Visokki makasi sohvalla työhuoneessaan… ja meditoi. Petturitutkinnan sirpaleet vaelsivat pitkin hänen mieltään. Hänellä ei ollut vielä ollut aikaa selvittää, oliko Killjoyn petturiehdokkuus moderaattoreiden tiedossa vai ei, mutta koko petturin olemassaolo häiritsi häntä suuresti, ja siksipä hän oli viime aikoina käyttänyt suhteellisen paljon aikaa silkkaan asian miettimiseen, ratkaisun toivossa toki, mutta alkoi käydä selväksi, ettei asia märehtimällä parantunut.
Kapura.
Gekko.
Jake.
Domek.
Snowie.
Killjoy.
Visokin mieli uppoutui syvemmälle menneeseen, keskusteluun Killjoyn kanssa…
Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…
Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.
… loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon.
… kunnes oveen koputettiin. ”Sisään”, visorakadmin kehotti hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut ketään käymään pariin tuntiin, mutta toisaalta ei hänen toimistoonsa tarvinnutkaan varata aikaa. Ovi raottui hieman ja sen välistä kurkisti hattu ja volitak.
”Öhm, häiritsenkö?” 273 kysyi. ”Et suinkaan. Käy peremmälle.”
273 kohensi plastronia kaulassaan astuessaan sisään huoneeseen. ”Tuota noin. Tulin tälle kertaa erään hieman… efätavallisen asian vuoksi.”
Visokki räpytteli silmiään. ”Niin minkälaisen?”
Jäätutkija nosti kätensä takaraivolleen ja näpräsi naamionsa remmin auki. Hän uskoi keskustelukumppanin haluavan puhua kasvotusten. Visokki huomasi nazorakin kasvoista, äänestä ja mielestä huokuvien tunteiden perusteella asian olevan tiedemiehelle hankala käsitellä.
”Öh, anteeksi mutkikkuuteni, mutten oikeastaan osaa selittää asiaa kovin hyvin”, pakolainen totesi. ”Käy istumaan ja mieti sanasi rauhassa. Voit puhua suoraan minulle.”
273 oli herättänyt Visokissa mielenkiintoa eikä vain siksi, että tämä oli jotain ennennäkemätöntä, vaan myös siksi, että tämä oli psykologisesta näkökulmasta kiinnostava. Sitä se diktatuuri taitaa teettää…
Nazorak istuutui visorakia vastapäätä ja huokaisi syvään. ”Sinähän tiedät mielestä asioita? Näin olen ymmärtänyt.” ”Niin voisi sanoa.”
”En tiedä mitä tämä on, mutten osaa yhdistää tätä mihinkään muuhun kuin mieleen. Katsos… viime aikoina ajatuksiini on ikään kuin ilmestynyt asioita, jotka eivät ole liittyneet tietääkseni mitenkään meneillä olevaan tilanteeseen… e- eivätkä ne ole asioita, joita olisin aiemmin ajatellut tai muistanut.” ”Hmm. Sellainen voi johtua monesta asiasta, mutta kaikkein todennäköi-”, ehti Visokki sanoa, ennen kuin yhtäkkiä: ”HELEI! NIIN MUKAVA TAVATA, ARVOISA JÄÄTUTKA!
273 säikähti niin että meinasi kaatua tuolillaan. Hän kompuroi ylös ja katsoi ympäriinsä kiihkeästi huutajaa etsien. ”Manu, ei nyt!” Visokki voihkaisi epätoivoisesti.
Lopulta 273 tuijotti taas Visokkia. ”Taas uusi telelaatikko?! Miten tämä järjestö jysyy kasassa jos te kaikki jystytte lukemaan toistenne ajatuksia?!” ”Asiaan on hyvin yksinkertainen selitys, arvoisa 372! Emme me pystykään! Jos pystyisimme, tietäisimme kaikki teidän imperiuminne aikeet etukäteen ja ennakkoon. Ja sehän kyllä kelpaisi, mutta valitettavasti asiat eivät ole niin yksinker-” ”Tässä on… Makuta Nui”, Visokki tuhahti keskeyttäen Manun aivan yhtä tökerösti kuin tämä oli keskeyttänyt hänet aiemmin. ”Pahoittelen, että jouduitte tapaamaan toisenne.” ”Mutta minäpä en ole lainkaan pahoillani! Haa, tämä mies on ihan loistotyyppi, tiedätkö!” Makuta Nuiksi kutsuttu huudahti innostuneena.
273 yritti vieläkin etsiä telepaattisten viestien lähdettä. Mutta huoneessa ei ollut kuin he kaksi. ”Missä hän on? Toisessa huoneessako?” ”Minähän olen tässä näin! Olen Visokin raivostuttava ja häiriintynyt sivupersoona! Sama olento puhuu sinulle kahdella eri telepaattisella äänellä!” ”Tuo ei ole totta!” Visokki parkaisi. ”Minun päässäni on makuta. Ja haluan sen pois sieltä, ihan tiedoksi vain.” ”Ja minä haluan pois täältä. Minulla on sinulle tarjous, Jääpuikkotutkija!”
273:lta meni hetki prosessoida visorakin ja ilmeisesti tämän päässä asuvan serafin keskustelua. ”Öh, tarjous…? Siis minulle? Mitä sinulla on minulle tarjota?” ”Manu, ei. Lopeta. Jäätutkija, onko sinulla mitään hajua siitä, mitä makutat ovat?” Visokki sanoi aavistuksen verran epätoivoa äänessään.
273 mietti hetken. ”Öh, tiedän heidän osansa matoralaisten uskonnossa ja maailmanhistoriassa…”
Vasta nyt nazorak alkoi tajuta, että oli tekemisissä yhden maailman mystisimmän rodun jäsenen kanssa. ”Ja se kaikki on totta! Kaikki, mitä myytit ja legendat kertovat! Voisin tappaa miljoona nazorakia pelkästään ajattelemalla heitä! Ha ha haa!” makuta nauroi maanisesti. ”Eikä pystyisi, olisimme muuten jo voittaneet koko sodan”, Visokki tuhahti.
Jäätutkija ei ollut aivan varma, kumpaa osapuolta riitelevästä telepaattikaksikosta hänen pitäisi uskoa. ”Mitä tahdot minusta, makuta…?” ”Kerro minulle, nazorak numero 723, miten teidän puhdastakin puhtaampi lajinne syntyi”, makuta vastasi lipevästi, ja 273 pystyi hyvin kuvittelemaan tämän lipovan huuliaan… jos vain olisi pystynyt kuvittelemaan tälle ruumiin. Hän myös ärsyyntyi siitä, ettei makuta muistanut hänen todellista numeroyhdistelmäänsä.
”E- en tiedä. Mutta eihän kukaan historiassamme tiedä, miten kaikki muutkin lajit ovat syntyneet?!” 273 järkeili närkästyneesti. ”Oikea vastaus, Säätutkija! Tiedätkö mitä. Minäpä tiedän, miten teidän lajinne, ja kaikki muutkin lajit, ovat syntyneet. Ha. Ja tiedätkö, mikä siinä on parasta? Se, etten kerro sinulle!” ”Manu”, Visokki oli silminnähden vaivaantunut. ”Eikö tuo ole vähän lapsellista.” ”Paitsi, että”, makuta jatkoi, ”saatanpa kertoakin, jos otat vastaan tarjoukseni, josta ei voi kieltäytyä. Paitsi, jos on tosi typerä. Mitä sinä et varmaankaan ole, rakas nazorak.”
Mitä pirua… ei- ei hän voi puhua totta. Tosin hän on makuta. En tiedä heistä paljoakaan- 273 ajatteli, kunnes tajusi puhuvansa kahden ajatustenlukijan kanssa. 273 yritti hiillostaa makutaa lisää. ”Vaikka tietäisitkin jotain lajiini liittyvää ja vaikka ne tiedot olisivatkin edukseni, niin minulla on nyt mielessä muita kysymyksiä. Luuletko voivasi vastata niihinkin, vai voisitko antaa minun huhua Visokin kanssa?” ”Arvoisa Jäätutkija, minä en luule vaan minä voin. Mutta ehkä otin hieman liian aggressiivisen linjan, joka ei ole tavallisen hienovaraisuuteni mukaista. Keskustelkaa toki.”
Nazorak ja visorak huokaisivat.
”Niin, mitä olit sanomassa?” 273 kysyi. ”Hyvä kysymys”, Visokki sanoi yrittäen toipua Manun interventiosta. ”Mietit, mistä ylimääräiset ajatukset tulevat? On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että joku todella salamyhkäinen mielenvoimien käyttäjä yrittää vaikuttaa sinuun hienovaraisella suggestiolla.”
”Onko teillä listaa kaikista kaupungin teletaateista?” ”Ei varsinaisesti, mutta ei meitä monta ole. Tänne kyllä saapui hiljattain eräs matoralainen, jolla kuuleman mukaan oli mielenvoimia, mutta hänet murhattiin jossain typerässä välikohtauksessa, joten en usko, että hänkään aiheuttaa ongelmia. Minä, Makuta Nui ja muutama matoran Athin kirkon jäseniä.”
”Tavasin muutama päivä sitten Matoro Mustalumen. Hänellä on telefatianaamio”, nazorak täydensi.
Visokki oli hetken hiljaa miettien. ”Voisitko kertoa tarkemmin, millaisia ne ’vieraat ajatukset’ ovat?”
273 oli vuorostaan hetken hiljaa. Hänen oli vaikea pukea tuntemuksiaan sanoiksi. ”Ne ovat kuin… välähdyksiä hetkistä ja keskusteluista, joissa en tiedä olleeni. Osat niistä ovat kuin puhetta, osa häilyviä kuvia paikoista. Ja epäselvän niistä tekee jonkinlainen… kohina.” ”Hmm. Kuulostaa ihan siltä kuin…” Visokki aloitti. ”… joku vuotaisi ajatuksia” kuului Manun kuiskaus. ”… no, niin”, Visokki myönsi. ”Jos joku, joka ei ole kauhean tietoinen siitä, että kykenee telepaattiseen viestintään, huutaa ajatuksensa kaikille… ja ehkäpä sinulla on jonkinlaista herkkyyttä niiden ajatusten kuulemiseen?” ”Tai sitten joku tekee sen tahallaan”, Manu totesi, ”nimittäin huutaa ajatuksiaan juuri sinun päähäsi. Kohina on kyllä outoa. Mutta älä huoli, 237, mieli ei ole niin yksinkertainen asia, että sinun pitäisi pelätä jonkun ’lukevan ajatuksesi’ – ikään kuin se olisi jokin sanomalehti, jota kuka tahansa tunkeilija voisi väännellä ja käännellä mielensä mukaan ilman, että huomaat yhtikäs mitään. Näinhän se ei toimi. Jos joku yrittää tunkeutua mieleesi ja saada selville syvällisesti, mitä sinä ajattelet… etköhän huomaa sen. Useimmat huomaavat. Toisaalta ihan kaikki eivät edes huomaa, jos niiden takamukseen iskee skalpellin, joten en mene takuuseen…”
”…” ”Manu, voisitko…” Visokki aloitti. ”Anteeksi, taisin taas keskeyttää teidät. Puhutte kovin mielenkiintoisista asioista. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, Jäämies, miten paljon teidän tiedekunnassanne tutkitaan mielenvoimia?”
”E- ei tietääkseni kovin paljon. Toki on tiedemiehiä ja ssykologiaan erikoistuneita osastoja. Tutkijoiden johtaja, Sää-, eikun, öh, Mää- äs!”
Viherrys kohosi 273:n kasvoille. Näinä hetkinä hän vasta tajusi kuinka kiusallinen hänen puhevikansa oli.
”T- täätutki- ei. No kuitenkin! Johtajamme on lajimme aivorakenteen tutkija ja Imleriumin sieluntieteen serustaja…” ”Teidän suutanne ja kurkkunne rakennetta ei ole oikein tehty matorania puhumaan”, Manu totesi hieman huvittuneena – ja totesi sen jälkeen 273:n suureksi hämmästyksesi sujuvalla zankrzoralla: ”Mutta meidän ei tarvitse antaa sen olla ongelma.”
”…Osaat kieltämmekin?” 273 kysyi yllättyneenä. Makutan tietämys alkoi jo hieman hermostuttaa nazorakia. ”Mitä, jos puhutaan kieltä, jota minäkin ymmärrän”, Visokki murahti. ”Pahoitteluni, rakas, emmehän toki halua sulkea arvoisaa emäntäämme keskustelun ulkopuolelle” Manu naurahti. ”Mutta tiedätkö, on tosi innostavaa puhua tiedemiehen kanssa! Kepe ei ole ollut pitkään aikaan samassa paikassa kuin minä. Ehdin jo unohtaa, miten tiedemiehillä on aina sellainen tietyntyyppinen… oikeanlainen asenne!”
273 naurahti hermostuneesti. ”Siksikö tarjoat minulle tietoja lajistani? Mitä sinä haluaisit vastineeksi ylinäätään?” nazorak kysyi ja kohotti toista tuntosarveaan. ”Ha, siksi… mutta en vain siksi. On todella inspiroivaa huomata, ettei jokaisesta teidän lajinne jäsenestä ole korruptoitunut sellaista kuonaa kuin Stevestä.”
Jäätutkijaa jäi mietityttämään, kuka ”Steve” oli, mutta päätti olla kyselemättä liikaa. Ylipäätään liian moni asia mietitytti tiedemiestä sillä hetkellä. Oliko mahdollista, että joku telepaatti lähetti hänelle omituisia väläyksiä? Jos teki, niin miksi? Ja miten tämä uusi makuta visorakin päässä saattoi tietää niin paljon nazorakeista, sekä miten hän tietojen annosta hyötyisi?
Nazorak päätti siirtyä sillä hetkellä helpoiten ratkaistavaan kysymykseen. Tai siltä se hänestä tuntui.
”Makuta Nui. Kerro suoraan. Mitä sinä haluat minusta vastineeksi tiedoistasi?” Nazorak ei ollut aivan varma, saattoiko luottaa Varjon enkeliin, mutta tämä selkeästi antoi ymmärtää tietävänsä jotakin.
Manu kuulosti hymähtävän. ”Palvelusta.”
”Halvelusta?”
”En pyydä pientä palvelusta, kuten ’kastele kalani’ tai ’syötä kukkani’, vaan jotain, mikä muuttaa elämäsi hetkellisesti. Mutta vastapalvelukseksi saat enemmän informaatiota Nazorakein Imperiumista kuin propaganda-, anteeksi, totuusministerillä olisi tarjota – ja kaupan päälle ilmaisen mielensuojauksen sopimuksen keston ajaksi! Tarjous on voimassa rajoitetun ajan.”
”273, ole todella varovainen, ennen kuin suostut mihinkään”, Visokki varoitti ilmeisesti luovuttaen Manun vaientamisen yrittämisessä. ”Tuo mies on ehkä kieroin tuntemani.” ”Ja tuo nainen ehkä kaunein tuntemani”, lohkaisi Manu takaisin.
Niin ristiriitaista tietoa, 273 ajatteli. Makuta ei vieläkään sanonut, mitä tahtoo, eikä varmaan sanokaan ennen kuin olen jo suostunut. Mitä tehdä…? Edes Visokkikaan ei luota häneen. Mutta olisiko hänellä jotain tietoa jota tarvitsen, vai bluffaako hän vain? Makutat ovat kuitenkin maailman kuuluisimpia tieteilijöitä…
Nazorak katsoi tiukasti Visokin silmiin, koska jostain syystä uskoi makutankin katselevan häntä niistä.
”Anna minulle yksi asia. Jotain konkreettista, ettet ole vain nuhetta…” ”Jos kerron sinulle jotain konkreettista, jotain sellaista, mitä et vielä itse tiedä, voit syyttää, että vedän kaiken hatusta! Vaikka ei minulla ole hattua juuri nyt. Sinulla ei ole mitään syytä luottaa minuun, mikä toden totta muodostuu aika kynnyskysymykseksi. Olisiko sinulla itselläsi ratkaisua?” ”Odotas hetki, Jäätutkija, minulla on hieman kahdenkeskeistä asiaa enkelilleni”, Visokki tuhahti.
”No mikä nyt on?” Manu kysyi. ”No sinä. Ehkä minun vain pitäisi kertoa tuolle, että sinä olit luomassa sen lajia.” ”Äläs nyt, tuolla on ehkä kaikista paljastuksistani eniten shokkiarvoa.” ”Niin varmaan onkin! Ehkä juuri siksi! ”Minun olisi ehkä kuitenkin parempi kertoa se hänelle.” ”Miksi olisi?” ”Koska minulla on kaikki jatkovastaukset, ja jos rikot hänen luottamuksensa minuun jo ennen kuin sitä on syntynytkään, hän jää vaille niitä vastauksia, mikä taas repii hänenlaisensa tiedonjanoisen henkilön kappaleiksi sisältä päin. Eiköstä.”
Visokki sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäätutkija. On totta, että Manu ei ole luotettavin olento maan päällä, mutta hän tosiaan tietää jotain, mitä sinun on ehkä parasta kuulla häneltä itseltään…”
”Eli… huhut hänen huolestaan?”
Visokki mietti hetken. ”Kyllä…”
Päätös oli nazorakilla. Ostaakko mahi säkissä?
Jäätutkija sulki silmänsä. Ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muuta suunnitelmaa, kuin pysyä hengissä linnakkeessa. Joten… kaipa tämä voisi antaa minulle uuden suunnan, miten jatkaa? Ei kai se nyt mitään niin vaarallista voi olla. Hänhän on kuitenkin klaanilainen…
273 aukaisi sinisilmänsä. ”Hyvä on. Suostun.”
”Mukava kuulla, 273. Lupaan, ettei elämästäsi puutu jännitystä seuraavina viikkoina! Kuten totesin, minä vähän kuin haluan pois Visu-paran päästä. Olen ehkä vähän pahoillani tästä seuraavasta, mutta sinä vähän niin kuin suostuit.”
”Mi- mitä tarkoitat?”
Manu huokaisi. ”Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta. Tule lähemmäs ja kumarru.”
Hieman epävarmasti 273 astui lähemmäs sohvalla makaava visorakia ja kumartui tämän eteen.
”Niin…?” ”Nyt, pussatkaa.” ”…”
”…”
KOPS, yhtäkkiä Visokin pää jysähti 273:n otsaan.
273:n näkö pimeni.
Mieli
Kop kop kop.
Kop Kop Kop.
”Huhuu! 732! Voisitko tulla avaamaan? Tämä ovi taitaa olla lukittu.”
Nazorakin siniset silmäluomet aukesivat hitaasti. Hänen päänsä tykytti, ja hänen oli noustava istumaan varovasti. Jäätutkija irvisti ja nosti kätensä otsalleen.
”… mitä ihmettä tapahtui.”
Mutta visorakadminin yllättävän väkivaltainen liike haihtui hänen mielestään, kun 273 tajusi katsoa ympärilleen.
Valkoisuutta.
Pelkkää valkoisuutta.
Missä olen…?
273 istui puolimakaavassa asennossa täysin valkoisessa tilassa. Missään ei erottunut muotoja, huoneen kulmia, tai edes horisonttia antamassa tietoja tilan koosta. Oliko se ääretön? Kehoaan tarkastellessaan tiedemies huomasi, ettei hänellä ollut enää hänen vaatteitaan.
273:n ajatukset keskeytti kuitenkin taas koputus. Vasta nyt hän huomasi takanaan vähän matkan päässä olevan metallioven.
”Huhuu! Avaisitko oven? En mielellään halua repiä sitä saranoiltaan, vaikkei sillä välttämättä olisikaan merkitystä mielesi rakenteen kannalta.”
273 nousi varovasti seisomaan ja käveli oven luo. Nazorak hapuilin oven reunaa, ja kun ei löytänyt seinää, hän kurkisti ovenkarmin toiselle puolle. Ovi näytti aivan normaalilta takaakin, paitsi ettei sillä ollut seinää, eikä silloin ketään oven takanakaan.
Silti siitä kuului koputus.
273 tuijotti näkyä silmät selällään, käsi edelleen otsallaan. Hourailenko minä?
Lopulta nazorak laski kätensä metalliselle rivalle ja painoi sen alas. Ovi aukesi. Ja sen takana oli…
… pieni ussalrapu. Se sama, jonka 273 oli nähnyt Tawan toimistossa.
”Terve”, rapu sanoi katsoessaan nazorakia ylöspäin. ”Täällähän on tyhjän näköistä.”
”…” 273 katsoi rapua. ”Nösö?”
”Se on kuule Nöpö sinulle. Sinun pitäisi harjoitella p-äännettä. Ja enhän minä Nöpö ole, vaikka varmasti ainakin yhtä söpö! Höhöö, tajusitko. Mutta, haluatko taikoa tänne vähän miellyttävämmän ympäristön?”
Ussal vipelsi ovenraosta samaan tilaan 273:n kanssa. Nazorak katsoi sitä hämmentyneenä.
”Aluksi voisit selittää, mikä paikka tämä on…”
”No tämä on tila, jonka mielesi on rakentanut tietoisuuttasi varten konkretisoidakseen tätä keskustelua pääsi sisällä. Tai vähän jotain sen suuntaista. Mutta sinä voit kyllä ihan itse hallita, miltä se näyttää. Tai ainakin teoriassa voit. Sen pitäisi jossain määrin varmaankin toteuttaa ajatuksiasi. Uskoisin.”
273 asteli ympäriinsä ja yritti hahmottaa äärettömältä tuntuvaa tilaa. ”O- olemmeko me siis minun päässä-”
273 nosti kätensä kurkulleen. ”Sanoin sen oikein?”
”Hyvä, hyvä! Siitä se lähtee. Se on vaikea äänne, koska teidän kielessänne sitä ei varsinaisesti ole. Voimme puhua myös zankrzoraa, mutta ehkä haluat harjoitella matoraniasi. Ja kyllä vain, olemme sinun päässäsi, ja minä ajattelin asustella täällä jonkin aikaa. Toivottavasti et pahastu.”
Nazorak tuijotti ussalia. ”Asuisit minun päässäni, aivan kuten äsken olit Visokissa? Voisitko viimein kertoa miksi ja kuinka kauan?”
”Minulla on tehtävä, jota varten tarvitsen ruumiin, joka voi hieman paremmin kuin Visu-kulta, joka adminina on varsin sidottu Klaanin hallintoon, liikkua paikasta toiseen. Lisäksi olet hyvin mielenkiintoinen henkilö, ja haluan auttaa sinua.”
”Pitääkö meidän lähteä Klaanin ulkopuolelle? Minne päin saarta?” Jäätutkija oli edelleen hämmentynyt tästä kaikesta. Makutasta, mielimaisemasta ja makutan tehtävästä.
”Kaikki aikanaan, 327. Liika informaatio yhdellä kertaa voi olla jopa haitallista!”
”Miten täkäläisille on niin vaikeaa muistaa kolme numeroa”, nazorak tuhahti. ”Sama asia kuin minä sanoisin teidän nimenne koko ajan väärin.”
”Jos nimessä sattuu olemaan p-äänne, niin sinä kyllä sanot sen väärin. Ei pahalla. Mutta kolme numeroa voi laittaa kuuteen eri järjestykseen. 273 siis, oletan.”
”Voinet sanoa minua sitten Jäätutkijaksi”, 273 totesi, kunnes kirosi. ”Senkin te väännätte miten sattuu.”
”Jäätutkija on tylsä. Ammatit ja tittelit ovat tylsiä. Kuka muka kutsuu Steveä ’Kenraaliksi’? Hä?”
”… kaikki nazorakit?”
”… niin, aivan. Ihmeen militaristit. Minähän en sinua Jäätutkijaksi kutsu, Jäätutkija! Mistä nimestä sinä pidät itse?”
273 tuijotti Manua.
”Nimestä?”
”Nimestä.”
”Mutta eihän nazorakeilla ole nimiä…”
”No ei tietenkään, kun teille ei niitä kukaan anna!”
Valkoinen nazorak ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan kutsua itseään muuksi kuin Jäätutkija 273:ksi.
”Öh, e-en minä tiedä. Ei tule mitään mieleen.”
”No piru.”
Tässä vaiheessa makutan jalat alkoivat muuttua silminnähden pidemmiksi, ja kohta 273 huomasi seisovansa valtavan hämähäkin varjossa. Hämähäkin pää muuttui mustaksi kanohiksi, ja tämä tuijotti nazorakia kiiluvilla punaisilla silmillä.
”Näytät pienemmältä täältä käsin.”
”Jos pystyt tekemään noin, niin etkö voisi ottaa muotoa jota, öh, on helpompi katsoa silmiin?” Iso hämähäkki näytti torakasta hieman uhkaavalta.
”Kyllähän se käy.”
Niine sanoineen hämähäkki alkoi kutistua ja muuttaa muotoaan. Tämä muuttui humanoidimman muotoiseksi, kasvatti itselleen lepakon siivet ja prototeräksisen piikikkään haarniskan, punaisen, mustan ja hopeisen väreissä. 273:n edessä seisoi nyt hahmo, jolla oli toan ruumiinrakenne, mutta jonka haarniska näytti siltä, kuin sen olisi suunnitellut…
”… minä itse!” Makuta naurahti ja laski kätensä tuttavallisesti torakan harteille. ”Joko on parempi?”
”Tuoltako sinä normaalisti näytät?” 273 katsoi makutan naamiota. ”Ja… miksei sinulla ole fyysistä ruumista ylipäätään?”
”Voi, pitkä tarina. Kerron toiste. Mutta nyt, se nimi.”
Makutan veljeily tuntui nazorakista hieman kiusalliselta. ”E- en minä tiedä. Keksi sinä, jos haluat…”
”No niin, luotat oikeaan henkilöön!” Manu nosti kätensä Jäätutkijan hartioilta ja paukautti ne yhteen. ”Oikeastaan olen miettinyt sinulle jo pari. Miten olisi Mozart? Tai Manchester.”
273 teki kasvoillaan ilmeen, joka muistutti nenän nyrpistämistä. ”… Nääh. Ei M:llä alkavaa. Eikä liian pitkää.”
Manu raapi leukaansa. ”Hmh, okei, ei ehkä sitten. Jokin hieman helpommin lausuttava. Pehmeäsävyinen. Kuusi kirjainta, kyllä.”
Makuta mietti hetken hiljaa, kunnes käänsi taas punaiset silmänsä nazorakiin. ”Muuten, tyhmä kysymys, mutta vietetäänkö Imperiumissanne nimeämispäivää?”
”Ei. Ainoat juhlat ovat voitonjuhlat.”
”Masentavaa. Mutta hei! Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Manu asteli valkoisen nazorakin eteen. Hänen kasvoilleen nousi vieno hymy, jota tiedemies olisi saattanut pitää epäilyttävänä. Manu kuitenkin kohotti vasemman kätensä kasvojensa tasalle ja napsautti kynnekkäitä sormiaan. Sinisinä leimahduksina makutan kohotetun etusormen ympärille ilmestyi kuusi hohtavaa nazorak-kirjainta. Kirjaimet kelluivat keveästi ilmassa.
”Harva nazorak saa koskaan elämänsä aikana kuulla itseään kutsuttavan oikealla nimellä. Uskon siis, että tämä on sinulle iso juttu”, Manu totesi lämpimästi. Hän pyöritti sormeaan ilmassa, jolloin kirjaimet alkoivat kiihtyvällä vauhdilla pyöriä sen ympärillä. Lopulta makuta ojensi kätensä. Nazorak hätkähti, kun siniset kirjaimet liukuivat ilmassa ja alkoivat kiertää häntä.
”Nyt minä annan sinulle lahjan, joka lopullisesti irrottaa sinut Imperiumin kahleista!”
Manu puristi kätensä nyrkkiin, mutta aukaisi sitten nyrkkinsä nopeasti. Kirjaimet pysähtyivat Jäätutkijan kasvojen eteen.
Nazorak katsoi nimeään.
Visokin toimisto
Visokki oli kumartunut tajuttoman nazorakin eteen ja yritti tuuppia tätä hereille saksillaan. ”273! Manu! Mitä sinä teet hänelle?! Visorak oli hämmästynyt siitä, että makuta oli jotenkin onnistunut saamaan hänen kehonsa pieneksi hetkeksi hallintaansa. Admin toivoi, että kolahdus ei ollut sattunut liikaa.
Puulattialla makaava rahi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Hän vääntelehti ja inahteli kivuliaasti, onnistuen nousemaan istumaan. Hän hautasi päänsä käsiinsä. ”Jäätutkija! Voitko hyvin?” visorak kysyi huolestuneesti. ”Oi, minä ja Kelvin voimme oikein hyvin! Älä yhtään huolehdi meistä, vaan palaa toki takaisin miettimään sitä hiton petturia”, Manu sanoi. Mutta ei Visokin päässä. Serafi oli viimein ottanut uuden isäntäeliön.
Mutta vielä hämmästyneenpänä siitä, että nazorakin pääkoppaa asutti nyt kaksi mieltä, Vastausten etsijä ei vieläkään uskonut äsken tapahtunutta todeksi.
Mustat nahkahanskat narisivat, kun nazorak puristeli ristimiään käsiä hermostuneesti. Hän oli yksin huoneessa, odotellen vanginvartijaa tuomaan Klaanin nazorakvankeja hänen kuulusteltavaksi. Vaikka tiedemies oli lopulta suostunut juuriadminin pyytöön puhua vangeille, hän oli silti jännittynyt siitä miten nazorakit suhtautuisivat häneen. ”Se ylikessu-kirjanpitäjä on kuulemma käyttäytynyt ihan hyvin vartijoita ja muita vankeja kohtaan, mutta kuulin että joku olisi epäillyt hänen terveyttään. Mutta se pommittaja on ollut hieman ikävämpi tapaus. Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen”, 273 kertasi moderaattori Paacolta saamiaan tietoja.
Kuului metallinen kalahdus, kun raskaaseen oveen työnnettiin avain, joka aukaisi lukon. Ovi raottui ja sisään astui haalean ruskea nazorak vaaleanpunaisen toanaisen saattelemana.
”Joten…” toa aloitti ”Tässä on ylikersantti 1034, rouva…?”
”Jäätutkija…?” volitakkasvoinen nazorak totesi hieman epävarmasti. Jokainen nimen-kysymis-tilanne oli hänelle aina yhtä vaikea.
”Rouva Jäätutkija, aivan!” tulen toa varmisti pirteästi. ”Iloista kuulustelua! Minä tästä peräännyn, mutta muistakaa…”
Vanginvartija viittasi huoneen sivulla olevaan peiliin, joka heijasti tilan peilikuvan.
”…Iso-Paaco katsoo!”
Toa istutti vaaleanruskean nazorakin pöydän edessä olevaan tuoliin ja perääntyi ovelle. ”Huikatkaa sitten, kun olette valmiit! Saatan ylikessun takaisin osastolleen ja tuon sen toisen.”
Huoneeseen talutettu vanki-nazorak katseli outoa hahmoa edessään. ”Krhm…”
Siniset silmät tapittivat pöydän toisella puolella istuvaa, käsiraudoitettua vankia jännittyneinä. Viimeisin kerta, kun hän oli nähnyt oman lajitoverinsa oli silloin kun urogejegein tarkkuuskiväri oli räjäyttänyt yhden sellaisen rintakehän sen typerän musiikin soidessa. Se oli myös viimeisin kerta, kun hän oli pakon edessä joutunut myös tappamaan oman lajitoverinsa.
”Öh, hei…” hattupäinen olento sanoi. 1034 hätkähti.
”P- puhutko kieltäni?”
Volitakasvo nyökkäsi. ”Adminit pyysivät minua jututtamaan sinua. Kuinka kauan olet ollut täällä?”
Ylikersantti 1034 tihrusti entistä tarkemmin – mikä oli tämä outo olento hänen edessään? Ainakin se puhui sujuvaa zankrzoraa. Olivatko bio-klaanilaiset ryhtyneet luoviksi kuulustelumenetelmissään?
”Öh, kuukausi tai kaksi. Vai olisinko kolmekin? Täällä ei ole ollut näkyvissä kelloa tai muutakaan ajanilmaisinta, sydämeni sykkeen lisäksi.”
273 nyökkäsi vaitonaisesti. “Tiedät varmaan jo, mistä Klaanin johto haluaa minun kysyvän. Olit Rautasiivellä työskentelevä kirjanpitäjä. Mutta kuitenkin kun klaanilaiset ottivat sinut panttivangiksi, Amiraali oli valmis neuvottelemaan henkesi säästämiseksi. Klaani haluaa tietää, mikä sinussa on niin erikoista.”
”En tiedä…” vangittu aliupseeri aloitti, mutta hänen sanansa vaihtuivat pian yskinnäksi. Hetken jälkeen 1034 sai taas sanansa haltuunsa. ”En tiedä, kuka olet, mutta kaikki nämä kysymykset on jo esitetty minulle. Kysy administolta tai vaikka siltä punaiselta kuolemankoneelta…”
“Valitettavasti he eivät usko sinun kertoneen kaikkea. He toivoivat sinun olevan yhteistyökykyisempi minun kanssani.”
Naamiopää huokasi. Hän vielä kerran mietti, olisiko tämä hyvä idea. “Ja siitä puheen ollen…”
Jäätutkija irroitti naamionsa remmin ja laski sen hitaasti kasvoiltaan. Samalla hän laski hattunsa pöydälle volitakin viereen.
Ylikersantin apaattiset kasvot muodostivat uuden ilmeen. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli hämmästynyt. ”Kuka…?”
Valkoinen nazorak vältteli Ylikersantin katsetta. “En ole varma, onko minun edukseni hyvä kertoa sinulle itsestäni. Otin jo valmiiksi ison riskin, kun paljastin olevani nazorak.”
Vankisellin vakiotorakka arvioi valkoista lajitoveriaan. ”Olet… Värisi… Mihin osastoon kuulut?”
Jäätutkija pitäytyi linjassaan olla kertomatta liikaa. ”En enää mihinkään, sen verran on varma.”
1034 hymähti. ”Niinpä niin… Entä minä sitten, kuulunkohan minä? Koska, no, olet aivan oikeassa. Amiraali oli epätavallisen huolissaan hyvinvoinnistani. Mutta valitettavasti… valitettavasti en osaa kertoa enempää.”
Sillä vähänpä Ylikersantti tiesi viimeisestä terveystarkastuksesta, joka häntä olisi kaappauksensa iltana odottanut.
”Sinä siis hoidit Rautasiivellä kirjanpitopuolta?” 273 kysyi. ”Oliko siellä mitään erikoista, miksi uskot Merivoimien johtajan pitävän sinua arvossa?”
Ylikersantti nosti sormensa otsalleen ja kurtisti kulmiaan. ”Joskus muistaminen tuottaa vaikeuksia… Ne eivät- eivät- eivät ole minun- Minä…!”
Jäätutkija katsoi kuulusteltavaansa. Mikä häneen oli iskenyt?
Pian 1034 sai kuitenkin puheensa ja hengityksensä tasattua. ”…ei. Vastauksena kysymykseesi, ei ollut mitään erikoista. En tiennyt mitään, mitä kymmenet muutkin Nazorakit eivät olisi tienneet.”
”Hyvä on. Ymmärrän…”
Jäätutkija ei ollut aivan varma, uskoako merinazorakia. Ainakaan 1034:llä ei ollut mitään syytä luottaa häneen. 273 oli kuitenkin luvannut administolle yrittävänsä saada nazorakista tietoja irti.
”Minkä arvoasteikon tasoisia nazorakeja tunsit?”
1034 käänsi katseensa pöytään. ”No, minä olin Amiraali 002:n ykkösmies… mutta vain paperitöissä. Sotastrategia ei kuulunut alaani. Pyörittelin kyllä lukemia kauppasaarron saaliista, mutten koskaan tiennyt, mihin laivastomme seuraavaksi ryhtyisi.”
273 nyökkäsi. ”Entä kuinka isänmaallinen olet?”
Kysymys sai Ylikersantin kasvot vääntymään outoon ilmeeseen. ”Minä… Kaikki… ei minulla koskaan ollut mitään muuta. Eihän…”
Jäätutkija katseli edessään vaikenevaa hahmoa. Uudet ajatusmallit aiheuttivat aliupseerille selvästi päänvaivaa.
Hän on ollut pitkään yksin sellissään, kaiketi vähäisessä kanssakäymisessä. Vanginvartijat eivät ole edes antaneet hänen puhua toisen nazorakvangin kanssa. Ehkä hän kaipaisi mukavampaa jutusteltavaa…
”Millaista Rautasiivellä oli olla töissä?”
Kysymys tuli 1034.lle yllätyksenä.
”Märkää. Tuulista ja märkää”, Ylikersantti naurahti väsyneesti. ”Mutta se oli koti.”
Jäätutkija ei voinut olla ajattelematta vuoritutkikohtaansa.
”En koskaan tullut erityisen hyvin toimeen muiden kanssa”, 1034 jatkoi. ”Mutta Amiraali oli aina minulle hyvä. Luulen, että siksi minusta ei pidetykään. Sanoivat minua lellikiksi ja pelkuriksi… Hmm…”
Ylikersantti piti pinen miettimistauon. ”Saattoivat… saattoivat olla oikeassakin. Ennen kuin saimme klaanilaiset Rautasiiven kannelle, en ollut koskaan edes nähnyt taistelua – oikeaa taistelua – ja myönnän olleeni kauhuissani. Sen jälkeen kuitenkin… Hmph, ehkä kaikkeen tottuu.”
Ylikersantti muisteli ensihetkiään klaanilaisten kanssa. Soturimunkkeja, pakoyritystään ja aikaansa selliosastolla. ”Taisin hävittää pelkoni merelle. Osa muista tunteistani taisi jäädä sinne myös.”
273 nojasi leukansa hansikoituihin nyrkkeihinsä. Hän ei voinut olla samaistumatta Ylikersanttiin. Molemmat nazorakit olivat kokeneet kovan matkan tähän pisteeseen. Ja ehkä… tiedemiehen päähän nousi uusi ajatus. Ehkä sen vuoksi… hän voisi olla hyvä liittolainen.
”Minä olen ollut tasan kerran elämässäni merellä”, tiedemies muisteli. ”Noin vuosi sitten, kun Imperiumi matkasi tälle saarelle. Olen aika nuori…”
273 käänsi katseensa sivuun muistellessaan. ”Silloin juuri kukaan ei pitänyt minusta. Ei esimieheni tai työtoverini. Osaat varmaan silmieni väristä päätellä, millaisen kohtelun olen ansainnut.”
1034 pysyi vaiti. Jäätutkija arveli, ettei ole hyväksi kiinnittää enempää huomiota mutaationsa.
”Mutta yksi ei erityisesti pitänyt. Hän halveksui minua ja minä vihasin häntä… jopa niinkin paljon, että halusin tasata tilit. Pidellä asetta hänen silmien edessä ja painaa liipaisinta. Ja yhtenä päivänä minulle se tilaisuus suotiikin.”
1034 kohotti toista tuntosarveaan. Nytkö muukalainen suostui kertomaan itsestään.
”Sekaannuin Imperiumin vastaiseen toimintaan, ja nyt minua jahdataan. Lopulta pakenin ja päädyin tänne, pitkän matkan jälkeen.”
”Tapoit maanmiehesi..?” 1034 tuumi ääneen. ”Minä en ole joutunut samaan tilanteeseen. Kuitenkin… jätin yhden omistamme kuolemaan, kaukana kotoa. Hän sanoi, että se on oikein, että minun täytyi elää… Mutta minusta ei tunnu siltä. Joskus öisin, kun mieleni harhailee, luulen kuulevani hänen äänensä. Hän kuoli vuokseni, syystäni. Kannammekohan samaa taakkaa… ”
273 nosti katseensa Ylikersanttiin. Nazorak otti tiedemiehen tarinan aika hyvin.
Tiedemies vilkaisi sivusilmällään seinustalla olevaa peiliä, jonka takana ilmeisesti oli kamera.
”Hmm, sinun on varmaan palattava selliisi. Voinko tehdä vuoksesi jotain?”
1034:n katse hieman kirkastui.
”Hmm… Jos aivan totta puhutaan, tahtoisin nähdä auringot. En koskaan viihtynyt maan alla, ja Rautasiivellä oli aina niin valoisaa. Ainakin, jos muistini ei valehtele.”
”Hm, katson että voinko järjestää sen.”
Sen sanottuaan 273 puki naamionsa takaisin kasvoilleen ja käveli kuulusteluhuoneen perälle, koputtaen oveen. Vaaleanpunainen tulen toa astui sisään.
”Eiköhän palata selliin”, Tyttötahu ilmaisi läsnäolostaan. ”Tule.”
Hän auttoi käsiraudoitetun torakan ylös ja alkoi taluttaa tätä ovelle. Ennen kuin tuttu apatia valtasi Ylikersantin kasvot, tämä vilkaisi vielä huojentuneena Jäätutkijaa kohti. 273 huomasi ylikersantin nilkuttavan toista jalkaansa.
273 nielaisi. Hän toivoi, ettei ollut tullut luvanneeksi liikoja.
Ovi kalahti kiinni ja 273 jäi yksin huoneeseen odottamaan seuraavaa vankia.
Huh. Se meni paremmin kuin odotin, valkoinen nazorak mietti ja hieroi takkinsa kauluksen takana piilottelemiaan tuntosarviaan. Vaikka hän sanoikin olevansa Imperiumin kannattaja, hän vaikutti ymmärtävän petturuuteni. Ehkä jos puhun hänen kanssa uudelleen, voisin suostutella hänet liittoutumaan minun ja Klaanin kanssa. Nazorak-liittolaiset voisivat olla arvokkaita taistelussa Imperiumin johtokuntaa vastaan…
Pian 273 havahtui, kun ovi kalahti auki taas. Vanginvartija talutti tiedemiestä pidempää, tummanruskeaa nazorakia. ”Ja uutta putkeen vaan! Kehotan kuitenkin olla hieman varovainen. Tämä herra ei ole yhtä säyseä kuin se edellinen.”
Tulen toa istutti käsiraudoitetun hyönteisen tuoliin ja poistui. Vanki näytti happamalta, eikä katsonut kuulustelijaansa. Hänen kasvoissaan näytti olevan pieniä ruhjeita. Pommituksen ajoilta varmaan peräisin.
Jäätutkija kertasi saamiaan tietoja vangista. Ilmavoimien sotilas, syöksypommikoneen lentäjä. Luutnantti 1002. Pudotettiin Klaaniin tehdyssä pommituksessa ja vangittiin moderaattorin toimesta.
”Tuota, hei”, 273 aloitti omalla äidinkielellään.
Luutnantin tuntosarvet värähtivät pystyyn ja vihreät silmät nousivat tapittamaan keskustelukumppaniaan.
”Puhut kieltäni?” vanki kysyi saman kysymyksen kuin edellinenkin.
273 nyökkäsi. ”Tiedän, että sinua on kuulusteltu jo aikaisemmin, mutta adminit halusivat minun kyselevän sinulta vielä. Lisäksi minä haluan muutenkin jutella sinulle…”
1002:n yllättynyt ilme painui kuitenkin takaisin synkäksi. Hän käänsi päänsä taas pois ja huokaisi. ”Turha vaiva. Vaikka tietäisinkin jotain kertomisen arvoista, en sitä sinulle tai muille vihollisille kerro. En vainka kuinka kiduttaisitte!”
”Onko sinua kidutettu…?” 273 hätkähti. Hän ei ollut kuullut administolta mitään mainintaa sellaisesta.
”Hmph, tiedän että se on vain ajan kysymys…”
273 nojasi takaisin tuolinsa selkänojaan. Hän oli jo Klaanissa olonsa aikana ehtinyt unohtaa, millaisen kuvan Totuusministeriö on antanut Klaanista nazorakeille.
”Voitko kertoa hieman itsestäsi?”
”Olen jo kertonut.”
”Kertoisitko uudestaan minulle?” 273 pyysi kauniisti.
Sotilas murahti. ”Luutnantti 1002, syöksypommittaja. Minut valittiin sotilaaksi ja koulutettiin Ilmavoimiin. Työskentelin aluksi miehistössä, kunnes ylenin luutnantiksi. Osallistuin Ilmavoimien pommitusoperaatioon ohjaamalla pommikonetta, mutta vihollinen pudotti alukseni alas ja jäin vangiksi.”
”Tiedätkö mitään Ilmavoimien tulevista operaatioista?”
”En.”
”Entä korkeampiarvoisempia henkilöitä?”
”Vain lähimmät esimieheni.”
”Hm, okei”, 273 nyökkäsi. Tämä keskustelu ei tulisi olemaan pitkä. ”Entä voinko minä tehdä jotain hyväksesi?”
1002 kohotti taas tuntosarveaan yllättyneenä ehdotuksesta. Hän tuijotti lattiaan ja näytti miettivän jotain. Hänen ilmeensa muuttui happamasta jopa alakuloiseksi.
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
273 tuijotti Luutnanttia. Tiedemiehestä tuntui kuin että lasimaljakko olisi pirstoutunut lattiaan vangin sanojen myötä.
”Mi- miksi…?”
Luutnantti vilkaisi nopeasti volitakkasvoa, mutta siirtyi jälleen välttelevästi tuijottamaan lattiaa. Hän yritti näyttää tunteettomalta, mutta hänen suupielensä vääntyivät väkisin alas.
”Tehtävänantomme oli pommittaa kaupunkia, ja jos tulisimme ammuttua alas, oli meidän silloin nieltävä DDT-kapseli ja päätettävä päivämme ennen kuin joutuisimme vangituiksi. Mutta koneeni osuessa maahan loukkasin käteni niin, etten saanut otettua myrkkyä varustevyöltäni. Sitten jo se punainen lisko-olio otti minut kiinni…”
Luutnantti huokaisi hetken ennen kuin jatkoi. ”Pommitus oli itsemurhatehtävä, ja olin jo valmistautunut etten säilyisi hengissä. Halusin uhrata henkeni kotimaani puolesta, mutta epäonnistuin siinäkin! Ja usko pois, olisin nyt kernaasti vainaa kuin puhuisin sinulle juuri nyt, hahah…”
Siniset silmät katsoivat arasti lentäjää naamion silmärei’istä. Vasta nyt hän tajusi katsoa luutnantin kasvoja tarkemmin, joita sotilas oli koko keskustelun ajan yrittänyt piilottaa katsomalla sivulleen. Ruskean nazorakin otsa oli yhdestä kohtaa kulunut ja naarmuilla, sekä sieltä täältä oli lohkeillut kuoren palasiakin.
Klaanilaisen silmät laajenivat. Mitä moderaattori olikaan sanonut? ”Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen.”
Nyt kun hän mietti, hän ei voinut olla ajattelemetta, että… ”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
273 tutki tarkemmin luutnantin olemusta. Hänellä oli huono ryhti, ja hänen kasvonsa olivat uurteiset ja väsyneet. Aivan kuin…
Ei, ei kai hän vain…
voi ei… ei, ei, ei!
Luutnantin yllättyi, kun volitakkasvo nousi ripeästi seisomaan. ”He- hei! Älä ajattele tuollaisia! Si- sinulla saattaa olla vaikka kuinka paljon elämisen arvoisia asioita edessä…” 273 yritti hätääntyneesti keksiä jotain mitä sanoa.
”Pah, mitä muka!? Olen erotettu yhteiskunnasta vihollisen vankina, epäonnistuin tehtävässäni, sekä ilmeisesti päässänikin on alkanut jo viirata! Ja mitä tämä sinulle kuuluu, Bio-Klaanin rakki!?”
”Kyllä se kuuluu!” 273 sanoi ponnekkaasti. ”Minä voin auttaa sinua! Kuuntele, Klaani ei oikeasti ole niin paha, kuin Imperiumi väittää. Saatan voida puhua Klaanin johtajille. Sinut ehkä vapautetaan, jos lupautuisit auttamaan meitä!”
”Hah! Vaikka puhutkin hämmentävän hyvää zankrzoraa jollakin ihmenaamiollasi, sinä et minua niin helposti vihollisen leiriin huijaa, toa!”
Siinä vaiheessa 273:n itsehillintä petti. Valkoinen käsi tarttui naamioon ja riuhtaisi sen päästään, lennättäen mukanaan hatun lattialle. Harmaa naamio kalahti pöydälle.
Näky vaiensi luutnantin tehokkaasti. Lentäjä aukoi suutaan hakiessaan sanoja näylle, jota ei pystynyt käsittämään.
”Si- sinäkö… olet nazorak?”
Tiedemies nyökkäsi. Vasta nyt hän huomasi kuinka kiihdyksissä oli. Hän yritti rauhoittaa sykkeensä.
Luutnantin silmät olivat kuin lautaset. ”Mutta miten… si- sinähän autat klaanilaisia? Otettiinko sinutkin vangiksi?”
273 sulki silmänsä ja pudisti päätään. ”En. Imperiumi haluaa minut hengiltä. Olen Klaanin suojeluksessa…”
1002:n kasvoilta paistoi järkytys ja epäusko. ”Olet loikannut vihollisleiriin?”
”Klaanilaiset ovat oikeasti hyväntahtoinen kansa. Klaanin johtajat ottivat minut hyvin vastaan. He kohtelevat minua jopa paremmin kuin nazorakit!” 273 lausui. ”Sinun ei tarvitse kokea velvollisuudentuntoa Imperiumia kohtaan, sillä se ei ole muuta kuin käyttänyt sinua hyväksi!”
1002:n ilme tummui hetkessä. Hän puristi leukansa tiukkaan irvistykseen. ”Sssinä valehtelet… krrrzz-zh! Si- sinäh yrität huijata, senkin vääräsilmä!”
273 ei ollut huomannut, kuinka vanki oli hiljaa noussut seisomaan kyyryasentoon. Hitaasti luutnanti kohottautui kaksikon välissä olevan pöydän ylle.
”KRRSSINÄ PETIT PUHTAAT!”
Jäätutkija ei ehtinyt reagoida, kun ruskea nazorak ponnisti jaloillaan. Varjo heilahti 273:n näkökentässä, jota seurasi kova tömähdys. Nazorak oli jysähtynyt jaloilleen pöydälle, aivan valkoisen eteen. Vaikka luutnantin yläkädet oli sidottu tämän selän taakse, oli hän silti saanut aukaistua siipensä lisäpotkuun.
273 tuijotti suoraan hurjistuneen vangin vihreisiin silmiin. Jäätutkija ei ollut koskaan nähnyt samaa katsetta nazorakilla. 1002:n silmät leiskuivat kuin rahilla.
”K- Ki- KIÄÄÄH! ANASTAJIEN KOIRAAH!”
Nazorakin pihtihampaat räjähti amolleen ja sylki roiskui 273:n päälle. Kauhistunut tiedemies kaatui tuolillaan selälleen, kompuroiden kauemmas häntä hamuilevasta lajitoveristaan. Ka- karzahni sentään!
Lattialla makaava tiedemies näki, kuin hurjistunut luutnantti valmistautui loikkaamaan hänen kimppuunsa. Ruskea nazorak sähisi.
Se kuitenkin pysähtyi, kun huoneen läpi lennähtävät nuolet sohahtivat pöytään nazorakin molemmin puolin. 1002 käänsi katseensa nopeasti ovelle.
”Body! Ota vanki kiinni, minä suojaan!” haukasvoinen Taibu huusi, virittäen jouseensa uuden nuolen. Hänen ohitseen huoneeseen juoksi roteva titaanivartija. Ennen kuin 1002 ehti väistää, titaani kaappasi nazorakin olkavarsistaan tiukkaan pihtiotteeseen. Body alkoi retuuttaa vankia ulos, luutnantin riuhtoen, potkien ja sähisten.
Vielä ennen kuin vanginvartijat saivat hänet kiskottua kuulusteluhuoneen ovesta ulos, 1002 heitti nazorakklaanilaisen tappavan katseen.
”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”
Huoneeseen yksin jäänyt 273 hengitti nopeasti. Hän yritti varovaisesti noista seisomaan. Hän huomasi vapisevan voimakkaasti. Hän kuitenkin huomasi jonkun ilmestyvän auki jääneelle ovelle.
”Voi perse! Se oli lähellä…” tilannetta viereisestä peilihuoneesta seurannut Paaco totesi. 273 nosti katseensa kultavihreään toaan. Hetken tilannetta sulateltuaan hän kuiskasi ”Ti- tietävätkö vartijat nyt et-”
”Älä huoli, ehdin tehdä naamiolla illuusion jossa olit takea. Toivottavasti he eivät tule kyseenalaistamaan sitä.”
273 noukki lattialle tippuneen naamionsa ja heinähattunsa. ”Tuota, onko arvaukseni totta, että luutnantti on yrittänyt… riistää henkensä?”
Moderaattori hieroi niskaansa. ”Ikävä kyllä joo. Vartijat äkkäsivät hänet takomassa päätään betoniseinää vasten. Hänet on kyllä otettu tiukempaan valvontaan, mutta asialle ei valitettavasti voi oikein muuta tehdä.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Mikset kertonut siitä suoraan aiemmin?”
”Äsh! Ai joo, olisi ehkä pitänyt. Olen hieman huono puhumaan tällaisista. Lisäksi ajattelin että sinun on suhtauduttava vankeihin mahdollisimman neutraalisti.
273 tyytyi nyökkäämään. Hän puki naamion ja hatun päälleen. ”Saaco.”
