Eräs satama Eteläisen mantereen luoteisrannikolla.
Paradox nojasi otsansa rystysiinsä ja huokaisi. Ihan vain siksi, että hänen kätensä olivat liian pitkät siihen että hän olisi voinut nojata leukansa niihin. Hän istui pienen kuppilan terassilla olevassa pöydässä, koivupuun varjossa.
Paradox oli yli viikon ajan kiertänyt monet mantereen läntisen meren pikkusaarten kylät ja satamakaupungit etsien vihjeitä Bartaxista. Monissa paikoissa hän olikin kuullut paikallisten nähneen kookkaan laivueen seilanneen ohitse. Vain harvoissa satamissa se oli pysähtynyt. Satamasta toiseen kiertämisen jatkaminen olisi aika hakuammuntaa, lisäksi aikaa vievää. Bartaxin seurakunta on aina ollut useamman askeleen edellä, ja heidän jäljet alkavat jo kylmetä…
Krikcitiläisen huulten välistä kuului väsynyt puhallus. Hän aukaisi silmänsä aurinkolasiensa takana. Hän tiesi, että hänellä oli vielä viimeinen lanka käyttämättä johtokerässä.
Munkkikokelas ei vain millään pitänyt siitä.
“Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä….”
… mutta kun en minä HALUA palata sinne!
Ajatus palaamisesta hylättyyn Ath-koroon petturimunkin löytämisen toivossa oli Paradoxista ehkä maailman huonoin.
Lähinnä siksi, että nuorukainen tiesi ettei koro välttämättä olisi autio.
Paradox laski kätensä vihreälle, hilseilevällä maalilla päälystetylle pöydälle. Luihut sormet tunnustelivat varovasti vasemman kyynärvarren päälle sidottua sideharsoa, jonka päältä tumman takin hiha oli kääritty rullalle. Haava ei ollut näyttänyt enää niin pahalta kun hän oli viimeksi vaihtanut siteen. Suurten kakkuloiden peittämät kasvot tuijottivat sidettä mietteliäänä.
Krikcit vetäisi hihansa takaisin siteen päälle. Hän nousi ylös ja lähti talssimaan Orondesin luo. Hmph. Vaikken pidä tästä, en halua pettää Oraakkelin odotuksia. Noh, tällä kertaa voin ainakin valmistautua.
Visokki makasi sohvalla työhuoneessaan… ja meditoi. Petturitutkinnan sirpaleet vaelsivat pitkin hänen mieltään. Hänellä ei ollut vielä ollut aikaa selvittää, oliko Killjoyn petturiehdokkuus moderaattoreiden tiedossa vai ei, mutta koko petturin olemassaolo häiritsi häntä suuresti, ja siksipä hän oli viime aikoina käyttänyt suhteellisen paljon aikaa silkkaan asian miettimiseen, ratkaisun toivossa toki, mutta alkoi käydä selväksi, ettei asia märehtimällä parantunut.
Kapura.
Gekko.
Jake.
Domek.
Snowie.
Killjoy.
Visokin mieli uppoutui syvemmälle menneeseen, keskusteluun Killjoyn kanssa…
Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…
Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.
… loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon.
… kunnes oveen koputettiin. ”Sisään”, visorakadmin kehotti hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut ketään käymään pariin tuntiin, mutta toisaalta ei hänen toimistoonsa tarvinnutkaan varata aikaa. Ovi raottui hieman ja sen välistä kurkisti hattu ja volitak.
”Öhm, häiritsenkö?” 273 kysyi. ”Et suinkaan. Käy peremmälle.”
273 kohensi plastronia kaulassaan astuessaan sisään huoneeseen. ”Tuota noin. Tulin tälle kertaa erään hieman… efätavallisen asian vuoksi.”
Visokki räpytteli silmiään. ”Niin minkälaisen?”
Jäätutkija nosti kätensä takaraivolleen ja näpräsi naamionsa remmin auki. Hän uskoi keskustelukumppanin haluavan puhua kasvotusten. Visokki huomasi nazorakin kasvoista, äänestä ja mielestä huokuvien tunteiden perusteella asian olevan tiedemiehelle hankala käsitellä.
”Öh, anteeksi mutkikkuuteni, mutten oikeastaan osaa selittää asiaa kovin hyvin”, pakolainen totesi. ”Käy istumaan ja mieti sanasi rauhassa. Voit puhua suoraan minulle.”
273 oli herättänyt Visokissa mielenkiintoa eikä vain siksi, että tämä oli jotain ennennäkemätöntä, vaan myös siksi, että tämä oli psykologisesta näkökulmasta kiinnostava. Sitä se diktatuuri taitaa teettää…
Nazorak istuutui visorakia vastapäätä ja huokaisi syvään. ”Sinähän tiedät mielestä asioita? Näin olen ymmärtänyt.” ”Niin voisi sanoa.”
”En tiedä mitä tämä on, mutten osaa yhdistää tätä mihinkään muuhun kuin mieleen. Katsos… viime aikoina ajatuksiini on ikään kuin ilmestynyt asioita, jotka eivät ole liittyneet tietääkseni mitenkään meneillä olevaan tilanteeseen… e- eivätkä ne ole asioita, joita olisin aiemmin ajatellut tai muistanut.” ”Hmm. Sellainen voi johtua monesta asiasta, mutta kaikkein todennäköi-”, ehti Visokki sanoa, ennen kuin yhtäkkiä: ”HELEI! NIIN MUKAVA TAVATA, ARVOISA JÄÄTUTKA!
273 säikähti niin että meinasi kaatua tuolillaan. Hän kompuroi ylös ja katsoi ympäriinsä kiihkeästi huutajaa etsien. ”Manu, ei nyt!” Visokki voihkaisi epätoivoisesti.
Lopulta 273 tuijotti taas Visokkia. ”Taas uusi telelaatikko?! Miten tämä järjestö jysyy kasassa jos te kaikki jystytte lukemaan toistenne ajatuksia?!” ”Asiaan on hyvin yksinkertainen selitys, arvoisa 372! Emme me pystykään! Jos pystyisimme, tietäisimme kaikki teidän imperiuminne aikeet etukäteen ja ennakkoon. Ja sehän kyllä kelpaisi, mutta valitettavasti asiat eivät ole niin yksinker-” ”Tässä on… Makuta Nui”, Visokki tuhahti keskeyttäen Manun aivan yhtä tökerösti kuin tämä oli keskeyttänyt hänet aiemmin. ”Pahoittelen, että jouduitte tapaamaan toisenne.” ”Mutta minäpä en ole lainkaan pahoillani! Haa, tämä mies on ihan loistotyyppi, tiedätkö!” Makuta Nuiksi kutsuttu huudahti innostuneena.
273 yritti vieläkin etsiä telepaattisten viestien lähdettä. Mutta huoneessa ei ollut kuin he kaksi. ”Missä hän on? Toisessa huoneessako?” ”Minähän olen tässä näin! Olen Visokin raivostuttava ja häiriintynyt sivupersoona! Sama olento puhuu sinulle kahdella eri telepaattisella äänellä!” ”Tuo ei ole totta!” Visokki parkaisi. ”Minun päässäni on makuta. Ja haluan sen pois sieltä, ihan tiedoksi vain.” ”Ja minä haluan pois täältä. Minulla on sinulle tarjous, Jääpuikkotutkija!”
273:lta meni hetki prosessoida visorakin ja ilmeisesti tämän päässä asuvan serafin keskustelua. ”Öh, tarjous…? Siis minulle? Mitä sinulla on minulle tarjota?” ”Manu, ei. Lopeta. Jäätutkija, onko sinulla mitään hajua siitä, mitä makutat ovat?” Visokki sanoi aavistuksen verran epätoivoa äänessään.
273 mietti hetken. ”Öh, tiedän heidän osansa matoralaisten uskonnossa ja maailmanhistoriassa…”
Vasta nyt nazorak alkoi tajuta, että oli tekemisissä yhden maailman mystisimmän rodun jäsenen kanssa. ”Ja se kaikki on totta! Kaikki, mitä myytit ja legendat kertovat! Voisin tappaa miljoona nazorakia pelkästään ajattelemalla heitä! Ha ha haa!” makuta nauroi maanisesti. ”Eikä pystyisi, olisimme muuten jo voittaneet koko sodan”, Visokki tuhahti.
Jäätutkija ei ollut aivan varma, kumpaa osapuolta riitelevästä telepaattikaksikosta hänen pitäisi uskoa. ”Mitä tahdot minusta, makuta…?” ”Kerro minulle, nazorak numero 723, miten teidän puhdastakin puhtaampi lajinne syntyi”, makuta vastasi lipevästi, ja 273 pystyi hyvin kuvittelemaan tämän lipovan huuliaan… jos vain olisi pystynyt kuvittelemaan tälle ruumiin. Hän myös ärsyyntyi siitä, ettei makuta muistanut hänen todellista numeroyhdistelmäänsä.
”E- en tiedä. Mutta eihän kukaan historiassamme tiedä, miten kaikki muutkin lajit ovat syntyneet?!” 273 järkeili närkästyneesti. ”Oikea vastaus, Säätutkija! Tiedätkö mitä. Minäpä tiedän, miten teidän lajinne, ja kaikki muutkin lajit, ovat syntyneet. Ha. Ja tiedätkö, mikä siinä on parasta? Se, etten kerro sinulle!” ”Manu”, Visokki oli silminnähden vaivaantunut. ”Eikö tuo ole vähän lapsellista.” ”Paitsi, että”, makuta jatkoi, ”saatanpa kertoakin, jos otat vastaan tarjoukseni, josta ei voi kieltäytyä. Paitsi, jos on tosi typerä. Mitä sinä et varmaankaan ole, rakas nazorak.”
Mitä pirua… ei- ei hän voi puhua totta. Tosin hän on makuta. En tiedä heistä paljoakaan- 273 ajatteli, kunnes tajusi puhuvansa kahden ajatustenlukijan kanssa. 273 yritti hiillostaa makutaa lisää. ”Vaikka tietäisitkin jotain lajiini liittyvää ja vaikka ne tiedot olisivatkin edukseni, niin minulla on nyt mielessä muita kysymyksiä. Luuletko voivasi vastata niihinkin, vai voisitko antaa minun huhua Visokin kanssa?” ”Arvoisa Jäätutkija, minä en luule vaan minä voin. Mutta ehkä otin hieman liian aggressiivisen linjan, joka ei ole tavallisen hienovaraisuuteni mukaista. Keskustelkaa toki.”
Nazorak ja visorak huokaisivat.
”Niin, mitä olit sanomassa?” 273 kysyi. ”Hyvä kysymys”, Visokki sanoi yrittäen toipua Manun interventiosta. ”Mietit, mistä ylimääräiset ajatukset tulevat? On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että joku todella salamyhkäinen mielenvoimien käyttäjä yrittää vaikuttaa sinuun hienovaraisella suggestiolla.”
”Onko teillä listaa kaikista kaupungin teletaateista?” ”Ei varsinaisesti, mutta ei meitä monta ole. Tänne kyllä saapui hiljattain eräs matoralainen, jolla kuuleman mukaan oli mielenvoimia, mutta hänet murhattiin jossain typerässä välikohtauksessa, joten en usko, että hänkään aiheuttaa ongelmia. Minä, Makuta Nui ja muutama matoran Athin kirkon jäseniä.”
”Tavasin muutama päivä sitten Matoro Mustalumen. Hänellä on telefatianaamio”, nazorak täydensi.
Visokki oli hetken hiljaa miettien. ”Voisitko kertoa tarkemmin, millaisia ne ’vieraat ajatukset’ ovat?”
273 oli vuorostaan hetken hiljaa. Hänen oli vaikea pukea tuntemuksiaan sanoiksi. ”Ne ovat kuin… välähdyksiä hetkistä ja keskusteluista, joissa en tiedä olleeni. Osat niistä ovat kuin puhetta, osa häilyviä kuvia paikoista. Ja epäselvän niistä tekee jonkinlainen… kohina.” ”Hmm. Kuulostaa ihan siltä kuin…” Visokki aloitti. ”… joku vuotaisi ajatuksia” kuului Manun kuiskaus. ”… no, niin”, Visokki myönsi. ”Jos joku, joka ei ole kauhean tietoinen siitä, että kykenee telepaattiseen viestintään, huutaa ajatuksensa kaikille… ja ehkäpä sinulla on jonkinlaista herkkyyttä niiden ajatusten kuulemiseen?” ”Tai sitten joku tekee sen tahallaan”, Manu totesi, ”nimittäin huutaa ajatuksiaan juuri sinun päähäsi. Kohina on kyllä outoa. Mutta älä huoli, 237, mieli ei ole niin yksinkertainen asia, että sinun pitäisi pelätä jonkun ’lukevan ajatuksesi’ – ikään kuin se olisi jokin sanomalehti, jota kuka tahansa tunkeilija voisi väännellä ja käännellä mielensä mukaan ilman, että huomaat yhtikäs mitään. Näinhän se ei toimi. Jos joku yrittää tunkeutua mieleesi ja saada selville syvällisesti, mitä sinä ajattelet… etköhän huomaa sen. Useimmat huomaavat. Toisaalta ihan kaikki eivät edes huomaa, jos niiden takamukseen iskee skalpellin, joten en mene takuuseen…”
”…” ”Manu, voisitko…” Visokki aloitti. ”Anteeksi, taisin taas keskeyttää teidät. Puhutte kovin mielenkiintoisista asioista. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, Jäämies, miten paljon teidän tiedekunnassanne tutkitaan mielenvoimia?”
”E- ei tietääkseni kovin paljon. Toki on tiedemiehiä ja ssykologiaan erikoistuneita osastoja. Tutkijoiden johtaja, Sää-, eikun, öh, Mää- äs!”
Viherrys kohosi 273:n kasvoille. Näinä hetkinä hän vasta tajusi kuinka kiusallinen hänen puhevikansa oli.
”T- täätutki- ei. No kuitenkin! Johtajamme on lajimme aivorakenteen tutkija ja Imleriumin sieluntieteen serustaja…” ”Teidän suutanne ja kurkkunne rakennetta ei ole oikein tehty matorania puhumaan”, Manu totesi hieman huvittuneena – ja totesi sen jälkeen 273:n suureksi hämmästyksesi sujuvalla zankrzoralla: ”Mutta meidän ei tarvitse antaa sen olla ongelma.”
”…Osaat kieltämmekin?” 273 kysyi yllättyneenä. Makutan tietämys alkoi jo hieman hermostuttaa nazorakia. ”Mitä, jos puhutaan kieltä, jota minäkin ymmärrän”, Visokki murahti. ”Pahoitteluni, rakas, emmehän toki halua sulkea arvoisaa emäntäämme keskustelun ulkopuolelle” Manu naurahti. ”Mutta tiedätkö, on tosi innostavaa puhua tiedemiehen kanssa! Kepe ei ole ollut pitkään aikaan samassa paikassa kuin minä. Ehdin jo unohtaa, miten tiedemiehillä on aina sellainen tietyntyyppinen… oikeanlainen asenne!”
273 naurahti hermostuneesti. ”Siksikö tarjoat minulle tietoja lajistani? Mitä sinä haluaisit vastineeksi ylinäätään?” nazorak kysyi ja kohotti toista tuntosarveaan. ”Ha, siksi… mutta en vain siksi. On todella inspiroivaa huomata, ettei jokaisesta teidän lajinne jäsenestä ole korruptoitunut sellaista kuonaa kuin Stevestä.”
Jäätutkijaa jäi mietityttämään, kuka ”Steve” oli, mutta päätti olla kyselemättä liikaa. Ylipäätään liian moni asia mietitytti tiedemiestä sillä hetkellä. Oliko mahdollista, että joku telepaatti lähetti hänelle omituisia väläyksiä? Jos teki, niin miksi? Ja miten tämä uusi makuta visorakin päässä saattoi tietää niin paljon nazorakeista, sekä miten hän tietojen annosta hyötyisi?
Nazorak päätti siirtyä sillä hetkellä helpoiten ratkaistavaan kysymykseen. Tai siltä se hänestä tuntui.
”Makuta Nui. Kerro suoraan. Mitä sinä haluat minusta vastineeksi tiedoistasi?” Nazorak ei ollut aivan varma, saattoiko luottaa Varjon enkeliin, mutta tämä selkeästi antoi ymmärtää tietävänsä jotakin.
Manu kuulosti hymähtävän. ”Palvelusta.”
”Halvelusta?”
”En pyydä pientä palvelusta, kuten ’kastele kalani’ tai ’syötä kukkani’, vaan jotain, mikä muuttaa elämäsi hetkellisesti. Mutta vastapalvelukseksi saat enemmän informaatiota Nazorakein Imperiumista kuin propaganda-, anteeksi, totuusministerillä olisi tarjota – ja kaupan päälle ilmaisen mielensuojauksen sopimuksen keston ajaksi! Tarjous on voimassa rajoitetun ajan.”
”273, ole todella varovainen, ennen kuin suostut mihinkään”, Visokki varoitti ilmeisesti luovuttaen Manun vaientamisen yrittämisessä. ”Tuo mies on ehkä kieroin tuntemani.” ”Ja tuo nainen ehkä kaunein tuntemani”, lohkaisi Manu takaisin.
Niin ristiriitaista tietoa, 273 ajatteli. Makuta ei vieläkään sanonut, mitä tahtoo, eikä varmaan sanokaan ennen kuin olen jo suostunut. Mitä tehdä…? Edes Visokkikaan ei luota häneen. Mutta olisiko hänellä jotain tietoa jota tarvitsen, vai bluffaako hän vain? Makutat ovat kuitenkin maailman kuuluisimpia tieteilijöitä…
Nazorak katsoi tiukasti Visokin silmiin, koska jostain syystä uskoi makutankin katselevan häntä niistä.
”Anna minulle yksi asia. Jotain konkreettista, ettet ole vain nuhetta…” ”Jos kerron sinulle jotain konkreettista, jotain sellaista, mitä et vielä itse tiedä, voit syyttää, että vedän kaiken hatusta! Vaikka ei minulla ole hattua juuri nyt. Sinulla ei ole mitään syytä luottaa minuun, mikä toden totta muodostuu aika kynnyskysymykseksi. Olisiko sinulla itselläsi ratkaisua?” ”Odotas hetki, Jäätutkija, minulla on hieman kahdenkeskeistä asiaa enkelilleni”, Visokki tuhahti.
”No mikä nyt on?” Manu kysyi. ”No sinä. Ehkä minun vain pitäisi kertoa tuolle, että sinä olit luomassa sen lajia.” ”Äläs nyt, tuolla on ehkä kaikista paljastuksistani eniten shokkiarvoa.” ”Niin varmaan onkin! Ehkä juuri siksi! ”Minun olisi ehkä kuitenkin parempi kertoa se hänelle.” ”Miksi olisi?” ”Koska minulla on kaikki jatkovastaukset, ja jos rikot hänen luottamuksensa minuun jo ennen kuin sitä on syntynytkään, hän jää vaille niitä vastauksia, mikä taas repii hänenlaisensa tiedonjanoisen henkilön kappaleiksi sisältä päin. Eiköstä.”
Visokki sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäätutkija. On totta, että Manu ei ole luotettavin olento maan päällä, mutta hän tosiaan tietää jotain, mitä sinun on ehkä parasta kuulla häneltä itseltään…”
”Eli… huhut hänen huolestaan?”
Visokki mietti hetken. ”Kyllä…”
Päätös oli nazorakilla. Ostaakko mahi säkissä?
Jäätutkija sulki silmänsä. Ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muuta suunnitelmaa, kuin pysyä hengissä linnakkeessa. Joten… kaipa tämä voisi antaa minulle uuden suunnan, miten jatkaa? Ei kai se nyt mitään niin vaarallista voi olla. Hänhän on kuitenkin klaanilainen…
273 aukaisi sinisilmänsä. ”Hyvä on. Suostun.”
”Mukava kuulla, 273. Lupaan, ettei elämästäsi puutu jännitystä seuraavina viikkoina! Kuten totesin, minä vähän kuin haluan pois Visu-paran päästä. Olen ehkä vähän pahoillani tästä seuraavasta, mutta sinä vähän niin kuin suostuit.”
”Mi- mitä tarkoitat?”
Manu huokaisi. ”Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta. Tule lähemmäs ja kumarru.”
Hieman epävarmasti 273 astui lähemmäs sohvalla makaava visorakia ja kumartui tämän eteen.
”Niin…?” ”Nyt, pussatkaa.” ”…”
”…”
KOPS, yhtäkkiä Visokin pää jysähti 273:n otsaan.
273:n näkö pimeni.
Mieli
Kop kop kop.
Kop Kop Kop.
”Huhuu! 732! Voisitko tulla avaamaan? Tämä ovi taitaa olla lukittu.”
Nazorakin siniset silmäluomet aukesivat hitaasti. Hänen päänsä tykytti, ja hänen oli noustava istumaan varovasti. Jäätutkija irvisti ja nosti kätensä otsalleen.
”… mitä ihmettä tapahtui.”
Mutta visorakadminin yllättävän väkivaltainen liike haihtui hänen mielestään, kun 273 tajusi katsoa ympärilleen.
Valkoisuutta.
Pelkkää valkoisuutta.
Missä olen…?
273 istui puolimakaavassa asennossa täysin valkoisessa tilassa. Missään ei erottunut muotoja, huoneen kulmia, tai edes horisonttia antamassa tietoja tilan koosta. Oliko se ääretön? Kehoaan tarkastellessaan tiedemies huomasi, ettei hänellä ollut enää hänen vaatteitaan.
273:n ajatukset keskeytti kuitenkin taas koputus. Vasta nyt hän huomasi takanaan vähän matkan päässä olevan metallioven.
”Huhuu! Avaisitko oven? En mielellään halua repiä sitä saranoiltaan, vaikkei sillä välttämättä olisikaan merkitystä mielesi rakenteen kannalta.”
273 nousi varovasti seisomaan ja käveli oven luo. Nazorak hapuilin oven reunaa, ja kun ei löytänyt seinää, hän kurkisti ovenkarmin toiselle puolle. Ovi näytti aivan normaalilta takaakin, paitsi ettei sillä ollut seinää, eikä silloin ketään oven takanakaan.
Silti siitä kuului koputus.
273 tuijotti näkyä silmät selällään, käsi edelleen otsallaan. Hourailenko minä?
Lopulta nazorak laski kätensä metalliselle rivalle ja painoi sen alas. Ovi aukesi. Ja sen takana oli…
… pieni ussalrapu. Se sama, jonka 273 oli nähnyt Tawan toimistossa.
”Terve”, rapu sanoi katsoessaan nazorakia ylöspäin. ”Täällähän on tyhjän näköistä.”
”…” 273 katsoi rapua. ”Nösö?”
”Se on kuule Nöpö sinulle. Sinun pitäisi harjoitella p-äännettä. Ja enhän minä Nöpö ole, vaikka varmasti ainakin yhtä söpö! Höhöö, tajusitko. Mutta, haluatko taikoa tänne vähän miellyttävämmän ympäristön?”
Ussal vipelsi ovenraosta samaan tilaan 273:n kanssa. Nazorak katsoi sitä hämmentyneenä.
”Aluksi voisit selittää, mikä paikka tämä on…”
”No tämä on tila, jonka mielesi on rakentanut tietoisuuttasi varten konkretisoidakseen tätä keskustelua pääsi sisällä. Tai vähän jotain sen suuntaista. Mutta sinä voit kyllä ihan itse hallita, miltä se näyttää. Tai ainakin teoriassa voit. Sen pitäisi jossain määrin varmaankin toteuttaa ajatuksiasi. Uskoisin.”
