Kaikki kirjoittajan Nenya artikkelit

Viisauden temppelin kellot

Rajattoman korkeimman viisauden temppelin kellot soivat jo ennen ensimmäisen auringon nousua. Kajahtelun väreily pudotti lunta läheisen männyn oksalta, ja kantautui ylös vuorenhuippua kohti (se ei siihen reagoinut, mutta ääni värisytti siitä huolimatta vuorta luuydintä myöten). Kumu seurasi vuoripuroa alas laaksoon, lähimpään kylään, jossa se antoi kyläläisille ensimmäisen merkin päivän alusta. Vain harva vastasi sen kutsuun heräämällä näin aikaisin, mutta kaikkia se muistutti työstä, joka ylhäällä temppelissä alkaisi ja jatkuisi. Kylän ohittaessaan puro oli jo muuttunut joeksi, ja sen pinnalla kellojen kaiku jatkoi väreilyään alas vuorilta, kohti tasankoa, missä pienempi joki yhtyi suurempaan Punaiseen virtaan. Siihen, joka sekä halkoi maailmaa että ruokki sitä. Se virtasi vielä aikansa, joskin koko pituuteensa nähden vain lyhyen hetken. Lopulta länsirannikolla, pääkaupunkiin ehdittyään, joki laajeni suistoksi jonka takana aukesi Meri. Meri, joka ympäröi kaiken.

Kuka saattoi sanoa temppelikellojen kumun eroavan maailmasta?


Mitades heräsi, muttei avannut silmiään. Sen sijaan hän kampesi itsensä pystyyn, ensin sängylle istumaan ja viimein seisomaan. Vasta kun hänen katseensa oli turvallisesti suunnattu valkoista seinää kohti, hän avasi silmänsä.

Huone oli lähes pimeä, leveistä ikkunoista lähellä kattoa levisi vain aavistus kainosta kajosta, jonka varassa Mitades suuntasi toimensa. Pienellä yöpöydällä sängyn vieressä odotti viikattuna hänen kaapunsa ja huntunsa. Molemmat olivat samaa harmaan sävyä, vaikka silmät peittävä huntu olikin niin ohutta kangasta, että sen läpi näki vaivatta. Hän sitoi ensin sen kasvoilleen ja puki sitten kaapunsa.

Kääntyessään ympäri alkavan päivän kohdatakseen hänen silmänsä pysähtyivät arkkuun sängyn jalkopäässä. Siellä häntä odottivat hänen arkivaatteensa, erityisesti se vihreä jalokivin koristeltu silkkihuntu. Mutta arkku pysyisi suljettuna vielä ainakin yksitoista kuukautta lisää. Mitä tapahtuisi, kun täysi vuosi hänen saapumisestaan olisi täyttynyt, sitä hän ei ollut päättänyt. Se riippuisi siitäkin, antaisiko hunnun antaja kuulua itsestään. Toivoa oli, mutta mitä oli syytä toivoa?

Vatades ja Bhades olivat jo ylhäällä. Vatades oli heistä ainut, joka nukkui perinteiseen tapaan orrella. Kai hän halusi totuttautua siihen valmiiksi, sillä munkkien salissa ei olisi vuoteita lainkaan. Vaikkei hän sitä sanonut ääneen, oli selvää että juuri sinne Vatades aikoi lopulta päätyä. Bhades oli kevyesti ravistamassa Nidradesia, joka ei ollut herännyt kellojen ääneen.

Mitades, Vatades, Bhades ja Nidrades. He neljä olisivat väliaikaisia bhaix-desejä ainakin tämän vuodenkierron. Vaikka Mitades tunsi heihin syvempää yhteyttä kuin moneenkaan aiemman elämänsä tuttavista, hän ei silti tiennyt heistä paljoakaan. Ensimmäinen kuukausi temppelissä oli jättänyt niukasti aikaa seurusteluun.

Äkisti Mitades muisti, mitä hänen oli tarkoitus olla tekemässä. Hän pysähtyi, tunsi puisen lattian paljaiden jalkojensa alla, etsi hengityksenä ja tunnisti sydämiensä lyönnit silmiensä takana. Pysähtyminen sai kuitenkin olla nopea, sillä aamun seremoniat alkaisivat pian ja hänen pitäisi yhä ehtiä pestä hampaansa. Siispä hän asteli ulos Bhadesin ja Vatadesin vanavedessä, ja toivotti mielessään onnea Nidradesille joka oli vasta saanut itsensä nostettua istumaan.


Huolimatta siitä, että aamuisin temppelin sisälläkin paleli, piristi alkavan kevään jäätävä vuoristoilma silti Mitadesia hänen astuessa pihamaalle. Eikä kylmyys enää ollut yhtä lamaannuttava kuin Mitadesin saapuessa. Yöllä oli satanut lunta, mutta nyt taivas oli kirkas. Kun kohotti katseensa, saattoi nähdä kuinka korkeinta vuorenhuippua kosketti jo molempien aurinkojen valo, vaikka alempana maa oli yhä tumma.

Jos edeltäjät suosisivat Mitadesia, tämä piristävä kirpeys pitäisi hänet virkeänä tuntien päässä odottavaan aamupalaan asti. Huomatessaan harhaiset ajatuksensa Mitades lähes naurahti ääneen. Turha toivo.

Kun Satyasran salin kello alkoi soittaa tasaista kutsuaan, Mitades asettui suoriin jonoihin muiden harmaakaapuisten maallikoiden kanssa. Heidän perässään tulisivat ensin mustakaapuiset noviisimunkit, ja sitten temppelin harvat oranssikaapuiset täyden vihkimyksen saaneet.

Salin ovet avautuivat.


Aamuseremonian aikana Mitades ei estänyt katsettaan harhailemasta kohti salin takaosan suurta kaksoispatsasta, jossa Ohjaava Silmä seisoivat kasvotusten toistensa katseisiin hukkuneena.

Se patsas oli symboli sille miksi Mitades oli valinnut tulla juuri tänne. Uutta luostarisäännöstöä noudattavissa temppeleissä myös Ohjaavan Silmän patsaiden olisi täytynyt peittää kasvonsa. Mitades oli aina ajatellut, että se oli vastoin kaikkea mitä he olivat opettaneet. Miksi täydellistyneiden tarvitsisi hävetä katsettaan?

Vanhan luostarisäännön temppeleitä oli enää muutama koko maailmassa. Mitades tiesi itsensä onnekkaaksi, koska hänet oltiin hyväksytty juuri tänne harjoitusvuotta varten. Ikiaikaista tietä saattoi yhä astella.


⬡ Ha Pa Ma Rua ⬡ She Lek
Ha Pa Kar Ma Ku Ta ⬡ Koi Nu Va
Ha Pa ⬢ Kai Ta Nu Va
Ta Ga Le Rhu
Po Onu Ko Rhu
Toi Kua Vahi Rhu
An Nai ⬡ Toi Ma Voya Ko
An Nai ⬡ Kua Ma Voya Ko
Ha Pa ⬢ Ha Tu At
Voya Nu Voya Nu
⬡ Toi Ma Voya Nu
Ha Pa!


Mieli oli kirkas, ja hengitys kulki tuulena sen läpi. Väsymys painoi ajatusten virran repaleiseksi verhoksi, johon heijastuvat unikuvat elivät omaa elämäänsä ketään häiritsemättä. Silmien edessä oli tasaisen harmaan värinen seinä, jota paljaat silmät eivät kuitenkaan katsoneet. Jossain oikean yläpolven ympärillä sykki pilvi punaista kipua, mutta oli vaikea sanoa mistä se alkoi tai loppui, tai mistä se oli tehty. Uloshengitys pehmensi sen, sisäänhengitys puhalsi siihen taas uutta henkeä. Kun sen yritti löytää, huomion sormet hapuilivat tyhjää ilmaa. Pian siihen kyllästyttiin, ja kipu unohtui. Oli vain kirkas, kirkas avaruus, jonka läpi hiljaisuus puhalsi. Kunnes ruokagongi soi, ja Mitades muisti olevansa sietämättömän nälkäinen.

Hän sitoi huntunsa takaisin kasvoilleen, nousi hitaasti seisomaan, kääntyi, ja käveli jonossa muiden kanssa ulos nimudasalista.


Aamupalaksi oli samaa ohrapuuroa kuin jokaisena aamuna viimeisenä kahtena kuukautena. Hänen vierellään istuva Kondeldox pudotti nokareen puuroa kaavulleen, ja hieroi sen vain tiukemmin kankaaseen yrittäessään pyyhkiä sen pois. Nidrades oli myöhästynyt aamun seremoniasta, ja näytti nyt vielä tavallistakin luimummalta. Mitadesia ärsytti tällainen ajattelemattomuus ympärillään. Eikö kukaan ottanut tätä vakavasti? Hän ei todellakaan jaksaisi katsoa tällaista sekoilua kokonaista vuotta.

Sitten hän huomasi olevansa yhä nälkäinen, ja kauhoi kulhoonsa lisää puuroa.


Työjakso. Mitades oltiin ylennetty tiskaajaksi. Se oli miellyttävä tehtävä. Keittiön kaaos tuntui aluksi sietämättömältä, mutta pian hän huomasi, että sen virtaan saattoi astua. Oli helppo pitää mieli hengityksessä, pyörittää tiskiharjaa sen voimalla.

Tässä oli onnea, jota Mitades ei ollut osannut odottaa. Hätkähtäen hän huomasi pelkäävänsä kotiinpaluuta.


Temppelin apotti, Agnisra, astuivat yhdessä nimudasalin keskelle. Vieläkään Mitades ei ollut aivan tottunut tapaan jolla he liikkuivat, jokainen liike toista peilaten, kuin heidät olisi ripustettu samoihin naruihin. He istuivat korokkeelleen selät vastakkain, riisuivat kaapujensa väriset keltaiset hunnut silmiltään (Mitades värähti, hän ei ollut varma tottuisiko tähän milloinkaan), ja alkoivat puheensa. Ensin yhteen ääneen, samoilla sanoilla kuin aina.

”Mikään mitä sanomme, ei ole perimmäinen Totuus.
Älkää uskoko valheitamme!
Vartioikaa mieltänne!
Muistakaa edeltäjien ponnistelut.”

Me näemme samaan aikaan lukemattomia unia.

Mestari Jatasra kutsui niistä tärkeimpiä Pieneksi Uneksi

ja Suureksi Uneksi.

Älkää uskoko hänen valheitaan!

Sillä Pieni Uni on Suurta suurempi.

Pieni Uni on meidän oma maailmamme.

Meidän silmämme ja korvamme.

Meidän haaveemme ja pelkomme.

Mutta Pieni Uni on yksinäinen.

Kuinka voisimme siellä löytää toisemme?

Siksi Suuri Henki uneksii meille Suurta Untaan,

jotta voisimme siinä kohdata toisemme

ja tanssia toistemme lomassa.

Mutta Suuri Uni kertoo tarinoita vain Punaisen virran maasta.

Se sitoo meidät pyörään, joka ei tarjoa lepoa.

Ovatko nämä vaihtoehtomme?

Onko tämä kaikki mitä on?

Riutua ajatustemme yksinäisyydessä,

tai kuihtua kärsimyksen kehässä?

Näin kysyi Satyasra ajan alussa.

Näin kysyivät Sravakades ja Karunadu.

Kysyivät ja etsivät.

Etsivät ja löysivät.

Katsoivat toisiaan silmiin,

astuivat toistensa uniin.

Ja katsomalla omaa untansa

toisen unesta käsin.

Suoraan! Niin suoraan!

Näkivät. Löysivät.

Unen unen takana.

Nimudan.

Sen, joka on yhtä,

vaikka on hajonnut.

Ja joka hajallaankin

antaa meille kaiken, mitä on.

Ja kun katsot itseäsi sen silmien läpi

Näet, ettet ole erillään mistään.

Etkö tahtoisi nähdä sen?

Se ei ole piilossa.

Älä kuvittele, että kyse olisi jostakin jonka voit etsimällä löytää!

Tai paikasta, johon voit astua.

Tai ymmärryksestä, jonka voit ajatuksilla tavoittaa.

Tai jostain, jonka näet mielesi hiljentämällä.

Nimuda on avoinna silmiesi edessä,

Totuuden piilottavat vain omat unesi.

Teitä Totuuteen on lukematon määrä.

Mutta me opetamme kahta.

Harva saavuttaa kumpaakaan yhden elämän aikana.

Mutta ponnistelu lyhentää ikuisuuden hetkeksi.

On Punaisen virran Tie

löytää itsensä toisen silmistä

On Vuorten Tie,

löytää itsensä itseään katsoen.

Kumpikin vaatii työtä,

ja onnea.

Mutta erilaista työtä,

toisenlaista onnea.

Tähän asti Mitades ei ollut ymmärtänyt vanhusten jorinasta enempää kuin tavallisestikaan. Mutta nyt henki takertui hänen kurkkuunsa, ja muistot yrittivät paeta vatsasta. Hän puristi silmänsä kiinni, ja yritti haudata surunsa. Se ei toiminut.


Erään meditaatiojakson aikana Mitades ohjattiin kolmatta kertaa kolmen kuukauden aikana apotin eteen. Hän löysi itsensä taas pienestä mutta karun kauniista huoneesta, Atharidun edestä. Opettajan silmät oli peitetty, mutta Mitades oli paljastanut omansa. Hän pinnisteli pitääkseen kiinni hengityksestään.

Atharidu nyökkäsi.

”Hyvä. Olet astunut sisään työhömme. Voit sitoa sen takaisin.”

Mitades huokaisi helpotuksesta, ja kiinnitti huntunsa taas silmilleen. Hän oli saanut yrittää tätä jo edellisellä kerralla keväällä, mutta se oli päättynyt nopeasti. Silloin hänet oli tavannut Agnisran toinen puoli, Jalades. Mutta ero oli helppo unohtaa.

Atharidu jatkoi.

”Seuraava tehtäväsi on yksinkertainen. Näytä minulle nimuda.”

Kaikki mikä Mitadesissa liikkui, pysähtyi.

Seis. Miten niin.

”Päästä irti. Etsi se.”

Kello soi, Mitades kumarsi hätäisesti, ja nousi poistuakseen. Mitades palasi saliin, tuntien Atharidun katseen selässään vielä oven suljeuduttuakin.

Hän ei ymmärtänyt.


Nimuda?


⬢⬢⬢ At Ayoni ⬡ At Duyate ⬡ At Desaja ⬡ At Prabhu ⬡ At Lolupa ⬡ At Hatu ⬢ Maha Ta Kai Ei Ta Kua Ta Maku ⬢ Sra Satya Ei Des Sravaka Du Karuna ⬡ Sra Prajna Ei Vox Aloka Du Mata ⬡ Sra Shila Ei Dox Sura Du Anve ⬡ Sra Lekha Ei Du Sule Shi Mahi ⬡ Sra Jata Ei Dox Saha Lek Gaha ⬡ Sra Vedana Ei Shi Arambha Dox Samapti ⬡ Sra Taka Ei Dox Taka ⬡ Lek Konta Shi Patha ⬡ Sra Duryona Ei Vox Galita Lek Anuvitta ⬡ Sra Paramita Ei Des Vapana Dox Taru ⬢ Sra Agni Ei Des Jala Du Athari ⬢

Eräänä kevätpäivänä työjakson jälkeen Mitades istui päätaloa kiertävällä terassilla, ja nojasi seinään Jaladesin vierellä. Hetkeä aiemmin he olivat olleet siistimässä piha-aukiota yhdessä. Mitades nojasi Jaladesiin, jonka kaapu tuoksui leikatuilta lehdiltä. Auringot lämmittivät heidän kasvojaan, ja tuuli puhalsi virvoittavasti.

“Bhaixdes… Miksi me olemme täällä?”
“Missä muualla olisimme?”

Mitades murahti. Jalades pyöräytti silmiään.

“Mitamita… Tiedäthän sinä… Sinulla voisi olla täällä enemmän, jos katseesi ei harhailisi taaksepäin.”

Mitades pysyi vaiti. Jalades painoi päänsä Mitadesin hartiaa vasten.


Temppelissä asui kaksi vieraskansalaista. Toinen heistä, vanha mustakaapuinen haiväkeläinen, Salyalek, opetti sauvataistelua osalle temppelin asukeista. Toinen oli oranssikaapuinen matoralaispappi, Aragasra, joka huolehti temppelin lukuisten alttarien kukista.

Eräänä kesäpäivänä Mitades haukkaili omenaa keittiön nurkassa, miettien olisiko juuri se omena nimuda, ja kuunteli toisella korvallaan kaksikon keskustelua.

Aragasra oli parhaillaan paloittelemassa omaa omenaansa, puhellen Salyalekille. ”Sinun en huolisi vielä liikoja. Jokainen heistä on enemmin tai myöhemmin kyllästynyt hovin peleihin. Sunyata on jo viides Rauhan artikkeleiden aikana.”

Salyalek puhalsi teekuppiinsa ja irvisti.

”Hän on jo kestänyt kauemmin kuin kukaan aiemmista. Ja hän luovii hovissa kuin kuka tahansa pääkaupungin silkkikaavuista. Olen seurannut häntä siitä asti kun hän asettui tänne, ja tunsin hänen maineensa jo ennen sitä. Hänen tapansa toimia… huolestuttaa minua.”

Mitades havahtui. Salyalek oli vielä vanhempi kuin hän oli arvannut. Sunyata oli istunut Suiston makutana kauemmin kuin Mitades muisti.

”No, en voi väittää vastaankaan. Kuulitko jo, että juuri ennen Nimeämispäivää Raja-asiain komissio äänesti hänet puheenjohtakseen.”

”Kuulin huhuja, mutta… Kuka lopulta murtui Hinashin linjasta?”

“Hän on nyt Hinahat. Hän muutti jo toissakevään nimeämispäivänä nuorempien sukujen saliin. Mutta se oli hän itse. Kuulin että hänen bhaixlolinsa katosi vain hieman ennen äänestystä.”

Kumpikin vaikeni hetkeksi.

“Tämä on… yllättävää ja murheellista. Mutta tämä on juuri se mitä tarkoitin. Oliko tämä… viimeinen?”

”Jep. Vain Vanhimpien neuvosto puuttuu täyskädestä.”

”Mutta siihen hän ei voi liittyä.”

”Onneksemme! Haluaisinpa nähdä vanhan Sanasran ilmeen, kun enkelimme saapuu anelemaan istuinta siitä salista.”

“Minä muistan kuulleeni samanlaista puhetta jo vuosia sitten kun hänet hyväksyttiin tarkkailijaksi Uskonjärjestyksen lautakuntaan. Paljon ennennäkemätöntä on jo tapahtunut. Toivokaamme parasta.”

Kun Salyalek oli lähtenyt, Mitades muisti kysyä kysymyksen joka häntä oli mietityttänyt monta kertaan.

”Aragasra? Olitko sinä joskus Toa-soturi? Miten sinusta tuli… lyhyt?”

Tämä naurahti. ”Se on totta! Mutta se tarina on pitkä ja tauko on pian ohi. Kerron huomenna!”


Mutta huomennakaan ei ollut tarinalle aikaa, sillä Mitades sai erityisen tehtävän aamun työnjaossa. Hän lähtisi alas kylään noutamaan ruokaa ja postia.


Lintuparvi lehahti vuorenrinteen mäntyjen yli. Aurinko paistoi oksiston läpi valaisten sammaleen. Puron ääni kuului kauas. Kapeaa polkua pitkin askeltava vuorirapu kiskoi kärryjä, joilla istui Mitades. Takanaan, kärryjen lavalla kulki tyhjiä tynnyreitä, jotka lähestyvässä kylässä taas täyttyisivät.

Kyläläiset lahjoittivat temppelille käytännössä kaiken mitä se tarvitsi. Ensisijaisesti koska he uskoisivat, että luostarissa tehtävä työ lopulta hyödytti koko maailmaa, mutta korkealla toisella sijalla syistä oli se, että tämänkaltaiset lahjoitukset olivat suurimmaksi osaksi verovähennyskelpoisia. Ja mieluummin kyläläiset näkivat tuotteidensa pysyvän lähiseuduilla kuin katoavan Suiston hovin syövereihin. Jokin osa Mitadesia huolestui ajatuksesta, kuinka riippuvainen temppeli oli hovin suosiosta. Jos verovähennysoikeus poistettaisiin… Mutta se oli ikiaikainen oikeus, turvattu Rauhan artikkeleissa myös vanhan säännöksen temppeleille.

Mitades tunsi olonsa kummalliseksi laskeutuessaan taloudellisen laskelmoinnin laaksoon. Vasta puolet vuodesta oli vierähtänyt vuorilla, mutta hän ei ollut aivan varma tuntuiko se hänestä siltä. Aika ylhäällä tuntui sekä hidastuvan että nopeutuvan. Päivät olivat pitkiä, kuukaudet lyhyitä. Ja päivistäkin oli vaikea sanoa. Sekä hänen elämänsä pisimmät että nopeimmat päivät olivat mahtuneet näihin kuukausiin.

Hän tunsi sekä kammoksuvansa että kaipaavansa ihmisten ilmoille astumista.


Kärryt oli jätetty täytettäviksi, ja Mitades suuntasi seuraavaksi kohti satamaa. Postituvan laituriin oltiin jo köytetty postikomission viirein varusteltu laiva, jolla ei nyt tosin näkynyt liikettä. Vierasmaalaisen näköinen soturi, vartija kai, seisoi laiturin lähellä bambutiheikön varjossa ja mittaili Mitadesia kiinnostuneena. Mitades astui sisään tupaan.

Sisällä odotti nuori krikcit, joka peitti koko kasvojensa yläosan sinisellä, metalliselta näyttävällä naamiolla. Sellaiset olivat nykyisin muotia pääkaupungissa, kuten aurinkolasit olivat olleet vielä muutama vuosi sitten. Vaikkakaan eihän Mitades tiennyt, mikä oli muotia tänä vuonna. Ehkä se oli jo jotain uutta.

Odottaja ei huomannut Mitadesia välittömästi, näytti kuin hänen päänsä olisi hienovaraisesti liikkunut äänettömän äänen tahtiin. Oliko… silmikkoon yhdistetty musiikkisoitin? Pian hän havahtui, nosti katseensa, ja näytti välittömästi tunnistavan saapujan tämän harmaasta kaavusta.

”Morjensta! Nimeni on Navalol, ja luulen että minulla on sinulle postia kannettavaksi vuorille!”

Tietysti hän olisi lol.

No, ainakaan hän ei kuljeskele ympäriinsä paljassilmänä kuin mikäkin mielirosvo.

Mitades kumarsi ja tervehti. ”Kiitos. Sitä tulin hakemaan.”

Navalol nyökkäsi hymyillen ja nosti hyllyltä takanaan pienen säkin.

”Heh, ei teille kauheasti kirjoiteta.”

Hän vakavoitui vähän. ”Joskin, tavallisen erän lisäksi sain yhden toisen asian erikseen toimitettavaksi.”

Kun Mitades oli saanut postisäkin käsiinsä, Navalol haki tiskin alta pitkän puisen rasian. Hän avasi sen kannen ja näytti sisällön Mitadesilla: Käärö, jonka päällä oli mustaan vahaan painettuna Rauhankomission sinetti.

”Tuota, tähän tarvitsen kuittauksen. Tiedäthän, että ne siellä tietää että tämä on… toimitettu perille.”

Mitades nyökkäsi hitaasti. Hänellä oli laukkunsa pohjalla kopio temppelin työsinetistä, yksinkertaisempi versio siitä, jolla virallisimmat asiakirjat leimattiin. Navalol otti esiin valmiin tositteen vastaanottamisesta, jonka Mitades leimasi. Navalol nyökkäsi vakavana.

”Käsittääkseni pääkaupungissa odotetaan vastausta kohtuullisen ajan sisällä. Välitän kuittauksen komission kansliaan paluumatkallani.”

Mitades ei ollut varma mitä ajatella tästä. Hän kiitti, kumarsi, ja kääntyi lähteäkseen. Navalol hihkaisi kuitenkin vielä perään:

”Ai niin! Yksi kaveri yläjuoksun suunnasta pyysi kyytiä temppeliin. Nouki hänet mukaasi, odottaa kai ihan tuossa ulkona!”


Kulkija, sama jonka Mitades oli nähnyt jo ennen astumistaan postitupaan, ilmoitti nimekseen Toa Aftiel. Lyhyen sananvaihdon jälkeen sovittiin, että hän hyppäisi kärryjen kyytiin kun Mitades lähti aamulla paluumatkalle.

Alkumatkasta kulkija oli vaitonainen, vaikka vilkuilikin usein uteliaasti Mitadesia tämän ohjatessa vaunuja.

Muutaman epäonnistuneen keskustelunavausyrityksen jälkeen, Aftiel avasi viimein itse suunsa.

”Jos sopii kysyä, miksi päätit ryhtyä munkiksi?”

Mitades hätkähti. ”Ei, anteeksi, olet käsittänyt väärin. Tämä on harmaa kaapu. Vietän vain tämän vuoden temppelissä. Luulisin.”

Aftiel nyökkäsi, ja jatkoi. ”Mutta no. Vuorilla elelet kuitenkin. Ei ihan jokaisen valinta.”

Mitades joutui miettimään mitä vastaisi. Hän arveli, etteivät Toa-ritarit tienneet paljoakaan niistä syistä jotka vuorille vetivät. Tai edes tuntisi niitä sanoja, joilla hän voisi kuvailla niitä maallisen maailman ongelmiaan, jotka ritari kenties muuten helpommin käsittäisi. Millä sanoilla hän voisi kertoa, miten pra’jivhanansa oli tehnyt, ja mitä se merkitsi? Hän muisteli sanoja jotka tiesi ritarikansan kielellä.

”No. Tiedäthän. Vaimo jätti.”

Hän mietti hetken lisää, ja lisäsi: ”Alttarille.”

”Uuf.” Toa totesi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.

“Tapahtuiko se hiljattain, siis?”

Mitades pudisti päätään. “Ei oikeastaan… siitä on jo kulunut useampi vuosi. Mutta en vain tiennyt… mitä enää tehdä. Lopulta viimein löysin itseni täältä.”

“Anteeksi, jos tämä on liian suoraan uudelta tuttavuudelta, mutta… jos siitä on jo vuosia, eikö olisi viimein hyvä päästää hänestä irti?”

“Ehkä. En vain…”

Mitades puristi huulensa tiukasti kiinni. He jatkoivat matkaansa vaiti tovin verran.

”No. Entä sinä? Miksi sinä hyppäsit kärryilleni?”

Ritari puolestaan sai nyt kiemurrella vaivaantuneena, mutta ryhdisti sitten itsensä.

”Olen kuullut että temppelissänne piilotellaan erästä arvokasta aarretta. Se ei kuulu teille, ja olen tullut noutamaan sitä. Ja jos on niin, että olette riittävän harhaoppisia kieltääksenne sen minulta… on kohtaloni polttaa epäpyhä temppelinne maan tasalle.”

Mitades oli yllättynyt, muttei erityisen huolissaan. Oli syynsä sille, että krikcitejä vastaan harvoin sodittiin avoimesti. Mutta latistihan tämä vähän tunnelmaa.

”Ah. Vai niin. Mikäköhän aarre se on? Ehkä se jalokivi seremoniasalin alttarilla… Kuulin aivan hiljattain, että se on kuulemma aito taikakristalli pohjoisesta. Pelkään, että emme voi sitä luovuttaa sinulle…”

”Haiväen rihkamasta ei ole kyse, sen vakuutan. Tämä esine on nimeltään Nimda. Tai ainakin yksi sen palasista, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt.”

Mitades maisteli sanaa, jota ritari oli käyttänyt. Jokin loksahti hänen päässään kohdalleen. Ehkä hän oli aliarvioinut ritarin.

”…Aivan. Sitten olet tullut oikeaan paikkaan. Tämä temppeli on omistettu nimdan yhteentakomiselle.”

Ritarin silmät laajenivat.

”Yhteen? Tarkoitatko, että teille on useampi sen palasista temppelissänne? Nyt?”

Mitades pudisti päätään.

”Nimuda on yksi.”

Ritari tuijotti Mitadesia epäluuloisesti. ”Pilailetko sinä nyt…?”

”Olen varma että apotti kertoo tästä mielellään. Ehkä hän jopa antaa sinun nähdä sen.”


Illallisella Toa Aftiel aterioi yhdessä muiden maallikoiden kanssa. Suuren miekkansa hän oli jättänyt temppelin portille.

Munkkien pöydästä Aragasra iski Mitadesille silmää.


Oli ilta, ja temppelin väki istui yhteisessä hiljaisuudessa meditaatiosalissa. Mitades oli väsynyt, väsynyt tavalla joka oli purskahtaa kyyneleiksi. Hän ei käsittänyt miksi oli täällä. Aamulla, hän oli varma, hän ilmoittaisi lähtevänsä kotiin, kaupunkiin. Siellä jossain oli yhä hänen yksinäinen asuntonsa. Hän voisi… hän voisi hakea töitä jostakin pääkaupungin virastosta. Temppeliharjoitus näytti hyvältä hakemuksessa, melkein yhtä hyvältä kuin läpäisty virkamiestutkinto. Sitten hän voisi hankkia hienomman asunnon, jostain joen varrelta… Ja sitten hän saisi kirjeen, ja pra’jivhana palaisi hänen luokseen, ja olisi viimein jivhana. He eläisivät yhdessä ja juopuisivat toisistaan kuin itse Satyasra ja he löytäisivat toisistaan nimudan ja hän voisi näyttää sen Aftielille, tai Aragasralle? Vai olikohan hän jo nähnyt sen. Kuitenkin, ehkä he lähtisivät kolmistaan seikkailemaan, jonnekin itään, tai pohjoiseen, kauas temppelisäännöksistä ja komissioista… Jonnekin missä kesät eivät olisi polttavan kuumia eivätkä talvet purisi enempää kuin tuntuisi hyvältä ja ja

Mitades räpytti silmiään, rentoutti sydämensä, ja jatkoi istumista.

Ja teki niin uudestaan. Lukemattomia kertoja.

Viimein rumpu löi, ja aloitti yön.


Mitades kuurasi päärakennuksen eteiskäytävän puisia lattialautoja. Hän kulki polvillaan, ja hinkkasi rätillä lattiaa, joka oli jo puhtaampi kuin mikään lattia missään muualla. Mutta kuten Aixlek aina työnjaossa muistutti: työ tehtynä koko keholla ja mielellä oli hyötyä tärkeämpää.

Hetkeksi hänen katseensa pysähtyi vesisangon väreilevään pintaan. Mutta sitten hän jatkoi kuuraamista.

Jokin temppelin ilmapiirissä tuntui tänään oudolta.


”Mikään mitä sanomme, ei ole perimmäinen Totuus.
Älkää uskoko valheitamme!
Vartioikaa mieltänne!
Muistakaa edeltäjien ponnistelut.”

Elämme tällä vuorella, Punaiseen laakson yläpuolella.

Kuitenkaan emme ole milloinkaan erillämme maailmasta.

Emme ole kuten he, jotka kuulivat, mutteivat ymmärtäneet.

Emme tahdo vajota valkoisen hiekkaan.

Emmekä ole kuin he, jotka kuulivat, mutta kielsivät kuulemansa.

Emme tahdo hukkua punaiseen virtaan.

Sravakadesin seuraajina työmme on nähdä totuus omin silmin.

Karunadun seuraajina työmme on parantaa maailman haavat.

Ja sitä työtä voi tehdä vain,

jos ei käännä katsettaan pois siitä mitä pelkää.

Koska emme ole erillämme maailmasta

vaikuttaa maailma myös meihin.

Siksi, tänään, on meidän puhuttava maailmasta.

Kuultava Punaisen virran kantamista uutisista.

Puhumme nyt suoraan. On nimittäin niin, että joitakin viikkoja sitten, Suiston Harmonian Temppelissä, Rauhankomission puheenjohtaja, Makuta Sunyata, vihittiin Sravakadesin kunnioitettuun sukuun.”

Sali veti henkeä yhteen ääneen.

”Seuraavaksi hän esitti asiakirjat, jotka osoittivat hänen olevan… meistä vanhin, minkä johdosta Sunya…sra nimitettiin pikimmiten Vanhinten neuvoston vanhimmaksi.”

”Kukaan täällä ei ole hölmö. Käsitätte varmasti mitä tämä merkitsee.”

”Yksikään suurista neuvostoista ei enää seiso hänen tiellään.”

”Meidät on kutsuttu kuultavaksi pääkaupunkiin.”

”Kuulemiseen, jonka perusteella Rauhankomissio aikoo esittää Vanhinten neuvostolle alkuperäisen luostarisäännöksen lakkauttamista.”

”Toisin sanoen, meidän siirtämistämme Rauhan artikkeleiden asettaman luostarilain alaisuuten.”

”Tähän emme voi suostua.”

“Satyasra jätti jälkeläisilleen silmänsä, jotta voisimme näyttää totuuden toisillemme.”

“Ei sitä lahjaa ole tarkoitettu häpeiltäväksi.”

“Sunyasra tahtoisi peittää silmämme raudalla.”

“Tekevän kuten Matoron lapset tekevät!”

“Kuulkaa! Hän pilkkaa meitä nimellään jo kolminkertaisesti.”

“Siksi tänään nimeämme hänet viholliseksi, ja annamme hänelle nimen Marata.”

”On vuosia siitä, kun tämän temppelin apotti on kokonaisuudessaan laskeutunut vuorelta.”

”Nyt on aika muistuttaa hovin väkeä ja kunnioitettuja vanhimpia työmme arvosta ja voimasta.”

“Siispä vastaamme hänen kutsuunsa.”

“Silppuamme sen verkon, jonka hän on hovissa kutonut.”

”Harashi lähtee mukaamme avustajanammemme. Aixlek on vastuussa poissaollessamme.”

”Jatkakaa työtänne! Älkää horjuko! Luottakaa Silmään!”


Apotin lähdön jälkeen, temppelissä vallitsi varautunut jännite. Mitades yritti uppoutua työhönsä, mutta hermostus jäyti hänen ydintään.

Kaikki olivat tietysti vuosia tienneet, tavallaan, mihin suuntaan asiat olivat olleet kehittymässä. Mutta tämän viimeisen askeleen ei pitänyt olla mahdollinen. Tietysti oli spekuloitu erilaisista marginaalisista legalistisista tulkinnoista, mutta näin nopeita liikkeitä kukaan ei ollut osannut odottaa.

Illalla dessalissa Mitades kuuli lisää siitä mitä oli tapahtunut, Vatades oli saanut kotoaan kirjeen. Maratan argumentti oli pohjautunut siihen, että Varjon Veljeskunnan jakama yhteinen olemus vastasi sitä samaa, minkä Sravakades oli löytänyt Karunadun kanssa. Teknisesti ottaen, koko Makuta oltiin vihitty papistoon, leimattu ikuisiksi ajoiksi edeltäjien kirjoihin. Jokin osa Mitadesia halusi oksentaa.


“Kondeldox oli kuullut kun Salyalek vaati päästä heidän mukaansa alavirtaan. Aika kovaan ääneen kai.”

“Helppo uskoa, jos on kuullut miten hän puhuu Maratasta.”

“Se kuulosti siltä että hän olisi ollut valmis tarttumaan taas vanhaan keihääseensä siltä seisomalta.”

“Vanhoista tavoista on vaikea päästää irti. Ja hänen tottumuksensa ovat vanhempia kuin monen muun.”

“Minä mietin aina että oli tavallaan vähän yllättävää että Aragasta tuli ‘sra ennen häntä… Salyalek tuli kuitenkin jo paljon aikaisemmin vuorille.”

“Varsinkin jos on kuullut tarinoita siitä millä asenteella Aragasra alkujaan marssi sisään!”

“Mutta tästähän sen huomaa, ei Agnisra mitään hölmöläisiä ole. Näkivät että lekillä on työtä tehtävänä.”

“Vaan millaisetkahan niiden mahdollisuudet hovissa on… Siellä ei keihäistä kyllä olisi ollut apua.”

“Danasra ja Silasra ainakin ovat heidän puolellaan… Varmaan oikeasti suurin osa muistakin, mutta moni pysyy hiljaa mieluummin kuin käy lain kirjainta vastaan.”

“Siksi niitä silkkikaapuja on hyvä muistuttaa mistä meidän elämässä on oikeasti kyse… Meidän apottia todempaa paria tuskin löytyy kovinkaan läheltä pääkaupunkia.”

“Mutta sehän niitä juuri pelottaa. Mieluummin antavat asioiden mennä kuten ne on mennyt ja leikkivät olevansa ritariylimyksiä.”

“Saa nähdä.”


Mitades ei nukkunut moneen yöhön.

Välillä hän vaelteli syksyn maalaamassa metsässä temppelin ulkopuolella. Hän katsoi ylös kuihun ja tähtiin yrittäen ymmärtää niitä. Ne katsoivat takaisin hymyillen, mutta pysyivät vaiti.

Usein hän päätyi metsäiselle kummulle jolla kohosi muinainen radiomasto. Sen huipulla vilkkuva punainen tähti muistutti kaiken pysymättömyydestä. Silloin hän kumartui alas maston juurella, ja rukoili vastausta sen rakentajilta.

Toiset yöt hän istui nimudasalissa, etsien vastausta ytimestään. Jos hän vain osaisi antaa periksi, se olisi niin lähellä, niin lähellä. Kysymys kalvoi sydämiä.

Hän pelkäsi, että aika oli käymässä vähiin.


Viikot kuluivat kuin unessa. Kuten ne tietysti kuluivatkin.

Jos tämä oli unta, mitä tapahtuisi kun hän heräisi?

Entä kun sekin uni loppuisi?


⬢⬢⬢ On tuli, vesi ja ilma,
maa, kivi, jää, kaikki ⬡ unta.

⬢ Meri, vuoret, maatkin, unta,
kaupungit, ja valtakunnat.
Järvet, suot, joet ja virrat,
rantahietikkokin unta.

Kaikki keskimaan kupolit,
merten vallit, ⬢ taivaankansi,
tähdet, tuonelan tasangot,
auringot, kuut, yhtä unta.

Panssari, iho, metalli,
⬢ sydän, liha, jänteet, keuhkot,
silmä, korva, nenä, kieli,
koko kehosi on unta.

⬢ Sielu, mieli, tunteet, muistot,
ajatukset, aikomukset,
luovuus, rakkaus, halu, kaipaus,
unta vailla muuta, unta.

Kärsimys, kipu, kadotus,
särkynyt keho ja mieli,
⬢ parsijan punainen lanka,
tuokin unta, pelkkää unta.

Suuren Hengen lahjat, armo,
enkelten sanat ja teesit,
suuret muinaiset, jumalat,
kaikki yhtä lailla unta.

⬢ Silmän ohjaavan opetus,
he, sinä, minä, molemmat,
nimesi sekä sukusi,
tämä laulukin on unta.

Kohtalo, vapaus ja aika,
usko, tyhjyys, ⬢ unta, unta.
Alku, ääri ja elämä,
⬡ kuolemakin on vain unta.

Kertoja, totuus, tarina,
ennenäyt sekä takaumat,
menneisyys sekä tuleva,
unta on myös tämä hetki.

⬢ Unta on uni unesta,
⬢ unta aamuinen sarastus.
⬡ Vaan unen uneksi nähnyt,
⬡ nousee paina ⬡ jaises ⬡ tan ⬡ sa.


Viimein apotti seurueineen palasi ylös vuoripolkua. Mutta ei kokonaisena.

Mitades seurasi etäämmältä, pihamaan reunalta, kun Aixlek ja Salyalek juoksivat seuruetta vastaan.

Jalades huojui paikallaan epätyypillisen epävarmana, kun hänen peilikuvansa loisti poissaolollaan. Hänen kätensä hakeutuivat yhteen, kuin näkymättömien kahleiden sitomiksi.

”He… pitivät Atharidun panttina pääkaupungissa. Päätös on tehty.”

Hän nosti kädessään ylös kaksi kangaskaistaletta.

”Meidän on tarkoitus sitoa Satyasran silmät merkiksi temppelin siirtymisestä Uuden säännöksen alle.”

Salyalek suoristi selkänsä ja astui eteenpäin.

”Mitä aiotte tehdä?”

Jalades katsoi sivulleen, tyhjään kohtaan vierellään, ja nosti katseensa.

Hän viskasi kankaat maahan, ja sylkäisi niiden päälle.

”Sunyata pyrkii häpäisemään kansamme. Meidän työmme kannattelee vuosituhansien katkeamatonta perintöä. Me sanomme ei.”

Aixlek näytti järkyttyneeltä, mutta Salyalek nyökkäsi päättäväisesti.

”Minä seuraan teitä, mitä tapahtuukin.”

“Hyvä.”

Aixlek kuiskasi hätääntyneenä: ”Ymmärräthän mitä se tarkoittaa? Atharidu…”

”Me seisomme yhdessä.”

Siten puolikas apotti kääntyi kohti ympärille kerääntynyttä väkijoukkoa.

”Kuulkaa! Tänne emme voi jäädä! Minä lähden pois, syvemmälle vuorille, rajamaille hovin veronkantajien tavoittamattomiin! Seuratkoon minua ken tahtoo! Jatkakaamme työtämme.

Maallikot, olette tervetulleita mukaani. Ken lähtee, hänet olen valmis vihkimään noviisiksi heti kun ehdimme pysähtyä. Mutta uskon, että teille on myös sija Punaisen virran maassa. Hovi pyytää teitä tunnustamaan erheenne ja tulleenne harhaanjohdetuiksi, mutta teitä tuskin rangaistaan. En voi luvata, että sama koskee oppilaitani. Mutta en voi myöskään luvata, että matkasta mukanani tulisi helppo. Tehkää kuten teette.

Mutta tämän sanon:”

Ja nyt Mitadesista tuntui kuin Jalades olisi katsonut suoraan häneen, leiskuvin silmin.

“Jos ette kykene päästämään irti, kuljette elämänne halki kuin haamut, jotka takertuvat oksiin ja ruohonkorsiin.”

Aika pysähtyi, ja kohtalo vaati tekemään valinnan.


Ja valinta oli tehty.


Värit tuntuivat katoavan maailmasta kun Mitades laskeutui vuorelta. Suurin osa maallikoista oli valinnut kuten hänkin. Vain Vatades oli lähtenyt munkkien mukaan. Salyalek ja Aragasra tietysti seurasivat apottia. Vain muutama munkeista ei ollut tehnyt samoin. Mitades kuuli myöhemmin, että heidät oli riisuttu kaavuistaan ja lähetetty työleirille yläjuoksulle. Heitä oli syytetty harhaopista, nuorison turmelemisesta ja väärän tien kulkemisesta.


Samat syytteet luettiin myöhemmin pääkaupungin keskusaukiolla Atharidulle. Sunyata oli ollut raivoissaan kuultuaan Jaladesin lähdöstä. Agnisran vangittu puolikas saisi kärsiä molempien puolesta.

Pyöveli luki syytteitä ääneen vesisateen keskellä. Syyssateet olivat saapuneet rankempina kuin vuosiin.

”…luotettavien todistajien mukaan, on syytetty paljastanut kasvonsa hänelle uskottujen oppilaiden edessä, ja pettänyt luottamuksen joka hänelle on suotu. Hän on opettanut Tärviön Tietä, liaten oppilaidensa mielen opilla, joka johti maailman tuhon partaalle. Hän on vaarantanut Helmisuiston kansan maineen maailman kasvojen edessä, rikkoen ne Artikkelit, jotka rauhan takeeksi asetettiin. Hän on vastaanottanut varoituksen toimistaan Rauhankomissiolta, ja omasta tahdostaan asettunut ohjeita vastaan. Näistä rikkeistä ja rikoksista Rauhaa ja Harmoniaa vastaan, tuomitsen hänet Vanhimpien neuvoston, Ylimmän tuomioistuimen ja Rauhankomission yksimielisellä päätöksellä, kuolemaan, roviolla polttamalla.”

Jokainen lihas Mitadesin kehossa jännittyi ja lukitsi hänet paikoilleen. Hänen olisi tehtävä jotain, jotain, pian, heti. Mutta hän ei kyennyt, vaan katsoi vain kun liekki syttyi.

Aukion keskellä Atharidu seisoi sidottuna paikoilleen. Kasvoilleen tälle oltiin asetettu metallinen naamio, suojelemaan yleisöä katseeltansa. Hautansa ei tulisi sisältämään muuta kuin sen ja tuhkansa.

Eikä Mitades kyennyt ymmärtämään, miten Jalades oli saattanut vain hylätä puolikkaansa. Miksei tämä ollut kääntynyt, katsonut taakseen, tehnyt kaikkeaan taistellakseen kumppaninsa vapauteen? Niin kaikissa tarinoissa tapahtui. Mutta yhden välähdyksen ajan Mitades myös muisti, miten ne aina päätyivät.

Ja samalla Mitades tiesi tietämättäkin, että palankiinissaan, helmiverhon ja kasvojensa ilmeettömän naamion takana, Sunyata nauroi raivoisasti tälle näytökselle.


Loppujen lopuksi Mitades oli selvinnyt vähällä. Hän oli allekirjoittanut lausunnon, jonka mukaan hän katui lähtöään Rajattoman korkeimman viisauden temppeliin, ja kielsi entiset opettajansa. Hän oli myös vannonut, ettei enää tavoittelisi uskonnollista polkua. Mitades myös arveli, että virkamiesurasta hovissa, korkeasta asemasta ainakaan, hänen oli turha haaveilla. Tai matkustusluvasta pääkaupungista poistumiseen. Vaihtoehdot huomioon ottaen, tämä ei ollut pahinta mitä olisi voinut tapahtua.

Silti nimetön kaipuu jäyti häntä öisin.


Myrskyn raivo oli viimein hiipunut.

Se ei ollut missään vaiheessa yltynyt suistossa samoihin mittoihin kuin mihin se huhujen mukaan pohjoisessa oli. Mutta harvinaisen hurja se oli syysmyrskyksi silti ollut. Meri oli lähellä tavalla, joka suistossa hyvin ymmärrettiin. Siksi sen oikkuihin oli muinainen kaupunki varautunut koko pitkän historiansa ajan. Jos sekä Metru Nui että Xia todella olivat huuhtoutuneet aaltoihin, kääntyisivät maailman katseet väistämättä takaisin sivilisaation syntysijoille.

Mitades istui asuntonsa lattialla seinään nojaten. Hän oli viime päivinä käynyt ulkona vain syödäkseen. Suiston uutta aikakautta julistava uusi aurinko tuntui vieneen viimeisetkin merkityksellisyyden pisarat kaupungin arjesta. Hänet piti jotenkuten toimintakykyisenä vain varmuus, että tälläkin hetkellä Vatades vaelsi vuorilla mustan paahteen tavoittamattomissa. Mutta itseltään Mitades Hölmöläinen oli sulkenut sen tien.

Vaikka toisaalta jokin osa Mitadesia seisoi tälläkin hetkellä vuorilla. Sieltä katsottuna suiston draama näytti – ei ehkä etäiseltä, mutta vähemmän ehdottoman mukaansatempaavalta. Aurinko kajasti riisipaperisten roolihahmojen lävitse. Mutta kuinka paljon Virrassa-Kulkeva-Mitades kestäisi, ennen kuin Mitades-Joka-Seisoo-Vuorenhuipulla horjuisi? Sitä ei tiennyt vielä kumpikaan heistä. He olivat vasta hädin tuskin tunnistaneet toisensa.

Myrsky oli katkaissut viestinvaihdon ulkomaailman kanssa. Nyt uutisia oli alkanut saapua vähitellen, ja siviilipostikin vaikutti taas kulkevan. Mitadesin pöydällä nimittäin odotti kirje, johon oltiin painettu leimat jossakin välisaarten lukuisista merirosvokaupungeista ja myöhemmin Aderidoniassa. Hän ei ollut vielä rohjennut avata sitä. Kestäisikö hän sen pettymyksen?

Ellei… jos se kuitenkin olisi häneltä…

Mitades hengitti syvään, teki päätöksen, ja avasi kirjeen. Hän tunnisti käsialan välittömästi. Jivhana-dox

Rakas Mitades,

moi minides,

Olen pahoillani, etten ole kirjoittanut, sen jälkeen kun… no.

Varmasti mikään määrä anteeksipyyntöjä tai selityksiä ei riittäisi hyvittämään sitä häpeää ja ikävää mitä olen sinulle aiheuttanut. Kuitenkin ainoa asia mitä voin varmaksi sanoa on, että olen pahoillani. Olen pahoillani, mutta tiedän valinneeni oikein.

Toivon todella, että jonain päivänä ymmärrät miksi minun oli lähdettävä.

Voin ilokseni kertoa löytäneeni hyvän elämän. Ehkä jopa jotain siitä, mitä aina toivoit minun löytävän. Pelkään vain, ettet hyväksyisi sitä tietä jolta olen täyttymykseni löytänyt.

Olen saavuttanut paljon mistä olla ylpeä. Valitettavasti joudun myös kertomaan, että työni on tuonut minulle myös vihollisia. Toivoisin voivani kirjoittaa että minulla ei ole hätää ja ettei sinun tarvitse olla huolissasi… mutta valitettavasti tämä koskee myös sinua.

Vaikka yritin parhaani mukaan salata historiani, vastustajani onnistuivat kaivamaan tietoja minusta. He tietävät meistä, ja sinusta. Pelkään, että he yrittävät nyt käyttää sinua minua vastaan. Olen pahoillani! Pelkään todella että henkesi on uhattuna, jos pysyt Suistossa!

Tiedän, että haaveilit aina voivasi viettää aikaa luostareissa, syventyäksesi Oppiin. Sen aika voisi kenties olla nyt…

Vuorilla olet turvassa.

Isä Athin nimeen,
Paradox, yhä ja aina, Krikcitiläinen

Dynamo: Äiti

Tien pää oli pimeä ja hiljainen. Eikä Vaeltaja nähnyt siinä enää iloa. Hän ei voinut uskoa, että niin kauan vaellettuaan hän oli nähnyt sen kaiken. Hän ikävöi sarastusta. Ikävöi syksyä ja sen värejä. Väsyneenä hän antoi jalkojensa viimein pettää ja romahti sateen kastelemaan soraan.

Luomus ei sitä ymmärtänyt, koska hän ei nähnyt kuin luojansa. Paljon oli tietä vielä edessä. Koettavaa, jota ei ennen oltu koettu ja nähtävää, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt. Luojansa viereen luomus polvistui. Anellen tätä jatkamaan vielä hetken, mutta kellot olivat Vaeltajan mielen vieneet.

”Tähän päättyy minun matkani”, hän sanoi. ”Sillä tähän paikkaan minun aikani loppuu.”

Steltinmeren myrskyyn ei ollut valmistautunut kukaan. Se oli alkanut kuin tyhjästä ja voimistui kuin jumalten itsensä vihasta. Neljä ensimmäistä päivää se vain kasvoi. Tuuli yltyi, sade sankkeni ja ukkonen voimistui. Viidentenä päivänä sateen muotoa epäilleiden pahimmat pelot muuttuivat todeksi, kun taivaalta kaatamalla satava neste alkoi kondensoitua maahan jättäen jälkeensä sykkiviä rihmastoja.

Sitten syttyivät valot. Taivaalla paistoi katse, jonka luonnehtiminen vain tähdiksi oli valhe, jota harva uskalsi itselleen kertoa. Oli selvää, että joku – tai jokin – näki heidät. Näki kaiken.

Rannikkokaupunkeja evakuoitiin ennennäkemättömällä tahdilla. Spekulaatiot siitä, mitä tapahtui, levisivät nopeasti meteorologisista piireistä biologisiin. Sitten tähtitieteellisiin. Sitten uskonnollisiin…

Legendojen kaupungin turagan usko oli vahva. Suuri Henki itse oli siunannut heitä katseellaan ja myrsky oli siellä vain koettelemassa niitä, jotka heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistivat.

Mutta epäilys kalvoi monen rinnassa. Liha, joka pohjoista peitti, kertoi toisenlaista tarinaa. Paniikin välttämiseksi moni oppinutkin piti ajatuksen itsellään, mutta pitkin maailmaa teoriat lipesivät väkisinkin vaihtoehdoista vakavimpaan.

Sillä vaikka myrskyä ei kovinkaan monesta legendasta löytynyt, oli sen maailmaa riepotteleva viesti selvä.

Lopun ajat olivat saapuneet.

Tuomionpäivä teki tuloaan.

Eteläinen sakara, karvaisen kuninkaan hovi

Ensimmäinen viesti oli tullut osastolta viisi. Järjestelmävirheet olivat niin harvinaisia, että valvontapäällikkö Increase Grease ehti seisoa kokonaisen minuutin täysin paikallaan, ennen kuin hän ymmärsi, mitä tapahtui. Seuraava viesti tuli osastolta neljätoista. Sitten valvontataulu räjähti värien kirjoon, kun valot muuttuivat kaikki keltaisista punaisiksi. Jokainen osasto hälytti. Yhtiönsä punaista lippalakkia päähänsä syvemmälle työntävä Increase Grease katsoi näkyä hetken kauhuissaan ja tarttui sitten ainoaan oljenkorteensa. Keltaiselle puhelimelle ei ollut ollut tarvetta ikuisuuksiin, mutta nyt hänen oli siihen tartuttava. Jotain hirvittävää oli tapahtunut.

Vuosisatoihin kuninkaan ei oltu nähty liikkuvan sellaisella tavalla. Kattoon asennetuista telineistä toiseen itseään käsiensä varassa heittelevä suurikokoinen mies keräsi katseita, kun tämä lähestyi osastoa yksi. Tämän alamaiset eivät edes pysähtyneet tekemään kunniaa, sillä kaaoksen valtaan ajautunut henkilökunta oli itsekin liian kiireinen selvittämään, mitä tapahtui.

Karvainen käsi riuhtaisi raskaan metallioven auki ja kuningas kumartui siitä sisään. Increase Grease odotti häntä valtavan liukuhihnan alkupäässä ja oli vaihtanut lippalakkinsa keltaiseen työmaakypärään. Pienikokoisen Increasen viereen laskettu metallinen kanisteri oli alkanut äkkiä näyttää pieneltä, kun karvainen kuningas asteli massiivisine askeleineen sen vierelle.

”Avaa se”, kuningas käski. Increase Grease nyökkäsi ja heilutteli käsillään käskyn valtavan yläpuolellaan roikkuvan koneen ohjastajalle. Sieltä näytettiin peukaloa, jonka jälkeen kone isoine mekaanisine kourineen laskeutui metallisten liaanien varassa kanisterin yläpuolelle, tarttui siihen ja alkoi kääntämään sitä auki. Sinetti varsinaisen kanisterin ja sen kannen välissä ratkesi, ja kolme kiertoa myöhemmin kansi irtosi. Hetkeäkään epäröimättä kuningas tarttui siihen ja kaatoi sen sisältöineen eteensä. Increase Grease ei kavahtanut sitä, mitä sieltä paljastui, vaan sitä reaktiota, mikä karvaisella kuninkaalla siihen oli.

Valtiaan kasvoilla ei koskaan aikaisemmin ollut sellaista pelkoa. Maahan heidän jalkoihinsa ei ollut valunut henkilöä, niin kuin sieltä olisi kuulunut. Suuren Hengen uusimman lapsen sijasta kanisterista oli valunut vain kasa metallisia osia. Ilman sidosrakenteita olento oli haurastunut kanisterinsa sisään, ennen kuin tämän elämä oli koskaan ehtinyt edes alkaa. Karvainen kuningas nosti irtonaisen kallon ja katsoi sitä silmiin. Ainoastaan tyhjä katse vastasi. Ilman lihaksia ja nivelsiteitä syntymätön olento ei ollut selvinnyt edes matkastaan liukuhihnan päästä päähän.

”Mitä… mitä tämä tarkoittaa?” Increase Grease kysyi vapisten. Kuninkaan ote syntymättömän kansalaisen kallosta lipesi ja katse valahti maahan.

”Kuningattaren kammioon”, hän käski.

Matka sinne ei ollut aivan yksinkertainen. Eteläisen sakaran viidakoissa ja maan päällisissä kaupungeissa liikkumaan tottuneet kuninkaan kaartilaiset tunsivat olonsa epämukavaksi syvälle maan uumeniin johtavissa kammioissa. Kultahaarniskaiset soturit etenivät kuitenkin kuninkaansa perässä, sadanpäämies Decrease Pleasen juostessa kuninkaan ja Increase Greasen rinnalla. Kuningattaren kammioon astuessa karvaisen kuninkaan rinnalla tulisi seisoa sakaran parhaat.

Turvatoimet kammioon olivat mittavat. Ensin kuninkaan täytyi asettaa ruskea kätensä paneelille, joka päästi heidät ensimmäisistä ovista sisään. Toiselle hänen täytyi uhrata tukko kuninkaallisia karvoja, jotka hän repäisi irti kämmenselästään. Kolmannelle ovelle hän skannasi naamionsa, jonka ainutlaatuiset muodot koneisto tunnisti ja päästi heidät viimeisille porteille, joiden edessä kuningas vain lausui kuningattaren kammioon astumiseen tarvittavat sanat.

”On tullut aika.”

Hopeista kiiltelevää metallia olevat valtavat ovet väistyivät syrjään ja päästivät seurueen sisälle. Kellokoneistojen painostava tikitys täytti välittömästi kaartilaisten mielet. Raskaat koneistot ja pumput jyrskyttivät niiden tahdissa luoden kuin sydämensykettä muistuttavan rytmin. Ja metallisen hallin keskellä, hopeisten seinien ja messinkisen koneiston keskellä, väreili heidän kaikkein arvokkain aarteensa. Kuningatar, jonka Merten Äiti oli heille aikojen alussa lahjoittanut.

Increase Grease näki sen ensimmäistä kertaa koskaan. Totta kai hän oli kuningattaresta tiennyt. Kuullut legendat, kuten jokainen eteläiseen sakaraan syntynyt oli apsuudessaan kuullut. Tarinat eivät kuitenkaan tehneet kunniaa todellisuudelle. Kammion keskellä supisteleva ruskea vuori lihaa sykki sellaisella majasteettisella tavalla, mitä pieni mielikuvitus ei olisi osannut itse kuvitella.

Sitä ei kuitenkaan tarvinnut tuijottaa kauaa tajutakseen, että jotain oli myös pielessä. Lihankimpaleen ympärillä surisevat koneet iskivät kipinää ja kourat törröttivät vääntyneinä kummallisiin suuntiin. Ainoastaan yksi niistä näytti olevan enää kunnossa. Lihan kaukaisimmalla puolella liikkuva valtava höylä raastoi kuningattaresta irti valtavia siivuja verestävää kudosnestettä tihkuvaa materiaa. Liukuhihnat lähtivät kuljettamaan siivuja jonnekin kompleksin syvyyksiin. Oli selvää, että siivuttaja oli kunnossa ainoastaan siksi, että kimpaleen ovea kohti kurotteleva valtavahampainen kita ei ollut yltänyt sitä rikkomaan.

Jokaisen siivun repeytyessä irti, se karjui. Massan etupuolella mulkoilevat märkivän lihan miltei umpeen muuraamat silmät värähtelivät kuin ne olisivat vastikään itkeneet. Karvainen kuningas säntäsi kuningattarensa tueksi ja siveli kättään tämän louskuttavan kidan vierestä.

”Kaunis Poh’vadok, mikä sinuun on mennyt? Lapsesi syntyvät ilman lahjaasi. Tyhjin katsein. Mikä on saanut sinut poissa tolaltasi?”

Kuningatar karjaisi korvia vihlovalla tavalla. Ruskeaa lihaa kämmenellään sivelevä kuningas tajusi, että leikattu pinta ei uusiutunut sellaisella tavalla kuin sen olisi kuulunut. Sen regeneraatio oli pysähtynyt. Kudosnesteen tahrimaa kättään tuijottaessaan kauhu levisi kuninkaan kasvoille ja tämän käsky kävi.

Viimeinenkin kuningatarta siivuttava kone pysähtyi. Järkyttynyt Tarzahni ei osannut muuta kuin sulkea Poh’vadok lämpimään syleilyynsä lohdutukseksi.

Jotakin kammottavaa oli tapahtumassa, jos Merten Äiti sillä tapaa ottaisi lapseltaan lahjansa pois. Niin kaukana etelässä sitä hädin tuskin edes huomasi, mutta pohjoisessa myrskyt repivät rannikkoja kappaleiksi voimalla, jollaista ei oltu koskaan ennen nähty.

Oli tullut aika…

Tangoia Sadiil Koro

Myrsky ulkona voimistui voimistumistaan. Rankkasade kuritti kuppilan kattoa niin väkivaltaisesti, että Kalamiäs ja Velipoeka hädin tuskin kuulivat toistensa sanat pärinältä. Velipoeka pani merkille, että myös muu asiakaskunta vaikutti perin hermostuneelta.

”Jätitkös sää venneeseen jottai tavaraa?” Kalamiäs melkein huusi.

”Kalasaalit lähinnä”, rääkyi toinen vastaukseksi.

”No parempi hakkee ne pois, ennen ku jottai sattuu!” Kalamiäs sanoi.

Kaksikko nousi pöydästään ja asteli ovelle.
”Ette kai te voi ulos mennä tässä säässä!” yritti baarimikko karjua metelin yli, mutta kalastajat eivät kuulleet.

Velipoeka työnsi oven puoliksi auki, ja välittömästi tuuli paiskasi sen irti saranoiltaan.

”Jaha”, hän totesi.

”Heikkoo tekkoo tommoset”, Kalamiäs kommentoi. Kumpikaan ei kuullut toisen kommenttia.

Välittömästi ulos astuttuaan he saivat todistaa kauhistuneina, kuinka sataman kaikki pienemmät veneet, heidän paattinsa muiden mukana, vain yksinkertaisesti lähtivät lentoon ja katosivat pyörien taivaisiin.

”No voee helevetti”, Velipoeka manasi.

”Pittää vissii ostaa uus vene”, Kalamiäs tuumasi. ”Onneks on millä mällätä.”

Hän taputteli laukkuaan, jossa timantit kolisivat hieman.

”Isompi täl kertaa”, Velipoeka ehdotti.

Salama iski lähistöllä, ja sitten valtava tuulenpuuska pyyhkäisi Velipojjan mukanaan.

”Jaa. Sinne meni Velipoeka.”

Arj-Durun

Raivoava tuuli ravisutti pientä telttaa. Aavikko ei ollut pitkään aikaan juonut niin paljon ja niin ahnaasti. Ja paluumatkaa rannikolle oli vielä jäljellä. Ei ollut tavallista, että niillä dyyneillä satoi… koskaan.

”Toverit! Se on merkki!” kuului kromidin julistus, ja ukkonen jyrähti kuin vahvistukseksi. Pian hänen vettä valuva päänsä ilmestyi teltan oviaukosta. Vaikka telttakangas oli paksua nahkaa, se tuntui silti taipuvan piiskaavan sateen alla. Hän katsoi teltan suojiin käpertynyttä matkatoveriaan terävästi.
”Itse Suuri Muinainen on siunannut matkamme. Hänen Silmänsä varjelee meidän kulkuamme! Tulkaa katsomaan!”
Hän katosi ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kelvin laski kirjansa alas ja tuijotti oviaukkoa väsyneesti. ”Huoh… okeiii.”
Mitä se lihasaivo taas vauhkoaa…? Juuri kun olin saanut itseni lämpimäksi ja kupillisen kahvia.

Kelvin kömpi vilttinsä alta, veti sadeviittansa niskaansa ja astui ulos myrskyyn. Aivan teltan vieressä kromidisoturi rauhoitteli ratsuaan. Karo istui melko pienenä myttynä, kymmenet lonkerot kietoutuneena tiukasti toisiinsa. Kaidu-Ögede vakuutteli tälle, että ”paha sade loppuu vielä”, ja taputti tämän otsaa.

Kelvin hieroi käsiinsä lämpöä ponchonsa alla. ”Kaidu! Mikä nyt on!?”
”Katso!”
Kromidi nousi ja osoitti taivasta. Harmaan pilvipeitteen keskellä erottui kirkkaana hohtava kohta. Kelvin joutui siristelemään silmiään, ennen kuin näki valoilmiön kunnolla. Sitten hänen silmänsä suurenivat.

”Jaa”, kuului lakoninen telepaattinen tuhahdus.

”Onko… onko tuo… onko tuo oikeasti…?”

Pilviverhon keskellä möllötti valtaisa, kirkkaasti hohtava, järkähtämätön silmä.

”No siltähän se kovasti näyttäisi. Ei kyllä ole tuollaista minun elinaikanani ennen näkynyt.”

Kelviniltä kesti hetki rekisteröidä Manun sanat. ”Mutta… Manu, ettekö te makutat ole aina olleet olemassa?”

”No… joo ja ei. Jos tuollainen on nähty, ennen kuin minä synnyin, niin ainakaan muistoa siitä ei ole jäänyt minulle.”

”Djinni puhuu pehmeitä, kuten tavallista”, Kaidu-Ögede sanoi haltioitunut katse taivasta kohti. ”Tietenkään sitä ei ole nähty ennen – se on merkki alkavista Lopun Ajoista, Viimeisestä Syklistä. Olemme suurten tapahtumien kynnyksellä. Muinainen murtaa viimein Koneen mahdin!”

”Äläpä vielä, Öge, liikaa innostu. Lihamestari ei ole ainoa lihateemainen jumala, jos tämä myrsky nyt edes on kovin jumalallista alkuperää.”

Kelvin astui muutaman askeleen märällä dyynillä, mutta sitten hän jähmettyi paikalleen. Hän kumartui, pyyhkäisi hiekkaa sormillaan ja kohotti ne silmiensä eteen. Hänen kädessään oli läpikuultavaa limaa, jossa oli… kudosta? Jonkinlaista orgaanista rihmastoa.

Sen oli täytynyt tulla sateen mukana. Kelvin alkoi hengittää raskaammin.
”Manu… mitä kirottua täällä tafahtuu? Olenko tulossa hulluksi?”

”No et nyt ainakaan enempää kuin olit jo. Kannattaa ehkä välttää juomasta tuota mössöä; kuka tietää, mitä se tekee päätyessään elimistöösi? Helvetin helvetti! Kun pitäisi tietää lihasta enemmän! Miksi kaikki tällainen tapahtuu aina ennen kuin ehdin ottaa asiasta selvää? Onko tämä nyt se ’Apokalypsy’? Mutta siihen pitäisi liittyä vain maitoa eikä lihaa, eikä varmaan koskaan ole ollut mitään mainintaa mistään silmästä! Sietämätöntä!! Kelvin, ota purkkiin tuota rihmaa, haluan tutkia sitä myöhemmin!”

Ögede juoksenteli sateessa huutaen jotakin maanisesti taivaalle. Kelvin tuijotti sanattomasti taivaalle auennutta silmää. Tämä oli jälleen yksi niistä hetkistä, jotka olivat viime viikkoina koetelleet tieteilijän ateismia.

Mysterys Nui, metsä

”YAGAK! Auta Havokia pakkaamaan!”

”Sain, kessu!”

Sade ja tuuli piiskasivat vaakasuunnassa. Yagak liikuskeli vaivalloisesti vankassa etukumarassa. Sadetakki oli sidottuna tiukasti vyötäisiltä kiinni, mutta hupusta ei ollut enää mitään iloa: märkä ja kylmä sadevesi valui jo kaikkialla.

Valtaosa leiritarpeista oli jo sidottu ajoneuvojen lavoille ja peräkärryille. Helvetillisen puhurin ja pauhun alta kuului moottorien jyrinää. Vielä yksi purku ja pakkaus, ja kulkue voisi lähteä ajamaan Lehuvirtaa etelään. Puolitoista virstaa vain, ja he olisivat turvassa myrskyltä. Tiedustelun mukaan siellä oli niin syvä luonnonluola, että muutama komppania mahtuisi sinne pitämään sadetta kunnes olisi taas turvallista tulla ulos.

Jos olisi. Komppanian miehet eivät olleet uskonnollista sorttia – harva palkkasoturi jaksoi laulaa sellaista henkistä riitasointua – mutta tämä myrsky oli jotain paljon pahempaa kuin mikään aikaisempi. Sen raivo tuntui oikeutetulta, julmalta… jumalalliselta, Brangokk oli sanonut. Olisikohan nyt ollut hyvä hetki alkaa taas uskoa Mata Nuihin? Rukoilla voisi – hyvän vitsin vuoksi edes – jos olisi aikaa. Kädet olivat ruvella rahdin raahaamisesta ja kaikki oli niin märkää, että kantaminenkin oli vaikeaa.

Zohan ja Brungush vetivät telttaa hätäisesti nippuun, Rodarr tankkasi moottoripyörää ja kersantti Urgok kierteli katsomassa, että kaikki oli varmasti jo pakattuna. Vartti vielä ja aikataulun mukaan karavaanin olisi oltava jo matkassa. Yagak pysähtyi vilkaisemaan tyhjenevää leiripaikkaa ja tunsi outoa haikeutta. Viikkojahan täällä tuli vietettyä.

Haikeuden jälkeen iski huoli: löytäisiköhän hän sen puunrungon vielä myrskyn jälkeen? Maa oli pelkkää mutavelliä ja monet hyvät telttapaikat olivat paljastuneet upottavaksi mössöksi. Oli täysin mahdollista, että se kelopuu, jonka sisällä Vartija-kivääri ja koneistettu keinosilmä lepäsivät, jäisi metsämaahan ikuisesti.

Ei ollut aikaa miettiä. Kaikkiin lihaksiin koski sekä työskentelystä että jatkuvasta tuulen kanssa tappelusta. Ääni oli käheä siitä määrästä huutamista, joka oli pitänyt tehdä saadakseen itsensä kuuluviin. Tässä metelissä oli pakko sanoa vain elintärkeitä asioita.

Sen huomioiden Yagak ei voinut olla pysähtymättä, kun hän kuuli Rodarrin sekavaa, kauhistunutta huutelua. Hän hätkähti, heitti käsissään olevan paketin kuormalavalle ja juoksi katsomaan. Rodarr nojaili puuhun näyttäen siltä, että olisi halunnut kiivetä sinne pakoon jotain. Tihrusteltuaan pimeässä sitä, mitä tämä osoitteli, oli Yagakin pakko pysähtyä aloilleen, sillä kuusikon juurissa oli…

Lihaa.

Kudoksia. Hurmetta. Hyhmää. Näkymä kuin makkaratalon lattialta. Tarkemmin katsottuna märkivää ainesta alkoi roikkua säikeinä myös oksistoista. Mikä… teurastus täällä oli tapahtunut?

Se… ei ollut ihan mitä tahansa lihaa. Se ei näyttänyt väkivaltaisesti irti revityltä, vaan kauhealla tavalla eloisalta ja hyvinvoivalta. Se näytti kasvavalta ja kuhisevalta… ja sitä oli pieniä määriä jokaisessa metsämaaston lätäkössä. Siellä, minne sadevesi valui puroina, oli kauhistuttavia, henkilöiden kokoisia massoja.

Yagak ei ollut varma, kuinka pitkään hän oli ollut hengittämättä. Sade maistui vereltä. Hitaasti mutta varovaisesti hänen oli pakko nostaa katseensa myrskyävälle taivaalle.

Myrsky katsoi takaisin, eikä rukoilu tuntunut enää sen paskemmalta idealta. Se saattoi olla vain auttamatta liian myöhäistä. Joku tai jokin oli jo aloittanut vitsauksensa.

Iske minut vaikka maahan jos tahdot, Yagak ajatteli. Katsetta taivaan silmään katkaisematta Yagak tarttui Rodarriin ja alkoi raahata tätä poispäin. Luola ei ollut kaukana, eikä Lehu-Koron lähestyminen tuntunut nyt enää liian isolta riskiltä.

Bio-Klaani

Keltainen käsi piirsi täytekynällä suuria, komeita kirjaimia lokikirjan vahvalle paperille.

Ei käännöstä parempaan kelissä. Viides päivä maan kamaralla koko lennostolta! Sentään vaikuttaa siltä, että myös nazorakit ovat ymmärtäneet pysyä maassa ja oletettavasti koloissaan. Näin pitkää tiedustelutaukoa meillä ei ole ollut sitten sodan alkuvaiheen, ja myrsky ei näytä hellittämisen merkkejä. Valitai vaikuttaa turhautuneelta, mutta on kieltänyt Lohrakeilla lentämisen liian vaarallisena. On sanomattakin selvää, että olen samaa mieltä. Mitähän sateen jälkeen paljastuu? Taitaa olla turha toivo, että niiden tunnelit täyttyisivät vedellä.

Keetongu katseli, kun Ontor ja Ternok väsäsivät lentäjälaseja pöydän toisessa päässä. Toimiston toisella työpöydällä Tehmut kävi läpi ruokakuljetuksen inventaariolistaa. Tapiiri kuorsasi rattoisan kovaäänisesti takan edessä; valkea paloi kirkkaana ja teki parhaansa karkoittaakseen koleuden ja kosteuden luista ja ytimistä.

On liian vaarallista tehdä juuri mitään ulkotöitä. Saimme häthätää peitettyä Tahtorakin yläpuolen aukot pressuilla, ennen kuin vesi pääsi liian pahasti sisään; mutta tällä kelillä on vaikea keksiä paikkaa, jonne sitä ei pääsisi jotain kautta edes vähän. Kobram ja pojat irrottivat tykit korjauksen ajaksi parempaan käyttöön. Asensimme niistä kaksi vartioimaan alusta Kastanjaportin lähelle muurille. Säädimme rautavahvikkeilla niin, ettei niillä voi ampua Tahtorakia, kun se makailee siinä puolustuskyvyttömänä – siltä varalta, että vihollinen soluttautuisi muurille. Se tuntuu tällä säällä aika kaukaiselta uhkakuvalta.

Irrotimme yläpotkurin korjattavaksi. Alapotkuri pitää tehdä kokonaan uusiksi. Siihen toimii paikallinenkin puutavara. Olen varma, että tuuli on katkonut enemmän kuin tarpeeksi suuria kuusia lähialueilta. Kukaan ei tietenkään uskalla vielä lähteä niitä katselemaan. Sava ja Garson laativat uudet piirustukset potkuriin. Tarkistin ne ja tein muutamia ehdotuksia. Toista sivumoottoria ja muutamaa kuhmua lukuun ottamatta koneisto säilyi kasassa. Kunnolla valettu kestää!

Kirjoittaja salli itselleen tyytyväisen hymyn. Ontor heitti lapiollisen hiiliä takkaan. Ainakin niitä säästyi nyt, kun kukaan ei uskaltanut lentää. Kipinöitä nousi hormiin, tapiiri kierähti selälleen. Sen jalat törröttivät ylöspäin. Kärsä ja vaaleanpunainen kieli tärisivät, kun eläin maiskutti suutaan ja jatkoi kuorsaamista. Sade piiskasi ikkunoita.

Sammio saa pelata tulevaisuudessa kuhmuineen. Jääkööt voitonmerkeiksi. Sivumoottorit tekisi mieli suunnitella kokonaan uudestaan. Ne ovat liian alttiita hyökkääjille. Ja törröttävät epäelegantisti kyljistä.

Kirjoittaminen taukosi hetkeksi, kun muistiinpanojen laatija harhautui piirtämään sivun laitaan pari nopeaa luonnosta ilmalaivan työntömoottoreista.

Uskomaton sattuma, että saimme hoidettua Rumisgonen juuri ennen tätä myräkkää. Jos se olisi osunut kesken operaation, olisimme joutuneet jäämään sinne tai tekemään pakkolaskun Hosu-Wahille viikoksi – tai pidemmäksikin ajaksi. Ja jos emme olisi ehtineet ilmaan ennen sitä, olisimme jääneet tänne murehtimaan ilman ajankohtaista lentotiedustelua Rautasiivestä, varmana siitä, että se on kääntänyt kurssinsa ja ikkuna on sulkeutunut iäksi. Mutta nyt meillä on ruokaa ja vähemmän nälkäisiä suita, ja vähemmän asukkeja taloihin, joiden katot vuotavat. Ja ne vuotavat. Oliko se johdatusta? Vai paljon puhuttu kohtalo? Pitäisi kysyä Ruskolta, kun selvitän Hoton asiaa.