”Häh, minä?”
273 madalsi ääntään. ”Älkää olko 1002:lle ankaria. Hän on kokenut kovia, ja hänen reaktionsa oli aivan ymmärrettävä.”
Paaco kohensi aurinkolaseja naamiollaan. ”Joo. Mutta älä sinäkään itseäsi soimaa. Äskeinen taisi olla aika järkytys teikäläiselle. Tuletko Kahvioon tämän jälkeen? Voin tarjota limun tai vaikka kaljan.”
”Ei kiitos, taidan mennä vain suoraan huoneeseeni. Haluan hieman rauhoittua yksin.”
”Oo ja koo, mene vain.”
Metallikalossit kopsuivat käytävään, kun hameeseen ja takkiin sonnustautunut tiedemies laahusti Klaanin käytävillä. Moderaattorin neuvoista huolimatta hänen mielensä oli apea. 273 huokaisi. No, kyllä minä tiesin että noin siinä saattaisi käydä. En vain ajatellut, että sotilaskaan käyttäytyisi noin aggressiivisesti…
Mutta tietystihän hän on Imperiumin sotilas. Propaganda puree paljon syvemmin sotilaisiin, koska miten muuten heidän taistelutahto pidetään yllä.
Nazorak kääntyi risteyksestä uudelle käytävälle. Olen silti huolissani luutnantista. Toivottavasti häntä valvotaan paremmin…
273 sulki väsyneesti silmänsä.
Tip.
Tip. Tip.
273 avasi silmänsä ja hieroi leukaansa naamion alla. Tosin puhuminen 1034:lle meni positiivisesti yllättävän hyvin. Pitänee käydä lähiaikoina puhumassa admineille. Jos saan luvan käyttää häntä ulkona, saan tilaisuuden jutella hänelle vapaammin. Voi olla, että hän olisi vahva liittolain-
Huone. Tumma ja harmaa.
Seinillä merkintöjä. Logoista.
Numeroista ja kaavoista.
273 inahti. Hän joutui taas ottamaan tukea seinusta. Äh. Ta- taas. Nyt ainakin olen varma. Minun on selvitettävä mitä päässäni tapahtuu…
Pöydän toisella puolella pieni le-matoran Plaploo kumarsi lyhyesti ja oli jo kääntymässä, mutta muisti jotain. Adminaaliselle audienssille oli toinenkin syy.
”Ai niin vielä, Admin Tawa, mieleeni juolahti jotain. Selleissä… siellä oli sellainen torakka, sanoi olevansa… Mikäköhän se numero nyt oli? Joku kymppi ja jotain?”
Tawa nyökkäsi kannustavasti. ”Jatka toki.”
”Niin, no… Vaikutti aika huonovointiselta. Onko… Tai siis, en minä mitään epäile tai näin, mutta miten heitä tai siis häntä ruokitaan ja hoidetaan?”
Juuriadmin piti pienen miettimistauon, jonka aikana kaivoi kyseisen vangin ajatuksistaan. Ylikersantti 1034.
”Aivan, kyllä. Muistan hänet”, Tawa vastasi. ”Hän saa samaa ruokaa kuin kaikki muutkin vangit. Viime aikoina se on ollut vähemmän kuin ennen, mutta pidämme heistä huolta. Tällä viikolla ovat tainneet saada perunapuuroa. Kupekin katsoi häntä, eikä löytänyt mitään vikaa… huolestuttava tilanne kyllä, mutta ei sellainen, jolle osaisimme tehdä mitään.”
Plaploo nyökkäili johtajansa sanoille.
”Oliko siinä kaikki?” Tawa vielä kysyi.
”Juu, Admin Tawa!”
Plaploo kumarsi vielä kerran ja käännähti ympäri. Hän asteli toimiston ovelle ja katosi oven heilahduksen myötä Tawan näköpiiristä.
Juuriadmin otti piironginlaatikostaan almanakkansa, johon oli merkinnyt päivän aikataulunsa. Lattialta kuului naputtavaa ääntä. Toan katse laskeutui almanakasta lattialle.
Nöpö seisoi Tawan tuolin vieressä ja pyrki herättämään emäntänsä huomion rummuttamalla pienillä saksillaan toan jalkaa. Sen saatuaan Nöpö vain tuijotti toaa pallosilmillään.
Tawa hymähti. ”No Nöpö, ei sinulla vielä ole ruoka-aika.”
Nöpö vastasi kiehnäämällä adminin jaloissa ja tapittamalla vieläkin intensiivisemmin.
”Hmph”, toa tuhahti. Harva pystyi vastustamaan pienen ussalin tuijotusta, mutta Tawa piti nyt päänsä. Hänen seuraava vieras varmaan odotti jo.
”Seuraava!” admin totesi heleällä äänellään.
Ovi avautui ja huoneeseen kurkisti toimistossa jo tutuksi käynyt olento.
”Helei. Käy istumaan”, Tawa totesi.
”Tervehdys, admin Tawa”, 273 tervehti riisuessaan hattuaan ja naamiotaan. Nazorak istuutui adminia vastapäätä olevalle tuolille. Sinisilmät vilkaisivat huoneen sivulle. Pieni ussalrapu kipitti takaisin omalle tyynylleen. Nöpö tapitti nazorakia takaisin. Taas tuo hassu täti on täällä.
Tawa poimi työpöydältään punaisen termarin. ”Otatko teetä?”
”Hm, mikäs siinä”, 273 vastasi, avaten hieman takkiaan. ”Öh, voinko kysyä, miksi halusit juhua minulle?”
Sähkön Toa otti piironginlaatikosta kaksi kuppia ja alkoi kaataa punertavaa nestettä niihin. Juoma hyörysi.
”Tämä on vain rutiinitarkastus. Haluan kuulla, miten elämäsi Klaanissa on alkanut”, Tawa totesi, ojentaen kupin Jäätutkijalle. Nainen laski kyynärpäänsä mahonkipöytäänsä vasten ja kohotti oman teekupin huulilleen. ”Joten näin suoraan sanottuna, mitä sinulle kuuluu?” Toa kysäisi, puhallellen juomaa viileämmäksi.
Nazorak maistoi teetä varovasti kielellään. Hän ei juurikaan välittänyt teestä, mutta aina se välillä maistui. Jäätee oli ollut hyvää kun hän oli sitä kerran päässyt maistamaan. Joskus Pesän upseeriklubilla hän oli kokeillut erilaisia kahveja.
”Ihan hyvää, luulisin…” nazorak ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Tawalle tapaamisistaan Klaanin toien kanssa. Kepen tapaamisesta hän ei uskaltanut kertoa, koska Guardian ei todennäköisesti ilahtuisi jos kuulisi nazorakin sekaantuneen hänen tutkimuksiin. Matorosta puhumisesta ei lienisi haittaa, jos tiedemies ei kertoisi kyselleensä liikaa Nimdasta.
”Tosin… Admin Guardian kävi huoneessani jokunen säivä sitten ja vei elementtikiveni, vaikka moderaattorit olivat antaneet minun ritää sen.”
Tawa kohotti kulmiaan. ”Kertoiko hän syytä?”
”Sanoi egäilevänsä sen olevan vaarallinen, vaikka omien tutkimuksieni mukaan sen ei jitäisi olla. Guardian halusi kuitenkin testata sen Klaanin tieteilijöillä. Anteeksi jos sanon hieman ikävästi, mutta Everstinne vaikuttaa ajattelevan jokaisen vihollisen kädessä käyneen esineen voivan räjähtää. Vaikka lusikan.”
”Geellä on syynsä olla varovainen. Eiköhän hän ennen pitkää ala luottamaan sinuun. Ehkä jonain päivänä huomaatte olevanne parhaat ystävät” Tawa totesi ykskantaan. Pitkä teen siemaus.
”Hmvh. Hankala uskoa. Olen tuntenut hänen laisiaan ennenkin…”
”No… miten olet sopeutunut linnakkeeseen? Oletko tutustunut muihin asukkaisiin?” toa päätti vaihtaa aihetta.
”Hm, tavasin toissatäivänä Kek- öh, Kel-” 273 yritti taivutella suutaan sanoakseen sen oikein, ”no, sen matatukasvoisen tiedemiehen. Vaihdoimme muutaman sanan. Tiedejuttuja… ja eilen tutustuin Matoro-nimiseen jään toaan, kun kävin Suuren Hengen temgelissä.”
”Aa, Kepe ja Matoro. Mukava kuulla. Heilläkin on ollut hieman rankkaa viime aikoina…”
Nazorak katsoi Tawaa kulmiensa alta samalla kun joi. Tiedemies mietti, että olisiko nyt hyvä hetki kysyä.
”Tuota noin.”
”Hmm?”
273 kröhi kurkkuaan. ”Minä satuin katsomaan uutisia ja lukemaan vanhoja lehtiä saadakseni lisää tietoa sodan tilanteesta. Ja sain ensi kertaa kuulla sellaisesta asiasta kuin Nimda. Imleriumi kuulemma tavoittelee sitäkin. Mietin, että onko Nimda sellainen asia, josta minun kannattaisi tietää enemmänkin?”
Tawa vaikutti suoristavan ryhtiään. Hän mietti hetken hiljaa totinen ilme kasvoillaan.
”Mitä… sinä olet jo kuullut siitä?”
”Satuin kysymään siitä juuri Matorolta, joka sattumalta kai on jonkinlainen ekswertti asiassa. Hän väitti kivenkovaan Nimdan olevan vaarallinen kaikille. Ja jos käsitin hänet oikein… niin Nimda on jonkinlainen, öh, ajatuksia todeksi tekevä ase?”
Kullankeltainen neito sulki silmänsä. Voi, kuinka arkaan paikkaan osuitkaan…
Nazorak katsoi, kuinka salaman nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi selkä tiedemieheen päin, katsoakseen ikkunasta ulos aukeavaa näkymää. Hänen äänensä oli vakava.
”Kaikki mitä Matoro puhui sen vaarallisuudesta on totta. Meidän käsityskykemme ei välttämättä pysty käsittämään, kuinka suuri voima Nimdan siruissa piilee…”
”… Joten, Klaani yrittää estää ajatusaseen jalasten jäätymästä nazorakeille?”
”Kyllä. Tai muille Allianssin jäsenille. Tai kenellekään, joka haluaa käyttää sitä viattomia vastaan.”
Tawa ei elettä huomannut, mutta nazorak kohotti hieman toista tuntosarveaan.
”Entä Klaani sitten…? Jos kauhunki saisi ihmeaseen käyttöönsä, käyttäisittekö sitä sodan voittamiseen.”
Oli hetken hiljaista. 273 alkoi jo pelkäämään, että oli ylittänyt rajan valtuuksissaan kysyä aiheesta.
”Ensisijainen suunnitelma on ollut niiden kerääminen ja tuhoaminen, ettei kukaan enää pystyisi käyttää niitä”, Tawa totesi, ”mutta siinä tilassa missä sota nyt on, administo harkitsee lopulta kaikkia vaihtoehtoja.”
Tawa kääntyi taas. Istuutumisen sijaan hän käveli huoneen oikealle sivulle ja nappasi tyynyllä maanneen ussalin syliinsä. Hän käveli pöydän ääreen ja istuuduttuaan laski Nöpön syliinsä.
”Olen pahoillani, Jäätutkija, mutten voi kertoa enempää. Ei siksi, että olet nazorak, vaan siksi että olet jäsen. Emme voi luottaa siihen ettei tieto leviä vieraisiin korviin. Ymmärrät varmaan?”
273 nyökkäsi. ”Ymmärrän. Kiitos ja anteeksi että vaivasin asialla…”
Tawa tuijotti nazorakia. ”E- ei sinun tarvitse pahoitella.”
Tawa silitti sylissään istuvaa Nöpöä. Jäätutkijalle vaikutti edelleen vieraalta puhua esimiehilleen.
”Siitä tulikin mieleen”, 273 sanoi yllättäen. ”Adminaukiolla oli eilen mielenosoitus. Onko niitä useinkin?”
”Ovat lisääntyneet viimeaikoina. Pakolaiskriisi herättää levottomuutta kaupunkilaisissa” Tawa totesi juoden teensä loppuun. Niin teki Jäätutkijakin.
”Hmh, valitettava tilanne. Sota ei säästä ketään helvolla…” nazorak sanoi. Hänen ilmeensä muuttui apeammaksi.
Klaanin äiti kävi mielessään läpi viimeisiä kuukausia. Totta puhut.
”No, ehkäpä päätän sulkea kaikki kuparikaivoksiin ja ostan Nöpölle ussalinruokaa. Pienoinen ei ole koskaan kylläinen”, Tawa hymähti yllättäen ja silitti ravun kuorta. Ussal kehräsi.
”Kuinka kauan olet omistanut hänet?” valkoinen nazorak viittasi ussaliin.
Kysymys sai Tawan hymyilemään. ”Löysin Nöpön, kun tulimme tälle saarelle. Se oli vasta poikanen. Ja kaiken lisäksi orpo, ilman emoa tai muita ussaleita pitämässä siitä huolta.”
Tawa katsoi pientä ussalia hartaasti samalla kun keltaiset sormenpäät silittivät rahin pintaa.
”Joten otimme sen huollettavaksemme. Nöpöstä Klaanin sinilippukin keksittiin.”
273 nojasi leukansa nyrkkiinsä. Huoleton rahi hymyilytti häntäkin, jonka suuret, tappien päissä olevat silmät näkyivät pöydän ylitse. Ussal näytti olevan ihanan tietämätön sodasta, Nimdasta, kuin Sinertävistä käsistä.
”Sinänsä on hieman kadehdittava ajatus, että suvullisesti lisääntyvillä raheilla on herheet ja huoltajat, jotka hoivaavat soikasiaan. Me kanistereissa tulleet jäädymme yksin kylmään maailmaan…”
Tawa ei voinut kuvitellakaan, kuinka suurta tahatonta ironiaa nazorakin sanat sisälsivät.
”Mutta onhan meillä yhteisömme ja ystävämme tukemassa meitä.”
273 tuijotti lattiaan ja huokaisi. ”Silti aina jotkut suurissa yhteisöissä ovat niin yksin.”
Tawa nosti vihreät silmänsä valkeaan nazorakiin. ”Hei muuten. Tuosta sinun puheestasi tuli mieleen. Sinä olet varmaan huomannut, öh, aksenttisi?”
273:n kasvot vihersivät, kun hän nyökkäsi. ”Kyllä. Everstinne siti hieroa sitäkin naamaani…”
”Ehkäpä sinun pitäisi hieman harjoitella ääntämistä.”
273 kohotti taas tuntosarveaan. ”M- miten muka?”
”Jos minä yrittäisin hieman auttaa siinä?”
”E- ei sinun tarvitse-”
”Höpön löpön”, Tawa totesi tiukasti ja hymyilin. Toa tarttui Nöpöä kyljistä ja nosti rahin ilmaan. Nöpö räpytteli silmiään kummissaan.
”Yritä lausua ’Nöpö’. ’Nö – pö’.”
273 mietti pähkäili hetken, ennen kuin yritti. ”Nö- n- nöhö…”
Tawan suupieli painui vinoon. ”Kokeillaan uudestaan. Nö – pö.” Tawa heilutti rapua kevyesti ylös ja alas painottaessaan tavuja. Ussal oli lähinnä kummastunut.
”Nö – sö…”
”Nö – pö!”
”Nö – rö.”
Nazorak näytti oikeasti pinnistelevän löytääkseen puuttuvan äänteen suustaan.
”Tawa, ei tämä onnistu”, tiedemies tuskastui. Toa nyökkäsi lopulta kannustavasti. Hän ei halunnut uuden jäsenen pahoittavan mieltään enempää.
Tawa oli jo laskemassa rapua takaisin syliinsä, kun se alkoi vikisemään ja napsuttelemaan saksiaan.
”Noh, mikäs nyt?”
Nöpön tappisilmät tapittivat nazorakia. Rahi yritti sännätä kohti klaanilaista, mutta sen äitinsä kädet pidättelivät rahia ilmassa.
”Öh?” 273 kysyi.
Tawa nousi ylös ja käveli nazorakin eteen, kannatellen Nöpö ilmassa.
”Onko sinulla asiaa Jäätutkijalle?” nainen kysäisi rahiltaan. Valkoinen nazorak yritti säilyttää pokkansa, kun mustat pallosilmät tuijottivat häntä. Nöpön sakset kuitenkin hapuilivat jonnekin ylemmäs, torakan pään ylle.
”Haittaako?” sähkön neito tajusi kysyä ensin.
”E- ei kai…?”
Tawa nosti Nöpöä vielä ylemmäs, tiedemiehen pään ylle, jonne ussalin pihdit hapuilivat. Nöpö alkoi välittömästi nuuhkimaan nazorakin tuntosarvia. Ne taisivat muistuttaa ussalia tämän omistaan.
Mutta missä on silmät?
Tawa yritti kätkeä hymyään. 273 oli lähinnä todella hämmentynyt.
”AAAAAAAAAAAAAARRH!” 273 parkaisi. Tawa säikähti niin että pudotti Nöpön, joka jäi roikkumaan pihdillään torakan sarvesta. 273 kompuroi ylös kasvot irveessä.
”Aiaiai! Otazezoisotazezoisotazezois!” tiedemies kiljui, kun rapu roikkui tämän tuntoelimestä koko painollaan.
”Voi ei Nöpö-kulta päästä irti ei Nöpö ei mitään hätää äiti on tässä älä revi hänen sarvea irti…” Tawa rauhoitteli, saaden napattua pienen ravun syliinsä. Pitkän maanittelun jälkeen Klaanin maskotti päästi irti torakan ulokkeesta.
Pelästynyt rahi laskettiin suosiolla maahan, josta se tuhahtaen kipitti takaisin tyynylleen.
”E- et kai satuttanut itseäsi?” Tawa kysyi huolissaan ja järkyttyneenä välikohtauksesta.
Nazorak oli vajonnut kyyryyn tuolilleen, pidellen tuskaisesti päätään. ”E- en. Sa-sarvet ovat vain a-aika herkkä alue…”
Tilanne rauhoittui ja toa ja nazorak keskustelivat vielä tovin, kunnes Juuriadminin oli palattava takaisin tärkeämpiin töihin. 273 oli jo pukenut päälleen ja menossa kohti toimiston ovea.
”Oli mukava jutella. Toivottavasti alat tuntea olosi kotoisaksi Klaanissa”, Tawa sanoi.
”Joo. Kiitos samoin. Näkemiin, arvon admin.”
Juuri ennen kuin nazorak oli tarttumassa ovenkahvaan, keltainen nainen mieleen palasi se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi puhuessaan Plaploon kanssa.
”Hei! Odotatko hetken.”
273 kääntyi katsomaan Tawaa. ”Hm, mitä?”
Tawa mietti hetken, ennen kuin sanoi asiansa. ”Klaanin vankiosastolla on kaksi nazorakia sotavankeina. Ylikersantti 1034 Rautasiiveltä ja luutnantti 1002, hävittäjäpilotti. He ovat olleet Klaanissa jo pitkään. Olemme kuulustelleet heitä, mutta he eivät joko tiedä mitään tai eivät ole suostuneet kertomaan. Mietin, että saattaisitko sinä heidän maamiehenä käydä jututtamassa heitä, jos he puhuisivat sinulle paremmin?”
273 vaikutti hämmästyneeltä. Nazorakeja Klaanissa. Mit- tai, hmph. Tietysti. Kyllähän sodassa sotavankeja otetaan…
”Öh, minä mietin asiaa. En ole varma onko hyvä että yksikään nazorak tietää elossa olostani.”
”Ymmärrän”, Tawa nyökkäsi. ”Ilmoita päätöksestäsi moderaattoreille. He ohjaavat sinut selliosastolle.”
”Okei. Näkemiin.”
”Helei. Muista juoda vettä.”
”…”
273 astui käytävään. Ovi naksahti kiinni.
Yhtäkkiä Jäätutkija voihkaisi. Hän kompuroi vasten edessä olevaa seinää. Hän kohotti käden ohimoilleen.
hhhhhhHHHHHHMMROOOOOOOAAAAAAAHHHHHHmmmm!
Maa vapisi
hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!
Nazorak katsoi kiivaasti ympärilleen. Hän hengitti syvään.
Olivatko Klaanin äiti ja ussalpoikanen kuulleet saman? Nazorak pudisti päätään. Hänen täytyi selvittää ajatuksia huoneessaan.
Oli tuulinen syyspäivä. Taivas oli tiukasti harmaassa pilvipeitossa ja ilmassa saattoi tuntea kostean tihkusateen. Värikäs kaupunki näytti vähemmän värikkäältä harmaassa säässä.
Voimistunut tuulenpuuska lepatutti kadulla kävelijän raidallista hametta. Hameeseen pukeutunut tarttui äkkiä kankaaseen ja pakotti sen pysymään alhaalla. Hän kirosi mielessään. Hame ei ehkä ollut parhain valeasu kaikkiin tilanteisiin.
273 oli päättänyt lähteä kävelylle linnaketta ympäröivään kaupunkiin vielä silloin kun oli valoisaa. Nazorakin huone oli tuntunut hänestä tunkkaiselta, joten Jäätutkija oli päättänyt lähteä haukkaamaan happea ja tutustumaan taas Klaanin kaupunkiin.
273 haukotteli naamionsa takana. Hän oli nukkunut huonosti miettiessään asioita. Toivottavasti raikas ilma tuo uutta puhtia aivoihini. Voisin ehkä myös etsiä rauhaisamman paikan ajattelua varten…
Kepe ja Jäätutkija olivat eilisiltana jatkaneet keskustelua hetken ennen kuin nazorak oli päästänyt tiedemiehen siivoamaan työhuonettaan. Valkoinen nazorak ei tietenkään ollut voinut ottaa elementtikiveään mukaansa, mutta pelkästään sen näkeminen ja piteleminen oli tuntunut hänestä helpottavalta. Toa oli sanonut tekevänsä sille vielä joitain testejä, kunhan saisi hankittua parempaa laitteistoa. Nyt kun jälkikäteen ajatteli, 273:sta tuntui oudolta että keksijällä oli ollut niin vähän työvälineitä pajassaan. Ehkäpä osa oli mennyt jotenkin rikki?
Nazorak huomasi saapuneensa kaupunkia halkovan joen törmälle, jonka ylitse Ussalinselkä kulki. 273 päätti ylittää sen. Sen verran hän kaupungista tiesi, että joen toisella puolella sijaitsi temppelikortteli. Se lieni hyvä paikka tutustua kaupungin arkkitehtuuriin.
Harmaa joki kohisi terässillan alla. Vastausten etsijä uppoutui aatoksiinsa.
Kepe antoi minulle viimein onneksi joitain vastauksia, nazorak mietti. Nyt Lehu-metsän arvoitus oli selvä. Ainakin hän uskon sen olevan. Elementtikivi saattoi olla Kätösten heikkous, mutta tiedemies ei varsinaisesti ollut valmis hyödyntämään sitä ilman tarkkaa varmuutta.
273 saapui sillan puoliväliin. Mutta entä sitten jatkoni? Aavekädet ovat valvottaneet minua, koska en ymmärtänyt niiden motiivia jättää minua henkiin. Todellisuudessa se ehkä olikin vain tuuria. Onko minulla syytä jatkaa Kätösten salaisuuksien selvittämistä? Toisaalta en tällä hetkellä voi tehdä muutakaan, kun oppia lisää Imperiumin aikeista…
Nazorak saapui joen toiselle puolelle, Sielunlähde-nimiselle kadulle. Ja siinä taas Kepe antoi vain lisää kysymyksiä. Mikä on Nimda? Jonkinlainen superase, jonka johtoporras haluaa käyttöönsä? Ilmeisesti Kätöset liittyvät senkin etsintään. Olikohan kapinallismielisten nazorakien metsästäminen vain peitetarina Käsille?
273 oli tuijotellut kävellessään maahan ja vasta nyt hän huomasi olevansa perillä. Kadun oikealla puolella nazorakin siilmiin osuivat värikäs suitsukekauppa ja hautaustoimisto. Heti niiden takana kohosi korkea kupolikattoinen rakennus, jonka tiedemies tunnisti Mata Nui -uskon temppeliksi. Rakennus jäljitteli Metru Nuin Suuren temppelin tyyliä. Kadulta katsoen pääkupolin oikealta sivulta jatkui käytävä pienempään kupoliin.
Hmm? Jäätutkijan huomio kiinnittyi takaisin kadulle. Rakennuksen päässä Suuren Hengen temppelistä olevan kappelin pihalla oli paljon matoraneja. Rakennuksen ulkopuolelle oli koottu jopa telttoja rituaalitoimituksia varten. Ilmeisesti pyhätöstä oli loppunut tila pakolaisten vuoksi, joita tutkija oli nähnyt kaupungilla sankoin joukoin.
273 vilkaisi taas Suuren Hengen temppeliä. Noh, voisi kai mennä katsomaan sisältäkin.
Nazorak kapusi temppelin portaat ylös ja käveli puolikaaren muotoisesta ovesta sisään. Harmaasta kivestä rakennettu Mata Nuin huone oli tilava, ja tilaa halkoivat jyhkeät tukipilarit. Pyöreän huoneen keskellä kohosi koroke, jolla tiedemies uskoi temppelin papin pitävän saarnaansa.
Valkoisen nazorakin katse kierteli kupolimaisessa tilassa. Kaarevaan kattoon maalatut värikkäät freskot ja seinillä olevat matoran-kieliset kirjoitukset kertoivat Mata Nuin legendasta sekä matoranien kulttuurin päävaiheita. Toistuvia teemoja olivat Kolme Hyvettä, matoranit ja toat sekä Suuren Hengen langenneet enkelit.
Nazorak kuljetti hansikoituja sormiaan pääosin ympyräkirjaimilla kaiverrettujen seinäriimujen päällä. Hän pyrki pysymään mahdollisimman syrjässä, koska Temppelissä oli muitakin vierailijoita.
Tiedemies huokaisi itsekseen. Sinänsä sääli, että nazorak-kulttuuri on ateistinen. Uskonnoissa on tietty kulttuuriarvo, jota aatteet eivät voi korvata.
Mutta Imperiumin lapsena ja etenkin tiedemiehenä Jäätutkija oli omaksunut nazoraklaisen maailmankatsomuksen. Jumalia ei ollut, eikä mikään yliluonnollinen voima ohjastanut tai auttanut heitä taipaleellaan. Oli vain ensimmäisinä Viisisakaraisen Maailman päällä kävelleiden Puhtaiden syntymäoikeus, jonka senkin myöhemmin tulleet olivat nazorakeilta riistäneet. Vain puhaltamalla yhteen hiileen nazorakit saattaisivat saavuttaa lajin yhteisen, lopullisen päämäärän. Tosin, nazorak mietti. Hän käänsi katseensa yhteen seinälle kaiverrettuun riimuun. Kolme pistettä ja niitä ympäröivät kaaret. Vaikka en uskoisikaan jumaliin, niin… jotenkin minusta tuntuu, että kaikelle kokemalleni, kaikelle kärsimykselleni on olemassa jokin syy. Tai ehkä vain haluan uskoa niin… haluan ajatella, että minun elämälläni on jokin merkitys ja päämäärä. Olisi ehkä hieman masentavaa ajatella, että mikään maailmassa ei olisi muuttunut vaikka minua ei koskaan olisikaan ollut olemassa.
Huomaamattaan Jäätutkijan käsi puristui nyrkkiin. Hän muisteli hetkiä elämässään jolloin ei itsekään ollut uskonut siihen. Eih, älä ajattele niitä. Se tietää vain päänsärkyä…
Hän jatkoi. Metallikengät kalahtelivat kivitiililattiaan. 273 kierteli seinänvierttä ja tarkasteli pyöreän muotoisen huoneen sivuille symmetrisesti aseteltuja patsaita. Volitakin kapeita silmäreikiä takaisin tuijotti mustasta kivestä veistetyn, rosoisen patsaan viirumaiset silmät. Makuta. Matoranien pelkäämä pimeys. Liekö todellisuudessa vain voimakkaasti elementtienergiaa kanavoiva olento…
Vastausten etsijä tiesi ajattelevansa kuten tiedemies. Suurimmatkin uskonnot ja legendat saattoivat alkaa vain huhuista ja väärin ymmärretyistä tapahtumista.
273 siirtyi taas eteenpäin. Hän oli kohta kiertänyt puolet huoneesta. Nyt pienen hyönteisen edessä kohosi iso, munan muotoinen patsas. Se näytti todella pelkistetyltä. Viirumaiset silmät ja pyöreän pisteen muotoinen suu näyttivät katsovan suoraan ulko-ovelle. Sinänsä hieman veikeän näköinen… 273 hymähti. Jos joku olisi kuullut hänen ajatuksensa, nazorak uskoi että kyseinen uskovainen olisi saattanut harmistua. Outoa ajatella, että kasvot jotka eivät yhdelle merkitse juuri mitään voi merkitä toiselle jotain paljon enemmän…
273 katseli vielä hetken seinien kaiverruksia, ennen kuin hänen huomionsa suuntautui huoneen oikeassa reunassa olevaan oveen, joka ilmeisesti johti sivukupoliin. Nazorak vaihtoi huonetta.
Temppelin sivukupoli näytti olevan omistettu Suuren Hengen puolustajille. Seinillä oli Suuria Naamioita ja legendaarisia Toa-Työkaluja. Kaiverrokset seinissä esittivät ajan aamun sankareita, ensimmäisiä toia. Kattoikkunoiden läpi himmeä valo loi huoneeseen hämyisän tunnelman.
Salissa oli myös pienempiä kupoleita, joista elottomat naamiokasvot katselivat eri suuntiin. Jäätutkija oli kuullut Toa-Suvista yhdellä luennolla matoralaisten kulttuurista, mutta ei ollut odottanut näkevänsä joskus niitä. Temppelissä niitä oli useita. Matoralaisten evoluutio toiksi on kuulemma sidoksissa näihin rakennelmiin. Onkohan lajilla ollut aikojen alusta lähtien näitä, vai onko laji kehittänyt erillaisia kehittymistapoja ajan kuluessa?
Nazorak kumartui yhden Suvan ylle ja kopautti varovasti sen kantta. Kuulosti metalliselta.
”Öh, oletko ihan oikeassa paikassa?” miesääni keskeytti tutkijan ajatukset.
Nazorak kääntyi. Hän ei ollut huomannut lainkaan toaa, joka oli ilmeisesti meditoinut yhdessä kulmassa. “Ömm, k-kyllä kai. En varsinaisesti tiedä, kuuluisiko minun olla muualla…”
”Olisin mielelläni yksin”, Mustalumi totesi.
“Ai, anteeksi”, nazorak säpsähti toan äänenpainoa. Hän ei ollut ajatellut häiritsevänsä ketään lähes tyhjässä huoneessa. Jäätutkija loittoni tarkastelemaan huoneen seinillä olevia kaiverruksia, vähän matkan päähän toasta.
Matoro huokaisi ja hiippaili takaisin nurkkaansa. Hän sulki silmänsä. Teleskooppisilmät olivat kynnyksellä. Hän yritti keskittyä kivisten seinien kylmyyteen. Varjoihin, joissa hän näytti sinertävältä. Mitä hän oli ajatellut ennen hiipparia? Hän ei muistanut. Ajatusketju oli katkennut täysin. Ärsyyntyminen vaikeutti rentoutumista entisestään.
Matoro istui hetken täysin liikkumatta. Näytti siltä, että hän oli löytänyt keskittymisensä.
Klonk klonk. Matoro puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hameeseen pukeutuneen muukalaisen kengistä lähti häiritsevän ontto ääni jokaisella askeleella.
Matoro raotti toista silmäluomeaan. Volitakkasvoinen näytti haahuilevan ympäriinsä kammiossa. Tämä ei näyttänyt vieläkään tajuavan huoneen olevan pyhitetty toille.
Matoro kuitenkin yritti sulkea häiriötekijän mielestään. Hän halusi ajatella rauhassa.
Tuli hetken hiljaista. Matoro avasi taas silmänsä. Oliko neitonen lähtenyt jo? Aiemmin hänen askeleensa olivat kuuluneet selkeästi. Toa äkkäsi muukalaisen erään suvan luona. Vaikkei Matoro huomannut olennon naamioilla ilmeitä, näytti siltä kuin volitakin silmäaukkojen katse olisi jähmettynyt toaan itseensä.
Hän kohotti kulmiaan. Nainen vaikutti hätkähtävän, kun mies näytti huomanneen tämän tuijotuksen. Hattupää haahuili taas toisen mystisen toavälineen luo ja tarkasteli sitä hetken. Jään Toa sulki silmänsä puolittain. Hän halusi tarkkailla olennon käytöstä.
Kun toa näytti taas uponneen ajatuksiinsa, naisen naamion katse vähitellet hakeutui uteliaasti taas kohti Mustalumea. Matoro huomasi olennon liikkeistä tämän olevan jotenkin hermostunut.
Toa oli juuri avaamassa suunsa, kun-
“A- anteeksi, mutta…” muukalainen sanoi nopeasti jotenkin nolostuneesti, “oletko sinä… Jään Toa?”
”… aye?” toa vastasi noustessaan.
Matoro sätkähti, kun nainen ryntäsi aivan hänen eteen kengät kolisten. Mustalumi huomioi tunkeilijan ruumiinlämmön sairaalloisen mataluuden. “Siis sellainen joka nystyy kanavoimaan jään elementtienergiaa ja vaikuttamaan aineiden lämrötilöihin selkästään tahtonsa voimalla?!”
”… kyllä?” hän varmisti. ”Toa Matoro”, hän esittäytyi.
Metallinharmaa volitak tapitti Matoroa aivan hänen kasvoja alempana. Olio näytti värisevän hieman. Lopulta se päästi kimeän äännähdyksen, joka – lajista riippuen – kuulosti joko suloisen innostuneelta kiljahdukselta tai liitutaulun raapimista kynsillä.
“O- olen ojiskellut galjon alhaisten lämrötilojen vaikutusta geologiaan ja tekniikkaan, sekä hieman elementtienergian teoriaa! O- olen sitkään halunnut nähdä elävän olennon, joka wystyy luomaan kiinteää vettä tyhjästä…”
”Olen, öh, imarreltu? Kuka oikeastaan edes olet?” toa kysyi epäluuloisena. Hän otti pari astetta etäisyyttä lähentelevästä olennosta.
“Jäätutkija.”
”Jäätutkija?”
“Ni- niin. S- siksi minua yleensä sanotaan.”
”En ole nähnyt sinua aiemmin”, toa totesi varuillansa.
“Olen aika uusi täällä. En tunne vielä kovin montaa kaupungissa. Tai linnakkeessa.”
Matoro mietti hetken. Hän päätti olla kysymättä aksentista. ”Et vaikuta siltä, että olisit aiemmin ollut Hengen temppelissä.”
“En niin. Halusin vain tutustua kaulungin kulttuuriin ja etsiä mahdollisesti rauhallisen paikan jossa selvittää ajatuksia”, Jäätutkija myönsi. Sitten hän säpsähti kuin tajuten jotain. “Anteeksi, taisin häiritä, ööh, mietiskelyäsi?”
”No eipä sillä enää merkitystä ole”, toa totesi ja väänteli teleskooppisilmiä takaisin suletulleen. ”Olen ehtinyt jo tottua häiriötekijöihin.”
“Hm? Onko ollut huonoja läiviä viimeaikoina?”
”Woah”, toa huokaisi. ”Et vissiin seuraa uutisia?”
“E- en oikeastaan? Ollut hieman muuta, eikä… kotokuolessani yleensäkään ole kovin kattavaa uutisointia.”
”No, minulla saattoi olla jotain tekemistä Metru Nuin katastrofin kanssa. Plussana hukkasin Klaanin Nimdan sirut. Ei ihan paras viikkoni.”
273 olisi saattanut olla hämmentyneempi siitä, mistä katastrofista toa puhui, ellei Mustalumen toinen virke olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan paremmin. Nimda…?
”Maailman vaarallisin ase…”
“Siis… Klaani lähetti sinut hakemaan sen järjestöllenne?”
Matoro ei vaikuttanut innokkaalta keskustelemaan yksityiskohdista.
”Se on poissa. Se on kaikki, millä on merkitystä.”
Nazorak mietti kuumeisesti. Miten hän saisi mahdollisimman epäilyjä herättämättä kyseltyä aiheesta lisää? Kepekään ei ollut suostunut kertomaan kaikkia yksityiskohtia, mutta se johtui myös siitä, että tiedemies tiesi 273:n olevan Imperiumin kansalainen.
“Öh, kuulin tästä Klaanin Nimda-jutusta vasta hetki sitten. Se lienee todella tärkeä Saaren tilanteen kannalta?”
”… kuka sinä olet?” Matoron epäilykset heräsivät.
“Mi- minähän sanoin jo? En ole ferillä aivan kaikesta mitä nykyään tawahtuu. Siksi halusin vain kysyä…”
”En usko, että saisin puhua näistä asioista nykytilassani”, toa vastasi.
Nazorak kirosi mielessään. Hän ei uskaltautunut koettelemaan jäätä enempää. Hän murahti pettyneenä.
“Ai, anteeksi. Olisihan minun litänyt arvata. Varmaan saan aiheesta julkistakin tietoa. Vaikka niistä uutisista…”
Jäätutkija kääntyi lähteäkseen. “Taidan mennä häiritsemästä sinua enemrää. Nä- käkemiin.”
Matoro jähmettyi.
”Odota”, hän sanoi.
273 katsoi olkansa yli. “Mitä sanoit?”
”Sinä… sinä olet nazorak, etkö olekin?” suletukasvo kysyi.
Nazorak seisoi hetken jähmettyneenä niin, että olisi käynyt jääpatsaasta. Hittohittohittohittohitto!
Jäätutkijan pää kääntyi hitaasti takaisin kohti huoneen ovea. Hän ei uskaltanut katsoa toaa kasvoihin, joka saattaisi hetkessä lävistää nazorakin kehon jääseipäällä. Se se vasta olisikin ironista.
“… mistä tiesit? Aksentti?”
”Anteeksi, luin ajatuksesi”, Matoro vastasi ja asteli eteenpäin. ”Nazorak. Woah. Mitä sinä olet tänne päätynyt?”
273 pyöräytteli silmiään naamionsa takana. Viime aikoina hän oli alkanut pitämään mielenvoimia omaavia olentoja liiankin ylivoimaisina. Hyvästi salaidentiteetti.
“Jitkä tarina, joka on kerrottu viime aikoina liiankin monesti.”
He istuutuivat kylmälle lattialle. Tarina oli jotakin, jota Matoro ei ollut tosiaankaan odottanut.
Siinä oli hitunen toivoa.
273 suoristi hameensa helmaa. “Täytyy sanoa, että olen hieman… yllättynyt siitä, kuinka hyvin teikäläiset tämän ottaa. Vain yksi kuudesta on yrittänyt taffaa minut nähdessään oikeat kasvoni.”
”Se taitaa olla vähän Klaanin heikkous”, Matoro totesi. ”Minun olisi pitänyt oppia olemaan luottamatta kehenkään, mutta se tuntuu niin masentavan pessimistiseltä.”
“Ehkä hieman sama. En ylipäätään olisi nyt täällä, jollen olisi ollut liian sinisilmäinen.”
Naamionsa hetkeksi aikaa pois ottanut nazorak vilkaisi nopeasti toaa. “Tiedän, tiedän. Hauska kielikuva.”
”En olisi uskonut vielä tutustuvani nazorakiin kaiken tämän muun lisäksi”, toa huokaisi tilanteen rentouduttua. ”Mutta näköjään en vain osaa elää normaalia, tylsää elämää.”
273 vilkaisi nopeasti heidän ympärilleen. Mustalierihattuinen po-turaga oli käynyt hetki sitten huoneen ovella vilkaisemassa kaksikkoa.
“Tuota noin. Pitäisikö meidän siirtyä jonnekin hieman vähemmän julkiseen paikkaan. Tämän keskustelun kuuleminen ei ehkä sovi kaikille tuntosarv- eikun siis korville.”
Vortixx-ravintola oli hämyisä, metallinen ja täynnä led-valoja. Jään sotilas ja jään tutkija olivat ottaneet omakseen yhden sopen. Ravintolasta löytyi paljon pieniä kamareita valonarkojen bisneskokousten käymistä varten.
Liskomies toi heille digitaalisen ruokalistan. Tarjolla oli hyönteisistä ja merilevistä tehtyjä herkkuja.
”Voisin ottaa tikarihämähäkkiä”, Matoro tilasi.
273 selasi ruokalistaansa. “Saattaisin kokeilla torakkarisottoa.”
Matoro pyöräytti silmiään muttei kysynyt mitään. Outoja nuo nazorakit.
”Ja mitä pariskunnalle saisi olla juotavaksi?” vortixx naputteli tilausta ylös.
”Öh, emme me ole?” toa vastasi hieman loukkaantuneena.
“Kivennäisvesi, kiitos”, 273 totesi.
”Siniviini”, Matoro totesi. Vortixx nyökytteli ja poistui paikalta.
Jäätutkija vilkaisi sivusilmällään lähtevään vortixxiin ja sitten Mustalumeen. “Mitä tuo äskeinen tarkoitti?”
”Mhm. Ah, unohdin ihan. Minusta on tosi outo ajatus, että voi olla yhteiskunta ilman minkäänlaisen… parisuhteen konseptia.”
Nazorak hymähti. “Kyllä me tiedemiehet olemme muista kulttuureista ohiskelleet sen, mitä ‘marisuhde’ konsertina tarkoittaa, mutta sitä ei ole omaksuttu nazorakein kulttuuriin. Koska, noh, Imleriumi on kollektiiviinen kulttuuri, jossa viimeistään saman työryhmän yksilöt tai tartion sotilaat muodostavat yhteiskunnan perusyksikön.”
”Mutta estikö se esimerkiksi ystävyyssuhteita syntymästä? Mietin, onko kyse jostakin jutusta lajissanne vai onko se vain kulttuurissa?”
“Tunteita pidetään kulttuurissamme toissijaisena järjestäytyneisyyteen verrattuna, mutta ei se estä sosiaalisten suhteiden syntymistä. Vielä Kesässä ollessani hääsin todistamaan unseerikluvilla liiankin hyvin Kesän Etnisen soliisin mustatakkien illanviettoa .”
Matoro saattoi huomata inhoa nazorakin äänessä tämän sanoessaan.
Ehkä olisi hyvä vaihtaa aihetta.
273 laski kyynärpäänsä lasiselle pöydälle ja hivuttautui lähemmäs Matoroa. “Tuota noin. Nyt kun olemme tehneet sinunkauvat, niin saattaisitko nyt kertoa hieman enemmän Nimdasta? Ymmärrät varmaan, että Klaanin vihollinen on myös minun viholliseni, ja että mitä enemmän minä tiedän Imleriumille arkaluontoista tietoa, sen haitallisempaa se nazorakien johtonortaalle on.”
”No, Nimdasta voin sanoa sen verran, että se on ihan karzahnin vaarallinen, ja siitä kannattaa pysyä erossa”, Matoro tiivisti kätevästi koko seikkailunsa opetuksen.
“Muille vai käyttäjälleen?” 273 kysyi.
”Kummallekin”, toa vastasi hiljaa ja heilautti harppuunarannettaan.
“Oh…” 273 totesi hiljaa. “Sinä siis… olet ollut paljon tekemisissä asian kanssa?”
”Ehkä eniten Klaanista.”
“Hmmh. Haittaako jos kysyn, mutta… miten sitä käytetään? Mikä tekee siitä niin vaarallisen ja halutun?”
”Se ammentaa ajatuksia ja tekee niistä totta.” Matoro ei olisi uskonut lausettaan vielä vuosi sitten.
273 tuijotti hetken Matoroa.
“Hyvä vitsi.”
”Se ei ollut vitsi”, toan jäätävä tuijotus oli kenties kylmin asia, mitä jäätutkija oli koskaan tutkinut.
“No, siis! Kyllä minä tiedän, että tässä maailmassa on lukuisia asioita ja esineitä, joiden toimintaa on nykyäänkin hankala selittää, mutta tuollainen Toiveiden kivi kuulostaa liian… tarunomaiselta minulle.”
”Tämä arpi”, Matoro hipaisi leukaansa. ”Tuli miekasta, jota ei ollut olemassa. Miekasta, jonka minä kuvittelin.”
Jollei Vastausten etsijällä olisi ollut naamiota, tämän ilme olisi saatettu xialaisittain tiivistää sanaan “WAT”.
“No… okei. Entä mitä Klaani aikoo tehdä Nimdalla, tai sen siruilla? Käyttää Imleriumia vastaan sodassa?”
”Virallisesti tuhota ne. Minua ei varsinaisesti kiinnosta. En halua niitä lähellekään Klaania”, toa totesi katkerana.
Nazorak tyytyi nyökkäämään. Tarjoilija toi heille heidän ateriansa. Matoro pureksi lautasellaan olevia pitkiä tikarihämäkin koipia. 273:lle koitui ongelmaksi juomansa juominen, koska ei ollut huomannut pyytää pilliä.
Ilta alkoi laskea. Admin-aukiolla oli meneillään jotakin. Pääkadun suunnasta tulevalle kaksikolle tuotti suuria ongelmia päästä edes aukiolle väenpaljouden takia. Häly ja meteli täyttivät kuusikulmioisen aukean. Väki oli enimmäkseen kaupunkilaisia matoraneja, mutta muutakin väkeä näkyi välistä. He näyttivät pieniltä taustalla kohoavan linnakkeen ja Admin-tornin rinnalla.
”Mitä täällä oikein talahtuu?” naamionazorak hämmästyi. ”Väkeä kuin Totuusministerin nuhetta kuuntelemassa…”
Mielenosoittajien kyltit ja iskulauseet eivät olleet mikään yhtenäinen kokonaisuus. Vaadittiin, että adminien pitäisi lopettaa salailu ja antaa valta kaupungille. Moderaattorien salakähmäiset tekemiset pitäisi tutkia. Vaadittiin läpinäkyvämpää johtoa. Moni myös vaati välitöntä sodan lopettamista. Sanottiin, että sota johtui Bio-Klaanista ja Tawasta. Toiset halusivat pakolaiset pois pelloiltaan ja pihoiltaan. Kolmannet muistuttivat kauppasaarrosta ja tulevasta talvesta, ja maalailivat nälänhätäskenaarioita.
Kaikkia yhdisti sangen suuri tyytymättömyys kaupungin tilanteeseen. Vaadittiin toimia! Paluuta entiseen!
”Minä asuin Bole-Korossa tuossa luoteessa”, eräs le-matoran sopersi. ”Olin juuri sinä päivänä metsällä kun se tapahtui! Allianssin hirviöt olivat tappaneet ihan kaikki! Jättäneet ruumiit hautaamatta, kaduille ja taloihin!”
”Miksei Klaani tehnyt mitään? Missä oli Laivaston väki silloin? Miksi me suostumme adminien hallittavaksi jos he eivät puolusta meitä?” Ernie-niminen ta-matoran kailotti. Hän seisoi kellotornin kaiteella.
”Torakoiden lehtien mukaan niillä on 70-kertainen ylivoima Klaaniin… Admin Ämkookin näki kaiken toivottomaksi ja vaihtoi puolta! Päämoderaattorinkin kerrotaan loikanneen muualle!” hän jatkoi.
”Adminit eivät ole kertoneet mitään! Heillä ei ole tilanne hallussa. He eivät ole kertoneet Nimdasta, he eivät ole kertoneet Umbrasta tai edes siitä matoran-murhasta juuri tällä aukiolla!” joku muu huusi väkijoukosta.
”Millä oikeudella moderaattorit sulkivat Klaanin sepän pajan? Vain petturiepäilyn takia!” kertoi joku roolipeliseuran jäsen. ”Adminit eivät ole lain yläpuolella!”
”Laskelmien mukaan jos kauppasaarto tihenee tähän tahtiin, kaupungista loppuu ruoka kuuden viikon kuluttua!”
”Etenkin kun täällä on tunkeilijoita syömässä sitä!”
”Olisivat taistelleet maistaan!”
”Entä etelänuskoiset sitten? Ovatko adminit hylänneet Mata Nuin? Onko ruskea hyönteinen Suuren Hengen rangaistus?” paasasi yksi turaga. ”Suuri Parvi, legendojen Suuri Parvi on yllämme. Lähetetty puhdistamaan saaremme velvollisuudenvieroksujista!”
Valkoinen nazorak tunsi itsensä epämukavaksi. Paitsi että hän ei halunnut liikkua isoissa väkijoukoissa, hän ensi kertaa Klaanissa ollessaan näki sodan aiheuttaman paniikin ja epätoivon kaikessa suuruudessaan.
”Mi- miksi foliisi tai moderaattorit eivät huutu tähän? Eikö mielenosoituksilla ole aina korkea vaara ajautua häiriöksi ja mellakoiksi? Vaaraksi hallinnolle…?”
Vaikka Imperiumin kasvatti itse oli taistellut omassa maassaan sotilashallintoa vastaan, 273:sta näky tuntui todella… ennen kuulumattomalta. Kansalaiset osoittivat mieltään ja huutelivat mielipiteitään siinä missä Pesässä olisi lennelleet aatteiden häpäseiden päät.
”Klaanissa on sananvapaus”, Matoro kertoi. ”Eikä väkivaltaa pidetä ratkaisuna. Moderaattorit puuttuvat, jos meno äityy liian vaaralliseksi.”
”Ilmoita sitten kun äityy. Minä hiivin takaisin huoneeseeni. Noin iso joukko saa minut helrosti hengiltä…” nazorak kuiskasi mahdollisimman hiljaa.
”En minäkään tässä ajatellut aikaa viettää”, Matoro vastasi heidän pujotellessa väkijoukon keskeltä kohti Klaania.
Viimepäivät Klaanissa olivat antaneet vastustajan tiimiin liittyneelle nazorakille kuvan siitä, että epätoivoisesta asemasta huolimatta Klaanin rivit pitivät yhtä luotettavien johtajien voimin, monikansallisuudesta huolimatta.
Nazorak kuunteli vihapuheita. Ne saivat hänet arvioimaan oletustaan uudestaan.
”Oliko Klaani aina tällainen ja silmäni ovat avautuneet, vai kieltäydyinkö vain näkemästä tätä?” Matoro kysyi osittain itseltään.
”Muistan, kuinka kävin täällä ensimmäistä kertaa. Jäljitin akshikromidia, joka oli räjäyttänyt Zagni-Metrun temppelin.” Toa naurahti. ”Ensikokemukseni kaupungista oli se, kun marssin sisään Ruskeaan Makutaan ja kysyin hämäräväeltä tietoja. Kukaan ei muka tietänyt mitään mistään lonkeromiehestä. Valmistauduin ottamaan käyttöön kovemmat kuulustelumetodit, kun joku kertoi paikallisten lainvalvojien jo pidättäneen kohteeni. Yllätyin. Minut ohjattiin ’moderaattorien’ puheille, ja… no.”
♫ Valon Ritari valehteli sinulle silloin ensimmäistä kertaa~ ♫
”Kävin sittemmin täällä usein. Kaupunki oli silloin paljon pienempi. Mikä minua täällä kiehtoi? Ehkä se, että täällä oli silloin niin… toiveikas henki. Klaania pidettiin todisteena siitä, että kivojakin asioita voisi olla. Ei ole kovin montaa paikkaa, jossa niin erilaiset olennot elelivät rinta rinnan.”
♫ Toivo on kuin sokeria~ ♫ ♫ Sillä on hyvä peittää valheet~ ♫
Jäätutkija yritti pysytellä mahdollisimman lähellä Matoroa ja varoa mielenosoittajia.
Mutta nazorakin oli pakko pysähtyä. Hän tunsi olonsa oudoksi.
Epäselvä kuva. Kuin häilyvä ja rakeinen. Silmät tapittaa tummiin taivaisiin kohonevia hahmoja. Isoja ja voimakkaita. Hän katsoi kasvoja. Näki piirteiden horisontit.
273 havahtui taas hetkeen. Hän pudisteli päätään saadakseen itsensä hereille.Hän loikki taas Matoron luo.
”Ettei vain meillä täällä, hyvät toverit, ole peräti kuuluisaa Mustalumea!” Ernie loikkasi katukivetykselle. ”Tervetuloa! Voisin kysellä sinulta jotakin, ja saat päättää itse vastaatko! Tietysti jos et vastaa niin onhan sekin vastaus sinänsä.”
Matoro nielaisi. Karzahni vieköön matoran oli tarkkasilmäinen. Ernie oli ollut aikanaan Klaanilehden ykkösreporttereita, tunnettu skandaalijutuistaan kaupungin laitapuolesta. Sittemmin hän oli perustanut administorkriittisen lehden nimeltä Lampaat. Hän oli kuohuttanut kaupunkia kuukausia sitten heitettyään moderaattori Paacoa tölkillä.
Matoranin lähestyessä toan vierellä seissyt nazorak veti takkinsa kauluksen paremmin niskansa suojaksi ja loittoni kauemmas väkijoukkoon.
Matoro harkitsi hetken. Lauma sekopäisiä mutanttivisorakeja olisi ollut paljon mieluisampi uhka. Niiden hoiteleminen olisi sentään ollut yksinkertaista. Joukko toan ympärillä antoi tälle tilaa.