273 asteli ympäriinsä ja yritti hahmottaa äärettömältä tuntuvaa tilaa. ”O- olemmeko me siis minun päässä-”
273 nosti kätensä kurkulleen. ”Sanoin sen oikein?”
”Hyvä, hyvä! Siitä se lähtee. Se on vaikea äänne, koska teidän kielessänne sitä ei varsinaisesti ole. Voimme puhua myös zankrzoraa, mutta ehkä haluat harjoitella matoraniasi. Ja kyllä vain, olemme sinun päässäsi, ja minä ajattelin asustella täällä jonkin aikaa. Toivottavasti et pahastu.”
Nazorak tuijotti ussalia. ”Asuisit minun päässäni, aivan kuten äsken olit Visokissa? Voisitko viimein kertoa miksi ja kuinka kauan?”
”Minulla on tehtävä, jota varten tarvitsen ruumiin, joka voi hieman paremmin kuin Visu-kulta, joka adminina on varsin sidottu Klaanin hallintoon, liikkua paikasta toiseen. Lisäksi olet hyvin mielenkiintoinen henkilö, ja haluan auttaa sinua.”
”Pitääkö meidän lähteä Klaanin ulkopuolelle? Minne päin saarta?” Jäätutkija oli edelleen hämmentynyt tästä kaikesta. Makutasta, mielimaisemasta ja makutan tehtävästä.
”Kaikki aikanaan, 327. Liika informaatio yhdellä kertaa voi olla jopa haitallista!”
”Miten täkäläisille on niin vaikeaa muistaa kolme numeroa”, nazorak tuhahti. ”Sama asia kuin minä sanoisin teidän nimenne koko ajan väärin.”
”Jos nimessä sattuu olemaan p-äänne, niin sinä kyllä sanot sen väärin. Ei pahalla. Mutta kolme numeroa voi laittaa kuuteen eri järjestykseen. 273 siis, oletan.”
”Voinet sanoa minua sitten Jäätutkijaksi”, 273 totesi, kunnes kirosi. ”Senkin te väännätte miten sattuu.”
”Jäätutkija on tylsä. Ammatit ja tittelit ovat tylsiä. Kuka muka kutsuu Steveä ’Kenraaliksi’? Hä?”
”… kaikki nazorakit?”
”… niin, aivan. Ihmeen militaristit. Minähän en sinua Jäätutkijaksi kutsu, Jäätutkija! Mistä nimestä sinä pidät itse?”
273 tuijotti Manua.
”Nimestä?”
”Nimestä.”
”Mutta eihän nazorakeilla ole nimiä…”
”No ei tietenkään, kun teille ei niitä kukaan anna!”
Valkoinen nazorak ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan kutsua itseään muuksi kuin Jäätutkija 273:ksi.
”Öh, e-en minä tiedä. Ei tule mitään mieleen.”
”No piru.”
Tässä vaiheessa makutan jalat alkoivat muuttua silminnähden pidemmiksi, ja kohta 273 huomasi seisovansa valtavan hämähäkin varjossa. Hämähäkin pää muuttui mustaksi kanohiksi, ja tämä tuijotti nazorakia kiiluvilla punaisilla silmillä.
”Näytät pienemmältä täältä käsin.”
”Jos pystyt tekemään noin, niin etkö voisi ottaa muotoa jota, öh, on helpompi katsoa silmiin?” Iso hämähäkki näytti torakasta hieman uhkaavalta.
”Kyllähän se käy.”
Niine sanoineen hämähäkki alkoi kutistua ja muuttaa muotoaan. Tämä muuttui humanoidimman muotoiseksi, kasvatti itselleen lepakon siivet ja prototeräksisen piikikkään haarniskan, punaisen, mustan ja hopeisen väreissä. 273:n edessä seisoi nyt hahmo, jolla oli toan ruumiinrakenne, mutta jonka haarniska näytti siltä, kuin sen olisi suunnitellut…
”… minä itse!” Makuta naurahti ja laski kätensä tuttavallisesti torakan harteille. ”Joko on parempi?”
”Tuoltako sinä normaalisti näytät?” 273 katsoi makutan naamiota. ”Ja… miksei sinulla ole fyysistä ruumista ylipäätään?”
”Voi, pitkä tarina. Kerron toiste. Mutta nyt, se nimi.”
Makutan veljeily tuntui nazorakista hieman kiusalliselta. ”E- en minä tiedä. Keksi sinä, jos haluat…”
”No niin, luotat oikeaan henkilöön!” Manu nosti kätensä Jäätutkijan hartioilta ja paukautti ne yhteen. ”Oikeastaan olen miettinyt sinulle jo pari. Miten olisi Mozart? Tai Manchester.”
273 teki kasvoillaan ilmeen, joka muistutti nenän nyrpistämistä. ”… Nääh. Ei M:llä alkavaa. Eikä liian pitkää.”
Manu raapi leukaansa. ”Hmh, okei, ei ehkä sitten. Jokin hieman helpommin lausuttava. Pehmeäsävyinen. Kuusi kirjainta, kyllä.”
Makuta mietti hetken hiljaa, kunnes käänsi taas punaiset silmänsä nazorakiin. ”Muuten, tyhmä kysymys, mutta vietetäänkö Imperiumissanne nimeämispäivää?”
”Ei. Ainoat juhlat ovat voitonjuhlat.”
”Masentavaa. Mutta hei! Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Manu asteli valkoisen nazorakin eteen. Hänen kasvoilleen nousi vieno hymy, jota tiedemies olisi saattanut pitää epäilyttävänä. Manu kuitenkin kohotti vasemman kätensä kasvojensa tasalle ja napsautti kynnekkäitä sormiaan. Sinisinä leimahduksina makutan kohotetun etusormen ympärille ilmestyi kuusi hohtavaa nazorak-kirjainta. Kirjaimet kelluivat keveästi ilmassa.
”Harva nazorak saa koskaan elämänsä aikana kuulla itseään kutsuttavan oikealla nimellä. Uskon siis, että tämä on sinulle iso juttu”, Manu totesi lämpimästi. Hän pyöritti sormeaan ilmassa, jolloin kirjaimet alkoivat kiihtyvällä vauhdilla pyöriä sen ympärillä. Lopulta makuta ojensi kätensä. Nazorak hätkähti, kun siniset kirjaimet liukuivat ilmassa ja alkoivat kiertää häntä.
”Nyt minä annan sinulle lahjan, joka lopullisesti irrottaa sinut Imperiumin kahleista!”
Manu puristi kätensä nyrkkiin, mutta aukaisi sitten nyrkkinsä nopeasti. Kirjaimet pysähtyivat Jäätutkijan kasvojen eteen.
Nazorak katsoi nimeään.
Visokin toimisto
Visokki oli kumartunut tajuttoman nazorakin eteen ja yritti tuuppia tätä hereille saksillaan. ”273! Manu! Mitä sinä teet hänelle?! Visorak oli hämmästynyt siitä, että makuta oli jotenkin onnistunut saamaan hänen kehonsa pieneksi hetkeksi hallintaansa. Admin toivoi, että kolahdus ei ollut sattunut liikaa.
Puulattialla makaava rahi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Hän vääntelehti ja inahteli kivuliaasti, onnistuen nousemaan istumaan. Hän hautasi päänsä käsiinsä. ”Jäätutkija! Voitko hyvin?” visorak kysyi huolestuneesti. ”Oi, minä ja Kelvin voimme oikein hyvin! Älä yhtään huolehdi meistä, vaan palaa toki takaisin miettimään sitä hiton petturia”, Manu sanoi. Mutta ei Visokin päässä. Serafi oli viimein ottanut uuden isäntäeliön.
Mutta vielä hämmästyneenpänä siitä, että nazorakin pääkoppaa asutti nyt kaksi mieltä, Vastausten etsijä ei vieläkään uskonut äsken tapahtunutta todeksi.
Mustat nahkahanskat narisivat, kun nazorak puristeli ristimiään käsiä hermostuneesti. Hän oli yksin huoneessa, odotellen vanginvartijaa tuomaan Klaanin nazorakvankeja hänen kuulusteltavaksi. Vaikka tiedemies oli lopulta suostunut juuriadminin pyytöön puhua vangeille, hän oli silti jännittynyt siitä miten nazorakit suhtautuisivat häneen. ”Se ylikessu-kirjanpitäjä on kuulemma käyttäytynyt ihan hyvin vartijoita ja muita vankeja kohtaan, mutta kuulin että joku olisi epäillyt hänen terveyttään. Mutta se pommittaja on ollut hieman ikävämpi tapaus. Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen”, 273 kertasi moderaattori Paacolta saamiaan tietoja.
Kuului metallinen kalahdus, kun raskaaseen oveen työnnettiin avain, joka aukaisi lukon. Ovi raottui ja sisään astui haalean ruskea nazorak vaaleanpunaisen toanaisen saattelemana.
”Joten…” toa aloitti ”Tässä on ylikersantti 1034, rouva…?”
”Jäätutkija…?” volitakkasvoinen nazorak totesi hieman epävarmasti. Jokainen nimen-kysymis-tilanne oli hänelle aina yhtä vaikea.
”Rouva Jäätutkija, aivan!” tulen toa varmisti pirteästi. ”Iloista kuulustelua! Minä tästä peräännyn, mutta muistakaa…”
Vanginvartija viittasi huoneen sivulla olevaan peiliin, joka heijasti tilan peilikuvan.
”…Iso-Paaco katsoo!”
Toa istutti vaaleanruskean nazorakin pöydän edessä olevaan tuoliin ja perääntyi ovelle. ”Huikatkaa sitten, kun olette valmiit! Saatan ylikessun takaisin osastolleen ja tuon sen toisen.”
Huoneeseen talutettu vanki-nazorak katseli outoa hahmoa edessään. ”Krhm…”
Siniset silmät tapittivat pöydän toisella puolella istuvaa, käsiraudoitettua vankia jännittyneinä. Viimeisin kerta, kun hän oli nähnyt oman lajitoverinsa oli silloin kun urogejegein tarkkuuskiväri oli räjäyttänyt yhden sellaisen rintakehän sen typerän musiikin soidessa. Se oli myös viimeisin kerta, kun hän oli pakon edessä joutunut myös tappamaan oman lajitoverinsa.
”Öh, hei…” hattupäinen olento sanoi. 1034 hätkähti.
”P- puhutko kieltäni?”
Volitakasvo nyökkäsi. ”Adminit pyysivät minua jututtamaan sinua. Kuinka kauan olet ollut täällä?”
Ylikersantti 1034 tihrusti entistä tarkemmin – mikä oli tämä outo olento hänen edessään? Ainakin se puhui sujuvaa zankrzoraa. Olivatko bio-klaanilaiset ryhtyneet luoviksi kuulustelumenetelmissään?
”Öh, kuukausi tai kaksi. Vai olisinko kolmekin? Täällä ei ole ollut näkyvissä kelloa tai muutakaan ajanilmaisinta, sydämeni sykkeen lisäksi.”
273 nyökkäsi vaitonaisesti. “Tiedät varmaan jo, mistä Klaanin johto haluaa minun kysyvän. Olit Rautasiivellä työskentelevä kirjanpitäjä. Mutta kuitenkin kun klaanilaiset ottivat sinut panttivangiksi, Amiraali oli valmis neuvottelemaan henkesi säästämiseksi. Klaani haluaa tietää, mikä sinussa on niin erikoista.”
”En tiedä…” vangittu aliupseeri aloitti, mutta hänen sanansa vaihtuivat pian yskinnäksi. Hetken jälkeen 1034 sai taas sanansa haltuunsa. ”En tiedä, kuka olet, mutta kaikki nämä kysymykset on jo esitetty minulle. Kysy administolta tai vaikka siltä punaiselta kuolemankoneelta…”
“Valitettavasti he eivät usko sinun kertoneen kaikkea. He toivoivat sinun olevan yhteistyökykyisempi minun kanssani.”
Naamiopää huokasi. Hän vielä kerran mietti, olisiko tämä hyvä idea. “Ja siitä puheen ollen…”
Jäätutkija irroitti naamionsa remmin ja laski sen hitaasti kasvoiltaan. Samalla hän laski hattunsa pöydälle volitakin viereen.
Ylikersantin apaattiset kasvot muodostivat uuden ilmeen. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli hämmästynyt. ”Kuka…?”
Valkoinen nazorak vältteli Ylikersantin katsetta. “En ole varma, onko minun edukseni hyvä kertoa sinulle itsestäni. Otin jo valmiiksi ison riskin, kun paljastin olevani nazorak.”
Vankisellin vakiotorakka arvioi valkoista lajitoveriaan. ”Olet… Värisi… Mihin osastoon kuulut?”
Jäätutkija pitäytyi linjassaan olla kertomatta liikaa. ”En enää mihinkään, sen verran on varma.”
1034 hymähti. ”Niinpä niin… Entä minä sitten, kuulunkohan minä? Koska, no, olet aivan oikeassa. Amiraali oli epätavallisen huolissaan hyvinvoinnistani. Mutta valitettavasti… valitettavasti en osaa kertoa enempää.”
Sillä vähänpä Ylikersantti tiesi viimeisestä terveystarkastuksesta, joka häntä olisi kaappauksensa iltana odottanut.
”Sinä siis hoidit Rautasiivellä kirjanpitopuolta?” 273 kysyi. ”Oliko siellä mitään erikoista, miksi uskot Merivoimien johtajan pitävän sinua arvossa?”
Ylikersantti nosti sormensa otsalleen ja kurtisti kulmiaan. ”Joskus muistaminen tuottaa vaikeuksia… Ne eivät- eivät- eivät ole minun- Minä…!”
Jäätutkija katsoi kuulusteltavaansa. Mikä häneen oli iskenyt?
Pian 1034 sai kuitenkin puheensa ja hengityksensä tasattua. ”…ei. Vastauksena kysymykseesi, ei ollut mitään erikoista. En tiennyt mitään, mitä kymmenet muutkin Nazorakit eivät olisi tienneet.”
”Hyvä on. Ymmärrän…”
Jäätutkija ei ollut aivan varma, uskoako merinazorakia. Ainakaan 1034:llä ei ollut mitään syytä luottaa häneen. 273 oli kuitenkin luvannut administolle yrittävänsä saada nazorakista tietoja irti.
”Minkä arvoasteikon tasoisia nazorakeja tunsit?”
1034 käänsi katseensa pöytään. ”No, minä olin Amiraali 002:n ykkösmies… mutta vain paperitöissä. Sotastrategia ei kuulunut alaani. Pyörittelin kyllä lukemia kauppasaarron saaliista, mutten koskaan tiennyt, mihin laivastomme seuraavaksi ryhtyisi.”
273 nyökkäsi. ”Entä kuinka isänmaallinen olet?”
Kysymys sai Ylikersantin kasvot vääntymään outoon ilmeeseen. ”Minä… Kaikki… ei minulla koskaan ollut mitään muuta. Eihän…”
Jäätutkija katseli edessään vaikenevaa hahmoa. Uudet ajatusmallit aiheuttivat aliupseerille selvästi päänvaivaa.
Hän on ollut pitkään yksin sellissään, kaiketi vähäisessä kanssakäymisessä. Vanginvartijat eivät ole edes antaneet hänen puhua toisen nazorakvangin kanssa. Ehkä hän kaipaisi mukavampaa jutusteltavaa…
”Millaista Rautasiivellä oli olla töissä?”
Kysymys tuli 1034.lle yllätyksenä.
”Märkää. Tuulista ja märkää”, Ylikersantti naurahti väsyneesti. ”Mutta se oli koti.”
Jäätutkija ei voinut olla ajattelematta vuoritutkikohtaansa.
”En koskaan tullut erityisen hyvin toimeen muiden kanssa”, 1034 jatkoi. ”Mutta Amiraali oli aina minulle hyvä. Luulen, että siksi minusta ei pidetykään. Sanoivat minua lellikiksi ja pelkuriksi… Hmm…”
Ylikersantti piti pinen miettimistauon. ”Saattoivat… saattoivat olla oikeassakin. Ennen kuin saimme klaanilaiset Rautasiiven kannelle, en ollut koskaan edes nähnyt taistelua – oikeaa taistelua – ja myönnän olleeni kauhuissani. Sen jälkeen kuitenkin… Hmph, ehkä kaikkeen tottuu.”
Ylikersantti muisteli ensihetkiään klaanilaisten kanssa. Soturimunkkeja, pakoyritystään ja aikaansa selliosastolla. ”Taisin hävittää pelkoni merelle. Osa muista tunteistani taisi jäädä sinne myös.”
273 nojasi leukansa hansikoituihin nyrkkeihinsä. Hän ei voinut olla samaistumatta Ylikersanttiin. Molemmat nazorakit olivat kokeneet kovan matkan tähän pisteeseen. Ja ehkä… tiedemiehen päähän nousi uusi ajatus. Ehkä sen vuoksi… hän voisi olla hyvä liittolainen.
”Minä olen ollut tasan kerran elämässäni merellä”, tiedemies muisteli. ”Noin vuosi sitten, kun Imperiumi matkasi tälle saarelle. Olen aika nuori…”
273 käänsi katseensa sivuun muistellessaan. ”Silloin juuri kukaan ei pitänyt minusta. Ei esimieheni tai työtoverini. Osaat varmaan silmieni väristä päätellä, millaisen kohtelun olen ansainnut.”
1034 pysyi vaiti. Jäätutkija arveli, ettei ole hyväksi kiinnittää enempää huomiota mutaationsa.
”Mutta yksi ei erityisesti pitänyt. Hän halveksui minua ja minä vihasin häntä… jopa niinkin paljon, että halusin tasata tilit. Pidellä asetta hänen silmien edessä ja painaa liipaisinta. Ja yhtenä päivänä minulle se tilaisuus suotiikin.”
1034 kohotti toista tuntosarveaan. Nytkö muukalainen suostui kertomaan itsestään.
”Sekaannuin Imperiumin vastaiseen toimintaan, ja nyt minua jahdataan. Lopulta pakenin ja päädyin tänne, pitkän matkan jälkeen.”
”Tapoit maanmiehesi..?” 1034 tuumi ääneen. ”Minä en ole joutunut samaan tilanteeseen. Kuitenkin… jätin yhden omistamme kuolemaan, kaukana kotoa. Hän sanoi, että se on oikein, että minun täytyi elää… Mutta minusta ei tunnu siltä. Joskus öisin, kun mieleni harhailee, luulen kuulevani hänen äänensä. Hän kuoli vuokseni, syystäni. Kannammekohan samaa taakkaa… ”
273 nosti katseensa Ylikersanttiin. Nazorak otti tiedemiehen tarinan aika hyvin.
Tiedemies vilkaisi sivusilmällään seinustalla olevaa peiliä, jonka takana ilmeisesti oli kamera.
”Hmm, sinun on varmaan palattava selliisi. Voinko tehdä vuoksesi jotain?”
1034:n katse hieman kirkastui.
”Hmm… Jos aivan totta puhutaan, tahtoisin nähdä auringot. En koskaan viihtynyt maan alla, ja Rautasiivellä oli aina niin valoisaa. Ainakin, jos muistini ei valehtele.”
”Hm, katson että voinko järjestää sen.”
Sen sanottuaan 273 puki naamionsa takaisin kasvoilleen ja käveli kuulusteluhuoneen perälle, koputtaen oveen. Vaaleanpunainen tulen toa astui sisään.
”Eiköhän palata selliin”, Tyttötahu ilmaisi läsnäolostaan. ”Tule.”
Hän auttoi käsiraudoitetun torakan ylös ja alkoi taluttaa tätä ovelle. Ennen kuin tuttu apatia valtasi Ylikersantin kasvot, tämä vilkaisi vielä huojentuneena Jäätutkijaa kohti. 273 huomasi ylikersantin nilkuttavan toista jalkaansa.
273 nielaisi. Hän toivoi, ettei ollut tullut luvanneeksi liikoja.
Ovi kalahti kiinni ja 273 jäi yksin huoneeseen odottamaan seuraavaa vankia.
Huh. Se meni paremmin kuin odotin, valkoinen nazorak mietti ja hieroi takkinsa kauluksen takana piilottelemiaan tuntosarviaan. Vaikka hän sanoikin olevansa Imperiumin kannattaja, hän vaikutti ymmärtävän petturuuteni. Ehkä jos puhun hänen kanssa uudelleen, voisin suostutella hänet liittoutumaan minun ja Klaanin kanssa. Nazorak-liittolaiset voisivat olla arvokkaita taistelussa Imperiumin johtokuntaa vastaan…
Pian 273 havahtui, kun ovi kalahti auki taas. Vanginvartija talutti tiedemiestä pidempää, tummanruskeaa nazorakia. ”Ja uutta putkeen vaan! Kehotan kuitenkin olla hieman varovainen. Tämä herra ei ole yhtä säyseä kuin se edellinen.”
Tulen toa istutti käsiraudoitetun hyönteisen tuoliin ja poistui. Vanki näytti happamalta, eikä katsonut kuulustelijaansa. Hänen kasvoissaan näytti olevan pieniä ruhjeita. Pommituksen ajoilta varmaan peräisin.
Jäätutkija kertasi saamiaan tietoja vangista. Ilmavoimien sotilas, syöksypommikoneen lentäjä. Luutnantti 1002. Pudotettiin Klaaniin tehdyssä pommituksessa ja vangittiin moderaattorin toimesta.
”Tuota, hei”, 273 aloitti omalla äidinkielellään.
Luutnantin tuntosarvet värähtivät pystyyn ja vihreät silmät nousivat tapittamaan keskustelukumppaniaan.
”Puhut kieltäni?” vanki kysyi saman kysymyksen kuin edellinenkin.
273 nyökkäsi. ”Tiedän, että sinua on kuulusteltu jo aikaisemmin, mutta adminit halusivat minun kyselevän sinulta vielä. Lisäksi minä haluan muutenkin jutella sinulle…”
1002:n yllättynyt ilme painui kuitenkin takaisin synkäksi. Hän käänsi päänsä taas pois ja huokaisi. ”Turha vaiva. Vaikka tietäisinkin jotain kertomisen arvoista, en sitä sinulle tai muille vihollisille kerro. En vainka kuinka kiduttaisitte!”
”Onko sinua kidutettu…?” 273 hätkähti. Hän ei ollut kuullut administolta mitään mainintaa sellaisesta.
”Hmph, tiedän että se on vain ajan kysymys…”
273 nojasi takaisin tuolinsa selkänojaan. Hän oli jo Klaanissa olonsa aikana ehtinyt unohtaa, millaisen kuvan Totuusministeriö on antanut Klaanista nazorakeille.
”Voitko kertoa hieman itsestäsi?”
”Olen jo kertonut.”
”Kertoisitko uudestaan minulle?” 273 pyysi kauniisti.
Sotilas murahti. ”Luutnantti 1002, syöksypommittaja. Minut valittiin sotilaaksi ja koulutettiin Ilmavoimiin. Työskentelin aluksi miehistössä, kunnes ylenin luutnantiksi. Osallistuin Ilmavoimien pommitusoperaatioon ohjaamalla pommikonetta, mutta vihollinen pudotti alukseni alas ja jäin vangiksi.”
”Tiedätkö mitään Ilmavoimien tulevista operaatioista?”
”En.”
”Entä korkeampiarvoisempia henkilöitä?”
”Vain lähimmät esimieheni.”