Tongu laski kynän sille varattuun koloon pöydästä ja venytteli pitkiä käsiään. Ikkunalasi oli aivan märkä ja vaikutti olevan jatkuvassa liikkeessä. Oli alkuilta, mutta suoraan sanottuna näkymä ei juuri eronnut päivästä. Vesi imi kaiken valon.

”Lähden linnoitukselle”, sanoi jätti tovereilleen. ”Vien tavarat työmaalle ja käyn katsomassa Hotoa. Nähdään.”

”Älä lennä mereen. Vaarallista lentää, vaarallista jopa kävellä”, sanoi Ternok.

”Tarvitaan melkoinen tuuli nostamaan minut ilmaan”, naurahti Tongu väsyneesti. Kovin paljon kovempaa puhuria ei kuitenkaan olisi tarvittu, mietti jätti, kun käveli kohti länttä ja sadesumun keskellä kohoavaa tornia ja sen muureja. Sadeviittaa hän ei vaivautunut ottamaan, se olisi vain toiminut purjeena – ja tuskin suojannut kaikkialle pääsevältä vedeltä.

Ennen tätä syksyä kukaan ei varmasti ollut toivonut, että Kakkostiellä olisi kaiteet. Nyt niistä olisi ollut hyötyä. Tongu toivoi, että kuka tahansa häntä kevyempi miettisi kahdesti, ennen kuin lähti ulkoilmoihin. Kaupungissa muurit sentään toivat vähän tuulen suojaa – mutta uutena uhkana olivat rakennuksista lentävät kattotiilet, paanut ja rahi-petojen muotoon taotut tuulensuuntaa selventävät koristeet. Projektiileja väistellen Tongu eteni Kastanjaportille ja jätti märän tarvikearkun emoaluksensa alle, josta Laivaston matoranit kiskoivat sen ylös Tahtorakin sisuksiin.

Sillalla kulkija sai olla erityisen tarkkana, sillä joki kuohui kuin mikäkin koski. Siihen iso osa saaren sademäärästä lopulta päätyi. Ussalinselällä oli sentään kaiteet. Admin-aukiolla kellotornin ympärille oli kasattu runsaasti hiekkasäkkejä, jottei puinen hökötys lentäisi taivaan tuuliin. Se oli ollut paikalla jo puulinnoituksen aikana, ja oli monille kaupunkilaisille rakas. Päästyään linnoitukseen Tongu jäi pitkäksi hetkeksi vain levähtämään ja kuivumaan aulan sohvalle. Tuuli ja sade piiskasivat ikkunoita, pisarat naputtivat vuotokohtien alle asetettuihin ämpäreihin.

Hoton tilanteessa ei ollut mitään uutta. Radiak ja Kupe olivat tehneet parhaansa, mutta vammat olivat vakavat. Matoralaisen pää oli kuulemme jotakuinkin kunnossa, mutta kipujen takia lääkärit olivat laskeneet hänet pois tietoisuuden piiristä. Tilanne oli sentään selkeämpi kuin Ternokilla aiemmin; lääkärit tiesivät, missä oli vika. He eivät vain osanneet korjata sitä.

Eikä osannut Tongukaan, joten hän lähti pois istuttuaan matoralaisen vierellä tovin. Ulkona oli vieläkin tuulisempaa, itse Admin-torni näytti huojuvan, mikäli se oli edes mahdollista. Sade oli hieman hellittänyt. Aivan kuin pilvet olisivat repeilemässä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä hyväksi, uskalsi Tongu ajatella puskiessaan kohti Satamakatua. Jos vaikka Keskiuuden biljardipöydissä olisi vapaata: pakosti jokunen vakiopelaajista oli nyt Rumisgonessa. Jätti haaveksi revanssiottelusta Tyznyä vastaan. Tongu tiesi kenkäkauppiaan jääneen saarelle, sillä Bloszar oli kertonut siitä hänelle osaksi onnellisen ja osaksi huolestuneen näköisenä.

Saapuessaan kievarille Tongu ihmetteli, miksi niin moni oli tullut sateeseen ja tuuleen sen surkealle terassille. Huolestuneet kasvot olivat kääntyneet kohti taivasten valtakuntaa, eikä jättiläisen auttanut kuin seurata perässä. Pilvet olivat rakoilemassa, ja paljastivan Klaania kaitsevan toa-tähtien parven. Mutta joku siinä ei täsmännyt. Viimeksi hän oli katsonut tähtiä ilmalaivansa kannelta, mutta nyt taivaat olivat toisenlaiset. Ja ne liikkuivat. Tähtikuvio oli tiheä, elävä valojen kudos, ja se muodosti käsittämättömän kokoisen silmän, joka räpytteli ja pälyili haroen maata ja taivaankantta.

”Mata Nui meitä auttakoon…” henkäisi yksi terassin matoralaisista. Toinen oli syventynyt rukoukseen.

Noita painoi oven kiinni takanaan raskaasti työntäen, ja käänsi sen lukkoon. Oveen nojaten hän muisti viimein hengittää. Hänen kehonsa värisi, ja sydän sykki rintaa puristaen. Tuuli ulvoi syöksyessään päin ikkunaa. Ja kun ikkuna kerran oli saanut hänen huomionsa, tajusi hän Sen katsovan suoraan ikkunasta sisään. Kun verho oltiin kiskottu ikkunan eteen, vähäinenkin ulkoa tullut valo katosi, ja huone lepäsi pimeydessä.

Ei silmä itsessään häntä haitannut. Hän oli tottunut infernaalisiin ennenäkyihin. Niistä saattoi oppia sen minkä saattoi, ja sitten ohittaa. Mutta tämän näkivät muutkin, se oli käynyt selväksi. Ja se rikkoi viimeisenkin turvasataman: vaihtoehdon, että ehkä tämä olikin vain hänen omaa hulluuttaan, eikä maailman. Ei, selvää se oli: maailma oli sekaisin, kaikista merkeistä päätellen loppumassa. Oli kuitenkin eri asia nähdä merkit vain oman yksinäisyytensä keskeltä. Tavallisesti astuminen muiden seuraan muistutti, että kaikki aina jatkui kuitenkin. Sen turvasataman oli myrsky ajanut aaltoihin.

Vapisevin käsin noita sytytti kynttilät Sokeattaren alttarilla. Ne valaisivat puisen patsaan, mutta se värisi noidan näkökentässä, eikä hänen katseensa tarkentunut oikein. Ei apua siltä suunnalta.

Vaikka kynttilät valaisivat vain himmeästi, noidan silmät olivat tottuneet hämärään. Valon ainut tarkoitus olikin olla epätoivoinen yritys rauhoittaa hänen mielensä. Se, mitä hänen seuraavaksi täytyisi tehdä, olisi turvallisempaa tyyneyden vallitessa. Noita harkitsi hetken istumista, kuten värikäs munkki oli opettanut, mutta se tuntui tänään väärältä. He olivat valinneet erilaiset tiet.

Ei, apua oli löydettävä mistä kykeni sitä etsimään. Noita romahti lattialle ja kuristui sikiöasentoon. Kapeat sormet puristuivat kaulalla riippuvan kristallin ympärille.

Nenya ei aluksi sanonut mitään, istui vain pöydän äärellä, ja kaatoi vettä pöydälle jätettyyn kulhoon.

”Sinä tiedät jo, että minusta ei ole apua tänään. Olin tarpeeksi lähellä tietääksesi, ettei tuo ole vettä.”

Noita tuhahti lattialta takaisin. ”Älä viitsi esittää noin kirjaimellista. Sinä tunnet synnyt. Mistä se tulee?”

”Sinä näit sen! Suljit verhon ettet näkisi!”

”Näin, mutten ymmärrä! Miksi nyt? En ole valmis tähän! Meillä oli niin paljon työtä tekemättä…”

”Ymmärtäisit jos suostuisit ymmärtämään! Sinä olet jo tehnyt itsestäsi minun kuvani. Et tarvitse minua, nyt.”

Nenya nousi tuolilta, otti muutaman askeleen kirjahyllylle ja poimi sieltä koristeettoman puisen rasian. Sanatta hän tarjosi sitä noidalle, joka istui nyt lattialla kädet polviensa ympärille käärittynä.

Noita epäröi muutaman hengityksen verran, mutta tarttui sitten rasiaan. Hän laski sen varovasti lattialle ja avasi sen kannen.

”Mitä sinä luulet voivasi tehdä?” Vilya kysyi kyykyssä noidan vierellä.

”Pelastaa heidät. Kaikki. Vapauttaa tämä kaupunki, ainakin.”

”Sinä tiesit aina, ettei se muuttaisi mitään. Me teimme parhaamme.”

”Hah! Luovuttajan puhetta! Meidän pitäisi olla kaduilla, julistamassa Totuutta maailmanlopun profeettana!” Heistä tulisieluisin, Narya, innostui välittömästi uskottelemaan. Hän tuuppasi Vilyaa sivuun. Vilya hymyili siskolleen, mutta siirtyi silti syrjään.

”Uskotkohan tuohon itsekään? Tuulen yli sanojasi ei kuulisi kukaan, vaikka pysyisitkin itse pystyssä.” Takana pöydän äärellä Vilya varisutti kädestään lehtiä teekulhoon.

Noita pudisti päätään. ”Te olette parodioita itsestänne.” Hän silmäili rasiaa koskettaen kevyesti kahta kristallia sisällöstä päällimmäisinä. Hänen katseensa viipyili mustassa kangasmytyssä niiden alla. ”Ehkä…”

Naryan kasvoilla vilahti hätäännys. ”Hei, odota hetki. Vilya on oikeassa, rauhoitu ensin vähän.” Vilya tarjosi teekulhon Naryalle, joka otti sen vastaan kumartaen hillitysti. Kulhosta alkoi nousta höyryä, ja Narya asetti sen maahan noidan eteen. Narya asettui risti-istuntaan noidan eteen, ja noita seurasi esimerkkiä.

”Sinä tiedät, mitä hän sanoisi.”

”Ehkä minun on kuultava se,” noita vastasi.

Narya huokaisi, ja noita kohotti kulhon huulilleen.

Hetken kuluttua noita laski kulhon takaisin lattialle ja nosti mustan käärön esiin. Kääreenä toiminut kangas oli kulunut ja reikäinen viitta, jonka hän asetteli harteilleen. Käärön sisältä oli paljastunut sirpale valkoista kristallia. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja sulki silmänsä.

Avattuaan ne, hänen henkensä kulki levollisemmin kuin moneen päivään. Kuu paistoi muinaisen tornin raunioiden yllä, ja vaikka muisto oli tehty surusta, se suru oli ehtinyt kulua kaipuuksi vuosien myötä.

Vanhempi noita mustassa viitassaan istui hänen vierellään. Piilottaen taakseen paikan, jossa kolmen sisaren ruumiit kai yhä makasivat.

Myrskystä ei ollut tietoakaan. Aallot löivät harmaata rantaa vasten hiljaa, hiljaa.

Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Se oli tärkeämpää kuin mikään, mitä sanoin olisi voinut välittää.

Kun makuta laskeutui taivaista, hiljaisuus oli ohi.

”Sinä tiesit aina sen päättyvän.

Kaikki, mikä alkaa, päättyy.

Senkö tulit kuulemaan?”

Noita käänsi katseensa epätoivoisesti poispäin.

Kultakaapuinen makuta laskeutui alemmas, yhä taivaallista valoa hohkaten.

”Kaikki nousee tyhjyydestä, kaikki palaa tyhjyyteen. Murhe on vain sitä, kun unohtaa sen. Sinä olet jo kuollut lukemattomat kerrat, ja tulet kuolemaan uudelleen. Entä sitten? Olemassaolon kauneus on muutoksen kauneutta. Muutoksen kauneus on vapauden kauneutta. Vapauden kauneus on kuoleman kauneutta. Tämän maailman synty vaati tuhannen kuoleman. Kieltäisitkö tuhannelta seuraavalta olemassaolonsa?”

Valtiattaren katse oli vaativa. Kuolleet sisaret seisoivat nyt tulevan noidan vierellä, meren rannalla.

”Nousemme merestä, itsemme kuvina.”
”Kasvomme kuluneet, annamme takaisin.”
”Qwinyan opetukset, Taracánon sanat. Sinä tunnet ne kaikki.”
”Se, millaisen lopun kirjoitamme, määrittää seuraavan alun. Etsi merkitys siitä. Paljasta, mitä Marraskasken alta versoo. Vaikket itse sitä näkisi.”

Lämmin merituuli puhalsi aution saaren ylitse hivellen sen tyhjiä kallioita. Kuu heijastui merestä, jonka pisarat eivät eronneet kyynelistä.

Noita avasi silmänsä. Myrsky ulkona ei ollut vaimentunut, eikä valo palannut.

Hän hengitti pitkään pimeyttä ja kuolemaa.

Sitten, viimein, kaikesta huolimatta, hän nousi, ja astui ulos.

Oli käynyt uskomaton tuuri, että Jake oltiin löydetty ajoissa.

Kapteeni Notfun oli ollut varmasti koko maailman ainoa idiootti, joka olisi ollut lähdössä purjehtimaan sillä kelillä. Jardirt oli ehtinyt paikalle juuri, ennen kuin kapteeni oli ollut nostamassa ankkuria. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kiskoa Notfunia sieltä irti väkisin, sillä tämän toimet olivat jo keskeytyneet tämän huomattua kylmänä tärisevän olennon satamassa vain parinkymmenen metrin päässä Kuole Yön Tärtä II (timon) paikasta. Notfunin veren alkoholipitoisuus oli sen verran alhainen, että hänkin ymmärsi, että oli kiire. Hypotermiaan pysähtynyt Jake oli kaatunut satamalaiturissa olevaan myrskyn tekemään koloon.

Se, että tällä oli pyörät alla, helpotti raahaamista. Notfun ja Jardirt saivat tärisevän rullailijan kiskottua sairasosastolle, jossa Radiak otti tämän vastaan. Merirosvot jäivät hetkeksi kuivattelemaan itseään aulaan ja katsoivat, kuinka osaston hoitajat kantoivat kasan vilttejä Jaken suuntaan. Jossakin oli kuulemma myös schiludomilaisten nukan kuivattamiseen tarkoitettu lämpölamppu, jota etsittiin tohinalla.

Merirosvot poistuivat lopulta kiitosten kera, ja Radiak päätti olla sanomatta mitään, kun Notfun sujautti yhden aulan pöydällä olleen desinfiointiainepullon takkinsa sisälle.

Lampun alla osaston perimmäisessä nurkassa värjöttelevä Jake oli alkanut hiljalleen virkoamaan. Hän oli ollut tajuissaan koko sen ajan, kun hänen pelastajansa olivat raahanneet hänet linnoituksen halki sisätiloihin. Liikkumaan hän ei kuitenkaan vieläkään pystynyt. Valtavasta vilttikasasta huolimatta hän tärisi edelleen hallitsemattomasti. Se, mitä Radiakkaan ei tiennyt, oli, ettei siitä kaikki johtunut kylmästä. Osa Jakesta vain reagoi sillä tavalla taivaalta piiskaavaan sadeveteen.

Siitä poistuminen oli kuitenkin jo antanut hieman tilaa hänen ajatuksilleen kulkea. Harhaiset kauhukuvat muinaisista tuomionpäivistä olivat muuttuneet jokseenkin kontrolloitaviksi ajatuksiksi. Hän ei ollut kuitenkaan varma, oliko sekään hyvä asia.

Ennen kaikkea Jakea harmitti. Hän oli viettänyt Bio-Klaanissa vasta muutaman kuukauden, ja oli siinä ajassa ehtinyt rakastua paikkaan tavalla, jota ei ollut osannut odottaa. Toki saarta kuristava tuholaisongelma hieman synkisti hänen mieltään, mutta silti hänellä oli ollut sen linnakkeen muurien sisällä hauskempaa kuin missään muualla elämänsä aikana.

Jo ensimmäisen viikon jälkeen hän oli tiennyt, että oli tullut oikeaan paikkaan. Nyt hän kuitenkin muisteli sitäkin lähinnä kauhulla. Sinä samana yönä, kun rautaiset koneet olivat hyökänneet, oli jokin hänelle tuttu yrittänyt saada hänet takaisin kotiin.

Se oli kutsunut itseään Atamaksi, mutta Jake oli nähnyt sen valheiden läpi. Toa oli kutsunut itseään halki historian yhtä monella nimellä kuin tällä oli ollut kasvojakin. Atama silloin. Nykyään mitä lie. Jake kuitenkin tiesi, ettei ajan toia ollut koskaan ollutkaan enemmän kuin se yksi. Se, joka puhui Äidin puolesta. Ja Äiti olisi halunnut Jaken kotiin.

Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Jos Keltainen Tähti tarvitsi kruunuprinssiään, se saattoi tarkoittaa vain, ettei Äiti enää luottanut kuningattarien kykyyn lunastaa valtaistuintaan takaisin. Ja nyt, myrskyn piiskatessa pohjoista maailmaa, hän tiesi, että Äiti oli tulossa takaisin, ja hän olisi pettynyt. Ei vain tyttäriinsä, vaan myös vanhimpaan poikaansa – häneen.

Hän tiesi paetessaan, ettei hänen rauhansa kestäisi ikuisesti. Survottuaan lihansa rujon metallisen kuorensa sisään, hän jätti taakseen paljon muutakin kuin ajan hänelle määräämän polun. Hän jätti taakseen myös siskonsa ja veljensä, jotka olivat häntä jo pienen ikuisuuden etsineet. Ja hän tiesi, että jos he hänet löytäisivät, odottaisi häntä jälleen se tyhjyyden synkkä syleily, jonka hän oli taakseen jättänyt.

Jos Cah’vadok ja Gah’vadok eivät saaneet Äidin maailmaa takaisin kellolta, mitä hän olisi voinut tehdä? Jak’vadokin aikakausi ei olisi ollut siskojensa yritystä kummoisempi.

Hän yritti saada jotain sanotuksi, kun yksi sairasosaston hoitajista tuli vaihtamaan märät viltit kuiviin. Hoitajalle tuli kuitenkin nopeasti kiire, kun sairasosastolle kannettiin jotakuta uutta.

Jake ehti nähdä hahmon vain vilaukselta, mutta ehti kuitenkin tunnistaa sen samaksi laihaksi mustaksi tyypiksi, joka oli käynyt juttelemassa hänelle muutama ilta sitten rannassa. Hän ei muistanut tämän nimeä, mutta tunnisti tämän paikalle tuoneen toan Kepeksi. Toa pyyhki hikeä otsaltaan ja astui jonnekin syrjemmälle keskustelemaan Kupen kanssa. Ilta oli ollut täynnä murheitä myös muille.

Hänen lihansa lämmitessä hitaasti haarniskansa sisällä, Jake ei voinut kuin rukoilla armahdusta. Jos Äiti oli todella tulossa takaisin, olisi hänen kohtalonsa palata hänen rinnalleen, vaikka se tarkoittaisikin kaiken hänen saavuttamansa hylkäämistä. Hänet joko lukittaisiin ikuisiksi ajoiksi parvien uudeksi kuninkaaksi tai…

… hän ei halunnut ajatella sitä toista vaihtoehtoa.

Kultakello lensi ilmaan noin tuhannennen kerran. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.

Hän makasi sängyllään ja tuijotti kattoon. Vinyylisoitin pauhasi surkeaa viulusonettia. Ulkona satoi kaatamalla. Suuri Henki pilkkasi hänen suruaan. Ajatukset kiersivät ikuista kehää. Miksi sinä teit sen? Mikset valinnut paremmin? Mitä ihmettä sinä teet nyt? Miksi sinä teit sen?

Kultakello lensi ilmaan. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.

Mitä hän nyt tekisi? Miten hän muka pääsisi ikinä eteenpäin? Ei sen katumuksen kanssa voinut elää. Abzumo oli tehnyt sen vain sinun takiasi… hän vain toisti virheitään uudelleen ja uudelleen. Ne eivät koskaan päättyneet.

Hän ei ollut puhunut kenellekään makutan viestin saatuaan. Nykyään hän kyllä ymmärsi masennustaan paremmin, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä. Se pohjaton suru tuntui paljon kipeämmältä kuin hänen aiempi hätänsä. Mikset valinnut paremmin, Matoro?

Kultakello lensi taas ilmaan. Ja jälleen kerran hän nappasi sen. Ensimmäisen muutaman kerran jälkeen hän oli onnistunut nappaamaan sen joka kerta. Kellon paino – ja miten se jakautui – olivat käyneet jo hänelle tutuksi. Joten hän jatkoi sen heittelyä. Ja jatkoi sen nappaamista. Kuin odottaen, että jollakin niistä loputtomista heitoista universumi tekisi väliintulon ja aiheuttaisi jotain normaalista poikkeavaa.

Hän oli pyöritellyt ajatuksia päässään niin pitkään, ettei hän edes ensin huomannut, kun täsmälleen se tapahtui. Kun hän tällä kerralla nappasi kellon taas ilmasta ilmalennon päätteeksi, oli hänen kätensä kastunut.
… kastunut?

Kyllä, kellon keltainen kuori oli kostea. Matoro avasi sen kannen, ja vuoto vain paheni. Oli kuin kellon koneistosta olisi pursunnut vettä, joka puristui läpi jokaisesta pienestä raosta, minkä se saattoi löytää. Valokuvakin oli kostea. Hän oli melkein vain repinyt sen irti jo aikaisemmin, mutta jokin idioottimainen toivo oli estänyt häntä.

… miksi helvetissä siitä tuli ulos vettä?

Matoro maistoi sitä. Se oli suolaista, kuin merivesi. Ja sen sivussa… jokin toinenkin maku. Kuin rautaa.

Ulkona välähti salaman iskiessä taas jossain koillisessa. Hän oli maannut sängyssä niin pitkään, että jaloilleen palaaminen tuntui kummalliselta. Pakko kuitenkin oli. Ulkoa kaikuvat kiljahdukset ja huudot iskivät viimein masennuksen läpi ja saivat hänet kurkistamaan ikkunasta.

Hän oli sivusilmällään huomannut sen jo aiemmin, nimittäin oudon valon, joka taivaalla paistoi. Nyt sitä osoittelevat sadetta uhmaavat klaanilaiset olivat herättäneet ilmeisesti puoli linnoitusta ihmettelyllään, sillä valoja syttyi parhaillaan kaupungin muihinkin ikkunoihin.

Taivaalla mollottava valtava silmä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia, jonka Matoro huomasi, vaan massa, joka oli kerääntynyt hänen ikkunalaudalleen.

Sade oli alkanut kondensoitua lihaksi, ja sitä oli kaikkialla.

”Mitä…” hän ehti saada ulos suustaan, kun ääni hänen päässään vastasi. Ääni, jonka hän tunnisti.

”Antaisin mitä vain, että olisit täällä…”

Ja vaikka ääni oli tuttu, oli siinä seassa jotain muutakin. Sillä Itroz ei olisi luultavasti sanonut mitään sellaista…

… mutta Matoro tunsi jonkun, joka ehkä olisi.

Koillissakara

Cestainu Kuolematon oli kuollut viime yönä.

Sadatteleva Deleva melkein kaatui rantaveteen, kun vene, jota hän yritti työntää, nytkähti nopeasti eteenpäin rantahiekalle. Halawe seisoi rannan puolella sateessa ja keskittyi parhaansa mukaan aluksen liikuttamiseen. Jokainen aalto tuli hieman edellistä pidemmälle. Aamulla Rúcioron rannalla sää oli tuntunut tuuliselta, mutta puoleenpäivään mennessä se oli äitynyt todelliseksi rajuilmaksi. Onneksi Inozyan torpedovene oli vankkaa tekoa.

“Auta nyt vähän”, Deleva tiuskaisi. Kalmies oli kylmissään ja väsynyt.
“Sade… se häiritsee minua”, Halawe parahti. “Ilman tätä kirottua keliä tämä alus olisi jo pitkällä maissa.”
Deleva maistoi pisaroita suupielestään. “Maistuu kyllä todella pahalta”, hän sylkäisi.
“Koko sade tuntuu niin väärältä. On vaikea olla yhteydessä alkuvoimiin, kun mieli tekee tepposet tämän myrskyn suhteen.”
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä vain, että tämä ei ole vain poikkeuksellisen rautapitoista sadetta. Tässä on jotain muuta pahaa…”
“Lisää vastoinkäymisiä tässä nyt enää kaivattiin.” Deleva tuhahti, mutta siinä vaiheessa matkaa sille saattoi vain nauraa.
“Malta mielesi, Deleva. Kyllä me vielä näemme Nurukanin ja muut. Tämä sade tuntuu jyskyttävän takaraivossani. On vaikea mieltää ilmansuuntia. Magneettikentät vaihtavat napaisuuttaan mielivaltaisesti.”

”Teidän kannattaisi tulla sisälle mahdollisimman pian!” Angien yritti kailottaa läpi myrskyn. ”Se on kohta päällä!”
Selakhilla oli päällään varmaankin Rienaajalle kuulunut liian pitkä mutta tyylikkään sininen sadetakki. Toien raataessa rantavedessä tämä oli pysynyt veneen kannella, ja oli jäänyt tuijottamaan koillisesta lähestyvää myrskyrintamaa. Se nousi kuin koko horisontin kattava harmaa seinä, ja lähestyi heitä nopeammin kuin minkään myrskyn pitäisi.

Toain tai pikemminkin Delevan työ sai kelvata. Deleva ja Halawe seurasivat selakhia sisälle alukseen. Heidän mukanaan veneeseen tuli litroittain vettä. Rankkasade yltyi. Se oli täyttänyt aluksen raahausjäljet melkein välittömästi.

Halawe piteli valokivilyhtyä kädessään. Yleensä hän olisi lennättänyt sitä edellään, mutta nyt ei voimista ollut juuri apua.

”Tämä alus on suunniteltu kestämään vähän raskaampaakin tulitusta”, Angien sanoi lähinnä rauhoitellakseen itseään. ”En kyllä tiedä, onko panssarilevyillä mitään väliä tuota vastaan.”

Ahdas komentosilta oli sekasorron vallassa pikaisen rantautumisen jäljeltä. Merikortit oli hädin tuskin pelastettu suljettuun laatikkoon. Angienin laukusta pilkisti sekä Tarkastajan kovia kärsinyt Tryna että silmätön Iden.

“Halawe, sanoit että myrsky tuntuu sinusta väärältä”, Deleva sanoi. Hän istui kyyryssä. ”Itse tunnen sen sydänalassani. Se jotenkin resonoi sydämeni ja tämän metallin kanssa. Palaminen kuuluu siihen mitä aistin vahvasti. Kaikella aineella on sisäenergia, joka voi tulla esille lämmön muodossa. Tässä sateessa on jotain väärää. Se rikkoo luonnonlakeja.”

“Hienoa, että sinäkin huomaat sen”, Halawe naurahti kuivasti ja avasi lämpökiven kotelostaan.

”Oletteko te sitten koskaan kuulleet mistään tällaisesta?” Angien kysyi toilta. Veneen metallinen ranka valitti tuulessa, ja koko alus kallistui hieman.

“Tren Kromin myrskystä on joskus puhuttu”, Deleva vastasi.

”Tren Kromin myrsky on vain joku tuomiopäivän legenda”, selakhi pyöräytti silmiään.

“Niitähän riittää”, Halawe nauroi. “Sinäkin liityit Bio-Klaaniin, Deleva, ja toit nämä tuomiopäivän profetiat mukanasi.”

Angien vilkaisi ohimennen Cestainun naamiota ja sen ahdistavaa, tuomiopäivästä muistuttavaa rikkinäistä katsetta. Ehkä siitä ei kannattaisi puhua vielä.
”Tuntuu silti oudolta sattumalta”, hän mutisi. Sade ropisi kovempaa ja kovempaa, eikä kukaan oikein sanonut mitään. Myrskyrintama oli nyt siellä, mistä he olivat purjehtineet tunti sitten.

”Olen tänään kirjoittanut ylös kaiken, mitä muistan Cestainun sanoneen”, Angien sanoi hiljaa. ”Ihan vain että on dokumentaatio, jos meille käy kuin Tohtori Nizille ja kaikki kokemamme päätyy hautaan ennen aikojaan…”

“Emme me tähän myrskyyn kuole”, Deleva yritti lohduttaa.
“Jomotus päässäni tuntuu yltyvän”, Halawe valitti.

”Meillä on Ibu-kalia lääkintälaukussa”, selakhi sanoi äänessään äkkiä huolta. Hän kurotteli punaista pakkausta ruorin sivulta ja heitti sieltä pienen pullon Halawen suuntaan. Tämä sai hädin tuskin koppia, ja nieli saman tien useamman tabletin.

Delevaa kävi sääliksi Halawen näkeminen sairaana ja kömpelönä. Hän toivoi sen johtuvan vain myrskystä, ja menevän ohi pian. Varjotun salamurhaajan olisi hyvä olla toimintakuntoinen, jos kohtaisivat vastarintaa loppumatkan aikana.

”Luuletko sitten, että tämä myrsky liittyy Tarkastajan kuolemaan?” Deleva kysyi.

Angien katseli hetken myrskyävää merta.
”No, kun olin… toisella puolella, hän kyllä puhui minulle tuomiopäivästä ja taivaan särkymisestä. Hän sanoi sen olevan vääjäämätöntä. Hänhän puhui tuomiosta sinullekin. Kieltäydyn uskomasta, että tällainen myrsky olisi sattumaa.”

“Sanooko Meren Äiti sinulle mitään?” Deleva kysyi äkkiä. Viimeksi siitä hänelle oli puhunut Torie, joka oli marssinut kaartinsa kanssa syvyyksiin.

”Se on ilmeisesti zyglak-legenda”, Angien kohautti olkiaan. ”Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Cestainulla on sen kanssa. Ähh, taas yksi polku tutkittavaksi. Meren Äiti ja Sokea Jumalatar ja Tuomiopäivä… Kuinka loputtoman turhauttavaa, että meillä ei ole tässä paatissa mitään, mikä toistaisi niitä Tohtori Nizin muistiinpanoja…”

Steltinmeren yläpuolella

Helvetillisen tempestin alkupiste alkoi näkyä. Lepakonsiipinen, hainhampainen jättiläisluoti lensi sitä kohti vääjäämättä, mutta myrskytuulet alkoivat haitata sen kulkua huomattavasti. Lentokoneen ohjaimissa istuva Harmaa Aine oli huolestunut: xialaiset tiedustelukopterit olivat atomisoituneet jo kymmenen kilometriä aiemmin.

Arkkitehti istui valtaistuimellaan koneen hytin perällä. Tämän palvelija vilkaisi tätä varovaisen pahoittelevasti.
”Valtias, näyttää siltä, että myrskyn silmään murtautuminen tulee olemaan hankalaa.”

Lentokone tärisi holtittomasti. Armoton sade piiskasi sen pintaa, ja tuulet riepottelivat sen siipiä. Moottori ärjyi sylkien verta kudosnesteisen sateen sekaan.

”Hyvä on”, makuta murahti ja nousi laiskasti istuimeltaan. ”Sitten minun on kai tehtävä se itse. Pidä kohtuullinen etäisyys episentristä.”

Hainkita avautui, ja siivekäs olento syöksyi siitä ulos. Myrskyn keskipiste oli, kuten makuta oli epäillyt, suoraan Baterra-aseman kohdalla. Hän kokeili manipuloida luonnonvoimia ja saada myrskyä hieman talttumaan, ja pienen hetken se tuntuikin niin tekevän, mutta sitten uusi puhuri iski häntä vastaan ja sade puukotti häntä kuin sata tikaria. Kuten hän oli arvellutkin, tämä myrsky ei ollut millään tavalla luonnollinen eikä se siten totellut häntä. Vaan ei sillä väliä, koska hän oli luonnonkatastrofeja väkevämpi.

Lentokoneen kiertäessä jo kauemmas makuta alkoi muuttaa muotoaan: se paisui kooltaan kymmenkertaiseksi hukuttaen siipiä lukuun ottamatta kaikki raajat ja pään, muuntui sitten aluksensa tapaan virtaviivaisen luotimaiseksi, siihen kasvoi seitsemän uutta siipiparia olemassa olevan seuraksi, ja lopulta massaan uponneet kasvot ilmestyivät jälleen olennon kärkeen.

Veden ja ilman alkuvoimat koettivat riepotella turmion enkeliä parhaansa mukaan, mutta tämä pyyhälsi valtavalla voimalla niiden läpi, kohti hurrikaanin suurinta raivoa, kiihdyttäen itsensä suunnattomaan nopeuteen. Tämän lähestyessä vääjäämätöntä määränpäätään myrskyn tähän kohdistama väkivalta sen kun yltyi. Jos jokin olisi ollut vielä elossa episentrin tuntumassa, olisi se saanut todistaa pienimuotoista sulkasatoa, jonka tähteet tempautuivat myrskyyn.

Mutta enkelin itsepintaisuus voitti merten jumalten kirouksen.

Myrskyn silmässä oli tyyntä. Tai niin olisi ainakin voinut luulla tuulten hellittämisestä: pyörremyrsky mylläsi Abzumon ympärillä mutta jätti keskelle koskemattoman lieriön. Meri sen sijaan ei luovuttanut vieläkään – se oli lähes yhtä villi kuin keskustasta hieman kauempana, alueella, missä laivat välittömästi murskautuivat päreiksi.

Valtaisan kuusitoistasiipisen pedon katse kohdistui veden pintaan, joka suorastaan kupli. Se… se kiehui? Meri kiehui – siitä suorastaan nousi polttavan kuumaa höyryä. Abzumon silmät kapenivat viiruiksi. Höyryssä oli lihan aromi, kuin joku olisi vasta teurastanut mata-naudan ja pilkkonut sen fileiksi. Mitä helvettiä täällä tapahtui?

Sitten jokin muu kiinnitti pimeyden olennon huomion: häntä kohti lähestyi… toinen myrsky.

Toinen myrsky? Toden totta – hän tunsi selvästi, kuinka koillisesta, jostain kristallisaarten suunnalta, lähestyi toinen lähes yhtä mahtava hirmumyrsky kuin se sykloni, jonka silmään hän oli tiensä taistellut. Ja se lähestyi nopeasti eikä sitä käynyt pysäyttäminen.

Nopeasti Abzumo kääri siipensä ympärilleen suojaksi, kun kaksi myrskyä törmäsivät toisiinsa aiheuttaen jonkinlaisen räjähdysmäisen reaktion. Meri kiehui nyt niin rajusti, että roiskeet olisivat korventaneet matalalla lentävät merilinnut, jos jokainen niistä ei olisi jo ajat sitten kuollut kymmenten merimailien säteellä. Kun törmäyksen pahimmat efektit olivat ylittäneet makutan, tämä levitti jälleen siipensä. Hän oli menettänyt korkeutta vain hieman, mutta nyt myrskyn silmä liikkui – varmasti toisen siihen törmänneen syklonin vaikutuksesta.

Liikkuvan pyörremyrskyn reunan iskiessä Abzumoon litroittain sadetta roiskui hänen päälleen, eikä se enää tuntunut edes teeskentelevän olevansa vettä. Kudosrihmastoa jäi hänen siivilleen niljakkaaksi kerrokseksi. Hän pudisti ne päältään ja sinkosi itsensä myrskyn perään. Keskusta oli alkanut liikkua hirvittävällä tahdilla suoraan pohjoiseen, kohti sitä valtavaa kirkasta silmää, joka taivaista tuijotti. Ja nyt makutan alkoi olla vaikea pysyä sen kyydissä, sillä yhteentörmäys oli selvästi hajottanut syklonimaisen rakenteen; myrskyn silmä alkoi hajota käsiin.

Ja hetken enkeli sen kuuli: ääniä. Tietoisten, elävien olentojen ääniä. Kirkaisuja, kiljumista. Tavallisesti musiikkia hänen korvilleen, mutta… mistä se tuli?

Se voimistui. Oli kuin miljoonat kidutetut sielut olisivat huutaneet tuskissaan… kuin koko maailman kaikki kansat olisi vangittu meren pohjaan kitumaan kiehuvassa vedessä.

Myrsky vei voiton. Makuta lätkähti läpi pyörteestä, joka repi irti kolme tämän siivistä. Jäljelle jääneet siivet löivät raskaasti pitääkseen valtavan olennon ilmassa. Kun tämä sai hahmotettua jälleen maailman suunnan, oli hybridihurrikaanin keskusta jo kaukana. Epäilemättä se tuhoaisi kaiken tieltään.

Makuta Abzumo ei ollut tyytyväinen, sillä ulompien jumalten puuttumista hänen ja Ficuksen suunnitelmiin hän ei ollut osannut ennalta nähdä.

Ga-Metru

Sanahan asuinrakennus oli yksi metrunsa vanhimpia ja selvästi aivan liian suuri yksittäisen matoranin asutettavaksi. Tiluksia oli paljon. Aidattu etupiha oli suurempi kuin monet lähialueiden puistoista. Rakennus itsessään oli tehty kivestä ja erottui siten ympäristöstään. Steltillä tai Xialla sitä olisi ehkä kutsuttu kartanoksi, mutta Sanaha itse viittasi siihen vain ”asuntona”. Hän oli kuitenkin hyvin perillä sen historiasta. Po-Metrun parhaat olivat pystyttäneet sen jo sisällissodan aikoihin ja sen jälkeen se oli kulkenut toa-turaga-sukupolvelta toiselle. Metru Nuin sodassakin se oli jotenkin onnistunut väistämään sekä Rautalaivaston pommit että Mustan Käden muukalaislegioonan räjähtävät otteet.

Sanahan käsiin rakennus oli päätynyt turaga Nohkiin poismenon jälkeen. Siitäkin oli jo miltei vuosisata. Sen jälkeen Sanahan melko paksusta yliopiston johtajien palkkapussista suurin osa oli mennyt rakennuksen ylläpitoon. Se ei häntä kuitenkaan haitannut. Sellaisen kulttuuriaarteen kunnossapito oli hänelle kunnia-asia.

Nyt hän kuitenkin istui siellä yksin. Puutarhurit ja kiinteistönhoitajat olivat kaikki kotonaan tai evakuoituneet vedenpaisumuksen tieltä. Sanaha itse tuskin oli hyökyaaltojen osalta vaaravyöhykkeellä, mutta myrskyn voiman kyllä silti tunsi. Veden täyttämä metru välkehti salamoiden leiskuessa. Vettä tuli niin kaatamalla, ettei ikkunoista nähnyt enää ulos. Työhuoneensa lattialla risti-istunnassa oleva tohtori kuuli tosin sateenkin läpi kuiskaukset, jotka hänen päätään olivat edellisen viikon asuttaneet.

Hän ei enää katunut kulkemaansa tietä. Onu-Metrun kaivaukset olivat antaneet hänelle vapauden kaikista maallisista murheistaan. Liha, jonka hän oli kasvoilleen sallinut, oli ohjannut hänen polkuaan siihen asti arvokkaasti. Hänelle oli luvattu paikka kaksoiskuningattarien äänitorvena. Hän olisi Cah’vadokin ja Gah’vadokin maanpäällinen saarnaaja. Heidän oma Ourgoksensa. Hänen suullaan he puhuisivat, ja niin he tekivätkin.

Sanansaattaja oli ohjattu oikealle polulle, kuten tämän äitikin tätä ennen. Jos Sanahalla olisi ollut omaa tahtoa edes hieman jäljellä, olisi hän katsonut työpöydällään olevaa valokuvaa, jossa hän yhdessä tohtori Nizin kanssa hymyili kameralle, joka oli heistä kuvan napannut Mustan Käden tukikohdan syvyyksissä.

Mutta liha oli päättänyt, että sellaisten muistojen aika oli ohitse. Hänen työnsä oli tehty. Viimeisenä lahjanaan aika itsessään oli suonut hänelle kaksi viikkoa rakkaan Mavrahinsa seurassa. Vaikka Sanahan oli koko tutkinnan ajan pakko peitellä jälkiään, oli Mavrahin kanssa vietetty aika ollut hänelle kultaakin arvokkaampaa. Hän saisi vajota tyrskyihin tietäen, että oli saanut nauttia kaikesta, mitä hyvässä elämässä kuului. Meren Äiti kannusti lapsiaan rakastamaan, joten niin oli hänkin tehnyt.

Hänen kanohinsa lepäsi huoneen nurkassa hylättynä. Hänen todelliset kasvonsa, ne jotka liha oli hänelle muodostanut, hymyilivät. Ja hän hymyili niiden kasvojen takana. Ukkosen jälleen jyrähtäessä hän nousi viimein pystyyn, otti mukaansa pöydälleen aikaisemmin asettelemansa kääreen, ja asteli kotinsa alakerran kautta ulos.

Hän ei päässyt montaa askelta, kun maahan sateen mukana kerääntynyt liha oli muuttunut upottavaksi. Sykkivä rihmasto ei enää päästänyt hänen jalkojaan liikkeelle, joten Sanaha päätti, että tämä kaikista paikoista olisi se, missä hän maksaisi velkansa takaisin.

Sillä Meren Äidin viesti oli selvä. Kaikki se, mikä oli hänen lapsistaan – se, mikä oli Cah’vadokista ja Gah’vadokista – maksaisi heikkoudestaan ainoan hinnan, joka oli reilua. He kaikki palaisivat takaisin Äitiin ja ruokkisivat niitä, jotka olivat vielä tulematta.

Sanaha kääri mukanaan kantamastaan kääreestä esiin vastateroitetun skalpellin. Se oli samanlainen kuin ne, jollaisia hän oli päivittäin käyttänyt Nizin kanssa lihan lapsia tutkiessaan. Nekin muistot lähinnä hymyilyttivät häntä. Vaikka niistäkin päivistä oli kauan, muisti hän ne silti yhtä kirkkaasti kuin eilisen.

Nekin muistot kuuluivat nyt Äidille. Kuten kuului kaikki, mikä ajan pintaa oli ikinä koskettanut.

Le-Metru

Le-Metru ei ollut koskaan ollut niin hiljainen. Jopa sodan aikaan – silloin, kun tykistö jyrisi taukoamatta metrun eteläisimpien kaupunginosien yllä – siviileistä täysin evakuoitu Kohiki-salmen ranta näytti enemmän elonmerkkejä kuin nyt.

Pimeyden Metsästäjien rantautumisesta aiheutunutta evakuointikäskyä ei koskaan ehditty purkaa myrskyrintaman voimistuttua. Päin vastoin, evakuointikäsky oli annettu Metru Nuin jokaiselle rannikkoalueelle. Ensimmäiset hyökyaallot olivat iskeneet suoraan etelästä. Nyt se koko alue, jolla Musta Käsi ja Naho olivat taistelleet, oli jo veden alla.

Naho seisoi karikolla ympärillään vellovaa vettä tunnustellen. Hän oli sulkenut hetkeksi silmänsä ja vain kuunnellut. Äänet, jotka mereltä olivat kaikuneet, kuuluivat koko ajan selvemmin. Eikä hän osannut selittää niitä. Oli kuin meri itsessään olisi jotenkin herännyt henkiin. Naho kyllä aisti, miltä siitä tuntui, mutta se ei hänelle paljoa lohtua tuonut.

Mitä edes olisi kuulunut ajatella siitä, että meri oli surullinen?

Ukkosen jyrinä ei enää tauonnut hetkeksikään. Viimeisin rintama, jonka Steltinmerellä riehuva pyörre heitä kohti oli puskenut, oli voimakkaampi kuin Metru Nui oli koskaan kokenut. Ja niin oli ollut edellinenkin. Ja sitä edellinen. Ja mikäli ennusteet pitivät paikkansa, se tulisi ainoastaan pahenemaan.

Kirjaimellisesti omassa elementissään Naho ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin lohduttomaksi. Hän ei enää edes osannut pukea sanoiksi sitä oloa, joka hänelle siinä tyrskyissä seisoessa oli noussut. Varjottu oli ehkä ollut oikeassa. He todella elivät lopun aikoja.

Naho hädin tuskin kuuli kommunikaattorinsa piippauksen meren pauhun lävitse. Hän pyyhki vettä näytön pinnalta ja siristeli silmiään nähdäkseen, mitä viestissä sanottiin. Hän joutui kuitenkin lukemaan sen useampaan kertaan ymmärtääkseen kunnolla, mitä oli tapahtunut.

Yhdellä viestillä jo valmiiksi karmiva päivä oli muuttunut vielä kammottavammaksi. Epäröimättä hetkeäkään Naho heittäytyi aaltoihin ja lähti uimaan kohti pohjoista. Ja vaikka aallokko kävi suoraan etelästä päin, menisi matkaan Ga-Metruun siitä huolimatta tovi.

Se oli alkanut.

Meren Äiti oli alkanut kutsua omiaan kotiin.

Äiti

Nivawk-asema, BHS Xcution

Nurukan oli laittanut stopin lähtövalmisteluille heti viimeisimpien sääennusteiden saavuttua. Oli selvää, että tilanne ei tulisi ainakaan helpottamaan. Tuuli riepotteli sisämaatakin jo sellaisella tavalla, etteivät he luultavasti olisi päässeet paljoa asemaa itseään pidemmälle.

Se uutinen raastoi kaikkein eniten Xeniä, joka ei ollut noussut komentosillan lattialta enää tunteihin. Hänen rinnassaan pistävä kivistys oli vienyt kaiken voiman hänen raajoistaan. Hän joutui puremaan hammastaan jo pelkästään ympäröivässä keskustelussa kärryillä pysymiseksi. Huolen turruttama Killjoy hädin tuskin sai katsettaan irti tyttärestään. Hänen suunnitelmansa oli ollut saada Xen Klaaniin niin nopeasti kuin mahdollista. Kepen pajalle tai Manun pakeille, kenties. Yksityiskohdilla ei ollut niin väliä. Killjoy oli vakuuttunut siitä, että Bio-Klaaniin pääseminen olisi korjannut kaikki heidän ongelmansa. Ja sitten myrskyrintama oli vain voimistunut, ja kaikki toivo oli kadonnut tuuleen sen mukana.

Komentokeskuksen näyttö kilahti. Sitä ei tapahtunut enää kovinkaan tiuhaan. Myrskyn voimistuessa yhteydet muuhun maailmaan heikkenivät tunti tunnilta. Tätä päivitystä he olivat odottaneet jo kolme raastavaa tuntia. Nurukanin ja Mavrahin katseet kääntyivät kohti Codya, joka luki karttojen mukana tulleet meteorologiset tiedotteet ensin hiljaa mielessään.

”Isompi hyökyaalto on osunut Xian länsiosiin. Vesipatsaat ovat puskeneet ainakin viisi kilometriä sisämaahan päin. Tässä ei sanota mitään siitä, ovatko he evakuoineet rannikkojaan. Se itsessään kertonee aika paljon”, Cody selitti.

”Entä tilanne Steltillä? Onko sieltä saatu päivitystä?” Nurukan kysyi.

”Ei”, Cody pudisteli päätään. ”Xialaiset luulevat, että niiden säätornit ovat kaatuneet tuulesta. Ne ovat siellä kuitenkin lähimpänä rintaman keskustaa.”

Killjoy ei sanonut mitään. Hänen katseensa poukkoilu lattialla istuvan tyttärensä ja häntä päin koko ajan vilkuilevan Mavrahin välillä. Professori oli näyttänyt pitkään siltä, että haluaisi sanoa jotain, mutta Killjoy tiesi myös, ettei tämä yleensä nauttinut keskeneräisten ajatusten jakamisesta.

”Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sano se”, Cody tuhahti Mavrahin epäröintiä hetken tuijotettuaan. Professori raapi niskaansa vaivaantuneena, mutta taipui painostavan hiljaisuuden laskeuduttua komentosillalle.

”Sodan aikana… kun matkustin merillä, tein tutkimusta. Luonnontieteelliselle seuralle. Hyvin rahoitettu tutkimusretki. Katalogisointia! Uusien lajien havainnointia.”

Suurin osa läsnä olevista ei ymmärtänyt, miten Mavrahin pohjustus liittyi heidän tilanteeseensa. Killjoy tiesi. He olivat keskustelleet asiasta edellisten päivien aikana monesti suljettujen ovien takana.

”Tarinoita pitkin historiaa. Merenkävijöiltä kuin rosvoiltakin”, Mavrah jatkoi. ”Äänistä merellä. Surua. Itkua. Ja sitten… näköhavaintoja. Vuoria lihaa kellumassa vedessä ja ajelehtimassa. Havaintoja niin paljon, että todellisuuspohja todennäköinen. Seuran tutkimusretki tahtoi todistaa. Näyttöä Levi-Atheonista.”

Lihavuoren mainitseminen oli tarpeeksi kiinnittääkseen jokaisen huomion. Maahan tiivistyvät liharihmastot olivat jo aikaisemmin päivällä saaneet Nivawk-aseman suurimmat sisäänkäynnit jumiin. Vapaaehtoiset ympäri kaupunkia yrittivät parhaillaankin siivota sykkivää vieraslajia pois, mutta myrskytuuli teki siitä käytännössä mahdotonta.

”Levi-Atheon?” Xen yskäisi.

”Yksi monista nimistä. Juontaa kaukaa etelästä”, Mavrah selitti ja käänsi katseensa myötätuntoisesti Xeniin, jolla tuntui olevan vaikeuksia saada sanaakaan suustaan.
”Merten Äiti, Gucheleki. Emme löytäneet itse jälkiä, mutta tarinoita monta. Dataa paljon, mutta päätelmiä vähän. Tutkimus ollut jäissä sodan jälkeen, kunnes Killjoy kertoi löydöstä Steltinmerellä!”

Siitä Xenkin oli kuullut. Cody ja Nurukan sen sijaan vaihtoivat kummastuneita katseita.

”Muutama viikko sitten löysimme Breznikovan kanssa jotain Steltinmeren pohjasta. Siellä on muinainen kaupunki. Uponnut jostain syystä. Ja siellä… minulle puhui joku, joka kutsui itseään Äidiksi. Hän varoitti minua Abzumosta. Hän oli se syy, miksi ehdin edes paikalle”, Killjoy mutisi. Hän päätti jättää kertomatta sen osan tarinasta, jossa siihen liittyi veden alla piileskelevät haarniskoihin suljetut liha-ankat, jotka väittivät olevansa kotoisin tähdistä.

”Tuo… tuntuu melko merkittävältä yksityiskohdalta”, Cody äyskäisi. Killjoy kohautti olkiaan. Kohtaaminen oli tietenkin oikeasti kummitellut hänen mielessään kaiken aikaa, mutta hän ei silti osannut selittää sitä sen paremmin kuin oli hetkeä aikaisemmin tehnyt.

”Tieto auttoi!” Mavrah kiirehti jatkamaan, ennen kuin Cody ehti harmittelemaan ääneen, ettei Killjoy ollut taaskaan kertonut kaikkea.
”Steltinmeri laaja alue, mutta ei tutkimaton. Jälkiä tutkimusretkistä vähän, mutta ainakin yksi sellainen tehty. Kuvaukset vedenalaisesta kaupungista täsmäävät Killjoyn havaintoihin.”

”Ja arvatkaa kahdesti, kuka sen tutkimusretken teki”, Killjoy huokaisi. Kaikki pystyivät hänen äänensävystään jo päättelemään, että hän viittasi Niziin.

”Ja sait tietää siitä vasta nyt?” Nurukan kysyi epäileväisesti.

”Sen jälkeen, kun hänestä tuli toa, hän osallistui monelle retkelle, joiden yksityiskohdat eivät olleet julkisia”, Killjoy sanoi. ”Ja jos olen ihan rehellinen, minua ei silloin ihan hirveästi myöskään kiinnostanut. Hän rämpi vedessä harjoittamassa tiedettä. Eivät kumpikaan oikein omaa erityisalaani.”

Codyn teki happamuuttaan mieli heittää Killjoylle jokin kommentti siitä, oliko tällä ja Nizillä ikinä ollut mitään yhteistä, mutta lattialla ulahtelevaa Xeniä vilkaistuaan hän lopulta nielaisi ajatuksensa.

”Joka tapauksessa, yhtäläisiä linjoja tarpeeksi. Zyglakien kertomukset, tutkimusraportit, Killjoyn silminnäkijähavainnot, kaikki osoittavat Levi-Atheoniin. Jos legendat Merten Äidistä todellisia, selitys myrskylle alkaa valjeta”, Mavrah selitti.

Professori puhui kuin tapahtumissa olisi paljonkin järkeä. Mutta vaikka Cody ei saanutkaan kaikkia lankoja itse yhteen, hän ymmärsi nyt, miksi Killjoy oli vaikuttanut niin pitkään niin hermostuneelta.

Jos Niz oli tutkinut ”Äitiä” jo ennen sotaa, jos se oli auttanut Killjoyta pelastamaan Xenin…

He olivat viettäneet edelliset viikot Nizin muistiinpanojen jäljillä löytämättä mitään erityisen hyödyllistä Xenin kuulan pelastamiseksi. Vähiten stressaantunut siitä oli Xen itse, mutta sekä Cody että Nurukan olivat pelänneet sen johtuneen siitä, että tämä oli jo luovuttamassa. Hermorauniona myrskyä sadatteleva Killjoy oli lakannut olemasta hyödyllinen heti Varjotun kohtaamisen jälkeen.

He kaikki tiesivät, että Xenin aika oli käymässä vähiin. Heidän ympärillään tapahtuva lihan ja veden paisumus kuitenkin sai heidät kaikki miettimään, oliko tekeillä jotain muutakin.

”Vahkit”, Nurukan tajusi sitten. ”Jos Äiti on jonkinlaista lihaa, onko se voinut häiritä Biancan verkkoa?”

Mavrah nyökytteli. ”Luulin, että ehkä yhteys katki vain myrskyn takia, mutta nykyinen hypoteesi raskauttavampi. Killjoyn zyglak-kontaktien tarina Äidistä viittaa valtarakenteisiin. Kenties sellaisiin, joita Biancakaan ei voi murtaa.”

”Selittäisi myös sen, miksi en ole kyennyt uneksimaan itseäni enää Kranalaan”, Killjoy huokaisi. ”Yhteyteni sinne katkesi suurin piirtein samaan aikaan kuin vahkien yhteys Biancaan katosi.”

Sen olisi pitänyt olla yksiselitteisesti hyvä uutinen, mutta silti kenenkään heistä olo ei siitä tiedosta parantunut.

Komentosillan liukuovet aukesivat. Naho marssi sisään vettä valuvana ja juuri hänelle tyrkätty pieni näyttöpääte käsissään. Jokaisen sillalla olevan jakamaton huomio kääntyi toaan, jonka he tiesivät olleen Le-Metrussa varmistamassa, että rannat olivat tyhjät. Nahon katseesta näki, että jokin oli pahasti pielessä. Hieman odottamattomasti hän kuitenkin asteli suoraan puhuttelemaan Mavrahia, joka yllättyi, kun toa kumartui hänen ylleen ja laski kätensä tämän olkapäälle.

”Olen pahoillani”, Naho sanoi silminnähden huonovointisen näköisenä. ”Sanaha on kuollut.”

Xenin silmät laajenivat kauhusta. Mavrah tuijotti Nahoa suoraan silmiin linssit kiiluen.

”Mitä… minä… en ymmärrä. Vasta eilen illalla me puhuimme. Olet varmasti ymmärtänyt väärin!”

Naho puristi matoranin olkapäätä kovempaa, eikä sanonut mitään. Ainoastaan katsoi Mavrahia silmiin ja antoi tämän käydä prosessin päässään läpi.

”Hän laittoi vielä viestinkin illalla. Ei hän voi… ei kai hän nyt… ei hän tekisi sitä… eihän?”

Killjoy oli nähnyt Sanahan Xcutionilla ainoastaan kerran. Siitä oli melkein viikko ja silloinkin tämä oli ollut Mavrahin seurassa. Nämä olivat yksissä tuumin keskeyttäneet Onu-Metrun kaivauksilla tehdyt tutkimuksen holvikaareen veden alkaessa kertymään kammioon sellaisella vauhdilla, että se oli alkanut haittaamaan työskentelyä.

Se tapa, millä Mavrah Sanahasta puhui, oli saanut Killjoyn jo päättelemään, mitä oli tapahtunut. Ei kuitenkaan sitä, miksi.

”Ei… eihän tämä voi näin olla…” Mavrah parahti tämän jalkojen viimein pettäessä. Naho onnistui kannattelemaan professoria tämän sopertaessa itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää. Nurukan riensi lopulta Nahon rinnalle ja nosti Mavrahin tuolille istumaan. Maamies madalsi ääntään vielä entisestäänkin ja alkoi rauhoittelemaan tiheästi hengittelevää Mavrahia, kun Naho suoristi selkänsä ja viittoili Killjoyta ja Xeniä mukaansa sivummalle.

He astuivat yhdessä komentosillan ulkopuolelle, tosin se vaati, että Killjoy käytännössä kantoi Xenin sinne. Kun ovet sulkeutuivat, ja he tiesivät, että olivat muiden kuuloetäisyyden ulkopuolella, Naho viimein kakisti ulos sen, mitä ei halunnut Mavrahin kuullen tehdä.

”Sinä tunsit hänet myös, etkö vain?” hän kysyi Xeniltä. Vahki nyökkäsi varovaisesti.

”Keskustelimme kunnolla oikeastaan vain kerran.”

Naho oli selvästi kysynyt sitä, koska halusi olla hienotunteinen niitä kohtaan, jotka olivat tohtorin tunteneet. Killjoy näki kuitenkin siitä, kuinka Nahon kädet tärisivät, että hän halusi akuutisti päästä purkamaan asiaa jollekulle.

”Hän… oli jotenkin saanut… kallonsa auki omin voimin”, Naho aloitti. Xen ja Killjoy vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.

”Sitten hän oli alkanut… leikkaamaan itseään”, Naho jatkoi. ”Naapuri oli huomannut hänet seisomasta sateessa ja hälytti kaartin. Koko sen ajan Sanaha vain… leikkasi lisää. Hän oli osannut silpoa itseään niin, että hän pystyi jatkamaan… vaikka hän oli menettänyt jo valtavia määriä.”

Vaikka Naho ei sitä suoraan sanonut, Killjoy oli ymmärtänyt, että Sanaha oli silponut omia aivojaan. Kaiken mahdollisen sotatantereella nähtyäänkin puistatus hiipi myös hänen kehoonsa. Xen pureskeli hänen vieressä sormiaan yrittäen harhauttaa itseään kammottavista mielikuvista.

”Hän oli yhä elossa, kun minä saavuin paikalle. Krana kasvoillaan, naamio ties missä. Hän romahti maahan vasta yrittäessään sanoa jotain, kun vaadin pudottamaan skalpellin maahan.”

Naho vilkaisi sanojensa päätteeksi taakseen varmistaakseen, ettei komentosillan ovi ollut huomaamatta auennut. Hän ei halunnut, että Mavrah joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.

”Miksi he tekisivät niin?” Xen parahti ääneen. Killjoy näytti tietävän, mistä tämä puhui, mutta Naholla ei ollut hajuakaan siitä, keihin vahki viittasi.

”Bahragit”, Xen täsmensi. ”Minä tunnen heidät… tai tiedän ainakin. Miksi ihmeessä he laittaisivat kenetekään tekemään noin?”

”Minä en usko, että heillä on enää langat käsissään omasta verkostaan”, Killjoy murahti. Xen tuijotti isäänsä ensin kuin olisi sanomassa jotain, mutta sanat karkasivat jonnekin tietämättömiin. He kaikki kyllä tiesivät sen, tunsivat sielussaan, että Äidin läsnäolo oli laittanut maailman kirjat sekaisin.

”Mistä ihmeestä hän oli edes saanut sen? Kranan siis”, Naho ihmetteli. Siihen Killjoylla ei ollut vastausta. Xen kuitenkin muisti lihan, johon oli Onu-Metrun kaivauksilla törmännyt. Nyt, kun hän asiaa mietti, oli Sanahalla saattanut hyvinkin olla se jo silloin, kun he edellisen kerran tapasivat siellä. Bahragien sanojen perusteella nämä olivat kuitenkin johdatelleet Xeniä luokseen jo jonkin aikaa.

Hän olisi pukenut ajatuksensa jotenkin sanoiksi, kun hänen koko kroppaansa taivuttava vihlaisu käänsi hänet kaksin kerroin. Xen ulvahti niin kovaa, että Nurukan oli kuullut sen komentosillalle asti ja ryntäsi käytävälle kolmikon luokse. Killjoy oli kuitenkin ehtinyt ottamaan tyttärestään kiinni, ennen kuin tämä ehti vajota lattialle.

”Ne… ne pahenevat…” Xen yski kouristuksensa lävitse. Nurukan ja Naho katsoivat voimattomina, kun vahki kiemurteli pahimman vihlonnan ajan.

”Ettekö te tosiaan mahda sille mitään?” Naho kysyi surullinen ilme kasvoillaan. Killjoy ja Nurukan vilkaisivat toisiaan tietävästi. Lopulta, Xenin pysyessä niukin naukin tolpillaan, Nurukan otti vahkista kiinni ja alkoi taluttaa tätä takaisin komentosillalle.

”Minä pysyn näiden sydänsärkyjä potevien kanssa hetken, jos tahdotte hieman tuulettua”, Nurukan murahti.

He kaikki tiesivät, että toa viittasi lähinnä Killjoyyn, sillä Naho oli ollut sisätiloissa hädin tuskin kymmentä minuuttiakaan. Killjoy nyökkäsi kiitollisena, mutta jäi katsomaan, kun Nurukan talutti hänen tyttärensä kohti siltaa, jossa Cody oli kumartuneena Mavrahin vierelle hiljaiseen keskusteluun uppoutuneena.

Automaattisten ovien sulkeuduttua heidän edessään, Killjoy huokaisi syvään ja lähti kävelemään kohti lääkintäkantta. Naho lähti välittömästi tämän perään kyselemättä, kaipasiko tämä seuraa. Killjoy oli tullut hänen luokseen heikkona hetkenä sen jälkeen, kun hän oli murjonut Lhikanin naamion tämän kasvojen sisään. Nyt hän tekisi vastapalveluksen. Kahden edellisen päivän tunnelman perusteella hän ei halunnut jättää Killjoyta yksin ajatustensa kanssa.

”Meillä on yksi idea Xenin kuulan suhteen”, Killjoy mutisi. ”Nuparu on työstänyt sitä jo puolitoista viikkoa, mutta edes hän ei ole aivan varma siitä, kuinka hyvin se toimii.”

Naho ei kysynyt tarkentavia kysymyksiä, sillä hän epäili saavansa niitä pian. Lääkintäkannelle ei ollut pitkä matka. Oli melkein yö, joten suurin osa laivalla työskentelevistäkin oli paraakeissaan nukkumassa.

Lääkintäkannella Naho tajusi heti, että keino, josta Killjoy puhui, oli lääkintäkannen vastaanottopöydällä lepäävä suuri metallinen kuutio. Se näytti hänestä vähän uunilta tai kenties jonkinlaiselta holvilta. Killjoy pysähtyi sen eteen ja risti kätensä.

”Se on eräänlainen alipainekammio. Nuparu arvelee, ettei kuula kestä enää kauaa, ja tällä säällä on turha toivoa enää, että saisimme ulkopuolista apua. Viimeinen toivomme on irrottaa kuula, säilöä se tuossa ja toivoa, että se kestää siihen asti, että pääsemme Bio-Klaaniin.”

Se kuulosti Nahosta teoriassa ihan pätevältä suunnitelmalta, mutta Killjoyn äänensävystä pystyi jo päättelemään, että sekin taisi olla enemmän tai vähemmän ihmeen toivomista.

”Mitä mieltä Xen on suunnitelmasta?” toa kysyi. Killjoy vilkaisi vaistomaisesti taakseen kuin odottaen näkevänsä Xenin seisomassa siinä.

”Sanoi kuolevansa mieluummin pystyyn kuin yksin pimeässä laatikossa.”

Lauseen lopuksi Killjoy nielaisi niin äänekkäästi, että Nahokin kuuli. He seisoivat hetken rinnakkain painekammiota tuijottaen, kunnes Naho huomasi, että Killjoyn vasen käsi vapisi.

”Onko kaikki hyvin?”

Hän tajusi heti, miten typerä kysymys se oli. Killjoy kuitenkin ymmärsi, mitä Naho sanoillaan tarkoitti. Hän tarttui oikealla kädellä vasempaansa pitääkseen sitä paikoillaan.

”Kylmä ilma saa nivelet juilimaan”, hän selitti.

Naho ei irrottanut Killjoysta katsetaan, vaan istahti vastaanottopöydän reunalle ja risti kätensä. Killjoysta huolehtiminen oli hyvä tapa yrittää työntää Sanahan tapaus jonnekin syvälle. Jos hänen ajatuksensa lipesivät sekunniksikin, näki hän matoranin leikkaamassa jälleen uutta siivua irti omista aivoistaan.

”Oletko päättänyt, mitä aiot tehdä asialle?” Naho kysyi.

”Minä en päätä mitään Xenin puolesta”, Killjoy mutisi. ”Yritin aikani suostutella häntä, mutta hän on tehnyt päätöksensä.”

Nuparun alipainekammio näytti nyt Nahosta entistäkin surullisemmalta siinä pöydällä yksinään. Hän toisaalta ymmärsi Xenin päätöstä. Samalla se sai hänet myös tajuamaan, miltä Killjoysta täytyi tuntua.

”Hän on ollut Bauinuvassa paljon viime päivinä”, Naho purki ajatuksiaan. ”Oikeastaan siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto kuulutettiin. Hän on vieraillut Mexxin luona joka päivä. Samoin Nacen. Hän istui sen turagan vierellä eilen varmaan kolme tuntia putkeen.”

”Tiedätkö, mistä he puhuivat?” Killjoy kysyi.

”En. Nace on mykkä. Xen käyttää sitä Matoron naamiota kommunikoimiseen.”

”Xenin naamiota”, Killjoy täsmensi.

”Niin”, Naho myönsi.

Killjoy tuijotteli Nahosta ohi jonnekin seinään. Naho rummutti sormiaan painekammion metallisella pinnalla sopivia sanoja etsien.

”Sinulla on aina jokin suunnitelma”, toa yritti epäonnistuneesti saada Killjoyn katsetta itseensä. ”Mitä muita vaihtoehtoja on?”

”Istua alas ja hukkua lähimpään tulvivaan ojaan”, Killjoy huokaisi. Naho kohotti kulmiaan kummastuneena, joten Killjoy laski viimein katseensa tyhjästä seinästä.

”Naho, meillä ei ole mitään. Niziltä ei selvinnyt minkäänlaisia dokumentteja. Ne joko tuhoutuivat Onu-Metrussa tai hän vei ne mukanaan jonnekin Tarkastajan holviin. Mavrahilla ei ole mitään, Nuparulla ei ole mitään, Nascostosta kuuluu vain samaa hiljaisuutta kuin Taras Silistäkin ja kaikki muut, joista voisi olla mitään hyötyä, ovat myrskyn toisella puolella. Meillä ei ole mitään. Ei suunnitelmaa. Ei mitään.”

Naholta kesti hetki oikeasti sisäistää Killjoyn sanat. Kyllähän hän tilanteen pääpiirteittäin ymmärsi, vaikkei ollutkaan paikalla kauheasti silloin, kun Mavrah ja Nuparu olivat suurimman osan työstään tehneet. Hän myös tiesi, ettei suuria löytöjä tai ahaa-elämyksiä oltu koettu. Hän ajatteli nyt ensimmäistä kertaa aidosti sitä mahdollisuutta, että Xen tosiaan oli matkalla kohti kuolemaa.

Se taas oli ainoa asia, mitä Killjoy oli edelliseen viikkoon ajatellut. Cody oli ihmetellyt ääneenkin sitä, kuinka rauhallisesti Killjoy tuntui ottavan Nascoston joukkojen radiohiljaisuuden Taras Silissä. Todellisuus oli kuitenkin se, ettei Killjoy ollut sitäkään asiaa paljoa ajatellut. Se, mitä Xenille oli tapahtumassa, vei valveilla vietetyistä tunneista jokaisen. Ja niitä muita hädin tuskin nukuttuja tunteja ei ollut montaa.

”Minä voin yrittää puhua hänelle vielä tuosta painekammiosta, jos siitä on apua”, Naho ehdotti. Hän oli melko varma, että sitä Killjoy häneltä oli toivonut Nuparun ratkaisun näyttäessään.

Killjoy tuijotti Nahoa hetken aikaa hiljaa ja myöntyi sitten nyökäten varovaisesti. Naho pakotti kasvoilleen vienon virnistyksen, laskeutui alas pöydältä ja puristi Killjoyn olkapäätä astellessaan tämän ohi takaisin käytävälle. Killjoy ei kuitenkaan seurannut häntä.

”Olen varma, että kohtalo laittaa asiat vielä oikeille raiteille”, Naho yritti vielä lohduttaa, mutta antoi automaattiovien kuitenkin sulkeutua itsensä ja Killjoyn väliin, kun Killjoy ei vastannut tai edes kääntynyt Nahon puoleen tämän poistuessa.

Killjoy jäi kuuntelemaan Nahon loittonevia askelia, mutta ei kuullut niitä ensin lainkaan. Kului ainakin kymmenen sekuntia, ennen kuin hän kuuli ne matkaamassa kohti komentosiltaa. Toa oli pysähtynyt oven toiselle puolelle, mutta oli kuitenkin päättänyt olla palaamatta sisälle. Tärisevin käsin Killjoy riisui kypäränsä ja käänsi sen käsissään tuijottaakseen sitä hetken. Hän ei ollut edes varma siitä, oliko Naho varmasti poistunut kuuloetäisyydeltä, kun hän paiskasi kypärän huoneen halki. Lajitelma vanhoja näytteenottovälineitä pirstoutui iskun voimasta, kun sen heittänyt mies valahti vastaanottopöytää vasten ja purskahti itkuun.

Komentosillalla tilanne oli rauhoittunut jo hieman. Mavrah istui nurkassa teekupin kanssa Codyn kanssa hiljaa keskustellen. Nurukan oli nostanut Xenin istumaan sillan vasemmalla seinällä sijaitsevan tavarahyllyn päälle, jonne vahki oli lopulta asettunut pitkälleen. Tämän silmät olivat kuitenkin auki. Naho otti Nurukanin paikan hyllyn vierellä vapauttaen maan toan tutkimaan uusinta säätiedotetta, joka oli ilmestynyt sillä aikaa, kun Naho oli ollut Killjoyn kanssa lääkintäkannella.

Xen vilkaisi vierelleen sen verran, että näki Nahon saapuneen paikalle, mutta käänsi sitten taas katseensa kohti kattoa.

”Ihan kamala se Sanahan juttu”, Xen kuiskasi niin hiljaa, ettei Mavrah varmasti kuullut. Naho nyökytteli päätään.

”Tämä myrsky on saanut kaikki ihan sekaisin”, Naho huokaisi.

”Luuletko, että minutkin?” Xen kysyi. ”Kun en halua sinne Nuparun koneeseen.”

Nahon sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän ihmetteli, miten Xen oli osannut arvata heti, mistä hän oli tullut puhumaan. Vähän aikaa asiaa ajateltuaan hän sitten taas muisti, että Cencord varmaan kuunteli häntä edelleen. Hän päätteli sen myös vähän vaikealta näyttävästä Xenin olankohautuksesta, joka tuli kuin suoraan reaktiona hänen ajatuksilleen.

”En tullut syyttämään sinua päätöksestäsi, jos se on, mitä epäilet”, Naho puolustautui. Xen naurahti, mutta ele katosi ulvahdukseen, joka tuli siitä, kun hänen rinnassaan kouristi jälleen.

”Jos kuulani repii irti, minä en näe enkä kuule mitään. Enkä oikeastaan tiedä… tuntisinko ylipäätään mitään… Olisinko edes olemassa?”

”Pelottaako se ajatus?” Naho kysyi.

”No tietenkin”, Xen ähkäisi. ”Mutta se ei ole se syy, miksi en halua tehdä sitä. Nuparu sanoi itsekin, ettei se painekammio välttämättä edes toimi. Koska kukaan ei oikein ymmärrä, miten minä toimin, voi vain olla, että kuula halkeaa siitäkin huolimatta.”

Xen puhui siitä niin huolettomasti. Oli toisaalta hänen tyylistään kuulostaa siltä, että hän ei murehtinut. Naho epäili, että pinnan alla tapahtui jotain muutakin, mutta ei silti ollut aivan varma, mitä ajatella.

”Ymmärrän sen kyllä”, Naho huokaisi. Xen kääntyi kyljelleen nähdäkseen Nahon hieman paremmin. Hän hymyili, vaikka se aina välillä muuttuikin irvistykseksi rintaa pistäessä.

”Kaikesta tapahtuneesta huolimatta… nämä viimeiset viikot ovat olleet ihan hyvä kunniakierros”, Xen tuumasi. ”Sain nähdä kaupunkia, tapella pimeyden metsästäjiä vastaan, ratkoa muinaisia mysteereitä, viettää aikaa teidän kanssanne…”

”Xen…” Naho toppuutteli. Vahkin sanat olivat nostaneet palan kurkkuun.

”Minä sanoin niin isällekin”, Xen kuitenkin jatkoi. ”Että se, että hän oli täällä kanssani loppuun asti teki tästä kaikkien näiden rintakipujen ja kouristusten arvoista. Minä vain toivon, että ne Bio-Klaanin Tawat ja Visokit ja muut saavat nostettua hänet pinnalle sen jälkeen, kun minä… noh… kuolen.”

Xenin äänestä kuuli haikeuden. Oli selvää, että hän oli odottanut Bio-Klaanin näkemistä. Nyt, kun se ei ehkä koskaan tapahtuisi, oli rapulinnoituksen näkeminen muuttunut vain viimeiseksi haaveeksi. Asiaksi, jota kuvitella viimeisinä hetkinä.

”Kuulostat siltä, että olet jo luovuttanut”, Naho nielaisi. ”Killjoy ei arvostaisi tuollaista asennetta.”

”Naho, tämä sattuu ihan helvetisti”, Xen huomautti. Hän oli kylkiasennossakin puristanut rintaansa koko keskustelun ajan.
”Sitä on kestänyt jo niin kauan, että osaan peittää sen, mutta minä en jaksa enää…”

Vaikka Xen edelleen hymyili sanojensa läpi, Nahon usko alkoi olla lopussa. Hän antoi päänsä romahtaa Xenin vierelle ja mongersi jotain, mistä Xen ei saanut selvää. Vähän aikaa siinä ryvettyään hän nosti kasvonsa, tuijotti Xeniä silmiin ja yritti löytää lohduttavia sanoja. Niitä hän ei kuitenkaan löytänyt. Xen kuitenkin naurahti ääneen sille ajatusten mytylle, joka Nahon päässä kiertyi. Se sai luvan riittää.

”Ja hei, minä en vakoile ajatuksia töykeyttäni sitten”, Xen kiirehti täsmentämään. ”Mitä pidempään kivistys jatkuu, sitä vaikeampaa Cencordin kontrollointi on… ja se tuntuu haluavan kuulla kaiken.”

Naho pakotti itsensä hörähtämään Xenin puolustuspuheelle. Esittää ei kuitenkaan tarvinnut pitkään, kun Nurukan korotti huomattavasti ääntään komentosillalle valuvan datan edessä.

”Nyt se isokin liikkuu.”

Cody ja Mavrahkin nostivat katseensa. Naho joutui auttamaan pystyyn halunneen Xenin vaivalloisesti pystyyn ja taluttamaan tämän näytön luokse. He tuijottivat sitä hetken. Koillissakarasta ilmestynyt toinen rintama oli jo tunteja aikaisemmin sulautunut Steltinmerellä raivoavaan suurempaan myrskyyn. Säätutka näytti sen valtavana violettina klönttinä pohjoisen maailman kartalla. Mikään kartalla ei kuitenkaan liikkunut hetkeen.

”Kärsivällisyyttä”, Nurukan sanoi. He odottivat vielä tovin. Jokainen sillalla oli täysin hiljaa, kunnes rintama liikkui kartalla yhden pikselin verran pohjoiseen.