”En usko, että osaan vastata kysymyksiisi Klaanin politiikasta. Olen ollut melko kiireinen”, hän lopulta vastasi.
”Jukranheijaa, sinä Matoro olet Klaanin sisäpiiriä. Tiedät ainakin enemmän kuin me, kansalaiset!”
”En usko, että on mitään Klaanin sisäpiiriä. Kuka tahansa voi liittyä Bio-Klaaniin, mikäli haluaa tuod-”
”Tuon voin lukea linnakkeen vastaanotostakin!” ta-matoran keskeytti. ”Miten seikkailusi meni, Mustalumi? Mitä Klaanin Nimdalle tapahtui? Miksei asiaa käsitellä julkisesti?”
”Adminit ja moderaattorit selvittävät Bio-Klaanin oikeudelliset asiat. En tiedä, saanko kertoa tutkinnasta.”
”Mutta sinua siis tutkitaan? Sinua, Klaanin seikkailijasankaria? Tiedätkö, kuinka moni on pitänyt sinua toista esikuvallisempana?”
Matoro ei varsinaisesti halunnut myöntää sitä, mutta hän oli tainnut aina olla melko suosittu kaupungin median parissa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli aina kertonut mielellään seikkailuistaan ja ajatuksistaan kenelle tahansa. Lopulta kun kävi Klaanilaisia läpi, olihan hän yksi vähiten epäilyttävistä henkilöistä.
Tai oli ollut.
”Kyllä. Admineilla on käynnissä tutkinta siitä, mitä matkallani tapahtui”, toa myöntyi lopulta.
”Liitytkö Metru Nuilla sattuneeseen terrori-iskuun? Miksi saavuit Klaaniin metrulaisella pommikoneella?”
”En koe tarpeelliseksi vastata noihin kysymksiin ennen kuin Adm-”
”Adminit ja adminit! Juuri tätä tarkoitan! Salailu, salailu ja hyssyttely! Adminimme ovat kuin diktaattorit – operoivat lain yläpuolella, eivät vastaa kellekään! Pitävät asiat omana tietonaan! Kaupunginvaltuuston pitäisi laittaa heidät paikalleen!”
Ernie odotti hetken, että yleisön huudot lakkaisivat. Sitten hän kääntyi jälleen toan puoleen:
”Olit päämoderaattorin hyvä ystävä. Umbra ei ole nähty kuukausiin, ja huhu sanoo hänen loikanneen vihollisen puolelle. Toisten mukaan hän lähti elämään äveriästä elämää Metru Nuille. Osaatko sanoa, Matoro, mikä on totuus?”
Jään sotilaan teki tosiaankin mieli tehdä loppu matoranin pilkasta. Se ei tiedä, se ei ymmärrä, hän vakuutteli itselleen. Matoran ei ole kuin suunsoittaja. Lisäksi, mitä adminit sanoisivat? Ehkä he kertovat Umbrasta kun on aika. Admineilla on tilanne hallussa-
♫ Petturi sai mitä ansaitsi~ ♫ ♫ Mustan maineen ja vähän muistajia~ ♫
”Hän ei tekisi niin”, Matoro puristi suustaan. Hän kohotti kylmän katseen toimittajan silmiin. ”Hän kaatui taistelussa ZMA:n koneita vastaan.”
”Ja jos ette halua Allianssin ruoaksi, kehottaisin heräämään tosimaailmaan.”
Ernie jäi katselemaan poistuvan toan selkää tietämättä, mitä sanoa.
”Kaikki ne”, Ariez lopetti painavasti puheensa. Hänen keskustelukumppaninsa ei ollut päässyt sanomaan kovin monta sanaa pahan mielen soturikaappauksen purkamisen keskellä.
”Siis oikeasti, se nainen on hirviö.”
”Juu juu, siis ihan hirveää…” aurinkolasimunkki nyökytteli Isän tarinalle. Paradoxin kasvoilla oli lempeä, ymmärtäväinen hymy, ja välillä hän yritti taputella rohkaisevasti murtuneen uskonmiehen kättä baaripöydällä.
Että minä vihaan humalaisia…
”Pahintahan siinä on, että, niin, mikä aioinkaan sanoa, että, kaikki ne!” Ariez parkaisi ja iski kolpakkonsa pöytään niin äänekkäästi, että naapuripöydästä katsottiin kummastuneesti – mistä Paradox ei pitänyt lainkaan.
”Mukava, että kuuntelet vanhan miehen ongelmia”, uskonisä jatkoi hieman sammaltaen.
Sininen krikcit nyökytteli hymyilen.
”Toki toki. Kyllä kyllä. Vääryyksiä kokeineita kuuluu auttaa. Juuh. Mutta katsos, minulla oli muutakin asiaa sinulle. Sattuisitko mitenkään tie-”
”Ja se nainen pahoinpiteli minut henkisesti!!!” matoralainen rääkäisi ja oli kaatua tuolineen päivineen mutta sai juuri ja juuri pysyttyä pystyssä. ”Ja nämä tuolit ovat suoraan sanottuna perseestä!!!”
Tuo oli ensimmäinen kerta keskustelun aikana, kun Paradoxin kasvoilleen jäädyttämä hymy mureni kuin luvaton lisäsiipi purkupallon alle muutamaksi sekunniksi. Dox kuitenkin onnistui mestarillisesti keräämään hetkensä ulkoisen tyyneytensä ja loihtimaan laupean ilmeen kasvoilleen.
”Kieltämättä ovat kyllä vähän. Siis nämä tuolit. Mutta Isä Ariez. Olen koko illan yrittänyt kysyä, että tiedätkö mitään Bartaxin aikeista.”
”Jaa että Bartaxin. Olen yrittänyt vältellä sitä tyyppiä viimeiseen asti. Lähetti jonkun kätyrinsä perääni! Mutta minua ei saakaan niin helposti! HAAA!”
Tällä kertaa Ariez todella kaatui tuolillaan.
”Tarvitsetko apua?”
”Mnä mtään pua trviset.” Matoralainen mönki ylös pöydän alta ja iski nyrkkinsä pöytään.
”NÄIN minä iskin kirveen SEN PIRUPARAN KALLOON! HA HA HAA! Miettii seuraavan kerran kahdesti, ennen kuin rupeaa Bartaxin kätyriksi!!!”
”Jos hänellä on enää aivotoimintaa miettiä, epäilen. Mutta. Bartaxin suunta. Tiedätkö?”
”Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin.”
”Yhtään tarkempaa paikaa?” Nuoren kokelaan ääni kuulosti epätoivoiselta.
”En tiedä. Kukaan ei tiedä. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä.”
Krikcit hymähti. ”Siinä tekisivät temput.”
Paradox nousi tuoliltaan ja suoristi kaapuaan. ”Kiitän tiedoista ja juttutuokiosta, Ariez. Riemukasta loppuiltaa. Syö välissä vaikka jotain. Vaikka appelsiini.”
”Tässä kylässä ei taideta myydä sellaisia…” Ariez totesi ja katsoi Paradoxia kummastuneena. ”Mihinkä ’doxilla on kiire?”
”Etsintäni on tähän asti vetänyt aina vesiperän. Baariveron jäljet alkavat kylmetä. Ei pahalla, mutta minun pitää kiirehtiä.”
”Jaa. No onnea matkaan. Koeta olla kuolematta tai jotain.” Tämän sanottuaan Ariez kulautti kolpakkonsa tyhjäksi.
”Näin hartauden lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä paikalle tulleita veljiä ja sisaria. Viime kuukaudet ovat olleet seurakunnallemme raskaita. Aluksi ryövärit tunkeutuivat rakkaalle kotisaarellemme ja Pyhään Katedraaliin, tuhoten sen ja pilaten sen kauneuden, sekä vieden uskomme Pyhän Siipaleen…”
Pieni, valkoisesta kivestä rakennettu kirkkosali oli täynnä matoraneja. Useimmat heistä olivat tavallista kansaa, maanviljeliöitä, kalastajia ja käsityöläisiä. Vain muutamalla seurakuntalaisella oli kaavut.
Keltaiset silmät katselivat niiden eteen kerääntynyttä seurakuntaa. Punaisilla rukousriimuilla koristellun mirun kasvot olivat lempeät, mutta puhuessaan haikeat. Valkoiseen rukouskaapuun pukeutunut nainen huokaisi ja loi lyhyen vilkaisun takanaan, alttarin päädyssä olevaan Isä Athin muotokuvaan.
Nainen käänsi katseensa takaisin seurakuntalaisiin jatkaakseen saarnaansa, mutta hänen sanansa jäi puoliväliin suuta.
Salin toiselle puolelle, holvikaaren muotoiseen oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, mustaan kaapuun pukeutunut olento.
Nainen kohotti kulmaansa kysyvästi. Penkeillä istuvat athistitkin huomasivat kääntyä katsomaan ovenkarmiin nojailevaa tulijaa. Hänellä oli huppu päässä niin, etteivät matoranit nähneet muukalaisen kasvoja.
”Älkää antako minun häiritä”, muukalainen totesi ja pyöräytti kättään, kehottaen mirukasvoista naispappia jatkamaan.
Naisen epäilevä katse porautui laihan olennon hupun sisään. Juuri tällä hetkellä Ath-Nuin kaupungissa ei kaivattu muukalaisia. Matoran kuitenkin päätti antaa muukalaisen jäädä kuuntelemaan.
”Krhm, niin. Kuten olin sanomassa, seurakuntamme on joutunut kokemaan kovia viimeaikaisten tapahtumien johdosta, ja sen väkimäärä on pienentynyt. Osa kuoli Katedraalin tuhossa, osa taas lähti ristiretkelle uskonsa puolesta jahtaamaan väärintekijöitä. Mutta, Ath-Nuin matoranit, älkää vaipuko epätoivoon! Ath on kanssamme ja hän opastakoon meitä poluillamme. Kirkkomme uusi Mestari on luvannut löytävänsä varkaat ja toteuttavansa Athin tahdon.”
Saarna päättyi ja uskovaiset alkoivat nousta penkeistään. Mirukasvoinen pappi poistui kirkon takahuoneeseen. Hitaimpien joukossa ylös nousi mustaa calixia kantava onu-matoran. Kävellessään hän kuljetti kättään penkkirivien päätyjen korkeilla käsinojilla, tuijottaen suoraan eteenpäin. Muut olivat ehtineet jo kävellä kirkosta ulos, kun onu-matoran pääsi holvikaaren muotoisen oviaukon kohdalle.
”Näytätte voivan hyvin, opettaja Honnhilt.”
Calixkasvoinen pysähtyi. Hän joutui kääntelemään päätään hetken, ennen kuin hänen katseensa osui pitkän hahmon lantioon. Matoranin katse nousi aina hupulliseen päähän. Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, muukalainen sujautti kätensä kaapunsa sisään. Hän veti esiin kultanauhasta roikkuvan kolmioriipuksen.
”Aah, Paradox… pitkästä aikaa.”
Hupullaan kasvonsa peittänyt krikcit kohotti sormensa suunsa lähelle. Honnhilt ymmärsi puhua hiljempaa.
”Mitä teet täällä?”
Paradox työnsi riipuksensa takaisin kaavun sisään. ”Minulla on asiaa sinulle. Ehditkö jutella hetken?”
”Toki”
Honnhilt huomasi nuoren krikcitin kääntävän päätään vasemmalle. Matoran joutui taas hetken etsimään nuoren munkkikokelaan katseen kohdetta, ennen kuin löysin sen. Mirukasvoinen nainen oli tullut takaisin salin päähän ja katsoi heitä.
”Oh”, Paradox sanoi aivan uudenlaisella äänensävyllä, ”antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Autan teidät kirkon portaat alas.”
Calixia käyttävä opettaja tuijotti taas hetken krikcitiä kysyvästi, ennen kuin tarttui tämän ojennettuun käteen.
”Jossain muualla”, Paradox aukaisi telepaattisen kanavan. ”Hyvä on.”
Kaksikko poistui kirkosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja naispappi jäi yksin alttarin luokse. Tämän kasvoilla oli mietteliäs hymy.
Paradox ja Honnhilt kävelivät savitiilillä päälystettyä tietä poispäin kirkolta. Kirkko oli vain pieni kyläkirkko asutuksen laidalla, joita Ath-uskonnon entisessä pääkaupungissa oli useita. Tien molemmilla puolilla kohosi kivistä ja laudoista rakennettuja, kauniita harjakattoisia taloja. Paradox katseli kaiholla kaupunkia, joka oli ollut kahden viime vuoden ajan hänen kotinsa.
”Rouva kirkkoherran saarnasta huolimatta kaupunki näyttää voivan hyvin.”
Edelleen krikcitin käsipuolesta kiinni pitävä matoran pudisteli päätään.
”Viime kuukaudet ovat olleet henkistä koettelemusta meille. Ensiksi yritimme pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli Katedraalin tuhosta. Heti sen perään Isä Bartax kokosi kaikki kaupungin soturit mukaansa ja lähti täällä vierailleiden bio-klaanilaisten perään. Kaupunki jäi ilman suojelioitaan. Kaupunkiin jääneet munkit ovat yrittäneet valaa matoraneille uskoa henkiseen elämään ja parempaan tulevaisuuteen.”
”Siitä minun pitikin kysyä sinulta”, Paradox viesti mielensisäisesti. ”Tiedätkö mitään Bartaxin seuraavasta päämäärästä? Kävin Bothanan seurakunnan saarella, ja uusi ’Mestarinne’ oli jättänyt sinne kädenjälkensä. Eli paljon raunioituneita taloja ja ruumiita.”
Magentan väriset silmät huomasivat vanhan opettajansa eteenpäin tuijottavan katseen
värähtävän. Hän raotti suutaan hieman.
”Oletko jatkanut treenausta?”
”Aina kun on ollut aikaa. Liikesarjoja lähinnä yksikseni, ettei taidot ruostu. Välillä paritekniikoita oppi-isän kanssa, kun on ollut enempi aikaa.”
Honnhilt vilkaisi krikcitiä nopeasti. ”Olet siis edelleen Oraakkelin asioilla?” ”Kyllä. Ja siksi halusinkin puhua juuri sinulle. Kuulin hieman huhuja, ettei täkäläiset oikein pidä Pyhän Äidin seuraajista. Siksi yritän pitää matalaa profiilia. Olet ainoa, johon saatan luottaa.” ”Ymmärrän.”
Paradoxin suu vääntyi mutruun, kun hän tunsi epämiellyttävän tunteen vastassaan.
”Hei. Vähän matkan päässä tästä on muistaakseni lempiravintolani. Käydäänkö syömässä päivällistä? ”
”Juu, sopii vain.”
Ravintola oli sisustettu perinteisesti etelämaisittain. Kaikki pinnat ja pöydät olivat punaruskeaa puuta. Varjostetut lamput loivat ruokapaikkaan sopivan hämyisen tunnelman.
Kaksikko oli tilannut annoksensa ja istuutunut seinustalla olevaan pöytään. Seinustan pöydät oli erotettu toisistaan kapeilla seinillä omiksi sisennyksikseen, mikä toi mukavaa yksityisyyttä. Huonekalut oltiin suunniteltu pääosin matoranin kokoon, mikä oli tuottanut pitkälle krikcitille vaikeuksia ahtautua pöydän ja tuolin väliin.
”Täällä tehdään aivan mahtavaa currykanaa! Lempiruokaani. Puolivuotta sitten kävin täällä yhtenään syömässä”, Paradox totesi. Hän oli laskenut huppuaan vain hieman niin, että se kuitenkin pysyi ylhäällä riippuen krikcitin takaraivosta. ”Entä sinä? Oletko käynyt usein?”
Onu-matoran kohautti olkiaan. ”Harvemmin”, hän totesi tapansa mukaan asiallisen hiljaisella äänellä.
Honnhilt kohotti kysyvästi toista kulmakarvaansa, kun jokin kosketti hänen jalkaansa. Paradox oli tökännyt varpaansa matoranin jalkaterään. Oraakkelin oppipoika risti pöytään kyynärpäistä nojaavat kätensä ja laski leukansa nyrkkiensä päälle. ”Voisinko kysellä muutamia juttuja?” ”Yritän vastata parhaani mukaan.” ”Mitä täkäläiset ylipäätään ovat kuulleet Katedraalin tuhosta? Uskon, että olette kuulleet eri version tapahtuneesta kuin minä.”
Honnhilt uppoutui syvemmälle tuolinsa pehmusteeseen. ”Sinä hetkenä, kun Katedraali paloi, hirvittävyys jostakin toisesta maailmasta leijui Pyhättömme yllä. Jotkut puhuivat että se oli makutojen tekele, toiset taas että se oli jonkin ’Bio-Klaanin’ sotakone, jotkut molempia. Kuitenkin ilmassa kiiri viesti, että klaanilaiset olivat ryöstäneet Nimdan sirun, tappaneet Pyhän Äidin ja että he julistivat sodan kaikille, jotka vastustaisivat heitä. Isä Bartax vahvisti tiedon ja kokosi kaikki soturit kostoretkelle. Myöhemmin saimme kuulla, että Pyhä Äiti olikin elossa, pettänyt kirkkomme ja liittoutunut klaanilaisten kanssa…”
”Ah, ruoka tuleekin.”
Tarjoilijana toimiva po-matoran ojensi kaksi lautasta pöytään. Honnhilt oli tilannut lohta ja juureksia, kun taas Paradox sai eteensä vadillisen hedelmäsalaattia. Krikcitin alkaessa syömään, matoran kaatoi lasiinsa vettä samalla kun katsoi oppilastaan kummastunut ilme kasvoillaan.
”Luulin että ottaisit lempiruokaasi?”
”En. Rupesin vegaaniksi. Kannatan rahien oikeuksia.”
Honnhilt tyytyi vastaukseen.
”Ja te uskotte tuota tarinaa?” ”Kaikki paha kukoistavassa kaupungissamme alkoi, kun he tulivat”, Honnhilt totesi syödessään kalaansa. Telepatiakeskusteluissa oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut keskeyttää kun suu oli täynnä. ”Tosin… kuulin, että eräs kalastaja oli löytänyt satama-altaasta pullon, joka olisi ollut myös viesti klaanilaisilta. Siinä he kuulemma kiistivät kaiken, mitä olivat aiemmin ilmoittameet ja väittivät sitä lavastukseksi. Isä Bartaxin soturit tosin ottivat viestin ja tuhosivat sen pitäen huiputuksena…”
Paradox mutusti kiivin ja appelsiinin paloja. Kaikki sopi kuvaan. Bartax vaikutti olevan aikamoinen satusedö.
”Ja kumpaa versiota sinä uskot?”
Hetken onu-matoran keskittyi vain ruokaansa. ”Minun on hankala uskoa, että Pyhä Äiti olisi pettänyt uskomme”, taistelutaitojen opettaja katsoi krikcitiä kulmiensa alta. ”Sinä taidat tietää hieman erillaista tietoa?” ”Tiedän sen, mitä Oraakkeli on minulle kertonut. Bartax petti meidät ja klaanilaiset ja räjäytti Katedraalin, sitten joku hullu makuta vei Pyhiksen ja Sadjen, muutaman klaanilaisen sekä sirun. Sitten Oraakkeli ja muutama klaanilainen tunkeutuivat makutan hirviöilmapalloon ja tiputtiva sen mereen, pelastaen Mestarin. Nyt he ovat turvassa Klaanin saarella.
Tai, no, pientä sotaa lukuunottamatta kai turvassa.” ”Okei. Huojentavaa kuulla…”
”Niin maukkaita omenia.”
”Hmm.”
”Sitten eräs toinen asia. Sanoit, että Bartax otti mukaansa kaikki taistelutaitoiset munkit. Entäpäs sinä ja rouva kirkkoherra? Sillä naisella on soturimunkin kasvoriimut ja sinä taas olet parhain taistelija, jonka olen koskaan nähnyt.”
Munkkikokelas ei koskaan tulisi unohtamaan sitä kertaa, kun opettaja oli demostroinut Merimetso-taistelutyyliä. ”Hmm, minut varmaan jätettiin tänne näköni takia”, putkinäöstä kärsivä opettaja liikkautti huomaamattomasti sormeaan silmiään kohti. ”Sisar Dahij taas on vakaumuksellinen Bartaxin kannattaja. Salaman kansaa. Hän jäi tänne pitämään järjestystä ja suojelemaan seurakuntaa ryöväreiltä.” ”Kuten arvelinkin. Pitänee pysyä kaukana hänestä.”
Paradox oli jälleen työntämässä uuden lusikallisen suuhunsa, kunnes hänen kätensä pysähtyi. Paradox huomasi lusikallaan jotain keltaista…
Keltaiset silmät tuijottivat oluttuopin vielä juoman peittämää pohjaa. Mustaa akakua kantava ta-matoran otti toisen kulauksen, jonka jälkeen hän vilkaisi sivusilmällään ruokapaikan liikehdintää. Hän istui yksin syrjäisessä nurkkapöydässä kuluttamassa aikaa, kunnes hän äkkäsi tutun hahmon. Siniseen kaapuun pukeutunut matoran istuutui ta-matorania vastapäätä.
”Tervehdys”, akakukasvo totesi juodessaan.
Siniviittainen matoran ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Ta-matoran katsoi keskustelukumppianiaan hetken ja nyökkäsi.
Ta-matoranin keltaiset silmät kääntyivat katsomaan siniviitan olan yli ravintolan toiselle puolelle. Pöytään, jossa istui onu-matoran ja pitkä olento. Akakukasvo näki hujopin kaatavan vatinsa sisällön pöydän alle, kun hänen seuralainen katsoi muualle. Krikcitkö…?
Ta-matoran joi tuoppinsa loppuun ja nyökkäsi. Ymmärrän. Haen varusteeni.
”Onko sinulla suunnitelmia seuraavaksi? En antanut paljoa vihjeitä Bartaxin olinpaikasta.” Älä huoli. Käyn vielä tapaamassa yhtä henkilöä, joka saattaisi tietää paremmin. Jos sekin vetää vesiperän, tämä menee aika salapoliisityöksi.”
Paradoxin ilme oli helpottunut melkein saatuaan oksennusrefleksin ananaspalan takia. Honnhilt ei onneksi ollut huomannut kuinka krikcit oli hienovaraisesti hankkiutunut eroon salaatistaan.
”Hei, opettaja. Onko sinulla sitä öljyä matkassa? Oma pulloni loppui hetki sitten, enkä ole ehtinyt hankkia uutta.”
Honnhilt pyyhki suunsa paperiin. Hän nosti olkalaukkunsa pöydälle ja tunnusteli sen sisältöä. Lopulta hän ojensi ruskeaa nestettä sisältävän pullon. ”Ostinkin tänäänä juuri lisää.”
”Ah, kiitos.”
Paradox otti pullon ja hivuttautui pois tuolin ja pöydän välistä. Hän suoristautui ja venytteli hieman jäseniään.
”Lähden vilkaisemaan Katedraalia ennen lähtöä.”
Honnhiltin ilme muuttui huolestuneeksi. ”Kannattaakohan? Siellä on edelleen sortumavaara.”
”Käyn vain vilkaisemassa tiluksia”, Paradox totesi vetäen huppunsa kasvojensa peitoksi. ”Oli hauska nähdä, opettaja.”
Onu-matoran nyökkäsi. ”Juuh, nähdään.”
Kuin vihkosensa kotiin jättänyt opiskelijamatoran kysyisi vierustoveriltaan paperinpalaa, jotta hän voisi tehdä muistiinpanoja, ja vierustoveri repisi omasta vihkostaan arkin, mutta repeymä lähtisi etenemään aivan väärään suuntaan kuin siististi suoraan.
Se oli ensimmäinen asia, mikä Paradoxille kohosi mieleen, kun hän tuijotti tuhoutunutta Katedraalia. Suuren, tornimaisen rakennuksen vasen puoli oli sortunut krikcitin mielessään kuvailemalla tavalla. Sortuma oli vienyt myös satoja metrejä pitkän Ath-patsaan yläkropan olkapäistä asti. Rakennukseen vieneet portaat olivat tuhoutuneet ylhäältä tippuneiden kivenlohkareiden alle. Paradox saattoi erottaa myös ympärillään olevassa sademetsässä ikivalkoisia kivenpaloja, jotka aluskasvillisuus yritti haudata alleen.
Vielä noin puolisen vuotta sitten munkkikokelas oli suorittanut opintojaan ja tutustunut athismin mystiikkaan Oraakkelin avustuksella. Siitä tuntuu olevan niin kauan…
Krikcit seisoi tarkoituksella syrjemmällä, koska raunioiden luona näkyi olevan muitakin athisteja. Tuhoutumisensakin jälkeen Athin talo oli paikalliselle seurakunnalle tärkeä.
Nuori athisti näki huppunsa sisästä peilaavilla aurinkolaseillaan vasemmalla puolellaan jotain mielenkiintoista, raunioiden vasemmalla puolella.
Kädet kirjaillun takkinsa taskuissa krikcit loittoni entisen Katedraalin pääsisäänkäynnin luota. Hän käveli puiden siimeksessä, piilossa katseilta.
Muutaman metrin päässä rakennuksen romahtaneesta seinästä sijaitsi iso kivilohkare, jonka eteen oli kerääntynyt noin 20 matorania. Paradox hiipi huomaamatta athistien selkäpuolelle nähdäkseen, mikä kivessä oli töllistelemisen arvoista. Oho…
Murikka oli Ath-patsaan pää.
Paradox ei ymmärtänyt, miten Athin kasvot olivat pysyneet niin hyvässä kunnossa valtavasta pudotuksesta huolimatta. Toki monia halkeamia kulki sen sen kolmion muotoisten kasvojen läpi, mutta krikciti olisi olettanut koko paasin menneen tuusannuuskaksi.
Patsaan pää makasi oikealla ohimollaan, kolmion muotoisten kasvojen oikean kärki murskaantuneena ja maahan uponneena. Pienet, valkoisista kivistä kootut portaat johtivat Athin kasvojen eteen rakennetulle alttarille. Alttarille oli kerätty monia kynttilöitä ja suitsukkeita, joita portaiden eteen kerääntyneet matoranit olivat tuoneet tulipalossa menehtyneiden uskonsisarusten muistoksi. Kukaan ei kuulostanut itkevän, vaan kaikki olivat hiljaa. Alttarin molemmin puolin seisoi keihäin ja miekoin aseistautuneet athistit, jotka vartioivat ettei kukaan ulkopuolinen kajoaisi patsaan silmänä toimivaan suureen rubiiniin.
Paradox huokasi. Hän päätti hiipiä pois paikalta, ettei herättäisi vartijoissa liikaa epäilyksiä. Krikcitiläisen mieleen kantautuivat muistot hänen ensimmäisiltä kuukausiltaan Katedraalin opissa. Paljon oli muuttunut…
Noin puolitoista vuotta sitten
”Hyvä. Tunti alkaa olla ohi! Kokoonnutaan vielä kaikki yhteiseen lopetukseen”, taistelulajien opettaja Honnhilt totesi salissa harjoitteleville soturimunkkikokelailleen. Kaavuttomat matoranit kokoontuivat riviin calixpäisen opettajan eteen. Putkinäköinen matoran puristi oikean kätensä nyrkkiin ja laittoi sen avoimeen vasuriinsa. Hän laski painonsa edessä olevalle vasemmalle jalalleen ja ojensi kätensä oppilaitaan kohti. Munkkikokelaat tekivät samoin. Lopuksi he piirsivät Athin kasvot ilmaan.
Honnhiltin suora katse kiersi jokaisen rivissä olevan vielä läpi. Opettajan huomio kiinnittyi erityisesti rivin vasemmanpäätyiseen kokelaaseen.
”Hyvä. Lopetetaan tältä erää. Sinä, öhmm, pitkä henkilö. Voisitko jäädä hetkeksi?”
Muiden athistien poistuessa salista vain yksi jäi paikalleen. Ei sillä että hän olisi ollut muutenkaan minnekään hetkeen menossa.
Aurinkolasipäinen krikcit seisoi edelleen jähmettyneenä tervehdysasentoon. Hänen kuultava ihonsa kiilsi hiestä, ja hänen ohuet jalkansa vapisivat. Oi tuskaa… oi kii-puu-aa-aaa!
”Niin. Paralekhän se oli?” opettaja varmisti.
”…dox. Äksällä…” Paradox puristi suustaan.
”Niin, dox siis. Olen huomannut, että olet jäänyt aika paljon jälkeen opetuksesta. Tietty jokainen on erilainen oppimaan, mutta sinun jälkeenjääminen on… aika huomattavaa. Osaatko itse sanoa, mikä on hankalaa?”
Paradox tuijotti hetken hiljaa opettajaansa. ”Opettaja, saanko sanoa aivan suoraan?”
”Tietysti.”
Krikcit hengitti hetken syvään. Sitten hän kumartui aivan matoranin kasvojen tasolle. Honnhilt pääsi tarkastelemaan lähemmin krikcitiläisiä laseja.
”Tätä lajia ei ole suunniteltu minunlaisilleni…” krikcit hengähti.
Onu-matoran tuijotti hetken Paradoxia.
”Ahaa… joo. Nyt kun tarkemmin mietin, niin tapani opettaa ei ehkä oikein sovellu muille kuin matoraneille. Kun sinulla on hieman erillainen ruumiinrakenne…”
”Jeeep! On perin hankalaa harjoitella lyöntejä parin kanssa, kun toinen hakkaa jalkojani.”
Honnhilt hieroi leukaansa. ”Periaatteessahan siis tämä laji soveltuisi fyysisesti lähes kaikille kahdella jalalla käveleville ja käsiä käyttäville olennoille. Monet liikkeet ovat mahdollisia hieman suurempikokoisillekin, sehän on vain mittasuhdekysymys. Mutta liian suuri kokoero ei ole hyvä. Mitenhän tämän ratkaisisi…”
Paradox venytteli käsivarsiaan samalla kun Honnhilt pälyili katseellaan ympäri salia. Hän jäi katselemaan huoneen seinustalla koottuja puomeja, joita käytettiin tasapainon harjoitteluun.
”Hmm. Tuleppas. Saatoin keksiä idean.”
Hujoppi seurasi matorania huoneen toiseen päähän, ja pyynnöstä auttoi siirtämään yhden korkeista puomeista hieman kauemmas seinästä. Onu-matoran kiipesi korkean puomin päälle. Nuori athisti ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt pitää käsiään valmiina siltä varalta että opettaja olisi pudonnut.
”Noniin. Kokeillaan nyt, josko sujuisi paremmin”, matoran sanoi. Hänen lantio oli nyt melkein samalla tasolla kuin krikcitinkin.
”Pysytkö sinä nyt varmasti sen päällä?”
”Älä siitä huoli. Kokeillaan vaikka etulyönti-takanyrkki-koukku-pikkurillisyrjä -sarjaa.”
Paradox nosti kätensä eteensä taisteluasentoon ja löi vasemman suoran. Matoran torjui sen heilauttamalla oikean kätensä ylös ja käänsi rannettaan, astuen askeleen taaemmas puomilla. Paradox kohotti oikean kätensä ylös, puristi sen nyrkkiin ja löi alas kyynärvarren ulkosyrjällä, astuen samalla eteenpäin oikealla jalallaan. Honnhilt torjui iskun tarkasti nostaen ranteensa Paradoxin kyynärvarren päälle ja lantiota kääntämällä ohjasi sen syrjään. Paradox astui eteenpäin ja teki vasemman alakoukun kohti opettajansa vatsaa. Onu-matoranin nyrkit kopahtivat krikcitin kyynärvarren sisäpuolelle. Krikcit kiristeli hampaitaan, kun opettaja astui taas taaemmas. Sininen sirkkamies kohotti sekä etummaisen, oikean jalkansa että kätensä ylös, ja sitten tömäytti jalkansa maahan ja huitaisi oikean kätensä pikkurillisyrjällä kohti matoranin kaulaa. Mustat kädet kolahtivat rannetta vasten ja löivät sen kauemmaksi.
”Hmm”, opettaja äännähti ja vilkaisi taakseen. Puomin pituus riitti juuri sarjaa varten. ”Hyvä. Ja sitten toiseen suuntaan.”
He tekivät sarjan kolme kertaa puomin päästä päähän, toisen aina hyökäten ja toisen torjuen. Paradox huomasi torjumisen olevan paljon vaikeampaa kuin lyömisen.
”Noniin. Sehän meni paremmin”, Honnhilt totesi kun he olivat taas puomin toisessa päädyssä. ”Joissakin sinun liikkeissäsi on tosin vielä hiomista. Kun torjut etulyönnin, niin sinun pitää kääntää rannetta. Se hieman kuin pehmentää kolahdusta. Nyt sinun luusi kolahtaa suoraan minun panssariani vasten, mikä ei varmaan enempi kipeää”, matoran selitti näyttäessään samalla kädellään liikettä hitaasti. Paradox tyytyi vain nyökyttelemään.
”Ja sitten hyökätessä sinulla aina välillä unohtuu asennon taaempi käsi alas. Lyödessä ja potkiessa pitää aina pitää se toinen käsi suojaamassa kroppaa, jos vastustaja vaikka torjuu tai väistää. Näytän esimerkin. Hyökkää hitaasti.”
Paradox teki työtä käskettyä ja ojensi toisen kätensä kohti calixkasvon rintaa. Honnhilt pyöräytti kätensä ylös iskun tielle. ”Nyt, jos sinulla ei ole toista kättä suojaamassa, sinun rintakehäsi on auki. Tästä asennosta voinen helposti vain astua eteenpäin ja lyödä sinua toisella kädellä rintaan.”
”Et maassa.”
Honnhilt hymähti. ”Niin, totta! Mutta sama pätee isompaan vastukseen.”
Honnhilt hypähti alas puomilta. He kävelivät huoneen laidalle, jossa oli molempien kaavut. Honnhilt kaivoi kaapunsa taskusta ruskeaa nestettä sisältävän pullon ja antoi sen Paradoxille. Taistelutaitojen opettaja selosti kuinka harjoittelussa kolahtaneet paikat hierottiin oikein, ettei pahempia vammoja ja mustelmia syntyisi.
”Milloin opetat kuinka mielenvoimia käytetään taistelussa?” Aurinkolaseja käyttävä hujoppi kysyi samalla, kun hieroi kyynärvarttaan istuessaan. Hierontaöljy tuoksui pistävältä. Hän piti tuoksusta, vaikkei osannut kuvailla mitä se muistutti.
”Ensin on munkkikokelaan on osattava lajin fyysiset perusalkeet. Vasta sen jälkeen alamme soveltamaan mielensisäisiä lahjojamme kamppailussa. Jos pääset kiinni opetuksesta, voi olla että vuoden sisällä alan opettamaan teille niitä.”
”Okei.”
Paradox nousi risti-istunta-asennostaan ja puki kaapunsa päälleen. Hän pujotti myös kultaisen kolmioriipuksensa kaulaansa.
”Minun onkin jo mentävä. Sovin että tapaisin oppi-isäni.”
”Selvä, seuraavaan kertaan”, opettaja totesi.
Soittimen kielet toivottivat doxin tervetulleeksi askeettiseen kammioon. Oraakkeli istui muuten tyhjän huoneen rukousmatolla silmät kiinni kuin unessa. Kirjainmerkein kaiverretun muinaisen kolmiokanteleen puinen kaikukoppa lauloi vanhaa athilaista laulua iänikuisen ennustajan käsissä. Kivusta huutavilla raajoillaan huoneeseen vaappunut sirkkamies pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Kukapa hän oli keskeyttämään Laulua Ritarista? Paradox ei vielä tuntenut kaikkia sen sanoja, mutta ei voinut olla laulamatta niitä päässään melodian kuullessaan.
Ja sitten se jatkui jollain tapaa, mutta Paradox muisti lähinnä nuo, eikä ollut niistäkään aivan varma. Jonain päivänä hän vielä kehtaisi kysyä joltakulta, mitä ”knihti” tarkoitti.
Ennustajalta ei kestänyt kauaa huomata oppipoikansa läsnäoloa – ehkä hän oli aistinut tämän jo kaukaa. Toinen sininen silmäluomi raottui katsomaan sirkkamiestä, mutta puisen kolmion pyhä virsi ei katkennut.
”No”, valon matoralainen sanoi melodian alta, ”opitko tänään jotain, Paradox Krikcitiläinen?”
”Sen, että matoranien täytyy kiivetä vyötäröni tasalle että voimme taistella rehdisti”, Paradox hymähti, hieroen samalla kipeää olkavarttaan.
Oraakkeli ei vastannut aivan heti, vaan antoi sormenpäidensä jatkaa tanssiaan kielillä. Paradox jatkoi äänetöntä hymäilyä mukana, sillä ei muistanut tämän osion sanoja.
”Poikaseni”, vanhus lopulta sanoi, ”luuletko että kiinnitit huomioni siksi, koska olit rehti? Joko olet unohtanut ensimmäisen keskustelumme?”
”Se- se ei hevillä unohdu. Mitä tarkoitat?”
Pakarikasvo huokaisi ja jatkoi musisointia, nyt entistä painokkaammin.
”Toa, josta sinulle kerroin – Miekkapiru – liikuskelee näilläkin hetkillä eteläisillä välisaarilla. Ja uutiset sieltä… saavat minut huolestumaan. Jotain on tapahtumassa, Paradox. Näen merkkejä mullistuksesta. Uhkasta Ath-Korolle. Elämme muutoksen aikoja. Hitaan muutoksen, mutta jotain on tulossa…”
Vanhus pysäytti soinnut hetkeksi kuin olisi aina suunnitellutkin tekevänsä niin, ja katsoi Paradoxiin pitkään.
”Jos jotain synkeää on nousemassa esiin, tarvitsen sen tuntijoita. Tarvitsen epärehellisiä… mutta en sellaisia, jotka ovat epärehellisiä myös itselleen.”
Ja musiikki jatkui.
”Meinaatko siis lähteä tapaamaan sitä hiekkapirua?” dox varmisti.
Oraakkeli tuijotti hetken kummastuneena. ”Se on tarkoitukseni… mutta en puhunut hänestä.”
”Ai?”
”Puhuin sinusta”, matoralainen totesi, ”jos Athin seurakunta aikoo astua peliin, jota pelaavat epärehelliset, tarvitsemme puolellemme mestarihuijarin.”
Paradoxin suu vääntyi mutruun. Vaikka hän oli hetki sitten hikoillutkin liikkeessä, hän tunsi kuinka hiki alkoi taas valua hänen kaulallaan nolostuksesta.
Ei krikcit varsinaisesti itseään koskaan pahana ollut pitänyt. Hän oli pikemminkin aina ajatellut olleensa olosuhteiden uhri. Toisaalta… kaipa ne asiat olisi toisinkin voinut hoitaa.
Paradox yskäisi nyrkkiin peittääkseen sen, kuinka vaikeaksi hänen olonsa kävi. Vaikka Oraakkeli todennäköisesti aistikin jo sen.
”Oraakkeli. Mitä odotat minun tekevän, jos saan tiedustella?”
”En rikkovan isä Athin tahtoa vastaan, jos sitä huolit”, matoralainen nyökkäsi, ”mutta tiedustelu… lieneekö parempaa sanaa kuvaamaan sitä, mihin sinun toivon pystyvän. Krikcitian lapsena on sinulle siunattu suurenmoiset silmät, jotka näkevät sinne mihin Pyhä Äitimme ei.”
Paradox jos joku tiesi, kuinka hyvän tilaisuuden hänen oppi-isänsä oli juuri antanut nasevalle heitolle, mutta päätti olla tarttumatta siihen. Lisäksi hän oli melko varma, että itse Sokea Näkijä kuulisi tänne asti jos vain haluaisi.
”Synkeää polkua voi astella ilman, että antaa sen tahria omaa sieluaan. Synkeää polkua täytyy astella, sillä miten muuten seuraamme niitä jotka ovat sen valinneet?”
”Haluaisitko minun siis pahojen tyyppien linnoituksiin urkkimaan tietoja? Enhän minä ole vielä valmis soturimunkki.”
”Et vielä, et vielä”, vanhus vastasi, ”mutta polku soturimunkiksi voi ottaa minkä tahansa muodon… ja taistelu on joka tapauksessa vasta viimeinen vaihtoehto.”
”Ei kai nyt sentään sulkeutunutta ympyrää tai umpikujaa” kävi krikcitin mielessä, mutta hän pyrki häivyttämään ajatuksen mielestään heti kun sen sai.
Sen sanottuaan pakarikasvo laski kolmiokanteleen kammion kivilattialle ja henkäisi syvään.
”Ja sitä varten minulla onkin sinulle lahja.”
”Ööh, kiva?”
Sanaakaan ei vanha ukko valkokaapu sanonut, vaan nousi ja viittoi oppipoikaansa seuraamaan kaarevia kivikäytäviä pitkin. Sirkkamies lähti harppomaan vauhdikkaan vanhuksen perään yhä kivusta kirkuvilla koivillaan.
Ja katedraalin portaiden alapäässä, lämpimässä ulkoilmassa krikcitin suuria aurinkolaseja tuijottivat kaksi suurta verkkosilmää.
”Mörh.”
”… terve”, krikcit totesi yllättyneenä.
Kun Paradox hieman toisesta kuvakulmasta tarkasteli, hän saattoi huomata silmien kuuluvan sinivihreälle nui-kopenille. Sen pään ympärille oli sidottu löyhästi köysi, josta ruskeaan kaapuun pukeutunut athisti sitä talutti. Varmaankin Oraakkelin pyynnöstä.
”Jos mielit astua polun soturimunkiksi asti, voi se viedä sinut yläilmoihinkin. Rajoittamaton mieli on vapaa ja kahleita vailla. Rajoittamaton mieli menee mihin mielii – tai on jo siellä. Mutta me, joita fyysiset kehot vielä jollain tapaa kahlitsevat, tarvitsemme lentämiseen vielä siipiä.”
Oraakkeli laski valkean kämmenensä ja taputti suuren ampiaisen kuonoa. ”Tämä eläin toimikoon sinun ominasi.”
”O- opetatko, miten tu- siis sitä lennetään?” Paradox kysyi. Hän ei oikeastaan koskaan ollut miettinyt, miltä lentäminen tuntui, saatikaan että voisi itse jonain päivänä halkoa taivaan sinimerta.
Oraakkeli hymyili – jäyhän asiallisella kanohilla harvinainen ele. ”Voin opettaa vain perusteet, tai ainakin sen, miten olet putoamatta. Tässä lajissa paras opettajasi on kuitenkin eläin itse. Opi tuntemaan se. Opi katsomaan sen silmiin ja ymmärtämään mieltä, joka on hyvin erilainen omastasi.”
Vanhus harppoi verrattain lyhyillä jaloillaan pois nui-kopenin luota kuin antaakseen tilaa Paradoxille ja suurelle hyönteiselle.
”Ensimmäinen virhe, minkä moni ratsastaja tekee, on ratsun näkeminen vain työkaluna. Vain eläimenä. Silläkin on mieli – miksi sinun älykkäämpi mielesi olisi yhtään sen omaa arvokkaampi?”
Sininen krikcit nyökytteli hermostuneesti. Vaikkeivät kopenin silmät voineetkaan näyttää katsovan tiettyyn suuntaan, tunsi Paradox että hänellä ja hyönteisellä oli rikkoutumaton katsekontakti.
”S- selvä. Mikä hänen nimensä sitten on?” krikcit kysyi, kohottaen varovasti kätensä kohti olennon päälakea. Nuori athisti rapsutti varovaisesti karvaista päälakea.
”Jos hänellä on sellainen omalla kielellään, oletatko että kumpikaan meistä osaisi lausua sitä?” Oraakkeli hymähti.
”Voisit vain sanoa, ettei.”
Näkijä jatkoi. ”Jos haluat kutsua häntä joksikin, lienee se nimi sinun päätöksesi.”
Paradox raapi takaraivoaan. ”Olen kyllä surkea nimien keksijä. Enkä koskaan ajatellut hankkivani lemmikkiä.”
”Lemmikki?” av-matoran kysyi. ”Tällä kauniilla olennolla on tavallaan korkeampi arvo seurakunnassamme kuin sinulla.”
”Tarkoitin ylipäätään raheja elämäni aikana, jos kerran niin tarkkoja ollaan”, Paradox korjasi närkästyneesti. ”Onko oppi-isällä mahdollisesti mielessä jotakin?”
”Oman ratsuni nimi”, Oraakkeli sanoi juhlallisuutta hipoen, ”on Bothoss. Sen veli, Repekk, lentää jossain pohjoisempien merien yllä, mutta tiedän että niiden välistä yhteyttä ei välimatka tai aika riko. Tiedätkö, mistä linnut saivat nimensä?”
”Veikkaan, että joistain uskonnollisista hahmoista? En ole historian opinnoissa vielä kovin pitkällä.”
”Bothodos ja Repheccio”, matoralainen virkkoi, ”alun ja lopun enkelit. Arkkienkelit, jotka nousevat taivaalle silloin kun Ath palaa. Vanha legenda, suosittelen tutustumaan.”
”… siistiä”, Paradox katseli äimistellen valon matorania. Sitten hän katsoi taas kopenia. ”Tosin… yhdellä historian tunnilla opiskelimme Kirkon historiaa. Sieltä yksi nimi pisti minulle erityisesti silmään.”
Oraakkeli luuli jo tietävänsä, kenestä munkkikokelas puhui.
”Orondes.”
”Aivan. Athin kirkon ensimmäinen Isä. Krikcit, kuten sinäkin.”
Hetken oppipoika ja Oraakkeli molemmat maistelivat nimeä. Historian uumenista noussut sana, jota ei toisen krikcitin, Takadoxin hirmuvallan jälkeen suotu sanottavan. Isä Orondes.
”On aikoja siitä, kun kukaan on puhunut hänestä. Suurin osa yrittää vain unohtaa.”
Paradox ei koskaan pitänyt siitä, kuinka aina krikciteistä puhuttaessa nimi ”Takadox” nousi esiin. Vaikka sodista olikin kauan, sekä athistit että krikcitit eivät olleet valmiita unohtamaan.
Lopulta Paradox hymähti. ”Orondes kyllä kuulostaisi hyvältä. Mitäs mieltä sinä olet siitä?”
Krikcit taputti ison rahin päälakea.
”Mörh”, kopen vastasi.
”Vähäpuheinen kaveri. Tulkitsen myöntymiseksi.”
Nykyhetki
Paradox käveli kaupungin aurinkoisia katuja kädet taskuissaan. Hmh. Taas kerran vesiperä. Noh, seuraavana pysäkkinä Isä Ariez.
Munkkikokelas suuntasi kohti satamaa, jossa Orondes odotti häntä.
Pitäisiköhän käydä kämpillä, krikcit mietti. Hänen opiskeluaikojensa asunto sijaitsi lähellä satamaa, erään leipomon yläkerrassa. … nääh, minulla kaikki tarvittava mukana. Ei ole aikaa jäädä tervehtimään tuttuja.
Ja jälleen turkoosivihreä ratsu ratsastajineen nousi halkomaan merta ja taivaita.
Paradoxin asunto
Aurinkoin valo tulvi kapeana kiilana puoliksi pimennysverholla peitetystä ikkunasta sisään. Luonnonvalo valaisi puista lattiaa juuri sen verran, että sille kasaantuneesta pölykerroksesta saattoi päätellä ettei kukaan ollut käynyt huoneessa hetkeen.
Mutta jos joku muukin olisi ollut katsomassa ja vielä tarkkaan, olisi hän saattanut huomata valokiilan reunalle painautuneet jalanjäljet pölyssä.
Sekä tumman viitan helman.
Ja hämärässä hohtavat, keltaiset silmät.
Ta-matoran kohotti riisihattunsa reunaa silmiensä edestä. Krikcit ei näemmä poikennutkaan kotonaan. No. Ei sillä ole väliä. Ehdin hänen peräänsä vielä. Hän ei ole lähtenyt Ath-Nuilta huomaamatta…
Keskipäivän kaksoisauringot häikäisivät matoraneja, jotka kulkivat pitkin hiekkarantaa. Niiden lämpösäteily paahtoi rantahiekan tulikuumaksi, mutta kumpaakaan ei se haitannut. Tarek, onu-matoran, oli saarella viettämiensä vuosien aikana tottunut kuumuuteen, eikä se ollut ongelma tulen elementtiä edustavalle Kapurallekaan.
He loivat vielä viimeisen silmäyksen pienoisaluksen hylkyyn, joka oli tuonut ta-matoranin saarelle. Se oli pahasti rikkoutunut, todennäköisesti kelvoton muuhun kuin raakamateriaaliksi. Merivirtojen vuoksi suuri osa merellä kelluvasta tavarasta ajautui lopulta paikan hiekkarannoille, ja niin oli käynyt myös monelle kyläyhteisön asukeista.
”Kylämme näkyy tuolla”, sanoi Tarek ja osoitti. Kapura katsoi ja oli näkevinään muutaman mökin, mutta kylä oli ilmeisesti hyvin pieni tai osittain viidakon kätköissä. ”Se on pienehkö, mutta muutakaan ei tällä saarella ole.”
”Ei mitään muuta?” kysyi ta-matoran.
”Ei ole”, vahvisti Tarek. ”Voit vaikka kävellä saaren ympäri hiekkarantaa pitkin, mutta mitään et löydä.”
Toistaiseksi onu-matoranin arvio oli tosi, mutta lopulta tilanne muuttuisi. Myöhemmin nousisi viidakon keskelle synkeä laboratoriokompleksi, jota eivät saaren matoranit huomanneet ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Mutta nyt kyläläiset olivat saarella yksin. Vain muutama rahipeto tallusti viidakossa, harvoin eksyi kaukomaiden kulkija paikalle.
”Mitäs mietit siitä?” Tarek kysyi kävellessään yhä lähemmäs kylää vieraansa kanssa. ”Pienet kylät. Tylsiä vai viehättäviä?”
”Enemmän viehättäviä kuin tylsiä”, vastasi Kapura.
Kuinka ironisen sopivaa, että hän oli lähtenyt maailmalle vastaavasta kylästä vain ymmärtääkseen nyt kaipaavansa takaisin.
Mutta se elämä oli jo eletty.
Niin oli myös meriä haravoivan merirosvon, jonka maailma romahti maanalaiseen temppeliin.
”Arvelinkin, että haluaisit rauhaa myrskyisän kokemuksesi jälkeen”, Tarek naurahti. ”En tarkoittanut, että sinun täytyisi puhua siitä! Ainakaan jos et tahdo.”
”Ehkä joskus”, vastasi haaksirikkolainen vaitonaisesti. Jos totta puhuttiin, se oli enemmänkin kohteliaisuus kuin lupaus. Matoran aikoi unohtaa, sikäli kuin se edes oli mahdollista. Unohtaa kaiken… entisen nimensä, menneisyytensä, koko identiteettinsä.
Oliko se edes mahdollista? Tapahtunut ei ollut jättänyt Kapuraa erityisen optimistiseksi, mutta kun otettiin huomioon rajaton aika saarella? Se saattoi hyvinkin onnistua. Kapura saattaisi hyvinkin sulautua kyläyhteisön päivärytmiin ja olla enää pelkkä Kapura, ei Arupak. Ainakin hän voisi yrittää, sillä mitä enää oli menetettävänä?
Kylän muoto kasvoi ja tarkentui. Kuten Kapura oli arvannut, se jatkui osaksi viidakon puolelle, muttei kuitenkaan ollut kovin iso. Ensisilmäykseltä ta-matoran uskoi näkevänsä parikymmentä mökkiä. Viidakon valtakunnasta oli valloitettu pyöreä alue, jonka reunoilla suurin osa rakennuksista sijaitsi. Osa reilusti rannan puolella, osa tiheän kasvillisuuden kätköissä. Keskellä oli jotain, jonka matoran tulkitsi nuotioksi.
”Miltä näyttää?” tiedusteli Tarek. Onu-Matoranin harmaalla suletulla oli leveä hammashymy. ”Viimeisestä kunnon remontista on aikaa, mutta runsaan vapaa-ajan ansiosta paikat pysyvät siisteinä. Hah, meillä on jopa pari tyhjää mökkiä, joista voit valita mieleisesi!”
Kapura ei ensin sanonut mitään, sillä yhtäläisyydet olivat liian suuria.
Oli kuin hän olisi astunut uudelleen Arupakin kotikylään.
Sitten vaikutelma haihtui… ja hän näki taas sen. Tavallisen mökkijoukon viidakkosaaren rannalla. Uuden alun.
”Minulla on sinulle oikeastaan pieni ehdotus, Kapura!”
Vuorokaudet olivat vierineet. Kaksoisauringot olivat nousseet ja laskeneet monesti ennen kuin saapui ilta, jona Kapura ja Tarek tekivät kävelynsä saaren ympäri. Tapahtuneessa ei sen puolesta ollut mitään erikoista – päivät olivat kuluneet, kävelyjä oli kävelty yhtä monta – mutta Tarekin tarjous oli uutta.
”Mitä tarkoitat?” kysyi Kapura.
”Muistatko sen vanhan tulen turagan, Arein? Hän hoitaa kaikki sepäntyömme… Niitä ei ole paljon, mitä joku tarvitsee joskus uuden kanohin tai jotain, mutta kuitenkin. Hän on kysellyt jo pitkään seuraajaa itselleen… Ja sinähän olet ta-matoran?”