”Hm, okei”, 273 nyökkäsi. Tämä keskustelu ei tulisi olemaan pitkä. ”Entä voinko minä tehdä jotain hyväksesi?”
1002 kohotti taas tuntosarveaan yllättyneenä ehdotuksesta. Hän tuijotti lattiaan ja näytti miettivän jotain. Hänen ilmeensa muuttui happamasta jopa alakuloiseksi.
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
273 tuijotti Luutnanttia. Tiedemiehestä tuntui kuin että lasimaljakko olisi pirstoutunut lattiaan vangin sanojen myötä.
”Mi- miksi…?”
Luutnantti vilkaisi nopeasti volitakkasvoa, mutta siirtyi jälleen välttelevästi tuijottamaan lattiaa. Hän yritti näyttää tunteettomalta, mutta hänen suupielensä vääntyivät väkisin alas.
”Tehtävänantomme oli pommittaa kaupunkia, ja jos tulisimme ammuttua alas, oli meidän silloin nieltävä DDT-kapseli ja päätettävä päivämme ennen kuin joutuisimme vangituiksi. Mutta koneeni osuessa maahan loukkasin käteni niin, etten saanut otettua myrkkyä varustevyöltäni. Sitten jo se punainen lisko-olio otti minut kiinni…”
Luutnantti huokaisi hetken ennen kuin jatkoi. ”Pommitus oli itsemurhatehtävä, ja olin jo valmistautunut etten säilyisi hengissä. Halusin uhrata henkeni kotimaani puolesta, mutta epäonnistuin siinäkin! Ja usko pois, olisin nyt kernaasti vainaa kuin puhuisin sinulle juuri nyt, hahah…”
Siniset silmät katsoivat arasti lentäjää naamion silmärei’istä. Vasta nyt hän tajusi katsoa luutnantin kasvoja tarkemmin, joita sotilas oli koko keskustelun ajan yrittänyt piilottaa katsomalla sivulleen. Ruskean nazorakin otsa oli yhdestä kohtaa kulunut ja naarmuilla, sekä sieltä täältä oli lohkeillut kuoren palasiakin.
Klaanilaisen silmät laajenivat. Mitä moderaattori olikaan sanonut? ”Vartijat joutuivat vasta vähän aikaa sitten pitämään häntä kahlittuna sellissäkin pienen… välikohtauksen jälkeen.”
Nyt kun hän mietti, hän ei voinut olla ajattelemetta, että… ”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
273 tutki tarkemmin luutnantin olemusta. Hänellä oli huono ryhti, ja hänen kasvonsa olivat uurteiset ja väsyneet. Aivan kuin…
Ei, ei kai hän vain…
voi ei… ei, ei, ei!
Luutnantin yllättyi, kun volitakkasvo nousi ripeästi seisomaan. ”He- hei! Älä ajattele tuollaisia! Si- sinulla saattaa olla vaikka kuinka paljon elämisen arvoisia asioita edessä…” 273 yritti hätääntyneesti keksiä jotain mitä sanoa.
”Pah, mitä muka!? Olen erotettu yhteiskunnasta vihollisen vankina, epäonnistuin tehtävässäni, sekä ilmeisesti päässänikin on alkanut jo viirata! Ja mitä tämä sinulle kuuluu, Bio-Klaanin rakki!?”
”Kyllä se kuuluu!” 273 sanoi ponnekkaasti. ”Minä voin auttaa sinua! Kuuntele, Klaani ei oikeasti ole niin paha, kuin Imperiumi väittää. Saatan voida puhua Klaanin johtajille. Sinut ehkä vapautetaan, jos lupautuisit auttamaan meitä!”
”Hah! Vaikka puhutkin hämmentävän hyvää zankrzoraa jollakin ihmenaamiollasi, sinä et minua niin helposti vihollisen leiriin huijaa, toa!”
Siinä vaiheessa 273:n itsehillintä petti. Valkoinen käsi tarttui naamioon ja riuhtaisi sen päästään, lennättäen mukanaan hatun lattialle. Harmaa naamio kalahti pöydälle.
Näky vaiensi luutnantin tehokkaasti. Lentäjä aukoi suutaan hakiessaan sanoja näylle, jota ei pystynyt käsittämään.
”Si- sinäkö… olet nazorak?”
Tiedemies nyökkäsi. Vasta nyt hän huomasi kuinka kiihdyksissä oli. Hän yritti rauhoittaa sykkeensä.
Luutnantin silmät olivat kuin lautaset. ”Mutta miten… si- sinähän autat klaanilaisia? Otettiinko sinutkin vangiksi?”
273 sulki silmänsä ja pudisti päätään. ”En. Imperiumi haluaa minut hengiltä. Olen Klaanin suojeluksessa…”
1002:n kasvoilta paistoi järkytys ja epäusko. ”Olet loikannut vihollisleiriin?”
”Klaanilaiset ovat oikeasti hyväntahtoinen kansa. Klaanin johtajat ottivat minut hyvin vastaan. He kohtelevat minua jopa paremmin kuin nazorakit!” 273 lausui. ”Sinun ei tarvitse kokea velvollisuudentuntoa Imperiumia kohtaan, sillä se ei ole muuta kuin käyttänyt sinua hyväksi!”
1002:n ilme tummui hetkessä. Hän puristi leukansa tiukkaan irvistykseen. ”Sssinä valehtelet… krrrzz-zh! Si- sinäh yrität huijata, senkin vääräsilmä!”
273 ei ollut huomannut, kuinka vanki oli hiljaa noussut seisomaan kyyryasentoon. Hitaasti luutnanti kohottautui kaksikon välissä olevan pöydän ylle.
”KRRSSINÄ PETIT PUHTAAT!”
Jäätutkija ei ehtinyt reagoida, kun ruskea nazorak ponnisti jaloillaan. Varjo heilahti 273:n näkökentässä, jota seurasi kova tömähdys. Nazorak oli jysähtynyt jaloilleen pöydälle, aivan valkoisen eteen. Vaikka luutnantin yläkädet oli sidottu tämän selän taakse, oli hän silti saanut aukaistua siipensä lisäpotkuun.
273 tuijotti suoraan hurjistuneen vangin vihreisiin silmiin. Jäätutkija ei ollut koskaan nähnyt samaa katsetta nazorakilla. 1002:n silmät leiskuivat kuin rahilla.
”K- Ki- KIÄÄÄH! ANASTAJIEN KOIRAAH!”
Nazorakin pihtihampaat räjähti amolleen ja sylki roiskui 273:n päälle. Kauhistunut tiedemies kaatui tuolillaan selälleen, kompuroiden kauemmas häntä hamuilevasta lajitoveristaan. Ka- karzahni sentään!
Lattialla makaava tiedemies näki, kuin hurjistunut luutnantti valmistautui loikkaamaan hänen kimppuunsa. Ruskea nazorak sähisi.
Se kuitenkin pysähtyi, kun huoneen läpi lennähtävät nuolet sohahtivat pöytään nazorakin molemmin puolin. 1002 käänsi katseensa nopeasti ovelle.
”Body! Ota vanki kiinni, minä suojaan!” haukasvoinen Taibu huusi, virittäen jouseensa uuden nuolen. Hänen ohitseen huoneeseen juoksi roteva titaanivartija. Ennen kuin 1002 ehti väistää, titaani kaappasi nazorakin olkavarsistaan tiukkaan pihtiotteeseen. Body alkoi retuuttaa vankia ulos, luutnantin riuhtoen, potkien ja sähisten.
Vielä ennen kuin vanginvartijat saivat hänet kiskottua kuulusteluhuoneen ovesta ulos, 1002 heitti nazorakklaanilaisen tappavan katseen.
”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”
Huoneeseen yksin jäänyt 273 hengitti nopeasti. Hän yritti varovaisesti noista seisomaan. Hän huomasi vapisevan voimakkaasti. Hän kuitenkin huomasi jonkun ilmestyvän auki jääneelle ovelle.
”Voi perse! Se oli lähellä…” tilannetta viereisestä peilihuoneesta seurannut Paaco totesi. 273 nosti katseensa kultavihreään toaan. Hetken tilannetta sulateltuaan hän kuiskasi ”Ti- tietävätkö vartijat nyt et-”
”Älä huoli, ehdin tehdä naamiolla illuusion jossa olit takea. Toivottavasti he eivät tule kyseenalaistamaan sitä.”
273 noukki lattialle tippuneen naamionsa ja heinähattunsa. ”Tuota, onko arvaukseni totta, että luutnantti on yrittänyt… riistää henkensä?”
Moderaattori hieroi niskaansa. ”Ikävä kyllä joo. Vartijat äkkäsivät hänet takomassa päätään betoniseinää vasten. Hänet on kyllä otettu tiukempaan valvontaan, mutta asialle ei valitettavasti voi oikein muuta tehdä.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Mikset kertonut siitä suoraan aiemmin?”
”Äsh! Ai joo, olisi ehkä pitänyt. Olen hieman huono puhumaan tällaisista. Lisäksi ajattelin että sinun on suhtauduttava vankeihin mahdollisimman neutraalisti.
273 tyytyi nyökkäämään. Hän puki naamion ja hatun päälleen. ”Saaco.”
”Häh, minä?”
273 madalsi ääntään. ”Älkää olko 1002:lle ankaria. Hän on kokenut kovia, ja hänen reaktionsa oli aivan ymmärrettävä.”
Paaco kohensi aurinkolaseja naamiollaan. ”Joo. Mutta älä sinäkään itseäsi soimaa. Äskeinen taisi olla aika järkytys teikäläiselle. Tuletko Kahvioon tämän jälkeen? Voin tarjota limun tai vaikka kaljan.”
”Ei kiitos, taidan mennä vain suoraan huoneeseeni. Haluan hieman rauhoittua yksin.”
”Oo ja koo, mene vain.”
Metallikalossit kopsuivat käytävään, kun hameeseen ja takkiin sonnustautunut tiedemies laahusti Klaanin käytävillä. Moderaattorin neuvoista huolimatta hänen mielensä oli apea. 273 huokaisi. No, kyllä minä tiesin että noin siinä saattaisi käydä. En vain ajatellut, että sotilaskaan käyttäytyisi noin aggressiivisesti…
Mutta tietystihän hän on Imperiumin sotilas. Propaganda puree paljon syvemmin sotilaisiin, koska miten muuten heidän taistelutahto pidetään yllä.
Nazorak kääntyi risteyksestä uudelle käytävälle. Olen silti huolissani luutnantista. Toivottavasti häntä valvotaan paremmin…
273 sulki väsyneesti silmänsä.
Tip.
Tip. Tip.
273 avasi silmänsä ja hieroi leukaansa naamion alla. Tosin puhuminen 1034:lle meni positiivisesti yllättävän hyvin. Pitänee käydä lähiaikoina puhumassa admineille. Jos saan luvan käyttää häntä ulkona, saan tilaisuuden jutella hänelle vapaammin. Voi olla, että hän olisi vahva liittolain-
Huone. Tumma ja harmaa.
Seinillä merkintöjä. Logoista.
Numeroista ja kaavoista.
273 inahti. Hän joutui taas ottamaan tukea seinusta. Äh. Ta- taas. Nyt ainakin olen varma. Minun on selvitettävä mitä päässäni tapahtuu…
Pöydän toisella puolella pieni le-matoran Plaploo kumarsi lyhyesti ja oli jo kääntymässä, mutta muisti jotain. Adminaaliselle audienssille oli toinenkin syy.
”Ai niin vielä, Admin Tawa, mieleeni juolahti jotain. Selleissä… siellä oli sellainen torakka, sanoi olevansa… Mikäköhän se numero nyt oli? Joku kymppi ja jotain?”
Tawa nyökkäsi kannustavasti. ”Jatka toki.”
”Niin, no… Vaikutti aika huonovointiselta. Onko… Tai siis, en minä mitään epäile tai näin, mutta miten heitä tai siis häntä ruokitaan ja hoidetaan?”
Juuriadmin piti pienen miettimistauon, jonka aikana kaivoi kyseisen vangin ajatuksistaan. Ylikersantti 1034.
”Aivan, kyllä. Muistan hänet”, Tawa vastasi. ”Hän saa samaa ruokaa kuin kaikki muutkin vangit. Viime aikoina se on ollut vähemmän kuin ennen, mutta pidämme heistä huolta. Tällä viikolla ovat tainneet saada perunapuuroa. Kupekin katsoi häntä, eikä löytänyt mitään vikaa… huolestuttava tilanne kyllä, mutta ei sellainen, jolle osaisimme tehdä mitään.”
Plaploo nyökkäili johtajansa sanoille.
”Oliko siinä kaikki?” Tawa vielä kysyi.
”Juu, Admin Tawa!”
Plaploo kumarsi vielä kerran ja käännähti ympäri. Hän asteli toimiston ovelle ja katosi oven heilahduksen myötä Tawan näköpiiristä.
Juuriadmin otti piironginlaatikostaan almanakkansa, johon oli merkinnyt päivän aikataulunsa. Lattialta kuului naputtavaa ääntä. Toan katse laskeutui almanakasta lattialle.
Nöpö seisoi Tawan tuolin vieressä ja pyrki herättämään emäntänsä huomion rummuttamalla pienillä saksillaan toan jalkaa. Sen saatuaan Nöpö vain tuijotti toaa pallosilmillään.
Tawa hymähti. ”No Nöpö, ei sinulla vielä ole ruoka-aika.”
Nöpö vastasi kiehnäämällä adminin jaloissa ja tapittamalla vieläkin intensiivisemmin.
”Hmph”, toa tuhahti. Harva pystyi vastustamaan pienen ussalin tuijotusta, mutta Tawa piti nyt päänsä. Hänen seuraava vieras varmaan odotti jo.
”Seuraava!” admin totesi heleällä äänellään.
Ovi avautui ja huoneeseen kurkisti toimistossa jo tutuksi käynyt olento.
”Helei. Käy istumaan”, Tawa totesi.
”Tervehdys, admin Tawa”, 273 tervehti riisuessaan hattuaan ja naamiotaan. Nazorak istuutui adminia vastapäätä olevalle tuolille. Sinisilmät vilkaisivat huoneen sivulle. Pieni ussalrapu kipitti takaisin omalle tyynylleen. Nöpö tapitti nazorakia takaisin. Taas tuo hassu täti on täällä.
Tawa poimi työpöydältään punaisen termarin. ”Otatko teetä?”
”Hm, mikäs siinä”, 273 vastasi, avaten hieman takkiaan. ”Öh, voinko kysyä, miksi halusit juhua minulle?”
Sähkön Toa otti piironginlaatikosta kaksi kuppia ja alkoi kaataa punertavaa nestettä niihin. Juoma hyörysi.
”Tämä on vain rutiinitarkastus. Haluan kuulla, miten elämäsi Klaanissa on alkanut”, Tawa totesi, ojentaen kupin Jäätutkijalle. Nainen laski kyynärpäänsä mahonkipöytäänsä vasten ja kohotti oman teekupin huulilleen. ”Joten näin suoraan sanottuna, mitä sinulle kuuluu?” Toa kysäisi, puhallellen juomaa viileämmäksi.
Nazorak maistoi teetä varovasti kielellään. Hän ei juurikaan välittänyt teestä, mutta aina se välillä maistui. Jäätee oli ollut hyvää kun hän oli sitä kerran päässyt maistamaan. Joskus Pesän upseeriklubilla hän oli kokeillut erilaisia kahveja.
”Ihan hyvää, luulisin…” nazorak ei ollut varma, pitäisikö hänen kertoa Tawalle tapaamisistaan Klaanin toien kanssa. Kepen tapaamisesta hän ei uskaltanut kertoa, koska Guardian ei todennäköisesti ilahtuisi jos kuulisi nazorakin sekaantuneen hänen tutkimuksiin. Matorosta puhumisesta ei lienisi haittaa, jos tiedemies ei kertoisi kyselleensä liikaa Nimdasta.
”Tosin… Admin Guardian kävi huoneessani jokunen säivä sitten ja vei elementtikiveni, vaikka moderaattorit olivat antaneet minun ritää sen.”
Tawa kohotti kulmiaan. ”Kertoiko hän syytä?”
”Sanoi egäilevänsä sen olevan vaarallinen, vaikka omien tutkimuksieni mukaan sen ei jitäisi olla. Guardian halusi kuitenkin testata sen Klaanin tieteilijöillä. Anteeksi jos sanon hieman ikävästi, mutta Everstinne vaikuttaa ajattelevan jokaisen vihollisen kädessä käyneen esineen voivan räjähtää. Vaikka lusikan.”
”Geellä on syynsä olla varovainen. Eiköhän hän ennen pitkää ala luottamaan sinuun. Ehkä jonain päivänä huomaatte olevanne parhaat ystävät” Tawa totesi ykskantaan. Pitkä teen siemaus.
”Hmvh. Hankala uskoa. Olen tuntenut hänen laisiaan ennenkin…”
”No… miten olet sopeutunut linnakkeeseen? Oletko tutustunut muihin asukkaisiin?” toa päätti vaihtaa aihetta.
”Hm, tavasin toissatäivänä Kek- öh, Kel-” 273 yritti taivutella suutaan sanoakseen sen oikein, ”no, sen matatukasvoisen tiedemiehen. Vaihdoimme muutaman sanan. Tiedejuttuja… ja eilen tutustuin Matoro-nimiseen jään toaan, kun kävin Suuren Hengen temgelissä.”
”Aa, Kepe ja Matoro. Mukava kuulla. Heilläkin on ollut hieman rankkaa viime aikoina…”
Nazorak katsoi Tawaa kulmiensa alta samalla kun joi. Tiedemies mietti, että olisiko nyt hyvä hetki kysyä.
”Tuota noin.”
”Hmm?”
273 kröhi kurkkuaan. ”Minä satuin katsomaan uutisia ja lukemaan vanhoja lehtiä saadakseni lisää tietoa sodan tilanteesta. Ja sain ensi kertaa kuulla sellaisesta asiasta kuin Nimda. Imleriumi kuulemma tavoittelee sitäkin. Mietin, että onko Nimda sellainen asia, josta minun kannattaisi tietää enemmänkin?”
Tawa vaikutti suoristavan ryhtiään. Hän mietti hetken hiljaa totinen ilme kasvoillaan.
”Mitä… sinä olet jo kuullut siitä?”
”Satuin kysymään siitä juuri Matorolta, joka sattumalta kai on jonkinlainen ekswertti asiassa. Hän väitti kivenkovaan Nimdan olevan vaarallinen kaikille. Ja jos käsitin hänet oikein… niin Nimda on jonkinlainen, öh, ajatuksia todeksi tekevä ase?”
Kullankeltainen neito sulki silmänsä. Voi, kuinka arkaan paikkaan osuitkaan…
Nazorak katsoi, kuinka salaman nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi selkä tiedemieheen päin, katsoakseen ikkunasta ulos aukeavaa näkymää. Hänen äänensä oli vakava.
”Kaikki mitä Matoro puhui sen vaarallisuudesta on totta. Meidän käsityskykemme ei välttämättä pysty käsittämään, kuinka suuri voima Nimdan siruissa piilee…”
”… Joten, Klaani yrittää estää ajatusaseen jalasten jäätymästä nazorakeille?”
”Kyllä. Tai muille Allianssin jäsenille. Tai kenellekään, joka haluaa käyttää sitä viattomia vastaan.”
Tawa ei elettä huomannut, mutta nazorak kohotti hieman toista tuntosarveaan.
”Entä Klaani sitten…? Jos kauhunki saisi ihmeaseen käyttöönsä, käyttäisittekö sitä sodan voittamiseen.”
Oli hetken hiljaista. 273 alkoi jo pelkäämään, että oli ylittänyt rajan valtuuksissaan kysyä aiheesta.
”Ensisijainen suunnitelma on ollut niiden kerääminen ja tuhoaminen, ettei kukaan enää pystyisi käyttää niitä”, Tawa totesi, ”mutta siinä tilassa missä sota nyt on, administo harkitsee lopulta kaikkia vaihtoehtoja.”
Tawa kääntyi taas. Istuutumisen sijaan hän käveli huoneen oikealle sivulle ja nappasi tyynyllä maanneen ussalin syliinsä. Hän käveli pöydän ääreen ja istuuduttuaan laski Nöpön syliinsä.
”Olen pahoillani, Jäätutkija, mutten voi kertoa enempää. Ei siksi, että olet nazorak, vaan siksi että olet jäsen. Emme voi luottaa siihen ettei tieto leviä vieraisiin korviin. Ymmärrät varmaan?”
273 nyökkäsi. ”Ymmärrän. Kiitos ja anteeksi että vaivasin asialla…”
Tawa tuijotti nazorakia. ”E- ei sinun tarvitse pahoitella.”
Tawa silitti sylissään istuvaa Nöpöä. Jäätutkijalle vaikutti edelleen vieraalta puhua esimiehilleen.
”Siitä tulikin mieleen”, 273 sanoi yllättäen. ”Adminaukiolla oli eilen mielenosoitus. Onko niitä useinkin?”
”Ovat lisääntyneet viimeaikoina. Pakolaiskriisi herättää levottomuutta kaupunkilaisissa” Tawa totesi juoden teensä loppuun. Niin teki Jäätutkijakin.
”Hmh, valitettava tilanne. Sota ei säästä ketään helvolla…” nazorak sanoi. Hänen ilmeensä muuttui apeammaksi.
Klaanin äiti kävi mielessään läpi viimeisiä kuukausia. Totta puhut.
”No, ehkäpä päätän sulkea kaikki kuparikaivoksiin ja ostan Nöpölle ussalinruokaa. Pienoinen ei ole koskaan kylläinen”, Tawa hymähti yllättäen ja silitti ravun kuorta. Ussal kehräsi.
”Kuinka kauan olet omistanut hänet?” valkoinen nazorak viittasi ussaliin.
Kysymys sai Tawan hymyilemään. ”Löysin Nöpön, kun tulimme tälle saarelle. Se oli vasta poikanen. Ja kaiken lisäksi orpo, ilman emoa tai muita ussaleita pitämässä siitä huolta.”
Tawa katsoi pientä ussalia hartaasti samalla kun keltaiset sormenpäät silittivät rahin pintaa.
”Joten otimme sen huollettavaksemme. Nöpöstä Klaanin sinilippukin keksittiin.”
273 nojasi leukansa nyrkkiinsä. Huoleton rahi hymyilytti häntäkin, jonka suuret, tappien päissä olevat silmät näkyivät pöydän ylitse. Ussal näytti olevan ihanan tietämätön sodasta, Nimdasta, kuin Sinertävistä käsistä.
”Sinänsä on hieman kadehdittava ajatus, että suvullisesti lisääntyvillä raheilla on herheet ja huoltajat, jotka hoivaavat soikasiaan. Me kanistereissa tulleet jäädymme yksin kylmään maailmaan…”
Tawa ei voinut kuvitellakaan, kuinka suurta tahatonta ironiaa nazorakin sanat sisälsivät.
”Mutta onhan meillä yhteisömme ja ystävämme tukemassa meitä.”
273 tuijotti lattiaan ja huokaisi. ”Silti aina jotkut suurissa yhteisöissä ovat niin yksin.”
Tawa nosti vihreät silmänsä valkeaan nazorakiin. ”Hei muuten. Tuosta sinun puheestasi tuli mieleen. Sinä olet varmaan huomannut, öh, aksenttisi?”
273:n kasvot vihersivät, kun hän nyökkäsi. ”Kyllä. Everstinne siti hieroa sitäkin naamaani…”
”Ehkäpä sinun pitäisi hieman harjoitella ääntämistä.”