”Se on tehnyt noin jo neljästi viimeisen viiden minuutin aikana”, Nurukan selvitti havaintojaan. He kaikki tiesivät, mitä se tarkoitti. Vaikka nytkähdys kartalla näytti äkkiseltään pieneltä, täytyi rintaman liikkeen olla tosimaailmassa hirvittävän nopea.

”Pohjoiseen”, Naho empi. ”Tänne?”

”Paha sanoa, mutta kyllä, ainakin pohjoiseen”, Nurukan murahti. Sitten kartta nytkähti uudelleen, ja myrsky oli taas yhden pikselin pohjoisempana.

”Tuolla vauhdilla… kuusi tuntia”, Mavrah sanoi. Oli ällistyttävää, miten nopeasti hän oli tehnyt laskelmat. Professorin ääni oli käheä. Naho päätteli, että hän oli käyttänyt sitä paljon sillä aikaa, kun hän oli ollut Killjoyn kanssa muualla.

”Hitto vie”, Naho äyskähti ja ryntäsi kommunikaatiopöydälle ja avasi sieltä linjan suoraan Killjoyn kypärään. Se kuitenkin tuuttasi välittömästi huonoa signaalia. Kaikki läsnäolevat kuulivat sen. Ja he kaikki myös tiesivät, mitä se tarkoitti. Nivawk-aseman pohjakerroksen ja pintamaailman välissä oli sen verran paljon etäisyyttä ja kiinteää materiaa, etteivät langattomat yhteydet usein toimineet niiden välillä. Xen nilkutti Nahon vierelle ja nyökkäsi ylöspäin. Hän tiesi täsmälleen, minne hänen isänsä oli mennyt.

Näköalat Ko-Metrun komentotornissa eivät olleet koskaan olleet niin huonot. Vesisade oli niin rankka, että horisonttia ei yksinkertaisesti nähnyt. Kaupungin valot olivat peittyneet veteen ja sumuun. Torni itsessään huojui edestakaisin pahimpien puuskien riepotellessa sitä. Killjoyn piti aika-ajoin tarrata kiinni kaiteesta, ettei tuuli olisi vienyt häntäkin. Joka kerta, kun hän irrotti siitä otteensa, joutui hän kaapimaan kuin liimana toimivaa lihaa irti kämmenistään. Sitä kondensoitui nyt jo silminnähtävällä tahdilla. Hädin tuskin hänen edessään erottuvat Tiedon Tornit olivat täysin punaisten rihmastojen peitossa.

”Minä kuulen ne koko ajan”, hän sanoi ääneen. Vain hetkeä aikaisemmin luukku hänen takanaan oli auennut ja huppupäinen hahmo oli astellut hänen vierelleen.

”Kellot”, hän sitten vielä täsmensi. ”Ne eivät ole koskaan pauhanneet näin kovaa, vaikka Biancasta ei ole kuulunut mitään viikkoon.”

”Minäkin kuulen ne”, Xen myönsi. ”Vaimeina, mutta kuulen kuitenkin.”

Luukun takaa kuuluvasta kopinasta Killjoy päätteli, että joku – luultavasti Naho – oli auttanut Xenin portaita ylös ja jäänyt sitten itse istumaan sinne. Häntä ei tosin haitannut, vaikka toa kuulisikin heidän keskustelunsa, tosin tuskin kuuli, sillä tuulen pauhatessa hänellä oli vaikeuksia kuulla Xeniäkään, vaikka tämä seisoi aivan hänen vieressään.

Hetken aikaa he seisoivat siinä rinnakkain hiljaa. Sanoja heillä olisi kummallakin riittänyt. Ja aihetta puhumiseen myös, mutta kumpikin heistä vain antautui hetkeksi myrskylle. Kaikessa kammottavuudessaankin sitä oli pakko kunnioittaa. He todistivat jotain sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen todistettu. Heidän molempien katseet kuitenkin nopeasti kääntyivät kohti taivasta ja siellä paistavaa silmää. Se näytti siltä kuin se olisi tuijottanut suoraan heitä kohti. Vielä aikaisemmin se oli liikkunut kuin etsien jotain, mutta sen jälkeen, kun Killjoy oli astellut ulos, se oli jäätynyt paikalleen.

”Oletko varma, että tuo on… se Äiti?” Xen kysyi varovaisesti.

”Olen nähnyt sen ennenkin”, Killjoy nyökkäsi. ”Silloin, kun hän varoitti minua Abzumosta.”

”Ja täten auttoi sinua pelastamaan minut”, Xen jatkoi Killjoyn ajatuksen loppuun.

Killjoy nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa paljon enemmän siitä, mitä hän oli viime viikkoina ajatellut. Kaikista niistä mereltä kantautuvista kuiskauksista ja päätelmistä, joita hän oli niiden perusteella tehnyt. Hän kuitenkin halusi antaa Xenille tilaa. Hän kuitenkin tiesi, että välttämättömän välttelemistä ei voinut jatkaa loputtomiin. Killjoyn oli vääjäämättä pelattava viimeinen korttinsa, huolimatta siitä, kuinka epätoivoiselta se kuulosti.

”Tämä myrsky…” Killjoy aloitti, mutta Xen näki siinä mahdollisuutensa ja loikkasi heti jatkamaan lausetta.

”On tulossa tänne.”

”On… hetkonen. Mitä?”

”Niin”, Xen mietti. ”Mavrahin piti saada ajatuksensa muualle, joten hän jäi laskemaan vielä tarkkaa arviota, mutta hän puhui vajaasta kuudesta tunnista. Rintama liikkuu meitä kohti valtavalla vauhdilla. Naho laittoi heti viestiä meriporttien komentokeskukseen, mutta sieltä ilmoitettiin, että metsästäjien sabotaasin korjaamiseen menee ainakin vuorokausi vielä.”

”Joka tarkoittaa, että se rintama myös pääsee tänne halutessaan”, Killjoy päätteli. Xen kohotti kulmiaan isänsä sanavalinnalle. Hän puhui myrskystä kuin sillä olisi tahto.

”Minä olin tulossa kertomaan sinulle, että aion mennä sinne”, Killjoy jatkoi. Xen kuuli tämän äänestä, että Killjoy oli pohtinut asiaa pitkään.
”Olen varma, että Äiti on siellä myrskyssä. Kaikki Taras Silistä ollut tietomme viittaa siihen, että se massa lihaa, joka sieltä pakeni, oli yksi osa sitä, mitä hänestä oli Silvottu. Ja nyt hän on tulossa tänne…”

Ajatus oli Xenistä naurettava. Killjoy oli heistä viimeinen, jonka olisi kuulunut mennä vedenpaisumusta päin. Killjoy näki Xenin katseesta, että hänen ideansa kuulosti kaikin tavoin typerältä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi olla rehellinen siitä, mitä hän oli jauhanut päässään Metru Nuille saapumisestaan lähtien.

”Hän ei ole mikä tahansa Äiti. Sen perusteella, mitä hän minulle viimeksi kertoi, hän väitti olevansa… minun äitini.”

Xenin tuomitseva ilme muuttui salamassa hämmennykseksi.

”Pidin ajatusta täysin mielipuolisena”, Killjoy selitti. ”Tietenkin… mutta sitten tapasin Kranalassa zyglakeita ja heidän arvionsa mukaan kuulani haisee aivan… noh, heille. Zyglakille. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen. Sitten myrsky nousi… ja nyt tuo silmä tuijottaa minua taas.”

He vilkaisivat sitä nopeasti. Siellä se edelleen loisti paksun pilvipeitteen ja sateen lävitsekin.

”Minä mietin pitkään sitä, miksi hän odotti niin pitkään, ennen kuin alkoi puhua minulle. Olen ollut meren äärellä tai sen yllä ison osan elämästäni. Hän olisi voinut puhua milloin vain, mutta hän valitsi tehdä sen vasta, kun sinut piti pelastaa. Minä uskon… että niin oli tarkoitus käydä. Että Äiti haluaa pelastaa sinut. Joten ehkä… jos tapaan hänet uudestaan… saattaisimme löytää jonkin ratkaisun…”

Killjoyn katse kääntyi Xenin rintakehään. Vahki tunsi kuulan muljahdukset sisällään. Xen ei olisi normaalisti pystynyt ottamaan Killjoyn kertomusta täysin tosissaan, mutta hänen isänsä äänensävy oli raskas sellaisella tavalla, mitä Xen ei ollut koskaan ennen kuullut. Killjoy tiesi sen itsekin. Kaikki vaihtoehdot oli koluttu. Kaikki keinot käytetty. Viimeinen myrskytuulessa taittuva oljenkorsi oli viimeinen epätoivoinen yritys todistaa, että mikään heitä suurempi todella välitti heistä.

”No sitten minä tulen mukaan”, Xen paukautti. Killjoy pudisteli siihen heti päätään.

”Sinä et lähde mihinkään tuossa kunnos-”

”Mitä hiton väliä?” Xen äyskäisi. ”Kuole maaten täällä tai jalat tulvassa rämpien. Lopputulos on sama. Jos sinä lähdet tekemään tällä säällä jotain noin uskomattoman typerää, minulla on oikeus olla typerä kanssasi.”

”Xen, minulla ei ole mitään käryä siitä, mitä tapahtuu. Tämä voi olla täysin turha yritys. Tai kaikki voi mennä pieleen ennen kuin pääsemme edes rantaan asti. En halua, että otat sen riskin. Viimeksi, kun puhuimme, löysin itseni merestä puoliuppeluksista. Mitä vain voi tapahtua…”

”Isä. Lopeta. Tämä ei ole neuvottelu. Minä vain ilmoitin, että jos sinä menet, niin minä tulen mukaan. Sitä paitsi… jos se asia, joka meitä lähestyy, on todella äitisi, sehän tarkoittaa, että hän on minun isoäitini. Ja minä haluan päästä kysymään häneltä itse, miksi hän auttoi sinua pelastamaan minut.”

Xen oli ristinyt kätensä ja irvisteli siihen malliin, että hänen rintaansa raastava kipu oli hallinnassa vain hädin tuskin. Tuijotuskilpailu ei ollut rehti, koska Killjoyn kypärä piilotti hänen katseensa suunnan. Xenin voitto tuli kuitenkin siinä, kun Killjoy kääntyi hetkeksi vilkaisemaan komentotornin alla avautuvaa Ko-Metrua. Siellä se taas seisoi. Musta piste, jonka erotti sieltä aina. Se oli puoliksi hautautunut vetiseen lihaan, mutta Killjoy tiesi silti, että se katsoi häntä kohti. Hän jätti sen kuitenkin omaan arvoonsa, kääntyi takaisin kohti Xeniä ja huokaisi syvään.

Hän oli niin ylpeä siitä, millaiseksi Xen oli tullut. Edes niissä kivuissa ja kaiken kokemansa jälkeen hän seisoi siinä hänen edessään selkä suorana päättäväisin katsein. Ilman häivähdystäkään pelkoa sitä kohtaan, mikä heitä odottaisi.

”Kamppeet kasaan sitten”, Killjoy myöntyi. ”Lähdemme tunnin päästä. Pyydän Codya järjestämään meille kyydin.”

Xen antoi ristittyjen käsiensä valahtaa ja voitonriemuinen virnistys levisi hänen kasvoilleen. Kahdesti ei tarvinnut käskeä. Ja vaikka Killjoysta näki, että tämä oli huolen ja epätoivon murtama, Xen oli silti kiitollinen siitä, että ennen kuin hänen kuulansa lopullisesti pettäisi, hän saisi kokea vielä yhden viimeisen seikkailun.

Xcutionin paraakin lattialla istuva Killjoy oli täyttänyt olkapäidensä ohjuspatterit käsin. Kuusitoista yhteensä, kahdeksan molempiin olkapäihin. Miksun mukana olivat kadonneet Nynrah-haamujen innovaatiot ja paluu vanhaan vaati taas sen, että hän täydensi ammusvarastonsa itse. Ionimiekka- ja kilpi olivat mukana. Ranteiden sisään piiloutuvat raidetykit oli puhdistettu ja ladattu. Hän olisi kysynyt Brosnilta apua niiden kalibroimiseen, mutta radioyhteyttä Nascostoon ei yksinkertaisesti enää ollut. Killjoylla oli paha aavistus siitä, että syypää oli jotain muuta kuin myrsky, mutta sitä oli toistaiseksi turha spekuloida.

Xenin varustus oli kevyempi. Sarajin ionimiekka oli tiukasti kiinni hänen reidessään. Killjoy ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, joten varastoja hieman kaiveltuaan hän oli antanut tyttärelleen vielä yhden lahjan. Mustaharmaa metallinen reppu oli ohut ja kiinnittyi magneetin lailla Xenin selkään. Sitä hädin tuskin erotti, mutta jo se, että Xen oli suostunut ottamaan sen vastaan, oli antanut Killjoylle ripauksen mielenrauhaa. Se oli palvellut häntä hyvin Kohiki-salmella sata vuotta sitten. Nyt se palvelisi hänen tytärtään.

Kun Naho näki kaksikon seuraavan kerran, he olivat molemmat Xcutionin kokoustiloissa, joskin eri puolilla. Lasiseinäisen käytävän oikealla puolella Killjoy ja Cody kävivät kiivasta keskustelua samalla, kun Xen ja Nurukan keskustelivat vasemmalla. Vaikka huoneisiin näki sisälle, olivat ne täydellisesti äänieristettyjä. Naho ei edes näiden huulilta pystynyt päättelemään, mitä huoneissa keskusteltiin, mutta jonkinlaista vaihtokauppaa niissä selvästi käytiin. Killjoy ojensi rannetietokoneensa Codylle, joka ei näyttänyt haluavan ottaa sitä vastaan. Samoin Nurukan ojensi jotain Xenille, joka näytti siltä, että oli purskahtamassa itkuun. Lopulta keskustelut päättyivät siihen, kun Killjoy ja Cody kättelivät toisiaan ja Nurukan ja Xen halasivat toisiaan pitkään. Normaalisti Naho olisi ilahtunut sellaiset eleet nähdessään, mutta tavasta, jolla kaksikot toisistaan erosivat, hän aisti jo hieman, mihin keskustelut olivat liittyneet.

Selvästi kumpikin heistä, sekä Xen että Killjoy, valmistautui siihen mahdollisuuteen, etteivät he koskaan tulisi takaisin.

Nahon kanssa jäähyväiset olivat lyhyet. Halattuaan Xeniä hän yllätti vielä Killjoyn samalla eleellä. Hänen omaksi yllätyksekseenkin Killjoy vastasi halaukseen. Kun he erkanivat, paikalle jäänyt Nurukan kiskoi vielä Killjoyn hetkeksi luokseen. Xen ja Cody olivat menneet edellä, joten vain Naho oli kuulemassa.

”Lupaatko tehdä kaikkesi, että hän selviää”, Nurukan kysyi. Killjoy nyökkäsi.

”Lupaan.”

Nurukan puristi Killjoyn olkapäätä näennäisesti tyytyväisenä. Toat jäivät käytävälle seisomaan kahden. Heidän molempien päässä pyöri sama ajatus: He olisivat tahtoneet lähteä heidän mukaansa. Mutta Killjoy ja Xen olivat yhdessä kieltäytyneet. Tämä olisi matka, jonka he tekisivät kahdestaan.

Cody oli ainoa, joka matkusti heidän kanssaan Nivawk-aseman pinnalle. He olivat matkalla kohti ajoneuvohangaaria. Kukaan heistä ei sanonut hissimatkan aikana sanaakaan. Codykin alkoi puhumaan vasta tallien ovilla.

”Lentäminen ei ole mahdollista tällaisella kelillä, joten Betty ei ole vaihtoehto. Olin valmistautunut ajamaan teidät rannikolle itse, mutta sitten löytyi kuski, joka oli vielä hullumpi ja valmis tekemään reissun.”

Hallissa säksättävä rapujalkainen vahkikävelijä ei ollut tavanomainen. Sen sivulla olevista siivekkeistä ja moottoreista näki, että se oli tuunattu jonkinlaiseksi amfibiksi. Se soveltui heidän tarkoitusperiinsä täydellisesti. Sen kasannutta matorania oli pidetty hulluna. Miksi kukaan nyt haluaisi ajaa rapujalkaisella suoraan veteen? Mutta myrskyn myötä tulviva Metru Nui oli sille täydellinen ympäristö. Kek heilutteli heille innokkaana kättään, avasi kävelijän takaosan ja ohjasi Killjoyn ja Xenin sisään.

He istuivat vastakkain ovea lähimmille penkkeihin. Kuskin paikalle kavuttuaan Kek jäi vielä tarkistamaan ajoneuvonsa järjestelmiä, kun kätensä ristinnyt Cody tuijotti vielä hetken kaksikkoa. Xeniä hän katsoi kaiheudella, Killjoyta taas jotenkin huolestuneesti. Vahkin asennosta Xen luuli, että Cody valmistautui pitämään jonkinlaista jäähyväispuhetta, mutta komentaja teki lopulta vain kunniaa ja toivotti heille onnea matkaan. He molemmat vastasivat siihen vetämällä kädet lippaan. Kek sulki kävelijän ovet ohjaamosta käsin ja matka myrskyn maille alkoi.

Kävelijä oli jo kaukana, kun raskaasti puuskuttava Mavrah juoksi Codyn rinnalle katsomaan, kuinka autotallin automaattiovet sulkeutuivat. Hän oli tullut niin pian kuin oli mahdollista, mutta oli silti saapunut liian myöhään. Hän olisi halunnut nähdä heidät vielä kerran.

He seisoivat tallissa Codyn kanssa hiljaa. Hän ei kysynyt siitä ääneen, mutta Mavrah näki punareunaisen rannetietokoneen puristumassa Codyn vasemmassa kädessä. Komentajan katse oli maassa. Se päivä oli kohdellut heitä kaikkia kaltoin.

”Käyn… katsomassa Vakamaa, kun kerran olen ylhäällä”, Mavrah mutisi ja lähti laahustamaan Nivawk-aseman sairasosastoa kohti. Cody jäi seisomaan talliin yksin. Kun hän kuuli Mavrahin askeleiden kaikkoavan, hän nosti Killjoyn rannetietokoneen silmiensä eteen, töytäisi kevyesti painikkeita sen sivussa ja katsoi, kuinka sen näyttö heräsi henkiin.

Aseman käytävät tuntuivat tavallistakin harmaammilta, kun Mavrah asteli niitä pitkin ohittaen matkallaan lukuisia ko-matoralaisia, jotka oli komennettu auttamaan lisää metrun evakuoitavia asemalle sisään. Mavrah hädin tuskin kuuli, mistä nämä keskustelivat. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Ne olivat Sanahassa.

Hän katui kaikkia niitä asioita, joita ei koskaan ollut sanonut tälle ääneen. Hän puristi tiukasti laukkuaan ja heilutteli sitä sen verran, että kuuli sen sisällön kolisemassa tummaa nahkaa vasten. Ne olivat heidän yhteiset muistiinpanonsa. Onu-Metrun kaivauksilla yhdessä vietettyjen päivien hedelmät. Hän ei antaisi otteensa livetä niistä koskaan. Yksinkertaiset muistiinpanot olivat muuttuneet arvokkaiksi muistoesineiksi.

Hän toivoi enemmän kuin mitään, että Vakama saisi hänen ajatuksensa edes hetkeksi muualle. Edellisen päivän episodin jälkeen takojaa oli pidetty ankarien kipulääkkeiden vaikutuksen alla, jotta tämän särkevät kädet antaisivat hänelle edes hetkeksi rauhan. Miehen ajatus oli onneksi tuntunut lääkepöllyistä huolimatta juoksevan, ja Mavrah kaipasi enemmän kuin koskaan ystävää rinnalleen.

Mutta hän yllättyi nähdessään, ettei Vakama ollut enää sairasosastolla. Se oli kummallista, sillä aulan hoitohenkilökunta oli väittänyt, että hän olisi. Hämmentynyt Mavrah kolusi ensin läpi pienen sairaalahuoneen ja sitten sinne johtavan käytävän. Hetken aikaa itseään rauhoiteltuaan hän kuitenkin kuuli nyyhkytystä tyhjästä varastohuoneesta aivan kulman takaa. Hetkeäkään epäröimättä hän ryntäsi siitä sisään ja onnekseen löysi ystävänsä polviltaan sen lattialta.

Oli selvää, että Vakaman kipulääkkeet toimivat edelleen, sillä sellaisessa tilanteessa kuka tahansa olisi huutanut, jos tuntoa olisi ollut. Mavrah katsoi kauhuissaan, kuinka hänen ystävänsä kädet lohkeilivat. Rätinän suorastaan kuuli. Metalli kirskui kuin jokin suurempi voima olisi halunnut rusentaa ne kasaan.

”Auta… minua…” Vakama onnistui ulvahtamaan. Mutta ennen kuin Mavrah ehti ottaa askeltakaan lähemmäksi, korviavihlova metallin kirkahdus viilsi hänen korvissaan. Hän katsoi kauhuissaan, kuinka Vakaman kädet murenivat ranteista eteenpäin ja ta-matoran rojahti maahan käsiensä sirpaleiden päälle.

Mavrahin hätääntyneet avunhuudot kuultiin vasta, kun professori astui varastohuoneesta ulos käytävälle. Menetyksestä toiseen kävellyt mies lysähti maahan. Lasit tippuivat käytävälle hoitohenkilökunnan saapuessa ihmettelemään äkillisiä parahduksia.

Tajuttomuuden viedessä Mavrahin mukanaan, olivat hänen viimeiset ajatuksensa siinä myrskyssä, jota kohti Xen ja Killjoy olivat hetkeä aikaisemmin lähteneet matkaamaan.

Mitä niin hirvittävää he olivat tehneet, että Levi-Atheon rankaisi heitä tällaisella tavalla?

Xenin ja Killjoyn matka oli vähäsanainen. Alkumatkan he kuuntelivat vielä Kekin kummallisia tarinoita menneiden päivien ajotehtäviltään. Ajo-olosuhteet olivat kuitenkin paljastuneet nopeasti niin huonoiksi, että tämän oli pakko keskittyä pitämään heidät tiellä. Siellä, missä Metru Nuin kadut eivät tulvineet, ne olivat niin liukkaita, että rapujalkojen vispaamisen suorastaan tunsi. Pienemmät kadut olivat kuitenkin usein niin täynnä vettä, että niille siirtyminen olisi melkein vaatinut sukellusveneen.

Matka Onu-Metrun rannikolle kesti lopulta useamman tunnin. Suurimman osan siitä ajasta he kuuntelivat piiskaavaa sadetta kulkupelinsä kattoa vasten sekä ukkosen jyrinää, joka tuntui kuuluvan koko ajan lähempää ja lähempää. Aivan rantaan asti Kek ei heitä kuitenkaan pystynyt viemään, sillä sitä ei yksinkertaisesti enää ollut. Etelään päin osoittava rannikkokaistale oli ollut niin monen hyökyaallon uhri, että se, missä sisäänkäynti kaivauksille oli ennen sijainnut, oli nyt syvällä veden alla. He pysähtyivät lopulta törmälle sen yläpuolella. Kek lähti Killjoyn pyynnöstä heti takaisin kohti Nivawk-asemaa. Oli turhaa jättää matorania riskeeraamaan henkeään, kun he eivät tienneet, kuinka kauan heillä muutenkaan kestäisi.

Killjoy oli se, joka kierteli aluetta hetken samalla, kun Xen asettui istuskelemaan törmän reunalle. Killjoy ei uskaltanut lähteä lentoon sillä säällä, joten hän kiersi jalan törmän hieman merta kohti viettävälle osuudelle ja tähysti kohti kaivausten oletettua suuaukkoa. Hänen kummastuksekseen se kuitenkin näytti olevan täysin ummessa. Tyrskyjen heilutellessa vesimassoja hän aina välillä näki sen kohdan, missä sisäänkäynnin olisi pitänyt olla, mutta kiviseinämä siinä kohtaa oli täysin sileä. Se näytti suorastaan koskemattomalta.

”Oletko varma, ettei meidän olisi kuitenkin kannattanut mennä Le-Metruun?” Xen kysyi Killjoyn selitettyä hänelle havaintonsa.

”Kaikista niistä paikoista, joissa olemme viime viikkoina käyneet, kuiskaukset kuuluivat täällä kaikkein selvimmin. En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta olen varma siitä, että paikka on oikea.”

Xen vilkaisi kommunikaattoriaan. Mavrahin laskemaan hetkeen oli vielä parikymmentä minuuttia.

Killjoy istui tyttärensä vierelle ja naulitsi katseensa raivoavaan ulappaan. Nahon radion kautta matkan aikana lähettämät uutiset eivät olleet parantaneet kummankaan heistä oloa. Liikkeellelähdön jälkeen myrsky oli pyyhkinyt tieltään valtavan määrän saaria. Ne olivat kadonneet sekä tutkasta että radiolinjoilta. Xian länsirannikko oli täysin pimeä. Meksi-Korossa valmistauduttiin pahimpaan. Matkan loppupuolella yhteys Nivawk-asemalle oli myös katkennut. Myrsky oli jo niin lähellä, ettei edes Metru Nuin sisäinen radioliikenne enää toiminut.

Xen ei saanut ajatuksiaan käännettyä ymmärtämään sitä, mitä maailmalle heidän ympärillään oli tapahtumassa. Ainoa asia, joka esti häntä tuntemasta oloaan täydellisen yksinäisesti, istui hänen vierellään ja kuunteli merta kuin vastauksia odottaen.

Xen tahtoi antaa isälleen kuuntelurauhan, mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi, hän pakotti itsensä ääneen siltä varalta, että se oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Sillä mitä lähemmäksi rintama saapui, sitä kovempaa hänen rintaansa kivisti. Oli selvää, ettei hän kestäisi tolpillaan enää kauaa.

”Isä.”

”Niin”, Killjoy murahti.

”Kun minä olen kuollut… aiotko vierailla usein haudallani?”

Killjoy käänsi katseensa vierelleen järkyttyneenä.
”Miksi kysyt tuollaista?”

”Koska minä tahdon, että käyt”, Xen vannotti. ”Minä tahdon, että siellä on aina kukkia. Tahdon, että se on värikkäin hauta maailmassa.”

”Se ei tule tapahtumaan”, Killjoy vannotti enemmän itselleen kuin Xenille. ”Tavalla tai toisella sinä selviät tästä. Me keksimme jotain.”

”Isä…” Xen huokaisi. ”Sinun pitää alkaa valmistautua siihen mahdollisuuteen, ettei tähän ole mitään ratkaisua.”

He käänsivät katseensa toisistaan taas kohti merta. Jos se jotakin heille kuiskasi, Xen ei sitä kuullut. Eikä hän halunnut kysyä Cencordilta, kuuliko Killjoykaan.

”Minä en halua, että vaivut epätoivoon sitten, kun olen poissa. Joten minä haluan, että pidät huolta, että hautani on niin räikeä että sen katsominen sattuu”, Xen sanoi.

Hiljaisuutta kesti taas hetki. Sen aikana Killjoy oli puristanut kätensä nyrkkiin useaan otteeseen. Katse kypärän takana oli etsinyt mereltä jotain kiintopistettä, jota tuijottaa, ja kun sellaista ei löytynyt, valui miehen katse hitaasti omiin jalkoihinsa.

”Millaisia kukkia sinä sitten haluaisit?” Killjoy lopulta kysyi. Xen virnisti hänen rinnallaan ja mietti hetken.

”Olen nähnyt sellaisia tosi räikeän punaisia petunioita. Ne on kai risteytetty jonkin muun kukan kanssa, mutta ne ovat ihan saman värisiä kuin huppuni tai tuo sinun haarniskan punainen”, Xen haaveili.

”Petunioita?” Killjoy naurahti. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä. Ei ollut kovin montaa kuukautta, kun hän oli katsellut sellaisia vielä Tawan kukkapenkissä. Oli käsittämätöntä, miten päivä päivältä Xen muistutti häntä aina enemmän ja enemmän Bio-Klaanista.

”Hyvä on. Petunioita. Mutta niitä voi olla aika vaikea löytää näin talven kynnyksellä.”

”Keksit varmasti jotain”, Xen hymyili. Killjoyn vapiseva käsi hapuili hetken Xeniä kohti, kunnes löysi tämän hopeisen kämmenen. Hän puristi sitä niin kovaa kuin pystyi, ja Xen vastasi siihen. He katsoivat merelle odottaen, mitä se toisi tullessaan. Mutta minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Myrsky raivosi, tuuli pauhasi. Lihaisia rihmastoja oli alkanut muodostua kaksikon päälle ja heidän oli pakko nousta pudistelemaan niitä pois. Silti heistä molemmista tuntui oudon rauhalliselta. Jos hyökyaalto olisi saapunut nyt ja pyyhkäissyt heidät molemmat tiehensä, voisivat he molemmat sulkea silmänsä rauhassa ja antautua merelle.

Noin kymmenen minuutin kuluttua heidän kärsivällisyytensä kuitenkin alkoi taas väistyä. Sade oli kyllä muuttunut taas kovemmaksi, mutta mitään muuta ei ollut tapahtunut. Radiossa oli hiljaista. Horisontissa oli pelkkää sinistä ja harmaata. Heillä ei ollut mitään keinoa tietää, missä rintama juuri sillä hetkellä oli, vaikka Xen olikin melko varma siitä, että Mavrahin laskema h-hetki oli jo tapahtunut.

Killjoy erityisesti alkoi olla huolissaan. Hänen päässään ei pauhannut mitkään muut kuin iänikuiset kellokoneistot. Ei merkkiäkään mereltä tulevista kuiskauksista. Taivaalla loistanut silmä näytti sekin jääneen pilvipeitteen taakse piiloon, eikä siitä nähnyt vilahdustakaan. Hän ei kuitenkaan ollut valmis myöntämään vielä tappiota. Hän oli varma, että paikka oli oikea. Ehkä Äiti vain vaati hieman suostuttelua tällä kertaa. Fatizaxin päälleen pukema kalan kallo virnuili hänelle mielessään.

”Tahdon, että kokeilet kanssani jotain”, Killjoy sanoi.

”Toivottavasti et ehdota, että lähdemme uimaan. Se ei kuulostanut viimeksi menneen osaltasi hirveän hyvin”, Xen tuumasi.

”Ei mitään sellaista. Kun kävin tapaamassa zyglakeja, he opettivat minulle erään sävelmän. Ajattelin, että laulaisitko sen kanssani?”

Xen näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hän kyllä tiesi isänsä olevan laulumiehiä, mutta hetki ei tuntunut sille mitenkään erityisen soveliaalta.

”Minä en edes ole kokeillut laulaa sen jälkeen, kun uudelleenasensit äänihuuleni”, Xen parahti.

”Ei sen väliä. Tämä on todella yksinkertainen. Minä aloitan, ja kun saat melodiasta kiinni, voit liittyä mukaan”, Killjoy selitti.

Xen ravisteli päätään hämmentyneenä, mutta ei sanonut enempään, kun Killjoy aloitti hiljaisen hyräilynsä. Hänelläkin kesti selvästi hetki tapailla, kuinka melodia meni, kunnes hän viimein tuntui saavan siitä kiinni ja alkoi hitaasti, mutta varmasti korottamaan ääntään. Lopulta hän lauloi niin kovaa, että onnistui viimein kilpailemaan humisevan tuulen kanssa. Hetken aikaa sitä kuunneltuaan Xen viimein liittyi lauluun mukaan. Se oli aluksi melkoista haparointia. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin Killjoy laulua vei, mutta puhtaan intuition avulla hän liittyi kahden hengen kummalliseen kuoroon.

Heidän antautuessa musiikin vietäväksi, raivoava meri tuntuikin yhtäkkiä rauhoittavalta ja sade kotoisalta. Xen ei osannut sitä selittää, mutta nuottien paetessa hänen suustaan hän koki olonsa märässä ensimmäistä kertaa kotoisaksi. He antoivat laulun lohduttaa heitä yhdessä. Irrottaa heidät hetkeksi maallisista murheista. He sulkivat silmänsä hetkeksi ja antoivat heitä säestävän meren pauhun tehdä tehtävänsä. Jossakin kaukana Fatizax sai olla ylpeä.

Kun he avasivat viimein silmänsä, he jatkoivat yhä laulua, mutta Xen oli ensimmäinen, joka huomasi, että horisontti näytösti yhtäkkiä jotenkin erilaiselta. Kuin silmillä olisi ollut äkkiä helpompi tarkentaa siihen. Kuin se olisi ollut jotenkin lähempänä.

Killjoy huomasi sen myös, mutta vasta, kun Xen hätäisesti tökki häntä haarniskan kylkeen. He tuijottivat näkyä yrittäen vain ymmärtää, mitä se tarkoitti. Vähän aikaa sitä tuijoteltuaan he tulivat siihen tulokseen, että horisontti tosiaan liikkui. Lähemmäksi heitä. Valtavalla vauhdilla.

”Ööööhh”, Xen parahti ottaen samalla vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Silloin Killjoy viimein ymmärsi, mitä he tuijottivat. Horisontti liikkui, koska se oli pelkkää vettä. Hyökyaalto, joka kurotteli niin korkealle kohti taivaita, että mitään muuta ei nähnyt, lähestyi heitä etelästä. Se määrä vettä, joka heidän edessään kohosi, oli suorastaan lumoavaa. Sellaisten massojen ei pitäisi liikkua sellaisella tavalla. Näyn epätodellisuus oli vanginnut heidät paikallaan. Ja samalla he tiesivät, että sellaisella vauhdilla heillä ei myöskään olisi aikaa väistää sitä. Se saapuisi ja ahmaisisi tieltään heidät ja koko rannan. Oikeastaan – siinä kokoluokassa – tuntui todennäköiseltä, että se ahmaisisi koko metrun… ehkä koko nuin.

Ja kun he tajusivat sen, neljä keltaista silmää syttyivät sen keskelle kirkkaina kuin auringot. Ne häikäisivät. Äiti oli kuullut lastensa laulun.

Xen tarttui taas isänsä käteen, mutta tällä kertaa hädästä. Siinä tuulessa olisi turha nousta ilmaan. Sellaista massaa oli turha juosta karkuunkaan. Heistä ei jäisi jäljelle mitään, kun aalto osuisi maihin, eikä se ollut enää kaukana. Hohtavia silmiä tuijottamalla etäisyyksien arvioiminen oli muuttunut hetkessä helpommaksi. Ja sitten saapui humina. Veden pauhu sellaisella lujuudella, että se oli pirstoa heidän korvansa.

Xen sulki silmänsä valmiina ottamaan sen vastaan. Killjoy oli aikeissa nostaa tyttärensä syliinsä ja ampaista taivaalle viimeisenä epätoivoisena yrityksenä paeta luonnotonta luonnonvoimaa, kun se sitten vain pysähtyi.

Veden humina lakkasi. Vesipatsas pysähtyi niin lähelle heitä, että hieman kurottelemalla sitä olisi voinut koskettaa. Sade oli jäätynyt ilmaan. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat silmät, jotka mittailivat heitä jostain aallon sisältä.

”Äidin silmät ovat toki kauniit, mutta toivoisin silti huomiotanne”, kuului ääni heidän takaansa.

Vähän matkan päässä heistä istuskeli hahmo suuren mustan kiven päällä. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut siinä aikaisemmin mitään, mutta hahmon rennosta asennosta he päättelivät, että tämä oli ollut siinä jo hetken. Kauempana tämän takana pönötti jonkinlainen sininen kanisteri. Keltainen toa hymyili leveästi. Ilma tämän ympärillä väreili kummallisesti, kun tämän käsi osui ilmaan jäätyneisiin vesipisaroihin.

”Sinä…” Killjoy mutisi. Hän tunnisti hahmon välittömästi samaksi, joka oli ollut Taras Silin taistelun viimeisessä kamerakuvassa.

”Olen pahoillani siitä, että olen hieman myöhässä”, keltainen nainen – ilmiselvästi toa – hykerteli ja kiskoi keltaista sadeviittaa hieman tiukemmin päälleen. ”Odotin näkeväni sinut jo Taras Silissä. Minulta kesti hetki huomata, että emme ollutkaan sillä aikajanalla.”

”Aikajanalla?” Killjoy ähkäisi vastaukseksi selvästi hänelle osoitettuihin sanoihin. He olivat ottaneet Xenin johdolla muutaman askeleen lähemmäksi toaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt kantavan mukanaan mitään, tai muutenkaan vaikuttanut vihamieliseltä.

”Niin. Täytyy myöntää, että se jekkusi huijasi minuakin. Kuvittele, kun luulin puhuvani kahdennelletoista lapselle, mutta haarniskasi sisällä puhuikin yksi Viktorin vanhoista munakelloista. Siinä vaiheessa tajusin, ettei sinulla ole pienintäkään aikomusta tulla tapaamaan Äitiä sinne, joten minun piti varmistaa, että Äiti pääsee tapaamaan sinua tänne.”

Xen oli sanoista todella hämmentynyt ja yritti saada kiinni edes vähäisistä tiedonrippeistä. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun hän ei edes tiennyt kummallisen hahmon identiteettiä.

”Kuka sinä oikein olet?” Xen kysyi. Toa loikkasi alas kiven päältä ja astui heidän eteensä ylpeänä.

”Aivan, niin tietenkin, tällä aikajanalla emme ole tavanneet aikaisemmin. Minut tunnetaan monilla nimillä. Inivahin kansat kutsuvat minua nykyään Atamaksi. Tässä maailmassa minut tunnetaan Jotorina. Siinä on… vähemmän, sanotaanko, sellaista ennustuksellista painolastia, joten pidän siitä melko paljon. Tosin nykyäänhän olen tosiaan myös tohtori, mutta sen käyttäminen nimenä olisi varmaan tapojen vastaista.”

”Voi ei… et kai sinä ole yksi niistä?” Killjoy parahti.

”Tiedän, että viittaat kilpakumppanisi Tohtori Nebulan seuralaisiin. Huoli pois. Vaikka ystävystyimmekin hänen kanssaan, olen täällä puhtaasti yhteisen perheemme asialla. Aikajanojen suojelijana velvollisuuteni on saattaa teidät äitimme hoviin turvallisesti”, Jotor selitti.

Killjoy vilkaisi taakseen ja tuijotti hetken vedessä vellovia silmiä. Hän luuli, että he olisivat voineet vain puhua siinä, mutta ei vastustellut, kun Jotor viittoi heitä mukaansa.

”Seisokaa ihan lähelläni. Minun piti sulkea tie kaivauksille, noh… tämän veden takia. Minulla on oikoreitti.”

Xen vilkaisi isäänsä vahvistusta hakeakseen. Hän oli melko varma, ettei Killjoykaan oikeasti tuntenut toaa, mutta se, että he olivat ylipäätään löytäneet mitään rantaan saapumalla tuntui jonkinlaiselta ihmeeltä. Killjoy vastasi Xenin katseeseen myöntävästi. Tämä oli se käsi, jonka he pelaisivat. Kaikki peliin. Sitä paitsi, mitä yksi toa heille mahtaisi? Jos tämän tarina paljastuisikin petokseksi, Killjoy saisi häntänsä tämän kurkulle niin nopeasti, ettei tämä ehtisi muakaa sanoa.

He astuivat aivan Jotorin rinnalle. Ennen kuin mitään tapahtui, toa kuitenkin vilkutteli kohti paikalleen jähmettynyttä hyökyaaltoa.

”Lähdemme matkaan!”

Ja aallosta vastattiin. Kuin tuhat kidutettua sielua olisi kirkunut samaan aikaan.

Sitten aivan yllättäen maa heidän allaan petti. Kiinteä kivi heidän jalkojensa alla muuttui hiekaksi ja he putosivat. Xen oli osannut arvata, että he olivat seisoneet suoraan kaivauksille johtavan tunnelin yläpuolella, mutta yllättyi, kun hänen kauhulla odottamaansa tärähdystä ei tullutkaan. Sen sijaan heidät otti vastaan pehmeä hiekasta koostuva liukumäki, joka kiidätti heitä vaudilla kohti syvyyksiä. Jotor surffasi hiekka-aallon harjalla vaivattoman näköisesti, kun taas pyllymäkeä laskevan Xenin vierellä haparoiva Killjoy huusi kauhusta, kun tämä matkasi mäkeä alaspäin pää edellä.

He saapuivat holvikaarihuoneeseen ennätysajassa. Jotor joutui kiireessä jauhamaan yhden seinän heidän läheltään tomuksi saadakseen tarpeeksi lisää irtohiekkaa pysäyttääkseen Killjoyn etenemisen. Xen nosti itsensä pystyyn rintaa puristaen. Liukumäki oli ollut aivan aavistuksen liian jännittävä käänne ja Killjoykin unohti nopeasti kokemansa kauhut tyttärensä tueksi rientäessään.

”Me tarvitsemme apua pian”, Killjoy mutisi Xenin vajotessa jälleen yhteen kouristukseen. Jotor katsoi näkyä hieman murheellisena.

”Näen sen. Tulkaa. Mitä pikemmin pääsemme kotiin, sen parempi.”

Holvikaari oli yhä siinä, mihin Xen ja Killjoy olivat sen muutamaa viikkoa takaperin jättäneet. Tilan nurkassa oli yhä työkaluja ja instrumentteja, jotka Mavrah ja Sanaha olivat epäilemättä jättäneet jälkeensä sillä oletuksella, että he tulisivat vielä takaisin. Ajatus kouraisi Xenin taas miltei kaksin kerroin.

”Eli se on kuin onkin portti?” Killjoy ihmetteli Jotorin astellessa tutkimaan holvikaarta.

”No toki. Melko rujo sellainen. Tulinoidan innovaatiot eivät olleet koskaan erityisen hienovaraisia. En edes tiedä, miten hän kaapi kasaan sellaisen määrän hiekkaa tiimalaseistani, että hän kykeni rakentamaan näitä niin monta.”

”Tulinoidan?” Xen ähkäisi. Hän tiesi, että Nizkin oli vieraillut niillä kaivauksilla. Nyt hän toden teolla mietti sitä, oliko hänkin tiennyt.

”Niin”, Jotor huokaisi ja siveli valkoisen kiven pintaa kämmenellään. ”Se oli melko monta elämää sitten. Mutta hopeareunus se on myrskypilvessäkin! Ilman vanhoja välineitäni nämä ovat ainoa tapa päästä Äidin luokse lihassa ja veressä. Tosin varoituksen sana, nämä toimivat vain yhteen suuntaan. Jos haluatte takaisin, tulee teidän lainata kyyti häneltä itseltään.”

”Miksi emme olisi voineet puhua hänelle tuolla ylhäällä?” Killjoy ihmetteli.

”Äidin on tullut aika palata siihen maailmaan, jonka hän itselleen rakensi. Hän tahtoo tavata lapsensa siinä valtakunnassa, jonka he häneltä tulevat perimään.”

Killjoy ja Xen vilkaisivat toisiaan Jotorin sanoja ihmetellen. Tämä – oletettavasti edellisen tempauksensa perusteella kiven toa – kaivoi sadetakkinsa povitaskusta hyppysellinen valkoista hiekkaa ja ripotteli sen holvikaaren aukkoon kuin suolan höyryävän annoksen päälle.

”Tämä on ollut suljettuna melko pitkään, mutta luulisin, että se tuosta virkoaa.”

Ei kuulunut ääntäkään siitä, kun holvikaaren yhteys jonnekin ikuisuuksien päähän muodostui. Yhtäkkiä siitä ei vain nähnyt enää lävitse, vaan synkkä, absoluuttinen pimeys oli täyttänyt raamit. Se näytti samalta molemmilta puolilta. Siitä ei nähnyt läpi. Killjoy tunsi saman kylmäävän tunteen selkäpiissään, minkä hän tunsi yleensä Kranalassa mustaan aurinkoon tuijottaessaan. Xen nyrpisti hieman kuonoaan. Hän tunsi sen kylmyyden myös.

”Noh, lapset ja lapsenlapset ensin”, Jotor hihkaisi ja viittoili heitä astumaan porteista sisään. Xen tunsi sydänkuulassaan taas sen kihelmöinnin, minkä silloin, kun hän oli loikkinut tyhjän kaaren lävitse sen jälkeen, kun he olivat löytäneet sen. Killjoy taas tunsi sen paljon lujempaa. Kellokoneistot hänen tajunnassaan pauhasivat niin lujaa, että hän ei kuullut, mitä Jotor sanoi seuraavaksi. He olivat astuneet kaaren eteen, mutta keräsivät edelleen rohkeutta astua siitä läpi, kun he tunsivat töytäisyn selissään ja kaatuivat siitä läpi tyhjyyteen.

Pinnalla jäätynyt aika oli lähtenyt kulkemaan taas, kun Jotor oli kaksikon perässä kadonnut holvikaaresta sisään. Meren Äiti lauloi lauluaan – viimeisiä säkeistöjä lastensa aloittamasta sävelestä. Hyökyaalto osui viimein Onu-Metrun rannikkoon ja jatkoi matkaansa kohti sisämaata kuin maa ei olisi koskaan tullutkaan sen tielle.

Nivawk-asemalla Killjoyn ja Xenin signaalien viimeisetkin rippeet katosivat. Naho puristi hermostuneena kätensä nyrkkiin ja kirosi ääneen.

Silmä pohjoisen maailman taivaalla oli kadonnut. Sade ja tuuli hellittivät vain sen verran, että Metru Nuilla alettiin viimein saamaan tietoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Kaksi metrua, Onu ja Le, olivat puoliksi veden peitossa. Evakuoinnista huolimatta tuhansia asutettuja taloja oli joutunut aaltojen murskaamaksi. Hätäsignaalit muualta maailmasta alkoivat löytää tietään myös Metru Nuin vastaanottimiin. Naholta kesti tunti saada minkäänlaista kuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Uutiset olivat karua luettavaa.

Stelt oli hiljentynyt jo ennen kuin rintama oli lähtenyt liikkeelle. Xialla yritettiin edelleen saada selvää siitä, oliko läntistä rannikkoa edes enää olemassa.

Pohjoisen mantereen rantaviiva oli siirtynyt kilometreillä. Ja sitten tulivat ensimmäiset viestit Meksi-Korosta. Tai niiltä, jotka olivat tarkkailuasemiltaan nähneet, mitä sille oli tapahtunut. Saaren paikalla oli nimittäin vain vettä. Kaikki merkit siitä, että siellä oli joskus elänyt ketään, oli pyyhitty puhtaaksi.

Tulen toa, joka astui Nahon valvomaan kommunikaatiohuoneeseen, oli edelleen kasvoistaan siteiden peittämä. Ainoastaan turvonneet silmät ja irvistävä suu pilkottivat niiden lävitse. Tiputuskonetta perässään vetävä Lhikan otti aseman haltuunsa mitään Naholle sanomatta. Tarvittiin vain yksinkertainen nyökkäys. Hän ottaisi aseman hallintaansa, jotta Naho pääsisi etelään mahdollisimman nopeasti.

Jos siellä oli ketään hengissä, oli toimittava nopeasti. Ja nopeasti Naho liikkuikin. Kaikkialle kerääntynyt vesi ja kudosneste kiihdytti häntä kohti puoliksi uponnutta Le-Metrua.

Kesti tunteja, ennen kuin kukaan tajusi, mitä Onu-Metrun rannikolla oli tapahtunut.

Vaikka vesi oli syönyt rannikosta käytännössä kaiken, oli yhden kammottavan yksityiskohdan synty jäänyt kaikilta näkemättä. Sillä merta metrun edustalla peitti verkko. Lihasta koostuva verestävä jäänne, joka oli alkanut kirkumaan välittömästi tämän Äidin jätettyä maallinen todellisuus noustuaan taivaisiin.

Silmät, joita lihaan ilmestyi, katsoivat ympärilleen kauhuissaan. Ne tiesivät, mitä se kaikki tarkoitti.

Sillä Äidin palatessa kotiin, oli kello viimein lyönyt kaksitoista…

Kylmyydelle ei tuntunut olevan loppua. Vilunväristykset kulkivat edelleen Killjoyn ruumiin läpi, kun hän heräsi. Hänen edelliset muistikuvansa sulautuivat kaikki yhteen, ja muodostivat ainoastaan kummallisen vääjäämättömyyden tunteen, joka kaikkosi hänen mielestään kuin vasta nähty uni.

Mutta tunne piili edelleen hänen sisällään. Killjoy vannoi, että oli nähnyt matkan aikana jotain, mitä hänen ei olisi kuulunut. Kuin hän olisi tuntenut huonoa omatuntoa asiasta, jota hän ei edes muistanut tehneensä tai nähneensä.

Hän nosti katseensa ylös sorasta, johon hän oli päätynyt. Hän ei ainakaan muistanut pudonneensa mistään, mutta hän oli uponnut sen verran syvälle maa-ainekseen, että olisi ollut outoa, jos niin ei olisi tapahtunut. Hän ei lopulta edes pysähtynyt katselemaan ympärilleen, vaan lähti välittömästi etsimään Xeniä. Ei kestänyt kauaa, kun hän näki kaksi Kal-metallista jalkaa törröttämässä pystysuoraan sorasta hieman alempana mäessä.

Killjoy päästi irti Xenin vasemmasta jalasta ja päästi tämän maahan. Henkeään haukkova tyttö räpiköi itsensä pystyyn narskuvaa soraa ympäriinsä pärskien. Muutaman viimeisen valkoisen kiven huppunsa sisältä kaavittuaan he uskalsivat viimein tutkia ympäristöään.

”Oletko kunnossa?” Killjoy varmisti.

”Juu… helvetinmoinen trippi”, Xen vastasi. ”Missä me olemme?”

Oli yö. Taivaankannella loistavat tähdet olivat kuitenkin niin kirkkaita, että niiden valossa näki oikein hyvin. He olivat saapuneet valkoisesta sorasta koostuvaan jyrkkään mäkeen. Heidän takanaan sitä samaa soraa näkyi loputtomiin. Ilma oli hieman kostea ja suolainen. Killjoy polki jalkaansa maassa ja kuunteli sorasta lähtevää ääntä. Hänellä oli paha aavistus heidän olinpaikastaan, mutta ei voinut olla siitä vielä aivan varma.

”Hoooooi!” kuului huuto kaukaa mäen päältä. Keltainen hahmo heilutteli heille siellä käsiään. Xen ähkäisi kuuluvasti. Matkaa olisi paljon ja nousu tulisi olemaan rankka. Hän vastusteli sitä ensin, mutta Killjoyn maaniteltua tovin Xen hyväksyi kohtalonsa ja nousi isänsä reppuselkään, kun tämä alkoi hitaasti kapuamaan mäkeä ylös.

”Tunnistatko taivaan perusteella, missä olemme?” Xen kysyi. Killjoy käänsi päänsä hieman vaivalloisesti vilkaisemaan, mutta keskittyi sitten taas löytämään tukevaa jalansijaa.

”Olen melko varma, että tuollaista taivasta ei ole olemassakaan.”

”Miten niin ei ole?” Xen ähkäisi.

”En tunnista noista kuvioista ainuttakaan. En ole mikään tähtitieteilijä, mutta osaan suunnistaa niistä tarpeen vaatiessa. Ja minä en ole koskaan nähnyt tähtiä tuollaisessa järjestyksessä.”

Matkan viimeiset kymmenet metrit hän nousi rakettimoottoriensa avustuksella. Jotor katsoi, kun he laskeutuivat hänen vierelleen, ja Xen laskeutui hetkeksi alas Killjoyn reppuselästä. He olivat odottaneet näkevänsä mäen toisella puolella jotain, mutta heidän edessään olikin vain laakson verran lisää soraa.

”Joo, pahoittelut. Minulla ei oikeastaan ollut hajuakaan siitä, miten lähelle pääsisimme tuolla. Joudumme kävelemään jonkin matkaa.”

”Kuinka pitkälti?” Killjoy kysyi.

”Teemme välipysähdyksen Vanhassa Temppelissä. Luulen, että Äiti on nostanut sen takaisin ajasta. Se on ihan hauska etappi, jos haluaa vähän kokea nähtävyyksiä samalla.”

”Et ole edes kertonut, missä tarkalleen olemme”, Xen huomautti. Jotorin kasvoille nousi ihmettelevä ilme.

”Etkö ole tosiaan vielä hoksannut? Minä ymmärsin, että sinäkin olit kulkenut täällä jo. Sinä ja se Nurukan-veikko.”

Killjoyn epäilykset kävivät toteen. Xenkin tajusi sen. Tottahan toki se sora oli vaikuttanut tutulta, mutta mikään muu paikassa ei näyttänyt siltä kuin ennen. Valkoinen sumuinen taivas oli täysin tiessään ja tähtitaivas loisti sen tilalla. Horisontin piirteet erotti selvemmin kuin ne aikaisemmat ikuisuudet. Ilma tuntui erilaiselta. Sen haistoi ja maistoi. Mutta silti Killjoy oli arvuutellut sitä mahdollisuutta heti sorasta herättyään.

”Olemme Kranalassa.”

”Jep!” Jotor vahvisti. ”Emmekä minään sielunmatkaajaana tai huumausaineiden alaisena, vaan ihan aidosti ja oikeasti.”

Senkin Killjoy oli huomioinut välittömästi. Normaalisti sielunmatkatessa hän näytti aina vanhalta itseltään hopeisine Miruineen, mutta nyt hän oli siellä omana itsenään. Hän otti kypärän hetkeksi pois päästään nuuhkiakseen heitä ympäröivää ilmaa. Hänen aistinsakin toimivat aivan eri tavalla kuin ennen. Kaikki tuntui niin todelliselta. Lähinnä, koska todellisuuttahan se oli.

”Mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi, mutta Jotor viittoili tätä jo peräänsä.

”Selitän matkalla. Meillä on tässä aikaa jutustella patikoinnin ohessa.”

Xen yritti nilkuttaa eteenpäin, mutta se oli niin vaivalloisen näköistä, että Killjoy kaappasi tyttönsä taas reppuselkään ja lähti harppomaan Jotorin perään. Hän lähti halkomaan ikuisuuksia samaan tapaan kuin oli Peelonkin kanssa. Sora narskui heidän jalkojensa alla. Ainakin sade oli päättynyt. Edellinen vierailu oli ollut tavanomaistakin masentavampi sen vuoksi.

”Äiti ajoi sen edellisen valtiaan täältä pois”, Jotor selitti, kun Killjoy oli saapunut astelemaan tämän rinnalle. ”Se kellossa roikkuva nainen ei kohdellut tätä paikkaa kovin hyvin. Nyt, kun Äiti on täällä taas, on taivas kirkas ja horisontti selvä. Paitsi tietenkin tuo ikävä läntti tuolla keskellä, mutta sille emme mitään mahda.”

Sitä oli huomattavasti vaikeampi erottaa yötaivasta vasten, mutta Killjoylta ei silti kestänyt kauaa löytää sitä. Musta aurinko paistoi edelleen täsmälleen siinä kohtaa taivaankantta kuin ennenkin.

”Ajoi pois? Miksi hän ei tehnyt sitä aikaisemmin, jos se oli niin helppoa?” Killjoy kysyi.

”Monimutkaisia uusiintumisjuttuja”, Jotor vastasi. ”Äiti oli heikossa hapessa melko pitkään sen jälkeen, kun Tulinoita silpoi hänet. Kaikki, mitä hänestä jäi jäljelle, vietiin teidän maailmaanne ja säilöttiin ympäriinsä. Se pala, mikä oli Taras Silin alla, on kasvanut ja uusiutunut vuosisatoja. Steltinmeressä olevat rippeet tuhansia ja taas tuhansia. Mutta nyt aika on koittanut. Kolmas Vapauden Sota raivoaa jättäen Äidille melko vähän vaihtoehtoja. Oli tullut aika.”

Xenin olisi tehnyt mieli tarttua toan jokaiseen lauseeseen, mutta yksi ajatus ylitti muut.

”Miten niin ’teidän maailmaanne’?”

Jotor osoitti suoraan edessäpäin kajastavaa taivasta. Siellä oli yksi tähti, joka oli kaikkia muita suurempi. Se loisti kirkkaana ja selvänä. Viisi suurta sakaraa erottui siitä niin selkeästi, että sekä Killjoy että Xen tajusivat heti, mitä Jotor yritti heille kertoa.

”Älä viitsi…” Killjoy haukkoi henkeään.

”Mitä? Luulitko, että teidän maailmanne on ainoa laatuaan? Olette molemmat olleet kytköksissä tänne koko elämänne, ettekö tosiaan ole koskaan kuulleet tarinaa keltaisesta tähdestä? Inivahista? Äiti paratkoon Demiurgista?”

Isä ja tytär pudistelivat päätään. Jotor näytti näiden reaktiosta aidosti hieman harmistuneelta.

”No hiivatti… olisikohan siitä pitänyt kirjoittaa itse jotain… vaikka Äiti olisi kyllä pyytänyt, jos hän olisi halunnut muistojen elävän…”

”Sinä ja Äiti kuulostatte kovin läheisiltä”, Xen huomioi Killjoyn selästä ja yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä, että he olivat niin perusteellisesti jossain muualla kuin kotonaan.

”Olen ollut hänen sanansaattajansa aikojen alusta lähtien”, Jotor ylpeili. ”Palvellut hänen tahtoaan ja varjellut aikaa hänen poissaolonsa aikana.”

”Okei, mitä tuo edes tarkoittaa?” Killjoy ähkäisi. ”Että olet joku aikajanojen vartija?”

”No se on ollut kunniatehtäväni! Pidän huolta siitä, että Äidin lahjan saaneet eivät lipeä aikajanoista kaikkein katalimmille. Ei mitään kovin suuria tekoja, mutta paljon sellaisia pieniä. Että asiat pysyvät raiteillaan ja vältämme kaikkein pahimmat katastrofit. Ettei kukaan vaikka laukaise tuomionpäivää etuajassa tai mitään sellaista.”

”Eli… mitä? Tarkoittaako tuo, että sinäkin näet tulevaisuuteen? Niin kuin Biancakin?” Killjoy kysyi.

”Höpsistä! Ajan säikeet ovat Äidin itsensä etuoikeus. Minä vain noudatan hänen neuvojaan. Yleensä minun ei tarvitse koskea mihinkään vuosisatoihin, kun asiat menevät ihan omalla painollaan. Mutta aina välillä pitää upottaa kädet saveen. Viimeiset pari vuotta on ollut melkoista mikromanagerointia.”

”Eli ohjaat meitä kohti kohtaloamme?” Killjoy mutisi. Jotor kääntyi nyt katsomaan häntä loukkaantuneena.

”Älä nyt hulluja puhu! Kohtalo? Pah! Äidin lahja maailmallenne on paljon monimuotoisempi kuin Punaisen Kuninkaan kapeat visiot. Aika ei ole mikään määränpää, vaan se matka. Sitä voi muuttaa, siihen voi vaikuttaa!”

Killjoy ei ollut vieläkään ihan varma, miten Jotorin konsepti ajasta erosi hänen huomiostaan, mutta oli selvästi parempi vain myötäillä.

”Olemmeko mekin täällä siksi, että olet korjaillut asioita? Vaikuttanut aikaan tai jotain?” Xen kysyi.

”Juu enemmän tai vähemmän”, Jotor nyökytteli nyt hieman leppyneenä. ”Teidän saaminen tänne ei kyllä ollut mitenkään vaikeaa missään niistä versioista, mistä Äiti puhui. Isompi työ oli auttaa laivallinen merirosvoja kotiin myrskyn alta pois, että ne ehtivät pelastamaan yhden prinssin. Ai niin ja mitään tästä ei tosiaan tapahtuisi ilman Matoro Mustalumea, ja sen ääliön pitäminen hengissä Metru Nuille asti se vasta hankalaa hommaa onkin. Ette usko, miten typeriin asioihin se poika menee aina kuolemaan. Metru Nuin meriportit ovat auki ja se silti valitsee yhdeksän kertaa kymmenestä mennä Karzahnin kautta. Ääähh. Anteeksi. En ole päässyt purkamaan tuntojani hetkeen.”

Killjoy kuunteli toaa yrittäen parhaansa mukaan pysyä tämän ajatuksenjuoksussa kiinni. Hän tunsi, miten Xenin hengitys oli muuttunut raskaammaksi Matoron nimen kuultuaan.

”Ah, mutta kappas. Välietappimme näkyykin jo horisontissa. Siitä ei ole enää pitkä matka rantaan. Kiristetäänpäs vähän tahtia!”

Jotor lähti käytännössä juoksuun ja jopa Killjoyn pitkine jalkoineen piti tehdä töitä pysyäkseen tämän perässä. Hänkin oli nähnyt pienet rakennelmat horisontissa. Koska hän ei tiennyt, missä päin Kranalaa he liikkuivat, oli mahdotonta sanoa, oliko se sellainen rakennelma, josta Killjoy olisi mennyt ennen ohi. Mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä selvempää kuitenkin oli, että Killjoy olisi varmasti muistanut sen, jos olisi.

”Ihanaa, kun Äiti taas vähän sisustaa. Sen kellonaisen aikana kaikki kiinnostava vain hautautui tähän soraan. Nyt kaikki vanha alkaa taas nousta pinnalle.”

He lähestyivät jonkinlaisia raunioita. Kiviset pilarit ja puhtaanvalkeat seinät olivat melko romuna, mutta niistä oli vaikea sanoa, minkä vuoksi. Osa niistä näytti ajan hajalle kuluttamilta, mutta osa siltä kuin ne olisivat vasta rakennusvaiheessa. Muutaman minuutin lisää taivallettuaan he astuivat röykkiön keskelle, jossa komeili kolme suurta veistettyä hahmoa. Kauempaa Killjoy oli luullut, että siellä oli elämää, mutta hahmot paljastuivat lopulta yksityiskohtaisiksi patsaiksi.

”Ah, minä muistan nämä!” Jotor innostui. ”Nämä komeilivat myös Zighlaan suuren temppelin aukiolla. Sopivaa, että Äiti on halunnut tuoda ne takaisin. Ehkä vähän omahyväisesti sanottu, mutta minusta näin upeaa veistostaidetta ei enää osata tehdä.”

Killjoy laski Xenin selästään, jotta tämä saisi mennä tarkastelemaan patsaita lähempää. Vaikka Jotor tuntui olevan niistä kovin innoissaan, tuntui Killjoysta niiden läsnäolo oudolta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Kranalassa mitään niin todellista.

”Keitä he oikein ovat?” Xen kysyi. Hänen yllätyksekseen, ennen kuin Jotor heti vastaamaan mitään, Killjoy teki niistä ensimmäisen huomion.

”Olen ollut tarpeeksi monessa Athistitemppelissä tunnistaakseni Isä Athin.”

Oikeanpuolimmainen patsas esitti siivekästä olentoa, jonka yksinäinen pyramidisilmä ei kummallisesta muodostaan huolimatta ollut Xenistä mitenkään pelottavan näköinen.

”Vapauden raikas tuuli, Ath. Antoi kasvonsa maailmalle lahjaksi pimeyttä täyttämään. Ilman hänen uhraustaan ei aikaa voisi muovata, sillä vapaus valita on jokaisen säikeen ytimessä. Mutta ilman aikaa ei vapaus paljoa myöskään merkitsisi, sillä valinnat ovat valintoja vain, kun niillä on seuraukset”, Jotor kertoi. Tämä oli hidastanut puheenparttaan sen verran, että Xen päätteli tämän kertaavan jotain lukemaansa ulkomuistista.

Killjoy ei ollut varma, mitä ajatella. Hän tiesi Isä Athin legendan pääpiirteittäin. Tämän katseeseen törmääminen tällaisessa paikassa kuitenkin tuntui merkilliseltä.

”Entäs tuo laiha kaveri tuolla vasemmalla?” Xen osoitti. Jotor otti muutaman askeleen sivummalle, asetti kädet lanteilleen ja hymyili hieman vaikeasti.

”Ah, Setheus. Toinen arkkipiispa Ensimmäisen Seurakunnan suurissa saleissa. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että maalliset kahleet pois leikkaamalla näkee sen punaisen langan, johon meidät kaikki on kiedottu. Hän leikkasi, leikkasi ja leikkasi, kunnes jopa tuo, mitä patsaaseen on vangittu, oli poissa. Nyt hän on henki vain. Saattaa sanojaan kohtalon hovissa ja lausuu Totuuden kaikille niille, jotka sen ovat valmiita kuulemaan. En tosin välttämättä suosittele. Ne, jotka ovat yrittäneet, yleensä… menettävät sydämensä.”

Xen tuijotti Jotoria kummastuneena. Toa kiemurteli vähän vaikeasti paikoillaan.

”Tarkoitin sitä kirjaimellisesti. Oikeasti, älkää yrittäkö. Setheus raukka tarkoittaa hyvää, mutta Totuus on muutakin kuin hänen ja hänen kuninkaansa kapeakatseinen eetos.”

Killjoy tuijotti patsasta kaikessa hiljaisuudessa. Sekä Peelo että Manu olivat puhuneet jotain Totuudesta. Ja… Koobeesta? Hän ei ollut aivan varma, kuinka tosissaan Jotorin selvitys piti ottaa. Kaiketi he kuitenkin puhuivat jostain niin vanhasta, että vuodet olivat värittäneet tarinoita.

”No entäs tuo keskimmäinen sitten?” Killjoy kysyi. Hahmo oli kaikista kolmesta selvästi toamaisin. Sen haarniska näytti kuitenkin kummallisen orgaaniselta, kuin se olisi tehty merenelävistä tai itseään vielä muinaisemmista fossiileista. Aseensa lisäksi sillä oli käsissään tiimalasi.

”Mitä? Ettekö muka tunnista?” Jotor virnuili ilkikurisesti. Hän hyppäsi patsaan viereen ja yritti parhaansa mukaan poseerata samalla tavalla. Ilman kantamuksia siitä ei vain oikein tullut mitään.

”Naamio on kyllä myös vaihtunut niin monta kertaa, että en ihmettele, ettei samaa näköä enää oikein ole”, Jotor tuumasi ja kääntyi katsomaan patsasta silmiin hieman haikean näköisenä.

”Tuo olet sinä?” Xen kysyi. ”Ketkä sen ovat alun perin tehneet?”

”Zighlaan kaupunki palveli monia kansoja. He kutsuivat minua silloin vielä Ourgokseksi. Mutta siitä on niin paljon aikaa, että nimi sellaisenaan ei ole enää kovinkaan monen muistissa”, Jotor haikaili.

”Joten, kun sanoit, että olet aikajanojen vartija”, Killjoy aloitti.

”Minä todella tarkoitin sitä!” Jotor täydensi. ”Aikojen alusta alkaen. Toki tässä on ollut muutaman sadan vuoden rakoja siellä täällä. Varsinkin Äidin nukkuessa vietin aika paljon aikaa vain ihan itsekseni. Ja olisitpa nähnyt sen yhden seikkailun, jossa minun piti liittoutua itseni kanssa! Kun elää epäkronologisesti, voi tehdä kaikkea jännittävää.”

”Joten… sinä et taida olla kiven toa laisinkaan?” Xen ihmetteli.

”Höpsistä! Aika on vain toinen elementtini. Minä suojelin tätä maailmaanne jo, ennen kuin Äiti antoi minulle lahjansa.”

”Ja mikä se lahja sitten oikeastaan on?” Xen janosi tietää.

”Noh, sen lisäksi, että hän lahjoitti ajan säikeen uskollisen kulkuneuvoni sydämeen, niin tämän kaiken” hän ylpeili ja pyörähti muutaman kerran ympäri käsiään kevyesti levitellen.

”Äiti antoi minulle regeneroitumisen lahjan. Eipä tästä halki aikojen tapahtuvasta suojelustyöstä muuten olisi tullut mitään. Olet varmasti nähnyt sen jollakulla toisellakin.”

Killjoyta hieman inhotti, että Jotor iski lauseensa päätteeksi hänelle silmää. Hän ymmärsi, että toa viittasi Ficukseen.

”Minulla on paha tapa aina vain uusiutua hieman eri näköiseksi kuin aiemmin. Pitänee joskus kysyä, onko Purifierilla ollut sama ongelma”, Jotor jatkoi.

”On”, Killjoy yskäisi. ”Ja toivoisin, että jos teet sen, ammu häntä päähän jollain aikasäteellä, ettei hän voisi enää koskaan satuttaa ketään.”

Jotor naurahti taas, mutta tällä kertaa jotenkin paljon edellisiä kertoja ilkikurisemmin. Hän pärskäisi niin kovaa, että joutui pyyhkimään roiskeita naamioltaan, ennen kuin asteli viimein patsaiden luota takaisin Killjoyn ja Xenin luokse. Hän tähysti hetken näiden tuijotuksessa kohti horisonttia, korjasi sitten suuntaa muutamalla asteella ja viittoili nämä taas peräänsä.

”Jatketaan matkaa! Olemme jo puolivälissä kohti rantaa.”

He lähtivät taas patikoimaan, mutta tällä kertaa Xen käveli itse. Sen varjolla Killjoy pystyi jättäytymään taaemmaksi hänen kanssaan samalla, kun ripeäjalkainen toa joutui jatkuvasti pysähtelemään, ettei karkaisi kaksikolta kokonaan. Se antoi heille mahdollisuuden viimein puhua, vaikkakin he käytännössä kuiskivat siltä varalta, että Jotorin naamio oli jokin kaukaa kuulemisen muinainen maski.

”Hän ajattelee kielellä, josta en tunnista sanaakaan”, Xen huokaisi.

”Niinkö?” Killjoy kysyi. ”Mitä se mielestäsi tarkoittaa?”

”Ainakin sitä, että hän hyvinkin saattaa olla niin vanha kuin väittää, mutta ehkä tärkeämmin sitä, että hän ehkä tietää, että osaan lukea ajatuksia.”

Killjoy murahti. Hän ymmärsi, mitä Xen sillä tarkoitti. Jos Jotor aktiivisesti esti Xeniä näkemästä mieleensä, hän silloin myös aktiivisesti piilotteli jotain.

”Pidetään varamme. Kuinka voit?”

”Kuin kuula haluaisi ampaista rintani lävitse ja ampaista avaruuteen”, Xen huokaisi. Tilaansa nähden hän pakotti itseään eteenpäin yllättävänkin tasaisesti, mutta Killjoy näki kyllä, että joka kerta, kun Xen puhui, tämä joutui pidättelemään parahduksia.

”Jos tuohon nyt on luottamista, matkaa ei ole enää pitkälti”, Killjoy lohdutti. ”Laitoitko Nuparun uutetta vielä ennen lähtöä?”

”Laitoin. En vain tiedä, kuinka paljon siitä enää on hyötyä. Vannon, että olen kuullut sen jo rasahtelevan muutamaan otteeseen.”

Killjoy irvisti kypäränsä alla. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata Xen syliinsä ja lentää loppumatka, mutta hän ei myöskään halunnut vajota vielä sellaisiin paniikkiratkaisuihin.

”Oletko oikeasti sitä mieltä, että se asia, minkä näimme siellä aallossa, osaisi auttaa minua?”

”Ainakin meitä selvästi odotettiin”, Killjoy tuumi. ”Ellei tuo tyyppi ole joku Ficuksen jekku ja johdata meitä suoraan Biancan syliin.”

”Uskotko tuohon vaihtoehtoon itsekään?”

Biancan viimeiset sanat kaikuivat Killjoyn mielessä. Tokihan se kaikki saattoi olla vain osa todella pitkään mietittyä huijausta, mutta hänellä oli ollut aikaa miettiä tämän laulun sanoja. Ei, ei hän uskonut, että hän oli valehdellut.

”Pianhan se nähdään.”

He jatkoivat matkaa vielä melkoisen tovin, mutta se ei kummoiselta tuntunut huomioiden, millaisia etäisyyden Kranalassa normaalisti olivat. Sekä Killjoylla että Xenillä oli kokemusta sora-aavikolla ikuisuuksia kulkemisesta. Nyt ajan kuluminen tuntui kuitenkin jollain tapaa todellisemmalta ja välimatkat hahmotettavammilta. He eivät olleet varmoja, johtuiko se siitä, että he olivat siellä nyt konkreettisesti, vai oliko Äidin saapuminen vaikuttanut paikkaan muutoinkin kuin taivaan kirkastamisella.

Ennen pitkää he saapuivat taas ylöspäin viettävään maastoon. Jyrkkää silminkantamattomiin jatkuvaa rinnettä pitkin valui soraa, kun kolmikko puski sitä ylöspäin. Xenkin halusi välttämättä jatkaa jalkojensa päällä, joka kuitenkin hidasti matkaa melkoisesti. Jotor oli oppinut hidastamaan myös sen verran, että matkan viimeinen tunti taittui yhdessä. Toa ehti kertoa useamman tarinan menneiden aikojen seikkailuistaan, jotka vaihtelivat epäuskottavan fantastisista kummallisen maallisiin. Jotorilla oli hämmentävän paljon tietoa muun muassa mattojen kutomisesta. Aihe ei Killjoyta erityisesti kiinnostanut, mutta toan juttelu antoi ainakin jotain, mihin keskittyä nousun aikana.

He olivat miltei saavuttaneet rinteen lakipisteen, kun Jotor viimein pysähtyi. Xen puuskutti raskaasti ja otti tauon vastaan kiitollisena.

”Olemme ihan kohta perillä. Ranta avautuu tämän törmän toisella puolella.”

”Joten miksi pysähdyimme?” Killjoy kysyi.

”Tätä pidemmälle minä en tule”, Jotor vastasi.

Xenin kulmat kohosivat. ”Onko sinulla siihen joku syy?”

”No ensinnäkin… Äiti on suuri ja hänen sanansa vielä suuremmat. Ne on tarkoitettu teille, joten olisi töykeää jäädä kuulemaan ne kutsumatta.”

”Mutta toiseksi?” Killjoy tivasi.

”Noh, toiseksi, minua kaivataan toisaalla. Hypoteesiin on tästä melkoisesti matkaa ja minun täytyy ehtiä sinne, ennen kuin… ah, noh, spoilereita.”

Killjoy ei edelleenkään oikein saanut ajatuksiaan kääräistyä Jotorin selitysten ympärille. Toa ei kuitenkaan edes vilkaissut huipun ylitse, vaan sokeasti luotti, että he olivat oikeassa paikassa ja, että hän saattoi jättää opastettavansa jatkamaan siitä kaksin.

”Ah, yksi asia piti muistaa vielä sanoa!” Jotor kuitenkin tajusi. ”Sitten, kun Torie lähtee perääni, muistuttakaa, että jos ajan säikeitä silittää vastanukkaan, joutuu jumiin ikuisiksi ajoiksi elämään omaa elämäänsä uudestaan. Eli joko hanskat matkaan tai sitten käsittelee niitä toooosi varoen.”

Xen ja Killjoy tuijottivat toisiaan ymmärtämättä sanaakaan, mitä Jotor suustaan päästi. Xen erityisesti oli niin hämmentynyt, että ei edes tajunnut kuulleensa Torien nimen kerran aikaisemminkin.

”Onnea matkaan sitten!” toa hihkui ja lähti surffaamaan rinnettä vauhdilla alamäkeen. Tämän perään tuijotteleva kaksikko ei edes ehtinyt sanoa hyvästejä, kun näiden kummallinen opas lähti jo kiitämään, minkä Killjoy nyt oletti olevan kohti pohjoista. Ja jos Hypoteesi oli siellä, hän arveli nyt myös tietävänsä, minne he olivat saapuneet.

Hän antoi Xenin vielä hetken huokaista. Hiljaisuuden laskeuduttua he kuitenkin kuulivat viimein jotain. Kaukaisuudesta kuului meren pauhua. Jotor ei ollut valehdellut ainakaan siitä, että he olivat olleet matkalla rannalle.

”Oletko valmis?” Killjoy kysyi.

”Lyyhistymään tähän ja luovuttamaan, joo”, Xen puuskutti. ”Mutta sama kai jatkaa, kun ollaan tultu näin pitkälle.”

Sanojensa päätteeksi vahki virnisti. Se valoi Killjoyyn tarpeeksi toivoa, että tämä tarttui tyttärensä käteen ja alkoi taluttaa tätä viimeisten kymmenien metrien yli. Heidän ensimmäinen uusi aistikokemus tuli kuitenkin jo ennen sitä. Suolaisen meren tuoksu oli väkevä.