”Olen.”
Nyt kun Kapura mietti, hän ei koskaan muistanut varsinaisesti ammentaneensa elementaalipsykologien mukaan ta-matoraneille ominaisia kykyjään. Mutta toisaalta, miksi ei?
”En ole ennen harrastanut mitään vastaavaa”, Kapura sanoi. Aallot kohisivat rantaan heidän kävellessään. Kylä poistui näkökentästä, mutta se ilmestyisi uudestaan heidän käveltyä saaren ympäri.
”Tuskinpa se haittaa”, Tarek arvioi. ”Kunhan olet innokas oppimaan!”
”Lupaan miettiä asiaa”, sanoi Kapura, mutta hän oli jo päättänyt tehdä muutakin kuin vain miettiä.
Kenties uusi harraste ei olisi pahitteeksi.
Jälleen vaihtui ilta toiseen. Yhä uusi sivu kalenterista revittiin irti, yhä armottomammin kävi kello kohti tulevaa. Haaksirikkolaisen ja kyläläisen iltainen rituaali oli saavuttanut evoluutionsa päätepisteen: Nyt he kaksi istuivat rantahietikolla lähellä kylää ja tuijottelivat merelle sekä taivaalle, joka kohosi äärettömyyksiin sen pinnasta.
”Jotenkin minusta on tuntunut sellaiselta”, sanoi Kapura. ”Siltä, että olisin kauempana.”
”Kauempana mistä?” tiedusteli Tarek.
Aallot vyöryivät rantaan ja puhdistivat hiekan epäsäännöllisyydet yhä uudestaan ja uudestaan vain katsoakseen, kuinka siihen piirtyisivät huomenna uudet askeleet.
”No. Kaikesta”, mutisi ta-matoran ja kohautti olkiaan. ”En minä tarkemmin osaa sanoa. En ole tainnut kertoa aiemmasta elämästäni hirveän tarkasti, mutta… minulla oli meneillään paljon asioita. Nyt… nyt ne tuntuvat niin kaukaisilta.”
”Voisiko tuota kaikkea vaikka… kutsua yhteisnimityksellä Kohtalo?” kysyi Tarek. ”Koska siltä minustakin tuntui aluksi. Että olin kadottanut tarkoitukseni, jos minulla sellaista edes oli. Pudonnut pyörästä. Tiedäthän?”
Kapura nyökkäsi hyväksyvästi.
”Katsopa tätä”, sanoi onu-matoran ja haali käsiinsä sannalla lepäävän kepin. Sitten Tarek nousi ja piirsi rantahiekkaan abstraktin taideteoksen.
Muutama kupu sekä suurempi samanlainen, joka peitti kaiken muun alleen. Kerrosten välissä oli kolme pistettä.
”Mitä tuo esittää?” kysyi Kapura.
”En taida olla kamalan taiteellinen”, arvioi Tarek ja tökkäsi luomustaan pari kertaa kepillään. ”Mutta jos käsitin asiat oikein, tämä taitaa olla tieteen nykykäsite maailmankaikkeuden rakenteesta.”
Onu-matoran ojensi kuvataiteellisen välikätensä kohti alempia kupuja.
”Kupolit, Kapura”, matoran selitti. ”Olisin voinut piirtää sisään hymynaamoja, mutta ehkä näin on parempi. Täällä olemme me! Matorankansa katselee ylös taivaille Kupolien suojista.”
”Entä ylempi?”
”Tähtitaivas”, jatkoi Tarek, ”ulommalla kupolilla. En ole varma, onko sille joku nimikin, mutta siinä ovat kuitenkin kiinni tähtitaivaan kohteet. Paitsi nämä…”
Hän kosketti kepillään kolmea piirtämäänsä pistettä rakenteiden välissä.
”… kaksoisauringot ja Punatähti, tietenkin”, matoran sanoi. ”Ne liikkuvat eri tavalla kuin muut tähtitaivaan objektit, joten loogisesti niiden täytyy olla erillään.”
”En tiennytkään, että harrastit astronomiaa.”
”Eräs saaremme le-matoran opetti minua. Voin esitellä hänet joskus sinulle. Mutta! Oli eräs ilmiö, jota en muista… liittyen jotenkin väreihin… mutta joka tapauksessa se merkitsee, että kaikki taivaalla siirtyy hitaasti pois meistä. Etenee äärettömyyteen.”
Hän huiskaisi kädellään ilmaan. ”Kaikki ne! Tiesitkö sitä, Kapura?”
”Pakko myöntää, että tämä oli uutta tietoa.”
”Minäkään en tiennyt aiemmin”, sanoi Tarek. ”Pitää tarkastaa, miten tämä teoria keksittiin. Mutta joka tapauksessa… Jos odottaa tarpeeksi, katoaako se kaikki lopullisesti? Jäämmekö me tänne yksin? Katoavatko tähdet, joiden liikkeitä jotkut tulkitsevat… joista väittävät kykenevänsä ennustamaan Kohtalon oikkuja. Entä jos kaikki se katoaisi, Kapura? Mitä mieltä olisit siitä?”
Kapura mietti hetken.
”Jos totta puhutaan”, sanoi tulen matoran lopulta, ”minusta ajatus on rauhoittava.”
Tarek, Kapura mietti itsekseen.
Muistutti häntä jostain nimestä. Jostain tärkeästä. Tärkeimmästä.
Vielä yhden hetkisen he istuivat hiljaa ennen kuin nousivat ylös ja suuntasivat jälleen kohti kylää. Mutta he palaisivat vielä. Ilta toisensa jälkeen he toistivat kävelylenkin ympäri saarta, toisinaan jäivät istumaan ja keskustelemaan…
Ja luullen, että he olivat viimein löytäneet rauhan.
Että heidän polkunsa saneleva Punatähti oli kadonnut ikuisuuteen ja jättänyt jälkeensä muuttumattoman, iltaisten kävelylenkkien ja ravitsevien kala-aterioiden maailman.
Mutta vaikkei kumpikaan sitä tiennyt, tikitti kello yhä eteenpäin. Saaren keskiosaan kasvoi päivissä laboratorio, ja viidakon alle levittäytyi maanalainen sen verkosto. Sieltä kylää tarkkailtiin, ja vasta kylmän diplomatian myötä ymmärsivät saaren matoranit uhan, joka oli heidän kotiinsa pesinyt.
Jouera oli mukana ryhmässä, joka teki ensimmäisen kontaktin kylän asukkaisiin. Hänen vapautettu ja rajoittamaton mielensä skannasi väsymättä matoranien ajatuksia ja löysi lopulta jotain kiinnostavaa.
Silloin Jouera päätti ottaa yhteyden yhteistyökumppaniin, jota uutiset varmasti kiinnostaisivat.
Sinisenä hohtava ruutu valaisi koko laboratoriokompleksin huoneen, joka oli kommunikaatiolle pyhitetty. Jouera seisoi muuten tyhjässä tilassa yksin, sillä tämä ei ollut lajin jäsenille yhteinen ulkopoliittinen puhelu.
Tämä oli jotain, josta Jouera oli sopinut itse.
Harjaton skakdin varjo ilmestyi ruudulle.
”Iltaa, Jouera. Kuinka hurmaavaa kuulla saareltanne. Oletko jumissa projektissasi?” sanoi tiedemies, joka tunnettiin yleisesti vain kolmen kirjaimen yhdistelmällä. Kolmea kirjainta käytti myös Jouera ajatuksissaan, mutta nyt hän lausui skakdin koko nimen.
”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII.”
Skakdi ruudulla naurahti ivallisesti. Itsensä mekanisoinut tiedemies ei ivaa tunnistanut – iva oli täydellisyyden tiellä.
”Ilo nähdä, että olet astunut yhä lähemmäs perfektiota”, hahmo myhäili staattisen särinän toiselta puolelta. ”Vai voinko puhua ilosta, jos se oli ensimmäinen asia joka jäi skalpellisi alle? Olisi ollut miellyttävää, jos olisit jättänyt edes… huumorintajun.”
Mekaaninen hiljaisuus linjan toisesta päästä. Skakdi siirsi harmaan kätensä suurelle leualleen ja mietiskeli yhä sama virne kasvoillaan. Arsteinin vitsit menivät selvästi tavallista hankalammalle yleisölle.
”Ajatuksesi on niin perin… delekläinen, Jouera. En voi kuin ihailla omistautuneisuuttasi. En itse koskaan uskonut, että itse Xian noidan oppipoikakaan todella onnistui täysin poistamaan tunteita, tai… sielua, kuten hän sitä nimitti. Pahoittelen suorapuheisuuttani, mutta minusta se tuntuu melko epäkäytännölliseltä ratkaisulta. Olet takuulla miettinyt tätä pitkään, enkä yhtään aio ottaa pois… suuresta saavutuksestasi.”
Ei vastausta. Epätärkeää. Zorak maiskutteli huuliaan sanoja hakien.
”Se, mitä tarkoitan, Jouera… on, että ehkä tunteille, kuinka hyödyttömiltä ne sitten vaikuttavatkin, on käyttötarkoituksia, joita kumpikaan meistä ei vain vielä ymmärrä? Ehkä oikein käsiteltynä kaikki se pelko, viha, rakkaus ja suru voidaan nähdä eräänlaisena pohjapiirustuksena siitä, miten tajunta toimii? Eikä vain heikkoutena, joka ei ansaitse parempaa kuin itsensä täydellisen supistamisen. Ehkä siirtämällä… oikeita osasia oikeille paikoilleen voisi luoda kaavoja, joiden tarkkuuden edessä suurinkin tekoäly vapisisi.”
”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII”, sanoi Jouera lopulta. Mekaaninen ääni kaikui tyhjässä tilassa. ”MINULLA ON SINULLE ILMOITETTAVAA.”
Nyt katosi häive ivasta skakdin äänestä. Trooppisen saaren mekaaninen hallitsija oli siirtynyt siihen osaan, jota sopimus koskikin.
”Koskeeko tämä siruja?”
”SAARELLE SAAPUI MATORAN, JONKA MUISTOISSA ON PALJON NIMDAA KOSKEVAA AINEISTOA. HÄN ON ENTINEN MERIROSVOKAPTEENI.”
Nyt vakavoitui tiedemiesskakdin olemus täysin. Oli kuin hyväkin vitsi olisi vanhentunut Joueran vanhan yhteistyökumppanin mielestä. Oli kuin tällä olisi ollut kiire jonnekin aivan muualle.
Kapellimestarin kasvoille vääntyi hymy, jota mekaanisen miehen oli enää vaikea nähdä epäaitona.
”Kiitos tiedoistasi, Jouera. Suo anteeksi, minun on siirryttävä toiseen puheluun.”
Ja sen sanottuaan skakdi katkaisi linjan.
Eikä mekaaninen tiedemies voinut arvatakaan, kenelle hän sen toisella puolella maailmaa avasi.
Kellonajalla ei laboratoriokompleksin väelle ollut suurta merkitystä – mihin tarvitsi jokin väsymätön päivärytmiä? Siispä Jouera työskenteli projektiensa parissa myös öisin, mutta eräänä yönä jokin rikkoi tiedemiehen työrauhan. Eräänä yönä jokin toi mukanaan inspiraation.
Koneet ilmoittivat, että laboratorion ulkopuolella oli joku. Jouera käveli alakerroksen valvontahuoneeseen ja katsoi pientä näyttöä, joka piirsi ulko-oven edustalle asetetun valvontakameran välittämää kuvaa.
Siellä ei ollut mitään.
Kuitenkin Jouera tiesi, etteivät hänen asentamansa laitteet valehdelleet.
Mielenkiintoista.
Varsin mielenkiintoista.
Yläkerroksen turvatoimet olivat vahvoja, joten Jouera ei nähnyt haittaa siitä, että päästäisi sisään tungettelijan, jota ei ollut. Siispä hän käveli ylös, asetti valvonta- ja turvallisuusmekanismit päälle, seisahti tilan keskiosaan ja avasi oven.
Ovi aukesi. Jouera oli yksin, ja seiniin hänen jokaisella puolellaan nojasi joukko koneita ja arkistokaappeja.
Silti laitteistot päästivät hälytysääniä ja ilmaisivat, että joku oli tullut juuri sisään.
Tai jokin.
Mutta Joueran lisäksi tilassa ei ollut mitään.
Tietenkään huoneessa ei ollut mitään, sillä Jouera oli yksin.
Silti koneet hälyttivät.
Erityisesti yhden äänimerkki kiinnitti Joueran huomion. Jokin, jota ei ollut, yritti käyttää portaat alas piilottavaa mekanismia. Mutta eihän huoneessa ollut mitään. Joueran mekaaninen keho kääntyi hitaasti kohti harmaata laitetta ihailemaan sitä, kun laitetta ei käyttänyt mikään.
Sillä tilassa oli vain Jouera.
Vieras, jota ei ollut, ei päässyt turvatoimien läpi. Joueran kehoon oli rakennettu monia sensoreita lämpökamerasta hiukkassäteilyhavainnoitsijaan, ja nyt tiedemies asetti ne kaikki kohti paikkaa, jossa olisi pitänyt olla jotain, joka yritti konetta käyttää. Mutta jossa ei ollut.
Jouera ei havainnut mitään.
Yksikään sensori ei havainnut mitään.
Jouera ei katsonut öistä vierastaan, koska öistä vierasta ei ollut.
Joten hän ei sitä nähnyt… mutta kuitenkin jotain tapahtui.
Jouera sai INSPIRAATION. Tiedemiehen mieleen piirtyi selkeä mielikuva olennosta, joka ottaisi taistelussa vastustajansa pelon muodon… Mutta tunne oli vain satunnainen varjo siitä, mitä Jouerassa oli joskus ollut.
Sillä tilassa ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tiedemiehelle hänen inspiraationsa.
Mitään ei tapahtunut. Mikään ei laboratoriosta poistunut, sillä mitään ei koskaan ollutkaan, mutta kuitenkin turvallisuusmekanismit vaikenivat ja automaattisesti sammutetut laitteet hurisivat käyntiin. Mutta yön aikana ei ollut tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Äkillinen inspiraatio oli vain viimeinen hengenveto siltä, joka oli joskus ollut tulen toa.
Niin Jouera asian itselleen selitti.
Mutta oikeastaan ei edes selittänyt… sillä täydellisyys oli varmuutta. Jos hän ei siellä mitään havainnut, ei siellä myöskään mitään ollut.
Ja sitä paitsi Jouera oli projektiensa kanssa hyvin kiireinen.
Ainakin silloin, kun oli saanut INSPIRAATION.
Kului viikkoja. Sillä ei ollut juuri väliä – tähtitaivas oli niistä jokaiselle samanlainen. Jälleen yksi yö saarella alkoi punaisena iltana kuten aina.
Kevyt aallokko loiskui puurakenteita vasten pesten ne vaahdolla. Tarek asteli hymy harmaalla suletullaan laiturinnokkaa kohti. Laudat natisivat toisiaan vasten, kun mustaharmaa onu-matoralainen käveli vihreän kalastajan vierelle. Lommoposkinen mahikikasvo kääntyi harmaata suletua kohti ja nyökkäsi kevyesti.
”Luulisi että löytäisit toisen harrastuksen!”
Ei vastausta. Yleensä nainen kivahti Tarekin heitoille äkkipikaisesti, ja sitten he molemmat nauroivat. Mutta nyt Telyristä ei varsinaisesti irronnut vitsiä.
”Hei, anteeksi”, mies sanoi tälle hetken päästä. ”En minä tosiaankaan pahalla. Pakko arvostaa, kuinka ahkerasti jaksat silti yrittää.”
”N-niin”, vihreä nainen mutisi.
”Ehkä tieteen mieheltä syvällä viidakossa pitäisi pyytää parempia onkivapoja? Olen kuullut, että hän osaa tehdä melko… ihmeellisiä asioita…”
”N-niin… tuota, sanopa, Tarek”, kalastaja kuiski hiljaa katse kaukana ulapalla, ”kenellä kylän väestä on tuollainen vene?”
Onu-matoran hymyili edelleen nyt raapien hieman päätään, ja yritti parhaansa mukaan keskittää katseensa laineisiin. Hämärtyvä yö ja auringossa huonontunut näkö tekivät siitä vaikeaa, mutta lopulta hän löysi valkean soutuveneen. Edessä heiluvat aallot kieputtivat jollaa niin, että se näkyi vain sekunteja jossain horisontissa ennen kuin taas peittyi vaahtopään taakse.
Vieras vene kiilteli laskevassa auringossa valkoisena kuin lumi, josta Tarekin kaltainen maan kansalainen oli kuullut vain kummia huhuja.
”Eipä näytä tutulta”, hän tuumaili leukaansa hieroen, ”ehkä se on jonkun sisäsaaresta? Pitäisi käydä kysymässä, jos he…”
”Tarek?” Telyr sanoi hiljaa. Vihreät sormet puristuivat onkivavan ympäri.
”Öh, niin?”
”M-minä olen istunut tässä laiturilla koko illan katsellen tuota paattia… Tarek, minä olisin kyllä nähnyt jos se olisi tullut saaren puolelta…”
Onu-matoran hieroi vaivaantuneena suletunsa otsaa. ”Mniin, tuota… etkö tosiaan nähnyt, mistä se vesillemme lipui?”
”N-no kun… no kun m-minä tavallaan näinkin.”
Mies hymyili hieman surumielisenä saamatta vastahymyä. ”Noinko epäluuloinen sinusta on tullut? Ei jokainen vieras ole vihollinen! Ja vaikka olisikin, meillä on nykyään kuitenkin ikioma tulen toa.”
”Tarek, se tuli tuohon laineille… o-ovesta.”
Jopa aallot tuntuivat mykistyvän Telyrin huomiolle.
”V-veneet eivät tule ovista, Tarek…”
”Tuota… se on kyllä… totta…”
Maan kansalainen ei tiennyt, mitä oli sillä hetkellä sanomassa, eikä se olisi auttanutkaan. Silloin pilvi mustaa horisontin yllä kiinnitti hänen huomionsa.
Ja sateen tai salaman sijasta pilvi päästi valloilleen kuoron.
Se oli pilvi sulkia.
Pilvi teräksisiä kynsiä.
Pilvi teräviä nokkia ja punaisia silmiä.
Pilvi hulluutta ja pelkoa.
Heidän hengityksensä kiihtyi. Jää kiipi Tarekin ja Telyrin ihoa pitkin, kun he katselivat mustien siivekkäiden lentoa ylitseen. Lintujen huuto peitti hetkeksi alleen kaiken muun. Aallot, ajatukset, auringon. Korppien ja varisten mustat sulat leijailivat kevyen tuulen levittelemänä rannalle ja laineisiin kellumaan.
”Mistä nuo”, Tarek sanoi raakunnan vaiettua hieman. Hän kääntyi ja näki hulluuden lintumyrskyn syöksyvän pikkuruisen saaren yli, kunnes tuuli punaisella taivaalla kutisti ne mustiksi pisteiksi kaukana. Sitten oli taas hiljaista.
”Mikäköhän ne pelästytti”, Tarek kysyi, ja…
”M-mitä täällä”, nainen kuiski hiljaa ja oli pudota laiturilta tajuttuaan katsottuaan valkoisesta veneestä hetkeksi poispäin.
Nyt vene oli laiturin vieressä porautuneena köli edellä rantahiekkaan. Mikään ei ollut koskaan astunut siitä pois, sillä rantahiekassa ei ollut edes askelia. Vene oli tullut perille aivan yksin.
”V-varoita kylää”, kalastajaneito sanoi hiljaa.
”Mistä?”
”M-minä…”
Mustien lintujen pilven perään alkoi nousta metsän puista yhä lisää siivekkäitä. Taas kaikki niistä kiljuivat kuin hulluus olisi porautunut niiden pieniin kalloihin samanaikaisesti. Ne lähtivät kaikki lentoon välittämättä siitä, selviytyisivätkö matkasta meren yli vai eivät.
Metsän yllä kirkui taas ahdingon ukkosmyrsky.
”… minä en tiedä.”
Onu-matoralaisen vihlova hengitys johdatti häntä veden ja hiekan rajaa pitkin kylälle. Ensimmäistä kertaa nuoren elämänsä aikana mies alkoi todella tuntea pelon suonissaan.
Rantametsikkö kuiski tuulessa äänillä, joilla se ei ollut koskaan kuiskinut. Eivät ne kuulostaneet puheelta, Tarek oli varma siitä. Ei niissä ollut mitään samaa puheen kanssa. Mutta kun hän hetkeksi pysähtyi hengähtämään juoksun keskellä…
Niinä hetkinä hän oli täysin varma, että jokin metsässä puhui. Jokin kuiski hänelle sanoja puunrunkojen sisältä, ruohonkorsista ja lintujen nokista. Koko hänen järkensä kertoi, että se kaikki oli vain luonnon ääntä. Kuivat oksat siellä vain raapivat hitaasti puunrunkoja vasten. Pieni jyrsijä kiipeili ja loikki latvasta toiseen vikkelät prototeräskynnet edellä. Köynnökset huokailivat ja lehdet kahisivat.
Niin, luonto se siellä vain huokaili ja kuiski. Älä huuda, luonto sanoi hänelle.
ÄLÄ HUUDA.
ÄLÄ PAKENE.
Ja olihan sitä vaikea uskoa, että ne eivät olleet sanoja, sillä aina välillä ne kuulostivat kovinkin paljon sellaisilta. Oikeastaan mitä pidempään niitä pysähtyi kuuntelemaan, sitä selvemmältä tuntui, että luonto ei päästänyt tuollaisia ääniä. Luonnolla ei ollut rytmiä. Mikään pelkkien vaistojen ajama ei koputtanut kolmesti puunrunkoa vasten.
KUULE MINUT.
Mutta ei siellä ollut mitään.
LAULA MINULLE.
Ei metsässä ollut mitään.
TAREK.
Jos siellä oli jotain, se oli hänen mielikuvituksensa sinne laittamaa. Se, minkä hän kuvitteli, ei pystynyt satuttamaan häntä, jos hän ei antanut sen.
Jos hän juoksi siltä pakoon, se ei saisi häntä kiinni. Koska ei sitä edes ollut, ei sellainen voisi saada häntä kiinni. Ei, tämä… tämä ei ollut tilanne jossa mielikuvitukselle annettiin valta. Mielikuvitus oli vaarallista. Painajaisten pedoilla oli valtaa Tarekiin vain silloin, kun hän eli unessa. Vanha turaga Arei puhui usein varjolaisista. Hän sanoi aina, että matoralaisten silmä oli sillä tapaa heikko aistinelin, että sen näkemät asiat vääristyivät reuna-alueita lähellä. Tarekista se oli aina luonnollista – tietenkin ne asiat, joita katsoi tarkimmin näyttivät selkeimmiltä, ja kaikki muu ympärillä suttuuntui.
Varjolaiset olivat niitä, jotka liikkuivat siinä sutussa. Turaga sanoi, että se oli vain harhaa, ja harhat olivat kummitusten kasvualustoja.
SATTUU, TAREK.
Kun Tarek pysähtyi, hän näki jotain seisovan siinä, missä näkökenttä loppui.
Kun hän kääntyi, se oli poissa.
Tietenkin oli. Se oli vain vääristymä, erhe. Unta, jolle mielikuva antoi kasvot.
KUULE MINUT.
AVAA MINUT.
OLEN TYHJÄ.
Jos hän ei olisi ollut täysin varma, hän olisi voinut luulla sen puhuvan.
AVAA MINUT.
Onu-matoralainen seisoi hiljaisuudessa rantahiekalla ja tiesi, että ei mikään seisoi hänen takanaan.
Se oli pysähtynyt. Sen metalliset nivelet olivat lakanneet taipumasta.
Varjolaiset. Hän kuvitteli sen kaiken. Aistit olivat huonoja.
Hän ei saanut kääntyä.
Sitä ei ollut niin kauan kun hän tiesi, ettei sitä ollut. Jos hän näkisi sen, hän ei enää uskoisi että sitä ei ollut.
Tarek hengitti raskaasti. Se mikä seisoi takana ei hengittänyt. Mikä olento ei muka hengittänyt? Ei sellaisia asioita ollut.
KAPURA.
Laskeutuvat auringot piirsivät matoranin eteen pitkän varjon. Mutta vain hänen omansa. Takana ei ollut mitään. Eikö hän… eikö hän olisi nähnyt selvästi toisen varjon, jos siellä olisi ollut jotain? Auringot olivat niin matalalla, että niin olisi ollut pakko tapahtua.
HÄN ON YSTÄVÄSI.
HÄNEEN SATTUU.
HÄN ON YSTÄVÄSI.
ETSI HÄNET.
Varjolaisia. Ei mitään.
Tarek alkoi taas astella hiekkaa pitkin yrittäen kuunnella kylän ääniä. Hänen… hänen olisi pakko puhua jollekulle.
Jollekulle sellaiselle, joka oli oikeasti olemassa.
Yö oli ehtinyt jo paljastaa mustansa ja tähtitaivaansa, kun Tarek vihdoin juoksi kylään. Siellä matoralaiset tanssivat ja lauloivat nuotion kauniissa roihussa. Sillä eivät he tienneet mitään. Eivät veneestä, eivät linnuista.
Eivät juurista jotka saaren sisällä kasvoivat kirkuen.
Onu-matoran yritti huutaa heitä, mutta he eivät kuulleet pelkoa ilonsa läpi. Tule mukaan tanssimaan, Tarek. Laula meille laulu, Tarek, äänesi on kaunis. Kun nuori mies yritti katsoa heitä suletunsa läpi, hän ei löytänyt pelkoa vaan epäuskoa.
Ei, se oli pelkoa. He vain kieltäytyivät näkemästä sitä. Samalla tapaa kuin Tarek oli kieltäytynyt rannalla.
SAARENNE SIELUTON KUNINGAS KAATUU TÄNÄÄN.
KUTEN KAIKKI KUNINKAAT.
Aivan keskellä nuotion loimua seisoi viisi pitkää hahmoa tummissa kaavuissaan.
HÄNEN VALTAKUNTANSA PALAA.
Kyläläiset tanssivat niiden ympäri. Ehkä välillä näkivät varjon näkökenttänsä rajalla.
Mutta kieltäytyivät reagoimasta niihin.
Siinä ne vain olivat.
ETSI YSTÄVÄSI.
Ja Tarekista tuntui, että niiden ympärillä koko hänen maailmansa muuttui hulluksi.
Käsillä päätään pidellen onu-matoralainen juoksi mökkiään kohti… ja kuuli kuiskailut, joita hän oli paennut.
ETSI YSTÄVÄSI.
SATTUU, TAREK.
SATTUU.
Laboratorion yläkerros oli Joueran yksityisenä työtilana usein tyhjillään. Niin oli myös nyt. Laitteet hurisivat itsekseen, tiiviissä lasiputkessa kasvoi kasvi ja siniset loisteputket valaisivat tilan. Mutta pian haihtui osa lattiasta ja muuttui aukoksi, josta veivät portaat kompleksin maanalaiseen osaan.
Koneistetun miehen mekaaniset askeleet kohosivat portaita. Tiedemiehen valvontatyökalut olivat havainneet, että matorankylän selittämättömät tapahtumat olivat alkaneet jälleen. Jouera ei enää aikonut vain tarkkailla, sillä tuntematon toimija saattoi olla uhaksi muillekin kuin hyödyttömille matoraneille.
Säännöllisesti ja täsmällisesti etenivät askeleet kohti ulko-ovea. Tiedemies ohitti Zairyhin lasivankilan, jossa kasvi jatkoi ikuista regeneraatiotaan ja jonka laitteet estivät sitä kasvamasta liian suureksi.
Yksikään tiedemiehen liikkeistä ei ollut harkitsematon tai millisekunninkaan verran pielessä tavallisesta rytmistä. Siksi saattoi askelten pysähtymisestä päätellä, että jotain oli tapahtunut…
… ja niin seisoikin oviaukolla valkea hahmo.
Silloin Jouera katseli hetken jotain, josta oli karsittu enemmän kuin hänestäkin. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.
Näkymättömän narun vetämänä nousi sivulla roikkunut käsi ylös. Piirteettömät sormet puristuivat miekankahvan ympärille, kun kasvoton tyhjyys laahusti kohti. Huotrasta paljastuva metalli välkähti loisteputkien sineä.
Hetken seisoi kumpikin paikallaan.
Marionetti teki ensimmäisen siirron. Se oli vain yksi askel, jonka hahmo otti vaivattomasti roikkuen näkymättömistä langoistaan.
Mutta se yksi siirto kertoi toiselle osapuolelle kaiken tarvittavan.
Päätös oli välitön. Tiedemies kääntyi, käveli vakionopeudella kohti portaita ja katosi niihin. Sen jälkeen sulautui aukko osaksi lattiaa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Mutta valkean hahmon työ oli vielä kesken.
Kohdetta oli vain hidastettu, ei pysäytetty.
Kasvoton kauhu asteli luo lasiputken ja katseli sen vankia. Siemeniä, jotka valtakunnan ruhtinas oli istuttanut noustakseen luomakunnan yläpuolelle… mutta joista voisi yhtä hyvin kasvaa tämän oma tuho.
Tänään, tänne hullun jumalanpilkkaajan palatsiin halusi sätkynuken punainen isä istuttaa tuhon. Sen tekisi hänen lapsensa valkoinen käsi.
Ja hänen lapsensa, valkoinen käsi, nosti miekkansa ylös ja iski. Sirpalesade pieksi kammion, ja Marionetin vapauttamat hulluuden juuret syöksyivät luojansa nimeä kirkuen tämän mielen äänen perään.
JOUERA, ne huusivat. JOUERA, kasvi kirkui.
Sitä se kirkuisi vielä vuosia.
JOUERA
KUOLE
KUOLE
KUOLE KUOLE KUOLE
JOUERA
K U O L E
Juuret repivät auki laboratorion oven ja viskasivat sen sivummalle. Metallinen kappale kolahti surkeana vasten kiveä.
MISSÄ?
Kasvi olisi tuntenut, jos Jouera olisi kuollut äskeisessä mielihyökkäyksessä. Siispä tiedemies oli jo paennut.
MISSÄ ON JOUERA?
Juuret tunkeutuivat myös läpi alakerroksen. Ne murskasivat koneita, ryttäsivät ovia ja vavisuttivat koko kompleksin rakenteita edetessään joka puolelle.
Myös alhaalla valkea hahmo upotti miekkansa toiseen tiedemieheen, joka oli sitä uhmannut.
Zairyh ei hahmosta välittänyt, sillä vain Joueralla oli väliä. Ja jos tiedemiestä ei löytynyt kompleksista, täytyi hänen olla jossakin muualla saarella. Matorankylästä kantautuivat sekavat mielensisäiset viestit pakokauhusta. Paniikki peitti alleen kaiken muun.
Se olisi hyvä piilopaikka Joueralle.
Juuret kurottautuivat kohti saaren toista asutettua osaa.
MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?
Kapura oli hieman säikähtää, kun Tarek ryntäsi mökin ovesta sisään. Vakavana vapiseva onu-matoran tuntui katsovan pitkään toan läpi.
”K-kapura”, Tarek sanoi hiljaa. ”T-tällä saarella t-tapahtuu jotain.”
”H-hmm?”
Kapura katsahti ulos ikkunasta Tarekin osoittamaan suuntaan. Nyt, uutena toana, hän oli joutunut istumaan kömpelösti lattialle mahtuakseen mökkiin.
Oliko siellä vilahtanut jotain? Kenties joku juossut ohi? Hämärässä oli vaikea erottaa.
Mutta ottaen huomioon viime päivien tapahtumat… Kapuran olo ei ollut hirveän optimistinen.
Kovasti oli hän yrittänytkin tukahduttaa muistonsa. Ja hetken oli näyttänyt siltä, että Kapura oli kuin olikin onnistunut. Mutta trooppisissa puissa raakkuvat varikset, joita ei ollut aiemmin saarella näkynyt? Kylän matoranien hiljaisilla äänillä kerrotut havainnot oudoista hahmoista viidakossa?
Ei.
Ei. Ei taas.
Kapura kyllä tiesi, mitä oli tapahtumassa.
Eikä hän pitänyt siitä yhtään. Sehän… sehän oli ollut vain pahaa unta?
Hän oli unohtanut sen. Hänen oli pakko.
Tarek vaikutti ajattelevan samoin, vaikkei tiennytkään muuta kuin sen, että paniikin ilmapiiri oli selittämättömästi laskeutunut kylän ylle. ”Pitäisiköhän meidän–”
Mutta sen enempää ei hän ehtinyt sanoa.
JOUERA
Ruskeat juuret, paksut kuin metsän vanhimpien puiden ja nopeat kuin käärmeet, syöksyivät sisään mökkiin ikkunasta. Järjestelmällisesti ja täydellisen nopeasti ne levisivät rakennuksen joka nurkkaan ja peittivät sen kauttaaltaan. Paksu kasvilonkero kiertyi Tarekin kurkun ympärille…
… ja liian shokissa reagoidakseen mitenkään joutui Kapura katsomaan, kuinka hänen ystävänsä luhistui maahan juuri yhä kurkussaan. Tarek kakoi ja yski ja sätki, kunnes… kunnes…
K-kunnes…
P-p-pois TÄÄLTÄ, pakotti toan mieli.
Mutta ovi oli juurien peitossa.
Ja uusi ääni huusi hänen mielessään verenhimoisesti, ja se oli verta, lasinsirpaleita ja hulluutta.
JOUERA
JOUERA
JOUERA
KUOLE
Juuret vyöryivät Kapuran ympärille. Toa otti askeleen taakse, mutta hänen selkänsä osui ulokkeisiin. Niitä oli sivuilla ja edessäkin.
JOUERA
Mutta sitten kammottavat kasvustot lopettivat. Yksi nousi maasta ja tunnusteli Kapuran jalkaa, mutta palasi nopeasti takaisin (Kapura kavahti toiseen suuntaan, mutta juuriseinä esti hänen pakonsa).
Jos et ole Jouera…
… saat auttaa minua hänen löytämisessään.
Kapura oli huutaa, kun katosta laskeutui pari paksuja juuria, jotka kietoutuivat hänen olkapäittensä ympärille. Hän potki lonkeroita ja rimpuili niiden otteessa vailla tulosta. Hänen jalkansa sidottiin maahan ohuemmilla juurilla, jotka kietoutuivat toan nilkkoihin ja hänen kätensä kahlittiin levälleen. Hullu kasvusto huusi hänen aivojensa sisällä jälleen kerran.
Sinulla on vahvat kädet, seppä.
Katsotaanko, saanko hänen niskansa niillä katki.
Toa taisteli henkensä edestä, mutta hänen narunsa pitivät. Ne samat narut, jotka olivat juuri tarttuneet Tarekiin… ja… ja…
Ja hitaasti, kokeilevasti… ne alkoivat nykiä Kapuraa. Taistelu vastaan pingotti nuoren toan jokaisen lihaksen äärimmilleen.
Mutta narut olivat vahvempia. Kohta ne tanssittaisivat häntä.
Ja sitä tanssia katseli mökin oviaukosta se niistä, joka tykkäsi katsella.
Voi ei. Voi ei. Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei. Ei t-taas.
Loimussa oviaukolla seisoi tyttö, joka oli tehty palaneesta puusta ja kytevästä lihasta.
Ennen meriä seilannut seppä katsoi taas kerran suureen punaiseen silmään, ja mietti hetken, oliko koskaan todella paennut sen katsetta.
”Kaaapteeeeniiiiii…”
”Mitä… sinä… haluat?” parkaisi Kapura. Juuret puristivat häntä lujemmin kenties estääkseen puheen… tai kenties, koska nekin pelkäsivät sitä.
Puinen kantapää astui kolahtavan askeleen lähemmäs, ja näytti olevan halkeamispisteessä. Se jatkoi astumista. Kapura halusi juosta, vaikka se ei auttaisi. Hänen piti juosta… ei, eihän tämä n-niistä tehnyt mitään… tämä oli se, joka katseli…
Tytön kuollut ääni vain lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja
”Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?”
Juuret raahasivat Kapuraa kauemmas hahmosta, kohti ikkunaa. Ne vetäytyivät seiniltä ja lattialta sen läheisyydessä.
”J-juuret…” Kapura parahti ja oli tuntevinaan, kuinka jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kuviteltua vai todellista? Entä hahmo, joka oli juuri astellut sisään?
Enää hän ei ollut varma mistään.
”Hiiiiippaaaaa?”
Nykivä silmä rinnassa… se oli aina joko rutikuiva tai sulamassa kuvottavan märäksi visvaksi. Kapura ei halunnut katsoa, sillä hän pelkäsi oksentavansa ja tukehtuvansa. Mutta kun hän katsoi sen sijaan hitsausnaamarin lasin läpi… tyhjää.
Mitä… mitä tapahtuisi jos hän vain sulkisi silmänsä? Entä jos hän vain vastaanottaisi pimeyden? Tulisiko se? Miksei tullut? Miksi hän ei voinut sulkea silmiään? Miksi hän ei voinut mennä pimeyteen?
A-arupak… älä j-jätä minua…
Miksi pimeys katsoi aina takaisin?
”Etkö voi juosta, kap-tee-ni? S-sattuuko sinuun, kapteeni?”
Kapura vastasi vain yskäisemällä äänekkäästi. Olivatko ne kietoutuneet hänen kaulansa ympärille? Olivatko? Mutta kun hän ei tukehtunutkaan, lausui toa epätoivoisen pyynnön hirveydelle, joka hänen edessään seisoi.
”M-minä… suostun… vapauta… minut…”
Hirviö nosti luista sormeaan ja osoitti hulluuden juuria. ”Katso, kapteeni… sinullakin on narut!”
Se olisi kuulostanut ihastuneelta, jos se olisi pystynyt siihen. ”Narut… narut… narut vetelevät sinuakin! Sinua, minua, kaikkia, sinua, minua, meitä, kaikkia! Sinäkin… olet…”
”… nukke.”
”Minä… en…”
Kapura parkaisi, kun juuret repivät hänen raajojaan erilleen. Lause jäi kesken, eikä toa sitä paitsi tiennyt, miten olisi sen päättänyt.
Koska hänkin oli nukke.
Naruissaan kiinni.
Hänen kanohinsa tuska heijastui tyttösen hitsausnaamion pinnalta. ”Sinut oli helppo löytää k-ap-tee-ni… tarvitsi vain seurata naruja…”
Aina kun se puhui, sen leuoista varisi tuhkaa.
”Luulit katkoneesi narut, mutta naruille ei niin tehdä… narut sitovat aina itsensä uudelleen… narut tulevat alas TÄHDESTÄ…TÄHTI SITOO NARUT… JA NUKKE SOTKEUTUU NIIHIN…”
Nyt loppuun poltettu tyttö oli edennyt huoneen keskelle, askeltaen äänillä kuin puuoveen koputettaisiin. Kapuran selkä koski ikkunanpuoleista seinää, mutta se ei juurien otetta haitannut. Ruskeat lonkerot kietoutuivat häneen entistä ahnaammin kuin estääkseen olentoa repimästä pois niiden nukkea.
Fyysisesti toa oli jo käyttänyt voimansa loppuun. Hän saattoi vain roikkua, katsoa sitä ja tuntea, kuinka köynnökset vain kuristivat ja kuristivat.
Polttouhrin luunsirpaleista kursitut kourat… ne nousivat hitaasti kammotuksen päätä kohti ja tarttuivat hiljaa kilahtaen naamion metalliin… ja sitten nahkaisiin remmeihin, joka sitä piti kiinni päässä. Voi ei. E-ei hän halunnut nähdä.
”Isä sanoo, että tähden narut kuristavat koko maailmaa. Isä sanoo, että tähden narujen täytyy mennä.
Isä sanoo, että tähden narut…”
Nahka aukesi napsahtaen, ja metallinen naamio löystyi. Kapura jäätyi paikoilleen, ja hetkeksi jäätyivät juuretkin.
”Narut… narut täytyy…”
Metallin takana oli vain palanutta lihaa ja luuta. Sitä katsellessaan Kapura sanoi loppuun hirviön sanat, joilla hän tunnusti olevansa hukkunut.
”… täytyy p-polttaa.”
Kun ajatus oli Kapuran päähän istutettu, täytyi hänen taistella vastaan estääkseen itseään tekemästä sitä. Nuoren toan elementaalienergia oli pursuta ulos.
Kylä palaa.
Sinä VAPAUDUT NARUISTA.
Juuret puristivat kovempaa. Narut tiesivät, mitä niiden nukke oli tekemässä, eivätkä ne pitäneet siitä.
Ne t-tappoivat Tarekin… minä poltan n-n-
Ei! Kylä palaa.
Mutta jos en polta n-niitä…
Ne tappavat kaikki.
Hulluuden juuret tiesivät, että ainoa ratkaisu oli katkaista toan niska.
Mutta ainoan ratkaisun tiesi Kapurakin.
Sinä PÄÄSET VAPAAKSI.
Kylä palaa maan tasalle.
Narusi palavat katki.
Kylä palaa…
… narut palavat…
… sinä palat…
Yksittäinen kyynel vierähti Kapuran naamion silmänreiästä kun toa tajusi, ettei hänellä ollut tässä sananvaltaa. Ensin hitaasti, sitten nopeasti kuumenivat hänen kämmenensä…
”Sytytä tuli, seppä.
SYTYTÄ AHJO.
POLTA NARUT.
ANNA TULEN SYTTYÄ.”
Puutytön kuolleet mutta tulikuumat kädet asettivat Kapuran kasvoille naamion, joka oli ennen kauhistuttavaa pääkalloa suojellut. Ja nyt… se suojaisi häntä. Sillä tänään hän olisi niille seppä.
Hulluuden juuret kirkuivat häntä lopettamaan sen, minkä hän oli jo aloittanut.
Mutta hän tiesi ettei voisi pysähtyä. Tuli oli jo syttynyt.
”Isä tarvitsee SEPPÄÄ
SYTYTÄ AHJO, KAPTEENI
OLE ISÄLLENI SEPPÄ”
Ei. Kolmesti… sirut olisivat koossa kolmesti… ei hän voisi… ei hän saisi…
Siksikö ne häntä jahtasivat? Siihenkö ne hänet aina halusivat?
SIKSIKÖ?
Sama ei saanut toistua. Sama ei saanut toistua. SAMA EI SAANUT TOISTUA.
Kapura vapisi kauttaaltaan. ”E-ei, l-lopeta, lo–”
”SYTYTÄ TULI. OLE SEPPÄ.
TAO SIRUT YHTEEN, TULEN TAKOJA”
Kapura huusi tuskaisena. Punaiset kämmenet aukesivat. Hulluuden juurien sirpaleiden mieli kirkaisi tuskasta ja pelosta, kun Kapura vapautti roihun.
Ja poltti kaiken.
Juuret pakenivat huutaen hänen ympäriltään, mutta turhaan. Ne paloivat. Ne paloivat, kuten niiden viimeisen uhrin ruumiskin. Kuumuus nieli Tarekin, ja pian ei matoralaisesta ollut mitään jäljellä. Tuli söi jälleen loppuun poltetun tytönkin… mutta siinä ei ollut mitään poltettavaa, ja se otti roihun vastaan laulaen, kunnes oli taas kerran vain kasa tuhkaa.
Seinä, jota vasten Kapura oli painettu, oli jo ilmiliekeissä. Pian rakennus sortuisi. Etäisesti Kapura ymmärsi, että hänen oli käytettävä tilaisuus ja juostava.
Hitsausnaamio kolahti sepän kasvoilta lattialle aiemman kantajansa tuhkien vierelle. Liekit polttivat läpi ikkunanpuoleisen seinän – se romahti palavaksi kasaksi puuta. Siispä Kapura juoksi.
Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?
Hän juoksi kunnes ilmiliekeissä palava mökki oli vain varjo näkökentän reunalla.
Juoksi, ja hänen takanaan sortui tuleen ja liekkeihin taas yhden tähtien tavoittelijan valtakunta.
Juoksi kunnes jalat kirkuivat tuskasta.
Juoksi kunnes kylä oli poissa ja tilalle ilmestyi polku rannalle sekä toa-kanisteri sen päässä.
Juoksi kunnes kanisteri rannalla viimein jäädytti hänen mielensä.
Selviän ainoana elossa laboratoriokompleksin tuhosta.
Etsin lähisaaren ja pystytän piilopaikan. Onnistuin ottamaan nopeasta paosta huolimatta mukaani tarpeeksi työvälineitä, jotta kokeet voivat jatkua.
Tarkkailen saaren tilannetta laitteistolla.
Zairyh on tapettava. Tällä hetkellä hän on koneitteni mukaan yhä saarella, mutta en vielä tee asialle mitään.
Minun on keskityttävä projektien jatkamiseen. Virheiden paikkaamiseen suunnitelmissa.
Tämä ei saa toistua.
Löydän toa-kanisterissa matkustaneen saaren entisen asukkaan, tulen toan.
Hän saa avustaa minua kokeissa.
Avaan yhteyden aikaisempiin kontakteihini. Arstein suostuu auttamaan. Videoyhteys liian riskialtista – joku mahdollisesti hakkeroi aikaisemman puhelumme. Joku halusi astua tielleni.
Projekti Peur I:n tulos, vaikka muuten hyödytön, kykenee kirjeiden välittämiseen. Epästabiili massa kadottaa toisinaan kirjeet itseensä. Minun täytyy jatkaa kokeita.
Keskeneräinen prototyyppi, Kanohi Shan, vaikuttaa toimivan tulen toan käytössä.
Naamion kontrollointi on hankalaa, enkä voi sallia toalle tilaisuutta harjoitella käyttöä.
Mietin uutta suunnitelmaa.
Sivuprojektina onnistun antamaan toalle sekä tulen että painovoiman elementaalivoimat.
Jatkan Shanin työstöä.
Suunnitelma muotoutuu.
Aion käyttää toaa tuhoamaan Zairyhin. Hänellä on siitä jo kokemusta. Samalla näen Shanin toimivuuden. Saaren tuho osoittaa, että uudestisyntynyt laji tarvitsee parempia turvatoimia.
Projekti Peur 1:n tuotos kadottaa kokeessa kaiken fyysisen massansa ja stabilisoituu pelkäksi varjoksi.
Tämä ei käy.
Jatkan työskentelyä tulen toan parissa.
Kontaktini avustavat minua toan mielen muokkaamisessa.
Minun on siivottava tämän muistot, jottei Zairyh pääse jäljilleni eikä toa ala epäillä tarkoitustaan.
Onnistuminen vaikuttaa todennäköiseltä.
Lähetän toan kanisterin matkaan.
Siirryn odottamaan kokeen tulosta.
Jos tämä ei tehoa, valmistaudun tuhoamaan Zairyhin itse.
Herään horroksestani.
Laitteisto ilmoittaa Zairyhin jättäneen saaren.
Tulen toa epäonnistui tehtävässään. On todennäköistä, että Zairyh tietää, että elän. Odotan hänen saapumistaan.
Mietin, missä epäonnistuin.
Päädyn siihen, että toan tehtävän estivät psykologiset syyt.
Inhottavaa.
Tämän takia universumi tarvitsee uuden järjestyksen.
Peur I lähetetään tarkkailemaan Zairyhiä ja tulen toaa.
Mietin mahdollisuuksiani. Tulen toa on eliminoitava tai otettava uudelleenkäsittelyyn. En kuitenkaan tiedä, mitä Zairyh aikoo tehdä..
Päätän jatkaa Zairyhin odottamista.
Keräämäni laitteisto tuo minulle taistelussa etulyöntiaseman.
Koneeni ilmoittavat, että Peur I epästabilisoitui uudelleen.
Ilmeisesti myös mielelliset sidokseni murtuivat.
Tämä lisää tilanteen monimutkaisuutta. Zairyhin päihittämisestä minulla ei ole epäilyksiä, mutta uusi muuttuja pelissä voi muuttaa tilanteen.
Siirryn odottamaan Zairyhin saapumista.
Tiedän, ettei hän voi vastustaa kiusausta.
Zairyh kuvittelee toimivansa omasta tahdostaan, mutta hänen mielessään on osa minua. Ennakoin hänen jokaisen siirtonsa.
Päätän kirjanpidon. Zairyhin tuhoamisen jälkeen minun on eliminoitava loput, jotka ovat sekaantuneet asiaan. Siirrän tukikohtani takaisin Zairyhin saarelle.
Viimeinen merkintä.
Olisiko Zairyh liittoutunut Peur I:n kanssa? He yhdessä saattaisivat olla minulle merkittävä vastus.
Kenelle tulen toa on lojaali? Keneen hänen narunsa on sidottu?
Ei.
Minun on lopetettava.
Mikään järjestelmässä ei poikkea oletetusta.
Jokainen muuttuja on muuttumaton.
Epävarmuudelle ei ole sijaa.
Minun on lopetettava.
Tapahtumien suunta on jo kirjattu tähtiin.
Minun on lopetettava spekulointi.
Pelin tulos on ennaltamäärätty.
Tämä on viimeinen merkintä.
Punasiirtymä
Setheus
Tapaamispaikka
Viikkoja sitten
Neuvottelupaikalta oli näkymä merelle. Vielä se ei ollut muodostunut kahden osapuolen vakiopaikaksi aina, kun oli yhteistä juonittavaa, mutta jonkinlainen neutraali alue se oli. Sen verran kaukana Klaanin muureista, ettei kukaan nähnyt Zairyhiä. Ja samalla niin lähellä, ettei Kapuran pitempi poissaolo herättänyt epäilyksiä linnakkeessa.
Tulen toa istui parhaillaan kannolla ja yritti punnita kuulemaansa tarjousta. Hämärässä jokainen rantahiekasta työntyvä juuri muistutti Zairyhiä, mutta se ei ollut ainut syy siihen, että Kapura tunsi joutuneensa ajetuksi nurkkaan.
”Muistoni, siis”, Kapura sanoi ja vilkaisi merelle. Yleensä hän piti vastaavissa tilanteissa katsekontaktia tulkitakseen vastapuolen ilmeitä ja eleitä, mutta kasvin kanssa se oli haastavaa.
Kaikki ne, Zairyh ilmoitti mielensisäisesti. Minä palautan kaiken, mihin pääsen käsiksi.
”Muistini palaa jo hyvää vauhtia saariepisodin jälkeen”, Kapura mutisi. ”Enkä muutenkaan usko, että niissä on mitään mielenkiintoista. Tämäkö on käsityksesi hyvästä tarjouksesta?”
Palaa hyvää vauhtia, vai? Missä ovat aukkokohtasi?
”Joka puolella”, vastasi Kapura. ”Muistan lähinnä yksityiskohtia. Muutamia henkilöitä saarelta. Muutamia yksittäisiä tapahtumia. Sen… sen viimeisen illan kohdalla on suuria aukkoja. Kuten myös ajassa, jonka väität minun viettäneen tämän ’Joueran’ koekappaleena. Näin sivuhuomiona tarinasi olisi uskottavampi, jos antaisit minun nähdä ne muistot, joten tämä sopimus on vieläkin vähän yksipuoleinen. Sinä tästä hyödyt, en minä.”
Jouera-muistot ovat totta. Hän on taitava muistinpyyhkijä, mutta erään sain nostetuksi esiin. Haluatko nähdä?
Kapura havaitsi jälleen, että kasvin käytöstavat eivät olleet huippuluokkaa, sillä tuollaisen kysymyksen jälkeen pitää odottaa vastausta, skarrar. Seppä huokaisi ja vastaanotti epämiellyttävän muistimultimediaesityksen sumeasta kuvasta, jonka keskellä näkyi tumma hahmo. Se ojensi eteenpäin kättään, jonka mekaanisten sormien mittasuhteet olivat epäluonnollisia. Ja sitten vain pimeyttä.
”Tuo voi olla sinun muistosi”, Kapura huomautti maailman palattua paikalleen. ”Mistä minä tiedän, kuinka pitkälle mielenvoimasi ulottuvat. Mikset muka voisi näyttää omaa muistoasi noin?”
Minulla ei ole näköaistia.
”Miten… miten sinä sitten aistit?”
Sen selvittäminen ei ole tämän keskustelun tarkoitus. Haluaisin jatkaa johdatteluasi. Kerro minulle aukkokohtia. Mitä tahansa, mitä tulee mieleesi.
Kapura huokaisi.
”Minähän sanoin jo. Oikeastaan kaikki on minulle aukkokohtaa. Et tehnyt hirveän hyvää työtä ’vapauttaessani muistojani’ tai mitä sinä nyt sanoitkaan silloin saarella.”
Sen oli tarkoitus olla vain maistiainen. Miksi antaisin kaiken ilmaiseksi?
”Ilmeisesti et anna, jotta voisit kiristää minua myöhemmin.”
Voin kohdistaa aiemman kysymykseni paremmin, kasvi sanoi. Jos tuo ei auttanut, kysytään sitten näin: Mikä on aikaisin muistosi?
Kapura avasi suunsa ja valmistautui sanomaan jotain, muttei pystynytkään.
Hänen päässään alkoivat soida hälytyskellot. Sellaiset hälytyskellot, jotka kertoivat, että nyt saatettiin olla astumassa johonkin, johon Kapura ei välttämättä ollut valmis astumaan. Myös toinen tunne heräsi: Epävarma aistimus siitä, että Zairyh luki hänen mieltään hyvin tarkasti odottaen, miten tulen toa reagoisi.