273 kohotti taas tuntosarveaan. ”M- miten muka?”
”Jos minä yrittäisin hieman auttaa siinä?”
”E- ei sinun tarvitse-”
”Höpön löpön”, Tawa totesi tiukasti ja hymyilin. Toa tarttui Nöpöä kyljistä ja nosti rahin ilmaan. Nöpö räpytteli silmiään kummissaan.
”Yritä lausua ’Nöpö’. ’Nö – pö’.”
273 mietti pähkäili hetken, ennen kuin yritti. ”Nö- n- nöhö…”
Tawan suupieli painui vinoon. ”Kokeillaan uudestaan. Nö – pö.” Tawa heilutti rapua kevyesti ylös ja alas painottaessaan tavuja. Ussal oli lähinnä kummastunut.
”Nö – sö…”
”Nö – pö!”
”Nö – rö.”
Nazorak näytti oikeasti pinnistelevän löytääkseen puuttuvan äänteen suustaan.
”Tawa, ei tämä onnistu”, tiedemies tuskastui. Toa nyökkäsi lopulta kannustavasti. Hän ei halunnut uuden jäsenen pahoittavan mieltään enempää.
Tawa oli jo laskemassa rapua takaisin syliinsä, kun se alkoi vikisemään ja napsuttelemaan saksiaan.
”Noh, mikäs nyt?”
Nöpön tappisilmät tapittivat nazorakia. Rahi yritti sännätä kohti klaanilaista, mutta sen äitinsä kädet pidättelivät rahia ilmassa.
”Öh?” 273 kysyi.
Tawa nousi ylös ja käveli nazorakin eteen, kannatellen Nöpö ilmassa.
”Onko sinulla asiaa Jäätutkijalle?” nainen kysäisi rahiltaan. Valkoinen nazorak yritti säilyttää pokkansa, kun mustat pallosilmät tuijottivat häntä. Nöpön sakset kuitenkin hapuilivat jonnekin ylemmäs, torakan pään ylle.
”Haittaako?” sähkön neito tajusi kysyä ensin.
”E- ei kai…?”
Tawa nosti Nöpöä vielä ylemmäs, tiedemiehen pään ylle, jonne ussalin pihdit hapuilivat. Nöpö alkoi välittömästi nuuhkimaan nazorakin tuntosarvia. Ne taisivat muistuttaa ussalia tämän omistaan.
Mutta missä on silmät?
Tawa yritti kätkeä hymyään. 273 oli lähinnä todella hämmentynyt.
”AAAAAAAAAAAAAARRH!” 273 parkaisi. Tawa säikähti niin että pudotti Nöpön, joka jäi roikkumaan pihdillään torakan sarvesta. 273 kompuroi ylös kasvot irveessä.
”Aiaiai! Otazezoisotazezoisotazezois!” tiedemies kiljui, kun rapu roikkui tämän tuntoelimestä koko painollaan.
”Voi ei Nöpö-kulta päästä irti ei Nöpö ei mitään hätää äiti on tässä älä revi hänen sarvea irti…” Tawa rauhoitteli, saaden napattua pienen ravun syliinsä. Pitkän maanittelun jälkeen Klaanin maskotti päästi irti torakan ulokkeesta.
Pelästynyt rahi laskettiin suosiolla maahan, josta se tuhahtaen kipitti takaisin tyynylleen.
”E- et kai satuttanut itseäsi?” Tawa kysyi huolissaan ja järkyttyneenä välikohtauksesta.
Nazorak oli vajonnut kyyryyn tuolilleen, pidellen tuskaisesti päätään. ”E- en. Sa-sarvet ovat vain a-aika herkkä alue…”
Tilanne rauhoittui ja toa ja nazorak keskustelivat vielä tovin, kunnes Juuriadminin oli palattava takaisin tärkeämpiin töihin. 273 oli jo pukenut päälleen ja menossa kohti toimiston ovea.
”Oli mukava jutella. Toivottavasti alat tuntea olosi kotoisaksi Klaanissa”, Tawa sanoi.
”Joo. Kiitos samoin. Näkemiin, arvon admin.”
Juuri ennen kuin nazorak oli tarttumassa ovenkahvaan, keltainen nainen mieleen palasi se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi puhuessaan Plaploon kanssa.
”Hei! Odotatko hetken.”
273 kääntyi katsomaan Tawaa. ”Hm, mitä?”
Tawa mietti hetken, ennen kuin sanoi asiansa. ”Klaanin vankiosastolla on kaksi nazorakia sotavankeina. Ylikersantti 1034 Rautasiiveltä ja luutnantti 1002, hävittäjäpilotti. He ovat olleet Klaanissa jo pitkään. Olemme kuulustelleet heitä, mutta he eivät joko tiedä mitään tai eivät ole suostuneet kertomaan. Mietin, että saattaisitko sinä heidän maamiehenä käydä jututtamassa heitä, jos he puhuisivat sinulle paremmin?”
273 vaikutti hämmästyneeltä. Nazorakeja Klaanissa. Mit- tai, hmph. Tietysti. Kyllähän sodassa sotavankeja otetaan…
”Öh, minä mietin asiaa. En ole varma onko hyvä että yksikään nazorak tietää elossa olostani.”
”Ymmärrän”, Tawa nyökkäsi. ”Ilmoita päätöksestäsi moderaattoreille. He ohjaavat sinut selliosastolle.”
”Okei. Näkemiin.”
”Helei. Muista juoda vettä.”
”…”
273 astui käytävään. Ovi naksahti kiinni.
Yhtäkkiä Jäätutkija voihkaisi. Hän kompuroi vasten edessä olevaa seinää. Hän kohotti käden ohimoilleen.
hhhhhhHHHHHHMMROOOOOOOAAAAAAAHHHHHHmmmm!
Maa vapisi
hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!
Nazorak katsoi kiivaasti ympärilleen. Hän hengitti syvään.
Olivatko Klaanin äiti ja ussalpoikanen kuulleet saman? Nazorak pudisti päätään. Hänen täytyi selvittää ajatuksia huoneessaan.
Oli tuulinen syyspäivä. Taivas oli tiukasti harmaassa pilvipeitossa ja ilmassa saattoi tuntea kostean tihkusateen. Värikäs kaupunki näytti vähemmän värikkäältä harmaassa säässä.
Voimistunut tuulenpuuska lepatutti kadulla kävelijän raidallista hametta. Hameeseen pukeutunut tarttui äkkiä kankaaseen ja pakotti sen pysymään alhaalla. Hän kirosi mielessään. Hame ei ehkä ollut parhain valeasu kaikkiin tilanteisiin.
273 oli päättänyt lähteä kävelylle linnaketta ympäröivään kaupunkiin vielä silloin kun oli valoisaa. Nazorakin huone oli tuntunut hänestä tunkkaiselta, joten Jäätutkija oli päättänyt lähteä haukkaamaan happea ja tutustumaan taas Klaanin kaupunkiin.
273 haukotteli naamionsa takana. Hän oli nukkunut huonosti miettiessään asioita. Toivottavasti raikas ilma tuo uutta puhtia aivoihini. Voisin ehkä myös etsiä rauhaisamman paikan ajattelua varten…
Kepe ja Jäätutkija olivat eilisiltana jatkaneet keskustelua hetken ennen kuin nazorak oli päästänyt tiedemiehen siivoamaan työhuonettaan. Valkoinen nazorak ei tietenkään ollut voinut ottaa elementtikiveään mukaansa, mutta pelkästään sen näkeminen ja piteleminen oli tuntunut hänestä helpottavalta. Toa oli sanonut tekevänsä sille vielä joitain testejä, kunhan saisi hankittua parempaa laitteistoa. Nyt kun jälkikäteen ajatteli, 273:sta tuntui oudolta että keksijällä oli ollut niin vähän työvälineitä pajassaan. Ehkäpä osa oli mennyt jotenkin rikki?
Nazorak huomasi saapuneensa kaupunkia halkovan joen törmälle, jonka ylitse Ussalinselkä kulki. 273 päätti ylittää sen. Sen verran hän kaupungista tiesi, että joen toisella puolella sijaitsi temppelikortteli. Se lieni hyvä paikka tutustua kaupungin arkkitehtuuriin.
Harmaa joki kohisi terässillan alla. Vastausten etsijä uppoutui aatoksiinsa.
Kepe antoi minulle viimein onneksi joitain vastauksia, nazorak mietti. Nyt Lehu-metsän arvoitus oli selvä. Ainakin hän uskon sen olevan. Elementtikivi saattoi olla Kätösten heikkous, mutta tiedemies ei varsinaisesti ollut valmis hyödyntämään sitä ilman tarkkaa varmuutta.
273 saapui sillan puoliväliin. Mutta entä sitten jatkoni? Aavekädet ovat valvottaneet minua, koska en ymmärtänyt niiden motiivia jättää minua henkiin. Todellisuudessa se ehkä olikin vain tuuria. Onko minulla syytä jatkaa Kätösten salaisuuksien selvittämistä? Toisaalta en tällä hetkellä voi tehdä muutakaan, kun oppia lisää Imperiumin aikeista…
Nazorak saapui joen toiselle puolelle, Sielunlähde-nimiselle kadulle. Ja siinä taas Kepe antoi vain lisää kysymyksiä. Mikä on Nimda? Jonkinlainen superase, jonka johtoporras haluaa käyttöönsä? Ilmeisesti Kätöset liittyvät senkin etsintään. Olikohan kapinallismielisten nazorakien metsästäminen vain peitetarina Käsille?
273 oli tuijotellut kävellessään maahan ja vasta nyt hän huomasi olevansa perillä. Kadun oikealla puolella nazorakin siilmiin osuivat värikäs suitsukekauppa ja hautaustoimisto. Heti niiden takana kohosi korkea kupolikattoinen rakennus, jonka tiedemies tunnisti Mata Nui -uskon temppeliksi. Rakennus jäljitteli Metru Nuin Suuren temppelin tyyliä. Kadulta katsoen pääkupolin oikealta sivulta jatkui käytävä pienempään kupoliin.
Hmm? Jäätutkijan huomio kiinnittyi takaisin kadulle. Rakennuksen päässä Suuren Hengen temppelistä olevan kappelin pihalla oli paljon matoraneja. Rakennuksen ulkopuolelle oli koottu jopa telttoja rituaalitoimituksia varten. Ilmeisesti pyhätöstä oli loppunut tila pakolaisten vuoksi, joita tutkija oli nähnyt kaupungilla sankoin joukoin.
273 vilkaisi taas Suuren Hengen temppeliä. Noh, voisi kai mennä katsomaan sisältäkin.
Nazorak kapusi temppelin portaat ylös ja käveli puolikaaren muotoisesta ovesta sisään. Harmaasta kivestä rakennettu Mata Nuin huone oli tilava, ja tilaa halkoivat jyhkeät tukipilarit. Pyöreän huoneen keskellä kohosi koroke, jolla tiedemies uskoi temppelin papin pitävän saarnaansa.
Valkoisen nazorakin katse kierteli kupolimaisessa tilassa. Kaarevaan kattoon maalatut värikkäät freskot ja seinillä olevat matoran-kieliset kirjoitukset kertoivat Mata Nuin legendasta sekä matoranien kulttuurin päävaiheita. Toistuvia teemoja olivat Kolme Hyvettä, matoranit ja toat sekä Suuren Hengen langenneet enkelit.
Nazorak kuljetti hansikoituja sormiaan pääosin ympyräkirjaimilla kaiverrettujen seinäriimujen päällä. Hän pyrki pysymään mahdollisimman syrjässä, koska Temppelissä oli muitakin vierailijoita.
Tiedemies huokaisi itsekseen. Sinänsä sääli, että nazorak-kulttuuri on ateistinen. Uskonnoissa on tietty kulttuuriarvo, jota aatteet eivät voi korvata.
Mutta Imperiumin lapsena ja etenkin tiedemiehenä Jäätutkija oli omaksunut nazoraklaisen maailmankatsomuksen. Jumalia ei ollut, eikä mikään yliluonnollinen voima ohjastanut tai auttanut heitä taipaleellaan. Oli vain ensimmäisinä Viisisakaraisen Maailman päällä kävelleiden Puhtaiden syntymäoikeus, jonka senkin myöhemmin tulleet olivat nazorakeilta riistäneet. Vain puhaltamalla yhteen hiileen nazorakit saattaisivat saavuttaa lajin yhteisen, lopullisen päämäärän. Tosin, nazorak mietti. Hän käänsi katseensa yhteen seinälle kaiverrettuun riimuun. Kolme pistettä ja niitä ympäröivät kaaret. Vaikka en uskoisikaan jumaliin, niin… jotenkin minusta tuntuu, että kaikelle kokemalleni, kaikelle kärsimykselleni on olemassa jokin syy. Tai ehkä vain haluan uskoa niin… haluan ajatella, että minun elämälläni on jokin merkitys ja päämäärä. Olisi ehkä hieman masentavaa ajatella, että mikään maailmassa ei olisi muuttunut vaikka minua ei koskaan olisikaan ollut olemassa.
Huomaamattaan Jäätutkijan käsi puristui nyrkkiin. Hän muisteli hetkiä elämässään jolloin ei itsekään ollut uskonut siihen. Eih, älä ajattele niitä. Se tietää vain päänsärkyä…
Hän jatkoi. Metallikengät kalahtelivat kivitiililattiaan. 273 kierteli seinänvierttä ja tarkasteli pyöreän muotoisen huoneen sivuille symmetrisesti aseteltuja patsaita. Volitakin kapeita silmäreikiä takaisin tuijotti mustasta kivestä veistetyn, rosoisen patsaan viirumaiset silmät. Makuta. Matoranien pelkäämä pimeys. Liekö todellisuudessa vain voimakkaasti elementtienergiaa kanavoiva olento…
Vastausten etsijä tiesi ajattelevansa kuten tiedemies. Suurimmatkin uskonnot ja legendat saattoivat alkaa vain huhuista ja väärin ymmärretyistä tapahtumista.
273 siirtyi taas eteenpäin. Hän oli kohta kiertänyt puolet huoneesta. Nyt pienen hyönteisen edessä kohosi iso, munan muotoinen patsas. Se näytti todella pelkistetyltä. Viirumaiset silmät ja pyöreän pisteen muotoinen suu näyttivät katsovan suoraan ulko-ovelle. Sinänsä hieman veikeän näköinen… 273 hymähti. Jos joku olisi kuullut hänen ajatuksensa, nazorak uskoi että kyseinen uskovainen olisi saattanut harmistua. Outoa ajatella, että kasvot jotka eivät yhdelle merkitse juuri mitään voi merkitä toiselle jotain paljon enemmän…
273 katseli vielä hetken seinien kaiverruksia, ennen kuin hänen huomionsa suuntautui huoneen oikeassa reunassa olevaan oveen, joka ilmeisesti johti sivukupoliin. Nazorak vaihtoi huonetta.
Temppelin sivukupoli näytti olevan omistettu Suuren Hengen puolustajille. Seinillä oli Suuria Naamioita ja legendaarisia Toa-Työkaluja. Kaiverrokset seinissä esittivät ajan aamun sankareita, ensimmäisiä toia. Kattoikkunoiden läpi himmeä valo loi huoneeseen hämyisän tunnelman.
Salissa oli myös pienempiä kupoleita, joista elottomat naamiokasvot katselivat eri suuntiin. Jäätutkija oli kuullut Toa-Suvista yhdellä luennolla matoralaisten kulttuurista, mutta ei ollut odottanut näkevänsä joskus niitä. Temppelissä niitä oli useita. Matoralaisten evoluutio toiksi on kuulemma sidoksissa näihin rakennelmiin. Onkohan lajilla ollut aikojen alusta lähtien näitä, vai onko laji kehittänyt erillaisia kehittymistapoja ajan kuluessa?
Nazorak kumartui yhden Suvan ylle ja kopautti varovasti sen kantta. Kuulosti metalliselta.
”Öh, oletko ihan oikeassa paikassa?” miesääni keskeytti tutkijan ajatukset.
Nazorak kääntyi. Hän ei ollut huomannut lainkaan toaa, joka oli ilmeisesti meditoinut yhdessä kulmassa. “Ömm, k-kyllä kai. En varsinaisesti tiedä, kuuluisiko minun olla muualla…”
”Olisin mielelläni yksin”, Mustalumi totesi.
“Ai, anteeksi”, nazorak säpsähti toan äänenpainoa. Hän ei ollut ajatellut häiritsevänsä ketään lähes tyhjässä huoneessa. Jäätutkija loittoni tarkastelemaan huoneen seinillä olevia kaiverruksia, vähän matkan päähän toasta.
Matoro huokaisi ja hiippaili takaisin nurkkaansa. Hän sulki silmänsä. Teleskooppisilmät olivat kynnyksellä. Hän yritti keskittyä kivisten seinien kylmyyteen. Varjoihin, joissa hän näytti sinertävältä. Mitä hän oli ajatellut ennen hiipparia? Hän ei muistanut. Ajatusketju oli katkennut täysin. Ärsyyntyminen vaikeutti rentoutumista entisestään.
Matoro istui hetken täysin liikkumatta. Näytti siltä, että hän oli löytänyt keskittymisensä.
Klonk klonk. Matoro puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hameeseen pukeutuneen muukalaisen kengistä lähti häiritsevän ontto ääni jokaisella askeleella.
Matoro raotti toista silmäluomeaan. Volitakkasvoinen näytti haahuilevan ympäriinsä kammiossa. Tämä ei näyttänyt vieläkään tajuavan huoneen olevan pyhitetty toille.
Matoro kuitenkin yritti sulkea häiriötekijän mielestään. Hän halusi ajatella rauhassa.
Tuli hetken hiljaista. Matoro avasi taas silmänsä. Oliko neitonen lähtenyt jo? Aiemmin hänen askeleensa olivat kuuluneet selkeästi. Toa äkkäsi muukalaisen erään suvan luona. Vaikkei Matoro huomannut olennon naamioilla ilmeitä, näytti siltä kuin volitakin silmäaukkojen katse olisi jähmettynyt toaan itseensä.
Hän kohotti kulmiaan. Nainen vaikutti hätkähtävän, kun mies näytti huomanneen tämän tuijotuksen. Hattupää haahuili taas toisen mystisen toavälineen luo ja tarkasteli sitä hetken. Jään Toa sulki silmänsä puolittain. Hän halusi tarkkailla olennon käytöstä.
Kun toa näytti taas uponneen ajatuksiinsa, naisen naamion katse vähitellet hakeutui uteliaasti taas kohti Mustalumea. Matoro huomasi olennon liikkeistä tämän olevan jotenkin hermostunut.
Toa oli juuri avaamassa suunsa, kun-
“A- anteeksi, mutta…” muukalainen sanoi nopeasti jotenkin nolostuneesti, “oletko sinä… Jään Toa?”
”… aye?” toa vastasi noustessaan.
Matoro sätkähti, kun nainen ryntäsi aivan hänen eteen kengät kolisten. Mustalumi huomioi tunkeilijan ruumiinlämmön sairaalloisen mataluuden. “Siis sellainen joka nystyy kanavoimaan jään elementtienergiaa ja vaikuttamaan aineiden lämrötilöihin selkästään tahtonsa voimalla?!”
”… kyllä?” hän varmisti. ”Toa Matoro”, hän esittäytyi.
Metallinharmaa volitak tapitti Matoroa aivan hänen kasvoja alempana. Olio näytti värisevän hieman. Lopulta se päästi kimeän äännähdyksen, joka – lajista riippuen – kuulosti joko suloisen innostuneelta kiljahdukselta tai liitutaulun raapimista kynsillä.
“O- olen ojiskellut galjon alhaisten lämrötilojen vaikutusta geologiaan ja tekniikkaan, sekä hieman elementtienergian teoriaa! O- olen sitkään halunnut nähdä elävän olennon, joka wystyy luomaan kiinteää vettä tyhjästä…”
”Olen, öh, imarreltu? Kuka oikeastaan edes olet?” toa kysyi epäluuloisena. Hän otti pari astetta etäisyyttä lähentelevästä olennosta.
“Jäätutkija.”
”Jäätutkija?”
“Ni- niin. S- siksi minua yleensä sanotaan.”
”En ole nähnyt sinua aiemmin”, toa totesi varuillansa.
“Olen aika uusi täällä. En tunne vielä kovin montaa kaupungissa. Tai linnakkeessa.”
Matoro mietti hetken. Hän päätti olla kysymättä aksentista. ”Et vaikuta siltä, että olisit aiemmin ollut Hengen temppelissä.”
“En niin. Halusin vain tutustua kaulungin kulttuuriin ja etsiä mahdollisesti rauhallisen paikan jossa selvittää ajatuksia”, Jäätutkija myönsi. Sitten hän säpsähti kuin tajuten jotain. “Anteeksi, taisin häiritä, ööh, mietiskelyäsi?”
”No eipä sillä enää merkitystä ole”, toa totesi ja väänteli teleskooppisilmiä takaisin suletulleen. ”Olen ehtinyt jo tottua häiriötekijöihin.”
“Hm? Onko ollut huonoja läiviä viimeaikoina?”
”Woah”, toa huokaisi. ”Et vissiin seuraa uutisia?”
“E- en oikeastaan? Ollut hieman muuta, eikä… kotokuolessani yleensäkään ole kovin kattavaa uutisointia.”
”No, minulla saattoi olla jotain tekemistä Metru Nuin katastrofin kanssa. Plussana hukkasin Klaanin Nimdan sirut. Ei ihan paras viikkoni.”
273 olisi saattanut olla hämmentyneempi siitä, mistä katastrofista toa puhui, ellei Mustalumen toinen virke olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan paremmin. Nimda…?
”Maailman vaarallisin ase…”
“Siis… Klaani lähetti sinut hakemaan sen järjestöllenne?”
Matoro ei vaikuttanut innokkaalta keskustelemaan yksityiskohdista.
”Se on poissa. Se on kaikki, millä on merkitystä.”
Nazorak mietti kuumeisesti. Miten hän saisi mahdollisimman epäilyjä herättämättä kyseltyä aiheesta lisää? Kepekään ei ollut suostunut kertomaan kaikkia yksityiskohtia, mutta se johtui myös siitä, että tiedemies tiesi 273:n olevan Imperiumin kansalainen.
“Öh, kuulin tästä Klaanin Nimda-jutusta vasta hetki sitten. Se lienee todella tärkeä Saaren tilanteen kannalta?”
”… kuka sinä olet?” Matoron epäilykset heräsivät.
“Mi- minähän sanoin jo? En ole ferillä aivan kaikesta mitä nykyään tawahtuu. Siksi halusin vain kysyä…”
”En usko, että saisin puhua näistä asioista nykytilassani”, toa vastasi.
Nazorak kirosi mielessään. Hän ei uskaltautunut koettelemaan jäätä enempää. Hän murahti pettyneenä.
“Ai, anteeksi. Olisihan minun litänyt arvata. Varmaan saan aiheesta julkistakin tietoa. Vaikka niistä uutisista…”
Jäätutkija kääntyi lähteäkseen. “Taidan mennä häiritsemästä sinua enemrää. Nä- käkemiin.”
Matoro jähmettyi.
”Odota”, hän sanoi.
273 katsoi olkansa yli. “Mitä sanoit?”
”Sinä… sinä olet nazorak, etkö olekin?” suletukasvo kysyi.
Nazorak seisoi hetken jähmettyneenä niin, että olisi käynyt jääpatsaasta. Hittohittohittohittohitto!