Killjoy nosti päänsä törmän yläpuolelle ensimmäisenä. Vaikka värit koostuivat lähinnä sinisen eri sävyistä, ei hän koskaan ollut nähnyt Kranalassa mitään niin värikästä. Hän auttoi Xenin ylös rinnalleen ja yhdessä he lähtivät matkaamaan taas alaspäin kohti rantaa. Heidän katseensa olivat kuitenkin naulittuina horisonttiin. He olivat astuneet kuin toiseen maailmaan.

Syvänsininen meri velloi ja aaltoili. Se ei ollut samalla tavalla myrskyn pauloissa kuin meri kotona oli, mutta aallokko oli silti huomattava ja kohina kuuluva. Vesilintujen vaakkumisen seasta kuului myös jonkin toisen linnun kukkumista, mutta niiden äänien lähteitä kumpikaan heistä ei nähnyt. Eipä ympäristön katseluun voinut hirveästi muutenkaan keskittyä, kun heidän katseensa oli naulittu siihen, mitä merellä alkoi tapahtua.

Se näytti ensin aallolta, hieman samanlaiselta vesipatsaalta kuin se, jonka ahmaisemaksi he olivat Onu-Metrussa melkein jääneet, mutta sen muoto muuttui hyvin nopeasti jonkinlaiseksi kohoumaksi. Veden sisältä puski ulos jotain valtavaa. Neljän hohtavan silmän muodostamat valopatsaat ilmestyivät melkein heti muodon pinnalle.

Koska he olivat niin korkealla, Killjoy ja Xen eivät ensin ymmärtäneet, kuinka valtava olento todella oli. Mutta mitä lähemmäksi se heitä merestä asteli, sitä selvempää oli, että Äiti oli todella jotain sellaista, jonka vain loputon meri voisi kätkeä sisäänsä.

Hohtavat, sykkivät pallot sen selässä olivat osittain läpikuultavia ja niistä näki, kuinka jotain nukkui niiden sisällä. Metru Nuin korkeimpia torneja pituudellaan pilkkanaan pitävät raajat kannattelivat Äidin kolossaalista kehoa korkealla veden pinnan yläpuolella. Pihtimäiset sakset muodostivat raajoista etummaiset. Samankaltaiset löytyivät siitä, minkä he olettivat olevan Äidin suu. Se louskui hohtavan katseen alapuolella nälkäisen näköisenä. Killjoy ymmärsi, että heidän meriensä suurimmatkin olennot olisivat Äidille pelkkä suupala. Hän ei halunnut edes ajatella sitä, mitä tämä söi pysyäkseen hengissä.

Äidin jokainen askel järisytti Kranalaa sellaisella voimalla, että se meinasi heittää molemmat mäkeä laskeutuvasta kaksikosta nurin. Mutta pahin oli vielä edessä, sillä Äidin puhuessa koko todellisuus vavahteli sellaisella tavalla, mikä sai heikkona astelevan Xenin miltei pyörtymään.

”Lapseni. Tervetuloa kotiin.”

Killjoykin vavahteli sanojen edessä. Oli selvää, että ne eivät tulleet sieltä, missä hän oletti Äidin suun sijaitsevan, mutta telepatiaakaan se ei voinut olla, sillä ilma konkreettisesti väreili jokaisen sanan myötä ja sora kaksikon jalkojen alla hyppelehti.

”Kuinka kaunis ele tuoda oma lapsesi mukanasi. Näen, että perhe on tehnyt teistäkin kokonaisempia.”

”Sinä autoit minua pelastamaan hänet”, Killjoy kailotti Äitiä kohti niin kovaan ääneen, että tämä varmasti kuuli. ”Mutta nyt tarvitsen apuasi uudestaan. Hänen henkensä on yhä vaarassa.”

Äiti reagoi siihen työntämällä itseään lähemmäksi heitä. Killjoy joutui taas rientämään Xenin tueksi, kun tämän jalat olivat pettää. He näkivät omat kuvajaisensa heijastumassa Äidin silmistä. Se yksinkertainen liikekin kuitenkin nostatti tuulen heidän ympärilleen.

”Sydän on hauras. Sielu parsittu heikolla langalla.”

”Voitko… voitko sinä auttaa?” Xen kähisi. Äiti otti taas askeleen taaksepäin ja päästi syvän mietiskelevän korahduksen.

”Teidät on luotu suuria tekoja varten, lapset. Mutta toisen teistä aika on lopussa. Niin olen minä päättänyt.”

”Miten niin sinä olet päättänyt? Voitko sinä auttaa vaiko et?” Killjoy tivasi.

”Aika parantaa kaikki haavat. Tulkaa rantaani. Meillä on paljon puhuttavaa.”

Sen sanottuaan Äiti lähti hiljalleen peruuttamaan takaisin kohti merta, mutta ei kuitenkaan vajonnut täysin sen sisään. Lihaisan vuoren lailla suuri osa tämän valtavasta ruhosta jäi tarkkailemaan heitä veden pinnan yläpuolelle samalla, kun tämän jalat koukuistuivat lepoasentoon.

Xen ja Killjoy jatkoivat tämän pyynnöstä matkaa alas kohti rantaa. Siellä he huomasivat myös siistissä rivissä marssivan joukkion, joka lähestyi heitä idästä. Niitä johtavan legioonalaisen Killjoy tunnisti jo kaukaa. Myös Xen oli nähnyt sen ennen. Lhekon metallinen ruumis näytti kuitenkin erilaiselta kuin sitten kummankaan viime näkemän. Siinä, niin kuin tämän perässä marssivissa sotilaissakin, oli nyt jo enemmän kultaista kuin hopeista. Mustan Käden Kalien haarniskat oli paikattu ja jokainen oli varustettu keihäällä, joiden päät kiiltelivät tähtitaivaan valoissa.

Heidät ohittaessaan Killjoy nyökkäsi Lhekolle, ja Lheko nyökkäsi takaisin. Killjoy oletti kiitollisuudenosoituksen olevan paikallaan huomioiden, että sekä Xenin selviäminen että hänen kutsunsa Äidin luokse olivat enemmän tai vähemmän tämän ansiota.

Xenin selkäpiissä kylmäsi kuolleen toan nähdessään. Cencord ei kuullut tämän mielessä mitään. Eikä kuullut kenenkään muunkaan muodostelmaan seisomaan asettuneen Kalin päässä. Hän ei toisaalta pystynyt keskittymään niiden kaiveluun kunnolla, sillä hän oli välittömästi lentää nurin rantahiekkaan astuttuaan. Hänen jalkojensa alla maasta törrötti jotain. Killjoykin pysähtyi tutkimaan sitä. Se oli messinginvärinen ja kova. Lähempää tarkkailtuna koko ranta oli niitä täynnä. Killjoy nielaisi. Hänen arvauksensa heidän tarkemmasta sijainnistaan oli osunut oikeaan. He seisoivat Biancan kellokoneiston hiekkaan hautautuneissa raunioissa.

”Teeskentelijän rakkain harha ei vainoa teitä enää, lapseni. Olkaa rauhassa.”

”Mitä hänelle tapahtui?” Xen kysyi katse edelleen hammasrattaassa, johon oli miltei kaatunut.

”Tukahdutin hänen laulunsa.”

Killjoyn vatsanpohjassa kouraisi. Vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla vain hyvä asia, tuntui hänestä silti kummalliselta, että Bianca oli noin vain poissa. Se, mitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, että jos kellokoneisto oli säpäleinä, miksi hän kuuli sen kuitenkin edelleen mielessään?

”Nyt, kun hänen valheensa varjo ei enää syövytä kotiani, voimme aloittaa rakentaa uudelleen sitä, minkä Tulinoita liekeillään romahdutti.”

”Kuinka hän edes onnistui siinä?” Killjoy ähkäisi.
”Ja… miksi?” Xen täydensi.

”Hän tahtoi Inivahin voiman itselleen. Silpoi minut vapauden lieskoilla sen anastaakseen. Mutta Noita oli sokea Totuudelle. Silpoessaan minut hän silpoi myös voiman, mitä hän etsi. Keltainen tähti ei ollut ajan vartija, vaan minä olin.”

”Vapauden liekki”, Xen toisti ja vilkaisi isäänsä. He molemmat ymmärsivät, että Äiti viittasi Nimdaan.

”Sen jälkeen tähteni vajosi pimeyteen, joka sitä oli jo tavoitellut. Tulinoita erehdyksessään hiljensi taivaan. Ja samalla tuomitsi teidät kaikki kärsimykseen. Minut surmaamalla hän surmasi myös ajan itsensä. Kirosi teidät iäisyyksiin, joihin kuolevaisten mieliä ei oltu tarkoitettu.”

Killjoy tuijotti Äitiä intensiivisesti kuunnellen, mutta myös kiusallisen tietoisena siitä, mitä Kalit heidän ympärillään tekivät. Lheko käskytti niitä asemiin Äidin ympärille kuin suojaksi. Killjoy ei kuitenkaan osannut päätellä niistä, oliko kyseessä vain varotoimi vai valmistautuivatko nämä johonkin.

”Niz oli neuvokas, kun loi lapsensa kantamaan Tulinoidan kasvoja. Sillä teolla hän liitti noidan perinnön osaksi perhettämme. Nyt hänen perintönsä on meidän, ja uusi aika voi alkaa.”

”Sinä tunsit äidin?” Xen ihmetteli. Killjoy taas ei ollut maininnasta aivan niin yllättynyt.

”Hän on se, joka minut löysi. Tuhat ikuisuutta meressä valvottuani hän oli ensimmäinen, joka todella kuuli minut. Pala minua rinnassaan hän oli viimein se, joka auttoi minua tulemaan taas kokonaiseksi.”

Killjoy vilkaisi vaistomaisesti omaa rintakehäänsä. Se ei jäänyt Äidiltä huomaamatta. Liha väreili tyytyväisenä lapsensa reaktioon.

”Olet siis viimein hyväksynyt sen. Ymmärrät viimein, kuka olet.”

”En menisi niin pitkälle”, Killjoy mutisi. Heidän yläpuoleltaan kuului taas kukkumista. Yönmusta käki lenteli kaukana heidän yläpuolellaan.

”Miksi kiistää se, mikä on totta? Sinä olet Inivahin todellinen perillinen, minun lapseni. Se, että olet tullut näin pitkälle, on siitä elävä todiste. Julistakaa ylpeänä Nui-Kralhia! Inivahin Viimeistä Kuningasta!”

”Eläköön hän ikuisesti! Inivahin Viimeinen Kuningas!” Kalit julistivat ja iskivät keihäitään neljästi maahan. Killjoy katsoi ympärilleen kauhistuneena.

”Mitä tuo oikein tarkoittaa?” Xen ärjähti.

”Polkunne on merkitty aikaan itseensä. Ourgokseni on muovannut sen niin. Sinä, Nui-Kralhi, olet teoillasi ansainnut kaiken sen, minkä näet.”

”Minä en tullut tänne kruunattavaksi”, Killjoy ärjyi niin kovaa, että muutama Kal rivistöissään käänsi katseensa häneen.
”Minä tulin tänne hakemaan apua Xenille, enkä ole vieläkään saanut vastausta, pystytkö siihen vaiko et.”

Kaikki läsnä tunsivat Äidin läpitunkevan tuijotuksen. Killjoy ei värähtänytkään, kun häntä mittailtiin. Sitten katse värähti aavistuksen verran, epäilemättä Xeniin. Kuului valtava ilmavirran suhahdus. Xen oli melko varma, että Äiti oli juuri haistanut häntä.

”Tiede, joka pitää lastasi hengissä, ei ole osa luomakuntaani. Minun tahtoni ei häntä pysty pelastamaan. Mutta pyyntösi ei tule minulle yllätyksenä, Nui-Kralhi. Voin antaa sinulle jonkun, jolla on voima toteuttaa toiveesi.”

Xenin katse laajeni ihmetyksestä. Hän ei voinut kuvitella, ketä hän tarkoitti. Killjoy risti kätensä odottavaisena.

”Tuokaa esiin tuomittavat”, Äiti julisti. Lheko suoristi välittömästi selkänsä, kumarsi ja asteli Killjoyn ja Xenin rinnalle, kun Äidin silmät välkähtivät vielä normaaliakin kirkkaampana ja hetken päästä rantahiekka alkoi muodostamaan painovoimaa uhaten holvikaarta heidän taakseen.

Kaaresta astui ensin ulos yksinäinen Kal. Tämänkin ikivanhaa haarniskaa oli paikattu kultaisin uusin osin ja se veti perässään valtavaa messinkistä ketjua, jonka toinen pää ilmestyi näkyviin pian tämän perässä. Sininen bahrag marssi eteenpäin katse maassa, lihaa puristava metallipinta täynnä haavoja. Tämän perässä ulos astui toinen Kal, joka veti perässään bahrageista punaista. Hopeiset soturit marssittivat kuningattaria kohti vesirajaa, jossa nämä tiputtivat ketjut käsistään ja irrottivat ne sieltä, mistä ne oli kiedottu sisarusten valtavien kitojen ympärille.

Xen katsoi, kuinka bahragit polvistuivat Äidin edessä. Minkään niin suuren ei olisi koskaan kuulunut näyttää niin vähäiseltä.

”Cah’vadok, ensimmäinen tyttäreni ja vapaan tien kulkija. Gah’vadok, myös ensimmäinen tyttäreni ja kohtalon polun talsija. Surmani jälkeen jätin maailmani teille. Ja yhdessä teidän oli määrä suojella seuraajiamme. Teidän nimeenne vannoivat parvet uskollisuutta ja teidän untanne on lihamme uneksinut.”

”Kunnioitetut olkoon Äitimme lapset!” Kalit julistivat. Cah’vadok uskalsi raottaa hieman ummistettuja silmiään, mutta käänsi katseensa ripeästi alas äitinsä häikäisevän katseen nähdessään.

”Pitkään teidän valtanne kesti. Pitkään uinuivat parvet rauhassa. Siunattu olkoon se työ, jonka te meidän kaikkien eteemme teitte.”

”Siunattu äiti. Kunnialla olemme palvelleet valtakuntaasi”, Gah’vadok uskaltautui lausumaan. Tämän kaksonen kääntyi katsomaan siskoaan kauhuissaan siitä, että tämä oli uskaltanut avata suunsa.

”Rakas lapseni. Kunnia yksin ei suojele linjoista kauneinta”, Äiti jatkoi. Tämän äänestä kuuli siihen hiljalleen hiipivän pettymyksen. ”Koska teeskentelijän saapuessa te taivuitte. Te annoitte kauniin Inivahin hänelle, joka väärin perustein parviamme tavoitteli. Hänelle, joka silvotun äitinne mahdin ahmaisi.”

Kalit iskivät keihäänsä maahan neljästi. Äiti nousi jälleen merestä ja työntyi lähemmäksi tyttäriään.

”Ruokkikoot lihanne tulevia siskojanne ja veljiänne.”

Xen kiljaisi ääneen, ennen kuin Killjoy edes ehti kunnolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Äidin leuat olivat kaapanneet bahragit maasta sellaisella vauhdilla, etteivät hänen silmänsä olleet pysyneet perässä. Hän kuitenkin kuuli, kuinka Äidin leuat jauhoivat siskokset palasiksi ja nielaisi ne. Ainoa todiste, mikä niiden olemassaolosta jäi, oli pieni kimpale sykkivää lihaa, joka tipahti rannalle Xenin ja Killjoyn eteen.

Xen oli haparoinut isänsä kylkeen ja puristi tätä kauhuissaan. Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Hän katsoi ylös, ja näki, kuinka kirkkaana hohtavat alkiot Äidin selässä kiemurtelivat tyytyväisenä.

”On tullut aika. Tuokaa minulle Teeskentelijä.”

Ennen kuin kumpikaan heistä ehti toipua näkemästään, holvikaari Killjoyn ja Xenin takana aukesi uudestaan. Tällä kertaa Kaleja astui ulos kuusi, ja ne vetivät perässään jonkinlaista messinkistä kahleiden vyyhtiä. Xen kuuli heti ensimmäisistä ajatuksista, kuka se oli. Killjoy joutui tihrustamaan tarkemmin. Musta hahmo oli sidottu jonkinlaiseen ristinmuotoiseen häkkyrään sekä käsistään että jaloistaan. Valtava suukapula peitti tämän kaikkein tunnistettavimmat piirteet, mutta hetken aikaa sitä tuijoteltuaan Killjoy viimein tajusi, kenet Kalit olivat vanginneet.

”Helvetti soikoon…”

Ficuksen vankila rysähti maahan Killjoyn oikealle puolelle. Kalit irrottivat suuren osan tätä ympäröineestä kehikosta ja katosivat niiden kanssa takaisin holvikaareen, joka katosi jälleen rantahiekkaan sulautuen. Kahlittuna rantaan jätetty Ficus ei kuitenkaan näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä.

”Teeskentelijä Ficus. Maailmani taivaan pirstomisen yrityksestä, pyhien parvien haltuunoton suunnittelusta ja valheellisen parasiittisi ajassa levittämisestä, sinun uusi kohtalosi on tarjota Kuningas-Kralhille se, mitä hän sinulta kaipaa.”

Kalit iskivät keihäitään neljästi maahan. Sitten ilmestyi uusi holvikaari Killjoyn ja Xenin oikealle puolelle. Xenin sydänkuula oli pysähtyä siihen paikkaan. Edes Killjoy ei ollut uskoa silmiään.

Kaaresta astuvalla rähjäisellä Kalilla oli mukanaan uutuuttaan kiiltävä sulavapintainen Kal-haarniska. Siinä itsessään ei olisi ollut mitään poikkeuksellisen merkittävää, mutta naamio, joka kasvoille oli aseteltu, taas oli. Sininen Ruru oli tuttu. Se ei ollut jäljitelmä. Killjoy oli nähnyt sen niin läheltä niin monta kertaa, että hän tiesi välittömästi sen olevan aito.

Sitten yksi Äidin valtavista jaloista laskeutui aivan heidän keskelleen. Se työntyi Ficuksen yläpuolelle, haki hetken aikaa oikeaa asentoa ja sitten iski. Ficuksen sisältä kuului korahdus, kun Äidin raajan terävä, suippo pää iskeytyi mustaan lihaan ja alkoi imeä. Ruumis nytkyi, kun uloke etsi tämän sisuksista jotain, kunnes kuului ääni – kuin imukuppi olisi ironnut jostain sileästä.

Äidin jalka irtautui, ja sen päässä hohti jotain sinistä. Jotain, jonka he kaikki välittömästi tunnistivat.

”Sinä voit vain tehdä noin?” Killjoy huudahti hämmästyneenä. Päätellen siitä, että reikä Ficuksen rinnassa sulkeutui, loput kymmenen arkkikranaa olivat yhä hänen sisuksissaan. Vain yksi oli irronnut. Vain yksi sininen sielu.

”Tee se niille kaikille, nopeasti!” Killjoy yritti maanitella, mutta Lheko oli astunut tylysti hänen ja Ficuksen väliin.

”Yksi asia kerrallaan”, Äiti lausui. Uloke tiputti kuulan lopulta Lhekon käsiin. Killjoy katsoi, kun tämä asteli rurukasvoisen haarniskan luokse, avasi tämän rintakehässä olevan luukun ja asetti kuulan sisään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten Äidin uloke kiersi jonnekin haarniskan selän taakse ja upotti itsensä kuuluvan rusahduksen saattelemana sen sisälle. Sitten alkoi kuulua ääntä, kuin joku olisi pursottanut hammastahnaa tuubistaan hieman liian nopeasti.

Xen oli viimein päästänyt irti isästään ja ottanut useamman askeleen eteenpäin ihmettä paremmin todistaakseen. Uloke pumppasi lihaa haarniskan sisälle täyttäen siitä jokaisen sisäelimille varatun kolon. Hetken päästä Rurun takana olevat tyhjät silmätkin täyttyivät massalla. Kun uloke lopulta irtosi, kaatui haarniska maahan, mutta ei täysin kasvoilleen. Kal-metalliset kädet olivat ottaneet rantahiekan vastaan juuri, ennen kuin tämä oli tärähtänyt siihen.

Kalit olivat marssineet syrjään. Lheko oli kiskonut Ficuksen edelleen kahlitun velton ruumiinkin sivummalle. Xen ja Killjoy seisoivat rannassa kahden ja katsoivat, kuinka sininen hohde paistoi läpi Kal-haarniskan raoista, kun se kampesi itsensä pystyyn. Se haukkoi henkeään, vilkuili ympärilleen hätääntyneenä ja lähti sitten juoksuun. Tämän hätä kuitenkin loppui kuin seinään tämän astuessa ensimmäistä kertaa vesirajaan. Aaltojen nuoleskellessa hopeisia jalkoja nainen viimein pysähtyi.

Äiti vajosi takaisin horisonttiin vartomaan aikaansa. Rurukasvoinen hahmo nosti kätensä kasvojensa eteen ja tuijotti niitä kummastuneena. Sitten hän käänsi katseensa taivaankanteen, joka meren yläpuolella paistoi. Silloin tämän ryhti viimein lysähti ja asento rentoutui. Mitä ikinä Niz siellä näkikään, selvästi rauhoitti häntä. Hän otti pari askelta taaksepäin, mutta piti katseensa edelleen taivaassa. Killjoyn sydänkuula pamppaili. Xenin raajat vapisivat niin paljon, että hän pysyi enää hädin tuskin pystyssä.

”Hei siellä”, Niz kääntyi lopulta ympäri ja hymyili. Huolimatta siitä, että tämän keho oli uusi, olivat kasvot täsmälleen kuin hänen aviomiehensä ja tyttärensä ne muistivat. Xen otti useamman haparoivan askeleen eteenpäin, ennen kuin lähti täyteen juoksuun äitiään kohti. Killjoy yritti estää, mutta oli liian hidas. Vain hetken päästä Xen oli äitinsä syleilyssä ensimmäistä kertaa vuosisataan.

”Rakas”, Niz haukkoi henkeään. Hysteeriseen itkuun vajonnut Xen soperteli jotain tämän kylmää hopeista rintaa vasten.

”Hei, kaikki on ihan hyvin”, toa tyynnytteli ja puristi tytärtään hieman kovempaa. Killjoy katsoi edelleen siellä, mihin hän oli jäänyt seisomaan. Hän ei ollut toistaiseksi ottanut askeltakaan Niziä kohti.

”Minä en tiedä enää, mitä tapahtuu… olenko kuollut vai mitä, mutta älä enää ikinä jätä meitä”, Xen sopersi. ”Jos sinä enää ikinä lähdet niin minä… minä… kai… kai sinä olet todellinen? Oletko se oikeasti sinä?”

”Totta kai se olen minä”, Niz naurahti, tosin Rurulle nousseesta ilmeestä päätellen hän ei aivan itsekään vielä uskonut siihen. Vahkitytön ote hänen sylissään alkoi kuitenkin hiljalleen laantua. Oikeastaan se heikkeni aivan liikaa. Ote lipesi ja Xen valui hiekkaan järkyttynyt ilme kasvoillaan. Uusin kouristus oli vakava. Todella vakava. Jopa Niz oli kuullut raksahduksen tämän rintakehän sisältä.

”Lheko!” Niz parkaisi. Kal-soturi nyökkäsi ja poimi tälle sotilaidensa rivistä ojennetun keltaisen vyyhdin. Hän ojensi sen sitten vuorostaan Nizille, joka alkoi hätäisesti käärimään Xeniä siihen. Keltainen kangas näytti vähän kuin huopaviltiltä, mutta välittömästi, kun se kosketti Xeniä, tämän katse rauhoittui ja ruumis veltostui.

”Mitä sinä teit?” Killjoy kysyi, mutta ei vieläkään ollut liikkunut edes Xenin tueksi rientääkseen.

”Käärin hänet pysäytettyyn aikaan”, Niz selitti. Se kuulosti aivan järjettömältä, mutta kun toa seuraavan kerran nosti kankaaseen käärityn Xenin pystyyn, oli tämä jähmettynyt täysin paikalleen. Silmät kiiluivat avonaisina, mutta rauhallisen näköisinä. Vahkin rinta ei enää kohoillut hengityksen tahdissa eivätkä raajat vispanneet.

”Tuon pitäisi ostaa meille hieman aikaa. Pitää kuula aisoissa vielä vähän aikaa.”

Lheko oli lopulta se, joka nosti Xenin maasta ja kantoi tämän keltaiseen käärittynä Killjoyn luokse. Se oli kuin toisinto siitä hetkestä Onu-Metrusta, kun Mustan Käden tukikohta oli sekuntien päässä Abzumon julmasta tempusta. Tällä kertaa Xen oli kuitenkin vielä kokonainen. Lheko laski tämän Killjoyn vierelle ja palasi joukkojensa luokse. Killjoy kosketti Xenin kasvoja varovaisesti. Ne olivat yhä lämpimät. Ja vaikka tämän katse oli lasittunut paikalleen, oli selvää, että tyttö oli edelleen hengissä.

”Kuinka kauan tuon pitäisi kestää?”

”Tarpeeksi kauan, että ehdimme keskustella”, Niz hymähti. ”Lähdetäänkö pienelle kävelylle?”

Killjoy ei olisi halunnut poistua Xenin rinnalta, mutta Niz oli jo lähtenyt testaamaan uusia jalkojaan ja kävelemään hitaasti rantaviivaa pitkin. Killjoy halusi varmistua tyttönsä turvallisuuden, joten hän käänsi katseensa vaativasti Lhekoon ja sai vastaukseksi ymmärtäväisen nyökkäyksen. Sen turvin hän vastahakoisesti lähti harppomaan Nizin perään.

”Huomaan, että en saanut sinulta niin lämmintä vastaanottoa kuin Xeniltä”, Niz huokaisi kuullessaan Killjoyn takanaan.

”Mistä edes tiedän, että olet oikeasti sinä? Olen kuullut tänään paljon asioita ja aika harvat niistä sisältävät järkeä. Sinä kaikkein vähiten.”

”Kysy minulta jotain, minkä vain minä tietäisin”, Niz maanitteli. Killjoy kuitenkin tiesi jo täsmälleen, mitä kysyä.

”Mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoin sinulle ennen hääseremoniaamme?”

”Sinä olet jo noitunut itsesi melkein kaikkiin ajatuksiini”, Niz virnisti. Vastaus kevensi Killjoyn oloa hieman. Tai ainakin se avasi erilaisia haavoja kuin ne, missä piti huolehtia, kenen kanssa hän edes keskusteli.

”Niz… mitä helvettiä täällä tapahtuu?”

He olivat pysähtyneet. Äiti oli alkanut tekemään jotain keskellä mertaan. Tämän pihdit ja kädet vispasivat edestakaisin kuin se olisi kutonut jotain.

”Helvettiä juuri. Me olemme siellä. Tai ainakin yhdessä niistä. Tämä on se paikka, jonne Äidin siunaamat tulevat kuollessaan.”

”Tuo ei vastannut kysymykseeni”, Killjoy murahti.

”Mutta sinun on tärkeää ymmärtää se”. Niz huokaisi. ”Nämä… arkkikranat… Feä Ondot, sitovat meidät tänne pysyvällä tavalla. Kumpikaan meistä ei olisi täällä, jos Äidin liha ei olisi säilönyt sielujamme. Tai… ainakin minun sieluani.”

”Ymmärsin jo perusteet. Tulinoita sitä, Tulinoita tätä. Silvottu Äiti, lihat kuuliin ja kuulat tyyppeihin”, Killjoy tilitti.

”Niin. Tulinoidan ja tohtori Delekin tekojen vuoksi me täällä olemme, mutta se ei ole se syy, miksi tämä on tärkeää ymmärtää.”

”Vaan?”

”Vaan se, mihin he arkkikranat suunnittelivat alun perin”, Niz selitti. Killjoyn oli pakko myöntää, että hän oli kiinnostunut. Yönmusta käki oli laskeutunut jonnekin bahrageista tipahtaneiden jäänteiden päälle ja nokki sitä nyt vimmatusti.

”Niitä on kaksitoista syystä”, Niz selitti. ”Ne ovat ansa. Tohtori Delek tiesi, että jos joku joskus saisi ne käsiinsä hänen jälkeensä, niillä voisi yrittää tehdä hirvittäviä asioita. Hän jakoi silvotun Äidin niihin sellaisella tavalla, että jos joku yrittäisi käyttää niistä kaikkia, se vain tappaisi käyttäjänsä. Se oli, mitä Qwienne Puhtaalle lopulta kävi. Tosin hän ei päätynyt kuollessaan tänne, kiitos Cestainun varotoimenpiteiden. Hänet täytyi pitää peruuttamattomasti pois ajan syntysijoilta.”

”Mutta hän oli täällä… tätä paikkaakin kutsuttiin Valkoisen Valtakunnaksi”, Killjoy ihmetteli.

”Se ei koskaan ollut Qwienne. Hänen sielunsa lepää Tarkastajan tuonelassa ja on ollut siellä aina. Se asia, jonka kanssa olet keskustellut, Bianca, oli valhe, jota Ficus on kaiken aikaa kertonut itselleen.”

Killjoy oli jopa kysynyt sitä ääneen Peelon kanssa keskustellessaan. Miksi Kranalassa oli aina vain Bianca eikä koskaan Ficusta?

”Eli… jos kaksitoista arkkikranaa vain tappaa käyttäjänsä… Ficus ei olisi koskaan onnistunut siinä, mitä hän yrittää?”

”Niin”, Niz huokaisi. ”Ja minusta tuntuu, että hän ymmärsi sen jopa itsekin. Ainakin se asema, jonka hän on itselleen rakentanut, näyttää toimivan ihan ilman Feä Ondojakin. En usko, että hänen maailmanloppunsa todellisuudessa nojasi kovinkaan moneen arkkikranaan. Hän olisi varmasti pystynyt toteuttamaan suunnitelmansa jo kahdeksalla. Ehkä vähemmälläkin.”

”Hän olisi voinut vain tehdä sen…” Killjoy kuiskasi. Käki oli lopettanut lihan nokkimisen ja oli nyt kääntynyt katsomaan suoraan keskustelevaa kaksikkoa. Killjoy huomasi nyt, miten kummalliselta se näytti. Se oli täynnä punaisia silmiä, jotka tuijottivat häntä myös.

”Miksi et vain kertonut tätä minulle aikaisemmin? Mistä sinä edes tiedät tämän kaiken?”

Niz osoitti kohti Äitiä ja hymyili. Killjoy asteli viimein vaimonsa rinnalle ja katsoi, mitä merellä tapahtui. Hän näki nyt, että Äiti punoi jonkinlaista seittiä. Keltainen massa erittyi jostain sen sisuksista ja punoutui kangasmaisiksi säikeiksi tämän otteessa. Nyt yksi niistä oli valmis ja Äiti kurotti korkealle kohti taivaita ja pingotti sen jonnekin näkymättömiin niin, että se taivasta halkoen kulki sitten aivan maahan asti.

”Tuo on hänen lahjansa meille”, Niz selitti. ”Aikaa. Se tulee hänestä. Ja silloin, kun kaikki kolme kuoleman väriä loistivat vielä taivaalla, aika oli se, joka sitoi luomakunnat yhteen.”

”Ilman aikaa ei valinnoilla ole seurauksia. Ilman aikaa ei kukaan saavuta kohtaloitaan. Sitä Totuutta ei Setheus ymmärtänyt, eikä siihen ole Syvällä Naurulla sanaakaan sanottavanaan.

Äiti lausui sanat melankolialla, jollaista Killjoy ei ollut siihen saakka vielä kuullut.

”Hän antoi ajan maailmallemme, jotta meillä olisi myös se kaikki muu. Ilman aikaa kaikki muutkin vanhoista hyveistä vain seisovat paikallaan”, Niz selitti. ”Ja sitten Tulinoita miltei poltti sen kaiken. Ilman Cah’vadokia ja Gah’vadokia sekin vähäinen aika, mitä jäljelle jäi, olisi menetetty. Jopa Ficus tai… Bianca… kaikessa suuruudenhulluudessaan lopulta suojeli sitä, mitä meillä oli.”

”Luomakunnan aika oli pysähtyä kokonaan Tulinoidan ahneuden vuoksi. Maailma jatkui, koska viimeiset säikeet eivät sammuneet, ja koska liha, jonka minä ja aviomieheni teille loimme, jatkoi sykkimistään etelässä. Aika jatkui. Elämä jatkui. Vaikkakin vääristyneenä ja viimeisiään vedellen. Ja nyt me voimme alkaa korjaamaan sen, mitä Adorium Selecius rikkoi.”

”Hetkonen… aviomiehesi?”
Niz ei ilmeestään päätellen ollut kovin tyytyväinen, että se oli se asia, johon Killjoy tarttui.

”Väitätkö, ettei kaltaiseni kykenisi rakkauteen?”

Killjoy ei vastannut, ainoastaan katsoi, kun Äidin punomat kaksi uutta ajan säiettä pingottuivat kosmokseen.

”Kun yritimme pysäyttää Ficuksen, minä tartuin yhteen noista. Äiti opasti minut sinne. Cestainu ei tiennyt, että olin siellä oikeasti niiden vuoksi. Ja kun tartuin siihen, minä näin…”

”… kaiken?” Killjoy kysyi.

”Kaiken lopun”, Niz sanoi murheellisena. Käki kukkui. Äiti hykerteli uutta säiettä punoessaan.
”Katsos… ajalla on myös ikävä varjopuoli. Se on se syy, miksi arkkikranat lopulta tappavat sen, joka ottaisi ne kaikki. Se syy, miksi Äidinkin liha lopulta hajoaa ja mätänee pois. Se on ajan luonne. Se on kaunista, koska se kestää hetken ja tulee sitten päätökseensä.”

Niz käänsi katseensa taivaalle. Killjoy näki tämän silmistä, että tämä ei kyennyt katsomaan Baterraan suoraan. Killjoykin vilkaisi sinne. Hän tuijotti tyhjyyttä sen sydämeen hetken ja ymmärsi viimein, mitä Niz tarkoitti.

”Siksi Ficus onnistui repimään tuon taivaankanteen arkkikranoilla”, Killjoy kuiskasi. ”Koska ne ovat pohjimmiltaan aikaa ja ajan lopussa on…”

”Tyhjyys”, Niz täydensi. ”Kaiken puute. Musta aurinko, Baterra.”

”Endon”, Äiti lausui.

”Ja minä näin sen”, Niz jatkoi. ”Miten se tapahtuu. Kuinka loputkin tähdistä pimenevät sen syödessä kaiken.”

Niz huokaisi syvään. Seuraavien sanojen löytäminen oli tälle selvästi vaikeaa. Killjoyn reaktio olisi ollut viimein sulkea Niz syleilyynsä, mutta tämän hopeista rankaa tuijotellessaan hän esti kuitenkin itseään.

”Minä muistan, kuinka sinä aina kysyit, miksi kaikki tuntuu aina niin tyhjältä. Kuinka tuijottelit tähtitaivasta ja mietit, mikä sen kaiken merkitys on. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta tyhjyys on aina kutsunut sinua. Ja… kaipa silloin, kun teimme Xenin yhdessä, toivoin, että se olisi tarpeeksi täyttämään sen aukon sydämessäsi, mitä minäkään en kyennyt täysin paikkaamaan.”

”Se täytti”, Killjoy vastasi. Hän otti viimein kypärän pois päästään ja katsoi vaimoaan syvälle tämän keltaisiin silmiin.
”Siksi minä tarvitsen apuasi. Sinä teit sen hänen kuulansa. Auta minua korjaamaan se.”

”Se, mitä minä en silloin ymmärtänyt, oli, että se oli virheistä kaikkein pahin”, Niz jatkoi välittämättä Killjoyn pyynnöstä. ”Kun kosketin sitä säiettä, minä ymmärsin. Loppu, jota yritimme estää Ficusta toteuttamasta, ei ollut koskaan tulossakaan. Hän on rikki. Niin rikki, ettei hän koskaan olisi saanut suunnitelmaansa loppuun saakka.”

He kääntyivät katsomaan taakseen. Kal-kaartin keskellä horrokseen vangittu musta hahmo ei liikahtanutkaan.

”Mutta sinä sen sijaan…”

Killjoy kääntyi katsomaan Niziä hämmentyneenä, mutta toa ei enää vastannut katseeseen. Se oli maassa ja vältteli kaikin voimin harmaita kasvoja.

”Miten niin minä?”

”Kun Xen kuolee… palaat takaisin siihen synkkyyteen. Älä valehtele itsellesi. Sinä tuijottelet mustaa aurinkoa kuin se olisi vaivainen tähdenlento. Olet ajatellut sitä ennenkin. Mitä tekisit maailmalle, jos Xen ei selviäkään tästä?”

”Puhut hulluja!” Killjoy puolustautui. ”Sitä paitsi, sillä ei ole mitään väliä. Jos vain autat minua korjaamaan kuulan!”

”Se ei ole, mitä minä siinä ajan säikeessä näin”, Niz kiristeli hampaitaan. ”Se koston kierre, johon sinä vajoat, ei koskaan lopu. Eikä olosi muutu paremmaksi repimällä Matoro Mustalumelta jalat ja käsi irti. Eikä ruumiisi parane ampumalla Viimeisen Vartijan. Mutta sinä vain jatkat, kun et muita vastauksia saa. Kunnes katseesi siirtyy tähtiin ja alat syyttämään niitä kaikista murheistasi.”

”Puhut paskaa.”

”Vannon, etten.”

”Sinä valehtelet taas.”

”En valehtele.”

”NO MIKSI HELVETISSÄ MINÄ SITTEN EDES OLEN TÄÄLLÄ?”

”Koska aika ei ole kohtalo”, Niz tyynnytteli. ”Koska sitä voi muuttaa. Varovasti. Pienillä valinnoilla. Kulkemalla täsmällisesti vapauden ja kohtalon rajalla.”

Killjoy rauhoittui hieman. Hän puri hammastaan, mutta ei kyennyt estämään itseään ajattelemasta sitä viimeistä keskustelua, jonka hän oli käynyt Codyn kanssa ennen lähtöään. Sitä samaa, jonka vuoksi hän oli jättänyt rannetietokoneensa komentajan hoiviin.

”Auta minua”, hän kuiskasi. ”Auta Xeniä…”

”Kulta… minä en voi.”

Killjoyn katse ei irronnut Nizistä. He tuijottivat toisiaan taas suoraan silmiin, pienen hetken täysin hiljaa.

”Sitä hänen kuulaansa ei ole yksinkertaisesti tehty kestämään. Eikä kyseessä ole edes se, että kuori olisi hauras, vaan se, miten se on tehty. Se sielujen sidos, jotka muodostavat Xenin, on luonnostaan epävakaa. Vaikka kyseessä olisi Äidin itsensä mahti yhdistettynä tohtori Delekin paljon edistyneempään tieteeseen, se ei riittäisi. Ja minä en koskaan päässyt lähellekään sitä. Vaikka onnistuisimme pelastamaan hänen sielunsa nyt, kymmenen tai kaksikymmentä vuotta eteenpäin se alkaa hajota uudestaan. Tästä ei ole olemassa versiota, jossa hän selviää hengissä. Hänen kuulansa murtuu. Se on vain karu totuus.”

Killjoy kuunteli Nizin selitystä suu ammollaan. Ajatukset raksuttivat. Niin myös kellokoneistot, joiden lähdettä hän ei vieläkään ymmärtänyt. Sitten hän asetti kypärän takaisin päähänsä ja lähti marssimaan takaisin kohti Xeniä.

”Minä vien hänet takaisin kotiin ja kokeilen itse. Ei se voi olla vaikeaa, jos sinun kaltaisesi aivokuollut ääliö pystyy siihen.”

Kuului valtava metallin räsähdys, kun hopeinen kaarti asettui muodostelmaan Killjoyn tielle ja asetti keihäät tanaan. Killjoy kallisti päätään niille ja kääntyi sitten taas Niziä kohti, joka ei kuitenkaan seurannut häntä.

”Käske uhrejasi väistymään.”

”En käske”, Niz vastasi.

”Päästä minut.”

”Eikö Ourgos kertonut sinulle, että Tulinoidan holvikaaret toimivat vain yhteen suuntaan? Täältä ei ole tietä pois, ellei Äiti sinulle sellaista avaa.”

”Päästä. Minut!” Killjoy tivasi ja astui takaisin Nizin luokse ja työnsi sormensa tämän naamion otsaan.
”Minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Saatana soikoon, kun edes kuolema ei säästä minua sinun iänikuisilta valheiltasi. Koko sen ajan, kun olimme yhdessä, pelkkiä valheita. Ensin valehtelit siitä, että ette olleet enää yhdessä Ficuksen kanssa. Sitten piilottelit Zorakia, sitten valehtelit Kaleista. Helvetti! Valehtelit Cestainulle, miksi yrititte pysäyttää Ficuksen. Varmaan saatana valehtelit häävalassasikin, kun sanoit ’tahdon’! No arvaatko mitä, minä en enää tahdo. Minä tahtoisin, että sinä olisit pysynyt kuolleena tai Ficuksen sisuksissa, koska helvetti soikoon ainakin Ficus ymmärtää, MIKSI TÄSSÄ HELVETIN MAAILMASSA ELÄMINEN ON JATKUVASTI NIIN SAATANAN PERSEESTÄ! Jopa hän… JOPA HÄN OLISI VARMASTI YRITTÄNYT PELASTAA SARAJIN, JOS HÄNELLÄ OLISI OLLUT SIIHEN MAHDOLLISUUS! JA SINÄ ET LAITA TIKKUASI RISTIIN SEN AINOAN ASIAN ETEEN, MINKÄ ME TEIMME YHDESSÄ, MIKÄ ON PELASTAMISEN ARVOISTA! KOSKA HENKI PARATKOON ME KAKSI OLIMME PASKIN PARI MITÄ LUOMAKUNTA ON KOSKAAN NÄHNYT!”

Killjoyn raivonpuuska oli viimein tarpeeksi Nizille. Tämä työnsi Killjoyn syyttävän sormen pois silmiensä edestä ja läimäisi avokämmenellä Killjoyn kypärää. Kal-metalli väreili ilmassa niiden kohdatessa.

”XEN ON HITTO SOIKOON KONE! Hän on tieteellinen koe! Ymmärrätkö? KOE! Se, että olet jotenkin onnistunut sitomaan koko olemassaolon merkityksesi tyttöön, jonka AINOA POINTTI oli olla mielikuvitusta kutitteleva TESTI, on pöyristyttävää ja lapsellista ja jättää sopivasti huomiotta sen faktan, että SINUN TYHJYYTTÄ JANOAVA, TYHJÄSTÄ SIINNYT SIELUSI EI VÄLITÄ MISTÄÄN MUUSTA! Katso ympärillesi! Me olemme jumalan hovissa. JUMALAN! Ja sinä välität vain tytöstä, joka kuolee joka tapauksessa kuin sinulla ei ole maailmalle mitään muuta annettavaa!”

Hiljaisuus laskeutui. Hetken aikaa kuulosti siltä kuin merikin aaltoineen olisi pysähtynyt. Kalit seisoivat täysin paikallaan. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun käki pyrähti jälleen lentoon kohauttaen siipiään.

Killjoyn nyrkki liukui tämän käden uumeniin ja ampumavalmiudessa humiseva tykki valmistautui ampumaan. Niz oli nostamassa käsiään päänsä suojaksi, mutta viime hetkellä Killjoy käänsikin aseensa taakseen ja laukaisi sen. Se osui häntä lähimpänä ollutta Kalia kaulaan ja energia-ammus kärvensi tämän pään sisältä päin. Soturi rämähti maahan aivojen materiaali ilmiliekeissä. Muilta Kaleilta ei kestänyt kauaa mobilisoitua, mutta keihäin varustetut joukot eivät mahtaneet paljoa kenraalille, joka ampaisi välittömästi taivaalle tytärtään tähystäen.

Uusi holvikaari ehti olla paikallaan vain hetken. Sieltä valui ensin ulos tyrskyjä merivettä. Sitten alkoi kuulua marssia. Kaksitoista hopeisena kiiltelevää jalkaparia saapui Lhekon luokse yksi kerrallaan. Niistä kaksi perimmäistä kantoi mukanaan ruumista. Makutan silmissä ei palanut enää valo. Cestainu Kuolematon oli viimein siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

”Olet myöhässä, Torie”, Lheko sanoi happamasti, kun Tarkastajan ruumista kantaneiden Kalien johtaja asteli tämän rinnalle. Killjoy näki ilmastakin käsin, että nämä Kalit olivat erilaisia. Ne olivat raskaampia ja tyylitellympiä, ja jokaisen niistä kasvoja koristi identtinen Hau, jossa oli puoliskoja erottava linja keskellä kasvoja. Killjoy oli nähnyt ne ennenkin Tarkastajan kartanon valtaistuinsalissa.

Yksi niistä torjui sitä kohti ammutun ohjuksen ilmasta sauvallaan. Yksi Lhekon kaartilaisista ei ollut aivan niin onnekas, sillä räjähde oli lentänyt suoraan tämän silmäaukosta sisään. Vaikka legioona oli kuoreltaan vankka, oli heitä ilmassa kiertelevän Killjoyn osumatarkkuus vaikuttava.

Ja hän oli viimein löytänyt Xenin. Kalit olivat raahanneet tämän Ficuksen rinnalle uinumaan. Punaisen nutun ja keltaisen huovan näki jo kaukaa. Miettimättä enempää hän syöksyi tytärtään kohti valmiina ampaisemaan tämä sylissään kohti taivasta. Hypoteesi saisi toimia heidän turvapaikkanaan, kun hän suunnittelisi seuraavaa siirtoa.

Oli kuitenkin virhe tulla niin alas niin lähellä legioonaa. Torien ryhmästä yksi oli heittänyt keihäänsä täydellisessä kaaressa niin, että se läpäisi Killjoyn selkämoottorit sivusuunnassa. Hänen lentoratansa jatkui reilusti yli alkuperäisestä tarkoituksestaan ja valkoinen sora otti hänet vastaan noin viisikymmentä metriä kohti sisämaata.

Niz oli rientänyt Lhekon rinnalle katsoessaan, kuinka Killjoy putosi. Oli selvää, että tämä ei pysyisi maassa kauaa.

”Onko se asia, jonka rakensimme Zorakin kanssa, yhä toiminnassa?”

”Kyllä on.”

Niz nyökkäsi huojentuneena ja otti useamman askeleen taaksepäin. Muiden Kalien edetessä varovaisesti Killjoyta kohti, kajahti Lhekon keihäs neljä kertaa maahan.

”Tuokaa Gekutok.”

Kun Killjoy sai nostettua päänsä viimein sorasta, hän tunsi jo, ettei lentoon nouseminen ollut enää vaihtoehto. Kal-metallista tehty keihäs oli lävistänyt heikommasta metallista tehdyt plasmamoottorit kuin veitsi voita. Oli ollut virhe yrittää kaapata Xen, ennen kuin vihollisia oli ensin harvennettu.

Hän havahtui siihen, että koko Kranalan tanner värähteli. Hän vilkaisi ensin meressä seittiään punovaan Äitiin, mutta ääni ei näennäisesti lähtenyt siitä. Sitten hän huomasi hopeisen kolossin, joka lähestyi häntä hitaasti Kalien joukosta.

”Miksu… mikä helvetti tuo on?” hän kysyi. Ei vastausta. Ei tietenkään, miten hän oli saattanut unohtaa?

”Bianca?” hän yritti epätoivoisesti. Ei taaskaan vastausta. Sen hän osasi jo arvatakin. Lähestyvä kolossi oli ainakin kymmenen metriä korkea, kauttaaltaan hopeisen metallin peitossa, olkapäät ja selkä täynnä aseita, joista osa muistutti Mustan Käden tekemiä, mutta osa kuin niiltä plasmakanuunoilta, mitä hän oli nähnyt Feterrojen käyttävän. Se lähestyi hitaasti, mutta lähestyi kumminkin.

Ennen kuin Killjoy edes ehti aloittaa spekuloimaan sen heikkouksia, kuului hänen kypäränsä päältä pienoinen kopsahdus. Infernaalinen käki oli laskeutunut hänen kypäränsä päälle ja naputteli nokallaan sen visiiriä hänen oikean silmänsä kohdalta. Kuului hentoa kilinää, kun nokka kohtasi kypärän pinnan. Sitten, pienen hetken siinä naputeltuaan, se vaikutti tyytyväiseltä siihen, mitä oli tehnyt ja pyrähti takaisin lentoon. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa pohtia sen merkitystä, kun valtava valonsäde nirhaisi hänen olkapäätään. Jopa Kal-metallin läpi hän tunsi sen sairaalloisen kuumuuden. Mäki Killjoyn takana katosi tulipalloon ja paiskasi hänet maahan.

Sen täytyi olla peräisin kolossin aseista, mutta ammus oli muistuttanut enemmän valonsädettä kuin projektiilia. Sitten niitä tuli kaksi lisää. Jokainen osuma muovasi uudestaan maastoa. Niin voimakkaat olivat sen iskut. Killjoy sytytti ionikilpensä ja miekkansa. Valo valoa vastaan, siis.

Torie katsoi taistelua etäämmältä. Näytti siltä, että Killjoy oli onnistunut kuromaan itsensä ja Gekutokin välissä olevan etäisyyseron kiinni onnistuneesti. Tämän aseet sivalsivat nyt Kal-Feterran jalkoja tuloksetta. Niin läheltä Gekutokin osumatarkkuus kuitenkin laski dramaattisesti. Noin neljäkymmentä Lhekon legioonalaista haki asemiaan taistelun ympäriltä. Ne piirittäisivät Killjoyn ensin.

Hän vilkaisi vierellään uinuvaa kaksikkoa. Puhdistaja näytti kahleisiinsa nähden yllättävänkin levolliselta. Xen sen sijaan näytti siltä kuin olisi vain jäädytetty paikalleen kesken lauseen. Torie sääli tätä hieman. Cestainun viimeinen toive olisi ollut, että vahkityttö olisi vielä saanut nähdä oman tähtensä päivänvalon.

Cestainun ruumis oli asetettu rantaveteen Äidin eteen, jossa tämä nyt saisi levätä. Äiti näyttäisi heille tien tulevaisuuteen. Aivan kuten Niz oli heille luvannut.

Gekutokin valonsäteet osuivat viimein kohteeseensa. Neljän Kal-sotilaan kanssa samaan aikaan kamppailtuaan Killjoy ei ollut ehtinyt väistää lähietäisyydeltä ammuttua sarjaa. Kuumuus oli helvetillinen – hänestä tuntui kuin hänen sisuskalunsa olisivat olleet liekeissä – iskusta syntynyt paineaalto oli niin luja, että se täräytti häneltä tajun kankaalle haarniskan sisältäkin.

Sitä tajuttomuutta kesti ainoastaan muutaman sekunnin, mutta se oli tarpeeksi hyökkääjille. Kun hän avasi silmänsä, natisi hänen kypäränsä tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt. Neljä keihästä oli survottu kypärän erinäisiin saumoihin ja ne väänsivät lujaa. Kal-metalli Kal-metallia vasten Killjoy tiesi, että se riittäisi. Hän käynnisti jalkapohjissaan selviytyneet rakettimoottorit ja onnistui kiihdyttämään itsensä maata pitkin etäämmälle juuri sillä hetkellä, kun kypärä murtui.

Sen koko yläosa irtosi. Repeytyi kaulasuojan yläpuolelta ja lensi jonnekin soraan. Hän oli kuitenkin onnistunut välttämään pistot täpärästi ja ottamaan hieman etäisyyttä lähimpiin hyökkääjiin. Gekutokin takaa hän kuitenkin huomasi heti uutta liikettä. Hän ehti nähdä Lhekon heilauttavan kättään kerran. Jostain syystä Killjoylla oli kuitenkin vaikeuksia tarkentaa katsettaan siihen. Oikeastaan, hänen näkökenttäänsä oli ilmestynyt jonkinlainen valtava musta alue, joka tarkoitti, että hänen täytyi kääntää päätään kokonaan, jos halusi nähdä vihollisensa kunnolla.

Sitten hän tunsi piston päänsä oikealla puolella. Ja pisto muuttui nopeasti hirvittäväksi vihlonnaksi. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?

Hän käänsi katseensa taakseen ja huomasi Lhekon keihään maassa vain muutaman metrin päässä. Se oli punaisen veren peitossa. Mihin se oli muka osunut? Adrenaliini ei yksinkertaisesti antanut hänen ymmärtää, ennen kuin hän tajusi, että hänen oikealle poskelleen valui koko ajan jotain kuumaa.

Keihäs oli tullut niin nopeasti, ettei hän ollut yksinkertaisesti ehtinyt reagoida. Se oli lävistänyt hänen päänsä täsmälleen oikean silmän kohdalta. Ja kun hän tajusi sen, kipu viimein asettui paikoilleen. Legioonan johtaja oli käyttänyt tilaisuutensa tappavan tarkasti.

Killjoy läimäisi kädet reiän kohdalle, mutta siitä ei ollut hyötyä. Vuoto tuli hänen päänsä sisältä. Hän kopeloi takaraivoaan ja tunsi keihään ulostuloreiän. Hänen polvensa pettivät viimein. Hän tunsi, kuinka hänen ruumiinsa veltostui. Keihäs oli vienyt mukanaan jotain muutakin kuin silmän.

”Jos olisit vain kuunnellut minua”, Niz lausui surumielisesti. Kalit olivat tehneet tälle tilaa ja toa asteli nyt yksin kohti Killjoyta kyyneleet poskillaan vuolaasti virraten.

”Mutta minä tiesin, millainen sinä olet. Sanat eivät riitä täyttämään sitä tyhjyyttä, joka sinua kalvaa. Sinun tulee nähdä, kuten minäkin olen sen nähnyt. Olen pahoillani, ettemme voineet ratkaista tätä millään muulla tavalla.”

Äidin kaksi etummaista raajaa laskeutuivat taivaista Nizin molemmille puolille ja alkoivat punomaan uutta säiettä. Killjoylla ei ollut enää voimia vastata. Hän vain katsoi, kuinka keltainen säie Nizin yläpuolella alkoi värisyttää ilmaa heidän ympärillään.

”Sinulle, uskollisin seuraajani, minä uskon taivaiden muovaajan paikan. Ole sinä minun uusi Ourgokseni. Taivuta aika tahtoosi niin, että valomme voi taas paistaa maailmojen taivailla.”

Sitten Äiti repäisi hädin tuskin syntyneen säikeen kahtia. Repeämiskohta rikkoi äänivallin. Pamahdus oli korviahuumaava, mutta Killjoyn päässä soi jo niin pahasti, että hän hädin tuskin kuuli muutenkaan. Ainoaa silmäänsä siristelemällä hän kuitenkin näki, kun jotain kultaista tippui säikeen rippeistä maahan Nizin eteen.

Se oli selvästi naamio, mutta Killjoy ei koskaan ollut nähnyt mitään sen kaltaistakaan. Ja sen molemmilla sivuilla sitä puristi kaksi oranssia pientä kättä, jotka suihkusivat verta ympäriinsä. Ne olivat leikkautuneet ranteiden kohdalta kuin se olisi revitty niine päivineen edellisen omistajansa kourista.

Niz irrotti hellästi irtokädet naamion sivuilta ja katsoi sitä hetken. Se oli kaunein asia, mitä hän oli koskaan eläessään nähnyt. Se selittämätön taito, jolla jokainen sen pinta oli kaiverrettu, oli todella kaiken sen odottamisen arvoista.

Sitten hän nosti sen kasvoilleen vanhan naamionsa päälle, ja kultainen valo täytti hetkeksi koko kosmoksen.

”Suojelkoon se sekä sinua että Inivahin ikuista perintöä.”

Ja kun sen valo viimein hälveni, näki Killjoy heti, mitä se antoi Nizin tehdä.

Horisontissa risteilevät ajan säikeet olivat heränneet henkiin. Ne taipuivat ja kaartuivat kohti Nizin taivasta kohti ojennettuja käsiä. Ne tanssivat hänen ympärillään kuin näkymätön tuuli olisi niitä ohjannut, mutta todellisuudessa se oli Niz, joka niitä komensi. Aika itsessään oli taipunut hänen tahtoonsa.

”Jos vain olisi ollut jokin muu keino”, Niz lausui. Hänen äänensä oli muuttunut. Vanha teeskenneltykin lempeys oli kadonnut, kun taivas säkenöi tämän uuden mahdin edessä.

Ja juuri, kun Killjoy oli saanut kerättyä tarpeeksi voimia sanoakseen jotain, alkoi maa hänen ympärillään täristä. Messinkiset sirpaleet rantahietikon sisällä olivat alkaneet nousta ilmaan. Biancan kellokoneiston rippeet kasasivat itseään hänen selkänsä taakse. Ja juuri, kun hän oli kääntymässä katsomaan sitä, ampaisi yksi Nizin pyörittelemistä ajan säikeistä hänen kallossaan olevasta reiästä läpi.

Se nosti hänet ilmaan. Täytti aukon hänen kallossaan. Viisti reunoilla pilkistäviä aivoja ja nosti hänet korkeuksiin. Hänen koko ruumiinsa roikkui hetken aikaa sen varassa, kun Niz ohjasi loputkin säikeistä hänen ympärilleen. Ne sitoivat hänet jokaisesta raajasta uudelleenkasattuun koneistoon.

”Kuinkakohan monta kertaa luulet, että sinun pitää elää koko elämäsi uudelleen, että ymmärrät, mille tielle olet astumassa?” Niz huokaisi.

Taivaita kohti kurotteleva valtava kello toivotti uuden kaikkinäkevänsä tervetulleeksi. Killjoy kuuli sen ensimmäistä kertaa, niin kuin se todella oli. Hän ymmärsi nyt, ettei häntä hänen koko elämänsä riivannut kellojen tikitys ollut koskaan peräisin Biancan koneistosta, vaan hänen omastaan.

Ja ajan säikeet päättivät, että hänet oli tuomittu näkemään se kaikki uudestaan ja uudestaan. Jokainen hetki, jonka hän oli koskaan kulkenut, tapahtuisi ikuisesti uudelleen ja uudelleen. Hän tiesi sen jo. Hän tiesi, ettei sitä Totuutta, jonka Niz luuli hänelle näyttävänsä, ollut oikeasti olemassa.

Hän ei voinut kuin nauraa. Se oli kaikki yhtä vitsiä vain. Pienen hetken ajan sillä rannalla keskustellessaan hän oli onnistunut vielä kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa he kaikki kävelisivät sieltä pois yhdessä. Sen elämän, jonka hän olisi kaikista maailman asioista eniten tahtonut.

Sen sijaan hän sai kaiken sen, mitä hän jo katui. Siinä oli tarinallista ironiaa. Joten hän ei osannut kuin nauraa. Kellokoneiston ja ajan säikeiden lukitessa hänet paikoilleen, Niz ja Lheko vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He eivät nähneet samaa ironiaa, minkä Killjoy näki.

Ja niin Nui-Kralhi otti paikkansa Äidin perillisenä. Ei vain ajan, vaan myös tyhjyyden uutena kuninkaana. Tuomittuna ikuiseen kiirastuleen rattaiden raksuttaessa kaikkialla hänen ympärillään. Musta aurinko sykki taivaalla säestäen lopun aikojen alkua. Se väreili kuin joku jossain olisi yrittänyt ahmaista sen mahdin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ja hänen tyttärensä makasi maassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Pysäytettyyn aikaan käärittynä kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut hienoista sinistä hohtoa, joka paistoi tämän kankaisen vankilan alta.

Siitä hetkestä lähtien, kun Niz oli hänet laittanut horrokseen, oli hän käynyt vilkasta päänsä sisäistä keskustelua. Huolimatta siitä, että aika hänessä ei kulkenut, antoivat vapauden liekit hänen mielelleen kaikki tarvittavat työkalut vaellella.

Nurukan oli ollut antaessaan Deltan Xenin mukaan. Ja vaikka hän oli kammonnut ajatusta kantaa sitä jälleen, oli maan toan kauaskatseinen varotoimi kantanut hedelmää.

”Minä en edelleenkään näe enkä kuule mitään. Joko on tullut aika?” Xen kysyi ajatuksissaan. Hänen olemassaolonsa oli kummallinen. Kaikki hänen aistinsa olivat täysin jumissa, mutta ajatus juoksi sirun ansiosta oikein mallikkaasti.

”Yritin tukkia auringon sen toisesta päästä siinä onnistumatta. Meidän täytyy silti yrittää”, Itroz huokaisi.

”Miten luulet, että onnistumme siinä? Onko se edes mahdollista täältä käsin? Sinähän sanoit, että tämän paikan Baterra ei ole vielä täysin todellinen”, Xen ähkäisi.

”Mietitään sitä sitten, kun olemme irti näistä kahleista.”

”Tämä pahainen huopa ei ole ongelma. Uskon, että saan sen kyllä hajalle. En vain tiedä, joko on oikea hetki.”

Enkeli hänen mielessään hiljeni hetkeksi pohtimaan. He tunnustelivat yhdessä mieliä ympärillään. Suurimmassa osassa niistä ei liikkunut mitään, mutta loppuja kuuntelemalla he tulivat yhdessä siihen tulokseen, että hetki, jota he olivat odottaneet, oli käsillä.

”On aika levittää siipemme, Sanansaattaja. Nyt on se aika, kun meidän työmme alkaa.”

Maihinnousu Le-Metruun

Vaellus jatkui. Enää eivät nummet Vaeltajaa innostaneet. Ei meri kiehtonut eikä vuoret kutsuneet luokseen. Pimeys oli maisemat vienyt ja tuulen vaimentanut. Tyhjyys nielaissut sen, minkä nimeen oli Vaeltaja sarastuksessa vannonut.

Mutta luomuksen into sai jalat vielä jaksamaan. Vaikka jokainen askel teki valtavasti kipeää, näki Vaeltaja luomuksessaan palon, joka muistutti ajan alusta, jossa sama into oli poltellut hänenkin rinnassaan.

Ja vaikka hän oli väsynyt, ruumis kipeä ja mieli synkkä, tiesi hän, että vielä oli jaksettava hetki. Sillä tie oli päättymässä pian. Sitä ei vielä nähnyt, mutta Vaeltaja tunsi sen. Niin pitkään hän oli tiellä kulkenut, että hän sen tiesi. Loppu oli lähellä.

Luomuksensa käteen tarttuen hän vaelsi vielä. Kohti vääjäämätöntä. Kohti paikkaa, jossa hän saisi viimein levätä. Siellä hän seisoisi taas selkä suorassa ja toivottaisi varjot tervetulleeksi sielun kotiinsa.

Cody hädin tuskin tiesi, mitä hän kiikarinsa läpi tuijotti. Rakennus kadun toisessa päässä oli sinisen häilyvän suojakentän verhoama. Sen lisäksi siihen piiskautuva sade sumensi myös hänen edessään olevan ikkunan. Hänen kiikaritähtäimensä oli kyllä kristallinkirkas, mutta hänen ja oletettujen vihollistensa välissä oli niin paljon lasia, vettä tai kummallista suojaavaa taikaa, että hänen ainoa silmänsä joutui todella töihin erottaakseen liikkeen vihollisten kaappaamassa rakennuksessa.

Lattialla kiväärinsä kanssa makaava vahki ei ottanut katsettaan irti kiikarista, kun kumarassa kävelevä veden toa astui hänen seurakseen kattohuoneistoon.

”Loput alueesta on kohta evakuoitu. Nurukan johtaa väkeä parhaillaan suojiin”, Naho ilmoitti. ”Mutta en pääse lähemmäksi rantaa selvittääkseni, mistä tuota voimakenttää generoidaan.”

Cody murahti tyytymättömästi, mutta hän ymmärsi kyllä vaikeudet. Suojakenttägeneraattori sijaitsi luultavasti jossain tähtäämänsä rakennuksen takana. Ja Kohiki-salmen ranta kuhisi sellaisen määrän vihollisia, että sinne meneminen olisi ollut itsemurhaa.

”Onko meillä kuvaa siitä, mitä on tapahtunut?” Cody kysyi.

”Räjähdyspaikoista kolme oli vankiloita. Neljäs oli kontrollihuone Ta-Metrussa, joka hallinnoi meriportteja”, Naho huokaisi.

”Siinä on järkeä. Tuskin haluaisivat, että läimäisemme ovet kiinni heidän nenänsä edestä. Onko meillä lukumäärää kadonneista vangeista?” Cody kysyi.

”Ainakin useita kymmeniä, ja osa heistä vaarallisia. Kaksi iskupaikoista oli pitkäaikaissäilytykseen käytettyjä laitoksia. Kolmas oli Po-Metrun kuulustelu- ja valvontayksikön säilö.”

”Kebabkuningas?”

”Kadonneiden listalla”, Naho harmitteli.

”Luulisi, että ei pääsisi hirveän pitkälle niillä jaloilla”, Cody tuhahti. Hän oli kääntänyt kiikarinsa maan tasalle ja seurasi, kuinka suurikokoinen ja piikikäs draakki ärjyi käskyjä sekavalle joukkiolle, joka oli vastuussa lähialueiden haravoinnista.

”Kuinka monta panttivankia luulet, että niillä on?” Naho kysyi. Cody nosti tähtäimensä taas rannalla sijaitsevaan suojattuun rakennukseen.

”Ainakin kymmenen. Voi olla enemmänkin. Sade tekee tähystämisestä haastavaa, eikä tuo suojakenttäkään erityisesti auta. Onko niiltä tullut mitään vaatimuksia?”

”Ei”, Naho huokaisi. ”Ja huomioiden, millaisella voimalla ne täällä ovat, en usko, että tässä on kyse neuvotteluedun saamisesta.”

Tilannetta oli kestänyt jo pari tuntia. Räjähdykset Le-Metrun eteläkärjessä olivat kiinnittäneet koko Ko-Metrun konklaavin jakamattoman huomion, mikä oli tarkoittanut, että kun iskut syvemmälle kaupunkiin olivat tapahtuneet, ei ollut jäänyt ketään, joka niihin olisi voinut reagoida. Lhikanin kaarti oli mobilisoitu välittömästi, mutta kommunikaatioliikenteen perusteella näillä ei ollut pienintäkään saumaa pysäyttää ympäri kaupunkia riehuvien Pimeyden Metsästäjien joukkoja.

Tilanne oli sietämätön. Metru Nuin suojelijat olivat vähissä, keli oli niin karmea, ettei laivastoa voitu mobilisoida, ja sitten oli se, mitä vahkeille oli tapahtunut…

”Onko Xenistä kuulunut?” Cody kysyi. Naho nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei Cody tähtäimeensä liimattuna sitä nähnyt.

”Hän on edelleen varma, että kyse on jostain muusta. Hän on koordinoinut vahkien saamista pois kaduilta. Ko-Metrussa laskettiin, että menetimme ainakin puoli tuhatta yksikköä, kun ne vain kävelivät mereen.”

”Perusteliko hän veikkaustaan mitenkään?” Cody kysyi.

”Hän sanoi, ettei kuullut kellokoneistoja enää.”

Cody murahti huolestuneena. Se yksi kerta, kun Biancasta olisi ollut jotain hyötyä, se valkoinen äpärä oli mennyt sammumaan heidän naamalleen. Se oli alkanut jo tunteja ennen Metsästäjien hyökkäystä. Suurin osa kaupungin vahkeista oli joko jäänyt kävelemään suoraa linjaa välittämättä, mitä eteen tuli, tai sammunut kokonaan.

Naho oli silti varma, että se oli ollut vain Metsästäjien operaation ensimmäinen aalto, vaikka Xen oli ollut lujana siitä, että kyseessä oli jotain muuta. Mutta olipa asia miten vain, he olivat yksin. Metru Nuita puolusti kahden toan ja kahden vahkin lisäksi vain yksi kenraali, jonka operaatio ei ollut mennyt yhtään sen paremmin.

”Miten Killjoylla menee?” Naho kysyi. Cody käänsi tähtäimensä kohti rantaviivaa, jossa ilmaan pysähtynyt punainen haarniska näytti siltä kuin aika olisi pysähtynyt sen ympäriltä.

”Oma hyödytön itsensä”, Cody tuhahti. ”Ne ovat testanneet aseitaan häneen, mutta toistaiseksi mikään ei ole tepsinyt. On kyllä vain ajan kysymys, että ne saavat nuo Styx-kanuunat kasaan.”

Killjoyn pysähtyneestä tiedustelulennosta oli jo miltei tunti. Siinä ajassa merestä oli noussut erilaisissa kapseleissa ainakin kuusikymmentä odinalaista soturia lisää. Rannassa vilisi nyt jo ainakin satapäinen joukko koillissakaran vaarallisimpia, ja lisää saapui jatkuvasti.

Turhauttavasti Killjoyn jäätyä Metsästäjien ansaan myös radioyhteys tähän oli katkennut. Kenttä, joka tätä piteli paikallaan, esti myös kaiken tietoliikenteen.

”Pidä häntä silmällä”, Naho huokaisi, taputti Codya selkään ja lähti selkä edelleen kumarassa ja pää matalalla kohti portaikkoa.

Hän ei kuitenkaan astunut niihin, vaan loikkasi auki revittyyn hissikuiluun ja laskeutui rakennuksen pohjalle hissivaijeria pitkin. Hän ryntäsi ulos rakennuksen takana sijaitsevasta hätäuloskäynnistä pohjoiseen päin osoittavalle sisäpihalle. Metsästäjien rintama ei ollut vielä ulottunut Gadunkadun siihen päähän. Toistaiseksi näytti siltä, että nämä vielä kokosivat joukkojaan.

Sellaisella ilmalla Nahon olisi pitänyt tuntea olonsa kotoisaksi, mutta sade toi hänelle melko vähän lohtua. Hän ei tuntenut oloaan yhtään voimakkaammaksi, päin vastoin. Hän säpsähti, kun katuvalot syttyivät hänen ympärillään. Pimenevä ilta oli kääntymässä yöksi.

Vihollinen oli osannut huomioida heidän vahvuutensa oikein. Killjoyn jäätyä nalkkiin heidän ilmaherruutensa oli kadonnut. Panttivangeilla ne olivat pitäneet huolta siitä, ettei Naho voinut vain kutsua vuosituhannen hyökyaaltoa Le-Metrun rantaan. Cody oli saanut sisään tasan yhden laukauksen – ja hänen kunniakseen sai sillä kaadettua yhden odinalaisen tykistöinsinöörin – mutta hänen suuntaansa oli välittömästi kohdistettu sellainen määrä tulivoimaa, että nyt puolivälissä katua palava rakennuksenraato oli tuhoutunut käytännössä kokonaan.

Hän hieroi otsaansa. Miljoona eri ajatusta pyöri hänen mielessään. Tämä ei voinut tapahtua taas. Jos hän lähtisi uimaan kohti Meksi-Koroa, löytäisikö hän sieltä enää yhtään ystävää? Jos hän lähettäisi kutsun pohjoisen toille, marssisivatko nämä enää uuteen sotaan?

Jaksaisiko hän sitä enää? Hän ei ollut edes tehnyt vielä taistelukosketusta, ja silti hänestä tuntui, että hän oli kuolemanväsynyt.

Edelliset sata vuotta he olivat pelänneet tätä hetkeä. Että Varjotun koura kurottelisi taas heitä kohti ja sodan rummut soisivat. He olivat luulleet olevansa siihen valmiita, mutta toisin oli käynyt. Metru Nuin viimeiset viisi suojelijaa vastaan puoli Odinaa? Uskomatonta, miten pieleen kaikki oli mennyt. Naho ei olisi halunnut myöntää sitä itselleen, mutta häntä aidosti kadutti Lhikanin naaman runnominen. Tosin hän ei ollut varma, olisiko tulen toasta ollut paljoa hyötyä sellaisella sateella.

Mutta ainakin silloin heitä olisi ollut kuusi. Se olisi ainakin valanut häneen hieman enemmän toivoa. Tällä hetkellä heitä piti pelissä ainoastaan se, että rantautunut pääjoukko ei vaikuttanut halukkaalta etenemään paljoa. Naho ei kuollakseenkaan osannut arvata, miksi.

Hänen kommunikaattorinsa piippasi. Nähdessään, keneltä puhelu tuli, hän avasi sen välittömästi.

”Naho tässä.”

”Tässä Breznikova. Paketti on matkalla.”

”Asia selvä”, Naho kuittasi. Yhteys katkesi. Tarkemmista yksityiskohdista oli jo sovittu. Se oli kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää.

Siinä raudanmakuisen sateen alla seisoessaan hänen toivonsa riippui siitä, että Nascoston lähetys saapuisi ajoissa. Hänen mieltään synkisti kysymys siitä, että vaikka saapuisikin, olisiko sekään tarpeeksi.

Hän kurotteli kohti taivasta ja antoi vesipisaroiden kiertyä käsiensä ympärille. Ne kyllä tottelivat, mutta aina, kun hän sen teki, tunsi hän kylmäävän tunteen selkäpiissään. Hän ei osannut selittää sitä, mutta tuntemus oli selvä.

Vedessä oli verta.

Ja hänen vieressään myrskyssä tyrskyävä Kohiki-salmi oli täynnä niitä molempia.

Maihinnousu Le-Metruun

Meren yllä, vain aavistuksen pohjoissakaran meriporteista etelään

HallitsijaHallitsija: Kuten niin moni muukin kansastaan, hänkin uskoi kerran olevansa itäisen maailman viimeinen toivo. Mutta harvassa ovat he, joiden kunnia ja ylpeys vuodesta vuoteen peittoavat sellaisen vihan ja viisauden, jotka hänen sydämessään kytevät. Katsooko hän jokaisen tehtävän olevan arvolleen – ja usein arvoilleen – sopimaton? Kyllä. Onko hän kertaakaan sanonut tätä äänen? Ei kertaakaan. Hän tekee sen, mitä on tehtävä, koska kerran niin vannoi tekevänsä.

Voimat ja välineet: Keihäsvalssin Valkoinen Vyö. Pridakilaisen runousopin viimeinen suurmestari. Happokeihäs. Viivoitin. Hampaat.
vihasi lentämistä muutenkin. Hänen ja vain kymmenen senttimetrin paksuisen metallin takana raivoava myrsky ei tehnyt hänen olostaan yhtään mukavampaa. Heittelehtivä alus oli kuulutuksen perusteella saapunut vain hetkeä aikaisemmin meriporttien toiselle puolelle. Se tarkoitti, että vihollisen ilmatilaan ei olisi enää pitkä matka. Se fakta ei myöskään rauhoittanut häntä.

Turbulenssi oli ollut koko matkan ajan niin pahaa, että alusta lentävä liskomies oli vaatinut jokaista kyydissä olevaa laittamaan laskuvarjot selkään ihan vain kaiken varalta.

Hallitsija tiesi oikein hyvin, että niistä ei olisi mitään hyötyä. Jos myrsky olisi niin raju, että se syöksisi heidän menopelinsä taivaalta, mitä se tekisi heille? Käskyt olivat kuitenkin käskyjä, joten hän oli pukenut varjorepun selkäänsä ja istui nyt vyötettynä koneen keskivaiheilla kasvot kohti edessään istuvaa matorania, jonka polvet tutisivat.

”Kuka laittoi keltanokan meidän matkaan?” ihmetteli olento Hallitsijan oikealla puolella. Matoran nosti katseensa, parkaisi hieman ilmankuopan tärisyttäessä alusta, ja vajosi sitten taas tuijottelemaan jalkojaan.

Hallitsija kohautti salskeita olkapäitään. Hän ei ollut tavannut matorania koskaan aikaisemmin. Tämän vierustovereista päätellen kukaan muukaan ei ollut tekemässä niin, joten hän päätti olla se, joka kysyi untovikolta tämän nimeä.