Minä voin kaivella mieltäsi, mutta on paljon hauskempaa, että pääset lopputulokseen itse. Että muotoilet sen lauseeksi ja sanot ääneen, vaikka se onkin minulle hyödytöntä.
Kysyn uudestaan.
Mikä on aikaisin muistosi?
”T-takominen”, tulen toa sanoi nopeasti. ”Saarella. Joku opetti minut takomaan. En muista nimeä.”
Ja paniikki kasvoi Kapuran päässä. Se ei ollut aikaisin muisto. Aikainen? Kyllä. Mutta ei aikaisin. Aikaisin oli pulpahtamassa pintaan, mutta sitä muistoa Kapura ei halunnut kohdata. Ja toasta tuntui, ettei Zairyh siitä liiemmin välittäisi.
Valehtelet.
Autanko sinua?
Kaksoisaurinkojen kirkkaus.
Aaltojen kohina. Meren äänet.
Askeleet rantahiekalla.
Sekalainen tavara ripoteltuna halki maisemaa. Myrskyn jäljiltä.
Mutta nuo eivät olleet merkittävää.
Merkittävää oli aluksen hylky, vain puolikas, ja sinne piiloutunut matoran.
Tälle kuvalle, tälle ainutlaatuiselle sekoitukselle pelkoa ja hämmästystä selviytymisestä oli oma nimensä, Kapuran mieleen porautuva sana, ja tuo sana oli haaksirikko.
haaksirikko
haaksirikko
haaksirikko
”Se–”, Kapura aloitti ja tunsi hengittävänsä raskaasti, muttei tiennyt, mitä oli sanomassa, tässä mielentilassa ei muodostettu järkeviä ja merkityksellisiä lauseita, ”se oli–”
Mitä se oli?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Mistä sinä olet tullut, Kapura?
Kapura liimasi katseensa merelle ja yritti keskittyä. Keskittyä löytämään ne sanat, jotka todistaisivat Zairyhin valehtelijaksi ja manipuloijaksi, joka yritti muodostaa sopimuksen liittolaisuudesta tarjoamalla keksittyjä muistoja. Petolliseksi valheiden kasvustoksi, joka taivutteli tappamaan Joueran, jota ei edes ollut olemassa!
Pelkkiä valheita.
Pelkkiä keksittyjä valheita.
Mutta niitä sanoja ei löytynyt.
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Sitä kysymystä ei voinut hylätä Zairyhin manipulointiyrityksenä.
Kapura tiesi, että tästä hetkestä lähtien hän ei voinut välttyä sen kysymyksen kysymiseltä itseltään. Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi? Ei, ei hän luullut. Ei enää.
Mistä minä olen tullut?
Haluatko selvittää?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
minä en luule
minä tiedän että en
Kuka sinä oikein olet?
Kuka minä oikein olen?
Haluatko selvittää, kapteeni?
”Zairyh!” Kapura henkäisi. Hän sulki silmänsä ja toivoi niin kovasti olevansa jossain muualla. Miksi hän olikaan tehnyt virheen aiemmin ja suostunut tapaamiseen kasvin kanssa? Miksi hän olikaan suostunut huomaamaan, että hänen koko käsityksensä olemassaolostaan, hänen identiteettinsä, menneisyytensä, kaikkeutensa oli todellisuudessa hyvin hataralla pohjalla?
”Luettele ehtosi”, Kapura voihkaisi. Lähinnä, jotta hänen hengityksensä ehtisi tasaantua. Ansa oli jo lauennut, kulkija oli jo valinnut polkunsa, eikä mitään ollut tehtävissä. Vain pieni muotoseikka.
Sinä autat minua tappamaan Joueran, Zairyh vastasi mielessä. Sinulle saattaa palata lisää muistoja kun avaan kaikki lukot, mutta en takaa sitä. Joka tapauksessa sitoudut tuohon tavoitteeseen. Asetat sen Bio-Klaanin edun ja suhteittesi sen jäseniin edelle.
Kapura nyökkäsi silmät yhä suljettuna. ”Ja?”
Se on kaikki, mitä minä vaadin sinulta.
Vastalahjaksi saat hyödylliset voimani käyttöön silloin, kun se ei aiheuta liikaa haittaa minulle tai yhteiselle tavoitteellemme. Ja sinulle tärkeämpänä…
…. muistot.
Kaiken, mitä saan sinusta irti. En lupaa kaikkea, en läheskään kaikkea, koska sinua ovat käsitelleet minua taitavammat. Pääasiallisesti Jouera.
Mutta lupaan paljon.
Paljon sellaista, joka paljastaa täysin uusia puolia itsestäsi.
Ja paljon sellaista, joka voi koitua hyödyksi.
Hyväksytkö ehtoni, tulen takoja?
Kapura nyökkäsi, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä.
Kapura myös sanoi ääneen hyväksyvänsä ehdot, mutta silläkään ei ollut väliä.
Kuten sanottua, nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä pois.
Oli avattu ovi, jota kumpikaan ei enää pystynyt sulkemaan.
Ja Kapura halusi nähdä, mitä sen toisella puolella oli.
Sitten minä aloitan käsittelyn.
Kapura hätkähti hereille ja huomasi makaavansa hiekalla asennossa, jossa ei äsken ollut.
Maailma ympärillä pyöri hallitsemattomasti vielä hetken, mutta pian liike rauhoittui ja pysähtyi lopullisesti. Etäämmällä näkyi kanto, jolla toa oli äsken istunut. Kun Kapura oikein pinnisti, hän saattoi arvioida näkymää äskeistä hämärämmäksi, mutta luotettavasti asiaa oli vaikea punnita.
Siispä hän nousi ylös. ”Zairyh? Minusta ei tunnu yhtään erilaiselta.”
En koskaan sanonut, että kaikki palautuisi kerralla.
Juuri rasahti vasemmalla ja sai Kapuran hätkähtämään vastakkaiseen suuntaan. Hänestä oli vieläkin epämiellyttävää kanssakäydä jonkin sellaisen kanssa, joka oli käytännössä joka puolella, mutta kai se oli ihan järkevää pelkoa. Ja jostain kohteliaisuutta muistuttavasta syystä Zairyh kätki yleensä suurimman osan olemuksestaan.
Pidä hauska vuorokausi. Siitä tule ainakin mielenkiintoinen.
”Odota!” Kapura henkäisi. ”Mihin sinä menet?”
Mitä luulet? Etsimään Joueraa. Palaa tänne joka ilta. Tee samoin, mutta saat lähteä, jos en ole paikalla. Vielä en näe tarvetta minkäänlaisiin palveluksiin, mutta niiden aika tulee myöhemmin. Jouera ei tehnyt itsestään helposti löydettävää.
Kapura ei ehtinyt harkita, pitäisikö hänen kysyä vielä jotain. Kasvi oli jo poissa (tai ainakaan mikään ei liikkunut lähiympäristössä). Siispä tulen toa huokaisi ja lähti kävelemään kohti Klaania. Muistot saisivat tulla, jos olivat tullakseen.
Ja Kapura käveli.
Ja Kapura muisti.
Se kaikki oli piilotettu taitavasti, mutta kun Zairyh mursi padon, oli virtaa enää mahdoton pysäyttää.
Muistot virtasivat vuolaasti, kun Kapura käveli takaisin tapaamispaikalta.
Luoto
Aamupäivä
Kun Zairyhin aistihavainnot olivat selkeytyneet, oli hän luodolla yksin. Sen vallannut massa oli kadonnut, mutta merkit sen olemassaolosta näkyivät yhä selvästi: Kaikki harvasta ruohikosta rantahiekkaan oli palanutta, ja luotoon oli ilmestynyt useaan paikkaan halkeamia. Zairyh piteli yhä juurissaan kahta sirua – Beetaa ja Epsilonia.
Mutta ylhäällä kohosi se, mitä massasta oli jäljellä, kohti taivaita.
Mielessään Zairyh kuuli sen kirkuvan… mutta myös jotain muuta.
”HALLITSIN YHÄ EPÄONNISTUNEEN PROJEKTIN MIELTÄ”, lausui Joueran ääni. Missä? Zairyh ulotti juurensa nopeasti ympäri luotoa, mutta tiedemiehestä ei näkynyt jäljeäkään.
”OLISIN SUUNNITELLUT LUOMUKSENI PAREMMIN, JOS OLISIN TIENNYT SEN PÄÄTYVÄN TUTKIMAAN ULOMPIA TAIVAANKAPPALEITA.”
Joueran ääni kumpusi kasvin mieleen, ja etäisesti tämä tunsi tiedemiehen läsnäolon.
Sitten se loppui ja Zairyhin aistimus Jouerasta katosi. Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Mutta nyt Zairyh oli varma, että se oli ollut.
Ja ennen kuin hän ehti tekemään mitään, katosi suunnikkaan muotoinen pala maata luodon keskiosassa paljastaen portaat, jotka veivät alas.
Joueran yritys psykologisessa sodankäynnissä oli suorastaan naurettava.
Miettimättä muuta kasvi lähti laskeutumaan portaita.
Paja, Bio-Klaani
Viikkoja sitten
Kapura laskeutui hämärään metallityön valtakuntaan automaattisesti – toan mielellä oli muuta mietiskeltävää. Ja paljon sellaista. Kävelymatka kohtaamispaikalta Zairyhin kanssa oli hoitunut ilman erityisiä häiriöitä, mutta istuessaan työpöytänsä ääreen tulen toa kohtasi uuden haasteen: nyt ei enää ollut mitään teeskenneltyä tekemistä. Nyt toan oli pakko tiedostaa jotenkin hänen päässään vallitseva tilanne.
Kuten yleensä, Pajaa peitti hämäryys, jossa oli miltei vaikea nähdä. Tämänkaltainen työ vaati toisinaan kirkkaan valaistuksen, mutta sen Kapura hoiti työpisteen yllä olevalla valoputkien rivillä. Hämäryys oli ihanan tunnelmallista. Pöydällä oli levällään piirroksia ja kyniä. Matoron uutta harppuunaa kuvaavan piirroksen seppä asetti syrjään ja otti puhtaan paperin.
Aikoiko hän piirtää?
Kapura ei ollut varma, mitä oli tekemässä, mutta ilmeisesti.
Seuraavaksi heräsi tietenkin kysymys, että mitä piirtää. Kapura aloitti luonnostellen jonkinlaista miekkaa, mutta lopetti pian. Luonnosta aseesta hän ei aikonut piirtää. Sen sijaan kapteeni Arupakin muisto, jonka Kapura tunnisti omakseen enemmänkin intuitiolla kuin tiedolla, ilmestyi paperille.
Laivan kansi täytti paperin alareunan. Muun osan peittivät meri ja taivas, jotka luonnosmaisen epätarkassa piirtojäljessä sulautuivat yhteen. Oikeassa alareunassa oli suttuinen matoran, mutta Kapura ei vielä tiennyt, oliko se joku tietty.
Mutta meri oli siinä.
Se oli tärkeää.
Eikö meri ole oikeastaan aika sopiva symboli sille, mitä me teemme? Merellä ei ole Kohtalon polkuja tai tienviittoja. Vaikka lopulta päätyisimmekin sinne, mihin Punatähti meitä johtaa, on polku meidän valitsemamme.
Kuka sanoi noin?
Kapura ei tiennyt. Vielä.
Mutta sitten oli jo aika piirtää jotain muuta. Kapura repi eräästä plasmaa ampuvan moottorisahan luonnoksesta reunan. Ruutupaperia. Lyijykynä merkitsi siihen jotain, mutta hämäryydessä tulen toa ei nähnyt tekstiä.
Eikä hänen pitänytkään.
Kun se ilmestyi paperille, se ilmestyi muistiin. Jos et kerro minulle, kerro paperille.
Entä kuka oli tuon lausahduksen takana?
Kapurasta tuntui, että oli tullut aika ottaa siitä selvää. Uusi piirustuspaperi. Seppä kaivoi muistiaan ja merkitsi muistamansa yksityiskohdat paperille. Kun kuva täyttyi, uusia yksityiskohtia nousi esille. Kapteeni Arupakin elämä vuosi paperille sepän kynän kautta.
Kuva oli valmis.
Ohuet viivat paljastivat sen, että piirtäjä oli tavoitellut kirkasta ja kliinistä ympäristöä. Sairaala? Pikemminkin mielisairaala. Kuvan keskellä oli Tryna-kasvoinen ga-matoran.
Ja hänellä oli nimi.
Cehaya, Kapura kirjoitti piirroksen alalaitaan.
Ja näin yö jatkui.
Arupakin muistot, pelot, toiveet, halut, murheet. Kaiken sen Kapura löysi uudelleen. Papereita täyttyi, samaten yksittäisiä lauseita tai niiden osia sisältäviä ruutupaperin palasia, joita Kapura sai pahoinpidellessään Pajan luonnoksia tulevista projekteista. Osa kuvista esitti selvästi Arupakin elämää, osa oli Kapuraa. Välillä toa palasi aikaisempiin piirroksiin ja tulkitsi niitä uuden tiedon turvin.
Nyt Kapura tiesi, kuka kuvan ga-matoran oli. Cehaya oli hoitanut Arupakia metrunuilaisessa mielisairaalassa… miksi? Kapurasta tuntui, että siihenkin vielä päästäisiin illan aikana.
Nykyinen kuva oli ehkäpä valaisevin. Kapura katsoi ulkopuoliselle lähinnä sotkulta vaikuttavaa luonnosta, jossa ränsistynyt mielisairaalamaisema vaihtuu mereen, jossa seilaa yksinäinen vene. Vielä edempänä oli sama vene… mutta haaksirikon kokeneena. Arupakin kronologia alkoi selvitä salaisuuksia omasta päästään etsivälle toalle.
Mutta vielä oli kysymyksiä.
Mikä oli ajanut Arupakin mielisairaalaan?
Entä pakenemaan sieltä?
Kapura palasi aiempaan kuvaan, jossa katosta riippui ketjuja. Oliko tämäkin ympäristö osa mielisairaalaa? Siltä Kapurasta tuntui, mutta minkälainen mielisairaala oli noin huonossa kunnossa ja täynnä jonkinlaisia ansoja?
Ehkä kaikkiin kysymyksiin oli sama vastaus.
Kapura luonnosteli muodon kuusisivuisesta sirusta, mutta muoto ei vastannut todellisuutta. Tässä Nimda oli pikemminkin palapelin pala. Ehkä symboliikka oli kuvan realistisuutta tärkeämpää.
Mutta kuva vaati vielä jotain.
Sirua tavoittelevat kädet.
Nimdaako Arupak oli etsinyt? Se selittäisi paljon. Jälleen Kapura palasi aikaisempiin piirroksiin ja tunnisti nyt aina välillä kuvien reunoilla esiintyvän hohteen. Ehkä kapteeni oli paitsi tavoitellut myös löytänyt aarteensa.
Kapura viskoi katsomansa paperin lattialle ja huomasi hengittävänsä raskaasti. Ilmeisesti nyt oltiin pääsemässä johonkin kiinnostavaan. Puhtaalle pinnalle ilmestyi käsi, joka piteli soihtua.
Ja paperin
toiseen
reunaan
piirtyi
itse KUOLEMA.
Hahmo oli täysin piirteetön, vain ääriviivainen varjo, mutta Kapurasta tuntui, että nyt piirrustus osuikin oikeaan. Soihtu valaisi pimeydestä ilmestyneen nuken.
Kapura hylkäsi piirrustuksen ja nousi ylös huohottaen.
Enää pelkkä paperi ei riittänyt.
Kapura laskeutui tuolille tietämättä, mitä oli äsken tehnyt.
Varmaankin muistanut, koska hänen päänsä täyttivät temppelin pimeys ja epämääräiset hahmot.
Ja linnut.
Kapura veti nopeasti esiin uuden paperin ja piirsi pikimustan variksen. kraa
kraa
kraa
Sen sanan Kapura merkitsi kolmesti ylös.
Nyt… nyt oltiin todella päästy johonkin. Tässäkö syy Arupakin mielisairauteen? Nuket, Kapura ajatteli. Se tuntui ainakin osasyyltä. Vielä oli selvittämättömiä salaisuuksia. Kulkemattomia polkuja. Tai pikemminkin seilaamattomia vesiä.
Mutta juuri nyt taisi olla aika palata jälleen taaksepäin.
Niin Kapura tekikin tietämättä, mitä etsiä. Kuvat mielisairaalasta. Kuvat palavasta matorankylästä. Ja kuvat merestä. Useimmissa sellaisissa oli matoran, jota Kapura uskalsi nyt veikata samaksi henkilöksi joka piirroksessa. Mutta se ei tuntunut tärkeältä.
Viimein Kapura löysi etsimänsä.
Tämän kuvan hän muisti vain hämärästi. Hän oli kai hylännyt sen nopeasti huomattuaan tarvitsevansa lisää kontekstia muualta sen ymmärtämiseen. Mutta nyt Kapura ymmärsi, koska hän oli muistanut. Kuva esitti käytävää, jonka Kapura arveli kuuluvan samalle mielisairaalalle. Aft-Amana, Kapura ajatteli ja merkitsi sen piirroksen alalaitaan.
Käytävän päässä oli oviaukko. Ja sen alakulmasta kurkisti varjo, jonka muoto oli… kraa
kraa
… lintu?
Niin sen täytyi olla.
Tulen toasta tuntui kuumalta. Hän suorastaan hikoili. Olivatko Nuket seuranneet Arupakia aina Nimdan temppelistä lähtien? Se vaikutti totuudenmukaiselta, mutta herätti ikäviä jatkokysymyksiä.
Mitä ne hänestä halusivat?
Mistä tiesi, että ne eivät seuranneet häntä yhä?
Mutta sitä kysymystä Kapura ei nyt ehtinyt miettiä. Oli seuraavan kuvan vuoro. Siihen Kapura käytti reilusti aikaa ja yritti tuoda muodot ja värit mahdollisimman tarkasti esille, sillä piirtämisestä huolimatta hän ei muistanut kontekstia kunnolla.
Kuva oli vain putkahtanut jostain mielen synkemmistä koloista.
Kuva pinkistä olennosta, joka kantoi päässään sinisiä kaninkorvia.
Kapura rypisti otsaansa. Tähän kuvaan hänen teki mieli kirjoittaa kaikenlaista (TIK TOK TIK TOK TIK TOK), mutta missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mitä osaa epäselvän kanin näköinen olio oli näytellyt Arupakin tarinassa?
Kapura luovutti ja siirsi piirroksen johonkin näkyvään paikkaan. Kuvassa saattoi piillä häivähdys jostain tärkeästä, mutta kovin kriittinen se ei ollut. Nyt oli muutakin piirrettävää. Ja muutakin muisteltavaa.
Seppä sukelsi kapteeni Arupakin varhaismuistoihin.
Hän piirsi kuvan nuotiosta, jonka äärellä istui keskustelevia matoraneja. Taustalla näkyi pieni matorankylä. Tämä kuva olisi voinut olla myös Kapuran asuttamasta saaresta, mutta muisti kertoi, ettei asia ollut niin. Matoranien päässä oli erilaisia päähineitä, joita Kapura ei tuntenut, mutta hän arveli niiden olevan uskonnollista laatua. Ehkä enemmän symbolisia kuin jotain, jota Arupak oli oikeasti nähnyt.
Eri uskontokuntia edustavia matoraneja, siis. Arupak oli kuvassa vasemmalla taustalla.
Mistä matoranit keskustelivat? Se olikin jo selvitetty mysteeri: paperin alalaidassa komeili sana KOHTALO. Piirros ei vielä ollut valmis. Arupakin käsiin ilmestyi kirja, jonka nimi ei siitä kuvakulmasta näkynyt. Minkälaiset aatteelliset eväät elämään oli kapteeni kerännyt mukaansa?
Edustan matoranit keskustelivat, mutta Kapurasta ei tuntunut siltä, että hän haluaisi keskittyä sen muistamiseen. Mielenkiintoisempaa olisi porautua Arupakin pään sisään. Mitä mietit, merirosvo?
Vastaus ilmestyi erilliselle paperille.
totuus
minun on löydettävä totuus
Lisää.
kuka kohtalomme rakentaa
kuka maalaa punaisen polun, jota kävelemme
kuka on kirjannut sen tähtiin
Ja lisää.
minä tiedän, missä on totuus
totuus on siruissa
siruilla teet kohtalon
siruilla määräät totuuden
siruilla löydät polun
siruilla kumoat tähdet
Kaikki tämä alkoi kuulostaa järkevältä. Siruissa oli ollut Arupakin totuus, johon kotisaaren uskonnolliset ja filosofiset väittelyt eivät olleet pystyneet vastaamaan. Nyt Kapura tiesi, että kirjassa pitäisi lukea SARITRE, mutta sitä oli hyödytöntä merkitä enää ylös.
Jotain Arupak oli ainakin löytänyt, Kapura tuumi. Jos ei totuutta, niin Nuket. Ja jotain muutakin.
Se oli viimeisiä paloja.
Mystinen matoran, joka useimmissa Arupakin kulta-ajoista kertovissa kuvissa pysytteli taustalla. Kapurasta tuntui, että tämän yksityiskohdan voisi jättää muistamatta… mutta hän oli liian syvällä. Viimeinen tilaisuus kääntyä pois oli jo käytetty. Oikeastaan se oli käytetty jo silloin, kun Kapura oli suunnannut kohti Zairyhin saarta selvittääkseen menneisyytensä.
Kapura huokaisi.
Se saattoi olla viimeinen tärkeä asia.
Kuka sinä olet?
Kapura selasi aikaisempiin kuviin. Mikään ei tarjonnut erityisen selvää kuvaa matoranista, mutta tällaisella muistojen kokoelmalla pelkkä selaaminen johti hedelmällisiin tuloksiin.
sinä olet tarip
Toan hengitys pysähtyi pieneksi hetkeksi.
Nyt sai muistojen kaivelu riittää, päätti Kapura. Unen aika.
Mutta hän oli jo muistanut.
Kapura katseli Arupakin perspektiivistä kirjoituspöytää ja sen ääressä istuvaa matorania.
Jos kuvat eivät päässeet vuotamaan paperille, vuosivat ne mieleen.
Kapura muisti kaiken.
Tarip seisoi laivan kannella ja katsoi merelle. Matoranin katse kääntyi Arupakia päin. Tarip tuijotti häntä hyväntahtoisella ja terävällä katseella, jossa oli ripaus taiteilijoille ominaista kapinahenkeä.
Ja hän tiesi, mitä oli tulossa.
Sen saattoi arvata ihan mainiosti.
Arupak kohotti soihtua temppelin pimeydessä, Tarip hänen vierellään.
Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa.
Kapura sulki Pajan oven. Kellonajasta ei ollut tietoakaan, mutta Klaanin käytävät olivat tyhjiä.
tunneliin laskeutui kaksi matorania
sieltä nousi yksi
Kapura avasi huoneensa oven.
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
Tulen toa makasi sängyllään, silmät auki, ja tuijotti kattoa. Untako? Siitä ei ollut tietoakaan. Tänä yönä seppä ei nukkuisi silmäystäkään.
tiedätkö, miten tuska voisi helpottaa?
mitä jos piirrät lisää
Ja Kapura poistui huoneestaan. Ja otti Pajan suunnakseen.
piirtäminen on muistamista
piirtäminen on ymmärtämistä
seppä piirrä kuva
piirrä uusi kuva
Kapura piirsi uuden kuvan. Ja kirjoitti. Paperi toisensa jälkeen täyttyi. Enää sillä ei ollut väliä. Enää Kapura ei varsinaisessa mielessä piirtänyt.
Hän näki.
Hän näki kaiken.
Temppelin pimeys, yhä uudestaan ja uudestaan.
Sirun hohto.
Linnut.
Jonkinlainen samea usva peitti merta. Kapura huomasi pystyvänsä kävelemään sen päällä uppoamatta. Joka puolella oli laivoja, joiden kannella oli vain kasvottomia varjoja. Auringonlasku värjäsi kaiken uhkaavan punaiseksi, mutta uhkaavampia olivat kaikkialla lentelevät linnut.
kraa
kraa
kraa
Ja hän piirsi Taripin.
Uudelleen ja uudelleen.
Se sattui, mutta Kapura ei lopettanut.
Miksi edes aloitit, toa, jos et halunnut muistaa?
Valkoinen tila
Ajattomuus
Zairyh laskeutui portaita ja löysi itsensä valkoisesta tilasta. Horisonttiin katoava täydellisen suora harmaa polku oli ainut asia, jonka kasvi tyhjyydestä erotti. Ääntäkään ei kuulunut, eikä Jouerasta näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli pysähtynyttä ja muuttumatonta.
Voisiko jopa sanoa… täydellistä?
Tässä vaiheessa Zairyh ei enää tiennyt, kokiko hän asiat fyysisesti vai oliko Joueran mielessä.
Mutta mitä väliä sillä oli?
Hän oli jo astunut Joueran maailmaan, eikä enää ollut kääntymistä takaisin.
Hermostuttiko Zairyhiä? Kasvi tarkkaili mielentilaansa, muttei huomannut merkkejä sellaisesta. Tai mistään muustakaan. Tämä oli Zairyhin tehtävä, tähän oli Zairyh tarkoitettu. Jouera oli kasvin elämän viimeinen merkittävä asia. Joueran jälkeen ei enää ollut mitään.
Ja askel kolahti polun päässä. Zairyh odotti, ja pian jotain näkyi kaukaisuudessa.
Polku himmeni hiljalleen osaksi taustaa. Jouera ei halunnut taisteluun ainuttakaan häiriötekijää. Jouera ei halunnut taisteluun mitään.
Niin oli täydellistä.
Hahmo lähestyi.
Nyt Jouera oli niin lähellä, että Zairyh saattoi tutkailla tiedemiehen kehoa. Se käveli tasaista tahtia eteenpäin tekemättä ainuttakaan elettä, jolla saavuttaisi mitään muuta.
Hahmo lähestyi, ja… tätäkö hän kutsuu täydellisyydeksi?
Mittasuhteet olivat toaan verrattuna epämuodostuneet. Kädet hieman liian pitkät, jalat liian lyhyet, kaikki raajat himpun verran liian ohuita ja kaikki eripituisia. Jokainen askel, vaikka tarkasti ja täsmällisesti suoritettu, kertoi, miten olentoa ei oltu suunniteltu kävelemiseen. Pienten jalanpohjien lieni mahdotonta pysyä pystyssä millään muulla alustalla kuin tasaisella tyhjyydellä.
Hahmon ruumis oli peitetty metallilevyillä, jotka eivät osoittaneet toan tai matoranien panssarien kaltaista notkeutta. Sormet näyttivät kyvyttömiltä taipumaan kunnolla, raajojen liitoskohdat jättivät niiden liikerajat vajaiksi. Olennon keho oli myös epäsymmetrinen; painopiste oli lievästi sen vasemmalla puolella.
Huono, kömpelö, virheellinen.
Sellainen oli Jouera, jonka silmät hehkuivat sinistä valoa tämän tuijottaessa kohti Zairyhiä.
Tämäkö oli Joueran käsitys täydellisyydestä?
Vaiko vain vitsi?
Ja hahmon matka pysähtyi. Se jähmettyi paikoilleen.
”ZAIRYH”, se sanoi. Kasvi kuuli äänen mielessään. ”TAI KUTEN MINÄ SINUA KUTSUIN. PROJEKTI ABRAXAS.”
Vaiti, Jouera. Et näytä lainkaan taistelukykyiseltä. Käy vaikka maahan makaamaan ja kuole.
”KEHO ON VAIN FYYSISEN MAAILMAN KAHLE, JOKA MEITÄ RAJOITTAA”, se vastasi. ”TODELLINEN TÄYDELLISYYS LÖYTYY MIELESTÄ. MINÄ TIEDÄN SEN, KOSKA OLEN KULKENUT PITKÄLLE TÄYDELLISYYDEN POLKUA. MINÄ OLEN LEIKANNUT POIS KAIKEN JA SÄILYTTÄNYT VAIN SEN, MITÄ TARVITSEN. MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS.”
Tämä on surkea esitys. Kaiken sen vaivan jälkeen odotin parempaa.
Hahmo ei reagoinut Zairyhin sanoihin.
”SINÄ ET OLE YKSILÖ, JOLLA ON VALTA PÄÄTTÄÄ KOHTALOSTAAN. SINÄ ET OLE MITÄÄN. MIHIN LUULET PÄÄSEVÄSI KULKEMATTA REITTIÄ, JONKA JUMALASI ON SINULLE VIITOITTANUT?”
Ainakin näin pitkälle.
Eikä kumpikaan tehnyt ensimmäistä siirtoa. Ei kumpikaan edes liikkunut. Joueran maailma oli yhtä pysähtynyt kuin kumpikin paikallaolijoista.
Zairyh odotti piilotellen sirujaan, mutta uskoi, että Jouera tiesi jo niistä. Mitä hän siis odotti?
Miksi hän ei tehnyt mitään? Jokin ansako tämä oli?
Minulla on kaksi Nimdan sirua, Jouera.
”SIRUTKO, ABRAXAS?”, hahmo sanoi pysytellen yhä täysin liikkumattomana. ”MITÄ NE MERKITSEVÄT? MINÄ SUUNNITTELIN JOKAISEN ASKELEESI. MINÄ TARKOITIN, ETTÄ SAAT NE HALTUUSI. SINUN ON YRITETTÄVÄ KOVEMMIN VOITTAAKSESI MINUT PELISSÄ, JONKA JOKAINEN SIIRTO ON MÄÄRÄTTY ENNALTA.”
Zairyh kohotti siruja kohti tiedemiestä. Ne vastasivat kasvin pyyntöön ja alkoivat hehkua vaaleansinistä valoa, joka kulkeutui avarassa tilassa joka suuntaan.
Yhä seisoi Jouera paikallaan. Vieläkään ei tiedemies reagoinut kahden sirun kuolettavaan uhkaan.
Minä voin tappaa sinut silmänräpäyksessä. Sirujen voimalla revin kehosi kappaleiksi ja romahdutan tämän tilan. Sitäkö sinä haluat?
”SITTEN SINÄ ET YMMÄRRÄ”, Jouera vastasi. ”LUULET TURHAAN, ETTÄ KUOLEMALLA ON VÄLIÄ. MINÄ OLEN SINÄ. SINÄ OLET MINÄ. TÄÄLLÄ ON KAKSI JOUERAA, MUTTA VAIN YKSI POISTUU ELÄVÄNÄ. MITÄ MERKITSEE, KUMPI SE ON?”
Kuole sitten, Jouera.
Sirut ja Joueran silmät hohtivat samaa sävyä. Mitään ei tapahtunut.
Joueran yllätyshyökkäys ei porautunut Zairyhin mieleen.
Tie oli yhä ainut asia valkoisessa tyhjyydessä.
Robotti ei edes kohottanut kättään tavoittelemaan Nimdan sirpaleita.
Silti Zairyh ei hyökännyt.
Silti Zairyh ei toteuttanut uhkaustaan.
Ansako tämä oli?
Sen oli pakko olla ansa.
”MINULLA ON AIKAA”, Joueran metallinen ääni sanoi. ”ÄLÄ KIIREHDI PÄÄTÖKSESSÄSI. KERRAN MINÄ KIIREHDIN JA TEIN VIRHEEN. SITTEMMIN OLEN NOUSSUT SEN YLÄPUOLELLE. JOTEN MIETI RAUHASSA, VIRHEENI. TEE VALINTASI, JOKA EI MUUTA VALMISTELEMAANI ALGORITMIA.”
Ehkä, koska sinä et tee MITÄÄN! Zairyh huusi mielessään. PUOLUSTAUDU. HYÖKKÄÄ. REAGOI, KUN MINÄ UHKAAN SINUA!
”MINUN EI TARVITSE TEHDÄ MITÄÄN”, sanoi robotti, ”KOSKA OLEN NOUSSUT YLEMMÄLLE TASOLLE. ELÄMÄLLÄ JA KUOLEMALLA EI ENÄÄ OLE MERKITYSTÄ. ON VAIN TYHJIÖ JA VÄISTÄMÄTTÖMYYS. FYYSINEN MAAILMA ON ILLUUSIO. SINÄ OLET KAHLITTU. PYSYT SELLAISENA, KOSKA OLET PELKKÄ VIRHE.”
Nimdan sirut hohtivat entistä kirkkaammin, mutta Jouera ei reagoinut.
Zairyhille alkoi käydä selväksi, ettei tämä tosiaan aikonut tehdä mitään.
Siispä kasvi otti itselleen ensimmäisen siirron ja alkoi levittämään juuriaan ympäri valkoista. Ne työntyivät halki tyhjyyden tasaista pintaa, mutta Joueraan ne eivät koskeneet.
”MITÄ LUULET SAAVUTTAVASI?” Jouera kysyi. ”TÄMÄ ON MINUN MAAILMANI. OLET OLEMASSA NIIN KAUAN KUIN TAHTONI MÄÄRÄÄ.”
Zairyh ei vastannut. Zairyh oli kyllästynyt odottamiseen.
Zairyh käytti Nimdaa.
Siniset salamat syöksyivät ympäri valkoista tyhjiötä. Ne haarautuivat uudestaan, hohtivat kirkkaina ja ympäröivät sekä Zairyhin että Joueran. Etäältä kuului pirstoutuvia ääniä, ja Zairyh näki valkoisten sirpaleiden lentävän joka puolella. Nimdan salamat murskasivat tyhjyyttä ja etenivät railoissa yhä kauemmas.
Minä tuhoan tämän paikan, Jouera. Mitä se saa aikaan? Tuhoaa sinut? Tuhoaa meidät molemmat?
”EI MITÄÄN.” Vai niin.
Zairyh jatkoi omien juuriensa kurottamista ympäri tilaa. Pian muutama oli niin lähellä Joueraa, että Zairyh saattoi kietoa ne yhä liikkumattoman hahmon ympärille ja musertaa sen sekunneissa.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Zairyh ei koskettanut Joueraa.
Nimdan salamoiden halkeamat alkoivat hohtaa vaaleansinistä. Yhä siniset säikeet tunkeutuivat ympäriinsä, menivät ristiin toistensa kanssa ja laajensivat olemassaolevia uria. Joueran maailma sirpaloitui joka puolelta, mutta vieläkään ei tiedemies reagoinut. Vieläkään taistelijat eivät koskettaneet toisiaan.
Etäämmällä sininen salama leikkasi kahtia harmaan polun, jota pitkin Jouera oli saapunut. Sen toinen puoli lähti putoamaan kohti tyhjyyttä ja katosi. Jouera ja Zairyh seisoivat yhä vankasti omalla osallaan.
”VOISI SANOA, ETTÄ MINÄKIN OLEN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ. MUTTA MINÄ EN ODOTA. MINÄ TUNNEN VÄISTÄMÄTTÖMYYDET, MUTTA NIIDEN TÄYTTYMINEN ON MERKITYKSETÖNTÄ.”
Anna yksikin syy, etten räjäytä sinua siruilla, Zairyh sanoi. Kauempana kuului valtava pirstoutumisen ääni. Kai suuri osa valkoista tilaa räjähti, mutta Zairyh ei keskittynyt siihen.
Jouera ei vastannut Zairyhin uhkaukseen.
”MINUN KUOLEMANI ON VÄISTÄMÄTTÖMYYS”, robotti puhui. ”MINÄ TUNNEN ITSENI. MINÄ TUNNEN SINUT. MINÄ TUNNEN LAJINI KÄYTÄNTEET, JOTKA VAATIVAT TELOITTAMAAN VIRHEELLISET ARKKITEHDIT. MINÄ TIEDÄN SEN OLEVAN SYY, JONKA VUOKSI OLET ETSINYT MINUT.”
Salama kulki läheltä Joueraa ja syöksi osan polusta tyhjyyteen. Sininen halkaisi yhden Zairyhin juurista.
”MITÄ ODOTAT? RANKAISE MINUA. TAPA MINUT.”
Ja sitten Jouera teki jotain.
Robotti kohotti oikeaa jalkaansa ja astui yhden ainoaan askeleen.
Yhden ainoan askeleen, joka riitti Zairyhille. Jos Jouera oli tekemässä jotain, se tapahtuisi nyt.
”MERKITYKSETÖNTÄ, ABRAXAS. TODELLINEN TOTUUS ON JO KIRJATTU YLÖS.”
Nimdan sirut koskettivat toisiaan, kun Zairyh valmistautui hyökkäykseen.
”TEE TODEKSI YKSI VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYS MUIDEN JOUKOSSA.”
Vaaleansininen vasama siirtyi ilmassa kohti kohdettaan, joka oli Joueran ruumiin keskikohta.
Zairyh tiesi, että se osuisi ja repisi tiedemiehen kehon kappaleiksi.
Jouera tiesi, että se osuisi ja repisi hänen kehonsa kappaleiksi.
Sehän oli väistämätöntä.
Se osui ja repi Joueran kehon kappaleiksi.
Salama suorastaan syöksyi tiedemiehen läpi ja jätti jälkeensä pyöreän reiän. Mutta hyökkäys ei jäänyt siihen: Nimdan energia tunkeutui läpi Joueran kehon jokaisen raajan ja irrotti niiden osia. Toisessa jalassa oli murtumakohta. Kummassakin kädessä. Olkapäissä. Päässä. Tuho näytti pahalta ulkoa, mutta vielä kamalampi se olisi sisältä, jossa Nimdan salamat eivät jättäneet mitään jäljelle. Ne polttivat halki punaiset ja vihreät johdot, murskasivat tiedemiehen raajoja liikuttavat moottorit ja pirstoivat virtapiirit.
Jouera kuoli.
Robotin pää putosi lattialle. Sen yksijalkainen keho ei pysynyt pystyssä, vaan kaatui maahan kuin tyhjä nukke, jossa ei mitään koskaan ollutkaan. Toinen käsi lensi polun ohi ja putosi valkoisen läpi tyhjyyteen.
Jouera kuoli.
Salaman päätepiste oli osa polkua, joka kesti energiapurkauksen mutta muuttui ehkä aavistuksen tummemmaksi.
Jouera kuoli.
Ja kaikkialla valkoinen todellisuus pirstoutui sirpaleiksi kera äänien, jotka muistuttivat lasin räjähtämistä. Zairyhin omakin keho kärsi. Nimdan tummansininen energia leikkasi kasvin juuria poikki. Irronneet osat putosivat selittämättömästi läpi valkoisen, vaikka kasvin muu ruumis pysyi sen kiinteän muodon päällä.
Jouera oli kuollut.
Silti Jouera puhui.
”TUO EI RIITÄ.”
Mutta Zairyh ei kyennyt vastaamaan, sillä valkoinen loisti kaiken muun yli ja peitti kaiken alleen. Zairyhin juuret. Joueran tuhoutuneen kehon. Harmaan polun tyhjyydessä. Nimdan sinisen energian.
Sitten Joueran maailma palasi aiempaan tilaansa. Tuhoutuneen robotin jäänteet lojuivat yhä polulla.
”JOS LUULET TÄMÄN PÄÄTTYVÄN NÄIN, ET VIELÄ YMMÄRRÄ.”
Mitä minä en ymmärrä?
”EPÄTÄYDELLISYYTESI TÄHDEN ET YMMÄRRÄ MITÄÄN.”
Aloitetaan vaikka tällä kysymyksellä. Mikset sinä KUOLE? Minä runnoin mielesi siruilla.
Oli ilmiselvää, ettei Jouera kertoisi mitään… ainakaan mitään tärkeää. Siispä kasvi teki ainoan siirron, johon enää kykeni: Lähti etenemään pitkin harmaata polkua.
”KULJE TIETÄ, ABRAXAS. EHKÄ YMMÄRRÄT SITTEN.”
Zairyh ei vastannut. Harmaa polku jatkui täysin suorana, eikä ympäristössä näkynyt minkäänlaisia maamerkkejä. Vain samaa tyhjää valkoista. Joueran jäänteet olivat jääneet taakse, mutta ne eivät olleet koskaan merkinneet mitään. Vain Joueran projektio tämän omassa mielessä.
Nimda oli vastaus kaikkeen.
Nimda oli kasvin ainut mahdollisuus tuhota Jouera.
Mutta miksei se toiminut?
”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE MONIA ASIOITA. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE SEN, KUINKA MINUSTA TULI TÄYDELLINEN. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE VIRHEENI… EN AINOASTAAN SINUA, VAAN MYÖS TOISEN. TOISEN, JONKA VUOKSI EN OLE VIELÄ VALMIS.”
Ilmeisesti Zairyhin mielipidettä ei kuitenkaan kysytty, koska pian polun toisessa päässä näkyi tummanpunainen piste.
Zairyh tiesi jo, mikä se oli.
Tiesi ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi nähdä Kapuran kanohin yksityiskohdat.
”KOHTASIT PROJEKTINI MATKALLASI. SEN OLI TARKOITUS TAPPAA SINUT, MUTTA HYÖDYTÖN TOA EPÄONNISTUI.”
”LUULIT EHKÄ SAAVUTTANEESI JOTAIN MERKITTÄVÄÄ. LUULIT EHKÄ RIKKONEESI VÄISTÄMÄTTÖMYYDEN. MUTTA TOAN EPÄONNISTUMINEN ON VAIN HIDASTE, EIKÄ MIKÄÄN HIDASTE VOI MUUTA KUIN LYKÄTÄ VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ.”
Zairyh siirsi juurensa kuristusotteeseen, mutta Joueran mielessäkin toan ruumis oli tämän kömpelöä robottikehoa vahvempi. Toa ähkyi hyödyttömästi Zairyhin juurten puristuksessa, mutta kasvi ei halunnut käyttää Nimdaa.
Sitä Jouera halusi. Se oli Joueran suunnitelma. Siksi se ei toiminut.
Eikö ollutkin? Mitä sinä yrität, Jouera?
Zairyh otti käyttöön toisenkin juuren ja tappoi Kapuran. Toan eloton ruumis mätkähti polulle. Näkymätön este poistui, ja Zairyh jatkoi matkaa. Mutta nyt kasvin mieleen tuli toinenkin teoria. Pelasiko Jouera vain aikaa? Tekikö Jouera jotain sillä aikaa kun Zairyh tuhlasi kallisarvoisia sekunteja tuhoamalla mielimaisemaa?
Tyhjyys oli tyhjää.
Seuraavaa matkakohdetta ei näkynyt.
Sano mitä haluat, Jouera.
”MIKSI TEKISIN NIIN? VÄISTÄMÄTTÖMYYS EI SITÄ VAADI.”
Haluatko, että käytän Nimdaa?
”SIRUT OVAT YHDENTEKEVIÄ. ET TEE NIILLÄ MITÄÄN, JOHON ET MUUTEN PYSTYISI. SINÄ VAIN TAKERRUT EPÄTÄYDELLISYYDESSÄSI ÄRSYKKEISIIN JA HÄIRIÖIHIN, JOTKA ESTÄVÄT SINUA NÄKEMÄSTÄ TOTUUTTA.”
Zairyh jatkoi matkaa. Ajan kulumisesta ei kertonut mikään, mutta kellon liikuttua jonkin verran kasvi alkoi epäillä kaikkea.
Miksei Jouera tehnyt mitään?
Miksi Jouera väitti, ettei välittänyt mistään?
Juuri sopivasti Zairyhin epäluulot rikkoen (kasvi huomasi tämän ja mietti, tiesikö Jouera hänen huomanneen) ilmestyi seuraava este.
Makutan todellinen muoto ei ollut Zairyhille tuttu, mutta kasvi tunnisti Abzumon helposti. Hirviömäiseen haarniskaan puetulla mielipuolella oli piikkejä kehonsa joka puolella. Violetin ja verenpunaisen sävyt täydensivät ikiyön mustaa, ja varjojen herran silmät kiiluivat kirkkaanvihreinä.
Toisin kuin Joueran maailman muut olennot, tämä ei pysynyt paikoillaan. Abzumon suu liikkui tämän puhuessa.
”Sssirut, Zairyh. Anna minulle sirut, niin tuhoamme Joueran yhdesssä.”
Surkea Abzumo-imitaatio, Jouera. Mitä ajat takaa?
Tiedemies ei reagoinut. Zairyh vastasi makutan tarjoukseen hyökkäämällä kaikilla juurillaan. Abzumo (tai Joueran versio Abzumosta) veti esiin koristeellisen miekan, jolla se halkaisi kaikki liian lähelle tulevat juuret. Zairyh perääntyi, mutta makuta ei hyökännyt.
Sinä haluat minun käyttävän siruja.
Oliko aiempi ollut vain hämäystä ja sirut sittenkin se, mitä Jouera halusi?
Tilanne saattoi olla ansa. Zairyh tiedosti sen. Mutta hän oli kuvitellut Joueran kohtaamisen suoraksi taisteluksi, jossa hän joko kuolisi tai täyttäisi tarkoituksensa.
Tämä ei ollut sitä.
Tämä oli Joueran turhaa mielipeliä, joka kätki alleen jotain suurempaa.
Zairyh ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, joten hän otti jälleen Nimdan voiman omakseen. Sininen salama lävisti Abzumon pään ja sai makutan rääkymään. Ruumis horjahti avuttomana harmaalle polulle ja lopetti sätkimisensä. Zairyh jatkoi matkaansa.
”KÄYTÄT SIRUJA VAROEN. SINÄ VAROT PUTOAMASTA ANSAANI. ETKÖ YMMÄRRÄ, ETTÄ SEKÄ KUOLEMANI ETTÄ HÄVIÖSI OVAT VAKIOITA, JOIDEN MUUTTAMINEN ON MAHDOTONTA?”
Ilmeisesti tiedemies toivoi sinisen energian laajaskaalaista tuhoa. Miksi? Vai halusiko? Mikään ei tarjonnut kasvin kysymyksiin vastausta, joten Zairyh jatkoi eteenpäin. Jouera pysyi vaiti, mikä saattoi olla hyvä tai huono asia.
Mitä sinä minusta haluat?
Mitä toivot minun tekevän?
Ei vastausta.
Mutta sitten jotain tapahtui. Zairyhin keho alkoi tuntua oudolta ja… jäykältä? Juuret eivät liikkuneet niin sukkelasti, kuin ne joskus olivat liikkuneet.
”SINÄ ET YMMÄRRÄ. TOINEN KUOLEE, TOINEN JÄÄ HENKIIN. LOPPUTULOS ON MÄÄRÄTTY JO KAUAN SITTEN. TULOS ON LOPULLINEN. SEN MUUTTAMINEN EI KÄY.”
Nyt Zairyh huomasi muutoksen syyn. Hänen juurensa alkoivat muotoutua Joueran mekaanista kehoa muistuttavaksi massaksi.
”LOPPUTULOS EI KOSKAAN OLLUT SINUN PÄÄTETTÄVISSÄSI.”
Zairyh tunsi kehonsa jähmettyvän. Kasvi yritti epätoivoisesti kasvattaa juuriaan joka puolille ja paljastaa käyttökelpoista ainesta, mutta pian hänen kykynsä kasvaa tyrehtyi.
Mutta este oli vain leikkiä, jonka saattoi murtaa siruilla.
Nimda, siis. Jouera halusi Zairyhin käyttävän Nimdaa.
Mitä tiedemies ajoi takaa?
Zairyh käytti siruja, ja hänen kehonsa palasi ennalleen vaivattomasti. Jos tämä oli mielten taisteluareena, oli Nimda vähintäänkin epäreilu täsmäase jokaiseen hyökkäykseen.
Mutta jos Jouera oli voimaton siruja vastaan, miksi se jatkui?
Miksei se loppunut?
Onko suunnitelmasi pitää minut tässä limbossa ikuisesti?
Zairyhin mielenterveys hupeni pelkästä ajatuksesta siitä, että hän joutuisi viettämään olemassaolonsa kuullen ikuisesti Joueran äänen mutta saamatta koskaan tyydytystä tiedemiehen tappamisesta.
”SINÄ TIEDÄT JO, KUINKA PÄÄSTÄ POIS. MITÄ MINÄ VOIN SIRUJEN MAHDILLE?”
Nimda oli siis kaiken avain. Ainakin se teoria piti paikkansa.
Mutta juuri missään muussa ei ollutkaan järkeä.
Jokainen lausumasi fakta on ristiriidassa edellisten kanssa. Luulin sinua taitavammaksi loogikoksi.
Mutta siihenkään ei tiedemies vastannut.
Valkoinen tila pysyi tyhjänä.
Koko ajanjakson, joka oli tuntunut useilta tunneilta, oli Zairyh valmistautunut tappamaan Joueran. Odottanut jokaisen esteen kohdatessaan, että tiedemies lopettaisi naurettavan leikkinsä ja taistelisi. Kasvi ei tiennyt, kuinka kauan enää kestäisi… joten päätti tehdä ainoan asian, jonka lopputulos ei ollut Joueran päätettävissä.
β~ Käytä meitä, Zairyh! ~β ε~ Mitä sinulla on hävittävää? ~ε
Vapauttaa sirujen täyden voiman.
Tuhota kaiken varomatta Joueran ansoja.
Kasvi kutsui jälleen Nimdan mahtia. Hehkuvat sirut lähettivät siniset urat kulkemaan joka puolelle Joueran maailmaa. Se sirpaloitui, rikkoutui ohuiksi palasiksi, jotka Zairyh erotti vain juuriaan vasten. Isoja osia harmaasta polusta ei mihinkään lohkeili pois.
Iso halkeama sinistä avautui Zairyhin eteen… mutta se ei ollut ainoa kasvin näkemä asia.
Nimdan sinistä energiaa vasten erottui jonkin valkoinen ääriviiva.
Zairyh käski siruja iskemään siihen kohtaan, ja… ja pian Zairyh näki sen.
Se oli se, mitä Jouerasta oli enää jäljellä.
Toan valkoinen ääriviiva.
Kun Zairyh lähetti lisää sinistä, sen piirteet tulivat paremmin näkyviin. Tarkemmin sanottuna toa ei ollut pelkkä ääriviiva. Sitä peittivät himmeät punaisen ja oranssin sävyt, mutta läpinäkyvä hahmo oli silti. Joka puolelta sen kehoa puuttui isoja paloja siitä, missä olisi kuulunut olla panssareita tai orgaanista ainesta. Toan pää oli lohjennut siten, että sillä oli vain toinen silmä jäljellä.
Ja kun Jouera seuraavan kerran puhui, toan suu liikkui. Mekaaninen robotti ei ollut koskaan ollutkaan Joueran varsinainen mieliprojektio.
”YMMÄRRÄTKÖ SINÄ NYT?” se sanoi. ”MINÄ EN TEHNYT TARPEEKSI. OLEN KULKENUT LÄHEMMÄS TÄYDELLISYYTTÄ KUIN VOIT EDES UNEKSIA, MUTTA VIELÄ EN OLE PERILLÄ. MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, KOSKA MINÄ OLEN VIELÄ JOTAIN. TEE SE, ZAIRYH. TEE MINUSTA VIIMEIN EHEÄ.”
Toa käveli tyhjyydestä polulle, ja sen olemus erottui tarkemmin tien ankeaa harmautta vasten. Tarkalleen ottaen Zairyh ei ollut ihan varma, miten se käveli, koska toan toinen jalka päättyi polveen. Yleisestikin toa näytti kykenemättömältä moneen asiaan, sillä aukko sen päässä sisälsi suuren osan siitä, missä Zairyhin käsityksen mukaan olivat aivot. Eikä mitään ollut tilalla.
Toa puhui. Toa oli Jouera, mutta kuitenkaan ei ollut. Se oli paras likiarvo siitä, mitä Joueran sieluun oli tämän kokeiden jälkeen jäänyt.
”MINÄ OLEN VIELÄ EPÄTÄYDELLISYYTENI VANKI, KUTEN OLET SINÄKIN. MUTTA ON TAPA UUDESTISYNTYÄ. MINÄ EN KOSKAAN EHTINYT YRITTÄÄ SITÄ, MUTTA NYT VIIMEINEN ESTE POLULLANI TÄYDELLISYYTEEN VIIMEIN KUMOUTUU.”
Jouera kääntyi katsomaan kohti Zairyhiä yhdellä silmällään. ”VIIMEISTELE PROSESSI. TAPA MINUT, ABRAXAS. TEE KUTEN OLEN SINUT LUONUT TEKEMÄÄN.”
Ikuisuudelta tuntuva ajanjakso kului.
Zairyh ei tehnyt mitään.
”SITÄHÄN SINÄ TAVOITTELET.”
Valkoinen alkoi kuihtua pois Zairyhin ja Joueran ympäriltä. Punaisen ja mustan uhkaavat sävyt hiipivät taustalle. Zairyh näki yhä toan, mutta sen päällä oli mekaaninen robottikeho. Joueran fyysinen muoto.
Harha oli haihtumassa. Joueran maailma mureni kuin se tietäisi, että sen loppu koittaisi pian.
”OTA VIIMEINEN ASKEL POLULLA, JONKA OLEN SINULLE KIRJANNUT”, toa sanoi. ”MINULLA ON AIKAA ODOTTAA.”
Siniset salamat raivosivat yhä ympäri Joueran maailmaa. Mutta Zairyhin mieleen hiipi aavistus siitä, että ne saattoivat ylettyä fyysiseenkin maailmaan. Sinne, missä Joueran robottikeho odotti kuolemaa yhtä lailla kuin niin teki toan sielu mielimaisemassa.