Jäätutkijan pää kääntyi hitaasti takaisin kohti huoneen ovea. Hän ei uskaltanut katsoa toaa kasvoihin, joka saattaisi hetkessä lävistää nazorakin kehon jääseipäällä. Se se vasta olisikin ironista.
“… mistä tiesit? Aksentti?”
”Anteeksi, luin ajatuksesi”, Matoro vastasi ja asteli eteenpäin. ”Nazorak. Woah. Mitä sinä olet tänne päätynyt?”
273 pyöräytteli silmiään naamionsa takana. Viime aikoina hän oli alkanut pitämään mielenvoimia omaavia olentoja liiankin ylivoimaisina. Hyvästi salaidentiteetti.
“Jitkä tarina, joka on kerrottu viime aikoina liiankin monesti.”
He istuutuivat kylmälle lattialle. Tarina oli jotakin, jota Matoro ei ollut tosiaankaan odottanut.
Siinä oli hitunen toivoa.
273 suoristi hameensa helmaa. “Täytyy sanoa, että olen hieman… yllättynyt siitä, kuinka hyvin teikäläiset tämän ottaa. Vain yksi kuudesta on yrittänyt taffaa minut nähdessään oikeat kasvoni.”
”Se taitaa olla vähän Klaanin heikkous”, Matoro totesi. ”Minun olisi pitänyt oppia olemaan luottamatta kehenkään, mutta se tuntuu niin masentavan pessimistiseltä.”
“Ehkä hieman sama. En ylipäätään olisi nyt täällä, jollen olisi ollut liian sinisilmäinen.”
Naamionsa hetkeksi aikaa pois ottanut nazorak vilkaisi nopeasti toaa. “Tiedän, tiedän. Hauska kielikuva.”
”En olisi uskonut vielä tutustuvani nazorakiin kaiken tämän muun lisäksi”, toa huokaisi tilanteen rentouduttua. ”Mutta näköjään en vain osaa elää normaalia, tylsää elämää.”
273 vilkaisi nopeasti heidän ympärilleen. Mustalierihattuinen po-turaga oli käynyt hetki sitten huoneen ovella vilkaisemassa kaksikkoa.
“Tuota noin. Pitäisikö meidän siirtyä jonnekin hieman vähemmän julkiseen paikkaan. Tämän keskustelun kuuleminen ei ehkä sovi kaikille tuntosarv- eikun siis korville.”
Vortixx-ravintola oli hämyisä, metallinen ja täynnä led-valoja. Jään sotilas ja jään tutkija olivat ottaneet omakseen yhden sopen. Ravintolasta löytyi paljon pieniä kamareita valonarkojen bisneskokousten käymistä varten.
Liskomies toi heille digitaalisen ruokalistan. Tarjolla oli hyönteisistä ja merilevistä tehtyjä herkkuja.
”Voisin ottaa tikarihämähäkkiä”, Matoro tilasi.
273 selasi ruokalistaansa. “Saattaisin kokeilla torakkarisottoa.”
Matoro pyöräytti silmiään muttei kysynyt mitään. Outoja nuo nazorakit.
”Ja mitä pariskunnalle saisi olla juotavaksi?” vortixx naputteli tilausta ylös.
”Öh, emme me ole?” toa vastasi hieman loukkaantuneena.
“Kivennäisvesi, kiitos”, 273 totesi.
”Siniviini”, Matoro totesi. Vortixx nyökytteli ja poistui paikalta.
Jäätutkija vilkaisi sivusilmällään lähtevään vortixxiin ja sitten Mustalumeen. “Mitä tuo äskeinen tarkoitti?”
”Mhm. Ah, unohdin ihan. Minusta on tosi outo ajatus, että voi olla yhteiskunta ilman minkäänlaisen… parisuhteen konseptia.”
Nazorak hymähti. “Kyllä me tiedemiehet olemme muista kulttuureista ohiskelleet sen, mitä ‘marisuhde’ konsertina tarkoittaa, mutta sitä ei ole omaksuttu nazorakein kulttuuriin. Koska, noh, Imleriumi on kollektiiviinen kulttuuri, jossa viimeistään saman työryhmän yksilöt tai tartion sotilaat muodostavat yhteiskunnan perusyksikön.”
”Mutta estikö se esimerkiksi ystävyyssuhteita syntymästä? Mietin, onko kyse jostakin jutusta lajissanne vai onko se vain kulttuurissa?”
“Tunteita pidetään kulttuurissamme toissijaisena järjestäytyneisyyteen verrattuna, mutta ei se estä sosiaalisten suhteiden syntymistä. Vielä Kesässä ollessani hääsin todistamaan unseerikluvilla liiankin hyvin Kesän Etnisen soliisin mustatakkien illanviettoa .”
Matoro saattoi huomata inhoa nazorakin äänessä tämän sanoessaan.
Ehkä olisi hyvä vaihtaa aihetta.
273 laski kyynärpäänsä lasiselle pöydälle ja hivuttautui lähemmäs Matoroa. “Tuota noin. Nyt kun olemme tehneet sinunkauvat, niin saattaisitko nyt kertoa hieman enemmän Nimdasta? Ymmärrät varmaan, että Klaanin vihollinen on myös minun viholliseni, ja että mitä enemmän minä tiedän Imleriumille arkaluontoista tietoa, sen haitallisempaa se nazorakien johtonortaalle on.”
”No, Nimdasta voin sanoa sen verran, että se on ihan karzahnin vaarallinen, ja siitä kannattaa pysyä erossa”, Matoro tiivisti kätevästi koko seikkailunsa opetuksen.
“Muille vai käyttäjälleen?” 273 kysyi.
”Kummallekin”, toa vastasi hiljaa ja heilautti harppuunarannettaan.
“Oh…” 273 totesi hiljaa. “Sinä siis… olet ollut paljon tekemisissä asian kanssa?”
”Ehkä eniten Klaanista.”
“Hmmh. Haittaako jos kysyn, mutta… miten sitä käytetään? Mikä tekee siitä niin vaarallisen ja halutun?”
”Se ammentaa ajatuksia ja tekee niistä totta.” Matoro ei olisi uskonut lausettaan vielä vuosi sitten.
273 tuijotti hetken Matoroa.
“Hyvä vitsi.”
”Se ei ollut vitsi”, toan jäätävä tuijotus oli kenties kylmin asia, mitä jäätutkija oli koskaan tutkinut.
“No, siis! Kyllä minä tiedän, että tässä maailmassa on lukuisia asioita ja esineitä, joiden toimintaa on nykyäänkin hankala selittää, mutta tuollainen Toiveiden kivi kuulostaa liian… tarunomaiselta minulle.”
”Tämä arpi”, Matoro hipaisi leukaansa. ”Tuli miekasta, jota ei ollut olemassa. Miekasta, jonka minä kuvittelin.”
Jollei Vastausten etsijällä olisi ollut naamiota, tämän ilme olisi saatettu xialaisittain tiivistää sanaan “WAT”.
“No… okei. Entä mitä Klaani aikoo tehdä Nimdalla, tai sen siruilla? Käyttää Imleriumia vastaan sodassa?”
”Virallisesti tuhota ne. Minua ei varsinaisesti kiinnosta. En halua niitä lähellekään Klaania”, toa totesi katkerana.
Nazorak tyytyi nyökkäämään. Tarjoilija toi heille heidän ateriansa. Matoro pureksi lautasellaan olevia pitkiä tikarihämäkin koipia. 273:lle koitui ongelmaksi juomansa juominen, koska ei ollut huomannut pyytää pilliä.
Ilta alkoi laskea. Admin-aukiolla oli meneillään jotakin. Pääkadun suunnasta tulevalle kaksikolle tuotti suuria ongelmia päästä edes aukiolle väenpaljouden takia. Häly ja meteli täyttivät kuusikulmioisen aukean. Väki oli enimmäkseen kaupunkilaisia matoraneja, mutta muutakin väkeä näkyi välistä. He näyttivät pieniltä taustalla kohoavan linnakkeen ja Admin-tornin rinnalla.
”Mitä täällä oikein talahtuu?” naamionazorak hämmästyi. ”Väkeä kuin Totuusministerin nuhetta kuuntelemassa…”
Mielenosoittajien kyltit ja iskulauseet eivät olleet mikään yhtenäinen kokonaisuus. Vaadittiin, että adminien pitäisi lopettaa salailu ja antaa valta kaupungille. Moderaattorien salakähmäiset tekemiset pitäisi tutkia. Vaadittiin läpinäkyvämpää johtoa. Moni myös vaati välitöntä sodan lopettamista. Sanottiin, että sota johtui Bio-Klaanista ja Tawasta. Toiset halusivat pakolaiset pois pelloiltaan ja pihoiltaan. Kolmannet muistuttivat kauppasaarrosta ja tulevasta talvesta, ja maalailivat nälänhätäskenaarioita.
Kaikkia yhdisti sangen suuri tyytymättömyys kaupungin tilanteeseen. Vaadittiin toimia! Paluuta entiseen!
”Minä asuin Bole-Korossa tuossa luoteessa”, eräs le-matoran sopersi. ”Olin juuri sinä päivänä metsällä kun se tapahtui! Allianssin hirviöt olivat tappaneet ihan kaikki! Jättäneet ruumiit hautaamatta, kaduille ja taloihin!”
”Miksei Klaani tehnyt mitään? Missä oli Laivaston väki silloin? Miksi me suostumme adminien hallittavaksi jos he eivät puolusta meitä?” Ernie-niminen ta-matoran kailotti. Hän seisoi kellotornin kaiteella.
”Torakoiden lehtien mukaan niillä on 70-kertainen ylivoima Klaaniin… Admin Ämkookin näki kaiken toivottomaksi ja vaihtoi puolta! Päämoderaattorinkin kerrotaan loikanneen muualle!” hän jatkoi.
”Adminit eivät ole kertoneet mitään! Heillä ei ole tilanne hallussa. He eivät ole kertoneet Nimdasta, he eivät ole kertoneet Umbrasta tai edes siitä matoran-murhasta juuri tällä aukiolla!” joku muu huusi väkijoukosta.
”Millä oikeudella moderaattorit sulkivat Klaanin sepän pajan? Vain petturiepäilyn takia!” kertoi joku roolipeliseuran jäsen. ”Adminit eivät ole lain yläpuolella!”
”Laskelmien mukaan jos kauppasaarto tihenee tähän tahtiin, kaupungista loppuu ruoka kuuden viikon kuluttua!”
”Etenkin kun täällä on tunkeilijoita syömässä sitä!”
”Olisivat taistelleet maistaan!”
”Entä etelänuskoiset sitten? Ovatko adminit hylänneet Mata Nuin? Onko ruskea hyönteinen Suuren Hengen rangaistus?” paasasi yksi turaga. ”Suuri Parvi, legendojen Suuri Parvi on yllämme. Lähetetty puhdistamaan saaremme velvollisuudenvieroksujista!”
Valkoinen nazorak tunsi itsensä epämukavaksi. Paitsi että hän ei halunnut liikkua isoissa väkijoukoissa, hän ensi kertaa Klaanissa ollessaan näki sodan aiheuttaman paniikin ja epätoivon kaikessa suuruudessaan.
”Mi- miksi foliisi tai moderaattorit eivät huutu tähän? Eikö mielenosoituksilla ole aina korkea vaara ajautua häiriöksi ja mellakoiksi? Vaaraksi hallinnolle…?”
Vaikka Imperiumin kasvatti itse oli taistellut omassa maassaan sotilashallintoa vastaan, 273:sta näky tuntui todella… ennen kuulumattomalta. Kansalaiset osoittivat mieltään ja huutelivat mielipiteitään siinä missä Pesässä olisi lennelleet aatteiden häpäseiden päät.
”Klaanissa on sananvapaus”, Matoro kertoi. ”Eikä väkivaltaa pidetä ratkaisuna. Moderaattorit puuttuvat, jos meno äityy liian vaaralliseksi.”
”Ilmoita sitten kun äityy. Minä hiivin takaisin huoneeseeni. Noin iso joukko saa minut helrosti hengiltä…” nazorak kuiskasi mahdollisimman hiljaa.
”En minäkään tässä ajatellut aikaa viettää”, Matoro vastasi heidän pujotellessa väkijoukon keskeltä kohti Klaania.
Viimepäivät Klaanissa olivat antaneet vastustajan tiimiin liittyneelle nazorakille kuvan siitä, että epätoivoisesta asemasta huolimatta Klaanin rivit pitivät yhtä luotettavien johtajien voimin, monikansallisuudesta huolimatta.
Nazorak kuunteli vihapuheita. Ne saivat hänet arvioimaan oletustaan uudestaan.
”Oliko Klaani aina tällainen ja silmäni ovat avautuneet, vai kieltäydyinkö vain näkemästä tätä?” Matoro kysyi osittain itseltään.
”Muistan, kuinka kävin täällä ensimmäistä kertaa. Jäljitin akshikromidia, joka oli räjäyttänyt Zagni-Metrun temppelin.” Toa naurahti. ”Ensikokemukseni kaupungista oli se, kun marssin sisään Ruskeaan Makutaan ja kysyin hämäräväeltä tietoja. Kukaan ei muka tietänyt mitään mistään lonkeromiehestä. Valmistauduin ottamaan käyttöön kovemmat kuulustelumetodit, kun joku kertoi paikallisten lainvalvojien jo pidättäneen kohteeni. Yllätyin. Minut ohjattiin ’moderaattorien’ puheille, ja… no.”
♫ Valon Ritari valehteli sinulle silloin ensimmäistä kertaa~ ♫
”Kävin sittemmin täällä usein. Kaupunki oli silloin paljon pienempi. Mikä minua täällä kiehtoi? Ehkä se, että täällä oli silloin niin… toiveikas henki. Klaania pidettiin todisteena siitä, että kivojakin asioita voisi olla. Ei ole kovin montaa paikkaa, jossa niin erilaiset olennot elelivät rinta rinnan.”
♫ Toivo on kuin sokeria~ ♫ ♫ Sillä on hyvä peittää valheet~ ♫
Jäätutkija yritti pysytellä mahdollisimman lähellä Matoroa ja varoa mielenosoittajia.
Mutta nazorakin oli pakko pysähtyä. Hän tunsi olonsa oudoksi.
Epäselvä kuva. Kuin häilyvä ja rakeinen. Silmät tapittaa tummiin taivaisiin kohonevia hahmoja. Isoja ja voimakkaita. Hän katsoi kasvoja. Näki piirteiden horisontit.
273 havahtui taas hetkeen. Hän pudisteli päätään saadakseen itsensä hereille.Hän loikki taas Matoron luo.
”Ettei vain meillä täällä, hyvät toverit, ole peräti kuuluisaa Mustalumea!” Ernie loikkasi katukivetykselle. ”Tervetuloa! Voisin kysellä sinulta jotakin, ja saat päättää itse vastaatko! Tietysti jos et vastaa niin onhan sekin vastaus sinänsä.”
Matoro nielaisi. Karzahni vieköön matoran oli tarkkasilmäinen. Ernie oli ollut aikanaan Klaanilehden ykkösreporttereita, tunnettu skandaalijutuistaan kaupungin laitapuolesta. Sittemmin hän oli perustanut administorkriittisen lehden nimeltä Lampaat. Hän oli kuohuttanut kaupunkia kuukausia sitten heitettyään moderaattori Paacoa tölkillä.
Matoranin lähestyessä toan vierellä seissyt nazorak veti takkinsa kauluksen paremmin niskansa suojaksi ja loittoni kauemmas väkijoukkoon.
Matoro harkitsi hetken. Lauma sekopäisiä mutanttivisorakeja olisi ollut paljon mieluisampi uhka. Niiden hoiteleminen olisi sentään ollut yksinkertaista. Joukko toan ympärillä antoi tälle tilaa.
”En usko, että osaan vastata kysymyksiisi Klaanin politiikasta. Olen ollut melko kiireinen”, hän lopulta vastasi.
”Jukranheijaa, sinä Matoro olet Klaanin sisäpiiriä. Tiedät ainakin enemmän kuin me, kansalaiset!”
”En usko, että on mitään Klaanin sisäpiiriä. Kuka tahansa voi liittyä Bio-Klaaniin, mikäli haluaa tuod-”
”Tuon voin lukea linnakkeen vastaanotostakin!” ta-matoran keskeytti. ”Miten seikkailusi meni, Mustalumi? Mitä Klaanin Nimdalle tapahtui? Miksei asiaa käsitellä julkisesti?”
”Adminit ja moderaattorit selvittävät Bio-Klaanin oikeudelliset asiat. En tiedä, saanko kertoa tutkinnasta.”
”Mutta sinua siis tutkitaan? Sinua, Klaanin seikkailijasankaria? Tiedätkö, kuinka moni on pitänyt sinua toista esikuvallisempana?”
Matoro ei varsinaisesti halunnut myöntää sitä, mutta hän oli tainnut aina olla melko suosittu kaupungin median parissa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli aina kertonut mielellään seikkailuistaan ja ajatuksistaan kenelle tahansa. Lopulta kun kävi Klaanilaisia läpi, olihan hän yksi vähiten epäilyttävistä henkilöistä.
Tai oli ollut.
”Kyllä. Admineilla on käynnissä tutkinta siitä, mitä matkallani tapahtui”, toa myöntyi lopulta.
”Liitytkö Metru Nuilla sattuneeseen terrori-iskuun? Miksi saavuit Klaaniin metrulaisella pommikoneella?”
”En koe tarpeelliseksi vastata noihin kysymksiin ennen kuin Adm-”
”Adminit ja adminit! Juuri tätä tarkoitan! Salailu, salailu ja hyssyttely! Adminimme ovat kuin diktaattorit – operoivat lain yläpuolella, eivät vastaa kellekään! Pitävät asiat omana tietonaan! Kaupunginvaltuuston pitäisi laittaa heidät paikalleen!”
Ernie odotti hetken, että yleisön huudot lakkaisivat. Sitten hän kääntyi jälleen toan puoleen:
”Olit päämoderaattorin hyvä ystävä. Umbra ei ole nähty kuukausiin, ja huhu sanoo hänen loikanneen vihollisen puolelle. Toisten mukaan hän lähti elämään äveriästä elämää Metru Nuille. Osaatko sanoa, Matoro, mikä on totuus?”
Jään sotilaan teki tosiaankin mieli tehdä loppu matoranin pilkasta. Se ei tiedä, se ei ymmärrä, hän vakuutteli itselleen. Matoran ei ole kuin suunsoittaja. Lisäksi, mitä adminit sanoisivat? Ehkä he kertovat Umbrasta kun on aika. Admineilla on tilanne hallussa-
♫ Petturi sai mitä ansaitsi~ ♫ ♫ Mustan maineen ja vähän muistajia~ ♫
”Hän ei tekisi niin”, Matoro puristi suustaan. Hän kohotti kylmän katseen toimittajan silmiin. ”Hän kaatui taistelussa ZMA:n koneita vastaan.”
”Ja jos ette halua Allianssin ruoaksi, kehottaisin heräämään tosimaailmaan.”
Ernie jäi katselemaan poistuvan toan selkää tietämättä, mitä sanoa.
”Kaikki ne”, Ariez lopetti painavasti puheensa. Hänen keskustelukumppaninsa ei ollut päässyt sanomaan kovin monta sanaa pahan mielen soturikaappauksen purkamisen keskellä.
”Siis oikeasti, se nainen on hirviö.”
”Juu juu, siis ihan hirveää…” aurinkolasimunkki nyökytteli Isän tarinalle. Paradoxin kasvoilla oli lempeä, ymmärtäväinen hymy, ja välillä hän yritti taputella rohkaisevasti murtuneen uskonmiehen kättä baaripöydällä.
Että minä vihaan humalaisia…
”Pahintahan siinä on, että, niin, mikä aioinkaan sanoa, että, kaikki ne!” Ariez parkaisi ja iski kolpakkonsa pöytään niin äänekkäästi, että naapuripöydästä katsottiin kummastuneesti – mistä Paradox ei pitänyt lainkaan.
”Mukava, että kuuntelet vanhan miehen ongelmia”, uskonisä jatkoi hieman sammaltaen.
Sininen krikcit nyökytteli hymyilen.
”Toki toki. Kyllä kyllä. Vääryyksiä kokeineita kuuluu auttaa. Juuh. Mutta katsos, minulla oli muutakin asiaa sinulle. Sattuisitko mitenkään tie-”
”Ja se nainen pahoinpiteli minut henkisesti!!!” matoralainen rääkäisi ja oli kaatua tuolineen päivineen mutta sai juuri ja juuri pysyttyä pystyssä. ”Ja nämä tuolit ovat suoraan sanottuna perseestä!!!”
Tuo oli ensimmäinen kerta keskustelun aikana, kun Paradoxin kasvoilleen jäädyttämä hymy mureni kuin luvaton lisäsiipi purkupallon alle muutamaksi sekunniksi. Dox kuitenkin onnistui mestarillisesti keräämään hetkensä ulkoisen tyyneytensä ja loihtimaan laupean ilmeen kasvoilleen.
”Kieltämättä ovat kyllä vähän. Siis nämä tuolit. Mutta Isä Ariez. Olen koko illan yrittänyt kysyä, että tiedätkö mitään Bartaxin aikeista.”
”Jaa että Bartaxin. Olen yrittänyt vältellä sitä tyyppiä viimeiseen asti. Lähetti jonkun kätyrinsä perääni! Mutta minua ei saakaan niin helposti! HAAA!”
Tällä kertaa Ariez todella kaatui tuolillaan.
”Tarvitsetko apua?”
”Mnä mtään pua trviset.” Matoralainen mönki ylös pöydän alta ja iski nyrkkinsä pöytään.
”NÄIN minä iskin kirveen SEN PIRUPARAN KALLOON! HA HA HAA! Miettii seuraavan kerran kahdesti, ennen kuin rupeaa Bartaxin kätyriksi!!!”
”Jos hänellä on enää aivotoimintaa miettiä, epäilen. Mutta. Bartaxin suunta. Tiedätkö?”
”Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin.”
”Yhtään tarkempaa paikaa?” Nuoren kokelaan ääni kuulosti epätoivoiselta.
”En tiedä. Kukaan ei tiedä. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä.”
Krikcit hymähti. ”Siinä tekisivät temput.”
Paradox nousi tuoliltaan ja suoristi kaapuaan. ”Kiitän tiedoista ja juttutuokiosta, Ariez. Riemukasta loppuiltaa. Syö välissä vaikka jotain. Vaikka appelsiini.”
”Tässä kylässä ei taideta myydä sellaisia…” Ariez totesi ja katsoi Paradoxia kummastuneena. ”Mihinkä ’doxilla on kiire?”
”Etsintäni on tähän asti vetänyt aina vesiperän. Baariveron jäljet alkavat kylmetä. Ei pahalla, mutta minun pitää kiirehtiä.”
”Jaa. No onnea matkaan. Koeta olla kuolematta tai jotain.” Tämän sanottuaan Ariez kulautti kolpakkonsa tyhjäksi.
Kristallikivi kimalteli punkallaan istuvan Kepen kämmenellä. Tiedemies katseli sen labyrinttimaista, läpikuultavaa rakennetta – halkeamat muodostivat murikan pintaan kuin huurteisen mosaiikin, joka haaleassa valossa toi Kepen mieleen vaelluksen Vuoren sisuksissa pari talvea taaksepäin. Kuinka yksinkertaista sekin aika oli ollut.
”Pitäisikö tämän sanoa minulle jotain?” toa kysyi.