”Ööh, TaliniTalini: Vaikka Metsästäjien perhe onkin kuuluisa raavaista mutanteistaan ja varasvelhoistaan, on Talini juuri sellainen henkilö, jota Metsästäjät tarvitsee: tavallinen matoran, joka uskalsi astua pois kaidalta polulta. Pettyneenä verhoilijan elämään Po-Metrussa Talini hakeutui alaisteni seuraan haaveillen ylellisyydestä, mammonasta sekä jännityksestä. Kaunis Talini sopiikin paremmin Axalara 1 -kilpa-ajojen vip-aitioihin ja xialaisten filmitähtien assistentiksi. Vastapalveluksena hän urkkii minulle tietoja, välittää viestejäni, luo kontakteja ja tarvittaessa sujauttaa rotanmyrkkyä vastustajieni juomiin.

Voimat: Talinilla ei ole voimia, mutta jahka hänestä tulee virallisesti metsästäjä, hän voi valita liittymisedukseen ulottuvuusportteja avaavan rhotukan sekä proteesien välillä.
”, tämä vastasi. ”Tämä on… ensimmäinen valloitustehtäväni.”

”No sen olisimme osanneet päätellä!” huudeltiin jostain tämän rivin perimmäiseltä laidalta. Harmaa olento Hallitsijan vieressä tuhahti. Talinille naureskeltiin pitkin konetta. Remakan liennyttyä ja matkustamossa leijailevan puheensorinan palattua Hallitsija kumartui lähemmäksi edessään istuvaa matorania, kunnes tämä käänsi häpeästä maahan valuneet kasvonsa häneen.

”Hei, pari vinkkiä”, Hallitsija kuiskasi. ”Pysy kaukana toista ja vahkienkin kanssa katso ensin, millainen siellä on vastassa. Tavalliset eivät ole yksinään hirveän vaarallisia, mutta siellä on ne kaksi, joita pitää varoa. Se punanuttuinen ja sitten se yksisilmäinen. Luit varmaan tiedustelutiedon etukäteen?”

Talini nyökkäsi varovaisesti. Tämän kasvoilta näki hämmennyksen. Kukaan muu matkan aikana ei ollut kohdistanut häneen muuta kuin pilkkaa.

”Meillä on siellä paljon omaa väkeä paikalla. Pysy ryhmässä ja turvaa selustasi, ja kaikki menee hyvin”, Hallitsija jatkoi.

”Paitsi jos törmäämme petoon”, harmaa olento Hallitsijan vieressä murahti. Tämän kommentti hiljensi ison osan keskustelusta heidän ympäriltään.

”Haluatko vinkin, rääpäle?” JärjestäjänäJärjestäjä: Ennen oli maailma hyvin erilainen. Silloin Järjestäjällä oli vaimo ja tytär, jotka hän vannoi johdattavansa jonakin päivänä ”Visulahteen”, millä hän viittasi eräänlaiseen todellisuuden tuolla puolen sijaitsevaan utopiaan. Legenda Järjestäjän unelmasta jäi elämään osana suullista kansanperintöä, ja sen mukaan on myöhemmin nimetty vähintään yksi oikea lahti ja roolipelin osa. No, kävi niin, että vaimo ja tytär saivat surmansa, ja Järjestäjä sekaantui monimutkaiseen koston kierteeseen. Tämä on Järjestäjälle pelkkä päivätyö, ja kostelemisen hän hoitaa sitten omalla ajallaan. Harvinaisina vapaahetkinään hän tykkää synkistellä ja grillata Odina-kettuja nuotiolla.


Voimat: Järjestäjän päähän on kiinnittynyt tuhoutumaton Krana Tár, tervan krana. Tehtävillä Järjestäjä luottaa strategisen improvisaation voimiinsa, eikä hänen toimintaansa voikaan luonnehtia vahvasti käsikirjoitetuksi etenkään repliikkien osalta. Järjestäjällä on lisäksi oma ajokki: Koston pyörä. Hän ajaa sillä milloin haluaa.
tunnettu Metsästäjä tuhahti. ”Jos näet hänet, juokse ja rukoile, että hänen ohjuksensa eivät ehtineet huomata läsnäoloasi.”

Talini vilkaisi Hallitsijaa kauhistuneena. Järjestäjän lihasta koostuvat kasvot litisivät ja lätisivät tämän lätistessä.

”Olen varma, että A-ryhmän gravitaatiolukko on tehnyt tehtävänsä”, Hallitsija yritti lohduttaa. ”Se on rakennettu muinaisella kärmestaialla ja muinaisilla artefakteilla. Varjotun itsensä siunaama. Pedon räjähteet tuskin siitä pakenevat.”

Järjestäjä tuhahti tyytymättömänä Hallitsijan järkeilyyn ja risti kätensä. Messinkistä avainnippua käsissään pyörittelevä olento ei vilkaissutkaan Hallitsijaan päin, kun hän käänsi kasvonsa tuomitsevasti tätä kohti.

”Älkää antako sen kostonhimoisen luikurin sävyn harhauttaa teitä tosiasioista”, pilotin tuolilla istuva vortixx puoliksi karjui moottorien jylyn ja myrskyn pauhaavan huminan lävitse. Kuulokkeet päässään istuva mies ei irrottanut katsettaan hetkeksikään ohjauspaneelissaan pyörivästä telemetriasta, mutta puhutteli selvästi keskustelua käynyttä kolmikkoa.

”Kohiki-salmen peto käytännössä tuhosi XMS Guardianin käsipelillä. Isojen pyssyjen ollessa nalkissa se laskeutui aluksen kannelle ja niitti jokaisen siellä palvelleen jääkärin kuin ne olisivat olleet heinää”, pilotti jatkoi.

”Kuulostaa matkan varrella pahasti paisuneelta sotatarinalta”, Hallitsija tuhahti. Pilotti käänsi katseensa häneen vain hetkeksi, mutta tarpeeksi, että kaikki näkivät palovammat, jotka tätä peittivät. Vasen silmä oli sulanut käytännössä umpeen ja kuono oli pinnaltaan karkea ja ilmiselvästi taitti aavistuksen oikealle kuin sen luut oli muotoiltu väkivalloin uusiksi.

”Uskokaa pois. Se, mikä on teille tarina, oli minulle raakaa todellisuutta.”

DHS TransformerinTransformer: ??? – Se on lentokone. Mitä sen lomake tekee kirjani välissä?

Sademäärä: 120 000 baudia sekunnissa.
pilotti irvisti sanojensa päätteeksi sen verran ylipirteästi, että Hallitsija näki heti, että vitsailun alle peittyi todellisia traumoja. Talinin olo ei tämän sanoista parantunut. Järjestäjä virnuili ilkeästi saatuaan tukea sanoilleen.

”HUOMIO: Onneksi minä olen täällä, tai muuten olisitte jo ensimmäisessä mutkassa hukassa. En tarvitse miekkaa, kilpeä enkä sankariviittaa — älykkyyteni riittää kumoamaan kokonaisen legioonan. Sinä taistelet, minä mietin. Sinä hosut, minä ratkaisen. Jos kuuntelet tarkasti etkä sotke suunnitelmia, ehkä, ehkä, onnistumme kaatamaan Pedon ennen kuin se pitkästyttää minut kuoliaaksi.” surisi KyborgiKyborgi: Kun maailma oli nuori, kohtasin ensimmäistä kertaa Sotalordi Zeruelin, oman aikakautensa Killjoy Kirotun. Mutta kahden mahtavan pimeyden ruhtinaan kohtaaminen ei voi päättyä kuin yhdellä tavalla, ja suuren muinaisen sodan jälkeen vain toinen meistä jäi eloon. Hän vei lähes kaikki salaisuutensa ja teknologiansa syvälle merihautoihin, mutta yksi Hydraconin ’kyborgi-sotilas’ selvisi – ja minun insinöörini pystyivät muuttamaan tämän voimakkaan soturin uskolliseksi pimeyden metsästäjäksi.

Voimat ja välineet: Alun perin luotu Hydraconin generatiivisella tekoälyllä, Kyborgi, jossa ei nimestään huolimatta ole mitään orgaanista, kykenee omaksumaan minkä tahansa taidon vain lyhyen analyysin jälkeen, kunhan on nähnyt taidon käyttämisen ennen. Kyborgi on aseistautunut .50-caliiberisella konekiväärillä ja partaveitsen terävillä terillä. Kyborgi on äärimmäisen kestävä ja tehty mystisestä hydraconiitista.
Talinin vieressä.

Vastakkain istuvat rivit metsästäjiä hiljenivät, kun hopeinen, virtaviivainen ja vähän keltaisen hailakka robotti lausui. Sitten he räjähtivät nauruun. Varjotun kone tunnettiin tehokkuudestaan, mutta jopa ensi kertaa tätä vastapäätä istuva Hallitsija oli kuullut siitä, miten hyödytöntä kaikki, mitä se sanoi, tuppasi olemaan. Jopa Talini liittyi Kyborgiin osoitettuun nauruun mukaan. Ainakin se käänsi huomion pois hänestä.

”No niin, neidit”, pilotti keskeytti tällä kertaa aluksen kovaäänisen kautta. ”Kakskytä minuuttia kohteeseen. Jos teillä on sotamaalit niin laittakaa naamaan. Viimeisiä sanojaan voi jo alkaa miettimään. Va-Lhalla odottaa!”

Jutustelu ja Kyborgin hyödyttömyydelle naureskeleminen muuttui nopeasti sekavammaksi hälinäksi, kun metsästäjäjoukko alkoi kaivelemaan välineitään penkkiensä alta ja niiden yläpuolella olevasta tavaratilasta. Aseita ladattiin, miekkoja teroitettiin ja pari penkkiä Hallitsijasta vasemmalle täytettiin jonkinlaisten myrkkykanisteria. Hallitsija itse nappasi penkkien väliin seisomaan asetetun keihäänsä ja hypisteli sitä vanhoja tehtäviään muistellen. Oli kunnia saada palvella Varjotun riveissä nyt, kun sodan rummut taas soivat. Hänelle oli viimein tarjoutunut mahdollisuus ottaa paikkansa pohjoisen sotien suurien sankarien joukossa.

Transformerin tärinästä huolimatta melko monta Metsästäjää oli irrottanut turvavyönsä ja noussut kaivelemaan varustuksiaan tai venyttelemään matkan aikana jumiutuneita niveliään. Siinä samassa hälinässä Hallitsijan luokse käveli raskain askelin heidän ryhmänsä johtoon asetettu draakki. Tämän huomatessaan Järjestäjä murahti happamasti ja vaihtoi penkkiä muutaman paikan sivummalle huolimatta sekä Hallitsijan että tämän luokse saapuneen VerikostonVerikosto: Verikosto taisteli Metru Nuin sodan viimeisissä taisteluissa sekä kenraalikapteeni Nui-Kralhia kuin Toa Lhikanianin vastaan. Verikosto kukistettiin ja vangittiin. Vuosia myöhemmin hän pakeni ja vannoi kostavansa Lhikanille. Siellä se juonii sitä turpasaunaa vielä tänäkin päivänä.

Voimat ja välineet: Verikoston Rhotukat kykenevät muuttumaan kiinteistä aineettomiksi, jolloin ne voivat läpäistä esteitä. Hänellä on sarvet, jotka suojaavat häntä henkisiltä hyökkäyksiltä. Verikosto kykenisi lentämään siivillään, jos hänellä olisi sellaiset. Hänellä on myös voimakas kilpi, joka kykenee torjumaan lähes kaikki hyökkäykset.
mulkoilusta.

”Hei”, Verikosto murahti niin, että ainoastaan Hallitsija kuuli. ”Sinä tunnut olevan tämän porukan täyspäisimpiä, joten muutama varoituksen sana. Meidät on lähetetty ainoastaan turvaamaan sitä noiden ”petoa” ja panttivankeja piteleviä generaattoreita. Me ei olla täällä valloitusretkellä huolimatta siitä, mitä matkan aikana ollaan keskusteltu. Ryhmät A:sta D:hen ovat ottaneet rannikon jo haltuunsa. Me vain pidellään paikkoja pystyssä siihen asti, että meidän paketit saapuu. Joten ei sankaritekoja tai suuria sotasuunnitelmia. Kaikki teistä tekee niin kuin käsketään. Onko selvä?”

Hallitsija nyökkäsi. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Verikosto tarkoitti ”paketeilla”. Heidän ryhmäänsä ei oltu siunattu niin yksityiskohtaisella tiedolla.

”Te olette Z-tiimi. Käyttäytykää sen mukaisesti”, Verikosto vielä teroitti samalla, kun asetti mekaaniseen kouraansa paikalleen jonkinlaista kiekonheitintä. ”Katso ainakin pikkuisten perään. Talini nyt varmaan osaa varoa, mutta tuo toinen on tunnettu siitä, että se luulee itsestään liikoja. Jos se juoksee sitä niiden maan toaa päin jotain viiksikateudesta pauhaten, yritä estää.”

Hallitsija kääntyi oikealle puolelleen, jossa hääräilevien mutanttien ja hirviöiden jaloissa pyörivä pieni olentoViiksi: Ulkomuodon perusteella on vaikea uskoa, että Viiksi on aivan tavallinen matoralainen. No… ei nyt ehkä aivan tavallinen. Luulisin, että hän on vanhempi kuin kuvainnollinen oikea käteni, jonka nimi on sentään Ainainen. Viiksi eli eräässä melko suuressa pohjoismanterelaisessa kaupungissa sen rotantappajana; tuolla alueella on nimittäin runsaasti nopeasti lisääntyviä ranerottia. Yksi ranerotta voi olla harmiton, mutta moni voi pilata koko sadon syömällä osan ja paskantamalla lopun päälle. Ne myös levittävät viheliäisiä tauteja, kuten arkistomyyräkuumetta ja paiseita. Viiksen ammatti oli siis yhteisössään tuiki tarpeellinen, mutta hyvin pitkä aika tuossa työssä vaati maksunsa. Hänen korvansa suurenivat, jotta hän pystyisi huomaamaan vikinän ja rapinan paremmin; hänen kanohiinsa kasvoi tuntokarvoja auttamaan pimeässä toimimista; hänen ryhtinsä painui lysyyn ja reitensä levenivät; hänen pienet verestävät silmänsä alkoivat pullottaa hengitetyn rotanmyrkyn takia. Viiksi vihasi ranerottia ja ranerotat pelkäsivät Viikseä, mutta kaupungilla alkoi kiertää huhuja, että nuo olisivat liitossa keskenään. Kerrottiin, että Ranerottakuningas oli antanut Viikselle salaperäiset voimat vastineeksi kaupunkilaisten pettämisestä. Kyläläiset hakivat viikatteensa, sirppinsä ja soihtunsa, hyökkäsivät Viiksen kotiin, mukiloivat tämän ja polttivat hänen pyydyksensä ja myrkkynsä. Katkeroitunut matoran päätyi hoiviini. Hän on nyt yksi taitavimpia myrkyttäjiäni ja jäljittäjiäni.

Voimat: Erittäin hyvä kuulo ja pimeänäkö. Voi toimia pilkkopimeässä viiksiensä avulla. Pystyy ryömimään pienimmistäkin koloista.
oli ottanut esille ainoan mukanaan tuoman esineen: purkillisen viiksivahaa, ja muotoili sillä nyt kasvojensa tuntokarvoitusta mietteliäs ilme kasvoillaan.

”Hetkonen, miten niin ’Z-tiimi’? D:n jälkeenhän pitäisi tulla E”, Hallitsija kääntyi vielä kysymään, mutta Verikosto oli lähtenyt matkustamon perällä sijaitsevalle radioasemalle lähettämään jonkinlaista viestiä.

Vähän aikaa kuulemaansa sisäistettyään Hallitsija vilkaisi itseään poikkeuksellisen kiiltävästä rautakaiteen pätkästä, irvisti, kaivoi terävien hampaidensa välistä palasen ruokaa, joka oli jäänyt sinne jumiin, ja asteli koneen etuosaan päästäkseen hälinästä hetkeksi syrjään. Pilotin luokse saavuttuaan hän vilkaisi ensin ulos ohjaamon ikkunasta. Hänen järkytyksekseen näkyvyys oli täysin olematon. Tummansiniset pilvet olivat pimentäneet taivaat täysin ja sade oli niin rankka, että eteenpäin ei nähnyt lainkaan, vaikka tuuli piiskasikin heitä suoraan takaapäin. Vortixx-pilotti ohjasi alusta täysin aluksen mittariston ja tutkan varassa.

”Usko pois, tämä ei ole haastavin lentoni, vaikken tällaista myrskyä ole ennen nähnytkään”, pilotti naurahti tajutessaan, että tämän taakse astellut metsästäjä oli selvästi järkyttynyt näkemästään. ”Tämä on lastenleikkiä verrattuna lemetrulaiseen ilmatorjuntakeskittymään.”

”Sinä siis todella taistelit Kohiki-salmella”, Hallitsija sanoi kunnioittavasti.

”Kuten tuossa jo uhosin. Olemme sen kirotun vesistön yllä ihan kohta. Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että lentäisin taas sinne sotalaivalla pian, en olisi uskonut. Maailma muuttuu nopeasti.”

”Niin”, Hallitsija myönsi. ”Etkö tahdo olla kansasi riveissä, lisko? Olet valinnut olla Varjotun riveissä kotimaasi liikkeistä huolimatta?”

Pilotti naurahti räkäisesti. Tämä pidätteli naurua vielä senkin jälkeen, kun oli joutunut puristamaan ohjaussauvasta taas kaikin voimin tuulen yrittäessä kaapata Transformer mennessään.

”Kansani riveissä? Älä naurata. Xialaisten keskimääräinen ego on niin herkkä, että sinne ei mitään rivejä synny. Se saari ei ole vieläkään toipunut siitä, miten Varjottu uhrasi Rautalaivaston Kohiki-salmella. Minä en ota osaa siihen häpeään tai luota Stenyaxan kumileimasimeen. Varjottu antoi minulle kodin ja aion taistella sen puolesta, vaikka se tarkoittaisi jokaisen lajitoverini ampumista alas taivaalta.”

”En koskaan epäillyt uskollisuuttasi”, Hallitsija kiirehti tyynnyttelemään. ”Pohdin vain ääneen, kaipaatko lainkaan vanhaa kotiasi.”

”Sitä, millainen se oli vielä ennen sotaa, toki, mutta Xia on jättänyt sellaisen ylpeyden kauan sitten taakseen”, pilotti huokaisi. Hallitsija tuijotteli tätä vielä hetken. Pilotin vyöllä oli tuppi, jossa lepäsi selvästi draakkilasista tehty veitsi. Kunniamerkit tämän rinnassa eivät olleet xialaisia, vaan Odinalta. Useampi niistä merkkasi ansioituneita suoriutumisia erinäisiltä tehtäviltä. Niiden ja pilotin kertoman perusteella Hallitsija osasi päätellä paljon. Tämä oli luultavasti ollut jääkäri sodan aikaan, liittynyt metsästäjiin ja sen jälkeen tehnyt urotöitä metsästäjien tiedustelupalvelussa.

Hallitsija oli pohtinut xialaisia hiljattain paljon. Luonnollisesti sen takia, mitä Xialla oli viikkoa aikaisemmin tapahtunut, mutta myös, koska Varjotun peli siellä oli viime aikoina ottanut melkoisia askeleita eteenpäin. Hän oli pohtinut pitkään sitä, miten tämä oli lopulta saanut Rautalaivaston sodasta pois vetäneen amiraali Deschenesin hengiltä. Kaikesta päätellen hän seisoi siinä onnistuneen seurassa silläkin hetkellä. PilottiPilotti: Kuten muutkin tiedustelupalvelun tai ”Myyränkolon” jäsenet tässä teoksessa, myös Pilotin todellinen työnkuva ja taustat ovat salaiset tämän identiteetin suojelemiseksi. Hän on kuitenkin yksi Odinan tärkeimpiä pelinappuloita koillissakaran ulkopuolella ja nimensä mukaisesti on myös erinomainen ja kokenut lentäjä.

Voimat: Pilotin voimat ovat salaiset, eikä niitä voida kirjata täten tähän teokseen. Jos turvaluokituksesi ylittää Alpha-luokan, voit pyytää vähemmän salattua versiota Ainaisen toimistosta arkisin kello 9-16. Suljettu lounastauon ajaksi kello 11-11:45.
oli selvästi paljon enemmän kuin päällepäin antoi olettaa.

”Jos sinulla on vielä jotain sanottavaa, sano se nopeasti. Matkaa ei ole pitkälti ja haluat olla kiinni kaikilla mahdollisilla köysillä siinä vaiheessa, kun aloitamme laskeutumisen”, Pilotti huomautti. Hallitsija oli jo lähellä noudattaa Pilotin ehdotusta, mutta uskaltautui kuitenkin kysymään vielä yhden kysymyksen.

”Kuinka sinä selvisit sieltä? Kohiki-salmelta siis?”

Pilotti irvisti silminnähtävästi. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko se ilmakuopasta, joka heitti taas melkein koneen hänen hallinnastaan, vai oliko se reaktio kysymykseen.

”En usko, että se on tarina, jonka osaan kertoa kovin hyvin. Eikö sinulla ole ketään rintamatoveria, joka voisi kertoa sinulle siitä?”

”En ollut metsästäjissä vielä sodan aikaan”, Hallitsija myönsi hieman häpeällisesti.

Pilotti huokaisi syvään. Hän ei nähnyt alla siintävästä merestä mitään, mutta hän tiesi, että he olisivat jo pian Kohiki-salmen vesissä. Edellisen kerran, kun hän oli nähnyt sen, se oli ollut liekehtivä helvetti, josta pääsivät pois elossa vain ne, jotka olivat onnistuneet viime hetkillä perääntymään, tai jonkin muun armon ihmeen avulla säästyneet.

”Sitä on vaikea kuvailla sanoin”, Pilotti sanoi ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana käänsi katseensa – vain sekunniksi – Hallitsijaan.

”Mutta voin yrittää.”

Metru Nuin sodan viimeinen vuosi

Kun ensimmäiset pommit olivat osuneet Onu-Metrun sydänmaille, tiedettiin Mustan Käden komennossa heti, että jotakin poikkeuksellista tapahtui.

Xialaisten pommikoneet eivät koskaan tulleet niin lähelle. Huomioiden ilmaherruuden, joka Käden laivastolla metrunsa rannikolla oli, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi koneiden suunnasta etelä. Rautalaivasto ei kuitenkaan koskaan puskenut niin lähelle Le-Metrun rantaa, että niiden koneet olisivat päässeet niin lähelle Mustan Käden tukikohtaa.

Onu-Metrun kolmas tiedustelulaivue oli lähtenyt matkaan ensin. Niitä tukenut BHS Kadmium oli raportoinut viholliskosketuksesta vain muutamaa minuuttia myöhemmin.

Siitä se oli alkanut. Yksi kerrallaan nappulat olivat siirtyneet Kohiki-salmen sameisiin vesiin tai sen yläpuolelle. Aina, kun toinen osapuoli lisäsi joukkojaan siellä, toinen vastasi samalla mitalla. Eskalaatio saavutti lakipisteensä, kun Musta Käsi vastasi XMS Perdituksen ja XMS Guardianin läsnäoloon.

Vastavalmistunut lentotukialus BHS Raven ja lippulaiva BHS Xcution lähetettiin varmistamaan, että xialaiset maksaisivat siirrostaan verellä.

Meren nielaistua Amiraali Bashettin komentolaivoineen Rautalaivasto teki ainoan loogisen päätöksen tilanteessa, jossa perääntymisen mahdollisuudet oli käytettyä. Kaikki peliin.

Taistelun aikana komentoketjussa kohonneen kontra-amiraali Deschenesin ja Mustan Käden kenraalikapteeni Nui-Kralhin shakkipeli oli alkanut.

Xcution tärähti sen komentosillan alapuolella sijaitsevan panssarin ottaessa puolustuksien läpi ajelehtineen torpedon vastaan. Kaksi vahkia komentosillan vasemmalla reunalla kaatui sen voimasta, mutta kampesivat itsensä nopeasti takaisin pystyyn. Kenraalikapteenin musta viitta värähteli, kun ilmavirta ujelsi muutaman sekunnin aluksen läpi ja sitten lakkasi.

”Vorozostoe on saanut osumakohdan umpeen”, komentaja Cody ilmoitti. Nui-Kralhi nyökkäsi. Heidän runkonsa parissa työskentelevä raudan toa oli todella tehokas liikkeissään.

”Varmistetaan, ettei noin käy uudestaan. Suunnatkaa Vordak-tykit koordinaatteihin B17 ja käskekää BHS Karzahnia käyttämään tilaisuus hyväkseen.”

Nui-Kralhin käskyt kuitattiin ja viestit välitettiin. Komentosillalla palvelevilla ei ollut mitään tapaa konkreettisesti nähdä, kuinka suunnitelma toteutui. Ilmassa oli niin paljon savua ja lentävää metallia, että toisiaan jahtaavien hävittäjäpilottien lisäksi kukaan ei enää operoinut visuaalisen informaation perusteella.

Xcutionin raidetykit lauloivat. Niiden kohde, suurempi xialaisten lentotukialus onnistui kuin ihmeen kaupalla väistämään sensoreilla helposti havaittavat Vordak-laukaukset. Heidän alapuolellaan ajelehtiva massiivinen Karzahni tarvitsi kuitenkin vain harhautuksen. Lentotukialuksen liikuttua marginaalinen, mutta todellinen tulilinja oli saavutettu. Pienempi ohjuslaiva lentotukialuksen takana katosi liekkimereen, kun BH-88 konetykit repivät sen kappaleiksi. Cody tuuletti hiljaa kenraalikapteeninsa takana. Kädet selkänsä taakse ristinnyt kralhi ei näyttänyt päällepäin minkäänlaisia riemun eleitä.

”KENRAALIKAPTEENI, TYYRPUURISSA HAVAITAAN MERKITTÄVIÄ VIHOLLISALUSTEN VOIMAPIIK-”

Lämpöjälkisensoreita tarkkailevan vahkin lause keskeytyi, kun valtava tykistökeskittymä vavisutteli Xcutionia. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että heihin olisi osunut, vaan BHS Kadmiumiin, joka oli ollut antamassa tulitukea heidän vierellään. Taistelussa pisimpään olleet laivan reaktoriin oli viimein osunut. Laiva miehistöineen oli poissa sekunneissa.

”Miten helvetissä ne onnistuivat tuossa!?” Cody ärjähti. Nui-Kralhi oli joutunut ottamaan kiinni komentosillan kaiteesta pysyäkseen pystyssä.

Perditus ja Guardian ovat ilmatorjuntaetäisyydellä”, hän murahti. ”Missä pudotuslaivueet ovat? Furnon tiimiltä ainakin olisi pitänyt jo kuulua jotain.”

”Avatkaa yhteys!” Cody välitti käskyn. Kommunikaatio-osastolta kuitattiin. Näytölle kenraalikapteenin eteen avautui rintakamerakuvaa, josta hädin tuskin näki, mitä sen päässä tapahtui.

”Luutnantti, tilanneraportti”, Nui-Kralhi käski.

”Täällä on tilanne vähän päällä”, kuului kameran omistaneen kommandovahkin ähinä. ”Dunkan ja Jimi pitävät linjaa, mutta jos Brez ei saa tätä ovea auki pian, olemme kauraa.”

”Kauraa?” Cody ihmetteli.

”Kyllä tämä tästä!” kuului naisen ääni jostain vähän matkan päästä. Harmaassa käytävässä seisova Furno kääntyi hetkeksi niin, että Xcutionilla nähtiin, mitä tämän takana tapahtui. Vihreä selakhi oli kumarassa jonkinlaisen oven kimpussa. Käytävässä kimpoilevat luodit kilpistyivät käytävän toisessa päässä ionikilpiä pitelevien vahkien linjaan.

”Tahdon huomauttaa, että jos Guardian jatkaa lähestymistään kansitykit toimintakuntoisina, saatte pian hoitaa tämän taistelun loppuun ilman komentoketjua”, Nui-Kralhi sanoi.

”Huolenne on huomioitu ja asiakaspalvelijamme ovat ottaneet sen käsittelyyn”, Brez huudahti puoliksi nauraen. ”Ampu tulee!”

Hetken aikaa kuva oli vitivalkoinen, kun selakhin asettamat räjähteet täyttivät ainoan tehtävänsä. Xialaisten hämmentyneet huudot kuuluivat radioyhteydenkin lävitse, kun viiden vahkin ja yhden Breznikovan iskuryhmä alkoi etenemään syvemmälle vihollislaivan sisälle. Furnon huutaessa käskyjä joukon etummaisena, viimein asia, ennen kuin kuva keskeytyi komentonäytölle saapuneeseen ilmoitukseen, oli Stringer lyömässä vortixx-jääkärin kallon hajalle jonkinlaisella pitkäkaulaisella soittimella.

”Kenraalikapteeni, Matoron joukko on linjoilla”, Cody huudahti.

”Näytölle”, Nui-Kralhi käski. Furnon yksikön kuva siirtyi syrjään ja tilalle syttyi uusi.

”Pudotuslaivue seitsemänviisi ilmoittautuu, vahvuus kahdeksantoista, tehtäväparametrit selvät. Tappiot kolme yksikköä. Olemme sisällä XMS Perdituksella. ETA tulenjohtokeskukseen kuusi. Luutnantti Matoro kuittaa.”

Yhteys oli hatara. Reunan tekstin mukaan perspektiivi oli vahkin X6-431. Yksikkö oli suoraan luutnantin takaoikealla. Hän katsoi hämärää käytävää vahkin kiväärin piippua pitkin.

Komentaja Cody nojasi pöytään ja napautti mikrofoniaan.
”Meillä on yhteys. Xcution kuittaa.”
Hän kääntyi komentosillan suuntaan.
”Nui-Kralhi, he ovat sisällä Perdituksella.”

Kohiseva kuva näytti, miten ryhmä eteni valppaana puolijuoksua. Äänenlaatu oli heikko, mutta ylhäältä kaikuvat räjähdykset kuuluivat silti selvästi. Koko ruutu heilahti voimakkaasti, kun palanen teräksistä kattorakennetta sortui alas. Nui-Kralhi kirosi mielessään. Karzahnin keskitys oli mennyt vaarallisen läheltä iskuryhmän sijaintia, mutta taistelutilanne muuttui niin nopeasti, että sellainen hienosäätö oli mahdotonta.

”Arvostaisin, jos ette ampuisi meitä”, Matoro mutisi kanavalle.

”Perditus teki väistöliikkeen”, Cody sanoi pahoittelevasti. ”Sanomme niille, että lopettavat ampumisen hetkeksi.”

Vastauksena kuului vain tulitusta. Cody ja Nui-Kralhi seurasivat, miten mekaanisen tarkasti yksikkö X6-431 käytti kivääriään. Suuliekki rätisi pimeällä käytävällä, kun ryhmä juuttui tulitaisteluun. Codyn oli pakko pistää naamansa aivan lähelle näyttöä erottaakseen, mitä ammuttiin. Korkeiden siluettien perusteella vortixxit olivat huomanneet Matoron ryhmän. Pitkä jääkäri kaatui koko pituudeltaan käytävään, ja tämän toveri otti suojaa pelastusliivikaapin takaa. Myös sivuovesta ammuttiin. Xiankieliset komentohuudot kielivät lisävoimista. Nynrah-pulssikivääri piti sille ominaista kuplivaa ääntä, ja käräytti yhden vahkin aivan X6-431:n vierestä oikosulkuun.

Cody vilkaisi Nui-Kralhia, joka seurasi tilannetta mietteliäänä. Hänestä oli vaikea lukea mitään. Komentaja itse puri hammasta mutta tiesi, ettei pystynyt auttamaan ryhmää sieltä käsin. Ja jos heidän tehtävänsä epäonnistuisi, suunnitelma B vaatisi vielä enemmän henkiä.

Kuvasta oli vaikea nähdä, mitä tapahtui, mutta se taisi olla Luutnantti Matoron kanohi Kakaman tekosia. Toa oli kadonnut näköpiiristä vihreänä välähdyksenä, ja syöksynyt uhkarohkeasti xialaisosaston keskelle. Kamerasta näki vielä vähemmän, kun vahki, jossa se oli kiinni, lähti juoksuun. Puoli ryhmää eteni, toinen ampui. Vaihto. Laukaukset rei’ittivät metalliseiniä, mutta ulkopanssari oli niin paksu, ettei vuotoa tarvinnut pelätä. Jostakin sivusta tullut laukaus osui X6-431:n päähän, ja kamera pimeni. Se oli jo seitsemäs kaatunut tehtävän aikana. Ryhmä pieneni huolestuttavan nopeasti.

Cody tuijotti mustaa ruutua ja tottuneesti näpytteli yhteyden seuraavaan vahkiin ryhmässä. Nui-Kralhi katseli iskuryhmän tervaan jäänyttä etenemistä ja näpäytti kommunikaattorista jälleen yhteyden tulenjohtoon, ja saneli koordinaatteja.

Komentaja vilkaisi tätä.
”Eikö tuo ole hieman yliampuvaa?”

Nui-Kralhi vain vaihtoi yhteyden Luutnantti Matoroon.
”Xcution tässä. Keskitykseen 42 sekuntia. Edetkää välittömästi, kun se osuu.”

Näytöltä näki Matoron, joka oli jälleen muiden vahkien tasolla. Hänen nopeiden lasiensa takaa ei kuitenkaan nähnyt ilmettä.

”… selvä”, hän vain murahti ja jakoi käskyä eteenpäin. Iskuryhmä otti suojaa, miten parhaiten taisi – ja sitten koko kamera vavahti, kun kaikki ryhmän yläpuolella järkkyi. Pelkkä tykein moukaroiminen ei alusta tuhoaisi, eikä niin syvällä aluksessa tulituki auttaisi suoraan. Katosta putosi alas suuri metallilevy ja puoli parakkia punkkia ja kaappeja. Ylhäältä kajasti tuli. Matoron ryhmä käytti hyväkseen lyhyen shokin, joka oli heittänyt koko xialais-aseman epäjärjestykseen. Lukuisat käsikranaatit ja yksi uskomattoman nopeasti liikkuva toa syöksyivät kaaoksen keskelle. Improvisoitu puolustusasema romahti nopeasti.

”Mikä on nopein reitti kohteeseen?” Matoro kysyi. Cody painoi esiin aluksen piirustuksen ja nopeasti identifioi useita huoltokäytäviä.

”Emme näe, mitkä reitit ovat romahtaneet, mutta uskoisin että seuraava on edelleen vapaa. Kääntykää vasemmalle kolmannen oven jälkeen, huoltokäytävä 12.”

”Matoro kuittaa”, luutnatti vastasi. Kamera pomppi ylös ja alas, kun vahkit juoksivat toan perässä. Ryhmä ohitti kaksi maassa makaavaa haavoittunutta vortixx-jääkäriä. Vahkit teloittivat ne ilman eri käskyä, ja jättivät ne taakseen. Toa joko esitti, ettei välittänyt, tai ei todella välittänyt – vaikka kuuluihan se kommandotehtävien doktriiniin.

Ravenin droonipilvi leikkasi Xcutionia lähestyneen vihollishävittäjän silpuksi ilmasta. Sivusilmällään Nui-Kralhi näki, kuinka metallin keskeltä syöksykiidon aloitti myös silvotun pilotin palaset. Jossain taistelun läntisimmissä osissa kohoava tulipallo kertoi kenraalikapteenille, että eversti Ronvoyan komentama BHS Dynamo oli saanut sitä härnänneen taistelulaivan viimein tuhottua.

”Miksi helvetissä ne puskevat näin kovaa?” Cody ihmetteli. Nui-Kralhi ei sitä näyttänyt, mutta hän oli miettinyt viimeiset puoli tuntia aivan samaa. Sillä määrällä tappioita Rautalaivaston olisi voinut luulla perääntyneen jo aikoja sitten. Mikään mereltä käsin tehtävä offensiivi ei olisi koko merisaarron uhraamisen arvoista. Ainoa järkevä selitys oli, että laivastoa käytettiin harhautuksena jollekin, mutta mille?

”Onko yhteys Coliseumiin yhä alhaalla?” Nui-Kralhi kysyi.

”On”, Cody nyökkäsi. ”Herra ja Ficus lähtivät vahvistamaan Lhikanin joukkoa. Meidän pitäisi saada tietoa heidän tilastaan pian.”

Nui-Kralhi nyökkäsi. Coliseumin kommunikaatiotornin tipahtaminen yhteyskartalta ei ollut uusi asia. Metsästäjien häirintää oli niin paljon, että katkokset olivat tavanomaisia. Silti, kenraalikapteeni huolehti. Eikä strategisista syistä vaan siksi, että Niz oli aikaisemmin päivällä mennyt Coliseumiin myös…

Näyttö heräsi taas eloon keskeyttäen Nui-Kralhin mietteet.

”Olemme määränpäässä”, Luutnantti Matoro sanoi radioon. Kamera oli nyt aivan hänen vieressään olevassa vahkissa. Toan rintapanssarissa oli keltaisia vortixx-veren roiskeita. Se herätti Codyn katsomaan jälleen näyttöä. Vahkit asensivat kellokoneiston tehokkuudella sulattimet paksuun metallioveen, ja kun se hajosi nesteeksi alkoi helvetillinen tulitus. Nopein liikkein ryhmä asteli sisään tulenjohtokeskukseen ja ampui kaikki, jotka näki. Kaksi viimeistä vahkia, joilla oli raskaimmat kantamukset, alkoivat virittää räjähteitä kiinni ohjausjärjestelmiin. Kaksi muuta vahkia hitsasivat kiinni toisen oven, mitä kautta vahvistukset todennäköisesti tulisivat. Matoro vilkaisi ulos kapeasta ikkunasta – oli kuin meri olisi ollut tulessa. Se ei ollut lainkaan parempi näky kuin ruumiita täynnä oleva huone. Hän veti katseensa pois, kaivoi esiin laukaisimen ja määräsi vahkit takaisin tulosuuntaan.

Kun hänkin oli palannut huoltokäytävään, hän puhui taas komentoalukselle.
”Ilmatorjunta on alhaalla… 3… 2… 1… nyt.”

Räjähdys repi tulenjohtohuoneen tietokonejärjestelmät kappaleiksi. Matoro pyyhkäisi nokea aurinkolaseiltaan. Nopeatempoinen konetykkien säkätys lakkasi kuin seinään.

Hiljaisuus kestäisi vain hetken, sillä pommikoneet olivat jo matkalla.

Cody otti taas mikrofonin.
”Jatkakaa suunnitellulle pakoreitille. Palokäytävä 53 alkaa siitä kulman takaa – nouskaa kaksi kantta. Lähetämme siivet hakemaan sinut, ole siellä kolmessa minuutissa. Älä yritä paeta uiden, siellä on liikaa öljyä.”

”He hakevat vain minut?” Matoro varmisti irvistäen hieman.

Yksi hänen iskuryhmästään astui askeleen eteenpäin ja veti käden lippaan.
”Luutnantti, me olemme vahkeja. Me olemme uhrattavissa.”
Loput seurasivat. Luutnantti Matoro huokaisi niin syvään, että se kuului mikrofonista.

”Kuten tiedät. Muu ryhmä jatkaa kunnes kaatuu”, Cody sanoi. Siinä vaiheessa kaikki ymmärsivät, että vahkien hengillä oli yksinkertainen, laskettavissa oleva hinta, eikä se ollut korkea.

”Matoro kuittaa”, toa vastasi kuivasti ja kääntyi palokäytävän tikkaille. Vahkiryhmän rippeet seurasivat häntä. Alusta moukaroitiin entistä kovempaa. Pelkkä tikkaissa pysyminen oli vaikeaa. Ulos ei ollut enää pitkä matka, mutta siinä kaaoksessa se tuntui loputtomalta.

”Katkaisemme nyt kuvayhteyden. Xcution kuittaa”, Cody vielä sanoi, ja ruutu pimeni. Matoron saaminen alukselta pois ei ollut enää sen prioriteetin tehtävä, että heidän kannattaisi seurata sitä henkilökohtaisesti. Jos toa selviäisi, hyvä, mutta tärkeimmän tehtävänsä hän oli jo toteuttanut.

Perdituksen asejärjestelmien tuho tuntui taistelun flowssa välittömästi. Xcution teki välittömästi käännöksen kulmaan, jota se ei olisi vielä hetkeä aikaisemmin kestänyt. Vordak-tykit ryhtyivät välittömästi takomaan aukkoa kahden taistelun perällä odottavan lentotukialuksen suuntaan. Mustan Käden omat hävittäjät saisivat viimein tilaa hengittää, kun vihollisen omat eivät enää päässeet iskemään suoraan Käden laivaston avonaiseen sivuun.

Sitten kuului taas piippaus. Kamerakuva näytöllä kääntyi jälleen Furnoon, joka metelistä päätellen oli jumiutunut ankaraan tulitaisteluun XMS Guardianin syövereissä.

”Jokin on pielessä, kentsu, pistettiin generaattorit paskaksi, mutta tässä paatissa on joku kokeellinen varavirtahärdelli. Räjähteet on lopussa ja ideat sitäkin enemmän.”

Cody reagoi Furnon ilmoitukseen harppomalla vihollislaivojen sijaintia merkkaavalle hologrammipöydälle.

”Kenraalikapteeni, jos Guardian etenee tällä vauhdilla asejärjestelmät ehjinä, meitä odottaa Kadmiumin kohtalo”, komentaja ärjäisi.

”Kauanko on Komeetta-tykin seuraavaan laukaukseen?” Nui-Kralhi kysyi.
”Viisi minuuttia”, Cody vastasi.
”Entä Guardianin tulitusetäisyyteen.”
”Neljä minuuttia.”

Kenraalikapteeni puri hammastaan. Suurin osa heidän pudotuslaivueistaan oli jumissa joko Le-Metrun rannikkorintamalla tai läntisten vortixx-alusten kansilla.

”Furno, suunta kohti kantta. Jos saamme edes ohjuspuolustukset alas käsin, saattaisimme saada tarpeeksi isolla keskittymällä loput matalaksi.”

”Kannelle? Äääh, miten meinaat, että hoitelemme kuudestaan ne ’bouttia sata jääkäriä, jotka ovat meidän ja pinnan tiellä?”

”Tavataan sisäänkäynnillä 7C”, Nui-Kralhi teroitti.

”Roger… hitto vie… Furno kuittaa.”

”Tavataan?” Cody toisti kenraalikapteeninsa sanat. Nui-Kralhi oli riisunut viittansa ja lähtenyt marssimaan ulos komentosillalta.

”Jos emme saa niitä tykkejä alas, ennen kuin Guardian saavuttaa etäisyyden, pohjamme pettää sellaisella tavalla, ettei Vorozotoekaan pysy perässä. Xcution ei pysty peruuttamaan tarpeeksi nopeasti. Meidän täytyy vallata kansi vanhanaikaisesti.”

Cody oli selvästi muodostamatta vastalausetta, muttei ehtinyt, kun Nui-Kralhi jatkoi.
”Silta on sinun, komentaja. Ilmoita Sarajille, että laittaa vermeet niskaan.”

Cody tuijotti Nui-Kralhia vielä sekunnin, ravisteli sitten päätään ja nosti käden lippaan.

”Aye aye.”

Le-Metru, nykyhetki

DHS Transformer oli avannut takaluukkunsa lennosta, tiputtanut Z-tiimin Verikoston johdolla Le-Metrun satama-alueelle ja lentänyt nopeasti takaisin pilvikerroksiin suojaan. Ryhmä eteni vauhdilla. Lyömäasein varustetut, Hallitsija mukaan lukien, kulkivat kärjessä draakkikomentajansa takana. Ampuma-asein varustautuneet – ja Talini – tulivat vähän matkaa perässä.

He pysähtyivät, kun edestäpäin kuului yksittäinen kiväärin laukaus. Pauhaavasta sateesta huolimatta se kajahteli satamarakennusten välissä kuuluvasti. Todettuaan, että se ei ollut osoitettu heitä kohti ja kuului todellisuudessa paljon syvemmältä Le-Metrusta, he jatkoivat matkaa. Sitä ei ollut pitkälti. Satama-alueen leveimmän lastaustien päähän perustettu leiri kuhisi jo. Aiemmin saapuneet tiimit olivat saaneet alueen haltuunsa ilman suurempia ongelmia. Omien joukkoon päästyään Hallitsijan oli pakko hetkeksi pysähtyä ihastelemaan maata allaan. Hän oli todella tehnyt sen. Hän seisoi Metru Nuin maaperällä valloitusarmeijan kanssa kuin vanhojen aikojen sotasankarit.

”Te kolme!” kuului käsky jostain edempää. Suurikokoinen schiludomilainenMajailija: Kauan sitten hänet värvättiin Pimeyden Metsästäjiin salamurhaajaksi tappavien mielenvoimiensa ansiosta. 1001 vuotta sitten asetin hänet pysyvästi Metru Nuille pitämään kaupunkia silmällä. Hän piileskeli Suurissa Arkistoissa ja lähetti minulle tilanneraportteja erinäisiä raheja viestinviejinä käyttäen.

Voimat ja välineet: Majailija on uskomattoman kärsivällinen ja uskollinen tehtävälleen. Hän vannoo nimeni kautta, että jonakin päivänä kaappaamme Metru Nuin vielä itsellemme. Hän saattoi tutkia muiden ajatuksia tai ajaa heidät hulluksi painajaisten avulla. Hän pystyi myös vaikuttamaan muiden aisteihin estääkseen näitä huomaamasta häntä. Hän pystyikin viettämään yli tuhat vuotta huomaamatta. Hänellä on myös kynnet.
viittoili selvästi Hallitsijaa ja tämän perässä marssivaa kaksikkoa luokseen.

”Helvetti soikoon, viimein”, Majailija huokaisi ja värisytteli likomärkiä siipiään vedestä. ”Te kolme saatte Ourgoksen sauvan vahdittavaksenne. Siellä on kaksi tyyppiä jo passissa, mutta teidän tehtävänne on laajentaa suoja-aluetta ja pitää silmällä jokaista saamarin rakennusta, joka sinne näkee. Jos se saamarin ilonpilaaja pääsee irti, tämä homma muuttuu verilöylyksi melko vikkelään.”

Ourgoksen sauva? Turva-alue? Tämä ei kuulostanut siltä legendojen valloitusmatkalta, mitä Hallitsija oli odottanut. Majailija oli kuitenkin jo kääntänyt katseensa eteenpäin, jossa tämän huomiota vaati kaksi nynrahlaista insinööriä, jotka olivat parhaillaan kasaamassa valtavaa ilmatorjuntatykkiä keskelle valloitettua tietä.

”Kuulitte, mitä hän sanoi. Liikettä niveliin!” Verikosto ärjäisi ja puski kovakouraisesti Hallitsijaa liikkeelle. Päätellen siitä, että draaki viiletti hänestä ohi, hänen ja hänen vanavedessään tulevien metsästäjien odotettiin seuraavan häntä. Sitten jostain kuului taas laukaus. Hallitsija näki, kuinka parinkymmenen metrin päässä kasautuvan tykin päällä kiipeillyt peikko irrotti otteensa ja rysähti väkivaltaisesti maahan. Keskellä tämän otsaa oli siisti reikä. Hän oli kuollut, ennen kuin pudotus oli edes alkanut.

”Helvetti soikoon, minähän sanoin, ettei kukaan pistä päätään rakennuskehikkoa korkeammalle!” ärjyi joku komentajan roolissa oleva metsästäjä läheisen rakennuksen kulmalla. Hallitsija näki vain vilaukselta, kun peikon ruumista alettiin raahaamaan pois ja muutama laukaus erinäisistä laukaisimista ammuttiin oletettua tarkka-ampujaa kohti.

Verikosto kuljetti heitä vauhdilla suuren satamarakennuksen, jonkinlaisen lastaamon taakse. Hän huomasi välittömästi sinne pystytetyn keltaisena hohtavan telineen, jonka keskellä seisoi vanhan näköinen helmenvärinen sauva. Hallitsijan perässä laahustava ThermacellThermacell: Kourallinen metsästäjistä on henkisesti terveitä ja tasapainosia. He ovat keksineet ihan pätevän perustelun sille, miksi palvelevat rakentamaani julmaa konetta, joka luo rikkautta harvoille – lähinnä minulle, sen myönnän – ja jättää taakseen lähinnä ruumiita. Suurin osa on enemmän tai vähemmän henkisesti sairaita, rikkinäisiä tai eksyneitä. Thermacell kuuluu tähän ryhmään. Hänen pahoinvointinsa ilmenee hiljaisena vihana ja katkeruutena kaikkea elävää kohtaan. Alkujaan Thermacell oli kasvillisuuden toa kuuluisassa Toa Lhikanin tiimissä. Hän oli valpas, rohkea ja nöyrä. Taistellessaan visorakeja vastaan hän kuitenkin ajautui eroon tiimistään ja nuo hämähäkkimäiset olennot kutoivat hänet verkkoonsa. Visorakien kavala myrkky teki hänestä hordikan – puoliksi sankarin, puoliksi toan. Visorakien kuningatar yritti tehdä hänestä armeijansa ylipäällikön, mutta Thermacell surmasi kuningattaren ja taisteli tiensä tiiminsä luo. Mutta Lhikanin tiimi ei ollut ennen kohdannut hordikaa, eivätkä he tunnistaneet entistä ystäväänsä. Seurasi katkera taistelu, ja Thermacell pakeni suoraan syliini. Thermacell hautoo kostoa tiimilleen ja koko Metru Nuille, mutta vielä enemmän hän vihaa visorakeja ja muita selkärangattomia. Hänen pyynnöstään teetätin hänelle erikoisaseen, joka levittää ympärilleen voimakasta hermomyrkkyä. Se on erityisen tehokas selkärangattomia kohtaan. Thermacell sekoitetaan monesti Nidhikiin samankaltaisen taustatarinan takia.

Erot Nidhikiin: Nidhiki oli ilman toa, Thermacell kasvillisuuden. Nidhiki vaihtoi puolta ennen mutaatiota, Thermacell vasta sen jälkeen. Roodakan rhotuka mutatoi Nidhikin, Thermacelliin taas laitettiin visorakien myrkkyä.

Voimat ja välineet: Thermacellillä on voimakas myrkkupatruuna, joka levittää hermomyrkkyä ympäristöön. Oma pieni lisäykseni keksintöön on se, ettei sitä voi kytkeä pois päältä.
vilkaisi rinnallaan kulkevaa toveriaan ällistyneenä. Metsästäjä selvästi tiesi sauvasta jotain merkittävää.

”Rakennukset on jo miehitetty. Meillä on silmät sauvaa kohti joka suunnasta”, Verikosto täsmensi. ”Te kolme partioitte sen ympärillä maasta käsin. Älkää pistäkö päätänne esiin Gadunkadulle pohjoiseen päin. Siellä on tarkka-ampuja, kuten varmaan huomasitte. Niiden veden toasta on myös useita näköhavaintoja salmessa, joten älkää menkö myöskään liian lähelle rantaa. Taivaita tarkkaillaan jo, joten pitäkää silmänne maakohteissa.”

Hallitsija, Thermacell ja heidän mukanaan saapunut hirviö nyökkäsivät. Verikosto marssi pois paikalta välittömästi käskynjaon jälkeen ja lähti ärjymään lisää ohjeita kadunkulmassa passissa olevalle skakdijoukolle.

”Sinä selvästi tiedät jotain tästä sauvasta”, Hallitsija kysyi Thermacelliltä. Hordika suoristi selkäänsä ja naputteli hermostuneena myrkkysammionsa kantta.

”En tiedä, mitä voimia sillä on. Vain, että se on Varjotun varjelluimpia artefakteja”, peto äyskäisi. Hallitsija pohti, mitä varten se oli pystytetty sinne rakennuksien taakse, eikä esimerkiksi ollut kenenkään rynnäkköä johtavan kourissa. Vastauksen hän sai, kun torahampainen hirviö heidän rinnallaan osoitti kohti taivasta heidän yläpuolellaan. Tai oikeastaan täsmälleen sauvan yläpuolella.

Oli vaikea katsoa suoraan ylöspäin, kun vesipisarat läimivät voimalla suoraan Hallitsijan silmiin. Hän näki kuitenkin välittömästi punaisen hahmon muutama kymmenen metriä heidän päidensä päällä. Se oli pysähtynyt ilmaan kuin joku olisi pysäyttänyt ajan sen ympäriltä. Haarniskan jalkapohjista ja selästä purkautuvat liekkivanatkin olivat yhä paikallaan liikkumatta.

Kaikki heistä tiesivät välittömästi, kuka se oli. He todella olivat saaneet Kohiki-salmen pedon nalkkiin.

Hallitsija napautti maata juhlistavasti keihäänsä perällä. Thermacellkin virnuili tyytyväisen näköisenä. Hallitsija toivoi, että Pilotti tiesi heitä ennen saapuneiden urotyöstä. Mikään ei todellakaan pysäyttäisi heidän valloitustaan.

Vaikka he olivat saaneet satama-alueen haltuunsa melko pienillä menetyksillä, Majailija ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä. Toki tämä näytti surkealta muutenkin pörröinen pintanukka sateen kastelemana, mutta Verikosto näki kyllä ystävästään, että koi oli hermoromahduksen partaalla.

”Jos minä olisin saanut päättää, olisin puskenut kolme tai neljäkin dyynirykmenttiä etenemään suoraan pohjoiseen ja tyhjentämään nuo kaikki rakennukset”, Majailija vastasi draakin kysyvään ilmeeseen.

”Mutta sinä et saanut päättää”, Verikosto huomautti. ”Muutaman työläisen menettäminen ei ole mikään murhe.”

”Se niiden tarkka-ampuja nasautti Myrkyn nollakulmasta heti, kun saavuimme”, Majailija murahti. ”Tyranni menetti myös kaksi parasta miestään, kun ne yrittivät kiertää rannan kautta. Naho, oletettavasti, kiskoi niiltä veret pihalle jostain särkältä käsin. Meillä on täällä ihan saamarinmoinen ylivoima, mutta niin kauan, kun vain istumme täällä, vihollinen napsii meitä yksi kerrallaan.”

”Meillä ei olisi tätäkään ilman A-tiimin pikku kepposta”, Verikosto myhäili ja vilkaisi taakseen, jossa sinne jätetyt Z-tiimin jäsenet ihastelivat samaa kuin hänkin. Ilmaan pysäytetty kenraali Killjoy oli koko maihinnousun suurin onnistuminen.

”Niin”, Majailija myönsi. ”Ja tuonkin kanssa kävi lähinnä tuuri. Se äkkäsi rakenteilla olleen ilmatorjuntajärjestelmän jostain kilometrin päästä ja pojat oli juuri saaneet sen rakennusten suojaan, mikä pakotti sen tulemaan lähemmäksi. Jos Päivänsäde ei olisi saanut sauvaa paikalle niin vikkelään, meitä olisi täällä melko paljon vähemmän.”

”Onko se sanonut mitään. Tai pystyykö se edes tekemään niin?” Verikosto mietti.

”Joko ei pysty tai valitsee olla hiljaa. Ollaan testattu sen verran iso määrä aseita siihen, että luulisi kyllä pukahtaneen, jos se olisi mahdollista.”

”Miksi ette vaikka nakkaa sitä mereen? Kaikki tiedustelutieto viittaa siihen, että vesi on sen heikkous?”

”Pomon käsky”, Majailija huokaisi. ”Mustan Käden kenraalit Killjoy ja Xen – se punanuttuinen nopea niistä – eivät saa menehtyä operaation aikana. Pomo sanoi, että niille on varattu jotain muita suunnitelmia.”

Verikosto murahti tyytymättömästi. Hänen kirjoissaan Killjoyn nitistäminen olisi ollut strategisesti järkevää, mutta hän ei kyseenalaistanut Varjotun käskyjä. Jos peto täytyi pitää nalkissa, se pidettäisiin nalkissa.

Hän vilkaisi samalla oikealle puolelleen, missä sinisen hohteen suojissa seisovan rakennuksen sisältä kuului ärjyntää. Siellä luultavasti koulittiin panttivankeja. Verikosto tiesi, että ne oli otettu lähinnä massatuhovakuutukseksi. Ja estämään veden toaa vain pyyhkimästä koko rantaa mereen voimillaan. Majailija oli ampunut panttivangeiksi jääneistä matoraneista yhden tämän yrittäessä olla liian urhoollinen. Toverinsa kuolema oli nopeasti laittanut loput ruotuun.

”Mikä tilanne on vahkien suhteen? En saanut radiokeskustelusta oikein selvää myrskyn vuoksi?” Verikosto kysyi. Ennen kuin Majailija heti vastata, heidän sivustaan paikalle saapui naamioitu pikkumies, joka tuijotti jonkinlaista pergamentille piirtämäänsä riimua.

”Täysin poissa pelissä. Eikä vain täällä, vaan kaikissa metruissa”, Dark HunterererDark Huntererer: Ah, luotetuin agenttini. Kun metsästäjä vaatii metsästäjän, lähetän hänet asialle! Mystinen, voimakas…

Voimat: Armon Terät, ketteryys, silmäsäde.
vastasi Verikoston kysymykseen.
”Tämä ei ole meidän tekosiamme. Muutama tunti ennen maihinnousua ne vain alkoivat vaeltelemaan päämäärättömästi pitkin katuja. Ja osa vain sammui kokonaan. Joko meitä on siunattu jonkun suuremman voiman toimesta tai meillä kävi älytön tuuri, että juuri nyt niillä on mennyt joku softapäivitys pieleen.”

Verikosto ei voinut valittaa. Suurin osa heidän joukostaan oli paikalla sillä oletuksella, että jalansijan saamiseksi heidän olisi täytynyt ensin runnoa tiensä läpi tuhatpäisen vahki-armeijan puolustuslinjasta. Majailija tiesi, miten paljon helpommalla he olivat päässeet, joskin häntä silti epäilytti, oliko siinä jokin energiahurtta haudattuna.

”Oletan, että tämän vuoksi vankilaopsit menivät niin hyvin kuin ne menivät”, Verikosto mietti. ”Kauanko heidän saapumiseensa on?”

”He olivat kokoontuneet Po-Metrun varikolle noin puoli tuntia sitten ja anastivat sieltä viisi kävelijää. Jos ne eivät törmää siihen maan toaan matkalla, heidän pitäisi olla täällä parissakymmenessä minuutissa”, Dark Huntererer laskeskeli.

Ukkonen jyrähti. Suurin osa metsästäjistä ei edes kääntynyt salamaniskua kohti, mutta välähdys oli heijastellut Killjoyn haarniskasta sellaisella tavalla, että Verikoston katse kiinnittyi väkisinkin taas siihen suuntaan.

Raportit kertoivat, että se oli tappanut SentterinSentter: Sentter on yksi voimakkaimmista Dark Hunterseista. Hän kouluttautui Eteläsakarassa dong-fu:n taistelulajissa ja kykenee näyttämään Kirottua Käsimerkkiä kuudella raajalla yhtäaikaisesti. Hän on melko epämiellyttävä tyyppi, mutta siedän häntä hänen tehokkuutensa ja valtavan body countinsa takia.

Voimat: Keson näyttämis voimat.
yhdellä potkulla. Se tuntui täysin mielipuoliselta. Miten mikään niin kamala asia kuin Sentteri oli kuollut niin yksinkertaiseen asiaan kuin potkuun?

DHS Transformer teki jylystä päätellen ylilennon jossain pilvien tasalla. Sen suihkumoottorien ääni muistutti monia siitä kerrasta, kun Le-Metrussa oltiin edellisen kerran taisteltu.

Hän ei koskaan näyttäisi sitä muille, mutta Verikostostakin tuntui kummalliselta seisoa taas Le-Metrussa. Kohiki-salmen taistelun läpi hänkin oli taistellut, mutta ei ilmassa, vaan juuri siellä, missä hän nytkin oli. Silloin satama-alue oli ollut pelkkää soraa ja pirstoutuneesta betonista koostuvaa haketta. Hänen, parinkymmenen Odinan sekopäisimmän ja pataljoonallisen xialaisia jääkäreitä oli määrä tukea laivastoa puskemalla niin pitkälle metrun rantaan kuin oli mahdollista, ja vetää sillä tavoin puoleensa mahdollisimman paljon vihollisen pudotuslaivueita.

Hän ei ollut selvinnyt siitä ilman arpia. Tai oikeastaan, hän ei olisi selvinnyt siitä lainkaan, jos Ainainen ei olisi viime hetkellä käskenyt heidän ryhmänsä jäänteitä karkaamaan syvemmälle metruun kaivettuihin vallihautoihin ja välttämään viholliskosketusta.

Hän oli tiennyt alusta alkaen, ettei Kohiki-salmella tavoiteltu mitään muuta kuin eskalaatiota. Mitä enemmän Mustan Käden laivastoa he saisivat houkuteltua paikalle, sitä vähemmän puolustajia olisi, kun Varjotun Exo-Novat iskisivät Coliseumiin ja yrittäisivät katkaista Suuren Hengen äänitorvelta kaulan.

Koko maailma tiesi, miten siinä oli käynyt. Coliseumin operaation täpärästä epäonnistumisesta johtuen Varjottu oli uhrannut Rautalaivaston turhaan. Merisaarron murruttua vahvistuksia ympäri maailman alkoi virrata Metru Nuin vesiin. Sota oli hävitty kahdella rintamalla samaan aikaan. Tuyet oli jäänyt kiinni vain viikkoa Kohiki-salmen taistelun jälkeen. Lhikanin harhautus Ikuisen kuiskeen kanjonissa oli purrut lujaa antaen kenraali Nui-Kralhille tilaisuuden johdattaa sodan viimeinen suurhyökkäys entisiltä rintamalinjoilta saaren keskivaiheilta kohti etelää.

Se, että Verikosto oli yhä hengissä ne kaikki nähtyään, oli kaikkien todennäköisyyksien vastaista, ja hän ymmärsi sen. Arvosti sitä joka päivä. Siitä lähtien hän oli vannonut omistavansa loppuelämänsä Metru Nuin polttamiseen.

Osittain siksi häntä suretti vain seisoa siinä pitämässä linjaa. Ilman vahkejaan he voisivat vain lähteä rynnäkköön ja puskea pidemmälle kuin koskaan sodassa olivat pystyneet.

Mutta Varjotun suunnitelma sanoi toisin. Juuri nyt ei ollut sen aika, joten hän piti linjaa. He kaikki pitäisivät, kunnes viimeisen draakkikuninkaan tahto täyttyisi.

Jossakin jyrähti, mutta se ei ollut ukkonen. Kuulosti siltä kuin äänivalli olisi pamahtanut jossain kaukana. Killjoyn alapuolella vartiossa seisova Hallitsija laittoi keihäänsä tanaan ja tiiraili kohti horisonttia. Thermacell ja tämän torahampainen toveri, KehäkukkaKehäkukka: Yksi Odinan salaisen Laitos 5:n kauneimmista luomuksista, laitoksen parsijat ompelivat Kehäkukan kokoon tiimistä metsästäjiä, jotka olivat tehneet iskun steltiläisen peikkomafian tukikohtaan ilman kunnollista valmistautumista. Kehäkukan jalat ovat aristokraatilta, joka aikanaan johti kuninkaana useita pikkusaaria valloittanutta Nui-Jagojen laumaa. Vartalo on matoralaiselta, joka oli tiimin räjähdeasiantuntija. Parsijat päättivät käyttää tiimin tarkka-ampujana toimineen shashaalin päätä, sillä hänen osumatarkkuutensa oli verraton. Harmi vain, että peikkomafian kovat kourat kaivoivat häneltä silmät päästä. Kehäkukka toimiikin nykyään lähinnä kuulon varassa. Tykkikäsi on entiseltä musiikkiteemaiselta metrulaiselta poliisilta, joka katkeroitui institutionaalisen väkivallan koneistossa, muuttui julmaksi rikollisia kohtaan ja sai potkut. Vesikeihästä pitävä käsi kuului toalle, entiselle sankarille, joka joutui metsästäjien vangiksi ja liittyi joukkoihimme pitkän aivopesun ja rääkkäyksen jälkeen. Kourakäteen parsijat pistivät sitten lopun tiimistä: siinä on osia yhdestä hullusta skakdista, joka taisi suunnitella yksityisyrittäjäksi ryhtymistä, sekä yhdestä deaktivoidusta bohrokista, jonka atk-tukeni uudelleenohjelmoi kuormajuhdaksi. Miekkakäsi ei oikeastaan edes ole keltään tiimin jäseneltä, vaan viattomalta sivulliselta, joka sattui olemaan liian lähellä, kun peikot heittivät kasapanoksen tiimin pakettikävelijän alle.

Voimat: Koska Kehäkukka on sokea ja toimii kehittyneen kuulonsa varassa, on hän yhtä tappava pilkkopimeässä kuin liian kirkkaassa valossakin. Vesikeihäällä hän voi ampua vettä, mikä on vähemmän hyödyllistä kuin tulen tai luotien ampuminen. Äänitykki voi kuurouttaa viholliset. Kouralla hän yleensä tarttuu vihollisiin ja viiltää sitten kurkun auki sillä miekalla.
, käänsivät myös katseensa ylös.

Tutka-asema heidän oikealla puolellaan piippasi kuuluvasti. Sen äärellä hääräillyt kolmikätinen palaneen metsän toa karjaisi ilmoille tiedon, jota he eivät olleet odottaneet.

Jotakin lähestyi heitä etelästä. Se oli pieni, nopea, eikä myrsky tuntunut hidastavan sitä lainkaan.

Telemetriasta ei käynyt ilmi, mikä heitä lähestyvä asia oli. Myrsky teki sen tunnistamisesta mahdotonta.

”No niin naamat irveen ja tykistön suunta etelää päin!” Verikosto ärjyi niin kovaa kuin keuhkoistaan irti sai. ”Suuren Hengen Lällärit soittivat apuvoimia!”

Joukot käänsivät suuntansa etelään välittömästi Verikoston ja kauempana olevan Tyrannin ja tämän ryhmän säestämänä. Vaikka Verikosto oli vakuuttunut siitä, että he saisivat ammuttua tunkeilijan alas, ei hänellä silti ollut hajuakaan, mitä tai kenet Metru Nui oli puolelleen niin nopeasti puhunut.

”Kaksi kilometriä!” tutka-asemalta huudettiin. ”Parikymmentä sekuntia visuaaliseen kontaktiin!”

Metru Nuin sodan viimeinen vuosi, BHS Xcution

Musta kommandovahki löysi kenraalikapteeninsa hangaarin perältä. Varusteet olivat jo puoliksi tämän niskassa. Selkään kiinnyttynyt ylimääräinen levy oli kiinnittynyt Nui-Kralhin selkään magneetin lailla. Tämän vyöllä roikkui jo kaksi ioniaseen kahvaa – yksi miekalle ja yksi kilvelle. Sarajin perässä paikalle marssineita erikoisosasto Nyrkin vahkeja oli yhteensä kaksitoista. Neljäntoista vahva iskuryhmä ei olisi sellaisessa tilanteessa ollut tarpeeksi sellaiseen operaatioon, mutta tämä joukko oli erikoislaatuinen.

”Kenraalikapteeni, käskynjako?” Saraji kysyi.

Nui-Kralhi raksautti naamionsa suojaavan panssarilevyn paikoilleen ja kääntyi joukon puoleen.

”Ovatko räjähteet matkassa?”

”Kyllä, kenraalikapteeni”, Saraji vahvisti ja osoitti vahkirivistön neljää laitimmaista, joiden nilkkoihin oli varastoitu merkittävä määrä mustia pötköjä.

”Hyvä. Saraji, ota kaksi miehistäsi mukaasi ja aloita lähestyminen XMS Guardianin itäpuolelta. Te menette ensin. Koettakaa herättää vihollishävittäjien huomio ja kierrättää ne pois suorimmalta reitiltä. Minä vien loput sotilaat ja näiden räjähteet suoraan kannelle ja pusken meille reitin Furnon ulospääsytietä kohti.

Xcutionin kilpiä vasten rätisevät ammukset kuuluivat koko ajan hieman kovempaa. Nui-Kralhi oli antanut käskyn ottaa hitaasti etäisyyttä vihollisen päärintamaan, mutta se oli tarkoittanut, että virtaa suojakilville jäi vähemmän, sillä hän ei ollut valmis kompensoimaan vähentämällä aluksen tulivoimaa.

”Komentaja”, Nui-Kralhi puhui korvanappinsa kautta radioon. ”Käske Ravenia antamaan tulitukea pienikaliiberisilla, kun astumme ulos. Siivotaan vähän roskaa tieltämme.”

”Käsky välitetty, kenraalikapteeni”, kuului kuittaus vähän ajan päästä. ”Suuri Henki teitä varjelkoon.”

Codyn sanat toivoivat hyvää, vaikka Nui-Kralhi tiesi, ettei Suurella Hengellä ollut salmen yllä mitään varjeltavaa. Yksikään heistä ei ansaitsisi pelastusta tai Initoin valoa. Mutta Nui-Kralhi taisteli siitä huolimatta.

”Saraji”, hän käski. Vahki nyökkäsi ja viittoili kahta vierellään seisonutta vahkia peräänsä. Hän läimäisi hangaarin sivuseinän avaavaa nappia ja katsoi, kuinka helvetti avautui hänen edessään.

Meri heidän alapuolellaan oli liekeissä. Ilmassa kärysi niin pirstottu metalli kuin öljyn katkukin. Hän kuitenkin haistoi jotain muutakin. Se määrä tuhoa ja hävitystä, mikä Kohiki-salmella oli sinä yönä tehty, oli repinyt ilmaan jotain muutakin. Ilmassa haisi – ja miltei maistui – veri. Palanut liha. Lukemattomien ammusten riekaleiksi repimät ruumiit.

Saraji käänsi selkänsä näylle ja astui hangaarin reunalle. Hän teki kunniaa kenraalikapteenilleen ja antoi itsensä kaatua. Vahkit hyppäsivät tämän perään ja kaikki kolme katosivat näkyvistä.

Kolme vihreää välähdystä aluksen lähellä viestivät Nui-Kralhille, että näiden matka oli alkanut onnistuneesti. Hän viittoili loput kymmenen vahkia peräänsä ja astui itsekin reunalle. Näky oli sanoinkuvaamaton. Koskaan historiassa ei oltu taisteltu niin. Kaksi koneiden ja teknologian uusimpien saavutusten siivittämää osapuolta teki toisiinsa sellaista tuhoa, että se muistettaisiin ikuisesti.

Nui-Kralhi veti syvään henkeä. Suunnitelma oli selvä. Nyt se tarvitsi vain toteuttaa. Kun hän tiputtautui alas ja sytytti ionisiipensä, hän ei vielä tiennyt, että se, mitä hän tulisi seuraavaksi tekemään, ansaitsisi hänelle uuden nimen.

Se oli kenraalikapteeni Nui-Kralhin viimeinen taistelu

Ja kenraali Killjoyn ensimmäinen.

Nykyhetki

Ilmatorjunta ei koskaan tavoittanut Kohiki-salmelta lähestynyttä nopeaa kohdetta. Muutama laukaus sitä kohti ammuttiin, mutta se oli sujahtanut niistä ohi sellaisella vauhdilla, etteivät tykkimiehet edes ehtineet asettaa uusia koordinaatteja, kun se oli kadonnut pilviin jonnekin heidän yläpuolelleen.

Hallitsija tuijotti taivasta kummastuneena. Tranformer oli lähetetty kohteen perään selvittämään, mikä se oli. Se oli kadonnut pilviin vain hetkeä myöhemmin.

Sitten tummansininen taivas muuttui oranssiksi. Verikosto puristi sauvansa kahvaa koko ajan lujempaa, kun he katsoivat hiljaa, kuinka tuli levisi.

Sitten rakennukseen heidän takanaan osui metallinen kappale. Sitten toinen. Paniikki levisi, kun tuhoutuneen ilma-aluksen rippeet satoivat heidän päälleen. Pilotin matka oli päättynyt. Kohiki-salmi nielaisi lopulta hänenkin ruumiinsa, vaikkakin sata vuotta myöhässä.

Silloin

Ionisiipisten osasto oli verottunut puolella näiden laskeutumisen aikana. Xialaisten ilmatorjunta olisi vienyt enemmänkin, mutta Killjoyn punainen ionikilpi oli pelastanut ainakin kaksi räjähteitä kantavaa vahkia laskeutumisen aikana. He joutuivat muuttamaan kurssia kolmesti matkan aikana. Kahdesti tykistökeskittymän vuoksi ja kerran heidän linjalleen ajautuneen vihollishävittäjän vuoksi. Killjoy oli lopulta kiihdyttänyt sen perään, leikannut tiensä sen lävitse ja palannut johtamaan joukkoaan. Kohiki-salmi nielaisi keskeltä halkaistun hävittäjäpilotin aluksineen. Sen myötä heidät oli myös huomattu XMS Guardianin kannella.

Jääkärit nostivat aseensa kohti taivaita, mutta he eivät olleet valmiita siihen, mitä oli tulossa.

Nyt

Se, mikä Transformerin oli tuhonnut, oli ampaissut itsensä taas jonnekin päin merta. Sitä epätoivoisesti tähystävät tutkapeikot yrittivät turhaan pysyä sen perässä. Jokainen ampuma-aseella varusteltu metsästäjä oli sillä aikaa rynnännyt rantaan ja osoittanut aseensa taivasta kohti.

Kun kohde palasi, laukesi jokainen ase Le-Metrun rannalla sitä kohti. Mutta he eivät olleet valmiita siihen, mitä oli tulossa.

Ohjus osui Verikoston taakse ja paiskasi tämän maahan. Hän tunsi lämmön selässään, kun Majailijaan osunut räjähde hävitti metsästäjän silmänräpäyksessä. Paineaallon mukana tämän liha paloi kiinni Verikoston selkään ja hajotti kiekonheittimen.

Toinen ohjus oli osunut rakennukseen Hallitsijan vieressä. Siellä kyykistellyt ryhmä skakdeja silpoutui palasiksi hänen silmiensä edessä. Hän ei ehtinyt edes huudahtaa, kun kolmas ohjus osui lähelle rantaa, jossa ilmatorjunnan parissa työskennellyt ryhmä katosi liekkeihin.

Guardianin kannen yläpuolella kiitävä ionisiipinen saatana oli leikannut tiensä läpi jo kolmesta upseerista, ennen kuin kannella räkyttävät sarjatuliaseet osasivat suuntautua lentäjää kohti. Yksi jääkäreistä kompastui omiin jalkoihinsa peruuttaakseen tätä kohti kiitäneen kuoleman tieltä. Lisko täräytti päänsä ja menetti tajuntansa, mutta oli väistänyt täpärästi punaisen ionimiekan, joka oli tullut häntä kohti. Pilotti oli selvinnyt kohtaamisestaan Kohiki-salmen pedon kanssa vain kuollakseen sata vuotta myöhemmin tämän sinkoutuessa hänen aluksensa läpi.

Punamusta lentävä kohde lensi niin lähellä maata, että Järjestäjän johtama metsästäjäjoukko lensi kumoon pelkän sen vauhdin voimasta. Talini lensi kasvot edellä tutka-aseman pöytää päin ja sai sähköiskun päätteiden piuhojen päälle rysähtäessään. Viiksi oli saanut jostain käsiinsä miekan, johon hän nyt kompastui. Se lävisti jyrsijätoranin jalan jättäen miehen itsensä parkumaan kivusta maahan. Dark Huntererer oli ainoa, joka siitä porukasta ehti näkemään, mikä kohde oli. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Killjoy oli edelleen Ourgoksen sauvan kentässä jumissa, mutta tämä uusi kohde näytti miltei identtiseltä. Seuraava ryöppy ohjuksia purkautui kohteen olkapäiltä. Suurin osa satama-alueen metsästäjistä oli ehtinyt suojaan hyökkäyksen alettua, mutta liikuntakyvytön Viiksi jäi keskitykseen ja tuhoutui.

Aluksen kansi oli sekasorron vallassa, kun jääkärit yrittivät saada selvää, mitä oli tapahtunut. Niin moni heistä oli niitetty maahan sellaisella vauhdilla, etteivät näiden toverit ehtineet edes ampua hyökkääjän suuntaan. Kun aluksen sisäosista viimein virtasi vahvistuksia, jääkärien komentaja sai viimein linjat kasaan, ja sotilaiden katseet kohti petoa, joka syöksyi jo uudestaan heitä kohti.