”RIKO KAHLEET.”
Ja hetki se oli punainen. Punainen kuin kohtalo, joka oli sen tapahtuvaksi määrännyt. Punainen kuin särjetyn toan panssari. Punainen kuin todellinen maailma, joka murtautui läpi valkoisesta illuusiosta.
Zairyhillä ei ollut valinnanvaraa.
Tähän hänet oli tarkoitettu. Tai pikemminkin tähän hän oli itsensä tarkoittanut. Ja niin oli Jouerakin. Mutta nehän olivat sama asia.
β~ Tapa Jouera! ~β ε~ Tapa Jouera! ~ε
Ja sirut vaativat verta.
Tähän asti ne olivat pysyneet tottelevaisina, mutta nyt ne raivostuivat, kun Zairyh epäröi.
Sirujen tahto oli Zairyhin tahto. Oli ja oli aina ollut.
Joten vaikka Zairyh pidätteli itseään kaikella tahdollaan, ei hän pystynyt astumaan syrjään polulta, jonka tiedemies oli hänelle rakentanut.
Zairyh tappoi Joueran.
Sininen salama leimahti siruista, ja sekä Joueran sielu että fyysinen keho lävistettiin keskeltä. Sielu huusi kivusta, huusi hurmiosta. Valkoinen räjähti kaikkialla Zairyhin ympärillä, ja sen pirstoutuminen kuulosti huudolta.
Joueran mekaaninen keho kaatui maahan savuten.
Joueran sielu paloi ja räjähti valkoiseen kadotukseen.
Mutta Joueran mieli ei kuollut.
Joueran mieli uudestisyntyi.
MINÄ OLEN SINÄ
SINÄ OLET MINÄ
NYT EI OLE SINUA
NYT EI OLE MINUA
NYT ON ME
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN VERI
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN TOTUUS
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN KOHTALO
MINÄ KUOLEN
SINÄ TAPAT MINUT
SINÄ KUOLET
MINÄ TAPAN SINUT
MINÄ KOHOAN TÄYDELLISYYTEEN
MINÄ EN OLE KEHO
MINÄ EN OLE SIELU
MINÄ OLEN MIELI, JA MIELI ON KUOLEMATON
MINÄ EN OLE ENÄÄ MITÄÄN
SINÄ ET OLE ENÄÄ MITÄÄN
MINÄ EN KUOLE
SINÄ ET KUOLE
VAAN ME UUDESTISYNNYMME
KATSO MEITÄ, ABRAXAS JOKA MAAILMAN PIRSTOO
ME OLEMME KAUNIS
ME OLEMME KYVYKÄS
ME OLEMME GNOSIS
ME OLEMME TÄYDELLINEN
Ja Zairyh katsoi.
Zairyh oli hämärässä huoneessa, jonka piirteet olivat yksityiskohtia vailla. Huoneen lattian täyttivät mekaaniset osat, jotka olivat aiemmin muodostaneet Joueran kehon.
Mutta Jouera ei ollut poissa.
Jouera oli hänen mielessään.
”TERVEHDYS, ZAIRYH. SINÄ PIRSTOIT KAHLEENI VIIMEIN.”
Luoto
Päivä
”JA NYT OLEN VIIMEIN SAAVUTTANUT TÄYDELLISYYDEN.”
Zairyh eteni oviaukosta Joueran ohjaamana ja löysi itsensä jonkinlaisesta tunnelista. Valaistusta ei ollut, eikä kivistä pintaa oltu käytetty aikoihin, sillä se oli epämääräisen kasvuston peitossa.
Minä tapan sinut siruilla. Meidät kummatkin.
”MIKSET SITTEN TEE SITÄ?”
Tunneli kohosi ylospäin. Kuinka paljon maanpinnan alapuolella he olivat? Zairyh ei tiennyt.
Zairyh keskittyi siruihin.
Mutta se ei toiminut.
”VOIN VASTATA PUOLESTASI. ET TEE SITÄ, KOSKA MINÄ HALLITSEN NYT KEHOASI.”
Tunneli päättyi huoneeseen, joka oli yhtä pimeä kuin kaikki muukin Joueran pienessä luolastossa. Zairyh erotti etäisesti meren ääniä.
”NAUTI LYHYESTÄ OLEMASSAOLOSTASI. TÄYDELLISYYDEN SAAVUTTANUT MIELENI MUSERTAA TAHTOSI. SE ON YHTÄ VÄISTÄMÄTÖNTÄ KUIN MUUTKIN ASKELEET, JOTKA JOHTIVAT SINUT LUOKSENI.”
Siihen Zairyh ei vastannut mitään.
Päästämättä ääntäkään huoneen vastakkainen seinä katosi. Valo tulvi sisään ja paljasti huoneen eräänlaiseksi satamaksi, johon oli sidottu yksi ainoa vene. Se oli musta ja vailla varusteita lukuunottamatta moottoria.
Minä keksin jonkun tavan.
”SITÄ EN EPÄILE. MUTTA LYKKÄÄT VAIN VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ, SILLÄ TÄYDELLINEN MIELENI ON KUOLEMATON. NÄITKÖ ANTIDERMIKSEN PURKAUTUVAN KEHOSTANI? NÄITKÖ KONEITA, JOTKA PITÄVÄT TALLESSA MIELTÄNI? EI, MINÄ EN ENÄÄ OLE MITÄÄN.”
Zairyh meni veneeseen ja käynnisti moottorin. Joura ohjasi aluksen avomerelle.
”MITEN TUHOAT JOTAIN, JOKA EI OLE MITÄÄN?”
Luoto jäi taakse.
”KAHLEENI ON PÄIHITETTY. MINÄ OLEN YKSIN VAPAA TÄHTITAIVAAN ALLA.”
Minulla on keinoni.
Mutta kumpikin tiesi, ettei Zairyhillä ollut.
Tämä oli lopputulos, jonka olemassaoloon Zairyh ei osannut varautua.
”ETKÖ NÄE, ETTÄ KAIKKI TOIMII LOPULTA TAHTONI MUKAISESTI? SINÄ OLET VAIN IMPULSSIESI ORJA, JOKA EI OSAA MUUTA KUIN TAPPAA. EI OSAA, KOSKA MINÄ EN LUONUT SINUA TEKEMÄÄN MUUTA.”
Zairyh yritti palauttaa kehonsa hallinnan itselleen, mutta se oli toivotonta. Siispä kasvi päästi irti ja siirtyi keräämään voimiaan.
Yksi mahdollisuus.
Hän saattaisi saada yhden mahdollisuuden ennen kuin Jouera pääsisi valtaan lopullisesti.
Mihin me olemme menossa, Jouera?
”ETKÖ TIEDÄ JO? MENEMME TARKASTAMAAN HUOLESTUTTAVAN MAHDOLLISUUDEN, JOTA MUISTOSI VIHJAAVAT.”
Ja Zairyh luuli tietävänsä. Jouera piti päättäväisesti mielessään matkakohteensa, joka oli sama saari, jolla kaikki oli alkanut.
Aika kului. Zairyh keräsi voimiaan ja vain varmisti, ettei Jouera yrittänyt käyttää siruja. Kuinka paljon aikaa hänellä oli? Viikko? Vuorokausi? Vain tunteja? Hän ei ainakaan tuntenut minkäänlaista muutosta kummassakaan mielessä.
Yksi suunnitelma saattaisi vielä kääntää pelin Zairyhin hyödyksi. Kaksi sirua ei riittänyt, mutta entä kolme? Neljä? Tai kaikki kuusi? Ja sirujen hankkimisessa onnekkaimmin saattaisi suoriutua makuta Abzumo.
Ainut ongelma oli, että Zairyhin mieli ei välttämättä kestäisi sinne asti.
Määränpää ilmestyi horisonttiin. Vene eteni kohti Zairyhin saaren hiekkarantoja, joille Jouera oli kera lajinsa saapunut omasta tahdostaan ja Kapura haaksirikkoutunut myrskyssä. Palaneen matorankylän rauniot näkyivät aukealla lähellä rantaa. Kasvillisuus rehotti, sillä sieluakaan ei ollut saarelle jäänyt sitä häiritsemään. Korkeintaan pari rahia. Zairyhkin oli lopulta jättänyt jälkeen tyhjän kotinsa.
Silti Jouera vaikutti uskovan, että saarella saattoi yhä olla jotain. Mitä? Zairyh oli tutkinut sen perin pohjin silloin, kun oli vielä levittänyt saarelle juurensa. Joueran lajin maanalaisesta laboratoriokompleksista oli löytynyt toinen toistaan kammottavampia kokeita, jotka Zairyh oli parhaansa mukaan hävittänyt, mutta yksikään ei ollut vaikuttanut erityisen kiinnostavalta.
Vene osui rantaan, ja Zairyh nousi kyydistä. Jouera vei häntä kohti saaren keskustaa.
Kohti laboratoriokompleksia, Zairyh uskoi. Ei hän muutakaan huomionarvoista saarelta keksinyt.
”TERVEHDI SYNNYINSAARTASI. SE VOI OLLA VIIMEISIÄ AISTIHAVAINTOJASI.”
Matorankylän rauniot jäivät taakse. Kaikkialla oli Zairyhin kuolleita juuria, jotka olivat jo niin mädäntyneitä, ettei niiden palauttaminen kasvin massaan onnistuisi. Jouera seurasi samaa polkua kuin saarelle saapunut klaanilaisjoukko, vaikka rehottava kasvillisuus olikin jo lähes vallannut sen itselleen. Ennen matkan varrella olisi sijainnut kylttejä, jotka kielsivät saaren matoraneja etenemästä laboratoriokompleksiin, mutta ne Zairyh oli repinyt irti ensiksi irti jäätyään saarelle yksin.
Vai oliko hän jäänyt yksin?
Maanpäällinen osa laboratoriokompleksista häämötti edessä. Joueran yksityinen koealue. Luikerrellessaan sisään Zairyh katsoi vielä rikkoutuneita lasiputkia, joissa hän oli elämänsä aloittanut sekä koneita, joista suurimman osan Zairyh oli jättänyt päälle. Hän ei tosissaan uskonut Joueran rakentaneen minkäänlaista itsetuhomekanismia, mutta tiedemiehen laitteisiin koskemattajättäminen lieni silti viisainta.
Portaat alas oli piilotettu samanlaisella teknologialla kuin Joueran sataman uloskäynti. Ennen ne olivat saaneet katsojan pohtimaan, oliko niitä peittävää osaa lattiasta koskaan ollutkaan. Tuhon yönä Zairyh oli paikallistanut niiden energianlähteen ylälaboratoriosta ja murskannut sen päästäkseen käsiksi muuhun osaan Joueran lajin luolastoa.
Ja tuhon jäljet olivat yhä nähtävissä.
Alhaalla oli avara ja korkea huone, jota peittivät Joueran robottikehoa muistuttavien tiedemiesten osat. Edetessään kompleksissa Zairyh oli runnonut kaiken, johon vain pääsi käsiksi. Suuri osa tiedemiehistä oli kaatunut päättäessään päivänsä Zairyhin mielihyökkäykseen, mutta osan oli tuhonnut valkea hahmo, jota Zairyh ei ollut yön jälkeen nähnyt. Paksujen juurien jäänteitä oli yhä joka puolella. Kattoa peittivät putkistot, ja täysin litteiltä vaikuttaneista seinistä oli paljastunut oviaukkoja kompleksin energianlähteiden pettäessä.
Huoneen keskiosassa oli portaikko, joka johti ylös korokkeelle. Joueran kautta Zairyh tiesi, että sieltä lajin johtohahmo oli tarkkaillut työntekoa ja ottanut vastaan tiedemiehiä, joilla oli ilmoitettavaa. Mikään huoneessa ei näyttänyt miltään muulta kuin tuholta, mutta Zairyh tunsi terävöittävänsä aistinsa. Jouera skannasi tilan, ja kasvin mieleen nousi etäinen viha.
Miksi?
Mitä huomasit, Jouera?
Jouera ei sitä ilmoittanut. Kasvikeho eteni kohti yhtä oviaukkoa. Kerro havaintosi, Jouera.
”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ NE.”
Zairyhin mielen valtasi kuva huoneesta aiemmin. Valoitus oli päällä. Sortuneen katon osat eivät peittäneet lattiaa, vaan tiedemiehet kulkivat tarkasti määrättyjä polkujaan välittämättä mistään muusta kuin työstään.
Sitten kuva katosi hetkeksi, mutta palasi pian takaisin. Zairyh huomasi, että tiedemiehet olivat samoilla paikoilla sekä kuvassa että todellisuudessa. Hän saattoi nähdä, kuka oli tuhon iskettyä vain kaatunut surkeasti maahan ja kuka oli sulanut liekeissä. Hän näki, kenen kehon juuret olivat musertaneet ja levittäneet ympäri huonetta jättäen alkuperäiselle paikalle vain pään tai käden. Hän havaitsi, mitkä tiedemiehet piirteetön hahmo oli pirstonut.
Mutta yhden keho ei ollut enää paikalla todellisuudessa. Jouera, joka oli selvinnyt ja paennut.
… ei.
Jouera työskenteli ylälaboratoriossa.
Kuka muu puuttui?
Zairyh keskittyi lähellä portaita sijaitsevaan tiedemieheen. Joueran kuvassa tämä ei poikennut muista, mutta todellisuudessa hänen kehonsa jäänteitä ei näkynyt missään. Oliko juurakko vain levittänyt ne kauas? Zairyh tarkisti, mutta jokainen yksittäinen sormi ja pala jalkaa sopi johonkin tiedemieheen.
Tämä yksilö oli vain kadonnut.
Laboratoriokompleksi
Vuosia sitten
Desable heräsi ajatuksettomuudestaan siihen, että hänen mielessään kohosi valtava kipu.
Kasvin mielensisäinen aalto tuhosi muut, mutta hän oli immuuni. Hän oli asettanut itseensä Joueran parannukset, jotka estivät Zairyhiä tappamasta häntä työnteon aikana ylälaboratoriossa.
Desablelle kävi vain se, että hänen mielensä kahlinneet lukot murtuivat.
Mutta ympärillä tiedemiehet kaatuivat ja kuolivat. Liekit nuolivat seiniä. Miekka pureutui yhteen hänen tovereistaan.
Entinen jään toa oli liian shokissa käsittääkseen tilanteen, mutta jotain hän ymmärsi.
Oli paettava.
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Harhaillessaan maailmalla Desable oli kuollut.
Hän oli kuollut useasti.
Mutta Joueran kokeet olivat osoittautuneet yllättävän päteviksi. Vaikka Desable kuoli, hänen tietoisuutensa ei kadonnut tuonpuoleiseen. Hänen mielensä jäi maailmaan ja takertui hämmästyneisiin olentoihin, jotka olivat hänet surmanneet.
Joueran kokeet olivat osoittaneet myös jotain muuta.
Mikä oli syy sille, että hän jäi ainoana henkiin?
Jouera.
Joueran projektit.
Joueran virheet.
Mutta Jouerasta tai yhdestäkään muusta tiedemiehestä ei ollut kuulunut uutisia. Vailla tarkoitusta elämälleen Desable oli kulkenut pitkin meriä. Saarelle hän ei enää palannut, sillä Jouera olisi jo poistunut jos edes eli.
Siispä hänen mielessään oli lopulta muotoutunut loistoidea. Entä jos hän vain palaisi kotikaupunkiinsa ja aloittaisi kaiken alusta? Tietenkin hieman varovammin… huolellisemmin… Hänen täytyi varmistaa, ettei mikään uhkaisi täydellistä maailmaa.
Ja hänen täytyisi löytää totuus Joueran kohtalosta.
Sitä mietti Desable kulkiessaan pitkin kotometruaan veden skakdin kehossa. Mutta sillä välin hän voisi ainakin hetkellisesti palata aiempaan elämäänsä, jota tiedemies oli viettänyt pelkkänä matoranina täynnä suuria ideoita.
Ja potentiaalinen kehokin hänellä oli mielessään.
Se, joka ei koskaan arvostanut häntä.
Se, joka pilaisi uudestikäynnistetyn täydellisyyttä tavoittelevan projektin.
Desable oli harjoitellut psyykkisiä kykyjään, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia löytää kaipaamansa matoran.
Siinä hän käveli Desablea vastaan polulla, jonka päälle satoi lunta taivaalta.
Tervehdys, Cevan.
Ko-Metru
Viikko sitten
Desable oli muutaman vuorokauden ajan lukenut mielenvoimaisen kasvin mieltä. Huomaamattoman työn tulokset vaikuttivat varsin huolestuttavilta.
Voisiko Jouera yhä olla elossa?
Hänen täytyisi varmistua asiasta.
Ko-Metru
Vuorokausia sitten
”Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”
Ko-matoranin kehossa matkaavan Desablen pelastama toa katsoi kohti suuntaa, johon viattoman jääkansalaisen syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon.
Samalla hänen mieleensä purkautui joukko varsin kiinnostavia muistoja.
Itse asiassa hyvin kiinnostavia sellaisia.
Ga-Metru
Vuorokausia sitten
”Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”
Etäällä potilaan ja tohtorin keskustelusta Desable kurtisti kulmiaan. Toa oli pääsemässä liian lähelle totuutta.
Hienovarainen suggestio, ja tärkeimmät faktat poistuivat huomaamattomasti häntäkin aiemmin hoitaneen Cehayan mielestä.
Kaiken ylle levinnyt salaisuuksien peite oli turvattu.
“Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”
Mustan Käden tukikohta, Metru Nui
Vuorokausia sitten
“Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa.
“Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi. Mutta hänen oikea syynsä toan häirintään oli jo saavutettu.
Tohtorin kirja oli nostattanut pintaan perin mielenkiintoisia muistoja.
Telakka, Bio-Klaani
Puoli vuorokautta sitten
Desable livahti huomaamattomasti joukosta ilman, että kukaan huomasi.
Oli miltei surullista, kuinka huono vastustaja tulen toa oli.
Aula, Bio-Klaani
Päivä
Käyttäen mielenvoimiaan mahdollisimman huomaamattomasti Cevan oli varmistunut siitä, että sai kulkea linnoituksessa yksin. Mutta nyt vastaan kävelevä outo ilmestys oli jotenkin uhmannut hänen voimiaan. Vielä kummallisemmaksi tilanteen teki se, ettei jänö vaikuttanut lainkaan tietoiselta tilanteesta.
”Tervehdys, vemmelsääri”, Desable sanoi kohteliaasti.
Kani kääntyi matorania kohti ja vilkaisi tätä öristen jotain epäselvää vastaukseksi. Desable arvioi uutta kehoaan: Hyvin epämääräinen, mutta kenties kuitenkin toimiva ratkaisu. Luistelutekniikka vaikutti hyvältä, vaikkei sen kaikkien fysiikan lakien mukaan kuuluisikaan toimia.
”Hoi, jänö”, Desable sanoi. ”Runosi ovat hirveitä.”
Kani katsoi häntä kohti silmissään vihaa.
Ja kohotti luistimensa terää.
Aula, Bio-Klaani
Myöhemmin päivällä
Desable palasi runtelemaan aiemman ruumiinsa toan pajasta kähveltämällään aseella, jotta kukaan ei osaisi epäillä minkään erikoisen sattuneen. Ainakin teko sekaannuttaisi Bio-Klaanin lainvalvojat ja saisi heidät kiinnittämään huomionsa pois olennaisesta.
Sitten hän voisi kai antaa jänön viedä tämän kaipaaman kellon. Epäselvän eliön mielen kontrolloiminen oli vaikeaa, eikä Desable pystynyt siihen jatkuvasti.
Sen jälkeen hänen tarvitsi vain poistua odottamaan tilaisuuttaan.
Koska Desable tiesi, mitä Jouera aikoi.
Kumpikaan heistä ei uskonut sattumiin. Miksi Jouera olisi luonut projektinsa omaksi kuvakseen, jos ei suunnitellut käyttävänsä sitä?
Laboratoriokompleksi
Päivä
”DESABLE. VIRALLISESTI TYÖPARINI, MUTTA HÄNESTÄ OLI ENITEN HYÖTYÄ KOEKANIININA.”
Zairyhin keho eteni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia laitteita. Osassa oli virta, osa oli ollut sammuneena jo pitkään.
”HÄN OLI TOINEN NIISTÄ, JOTKA SINUT LOIVAT. OLIN TYPERÄ JA SUOJASIN HÄNEN MIELENSÄ HYÖKKÄYKSILTÄSI. SEN VUOKSI HÄN JÄI HENKIIN YÖNÄ, JONA PIRSTOIT KAIKEN. MIKÄ PAHINTA, KOKEILIN HÄNELLÄ SAMAA MEKANISMIA, JOKA POISTI KAHLEENI JA TEKI MINUSTA TÄYDELLISEN.”
Koko tämän ajan Zairyh oli luullut, että Jouera oli ainoa.
Niin oli luullut myös Jouera.
Mutta epäilys oli kasvanut tiedemiehen mielessä tämän odottaessa kasvia, jonka oli tarkoitus tappaa hänet ja nostaa täydellisyyteen. Desablen mielellä oli kokeiltu kaikkia parannuksia, jotka Jouera itse oli saanut. Mikä estäisi tätä selviytymästä Zairyhin hyökkäyksestä?
Ei mikään.
Juuret painoivat nappeja, ja Joueran kaipaama kone aktivoitui.
”DESABLE. MINÄ OLEN ELOSSA JA KOHOSIN TÄYDELLISYYTEEN. JOS KUULET NYT… SAAT KATUA, JOS ASETUT TIELLENI.”
Mutta vastausta ei kuulunut.
Hyvin järkevää paljastaa olemassaolosi hänelle.
Zairyh poistui huoneesta ja suuntasi toiseen. Jouera määräsi yhä suunnan.
”HÄN SAATTOI SELVITÄ, MUTTA OLEN YHÄ MIELELTÄNI VAHVEMPI. MURSKAAN HÄNEN TAHTONSA.”
Seuraava huone oli yhtä pieni, kuin komero, ja täynnä erinäköisiä koneita. Zairyh ei väittänyt ymmärtävänsä niistä mitään.
Miten aiot tappaa hänet, jos hän on yhtä kuolematon kuin sinä?
”TAPPAMINEN EI OLE AINUT TAPA TUHOTA MIELI”, Jouera sanoi ja käytti koneita juurillaan. Muutama nappi painui pohjaan, ja kuului humiseva ääni, kun laboratorio menetti voimansa.
Lopullisesti.
”POISTUTAAN. MIKÄÄN TÄÄLLÄ EI ENÄÄ HYÖDYTÄ DESABLEA.”
Zairyh siirtyi kohti portaita. Laboratorioon oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus, kun kaikki aiemmin hurisseet laitteistot olivat viimein sammuneet.
Jouera ohjasi heidät portaiden yläpäähän. Ja pitkin polkua viidakossa. Kohti venettä, joka oli ankkuroitu rantaan… Ja sitten kohti mitä? Zairyh ei tiennyt, mutta sillä ei tainnut enää olla väliä.
Koko matkan ja ajan saarella Zairyh oli varastoinut voimiaan. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä käyttää niitä.
Jouera yllättyi mielellisestä hyökkäyksestä niin, että Zairyh pääsi käsiksi siruihin. Sirut… Ne huusivat Zairyhiä tappamaan Joueran, tuhoamaan kaiken, tappamaan molemmat, mutta Zairyh tiesi, että sitä Jouera ei sallisi. Sen sijaan hän pakotti tiedemiehen sivuun mielensä perukoille ja otti hallinnan omasta kehostaan.
Minä määrään liikkeitämme nyt.
Zairyh siirtyi veneeseen ja tunsi, kuinka Jouera aluksi pyristeli vastaan, mutta jäi sitten odottamaan tilaisuuttaan.
Hänen täytyisi olla nopea.
Matka veisi ainakin vuorokauden, mutta sen päässä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa.
Tapaamispaikka
Ilta
Zairyh ei tarvinnut psyykkisiä kykyjä tietääkseen, että Kapura odotti täsmälleen siellä, johon kasvi oli hänet käskenyt.
Sen jälkeen hänen täytyi vain ankkuroida alus etäämmälle ja hiipiä Kapuran taakse.
Ja siirtää Joueran mieli toaan.
Kasvi oli punninnut vaihtoehtonsa tarkasti. Voisiko Joueran pakottaa piiloon jonkin toisen mielen sopukoille? Koko venematkan ajan tiedemies oli pysynyt vaiti, ja mikä tärkeämpää, ei ollut hyökännyt Zairyhin kimppuun… joten vaikutti siltä, että tiedemies oli asioiden suunnasta mielissään.
Silloin Jouera ei taistelisi vastaan. Ja siksi tämä voisi olla Zairyhin ainut mahdollisuus.
Ainut mahdollisuus koskaan päästä eroon Jouerasta, jotta hän voisi etsiä oikean keinon tuhota tiedemiehen mieli.
Se ei tehnyt päätöksestä helpompaa, mutta valinnanvaraa ei juuri ollut.
Siispä kasvi ankkuroi kulkuneuvonsa ja kurotti juurensa illan hämärässä kohti Kapuraa.
Punainen täytti sekä Zairyhin että toan mielen, kun tämä käytti siruja viimeisen kerran ja repi irti tiedemiehen sielun, joka oli hänen juuristoonsa pesiytynyt. Toa jäi makaamaan maahan pökertyneenä mutta kantaen Joueraa mielessään ja Zairyh poistui veneellä…
… mutta silti hänestä tuntui, ettei mikään ollut mennyt hyvin.
Oliko tämä ollut Joueran suunnitelma koko ajan? Moni yksityiskohta tuki sitä. Tiedemies oli muovannut Kapuraa palvelijakseen… mutta ehkä myös kehokseen. Ja toan mielen lopulta pettäessä hän saisi projektinsa käyttöönsä.
Zairyhin täytyi varmistaa, ettei se koskaan tapahtuisi.
Siispä hän jatkoi kohti toista tapaamistaan.
Meri
Yö
Meren yllä leijaili täysin musta kappale, joka ensisilmäykseltä olisi voinut näyttää kuutiolta. Lähemmin tarkasteltuna kuutio kuitenkin näytti olevan muotoaan epämääräisesti muunteleva tesserakti. Synkän fysiikan lakeja näennäisesti rikkovan anomalian ympärillä kierteli säännöllisillä radoilla kaksi kauhistuttavaa kerubia, joiden siivet iskiessään aiheuttivat merenpinnan voimakasta aaltoilua. Hyperkuutio oli hitaasti mutta varmasti matkalla koilliseen.
Sitä lähestyi tumma vene, jonka moottori kävi hiljaa. Se liukui halki aaltojen liiemmin häiritsemättä niiden liikettä. Kyydissä oli Zairyh, jonka juuret olivat ankkuroituneet aluksen ympäri. Keskellä sitä piteli kasvi kahta siruaan.
Kun Zairyhin vene oli tarkalleen leijuvan kappaleen alapuolella, kappaleen pohjasta syntyi purppura valonsäde, joka osui Zairyhiin. Kasvi alkoi nousta hitaasti mutta kiihtyvällä vauhdilla kohti tesseraktia.
Kerubit kirkuivat.
Kun epäselvä huonekasvi saavutti epäselvän kappaleen pinnan, se sulautui tämän massaan ja lakkasi olemasta.
Zairyh heräsi pimeässä. Pian hän havaitsi pimeyden johtuvan siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Silmät? Kun hän avasi ne, hän havaitsi olevansa tähtitaivaan alla.
”Tervetuloa, ystäväni”, totesi tuttu ääni läheltä häntä. Zairyh käänsi katseensa äänen suuntaan ja havaitsi obsidiaanisen valtaistuimen, jota asutti purppuraisen valkea ja musta makuta. Kasvi nousi seisomaan – hänellä ilmeisesti oli jalat – ja tarkasteli hieman tarkemmin ympäristöään. He olivat pienellä saarella, joka leijui kosmisen kaikkeuden keskellä. Kaikkialla heidän ympärillään todellisuutta verhosi tähtitaivas, jota kuitenkin himmensi jonkinlainen näköä sumentava pöly. Lähietäisyydellä sitä ei ollut tai sitä ei huomannut. Saaren maaperä oli jotakin Zairyhille tuntematonta ainetta, harmaan kellertävää ja kuhmuraista. Laavalasisen valtaistuimen lisäksi saarella ei muuta ollutkaan.
Seuraavaksi kasvi kiinnitti huomion itseensä, sillä hänellä oli tavanomaista paljon humanoidimpi keho. Hän vaikutti koostuvan orgaanisesta massasta ja metallisista robottiosista, joita hän kykeni hallitsemaan lähes täydellisesti.
”Sinulla taitaa olla jotain minulle”, krokotiilinvirne totesi omalta taholtaan.
”Toin sirut”, sanoi Zairyh ja astui haparoivan mekaanisen askeleen. Ja sitten toisen. Pitäen kädessään kahta Nimdan sirua, Beetaa ja Epsilonia.
Hän eteni varjojen herran luo ja kohotti sirukättään. Aarteet hohtivat tavanomaista sineään.
”Minä en riko lupauksiani”, sanoi Zairyh.
”Ja minä arvostan sitä, ystäväni”, Abzumo sanoi ja heilautti kämmentään laiskasti käsivarsien nojatessa edelleen valtaistuimen käsinojille. Nimdan sirut nousivat Zairyhin kädestä ja lähtivät leijailemaan yhä ylemmäs, kunnes katosivat kahden liittolaisen näköpiiristä.
”Toivottavasti sait, mitä halusitkin”, makuta sanoi hiljaisella äänellä.
”Tehtäväni jatkuu yhä”, vastasi Zairyh. ”Mutta ei vielä. Tottelen käskyjäsi kunnes löydän paremman tavan.”
”Ja minä voin auttaa sinua löytämään sellaisen. Olet ollut minulle erittäin hyödyllinen, Zairyh.”
Zairyh nyökkäsi – teki kehonkielellään eleen, johon hän ei olisi aiemmin pystynyt.
”Jos pystyn, haen sinulle loputkin sirut.”
”Ja niin on hyvä. Kuten varmasti tiedät, tämä maailma on täysin mielikuvituksemme tuotetta. Me olemme mielimaisemassa, jossa mahdollisuudet ovat lähes rajattomat”, makuta sanoi ja nousi seisomaan istuimeltaan. ”Mitä olet mieltä ruumiistasi? Olisiko sellaisesta sinulle hyötyä todellisessa maailmassa?”
Zairyh otti muutaman askeleen lisää. Hänen kontrolloidessaan Kapuraa toan keho oli tuntunut lähinnä rajoitteelta, mutta tämä mukaili paremmin kasvin olemusta. Zairyh kasvatti toiseen käteensä pituutta ja palautti sen sitten ennalleen.
”Tämä on hyvä.”
”Siispä valmistamme sinulle sellaisen. Siitä voi olla hyötyä jo seuraavalla tehtävällä.”
Makuta käveli saaren reunalle ja katseli avaruuden syvyyksiin.
”Siruista kaksi on nyt minulla. Alfa on saastaisilla Pimeyden Metsästäjillä, mutta on vain ajan kysymys, ennen kuin se poistuu heidän hallustaan. Delta on ilmeisesti yhä Kuralumen hallussa, mutta hänen mielensä on heikko. Todellisuudessa sirua hallitsee Itroz. Minä aion tappaa hänet uudestaan, kuten tapoin hänet jo kertaalleen. Tällä kertaa siitä tulee pysyvää.”
”Itrozia ei ole”, sanoi kasvi. ”Sirut tekivät Matoron hulluksi ja saivat hänet kuvittelemaan makutan.”
”Mitä sinä sanot?” Abzumo sihahti ja kääntyi kasvia kohti. ”Minä puhuin hänen kanssaan, ennen kuin se nilviäinen upotti Arkkienkelini!”
Abzumo katsoi Zairyhiä epäuskoisesti pitkään. Hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen.
”Niin… niinhän sen on oltava.”
Hän kääntyi jälleen katsomaan edessään aukeavaa kosmosta.
”Itrozia ei ole. Minä tapoin hänet.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen makuta jatkoi kuin häntä ei ikinä olisi keskeytettykään: ”Gammaa ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Bartax usutti kimppuuni joukon syöpäläisiä saarellaan. Avden, sen petollisen pikkumiehen, kasvottoman kätyrin ilmaantuminen naapurisaarelle ei ehkä ole sattumaa, joten Avde saattaa pitää Gammaa hallussaan. Se on joka tapauksessa siruista vaikeimmin saatavissa. Ja Zeeta — kukaan ei tiedä, missä se on. Mutta uskallan toivoa, ettei Avdella.”
Zairyh ei paljon puhunut, mutta se ei estänyt makutaa jatkamasta monologiaan.
”Tiedoksesi, ystäväni, että olemme matkalla Xialle. Tapaan siellä erään vanhan ystäväni. Hänellä on Metru Nuilla pieni tuholaisongelma, jossa aion auttaa häntä.”
He seisoivat tähtitaivaan alla. Lukemattomat tähdistöt loistivat ylhäällä ja Zairyh mietti, kuinka suuri osa hänen polustaan oli kirjattu niihin ja kuinka suuri osa oli kasvin omaa valintaa.
Mutta oliko sillä edes mitään väliä?
Zairyh ei aikonut perääntyä.
”Olen mukana suunnitelmissasi, Abzumo.”
”Kaikki ovat, Zairyh. Kaikki ovat.”
Iltatähtien alla
Purppuran piiparin tuleva valtakunta
Admin-torni
Rapu haki vikisten parempaa asentoa toan käsivarsilla. Raskas sisäilma sai sen väsymään, ja tummat silmät hentojen varsien päässä tavoittelivat jo taivasta ikkunan läpi. Nöpö halusi ihastelemaan päivän päätöstä. Ulkona syksyn musta laskeutui sieltä, mistä kesällä porotti.
Vaan äiti ei voinut lähteä ulos hänen kanssaan vielä. Äidillä oli asioita. Hämähäkkitäti oli käynyt äsken ja puhunut äidille jotain, joka oli saanut sekä äidin että hämähäkkitädin huolestuneeksi. Kyllä, äiti näytti taas niin huolestuneelta, että äitiä ei kannattanut häiritä.
Nöpö ei halunnut, että äiti olisi huolestunut. Nöpö halusi piristää äitiä. Hän tuijotti ylös äitiin äidin lämpimästä sylistä. Äiti oli niin kaunis, kuin kullasta tehty.
Kuin aurinko. Äitiäkin oli kaksi.
Yritä jaksaa, Nöpö. Yritä vielä jaksaa.
Tawa silitti pientä sylissään ja antoi täyden tarinan virrata alaistensa suista. Juuri nyt hopeinen skakdi asetteli päivän tapahtumia hänelle kuin luoteja lippaaseen, ja Paaco lähinnä nyökkäili toverinsa viereltä tuskaisen näköisenä – Mahiki-kasvoisen käsissä painoi aimo pino paperityötä. Toalla tuntui olevan sen kanssa yllättävän paljon ongelmia tämän lihaksikkaan jäntevästä olemuksesta huolimatta.
”Ja, öh”, Bladis taputteli pyörätuolinsa renkaita kuin rumpusettiä, ”sitten Äks ja Blöz ampuivat sen seulaksi. Ja sitten se luisteli helvettiin täältä. No ei ihan sinne asti.”
”Jees”, Paaco myöntyi hiki otsalla. ”Aika lailla.”
”Oletteko aivan varmoja?” Tawa sanoi tiukasti. ”Että se oli hän?”
”Tuota”, Paaco mutisi niskaansa hieroen. ”Kelailin vähän nauhoja. Kokeilin äsken vielä kerran zoomata siihen pinkkiin pelleen, mutta kuvanlaatu vain huononi ja huononi. Että… joo…”
Ei taas.
Tawa räpytteli silmiään yrittäen käsitellä selostusta. Pohjoisen kaupungin tappioiden ja tuskan uutisten jälkeen eivät sanat ”pinkki”, ”kani” ja ”luisteleva” olleet yhtään helpompia vaikka ne laittoi mihin järjestykseen tahansa.
”… sama mies”, Bladis murahti. ”Ja lipettiin pääsi, skarrararr.”
”Öö, mies?” sanoi Paaco kuiskauksenomaisesti. ”Tota, onko ihan varma?”
”Kovin se sitä aikoinaan julisti. Silloin kun sen sanoista sai selvääkin. Skarrararr, karvahattu siitä olisi pitänyt tehdä.”
”Joo”, Paaco myhäili, ”pinkki pukee sinua.”
Nainen huokaisi liian väsyneenä ymmärtämään. ”Teillä on varmaan jo kiire. Voisitteko mennessänne käydä Figan puheilla? Pyytäkää lähettämään kukkia Tagunalle ja pahoittelemaan puolestani, etten… pääse vielä katsomaan.”
”Taguna ymmärtäisi”, Paaco sanoi. ”Selvä”, hän vielä aloitti ja kääntyi jo voitonriemuisena kohti virnistävää Bladista, joka vastasi…
”… homma.”
Kultavihreä toa ei ollut koskaan näyttänyt pettyneemmältä kollegaansa. Verbaalisen selkäänpuukotuksen hetkellä jokin Paacossa murtui. Syvässä synkronoidussa hiljaisuudessa he kääntyivät kohti toimiston ovea.
”Niin, ja”, Tawa sanoi vielä epävarmana, ”etsikää Kapura… äkkiä. Pyydän.”
Moderaattorit eivät voineet sanoa vastoin tätä käskyä.
”Yritämme parhaamme, pomo”, Bladis vakavoitui.
Paaco nyökkäsi. ”Onnistuu. Komisario Viiksen äijät haravoivat jo rantaseutua. Että toivotaan parasta.”
Tawa kiitti miehiä vielä nyökkäyksellä ennen kuin lähetti heidät matkaansa. Kuusi pientä jalkaa liikahtelivat hänen sylissään kärsimättömiä askelia.
”Voi pientä”, neito sanoi sille, joka tuijotti häntä kahdella kiiltävän mustalla helmellä. ”Mennään ulos.”
Se, joka rapua suojeli puristi kätensä tiukasti tämän ympärille. Nöpöllä oli lämmin. Nöpöllä olisi lämmin vaikka syyskylmässä. Ja se tiesi, että joskus äitikin tarvitsi turvaa. Äiti nousi hänen kanssaan ylös ja aina ylemmäs. Sinne, missä tuikki. Sinne, minne äitikin kuului.
Iso sininen välipala oli jo siellä, missä tuikki. Äiti avasi oven ja katsoi tämän piikikästä selkää hiljaisen hetken kuin miettien, mitä sanoa. Jos mitään.
Usva peitti pimeitä peltoja kauempana. Tornin kärjen pienet tuikut uhmasivat yötä hiljaisina ja ainoina. Kaupungin valo oli jo pimennetty joka ilta tuhkaisen sinetin jälkeen – pimeys suojaisi heitä vielä. Toisena yönä peräkkäin viimeinen vartija ja sinisten ussalien johtaja seisoivat tornin parvella pilvettömän tähtimeren alla.
Pikkuinen Tawan käsivarsilla vilkaisi vartijaa hiljaa hengittäen. Suuret mustat silmät tappien päissä laajenivat ja alkoivat ahmia maisemaa innolla. Ravun ilon vinkaisut soivat yöilmassa, ja eläin hengitti syvään äitinsä käsissä. Ussalin päällä ei illan paino tuntunut miltään – sille kaikki oli yhtä kevyttä kuin hyytävä syystuuli, joka kutitteli lempeästi kuorta ja tuuditti kosmoksen uneen heidän yllään.
”Helei.”
Guardian heilautti kättään saapuneille kääntymättä ja kurottui taputtamaan Nöpöä selkään. Rapu ei huomannut sitä taivastulen ihailultaan. Kun skakdi käänsi päänsä kokonaan sähkön neitoa kohti, hänen yläleukansa etuhampaat työntyivät huulista höntisti esille kuin… kuin… aivan kuin jollain…
”Moi best juuriadmin.”
Tawa laski silmäluomensa puolitankoon huumorin kuolemalle.
”… moi, best admin.”
Skakdin ilme vakavoitui sen verran kuin se vielä pystyi. ”Huhut herra taitoluistelijan paluusta taisivat olla totta.”
Vihreät silmät katsoivat punaisia kiusaantuneina. ”Mitä jos ei vain puhuta siitä?”
”Ai…” skakdi mutisi, ”niinkuin… enää ikinä?”
”Koskaan.”
Sama sopimus sinetöitiin keskiyöllä sanoja vailla. Guardian mietti hiljaa käyvänsä lisäämässä pari uutta moderaattorien taukohuoneen kiellettyjen sanojen listaan ennen kuin ilta olisi ohi. Mutta se ei ollut hänen päällimmäinen mietteensä – päällimmäistä hän ei aivan vielä halunnut uskoa.
”Vai että nolla sirua”, skakdi lausui. ”Palautus alkuun.”
Tawa nyökkäsi syvään huokaisten. ”Niin.”
Petturi, petturi, petturi. Valon ritarin ja sepän kuvat särkyivät sirpaleiksi. Mustalumi taas… oli sirpaleina oikeastikin.
”En olisi halunnut uskoa sitä. Kenestäkään heistä.”
”En minäkään… enkä tiedä miksi olin niin sokea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miten… miten en nähnyt että Matorolla ei ollut kaikki kunnossa? Miten emme koskaan pysäyttäneet häntä?”
”Ehkä näin kuului käydä”, Gee sanoi siihen. ”Ennen kuin sirut tappoivat loputkin hänestä.”
”Niin”, Tawa vastasi, ”niin kai.”
Tähtitaivas. Jokin sieltä putosi alas ja piirsi yöhön tulellaan valkean viivan. Miehellä, naisella ja ravulla oli kaikilla toive, jonka he toivoivat tähden toteuttavan.
”Minusta tuntuu kummasti siltä”, Guardian rikkoi hiljaisuuden, ”kuin kaikki olisi taas vähän kauempana.”
”Mikä kaikki?” Tawa tavaili.
”Kaikki”, skakdi toisti. ”En tiedä. Kuin se olisi hetken ollut. Ja kuin se olisi kaiken aikaa menossa kauemmaksi.”
Neito leikitteli sylissään olevan pienoisen saksilla, mutta Nöpö ei siitä tällä kertaa innostunut. Yleensä se yritti napsia kiinni toan sormenpäistä, mutta nyt sen huomio oli korkeuksien vankina. Nainen hymähti lempeästi ja seurasi katsetta ylös. Sinne, missä valosilmät katsoivat alas uinuvaa maailmaa.
”Mitä tarkoitat?” Tawa kysyi.
”En ole varma, osaanko selittää.”
”Yritä.”
”Joku tähtitornissa… ehkä BCii, en ole ihan varma, puhui minulle joskus siitä, kuinka kaikkeus muuttuu koko ajan isommaksi. Jonkun mukaan se jatkuu niin kauan kunnes mikään materia ei enää koskaan kohtaa toista. Kaikki menee kaiken aikaa kauemmaksi kaikesta.”
Tähtitaivas. Kun pimeitä kohtia katsoi tarpeeksi kauan, löysi niistäkin tähtiä – pienempiä ja heikompia kuin muut.
”Kaukana on hyvä”, nainen sanoi silittäen rapua. ”Kaukana on rauhallista.”
”Niin”, skakdi mutisi. ”Kaukana olemme yksin.”
”Siitä… ” Tawa haki sanojaan, ”siitä se bio. Bio-klaani.”
”Aiiivan”, skakdi näytti valaistuksen kokeneelta. ”Bio. Etäisyys.”
”Kaukana”, Tawa nyökkäsi, ”mutta silti lähellä.”
Tähtitaivas. Joskus silloin aikoina toisina kuviteltiin, että enkelit olivat tuiketta, mutta ne olivatkin pimeys sen välissä.
”Kaukana kukaan ei vain tule auttamaan meitä. Kaukana olemme yksin.”
”Gee, emme me ole yksin. Emme vaikka kaikki muut hylkäisivät meidät.”
”Emme kait.”
Tähtitaivas. Kuvajaisia kuolleista asioista. Punaa matkalla kauemmas.
”Tawa”, Guardian jatkoi hiljaa sävyllä, joka ei aivan istunut aiempaan synkeyteen, ”onko sinulla oma tähti?”
Nainen hämmentyi. ”Tuota… mitä?”
”En tiedä, kuinka kane-ran telaöljyä soperran, mutta… eivätkö nuo ole teidän?” hän mietti suunnaten sormensa kohti avaraa pimeää. ”Toat. Aina kun uusi toa syntyy, syttyy tuollainen palamaan.”
”Niin… niin ne ainakin sanovat.”
”Mieti. Paacollakin on tähti taivaalla. Paacolla! Mikä noista on sinun?”
”En… en tiedä, onko minulla omaa?” nainen sanoi epävarmasti. Vai onko niitäkin kaksi?
”Etsitäänkö se?”, mies sanoi. ”Jos siinä on jotain kosmista magiaa, ehkä sinä tunnistat sen?”
”Älä edes viitsi”, nainen kuiski. ”Ryhdytäänkö saman tien ennustamaan? Mikä horoskooppi sinulla on?”
”Mistä se edes pitäisi tietää?” vartija hymähti ilottomasti. ”Mangai on aika kivan muotoinen, mutta pidän kyllä Matasta myös. Tai pitäisin varmaan, jos erottaisin ne toisistaan.”
”Älä tuhlaa aikaasi”, Tawa sanoi lempeästi, ”ei sen… ei sen löytäminen ole minulle niin tärkeää.” Jos… jos sitä edes on.
”Minulle on!” skakdi sanoi täysin vilpittömästi. ”Tawa. Piru vie, sinä olet tähti. Yksi noista on sinun. Nuo pitävät sen kaiken pimeyden poissa. Nuo tekevät reikiä tuohon kaikkeen mustaan.”
Tähtitaivas. Reikiä mustassa.
”Sinulla on väliä. Etkö tajua, kuinka paljon? Niin kauan kun olet siinä, tuolla jossain palaa valo. Ymmärrätkö nyt, miksi jaksan yhä tapella maailman pahuutta vastaan?”
Tähtitaivas. Algoritmi joka ei murtunut.
”Minä… minä ymmärrän, mutta… et voi tehdä yksin sitä kaikkea, Gee”, nainen huokaisi. ”Mieti Matoroakin. Se… se tuhoaa sielun. Pelastettavaa on aina niin paljon. Et voi voittaa Ämkoota-”
”En voittaa. Pelastaa”, hän keskeytti.
”- ja tuhota Nimdaa-”
”Työn alla-”
”Lopeta keskeyttäminen! Luuletko pystyväsi kantamaan koko maailmaa harteillasi?”
”Aiempaa pointtia jatkaakseni: Tawa… on minulla siruihin liittyen jotain… jotain, joka ei ole kyseenalainen taikakello… tarvitsen vain aikaa. Ja tietoa. Joka on resurssi, jota jotkut ystävämme eivät meille anna ihan liikoja.”
Tawa pudisti päätään. ”Gee… täytyy olla muita tapoja. Täytyy vain olla.”
”Muut tavat tappoivat satoja Metru Nuilla. Olen kyllästynyt odottamaan, Tawa.”
Tähtitaivas. Poissa kohta.
”Minä ajattelin lopettaa tämän, Tawa”, sanoi mies haudanvakavana. ”Ja toivon, että minulla on siihen oikeasti tapa.”
”Niin… niin toivon minäkin. Mutta pelkään puolestasi.”
Tawa huokaisi ja katsoi Nöpöön. Sylissä rapu painautui tiukemmin äitiään vasten. Kaukana olevat asiat olivat kauniita.
Mutta lähellä olevat toivat lämpöä, vaikka tuike sammuisi.
Tai siirtyisi kauas pois.
Mutta jälleen syttyi miete naisen sisällä, jota hän ei ollut koskaan todella hylännyt. Miete siitä, oliko hän ollut aina matkalla väärään suuntaan. Oliko hän todella halunnut rikkoa vai korjata.
Ja mitä pidempään hän sitä mietti, sitä enemmän hänestä tuntui että hän oli katsonut tähtiä jo pitkään väärin.
Punainen vaelsi taivaalla keskellä naruja, joihin koko totuus oli sidottu.
Sininen antoi ajatuksiensa nousta avaruuksiin, ja mietti hiljaa Mielen sirujen pirstomista lopullisesti.
Ja kullankeltainen puristi hopeista poikasta sylissään tiukemmin. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen… mutta jo hetken aikaa hän oli miettinyt aivan päinvastaista kuin ystävänsä.
Voisivatko sirut tehdä sen?
Voisiko niistä takoa sittenkin jotain hyvää?
Voisivatko sirut tuoda tähdet takaisin?
Kosmos ei vastannut. Se tanssi yhä punaista tanssiaan, jonka päätepiste lähestyi siellä missä polut kohtasivat.
Kapuran mieli
Jälleen yksi väistämättömyys oli toteutunut.
Zairyh oli toiminut kuten Jouera oli arvellutkin ja viimein johdattanut hänet ruumiiseen, jota tiedemies oli aikonut käyttää aina sen luotuaan.
Mutta nyt Joueran ajatukset olivat muualla. Niissä hän johti jo täydellistä maailmaa, jonka synty oli kirjattu Kohtalon algoritmeihin.
Metalliportaat kohosivat taivaisiin. Kaukana ylhäällä, ylitettyään tähtitaivaan, niiden muoto vaihtui harmaaksi tasoksi, jonka päällä oli vain yksi kappale.
Ahkera ylläpitäjä, joka oli noussut jumalaksi jumalten tilalle ja joka piti nyt maailman liikkeessä.
Jouera hän ei enää ollut.
Hän oli Setheus Nui.
Setheus Nui, jonka maailma oli kerran pirstottu virheen vuoksi, mutta joka lopulta nousisi uudestaan.
Sairasosasto
Sydänkäyrää mittaavan laitteen piippaus täytti hiljaisen huoneen. Valko-oranssin plasmantoan kylki oli paikattu ja kääritty siteisiin. Aurinkolaseja käyttävä krikcit katsoi välillä, kuinka toan rintakehä nousi hengityksen aikana, ja välillä taas ulos huoneen ikkunasta tilan valkoharmaaseen seinään nojaten.
Takalek ei ollut uskaltautunut poistumaan parinsa rinnalta, vaikka hänen työpäivänsä olikin käytännössä jo ohi. Hän oli poistunut huoneesta sen verran, että oli soittanut puolisolleen tulevansa myöhään kotiin ja hakeakseen sairasosaston kanttiinista kahvia. Ruskea paperimuki lojui jo rytistettynä roskakorissa.
Saikohan kukaan sitä pinkkiä jänistä kiinni. Jos ei, sinne meni se kello. Tagunan hengenvaaraan joutuminen ei saisi olla turhaa.
Takalek huokaisi. Hän katsoi taas tajuttoman korttihain Miruun, jossa oli korttisymbolia muistuttava suuaukko. Jo toinen läheiseni makaa tiedottomana sängyssä… en kestäisi, jos menettäisin heidät molemmat.
Sinivihreä krikcit nosti katseensa taas huoneen ikkunaan. Syksyinen yö oli kirkas, mutta kuiden siluetit eivät kantautuneet sisälle saakka. Sairashuoneen lampun valon heijastuksen läpi saattoi kuitenkin erottaa mustan taivaan punainen piste.
Syy, miksi rupesin Klaanin poliisiksi oli kai se, että halusin ammatin, jossa minulle annetaan käsky ja tehtävä ja jonka minä suoritan. Minut kai kasvatettiin siihen. Suiston yhteisö perustuu siihen: käskyn molemminpuoliseen hyväksyntään ja toisten kunnioittamiseen.
Matoralaiset uskovat, että Punainen tähti opastaa meitä kohti päämääräämme, Kohtaloamme. Itsekin olen uskonut, että kaikilla ja kaikella on jonkinlainen merkitys…
Krikcit yritti rauhoittua, mutta hänen leukansa alkoi väkisin täristä. Harmaat kyyneleet valuivat aurinkolasien alta sirkattaren poskille, josta ne tippuivat ilmaan. Ennen kuin ne ehtivät koskettaa maata, kyyneleet olivat kovettuneet pieniksi kuuliksi.
… mutta mikä merkitys läheisteni kärsimyksellä on?
Jos heidän menettäminen on käsky… en hyväksy sitä…
”Mhh–”
Takalek säpsähti, kun toa äännähti. Krikcit syöksyi Tagunan sängyn viereen.
”Hei! Oletko hereillä? Kuuletko minua?”
”Kun…” Taguna mumisi ollen vain puoliksi tajuissaan.
”Mitä yrität sanoa?”
”Kun… kun minu… on… kol… me…ro… koro… palaa… an… tasalle.”
Metsä
”best… vlavoja setä… bäni tymä mieli setä!” kani sopersi sekavana, kun jokin sen mieleen tunkeutunut käski sitä eteenpäin.
Jänö vain tiesi, että ”mieli setä”, oli jotenkin ilmestynyt hänen pääkoppaansa ja nyt käski häntä tekemään epämiellyttäviä asioita. Käski hylkäämään kellon jään toan noudettavaksi ja juoksemaan pois.
”best valvoja…….. plis”
Mutta hänen mieleensä tunkeutunut Desable ei välittänyt.
Jo se lyhyt aika, jonka tiedemies oli vemmelsääressä viettänyt, lupasi pahaa. Saastainen olento oli täysin vailla järkeä, ja sen oli annettu juosta vapaana liian kauan.