”Mene ja tiedä”, Guardian vastasi niskaansa hieroen. ”Takavarikoin sen muuan… no, takavarikoin sen. En tiedä selakhikristalleista paljoa, mutta näyttää aika paljon sellaiselta. Älä räjäytä sitä naamallesi.”
”N-niin”, Kepe mutisi. ”Voin kyllä vilkaista tätä, kunhan… ehdin vähän siivoilla.”
Skakdi nyökkäsi ja vilkuili huonetta. Oli melko ilmiselvää, että toa ei ollut viettänyt siellä aikaa vuosiin.
”Ei kiirettä. Kunhan selvität asian.”
”Jos- jos tässä on elementaalienergiaa, minulla on kyllä pari anturia jotka löytävät sellaisen lähes satavarmasti.”
”Miten sinulla on muuten mennyt?” admin mutisi. Kepe tiesi, että skakdi oli tarkoittanut sen tuttavalliseksi… mutta juuri nyt se kuulosti vain huolehtivalta. ”Et ole juuri liikkunut julkisilla paikoilla.”
”Tavallaan.”
Tauko sanoissa oli minuutin pidempi kuin Kepe halusi sen olevan. Toa sormeili kristallia käsissään hetken aikaa kunnes muisti valitettavan todennäköisen räjähdysmahdollisuuden ja tökkäsikin kiven yöpöydälleen.
”On ollut vähän… muuta mietittävää.”
Olikohan Guardian kuullut siitä, kun hän oli… lähtenyt kysymään Iggystä? Jos oli, admin oli liian kohtelias ottamaan asiaa puheeksi. Oikeastaan mitä varmimmin tämä oli jo kuullut siitä, eikä Kepe tiennyt mitä ajatella.
Kyllä hän luotti Klaanin johtoon tarpeeksi puhuakseen asiasta. Hän ei vain luottanut tarpeeksi, että osaisi saada sanansa kuulostamaan joltain muulta kuin hullun horinoilta.
Skakdi tuntui ymmärtävän hiljaisena. Hän tarttui ovenkahvaan ja oli selvästi jo tekemässä lähtöä, kunnes pysähtyi ja nosti yksinäisen etusormen pystyyn.
”Niin, toinen asia”, admin sanoi. ”Pääreaktori.”
”Öh, joo?”
”Kuinka vakaa se on? Onko olemassa riskiä, että torakat voisivat räjäyttää sen?”
Kysymys kylmäsi Kepeä, mutta hän pudisti päätään. ”Ei, se ei tunnu kovin todennäköiseltä… laitteisto on niin herkkää että menisi rikki ennen ylikuumenemista. Voin kyllä tehdä vähän turvatestejä jos sopii. Vaikka heti.”
”Riittää minulle”, skakdi sanoi hymyillen. ”Mutta ylintä johtajaasi kanavoiden on silti pakko sanoa… mene nukkumaan.”
Kepe nyökkäsi poissaolevana. Uneksiminen. Mistä hän tiesi ettei tehnyt sitä nytkin.
Huone oli Guardianin poistuttua kylmä ja etäinen. Kepe ei viitsinyt kutsua sitä kodikseen – eihän se ollut sellainen ollut aikoihin.
Nyt
Tuoksi yöksi Kepe oli päättänyt vetäytyä pajaansa.
Paja ei vieläkään ollut se sama tuttu ja turvallinen, jota se oli aiemmin ollut. Se oli tyhjempi, monin tavoin valjumpi… kuolleempi?
Hän onnistui vain vaivoin nukahtamaan punkkaansa kakkoshuoneessa. Ja kun aamu koitti, oli hän yhä läpiväsynyt.
Ennen kuin hän lähtisi etsimään Nui-Koron väkeä totuuden Profeetasta perässä, Kepe päätti siivota pajaansa hiukan. Sen verran, että sai käsitystä siitä, mitä kaikkea hänellä yhä olikaan tallella tavaroistaan. Hän löysi paljon keskeneräisiä projekteja, jotka olivat jostain syystä tai toisesta unohtuneet johonkin laatikkoon tai nurkkaan… monia sellaisia, joita hän ei enää edes muistanut tehneensä. Ja joitakin todellisia helmiä ja ylpeydenaiheita, ne saisivat nyt aivan oman hyllynsä. Hyllyn jonka voisi asentaa vaikka…
… siihen, missä suuren varaston ovi oli ollut…? Jos ovea ei koskaan ollut, miksi sen paikalla oli tyhjä seinä, miksei siihen oltu asennettu hyllykköä kuten kaikkialle muualle…?
Ovelta kuului koputus.
Kepe havahtui ajatuksistaan. Kuka vieras olikaan, oli hänen ajoituksensa hyvä. Tai hyvä ei ehkä ollut sana, jota hän etsi, sillä tällä hetkellä hän olisi mielellään ollut yksin. Siitä huolimatta ja velvollisuudentunnostaan hän päätti vastaanottaa tulijan. Pajan ovi oli harvoin lukossa, eikä oikeastaan nytkään, mutta Kepe tahtoi osoittaa tälle entisenlaista vieraanvaraisuutta.
Kun tiedemies avasi oven, hän odotti – pelkäsi – joutuvansa taas kasvokkain pienen, luonnotonta valkeaa naamiota kantavan kummituksen kanssa. Sen sijaan, tosi kummallisena helpotuksena, hänen edessään seisoi todella oudosti pukeutunut olento. Kepen katse skannasi tulijan päästä varpaisiin, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Ovensuussa seisoi hattuun, volitakiin, takkiin, raitahameeseen ja rautakalosseihin sonnustautunut olio. Tämä oli melkein saman kokoinen kuin Kepe.
”Öh… Herra Kele, otaksun?”
Pikaisella silmäyksellä tämä olisi varmasti sulautunut mihin tahansa väkijoukkoon, mutta yksin autiolla käytävällä seistessään tämän olemus herätti paljon kysymyksiä. Hattu (sisätiloissa?) oli vähän tarpeettoman syvällä päässä, ja volitak nostatti omituisen mielikuvan jonkinlaisesta kuminaamarista, mitä ne sitten olivatkaan. Kepe koetti oikaista kiikarisilmänsä objektiivia varmistaakseen etteivät sen säädöt olleet pielessä. Hän päätyi kuitenkin vain haparoimaan tyhjää, sillä hän ei ollut vieläkään koonnut uutta.
”Öö, Kepe, juu, kyllä. Omassa persoonassaan.”
”En kai häiritse?”
”…Et toki. Olin vain… siivoamassa paikkoja. Kuka olet?”
”Öhm”, muukalainen kuulosti miettivän hetken. ”Voitte sanoa minua Jäätutkijaksi. Kuulin että olette tiedemies. Olen… itsekin. Ja tuota. Kuulin myös, että yksi Klaanin admineista olisi antanut teille elementaalikiven tutkittavaksi?”
Tiedemiehuus saattoi selittää tulijan omalaatuista olemusta, sen hän oli kokemuksestaan tieteilijöiden kanssa todennut useasti. Mutta millä saarella ja missä sakarassa oli joku, joka tutki jään elementtiä ammatiksi asti? Useimmat tämän maailman keksijät ja tiedemiehet koettivat rakentaa vain yhä pienempiä ja pienempiä transistoreja ja höyrymoottoreita, tai opiskella flooraa ja faunaa, mutta lopulta yllättävän harva kajosi Toien mystisiin, itsestäänselvyyksinä pidettyihin voimiin tieteen keinoin. Kepen omiin Kanohi-laitteistoihinkin moni kollega suhtautui tietyllä nyrpeydellä, kuin Kanohi olisi ollut heidän yläpuolellaan, pyhä.
”Tuota, voit sinutella, jos saan tehdä samoin.”
Kiveen Kepe ei ollut ehtinyt vielä tarkemmin tutustua, lukuunottamatta sitä, mitä hän oli saanut G:ltä kuulla. Se oli kuulemma vaarallinen, ja varmasti tietyissä käsissä olikin. Mutta minkälaiset kädet tällä tyypillä oli?
Nekin oli peitetty nahkahanskoilla.
”Ja…joo. Ehkä antoikin. Mitä tahdot siitä?”
”Haluaisin itsekin mahdollisesti osallistua tutkimuksiin. Olisin itse tarjoutunut tutkimaan sitä, mutta herra admin oli ehtinyt tuoda sen jo sinulle”, Jäätutkija vakuutti. Kepe pisti merkille sen, että tällä tiedemiehellä oli pehmeä ääni, josta oli hankala määrittää sukupuolta. Hänellä oli voimakas aksentti, joka muistutti ajoittain rahisevia sähähdyksiä.
Kepe puri huultaan. ”Miten voin luottaa sinuun? Se on vaarallinen kapistus.”
Varmasti tämä henkilö, kuka olikaan, nautti Klaanin jonkintasoista luottamusta, kun sai kulkea pääasiassa huoltotiloista ja varastoista koostuvassa kerroksessakin omin nokkineen.
Volitakin pinnassa ei näkynyt matoranin tai toan kasvoille ominaisia ilmeitä, mutta muukalaisen asennon vaihtamisesta ja hengityksestä saattoi huomata Jäätutkijan tuskastuneen. Hän oli hetken hiljaa.
”E-en voi osoittaa luotettavuuttani, kyllä. Mutta uskon, että kivi on sellaisenaan vaaraton. Olisin vain halunnut mukaan tutkimuksiin. Asialla on… minulle arvoa. Mutta jos se ei sinulle käy, niin jätän sen sinun vastuulle.”
Jäätutkijan hame heilahti, kun tämä kääntyi lähteäkseen. ”H-hyvää häivänjatkoa…”
Kepen uteliaisuus petti hänet.
”Hei…odota. Voit ehkä auttaa kiven kanssa, mutta vastapalveluksena toivon vastauksia.”
Jäätutkija kääntyi katsomaan takaisin matatukasvoiseen toaan. ”Vastauksia mistä?”
”Itsestäsi, lähinnä. Myös siitä kivestä, koska tiedät siitä enemmän kuin kerrot.” Olenko muka noin huono valehtelija…?
Jäätutkija mietti hetken. Sitten Kepe kuuli huokauksen volitakin sisästä. ”Hyvä on. Mutta tutkitaan ensin se kivi…”
Kepe kaivoi lipaston laatikkoa. Se oli yksi niistä, joita hän oli viimeksi tonkinut ennen… pudotusta. Sieltä löytyi kuin löytyikin se mitä hän etsi, lämpökameran virtapiuha. Itse lämpökamera oli suuri ja vanha kapistus, joskus kauan sitten Ko-Metrussa rakennusten lämpövuotojen havaitsemista varten valmistettu. Takuuaika oli varmasti mennyt jo umpeen. Kyseessä ei ollut tieteellisin instrumentti markkinoilla, mutta muuta Kepellä ei ollut nyt käsillä.
”Hm. Miten tuo toimii?” Jäätutkija kysyi.
Kysymys yllätti Kepen. Jäätutkijassa oli jotain todella kummallista, sillä tämä ei vaikuttanut tuntevan näinkään tavanomaista laitetta.
”Se näyttää tällä ruudulla kuvatun kohteen pintalämpötilan, öö, xiaksi heat mapina, mikä lämpökartta tai kuva se täkäläisittäin onkaan. Lämpimämmät alueet ovat kellertäviä ja vaaleita, kylmät taas sinertäviä.”
Jäätutkija oli hiljaa. Mietin lähinnä, mistä napista se lähtee päälle, mutta okei…
Kepe suuntasi kameran kiven suuntaan. Sen taustalla olivat suurinpiirtein huoneenlämpöiset seinä ja pöytä, molemmat ehkä ihan hitusen kylmemmät. Kivi ei kuvassa kuitenkaan näkynyt. Kepe kampesi laitteen herkkyyttä eteenpäin, mutta yhtäkään poikkeamaa taustasta ei erottunut. Ja vielä. Ei vieläkään. Sitten säätimen asteikko loppui kesken.
Jäätutkija kumartui Kepen viereen. ”Ooh. Mielenkiintoista.”
Kepe hieroi leukaansa katsellessaan laitteen näyttämää kuvaa. ”Guartsu oletti kiven olevan selakhialaista kristalliteknologiaa. En väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa. Same ehkä osaisi kertoa enemmän aiheesta. Olen ainakin kuullut että kaikki elementtikivet ovat louhittu muinoin Kristallisaarten kallioperästä. Sieltä kai tämäkin.”
Jäätutkija nojasi pöydän reunaan. ”Minäkään en tiedä mitään, mistä se on lähtöisin. Mutta… miten se toimii? Tiedän, että sen sisälle on varastoitunut jään elementtiä energiana. Loisikohan energia jonkinlaisen lämmön peittävän auran?”
”Eli tämän kiven puhdas elementaalienergia ei siis näy kamerassa kylmänä mustana läikkänä, vaan…puhtaana olemattomuutena. Kuin se olisi lämpösäteilylle olematon, ja siksi näkymätön. Huh, aika hurjaa. Näen siihen perustuvassa teknologiassa kyllä suurta potentiaalia.”
Kepe kuuli Jäätutkijan naamion alta hymähdystä muistuttavan äännähdyksen. ”Niin, todellakin…”
Hameeseen pukeutunut tiedemies käveli toiselle pöydälle asetetun kristallin luo. Hetken Kepe oli näkevinään lämmöstä kertovia värejä, mutta samassa ne katosivat. Jäätutkija katsoi hetken elementtikiveä naamionsa suuosan pintaa raapien. Sitten hän astui hieman kauemmas ja ojensi toisen kätensä sivulleen.
Kepe katsoi laitteen kuvaa. Hän näki vilauksen värillisistä sormenpäistä. Olennon ruumiinlämpö näytti aika matalalta. Lähes samalta kuin huoneen lämpö.
”Auran säde näyttäisi olevan noin 1,3 metriä.”
Hattupää nyökkäsi. Hän poimi kiven ohuilla sormillaan ja rupesi pyörittelemään sitä nahkakäsineillään.
”Olisiko sinulla muita mahdollisia laitteita, jolla tästä saisi jotain irti?”
”Tällä varoitusajalla en ehdi hankkia parempaa kalustoa. Minulla oli muutama laite, mutta ne eivät ole tällä hetkellä…käyttökunnossa.”
Kepe vilkaisi sitä kohtaa seinässä, jossa Verstaan syvempien syöverien ovi oli ollut. Mitä oli tapahtunut kaikelle tavaralle, jota siellä oli ollut? Hän muisti selvästi vieneensä sinne joitain laitteitaan, mutta nyt niistä ei ollut jälkeäkään. Oliko hän hukannut ne?
Kepe kääntyi takaisin katsomaan vierastaan. Hän havahtui ajatuksistaan, kun huomasi miten Jäätutkija häntä katsoi. Hän näytti raapivan ihoaan plastroninsa alta, tuijottaen Kepeä mietteliään näköisesti kylki häntä päin. Lopulta Jäätutkija uskalsi esittää mietteensä ääneen:
”Tuota noin. Suhuin moderaattori… öhm, Sl- eikun. Kla- öh, LADIKSEN kanssa”, muukalainen aloitti varoen.
”ja hän mainitsi, että olit ollut hänen kanssaan vähän aikaa sitten Lehu-metsässä?”
”Joo, meillä oli siellä eräänlainen…seikkailu. Kuinka niin?” Kepe kysyi taitellessaan lämpökameran jalustaa kasaan.’
Jäätutkija vaikutti taas miettivän hetken sanojaan.
”No… minullakin oli eräs seikkailu siellä säin. Mietin, että olisitko sattunut huomaamaan siellä jotain… outoa?”
”… Outoa? Millä tavalla outoa?”
Kysymys sai hametutkijan hetken hiljaiseksi.
”… selottavalla tavalla outoa. Jotain… vaarallista?”
Kepe alkoi hahmottaa mitä vieras ajoi takaa. Mutta miten tämä saattoi tietää niistä?
”Puhutko nyt… väärään suuntaan lyövistä salamoista?”
”E- en tiedä. Mutta kuulostaa hyvin mahdolliselta.”
Kepe katsoi Jäätutkijaa, valkoisten kasvojen kalvetessa entisestään.
”… Eli tiedät jotain niistä sinikätisistä hirvityksistä. Kerropa nyt, kuka oikeastaan olet.”
Jäätutkija katsoi ensin Kepeä, sitten epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän työnsi hansikoidun kätensä takkinsa povitaskuun, vetäen sieltä esiin taitellun paperin. Käsi ojensi sen toalle.
”Sinun ehkä kannattaa lukea tämä ensin…”
Kepe nappasi paperin. Hän taitteli sen auki ja aloitti lukemaan. Mitä pidemmäs hän ehti, sitä kurtumpaan hänen kulmansa kävi. Aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa tekstiä.
”Oletko sinä…”
Kepen lause jäi kesken epäluulosta. Hän nosti katseensa taas hopeiseen volitakiin. Jäätutkija huokaisi syvään ja nosti kätensä takaraivolleen. Toatiedemies seurasi, kuinka naamioon kiinnitetty remmi aukesi ja naamio laskeutui oudon vastausten etsijän kasvoilta remmien varaan.
”… nazorak?”
Kepe poimi leukansa lattialta. ”Täytyy sanoa, että tämä tuli vähän puskista.”
Hän kääntyi taas paperin puoleen. ”Mutta jos adminit luottavat sinuun, täytyy minunkin. Ja lisäksi…olet meille arvokas tietolähde ja…tutkimuskohde.”
”Hmm, niimsä kai. Ja jos nyt kunnolla esittäydyn, niin olen Jäätutkija 273. Imleriumista karannut tiedemies ja tämän elementaalikiven omistaja.”
”Tämä itse asiassa selittää sinusta aika monta asiaa, niin olemuksestasi kuin tiedoistasikin… Kulttuurishokki saavuttuasi tänne oli varmasti valtava.”
”Olihan se kieltämättä. Joudun käyttämään tätä valeasua, koska en usko että raikalliset katsoisivat minua hyvällä. Minulla on nyt oma huone linnakkeessa ja annan tietoja Klaanille suojelua vastaan.”
”Tietävätkö entiset esimiehesi sinun loikanneen?”
”Eivät. Tai… ainakin toivon niin. Lavastin kuolemani.”
”Toivottavasti onnistuneesti.”
Jotta toa ymmärtäisi kaiken, nazorak päätti istuutua ja kertoa tarinansa vielä kerran läpi. Hän osasi sen jo miltein ulkoa.
”… ja Figa auttoi minut adminien nuheille, jotka ottivat minut lojulta tänne. Sen nituinen se.”
Kepe nyökytteli ymmärtävästi. ”Mutta mistä sinä olet kuullut kaiken minusta, ja miksi Gee toi tuon kiven minulle tutkittavaksi?”
”Moderaattorit kuulustelivat minua muutama häivä sitten. Kuulin silloin sinusta ja käynnistänne Lehu-metsästä. Sen jälkeen Eversti Guardian kävi kovistelemassa minua Viidakkosaarten jutusta. Hän huomasi kiveni, ja koska hän ei luota minuun, hän takavarikoi sen.”
”Eli tämä kivi olikin sinun kaiken aikaa.” Palaset loksahtivat paikoilleen. ”Kysyit Lehu-metsästä… siispä tunnet Siniset kädet. Mitä voit kertoa niistä? Tiedätkö, mitä ne ovat?”
273 pudisti päätään. ”Kätöset nuo Siniset… ne- ne ovat yhteiskunnassamme enemmänkin myytti. Kauhutarina. Propagandaosaston taga hallita työläisiä helolla. En itse oikeastaan uskonut tarinoita, ennen kuin näin Kädet itse…”
Siniset silmät katsoivat Kepeä. ”Entä sinä? Sinäkin tiedät niistä jotain?”
”Vain sen, mitä olen itse nähnyt. Ne kävivät kimppuumme Lehu-metsässä, kuten ilmeisesti tiedät. Ne vaikuttavat etsivän… sitä, mitä mekin tuolla matkallamme etsimme. Miten paljon sinulle on kerrottu Nimdasta?”
273 kohotti tuntosarviaan.
”Mikä se on?”
Kepe tuntui typertyvän vastauksesta. Viime aikojen nimdajahdin jälkeen hänen oli hankala muistaa, etteivät kaikki tienneet siitä. Keskiverto Nazorak-imperiumin kansalainen todennäköisesti tiesi siitä vielä vähemmän kuin matoralainen.
”En tiedä miten paljon minulla on valtuuksia kertoa, mutta se, että Nazorak-imperiumi tahtoo valloittaa tämän saaren itselleen on vain osa koko tarinasta. Nimda on…ase. Maailman vaarallisin ase, ja viime aikoina olen käynyt kovaa kilpajuoksua yhdestä sen osasta Sinisten käsien kanssa.”
273 tuntui värähtävän joka kerta, kun Kädet mainittiin.
Kepe katsoi lattiaan.
”Nyt olemme kuitenkin sen suhteen toistaiseksi täydellisessä umpikujassa… ja niin toivottavasti Kädetkin.”
Jäätutkija katsoi Kepeä ja huomasi tämän alakuloiset kasvot. Hän kallisti päätään. ”Voitko kertoa, mitä tawahtui?”
”En tiedä, miten muotoilisin sen ilman, että kuulostan seinähullulta. Mutta Nimda tai sen haltija pelaa ihan omaa peliään ja löi oven nenäni edestä kiinni. Ja Kädet jäivät sen oven toiselle puolelle.”
Kepe ei tosiaan ollut ehtinyt vielä suuremmin miettiä, mitä se, että hän näki Kädet Verstaassa implikoi. Hän ei tiennyt niiden sijainnista tällä hetkellä yhtään mitään, eikä näiden tilanteesta. Hän ei voinut mitenkään tietää, olivatko ne kenties saaneet jo Zeetan jotenkin otteeseensa. Ja jos olivat, hän ei voinut tehdä asialle pätkän vertaa…
273 piti alempia käsiään puuskassa takkinsa alla, hieroen leukaansa pitemmällä ja hansikoidulla kädellä. Tämä ”Nimda” oli aivan uusi juttu minulle… tietenkään siitä ei välttämättä tiedä kuin esikunta ja todennäköisesti Tiedustelupalvelu. Mutta… Imperiumillahan on jo Rautasiipi sekä Tulikärpänen. Nehän ovat sotavoimien tuhovoimaisimmat sotakoneet. Mihin johtoporras tarvitsee enää kolmatta asetta? Ei ainakaan tätä sotaa varten.
Tiedemieskollegan sanat jäivät kaikumaan aavemaisesti 273:n päähän. Maailman vaarallisin ase…
273 muisteli Totuusministerin pitämiä palopuheita. Muiden lajien epäpuhtaudesta ja aliarvoisuudesta. Ellei… ellei Imperiumi sitten halua alkaa ”puhdistamaan” maailmaa…
Kepe heitti 273:lle vastakysymyksen. ”Miten sinä puolestaan tiedät Lehu-metsän tapahtumista? Olitko tuolloin paikalla?”
Jäätutkija nosti katseensa takaisin Kepeen. ”Öh, olin. Ehkä… kaksi viikkoa sitten? Käsittääkseni olin alueella sinun ja moderaattorien käynnin jälkeen. Varmaan parempi kerrata asiat kronologisessa järjestyksessä?”
Kepe nyökkäsi. ”Juuri tuolloin minä, Same, Bladis ja Snowie olimme siellä. Same ja Bladis olivat tulleet meitä vastaan, ja kun olimme lähdössä näiden ajoneuvolla, Kädet ampuivat meidät alas.”
273 kohotti tuntosarveaan, ”Millä?”