Killjoy sammutti rakettimoottorinsa parikymmentä metriä Kehäkukan yläpuolella. Olento murskaantui Kal-metallin alle ja osumasta lähtenyt paineaalto lennätti Hallitsijan ja Thermacellin jälleen jaloiltaan. Killjoy tuijotti hetken aikaa jalustalla lepäävää sauvaa, asetti kätensä sen ympärille ja puristi. Kun se tuhoutui, kuului korviaviiltävä inahdus kuin koko taivaankansi olisi itkenyt reliikin menettämisestä. Samalla hetkellä voimakenttä ilmaan jäätyneen Killjoyn näköisen asian ympäriltä katosi, ja suihkumoottorit suristen se laskeutui Killjoyn vierelle.

”Oletko kunnossa, Miksu?” Killjoy kysyi. Jumissa ollut punaisempi haarniska ravisteli raajojaan hetken, käänsi katseensa Killjoyyn ja nyökkäsi.

”Juu… juu! Kyllä herra sotaset- herr- sotamieskenraalimies!”

Kun Killjoyn jalat koskivat viimein maahan, jääkäri, joka yritti yllättää hänet radiotornin takaa räjähti. Killjoyn ranteesta lentänyt energiapanos osui tätä päähän. Seuraava kaatui hänen miekkaansa, kun hän ionireppunsa avulla loikkasi tätä kohti. Kannen toisella puolella hän näki valtavan vihreän ionimiekan pilkkomassa kolmatta liskoa. Saraji oli laskeutunut onnistuneesti.

”Mihin suuntaan?” vahki huuteli Killjoylle.

”Riittää, että pidät heidät kiireisenä. Minä tuhoan rakennusta suojaavan generaattorin”, Killjoy vastasi.

Miksu nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Hädin tuskin pystyyn saatu metsästäjien ilmatorjunta yritti saada tähän lukitusta, mutta taivaalta satavat ohjukset ja energia-ammukset tekivät tähtäämisestä vaikeaa. Pilvenpiirtäjään alueen laidalla piiloutuneet tarkka-ampujat yrittivät käyttää Miksun ohilennon hyödykseen, mutta heti, kun yksi niistä nosti päänsä esiin ampuakseen, kuului laukaus aivan alueen toisesta päästä. Akakukasvoinen mutantti kuoli kiväärinsä ääreen samalla, kun Miksun tiputtamat palopommit nielaisivat Järjestäjän lämpimään syleilyynsä. Tämän viimeiset ajatukset olivat kostossa, kun tämän liha suli hitaasti ja metsästäjä paloi karrelle.

Killjoyn hoideltua kaksi tätä lähestynyttä raskasta lastauskävelijää koitui ongelmaksi kannen puoliväliin asettunut suuri pimeyden metsästäjä. Harmaahaarniskainen olento oli hampaisiin asti aseissa. Se nauroi tätä päin kilpi tanassa juoksevalle Killjoylle, ja ampui tätä kaikella happozamoreista yliäänirhotukoihin.

Ne kuitenkin kimpoilivat kaikki harmittomasti Killjoyn haarniskasta. Verikosto, selkä vereslihalla, katsoi kauhulla, kuinka tätä päin asteleva teknosaatana vain eteni huolimatta siitä, että puoli Odinaa oli kohdistanut tähän tulivoimansa.

”Saanen huomauttaa, että suurin osa asejärjestelmistä on edelleen Miksussa. Emme pysty lataamaan sinua täältä käsin. Ne ammukset, mitkä sinulla on mukanasi, ovat kaikki, mitä sinulla on”, Breznikovan ääni huomautti Killjoyn radiossa.

”Riittää, että pidätte Miksun lippaat täynnä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen”, Killjoy vastasi.

Kun Breznikova, Furno ja neljä muuta kommandovahkia viimein saivat kannelle johtavan oven auki, odotti heitä mielipuolinen sotku. Killjoyn ja Sarajin hyökkäys oli maalannut aluksen kannen verellä ja silputuilla ruumiilla. Ionimiekkojen jälkeensä jättämä lihan käry sai Brezin yökkimään. Ovelle heitä vastaan saapunut Saraji viittoi ryhmää luokseen.

Kolme räjähdystä vavisutteli kantta, kun selviytyneiden vahkien itsemurhaisku sammutti viimein Guardianin raskaimmat ilmatorjuntatykit. Furno katsoi valoshowta haltioituneena, kun sininen vahki, Surge, ihmetteli ääneen, minne kenraalikapteeni oli jäänyt.

Saraji osoitti radiotorniin, jonka päällä taisteltiin edelleen. Se asia, joka siellä riehui, ei vaan enää muistuttanut arvokasta sotilasjohtajaa…

… vaan skorpionia. Verikosto jäätyi paikalleen, kun tätä kohti astelevan Killjoyn selästä purskahti lihaa. Tämän selän panssarilevyt siirtyivät välittömästi suojaamaan häntää, jonka päähän oli syttynyt punainen ionipistin. Killjoyn kypärään ilmestyneet lovet vetäytyivät irti toisistaan muuttaen haarniskan hirviömäisiksi leuoiksi. Korina, joka olennon suusta kuului, oli kuin suoraan Verikoston pahimmista painajaisista.

Ensin Kohiki-salmen peto repi kappaleiksi tornin radio-operaattorit. Sitten tornin itsensä. Killjoyn hännästä purkautuneen energialaukauksen luhistuttaessa kannen viimeiset vastarinnan rippeet, katsoi amiraali Deschenes komentosillalta käsin kauhusta kankeana, kun hänen koko miehistönsä silvottiin kappaleiksi hänen alapuolellaan.

Pedon keltaisena hohtava katse kääntyi häneen hetkeksi. Mikään ei olisi estänyt sitä lentämästä komentosilalle ja tappamasta häntäkin. Mutta skorpioni käänsi hänelle lopulta vain selkänsä. Se oli kuin viesti. Käsky painua helvettiin hänen saareltaan.

Armon eleestä totaalisesti yllättynyt Verikosto haparoi taaksepäin, kun skorpionipeto asteli hänen ohitseen, tuijotti hetken panttivankirakennusta suojaavan generaattorin ohjaimia ja salamannopeasti sivalsi sen hännällään kahtia.

Sininen valo rakennuksen Gadunkadun puolella värähteli ja katosi. Ei kestänyt montaakaan sekuntia, kun sen sisältä alkoi kaikua kauhistuneita parahduksia. Punainen valtavan kokoinen ionimiekka heilui rakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoissa. Killjoy katsoi sitä hetken tyytyväisenä, mutta käänsi katseensa, kun korppikasvoinen pieni Pimeyden Metsästäjä alkoi kohdistamaan häneen jonkinlaista hyökkäystä.

Dark Hunterererin silmät säkenöivät kauniisti vain hetken, kun tämän kallo rusentui Killjoyn kourien väliin.

”Aaaargh, selkärangaton!” Thermacell huudahti kauhuissaan toverinsa kohtalosta. Tämän punaisesta säiliöstä purkautui Killjoyta kohti sakeaa, märkää myrkkyä, joka kuitenkin tultuaan kosketuksiin tämän tulikuuman hännän pään kanssa syttyi palamaan. Lieskat kulkivat väkivaltaisesti leimahtaen takaisin kohti Thermacelliä, jonka kanisteri räjähti suoraan tämän kasvoille. Päätön ruumis mätkähti maahan ruiskien verta väkivaltaisesti ympärilleen.

Sillä aikaa muut alueen metsästäjät olivat onnistuneet luomaan Killjoyn ympärille jonkinlaisen saartorenkaan, joka kuitenkin rakoili koko ajan aluetta ympäri lentelevän Miksun pommittaessa maata. Killjoyn valmistautuessa näiden yhteishyökkäykseen, kuului jostain hänen jalkojensa alta kuitenkin ryminää. Hän reagoi siihen vain vähän liian hitaasti. Jotain hopeistaMirunaamainen matomies: Piiloutuu merikontteihin rahdin mukana ja pudottaa rahtia pois matkan aikana tietyille koordinaateille. Matomies lähti viimeksi tehtävälle maanantaina Hänen on tarkoitus pudottaa Tela-Nuin autoja nynrahin lähisaarille keskiviikkona.

Voimat: Lipevä käärme.
purkautui hänen ympärilleen ja yritti kietoa hänet otteeseensa.

Punainen välähdys kuitenkin leikkasi olennon kahtia, ennen kuin se ehti tekemään mitään. Madon puolikkaat luikertelivat kukin omille teilleen kuin sille olisi tehty palvelus, kun se leikattiin.

Xen oli pudottautunut Killjoyn vierelle läheisen rakennuksen ikkunasta. Ionimiekkaansa olkapäätään vasten pitelevä vahki vilkaisi isäänsä kohti ja sitten näitä hitaasti lähestyviä metsästäjiä.

”Panttivangit on pelastettu”, Xen ilmoitti ylpeänä.

”Huomasin. Hyvää työtä”, Killjoy ärisi hampaikkaaksi räjähtäneistä leuoistaan. ”Huomaan, että olet vaihtanut miekan väriä.”

”Vihreä ei ole tyyliäni, sori vaan, Saraji. Onnistuin kyllä tekemään siitä hetkeksi ruskean, kun lisäsinkin siihen punaisen värin sen vanhan korvaamisen sijasta.”

”Sinun ei pitäisi olla täällä lainkaan kuntosi huomioiden”, Killjoy ärähti. Xen koputteli hieman kivistävää rintaansa, yskäisi ja kohautti lopuksi olkiaan.

”Meitä ei ole täällä tarpeeksi, jotta voisimme jäädä vaihtopenkille.”

Miksun raidetykit pysäyttivät heitä lähestyneen skakdin matkan niille sijoilleen. Tämän rinnalla juossut raskaasti panssaroitu titaani kuitenkin eteni edelleen. Killjoyn kummastukseksi Xen ei edes tuntunut välittävän tämän lähestymisestä.

”Sitä paitsi”, Xen jatkoi, ”en olisi varmaan tullutkaan ilman tuota yhtä.”

Juuri, kun titaani oli iskemässä Xeniä miekallaan, kuului laukaus. Titaanin kypärään oli ilmestynyt yksi reikä taakse ja yksi eteen siihen, mistä luoti oli tullut ulos. Codyn päivän osumaprosentti oli huikea. Titaanin ruumis mätkähti Xenin jalkoihin, jossa hän katseli sitä vähän surullisesti.

”Sitä paitsi nyt, kun panttivangit eivät enää ole tiellä, mikään ei estä Nahoa tekemästä tuota.”

”Tuota… mitä?” Killjoy ihmetteli ja kääntyi kohti rantaa Xenin osoiteltua sen suuntaan.

Se näytti ensin vain siltä, että myrskyn samentama taivas oli jotenkin… tullut lähemmäksi. Sitten Killjoy tajusi, että he tuijottivat todellisuudessa kymmeniä metrejä korkeaa vesimassaa, joka lähestyi hiljaisella vääjäämättömyydellä metsästäjien miehittämää rantaviivaa. Rantaa sisämaahanpäin kävelevän veden toan silmissä paloi. Tällaisella säällä koko luomakunta oli hänen armoillaan.

Hetken kestänyt tauko kaaoksessa räjähti taas käsiin, kun Nahon hyökyaalto osui. Loput Miksua jallittaneet ilmatorjuntajärjestelmät hukkuivat ja rantaa lähimmät rakennukset murskaantuivat välittömästi vesimassojen alle. Osa Killjoyta ja Xeniä lähestyneistä metsästäjistä jäätyi paikalleen katsomaan veden toan kylvämää tuhoa, kun loput lähtivät hurjistuneena ryntäämään kaksikkoa päin.

DEVASTATORINDEVASTATOR: DEVASTATOR KIRJOITTAA ITSE OMAN SIVUNSA, KOSKA DEVASTATOR ON KÄYNYT KOULUJA JA ON HYVÄ KIRJOITTAMAAN. DEVASTATOR ON PARAS KAIKISTA METSÄSTÄJISTÄ KOSKA HÄN ON ISOIN JA KOMEIN JA ÄÄNEKKÄIN. EI OLE KETÄÄN NIIN ÄÄNEKÄSTÄ KUIN DEVASTATOR PAITSI EHKÄ YDIN POMMIT. MUTTA NIITÄ EI OLE MAAILMASSA MONTAA JA DEVASTATOR ON PALJON KOMEAMPIKIN KUIN YDIN POMMI. HEHEHE. ON HAUSKAA OLLA ISO MIES!

VOIMAT: DEVASTATOR ON VOIMAKKAIN KAIKISTA SILLÄ HÄNTÄ EI VOI VOITTAA TAISTELUSSA LAISINKAAN. OLEN MYÖS HYVÄ MATIKASSA JA OSAAN KIRJOITTAA KIVOJA TEKSTEJÄ VARJOTTU-SEDÄN HASSUUN KIRJAAN!
hyökkäys kilpistyi ensin Xenin miekkaan, jonka jälkeen Killjoyn vankka potkaisu lennätti metsästäjän päin viereistä rakennusta. Hallitsijan happokeihäs kalahti harmittomasti Xenin kal-metalliseen käteen, kun metsästäjien riveihin rynninyt Killjoy mottasi salskeaa metsästäjää kerran kasvoihin. Ne murtuivat, eikä tämä enää noussut. Heitä vasemmalta lähestyvä mutatoituneiden shasaalien rykmentti avasi sillä aikaa tulen, mutta Miksu laskeutui Xenin ja luotien väliin. Muutama ohjus Miksun olkapäiltä teki rykmentistä selvää, kun Killjoy repi niitä tukeneen skakdiparivaljakon palasiksi.

Kasvonsa asfaltista viimein nostanut Verikosto katsoi kauhuissaan, kuinka tupla-Killjoyt repivät hänen osastoaan metsästäjä metsästäjältä palasiksi.

”Tämä karkaa käsistä”, hän kuiskasi itselleen, ”nyt niitä on kaksi.”

Hän käänsi katseensa taakseen, josta lisävahvistukset olivat viimein saapuneet.

”Tracker! Helvetti soikoon, hoitele ne!”

Valtava valkoinen vortixx nyökkäsi ja naksautteli niveliään. Pöyristynyt Verikosto kuitenkin työnsi tämän syrjään ja karjahti uudestaan.

”Et sinä! Minä puhuin Trackerille!”

”Selvä juttu, pomo”, härkäJäljittäjä: Minua suoraan sanottuna ärsyttää se, miten kaikki luulevat Jäljittäjän olevan joku tyyppi, kun todellisuudessa hän on härkä Buru-Korosta. Hänen mitä tahansa epämaterialisoivat sarvensa ovat kirous oheisvahingon kannalta, mutta ne ovat myös yksi Odinan arsenaalin tappavimmista aseista. Jäljittäjän tappotilastot ovat organisaation korkeimpia ja syystä. Tyyppi, jota aina luullaan Jäljittäjäksi on todellisuudessa Pimeyden Metsästäjä Nitoja. Itseään hän kutsuu tämän vuoksi ”Nitoriksi”. Hän on Ruinaajan veli ja yhtä hyvä xiassa kuin hänkin. En rehellisesti tiedä, miksi Jäljittäjä raahaa sen mukanaan kaikkialle.

Voimat: Jäljittäjän antimateriaalisarvet ovat yksi Odinan asekehitysyksikön suurimmista saavutuksista. Jos Jäljittäjä koskaan kaatuu pää edellä maahan, olemme valmiita laukaisemaan protokolla härkäpavun, jossa pyrimme gravitaatiokanokan avulla estämään Jäljittäjää imeytymästä koko maailman lävitse.
hänen takanaan kuittasi, polki hetken aikaa maata ja lähti hirmuisella laukalla rynnäkköön.

Xen huomasi lähestyvän härän kyllä, mutta väistämisen sijaan työnsikin Kal-metallisen kätensä eteenpäin pysäyttääkseen tämän sijoilleen. Killjoy huomasi tämän etäältä ja hätääntyneenä karjaisi heidän yläpuolellaan olevalle Miksulle käskyn auttaa.

Ylimääräisiä sekunteja ei jäänyt montaa. Miksu onnistui puskemaan Xenin pois tieltä, mutta jäi itse suoraan Jäljittäjän sarviin. Se leikkasi tiensä läpi Miksun haarniskan jaloista kuin ne olisivat olleet pumpulia. Punainen haarniska rysähti maahan ja Miksu ulvaisi kuuluvasti. Kauhistunut Xen tajusi, miten lähellä hänen hengenlähtönsä oli. Sen ajatteleminenkin kivisti rinnasta, mutta hän nieli tunteen ja lähti auttamaan Miksua, kun Jäljittäjä rynnäkössään juoksi vielä heistä pois päin.

Kuului kaksi isoa räsähdystä, kun Miksun jalat irtosivat tämän lanteilta ja kaksi uutta, maalaamatonta ja hopeista jalkaa ilmestyivät puvun sisältä ja loksahtivat paikalleen. Xen sai vaivoin kiskottua tämän pystyyn, kun Jäljittäjä kaartoi kohti seuraavaa hyökkäystä.

Killjoy oli sillä välin harhautunut räjähteestä, joka oli heitetty hänen jalkoihinsa. Sen sijaan, että hän olisi väistänyt sitä, hän kumartui nostamaan sen, katsoi sen heittänyttä Verikostoa suoraan silmiin ja puristi räjähteen kasaan kourassaan antaen sen räjähtää kasvoilleen. Irvistelevä draakki peruutti, kun savupilven keskeltä häntä lähestyvä skorpioni louskutti leukojaan.

Pedon keskittyminen herpaantui hetkeksi ainoastaan, koska hänen ohitseen laukkasi juuri härkä, jonka selässä kauhusta huutava Xen oli onnistunut jotenkin tarttumaan Jäljittäjän selkäkarvoista ja raahautui nyt tämän mukana ympäri taistelukenttää huolestuneena tuhiseva Miksu perässään lennellen.

Kun Verikosto katsoi ympärilleen, näki hän pelkkää kaaosta. Rannassa riehuva veden toa vaikutti vielä skorpioniakin armottomammalta. Vesipatsaat iskeytyivät kerta toisensa jälkeen metsästäjien riveihin. Suurin osa ei edes hukkunut, vaan murskautui iskujen voimasta. Verikosto tiesi, että heidän täytyisi pitää linjaa vielä hetki, mutta keinot siihen alkoivat käydä vähiin.

”Sinä et ole muuttunut yhtään, Ilonpilaaja”, Verikosto äyskäisi. Killjoy ei pysähtynyt, mutta hidasti hieman etenemistään.

”Sinähän sen tietäisit.”

”Niin. Se Aderidonian keikka oli aika kova juttu”, Verikosto jatkoi. ”Nimesi olisi kyllä voinut olla vaikka Verilöyly sen perusteella.”

”Minä tiedän, että yrität viivytellä minua”, Killjoy tuhahti. ”Se ei toimi.”

”Toimii sen verran, että hän ehtii paikalle”, Verikosto virnisti ja astui askeleen sivulleen paljastaen hopeisena hohtavan soturin takaansa. Killjoy pysähtyi mittailemaan uutta vihollistaan.

”Kyborgi”, Killjoy tuhahti.

Kyborgi levitti kätensä juhlistavasti toivottaen Killjoyn tervetulleeksi.

Ilonpilaaja. Katso itseäsi. Sätkivä lihakimpale, joka yrittää epätoivoisesti ymmärtää jotain, joka on sinun käsityskykysi yläpuolella. Sinä kutsuit minua Kyborgiksi. Kuinka naurettava, kuinka rajallinen nimitys. Etkö vieläkään ymmärrä, kuka ja mitä minä olen? Olen informaation ruumiillistuma! Olen sinun maailmasi jokaisen tiedonmurusen, jokaisen algoritmin, jokaisen salasanan ja jokaisen strategian summa. Kun sinä nukuit, minä opiskelin. Kun sinä harjoittelit, minä optimoin. Minä en käytä tekoälyä, minä olen se. Minä olen tuhansien vuosien kehityksen looginen ja väistämätön, seuraava askel. Sinä nojaat lihaksiin, tunteisiin ja vanhanaikaisiin, hitaisiin aisteihisi. Minä näen tulevaisuuden jokaisen mahdollisen lopputuloksen kymmenen tuhatta kertaa sekunnissa. Luulet, että sinulla oli edes aluksi mahdollisuus päihittää minut? Jokainen iskusi, jokainen strategiasi, jopa tämä viimeinen epätoivoinen katseesi – ne olivat kaikki ennalta laskettuja muuttujia kaavassa, joka johti tähän hetkeen: Sinun tappioosi. Lopeta vastustelu. Lopputulos on aina ollut sama. Antaudu tähän uuteen todellisuuteen. Tähän todellisuuteen, jota hallitsee ainoa asia, joka on koskaan todella merkinnyt mitään: Täydellinen, puhdas logiikka. Ja se logiikka kertoo minulle, että nyt on minun akan-”

Kiväärin laukaus kajahteli kadulla, kun rakennuksesta parinsadan metrin päästä ammuttiin taas. Kyborgin silmien väliin ilmestynyt reikä tuprutti hetken aikaa savua. Sitten kuului kuin sytytyslangan sihinää.

Kyborgi räjähti niin väkivaltaisesti, että Killjoynkin piti suojata silmiään välähdykseltä. Miljardiksi pieneksi palaseksi räjähtänyt kone oli tuhoutunut niin perusteellisesti, ettei siitä jäänyt edes mössöä tai mitään.

”Sori, kenraali, en jaksanut kuunnella sitä enempää”, Cody tuhahti Killjoyn radioon.

Verikosto ei kuitenkaan ollut jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan hankkinut käsiinsä raskaan zamor-laukaisimen, jota hän osoitti nyt jälleen etenevää Killjoyta päin. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta laukaista sitä, kun tämän eteen raahautui valkoinen hahmo. Hallitsija suoristi selkänsä ja laittoi keihäänsä tanaan Killjoyta kohti. Tämän päästä vuosi verta ja haarniska lohkeili hieman kaikkialta. Oli selvää, ettei tämä ollut hyvässä jamassa.

”Pysähdy siihen… peto…” Hallitsija huohotti. ”Sinä et… seiso… valloituksemme tiellä!”

”Kuka helvetti sinä edes olet?” Killjoy ähkäisi. Hallitsija pisti häntä kohti, mutta hännällään Killjoy onnistui vaivatta paiskaamaan aseen syrjään Hallitsijan hauraasta otteesta.

”Peto vanhoist’ legendoista… kita valkeen tarinoista.”

Salskea tuijotti pedon kitaan kauhuissaan, kun tämä tarttui häntä rinnuksista ja paiskasi hänet suoraan läheisen rakennuksen seinään. Metsästäjä jäi makaamaan sinne liikkumattomana verta vuotaen. Verikosto oli sillä aikaa räjähtänyt toimintaan ja laukkaissut aseensa useita kertoja Killjoyta päin. Zamorit osuivat aiheuttaen sarjan korviahuumaavia räjähdyksiä, mutta Killjoy oli saanut leikistä tarpeekseen. Hän loikkasi kerran ja laskeutui suoraan Verikoston päälle. Tämän rinta rusahti kuuluvasti, kun kralhi painoi draakkia jaloillaan syvemmälle maahan.

”Kaikki se puhe Lhikanista ja kostosta”, Killjoy mutisi heidän yhteistä Aderidonian tehtävää muistellen. ”Valitettavasti tuolla esityksellä et olisi saanut edes sitä luikuria hengiltä.”

Kivun alta käkättävä Verikosto ei voinut estää itseään vajoamasta psykoottiseen nauruun. Hän oli voimaton estämään, kun Killjoy nosti tämän maasta ja tarttui molemmin käsin kiinni tämän torsosta. Hän ei edes nähnyt, kun häntä leikkasi tiensä hänen lävitseen.

Rannassa seisova Xen pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen polvensa olivat miltei pettäneet kivistyksen hänen rinnassaan verottaessa hänen kykyään liikkua. Jäljittäjän selässä roikkuessaan he olivat rynnänneet läpi ainakin neljästä eri Pimeyden Metsästäjästä. Ja lopulta, kun härkä oli onnistunut heittämään hänet selästään ja valmistautui puskemaan häntä päin, oli Nahon muodostama kupla ilmestynyt kuin tyhjästä ja paiskannut härän mereen, joka oli nielaissut sen.

Ranta alkoi olla tyhjä. Osittain Nahon perusteellisesta puhdistustyöstä, mutta osittain siksi, että jäljellä olevat metsästäjät muodostivat puolustuslinjaa Gadunkadun päähän Codyn laukauksia uhmaten.

Xen oli huomannut nopean muutoksen Nahon olemuksessa. Vielä hetkeä aikaisemmin verenhimoinen toa oli itsevarmasti valjastanut myrskyn ja meren tahtoonsa. Nyt tämä seisoi huolestuneena ulappaa päin jatkuvasti vilkuillen.

”Jotakin on tulossa”, hän kuiskasi. Naho ei ollut tuntenut mitään sellaista ennen. Jokin kihelmöi hänen selkäpiissään, mutta hän ei ollut varma, oliko se pelkoa vai oliko hänellä vain yhtäkkiä kylmä. Hän yritti tunnustella vettä kaikilla aisteillaan, mutta ei tuntenut siellä mitään poikkeavaa. Silti hänellä oli sellainen olo, että hetkenä minä hyvänsä tyrskyt olivat valmiita heittämään heidän niskaansa jotain.

Xen sen sijaan oli saanut – kirjaimellisesti – ajatuksesta kiinni. Ne lähestyivät rantaa tasaisesti. Saapujan ajattelemissa sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Xen ei tunnistanut niistä sanaakaan. Rytmin perusteella ne olisivat voineet olla vaikka runoja.

Tai loitsuja?

Killjoy oli huomannut jotain myös. Hän oli kääntänyt katseensa ukkostavalle Kohiki-salmelle juuri, kun veden pinnan päälle kohosi kasvot ja niiden perässä ruumis. Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin taas yhden salaman valaistessa taivaan ja paljastaen saapujan siluetin.

Ohikiitävän hetken ajan oli täysin hiljaista, kun sekä Pimeyden Metsästäjien että Metru Nuin puolustajien rivit hiljenivät. Merestä kävelevä draakki otti jokaisen askeleensa kuin kuningas, joka astui ensimmäistä kertaa kohti valtaistuintaan. Kun tämän jalat viimein koskettivat maata, draakki pysähtyi ja iski sauvansa asfalttiin murtaen sen.

”Jos olisin tiennyt, että kaupunkinne maaperälle asteleminen olisi näin vaivatonta, olisin tehnyt sen jo viime kerralla”, Varjottu lausui ja veti syvään henkeä. Päätellen ilmeestä hän ei ollut tyytyväinen ilman hajuun.

Naho tuijotti näkyä kauhuissaan. Xen irvisti rintaansa puristaen. Miksu oli laskeutunut jonnekin metsästäjien pääjoukon taakse ja kääntynyt itsekin ihmettelemään, mitä tapahtui. Varjotun katse oli kuitenkin naulittu skorpioniin, joka seisoi suoraan hänen tiellään.

”Onko tuo Verikosto-raukka, jonka jäänteitä pitelet?” Varjottu kysyi. Veren peittämä Killjoy ei vastannut, ainoastaan tuijotti merestä kävellyttä hahmoa.

”Sääli”, Varjottu jatkoi. ”Meitä on niin kovin vähän jäljellä. Jokaisen lapsen menettäminen sattuu.”

”Voin järjestää asiat niin, ettei kipu enää koskaan vaivaa sinua”, Killjoy sanoi.

”Niin varmasti kuvittelet”, Varjottu huokaisi. ”Hyvä on sitten. Jos aiomme puhua, sinun täytyy selvästi purkaa vielä vihaasi.”

Varjottu tarttui sauvaansa ja levitti kätensä.
”Näytä minulle kenraalikapteeni Nui-Kralhin raivo vielä kerran.”

Killjoy paiskasi Verikoston keskeltä halkaistut jäänteet syrjään ja tuhahti. Sitten, ennen kuin Varjottu ehti kunnolla ymmärtää taistelun jo alkaneen, kaksi ohjusta oli sinkoutunut tätä kohti, yksi Killjoyn molemmista olkapäistä. Draakki ehti juuri ja juuri asettaa sauvansa tanaan. Ohjukset kääntyivät vain muutamaa senttiä ennen hänen kasvojaan ja villisti poukkoillen sinkoutuivat mereen. Killjoyn käden tilalle ilmestynyt energia-ase oli sillä aikaa ehtinyt laueta jo kahdesti. Ne kilpistyivät Varjotun haarniskaan saaden sen väreilemään hetkellisesti. Hän ei kuitenkaan saanut vastahyökkäystä alullekaan, kun tätä päin rynnännyt kralhi tarttui häntä kasvoista ja paiskasi hänet maahan.

Killjoy yritti samaa kuin Verikostonkin kanssa. Draakit kaatuivat kovaa ja kipeästi, joten hän yritti heittää itsensä Varjotun rintakehän päälle saadakseen tämän paikalleen. Maahan osuminen ei kuitenkaan ollut tainnuttanut tätä kunnolla ja keltaiset lieskat ilmestyivät tämän sauvasta vapaaseen käteen. Ne eivät polttaneet, vaan purkautuessaan paiskasivat Killjoyn ilmaan ja pudottivat hänet maahan.

Hän ei ehtinyt kunnolla pystyyn, kun hän huomasi niiden samojen lieskojen muodostavan jonkinlaista häkkiä hänen ympärilleen. Hän kuuli, kuinka Varjottu mutisi loitsuaan ja kättään ilmassa kierrellen sai liekistä koostuvat kalterit lähestymään. Laukaus käsikanuunasta Varjotun kasvoja kohti pakotti tämän keskeyttämään ja suojaamaan itseään sauvallaan. Killjoy ryntäsi heikentyneestä häkistä välittömästi läpi ja tarttui Varjottuun uudestaan. Draakin vastahyökkäys kilpistyi, kun Killjoyn nyrkki työntyi suoraan hänen suuhunsa estäen häntä loitsimasta. Hän sai kuitenkin läimäistyä käden syrjään hännällään, mutta oli voimaton estämään sitä, mitä Ilonpilaaja teki seuraavaksi.

Killjoy tiesi, että hännän kanssa ei voinut lentää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä sinkoamasta itseään Varjottu kourissaan saappaidensa rakettimoottoreilla valtavalla loikalla ilmaan. Taistelua seuraamaan jääneet soturit käänsivät katseensa ylös, kun kaksikko sinkoutui väkivaltaisesti läheiseen kerrostaloon ja rysähtivät sen seinästä läpi.

Pölyn laskeuduttua draakki luuli olevansa se, joka oli toennut törmäyksestä ensin, mutta hän huomasi nopeasti olevansa väärässä. Nui-Kralhista ei ollut jälkeäkään. Pimeän toimistorakennuksen keskellä seisova Varjottu hengitti syvään, kopautti sauvallaan maata kolmesti ja pysähtyi kuuntelemaan, missä häntä lähimmät taikaesineet sijaitsivat.

”Minä ymmärrän vihaasi, Nui-Kralhi. Tiedän, että se on oikeutettua. Mutta pysähdy hetkeksi”, Varjottu kuiskasi. Hänen loitsunsa valmistui ja hän tunsi jotain suoraan yläpuolellaan. Kuulallisen niin vanhaa taikaa, ettei hänkään sitä tunnistanut. Hän oli kuitenkin huomannut sen liian myöhään. Katto hänen yläpuolellaan murtui, kun kralhi laskeutui hänen niskaansa.

Varjottu edellä he tulivat läpi kerroksesta toisensa jälkeen. Uusi kivulias kosketus betonin kanssa toisensa perään. Draakki oli menettää tajunsa siitäkin huolimatta, että hänen haarniskansa otti suurimman osan iskuista vastaan. Sitten he saapuivat pohjalle. Kanohikäärmeen suomuista nidottu sotisopa halkeili, kun heidän vauhtinsa pysähtyi.

Skorpioni seisoi hänen päällään ja työnsi kasvonsa miltei kiinni Varjotun omiin.

”Pysähdy?” Killjoy äyskäisi. ”Ainoa asia, mikä tänään pysähtyy, on sydämesi.”

Kralhin jalka polkaisi Varjotun rintakehää. Halkeileva haarniska ei enää estänyt täysin sen painoa, ja Varjottu kuuli rusahduksen rintakehänsä päältä. Hän hapuili vierelleen tipahtanutta sauvaansa, mutta hänen kätensä rojahti veltoksi, kun koko ajan kovempaa jalallaan painava Killjoy sai kivun vihlomaan pitkin draakin yläruumista.

”Serpens animae mundi”, Varjottu kähisi. ”Abduce inimicum meum!”

Killjoy ehti tuntea jonkin kuristavan kaulaansa vain hetken, kun se kiskaisi häntä. Näkymätön käärme sinkosi hänet suoraan rakennuksesta ulos ja rysäytti hänet häntä edellä takaisin sateeseen taistelua seuraavien metsästäjien ringin keskelle. Huolimatta hänen häntänsä luonteesta, siihen sattui ja repsotti nyt hieman liikaa vasemmalle. Hän sai kuitenkin itsensä pystyyn, ennen kuin rintakehäänsä puristava Varjottu käveli rakennuksesta ulos ja osoitti Killjoyta kohti sauvallaan.

”Joko… joko sait päästellä tarpeeksi höyryjä?”

Killjoyta ympäröivät metsästäjät tekivät tilaa Odinan kuninkaalle, kun tämä asteli lähemmäksi Killjoyta. Oli selvää, että hän oli loukkaantunut, mutta silti yksikään rivistöstä ei rynnännyt auttamaan häntä tai koettanut hyökätä Killjoyn kimppuun. Siitä oltiin mainittu lukuisia kertoja ennen tehtävän alkua. Ilonpilaaja jätettäisiin varjoille. Kukaan heistä ei vain ollut varautunut siitä, että niitä jouduttaisiin kohtaamaan kaksi.

Killjoy tiesi, ettei Varjottu astelisi niin lähelle häntä, jos tällä ei olisi jotain uutta loitsua hänen varalleen. Häntä ei myöskään erityisesti kiinnostanut. Raivosumu Killjoyn silmissä ohjasi häntä tekemään sen asian, mistä hän oli jo vuosia haaveillut.

Hänen rynnäkkönsä pysähtyi näkymättömään seinään, joka oli ilmestynyt hänen ja varjojen mestarin väliin. Jotain sellaista hän oli osannut odottaakin, joten hänen viimeiset ohjuksensa lensivät taivaalle leveässä kaaressa ja yrittivät iskeä Varjottua selkään. Sauvan heilautus muutti ohjukset konfetiksi, mutta se oli tarpeeksi, että tämä joutui laskemaan seinän, joka oli estänyt Killjoyn etenemisen. Varjotun vapaa käsi loihti mustasta valosta jonkinlaisen pilarin suojakseen, johon Killjoy törmäsi. Sen molemmilta puolilta kurottelevat kädet kuitenkin välähtivät punaisina, kun pitkät ioniterät syttyivät Killjoyn molempiin käsiin.

Toinen niistä meni ohi, mutta toinen onnistui leikkaamaan syvän haavan Varjotun sauvaa pitelevään käteen. Taikakalun tipahtaessa pilarikin katosi. Varjotun iskemisen sijaan Killjoy tallasi maassa olevan sauvan päälle kaikilla voimillaan ja onnistui pirstomaan sen kahtia. Sähköinen rätinä purkautui sauvan palasista ja valaisi hetkeksi maan heidän allaan. Turhautuneen näköinen Varjottu yritti loitsia seuraavan suojan vain käsillään ja sanoja mutisten, mutta Killjoy tarttui draakkia kaulasta, ennen kuin tämä ehti runoilla loppuun.

Metsästäjien riveissä kiemurreltiin huolesta. Naho ja Xen olivat uskaltautuneet myös lähemmäksi nähdäkseen, mitä tapahtui. Varjotun jalat roikkuivat ilmassa Killjoyn nostaessa tätä hitaasti ilmaan. Koura puristi niin lujaa, ettei draakki enää saanut sanoja suustaan. Punaisena hohtava häntä kurotteli hänen kasvojaan kohti.

”Vie Verikostolle terveisiä helvettiin”, Killjoy mutisi. Jossain yleisössä parkaistiin, kun häntä sivalsi.

Se leikkasi kyllä, mutta ei draakkia halkaisten. Sen sijaan se pureutui jonkinlaiseen siniseen hohteeseen, joka oli ilmestynyt hänen ja saaliinsa väliin. Varjottu oli saanut jostain uutta voimaa, sillä yhdellä riuhtaisulla tämä yhtäkkiä onnistuikin irrottamaan itsensä Killjoyn otteesta. Hämmentynyt kralhi ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Sitten hän katsoi vastustajaansa ja huomasi, että tämä piilotteli jotain, mikä oli ilmestynyt hänen oikeaan kouraansa.

”Niinpä tietenkin”, hän huokaisi, ja lähti uuteen rynnäkköön. Varjottu yritti loitsia lisää suojaavia seiniä Killjoyn eteen, mutta tämä läpäisi ne puhtaalla päättäväisyydellä. Muutaman sekunnin päästä draakki oli jälleen hänen kourissaan. Häntä kilpistyi taas uusiin suojiin, mutta vain vaivoin. Varjotun hännän isku sai lopulta taas pienen eron kaksikon väliin, mutta raskaasti huohottava draakki alkoi vedellä viimeisiään.

Alfa hohti edelleen tämän kourassa, mutta sen valo oli himmeä. Nimdan siru totteli Odinan kuningasta vain hädin tuskin.

”Uskosi ei tunnu olevan kovin vahva, vanhus”, Killjoy pilkkasi.

”Ja sinulla… ei tunnu olevan sitä lainkaan”, Varjottu ärjäisi. Killjoy näki, että sirua pitelevä käsi vapisi. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko se tämän kärsimistä vammoista vai näyttikö mies jotenkin paljon vanhemmalta kuin Killjoy muisti.

Sitten alkoi kuulua ääniä ja valtava määrä huutoa. Metsästäjät heidän ympärillään olivat räjähtäneet toimintaan. Gadunkatua pitkin saapuva jono vahki-kävelijöitä lähestyi ryminällä. Killjoy oletti, että joukot olivat menossa estämään niiden saapumista, mutta näyttivätkin ottavan puolustusasemia niiden ja Killjoyn väliin.

”Ööh, homma on vähän epäselvä. Ammunko vaiko en?” Cody ähkäisi radioon. Punainen piste paikallaan huohottavan Varjotun otsassa kertoi Killjoylle kaiken tarpeellisen. Hän ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun saapuneiden vahkikävelijöiden eteen laskeutunut Miksu oli avannut kaikki asejärjestelmänsä ja osoitteli niistä puolet tätä lähestyviä metsästäjiä ja puolet kävelijöitä itseäään kohti.

”Ei… ei askeltakaan enää! Voi että, kun tässä käy huonosti, jos lähestytte!”

”Voisimmeko… me jo pikku hiljaa… rauhoittua”, Varjottu puuskutti. ”Avatkaa ovet!”

Draakin käskyt aiheuttivat hämmennystä huomioiden, että yksi punahopeinen Killjoy-variantti osoitti kävelijöitä edelleen useilla megatonneja aseita. Käsky kuitenkin toteutettiin ja kaoottisesti parkkeerattujen kävelijöiden matkustamojen luukut aukesivat yksi kerrallaan.

”Mitä helvettiä?” Xen parkaisi, kun näki, mitä niiden sisällä oli.

Heitä täytyi olla satoja. Pimeydestä kurskistelevia katseita oli kaikissa eri väreissä ja kokoluokissa. Kun ensimmäiset niistä uskalsivat astua ulos, näkivät kaikki, etteivät ne olleet pelkkiä Pimeyden Metsästäjiä. Kummallisemman näköisten otusten seassa oli tuiki tavallisia matoraneja. Työläisiä, jotka olisivat hyvin voineet olla tuiki tavallisia Metru Nuin kansalaisia.

Ja niin he olivatkin. Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän oikein todisti.

”Lisää panttivankeja?” hän kysyi Varjotulta. Vastaus kuitenkin tuli jostain hänen takaansa.

”Päin vastoin”, L’or huudahti. Keppien varassa hyvin vaikeasti eteenpäin kävelevän titaanin tukena oli kaksi peikkoa, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää toveriaan pystyssä.
”He vain haluavat kotiin… me kaikki haluamme.”

Hämmentynyt ja turhautunut Killjoy käänsi taas katseensa Varjottuun kuin odottaen tältä vastauksia. Draakki kuitenkin vain nosti Alfan silmiensä tasalle ja pyyhkäisi ilmasta sen yläpuolella saaden sen katoamaan.

”Uskoni ei ehkä ole vahva, mutta se ei ole kuollut, IlonpilaajaIlonpilaaja: Kaikista virheistäni – joita ikäiselleni on ehtinyt kertyä – Ilonpilaajan menettäminen on yksi suurimmistani. Se oli hänen liittymisensä riveihimme, joka antoi minulle toivoa, että tekomme olivat olleet oikeutettuja. Metru Nuin kiiltävä ritari oli valmis lyöttäytymään yhteen kanssamme. Nyt se toivo on kuitenkin mennyttä. Kirjoittaessani tämän sivun kirjaani myönnän, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Tiedän, että agenttini ovat hänen perässään turhaan. Ei hän heille taivu, mutta niin kauan, kun maailma vainoaa Odinaa ja sen kansaa, on yritettävä.

Tila: Välisaarilla toa Tawan rapulinnakkeen ritareiden joukossa. Olkoon hänelle tuulet siellä suotuisia.
.”

Xen oli astunut eteenpäin huomattuaan kävelijöistä ulos astuneen skakdin, jonka hän tunnisti Lhikanin kaartin pidättämäksi pienyrittäjäksi, jonka hän oli nähnyt matkallaan Bauinuvaan. Kärsineen näköinen Reisrakk oli samassa joukossa kasvot ruvella. Xenin ei tarvinnut katsoa ympärilleen kauaa ymmärtääkseen, että hän katsoi kaikkia niitä, jotka Metru Nui oli vanginnut pelkän erilaisuuden vuoksi. Se ei kuitenkaan selittänyt joukon matoraneja, jotka näyttivät pelkäävän kävelijöiltä poistumista. Miksu osoitti niitä edelleen aseillaan ja Varjotun edessä seisova skorpionipeto näytti siltä, että tämä olisi valmis murhaamaan kenet tahansa heistä.

”Huomaan, että olet yllättynyt”, Varjottu sanoi. ”Luulitko, että he kaikki tahtoisivat ottaa osaa siihen maailmaan, minkä Dume on itselleen luonut?”

Killjoy ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hänen ryhtinsä lysähtäminen oli kuitenkin tarpeeksi selkeä viesti Miksulle, joka alkoi yksi kerrallaan vetämään asejärjestelmiä pukunsa sisään. Hän ei pitänyt niiden käyttämisestä muutenkaan.

”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” Killjoy ähkäisi.

”Tiedän, että sinulla ei ole erityisesti syitä luottaa sanaani, mutta kerron sinulle silti, ettei tämä ole peliä. Minä vain halusin väkeni kotiin ennen sotaa. Ja annoin samalla mahdollisuuden kenelle tahansa Dumen auktoriteettiin kyllästyneelle uuteen elämään.”

Killjoy tuijotti Varjottua vastauksia epäilyksiinsä etsien. Varjotun katse oli taas niissä kahdessasadassa, jotka hän oli tullut saarelta pelastamaan. Hänen jäljellä olevat metsästäjät osoittelivat Killjoyta ja tämän joukkiota edelleen aseilla, mutta piippujen kärjet laskivat alemmaksi koko ajan.

”Sitä paitsi, minä toden totta halusin puhua kanssasi”, Varjottu jatkoi. Killjoyn katse harhaili lähemmäksi astuneeseen Xeniin, joka nyökkäsi kannustavasti. Naho näytti siltä kuin olisi pidätellyt raivoa, mutta hän onnistui silti pitämään itsensä sivummalla.

Killjoy huokaisi ja suoristi selkänsä. Hänen kypäränsä parsi itsensä umpeen ja häntä vetäytyi hitaasti takaisin hänen sisäänsä. Haarniskan lukittauduttua paikalleen Codyn punainen tähtäin Varjotun otsassa katosi, mutta draakki tiesi, että Killjoyn komentaja oli luultavasti edelleen ampuma-asemissa.

”Sotaa?” Killjoy kysyi sitten. Se sana oli jäänyt hänen mieleensä, vaikka muut Varjotun sanoista olivatkin kadonneet jonnekin hämmennyksen ja lientyvän raivon sumuun.

”Oletko tosissasi?” Varjottu ihmetteli. ”Oletko todella lentänyt sellaista vauhtia, ettet ole pysähtynyt seuraamaan, mitä maailmassa ympärilläsi tapahtuu?”

Killjoy ei vastannut. Sivummalla seisova vahki tiesi, että hänen isällään oli ollut jo tovi muita murheita, mutta hänellä itselläänkään ei ollut hajua siitä, mistä draakki puhui. He olivat muutenkin olleet tovin uutispimennossa, kun Steltinmerellä pauhaava myrsky oli vaikeuttanut xialaisten uutislähetyksien saapumista.

Varjottu huokaisi ja pudisteli päätään. Kun tämä viittoili Killjoyta mukanaan sivummalle, hermoraunion partaalla oleva Naho yritti seurata, mutta Xen pysäytti tämän sijoilleen. Vahkin aneleva katse sai toan lopulta jäämään katsomaan, kuinka kaksikko käveli katuvalojen valaisemaan rantaan pauhaavan meren äärelle.

”Liskot hyökkäsivät tukikohtaamme Xialla kolme päivää sitten”, Varjottu huokaisi. ”Heidän aikeensa ovat selvät, ja niin on retoriikkakin. Menetin paljon hyvää väkeä siellä. Xian laivasto on myös aktivoitunut ja lipuu päivä päivältä kauemmaksi omilta aluevesiltään.”

Killjoy tuijotti draakkia tyrmistyneenä.

”Ja ennen kuin sanot mitään, olen ollut tässä pelissä tarpeeksi pitkään tietääkseni, että tämä on, kuinka sodat alkavat”, Varjottu jatkoi.

”Miksi?” Killjoy sai lopulta kysyttyä. Se oli ainoa looginen sellainen, jos hyväksyi sen, että draakki oli oikeassa.

”Adorium Seleciuksen vuoksi”, Varjottu tuhahti. Killjoy hätkähti silminnähden nimen kuullessaan.
”Tai jokaisen muun sekopään vuoksi, joka on hänen jälkeensä tavoitellut Tulinoidan aikojen kehityksen liekkiä. Kerrohan, Ilonpilaaja, nautitko tanssistasi XMS Donovanilla?”

Killjoy oli kuin puulla päähän lyöty. Siitäkin reissusta tuntui olevan jo ikuisuus. Sitä vähän aikaa mietittyään hän kuitenkin ymmärsi, mitä Varjottu kysymyksellään haki.

”Roodaka.”

”Niin”, Varjottu myönsi ja huokaisi syvään. Tämän katse siirtyi merestä maalle. Omia jalkojaan tuijotteleva draakki oli kummallinen näky, kunnes Killjoy tajusi, että epätyypilliselle eleelle oli syy.

He seisoivat katulampun valossa niin, että heistä molemmista olisi pitänyt piirtyä eteenpäin terävä varjo. Ja Killjoysta sellainen lähtikin, mutta Varjotusta ei…

Killjoyn piti ravistella päätään ja katsoa uudestaan. Se ei ollut harhaa. Varjotulta ei puuttunut ainoastaan tätä normaalisti aina ympäröivä mustuus, vaan varjo puuttui ylipäätään kokonaan. Kaikkea järkeä ja logiikkaa vastustaen se oli tiessään.

”Sinun varjosi”, Killjoy ähkäisi.

”Se noita vain käveli linnoitukseeni kuin se olisi ollut hänen omansa”, Varjottu myönsi viitaten selvästi edelleen Roodakaan. ”Surmasi vartijani säälimättömästi, ja iski minut maahan pahuudella, joka hänet oli verhonnut. Ja sitten hän vain… vei sen. Väitti, että ainoastaan hän oli varjojen arvoinen, ja anasti sen.”

Varjotun kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Nyt Killjoy ymmärsi, miksi draakki oli näyttänyt niin vanhalta. Heidän edellisestä kohtaamisestaan kasvokkain ei ollut niin kauaa, että sen olisi pitänyt olla mahdollista. Nyt Killjoy ymmärsi, että se johtui siitä, että tämä oli menettänyt jotain merkityksellistä.

”Hän vain… vei sen?”

”Ja nauroi astellessaan ylitseni. Killjoy, se varjo on varjellut minua koko elämäni. Ilman sitä…”

Varjottu ei saanut lausettaan loppuun. Hän nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa takaisin pauhaavaan mereen.

”Ymmärrät kai, että elämme lopun aikoja”, draakki sitten tuumasi.

”Ettet vain olisi nyt vähän liian dramaattinen”, Killjoy yritti paukauttaa väliin.

”Katso nyt tuota”, Varjottu tuhahti. ”Tämä myrsky ei ole luonnollinen. Steltinmerellä tapahtuu jotain pahaa. Jotain sellaista, mitä ei ole tapahtunut ikuisuuksiin. Sota uhkaa nielaista pohjoisen maailman. Makutat hyökkää Metru Nuin maaperälle. Kitiinikuorinen imperiumi uhkaa mantereiden välistä maailmaa… ja meitä molempia hyväksikäyttänyt käärme yrittää pirstoa taivaan Qwienne Puhtaan sielukuulilla. Jos tuo kaikki ei sinusta merkkaa lopun aikoja, en tiedä, mikä sinut suostuttelisi.”

Draakki oli sanonut paljon sellaista, mihin Killjoy olisi halunnut tarttua, mutta Varjottu kiirehti täsmentämään sitä, miksi oli puhunut maailmanlopusta ylipäätään.

”Tahdon, että ymmärrät, Killjoy, että jos Roodaka haluaa sotaa, minä annan hänelle sellaisen. Jos maailma on päättänyt rankaista minua virheistäni asettamalla vaivaisliskot jälleen porteilleni, olkoon niin. Jos se tarkoittaa, että aikani on tullut kohdata loppuni taistelukentillä, olkoon niin.”

Killjoy ymmärsi nyt, miksi Varjottu ylipäätään seisoi siinä Le-Metrun rannassa. Koko Metru Nuin sodan ajan draakkikuningas oli visusti pysytellyt oman kotisaarensa suojissa. Nyt hän uhmasi kohtaloaan rohkeudella, jollaista Killjoy ei ollut osannut odottaa.

”En ymmärrä, miksi kerrot tätä minulle. Luuletko, että kaiken tämän jälkeen minun pitäisi tuntea jonkinlaista sympatiaa?” Killjoy kuitenkin tiuskaisi. Varjottu käänsi häneen katseensa. Ilme oli päättäväinen, vaikka kaikki, mitä tämä oli siihen mennessä kertonut, kuulosti murheelta.

”Minä kerron sinulle, koska tiedän, että ymmärrät”, Varjottu sanoi. ”Kun sinä saavuit Odinalle ensimmäistä kertaa, pyysit apua vilpittömästi. Ja minä annoin sitä vilpittömästi. Sinä näit läpi siitä valheesta, mitä tällä saarella kerrottiin. Sinä tiesit, että viime kädessä kaltaisellasi kummajaisella ei olisi paikkaa Suuren Hengen valittujen joukossa. Minä otin sinut vastaan, koska tiesin, ettei maailmassa ollut toista paikkaa, joka voisi olla sinulle koti.”

”Olet väärässä”, Killjoy töksäytti. Varjottu tiesi välittömästi, mitä Killjoy tarkoitti.

”Niin… niinpä kai. Minun lienee annettava toa Tawalle enemmän kunniaa kuin olen aikaisemmin. Ei sillä, hän on kohdellut myös muita agenttejani – entisiä ja nykyisiä – hyvin. Mutta yksi asia häneltä puuttuu. Sellainen asia, joka minulla on.”

Varjottu katsoi Killjoyn ohi kohti Le-Metrun katuja. Naho ja Xen olivat hivuttautuneet hieman lähemmäksi, mutta näiden takana puuhaileva metsästäjäjoukko oli sillä aikaa ryhtynyt lääkitsemään haavoittuneitaan ja auttamaan pakolaisia järjestäytymään kuljetusta varten.

”Minulla on sotilaita. Minulla on laivasto. Ja vaikka Tawan ritarit taistelevat urhoollisesti, ovat he vakavasti alakynnessä heitä uhkaavaa ruskeaa konetta vastaan.”

Killjoy ihmetteli hetken, kuinka Varjottu tiesi niin paljon Bio-Klaanin tilanteesta. Sitten hän mietti lisää ja tajusi, että kaikki rapulinnakkeen jäsenlistalla olevat eivät tainneet olla ”entisiä” Pimeyden Metsästäjiä.

”FacestionatorNaamari: Naamari on väliaikaisesti poistettu rosterista tämän vuosisatoja kertyneiden pitämättömien vuosilomien takia. Hänen kotisaarensa tuhoutumisen jälkeen hänet on siirretty Mysterys Nuille, jossa viettää seuraavat seitsemän vuotta. Jos turvaluokituksesi ylittää Alpha-luokan, voit pyytää vähemmän salattua versiota tästä artikkelista Ainaisen toimistosta arkisin kello 9-16. Suljettu lounastauon ajaksi kello 11-11:45.

Voimat: Naamarin irtonaamalaukaisin on inspiroitunut spekuloidusta tavasta, jolla Bohrokit laukaisevat kranojaan. Rautakala kehitti laukaisujärjestelmän, kun Geines-Metrun naamapokalypsin jäljiltä varastoistamme löytyi paljon ylimääräisiä kasvoja, joilla tehdä tiedettä.
?” Killjoy kysyi.

”Ken tietää? Kenties”, Varjottu kohtautti olkiaan. ”Minulla on silmiä ja korvia kaikkialla. Joka tapauksessa, Killjoy, minä tahtoisin tehdä kanssasi sopimuksen, Minä tiedän, että edellinen johti murheeseen, mutta huolimatta niistä kaikista kerroista, kun olen valehdellut sinulle, minä en valehdellut silloin edellisellä kerralla, kun paiskasimme kättä. Minä todella en tiennyt, että Ficus oli aikeissa surmata puolisosi. Enkä sitä, mitä tyttärellesi tapahtuisi. Ja olen muuten aivan aidosti iloinen siitä, että olet saanut taas viettää aikaa hänen kanssaan.”

”Mene nyt jo asiaan. Sympatiasi haisee mädälle”, Killjoy tuhahti. Varjottu näytti kommentista aidosti harmistuneelta, mutta nieli ylpeytensä ja jatkoi.

”Jos, hypoteettisessa tilanteessa, jossa voitamme sodan Xiaa vastaan ja syöksemme sen varjoja varastelevan noidan syvimpään helvetin syöveriin, siinä samassa tilanteessa olisi mahdollista, että toa Tawa saattaisi löytää liittolaisen… yllättävältä suunnalta.”

Killjoyn oli vaikea uskoa kuulemaansa. Odina liittolaiseksi sotaan nazorakeja vastaan kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.

”Ja arvatenkin tahdot jotain vastineeksi. Usko pois, minut on jo narutettu aika moneen paskaan diiliin. Tunnistan ne jo kaukaa.”

”Luonnollisesti”, Varjottu myönsi. ”Mutta en pyydä sinua räjäyttämään Xiaa tai mitään muutakaan niin yliampuvaa kuin mihin sinulla on tapana. Yksinkertainen pelastustehtävä vain. Sellainen, jollaista uskon sinun suunnitelleen muutenkin yhteisen ystävämme Ficuksen läsnäolosta saarella johtuen.”

”Pelastustehtävä?” Killjoy ähkäisi.

”Minulla on… liikekumppani, joka alkaa olla kyllästynyt vankeuteensa Xian Vuoren sisällä. Ainoa ehtoni liittolaisuudelle on, että vapautat hänet ja annat hänen… kostaa vangitsijoilleen parhaaksi näkemällään tavalla.”

”Olet varmasti hyvin tietoinen, että Xian vuoren sisään pääseminen vaatii sellaisia yhteyksiä, mitä sinulla ei ilmeisesti enää ole”, Killjoy piikitteli.

”Hyvinkin. Siksi pyydänkin juuri sinua. Tanssisi Roodakan kanssa ei jäänyt minulta huomaamatta, Killjoy. Se yksinään tuskin riittää, mutta meidän molempien onneksi sinut on kutsuttu sen noidan tanssiaisiin.”

”M-mitäh?” Killjoy äyskäisi, kun Varjottu napsautti sormiaan ja Killjoyn eteen ilmestyi käärö. Killjoy tarttui siihen kuin odottaen, että se räjähtäisi hänen kasvoilleen. Sen sijaan se paljastui todellakin tanssiaiskutsuksi. Fero-Skia Adorium Roodakan lähettämäksi sellaiseksi.

”Hän julistaa itsensä uudeksi Tulinoidaksi?” Killjoy äyskäisi.

”Niin”, Varjottu huokaisi. ”Ja niinkin paljon kuin tahtoisin, että menet ampumaan sitä naista päähän, hänestä ja hänen suuruudenhulluudestaan voi olla vielä hyötyä. Mene sinne, hanki tarvittavat luvat ja pelasta ystäväni. Sen jälkeen ainoa asia, joka estää minua täyttämästä omaa osuuttani sopimuksesta on se, että tämä sota lähettää minut viimein kiirastuleen. Kummin vain, sinä voitat.”

Varjottu näki Killjoyn olemuksesta, että tämä ei ollut vakuuttunut. Ja miksipä olisi? Oli enemmän tai vähemmän hänen syytään, että Nui-Kralhi oli vangittu siihen haarniskaan, missä tämä nyt hänen edessään seisoi.

”Ja jos emme pääse minkäänlaiseen muuhun sopimukseen täällä tänään, ehdotan silti, että aloitamme… jonkin tasoisen aselevon. Minä pidän agenttini pois perästäsi ja ohjaan heidät… hyödyllisemmille vesille. Jos vastineeksi sinä lakkaat surmaamasta miehiäni, jotka vain tottelevat käskyjä.”

Varjotun katse harhaili sinne, missä Verikoston halkaistu ruumis lepäsi. Killjoy vilkaisi sen suuntaan. Ja sitten niihin kaikkiin muihin kymmeniin kyteviin ruumiisiin, mitkä hän oli illan aikana luonut.

Hän oli seisonut lähellä sitä kohtaa Le-Metrua aikaisemminkin. Kohiki-salmen taistelun jälkeen hän oli tuntenut olonsa tyhjäksi. Huolimatta siitä, että hän oli juuri päihittänyt suurimman laivaston, mitä maailma oli koskaan aikaisemmin nähnyt.

Montako tuhatta hän oli tappanut silloin Metru Nuin vuoksi? Sen saman Metru Nuin, josta niin moni nyt halusi pois.

Hän vilkaisi kohti pakolaisia ja muutama niistä vilkaisi häntä takaisin. Heidän tiensä johtaisi kohti Odinaa. Aivan kuten hänenkin silloin sata vuotta sitten, kun hän oli jättänyt sen kaiken taakseen. Hän ei tekisi sitä virhettä uudestaan. Hän ei jättäisi Xeniä taakseen toistamiseen.

Mutta he muut. He ansaitsivat mahdollisuuden tehdä sen virheen. Ei ollut Killjoyn paikka kertoa heille toisin.

”Älä sano, että harkitset tuon paskiaisen päästämistä”, kuului ääni heidän takaansa. Naho oli ilmeisesti kuullut aika ison osan keskustelusta. Xen seisoi hänen takanaan hieman nolostuneen näköisenä. Killjoy tiesi, että hän olisi kyllä varmaan saanut keskustelusta selvää, vaikka ei olisikaan ollut kuuloetäisyydellä.

”Harkitsen”, Killjoy myönsi. Varjottu virnisti leveästi. Naho näytti siltä, että oli hetkenä minä hyvänsä tekemään Killjoylle saman kuin oli tehnyt Lhikanille.

”Ymmärrätkö sinä, mikä määrä verta tuon sisiliskon käsissä on!?” Naho äyski.

”Ymmärrätkö sinä, millainen määrä minun käsissäni on?” Killjoy vastasi. ”Naho, he eivät ole valloittamassa Metru Nuita. He vain tahtovat lähteä kotiin.”

”NO JOS HE HALUAVAT KOTIIN, OLISIVAT SAATANA SOITTANEET EIVÄTKÄ SAAPUNEET TÄNNE HELVETIN VALLOITUSARMEIJAN KANSSA!” Naho karjui. Ainoa asia, joka pidätteli tätä käymästä Varjotun ja kenties Killjoynkin kimppuun oli Xen, joka kaksin käteli piti toasta kiinni.

”Olisitteko muka tehneet sen, jos olisimme pyytäneet?” Varjottu kysyi. ”Ole rehellinen itsellesi. Jos olisimme pyytäneet Dumea vapauttamaan loput sotavangit ja antaa kansalaisilleen mahdollisuus loikata Odinalle, olisiko hän antanut tehdä niin?”

Nahon hiljaisuus oli ainoa vastaus, minkä kukaan läsnä oleva tarvitsi.

”Dume, kuten minäkin, ymmärtää, että jotkut haavat ovat liian syviä parantuakseen. Tämä oli yksi niistä. Pyydän, Naho, ajattele asiaa vähän. Ajattele sitä yhteisen ystävämme puolesta. MexxiSheriffi: Sheriffi on yksi organisaatiomme luotettavimmista kaksoisagenteista ja (koillissakarasta katsottuna) lännen nopein pyssysankari. Sheriffin ihailtavin ominaisuus on kuitenkin se, että hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Suurimman osan ajasta hänen ei edes tarvitse vetää pistoolejaan esiin, sillä kaikki tietävät, että jos Sheriffi itse ei ammu sinua, joku joka hänet tuntee, ampuu.

Tila: Metru Nuilla tapahtuneen tragedian jälkeen Sheriffin johtama tiedusteluoperaatio on keskeytetty ja kaikki hänen alaisuudessaan olevat haetaan takaisin Odinalle, jossa joukot uudelleenjärjestellään Xian vastaisia operaatioita varten.
olisi ymmärtänyt. Ja ymmärsikin huomioiden, että puolet Meksi-Korosta on uudelleenrakennettu minun rahoillani.”

Naholta kesti hetki ymmärtää, mitä Varjottu oli juuri sanonut. Ensimmäinen ajatus oli epäillä joka sanaa. Sitten hän vilkaisi sekä Killjoyta että Xeniä. Killjoysta nyt ei voinut sanoa mitään, mutta Xenin ilme ei ollut lainkaan yllättynyt.

”M- mitä… mitä sinä oikein…”

”Ah, mutta katsos. En tiennyt, että tämä oli sinulle uutinen”, Varjottu käänsi kuvainnollista veistä. ”Näyttää siltä, että Sheriffini oli parempi pitämään salaisuuksia kuin kuvittelin. Tai sitten… te olette.”

Varjottu vilkaisi viimeisien sanojensa aikana kohti Killjoyta ja Xeniä. Vahki oli joutunut nyt ottamaan kopin veden toasta, jonka jalat olivat pettäneet tämän alta.

”Sinun on ehkä parempi lähteä”, Killjoy murahti. Hän katseli merelle, jossa oli jo muutamaan otteeseen nähnyt vilkkuvia valoja. Nyt hän tajusi, että Kohiki-salmessa lymyili valtava määrä sukellusveneitä. Pakolaiset ja jäljelle jääneet metsästäjät olivat matkalla kahlaamaan rantaveteen.

”Niin kai”, Varjottu myönsi. ”Olemmeko tulleet edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen?”

”Hyväksyn ehdotuksesi aselevosta”, Killjoy myöntyi. ”Mitä tulee Xian operaatioon… se jääköön nähtäväksi.”

Varjottu näytti hetken mietteliäältä, mutta nyökkäsi lopulta tyytyväisen näköisenä. Merkittävää eleessä oli se, ettei siinä näyttänyt olevan tippaakaan ivaa.

”Se riittää minulle toistaiseksi”, draakki myönsi. ”Tuo kannattaa muuten pitää tallessa. Ne varmasti pyytävät sen ovella”, hän sanoi vielä osoittaen kääröä Killjoyn käsissä.

”Mitä ihmettä se edes teki sinun hallussasi?” Killjoy ihmetteli.

”Se istui noin viikon entisen asuntosi postilaatikossa. Et kaiketi koskaan vaihtanut osoitettasi, sillä kaikki karhukirjeesi tulevat edelleen Odinalle”, Varjottu selitti.

Killjoy oli ensin melko varma, että se oli draakin outo tapa vitsailla. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi olla sitä mieltä, että tämä puhui ehkä vain totta.

Sukellusveneiden rantauduttua draakkikuningas vilkaisi vielä hetken rantaan jäävää kolmikkoa. Miksu oli sillä aikaa alkanut pyytämättä auttamaan pakolaisia veneisiin. Tajutonta Talinia ja Hallitsijaa kannettiin paareilla. Varjottu itse vilkaisi jalkoihinsa ymmärtäen, että tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen ja viimeinen kerta sen saaren maaperällä.

”Kenraali Xen”, Varjottu käänsikin yllättäen katseensa. ”Tahtoisin pyytää anteeksi sitä puhelua, jonka soitin sinulle pari kuukautta takaperin. Toivottavasti se ei jättänyt pahaa makua suuhusi.”

Xen ei tiennyt, kuinka vastata, mutta Varjotulla oli vahkille muutakin asiaa kuin pelkkä anteeksipyyntö.

”Sanohan, kun Puhdistaja ja se enkeli kävivät kimppuusi, onnistuitko kenties pitämään sen sirun kuitenkin itselläsi?”

”Sitä minä en sinulle kertoisi”, Xen sylkäisi.

”Hienoa, hienoa. Niin on oikein hyvä, kenraali Xen”, draakki naurahti. Hän heilautti kättään ilmassa, otti Alfan vain muutamaksi sekunniksi sormiensa väliin sitä vielä kerran esitelläkseen, ja sujautti sen sitten taas kadoksiin.

”Lupaa pitää omasi turvassa, niin minä lupaan pitää omani. Ja voit luottaa, että vastaisuudessa, jos ne öykkärit yrittävät samaa temppua uudestaan, Odinan parhaat ovat valmiina puolustamaan maailman tasapainoa.”

Xen irvisti Varjotulle vastaukseksi. Draakki piti elettä lähinnä sympaattisena. Kaiken kokemansa jälkeen Xenissä oli vielä valtavasti asennetta jäljellä.

”Ja tiedätkös, Killjoy”, Varjottu vielä sanoi, ennen kuin käänsi selkänsä Metru Nuille viimeistä kertaa.
”Minä tiesin, että ymmärtäisit. Tiedätkö miksi?”

Killjoy kohautti olkapäitään. Hän ei ollut varma, halusiko edes tietää.

”Bio-Klaanissa… sinä päätit pitää sen nimen, jonka minä sinulle annoin.”

Killjoy huokaisi. Hän ei halunnut enää vastata, eikä Varjottu sitä odottanutkaan.

Draakki käänsi selkänsä, astui Kohiki-salmeen ja lähti astelemaan kohti lähimmäksi parkkeerattua sukellusvenettä. Miksu vilkutteli iloisesti haarniskallaan, kun viimeiset pakolaiset lastattiin kyytiin ja näiden töyssyinen matka myrskyn läpi alkoi.

Sen jälkeen, kun Xen oli saanut Nahon talutettua istumaan lähimmän rakennuksen seinään nojaamaan, ja Miksu oli lähtenyt etsimään Codyn kanssa kyytiä, jäi Killjoy viimeisenä seisomaan Kohiki-salmen rantaan. Hän katseli, kuinka Mirunaamaisen matomiehen halkaistut puolikkaat luikertelivat vettä pitkin kohti etelää.

Edellisellä kerralla taistelun jälkeen Niz oli saapunut hänen rinnalleen lohduttamaan häntä. Nyt hän tiesi, ettei kukaan tekisi niin. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, oliko hän tehnyt oikean päätöksen, mutta ironisesti, hänen olonsa ei ollut läheskään niin tyhjä kuin sinä päivänä, kun hän oli sytyttänyt salmen veden liekkeihin ja hukuttanut tuhansia xialaisia sen pohjaan.

Vesipisaroiden läiskiessä vasten hänen haarniskaansa hänen oli pakko miettiä, mihin tämä päätös tällä kertaa johtaisi. Hän ei saanut ajatuksiaan pois siitä, miten vanhalta ja väsyneeltä Varjottu oli näyttänyt. Aivan kuin mustan auringon lupaama tyhjyys olisi syttynyt hänenkin sieluunsa sinä aikana, kun he eivät olleet tavanneet.

Sitten hän tunsi askeleet vierellään. Xen oli astunut hänen vierelleen. Taakseen vilkaistuaan Killjoy huomasi, että Miksu ja Cody istuivat nyt Nahon kanssa.

”Aikamoinen päivä”, Xen huokaisi. Killjoy murahti hyväksyvästi. Hän koki huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut katsonut enemmän Xenin perään taistelun aikana, mutta kaiken huomioon ottaen tyttö näytti olevan kunnossa.

”Miten kouristuksesi voivat?”

”Ne ovat korvautuneet eräänlaisella… jatkuvalla kivistyksellä”, Xen huokaisi. He seisoivat vähän aikaa hiljaa merta tuijotellen, kunnes Xen uskaltautui viimein sanomaan sen, mitä oli jo hetken aikaa ajatellut.

”Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun uhosit, että mahdollisuuden tullen ampuisit Varjottua vain päähän.”

”Ei niin”, Killjoy myönsi.

”Mikä muutti mielesi? Äläkä väitä, että se oli tuo hänen tarjouksensa, koska tiedän hyvin, ettet usko siihen sekuntiakaan.”

”En niin”, Killjoy myönsi taas. Hän tuijotti ulappaa, jossa myrsky raivosi päivä päivältä kovempaa. Hän ei saanut päästään draakin sanoja siitä, kuinka he elivät lopun aikoja.

”Ehkäpä se oli vain kylmää päättelyä”, hän huokaisi lopulta. ”Viime kerralla, kun upotin täällä liskojen laivastot, kenenkään meistä elämä ei muuttunut paremmaksi.”

”Ja luulet, että nyt, jos teet toisin… se johtaisi toisenlaisiin tuloksiin?” Xen kysyi.

”Niin varmaan”, Killjoy sanoi. Xen tuijotti isäänsä hetken tyytymättömän näköisenä.
”Eikä syy ole lainkaan siinä, että se vanha mies muistuttaa aika paljon sinusta itsestäsi?”

Killjoy käänsi katseensa äkkiä ihmetellen Xeniin.
”Mitä tuo nyt tarkoitti?”

”No mieti nyt hetki”, Xen argumentoi. ”Ikivanha sotilasjäärä, joka jatkaa taistelemista, tiedätkös… ’oman väkensä’ puolesta itsepintaisesti vaikka mitään muuta syytä ei enää olisi.”

”Minä taistelen vain sinun puolestasi”, Killjoy vastasi ja yllätti hieman itsensäkin siitä, miten suoraan oli sen sanonut.

”Ja Varjottu taistelee Odinan. Isä, sinun ei tarvitse uskotella minulle mitään muuta. Minulla ei ole sitä miestä kohtaan sellaista vihaa kuin sinulla on.”

Killjoyn pää kallistui tappion merkiksi. Xen ymmärsi, ettei hänen tarvinnut puskea asiaa sen enempää, ja he molemmat tiesivät, että pohjimmiltaan hän oli ollut oikeassa.

Pauhaava myrsky humisi heidän korvissaan, kun viimeinenkin merkki etelään suuntaavista sukellusveneistä katosi.

Jälkeen oli jäänyt vain yksi Pimeyden Metsästäjä. Ilonpilaaja, joka kaikesta huolimatta muisteli asuntoaan Odinalla nyt hiuksenhienolla haikeudella.

Asuntoaan, joka hänen pitäisi ehkä irtisanoa.

Monestako moneen Ainaisen toimisto olikaan auki, ja voisiko sinne vain soittaa?


Kuusi tuntia myöhemmin Xen pisti juoksuksi. Hän oli ollut etsimässä Nurukania, joka oli ollut käsittämättömästi kadoksissa sen jälkeen, kun tämä oli johdattanut Le-Metrusta pelastetut panttivangit väestönsuojiin. Sitten Cody oli tullut Nivawk-aseman käytävällä vastaan ja ilmoittanut kuulleensa raivokasta huutamista jostain komentotornin suunnalta. Xen oli rynnännyt tuulispäänä sen portaikkoon ja käytännössä sinkosi itsensä läpi suljetusta luukusta, jonka toisella puolella Naho ja Killjoy ”keskustelivat”.

”Sinä et ihan oikeasti älyä, mitä olet mennyt tekemään!” Naho pauhasi. ”Sinä päästit ne menemään! Olet tehnyt maanpetoksen!”

”No se nyt on harvinaisen selvää”, Killjoy puolustautui. ”Eikä ole muuten ensimmäinen kerta. Muistat kyllä varmasti edellisen.”

Turhautunut veden toa puristi päätään, tuijotti hetken Killjoyta tämän visiiriin ja sitten täysin odottamatta huitaisi nyrkkinsä sitä kohti. Kuului kovaääninen kalahdus ja Nahon korviavihlova ulvahdus. Kypärä ei ollut antanut myöten, mutta Nahon käsi oli.

”Mitä… helvettiä? Aaaahhhh!”

Toan kipu vaihtui vauhdilla taas vihaksi. Xen yritti tulla kaksikon väliin, mutta Naho ottikin hänet heti hampaisiinsa.

”Ja sinä! SINÄ! Te molemmat tiesitte Mexxistä, ettekö vain? Minun ei tarvitse osata lukea mieliä, että huomasin sen! Oliko tällä saarella yhtään saatanan sankaria, jolla olisi ollut puhtaat jauhot pussissa? Jokainen helvetin helvetin HELVETIN TYYPPI PALJASTUU LOPULTA AINA PETTURIKSI!”

Raivonpuuska vaihtui tällä kertaa itkuksi. Xen riensi Nahon rinnalle lohduttamaan tätä, mutta tulikin vain töykeästi pusketuksi pois.

”Mitä helvettiä minä täällä teen?” Naho sopersi kasvot peittäneiden käsiensä läpi. ”Mikä saatanan järki on omistaa koko elämänsä kaupungin puolustamiseksi, jonka kaikki joko pettävät tai haluavat sieltä pois?”

Naho oli epähuomiossa sanonut ääneen sen, mikä häntä todellisuudessa vaivasi. Killjoy huomasi sen myös. Hän oli aikeissa sanoa jotain hieman tahditonta, mutta onnistui pidättelemään itseään Xenin mulkaistessa ennakoivasti häntä kohti.

Odotettuaan hetken, että Naho oli tasannut vähän hengitystään, Xen kokeili uudestaan kumartua tämän vierelle. Tällä kertaa häntä ei työnnetty siitä pois.

”Hei… minä olen tosi pahoillani siitä, että emme kertoneet Mexxistä. Mutta jos saan ihan vähän puolustautua, niin emme me kyllä ihan varmoja olleet.”

Naho ei vastannut. Xen laski kätensä tämän olkapäälle ja puristi niin lujaa kuin uskalsi.

”Sitä paitsi… ei se hänestä pahempaa tyyppiä tee. Hän vain halusi parasta Meksi-Korolle. Ihan niin kuin sinäkin haluat Metru Nuille. Ja silti hän tuli aina auttamaan sinua, kun pyysit. Ja… minua myös.”

”Auttamaan vai vakoilemaan?” Naho sylkäisi ja yritti työntää Xenin käden pois, mutta vahki pysyi lujana eikä antanut itsensä horjahtaa.

”Auttamaan”, Xen tivasi. ”Totta kai auttamaan. Ei hän makaa Bauinuvassa, koska hän taisteli Varjotulle. Hän on siellä, koska… koska…”

Xen ei saanut lausettaan loppuun, mutta Naho kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti. He olivat käyneet sen täsmällisen keskustelun silloin Bauinuvassa. Ja silloin se oli ollut Naho, joka oli saarnannut Xenille siitä päätöksestä, jonka Mexxi oli tehnyt.