Kani ehkä kaipasi kuvittelemaansa valvojaa, mutta eikö hänellä muka ollut parempi valvoja? Valvoja, joka oli joskus ajatellut kutsuvansa itseään Norea Nuiksi?
Mutta ennen suunnitelmien saavuttamista oli vielä selätettävänä monia esteitä. Jouera pyrki todennäköisesti tulen toan mieleen, mutta mitä hän aikoi? Tuskin mitään hyvää, sillä tiedemiehen virheet olivat jo murskanneet yhden projektin.
Virheitä ei saanut sietää.
Sellaisille arkkitehdeille ei täydellisessä maailmassa ollut tilaa.
Kani oli arvaamaton, mutta sen himoama kello löytyisi Kapuran läheltä. Siispä se kelpasi ainakin tilapäiseksi ruumiiksi.
”vlavo…… ja…….. plis” kani sopersi ja kuolasi purppuraa mössöä.
Nyt se vaikutti hyödyttömältä… mutta kuka tiesi, mitä voimia vemmelsäären sisälle saattoikin kätkeytyä?
Varsinkaan sitten, kun se saisi kaikki aarteensa.
Klaanin käytävä
♫ Takoja on kadoksissa. Miten ikävä sattuma~ ♫
Yksinäiset väittelyt kanssa hulluuden. Ne olivat ylitsepääsemätön haaste Mustalumen väsyneelle mielelle. Askelista käytävän sinisellä matolla ei kuulunut ääntä.
♫ Jos hän on syytön, miksi hän pakeni?~ ♫
Rikkinäiset ajatukset vain pahenivat miettimisestä. Usko kaikkeen oli puhki kulutettu. Sama se, hän hautasi syytökset, mutta tiesi häviävänsä.
♫ Olisitpa, Sotilas, osunut petturin sydämeen~ ♫
Hän puristi kultaista kelloa satuttaen sormiaan. Kosmiset viisarit liikahtivat jälleen eteenpäin, ja aloittivat uuden tappion syklin. Aina vain uudestaan ja uudestaan.
Bio-Klaanin kaupunki
Kadut olivat autioita kun Kapura asteli kohti kotiaan eikä vieläkään ollut varma, mitä hänelle oli metsässä tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, kuinka häneen suhtauduttaisiin petturuustutkinnoissa.
Eikä hän tiennyt, syytettäisiinkö häntä Cevanin murhasta.
Eikä hän tiennyt, mitä Zairyhille oli tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, mitä epäselvä kani aikoi.
Niin monet narut olivat Kapurassa kiinni…
… mutta silti hän tunsi sinä hetkenä olevansa vailla suuntaa.
Tarek oli ollut oikeassa. Tähdet olivat hävinneet ja jättäneet jälkeensä vain epävarmuutta, vain vastaamattomia kysymyksiä, vain mysteerejä.
Abzumon ilma-alus
Purppura piipari istui valtaistuimellaan mustan taivaan alla ja tarkasteli edessään hitaasti pyörivää skakdikehon kolmiulotteista mallia. Makutan kasvoilla virnisteli tieteellisen innostuksen katse. Skakdimallin kädet oli levitetty sen sivuille. Abzumo selasi läpi ruumiin eri kerroksia, ja lopulta näkyvissä oli pelkkä luuranko ja himmeänä hehkuva ihokerros merkitsemässä skakdin ääriviivoja.
”Spiriah oli tylsimys työstäessään näin mielikuvituksettomia liskoja”, makuta totesi. ”Mutta kyllä heistä johonkin taitaa olla.”
Zairyh ei vastannut varjojen herran kommentteihin.
Kun hän tarkemmin pysähtyi miettimään, asiat olivat nyt huonommin kuin ne olivat koskaan olleet. Jouera oli elossa ja vaarallisessa asemassa. Kapura ei ollut enää hänen vallassaan. Lisäksi oli muitakin epävarmoja muuttujia… kuten ko-matoran, jossa piileksivän mielen kasvi osasi nyt veikata Desableksi.
Siispä Zairyh ei pysähtynyt miettimään.
Siispä Zairyh päätti vain jatkaa eteenpäin.
Hän ei tiennyt, mitä polun päässä odotti, mutta hän oli sen jo valinnut…
… tai sitten se oli valittu hänelle.
Klaanin käytävät
Kapura asteli kohti huonettaan… ja hänen mieleensä palasivat kaikista maailman asioista epäselvät sanat, joita kani oli aiemmin hänen päälleen syössyt.
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
”Kaikista maailman asioista”, huokaisi Kapura itsekseen. Ketään ei sentään ollut kuulemassa.
Oli selittämätöntä ja typerää, että kani tiesi, kuka oli Tarip… Oli vielä typerämpää, että se edes kykeni muodostamaan tiedoista koherentteja lauseita… Mutta kaikista typerintä oli, että juuri niitä lauseita Kapura jäi yömyöhään pohtimaan.
Se… se oli luisteleva kani.
Ei mikään merirosvojen ja heidän perämiestensä välisten suhteiden asiantuntija.
Silti… mitä mieltä Tarip olisi hänestä kaiken jälkeen?
”Lopeta”, seppä käski itseään. Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä kellon ollessa aika mitä ja muutenkin sekavassa tilassa.
Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä koskaan.
Sillä jos omistaa elämänsä virheittensä korjaamiseen, ei saa uskoa maailmaan vailla anteeksiantoa.
Mutta kaikesta pelottavinta oli se, että Taripilla oli kaikki maailman oikeudet vihata häntä… ja että Kapura ei voisi syyttää häntä siitä.
Mutta eikö hän kuitenkin ottaisi mieluummin sellaisen todellisuuden, jossa Tarip eli mutta ei sietänyt katsoa häntä?
Miksi Kapura sitten vaivasi päätään näillä ajatuksilla?
Koska tapahtumien päätepiste lähenee.
Koska langat kiristyvät ja pian saavutaan koskeen.
”Hiljaa”, toa komensi itseään. Nuku yön yli. Silloin olet vähemmän sekava… ja vähemmän humalassa, hän oli usein joutunut lisäämään komennellessaan alaismerirosvojaan.
Ja ehkä se tässä olikin kaikkein kamalinta. Vaikka oli kuinka yrittänyt, Kapura ei ollut vieläkään onnistunut unohtamaan, jättämään menneen taakseen ja astumaan eteenpäin. Ja vihasi itseään sen vuoksi. Mitä hyötyä mistään enää oli?
Tarip oli kuollut eikä tulisi takaisin, vaikka hän kuinka toivoisi.
Ja kyseenalaisia jumaluuksia lukuunottamatta ei ollut ketään, joka sepälle antaisi hänen syntinsä anteeksi.
Joten miksei hän pystynyt päästämään irti ja keskittymään siihen, mitä oli nyt? Siihen, johon hänellä vielä oli edes vähän vaikutusvaltaa?
Hyödytön ajatusleikki! Tähdet ovat karanneet ikuisuuteen.
Missä on tiesi, toa? Minkä Kohtalon on sinulle Mata Nui takonut? Missä kulkee polkusi?
Ja…
… onko se koskaan kulkenutkaan?
”Minä en tarvitse Kohtaloa päättääkseni elämästäni”, Kapura mutisi. Filosofinen yksinpuhelu kantautui kuuroille korville linnakkeen autiossa yössä. Mitähän kello edes oli? Etsittiinkö häntä vielä? Tuskin sentään näin myöhään.
Mihin ajattelit tämän kaiken johtavan?
Mistä löydät korvikkeen sille, jonka kerran menetit?
Kapuran huoneen ovi erottui jo käytävän päässä. Se merkitsi, että hän pääsisi pian Unen Valtakuntaan, jossa todellisuus oli vain todennäköisesti eikä varmasti painajaismaista.
Ovi oli raollaan.
Kapuran hengitys pysähtyi hetkeksi.
Haluatko sinä todella nähdä, mitä siellä on? Juokse pois äläkä koskaan palaa! käski jokin panikoivampi osa hänen mieltään.
Mutta tulen toa ei juossut karkuun. Hänen narunsa vetivät kohti puuovea, joka oli raollaan, vaikkei sen kuulunut olla.
Tulen toa asteli sen luo ja raotti varovasti yhä tietäen, ettei hänen pitäisi olla tässä. Että hänen kuuluisi juosta karkuun.
Mutta toisinaan narujaan on vaikea päihittää.
Kani kömpi ylös ja huomasi tärisevänsä innosta. Aarre! Siellä oli aarre!
Nyt teki mieli lausua kunnon runo.
Jänö tunsi monta runoa, vaikka suurinta osaa saattoikin haukkua hirveäksi. Kritiikistä ei vemmelsääri kuitenkaan välittänyt varsinkaan keskellä autiota metsää, joten se rykäisi äänekkäästi ja jatkoi luistelua lausuen valitsemansa värssyn olemattomalle yleisölle.
olipa keran kani
jolla oli arrteet
kunes
ei enää olut kaan
korvat arteet löy tää
kelo ne sälilö tää
ja siten on se yk si
jota en laulakoska
se on
slalai suus
Punasiirtymä
Norea
Betty, taivaalla
Aamu
Niin monia tunteja kestänyt matka vanhalla pommikoneella alkoi pikku hiljaa koetella matkalaisten hermoja, sillä kaikesta Codyn ylistyksestä huolimatta Betty oli juuri sellainen kuin sodanaikaiset pommikoneetkin: hidas, kömpelö ja epämukava.
Matkustamon keskikäytävä oli kaikki, mitä kahden klaanilaisen välissä kulki.
Kapura yritti saada ajankulukseen selvää aluksen yläosiin ripustettujen tietokoneruutujen lukemista ja siitä, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Tämä insinööritaitojen osa-alue oli jäänyt toalle melko tuntemattomaksi, joten hän ei saanut hirveästi irti Bettyn tarkastelemisesta.
Hopeakanohinen matoran istui hänen vieressään ja oli pysynyt vaiti, mutta ei Kapura muuta olettanutkaan – porukassa, joka ei ollut vain hän, Cevan todennäköisesti kommunikoisi mieluiten mielensisäisesti.
Jos se edes on nimesi, Kapura ajatteli puolisarkastisesti ja katui sitä, ettei ollut muistanut tiedustella Metru Nuin rekistereihin todennäköisesti pääseviltä tarkempia tietoja matoranista. Vaikka tämä olisikin saattanut tulkita sen sopimuksen rikkomiseksi.
Kun muutakaan ei ollut, täytyi toan kai tyytyä käymään eräs keskustelu. Aluksi hän oli arastellut Cevania mutta pian muistanut, että tämä kuitenkin lukisi kaiken heidän mielistään. Matoroakaan tuskin haittaisi salailun puute, ja luulihan Mustalumi Cevania yhä vaarattomaksi.
”Matoro”, Kapura huokaisi. ”Minä… Minä voisin oikeastaan kertoa erään asian siitä kellosta.”
Toa käänsi katseensa harmaasta kaukaisuudesta. ”Ai?” Matoro kysyi miltei yllättyneenä. Hän harkitsi hetken kommentoivansa, että asioista aikaisemmin kertominen olisi ollut hyvä idea jo aiemmin, muttei aikonut olla niin pikkumainen.
”Sille, etten pidä sen pitämistä itselleni turvallisena, on ihan oikeat syyt!” Kapura sanoi. ”Nimittäin tarina menee näin. Arupak… ööh, huijasi, muistoni ovat vähän epäselviä, aikaraudan eräältä… no eräältä tyypiltä vain. Ja sitten tulee aika kova käänne. Se ilmestyikin Klaaniin, tosin silloin, kun en vielä tiennyt Arupakista, ja, ööh… veti minua turpiin. Ja tuli bännityksi. Lienee turhaa vainoharhaa, mutta epäilen sen etsivän minut uudestaan, jos jotenkin pääsee vapaaksi… Tosin Klaanin turvatoimet taitavat olla ihan riittävät. Mutta kuitenkin! Arupakin menneisyydessä voi olla myös muita, joita se saattaa kiinnostaa. En vielä muista ihan kaikkea.”
Matoro yritti muistella tietämiään bännittyjä. Niitä ei ollut ihan hirveästi.
”No”, hän vastasi. ”Tuo asettaa asian heti vähän eri valoon.” Niinkuin olisi myös esimerkiksi salatun merirosvomenneisyyden kertominen heti aluksi!
”Ei se tietenkään omalle turvallisuudelleni tee mitään”, Kapura mutisi, ”mutta ehkä kello tekee jotain vaarallista? En ole kelloseppä, mutta luulen, ettei niiden sisällä ole yleensä portaaleja tyhjiöihin. Joten… haluatko ottaa sen säilytettäväksi? Taon kassakaapin heti kun ehdin.”
”Mitä jos annamme sen jonnekin modejen holviin linnakkeeseen päästyämme?”
Kapura oli hetken hiljaa.
”Saa nähdä, paljonko meihin tuollaisissa asioissa enää luotetaan. Mutta kysytään.”
”Mitä oikein odotat? Että modet luulisivat kellon olevan joku pahan petturin pommi?”
”Miksei se voisi olla? Lisäksi voi hyvin ollakin, koska en vielä ole ihan täysin perillä mystisestä kellotaiasta..”
”Voin minä sitä säilyttää”, Matoro huokaisi lopulta. ”Eipähän sinun tarvitse huolehtia siitä koko aikaa.”
”Kiitos”, sanoi tulen takoja ja ojensi taskunauriin toalle. Vieläkään ei sen viisari liikkunut. Aikaa näyttämätön ajannäyttäjä oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun… mutta Kapura alkoi olla varma, ettei sen käyttötarkoitus ollut olla kätevä säilytystila. Mitä sen sisälle oli tarkoitus laittaa? ”Teen sen kassakaapin heti päästyäni pajaan. Räjähdyksenkestävän.”
”Olemme sitten Bio-Klaanin saarella puolessa tunnissa”, komentaja huomioi ohjaamosta nostaessaan konetta pilvien yläpuolella. ”Jos ne teidän torakat ei huomaa meitä, siis.”
Telakka
Aamu
Käden pommikone erottui ankeana ja harmaana kaikesta ympäröivästä kalustosta laskeutuessaan Telakan kiitorataa pitkin. Matoranit jakoivat alukseen epäileviä, osin jopa pelokkaita, katseita. Betty pysähtyi virittelyn alla olevan Kane-Ran viereen, ja sen neljä matkustavaista astelivat ulos radalle.
Vähän matkan päässä laskeutuneesta aluksesta seisoi nelikkoa vastassa ollut duo. Sinivihreä krikcit piti kättään lantiollaan, kun taas valko-oranssi toa piti kättään valmiina vyöllään sidotulla, punaisen kepin näköisellä asialla.
”Kapura ja Matoro?” krikcitiläisnainen kysyi toilta. ”Olemme Takalek ja Taguna Bio-Klaanin poliisilaitokselta. Administo on pyytänyt meitä kuulustelemaan teitä lyhyesti.”
”Vahki voi myös tulla mukaan”, Taguna lisäsi. ”Same haluaa jutella.”
Cody ei peittänyt yllättyneisyyttään, mutta ei päättänyt kommentoida muuten kuin nyökkäämällä. Sinne taisi mennä se suunnitelma pikaisesta lähdöstä. Toivottavasti Xen ei kaataisi koko Kättä sillä välin kun hän olisi poissa.
”Minusta tuntuu, ettei siitä tule lyhyt kuulustelu”, Matoro vastasi.
”Se jää nähtäväksi”, aurinkolasipäinen krikcit tyytyi toteamaan.
Kapura pysyi hiljaa. Se, että heitä kuulustelikin poliisikaksikko, joista kumpaakaan hän ei ollut aiemmin tavannut, toi tilanteeseen uusia ja epämiellyttäviä piirteitä. Varsinkin, kun hän arveli viattoman Metru Nui-selvityksen taakse piiloutuvan toisenkin agendan – petturitutkinnan. Toa oli ollut pitkään poissa Klaanista eikä osannut arvella, mitä moderaattorit olivat mahdollisesti saaneet selville tilanteesta.
Siispä seppä keskittyi vain hiljaiseen pohdintaan ja kuulustelijoiden analysoimiseen. Huomiota olisi ehkä kannattanut kiinnittää muuhunkin, sillä Telakan matoranvilinässä yksinäinen ko-matoran poistui helposti joukosta kenenkään huomaamatta.
”Meillä on kyllä aikaa”, tokaisi Taguna. ”Ja voimme vaikka kutsua teidät uudestaan. Yksi aikaraja nimittäin on. Adminit haluaisivat jututtaa kumpaakin toista yksityisesti.”
”No, eiköhän sitten mennä”, Mustalumi vastasi kaikkea muuta kuin innostuneena.
Kapura ei muistanut käyneensä kuulusteluhuoneessa koskaan aiemmin. Vahva loisteputki valaisi harmaan ja ankean tilan, joka näytti sisältävän vain kaiken kuulusteluihin tarpeellisen. Ei häiriötekijöitä. Krikcitiläispoliisi ohjasi hänet ja Matoron toiselle puolelle pöytää ja istui itse toiselle. Toa-poliisi oli poistunut Codyn kanssa.
”Odotetaan Tagunaa ja aloitetaan”, Takalek sanoi kuulusteltaville. Matoro nyökkäsi, mutta kumpikaan ei vastannut sanallisesti.
Sivupöydällä krikcitin vieressä oli toa-parilta takavarikoitu tavara – ionimiekka, kultakello ja sinikristalli. Siruttomuus oli ensimmäinen poliisien hälytyskelloja soittanut piirre.
Hetken päästä plasman toa aukaisi panssaroidun oven ”Hei! Missasinko mitään?”
”Et, sillä emme aloittaneet vielä. Istu alas”, krikcitiläinen kehotti. Toa totteli pyyntöä. Sen jälkeen poliisilek jakoi katseen kummallekin toalle. Jotakuta olisi saattanut ihmetyttää tummien aurinkolasien käyttö hämärässä huoneessa, mutta sekä Matoro että Kapurakin olivat kuulleet krikcitien hypnotisoivista silmistä.
Jotakuta olisi myös saattanut ihmetyttää se, miksi Tagunallakin oli lasit, mutta vastaus oli ilmiselvä: Jotta hän näyttäisi siistimmältä.
”No niin. Aluksi haluan toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Klaaniin. Teillä oli Arkistonhoitajien saaman kirjeen mukaan aika tapahtumarikas reissu. Tiedän, että olette varmaankin uupuneita, mutta meidän on kysyttävä teiltä eräistä asioista”, Takalek totesi.
Se olikin sitten toinen kuulusteluhuone, jossa Mustalumi oli ollut parin päivän sisään. Eikä todennäköisesti viimeinen.
”Eli. Voisitteko kertoa mahdollisimman johdonmukaisesti mitä Metru Nuilla tapahtui?”
”… kuten sanottua, tästä ei tule lyhyttä kuulustelua”, Matoro vastasi. ”Haluatteko tietää kaiken, vai vain sen, millä on merkitystä?”
Polisiipari kääntyi katsomaan toisiaan.
”Ehkä… ehkä kaiken siitä, millä on merkitystä?” Taguna ehdotti. ”Näytti olevan poliittisesti… mielenkiintoista aikaa Metru Nuilla. Meitä kiinnostaa lähinnä sirujen kohtalo sekä uudelleenmuodostuneen Mustan Käden tilanne. Kera kadonneen klaanilaiskenraalin.”
Takalek risti kädet rinnalleen. Uutiset Metru Nuin terrori-iskusta olivat kantautuneet jo Välisaarille. Krikcitiä kiehtoi, oliko pohjoiseen lähteneillä klaanilaisilla osuutta asiassa.
”No, aloitetaan vaikka sillä, että meillä ei ole siruja”, jään sotilas myönsi. Hän oli vannonut kertovansa kaiken, mutta silloin kun se pitäisi tehdä, se tuntui äkkiä niin kovin raskaalta. Hän kertoisi kaiken sitten admineille, Matoro vakuutti itselleen. Eihän hän edes tuntenut kovin läheisesti näitä kahta, hän perusteli. ”Ja Musta Käsi on… no, ilman heitä asiat olisivat saattaneet olla aika paljon synkempiä.”
”Löysittekö siis Deltan?” Taguna tiedusteli. ”Ja kuinka menetitte mukaanottamanne?”
”Deltan me löysimme ongelmitta”, Kapura sanoi. Muut kääntyivät katsomaan kohti hiljaa ollutta tulen toaa. ”Seurasimme sirun jälkiä Aft-Amanaan, jossa sitä tietojemme mukaan piti hallussaan Arupak-niminen merirosvo. Arupakin huone oli tyhjä, mutta siru oli siellä. Valitettavasti meidät otettiin vangiksi kummankin sirun kanssa.”
Tulen takoja katsoi Matoroon pyytääkseen tätä jatkamaan. Jään soturi vilkaisi pettyneenä Kapuraan ja huokaisi.
”Minulla oli parhaimmillaan kolme sirua. Kaksi niistä sai eräs, joka toimittaa ne todennäköisesti Makuta Abzumolle. Ja viimeisen annoin Uuden Käden kenraalin haltuun.”
Krikcitin suu melkein loksahti auki.
”Et- että… te kadotitte kaksi sirua ja luovuitte yhdestä?”
Hieno yksinkertaistus, senkin hypokriitti, sanoi Kapura katseellaan. Tai sitten ei sanonut.
Vaikka seppä olikin havainnut mielikommunikaation perin hyödylliseksi, ei hänellä vieläkään ollut siihen keinoja.
”Aye”, Matoro vastasi kasvot mahdollisimman peruslukemilla. ”Ja koen sen olevan parempi ratkaisu kuin niiden tuominen Klaaniin.”
”Tuo ei oikein ollut tehtävänne”, Taguna huomautti. ”Ei… ei ole meidän asiamme päättää, mitä teille tehdään, mutta en usko adminien olevan kovin tyytyväisiä. Josta puheenollen. Lienee parhainta kärrätä teidät suoraan heidän puheilleen. Tämä vähän ylittää meidän työtehtävämme rajat.”
”Sirut ovat liian vaarallisia”, Kapura sanoi lyhyesti. ”Ne saivat aikaan Metru Nuin kriisin, mikäli uutiset ovat päässeet jo tänne asti.”
”Adminit tulevat olemaan vielä vähemmän tyytyväisiä, kun kuulevat koko tarinan. Onko teillä vielä jotain kysymyksiä, vai pääsemmekö jo heidän puheilleen?” Mustalumi turhautui.
”Mistä ylläpito tarkalleen haluaa keskustella?” kysyi Kapura varovaisesti. Matoro oli paitsi tiimin enemmän tai vähemmän virallinen johtaja myös sen Nimda-vastuuhenkilö, joten se, että adminit halusivat kuulla häntäkin soitti muutamia hälytyskelloja toan päässä.
Poliisilek katsoi tiukasti kuulusteltavaansa aurinkolasien takaa. ”Admin Guardian haluaa puhua sinulle Pajasta löytyneistä–”
”Pajasta?” Kapura kysyi. Kuulustelijat eivät vastanneet, katsoivat vain toisiaan. Matoro loi kysyvän katseen Arupakiin.
”Murtautuiko hallitus minun Pajaani?”
”Poliisitutkinnan yhteydessä”, Taguna selitti.
Tulen toa nousi seisomaan ja loi ärtyneen katseen kumpaankin kuulustelijaan. ”Hyvä on. Käydäänpä sitten arvon adminin puheilla. En olisi uskonut, että Klaani rikkoisi näin räikeästi–”
Mutta lause jäi kesken. Huonosti peitelty järkytys nousi hitaasti toan kasvoille.
”… Matoro? Muistatko… muistatko, mihin se ko-matoran meni?”
”… eikö se ollut sinun tiedossasi?” Mustalumi kysyi vailla kiinnostusta.
”… no kun se katosi johonkin, ööh huomasitko mihin se meni?”
Matoro huokaisi ja pudisti päätään.
”Ei nyt mitenkään paniikkia lietsovasti”, sanoi Kapura, ”mutta… minua ovat vähän epäilyttäneet sen matoranin aikeet. Ei… ei mitenkään välittömänä uhkana, mutta… minusta vähän tuntuu, että sillä ei ollut hirveän hyvät mielessä.”
Tässä vaiheessa myös Takalek ja Taguna alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta tilanteesta.
”Se Komau-kasvoinen ko-matoran, joka poistui koneesta? En kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun meidät raportoitiin ottamaan vain teidät vastaan. Näkyi poistuvan Telakan rakennusten suuntaan”, yksityiskohdille tarkkasilmäinen krikcit totesi.
”Selvä”, sanoi Kapura. ”Ei vieläkään mitenkään paniikkia lietsovasti, mutta… minä luulen, että sillä matoranilla on myös hieman mielenvoimia. Ja että se on vähän kiristänyt minua päästäkseen Klaaniin. Poliisien kannattaa… kannattaa varmaan ottaa kiinni jos näkevät.”
Jään toa pyöräytti silmiään. ”Kapura, muistatko mitä puhuin vähän aikaa sitten totuudesta? Minusta tuntuu, että voisit kertoa tässä huomattavasti enemmän.”
”Niin varmaan voin”, myönsi Kapura. ”Hämärästi epäilyttävä ko-matoran poimi minut merestä ja kiristi mielenvoimilla viemään itsensä Klaaniin. Ja… no, nyt se on täällä.”
Jokainen huoneessaolija tuijotti Kapuraa epäuskoisena.
”Tämä siis…” aloitti Taguna, ”tarkoittaa, että Klaanissa juoksentelee vapaana arveluttava ja mahdollisesti vaarallinen sekä mielenvoimainen ko-matoran?”
”Joo”, vastasi Kapura.
”Ehkä voisimme viedä toat adminien luo ja tutkia tilannetta tarkemmin”, sanoi Takalek. Hänen työparinsa nyökkäsi ja nousi avaamaan kuulusteluhuoneen ovea.
”Matoro ja Tawa ensin”, plasman toa sanoi. ”Luulen, että adminit haluavat sen jälkeen pitää pienen yksityispalaverin.”
”Yksi asia vielä”, Kapura keskeytti. ”Tuli mieleen… Enhän minä oikeastaan tiedä, mitä se matoran oikeastaan halusi… Kannattaisikohan teidän viedä kello talteen johonkin moderaattorien holviin?”
”Se onnistuu”, sanoi poliisilek. ”Teemme sen matkalla.”
Takalek ja Matoro poistuivat. Kapura jäi yksin plasman toan kanssa ja toivoi, että olisi vielä ehtinyt huomauttaa Matorolle hänen identiteettinsä salaamisesta, mutta tilaisuus oli jo mennyt.
Eikä Matoro ollut aiemminkaan kuunnellut häntä siinä asiassa.
”Koska tiedämme, milloin käydä Guardianin luona?” kysyi Kapura poliisilta.
”Radiopuhelin”, tämä vastasi.
”Aha.”
Sekä kuulustelija että kuulusteltava olivat hiljaa (Taguna ehdotti korttipeliä, mutta Kapura lähinnä murahti jotain epäselvää, jonka saattoi tulkita kieltäytymiseksi).
”No, etkö aio kuulustella minua tarkemmin?” Kapura lopulta kysyi.
”Juttutuokiosi Guardianin kanssa on tärkeämpää”, vastasi poliisi. ”Mutta siihen on varmasti aikaa myöhemmin.”
Admin-torni, Bio-Klaani
Aamupäivä
”Tervetuloa takaisin, Matoro”, juuriadmin tervehti niin pirteästi kuin pystyi. ”Käy istumaan.”
Matoro kuuli, miten hänet ylös saattanut lainvalvoja sulki pienen kokoushuoneen oven perässään. Tila oli kirkas ja vähän käyttöä nähnyt. Seinältä toaa katseli maalaus puulinnakkeesta.
Hän istuutui keltatoaa vastapäätä niin jännittyneenä, että olisi voinut oksentaa. Adrenaliini olisi tehnyt stressistäkin niin paljon helpommin käsiteltävää.
”Luulen, että haluat mahdollisimman pian asiaan”, Tawa jatkoi kun vastausta ei kuulunut. ”Mistä aloitamme?”
Mustalumi katseli käteensä nojaten puupöytää. Hän ei tiennyt, voisiko kertoa kaikkea kasvoista kasvoihin.
”Petoksesta”, hän lopulta vastasi, eikä tiennyt, miten jatkaisi. Mutta se ei ollut totta. Hän tiesi, miten jatkaisi. Se vain oli liian vaikeaa.
”Kenen petoksesta?” admin kysyi enemmän ystävänä kuin auktoriteettina.
”U-umbra oli alusta asti Ritarikunnan kaksoisagentti. Kapuran koko identiteetti on yksi valhe. Ja… ja minä yritin t-tappaa hänet… Ja menetin sirut, annoin viimeisen pois itse… menin liian pitkälle, en ajatellut, kaikki se mitä Metru Nuilla tapahtui…” Mustalumi sopersi.
Vihreät silmät visiirin takana heijastivat hämmennyksen jälkeen pelkkää järkytystä. Sitä Tawalla oli vaikeuksia peittää.
”M-minä otan kyllä täyden vastuun, tiedän että minun olisi pitänyt tajuta mitä teen… tehdä jotain ajoissa…” mies jatkoi epätoivoisena. ”Se kaikki vain… Nuket… Delta… I-itroz…”
Vaikka admin yrittikin olla moneen valmistautunut, uutisten myrsky oli jotakin jonka hän oli kuullut vain painajaisissaan.
”Koko tarina, Matoro”, Tawa ryhdistäytyi. ”Kerro koko tarina.”
Ja Matoro kertoi.
Siitä, kun he olivat Le-Metruun saapuneet, oli tasan seitsemän vuorokautta. Sitä routasankarilla itselläänkin oli vaikeuksia sisäistää. Joka kerta, kun hän sen tarinan kertoi, hän toivoi, että olisi voinut huutaa menneelle itselleen, miten typerä tämä oli ja miten tämän olisi pitänyt nähdä paremmin.
Tawan haulta ei saattanut lukea ilmeitä, kun hän kuunteli Ko-Toan kertomusta Kädestä ja Killjoystä. Aft-Amanasta Matoro ei pystynyt puhumaan ilman, että hänen äänensä hajosi soperteluksi. Pettureita kaikki tyynni, pahempia kuin n u k e t, paljon pahempia. Siruihin voi luottaa, Deltaan voi luottaa, Delta ei ole petturi, Delta ei ole n u k k e… Arupak, Umbra, Arupak, Umbra, pettureita kaikki tyynni. Jäässä, niin jäässä, sydämet jäässä.
Ja kun hän kertoi, miten oli työntänyt Hämäräterän kanssaklaanilaisensa selkään, hän särkyi kyyneliin.
”… Matoro”, Tawa koetti säilytti diplomaattisen lempeytensä. ”Me… me voimme kyllä pitää tauon, jos koet…”
”Harkitsin silloin hetken itsemurhaa”, jään toa jatkoi apaattisena, ja oli onnistunut kokoamaan itsensä kertoakseen Angoncen kohtalonhetkistä. Feterroista. Deikasta. Nimdasta. Ja ennen kaikkea, Itrozista.
Siitähän hän oli kaiken aikaa kertonut.
Nyt hän vain tiesi, että se oli hän, ja että he tarvitsivat hoitoa.
Muistot siitä keskiyöstä olisivat voineet olla kauniita, elleivät kuolleet olisi painaneet niin paljon. Hän kertoi Ko-Metrun yöstä, hän kertoi konekenraalista ja sirusta, jonka Kädelle antoi.
”Ainoasta oikeasta valinnastani”, kuten Matoro sitä kutsui. Sanoi Klaani mitä hyvänsä, Nimdasta käsien pesemistä toa ei katunut tai epäillyt hetkeäkään.
”Siinä kaikki”, jään sotilas lopetti. ”Totuudenmukaisesti.”
”Tiesin sinut tehokkaaksi”, Tawa vastasi hiljaa. ”Mutta en osannut odottaa tätä.”
Hän mittaili katseellaan suletukasvoa, joka tuntui odottavan adminin tuomiota. Tarina oli jättänyt jälkensä miehen kasvoille.
”Suonet anteeksi, minun pitää keskustella tästä muiden adminien kanssa. Ennen kuin päätämme tarkemmin, haluan sinun pysyttelevän linnakkeessa tavoitettavissa. Voit poistua.”
Mustalumi nyökkäsi alistuvasti. ”Selvä”, hän huokaisi ja nousi. ”Pysyn linnakkeessa.”
Vielä ovella hän kääntyi kerran salaman toan puoleen.
”Vielä… kiitos. Siitä, että kuuntelit. Ja ymmärsit.”
Vastaukseksi Tawa vain hymyili, mutta hymy ei ollut aitoa. Se oli vain jotakin, joka peitti orastavan epätoivon.
Hänen huoneensa näytti auttamattoman erilaiselta ja vieraalta.
Matoro sulki puisen oven takanaan ja jäi hetkeksi vain seisomaan eteisaulaan.
Kirjahyllyt, varustearkut, marmorinen kirjoituspöytä. Valkoisiin seiniin upotetut valokivet. Puolen seinän ikkuna, josta näki pellot, metsät ja vuoren.
Aurinkotuoli nurkassa kokoon taitettuna.
Matoro pyyhki silmäkulmaansa astuessaan peremmälle. Koko huone oli kuorrutettu muistoilla.
Vihreä kristallimiekka, se oli hänen matkaltaan Kapuran kanssa. Guartsuvuoren hirviön torahammas talviselta retkeltä. Pronssikäädyt Aratyghin riutan tutkimisesta.
Pöydällään hän havaitsi sinne jostakin syystä kohteliaasti toimitetun kirjeen. Hän tunsi sen lähettäjän.
Etäisesti vain, mutta tunsi.
Vaehranille ja Gahlok Valle
Helei,
Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.
Ga-Metrun keskuskirjasto oli ollut sinä yönä hiljainen. Hän muisti, miten he olivat nukkuneet viimeistä kertaa ennen kaiken särkymistä.
Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.
Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.
Seikkailullisin terveisin,
Matoro
Kuukaudessa.
Ei siitä ollut niin kauaa, toa mietti minälleen katkerana. Hän kirosi entistä itseään, joka oli ollut umpisokea. Suunnistanut vain sinistä hohtoa kohti, unohtaen sen millä oli väliä.
Siitä, millä oli väliä, häntä muistutti pöydän reunalla oleva kehystetty kuva.
Siinä hän ja Umbra seisoivat selkä selkää vasten, itsevarmoina ja valmiina haasteisiin.
En minä oikeasti edes tuntenut häntä, Mustalumi muisti katkerana kuva käsissään. Hän katsoi Umbran luotettavia ja varmoja kasvoja, eikä voinut enää väittää tietäneensä, kuka niiden takana oli ollut.
Ei sillä, että sillä olisi ollut merkitystä. Matoro oli antanut sen anteeksi. Tai olisi antanut sen anteeksi, jos asiat olisivat menneet toisin päin.
Hän muisti yhä uudelleen sen hetken sinisen tähden kannella, kun hän oli purkautumassa valon ritarille. Hän olisi antanut kaiken anteeksi. Pyytänyt, että he olisivat vielä ystäviä.
Mutta se karzahnin Nimda oli tullut heidän väliinsä, toan valkoinen käsi puristi kuvaa.
Silti, vaikka hän tiesi, miten riippuvainen siruista hän oli ollut, osa häntä kaipasi niitä. Se kuusisiipi kristallinkappale muistutti häntä jatkuvasti siitä. Hän itse muistutti itseään siitä.
♫Tätäkö halusit, Jään Sotilas?♫ ilkkui Mielen Prinssi arpi yli kasvojensa.
Mustalumi iski kuvan pöydälle. Sen lasi särkyi. Matoro ei välittänyt. Hän ei pystynyt katsomaan kuvaa heistä. Se sattui liikaa. Se sattui, koska sitä ei ollut.
♫Olisit voinut pelastaa meidät~ ♫
”Mikset voi olla vain hiljaa?” toa parahti itselleen pidellen päätään. ”Mikset voi jo mennä pois?”
♫Olen sinun ainiaan, Sotilas~ ♫
Ja he kummatkin tiesivät sen olevan totta.
Bio-Klaanin käytävät
Aamupäivä
Poliisitoa oli saanut kaipaamansa viestin radiopuhelimitse ja lähtenyt saattamaan Kapuraa luo adminin. Matoro oli jutellut Tawan kanssa ja adminit olivat juuri päättäneet yksityispalaverinsa, oli Taguna selittänyt. Ei muuta.
Kapura oli pohtinut asioita lisää. Jo alkaen siitä, että hänen työtiloihinsa oli murtauduttu, oli sepän päässä muodostunut liuta epäilyksiä.
Ja harvat niistä lupasivat hyvää.
”Sisään vaan”, sanoi Taguna ja aukaisi Kapuralle puuoven, jonka nimilaatta ilmoitti sen kuuluvan GUARDIANille. Tulen toa loi vielä ärsyyntyneen katseen saattajaansa (luulivatko ne, että hän aikoi karata Klaanista?) ja totteli kehotusta.
Valo oviaukon läpi toimiston ikkunasta oli niin kirkkaan valkoista, että kaikki mihin se ei osunut näytti lähes mustalta. Seinät olivat täynnä aseita – osa hätätilanteita varten, osa selvästi muistoesineinä. Suurta etelämanterelaista taisteluviikatetta skakdi ei selvästikään ainakaan ollut käyttänyt aikoihin.
Oli huone sisustettu myös toisenlaisilla aseilla. Niiltä osin, miltä seinäalaa ei vallannut iso vitriini tai kirjahylly, roikkui… Kapuran kädenjälkeä. Hänen piirroksiaan, muistiinpanojaan, asetilauksiaan.
Aha.
Voi ei.
Sininen skakdi itse seisoi vain tummana varjona ikkunan edessä selkä häntä päin. Jäykät harjapiikit osoittivat Kapuraa kuin miekat.
Ilmeisesti suhteellisen vähän käytetty toimisto oli valaistu lähes kokonaan suuresta pyöreästä ikkunasta loistavalla luonnonvalolla. Se valaisi paperilappuset, kaaviot ja kartat, jotka oli neuloin seinille ripustettu. Kaikki Kapuran omaa käsialaa.
Mutta kaiken huippu oli vasta edessä. Kun Kapura näki ilmoitustaululle neuloin selvästi aivan vastikään kasatun valtavan arkin, hän halusi vain sännätä jalat piirroshahmon lailla vipattaen ulos ovesta. Voi ei.
”Käy istumaan”, skakdi sanoi yhä ikkunaa päin.
”Kuulinkin, että kävitte tonkimassa pajaani”, toa sanoi istuessaan. ”Ihanaa kuulla, että otatte oikeuteni yksityisyyteen vakavasti.”
Tumma siluetti alkoi hitaasti kääntyä. Yksi punainen viirusilmä katsoi seppään skakdin varjon keskeltä.
”Toimisto kaipasi uutta sisustusta, joten päätin vähän lainata askartelujasi. Toivottavasti ei haittaa.”
Kapura yritti parhaansa olla huomioimatta Guardianin työpöydän päällä lojuvia papereita. Suttuinen kynänjälki piirustuksissa toi mieleen mielentilan, jossa niiden piirtäminen oli tuntunut hyvältä idealta. Eikä enää koskaan sen jälkeen.
Kaikkia Ruostesilmän runoista ei kuulunut kuvittaa. Ei etenkään… tätä.
”Toivon, ettei koko työtilani räjähtänyt taivaan tuuliin”, toa mutisi. ”En mitenkään varmistanut, että keskeneräiset projektit pysyvät kasassa muiden käsissä. Yleensä en varaudu siihen, että hallitus tunkeutuu yksityistiloihini.”
Toki hän oli varautunut satunnaisiin tunkeilijoihin… mutta itse Klaanin lainvalvonta?
Kaikki salaliittoteoriat muuttuivat tosiksi silmissä.
Sinertävän sotilaan jäntevä keho kääntyi kokonaan Kapuraa päin ja tämä katseli rautiaa yhdellä silmällä, jota ei tilanne juuri huvittanut, ja toisella, jota mikään ei huvittanut. Valkeana kiiltävät torahampaat paljastuivat huulten välistä.
Skakdit. Ei skakdeissa normaalisti mitään vikaa ollut, mutta miksi yhteen älylliseen lajiin piti laittaa niin paljon piikikkäitä osia? Guardian seisoi valon ja varjon rajalla kädet puuskassa.
”Kiinnostaisiko sinua selittää”, hän nyökkäsi ilmoitustaulua päin katsekontakti yhtä hyytävän kylmänä, ”että mikä irnakkissa tuo on.”
”No”, sanoi Kapura mahdollisimman neutraalisti, ”mikä sinusta tuntuu, että se on? En nimittäin valehdellut ilmoittaessani, että suurin osa Pajan rikosteknisestä annista on vain naamioituja roolipelisuunnitelmia.”
Kaksi skakdinaskelta lähemmäs Kapuraa. Valon ääriviivat kehystivät vartijan hahmon. Vieläkään ei toa nähnyt tämän kasvoja kunnolla.
”Minä olen jo aika monta tuntia ehtinyt katsella pikku kaaviotasi”, hän sanoi ja antoi katseensa levätä hetken ilmoitustaulun diagrammikaaoksessa. ”Ja minua kyllä vähän kiinnostaa, mikä roolipeli on näin monimutkainen.”
Et kuule tiedäkään.
”Useat”, ilmoitti Kapura. ”Linnake on oiva tausta kampanjalle. Mutta jos unohdamme roolipeliteorian… entä sitten? Onko laitonta kirjoittaa muistiin nimiä ja yhdistää niitä viivoilla?”
Vain pari askelta ja Guardian oli jo aivan työpöydän toisella puolella. Skakdinkourat rämähtivät pöydälle. Kapura päätyi tuijottamaan irvihampaita lähempää kuin olisi koskaan uskonut tarvitsevansa.
”Kapura, jos se nimesi edes on”, tihkui zakazlaisen hammasväleistä. ”Minä alan ehkä pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulle ei olla rehellisiä. Siihenkö sinut rekrytoitiin? Että hänen ei tarvisi valehdella itse?”
”Haistan syytöksiä”, takoja vastasi. ”Nyt lienee minun vuoroni kysyä sinulta jotain. Luuletko, että Punainen mies valitsisi kätyrin, jonka osuus tapahtumiin paljastuu jonkun tunkeuduttua tämän työhuoneeseen? Ei, totuus on ilmiselvä: Kyseessä on lavastusoperaatio. Sen osasin arvata, mutta myönnän yllättyneeni siitä, että Klaanin administo putosi näin nopeasti hänen ansaansa.”
Guardian pudisti hiljaa päätään katsekontakti rikkoutumattomana.
”Aha. Etkä kiellä kirjoittaneesi tuota kaikkea?”
”En kiellä. Roolipelaamisen ja ironian rajamaastoja tutkien, mutta en kiellä.”
”Onko se roolipelaamista vai muistojen verestämistä, kapteeni?”
Kapura yritti kovaa kätkeä hämmästystään, muttei onnistunut erityisen vakuuttavasti. Ja admin oli kyllä tarpeeksi lähellä hänen henkilökohtaisen alueensa rajaa nähdäkseen sen. Pieni ripaus voitonriemua koristeli skakdin jäyhän ilmeen.
”Matoro kertoi. Hän kertoi Tawalle aivan kaiken, Arupak. Onko sinulla jotain sanottavaa siihen?”
Kapura vain tuijotti hetken skakdia. Sarkastinen vastaus muodostui hänen päässään, mutta hitaammin kuin aiemmat.
”Minä luulin, että tämä järjestö pyrki olemaan välittämättä jäsentensä menneisyyksistä. En myöskään usko, että säännöt kielsivät merirosvouden.”
”Eivät ne kiellä”, Guardian huokaisi raskaasti, ”mutta olen aika varma että ne kieltävät toisen täkäläisen murhayrityksen.”
Sitten oli vain pienen hetken taas aivan hiljaista.
”Minä en ajatellut heittää sinua selliin merirosvoudesta, Arupak. Minua ei juuri nyt kiinnosta, oletko edes petturimme vai et. Ja vaikka olisit, en hyväksyisi Matoron tekoa.”
Skakdikin istui hitaasti tuolille pöydän toisella puolella, niin että hänen ja toan kasvot olivat suunnilleen samalla tasolla.
”Mutta kyllä minua kiinnostaa pirusti, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”
”Olennaista lienee tietää, mitä te minusta haluatte”, sanoi Kapura. ”Kyllä, Avde otti minuun yhteyttä ja tarjosi ajatusta petturuudesta. Ei, en ottanut tarjousta vastaan. Ei, en tiedä tilanteesta muuten mitään.”
Hetkellinen sympatia ei ollut pysynyt adminin kasvoilla kauaa. Nyt tämä laski leukaansa rintakehäänsä kohti niin, että katsoi Kapuraa punasilmillään kurttuisten kulmien alta.
”Melkein yhtä vähän kuin valehtelusta”, Gee tuhahti, ”minä pidän siitä, että tiedän vähemmän kuin kaikki muut. Ei minua kiinnosta, oletko Avden naruissa kiinni vai et. Sinä tiedät jotain, Arupak. Sheelikan selli vapautui jonkin aikaa sitten. Olen kuule ihan täysin valmis antamaan sille uuden asukin, jos jatkat tietojesi pimittämistä.”
Sininen pää kääntyi hieman kenoon.
”Että mitä jos vähän rupatellaan”, Guardian latoi sanojaan tuomarin lailla, ”aiheesta totuus.”
”Käy minulle”, Kapura vastasi, ”mutta ehdotan hieman tarkempia kysymyksiä. En ole yhteistyöhaluton kunhan tiedän, mitä minun tulee kertoa.”
”Kun olet kerran ekspertti aiheesta… aloitapa saman tien siitä, miten ne siniset pirulaiset tuhotaan.”
Skakdin äänensävy oli matala ja jyrisevä. Kapura kuuli jo siitä, että vastaus ”en tiedä” olisi tässä tilanteessa pätevä avain sellinoveen. Ja ajatus niiden tuhoamisesta toi hänelle mieleen sen päivän pienellä saarella, kun joku oli pyytänyt häneltä päinvastaista.
Eikä se ollut hyvä muisto.
”Nimdaa ei voi käytännössä tuhota”, sanoi Kapura. ”Mutta ikuista vastaava säilöntä onnistuu. Vaikka siruille kävi… ikävästi, jäi meille Metru Nuilta eräs aarre, jonne Arupak säilöi Deltan. Luulen, että se toimii myös täydelle kuuden sarjalle. Kyseinen artefakti on tällä hetkellä moderaattorien holvissa.”
”Minä en kysynyt, miten sirut säilötään. Minä kysyin, miten ne tuhotaan.”
Guardianin punertavat pupillit katsoivat sivuun Kapurasta, ja hän tiesi seurata niiden katsetta. Nyt ne katsoivat taas samaa diagrammia. Hulluuden ja vainoharhan kudelmaa.
”Kuka on Ritari, Kapura. Mitä hän teki Nimdalle.”
”Ritari… on athistimytologian hahmo, jonka tarkka rooli vaihtelee tarinankertojan mukaan. Joku sanoo, että hän oli Nimdan vartija, toinen että sirujen pirstoja. Todellisuudessa ehkä molempia? Kuitenkin joku, jonka sielu halkaistiin rangaistuksena. Tarkemman kuvauksen pystynee antamaan joku paremmin athismiin perehtynyt.”
”Ei riitä. Mitä hän teki Nimdalle? Miten hän liittyy siihen? Kuka hän oli?”
”Me puhumme nyt mytologiasta”, vastasi seppä. ”Valitettavasti Arupak ei seilannut jumaluuksien kanssa universumin alkuhetkinä. Minä… minä en tiedä sen enempää kuin kuka tahansa, joka on koskaan avannut kirjan athismista tai kuunnellut saarnaa.”
”Hyvä on”, Guardian sanoi astetta hyväksyvämmin – mutta yhä aika äkkipikaisen näköisenä. ”Sama se ritarista. Enemmän minua kiinnostaa… voisiko sen, mitä hän teki, tehdä uudestaan.”
Kysymys, joka oli pitänyt takojaa hereillä öinä punatähden alla.
Guardianin kädet puristuivat nyrkkeihin.
”Vai että kuusi sirua pitäisi kerätä”, hän sanoi kylmän viileästi. ”Miten olisi sen sijaan kymmenen? Miten olisi sata? Miten olisi kymmenentuhatta hienoa valkoista hiekansirua ympäri sakaroita?”
”Valistunut arvaukseni on, että voi… jotenkin. Mutta en itse olettaisi sitä kovin helpoksi tehtäväksi. Enkä sellaiseksi, jota kannattaisi yrittää ilman vankkoja todisteita siitä, että se ylipäätään on mahdollista.”
Skakdi tuhahti hiljaa. ”Mahdollista? Sinulla on ollut siru kädessä. Oletitko että ne olivat vain aina olleet sellaisia?”
”En, mutta kuka takaa, että halkomiseen käytetyt laitteet ovat vielä olemassa? Kovin moni osapuoli ei halua tuhota Nimdaa.”
”Niinpä, Kapura”, skakdi mutisi hiljaa jokseenkin… sarkastisena. ”Miksipä sellaisia asioita olisi kätevästi jäljellä.”
Hetken aikaa he molemmat katselivat kaaviota, ja Kapuralle alkoi käydä tuskallisen ilmiselväksi, että hän ei tulisi saamaan sitä taikka muitakaan tavaroistaan takaisin.
”Kerro ihmeessä”, skakdi sanoi siten, että ei selvästikään odottanut veikkauksia vaan totuuksia, ”mitä sinä tuossa kaaviossa näit.”
”En enää mitään”, toa vastasi vaitonaisesti. ”Mutta silloin se tuntui hyvältä idealta. Ja mitäkö näin silloin? Yhteyksiä. Avoimia tai salattuja. Sattumia, jotka eivät oikeasti olleet niitä. En välttämättä uskonut, että yhdistämällä kaikki löytyisi lopulta oikea petturi… mutta mahdollisuus siihen oli.”
”Tässä pikku kartassasi on niin paljon sellaista, mitä en ole edes itse aiemmin ajatellut”, Gee sanoi hiljaa, ”ja minä katselin sitä koko eilisen illan. Katselin niitä nimiä ja viivoja, jotka siinä muodostavat Klaanin, ja yritin nähdä ne suojana. Kuorena. Kudelmana, joka kestäisi vaikka pari sen naruista katkeaisi. Mutta en näe sitä enää sellaisena. Nyt näen sen hämähäkinseittinä.
Ja räpistelen itse sen keskellä odottamassa petoa, joka tulee nielemään kaikki sen vangitsemat.”
”Aika runollista”, sanoi Kapura. Skakdia ei tilanne vieläkään hirveästi huvittanut, joten Kapura huokaisi ja lausui ulos sen, mitä oli keskustelun ajan harkinnut.
”Luulen, että saatan pystyä… avustamaan. Tutkimuksissa. Petturin savustamisessa ulos. Eihän se kaikkia ongelmia aiheuttanut, mutta aika monia.”
Skakdi otti vastaan toan sanat aivan yhtä huonosti kuin tämä oli odottanutkin. Ei muutosta irvistyksessä. Ei pienintäkään sellaista.
”Mielenkiintoista, kuinka siitä tuli vaihtoehto vasta, kun kohtasit syytöksiä”, Guardian sanoi yhä hiljaa tuijottaen.
”Onhan se”, Kapura sanoi vastaten yhä tuijotukseen. ”Selitykseksi keksin näin äkkiseltään vaikkapa sen, etten tiennyt mitään tutkimusten edistymisestä. Jos teillä oli nimeni, olisitte aina voineet tulla kysymään. Minä en tiedä, kenelle muille Avde esitti tarjouksensa, mutta oletin niin tapahtuneen, koska petturi on olemassa mutta se en ole minä.”
Zakazlaisen äänensävy oli tympeä ja sävytön.
”Vai niin. Voisit ensi töiksesi vaikka poistua. Jos minulla on… tästä, mikä helvetin sekasotku se sitten onkaan, jotain kysymyksiä, saat kyllä tietää.”
”Yksi kysymys minulla vielä olisi”, toa sanoi. ”Kuinka nopeasti saan Pajan käyttööni? Minun on ymmärrettävästi hankalaa tehdä työtäni ilman sitä, ja sen jopa kuvittelisi tärkeäksi näin sota-aikana.”
Skakdin ilme viesti sitä, että käytännön asioista oli parempi kysyä käytännössä keneltä tahansa muulta. Sen toinen viesti oli ’ulos toimistostani’.
Joten Kapura tyytyi huokaisemaan ja poistumaan. Yli-innokkaat poliisit saivat hoitaa sen, kunhan väistämättömästi etsisivät Kapuran jälleen käsiinsä. Mutta nyt käytävät olivat tyhjiä.
Hyvä, sillä hänellä oli muutakin tekemistä.
Toa ei vaivautunut katsomaan taaksensa poistuessaan entisen everstin katseen alta.
Skakdi istui hetken ajatuksissaan. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta kuin pienen simpukan, joka oli rautaa, alumiinia, kuparijohtoa ja antennia, ja napsautti sen auki. Nappi naksahti pohjaan ja linja aukesi.