Kepe oli hetken hiljaa. ”Salamalla.”
”…”
”Sinisten käsien… öh, kädet pystyvät ilmeisesti laukaisemaan voimakkaita energiavirtoja sormenpäistään. Olen nähnyt sen useamman kerran…”
Tykytys nazorakin päässä kiihtyi. Hän viittoi toaa jatkamaan, ”Jatka.”
”Sen jälkeen ne torjuivat cordak-ammuksia vain kohottamalla kätensä niitä vastaan… käsien sininen hehku jäädytti ne ilmaan, ja käänsi ne meitä vastaan. Jonkinlainen telekinesiavoima ilmeisesti.”
”Kuten arvelinkin… Tiedekunnan salaista teknologiaa…” nazorak nyökytteli. ”Kun laskeuduin vuorta alas, satuin aukiolle, jossa oli riehunut metsähalo ja maa oli kuin sotatanner. Oliko se Kätösten tekosia?”
”Oikeastaan se oli Bladis.”
”Ai…”
”Lehu-metsän kohtaamisesta ei ole oikein muuta kerrottavaa. Nyt sinun vuorosi?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Niin. Kun olin päivän samoillut metsän lohjoisreunalla, satuin kuulemaan ylläni olevien puiden kahinaa, ja ylläni himeni. Kohdalleni oli laskeutunut jonkinlainen lentokone. Se oli täysin musta, äänetön, eikä siitä lähtenyt valojälkiä. Säätin niiloutua susikkoon, koska luulin sitä Imferiumin etsijöiksi. Mutta sitten Kätöset laskeutuivat aluksesta. Ne… vaikuttivat etsivän jotain. Luulin, että he olivat normaaleja agentteja kintereilläni, kunnes näin niiden kädet…”
Tiedemiehen hengitys kiihtyi, kun hän muisteli tilannetta. ”Ja sitten… toinen agenteista näki minut.”
”Lähtivätkö ne perääsi? Miten pääsit niiltä pakoon?”
273 pudisti päätään. ”Se… se vain tuijotti minua hetken ja lähti sitten pois.”
Nazorak pyöräytti silmänsä sivulleen jatkaessaan puhettaan, ”Mutta kun duhuin moderaattorien kanssa, aloin miettimään tilannetta uudestaan. Tuota. Kai sinä tiedät, ettei Kätösillä ole… silmiä?”
”Huomasin kyllä niiden kasvoissa jonkin olevan pielessä, niiden silmikot eivät vaikuttaneet kovin näkemiselle edullisilta. Mutta että niillä ei ole silmiä lainkaan… Miksi? Miten ne sitten… ’näkevät’?”
273 kohautti olkiaan. ”Kätösillä voi olla Imleriumin kehittyneintä teknologiaa. Voi hyvin olla, että niiden kehossa on jonkinlaisia sensoreita. Minä itsekin valmistin kerran laseja, joissa oli lämnöskannerit.”
”Silti tuntuu kummalliselta, että ne oltaisiin laitettu luottamaan vain elektronisiin sensoreihin. Lajillasihan kuitenkin on täysin toimivat silmät. Onkohan niiden silmät poistettu… osana sitä, öö, ehdollistamista, jolla ne on… muokattu sellaisiksi kuin ne ovat?”
Jos Nazorak-imperiumin eliittiagenteilla ei ole omaa tahtoa tai minää lainkaan… jos ne on vain ehdollistettu pyrkimään päämääräänsä kohti kaikki esteet tieltään raivaten? Kepe mietti. Jos asian laita oli näin, ne olivat melkoisen hirviömäisiä otuksia. Niitä pelättiin ihan syystä.
”En tiedä. Tämä kaikki on vain swekulaatiota, joka on koottu hatarista tiedonjyvistä. Nazorakeille Kätöset ovat kuitenkin olleet aina vain kummituksia.”
Jäätutkija vilkaisi pikaisesti Kepeen. Hän mietti, pitäisikö hänen mainita vielä eräs asia.
”’Kätöset nuo Siniset, loistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät häästäsi tiedon jyväset’. Siinä kaikki, mitä yhdyskunnassa tiedetään Aavekäsistä”, 273 lausui. Kepe uskoi, että runo saattaisi olla kuumottavampi ilman nazorakin p-vikaa. ”Mutta olen mietiskellyt runoa. Siinä on eräs asia, joka ei täsmää. Kätösten uskotaan vievän Imleriumille tottelemattomat ja kapina-ajatukselliset mukanaan. Mutta minähän olen kapinallinen. Miksei Kätönen tehnyt mitään, vaikka kerran näki minut…”
Kepe mietti. Hän tunsi, että he saattaisivat olla jonkin tärkeän seikan jäljillä.
”Paitsi jos…” keksijä aloitti. Hän nosti vihreät silmänsä nazorakin sinisiin.
”Paitsi jos… ne eivät nähneet sinua?”
https://www.youtube.com/watch?v=YekvexJkn_Q
Molempien tiedemiesten silmät lasittuivat, kun he tajusivat saman asian täsmälleen samaan aikaan. Molempien katse laskeutui hitaasti
nazorakin kädessä olevaan kiveen.
”… no voihan hitto.”
”Hiivatti. Olisipa meillä ollut tuo murikka mukana Verstaassa…”
”Kaikkihan käy järkeen”, 273 kuiskasi ja kohotti kivensä tieteilijöiden kasvojen tasalle. ”Lämröskannerit… siksi Tiedusteluhalvelukaan ei varmaan löytänyt lämköjälkiäni vuorella…”
”Eli todennäköisesti…” Kepe aloitti ja nosti sormensa ylös, ”tuon kiven ansiosta olet hengissä?”
”Luultavasti…”
”…Vau.”
Valkoinen nazorak tuijotti elementtikiven rosoista pintaa. Hän näki peilikuvansa sen monista halkeamista. Kivi oli ollut hänen mukanaan koko matkan ja hän oli turvautunut sen voimaan vaaran uhatessa.
Mutta nyt vasta hän tajusi, että se oli suojellut häntä hänen tietämättään suurimmalta uhalta.
”Oli miten oli…” nazorak aloitti, itsekin hämmästyneenä siitä, että saattoi todeta näin:
”vaikuttaa siltä, että meillä on ehkä ase Sinisiä Käsiä vastaan…”
”Näin hartauden lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä paikalle tulleita veljiä ja sisaria. Viime kuukaudet ovat olleet seurakunnallemme raskaita. Aluksi ryövärit tunkeutuivat rakkaalle kotisaarellemme ja Pyhään Katedraaliin, tuhoten sen ja pilaten sen kauneuden, sekä vieden uskomme Pyhän Siipaleen…”
Pieni, valkoisesta kivestä rakennettu kirkkosali oli täynnä matoraneja. Useimmat heistä olivat tavallista kansaa, maanviljeliöitä, kalastajia ja käsityöläisiä. Vain muutamalla seurakuntalaisella oli kaavut.
Keltaiset silmät katselivat niiden eteen kerääntynyttä seurakuntaa. Punaisilla rukousriimuilla koristellun mirun kasvot olivat lempeät, mutta puhuessaan haikeat. Valkoiseen rukouskaapuun pukeutunut nainen huokaisi ja loi lyhyen vilkaisun takanaan, alttarin päädyssä olevaan Isä Athin muotokuvaan.
Nainen käänsi katseensa takaisin seurakuntalaisiin jatkaakseen saarnaansa, mutta hänen sanansa jäi puoliväliin suuta.
Salin toiselle puolelle, holvikaaren muotoiseen oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, mustaan kaapuun pukeutunut olento.
Nainen kohotti kulmaansa kysyvästi. Penkeillä istuvat athistitkin huomasivat kääntyä katsomaan ovenkarmiin nojailevaa tulijaa. Hänellä oli huppu päässä niin, etteivät matoranit nähneet muukalaisen kasvoja.
”Älkää antako minun häiritä”, muukalainen totesi ja pyöräytti kättään, kehottaen mirukasvoista naispappia jatkamaan.
Naisen epäilevä katse porautui laihan olennon hupun sisään. Juuri tällä hetkellä Ath-Nuin kaupungissa ei kaivattu muukalaisia. Matoran kuitenkin päätti antaa muukalaisen jäädä kuuntelemaan.
”Krhm, niin. Kuten olin sanomassa, seurakuntamme on joutunut kokemaan kovia viimeaikaisten tapahtumien johdosta, ja sen väkimäärä on pienentynyt. Osa kuoli Katedraalin tuhossa, osa taas lähti ristiretkelle uskonsa puolesta jahtaamaan väärintekijöitä. Mutta, Ath-Nuin matoranit, älkää vaipuko epätoivoon! Ath on kanssamme ja hän opastakoon meitä poluillamme. Kirkkomme uusi Mestari on luvannut löytävänsä varkaat ja toteuttavansa Athin tahdon.”
Saarna päättyi ja uskovaiset alkoivat nousta penkeistään. Mirukasvoinen pappi poistui kirkon takahuoneeseen. Hitaimpien joukossa ylös nousi mustaa calixia kantava onu-matoran. Kävellessään hän kuljetti kättään penkkirivien päätyjen korkeilla käsinojilla, tuijottaen suoraan eteenpäin. Muut olivat ehtineet jo kävellä kirkosta ulos, kun onu-matoran pääsi holvikaaren muotoisen oviaukon kohdalle.
”Näytätte voivan hyvin, opettaja Honnhilt.”
Calixkasvoinen pysähtyi. Hän joutui kääntelemään päätään hetken, ennen kuin hänen katseensa osui pitkän hahmon lantioon. Matoranin katse nousi aina hupulliseen päähän. Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, muukalainen sujautti kätensä kaapunsa sisään. Hän veti esiin kultanauhasta roikkuvan kolmioriipuksen.
”Aah, Paradox… pitkästä aikaa.”
Hupullaan kasvonsa peittänyt krikcit kohotti sormensa suunsa lähelle. Honnhilt ymmärsi puhua hiljempaa.
”Mitä teet täällä?”
Paradox työnsi riipuksensa takaisin kaavun sisään. ”Minulla on asiaa sinulle. Ehditkö jutella hetken?”
”Toki”
Honnhilt huomasi nuoren krikcitin kääntävän päätään vasemmalle. Matoran joutui taas hetken etsimään nuoren munkkikokelaan katseen kohdetta, ennen kuin löysin sen. Mirukasvoinen nainen oli tullut takaisin salin päähän ja katsoi heitä.
”Oh”, Paradox sanoi aivan uudenlaisella äänensävyllä, ”antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Autan teidät kirkon portaat alas.”
Calixia käyttävä opettaja tuijotti taas hetken krikcitiä kysyvästi, ennen kuin tarttui tämän ojennettuun käteen.
”Jossain muualla”, Paradox aukaisi telepaattisen kanavan. ”Hyvä on.”
Kaksikko poistui kirkosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja naispappi jäi yksin alttarin luokse. Tämän kasvoilla oli mietteliäs hymy.
Paradox ja Honnhilt kävelivät savitiilillä päälystettyä tietä poispäin kirkolta. Kirkko oli vain pieni kyläkirkko asutuksen laidalla, joita Ath-uskonnon entisessä pääkaupungissa oli useita. Tien molemmilla puolilla kohosi kivistä ja laudoista rakennettuja, kauniita harjakattoisia taloja. Paradox katseli kaiholla kaupunkia, joka oli ollut kahden viime vuoden ajan hänen kotinsa.
”Rouva kirkkoherran saarnasta huolimatta kaupunki näyttää voivan hyvin.”
Edelleen krikcitin käsipuolesta kiinni pitävä matoran pudisteli päätään.
”Viime kuukaudet ovat olleet henkistä koettelemusta meille. Ensiksi yritimme pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli Katedraalin tuhosta. Heti sen perään Isä Bartax kokosi kaikki kaupungin soturit mukaansa ja lähti täällä vierailleiden bio-klaanilaisten perään. Kaupunki jäi ilman suojelioitaan. Kaupunkiin jääneet munkit ovat yrittäneet valaa matoraneille uskoa henkiseen elämään ja parempaan tulevaisuuteen.”
”Siitä minun pitikin kysyä sinulta”, Paradox viesti mielensisäisesti. ”Tiedätkö mitään Bartaxin seuraavasta päämäärästä? Kävin Bothanan seurakunnan saarella, ja uusi ’Mestarinne’ oli jättänyt sinne kädenjälkensä. Eli paljon raunioituneita taloja ja ruumiita.”
Magentan väriset silmät huomasivat vanhan opettajansa eteenpäin tuijottavan katseen
värähtävän. Hän raotti suutaan hieman.
”Oletko jatkanut treenausta?”
”Aina kun on ollut aikaa. Liikesarjoja lähinnä yksikseni, ettei taidot ruostu. Välillä paritekniikoita oppi-isän kanssa, kun on ollut enempi aikaa.”
Honnhilt vilkaisi krikcitiä nopeasti. ”Olet siis edelleen Oraakkelin asioilla?” ”Kyllä. Ja siksi halusinkin puhua juuri sinulle. Kuulin hieman huhuja, ettei täkäläiset oikein pidä Pyhän Äidin seuraajista. Siksi yritän pitää matalaa profiilia. Olet ainoa, johon saatan luottaa.” ”Ymmärrän.”
Paradoxin suu vääntyi mutruun, kun hän tunsi epämiellyttävän tunteen vastassaan.
”Hei. Vähän matkan päässä tästä on muistaakseni lempiravintolani. Käydäänkö syömässä päivällistä? ”
”Juu, sopii vain.”
Ravintola oli sisustettu perinteisesti etelämaisittain. Kaikki pinnat ja pöydät olivat punaruskeaa puuta. Varjostetut lamput loivat ruokapaikkaan sopivan hämyisen tunnelman.
Kaksikko oli tilannut annoksensa ja istuutunut seinustalla olevaan pöytään. Seinustan pöydät oli erotettu toisistaan kapeilla seinillä omiksi sisennyksikseen, mikä toi mukavaa yksityisyyttä. Huonekalut oltiin suunniteltu pääosin matoranin kokoon, mikä oli tuottanut pitkälle krikcitille vaikeuksia ahtautua pöydän ja tuolin väliin.
”Täällä tehdään aivan mahtavaa currykanaa! Lempiruokaani. Puolivuotta sitten kävin täällä yhtenään syömässä”, Paradox totesi. Hän oli laskenut huppuaan vain hieman niin, että se kuitenkin pysyi ylhäällä riippuen krikcitin takaraivosta. ”Entä sinä? Oletko käynyt usein?”
Onu-matoran kohautti olkiaan. ”Harvemmin”, hän totesi tapansa mukaan asiallisen hiljaisella äänellä.
Honnhilt kohotti kysyvästi toista kulmakarvaansa, kun jokin kosketti hänen jalkaansa. Paradox oli tökännyt varpaansa matoranin jalkaterään. Oraakkelin oppipoika risti pöytään kyynärpäistä nojaavat kätensä ja laski leukansa nyrkkiensä päälle. ”Voisinko kysellä muutamia juttuja?” ”Yritän vastata parhaani mukaan.” ”Mitä täkäläiset ylipäätään ovat kuulleet Katedraalin tuhosta? Uskon, että olette kuulleet eri version tapahtuneesta kuin minä.”
Honnhilt uppoutui syvemmälle tuolinsa pehmusteeseen. ”Sinä hetkenä, kun Katedraali paloi, hirvittävyys jostakin toisesta maailmasta leijui Pyhättömme yllä. Jotkut puhuivat että se oli makutojen tekele, toiset taas että se oli jonkin ’Bio-Klaanin’ sotakone, jotkut molempia. Kuitenkin ilmassa kiiri viesti, että klaanilaiset olivat ryöstäneet Nimdan sirun, tappaneet Pyhän Äidin ja että he julistivat sodan kaikille, jotka vastustaisivat heitä. Isä Bartax vahvisti tiedon ja kokosi kaikki soturit kostoretkelle. Myöhemmin saimme kuulla, että Pyhä Äiti olikin elossa, pettänyt kirkkomme ja liittoutunut klaanilaisten kanssa…”
”Ah, ruoka tuleekin.”
Tarjoilijana toimiva po-matoran ojensi kaksi lautasta pöytään. Honnhilt oli tilannut lohta ja juureksia, kun taas Paradox sai eteensä vadillisen hedelmäsalaattia. Krikcitin alkaessa syömään, matoran kaatoi lasiinsa vettä samalla kun katsoi oppilastaan kummastunut ilme kasvoillaan.
”Luulin että ottaisit lempiruokaasi?”
”En. Rupesin vegaaniksi. Kannatan rahien oikeuksia.”
Honnhilt tyytyi vastaukseen.
”Ja te uskotte tuota tarinaa?” ”Kaikki paha kukoistavassa kaupungissamme alkoi, kun he tulivat”, Honnhilt totesi syödessään kalaansa. Telepatiakeskusteluissa oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut keskeyttää kun suu oli täynnä. ”Tosin… kuulin, että eräs kalastaja oli löytänyt satama-altaasta pullon, joka olisi ollut myös viesti klaanilaisilta. Siinä he kuulemma kiistivät kaiken, mitä olivat aiemmin ilmoittameet ja väittivät sitä lavastukseksi. Isä Bartaxin soturit tosin ottivat viestin ja tuhosivat sen pitäen huiputuksena…”
Paradox mutusti kiivin ja appelsiinin paloja. Kaikki sopi kuvaan. Bartax vaikutti olevan aikamoinen satusedö.
”Ja kumpaa versiota sinä uskot?”
Hetken onu-matoran keskittyi vain ruokaansa. ”Minun on hankala uskoa, että Pyhä Äiti olisi pettänyt uskomme”, taistelutaitojen opettaja katsoi krikcitiä kulmiensa alta. ”Sinä taidat tietää hieman erillaista tietoa?” ”Tiedän sen, mitä Oraakkeli on minulle kertonut. Bartax petti meidät ja klaanilaiset ja räjäytti Katedraalin, sitten joku hullu makuta vei Pyhiksen ja Sadjen, muutaman klaanilaisen sekä sirun. Sitten Oraakkeli ja muutama klaanilainen tunkeutuivat makutan hirviöilmapalloon ja tiputtiva sen mereen, pelastaen Mestarin. Nyt he ovat turvassa Klaanin saarella.
Tai, no, pientä sotaa lukuunottamatta kai turvassa.” ”Okei. Huojentavaa kuulla…”
”Niin maukkaita omenia.”
”Hmm.”
”Sitten eräs toinen asia. Sanoit, että Bartax otti mukaansa kaikki taistelutaitoiset munkit. Entäpäs sinä ja rouva kirkkoherra? Sillä naisella on soturimunkin kasvoriimut ja sinä taas olet parhain taistelija, jonka olen koskaan nähnyt.”
Munkkikokelas ei koskaan tulisi unohtamaan sitä kertaa, kun opettaja oli demostroinut Merimetso-taistelutyyliä. ”Hmm, minut varmaan jätettiin tänne näköni takia”, putkinäöstä kärsivä opettaja liikkautti huomaamattomasti sormeaan silmiään kohti. ”Sisar Dahij taas on vakaumuksellinen Bartaxin kannattaja. Salaman kansaa. Hän jäi tänne pitämään järjestystä ja suojelemaan seurakuntaa ryöväreiltä.” ”Kuten arvelinkin. Pitänee pysyä kaukana hänestä.”
Paradox oli jälleen työntämässä uuden lusikallisen suuhunsa, kunnes hänen kätensä pysähtyi. Paradox huomasi lusikallaan jotain keltaista…
Keltaiset silmät tuijottivat oluttuopin vielä juoman peittämää pohjaa. Mustaa akakua kantava ta-matoran otti toisen kulauksen, jonka jälkeen hän vilkaisi sivusilmällään ruokapaikan liikehdintää. Hän istui yksin syrjäisessä nurkkapöydässä kuluttamassa aikaa, kunnes hän äkkäsi tutun hahmon. Siniseen kaapuun pukeutunut matoran istuutui ta-matorania vastapäätä.
”Tervehdys”, akakukasvo totesi juodessaan.
Siniviittainen matoran ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Ta-matoran katsoi keskustelukumppianiaan hetken ja nyökkäsi.
Ta-matoranin keltaiset silmät kääntyivat katsomaan siniviitan olan yli ravintolan toiselle puolelle. Pöytään, jossa istui onu-matoran ja pitkä olento. Akakukasvo näki hujopin kaatavan vatinsa sisällön pöydän alle, kun hänen seuralainen katsoi muualle. Krikcitkö…?
Ta-matoran joi tuoppinsa loppuun ja nyökkäsi. Ymmärrän. Haen varusteeni.
”Onko sinulla suunnitelmia seuraavaksi? En antanut paljoa vihjeitä Bartaxin olinpaikasta.” Älä huoli. Käyn vielä tapaamassa yhtä henkilöä, joka saattaisi tietää paremmin. Jos sekin vetää vesiperän, tämä menee aika salapoliisityöksi.”
Paradoxin ilme oli helpottunut melkein saatuaan oksennusrefleksin ananaspalan takia. Honnhilt ei onneksi ollut huomannut kuinka krikcit oli hienovaraisesti hankkiutunut eroon salaatistaan.
”Hei, opettaja. Onko sinulla sitä öljyä matkassa? Oma pulloni loppui hetki sitten, enkä ole ehtinyt hankkia uutta.”
Honnhilt pyyhki suunsa paperiin. Hän nosti olkalaukkunsa pöydälle ja tunnusteli sen sisältöä. Lopulta hän ojensi ruskeaa nestettä sisältävän pullon. ”Ostinkin tänäänä juuri lisää.”
”Ah, kiitos.”
Paradox otti pullon ja hivuttautui pois tuolin ja pöydän välistä. Hän suoristautui ja venytteli hieman jäseniään.
”Lähden vilkaisemaan Katedraalia ennen lähtöä.”
Honnhiltin ilme muuttui huolestuneeksi. ”Kannattaakohan? Siellä on edelleen sortumavaara.”
”Käyn vain vilkaisemassa tiluksia”, Paradox totesi vetäen huppunsa kasvojensa peitoksi. ”Oli hauska nähdä, opettaja.”
Onu-matoran nyökkäsi. ”Juuh, nähdään.”
Kuin vihkosensa kotiin jättänyt opiskelijamatoran kysyisi vierustoveriltaan paperinpalaa, jotta hän voisi tehdä muistiinpanoja, ja vierustoveri repisi omasta vihkostaan arkin, mutta repeymä lähtisi etenemään aivan väärään suuntaan kuin siististi suoraan.
Se oli ensimmäinen asia, mikä Paradoxille kohosi mieleen, kun hän tuijotti tuhoutunutta Katedraalia. Suuren, tornimaisen rakennuksen vasen puoli oli sortunut krikcitin mielessään kuvailemalla tavalla. Sortuma oli vienyt myös satoja metrejä pitkän Ath-patsaan yläkropan olkapäistä asti. Rakennukseen vieneet portaat olivat tuhoutuneet ylhäältä tippuneiden kivenlohkareiden alle. Paradox saattoi erottaa myös ympärillään olevassa sademetsässä ikivalkoisia kivenpaloja, jotka aluskasvillisuus yritti haudata alleen.
Vielä noin puolisen vuotta sitten munkkikokelas oli suorittanut opintojaan ja tutustunut athismin mystiikkaan Oraakkelin avustuksella. Siitä tuntuu olevan niin kauan…
Krikcit seisoi tarkoituksella syrjemmällä, koska raunioiden luona näkyi olevan muitakin athisteja. Tuhoutumisensakin jälkeen Athin talo oli paikalliselle seurakunnalle tärkeä.