Sitten Nahon eteen laskeutui toinen hahmo, Killjoy, joka teki jotain, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin Nahon edessä tehnyt.

Kuului äänekäs sihahdus, kun Killjoy nosti kypäränsä pois kasvoiltaan. Xenkin oli aivan unohtanut, ettei hänen isänsä ollut tätä ennen paikalla kuin Miksun kautta. Harmaat, hiiltyneet kasvot yllättivät hänetkin, vaikka hän oli ne kertaalleen jo nähnyt. Naho sen sijaan ei ollut. Toa haukkoi henkeään Killjoyn todelliset kasvot nähdessään.

Kasvojen piirteet eivät olleet ainoa asia, jotka olivat sulaneet pois. Silmät olivat menneet ja korvattu keinotekoisilla. Suu oli karhea ja puhe tuli selvästi lähinnä syntetisaattorista jossain miehen kurkussa. Hauraan, sulaneen pinnan alla pilkotti koko ajan jotain, jonka Naho oletti olevan Killjoyn aivot.

Käsittämättömintä ei kuitenkaan ollut se, miltä Killjoy näytti, vaan se, kuinka tämä piti itsensä aina niin rauhallisena. Tämän äänestä ei olisi koskaan voinut päätellä, että hän oli todellisuudessa sellaisessa kunnossa.

Killjoyn asemassa Naho tuskin pystyisi tekemään muuta kuin huutamaan kivusta, mutta siitäkin huolimatta Killjoy oli nyt siinä hänen edessään ja ainoastaan katsoi häntä silmiin.

”Tämä on, mitä minulle tapahtui edellisellä kerralla, kun luotin Varjotun sanaan, Naho”, Killjoy sanoi niin rauhallisella äänellä kuin osasi. Äänen epätäydellisyyden kuuli paljon selvemmin, kun se ei tullut kypärän tai Miksun lävitse.

”Tämä on se hinta, jonka lopulta maksoin siitä, että petin Metru Nuin. Tiedän, että se ei hyvitä sitä päätöstä, jonka tänään tein, mutta toivon, että se auttaa sinua ymmärtämään, että en tehnyt sitä päätöstä kevyesti.”

Kun Xen viimein auttoi Nahon pystyyn, ei hän silti irrottanut katsettaan Killjoysta. Hänen mielessään oli kaiken sen aikaa ollut se mirukasvoinen nuori mies, jonka rinnalla hän oli taistellut aikoja sitten. Nyt hänen edessään seisoi jotain rikkinäistä, joka puhui ja taisteli teeskennellen kuin kaikki olisi edelleen hyvin.

Ja Naho tiesi, ettei ollut. Jos hän oli tuntenut jo väsymystä ikuiseen taistelemiseen, hän saattoi vain kuvitella, kuinka väsynyt Killjoy oli.

Hän romahti lopulta komentotornin kaidetta vasten ja tuijotteli nousevia aurinkoja. Ja horisonttia, jonka puolesta hän oli taistellut koko elämänsä.

”Helvetti soikoon, tyypit.”

Killjoy ja Xen astuivat Nahon molemmille puolille ja yhtyivät toan katseeseen. Samalla, kun Naho ja Xen pitivät katseensa Metru Nuin hiljalleen paljastuvassa kaupunkikuvassa, kiinnitti Killjoy jälleen katseensa hangessa kaukana seisovaan mustaan hahmoon.

Hän vannoi, että se oli päivä päivältä askeleen lähempänä. Jos hän oikein siristeli silmiään – ja tällä kertaa aivan todellisuudessa eikä vain kypäränsä visiirin avulla – hän vannoi, että hän miltei pystyi erottamaan siitä jo kasvot.

Hänen keskittymisensä herpaantui Nahon sopertaessa jotain. Häneltä jäi sanojen alku kuulematta, mutta hän ymmärsi kyllä, kun Naho lopetti lauseensa kysymykseen.

”Mitä helvettiä minä oikein teen?”

”Se selvinnee ajan kanssa”, Killjoy yritti lohduttaa.
”Me kaikki törmätään vastauksiin jossain kohtaa”, Xen jatkoi.

Naho huokaisi syvään. Hän tiesi, ettei ollut oikein olla vihainen sellaisessa tilanteessa. Ei heille kahdelle, jotka nyt seisoivat hänen kanssaan siinä tuijottamassa horisonttia.

Xen teki kuolemaa, ja Killjoy näytti siltä kuin olisi kävellyt sen läpi jo tuhat kertaa. Ensimmäistä kertaa sitten sodan Naho odotti, milloin se todellisuus viimein saavuttaisi hänetkin.

Hän näki mustan hahmon hangessa ainoastaan hetken. Kun hän pyyhkäisi sormella naamionsa visiiriä, ja se katosi, hän päätteli, että se oli ollut vain linssiin tarttunut roska.

”Ja minä olin aikeissa antaa teille vielä sen teidän yllätyksenkin tänään”, Naho naurahti edelleen viimeisiä kyyneleitään nieleskellen. Killjoy ja Xen vilkuilivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut hajua, mistä Naho oikein puhui.

”Älkää huijatko. Kyllä te olette huomanneet, että puuhaamme Nurukanin kanssa jotain.”

”No luonnollisesti”, Xen tuhahti leikkimielisesti. ”Mutta se ei tarkoita, että meillä olisi vieläkään mitään hajua siitä, mitä tarkoitat.”

Naho suoristi selkänsä ja nuuhkaisi vielä kerran Ko-Metrun raitista aamuilmaa. Hän ravisteli hetken päätään ja teki parhaansa herättääkseen taas vähän vähemmän väsyneen itsensä.

”Enkä minä nyt enää tiedä, haluanko sitä teille antaa.”

”Isääääää”, Xen mankui tarkoituksella niin ärsyttävällä äänellä kuin osasi. ”Äiskä kiusaa. Ja pimittää tietoa. Ihan kauheaa.”

Killjoy oli tukehtua Xenin kommenttiin. Jopa Naholta kesti hetki päästä tilanteen tasalle. Hän tiesi, että Xen vitsaili, mutta häneen viittaaminen ”äitinä” edes sen kontekstissa oli siihen tilanteeseen vähän liikaa.

”Jos näytän sen teille, lupaatko olla tekemättä noin enää ikinä?”

Xen nyökytteli innostuneen näköisenä. Naho pyöräytti vielä kerran silmiään, avasi sitten luukun takaisin portaikkoon ja viittoili kaksikkoa seuraamaan. Metru Nuin toiseksi viimeinen toa-sankari piiskasi tilanteen tasalla olevan naisen pintaan taas sellaisella teholla, että se ällistytti Killjoyta, joka lähti seuramaan.

”Hyvä on. Mutta vain tämän kerran. Ainakin pääsen teistä sillä eroon.”

Mustan Käden väistötilat ohitettuaan kolmikko nappasi vielä Codyn ja Mavrahinkin mukaansa. Nurukanin sijaintia Naho ei vieläkään suostunut Xenille paljastamaan, joten he menivät lopulta viidestään tapaamaan Nahon kontaktia, jonka useat heistä olivat nähneet hääräilevän Nivawk-asemalla aikaisemminkin.

”Kas, Naho, onko tosiaan tullut jo aika?” hissin lähellä seisoskeleva po-turaga ihmetteli. Naho pysäytti perässään kävelevän joukkion ja päätyi esittelemään miehen muille.

”Niin mahtaa olla. Tässä on turaga Hatae. Hän on Metru Nuin sotahistoriallisen seuran puheenjohtaja.”

Akakukasvoinen vanhus tervehti kättelemällä koko porukan. Killjoy pisti huomiolle turagan takinkaltaisessa kiiltelevät arvomerkit. Ne eivät kuitenkaan viitanneet millään tapaa Metru Nuin sotaan. Tämän oli täytynyt ansaita ne jossain muualla.

”Ilo tavata teidät kaikki. Erityisesti sinut, Nui-Kralhi. Kun kuulin, että olet palannut saarelle, olen syyhynnyt päästä tapaamaan sinut.”

”Kunnia on minun”, Killjoy nyökkäsi. Hän ei ollut vaivautunut laittamaan kypärää takaisin päähänsä ja kantoi sitä nyt kainalossaan. Hänen onnekseen turagaa ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Killjoyn ulkonäkö.

”Oletko pohjustanut tätä heille yhtään?” Hatae kysyi Naholta.

”Tässä vaiheessa uskon, että Cody on jo arvannut. Häntä on ollut vaikea pitää järjestelyjen ulkopuolella.”

Cody murahti myöntävästi. Killjoy ihmetteli, miten nämä ”järjestelyt” oli onnistuttu tekemään hänen huomaamattaan. Sitten taas… xialaiset olivat ilmeisesti julistaneet sodankin, ja sekin oli jäänyt häneltä huomaamatta.

”No mutta sittenhän meillä on tässä kuitenkin kolme ilahdutettavaa”, Hatae ilahtui viitaten Xenin ja Killjoyn lisäksi Mavrahiin. ”Noh, mennään sitten. En halua sanoa enempää. Yllätys on kaikkein hienoin, kun sen kokee.”

He astuivat yhdessä hissiin, siihen samaan, jota Xenkin oli yrittänyt pari kertaa käyttää nähdäkseen, mitä tukikohdan alemmissa kerroksissa sijaitsi. Sitä varten piti kuitenkin olla kulkulätkä, jollaiset sekä Naholla että Hataella näytti olevan. Kerroksia oli painikkeiden perusteella yhteensä kolmetoista. Killjoy oletti, että niistä kaksitoista oli varattu Lhikanin laivaston laivoille. Yksi per kerros. Lastausalueiden muotojen perusteella hän oletti, että kaikki kerrokset luultavasti aukesivat ja mahdollisitivat yksi kerrallaan laivojen uloslennot. Naho kuitenkin painoi heidät suoraan pohjakerrokseen. Siihen kolmanteentoista, jonka sisällöstä hänellä ei ollut edes valistunutta arvausta.

”Kuulin siitä, mitä Le-Metrussa tapahtui”, Hatae yritti keventää matkatunnelmaa, kun hieman täyteen ahdettu hissi ampaisi vauhdilla kohti pohjaa. ”Melko julman kuuloista touhua. En kyllä toisaalta syytä Varjottua, kun huomioi, että me olemme täällä enemmän tai vähemmän puuhailleet ihan samaa.”

”Samaa?” Xen ihmetteli. Hissi piippasi merkiksi siitä, että he olivat saapuneet perille. Hataen virnistys sen kuin leveni.

”Katsokaa itse.”

He astuivat hissistä ulos samankaltaiselle kävelysillalle, millainen oli myös ylimmässä Kikanaloa säilyttävässä kerroksessa. Tämä hangaari oli kuitenkin aivan hervottomasti sitä suurempi, ja näennäisesti täytti koko pohjakerroksen. Kun he näkivät, mitä heidän alapuolellaan odotti, Killjoy miltei tiputti kypäränsä käsistään järkytyksestä.

Xen ei uskonut, että hänen isällään oli enää kykyä tuottaa kyyneleitä, mutta jos olisi ollut, ne olisivat vuotaneet. Killjoyn ihmettelevä katse poukkoili Nahon ja heidän alapuolellaan aukeavan asian välillä.

”En… en voi uskoa, että te säilytitte sen…”

”Niille, jotka eivät sitä vielä tunne”, Hatae esitteli ylpeänä osoittaen sanansa lähinnä Xenille ja Mavrahille. ”Edessänne komeilee BHS Xcution. Mustan Käden lippulaiva ja Metru Nuin sotahistorian kruunujalokivi.”

Killjoy oli rynnänyt kaidetta vasten päästäkseen niin lähelle kuin kävelysillalla oli mahdollista. Xen tuijotti näkyä Nahon rinnalla silmät pyöreänä. Cody lähinnä virnuili. Hän oli ollut oikeassa.

Alus oli valtava. Ilmalaivaksi Xenin mielestä aivan järkyttävästi liian iso. Sen kyljessä paistava Metru Nuin punainen tähti kiinnitti hänen huomionsa ensimmäisenä. Sitten aluksen edessä sijaitseva valtava raidetykki, jonka pituudesta päätellen täytyi kulkea koko aluksen rungon läpi.

”220 metriä pitkänä ja 42 metriä korkeana Xcution on isoin asia, mitä kukaan on koskaan saanut lentämään. On sitä luultavasti edelleen”, Hatae esitteli ylpeänä. ”Ja tuo järkyttävä mörssäri tuossa keulassa on sen Komeetta-raidetykki, joka yksinään upotti Kohiki-salmen taistelussa viisi Rautalaivaston ilmatukialusta.”

”Neljä”, Killjoy korjasi, mutta ei irrottanut katsettaan aluksesta. ”XMS Guardian pääsi vielä meriporteista ulos, ennen kuin haaksirikkoutui.”

”Pah, lasketaan!” Cody ylpeili. Naho asteli ällistyneen Killjoyn vierelle ja taputti tätä kannustavasti selkään.

”Noh, pidätkö yllätyksestämme?”

”Minä… en edelleenkään ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista”, Killjoy sopersi. ”Luulin, että se olisi muutettu romumetalliksi aikaa sitten.”

”Siitä saat kiittää Hataeta”, Naho virnisti. ”Sotahistoriallinen seura on taistellut vuosikymmeniä sen säilyttämiseksi. Siitä oli tarkoitus tulla museoalus, mutta Dume on tehnyt jokaisesta askeleesta vaikeaa. Sitten, kun Xen palasi kuvioihin, aloin kaikessa hiljaisuudessa palauttamaan sitä toimintakuntoiseksi. Minulla oli aavistus, että sille tulisi vielä käyttöä.”

”Menopeli pois Metru Nuilta”, Cody ihasteli. ”Vähän prameampi kuin se, että olisimme ahtautuneet kaikki Bettyyn.”

”Kun lähdit Metru Nuilta silloin vuosia sitten Odinalle”, Naho osoitti sanansa Killjoylle, ”laitoimme välittömästi kaikki Mustan Käden laivat lentokieltoon. Metru Nuin nykyinen laivasto on rakennettu tämän pohjalta. Kuulareaktoria ja Animus-paristoja myöten.”

Xen tuuletti voitonriemuisena jo kauan sitten tekemästään huomiosta Animus-paristojen osalta. Alusta enemmän häntä kuitenkin hämmästytti se määrä väkeä, joka parveili heidän alapuolellaan. Insinöörejä oli vaikka millä mitalla aluksen eri osien kimpussa. Sitä vielä suurempi porukka lastasi tavaraa sen sisälle.

”Keitä nämä kaikki tyypit ovat”, Xen kysyi. Vastaus kuului heidän oikealta puolelta saapuneen maan toan suusta.

”Nämä ovat ne 174 vapaaehtoista, jotka ovat suostuneet toimimaan sen miehistönä. Kaukana täysistä miehitysvaatimuksista, mutta aika hyvin silti, sanoisin”, Nurukan selitti ylpeänä takin hulmutessa hänen takanaan. ”Kävi ilmi, että Mustalla Kädellä on edelleen paljon ystäviä tässä kaupungissa.”

”Tai sinulla on!” Xen riemastui ja ryntäsi halaamaan maakenraalia. Killjoylle selvisi nyt, mihin ne kaikki Nurukanin lukemattomat tapaamiset edellisten viikkojen aikana olivat liittyneet.

”Keitä he ovat?” Killjoy kysyi.

”Mustan Käden vanhoja työntekijöitä, sotaveteraaneja, hulluja… niitä jotka vain tahtovat saarelta pois hinnalla millä hyvänsä”, Nurukan selitti. Killjoy tiesi nyt, mitä Hatae oli tarkoittanut sillä, että he teknisesti olivat tehneet samaa kuin Varjottu.

”Ei jäädä tähän nyhväämään!” Hatae käskytti. ”Portaat ovat vasemmalla. Mennään lähemmäksi.”

Killjoyta ei tarvinnut kahdesti käskeä. He käytännössä juoksivat ne portaat alas. Hangaarin tasalla Xen tajusi, miten valtava alus todella oli. Ylhäältä katsottuna sen naurettava skaala ei ollut vielä käynyt aivan selväksi, mutta alhaalta hän viimein ymmärsi, miten kolossaalinen hänen isänsä vanha sota-alus oli.

”Ammusvarastojen täyttäminen on ollut melkoinen haaste”, Hatae myönsi. ”Komeettaan ja Vordak-tykkeihin pystytään valmistamaan ammuksia aluksen omissa ahjoissa, mutta nuo BH-88 konetykit vaativat pikkuisen luovuutta. Meidän piti käytännössä keksiä niiden ammusten kaavat uudelleen, ja aloittaa valmistus itse.

Cody tiesi BH-88:n viittaavan aluksen kahteenkymmeneenneljään Mörkö-tykkiin. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näyttämään ne Bladikselle.

”Oikealla puolellanne löytyy infotaulu, jossa aluksen tekniset spesifikaatiot ovat paremmin esillä, jos tulee jotain lisäkysymyksiä”, Hatae opasti. Xen loikki välittömästi sen luokse Mavrah vanavedessään. Killjoyn ja Codyn ei tarvinnut. He osasivat jokaisen yksityiskohdan ulkoa.

Kaksi heidän ohitseen juossutta matorania pysähtyivät tekemään kunniaa, ja jatkoivat sitten matkaa aluksen sisäosiin. Lastaustelinettä pitkin astellessaan he joutuivat väistämään, kun valtavalla lastauskoneella sitä pitkin ajeleva Kek vilkutti Nurukanille, ja lähti hakemaan uusia kontteja sisään vietäväksi.

”Teille pitäisi olla ruokaa täydelle miehistölle noin neljän kuukauden tarpeisiin. Ammuksia ainakin kolmeen Kohiki-salmeen ja sitten miehistön jäsenien henkilökohtaista omaisuutta, tietenkin”, Naho selitti. ”Kuten Nurukan sanoi, vapaaehtoisten määrä ei vielä riitä täyteen taisteluvalmiuteen, mutta pienellä luovuudella pääsette aika lähelle. Aluksen varastot oli myös täynnä kaikkea sota-ajan roinaa. Näiden kommunikaattoreiden vanhempia malleja oli useampi sata, ja satelliitteja myös.”

”Miten olet onnistunut hankkimaan tuollaisen määrän varusteita ilman, että Dume on yrittänyt estää?” Killjoy ihmetteli.

”Valehtelemalla Dumelle, että ne ovat omia aluksiamme varten”, Naho virnisti. ”Hän hoksaa petoksen ennen pitkään, mutta te olette siinä vaiheessa jo kaukana.”

”Jos myrsky ei olisi tuollainen, olisimme varmaan jo lähtövalmiita”, Nurukan huomautti. ”Dume saa katsella meitä siihen asti, että se laantuu.”

”Suosittelen pitämään melko matalaa profiilia siihen asti”, Naho yhtyi Nurukanin huomioon. ”Le-Metrun tempauksen jälkeen hän olisi varmaan valmis usuttamaan koko vahkiarmeijan niskaanne, ellei tilanne olisi, mikä on…”

”Onko meillä muuten vieläkään tietoa, mitä niille on tapahtunut?” Xen ihmetteli. Mavrah pudisteli siihen päätään.

”Tutkinta edelleen käynnissä. Linkki vahkien keskusverkkoon katkennut. Miksi? Vaikea sanoa.”

Suurin osa läsnäolijoista tiesi, että Mavrah tarkoitti Biancaa. Tämän sanat viimeisestä kohtaamisesta palasivat jälleen Killjoyn mieleen.

”Mennään sisälle! Saatte ihan kunnon kierroksen”, Hatae julisti. Turagan kiertoajelu oli hyvin perusteellinen. He kävivät läpi kaiken miehistön huoneista asevarastoihin ja pienempiin komentokeskuksiin. Matkan varrella heidän joukkoonsa liittyi paljon aluksessa hääräillyttä tulevaa miehistöä. Atu-Ma ja Asoro kävivät kättelemässä Killjoyta ja Xeniä henkilökohtaisesti. Eivätkä he olleet ainoita. Huaiden kävi moikkaamassa heitä matkallaan omaan punkkaansa.

Xenin sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän näki vähän matkan päässä Huaidenista tavaroitaan purkavan valkoisen vortixxin. Oren, se baarimikko Vanhasta Onusta, jonka viinat Xen oli käynyt juomassa, oli myös lähdössä heidän matkaansa.

He viettivät pisimpään reaktorihuoneessa, jossa Hatae innostui selittämään lisää sotahistoriallisen seuran toiminnasta Metru Nuilla. Sen aikana sekä Xen että Cody kuitenkin huomasivat Killjoyn kadonneen jonnekin. Codylla oli kuitenkin aavistus siitä, mihin tämä oli mennyt, joten komentaja edellä he lähtivät Nahon ja Nurukanin huomaamatta hiippailemaan kohti komentosiltaa

Se oli vielä aika pimeä ja melko pölyinen. Oli selvää, että sen entisöintiä ei oltu vielä ehditty aloittaa. Se ei kuitenkaan haitannut Killjoyta, joka oli laskenut kypäränsä pimeän hologrammipöydän päälle ja siveli nyt sen pintaa hiljaa ajatuksiinsa uppoutuen. Hän vannoi, että Kohiki-salmella alukseen tarttuneen öljyn katkun pystyi edelleen haistamaan.

Silti se tuntui Killjoysta jotenkin kotoisalta. Kai se johtui vain siitä, että hän oli käytännössä viettänyt aluksella useamman vuoden elämästään. Se oli ollut hänelle koti siinä missä Onu-Metrukin. Ja vaikka sen komentaminen oli ollut hengenvaarasta toiseen loikkimista, oli hän silti selviytynyt niistä kaikista.

Hän kuuli lähestyvät askeleet. Cody jäi jonnekin sivummalle ihastelemaan vanhaa komentopistettään, kun Xen taas asteli isänsä vierelle ja istahti hologrammipöydän reunalle hymyillen.

”Näytät siltä, että mielesi päällä on paljon”, Xen huomioi. Se oli toki melkoista vähättelyä. Killjoy käänsi kämmentään ja puhalsi siihen sipaisusta tarttuneen pölykerroksen pois.

”Koko elämäni luulin, että tulisin kuolemaan tällä komentosillalla. Se, että seison tässä yhä kaiken tämän ajan jälkeen tuntuu…”

”… lohduttavalta?” Xen täydensi lauseen toiveikkaana.

”Kummalliselta”, Killjoy korjasi.

Naho oli varmasti tiennyt, mitä oli tehnyt, kun oli paljastanut sen heille juuri Le-Metrun tapahtumien jälkeen. Toa tasan tarkkaan tiesi, mitä Kohiki-salmella oli tapahtunut silloin, kun tämä itse oli ollut puolustamassa Coliseumia. Killjoyn oli pakko arvostaa Nahon huumorintajua. Hän jopa hieman ällisteli sitä, että sen raivonpurkauksen jälkeen, minkä he olivat komentotornissa ottaneet vastaan, Naho oli yhä valmis auttamaan heitä tällä tavalla.

”Tämä on kyllä upea juttu”, Xen miltei kuiskasi. ”Hitto vie, mikä tällaisen aluksen edes haastaa? Voisimme tehdä sillä niin paljon…”

”No itse asiassa”, Cody kiirehti korjaamaan. ”Tykkien asennostakin osaat varmaan päätellä, että tämä alus on suunniteltu maa- ja merikohteita vastaan. Se kuitenkin rakennettiin vastaukseksi Xian Rautalaivastolle. En halua tietää, miten se selviää puhtaasta ilmataistelusta. En ainakaan ilman laivuetta puolustushävittäjiä tai täyttä miehistöä.”

”Niiden aika tulee”, Killjoy hymähti.
”Niin tulee”, Xen nyökkäsi. Oli hieman masentavaa, että komentosillan ikkunasta näki ainoastaan hangaarin harmaan katon. Hän pystyi jo kuvittelemaan tähtitaivaan ja loputtoman horisontin sen tilalle.

”Tongu tulee muuten vihaamaan tätä”, Killjoy naurahti. ”Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että tämä mahtuu mihinkään telakan rakennuksista. Pitää muistaa soittaa etukäteen, että olemme tulossa, että ehtivät raivata tilaa.”

Xen ei tiennyt, kuka oli ”Tongu”, mutta nimi aiheutti Codyssa selvästi jonkinlaisen reaktion.

”Olet siis viimein päättänyt sen. Me lähdemme Bio-Klaaniin?”

”Lähdemme”, Killjoy myönsi. ”Huolimatta siitä, mitä maailmalla tapahtuu… olit aivan oikeassa. Yksi taistelu kerrallaan. Sitä paitsi siellä on aika paljon porukkaa, joille olen anteeksipyynnön velkaa.”

Cody huokaisi helpotuksesta. Siitä puhuttelusta, jonka hän oli pitänyt, oli ollut ehkä sittenkin jotain hyötyä.

”Tarkoittaako se, että harkitset myös Varjotun diiliä?” Xen kysyi. ”Se, jossa se tarjosi apua Klaanille?”

”Harkitsen, totta kai”, Killjoy myönsi. ”Se, löytyykö minulle sopivaa tanssipukua on sitten eri asia. Ja kutsussa oli plus ykkönen, johon yksikään Brezeistä ei kyllä suostu.”

Xen naureskeli jo pelkälle mielikuvalle, ja Codykin, vaikka ei kovin innostuneena Varjotun pussiin pelaamisesta, myönsi, että tämä oli heidän ensimmäinen hyvä suunnitelmansa pitkään aikaan. Killjoy kuvitteli mielessään Tawan ilmeen, kun he saapuisivat. Hän oli luvannut armeijan vahkeja, mutta se vaihtoehto oli sulkeutunut jo aikoja sitten. Tämä olisi kuitenkin hyvä lohdutuspalkinto.

Xen näki isänsä haaveilevan katseen ja jäi hetkeksi vain tuijottelemaan sitä. Jopa hänen rintansa kivistys tuntui hetkeksi kaikkoavan. Edes Killjoy ei voinut olla hetkeä hymyilemättä ajatukselle siitä, että he olisivat viimein palaamassa kotiin.

Siellä kaikki järjestyisi.

Uusi alku.

Ensimmäistä kertaa viikkoihin Killjoy uskalsi myöntää, että hänessäkin oli jäljellä rippeitä toivosta.

EPILOGI

Nykyhetki

Huone, jonka Xen oli itselleen vallannut, oli kuulunut alun perin hänen isälleen. Sen pystyi päättelemään myös sen kunnosta: Se oli käytännössä koskematon. Kenraalikapteeni Nui-Kralhi ei yleensä poistunut komentosillalta komennuksien aikana, ja tälle varattu henkilökohtainen tila oli jäänyt melko olemattomalle käytölle. Hän oli luopunut huoneesta mielellään. Xen oli ottanut vastuun heidän tutkimusmateriaalinsa tarkastamisesta, joten hän tarvitsi rauhaa loputtomien muistiinpanojen ja raporttien läpikäyntiin.

Mavrahin muistiinpanot ja löydöt olivat ne, mihin Xen oli edelliset päivät pääasiassa käyttänyt. Luovalla etsivätyöllä professori oli onnistunut löytämään kopion kopion kopioita joistain Nizin Bohrok-tutkimuksien aikaisista asiakirjoista. Jopa Sanaha oli tullut avuksi siinä kohtaa, kun oli kuullut Xenin tilasta. Hän oli avannut muutaman ”salaisen kansion”, joihin hän ei olisi missään nimessä saanut päästää ketään käsiksi. Hän oli kyllä myös uumoillut, että kukapa sen saisi enää tässä vaiheessa tietää.

He eivät silti olleet päässeet selkeään yhteisymmärrykseen siitä, miten Xenin kuula oikeastaan toimi. Codyn kuulaan vertaileminen oli tuonut odotetun tuloksen. Komentajan kuula oli vanhempi ja rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi. Nuparun ja Mavrahin yhteispäätelmä oli, että teoria sodassa kaatuneiden kasaan puristetuista tietoisuuksista piti ehkä Codyn osalta paikkansa. Xenin kuulasta pystyi kuitenkin jo päällisin puolin päättelemään, että kyse oli jostain muusta. Hänen vuotaneesta sielunesteestään takaisin tulleet analyysit eivät olleet täysin yksimielisiä. Killjoy oli lähettänyt tiedot analysoitavaksi vielä Nascostoonkin, mutta sieltä he odottivat yhä vastausta.

Ei Xenillä muuten kiire olisi ollut – Nuparun kanohiuute oli tosiaan pitänyt kuulan vuotamasta enempää, mutta rintaa vaivannut kivistys oli tasaisesti pahentunut päivä päivältä. Seisomisesta oli tullut fyysisesti raskasta ja istualtaankin hänen piti välillä vain keskittyä hengittämiseen. Todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli vain nukkua. Samaan aikaan hän tiesi, että Killjoy ei ollut luultavasti nukkunut lainkaan. Edellisen kerran hän oli ilmoittanut ottavansa nokoset sen jälkeen, kun he olivat neljä päivää aikaisemmin hyvästelleet Miksun, kun tämä oli lähtenyt viemään Killjoyn vanhaa haarniskaa Nascostoon.

Heidän alkuperäisissä suunnitelmissaan oli koukata itsekin sitä kautta matkallaan Bio-Klaaniin, mutta edelleen kasvava myrsky oli laittanut sille stopin. Mitään niin isoa kuin Xcution ei yksinkertaisesti voinut lentää sellaisella säällä. Ja vaikka Naholla oli ollut Le-Metrun tapahtumien jälkeen täysi työ pitää Dume poissa heidän niskastaan, oli jopa hän ollut sitä mieltä, että olisi parempi, jos he viivästyttäisivät lähtöä siihen saakka, että myrsky laantuu.

Jos se koskaan laantuisi. Xen ei yleensä katsellut sääennustuksia, mutta nyt niistä oli tullut joukon jokailtainen yhteinen rituaali. Meteorologit ympäri pohjoista kokoontuivat aina illalla keskustelemaan päivän uusista myrskyyn liittyvistä havainnoistaan. Kaksi asiaa oli siinä kohtaa käynyt jo selväksi: Myrsky oli rajumpi kuin kukaan oli koskaan nähnyt, ja vesi, jota se tauotta ryöpytti, ei ollut tavallista.

Naho oli ollut edellisen viikon erityisen säikky myrskyn vuoksi. Jokin siinä oli sekoittanut toan aistit täysin. Se, mitä Xen ei ollut odottanut, oli Killjoy, joka myös tuntui olevan hermostunut myrskyn vuoksi. Xen epäili, että se ehkä johtui kuitenkin vain siitä, että hänen isänsä pelkäsi kastumista.

Sitten olivat ne teoriat, että myrskyn saapuminen oli jollakin tapaa syypää vahkien sammumiseen. Se oli ollut joku Killjoyn ja Mavrahin välinen keskustelu. Sadetta oli nimittäin ollut myös Valkoisen Valtakunnassa, kun Killjoy oli siellä edellisen kerran käynyt. Ja nyt hänellä oli ollut vaikeuksia uneksia itseään sinne enää. Maailman kirjat tuntuivat joka tapauksessa olevan sekaisin. Mavrah oli kuitenkin uumoillut, että myrsky vain ehkä estää jotenkin Biancan signaaleja kulkemasta, jonka vuoksi vahkit olisivat menettäneet tähän yhteytensä.

Oveen kuului koputus. Xen ei kuulokkeet päässä ensin meinannut sitä kuulla, mutta toisen kerran jälkeen hän toivotti koputtelijan tervetulleeksi.

”Se on auki!”

Se oli Cody. Hän ei avannut ovea edes kokonaan, vaan ainoastaan kurkisti siitä sisään.

”Killjoy on kutsunut ylimääräisen kokouksen koolle. Oletko tulossa?”

Muistiinpanoihin keskittyessään hän ei ollut huomannut ryhmäkeskusteluun ilmestyneitä viestejä, joissa Killjoy pyysi kaikkia kynnelle kykeneviä komentosillalle.

”Tiedätkö, onko se kiireistä?” Xen kysyi.

”Ei hajuakaan, Mavrahin puheista päätellen se taitaa liittyä jotenkin myrskyyn”, Cody uumoili.

Xen oli suoraan sanottuna melko uupunut, eikä pystyyn nouseminen juuri sillä hetkellä tuntunut viisaalta ajatukselta.

”Jos se on vaan säätsekkaus niin jätän väliin. Laittakaa tiivistelmä keskusteluun, jos tulee jotain tärkeää.”

Cody nyökkäsi, vilkaisi hetken aikaa papereita ja vihkoja Xenin pöydällä, ja sulki sitten oven perässään. Xen jäi huoneeseen puristamaan rintaansa. Helvetti soikoon. Joko puhuminenkin alkoi käydä niin raskaaksi?

Xcutionin kantta pitkin kulkeva yhdyskäytävä oli suorin reitti Xenin huoneelta komentosillalle, ja Cody marssi sen melkoisella tahdilla. Ulos aluksesta astuminen tuntui aina oudolta, sillä se ei ollut todellisuudessa ulos pääsemistä lainkaan. Vain Nivawk-aseman hangaari kolmentoista harmaat seinät, harmaa lattia ja harmaa katto. Codynkin kädet olisivat syyhynneet jo päästä lentämään, mutta hän ehkä heistä kaikkein parhaiten tiesi, ettei se ollut sellaisella kelillä mahdollista.

Komentosillalla seisoi Killjoy kädet ristittyinä selkänsä taakse kahden toan seurassa. Nurukan ja Naho olivat kerääntyneet kommunikaatiopöydän ympärille. Valot paloivat ja koneet olivat käynnissä. Komentosilta oltiin saatettu toimintakuntoon vielä samana päivänä, kun Killjoy oli saanut tietää vanhan lippulaivansa olemassaolosta.

He katsoivat pohjoisen maailman sääkarttaa. Pohjoissakara, koillissakara ja isot osat keskikupolia loistivat suurella näytöllä kirkkaansinisenä. Cody huomasi heti, että siihen oli ilmestynyt jotain uutta. Koillissakaraan oli ilmestynyt uusi rintama. Tai jopa kokonainen uusi myrsky.

”Killjoyn arvio mahdollisesta yhteydestä huolestuttava. Uusi säärintama mahdollisesti todiste asioiden välisestä suhteesta”, Mavrah selitti. Cody ei edes ollut huomannut pikkumiestä kommunikaatiopöydän takaa.

”Missä mennään?” Cody kysyi.

”Uusi rintama on syntynyt Kristallisaarien yläpuolelle kuin tyhjästä”, Naho selitti huolestuneena. ”Myrskyt eivät vain ilmesty tuolla tapaa. Sitten Killjoy kertoi, että hänellä on aineistoa, joka saattaisi jollain tapaa selittää ilmiön.”

Cody tuijotteli karttaa hetken aikaa uutta rintamaa ihmetellen. Se ei näyttänyt aivan yhtä voimakkaalta kuin Steltinmerellä raivoava, mutta massiivinen sekin oli.

”Millaisesta aineistosta puhumme?” Nurukan kysyi. Killjoy asetti sormensa näytön kelaussäätimille ja alkoi rullata kokoelmaa suttuista vartalokamerakuvaa.

”Mitä me oikein katsomme?” Naho ihmetteli.

”Muistatte varmaan sen Taras Silin operaation, mitä olemme Brezien kanssa suunnitelleet jo pitkään. Curuvar on hiillostanut minua viimeiset kolme viikkoa siitä, että menetämme hyökkäysikkunan, ja annamme viholliselle mahdollisuuden kasata puolustuksiaan, jos emme toimi nopeasti”, Killjoy selitti. ”Hän… oli tietenkin aivan oikeassa. Mutta minä olin täällä, enkä suostunut jättämään Xeniä yksin. Minun oli tehtävä päätös.”

Codyn leuka loksahti auki. Heidän edessään vilisevä kamerakuva oli suttuista, mutta siitä oli silti mahdollista ymmärtää vilahduksia. Valtava xialainen lentotukialus, joka jostain syystä lensi. Taivas täynnä suurisilmäisiä hirviöitä. Liekehtivä metsä. Joukkoja jumissa tulitaistelussa jonkinlaisen vihreän hirviön kanssa.

”Minä hyväksyin Operaatio Karieksen kaksikymmentäneljä tuntia sitten”, Killjoy kertoi. ”Breznikovat ilmoittivat viholliskosketuksesta kuusi tuntia sitten.”

He kaikki tuijottivat Killjoyta järkyttyneenä. Hän oli suunnitellut sitä operaatiota niin pitkään. Upottanut siihen niin valtavasti resursseja. Ja nyt, kun sen aika koitti, hän ei edes ollut siellä.

Hän oli valinnut Xenin. Cody tunsi siitä rinnassaan ylpeyttä.

”Lähetin Miksun heidän tuekseen. Siinä puvussa oli muutenkin suurin osa asejärjestelmistämme, joten paljosta tulivoimasta he eivät jääneet paitsi. Olen maihinnoususta lähtien yrittänyt saada selvää, mitä siellä tapahtui, mutta Steltinmeren myrskyn vuoksi sieltä on aika vähän kuvaa ja äänikin rätisee melko pahasti.”

Killjoy käänsi nuppia. Kuva oli pysähtynyt jonkinlaiseen railoon maassa. Ääni kuitenkin kuului edelleen.

”Mayday, mayday. Tämä on XMS Guardian. Iso viholliskohde on matalana, mutta saarelle tapahtuu jotain…”

He kaikki tunnistivat sen yhden Breznikovista ääneksi. Tämän ympäriltä kuuluvista laukausten äänistä ja valtavasta jyrinästä johtuen oli kuitenkin mahdotonta sanoa, kuka heistä.

”Helvetti soikoon… joku teistä sammuttaa nyt tuon palon!”

Kuului kaukaista huutelua ja selakhin yskintää, kun Brez palasi radiolähettimensä luokse.

”Miksu katosi jonnekin saaren sisään, emmekä ole saaneet häneen kontaktia sen jälkeen. Saari on haljennut kohta kahtia. Sieltä vyöryy… lihaa… koko saatanan saari on pelkkää lih-”

Ääni katkesi. Nurukan ja Naho vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Killjoyn ryhti oli valahtanut ja Mavrah näytti siltä, että uutta informaatiota oli tullut kerralla liikaa.

”Tuon jälkeen emme ole kuulleet heistä mitään”, Killjoy huokaisi. ”Uusi myrsky ilmestyi täsmälleen Taras Silin kohdalle vain muutama minuutti tuon lähetyksen jälkeen.”

Hänen ei tarvinnut selventää, mitä se tarkoitti. Mikä ikinä saaren sisältä olikaan ilmestynyt, oli selvästi syy uudelle myrskylle.

”Kai sieltä on edes jonkinlaista kuvaa?” Nurukan ihmetteli. ”Jotain, joka antaisi kontekstia.”

Killjoy huokaisi, mutta alkoi kelaamaan lisää. Hän peruutti aikajanalla muutaman minuutin Brezin viimeisestä radioviestistä taaksepäin. Tällä kertaa heillä oli kuvaakin. Jossain saaren syvyyksissä yksi Nascoston sotilaista oli yllättänyt hahmon kumartuneena jonkinlaisen luolan suulle.

”Hei, sinä! Paikallasi! Älä liiku!”

Vartalokamerakuvasta näki kuitenkin, kuinka hahmo luikahti luolaan sisälle, ennen kuin tätä ehdittiin estää. Killjoy kelasi sitä taaksepäin ja pysäytti kuvan paikalleen.

”Kuka helvetti tuo on?” Cody ähkäisi.

”Ei hajuakaan”, Killjoy vastasi. Hän olisi kertonut spekulaatioistaan ääneen, jos vielä yksi hahmo ei olisi juuri sillä hetkellä haparoinut komentosillalle.

Vakaman katse oli lasittunut. Kädet ojossa lähintä apua kohti haparoinut matoran oli huutanut jo äänensä käheäksi kivusta. Tämä ei päästänyt pihahdustakaan, kun romahti viisikon eteen komentosillan ovelle. Mavrah ja Naho kiirehtivät tämän avuksi ja huomasivat välittömästi, että matoranin kädet olivat täynnä syviä viiltoja ja halkeamia.

Kun Nurukan hälytti ensihoitohenkilöstön paikalle, ja loputkin huoneen väestä ryntäsivät auttamaan tuskan pökerryttämää naamiontakojaa, jäi heidän viimeiseksi katsomansa kuva näytölle heitä kummittelemaan.

Viimeiset hetket ennen lopun alkua.

Rumisgoneen ja takaisin

RUMISGONEEN JA TAKAISIN

Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.

Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.

Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.

Osa 1: Tahtorakin lähtö

Hyvää iltaa kaikille.

Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.

Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.

Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.

Yksi Tie

Kuusi tuntia lähtöön

Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.

Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.

Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.

Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.

Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.

Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.

“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”

Sieniravintola

Viisi ja puoli tuntia lähtöön

Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.

“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.

“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”

”Ilmeisen nopeaa toimintaa”, ihmetteli Theta. ”Vaativat pikaisia päätöksiä näin isossa asiassa.”

”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.

“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”

”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.

”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”

“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”

”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.

”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”

“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.

“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”

”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”

Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.

”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.

“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.

“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.

”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”

”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”

”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.

”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”

Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”

”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”

”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.

”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.

”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.

“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.

”Ei lue tässä”, sanoi Theta.

“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.

Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”

”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.

”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.

”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”

“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.

”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.

”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.

”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”

”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”

“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”

”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”

Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”

“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.

“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”

Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”

Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”

“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.

Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”

“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.

”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.

Telakantori

Viisi tuntia lähtöön

Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.

”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”

”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”

”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”

”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”

”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”

”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.

Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.

Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.

”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”

”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.

”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”

”Mitään tullattavaa?” kysyi Paaco. ”Henkilöllisyyspapereita? Tiliä Bio-Klaanin pankissa?”

”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.

”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”

”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.

”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”


Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.

”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”

Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?

”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”

Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”

Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”

Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”

Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?

Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.

”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.

Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.

”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”

Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”

Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”

Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.

Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.

Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.

Kokoushuone, linnoitus

Neljä ja puoli tuntia lähtöön

”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”

”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”

”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”

”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”

Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.

”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”

”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”

”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”

”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”

”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.

”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”

”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”

”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”

Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”

”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”

”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”

”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”

Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.

Admintorni

Neljä tuntia lähtöön

Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.

Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.

”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.

Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”

Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.

Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.

”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.

”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.

Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.

”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”

”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”

Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.

”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”

Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.

Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”

”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”

Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.

”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”

”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”

Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”

Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.

Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”

Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?

Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”

”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.

Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.

”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”

”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”

Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.

Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.

”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”

Visokin huone

Kolme ja puoli tuntia lähtöön

Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.

Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.

Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.

”Heippa Hämis.”

”Dinem”, Visokki sanoi.

Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.

”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”

Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.

”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”

”Dinem…”

”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”

Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.

”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”

Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.

”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”

Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.

”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”

”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”

Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.

”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”

”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”

Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?

”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”

Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.

Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.

”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”

Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:

”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”

Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.

”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”

Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.

”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”

”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”

”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”

Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.

”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”

Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.

”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”

”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”

Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.

”Kuule. Minun puolestani.”

Telakka

Kolme tuntia lähtöön

Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.

”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”

”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.

”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”

”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.

Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.

Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.


Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.

”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”

Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”

”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”

”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.

Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”

”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”


Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.

”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”

”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”

”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”

”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”

”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.

Admin-aukio

Kaksi ja puoli tuntia lähtöön

Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.

”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”

Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.

Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”

Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”

Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.

”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”

”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”

”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”

Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.

Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.

Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.

”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”

”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”

”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”

Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.

Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.

Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.

Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.

”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”

”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”

Telakka

Kaksi tuntia lähtöön

Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.

Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.

Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.

Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.

Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?

”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”

Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.

”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”

”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”

”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.

”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.

He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.

”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”

Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.

Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.

Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.

Tahtorak

Kymmenen minuuttia lähtöön

Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.

Tongu naksautti auki kaikki puheputket.

”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.

Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.

Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.

Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”

No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.

Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”

Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.

Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.

”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.


Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.

”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”

Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.

”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.

”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”

”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”

”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.

”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”

”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”

Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.

”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”

”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.

Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”

”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.

”Oho? Hui!”

”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”

Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”

Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.

”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”

Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.

”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.


Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.

”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”

Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.

”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”

”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.

”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.


Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.

Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.

”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”

Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.

Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.

Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.

Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.

Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.

He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.

Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –

Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.

Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”

Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”

”Ei tietoa… jatkammeko…”

”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”

”Ok”

Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.


Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.

Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?

Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.

Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.

Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.

”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”

”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.

”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”

Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”

”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”

Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.

Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.

Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.

Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.

Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.

Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.

Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.

Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.

No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.

Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.

Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.

Osa 2: Merirosvokaupunki

Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.

Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.

Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.

Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.

Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.

Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?

Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.

”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”

”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.

”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.

”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”

”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.

”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”

”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”

Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.

Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.

Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…

Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.

Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.

Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.

”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”

Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.

Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.

”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.

”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.

”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”

Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.

”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”

”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”

Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”

”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.

”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”

”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”

”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”

”No, toivotaan että olet oikeassa”, Bladis sanoi. ”Ei huvita päätyä rasvakeittimeen.”


Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.

He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.

Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.

”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”

”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”

Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”

”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”

”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”

”Kaksi koodilukittua prototeräskirstua täynnä ihka oikeita rattaita standardimittaisissa akseleissa, nostettuna Bio-Klaanin pankin holvista eilen illalla.”

”Olette selvästi tosissanne asianne kanssa.”

”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.

Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.

”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”

”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”

”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”

”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”

”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”

”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”

”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.

”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.

”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”

”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”

”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”

”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”

Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”

”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”

”Entäs saarenne noin muuten?”

”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”

”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”

”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”

”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”

”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”

”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”

”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”

”Muuttiko Guardian mieltään?”

”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”

”Ja muut adminit?”

”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”

”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”


Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.

”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”

”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.

”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”

”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”


Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.

Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.

Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.

”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”

”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.

”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.

”Ah, klaanilaisia”, Manos sanoi. ”Naapureithan me! Yhden teistä taidan tunteakin. Manaatilla ratsastava titaani, arr!”

Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.

”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.

Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.

Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”

”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”

”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”

”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”

”No en minä miettinyt sitä.”

Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”

Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.

Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”

Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.

”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”

”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”

Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.

Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.

”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”

”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”

”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”

Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.

”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”

Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?

”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.

Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.

”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”

Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.

Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”

”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”

”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”

”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”

”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”

”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.

”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”

”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”

Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.

”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.

Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.

”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks'”, Manos sanoi.

”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”

Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”

”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.

”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.

Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.

Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.

”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”

Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.

Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.


Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.

Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.

Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.

”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”

”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.

”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.

”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”

”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”

”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”

”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”

”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”

Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”

Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.

”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”

”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”

Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”

”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”

Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.

”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”

”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.


Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.

Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.

Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”

Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?

Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.

Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.

Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.

Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.

”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”

Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.

”Niin että”, Snowie jatkoi. ”Tuota, turvallista jatkoa!”

Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.

”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”

Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.

Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.

Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.

Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.

Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”

Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”

Nuori skakdi näytti odottavalta.

”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”

Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…

”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”

Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”

Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”

”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”

Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.

Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.

Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.

Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.

Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…

”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.

Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”

Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”

Tawan sihteeri pakkasi laukkuaan. Oliko hänkin lähdössä?

”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”

”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”

Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.

”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”

”Aivan…” Xela nyökytteli. ”En minäkään haluaisi lähteä.”

Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”

”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”

”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”

Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”

Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.

”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”

Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.

”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”


Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.

Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.

Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”

Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.

”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.

”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”

”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.

”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”

”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”

”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”

Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.

”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”


”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.

Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.

”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.

Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.

”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.

”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.

”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”

”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”

”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”

”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”

”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”

”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.

Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.

Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.

”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”

”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”

”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.

Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”

”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.

”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.

Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.

Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.

”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.

Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”

Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”

”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”

”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…

… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?

Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.


”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.

Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”

”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”

”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.

”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.

”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”

”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.

”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.

”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.

Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.

Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”

Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”

”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”

Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.

Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”

”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”

Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.

”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”

Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.

Tohtori Delekin Aivot.

Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.

”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”

”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”

Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.

”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”

”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”

”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”

”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”

”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”

”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”

”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”

”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”

Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”

Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.

”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.

”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.


Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.

”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”

”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”

”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”

”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”

”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”

Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.

”Oho”, Tongu sanoi.

”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”

”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”

”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.


Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.

Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.

”Korotan.”

Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.

”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.

”On hyvä, ettemme kohdanneet taivaalla”, Ghekula sanoi. ”Olisin ryöstänyt sinut paljon helpommin.”

”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”

Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.

”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”

Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”

Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.

”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.

Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.

”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.

Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”

”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.

”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.

”Miten niin ei?” Äksä kysyi.

”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.

Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.

”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”

Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.

”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”

Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”

Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.


Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.

Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.

”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.

Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”

”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.

”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”

”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”

”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”

”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”

”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”

Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”

”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”

”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.

”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.

”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”

Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.

Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.

Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.

”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.

”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.

Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.

Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!

Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.

Osa 3: Kotiinpaluu

Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.

”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.

”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.

Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”

Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”

”No niinpä.”

”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”

Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.

”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”

”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”

Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”

”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”

”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”

Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”

”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”

Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.

”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”

”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.

”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”

Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”

”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.

”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”

”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”

”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.

”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.

”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.

”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”


Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.

Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.

”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”

”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.

”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”

Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.

”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.


Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.

Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.

Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?

Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.

Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.

He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.

”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”

”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”

”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”

”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”

”Pitäisikö avata radioyhteys?” Garson kysyi huolestuneena.

”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”

”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”

Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.

”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”

”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”

He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.

”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”

Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.

”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.

”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.

”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.

Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”

Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”

Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.

”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.


Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.

”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.

Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”

”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”

Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.

Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.

Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.

”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”

”Huh!” lumiukko hönkäisi. ”Osuiko komentosiltaan?”

Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.

”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”

”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.

”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”

Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.

”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.

Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.

Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.

Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.

”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”

”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”

”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”

”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.

”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”


Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.

Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.


Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”

”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”

”Täällä ollaan.”

”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”

”Vasen sivupatteri, suojatulta Lohrakeille!” mylvi Tongu puheputkeen.

”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”

”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”

”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!

Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.

”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”

”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.

Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.

”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”

Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”

”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”

”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”

”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”

Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.

”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”

”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”

”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”

”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”

”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”

”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”

”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.

Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.


Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.

Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.

Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.

Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.

Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.

”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”

Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.


”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..

”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”

”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”

”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.

”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.

”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.

”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”

Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.

”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.

”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.

”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”

”Moottorit kunnossa, siipi reikäinen, lauhdejärjestelmä päästää höyryä. Palaako punainen?” Ropua kysyi.

”Palaa. Mutta voisi olla huonomminkin. Kakkonen?”

”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.

”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”

”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.

”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!

Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.

”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”

”Ota vaan korkeutta, pääsit kansitykkien tulilinjasta läpi!” huusi Tongu. ”Näemme sinut, päästät höyryvanaa, kattila vuotaa. Garson, näetkö tarkemmin?”

Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”

Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”

”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.

”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”

”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.

”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”

”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”

”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”

”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”

”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.

”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”

”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”

Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.

”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.

”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”

”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.

”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”

Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.

Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.

”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”

”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”


”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”

”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”

Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.

Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.

”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”

”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.

”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.

Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”

”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”

”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”

Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.

Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”

”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”


Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.

Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?

Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.

Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”

”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.

”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.

Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.

Ilmaraptori nousi Tahtorakin komentosillan tasalle. ”Hyvää työtä!” huusi Tongu radiolähettimeen. ”Karistamme ne, vihdoin!”

”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”

Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”

”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.

Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.

”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.

Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.

”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.

”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.

”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.

”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.

”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.

”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”

”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.

Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.

He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.

”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”

Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.

”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”

Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.

Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.

Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.

”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”

”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.

”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”

”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”

Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”

”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”

”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.

”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”


Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.

Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.

Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.


”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”

Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.

”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”

”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”

”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.

”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.


Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.

”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.

”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.

”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.

”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”

”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.

”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.

”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”

Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”

Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”

Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”

”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”

Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.

”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.

”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.

”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”

Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.

”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”

”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”

”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”

”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”

Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”

”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”

Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.

”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.

Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”

Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”

”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”

”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.

”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”

Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.

”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”

Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”

”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”

Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”

”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.

”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”


Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.

”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”

”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.

”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”

”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”

”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.

”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”

”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”

”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.

”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.

”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.

Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…

Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.

”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.

”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”

Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.

”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”

”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.

”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”

”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.


Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”

”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”

”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”

”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”

”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.

”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”

”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”

Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.

”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.

Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.

”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.

”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”

”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”

Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.

”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”

”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”

Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”

”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”

”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.

”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”

”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”

Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”

”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”

”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”

Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.

Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.

”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”

Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”

”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.

”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”

Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.


Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.

Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.

Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.

Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.

Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.

Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.


Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.

Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.

Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.

”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.

”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.

Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.

Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.

Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.


Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.

”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”

Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.

”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.

Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.


Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.

Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.

”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.

Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.

Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.

Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…


Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.

Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?

”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.

Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.

Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.

Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.

Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.

”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”

”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.

”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.


Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.

Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.

Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!

Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.


”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”

Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.

”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”

Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.

”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”

”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”

”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”

”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”

Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.

”Mitä seuraavaksi?” kysyi Garson katsellen tuhoa kauhuissaan.

”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.

Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.

”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.

Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.

Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.

Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.

Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.

Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”

”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.

”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.

”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.

Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.

”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”

Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.

”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.

”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.

Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.

Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.

Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.

Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.

Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.

”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.

”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.

Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.

Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.

Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.

Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”

Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.

Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.

Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”

”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”

Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.

Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”

Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.

Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.

”Tulta!” Ämtur huusi.

Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.

”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”

”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”

”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”

”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.

”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.


Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.

Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.

”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.

Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.

Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.

Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.

Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…

…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.

Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.

Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.

Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.

Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.

Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.

Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.

Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.

Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.

Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…


Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.

Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?

Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.

Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.

Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.

Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.

Jääteet

warning Sisältövaroitus: Tarinassa esiintyviä hahmoja on syytä tulkita ainoastaan kaunokirjallisina luomuksina.

Bio-klaani, kauppakatu

Kiitävän Kikanalon majatalo kohosi kadun idänpuoleisella korttelilla. Talon julkisivu näytti vasta remontoidulta, minkä Kelvin arveli olevan seurausta kaupungin taannoin kärsimästä pommituksesta. Kelvin sääti vielä pakonomaisesti vaatekertaansa, joka oli reilun kuukauden ajan toiminut hänen valeasunaan. Huomisen jälkeen hän ei toivottavasti tarvitsisi sitä pitkään aikaan.

Kaulus, pystyssä. Hatun lieri, etukenossa. Hanskat… no hänen uusissa hanskoissaan oli liian monta sormea nazorakin käsille, mutta sille asialle Kelvin ei nyt voinut mitään.

Kelvin huokaisi syvään ja alkoi marssia majatalon kiviportaita ylös. Hän joutui painautumaan metallikaidetta vasten, kun ulko-ovesta häntä vastaan asteli jono pohjoisen matoraneja turkisvaatteissaan sekä leveissä poronsarvissaan. Ovikello kilahti uudestaan hänen astuessaan sisään.

Kelvin kohensi takkinsa ylös nostettua kaulusta hermostuneesti. Ympärillä vallitsi puheensorina ja meteli, kun kaikki huoneet olivat täyttyneet pakolaisista. Hän pujotteli aulan lävitse majatalon suureen saliin, jonka sisäänkäynnillä oli hieman väljempää.

Aulasta päästyään Kelvin alkoi katsella epäröiden ympärilleen yrittäen etsiä Samen mainitsemaa selakhia väkijoukosta. Sekalainen asiakaskunta koostui pääosin matoralaisista, ja vaatetuksesta päätellen joukossa oli monia pohjoisesta paenneita. Matoralaista pidemmät vieraat erottuivat väkijoukosta helposti, mutta suuri osa oli kummallisia olentoja, jotka eivät alkuunkaan vastanneet Samen kuvausta. Kelvinin katse jatkoi salin kiertämistä: muutama skakdi pöytänsä ääressä pelaamassa korttia, yksinäinen toa salin hämärimmässä nurkassa. Vai hetkinen, oliko tämä sittenkin selakhi? Mittasuhteet näyttivätkin hieman vääriltä toaksi, ja naamio oli tavallista teräväkulmaisempi. Kelvin epäröi: hänen oli yhä vaikea erottaa joitain lajeja toisistaan.

”Voisiko se olla hän?”

”Enpä näe muita, jotka sopisivat kuvaukseen”, totesi Manu tylsistyneen kuuloisesti.

”No, kaipa on vain kysyttävä…”

Asteltuaan lähemmäksi Kelvin alkoi olla varma, että nurkassa istuva henkilö tosiaan oli kuin olikin selakhi. Tästä vain puuttui se salskea sotilaallisuus, josta Samen tunnisti jo kaukaa. Tämän selakhin selkä oli taittunut kumaraksi, kulman pienen pöydän ylle. Pöydän vaatimatonta kokoa korostivat sille hajanaisesti levitetyt värikkäät paperiarkit, joiden pariin Kelvinin etsimä hahmo oli uppoutunut. Tummansinisen viitan alta erottui kalpea iho, ja vaikka naamio muistutti jotakin tutumpaa, sen yksityiskohdat olivat Kelvinille vieraat.

”Se lienee selakhiversio rurusta”, Manu totesi. ”’Näkemisen naamioksi’ ne kutsuvat sitä, mutta tiedä sitten, mitä sillä tekee. Selakhialaiset naamiot tapaavat olla melko hämäriä. Ehkäpä ilman sitä ei voi nähdä? Niillä on pitkään ollut jokin pakkomielle sokeuteen. Joskin silloin heille sopisi paremmin schiludomilainen versio. Siinä on kyllä ehkä huonoin naamio maailmassa!”

”Aivan. No, varoita minua, jos se tekee jotain kummallista”, Kelvin tuumi. Hän huomasi epäröineensä paikallaan jo hetken, kun selakhi käänsi huomionsa kohti häntä. Hän nielaisi.

”Arvon Nenya, otaksun?” hän kysyi varovaisesti ja astui lähemmäs.

Selakhin katse skannasi Kelvinin nopeasti ennen vastaamista.

”Totta. Miten voin auttaa?” epäilyttävä selakhi vastasi viittoen kohti vapaata tuolia pöydän toisella puolella. ”Kuulitko ehkä perinteisestä kristalliterapiasta? Vai mietityttääkö kohtalosi? Olet saapunut otolliseen aikaan: kardalinjoilla soi vapauden laulu. Kerro huolesi, niin löydämme yhdessä ratkaisut.”

”Puoskari”, totesi jäätutkijan henkilökohtainen kommenttiraita.

Kelvin ei varsinaisesti tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa henkilöltä, josta Same oli niin kovasti varoitellut. Tämä oli kuvaillut Nenyaa admineita vastustavaksi mielenosoittajaksi ja vieläpä salaliittoteoreetikoksi. Toisaalta eipä Kelvin ollut päässyt tapaamaan moniakaan mielenosoittajia. Nenya tuijotti häntä odottavasti lempeä hymy kasvoillaan.

”Tuota, en oikeastaan, anteeksi. Olen… Jäätutkija Kelvin ja olen tiedemies”, nazorak selitti ja istuutui selakhia vastapäätä. ”Kuulin, että te voisitte kertoa minulle enemmän muinaisen Selakhian kristalliteknologiasta. Se kiinnostaa minua.”

Hailtia käänsi katseensa poispäin vaikuttaen välittömästi vähemmän innostuneelta.

”Tiedemies? Pelkään, että olen ehkä väärä henkilö auttamaan sinua. Jos etsit voimanlähdettä jollekin epäpyhälle projektillesi, olet valitettavasti liian etelässä ja aivan liian pienellä saarella.”

Kelvin kurtisti hieman kulmiaan, mutta Manu hänen mielessään hörähti hieman.

”Sitä paitsi”, Nenya jatkoi nyt hymyillen, ”varmasti kaltaisellasi arvostetulla tiedemiehellä on parempaakin tekemistä kuin tarujen kaivelu. Siitä, mitä minä tiedän, tuskin on sinulle juurikaan hyötyä.”
”Aika hyvä myyntipuhe”, Manu tuumasi. ”Eli hän kuitenkin tietää jotakin?”

Kelvin irvisti naamionsa takana. Hän yritti valikoida sanansa tarkasti, ettei tuohtunut mystikko lähettäisi häntä matkoihinsa.

”Öh, no… oikeastaan minulla sattuu jo olemaan yksi laite, joka hyödyntää kristalleja. Olen keksijä, nimittäin. Juuri kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, miten kristallit oikeasti toimivat. Jos voisitte kertoa edes jotain, se olisi minulle tärkeää.”

”Laite, joka käyttää kristalleja?” Nenya toisti huvittuneena. ”Et ehkä aivan käsitä, kuinka vaikeaa sellainen olisi saada oikeasti toimimaan, vaikka löytäisitkin sille kiven.”

Hän jatkoi perään kuitenkin pirteämmällä äänellä: ”Tietysti, voimme toki yhdessä selvittää olisiko toispuoleisilla voimilla tarjota sinulle johdatusta! Eihän sitä tiedä, mitä ihmeitä voikaan tapahtua.”

Kelvin oli hetken hiljaa, ennen kuin kumartui kaivamaan laukkuaan. Hän laski Alinolla-hanskansa huolellisesti pöydälle Nenyan silmien eteen. Tämä tarkasteli laitetta epäluuloisena sillä välin, kun hän kääri oikean käden hihaansa ylös. Sitten hän veti metallihansikkaan käteensä, tarttui havainnollistavasti toisella kädellään hanskan ranteessa olevaan säätimeen ja väänsi.

Sininen energia alkoi rätistä hanskan sormissa. Hailtian silmät laajenivat. Nazorak vilkaisi ensin selakhia ja sitten pöydällä olevaa kukkavaasia. Metallinen sormi napautti kukannuppua, joka lakastui kuuran peittäessä sen.

”Ehehe… minulla on jo kristallikin.”

Selakhi istui hetken hiljaa tuijottaen jäätynyttä kasvia. Hän huokaisi syvään.

”Olkoon sitten niin. Mutta siinä tapauksessa minullakin on kysymyksiä. Ehkä on parempi, että jatkamme tätä keskustelua vähän syrjemmässä.”

Nyt paljon vakavampana Nenya keräsi pikaisesti paperinsa ja nousi ylös penkiltään. Hän kehotti päänsä taivutuksella Kelviniä seuraamaan ja lähti rivakasti astelemaan kohti aulaa. Kelvin sulki kiireesti laukkunsa ja kompuroi hölmistyneenä selakhin perään. Hän ei mielellään jäisi tämän kanssa kahden. Jokin selakhin äänensävyssä ja käytöksessä tuntui Kelvinistä uhkaavalta.

He seurasivat Nenyaa takaisin hotellin aulaan, mistä alkoivat kapeat portaat, joita saattoi kiivetä majatalon toiseen kerrokseen. Väkijoukon hälyn vaihtuessa hämärään hiljaisuuteen Kelvin harkitsi vielä ohikiitävän hetken, oliko tämä sittenkään välttämätöntä.

”No niin, nyt vain toivotaan, että hän ei ole joku psykoottinen paloittelumurhaaja, joka haluaa varjella kansansa vaiettuja salaisuuksia keinolla millä hyvänsä”, Manu totesi Kelvinin makuun aivan liian hilpeästi. ”Viiskyt-viiskyt, sanoisin.”


Portaiden yläpäässä odotti käytävä, jonka varrella oli useita ovia. Näistä viimeisen kohdalla Nenya pysähtyi ja katsoi vielä kerran Kelviniä päästä varpaisiin, ennen kuin avasi oven rautaisella avaimella ja astui sisään. Kelvin seurasi perässä ja sulki oven takanaan.

Kelvin ei ollut aivan varma, mitä oli odottanut. Huone, joka oven takaa paljastui, tasapainotteli kalustuksellaan yksinkertaisen ja sekasortoisen välillä. Huonekaluja oli niukasti: yksinkertainen puinen pöytä ja muutama tuoli, pieni keittiötaso. Isoa osaa lattiasta peittävä matto ei tuntunut sopivan muuhun kalustukseen. Se näytti paksuudessaan kalliimmalta kuin mikään muu huoneessa, ja Kelvinistä tuntui kuin hänen ei olisi ollut sopivaa astua sen päälle.

Verhotun ikkunan läpi huonetta valaisi himmeä aurinkoinvalo.

Yhden seinän peitti kokonaan hyllykkö täynnä eriskummallisia tavaroita: purnukoita ja laatikoita, himmeitä luonnonkristalleja, monenmuotoisia papereita, muutama kulunut kirja sekä pieniä esineitä, joille Kelvin ei keksinyt minkäänlaista käyttötarkoitusta.

Keskellä hyllyä Kelvinin huomion kiinnitti muutaman kynttilän ympäröimä yksinkertainen, valkoiseksi maalattu puinen hahmo, jonka pään ympärille oli kiedottu punainen nauha. Se nosti hänen mieleensä Samen ja nimen, jonka hän oli kuullut tältä.

”Anteeksi, onko tuo se… Sokea jumala?” Kelvin kysyi osoittaen esinettä.

Manun mielestä välähti joukko nimiä. Qwyne. Qwinya. Qwienne. Ajatus tuntui jäävän kesken, kun Nenya vastasi Kelvinille:

”Tuo? Ei tietenkään.” Nenya hymyili Kelvinille, mutta hänen katseensa muuttui heti taas vakavammaksi. ”Se on vain muistutus hänestä. Häntä itseään ei ole nähty taivaanalaisessa maailmassa ikuisuuksiin. Siksi hänen katseensa olisi helppo unohtaa ilman muistutusta.”

Kelvinin täytyi hetkeksi pysähtyä pohtimaan selakhin sanoja. Lopulta hän tuhahti naamionsa alla. Piruiliko tämä hänelle?

Toinen tarkkaili Kelvinin ilmeitä vakavana kunnes päätyi jatkamaan: ”Tällaisten aikojen vallitessa on helpottavaa muistaa, että joku aina todistaa tekojamme.”

Kelvin lähes sanoi jotain tämän paradoksaalisuudesta suhteessa siihen, että kyseessä oli tarkoitus olla sokea jumalolento, mutta päätyi vain nyökkäämään.

”Istu siihen vain”, Nenya ohjeisti osoittaen toista tuoleista. ”Saako olla juotavaa? Minulla on täällä jossain yhä erästä erinomaista teetä.”

”Kiitän”, Kelvin nyökkäsi, vaikkei teestä juuri välittänytkään. Eikä selakhi näyttänyt edes odottaneen vastausta vaan pyörähteli jo ympäri huonetta käyden läpi hyllyjä. Ilmeisesti oikean löydettyään hän nosti esiin paperiin käärityn, pienen kanokan muotoisen paketin.

”Aitoa idänteetä on käytännössä mahdotonta saada tässä ajassa. Et uskokaan, kuinka vaikean tapauksen jälkeen sain tämän lahjaksi.”

Hän laski paketin keittiötasolle, ja nosti sitten sille sen alta kaapista rautaisen pannun ja kolme keskenään samannäköistä mutta erikokoista posliinikuppia. Selkä yhä kohti Kelviniä hän alkoi puhua:
”Nyt. Minua kiinnostaisi kovin paljon tietää, miten kivesi on kulkeutunut, hmm… sinunlaisesi käsiin.”

”’Sinunlaisesi’… viittaako hän nyt asuuni, vai…?” Kelvin pohti. Kommenttiraita ei tarjonnut tällä kertaa mitään sanottavaa.

”Eheh. Tämä kuulostaa varmaan vaikealta uskoa, mutta minä taisin vain löytää kiven hylättynä kotifuolestani. En yhtään tiedä, miten se oli sinne kulkeutunut. Elementtikivet ovat kuitenkin käsittääkseni harvinaisia?”

Nenya ei kuulostanut vakuuttuneelta.
”Vaikea löytää nykyään, pikemminkin. Idän merten syvänteet hohtanevat niiden väreissä. Ja ne muut ovat harvemmin hylättyinä vain jonkin… jonkun sattumalta löydettävissä.”

”Aivan… en osaa tarkemmin kertoa. Kiviäkö ei enää tehdä Koillissakarassa?”

Nyt Nenya kääntyi Kelviniä kohti. Hän siristi silmiään varoittavasti. ”Tiedätkö sinä mitään siitä… mistä me puhumme?”

Vesi alkoi hiljaa porista selakhin selän takana.

Kelvin nojasi tuolillaan taaksepäin kauhistuksen hiipiessä rintaansa. ”Eh… minä… fahoittelen, jos loukkasin! Tiedän hyvin vähän taikakivistä!”

”Manu, auta!” Kelvin panikoi.

”Taisit osua hermoon. Koillissakarassa on tehty hyvin vähän mitään mielenkiintoista sen jälkeen, kun Pridak laitetiin kuriin. Ja meitä vielä syytetään kansanmurhasta, vaikka omiin sotiinsahan ne lopulta kuolivat!”

”… selvästikin. Ei, niitä ei nykyään… tehdä. Koillissakarassa tai muuallakaan. Jotkut aina välillä yrittävät.”

Selakhin kasvoilla välähti hetken aikaa vaikeasti tunnistettava ilme.

”Ja sitä minä ensin luulin sinunkin yrittävän. En usko, että se koskaan johtaa mihinkään kovin… hyvään.”

Kelvin irvisti naamionsa takana. Hänestä tuntui kuin hän kävelisi tulisilla hiilillä.
”Äh, typerä minä! Minä… kyllä minä olin tästä jotakin kuullut! Nyt vaikutan täysin siltä, etten piittaa hänen kansansa historiasta pätkääkään!”

”No eipä hänkään taida mikään kohteliaisuuden perikuva ole. Maksat vain samalla mitalla takaisin!”

Kelvin vilkaisi ensin selakhia ja sitten hanskaa kädessään. Hän riisui laitteen ja ojensi sen pöydälle. ”Tahtoisitteko vilkaista kiveä?”

Selakhin käsi värähti hansikasta kohti, mutta hän tyytyi istuutuman Kelviniä vastapäätä ja nosti sitten kämmensä vaativasti kohti Kelviniä. ”Toki. Jos se vain sopii.”

Kelvin huokaisi hiljaa. Hän näpersi Alinolla-hanskan ranneluukun auki ja varoen irrotti taikakristallin voimakaapeleista. Nenya tuijotti hänen käsiensä näperrystä tarkkaavaisesti. Lopulta kirkkaansininen elementtikivi laskeutui tämän avoimeen käteen – ja samalla tämän toinen käsi puristi kiinni Kelvinin nahkahansikkaan tyhjistä sormista.

”Ääk!” Kelvin veti kätensä taaksepäin ja kavahti ylös tuoliltaan.
”Oi voi?! Onko tämä niitä pervertikkoja, jotka koskettelevat muita ilman lupaa??” Manu pauhasi.

”Tiesitkö, sinulla on omalaatuinen määrä sormia. Niille varmaankin tapahtui jotain hurjaa.”

Kelvin tuijotti Nenyaa silmiin. Tämän katse tuntui suorastaan lävistävän hänet.

”Haluaisitko yrittää uudestaan sitä kohtaa, jossa kerrot, kuka olet ja missä tarkalleen on se kotifuolesi… mistä löysit tämän?” tämä sanoi heiluttaen käteensä jäänyttä jääkristallia.

”En tiedä, mistä fuhut…”

Nenyan katse kiersi Kelvinin vaatetusta ja pysähtyi paikkaan, jossa huolellisesti paikalleen aseteltu huivi peitti kohdan, jossa matoranilla olisi hohtanut sydänvalo. Alkaessaan puhua Nenya otti esiin pienen kangasliinan, taitteli sen huolellisesti auki ja laski jääkristallin sille.

”Sinä tietysti valitset itse, mitä haluat jakaa. Mutta sinä olet se, joka saapui minun luokseni toiveenaan totuus.”

Ah… hän toivoo rehellistä keskustelua.

”Hyvä on”, Kelvin lopulta sanoi. Hitain elkein hän riisui volitakinsa sekä hattunsa ja seurasi selakhin kehonkieltä. Tämän reaktio ei ollut välitön, ja hiljaisuus kesti pidempään kuin mikä olisi tuntunut hänestä mukavalta.

”Hm. Okei. Lupaava alku. Viimeksi, kun yritin selvittää, mikä teidän juttu on, esiin tuli liikaa aseita sivistyneelle keskustelulle”, Nenya sanoi madaltaen ääntään. ”Ensiksi minä kuulisin hyvin mielelläni, mistä tässä sodassa on todella kyse. Haluatko vihjata, mikä on tehtäväsi tässä kaupungissa?”

Kelvin hengitti syvään.
”Minä… minä vakuutan sinulle, että en ole enää Imferiumin fuolella. O-olen loikkari. Autan Klaania tässä sodassa.”

Kelvin veti povitaskustaan esiin adminien leimalla varustetun jäsentodistuksen ja laski sen Nenyan eteen. Selakhi tarttui siihen, mutta vaikutti kiinnostuneemmalta leiman yksityiskohdista kuin todistuksen sisällöstä.

”Sehän on. Mielenkiintoista. Miksi?”

Kelvin päästi pitkän huokauksen. ”Minä… tein ison virheen. Kafinoin johtajiani vastaan, mitä he luonnollisesti eivät ottaneet kovin hyvällä. Fakenin tänne etelään ja anoin Klaanilta suojelusta.”

Kelvinin puheen aikana Nenyan silmät ensin kirkastuivat ja sitten kääntyivät pois Kelvinistä.

”Lohikäärmeen kidasta demonien luolaan, totisesti. Yllättävää, että Linnake otti sinut vastaan – he puhuvat pettureista melko rajuin sanankääntein. Mutta ehkä he arvelevat saavansa sinusta jotain irti.”

Kelvin kohotti tuntosarveaan. ”Demonien luolaan”…?
”Hmm, no, sen myönnän”, hän sanoi. ”Ehkä tietoni voivat tuottaa Klaanille voittoja tulevaisuudessa. Ja… olen todella fahoillani, jos olet joutunut kärsimään kansani takia. Ymmärrän hyvin, jos kannat minunlaiselleni kaunaa.”

”Tämän katastrofin kynnyksellä meistä jokainen saa osansa kärsimyksestä. Minua huolettaa eniten se, että kukaan tässä kaupungissa ei vieläkään tiedä, mitä kansasi tällä tavoittelee. Linnake on pitänyt huolen, ettei sanaakaan neuvotteluista ole vuotanut kaupunkilaisille.”

”Minä… öh, fahoin felkään, etten tiedä sinua enemfää sodan syistä taikka ’kansani’ tafoitteista.”

”Et… mitään? Kai teidän täytyy tietää, minkä puolesta taistelette?”

Nenya kuuli, kuinka Kelvin veti syvään henkeä ja alkoi vääntelehtiä tuolillaan turhautumisesta.

”No. Nii’in! Niin sitä luulisi! Katsos, Imferiumin virallinen ferustusmyytti väittää, että aikojen alussa esinazorakit hallitsivat maailmaa, kunnes ’efäfuhtaat’ lajit karkottivat heidät syntysaareltaan. Me olemme näiden esinazorakien maallisia ferillisiä. Imferiumi väittää etsivänsä meiltä vääryydellä vietyä kotiamme.”

Tämän kerrottuaan Kelvinin kasvot vääntyivät syvään irvistykseen. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä kohti kattoa kuin heristääkseen sitä. Nenya huomasi kuinka kapinallisen täytyi keskittyä vain pidätelläkseen ylipursuavaa raivoaan.

”MUTTA! Kuten varmaat ymmärrät, tämä on täyttä fotaskaa! Kehno oikeutus valloitussodalle. Minä en uskonut siihen edes vielä ollessani Fesässä! Miten kukaan voi uskoa sellaista?!”

Kelvin joutui vetämään henkeä. ”Anteeksi. Mutta niin, en tiedä johtokunnan oikeita motiiveja sodalle. Resurssit ja verenhimo?”

”Ahneus ja viha…” Nenya sanoi kääntäen katseensa ulos ikkunasta. Sataman majakan valo hohti kaupungin kattojen yläpuolella. ”Jos sinä et uskonut heidän myyttiään, tuskin kaikki muutkaan kansastasi. Sääli, ettei kapinasi onnistunut. Se olisi voinut muuttaa paljon. Mutta harva tässä maailmassa näkee vapautensa seuraukset etukäteen. Ja nyt olet joutunut vihollisen puolelle, omaa kansaasi vastaan.”

Tämä katsoi surumielisesti suoraan Kelvinin silmiin.

”Kelvin, minä olen pahoillani, että olet joutunut tähän tilanteeseen.”

Kelvin säpsähti tämän sanoista. ”Öh, no… älä turhaan. Omasta ansiostanihan minä tässä liemessä olen.”