”Hallojaa?”
”Taguna”, Guardian sanoi tiukasti. ”Pidä seppää silmällä.”
Taukohuone
Päivä
Moderaattorien taukohuone oli hiljainen. Tila olisi varmaan ollut paljon siivottomamman näköinen, ellei lainvalvojaporukan ainoa hieman femiini jäsen olisi pitänyt huolta siitä, että yleistä siisteyttä ja tiskivuoroja noudatettaiisiin.
Aurinkolaseja käyttävä krikcit istui pöydän ääressä. Tai ehkä muiden silmissä hän olisi vähän maannut. Koska sirkkapoliisin polvitaitteet kääntyivät eteenpäin, Takalek yleensä käänsi tuolin ympäri ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan.
Erikoinen yhden käden ampuma-ase oli purettu poliisin aurinkolasien viereen. Pistoolin lipas oli tyhjä, mutta sen viereen ilmaantui vähän ajan välein läpinäkyviä kuulia. Takalek oli kohottanut kasvonsa kohti kattoa, pidellen pientä pulloa kasvojensa yllä. Hän kallisti sitä varovasti, jolloin tippa kirkasta nestettä lirahti suoraan hänen auki pitämälleen silmälle. Poliisilek ynähti nesteen ärsyttävyydestä, mutta se oli tarkoituskin. Takalek räpytteli pari kertaa silmiään, ja kyyneleet kohosivat hänen luomilleen. Vihreä sormi pyyhkäisi kyyneleen ja antoi sen tippua sormenpäästä pöydälle.
Tip.
Kyynel oli kovettunut ilmassa kuulan muotoon.
Kun panoksia oli tarpeeksi, Takalek latoi ne aseensa lippaaseen. Samalla hän vaihtoi kuulapyssyn paineilmasäiliön. Krikcit pyrki aina varmistamaan, että varusteet olivat kunnossa hätätilanteiden varalta.
Krikcit nappasi äkkiä lasinsa silmilleen, kun ovi paukahti. Taguna tuli huoneeseen.
”Päivää taloon”, sanoi Taguna ja napsautti valmiustilaan jätetyn kahvinkeittimen päälle. Ainesten latominen masiinaan jo valmiiksi säästi ainakin kymmenen sekuntia ajasta, jonka joutui odottamaan uutta kahvikupillista.
Ja kuka tahansa niin paljon kortteja lätkinyt tiesi, kuinka tärkeää oli säilyttää oikea rytmi. Seuraava siirto mietitty jo valmiiksi. Ja se suoritettuna sulavasti ja elegantisti liikkein, joissa ei ollut hitustakaan epäröinnistä. Se voitti, joka pääsi yllättämään ja rikkomaan vastapuolen harmonian.
Vaikka vastustaja olikin eloton kahvinkeitin, joka ei oikeastaan edes aikonut mitään.
”Lisäksi. Guartsulta terveisiä”, sanoi toa nojaten seinään kahvinkeittimen vieressä. ”Kapuraa täytyy pitää silmällä.”
“Kuulusteluissa selvisi jotain epäilyttävää?”
”G sanoi, että toa tietää enemmän kuin kertoo”, totesi Taguna. ”Ja se, mitä skakdi näytti minulle Pajan materiaalista, oli aika… mielenkiintoista. Taidan oikeastaan hakea toan jännittävään uusintakuulusteluun nyt kun adminit ovat hoitaneet Nimda-asian pois alta.”
“Okei”, lek sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski leukansa nojaamaan käsiinsä, jatkaen samalla helmien pujottelua.
“Tuota… kohta on minun ruokatauko. Mietin, että kävisin siellä sairasosastolla. En saa asiaa juuri mielestä…”
”Käy toki. Voin aloittaa itse. Tai lätkiä hetken kortteja kuulusteltavan kanssa.”
“Kuten aina.”
Takalek nousi heilahtaen takaisin seisomaan. Hän tepasteli ulos taukohuoneesta ja suuntasi pukuhuoneeseen hakemaan olkalaukkuaan.
Matoron huone
Päivä
Jään toa havaitsi oven avautuvan. Ja tulen takojan silmäilevän häntä oviaukosta.
”Mitään kesken, Matoro?”
Routatoa pakotti mielensä rauhoittumaan ja katsoi tulijaa. Rikotun kuvan lasinsirpaleita oli pitkin pöytää.
”Ei”, hän vastasi ja istuutui pöydän taa. Petollinen piraatti, hänen mielisairautensa huusi, mutta toa sulki sen. ”Tule sisään.”
Takoja totteli kehotusta ja istui Matoron sängylle. Hetken he vain katselivat toisiaan.
”Miten Tawan luona meni?” Kapura viimein kysyi.
”Hän vaikutti… huolestuneelta. Aika huolien painamalta.”
”Ei ihme tässä saaripoliittisessa tilanteessa”, sanoi Kapura. ”Olisi hienoa kyetä auttamaan sotatoimissa, mutta valitettavasti Pajani on eristetty tutkimusten ajaksi! Muistaakseni minulla oli sinulle tekosilla harppuuna, joka ampui pienempiä harppuunoja, mutta se saa nyt odottaa. En pääse käsiksi edes muihin tilauksiini, joita arvaten kertyi urakalla poissaoloni aikana.”
Matoro olisi mielellään jäänyt nostalgioimaan ja harmittelemaan takaiskua, mutta hän oli oppinut katsomaan tulitoan valheista taotun kanohin läpi.
”Mitä salaista sinulla oli pajassasi?”
”… no”, aloitti toa ja piti pohdiskelevan tauon. ”Ainakin eräs tietty runo Nukeista. Ja paljon kuvitusta. Muunkinlaista houreista soherrusta. Ja paljon roolipelisuunnitelmia.”
”Jos siitä puhut”, mutisi toa, ”riitti Pajan materiaali ja kuvauksesi tapahtumasta saamaan Adminit varmistuneeksi siitä, että olen Arupak.”
”Hip hei, oikeus on toteutunut”, Matoro totesi äärimmäisen kuivasti. ”Mitä adminit aikovat tehdä meille?”
”Minulle eivät hirveästi, mutta eräät yli-innokkaat poliisit voivat olla toista mieltä”, vastasi Kapura. ”Sinulle ne… no, aikovat varmaan… toimia yleisen oikeuskäytännön mukaisesti.”
”Luuletko, että he pitävät sinua petturina?” Matoro kysyi noustessaan pöydän takaa. Auringot paistoivat sisään kirkkaasti.
”Minä en vielä tiedä, koska muut ehdokkaat ovat pieni mysteeri”, vastasi toa. ”Pitäisi oikeastaan selvittää asiaa. Ehkä näen kokonaiskuvan muita selvemmin, jos tiedän itse olevani varmistettu ei-petturi?”
”No”, toa huokaisi katse ulkona. ”Ehkä modet osaavat asiansa.”
”Ehkä”, Kapura arvioi. ”Mutta pitäähän minulla olla vastatodisteita sille varalle, että alkavat epäillä minua. Puhutaan nyt jostain muusta. Umbrasta ei kai ole kuulunut mitään?”
Jään toan huokauksen katkeruus kertoi kaiken tarpeellisen.
”Minusta meidän ei kannata tuomita Umbraa niin nopeasti”, Kapura aloitti varovasti. ”Ehkä se tuntui silloin järkevimmältä ratkaisulta. Ja hänhän paljasti lopulta totuuden?”
”Minun piti pyytää häneltä anteeksi”, Matoro vastasi hiljaa, edelleen selin toaan. ”Mutta… mutta…”
Mutta Zairyh. Mutta Nimda. Mutta Kapura.
”Anna hänen edes kertoa koko tarina?” Kapura ehdotti. ”Metru Nuilla ei oikein ollut aikaa pysähtyä ja puhua asioita kunnolla halki. Nyt meillä on… kunhan hän palaa, siis.” Jos oli sana, jota Kapura ei halunnut käyttää.
Mutta se sana hänen omaan mieleensä jäi kummittelemaan.
”Et ymmärrä. Minä olen täysin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan… mutta en usko, että näen häntä enää koskaan.”
Toan oli pakko sulkea sälekaihtimia. Valo oli liian kirkas.
”Ovat toat pahemmistakin paikoista selvinneet”, sanoi Kapura vielä ennen kuin huomasi, etteivät hänen sanansa tunnettuna pessimistinä olleet erityisen luotettavia.
”Joo. En minäkään niin usko”, tulen takoja huokaisi.
”Kapura, mistä Metru Nuilla oli kyse? Mikä… mikä Zairyh oli?” toa kysyi hiljaisuuden jälkeen.
”Se taitaa taas kuulua niiden pitempien tarinoiden joukkoon”, Kapura sanoi varovaisesti. ”Zairyh oli… mielenvoimainen kasvi, joka teki aluksi yhteistyötä kanssani mutta sitten petti minut viedäkseen Nimdan omiin käyttötarkoituksiinsa. Ja liittyy jotenkin Cevaniin, jota en muuten nähnyt hoitaessani juoksevia roolipeliasioita. Meillä on iso kampanja tulossa, jos kiinnostaa.”
”Petti sinut”, Matoro tarttui. ”Olitte siis yhteistyössä?” Niin olit sinäkin, hänen serafi muistutti.
”Se oli aluksi ihan kätevää, koska ilman mielenvoimia minun oli vaikea saada tietooni asioita tuntemattomista muuttujista. Kuten siitä makutasta pääsi sisällä. Mutta joo, petturuutta tapahtui.”
Jään toa ei ollut edes yllättynyt.
”Oliko kasvi yhteistyössä sen makutan kanssa?”
”Periaatteessa joo, mutta aikoi kai pettää varjojen herran”, sanoi Kapura. ”Ja niin taisi käydäkin. Vai kävikö? Olen ollut vähän pihalla sitten mainitun sopimuksen purkautumisen.”
Mustalumi huokaisi. Hän ei oikeastaan jaksanut koko helvetin petturuuskuviota enää.
”Entä kello sitten?”
”Se kuuluu lyhyempiin tarinoihin. Olen luullakseni jo selittänyt kaiken tietämäni. Arupak vohki kellon joltain… epäselvältä olennolta ja jätti sen Aft-Amanaan, mutta… olento seurasikin Kapuraa ja hyökkäsi kimppuuni. Ja joutui bännityksi. Ja oletettavasti viruu yhä sellissä. Jos kellolla on jokin syvempi tarkoitus, en minä sitä vielä tiedä, mutta taskunauris taitaa olla varmin tapa sirujen lopulliseen tuhoamiseen. Teorioita minulla on, mutta niiden osoittaminen totuudeksi vaatii tutkimustyötä”
”Minä en ymmärrä, Kapura”, jään sotilas parahti lopulta. ”Mikset voinut olla avoin alusta lähtien? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Etkö vain kyennyt uskomaan, että Klaani uskoisi sinuun jos olisit puhunut totta?”
”En minä sitä epäile, etteikö Klaani minua uskoisi”, vastasi tulen takoja, ”mutta asiat voivat silti vaikuttaa negatiivisesti luotettavuuteeni. Lisäksi on muutama ikävä käytännön seikka. En tiennyt, kuinka paljon Itroz sinua hallitsee, mutta arvioin, että järkevintä olisi pelata sinun huomaamattasi. Ja lopultahan suunnitelmani kaatuivat Zairyhin petokseen, eivät siihen, että lähestymistapani olisi ollut pielessä.”
”MIKSET SINÄ VOINUT KERTOA ITROZISTA MINULLE?” Mustalumi huusi ääni hajoten.
”… etkö tiennyt, että päässäsi oli makuta?”
”… etkö tiedä– etkö tiedä että–”
”… en usko…?”
”… luuliko Zairyh oikeasti puhuneensa makutalle?”
”… no mille Zairyh puhui?”
Suletukasvolla kesti hetki saada itsensä sanomaan se.
”Minulle.”
”… ahaa?” sanoi Kapura. ”En… en lähde kysymään tarkempia implikaatioita jos et halua kertoa, mutta luulisin, että Zairyh tiesi… muttei vain kertonut minulle. Siis jos kasvi suunnitteli jo pitempään pettävänsä minut.”
”Minä- minä en ollut koskaan vain addiktoitunut Nimdaan… Itroz… minä kuvittelin sen täysin… ”
Matoro hautasi kasvonsa käsiinsä.
”En tiedä, vaikka mietin sitä miten, en pääse koskaan muuhun tulokseen kuin siihen, että minä olen täysin sekaisin ja tarvitsen ammattiapua.”
Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa. Lähin hänen tuntemansa ammattiapu asui Metru Nuilla… eikä toa uskonut, että kovin moni psykiatri osaisi käsitellä asiaa yhtä hyvin.
”N-no…” toa lopulta mutisi, ”mieleeni sentään tulee ainakin yksi seikka, josta voi olla meille hyötyä. Jos Nimdan illuusiot ovat noin vahvoja… Ehkä Zairyhkin menee sekaisin niistä?”
”En varsinaisesti jaksaisi miettiä niitä nyt”, toa vastasi hiljaa. ”Klaanissa on tarpeeksi mietittävää muutenkin.”
Oveen koputettiin. Matoro nousi avaamaan, mutta koputtaja ei ilmeisesti jaksanut odottaa, sillä puuovi lämähti auki ja paljasti toia katsovan oranssin mirun.
”Seppä”, sanoi Taguna, ”mukaan. Kuulustelu saa jatkua. Missä sinä olet edes ollut?”
”En tiennyt, että roolipeliryhmän jäsenten etsiminen ja aikatauluista ilmoittaminen on nykyään kielletty laissa”, murahti Kapura ja poistui luoden Matoroon vain viimeisen säälivän katseen.
Klaanin linnakkeen asukkaat tervehtivät Sinisen Ussalin tunnusta hatussaan ja olkanauhaa kädessään pitävää poliisia nyökkäyksin, kun Takalek käveli linnakkeen käytäviä pitkin.
Krikcit oli usein huomannut, että silmät peittävistä asuisteista oli usein muutakin hyötyä kuin vain estämästä vastaantulevia vaipumasta transsiin. Se auttoi pokerinaaman pitämisessä. Asia, josta Taguna jaksoi niin usein puhua.
Mutta nyt siitä oli muussakin hyötyä, kuin vain taukohuoneen korttipeleissä. Poliisilek ei halunnut näyttää ulkopuolisille olevansa allapäin virantoimituksessa. Bhaix-dox -raukka…
Vaikkei sairasosastolla käynti ollut tuottanut erikoisempaa tulosta, Takalek yritti työntää siellä käynnin muistelun sivuun. Vielä oli töitä jäljellä. Hän kääntyi risteyksestä ja saapui pian taukohuoneen ovelle. Hän oli aikeissa tarkistaa, oliko plasman toa vielä siellä.
Mutta sitten krikcitin varustevyöllä roikkunut radiopuhelin piippasi. Takalek nosti sen välittömästi päänsä sivulle.
“Takalek?”
”Missä sinä olet?” kuului Samen tiukka mutta pahaenteinen ääni.
“Moderaattorien taukohuoneen edessä.”
”Siirry linnakkeen porteille”, ohjeisti moderaattori. ”Sieltä löydät ko-matoranin ruumiin. Selvitä tilanne, minä tarkkailen tapahtumia täältä käsin. Taguna ei vastaa radiopuhelimeen.”
Krikcit jännittyi. Ko-matoran… voiko se olla vain sattumaa, vai onko se se ko-matoran, josta seppä puhui…
“Voitko antaa tuntomerkkejä?” Takalek kysyi vakavammalla äänellä.
”Valkoinen panssarointi. Hopeinen Komau”, luetteli haimies. ”Onko mielessäsi jotain?”
“Toa Kapuran ja Matoron mukana Klaaniin saapui epäilyttävä ko-matoran. Kapura kertoi, että hänellä on kuulemma mielenvoimia, ja että matoran oli kiristänyt seppää päästäkseen Klaaniin.”
”Etsi Matoro käsiisi ja varmista teoria”, käski Same. ”Nopeasti. En vielä tiedä, mitä skarrarria täällä tapahtuu, mutta ilmoitan sitten kun tiedän.”
“S- selvä!” Takalek huudahti. Radiopuhelin hiljeni ja poliisi asetti sen takaisin vyölleen. Krikcitiläinen säntäsi ensin taukohuoneeseen (jossa Taguna ei ollut) ja kaivoi arkistokaapin päältä ison, keltakantisen kirjan. Hän avasi hakemiston, joka oli täynnä linnakkeen asukkaiden nimiä aakkosjärjestyksessä. Löydettyään “Matoro the Blacksnow’n”, Takalek kuljetti sormeaan jäsenluettelon huonenumerorivin kohdalle.
“010…”
Takalek pamautti kirjan kiinni. Hän nappasi varustevyönsä ja syöksyi käytävään.
”Alapas puhua”, kehotti Taguna kuulusteltavaansa silmäillessään tätä tummien lasiensa alta. Toa oli kieltäytynyt korttipelistä tiukasti, sarkastisen kohteliaasti sekä toistuvasti, joten plasmapoliisi oli päättänyt aloittaa kuulustelun Takalekin poissaolosta huomiota.
”Mistä?” huokaisi takoja. ”Vinkki Klaanin lainvalvojille: Keskittykää kuulusteluissa dramaattisuuden sijasta siihen, että esitätte vähän tarkempia ja vähän täsmällisempiä kysymyksiä.”
”Jos vaikka kertoisit Metru Nuin tapahtumista höystettynä vähän enemmillä yksityiskohdilla”, sanoi korttihai. ”Nyt kun ylläpito on hoitanut kriittisemmät huolenaiheet pois alta.”
Kapura huokaisi ja lähti jälleen luettelemaan tapahtumien sarjaa. Karzahnin oudoista luonnonilmiöistä eteni tarina Mustan Käden jännittävään politiikkaan, josta seppä ei tiennyt tarpeeksi saadakseen Tagunan tyytyväiseksi. Kapura suositteli kuulustelemaan sen sijaan Matoroa tai tiedätkös, sitä vahkia joka taitaa tälläkin hetkellä olla vielä Klaanissa? Taguna sanoi harkitsevansa asiaa ja kehotti kuulusteltua siirtymään eteenpäin.
Että Kapura vihasi kuulusteluja.
Varsinkin, kun niitä oli kolme päivässä.
Tarina jatkui Kapuran selostuksella Metru Nuin psykiatrisista arkistoista, jotka eivät kamalasti palvelleet kansalaisten oikeutta yksityisyyteen. Muuten, tiedätkö mikä muu ei tee niin? Tunkeutumiset yksityistiloihin. Taguna sanoi, että he voisivat keskustella Pajasta myöhemmin ja Kapura huomautti, ettei Guardian ollut antanut arvioita siitä, koska hän saisi palata työmaalleen. Taguna puolestaan huomautti, että hän oli kuulustelutilanteessa merkittävästi korkeampi auktoriteetti. Kapura tiedusteli, että mitä hän aikoi tehdä, antaa hänelle varoituksen? Taguna ehdotti, että voisi sanoa admineille epäilevänsä Kapuraa petturiksi. Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa.
Siispä hän johdatti kuulustelijan Aft-Amanan porteille, mutta toki vain kertomuksessaan. No, millaista oli Arupakin majapaikassa, kysyi Taguna. Kapura taasen tuijotti kuulustelijaa ja kysyi, aikoiko tämä oikeasti esittää, ettei Guardian olisi ollut paljastanut järkyttävää totuutta toan identiteetistä radiopuhelimitse. Taguna myönsi, ettei se välttämättä ollut tarpeen ja kehotti jatkamaan. Kapura jatkoi, mutta häntä epäilyttivät kuulustelijan useat kysymykset. Aft-Amanako kaikesta saarella tapahtuneesta häntä kiinnosti? Taguna ei vastannut, kehotti vain jatkamaan.
”Sitten Matoro työnsi miekkansa läpi vatsani”, jatkoi Kapura. ”Mutta tehokkaat hallusinogeenit lienevät pahaksi miekkakädelle, sillä toa ei osunut mihinkään tärkeään. Ainakaan niin tärkeään, ettei minua saatu parsituksi kasaan XMS Angoncella. Josta haluat varmaan kuulla seuraavaksi?”
”Äläpäs hätäile”, sanoi Taguna. ”Selitä tarkemmin.”
Kapura huokaisi. ”Tein kromidien kanssa sopimuksen, jossa annoin sirut kellossa vastineeksi–”
”Ei sitä kohtaa.”
Seppä vain silmäili hetken kuulustelijaansa ja yritti pohtia, mitä tämä ajoi takaa. Yritti, muttei keksinyt. Sirujen kohtalo oli tiedossa, Matoron hirmuteko tiedossa, tapahtumien seuraavat vaiheet tiedossa…
Mitä poliisi hänestä enää halusi?
”Tapahtumista olen kuullut tarpeeksi”, sanoi korttihai. ”Minusta vain tuntuu, että kuvauksenne ei aivan vastannut totuutta.”
Kapura naurahti typerälle syytökselle. ”Hauska teoria, varmaan menestyisi roskalehtien yleisöosastoilla, mutta siinä on yksi aika vakava aukko. Matoro ei valehtele, jos olet huomannut. Minä valehtelen, mutten juuri nyt, joten en usko, että kertomuksemme eriävät.”
”Siispä myös Matoro valehteli nyt. Tarinassanne on nimittäin yksi puute. Yksi epäjohdonmukaisuus.”
Kapura ei vieläkään ollut kamalan vakuuttunut.
”Mikä se siis on?” kysyi toa huvittuneena. ”Palan halusta kuulla naurettavan salaliittoteoriasi.”
Siispä salaliittoteorioiden hylkäämisestä oli seurannut se, että ne muuttuivatkin yhtäkkiä todeksi ja se, että niitä alkoivat tehdä muutkin.
Jos Kohtalolla olisi naama, Kapura löisi sitä. Naamaan.
”Kuuntele sitten”, käski Taguna. ”Nimdasta tuli erimielisyyksiä. Lopulta Matoro puukotti sinua selkään. Vielä aika kirjaimellisesti.”
Kapura ei nauranut toan vitsille. Lähinnä siksi, että oli kertonut sen itse. Useasti.
”Aika vakava juttu”, plasmapoliisi jatkoi. ”Matoro voi kohdata oikeudellisia toimenpiteitä. Klaani ottaa murhayritykset vakavasti. Mutta minusta tuntuu, että joku muu ei ota. Vastaapas tähän, seppä:
Miksi suhtaudut kaiken jälkeen Matoroon myönteisesti?
Oletatko minun uskovan, että sinä vain… unohdit saaneesi miekan vatsaasi? Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä olen sinusta oppinut. Ei, tässä on meneillä jotain synkempää. Tuo pieni valhe paljastaa, että oikeasti tapahtumat menivät toisin. En tiedä, mitä te peitätte, mutta nyt olet varmaan yhteistyö–”
”Hiljaa”, keskeytti Kapura.
Taguna katsahti kuulusteltavaansa ärtyneenä ilmeisesti odotettuaan jo jonkin aikaa päästäkseen kertomaan epäilyistään dramaattisessa puheessa.
Jos tämä olisi korttipeli, Kapura olisi juuri pilannut hänen varmaan voittoon johtaneen suunnitelmansa.
”Sinä kuulit, mitä Aft-Amanassa tapahtui”, jatkoi seppä. ”Sinä kuulit, mitä sen jälkeen tapahtui. Sinä kuulit, kuinka petturuus mursi joukkomme… ja kuinka se osui pahiten Matoroon.
Ja sen jälkeen minun tulisi sinusta kertoa jään toalle, että olen yhä varuillani hänen lähellään?
Pitäisikö minun ilmaista, kuinka voin valehdella antavani anteeksi… mutta kuinka en kuitenkaan voi milloinkaan unohtaa sitä, miltä hänen tekonsa Aft-Amanassa tuntui?
Sekö hänen mielenterveytensä pelastaisi?
Pitäisikö minun kertoa, että rikki meni jotain, jota tuskin voi enää koskaan korjata?
Pitäisikö minun kertoa, että kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran? Pitäisikö minun kertoa, että Matoro on minulle ikuisesti se Matoro, joka pisti miekan vatsaani?
Sekö minun pitäisi hänelle mielestäsi kertoa, Bio-Klaanin poliisi Taguna?”
”Minä… ” aloitti Taguna, mutta haparoi sanoissaan ja tunsi piston siitä, että hänen teoriansa mureni silmissä.
Siispä hän ei ollut täysin pahoillaan, kun ovi suorastaan murrettiin auki.
”Taguna”, Same sanoi. ”Radiopuhelin. Pidetään. Päällä.”
”No tämä on kuulustelu ja se vähän häirit–”
”Laita se päälle”, haimies käski ja löi oven kiinni perässään.
Plasman toa päätti totella käskyä välittämättä Kapurasta, jonka ilmettä saattoi kuvailla huvittuneeksi. Ja miltei heti radiopuhelimen kohinaan sekoitettu selakhiaanin ääni puhui.
”Holviin on murtauduttu. Tarkista tilanne.”
”Kuulustelu jäi vähän kesken”, Taguna sanoi hiljaa.
”Tarkista tilanne”, komensi haimies.
”Ahaa, saanko minä lähteä?”
Taguna katsahti Kapuraan, joka oli jo noussut valmiiksi ylös.
”Sinä tulet vaikka mukaan”, ilmoitti plasman toa. Kapura päästi teatraalisen huokaisun mutta vaikutti suostuvaiselta, joten he poistuivat. Taguna päätti napata matkalla taukohuoneesta mukaan jotain kättä pidempää, sillä koko tilanne alkoi epäilyttää häntä.
Kuka muka holviin murtautuisi? Ja miksi?
”Ehtivätkö Matoro ja se krikcitiläispoliisi viedä sen kellon holviin?” kysyi Kapura heidän kävellessään. Plasmapoliisi oli lopulta päätynyt selittämään tilanteen kuulusteltavalle. Lähinnä lopettaakseen tämän kysymysten tulvan. Mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Pahasti.
”Kai?” pohti Taguna. ”Sitäkö luulet murtautujan halunneen?”
”Mitä muutakaan arvokasta siellä on?”
”Varmaan jotain… en minä muista.”
Siispä Taguna päätti kysyä Samelta. Selakhin ääni ilmoitti yli radiopuhelimen kohinan, ettei asiasta raportoinut matoran ollut ehtinyt tarkistaa asiaa. Lisäksi moderaattori käski Tagunan pääportille tutkimusten jälkeen.
”Miksi?” tiedusteli korttihai.
”On tapahtunut henkirikos.”
”… ai.”
”Henkirikos?” sanoi Kapura, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua. Hienoa.
”Okei, saat lähteä”, huokaisi Taguna. ”En taida ehtiä kuulustella sinua enää tänään. Täällä on tapahtumassa jotain hämärää.”
”Ai nytkö minun pitäisi lähteä? Kun tapahtumat ovat menossa mielenkiintoisiksi?”
”Kuules nyt. Tämä on vakava poliisiasia”, huomautti Taguna.
”Minä taidan olla kellon virallinen omistaja. Haluan tietää, mitä sille on tapahtunut”, huomautti puolestaan Kapura.
Mutta riitelyyn ei enää ollut aikaa, sillä he saapuivat holville. Ennen niin vankalta näyttänyt metalliovi oli yksinkertaisesti revitty auki. Se oli kauttaaltaan viiltojälkien peitossa. Nyt epäonnisen kohtalon kokenut metallikappale lojui vasten seinää jättäen rikollisenmentävän aukon jokaiselle, joka mieli kaivella moderaattorien holvissa.
”… Saat tehdä meille uuden”, Taguna mutisi sepälle. ”Vankemman.”
”Miten voin, jos minulla ei ole pääsyä Pajaan? Kyllä, voin takoa muualla, työhuoneeni ei suinkaan ole ainoa paikka metallitöihin linnoituksessa, mutta siinä tapauksessa laiminlöisin pahasti paperityön. Lisäksi tilauspinossani on muita kiireellisiä asioita, joita en voi vain–”
Mutta tulen toan lause keskeytyi. Niin tapahtui myös nasevalle vastaukselle, jota plasman toa oli miettinyt.
Sillä käytävällä heitä vastapäätä lähestyi jokin epäselvä ja vaaleanpunainen.
Luisteli.
Otus jarrutti (ja sai kummankin toan pohtimaan, miten se oli edes alunperin luistellut) ja kääntyi ympäri.
”hu ps”
Aluksi toien päässä ei ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei ollut mitä kart saania?, mutta sitten Taguna muisti olevansa poliisi ja näki jotain hälyttävää: Kultaisena kimmeltävän kellon, jota… olento puristi tiukasti toisessa kädessään.
”PERÄÄN!” karjaisi Taguna kuulusteltavalleen. Hän oli nähnyt saman yksityiskohdan, joten Kapuraa ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Epäselvä pinkki kani kiisi halki käytävien suuntiin, jotka näyttivät melko satunnaisilta… mutta lopulta se näytti löytäneen tien. Tagunalla ja Kapuralla oli vaikeuksia pysyä jänön luistelutahdissa, mutta tarpeeksi lähellä he olivat nähdäkseen, mihin sen tie vei nyt.
Pääportille.
Taguna sulki oven perässään aikaa sitten. Matoro romahti välittömästi sänkynsä laidalle lopen turhautuneena. Hän ei jaksanut ymmärtää Kapuraa. Hän ei jaksanut ajatella. Miksi kaikkea oli niin paljon?
Hän loikoili pitkään sängyllään vain pyöritellen ajatuksia. Sirpaleita.
Minuutteja.
Tunteja.
Tunteja Mielen Prinssin kanssa.
Toa havahtui ajatuksistaan vasta, kun oveen koputettiin.
Mustalumi huokaisi ja mumisi jotakin vastaukseksi. Tulija oli Takalek.
Krikcit puhisi hengästyneesti. Hän seisoi kumarassa ja pyyhki hikeä koppalakkinsa alta. Sitten hän nosti aurinkolasiensa katseen suletukasvoiseen toaan.
”Puuh- Matoro… sinun on tultava mukaani heti!”
”Mitä tällä kertaa”, toa tuhahti noustessaan.
”On tapahtunut henkirikos!” poliisi huudahti.
”Miten se minuun liittyy.”
”Same soitti, että Klaanin portilta on löydetty ko-matoranin ruumis. Tuntomerkit sopivat siihen matoraniin, joka poistui kanssanne eliittivahkin aluksesta Telakalla!” krikcit selitti nopeasti. ”Tarvitsen sinut varmistamaan hänen henkilöllisyyden.”
”… mitä karzahnia?” Matoron oli pakko kysyä. Hän muisti valehtelevan takojan kryptiset varoitukset siitä, miten kellon ympärillä sattui mystisiä kuolemia.
♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫
”Minä en… en enää edes ymmärrä, mitä täällä tapahtuu”, jään toa lähti sirkan mukaan.
”E- en minäkään. Same sanoi selvittävänsä tilannetta. En tiedä mitä, mutta hän käski meidän tulla nopeasti”, krikcit kertoi heidän liikkuessa melkein puolijuoksua linnan käytävää. Takalekin pää heilui kuin kanalla, kun hän tepasteli eteenpäin epänormaaleilla jaloillaan.
”Onko täällä ollut tällainen kaaos eilenkin vai alkoiko se vasta kun tulimme?” Mustalumen oli pakko kysyä. Hän oli oppinut, että uteliaisuudesta sakotettiin, mutta… niin. Klaanin asiat olivat eri asia kuin Nimdan tutkiminen, hän vakuutteli itselleen.
”Kaupungissa on ollut hieman levotonta Viidakkosaarten tapahtumien ja athistien saapumisen jälkeen, mutta ei tällaista…”
Takalek vilkaisi nopeasti toaa, mutta käänsi sitten katseensa taas menosuuntaan. ”Mitä tiedät siitä Cevanista?”
”En mitään.” Toa ei kysynyt mitä viidakkosaarella oli tapahtunut, mutta ei uskonut sen olevan mitään hyvää.
”Oletko nähnyt Tagunaa? Hän ei vastaa radiopuhelimeensa…” Takalek mietti, missä hänen poliisiparinsa oli.
”… hän haki vähän aikaa sitten Kapuran jatkokuulusteluihin.” ♫ Ei vastaa radiopuhelimeensa? Arupakin vaĺheet, Mielen Prinssi~ ♫
”… Mitä ihmettä täällä sitten tapahtuu” Takalek puuskutti.
Kaksikko kapusi portaita alaspäin, kun Takalek kuuli särinää lanteeltaan. Poliisilek nappasi radiopuhelimen suulleen.
”Takalek”, hän vastasi.
”Tilannepäivitys”, ärähti Same. ”Porteille. Nyt. Ketään ei saa päästää ulos. Holviin on murtauduttu, ja tilannetta tarkastaa juuri Taguna, jonka olisi hyvä oppia pitämään radiopuhelin päällä kuulustelujenkin aikana.”
”Olemme tulossa sinne! Matoro on mukanani.”
”Hyvä. Lähetän Tagunan perään pian.”
Mitä helvettiä? Matoro ei voinut olla kuulematta. ”Se… se pirun kello. Kapuran kello. Holvissa. Kapura puhui, että… väkeä saattaisi kuolla sen takia.”
He juoksivat yhteen linnoituksen monista auloista ja säntäsivät rakennukseen vievät kiviportaat alas saapuen Keskisuuren kasteen aukiolle. Aukio sijaitsi lähellä kaupungin pääporttia.
Sinivihreä sekä valkomusta olento juoksivat linnoitusta ja aukiota reunustavan muurin yhdestä laajemmasta oviaukosta Moderaattoriväylälle, josta he näkivätkin jo Adminaukion kellotornin. Molemmat olivat hengästyneitä päästessään aukion portin luokse, jonne olikin kerääntynyt joukko matoraneja ja muita kaupungin asukkaita.
”Klaanin poliisi! Hajaantukaa! Täällä ei ole kaupunkilaisille mitään nähtävää!” Takalek komensi astellessaan väkijoukon lävitse Matoro kintereillään.
Matoranit väistyivät. Kansalaisten takaa paljastui seinään nojaava valkoinen ruumis, jota peittivät jollain terävällä tehdyt jäljet kauttaaltaan. Cevanin (Matorolla ei ollut epäilystäkään uhrin identiteetistä) tunnusmerkiksi muodostunutta hopeista Komauta koristi valtava viilto. Vaaleansininen veri tahri lattiaa ja seinää. Etäämmällä lojui terä, jonka Matoro arveli murha-aseeksi sen verijälkien vuoksi…
… ja toan päähän nousi epämiellyttävä ajatus.
Eikö hän muistanut nähneensä samaisen terän joskus Kapuran pajalla?
Takalek kohensi aurinkolasejaan kumartuessaan pahoinpidellyn matoralaisen ylle.
”Cevan. Cevan! Kuuletko minua?”
Krikcit laski kätensä Komaun suuaukolle, sitten painoi sormensa ko-matoranin kaulalle, varoen haavoja siinä. Lopuksi hän vilkaisi vielä matoranin sydänvaloa.
Se ei palanut.
Krikcitin painoi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän nousi taas täyteen mittaansa.
Matoro, joka oli tutkinut murha-asetta, nosti katseensa tähän odottavasti. ”No?”
”Hän on kuollut.”
Kaksikko havahtui siihen, että heidän takanaan väkijoukossa kuului kohinaa ja kovaa puhetta. Takalek murahti. ”Noniin! Nyt oikeasti! Tämä poliisitutkinta, ja kaikki siviilit hajantukoon paikalta, ellei halua sakkoja viranomaisten häirinnästä!”
Se tepsi. Asukkaiden haihduttua kauemmaksi Takalek kääntyi taas Jään Toan puoleen. ”Miltä se ase näyttää? Ilmeisesti se on murha-ase?”
”Sinähän se poliisi olet”, Matoro vastasi pidellen terästä. Sininen veri tahrasi hänen sormensa.
Takalek tarkasteli asetta toan kädessä. Lyhytmiekalla oli kapea terä ja koristelematon kahva. Miekan väistiminä toimivat kapeat metallisuikaleet olivat kiinnitetty saranoin ja jousin niin, että vaikutti siltä että terän väistimen saattoi taittaa kokoon.
Poliisilek kurtisti kulmiaan hattunsa lipan alla.
”Kapuran pajan aineistossa oli muutama väline, joissa oli samanlaisia mekanismeja. Osaatko sanoa, onko miekka sepän tekemä?”
”Saattaa olla”, Mustalumi epäröi.
”Etkö ole varma? Käsittääkseni olet tuntenut hänet pitkään. Olit kuitenkin hänen kanssaan muutaman viikon reissulla.”
”Kokoontaittuva väistin kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jonka Kapura keksisi. En tiedä, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen projektiensa teknisistä tiedoista. Miksette vain selvitä asiaa Kapuraa itseltään? Tai keskity murhaajan etsimiseen?”
Radiopuhelin särähti taas ja krikcit vastasi. Tällä kertaa hänen korviinsa kantautui Tagunan ääni.
”Oletteko… pääportilla?” huohotti plasman toa.
”Olemme. Matoro tunnisti ruumiin. Ko-matoran on surmattu miekalla, joka saattaa olla sepän tekemä. Missä olet?”
”Me… tulossa…” särisi vastaus. ”Ja… yksi… epäselvä…”
Mutta silloin katsoivat Takalek ja Matoro kohti sisäänkäyntiä ja näkivän jonkin vaaleanpunaisen kiitävän heitä kohti.
Heitä lähestyi luistellen eräänlainen… huonolaatuinen kani? Matoroon teki pahaa katsoa sitä. Räikeä väritys sattui silmiin ja koko hahmo vaikutti tähän maailmaan kuulumattomalta. Olento ei ollut yhtään järkevämpi muodoltaan: Sen ruumis oli epämuodostunut, mittasuhteet täysin väärin, ei edes symmetriaa.
Ja se nauroi. Ainakin nauroi, kunnes näki Matoron ja Takalekin ja jarrutti luisteluvauhtiaan. Nyt toa ja krikcit erottivat, että kanin takaa juoksivat sitä kiinni Taguna ja Kapura.
Ja kanin kourassa oli kultainen ajannäyttäjä.
”moi best toat ja krikket”
Takalek tuijotti oliota silmät selällään lasiensa takana. Sitten hän nosti kysymyksiä täynnä olevan katseensa Tagunaan. Se viestitti:
Mitä. Ihmettä.
En minäkään tajua, viestitti Tagunan katse takaisin.
Matoro ja Kapura kävivät myös sanattoman keskustelun, jonka sisältö oli hyvin samanlainen.
Jänö rykäisi. Se silmäili kumpaakin sen piirittänyttä joukkoa ja yritti katseellaan etsiä kaninmentävää rakoa, muttei ilmeisesti onnistunut. ”poiss tieltä varskaat. ppois pois on kiire ja hopu”
Matoro oli olettanut, ettei Kapura ollut kertonut kaikkea, mutta nyt kun hän näki, kuinka pirun typerä kaniasia oli, hän ymmärsi miksi takoja oli ollut aiheesta vain hiljaa.
Kani ei näyttänyt hirveän tyytyväiseltä muiden reagoimattomuuteen. Se tärisi paikallaan, nosteli luistimiaan ilmaan ja tuijotti vuoron perään jokaista paikallaolijaa epämiellyttävällä katseellaan.
Jos katseet voisivat tappaa, ei olennon tuijotus ehkä tekisi niin… mutta ainakin aiheuttaisi lievän aivoverenvuodon.
”haluuttex nähä kuin ka terävä mun luistin on”, se uhkasi.
”Ööh, sinut… on pidätetty”, ilmoitti vielä hengitystään tasaava Taguna. Kani kääntyi katsomaan häneen ja irvisti huonosti hoidetulla hammasrivistöllään. Se otti muutaman luisteluaskeleen, eikä yhdeltäkään paikallaolijalta jäänyt kyseenalaistamatta, miten se edes pystyi luistelemaan kivetyksellä. Mutta epäselvän kanin suosikkitapa siirtyä pisteestä A pisteeseen B ei muuttunut sen järkevämmäksi vaikka sitä kuinka pohti.
”trurpa kii tymä tooa”
Kani jatkoi hidasta etenemistään kohti plasman toaa. Kapura perääntyi ilmeisesti huomattuaan, ettei hänellä ollut kättä pidempää mukana, mutta asianmukaisesti varautunut Taguna pysyi paikallaan. Plasman toaa korkeampi jänis irvisti yhä kohti poliisia ja sai huomata, kun tämä veti esiin virka-aseensa.
”Nyt loppui leikki”, lausui poliisi siistin toimintarepliikkinsä pistooli kädessä.
Jänön irvistys kääntyi harvahampaiseksi hymyksi ja se kohotti kätensä kohti Tagunaa. Epäselvissä tarkoituksissa, sillä kaikki näkivät, ettei se mitenkään yltäisi.
Hämmästynyt Taguna ei liikoja ehtinyt puolustautua, kun kani vetäisi pistoolin hänen kädestään ja yhtäkkiä osoittikin itse sillä toaa.
”heh”, kani sanoi.
”Laske ase.”
Sarjakuvaan tarkoitetulla äänellä puhuva kani käänsi nytkähdellen päätään, katsoen taakseen. Takalek oli vetänyt oman aseensa vyöltään ja osoitti epäselvää kania. Verenpunaiset silmät tuijottivat, kun krikcit irrotti toisen kätensä pistoolinsa kahvalta ja nosti sen kasvojensa tasalle. Poliisilek tarttui lasiensa sangasta ja otti ne pois silmiltään.
Tummanpunaisia tujotti kristallinkirkkaan järven vaaleansiniset. Takalekin katse ei värähtänytkään. Se oli vakaa ja rauhallinen.
”Toistan. Laske ase. Tämän ei tarvitse päättyä kellekään ikävästi”, krikcit suostutteli. Sekä sanoillaan että voimillaan.
Kanin pää nytkähti alaspäin ja sen silmäluomet värisivät. Tippa kuolaa valui jänön suupielistä.
Sitten sen kasvoille nousi hymy ja vemmelsäären katse nauliutui Takalekiin. Yhä osoitti se Tagunaa toalta viemällään pistoolilla tavalla, joka olisi varmasti saanut sen selkärangan räjähtämään. Jos se olisi totellut tavallisia anatomian sääntöjä.
”läppä oli”
Sitten kani ampui.
Taguna kavahti taaksepäin ja lyyhistyi maahan.
Takalekin katse särkyi.
”TAGUNA!” poliisilek kiljaisi.
Matoro myöhästyi omassa liikkeessään sekunnin murto-osalla, kun harppuunanterä osui epäselvän kanin asekäden ranteeseen. Se lävisti jänön ja jäi kiinni.
Kanin pää kääntyi kohti Matoroa. ”moi best petturi et osunu vatsaan”, se sanoi ja lähti luistelemaan kohti jään toaa. Klaanilainen ei jäänyt miettimään, vaan hyppäsi…
…ja luistelevan kaniohjuksen leuka kohtasi Mustalumen hyppypotkun.
”mitä kart saaaaaaaaaaaaaaania” ärjyi kani paiskautuessaan taaksepäin. Harppuunaterä, nyt täynnä arveluttavaa pinkkiä mössöä ja verta, irtosi. Samoja aineita lensi myös laatoitukselle.
Matoron iskiessä eksynyttä luistelijaa Takalek säntäsi poliisiparinsa luokse. Taguna istui kiveyksellä, pidellen irvistäen verta vuotavaa kylkeään. Kapura oli kumartunut hänen vierelleen pitäen Toaa istuma-asennossa käsivarsillaan.
”Kapura! Jätä Taguna minulle ja mene auttamaan Matoroa!” Takalek huudahti kumartuessaan Tagunan oikealle puolelle.
”Minulla ei edes ole elementtivoimia”, toa mutisi. Samaa olisi hän voinut sanoa aseistuksesta. Ja naamiovoimastaan. Ja yleisestä taistelukyvystään.
Krikcit veti vyöltään kokoontaitettavan pampun ja ojensi lyömäaseen Toalle. ”Ota tämä. Yritän viedä Tagunan taaemmas suojaan. Teitä on kaksi yhtä vastaan, joten kyllä te pärjäätte!”
Takalek ei ollut edes huomannut, että oli säikähtäessään laukausta pudottanut aurinkolasinsa maahan ja tuijotti nyt seppää hohtavan sinisillä silmillään. Kapuran vihreät silmät samenivat hieman.
”… selvä”, sanoi Kapura, otti aseen vastaan ja nousi.
Vaaleanpunainen asia oli pehmeä ja epämiellyttävä. Se oli kuin mädäntynyttä huopaa.
Onneksi Matoron ei tarvinnut piitata siitä.
Epäselvä otus katsoi toaa sairaalloisesti. Sen hammasrivistö oli kärsinyt ja menettänyt muutaman jäsenensä, ja jänön suusta valui vaaleanpunaista mömmöä.
”lope ta potkininen tai ssaat POTKUT KLANISTA”, kani ärisi. ”ELI BÄNIT”
Matoro hyökkäsi murhamiekalla huitaisten, mutta kanin yllättävän nopea luistimella höystetty potku irrotti terän toan otteesta ja sinkosi sen jonnekin takavasemmalle. Matoro ei ehtinyt edes kirota, sillä hänellä oli täysi työ väistellä tekokanin potkumyrsky.
Miksi sillä oli luistimet? Matoro kyseenalaisti jälleen tilanteen järkevyyden. Tai olisi, jos olisi ehtinyt. Sillä hetkellä hän vain keskittyi välttelemään ruosteisia luistimenteriä. Hyppelemään niiden ohi ja torjumaan kanin koipia tarkoilla vastapotkuilla. Ioniterä olisi ollut kova sana. Sääli, jos se olisi ollut modeholvissa.
”Mitä”, toa aloitti loikatessaan taas taaksepäin. ”sinä edes teet-” Väistö. ”sillä kellolla?”
”TRURPA KII VARRAS AAR RE ON KAUNIS SNEN KIN VARRAS AARE SOIT TAA KANIIN–”
Lause keskeytyi, kani liukastui yhtäkkiä tämän alle ilmestyneeseen jääkenttään. Pinki jänö romahti jäälle pitkin pituuttaan, ja roudan loihtinut toa kahmaisi kellon kaniinilta. Epäselvä eläin oli kuitenkin Mustalumea nopeampi ja sai napattua tahmakäpälällään toaa jalasta. Matoro kaatui kasvoilleen Admin-aukioon.
Ilta oli alkanut hämärtyä. Muutama matoran seurasi tilannetta etäämmältä, mutta reilusti etäämmältä.
”nyt koitaa TOMION PÄIV-” pääsi kanin suusta, kunnes sen päähän iskeytyi pamppu.
Ensialkuun niin voitonriemuinen Kapura kuitenkin perääntyi taaksepäin nähtyään, että hänen täydellä voimalla kohdistamansa isku jätti olennon kalloon lähinnä lommon. Nähtävästi vemmelsäärtä ei oltu siunattu hirveän iskunkestävällä luustolla. Sen pää kääntyi hitaasti kohti Kapuraa.
”moi best varass kapteni”, kani kuiskasi.
Kapura otti muutaman askeleen taaksepäin.
Tällaisissa tilanteissa ne elementaalivoimat olisivat ihan käteviä.
Tai ne naamiovoimat.
Tai mitkään voimat ylipäätään.
”hei peturi arrvaa kuka läheti tervevisiä”
Seppä lähti juoksuun ja kuuli luistinten liukuvan katukivetyksellä. Miten ihmeessä? Kapura ei ehtinyt ajattelemaan luistinten taikamateriaalien aseteollisia hyötyjä, sillä äänten perusteella jänö saavutti häntä jatkuvasti.
”best perrä mies heh”, kani sanoi.
”TARRIP SANOI ETÄ ’KUOLE PETURI SEN KIN PETURI'”
Kapura kuuli vaimean pamahduksen ja luistinten jarruttamisen korvia riipivän äänen. Seppä näki Takalekin ilmestyvän hänen oikealle puolelleen, tähdäten kania.
”Antaudu! En ammu toista varoituslaukausta!”
Kani vastasi revähtämällä nauruun.
Ja nostamalla omaa asekättään kohti krikcitiä. Valejänön ranne pysyi jotenkin vielä kasassa, vaikka harppuunanterä olikin kohdellut sitä kaltoin.
Ylös päässyt jään toa osoitti harppuunakuusikollaan kania. ”Ajattelin tällä kertaa ampua näitä useamman.”
Ja Kapurakin lähinnä yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta onnistumatta siinä hirveän hyvin.
”anta kaa kelo niinen tapa tei tä”, ölisi kani.
”Hypnoosi. Kykenetkö siihen?” Takalek kuuli päässään suletukasvon telepaattisen viestin. Hän yritti olla rikkomatta katsekontaktiaan pinkkiin tekojänöön.
”Hypnoosini on neutraalimpaa kuin saatat luulla. Me lekit vain pystymme taivuttelemaan ja saamaan kohteet harkitsemaan muita vaihtoehtoja.”
Mielikeskustelu loppui, kun vemmelsäärtä ammuttiin päähän. Useasti. Admin-aukion porteista astelivat paikalle kaksi kivenkovaa klaanilaista.
”Koita nyt rauhottua!!” Äksä huusi syytäen konetykillään kaniiniin laukauksen toisensa jälkeen. Hänen vierellään Bloszar asteli sähkökivääri ojossa.
”Paacon mukaan täällä tarvittiin apua”, arthonkasvo kertoi.
Kani hytkyi mielipuolisesti paikallaan. Vaaleanpunaista mössöä sen sisuksista räjähti kadulle. Oli parhaan laatuluokan ihme, että sen keho pysyi enää kasassa. Jänön asekäsi heilui pari kertaa, ja pistooli kolahti pudotessaan maahan.
”eeeeennnnnn”, mutisi kani ei oikein kenellekään.
”Älä siinä selittele, sä oot jääny kiinni jo!!” titaani tokaisi ja tuki argumenttiaan uudella ammuksella suoraan kania universaaliniveleen.
Jänö ei jäänyt odottelemaan uutta luotimyrskyä. Se kiihdytti selittämättömän nopeasti luistellen hölmistyneiden klaanilaisten ohi ja mutisten yhä jotain epäselvää.
Ja oli jo pian poissa.
”Miten helkkarissa tällanen voi olla edes mahdollista”, klaanilainen etelän kuningaskunnasta päivitteli. Taguna makasi sairaalaosaston pedillä. Bloszar hoiti ampumahaavaa hoitajamatoranin kanssa. ”Mikä hemmetti se otus edes oli?”
”Sitä minäkin ajattelin kysyä, Kapura”, Matoro sanoi, mutta ympärilleen vilkaistessa tulen toaa ei näkynyt missään.
”Hän oli joukon viimeisenä, kun lähdimme. Hän saattoi jättäytyä jälkeen. Ei kai nyt yksin lähtisi sen perään?”
Krikcitillä oli taas silmillään aurinkolasinsa, jotka hän oli huomannut noukkia mukaansa.
”Eivätkö modet määränneet, että hän pysyisi linnoituksessa?” Bloszar kysyi antaessaan aparaattinsa vetää ulos luotia toan kyljestä.
Yhtäkkiä krikcit hätkähti.
”Matoro. Mitä tapahtui murha-aseelle?”
”… se otus potkaisi sen minulta. Eiköhän tutkintaryhmä ottanut sen hakiessaan ruumiin.”
”Toivon ainakin niin….”
Mutta Matoro ei miettinyt murha-asetta. Hän mietti ääntä päässään, joka tuntui jatkuvasti olevan yhä enemmän oikeassa.
♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫
Kapuran huone oli tyhjillään, ja sellaisena se pysyisikin kunnes yö viimein laskeutuisi. Seppä oli pikaisen käyntinsä aikana vain ehtinyt jättämään työpöydälle tohtorilta saamansa kirjan, joka lojui kalusteella avonaisena.
Muuten kalustus oli pelkistettyä. Tulen takoja säilöi omaisuuttaan mieluummin Pajaan, jonka yksityisyydessä mikään houreisista piirroksista roolipelisuunnitelmiin ei herättänyt ylimääräisiä kysymyksiä kenessäkään. Hänen huoneensa tehtäväksi jäi vain arkinen unentarpeen tyydyttäminen.
Siispä toa oli säilönyt kirjasen tänne pikemminkin pakosta kuin omasta tahdostaan, sillä Paja oli paitsi lukittu poliisivoimien käyttöön myös vailla aiempaa turvallisuuttaan. Tällä hetkellä muistojen talletus työtilaan vain takaisi, että ne näkisivät kaikki muutkin.
Vaikkakin salaisuus oli jo revitty rikki.
Arupakista tiesi nyt määrä henkilöitä, joka oli paljon suurempi kuin se, johon Kapura olisi päätynyt vapaaehtoisesti.
Mutta aina ei ollut muistanut edes kapteeni itse.
Sekavina yön tunteina hän oli rakentanut minäkuvansa uudelleen ja selvittänyt, miksei hän ollut koskaan tuntenut itseään eheäksi. Nyt hän osasi antaa kaipaukselleen nimen… mutta ei se sitä helpottanut.
Ei lainkaan.
Hento tuulenvire tunkeutui huoneeseen. Oliko ikkuna kenties auki?
Se nappasi kirjan sivun hellästi otteeseensa ja käänsi esiin uuden aukeaman.