Nuori athisti näki huppunsa sisästä peilaavilla aurinkolaseillaan vasemmalla puolellaan jotain mielenkiintoista, raunioiden vasemmalla puolella.
Kädet kirjaillun takkinsa taskuissa krikcit loittoni entisen Katedraalin pääsisäänkäynnin luota. Hän käveli puiden siimeksessä, piilossa katseilta.
Muutaman metrin päässä rakennuksen romahtaneesta seinästä sijaitsi iso kivilohkare, jonka eteen oli kerääntynyt noin 20 matorania. Paradox hiipi huomaamatta athistien selkäpuolelle nähdäkseen, mikä kivessä oli töllistelemisen arvoista. Oho…
Murikka oli Ath-patsaan pää.
Paradox ei ymmärtänyt, miten Athin kasvot olivat pysyneet niin hyvässä kunnossa valtavasta pudotuksesta huolimatta. Toki monia halkeamia kulki sen sen kolmion muotoisten kasvojen läpi, mutta krikciti olisi olettanut koko paasin menneen tuusannuuskaksi.
Patsaan pää makasi oikealla ohimollaan, kolmion muotoisten kasvojen oikean kärki murskaantuneena ja maahan uponneena. Pienet, valkoisista kivistä kootut portaat johtivat Athin kasvojen eteen rakennetulle alttarille. Alttarille oli kerätty monia kynttilöitä ja suitsukkeita, joita portaiden eteen kerääntyneet matoranit olivat tuoneet tulipalossa menehtyneiden uskonsisarusten muistoksi. Kukaan ei kuulostanut itkevän, vaan kaikki olivat hiljaa. Alttarin molemmin puolin seisoi keihäin ja miekoin aseistautuneet athistit, jotka vartioivat ettei kukaan ulkopuolinen kajoaisi patsaan silmänä toimivaan suureen rubiiniin.
Paradox huokasi. Hän päätti hiipiä pois paikalta, ettei herättäisi vartijoissa liikaa epäilyksiä. Krikcitiläisen mieleen kantautuivat muistot hänen ensimmäisiltä kuukausiltaan Katedraalin opissa. Paljon oli muuttunut…
Noin puolitoista vuotta sitten
”Hyvä. Tunti alkaa olla ohi! Kokoonnutaan vielä kaikki yhteiseen lopetukseen”, taistelulajien opettaja Honnhilt totesi salissa harjoitteleville soturimunkkikokelailleen. Kaavuttomat matoranit kokoontuivat riviin calixpäisen opettajan eteen. Putkinäköinen matoran puristi oikean kätensä nyrkkiin ja laittoi sen avoimeen vasuriinsa. Hän laski painonsa edessä olevalle vasemmalle jalalleen ja ojensi kätensä oppilaitaan kohti. Munkkikokelaat tekivät samoin. Lopuksi he piirsivät Athin kasvot ilmaan.
Honnhiltin suora katse kiersi jokaisen rivissä olevan vielä läpi. Opettajan huomio kiinnittyi erityisesti rivin vasemmanpäätyiseen kokelaaseen.
”Hyvä. Lopetetaan tältä erää. Sinä, öhmm, pitkä henkilö. Voisitko jäädä hetkeksi?”
Muiden athistien poistuessa salista vain yksi jäi paikalleen. Ei sillä että hän olisi ollut muutenkaan minnekään hetkeen menossa.
Aurinkolasipäinen krikcit seisoi edelleen jähmettyneenä tervehdysasentoon. Hänen kuultava ihonsa kiilsi hiestä, ja hänen ohuet jalkansa vapisivat. Oi tuskaa… oi kii-puu-aa-aaa!
”Niin. Paralekhän se oli?” opettaja varmisti.
”…dox. Äksällä…” Paradox puristi suustaan.
”Niin, dox siis. Olen huomannut, että olet jäänyt aika paljon jälkeen opetuksesta. Tietty jokainen on erilainen oppimaan, mutta sinun jälkeenjääminen on… aika huomattavaa. Osaatko itse sanoa, mikä on hankalaa?”
Paradox tuijotti hetken hiljaa opettajaansa. ”Opettaja, saanko sanoa aivan suoraan?”
”Tietysti.”
Krikcit hengitti hetken syvään. Sitten hän kumartui aivan matoranin kasvojen tasolle. Honnhilt pääsi tarkastelemaan lähemmin krikcitiläisiä laseja.
”Tätä lajia ei ole suunniteltu minunlaisilleni…” krikcit hengähti.
Onu-matoran tuijotti hetken Paradoxia.
”Ahaa… joo. Nyt kun tarkemmin mietin, niin tapani opettaa ei ehkä oikein sovellu muille kuin matoraneille. Kun sinulla on hieman erillainen ruumiinrakenne…”
”Jeeep! On perin hankalaa harjoitella lyöntejä parin kanssa, kun toinen hakkaa jalkojani.”
Honnhilt hieroi leukaansa. ”Periaatteessahan siis tämä laji soveltuisi fyysisesti lähes kaikille kahdella jalalla käveleville ja käsiä käyttäville olennoille. Monet liikkeet ovat mahdollisia hieman suurempikokoisillekin, sehän on vain mittasuhdekysymys. Mutta liian suuri kokoero ei ole hyvä. Mitenhän tämän ratkaisisi…”
Paradox venytteli käsivarsiaan samalla kun Honnhilt pälyili katseellaan ympäri salia. Hän jäi katselemaan huoneen seinustalla koottuja puomeja, joita käytettiin tasapainon harjoitteluun.
”Hmm. Tuleppas. Saatoin keksiä idean.”
Hujoppi seurasi matorania huoneen toiseen päähän, ja pyynnöstä auttoi siirtämään yhden korkeista puomeista hieman kauemmas seinästä. Onu-matoran kiipesi korkean puomin päälle. Nuori athisti ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt pitää käsiään valmiina siltä varalta että opettaja olisi pudonnut.
”Noniin. Kokeillaan nyt, josko sujuisi paremmin”, matoran sanoi. Hänen lantio oli nyt melkein samalla tasolla kuin krikcitinkin.
”Pysytkö sinä nyt varmasti sen päällä?”
”Älä siitä huoli. Kokeillaan vaikka etulyönti-takanyrkki-koukku-pikkurillisyrjä -sarjaa.”
Paradox nosti kätensä eteensä taisteluasentoon ja löi vasemman suoran. Matoran torjui sen heilauttamalla oikean kätensä ylös ja käänsi rannettaan, astuen askeleen taaemmas puomilla. Paradox kohotti oikean kätensä ylös, puristi sen nyrkkiin ja löi alas kyynärvarren ulkosyrjällä, astuen samalla eteenpäin oikealla jalallaan. Honnhilt torjui iskun tarkasti nostaen ranteensa Paradoxin kyynärvarren päälle ja lantiota kääntämällä ohjasi sen syrjään. Paradox astui eteenpäin ja teki vasemman alakoukun kohti opettajansa vatsaa. Onu-matoranin nyrkit kopahtivat krikcitin kyynärvarren sisäpuolelle. Krikcit kiristeli hampaitaan, kun opettaja astui taas taaemmas. Sininen sirkkamies kohotti sekä etummaisen, oikean jalkansa että kätensä ylös, ja sitten tömäytti jalkansa maahan ja huitaisi oikean kätensä pikkurillisyrjällä kohti matoranin kaulaa. Mustat kädet kolahtivat rannetta vasten ja löivät sen kauemmaksi.
”Hmm”, opettaja äännähti ja vilkaisi taakseen. Puomin pituus riitti juuri sarjaa varten. ”Hyvä. Ja sitten toiseen suuntaan.”
He tekivät sarjan kolme kertaa puomin päästä päähän, toisen aina hyökäten ja toisen torjuen. Paradox huomasi torjumisen olevan paljon vaikeampaa kuin lyömisen.
”Noniin. Sehän meni paremmin”, Honnhilt totesi kun he olivat taas puomin toisessa päädyssä. ”Joissakin sinun liikkeissäsi on tosin vielä hiomista. Kun torjut etulyönnin, niin sinun pitää kääntää rannetta. Se hieman kuin pehmentää kolahdusta. Nyt sinun luusi kolahtaa suoraan minun panssariani vasten, mikä ei varmaan enempi kipeää”, matoran selitti näyttäessään samalla kädellään liikettä hitaasti. Paradox tyytyi vain nyökyttelemään.
”Ja sitten hyökätessä sinulla aina välillä unohtuu asennon taaempi käsi alas. Lyödessä ja potkiessa pitää aina pitää se toinen käsi suojaamassa kroppaa, jos vastustaja vaikka torjuu tai väistää. Näytän esimerkin. Hyökkää hitaasti.”
Paradox teki työtä käskettyä ja ojensi toisen kätensä kohti calixkasvon rintaa. Honnhilt pyöräytti kätensä ylös iskun tielle. ”Nyt, jos sinulla ei ole toista kättä suojaamassa, sinun rintakehäsi on auki. Tästä asennosta voinen helposti vain astua eteenpäin ja lyödä sinua toisella kädellä rintaan.”
”Et maassa.”
Honnhilt hymähti. ”Niin, totta! Mutta sama pätee isompaan vastukseen.”
Honnhilt hypähti alas puomilta. He kävelivät huoneen laidalle, jossa oli molempien kaavut. Honnhilt kaivoi kaapunsa taskusta ruskeaa nestettä sisältävän pullon ja antoi sen Paradoxille. Taistelutaitojen opettaja selosti kuinka harjoittelussa kolahtaneet paikat hierottiin oikein, ettei pahempia vammoja ja mustelmia syntyisi.
”Milloin opetat kuinka mielenvoimia käytetään taistelussa?” Aurinkolaseja käyttävä hujoppi kysyi samalla, kun hieroi kyynärvarttaan istuessaan. Hierontaöljy tuoksui pistävältä. Hän piti tuoksusta, vaikkei osannut kuvailla mitä se muistutti.
”Ensin on munkkikokelaan on osattava lajin fyysiset perusalkeet. Vasta sen jälkeen alamme soveltamaan mielensisäisiä lahjojamme kamppailussa. Jos pääset kiinni opetuksesta, voi olla että vuoden sisällä alan opettamaan teille niitä.”
”Okei.”
Paradox nousi risti-istunta-asennostaan ja puki kaapunsa päälleen. Hän pujotti myös kultaisen kolmioriipuksensa kaulaansa.
”Minun onkin jo mentävä. Sovin että tapaisin oppi-isäni.”
”Selvä, seuraavaan kertaan”, opettaja totesi.
Soittimen kielet toivottivat doxin tervetulleeksi askeettiseen kammioon. Oraakkeli istui muuten tyhjän huoneen rukousmatolla silmät kiinni kuin unessa. Kirjainmerkein kaiverretun muinaisen kolmiokanteleen puinen kaikukoppa lauloi vanhaa athilaista laulua iänikuisen ennustajan käsissä. Kivusta huutavilla raajoillaan huoneeseen vaappunut sirkkamies pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Kukapa hän oli keskeyttämään Laulua Ritarista? Paradox ei vielä tuntenut kaikkia sen sanoja, mutta ei voinut olla laulamatta niitä päässään melodian kuullessaan.
Ja sitten se jatkui jollain tapaa, mutta Paradox muisti lähinnä nuo, eikä ollut niistäkään aivan varma. Jonain päivänä hän vielä kehtaisi kysyä joltakulta, mitä ”knihti” tarkoitti.
Ennustajalta ei kestänyt kauaa huomata oppipoikansa läsnäoloa – ehkä hän oli aistinut tämän jo kaukaa. Toinen sininen silmäluomi raottui katsomaan sirkkamiestä, mutta puisen kolmion pyhä virsi ei katkennut.
”No”, valon matoralainen sanoi melodian alta, ”opitko tänään jotain, Paradox Krikcitiläinen?”
”Sen, että matoranien täytyy kiivetä vyötäröni tasalle että voimme taistella rehdisti”, Paradox hymähti, hieroen samalla kipeää olkavarttaan.
Oraakkeli ei vastannut aivan heti, vaan antoi sormenpäidensä jatkaa tanssiaan kielillä. Paradox jatkoi äänetöntä hymäilyä mukana, sillä ei muistanut tämän osion sanoja.
”Poikaseni”, vanhus lopulta sanoi, ”luuletko että kiinnitit huomioni siksi, koska olit rehti? Joko olet unohtanut ensimmäisen keskustelumme?”
”Se- se ei hevillä unohdu. Mitä tarkoitat?”
Pakarikasvo huokaisi ja jatkoi musisointia, nyt entistä painokkaammin.
”Toa, josta sinulle kerroin – Miekkapiru – liikuskelee näilläkin hetkillä eteläisillä välisaarilla. Ja uutiset sieltä… saavat minut huolestumaan. Jotain on tapahtumassa, Paradox. Näen merkkejä mullistuksesta. Uhkasta Ath-Korolle. Elämme muutoksen aikoja. Hitaan muutoksen, mutta jotain on tulossa…”
Vanhus pysäytti soinnut hetkeksi kuin olisi aina suunnitellutkin tekevänsä niin, ja katsoi Paradoxiin pitkään.
”Jos jotain synkeää on nousemassa esiin, tarvitsen sen tuntijoita. Tarvitsen epärehellisiä… mutta en sellaisia, jotka ovat epärehellisiä myös itselleen.”
Ja musiikki jatkui.
”Meinaatko siis lähteä tapaamaan sitä hiekkapirua?” dox varmisti.
Oraakkeli tuijotti hetken kummastuneena. ”Se on tarkoitukseni… mutta en puhunut hänestä.”
”Ai?”
”Puhuin sinusta”, matoralainen totesi, ”jos Athin seurakunta aikoo astua peliin, jota pelaavat epärehelliset, tarvitsemme puolellemme mestarihuijarin.”
Paradoxin suu vääntyi mutruun. Vaikka hän oli hetki sitten hikoillutkin liikkeessä, hän tunsi kuinka hiki alkoi taas valua hänen kaulallaan nolostuksesta.
Ei krikcit varsinaisesti itseään koskaan pahana ollut pitänyt. Hän oli pikemminkin aina ajatellut olleensa olosuhteiden uhri. Toisaalta… kaipa ne asiat olisi toisinkin voinut hoitaa.
Paradox yskäisi nyrkkiin peittääkseen sen, kuinka vaikeaksi hänen olonsa kävi. Vaikka Oraakkeli todennäköisesti aistikin jo sen.
”Oraakkeli. Mitä odotat minun tekevän, jos saan tiedustella?”
”En rikkovan isä Athin tahtoa vastaan, jos sitä huolit”, matoralainen nyökkäsi, ”mutta tiedustelu… lieneekö parempaa sanaa kuvaamaan sitä, mihin sinun toivon pystyvän. Krikcitian lapsena on sinulle siunattu suurenmoiset silmät, jotka näkevät sinne mihin Pyhä Äitimme ei.”
Paradox jos joku tiesi, kuinka hyvän tilaisuuden hänen oppi-isänsä oli juuri antanut nasevalle heitolle, mutta päätti olla tarttumatta siihen. Lisäksi hän oli melko varma, että itse Sokea Näkijä kuulisi tänne asti jos vain haluaisi.
”Synkeää polkua voi astella ilman, että antaa sen tahria omaa sieluaan. Synkeää polkua täytyy astella, sillä miten muuten seuraamme niitä jotka ovat sen valinneet?”
”Haluaisitko minun siis pahojen tyyppien linnoituksiin urkkimaan tietoja? Enhän minä ole vielä valmis soturimunkki.”
”Et vielä, et vielä”, vanhus vastasi, ”mutta polku soturimunkiksi voi ottaa minkä tahansa muodon… ja taistelu on joka tapauksessa vasta viimeinen vaihtoehto.”
”Ei kai nyt sentään sulkeutunutta ympyrää tai umpikujaa” kävi krikcitin mielessä, mutta hän pyrki häivyttämään ajatuksen mielestään heti kun sen sai.
Sen sanottuaan pakarikasvo laski kolmiokanteleen kammion kivilattialle ja henkäisi syvään.
”Ja sitä varten minulla onkin sinulle lahja.”
”Ööh, kiva?”
Sanaakaan ei vanha ukko valkokaapu sanonut, vaan nousi ja viittoi oppipoikaansa seuraamaan kaarevia kivikäytäviä pitkin. Sirkkamies lähti harppomaan vauhdikkaan vanhuksen perään yhä kivusta kirkuvilla koivillaan.
Ja katedraalin portaiden alapäässä, lämpimässä ulkoilmassa krikcitin suuria aurinkolaseja tuijottivat kaksi suurta verkkosilmää.
”Mörh.”
”… terve”, krikcit totesi yllättyneenä.
Kun Paradox hieman toisesta kuvakulmasta tarkasteli, hän saattoi huomata silmien kuuluvan sinivihreälle nui-kopenille. Sen pään ympärille oli sidottu löyhästi köysi, josta ruskeaan kaapuun pukeutunut athisti sitä talutti. Varmaankin Oraakkelin pyynnöstä.
”Jos mielit astua polun soturimunkiksi asti, voi se viedä sinut yläilmoihinkin. Rajoittamaton mieli on vapaa ja kahleita vailla. Rajoittamaton mieli menee mihin mielii – tai on jo siellä. Mutta me, joita fyysiset kehot vielä jollain tapaa kahlitsevat, tarvitsemme lentämiseen vielä siipiä.”
Oraakkeli laski valkean kämmenensä ja taputti suuren ampiaisen kuonoa. ”Tämä eläin toimikoon sinun ominasi.”
”O- opetatko, miten tu- siis sitä lennetään?” Paradox kysyi. Hän ei oikeastaan koskaan ollut miettinyt, miltä lentäminen tuntui, saatikaan että voisi itse jonain päivänä halkoa taivaan sinimerta.
Oraakkeli hymyili – jäyhän asiallisella kanohilla harvinainen ele. ”Voin opettaa vain perusteet, tai ainakin sen, miten olet putoamatta. Tässä lajissa paras opettajasi on kuitenkin eläin itse. Opi tuntemaan se. Opi katsomaan sen silmiin ja ymmärtämään mieltä, joka on hyvin erilainen omastasi.”
Vanhus harppoi verrattain lyhyillä jaloillaan pois nui-kopenin luota kuin antaakseen tilaa Paradoxille ja suurelle hyönteiselle.
”Ensimmäinen virhe, minkä moni ratsastaja tekee, on ratsun näkeminen vain työkaluna. Vain eläimenä. Silläkin on mieli – miksi sinun älykkäämpi mielesi olisi yhtään sen omaa arvokkaampi?”
Sininen krikcit nyökytteli hermostuneesti. Vaikkeivät kopenin silmät voineetkaan näyttää katsovan tiettyyn suuntaan, tunsi Paradox että hänellä ja hyönteisellä oli rikkoutumaton katsekontakti.
”S- selvä. Mikä hänen nimensä sitten on?” krikcit kysyi, kohottaen varovasti kätensä kohti olennon päälakea. Nuori athisti rapsutti varovaisesti karvaista päälakea.
”Jos hänellä on sellainen omalla kielellään, oletatko että kumpikaan meistä osaisi lausua sitä?” Oraakkeli hymähti.
”Voisit vain sanoa, ettei.”
Näkijä jatkoi. ”Jos haluat kutsua häntä joksikin, lienee se nimi sinun päätöksesi.”
Paradox raapi takaraivoaan. ”Olen kyllä surkea nimien keksijä. Enkä koskaan ajatellut hankkivani lemmikkiä.”
”Lemmikki?” av-matoran kysyi. ”Tällä kauniilla olennolla on tavallaan korkeampi arvo seurakunnassamme kuin sinulla.”
”Tarkoitin ylipäätään raheja elämäni aikana, jos kerran niin tarkkoja ollaan”, Paradox korjasi närkästyneesti. ”Onko oppi-isällä mahdollisesti mielessä jotakin?”
”Oman ratsuni nimi”, Oraakkeli sanoi juhlallisuutta hipoen, ”on Bothoss. Sen veli, Repekk, lentää jossain pohjoisempien merien yllä, mutta tiedän että niiden välistä yhteyttä ei välimatka tai aika riko. Tiedätkö, mistä linnut saivat nimensä?”
”Veikkaan, että joistain uskonnollisista hahmoista? En ole historian opinnoissa vielä kovin pitkällä.”
”Bothodos ja Repheccio”, matoralainen virkkoi, ”alun ja lopun enkelit. Arkkienkelit, jotka nousevat taivaalle silloin kun Ath palaa. Vanha legenda, suosittelen tutustumaan.”
”… siistiä”, Paradox katseli äimistellen valon matorania. Sitten hän katsoi taas kopenia. ”Tosin… yhdellä historian tunnilla opiskelimme Kirkon historiaa. Sieltä yksi nimi pisti minulle erityisesti silmään.”
Oraakkeli luuli jo tietävänsä, kenestä munkkikokelas puhui.
”Orondes.”
”Aivan. Athin kirkon ensimmäinen Isä. Krikcit, kuten sinäkin.”
Hetken oppipoika ja Oraakkeli molemmat maistelivat nimeä. Historian uumenista noussut sana, jota ei toisen krikcitin, Takadoxin hirmuvallan jälkeen suotu sanottavan. Isä Orondes.
”On aikoja siitä, kun kukaan on puhunut hänestä. Suurin osa yrittää vain unohtaa.”
Paradox ei koskaan pitänyt siitä, kuinka aina krikciteistä puhuttaessa nimi ”Takadox” nousi esiin. Vaikka sodista olikin kauan, sekä athistit että krikcitit eivät olleet valmiita unohtamaan.
Lopulta Paradox hymähti. ”Orondes kyllä kuulostaisi hyvältä. Mitäs mieltä sinä olet siitä?”
Krikcit taputti ison rahin päälakea.
”Mörh”, kopen vastasi.
”Vähäpuheinen kaveri. Tulkitsen myöntymiseksi.”
Nykyhetki
Paradox käveli kaupungin aurinkoisia katuja kädet taskuissaan. Hmh. Taas kerran vesiperä. Noh, seuraavana pysäkkinä Isä Ariez.
Munkkikokelas suuntasi kohti satamaa, jossa Orondes odotti häntä.
Pitäisiköhän käydä kämpillä, krikcit mietti. Hänen opiskeluaikojensa asunto sijaitsi lähellä satamaa, erään leipomon yläkerrassa. … nääh, minulla kaikki tarvittava mukana. Ei ole aikaa jäädä tervehtimään tuttuja.
Ja jälleen turkoosivihreä ratsu ratsastajineen nousi halkomaan merta ja taivaita.
Paradoxin asunto
Aurinkoin valo tulvi kapeana kiilana puoliksi pimennysverholla peitetystä ikkunasta sisään. Luonnonvalo valaisi puista lattiaa juuri sen verran, että sille kasaantuneesta pölykerroksesta saattoi päätellä ettei kukaan ollut käynyt huoneessa hetkeen.
Mutta jos joku muukin olisi ollut katsomassa ja vielä tarkkaan, olisi hän saattanut huomata valokiilan reunalle painautuneet jalanjäljet pölyssä.
Sekä tumman viitan helman.
Ja hämärässä hohtavat, keltaiset silmät.
Ta-matoran kohotti riisihattunsa reunaa silmiensä edestä. Krikcit ei näemmä poikennutkaan kotonaan. No. Ei sillä ole väliä. Ehdin hänen peräänsä vielä. Hän ei ole lähtenyt Ath-Nuilta huomaamatta…