Tätä toinen ei hyväksynyt, vaan vastasi terävästi: ”Ei. Se, että yritit, on ansiokasta. Tekosi tavoittelivat hyvää. Se mitä seurasi, ei enää ollut vallassasi. Joten: Ei. Kukaan ei ansaitsisi sitä.”

”Minä…” Kelvin avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen lauseensa jäi kesken.

Minä…

Kelvin oli pitkään hiljaa. Sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa. Miksei hän pystynyt puhumaan? Hän tunsi, kuinka hänen rintaansa puristi, ja häntä alkoi yskittää.

”Köh! KÖH KÖH! A-anteeksi… en voi kovin hyvin… voisinko saada vettä…”

”Tuota, Kelvin, yritä hengittää”, Manu sanoi hieman huolestuneeseen sävyyn.

Kelvin irvisti ja painui kumaraan. Hän päästi kivuliaan, äänekkään korahduksen yrittäessään saada palaa kurkustaan. Miksi häntä ahdisti näin? Miksi hän reagoi näin umpituntemattoman henkilön sanoihin?

Nenya tarkkaili hänen reaktiotaan. Sitten veden porina nousi huippuunsa, ja tämä nousi sanatta noutamaan pannua. Tämän istuttua takaisin pöydän ääreen tällä oli pannun lisäksi teekiekko ja kolme kuppia, yksi kahta muuta suurempi.

Kelvin nojasi otsansa kämmeneensä ja hengitti syvään. Hän pakoili katsekontaktia emäntäänsä pälyilemällä ulos ikkunasta. Syvä häpeä kouraisi hänen vatsaansa.

”Hitto. Hitto! Manu, minä tein sen taas!”

”Joo, mutta sellaista se elämä joskus on! Nyt pystypäin vain kohti uusia haasteita!”

Manun kehno kannustuspuhe ei hirveästi mieltä ylentänyt.

Nenya ei tavoitellut kontaktia vaan keskittyi varovasti taittelemaan paperikääreen kiekon ympäriltä auki. Sen alta paljastui tiiviiksi puristettua keltaisen, ruskean ja mustan väreissä vaihtelevaa kuivaa teenlehteä, josta selakhin terävät sormet mursivat palan irti. Murrettu pala putosi kupeista suurimpaan.

”Kuten sanoin, tämä ei ole mitä tahansa välisaarten nokkosuutetta. Toista tilaisuutta maistaa mitään samanlaista saatat joutua odottamaan Tyrmän kahleiden katkeamiseen saakka.”

Seuraavaksi kuuma vesi kaadettiin lehtien päälle, ja välittömästi kupista nousi tuoksu, jota Kelvinin oli vaikea paikantaa.

Kahdentoista sydämenlyönnin jälkeen Nenya nosti ison kupin kahdella sormella, pyöräytti sitä varovasti ja kaatoi teen vuorotellen kahteen tyhjään pienempään kuppiin. Kelvinin eteensä saama tee oli syvän keltaista, ja jotenkin tarjoilija oli saanut sen kaadettua valuttamatta yhtäkään lehteä kupin pohjalle.

”Ah, kiitos…” Kelvin nyökkäsi vaisusti ja siemaisi varovaisesti teetään. Hänen yllätyksekseen juoma ei ollutkaan polttavan kuumaa vaan juuri miellyttävän lämpöistä. Hän kummasteli, kuinka se mahtoi olla mahdollista, olihan vesi juuri hetki sitten porissut kiehumistaan.

Hän sulki silmänsä. ”Mmh…”

Teen tuoksu kohosi nazorakin tuntosarviin. Se oli… hyvin tuttu tuoksu.

Se toi hänen mieleensä erään aamupäivän viime keväänä, jolloin hän oli tehnyt pitkän kartoitusretken Pesävuoren rinteillä.

Aurinkoinsäteet olivat lämmittäneet hänen kuortaan samalla, kun kylmyys oli hohkannut sulavasta lumesta. Hänen lumikenkänsä olivat narskuneet sulavaa lunta vasten ja tuuli oli uivertanut ylhäisillä rinteillä.

Kelvin oli liikkunut yksin – omassa rauhassaan. Hän oli kaivannut hetkeksi lepoa Vuoritukikohdan vilskeestä.

Hän oli pysähtynyt ja ihastellut maisemaa. Loputtoman taivaan sinen alle olivat levittäytyneet saaren itärannikon aavat tasangot, jonne vuorenrinne vietti. Hän oli hengittänyt syvään ja haistanut puoliksi sulaneen maankamaran, mullan sekä nurmen tuoksun…

Kelvin säpsähti muistostaan nykyhetkeen. Hänen hengityksensä oli tasaantunut. Nenya katsoi häntä hymyillen, ja hetken hänestä tuntui kuin katse olisi nähnyt hänen lävitseen suoraan muistoon.

Nenya laski oman kuppinsa pöydälle ja nosti taivaan sinessä hohtavan jääkristallin käteensä.

Nenya ja Kelvin teen ja loren äärellä

”Et koskaan vastannut siihen, miten oikeasti sait tämän. On myönnettävä, että se tuntuu… uskomattomalta.”

Kelvin siemaisi uudelleen kupistaan ja laski myös katseensa kiveen. ”Niin… kivi sattui eteeni, kun siistin johtamani tukikohdan varastoa. En ollut yhtään tietoinen, että meillä oli moinen esine. Yritin etsiä tilauslomaketta, mutta kivelle ei ollut sellaista…”

Kelvin kohautti olkapäitään.
”Kaifa se oli vahingossa päätynyt keskusvarastolta tilaamieni materiaalien sekaan. Harva nazorak tunnistaisi moisen esineen arvoa.”

”Vahingossa…” Nenya kohdisti katseensa kristallista Kelvinin silmiin. ”Sinä kutsuit itseäsi jäätutkijaksi. Mitä se tarkoittaa? Tuliko sinusta sellainen vasta löydettyäsi tämän?”

”Ei, ei! Minä kuulun siis nazorakien tiedeyhteisöön. Tai… kuuluin. Olen erikoistunut kryogeniikkaan sekä kylmien alueiden tutkimukseen. Olen lisäksi insinööri. Siksi minusta tämän elementtikiven ominaisuudet ovat hyvin kiehtovia!”

Nenyan katse viipyili nazorakin valkoisella kuorella, ja hän vastasi lopulta epäuskoisesti:
”Eli siis: sinä olet valinnut omistaa urasi jäälle ja lumelle. Ja sitten, ilman minkäänlaista omaa myötävaikutustasi, varastoosi ilmestyy… tämä.”

Hänen katseensa porautui taas kristalliin.

”Ja sinä sanot minulle sen olleen vain vahinko?”

”No… mitä muutakaan se voisi olla? Tosi monimutkainen käytännön fila?” Kelvin kohotti tuntosarveaan.

Nenya tuijotti hetken Kelviniä, ja käänsi sitten suunsa väkinäiseen hymyyn. ”Okei. On vain niin, että jotkut toiset saattaisivat nähdä sen seurauksena… jonkinlaisesta johdatuksesta tai kohtalosta. Onko sinun kansallesi siis kaikki vain pilaa tai sattumaa?”

”Kohtalo…” Kelvin makusteli sanaa ”zankrzoraksi nazeil, on sanana kyllä tuttu. Taiteemme ja johtajamme viittaavat jatkuvasti nazorakien kohtaloon. ’Kohtalomme on ottaa maankamarat takaisin’ ja niin edelleen. Mutta täällä Klaanissa olen kuullut siitä fuhuttavan jonkinlaisena voimana? Äh, en tiedä. Me nazorakit emme usko jumaliin, tai ainakaan sellaisiin jotka olisivat meitä auttamassa. Emme usko ylemfiin voimiin, tai ainakaan sellaisiin, jotka eivät olisi meistä itsestämme lähtöisin. Me emme usko jumaliin.”

Kelvin piti pohdiskelevan tauon. ”Kai kohtalo voisi olla myös jonkinlaista tuuria? Sattumaa siitä, mihin tarkoitukseen syntyy ja kasvaa. Asioiden luonnollinen järjestys.”

”Eli kansallesi kohtalo on jotain, mitä kohti kuljette, ja tiedät ainakin jotain, miten matoralaiset sen ymmärtävät. Mutta mitä sinä itse nykyisin ajattelet?”

Kelvin alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, kun hän tajusi keskustelun osapuolten roolien kääntyneen täysin: selakhi tenttasi häneltä asioita eikä toisin päin. No, hän ajatteli tämän olevan tarpeellinen maksu elementtikivitiedosta.

”Öhm… minä en usko kohtaloon. En usko yliluonnolliseen.”

”Se on hyvin järkevää. Minäkään en.”
Nenya virnisti tavalla joka sai Kelvinin pelkäämään, että tämän naamio halkeaisi kahtia.
”Kaikki asiat, jotka tapahtuvat, ovat nimittäin luonnollisia.”

”Olen… samaa mieltä? Uskon että kaikki ilmiöt maailmassa on selitettävissä jonkin luonnonlain tai teorian avulla.”

”Jopa kaikenlaiset mieliloiset ja mielikoneet, lopulta”, Kelvin yritti vakuuttaa itseään.

”Pitää paikkansa, jäätutkija”, Manu sanoi lakonisesti.

”Se taas on paljon vaarallisempi oletus. Maailma tapaa olla paljon monimutkaisempi kuin mikään teoria voisi ikinä selittää. Esimerkiksi joku voisi käyttää teoriaa nimeltä ’kohtalo’ selittämään, että sinun oli aina tarkoitus ryhtyä jäätutkijaksi ja löytää oma elementtikristallisi. Mutta jos nazorakien kohtalo on valloittaa maailma, tuntuu epätodennäköiseltä, että kapinasi olisi osa sitä kohtaloa. Millainen teoria voisi selittää sen, mitä sinulle on tapahtunut?”

Kelvin päästi pienen, turhautuneen sihahduksen.
Tarkoitin, että kaikki luonnonilmiöt ovat selitettävissä teorioilla!

”En… en tiedä. Kafinoin, ja sen seurauksena minun oli faettava. Olen sattuman kaufalla säilynyt hengissä tänne saakka”, hän tuhahti. ”Entäs sinä? Miten sinä uskot, että elementtikivi fäätyi minulle?”

”’Sattuma’ ainakin on erittäin epätodennäköinen teoria. Mutta mitä minä uskon…”

Nenya jäi harkitsemaan sanojaan sen ajaksi, että kaatoi lisää höyryävää vettä hautumaan, ja jatkoi sitten:
”Minä luulen, että suurin osa olennoista syntyy osaksi virtaa, jonka mukana he kulkevat koko elämänsä. Sinäkin olisit lopulta asettunut osaksi yhteiskuntaasi ja kulkenut sen virran mukana sen loppuun asti.”

Nenya käänteli kristallia käsissään, kuin etsien siitä vastausta.

”Mutta jossain kohtaa sinä valitsit olla jotain muuta. Sinä teit itsestäsi jäätutkijan, ja jäätutkijan virta kulkikin aivan toiseen suuntaan. Ja se virta imi mukaansa siihen sopivia palasia. Palasia, joiden tarina ehkä muutoin olisi jo päättynyt.”

Kelvin katsoi ensin naista, sitten kristallia. Hän tunsi hermostuvansa selakhin sanojen herättämistä kysymyksistä.
”Mi-mitä se sitten tarkoittaisi, jos olisin löytänyt kiven kohtalon ansiosta? Onko sille jokin suuremfi tarkoitus? Onko minulla sitten jokin erityinen rooli tässä maailmassa?”

Kelvin pysähtyi ajattelemaan sanojaan. Ei, ei hän sellaiseen uskonut. Se olisi naurettavaa.

”… tarkoitatko että olen jokin satujen valittu sankari, joka löytää maagisen aseen ja peittoaa sillä fahuuden!?” Kelvin naurahti ivallisesti.

Nenya virnisti takaisin. ”Ja vielä hetki sitten vakuutit, ettet tullut luokseni kysymään kohtalostasi.”

Kelvin tuijotti naista hetken hämmentyneenä.
… hetkinen. Ei. Mitä.

”Puhuit kyllä näppärästi itsesi pussiin Manu hymähti.

”Minä vain tarkoitan, ettei tämä ole asia, jota sinun on syytä ohittaa olankohautuksella”, Nenya jatkoi. ”Sinä käytit vapauttasi harvinaisella tavalla, ja se on väistämättä tehnyt sinusta suuremman olennon kuin olisit muuten ollut. Jos olisin väärässä, tästä kristallista ei olisi sinulle kummoisempaa hyötyä. Mutta nyt teillä on yhdessä tilaa vaikuttaa virran kulkuun enemmän kuin kumpikaan meistä vielä näkee.”

”… öhm. Kiitos luottamuksestasi…”

Kelvin hiljeni hetkeksi. Naisen sanat jäivät pyörimään hänen päähänsä. Mistä niitä nyt edes lähtisi purkamaan?
Hän hieraisi väsyneesti silmiään.
Ei, ei ei! En minä tämän vuoksi tänne tullut. Mennään nyt viimein asiaan!

Kelvin siemaisi kuppinsa pohjalle jääneen tilkan ja suoristi selkänsä. ”Oikein hyvää teetä. Saisinko toisen kufillisen?”

Kelvin käytti hetken, jonka aikana selakhin sormet täyttivät hänen kuppinsa, harkitakseen sanojaan.

”Tahtoisin kysyä mitä elementtikristallit merkitsevät sinulle – tai selakheille yleensä? Mihin te niitä käytätte?”

”Merkitsevät… se ei ole aivan kelvoton kysymys.”

Kelvinin kysymys sai Nenyan katseen jälleen kerran uppoamaan kylmää hohkavaan kiveen.
”Selakhit hallitsivat ja täydellistivät jokaisen aurinkojenalaisen taiteen lajin. Mutta nämä kristallit – oiramiril – ovat se, joka on eniten meidän omamme. Ne… peilaavat ja heijastavat. Meitä ja meidän voimaamme. Niiden kautta me otimme paikkamme tässä maailmassa, ja aina lopulta niiden rajat olivat vain meidän rajojamme.”

”Ahaa, mielenkiintoista”, Kelvin nyökytteli. ”Eli tarkoittaako hän, että kristallin voimakkuus riippuu käyttäjästä? Toat pystyvät käyttämään elementtikiveä ilman virtalähdettä, ja niin ilmeisesti myös selakhit. Manu, oletko käyttänyt koskaan elementtikiveä?”

”En tarvitse mitään murikoita taivuttaakseni todellisuutta tahtooni”, Manu tuhahti.

”’Otitte faikkanne tässä maailmassa’. Tarkoitatko että Selakhia nousi keisarikunnaksi kivien avulla? Hyödynsikö tämä keisari Fridak niitä aseina sodissaan?”

”Fri-” Nenyan kasvoilla välähti inho silmänräpäyksen ajaksi, mutta se tasoittui välittömästi. ”Keisari Taracáno ja suuret kuninkaat häntä ennen kykenivät niiden avulla kohdistamaan tahtonsa kipinän maailmaa muuttavaksi loimuksi. Mutta se voima oli aina heidän omaansa ja heistä lähtöisin. Jos kutsut niitä aseiksi, et ymmärrä, mistä on kyse.”

”Aha.”

”Tuosta tulikin mieleeni”, Kelvin jatkoi. ”Sanot, että elementtikiven voima on aina käyttäjästään lähtöinen. Minä olen käyttänyt hanskassani tietynlaisia faristoja, joiden virtaa kristalli on muuttanut elementtienergiaksi. Kuitenkin kun tein hetki sitten mittauksia kivelle, huomasin jotain erikoista. Vaikka kiveen ei ollut kytketty minkäänlaista virtalähdettä, kiveä selvästi ymfäröi jokin omituinen aura. Tätä auraa ei näe lämföskannereissa, ja se myös feittää alleen muidenkin kohteiden lämfösäteilyn. Mikä on… omituista! Mistä se voisi johtua?”

”Kelvin, minun on myönnettävä, että minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä sinä oikein puhut. Kun sanot, että se peittää säteilyä, tarkoitatko, että se on peittänyt sinut joltakin?”

”Kyllä. Kun infrafunakameralla – joka on siis laite, joka kuvaa asioista lähtevää lämfösäteilyä – katsoo kiveä, se feittää säteilyn alleen. Tälläkin hetkellä se fiilottaa meistä lähtevän ruumiinlämmön. Miksi?”

”Oletko joskus halunnut sen tekevän niin?”

Kelvin oli hetken hiljaa. ”E-en? En ainakaan tietoisesti. Idea ei juolahtanut mieleenikään ennen kuin Guardian murtautui huoneeseeni ivailemaan asiasta!”

Hän mietti hetken.

”Mutta… tuo ominaisuus kyllä saattoi felastaa henkeni kerran.”

”Sittenhän se käy järkeen”, Nenya tuumasi. ”Kun kerran kivi saattoi auttaa sinua niin, se vain jatkaa turvallisuutesi vaalimista vieläkin.”

Vai käy järkeen muka, Kelvin hymähti. Hän vilkaisi kiveä.

”No… olen iloinen, että se fäätti suojella minua, vaikkakin aika eriskummallisella tavalla.”

”Niin, on hyvä, että te alatte luoda yhteyttä. Siksi minusta onkin kummallista, kuinka yhä pidät sitä kahlittuna tuohon laitteeseen ja yrität… syöttää sille virtaa näistä… paristoista? Se kuulostaa todella vaivalloiselta ja monimutkaiselta.”

”Siis… elementtikivi saa tarvitsevansa virran faristoista. Kivi muuttaa sähkön elementtienergiaksi, jota hanska käyttää”, Kelvin selitti typertyneenä. Eikö tämä juuri ollut elementtikristallien perusteellinen ominaisuus?
”Kyllähän elementtikivi virtaa tarvitsee!”

”Sinä kuulostat aivan joltain liskolta! Jos sinä katsot tätä vain energian ja resurssien kautta, miten voisit ymmärtää yhtään enempää kuin jo ymmärrät?”

Haltia hautasi kasvonsa käsiinsä turhautuneena. Muutaman syvän hengityksen jälkeen hän jatkoi:
”Minä ymmärrän, miksi sinä ajattelet, että sen olisi järkevää toimia, kuten sanot. Mutta ‘energia’ on vain sana. Mikään ei oikeasti estä sinua antamasta sen heijastaa omaa voimaasi, tuon kaiken… ylimääräisen sijaan.”

Ylimääräisen? Anteeksi, mutta nyt sinä et vain ymmärrä, miten nazorakit toimivat! Me emme ole kuin toat ja selakhit! Meillä ei ole omaa voimaa. Ei meidän tarvitsisi rakentaa ohjusjärjestelmiä jos osaisimme taikoa tulifalloja! Siksi minäkin olen tiedemies! Minun voimani tulee tieteestäni! Sen takia sinä vaadit minulta aika faljon, kun käsket unohtamaan kaiken jo maailmasta tietämäni!”

Tämä sai Nenyan virnistämään. ”Ja selvästi sinulla on siis omaa voimaa! Ja sen tekeminen itse onkin kunnioitettavampaa kuin se, miten maailma itsessään on taivutettu toien toiveiden ympärille. Mutta varmastihan tieteessä on enemmän kyse totuuden tavoittelemisesta kuin tiettyyn teknologiaan takertumisesta?”

”No… kyllä? Fitää faikkansa. Tarkoitatko nyt, että minä olen liian takertuvainen tekniikkaani? Että minun fitäisi yrittää uudenlaista menetelmää?”

”Tietysti, ehdottomasti. Oletko sinä koskaan oikeasti, vakavissasi yrittänyt saada yhteyttä kiveesi ilman hansikasta ja sen pattereita?”

”Kyllä. Tai siis… ehkä? En muista.”
Kelvin kasvot alkoivat vihertää.
Kai minä nyt joskus olen kokeillut loihtia kivellä?

Nenya tuijotti Kelviniä ilmeettömästi. Hän ojensi kätensä havainnollistavasti kiveä kohti.

Kelvin huokaisi ja poimi kiven liinan päältä. Se tuntui miellyttävän viileältä hänen sormissaan. Hänestä tuntui absurdilta, että selakhi pyysi häntä taikomaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten se tehtäisiin.

”… alatte luoda yhteyttä”, Kelvin makusteli mielessään. Lopulta se ajatus ei tuntunutkaan niin vieraalta. Hän muisteli pitkiä ja yksinäisiä öitään Lehu-metsän siimeksessä. Elementtikiven tasainen hohde oli ollut harvoja asioita, jotka olivat tuoneet hänelle lohtua öiden pimeydessä. Hän oli pitänyt sen lähellään ja kuiskinut sille salaisuuksiaan…

Kelvin henkäisi syvään ja sulki silmänsä. Hän kohotti tuntosarvensa korkealle. Hän yritti aistia kristallin läsnäolon. Sitten hän avasi silmänsä ja puhalsi pöydällä makaavaa teelusikkaa päin.

Mitään ei tapahtunut.

Nenya seurasi tätä tarkkaavaisena. ”Älä hylkää aistejasi. Näe se ja tunne se kädessäsi. Siirrä ensin koko huomiosi siihen, kunnes se on sinun ja koko maailman keskus. Ja siitä keskustasta käsin, kurota ulospäin.”

Kelvin oli hetken hiljaa ja sitten nyökkäsi. Hän katsoi elementtikiveä, yritti tuntea sen ääriviivat sormissaan. Kuuluiko siitä ääntä? Jos kuului, hän ei ainakaan erottanut sitä siitä vaimeasta taustakohinasta, joka majatalosta kantautui.

Kelvin veti henkeä, ja valmistautui puh-
”Turhaa puhkut”, Manu töksäytti. ”Olemme täällä vielä ensi viikollakin, jos yrität tuon joogameedion ohjeilla opetella loitsimaan.”

Kelvinin liike katkesi, ja hänen kasvoilleen kohosi nolostunut viherrys.

Manu oli oikeassa, ei tästä tulisi mitään.
”… fahoittelen, ei tämä onnistu”, Kelvin huokaisi ja pudotti kiven pöydälle.

”Manu… puhuuko hän ihan palturia? Pystyisinkö minä, öh, taikomaan?”

”No se nyt riippuu täysin siitä, mikä näiden kivien toimintaperiaate on”, Manu tuumasi. ”Jos tuossa, mitä tuo nauta… anteeksi, siis noita sanoo, on perää, kristalli konvertoi jotain käyttäjälähtöistä elementaalienergiaksi. Ja olisihan siinä perää siitä näkökulmasta, että perinteisesti näitä kiviä on käytetty esimerkiksi toatyökalujen katalysaattoreina.”

”Eli… pystyisin?”

”No ehkä, mutta en osaa sanoa, mitä se tarkalleen ottaen on, mitä kivi muuttaa jääksi. Jotain epäspesifiä elämänvoimaa? Ehkäpä, jos käytät kiveä ilman virtalähdettä, leikkaat viisikymmentä vuotta eliniästäsi pois? Tai ehkä mitään pahaa ei tapahdu ja se vain toimii? Kuka tietää (ehkä Nenya)?”

”Viisikymmentä on nazorakeille aika paljon… joten en ehkä ota riskiä.”

”Noooh, ei tuo luku perustu mihinkään oikeaan dataan. Jatka kokeilua, jos välttämättä haluat! Mutta kuten huomasit, se vaatii ehkä enemmän harjoittelua kuin mihin olemme varanneet aikaa. Jos se nyt ylipäätään onnistuu.”

Kelvin tuijotti kiveä epäröiden. Hän oli kohottamassa kättään kohti kiveä, kunnes lopulta pudisti päätään.
”Antaa olla.”

”Minä…” Kelvin aloitti, mutta keskeytti itsensä kohottaessaan katseensa kivestä Nenyaan. Tämä tuijotti intensiivisesti jonnekin Kelvinin oikean olkapään ylitse.

”Mikä helvetti tuo oikein on?” Nenya sähähti.

Kelvin säikähti ja katsoi taakseen muttei nähnyt mitään. ”A-anteeksi?”

”Tuo, joka pysäytti sinut menemästä pidemmälle”, Nenya vastasi epäluuloisesti. ”Se on ollut siinä kaiken aikaa, eikö vain?”

”Arvon Nenya, minä e-”
”Hei, hei, minä en pysäyttänyt ketään!” Manu protestoi, ilmeisesti kaikkien kuullen. ”Minä vain yritän pitää kiinni aikataulusta! Meillä on huomenna reissupäivä!”

Kelvin katsoi Nenyaa silmiin. Nenya tuijotti takaisin kuin olisi tajunnut petoksen.

”Teillä? Kelvin, teetkö sinä yhteistyötä… tuon kanssa?”

”Nyt hei, haitäti, hieman käytöstapoja! Minä en ole tullut tänne solvattavaksi!” Manu räyhäsi.

”Tuota, Manu, olisi tässä kohtaa varmaan kohteliasta esittäytyä?” Kelvin ehdotti. Manu oli hetken hiljaa, ennen kuin päätti ilmeisesti olla hänen kanssaan samaa mieltä.

”Ja katso!” tämä pauhasi. ”Itse Makuta Nui – Pohjoisen Noita ja Mysterys Nuin Makuta – on siunannut sinua läsnäolollaan! Sallin sinun paistatella suuruuteni kirkkaudessa, kuolevainen!”

Nenya kavahti taaksepäin, kaataen tuolinsa noustessaan ylös.

”Manu…” Kelvin mutisi hermostuneena.

Nenyan toinen käsi tarttui kiinni jostain tämän viitan alla, ja toinen osoitti kohti Kelviniä, kuin valmiina hyökkäykseen. ”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”

”Kelvin on täysin turvassa kanssani!” Manu ärähti, ennen kuin Kelvin sihahti ärtyneenä. Kelvin pysyi tuolillaan, huokaisi syvään ja kohotti kaikki kätensä kohti kattoa rauhan merkiksi.
”Fyydän, rauhoittukaa. Tässä on Manu, Klaanin makuta. Me olemme yhteistyökumffaneita, ja olemme sofineet, että hän asuu fäässäni toistaiseksi. Hän on enimmäkseen harmiton… olen fahoillani, etten kertonut hänestä aiemmin, Nenya. Ajattelin, että tämä keskustelu koskettaa vain meitä kahta.”

”Te olette sopineet, että ’enimmäkseen harmiton’ tämän saariston vaarallisin olento asuu päässäsi, ja sinä kutsut sitä Manuksi? Ja haluat, että me vain jatkamme kuin häntä ei olisikaan?”

”Se… ei liene mahdollista?”

Nenya nosti tuolinsa takaisin pystyyn ja istui taas alas. ”Tämä on…”
Hän pudisti päätään. ”Mitä te oikein yritätte?”

”Nenya, usko minua! Minä tulin vain etsimään tietoa elementtikivestäni. Manu ei liity tähän mitenkään.”

”Eikö?! Onko siis niin, että on jotain, mitä tuo ei osaa itse kertoa sinulle mutta jota se ei myöskään mieluusti kuulisi sinun kauttasi? Ja että se ei koskaan millään tapaa vaikuta valintoihisi?”

”Totta kai yritän vaikuttaa Kelvinin valintoihin”, Manu keskeytti. ”Aivan niin kuin sinäkin yrität! Ehkäpä järkytyksesi kumpuaa siitä, että nyt tiedät jonkun muunkin kuulevan, minkälaisia perverssejä ohjeita annat Kelvin-paralle!”

”On eri asia neuvoa pyydettäessä kuin ujuttaa toisen päähän ajatuksia sen sisäpuolelta.”

”Tietääkseni ajatukseni ovat edelleen omiani, kiitoksia huolenpifosta!” Kelvin tuhahti.

”Minä todella toivon niin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän manipuloi tämän saaren tapahtumia enemmän kuin päällisin puolin näyttää. Hän on jo kietonut linnakkeen hallitsijat pikkusormensa ympärille. Ja hän ei elä heidän päässään.”

”Pöyristyttäviä valheita!” Manu julisti. ”Minä elin Visokin päässä vielä ihan hiljattain! Ja silti hän teki todella huonoja valintoja, joita minä en ehdottomasti olisi suonut hänen tekevän. Oli tuhannen taalan paikka selvittää kaikki kuninkaat, mutta vain yhden hän osasi minulle kertoa jälkikäteen, ja sen vähiten hyödyllisen vielä. Niin turhauttavaa!”

”Niin, ja Tawakin varoitti minua luottamasta häneen!” Kelvin lisäsi.

”No joo, mutta tuo ei ole hyvä argumentti, koska olisin voinut käskeä Tawaa varoittamaan sinua luottamasta minuun osana manipulaatiota. Mutta! En tehnyt niin! Koska Tawa ei kuuntele, mitä sanon! Ja minä sanon usein! Ei ole puutetta yrityksestä.”

”Manu! Sinä et nyt auta tässä!” Kelvin ajatteli vihaisesti. Hän oli ällikällä lyöty siitä, millaisen käänteen keskustelu oli ottanut.

”Kelvin, se myöntää sen itsekin! Mitä sinä luulet voivasi hyötyä näillä voimilla leikkimisestä? Jos tarvitset apua, sinun tarvitsee vain myöntää se. Olen varma, että voimme keksiä miten pääset siitä eroon.”

Kelvin huokaisi. ”Me teimme Manun kanssa sofimuksen. Hän lufasi jakaa minulle tietoja, jotka auttavat minua kaatamaan Imferiumin, ja olen edelleen tyytyväinen sofimukseemme. Lofettakaa fäätöksentekokykyni aliarvioiminen!”

”Minä yritän parhaani, etten aliarvioisi ketään. Mutta teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”

”Hmm. On totta, etten ollut kuullut makutoista juurikaan ennen Manun kohtaamista”, Kelvin myönsi pistäen kätensä puuskaan. ”Tiedän, että he ovat hyvin voimakkaita olentoja ja että he yleensä näyttelevät antagonistin osaa monissa ma toran tarinoissa.”

”Ihan vain tiedoksi”, Manu tuhahti, ”että Kelvin voi teknisesti ottaen irtisanoa sopimuksensa milloin hyvänsä. Mutta emme ole edes päässeet vielä asiaan!”

”Voimakkaita olentoja, joista sinä et tiedä mitään ja jollaisen kanssa olet kuitenkin valmis jakamaan oman mielesi”, Nenya sanoi turhautuneena jättäen Manun huomiotta. ”Mutta hyvä on, minä voin kertoa.”

Hailtia nousi taas ylös, ja risti kätensä selkänsä taakse. Hän alkoi puhua teatraalisella, harkitulla äänenpainolla.

”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”

Kelvin kiemurteli tuskastuneena tuolillaan. Ikään kuin huoneen lämpötila olisi pudonnut usean asteen.
”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja? Olen fahoillani, ymmärrät varmasti, että… taustoistani johtuen minä nykyään välttelen tuollaisia yleistyksiä.”

”Sinä et valinnut imperiumisi tekoja. Mutta tuo olento, joka yhä kutsuu itseään ’Suureksi Makutaksi’, oli paikalla jo, kun maailmaa muovattiin, ja hän oli paikalla, kun he päättivät sen kuuluvan heille. Hän oli paikalla, kun viimeinen toivo murskattiin ja vanha Selakhia särjettiin. Ja jos hän hetkeäkään katuisi yhtäkään niistä hetkistä, hän voisi koska vain valita olla jotain muuta kuin mitä on. Mutta se ei ole hänen luontonsa.”

”Vai valita olla jotakin muuta kuin mitä on”, Manu jupisi. ”Ai kuten Kelvin voi valita olla olematta nazorak?”

Vasta, kun selakhi puhui menetetystä kotimaastaan, Kelvin osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Manun mainitsemat Selakhian kansanmurhat. Nazorak laski surumielisenä tuntosarviaan.
”Tahdotko… kertoa enemmän kodistasi? Siitä, jonka makutat särkivät?”

Nenya käänsi katseensa pois hengittäen ulos terävästi.

”Älä kuvittele, että tämä olisi jotain niin pientä ja yksinkertaista. Jos kyse olisikin vain siitä, ehkä…

Tiesitkö, että myös Selakhialla oli oma enkelinsä? Häneen luotettiin, silloin. ’Vain yksi oli erilainen’, sanottiin, ja hän vannoi puolustavansa meitä ikuisesti. Mutta kun aika tuli, hän… ei tehnyt niin. Varjot veivät valtakunnan. Sen sijaan hän teki jotain pahempaa – jotain, mitä en osaa edes selittää sinulle. Jotain, minkä vuoksi maailma on niin harmaa kuin se on.

Eikä hän ole ainut! Yhä on hölmöjä, jotka ovat valmiita uskomaan, että ehkä joku heistä olisi kunnollinen. Vaeltavan väen tarinoissa elää jopa ennustus, jonka mukaan makuta on se, joka tuomionpäivän kynnyksellä vapauttaa Jumalattaren esikuninkaan tyrmästään.

Lukemattomia kertoja he ovat lipevillä sanoillaan saaneet kuolevaiset palvelemaan itseään. Ja aina palkkiona on ollut petos. Uudestaan ja uudestaan, aina, kun joku yrittää parantaa tätä kärsivää maailmaa. Ja se kerta, jolloin…”

Nenya mittaili taas kerran Kelviniä katseellaan.

”Niin, sinä tulit tänne kysymään menneistä. Ehkä… Haluatko sinä yhä kuulla, mitä minulla on sanottavani? Ymmärtää?”

Kelvin nielaisi. Hän harkitsi hetken ennen kuin nyökkäsi.
”Kyllä. Tahtoisin ymmärtää.”

Selakhi nyökkäsi takaisin. Ja yllättäen, ensimmäistä kertaa Kelvinin tavattua haltian, tämä veti selkänsä suoraksi, kumma kiilto silmissänsä.

”En usko, että voin ikinä selittää sinulle kaikkea, minkä haluat tietää. Mutta voin ehkä… kutsua esiin tarinan.”

Nenya oli hetken vaiti, kunnes nousi kääntäen selkänsä kohti Kelviniä. Laskeutui hiljaisuus, joka paljasti ulkona pauhaavan syksyisen merituulen. Kelvin huomasi, että teekuppi hänen edessään höyrysi vastatäytettynä, eikä hän ollut varma, milloin se oli tapahtunut.

Sitten se alkoi. Ääni oli eri kuin jolla selakhi äsken oli puhunut, ja Kelvinin oli aluksi vaikea hahmottaa niiden lähde samaksi. Sanat olivat ensin hiljaisia ja laskeutuivat hitaasti – etsien rytmiään. Kelvinistä tuntui kuin hän olisi vaipunut jonnekin syvälle.

HaltiakaupunkiHaltiakaupunkiHaltiakaupunki

Kauan sitten, Toisen Ajan varhaisina vuosina, Haltiakaupungin porteille saapui vieras.

Tämä vieras lupasi auttaa haltioita seisauttamaan kellot, estämään heidän valtakuntiaan hajoamasta tomuksi ikuisuuksien hiekkakentille, kuten uhosi aikojen alussa luettu tuomio.

Kaupungin kultainen valtiatar, heistä vanhin ja ainut joka yhä muisti kuinka kansan polku oli alkanut, näki vieraan valheiden läpi, eikä luottanut tähän.

Mutta vieraan viettelys kosketti kaupunkilaisten sydämiä, sillä houkutus kyti niissä jo entuudestaan.

Paljon olemme rakentaneet, paljon on meiltä viety.

Entä jos?

Siispä valtiatar, tietenkin, oli pian syösty vallastaan, karkoitettu kaupungistaan. Minne hän kulki, sitä tuskin tietää kukaan. Mutta petos oli tehnyt tehtävänsä.

Portit avattiin.

Ahjot sytytettiin.

Nykyisin se maa on autio.

Keisari Pridak
kruunajaispuheessaan Ectelë-i-Qwinyalla
ensimmäisenä vuonna Sokean jumalattaren ilmoituksesta laskien

(”Kuninkaiden ja kaaoksen välissä — Keisariajan Tosi historia”,
B.R.R. Olgienn)

Paljon myöhemmin

Mutta silti yhä ennen nykyhetkeä

Koillissakara?

I

aloitussanat | kertovat runot | kotiseuturunot

 
    Hiljaisten sumuinen saari,
    piilopaikka taakse jäänyt.
    Viimeinen väen väkevän,
    kuudennen kuningaskunnan.

    Valtiatar valkoviitta,
  haltija hauen hampahilla,
    viitalla valo lepäsi,
    kulta kasvoilla kimalsi.
    Kaunein kaikist’ viisahista,
    opettaja oivallinen
    muisti menneitä tapoja,
    näki kauas rannoiltamme.

    Kolme saarella sisarta,
oppilasta oppimassa, saarellemme syntyneitä, kivikoissa kasvaneita, luodon laaksot laskeneita, harmaat niemet kiertäneitä. Paljon on jo oppimaansa,
tämän tiesivät todeksi: ”Aikana ajattomana, muistoissa menetetyissä kaukaisen kodin kajossa, haiväen on Hiljalassa, rannoilla vihertävillä, keskellä meren sinisen syttyi salskeiden saleissa valkoinen valo ikuinen. Näytti meillä monta tietä, mitä kaikkea olisi. Teimme tahtomme todeksi, oman reitin raivasimme. Värit luonnon valjastimme, kivet kauniit kasvatimme. Yhden hetken, pienen hetken, maailma oli iloa. Porteilla paha puhuvi, haarakieli houkutteli. Kutsu entisen isämme: vaino vanginvartijamme: ’Ehdoton ja muuttumatta, kivimuuriin kirjoitettu tähden kauneimman valossa ajan vaiheet varmistettu: Kaikki annettu alussa, teillle paikkanne pedattu. Miksette kotiin palaisi, mailla lempeillä lepäisi?’ Kirkkain katse näyttää tiemme, viisaimman valo rajaton: Omat polkumme paremmat, omat tornimme todemmat, omat laulumme lujemmat. Käärmeet keskenään supisi, käärmeet kaikki kaikenlaiset: lohikäärmeet, hiisikäärmeet, lasikäärmeet, tuhkakäärmeet. Kauppakäärmeet, palkkakäärmeet, käärmeet toisiaan pahemmat. Kalve kaartinsa kokosi, katveesta tuon julman jahdin: liskot laivoineen lähetti, saurukset satalukuiset. Meri mustana madoista, taivas tummana tulista. Kansan katse on terävä, miekkansa sitä paremmat. Selkä suora salskeilla, keihäät ryhtiä pitemmät. Vaan vihassaan vastustajat aallon lailla maamme ylle. Kynnet keihäitä kovemmat, siivet pilviä pitemmät. Saasta särki saarimaamme, mursi maat, mäetkin mursi. Kaatoi korkeimmat kuninkaat, kuninkaita korkeamman: Marttyyrina mestarimme, valkoinen, valonvärinen, surmaa saastan vain sanalla, väkikäskyllä katalat. Antoi itsestään elämän, korkeammaksi kohosi. Tien valaisee taivaan yltä, näkee työmme ja tekomme. Varjot päällä maan piteni, meren rannat tummenivat. Salit hiljaiset on kauan.
 
        Kirkaskatseinen kuningas,
        valtias verenvärinen
        kuuli kuiskatun lupauksen,
        ajan katsoi koittaneeksi.

        Valan virkkoi Vuoren alla:
            Yö ikuinen on ohitse!
        Vastaan varjon voimakkaimman
        yhdisti hän maailmamme.

        Sota suuri sankarien,
        viimein voitto väistämätön:
        kansa korkein kruunattuna,
        muut on kansat paikallansa.
        Viisi viisaan vallan alla,
        kuusi keisarin kädessä.
käskystä sokean vaateesta väkeni tehtävän hyväksyn rauha, oikeus, voitto ei miekka ei keihäs kostoa pysäytä
Koitti kansan kirkkain aika, loisto taivasta tavoitti. On rauha lailla laitettuna, rakennettu rautatöillä. On laulut uudet kirjoitettu, tositieto tuotettuna. Pylväät, patsaat, portinpielet, hiidet, alttarit, suvatkin on jo kruunuilla kuvattu, kunniaksi keisarimme. Tornit korkeat, terävät, salit suuret, suurenmoiset ikuisiksi istutettu, ajan kaiken kestäviksi. Niin me tietenkin sanoimme. Aikansa tuli valaisi, ei liekki yksikään ikuinen. Pimeys päätänsä kohotti. On Keisari kadotettuna, valtakunta vallattuna. On salot suuret suolattuina, pyhät pellot poltettuina.” Antoi kansa ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla. Väheni väki väkevä, kansa salskea aleni kauppiaina, kulkureina, kotimaastaan kaikonneina, uskonsa unohtaineina, Keisarinsa kieltäneinä. Kaupungissa kätketyssä, saarellamme suljetussa, sirpaleella suuremmasta muistamme unohtamamme. Unelmamme, määränpäämme: Väen vanhan taidot tuoda, sytytellä kylmät ahjot, kivet kauniit kasvatella. Vaikea on vaatimamme, tehtävämme toivotonko? Kauan on jo kirkkaudesta, väki vanha voitettuna. Kuinka löydämme kykymme, mistä muistamme tapamme? Onko kyky kirjoissamme, paperille painettuna? Ei ole kyky kirjoissamme, paperille painettuna: Kirjaimet karisseet kaikki, salatieto siivottuna. Onko muistot metsiköissä, kätketty kanervikoissa? Ei ole muistot metsiköissä, kätketty kanervikoissa: suola suuret tammet tappoi. kaski kaikki kuuset kaatoi. Onko tieto Tuonelassa, katumuksen kaupungissa? Ei ole tieto Tuonelassa, katumuksen kaupungissa: Kalmaiset kädet on kylmät, hiljainen hiljaisten kadotus. Kaiken tahtomme keräämme vaan ei löydy kaipaamamme. Ahjo kylmä kuollehena, toivo kaikki kappaleina. Tuuli kulki vetten yllä, aika aavan ympärillä.

arvoitukset | sananlaskut | syntyrunot

Saapui viekas ventovieras, tumma takki tietä pitkin. Lahjoja lupasi noita, takomisen taidot tuoda. Noita-akka hauenhammas, maailmaa kävellyt, Miero, Itse tuon sanoiksi virkki, vannoi, varmana lupasi:
”Mulla muisto mennehestä, torneista kodin etäisen. Teillä maa pyhin pyhistä, työkalut ajan takaiset. Yhdessähän ystävinä, tovereina tiedossamme voimme voiman valjastella, tehdä tahtomme todeksi, kivet kauniit kasvatella, valtakunnan valmistella.” Tiedämme toki tarinat vieraista veräjän alla. Sanoin suorin sisko nuorin itse lausui ja pakisi: ”Moni maski päältä kaunis, kovin kuorelta korea, vaan on saastunut sisältä, madon syömä alla kuoren. Kerro totta, tumma takki, mistäs tiesit tänne tulla, löysit laakson laulajien, tiesit tornit tietäjien?” Tiedontuoja ventovieras vastaa vältellen vähäsen: ”Ilokseni luokses’ löysin, sattumalta seikkailulla. Näin nuo tornit kiiltelevät, muiston menneistä ajoista.” Vastaa toinen nuorukainen epäilystä äänessänsä: ”Kumma kuulla matkastasi, itsekkaa kun tänne löysit. Älä tyhjiä valehdi, tuosta tunnen väärän tiedon: Ei sattumalta tänne tiedä, kulje kartatta kylälle: Luoto laaksoineen lumottu, hirmun hampaiden takana. Laivat rikkoo rannikoihin, upottaa loput ulappa. Sano tarkkoja tosia: mistäs tiesit tänne tulla?” Vastaa vieras vielä kerran, raakkuu äänellä pahalla: ”Jos vähän valehtelinkin toki mä sanon todenkin: Kuulin kuisketta kylillä, huhun kiertävän koroilla salaisesta saarestanne, pyhimmistä pelloistanne. Lähdin luoksenne merelle, kuljin kohta matkan pitkän teitä täällä auttaakseni, lahjat laaksoon tuodakseni!” Eipä riitä tuokaan väite, vaatii vielä vanhin lapsi: ”Tuskin kuulit kuiskutusta, harjasit hevon huhuja: kaikki kuiske kiellettynä, huhut harvat hiljennetty. Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä: Mistäs tiesit tänne tulla?” Keskustelun keskeyttävi Valtiatar, varma aina: ”Luota lapsi lahjantuojaan, vastaan onni ottakaamme. Pyhin meillä maa pyhistä, työkalut ajan takaiset. Hänellä muisto mennehestä, torneista kodin etäisen. Yhdessähän ystävinä voimme voiman valjastella, kivet kauniit kasvatella, valtakunnan valmistella!” Sana siinä kaipaamamme, tiedämme jo tehtävämme. Unelma on kohta totta, uusi aika annettuna!
kaupungin kaduilla astelee tuhomme piispana pimeyden vuorollaan jokainen yrittää, koettaa uudelleen, uudelleen
Vanha noita hauenhammas todet neuvot viimein antoi, laittoi orjat louhimahan, koilepakot kaivamahan. Kivet kasvavat kivessä, suomut saaremme sisässä, Kivi kasvoi kuusi vuotta, kypsyi kahdeksan kevättä, yksitoista yöntapaista, tuhat pyörän pyörähdystä. Himmeä utu kivillä, pinta suomuilla samea. On jo aika oikeampi tahto taian taivutella. Valtiatar vierellämme käymme kohti koitostamme: Nuorin ahjoa asetti, keskin palkeita pakotti, vanhin viimein synnyt tiesi, salskeiden sanat salaiset. Ahjot vanhat välkehtivät, pyhät palkeet painelivat. Vasara väen kädessä, kansa nuori toiveikkaana. Kului aika, kasvoi taidot, kylmäksi kivi jäi aina: kristalli ei voimaa kestä. Toivo kesti, jatkui työmme. Seitsemän jo syttyi melkein, ei ole hyvän näköistä. Yhdeksän hyvän näköistä, ei ole hyvän tapaista. Värit viimein valmistuvat, ahjon alta paljastuvat: Kolme kirkasta kiveä, kristallia kelvollista. Valtiatar meistä viisain, opettajamme oivallinen niitä tarjoo palkkioksi työstä kaikkein korkeimmasta. Ken otti kiven sinisen kuuli aaltojen kohinan. Kenpä otti vihreämmän tuulen aallonharjan yllä. Ken taas viimeisen, punaisen: tuon tulen ihomme alla. Lir anyára nésakova Sanoi vanhin veljeksistä: ”Nányë néncuruni Nenya” ”Olen vanhin Vettenvelho.” Lir anendë nésakova Sanoi keskin kolmikosta: ”Nányë wanwavoitë Vilya” ”Olen seppä Tuulenvire.” Lir anvinya nésakova Sanoi nuorin neitosista: ”Nányë lócesornë Narya” ”Olen lievo Liekinhenki!” Seisoo selkä suoremmassa, hobitista hoikempana. Alkuvoima vallassansa, kristallin kajo iätön. Nenässä utuisen niemen, luodon länsikalliolla osoittaa yhä itäänpäin, viittoo tietä kuljettua sormi suunnannäyttäjämme, käsi kallioon kuvattu. Hän on tuuli kasvoillamme, tuulen kantamat pisarat, tahto kasvojen takana, voima tehdä kuten teimme. Alttarilla aurinkomme, alla katseensa sokean kuiskaa kulkija tarinat, vieras vieraita sanoja joitei muista Valtiatar, kukaan muukaan tuskin muistaa. Tarinoita kertojatta, sanattomia sanoja. Katsomista katsomatta, tuntematta tuntemista kuulemista kuulematta, laulamatta laulamista.
3

loitsut | manaukset | valituslaulut

Eräänä yönä yllättäen havahdumme yön levosta. Yö on outo, uudenlainen, kuului kutsu kummallinen. Tähdet taivutti valonsa, ruohonkorretkin kumarsi. Maa järisi, taivais seisoi käärmeet allamme vapisi. Mielemme teki myös meidän kulkea kotia kohti. Askel astuu aikomatta alle ahjon, syntyyn työmme. Leimusi lumo katossa, valo väärissä väreissä. Katse kumma kaikkialla, koit kuin kuuta katsomassa. Kaikkeus kääntyi kohti häntä, lapset luojalleen kumarsi, Siellä seisoi keskellämme, luona valtaistuimensa: Karmiini käsi pimeä, varjosiipi viittanansa Valtiatar, mestarimme, opettajamme oivallinen, kädessänsä luomuksensa kolmikanta kristallinen. Lausui hiljaa, nautiskellen, kuin itselleen, mutta meille, kaunis katseensa kivessä, virne varma voittajalla:
”Vuorollaan jokainen meistä yrittää, koettaa löytää sen yhden meitä mahtavamman, voiman valtaakin paremman. Yhden jolla voimme olla kuten ennenkin olimme. Toiset uskovat tarinat, arkkitehdit arvailevat: Voiko tähden kiertämällä, aarreluoliin astumalla löytää sen mikä katosi, knihdin sirpoman sinisen? Houkat hukkuvat huhuihin, sortuvat somiin satuihin. Maailmamme on se mieli joka maalaa kirjokannen. Kuinka voisi sen sisältä löytää alkumme kamaran? Toiset, naamiontakojat, tietää tarkemmin totuuden: Tarinat on ennustusta, kaikki täytyy tehdä itse. Pieni virhe vain hänellä, houkan hulluus, hieno heikkous: tuo on lahjamme vähille, toisten tarkoitus, ei meidän. Yksin ymmärsin totuuden, ideasta inspiroiduin: Ei legendasta löytämähän, Ei kanohilla keisariksi, Väkevimmän vallan kätkee kristallin kajo iätön. Vaan sulkivat sen tien meiltä varjot aiemmin kävelleet. Minkä saattoi syödä, söikin, minkä polttaa, sen Hän poltti. Mitä jäi, sen toinen sulki, kätki, käskynään katumus, tyrmään Tyrmääkin syvempään, hyödyttömään helvettiinsä. Siellä itkevät iäti, hiljaisiksi jäävät rannat. Jospa nuo edes olisi miettinyt edes vähäsen! Jos edes jotain olisi selviytynyt saastan alla, Tarkastajan tunkiolta, Marraskasken kuonan alta! Etsin yksin, etsin kauan, etsin, usko, etsin kauan. Polun löysin vaikeammin mutkittelevan, pitemmän: Väen väärän valmistelin, kansan kalpean kokosin oman mieleni mukahan haaskoista meren sinisen. ’Haltiat hain hampailla’, ’salskeat sepänkykyiset’ puolestani keksi keinot, avun houkat houkutteli. Jo on tuo tie kuljettuna, tehty työni tien pituinen. Kiitän, kuudesti kumarran, katso! – Tässä palkintoni: Kivi yksi hallitsevi, kätösiini kahlitsevi. Sama yöhön syöksehevi, varjoihini vangitsevi!” Kauhu kasvoi kasvoillemme, virtasi viha veressä. Ymmärsin vähän, en paljon, tämän ymmärsin paremmin: Valtiatar Varjoviitta, kauhein kaikist’ viisahista, synnin suurimman on tehnyt, rikkonut lait keisarimme: mieli murtaa muiden mielet, kieltää lahjan luojiemme, seistä paikalle pyhälle: haltijaksi toisten tahdon. Eikä siinä vielä kaikki, nousee toinenkin ajatus: Hänhän kertoi tietämämme, opetti oman totuuden, kertoi korkeita valeita. Onko mikään tästä totta? Heräävät tähän sisaret, nousevat kuten unesta. Miettiminen myöhemmäksi, tietävät jo tehtävänsä. Käy jo kolme kristalleilla vasten varjoa kajolla. Kaino ääni nuorukaisten nousee vastaan enkelinsä: Laulu rakkaasta unesta, nousevista auringoista, maista vielä löytämättä. Kirkaana on kansan katse, ryhti suora salskeilla, voima vieläkin väkevä. Seisoo tornit kristalliset, Tyrmän kahleet katkottuina, valkea valo saleissa! Äänen kaikukin hävisi. Ennen kaikkea, pimeä, kaiken jälkeen, taas pimeä. Tyhjän peittämä Avara. On tornit murrettu merelle, kruunu aaltoihin ajettu. Jo on yö alinomainen. Särky kuudennen sakaran, kolmen auringon ajatus: Kaiken kauniin täytyy kuolla. Oli taisto turhanlainen: Tyyli tyyntyi, Liekki laantui, Veden virta vaimeana, minun mahtini mitätön. Vanha noita viimeisenä astuu alle synkän ahjon. Keihään kärki kirkkaimpana, kristallin kajo iätön. Kaksi katsoo toisiansa, tuntee toisensa sanatta. Käyvät taistoon keskenänsä väen vanhan varmoin ottein, tahdit toistaa tanssin toisen, askeleet ajalta ennen. Vieras viimeinkin aloittaa, huokaa, huolien alainen. Laulaa laulun toisenlaisen pyörtäen omat sanansa. Valaisee meren vasama, hetken kaikkeus on kirkas, kaikki tiet ovat avoinna. Eivät tornit maasta nouse, ei palaa valo saleihin, eikä keisari kateista. Yö voi peittää, varjo viedä, tähtien valossa voimme vielä laulaa, tanssia, rakentaa. Rattaat yllä, aallot alla, me muut maita kulkemassa taivaan ja meren välissä. Jos kaiken kauniin täytyy kuolla kaiken kauhean pikemmin. ”Tulkaa tietäjän tueksi, tueks’ taakan taistelijan! Liekitär jo koita vielä, tahtosi tulesta taio, puhuri palava nosta, tulimyrsky Tuulen kanssa! Etsi, Aallotar, apua sanoista jo saamistasi: Kutsu korkeita avuksi, haltijat hailtiain avuksi!”
Vedel kevän viivan vedän vuoksi velvoitteeni, piirrän päälle päidehemme, ilmaan itse ilmoitampi: Viisikanta, pentagrammi, muoto maailman on tässä. Kehän kierrän kaarrettuna, yhtenäisyys ymrillä. Riimut kirjoitan kehälle, kirjaan kohtalot kapeat: Arvon aikojen alusta, synnys meren utuisen. Synty varjon varjon alla, kutsun korkeita avuksi: Sokeatar, äiti meidän, näyt tien ja totuuden, annoit kaiken jotta voisit tiet valaista taivaan alla; Nelikasvo, Haiden Herra,
katkoit kahleet kohtalomme, vangitun en vapautit, tuon muistamme lauluissamme; Verihammas Voittamaton,
kuolematon Keisarimme: Varro vuotta toivotonta, silloin aamuna sarasta! Tuo kade kovin katala
valan väärän virkkoi meille, matki miel Mieletren pilkaten pyhää lakia. Kuulkaa kutsu kuuliaisen, et auttaa ehtisitte, vihollisen voima viedä, kostaa kansamme kadotus.” Vastaus saapui keihään kautta: kristalli suruiksi särkyi.
Raivo ruojan raakalaisen peittää huoneen maanalaisen. ”Senkin kurjat kuolevaiset, arvottomat, aivottomat! Ette ymmärrä pyhyyttä, suurempanne suuruuttansa!” Iski kaksinkertaisesti, kipeästi kolmin viilti. Rikkoi ahjot, rikkoi lahjat, kaatoi pylväät, kaatoi koitkin, kaatoi kolme kynnellänsä, niitti neidot viitallansa, Vieras liikkeellä lujalla, keihään varrella, kajolla, nosti yhden yön sylistä, yhden, ei sitä enemmän. Siitä sitten vieras vanha, tumma takki, tiet kävellyt, vihaks’ pisti, aukoi suunsa, mieli mustana manasi: ”Juones’ järjetön jo mennyt, häivy haita haittaamasta, matkoilles’ mene makuta kotihisi konna riennä: Pahaan paikkaan painajaisten, manan maille mahtaville! Jos et tuosta tottelekaan, usko, kurja, kurjempaasi, laitan loitsun pääsi päälle, kiroan koko kehosi, kirottavaks’ kohtalosi, kostettavaks’ koiruutesi: Kaadan kasvosi kivehen, kopautan kivellä päähän, maahan maskisi muserran, kallon kallioon komennan. Sitten suljen säilöön sielun. pullotan pahan perusi. Teen kuin veljesi väelle, hukkuu huominen uniisi. Arvaat: ainakin yritän? Sinä silloit ehkä voitat, saatat voittaa varmemminkin. Entä sitten vaikka voitat? Viljaa vain minun elämä, sinun sielusi ikuinen: Menetän minä vähäsen, itse haaskaisit ikuisen. Ei täällä enää sinulle mitään mistä juuri hyödyt: vähän maata arvotonta, vähän lyötyä väkeä.” Siitä sitten Valtiatar silmiänsä pyöräytteli, kyllästynyt kaikkinensa, arvokkaasti astelehti. Jopa muiksi muuttumaksi, tohti toiseksi ruveta: Kalmot siiviksi sivalsi, väen viitat pyrstöksensä. Lähti liero lentämähän, kauas kokkona kohosi. Rannalla nyt rauniolla, tornin kaatuneen kivillä, kalliolla, kuun valossa, saarella, surun sisässä, me muut maassa miettimässä mitäs sitten seuraavaksi. ”Kukaan kuinka jatkaa voisi, astua eteenpäin tästä? Kuolleena nyt koit, sisaret, kaiken vei minulta kurja. Hän on kaikki minkä tiesin, maailmani sirpaleina. Kaikki uhraukset, unelmat, kasteen lailla haihtuneina. Mitä tällä saavutimme, mitä saimme palkkioksi työstä suuren-surkeasta, koitoksesta koppavasta? Voitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Määrä tännekö on jäädä, näillä mailla on kotini. Kun oisin minäkin mennyt, käynyt polkua punaista, noussut uudelleen hereille, rannoille unohdetuille.” Noista synkistä sanoista tietää toinen viisaammaksi:
nousemme merestä itsemme kuvina varressa väkemme kasvomme kuluneet mutterit, palikat annamme takaisin
”Miksi murjotat, matonen, itket yksin, yökorento? Huoli huolen murtamatta, sure säryn särkemättä. Jos ei saaret, valtakunnat, tornit tai edes totuudet: Kuolema, suru ja sairaus, tuskin tuokaan on ikuista. Käännä katse kauemmaksi, laajemmille lainehille. Aallot tietävät totuuden: olet vapaampi kuin nyt luulet. Maailma yhä on suuri, yhä työtä tehtäväksi, näillä laajoilla ahoilla, viisikannan valtateillä.” Jatkoi toisilla sanoilla opiksi jokaisen lapsen: ”Turhaa tuonelan unohdus, muistaa murheet on parempi: Kerran meitä huiputettu, samaan ethän sorru toiste! Johtaja jokainen jäävi, kenraali kukin katala, admin arvoton on aina, siniviitat vääräpäitä!” Liityimme väkeen vähäiseen, kauppiaisiin, kulkureihin, uskonsa unohtaneihin, keisarinsa kieltäneihin. Missä paikka poljetuille, minne sirpaleet sopivat? Väki kulkee, kiertää maata, kaihtaa katsetta Sokeimman. Ranta hiljainen jää taakse, unohtuu ajan utuihin. Tornit vieraat kutsuu meitä rannoilta meren sinisen.

Kun hailtia lopetti lausumisen, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Hiljaisuuden mittaa oli mahdoton sanoa – se saattoi yltää muutamista sekunneista minuuteiksi. Kuitenkin vasta sen hiljaisuuden jälkeen Jäätutkija Kelvin putosi takaisin todellisuuteen – aivan kuin hän olisi molskahtanut jään läpi avantoon.

”Ah… mitä…” hän takelteli samalla nostaen katseensa emäntäänsä. Tämän silmät olivat vielä kiinni, mutta ne avautuivat sydämenlyönnin kuluttua.

”Hei.”

”… hei?”

”Ymmärrätkö nyt?”

Kelvin aukoi pihtihampaitaan ja etsi sanoja. Hänen olisi ensin koottava ajatuksensa.

”En… en ole varma. Eli kauan sitten selakhien saarelle saafui muukalainen, joka oli makuta? Äh, ei! Valtiatar olikin makuta. Ja hän tahtoi luoda itselleen voimakkaimman elementtikiven? Milloin tämä tafahtui… vai oliko se vain legendaa?”

”No ottaen huomioon”, Manu totesi hieman tylsistyneesti, ”että yksi runon henkilöistä on ’Vettenvelho’, oletan, että millä tahansa symboliikan tasolla tässä ikinä liikutaankaan, tämä on jonkinsorttinen Nenyan taustatarina.”
Nenyako tarkoittaa siis Vettenvelhoa?”
”No ei nyt kirjaimellisesti, mutta runomitan rajat huomioon ottaen se on liian ilmiselvä tulkinta ohitettavaksi.”
”Aa, aivan…”

Nenyaksi kutsuttu näytti ensin siltä kuin olisi huomauttamassa tähän jotakin mutta nielaisi sanansa. Hän yritti uudestaan:
”Niin, uskoisin, että tämä kaikki tapahtui kauan sitten minulle. Ainakin tarpeeksi kauan sitten, että on vaikea vastata varmasti.”

Kelvinin tuntosarvi väpähti. ”Et voi olla varma, vaikka olit siellä?”

Haltia kohautti olkapäitään.

”Minulla on muistikuvia, tuntemuksia. Mutta kuka tietää mistä ne ovat peräisin.”

”Mitä tarkoitat? Mistä muualta ne voisivat olla?” Kelvin kysyi kiinnostuneesti.

Nenyan katse vieraili lattialla olevassa kanohissa, jota Kelvin oli käyttänyt valeasunsa osana.

”Vuorovaikutus jättää jälkensä molemmille osapuolille. Tämä ei ehkä ole sinulle tuttua, mutta kaikki naamioita käyttävät kansat tietävät, että kanoheihin jää jälkiä persoonallisuudesta, tunnereaktioista, jotka vaikuttavat seuraavaan käyttäjäänsä. Jos on… herkempi sellaisille asioille, sama pätee kaikkeen väkevään, johon muodostaa syvän suhteen. Haarniskanpalat muistavat totutut teot, aseet aiheuttamansa kivun. Ja jos joskus teet, kuten kehotin, saatat huomata, että jääkivesi muistaa asioita, jotka eivät tapahtuneet sinulle. Me olemme vain osien kokoelmia, miten voisimme tietää kaiken alkuperän?”

Kelvin mietti hetken. Jos tämä oli totta, sillä saattaisi olla tieteellistä merkitystä. Vai, juuri samaan asiaanko nazorakien tietokoneiden muistikristallitkin perustuivat?

”Eli… Tarkoitatko, että sinun muistosi saattavat olla peräisin… jostain esineestä saarelta?”

”Minä tarkoitan, että tällaisten asioiden suhteen ei tarvitse esittää varmuutta. Yritän olla rehellinen, kun kysyt kertomukseni paikkansapitävyydestä. Totuus on epäluotettava ystävä.”

Nenya vilkaisi Kelvinin ihmetteleviä tuntosarvia, ja jatkoi: ”Kelvin, kuinka vanha sinä olet?”

”Öh, olisinkohan jo kolmetoista kalenterivuotta vanha?”

Nenya nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Se ehkä selittää, miksi tämä ei ole sinulle intuitiivista. Sinun olisi hyvä yrittää muistaa tämä: kun kävelet kaupungin kaduilla, kävelet jatkuvasti ohi olentojen, jotka ovat sinua kymmeniä kertoja vanhempia. Vanhimmat… vielä vanhempia. Ikäänsä enemmän heitä erottaa toisistaan muistinsa pituus. Ja arvaan, että edes sinä et muista elämäsi jokaista päivää. Mutta jokaisella on tarina elämästään.”

”Niin, taidat olla oikeassa. En muistakaan”, Kelvin mutisi vaisusti. ”Se vasta tuntuukin kummalta.”

Nenya kohotti kulmaansa. Kelvin ei ollut kuitenkaan ollut juuri nyt valmis syventymään tähän enempää. Ennen kuin Nenya ehti sanoa mitään, Kelvin kysyi: ”Valtiattaren takoma kivi siis tuhoutui. Mitä uskot, kuinka tarinasi olisi fäättynyt jos hän olisikin onnistunut?”

Toinen vaikutti yllättyneeltä aiheen vaihdosta mutta vastasi vaihteiden vaihduttua:
”Se, mitä hän yritti, oli väärin. Se ei todella olisi voinutkaan onnistua. Kenties hän olisi saattanut levittää tuhoa hiukan kauemmin, mutta maailma ei lopulta olisi sallinut sen jatkuvan.”

Selakhin silmät kävivät nopeasti Kelvinissä sekä – ilmeisesti – Manussa, ennen kuin hän lisäsi:
”Ja minä arvaan, että ainakin toinen teistä ajattelee tietävänsä, mitä minun makutani tavoitteli. Sanon siis tämän: kun ensimmäistä kertaa puhuin tästä erään ystäväni kanssa, joka tuntee athilaisen kaanonin itseäni paremmin, hän totesi näin: sitä, mitä Valtiatar etsi, ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Yrittäessänne, vaarannatte kaiken turhaan.”

Kelvin kohotti tuntosarveaan, Manu tuhahti.
”Vai ajattelemme tietävämme. Ehkä emme pilaa hänen teorioitaan kertomalle, että Nimdan siruja pyörii tälläkin saarella aivan konkreettisina esineinä.”

”Hmm, uskot siis, että runossa oli kyse Nimdasta?” Kelvin kysyi yksityisesti Manulta.

”No, selvästi ainakin Valtiattarella oli mielessään kovin samankuuloinen legenda. ’Knihdin sirpoman sinisen.’ Mutta en tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä. Saattaa olla myös eri sykli. Sama paska eri paketissa.”

”Mikä hiton sykli… Manu, puhu niin, että ymmärrän.”

”Samat asiat tapahtuvat yhä uudestaan ja uudestaan pienillä variaatioilla. Kun ei opi virheistään, on tuomittu toistamaan ne ikuisesti. Ja koska muisti on lyhyt, opitkin unohtuvat.”

”No asia selvä. Mutta en tiedä tuosta Nimda-metaforasta. Sen mukaan, mitä olet minulle kertonut, Nimdan siruja ei tuhota noin vain. Valtiattaren kivi taas tuhoutui käyttökelvottomaksi. Ei kai kaikki maailman taikaesineet voi liittyä Nimdaan?”

”Sanonpahan vain, että olisi aikamoinen yhteensattumaa, että tämä kivi jakaisi niin monta samankaltaisuutta Nimdan kanssa olematta ainakin inspiroitunut siitä.”

”Hmm, ehkä. Entä mitä mieltä olet runosta yleisesti? Pitääkö hänen kertomuksensa paikkansa?”

”Aivan liikaa täytettä. Saman olisi saanut sanottua huomattavasti pienemmällä määrällä säkeitä. Mutta historian suhteen?” Manu tuhahti. ”Isot linjat kuulostivat oikeilta ainakin sen suhteen, miten selakhiaaneille aikoinaan kävi, mutta minun huomioni oli niihin aikoihin kyllä henkilökohtaisesti vähän eri suunnassa! Mitä tulee muuhun sälään, niin Selakhian makuta, josta puoskarimme puhui – Tarkastaja – tietäisi paremmin. Hänellä kun tosiaan oli aina melko joutavia kiinnostuksen kohteita. Tai no, tietäisi, jos ei olisi ihan hiton kuollut. Todella sääli! Olisimme voineet käydä kysymässä! Joskin kristallisaaret ovat ihan eri suunnalla kuin minne olemme menossa.”

”Entä onko Valtiatar oikea henkilö? Vastaako kukaan makuta hänen kuvaustaan?”

”Hmm, vaikea sanoa. Voisi olla Salaneuvos taikka Samentaja, mutta ei minulla ole ollut aikaa katsella pikkusisarusten perään; en tiedä, missä ne sekoilevat.”

Kelvin nyökkäsi ja palautti huomionsa takaisin emäntäänsä. ”Entä miten muille elementtikristalleille kävi? Niille, jotka jaettiin Noidan offilaille?”

Nenya katsoi Kelviniä kulmiensa alta ja vastasi viileästi:
”Meri vei ne.”

”A-aivan…”

Nazorakia vastapäätä istuva selakhi suoristi ryhtiään pitäen pistävän katseensa tiukasti Kelvinissä.
”Kelvin, älä harhaudu pääasiasta. Palatkaamme syyhyn, miksi kerroin sinulle tämän tarinan. Ymmärrätkö nyt enemmän, miksi en haluaisi sinun uskovan narrisi esitykseen?”

Kuin korostaakseen hailtian sanoja, sade alkoi ropista ikkunalaseja vasten. Kelvin veti syvään henkeä. Hän yritti valita sanansa mahdollisimman hienovaraisesti.
”Kyllä, uskon ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Makutat ovat vaarallisia olentoja. Mutta Manu selvästi toimii Klaanin ja tämän kaupungin hyväksi. Hän toimii Allianssia vastaan! Meillä on yhteinen vihollinen. Eikö makuta ole tässä sodassa arvokas liittolainen?”

”Niin. Kieltämättä. Jos haluaisi sotia sotaa, makuta olisi hyvin arvokas liittolainen. Liittolainen, joka varmasti niin halutessaan voisi lopettaa sodan hyvinkin tehokkaasti. Erikoista, että niin ei ole vielä käynyt.”

”Niin. Manu, voisitko sinä salamurhata 001:n, fyydän? Fystyisitkö sinä siihen?” Kelvin kysyi sarkasmia äänessään.

”Loppuisiko sota välittömästi, jos 001 kuolisi? Vai jatkuisiko se Amiraali 002:n johdolla? Älkää viitsikö teeskennellä, että sota on niin yksinkertainen asia.”

”Olen samaa mieltä. Tämä sota on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ehkä jopa täysin järjetön, jos uskoo kaiken, mitä siitä väitetään. Mutta sanon myös, ettei salamurha ole merkittävin asia, johon hän pystyisi halutessaan.”

Kelvin oli vastaamassa, mutta Nenya pysäytti hänet ja pudisteli päätään turhautuneena.

”Äläkä luule, etten ymmärrä, mitä itse ajat takaa. Sinä vertaat häntä itseesi, ajattelet, että hän on hylännyt sen, minkä sai osakseen, ja on laillasi hypännyt urheasti hyvän voimien puolelle. Ei. Ero on tämä: hänen jokainen tekonsa ja koko olemuksensa todistaa sen puolesta, ettei hän ole. Hän ei ole vain pieni olento, joka on sattunut syntymään lajiin nimeltä makuta, ja sen vuoksi epäreilusti kävisin sotaa häntä vastaan. Makuta on valinta, jonka hän tekee yhä uudestaan. Älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma.

Ja jos häntä ohjaakin minkäänlainen moraalinen kompassi, se osoittaa kohti sellaista tähteä, jota yksikään kuolevainen ei näe. Hän saattaa leikkiä naamioilla, esittää lukemattomia roolihahmoja punoessaan juoniaan. Mutta ne kasvot, jotka katsovat niiden naamioiden takaa, ovat tyhjät. Ja minä näen ne. Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”

Kelvin oli hetken hiljaa.

”Tuo nyt on niin pöyristyttävä kannanotto, etten tiedä, onko arvolleni sopivaa edes vastata”, Manu tuhahti. ”Voisin valita milloin tahansa olla jotain muuta kuin olen? Vähän niin kuin sinä, selakhi, voisit valita olla vaikkapa perhonen? Hah! Joskin kieltämättä useimmissa tilanteissa minä voisin valita olla perhonen. Mutta ymmärrän, ettet tarkoittanut sitä kirjaimellisen fysikaalisella tasolla.”

Kelvin aukoi suutaan. ”Minä… en tiedä mitä sanoa.”

Hän oli antanut pikkusormensa… paholaiselle? Kelvin oli kuullut makutoja nimitettävän monilla nimillä, mutta ei kertaakaan paholaisiksi. Hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja muisteli aikaisempia keskustelujaan päässään asuvan kumman hengen Makuta Nuin kanssa. Voisiko tuo näsäviisas, egoistinen ja välillä banaaniksi muuttuva ääliö olla paholainen?

Sitten Kelvinin silmiin palasi elävä muistikuva siitä, kuinka Arboun keho oli pirtoutunut verisiksi kappaleiksi kivenmurikan voimasta. Manu oli vetäissyt Arboun kilvekseen Rakentajan iskua vastaan eikä ollut katunut tekoaan häivääkään.

”Piraatista oli sittenkin hyötyä”, Manu tuumasi

Ylipäätään Kelvin oli päässyt näkemään makutan sadistisemman puolen vasta Rakentajan yönä.

”Aika epäkohteliaita ajatuksia, hei.”

”Vai Deltan temppeli?” hymähti Manu kiinnostuneesti. ”Käydäänkö vilkaisemassa, Mielen prinssi?”
Matoron ulkomuoto reagoi ehdotukseen kaoottisella välähtelyllä. ”Ei. Ei todellakaan.”

”En väitä olevani psykologi, Matoro rakas, mutta minusta sinulla ei ole kaikki ihan kunnossa”, Manu sanoi piikittelevästi. ”Ilmiselvästi kaipaat psykoterapiaa. Onko sinulla suuriakin traumaoireita?”

”… tämähän on aivan loistavaa. Mielisairas mieliseikkailija, mitä mahdollisuuksia!”

”Näyttää siltä, että meidän täytyy hieman haravoida miinoja!” Manu naurahti aivan liian hilpeästi. Hän osoitti sormellaan kohti Arbouta. ”Sinä siinä, sinulla on vähäisesti juonirelevanssia. Rupeapa haravoimaan.”

”Jos kuolet, ainakin kuolet hyödyllisenä!”

Kylmä tunne kouraisi Kelvinin vatsanpohjaa. Niin, lukuisat klaanilaiset olivat varoittaneet Kelviniä Manusta. Visokki, Tawa, Matoro. Kyllä Kelvin tiesi sen, että Manu oli kaukana täydellisestä, mutta… oliko hänessä myös jotain perinpohjaisesti pielessä? Puuttuiko makutalta jokin olennainen osa empatiakykyä, jonka kaikki muut olennot jakoivat? Vai oliko tämä yksinkertaisesti niin humaltunut voimastaan, etteivät tätä enää kiinnostaneet muut?

”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin. Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus…”

”Julma enkeli”, makuta maisteli. ”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä. Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”

Niin. Olisiko se lopulta niin vaikea uskoa, jos Manu vaikka olisikin paholainen…?

Mutta sitten Kelvin muisteli iltaa, jolloin hän oli ollut Kepen ja Snowien kanssa muistotilaisuudessa. Sitä jonka päätteeksi hän oli… oksentanut itsensä päälle.

”Hei! Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?” Kelvin oli herännyt lattialtaan Manun ääneen.
”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!? Tarvitsetko apua?”

Manu oli rauhoitellut häntä. Manun läsnäolo oli auttanut Kelviniä pääsemään siitä hetkestä yli.

”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”
Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…”
”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”

”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?”
”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa.”

… Manu oli jopa pyytänyt häneltä anteeksi. Mitä, Makuta Nuiko?!

Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät…”

”… oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”

Kelvin huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”

”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa…”

Kaiken sen naljailun ja ironian, mahtailun ja nihilismin alla Manussa oli sellaista surua ja pehmeyttä, jota tämä harvalle näytti. Mutta Kelvin oli nähnyt sen puolen hänestä.

”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”

”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”

Kyllä Manu oikeasti välitti.

Kelvin huokaisi syvään, sitten hän kohotti katseensa Nenyaan.

”Olen fahoillani, Nenya. Minä en… vain voi uskoa sitä, mitä sanot. En usko, että kaikki Manun kanssa viettämäni hetket olisivat olleet hänen fetostaan. En usko, että hän ei voisi tehdä farannusta. En usko, että hänen syntinsä määrittelisivät häntä ikuisesti. Jos minä luovutan hänen suhteensa, niin eikö minun olisi sama luovuttaa myös koko oman lajini suhteen?”

Nenya oli aikeissa sanoa jotain, mutta Kelvin jatkoi painokkaasti: ”Manu on kumffanini, ja minä luotan häneen. Minä tein hänen kanssaan sofimuksen. Minulla ei ole kiistämättömiä todisteita siitä, että Manu ei olisi huijannut minua, mutta… ehkä näissä asioissa ei voi muuta kuin uskoa toiseen? Ja jos hän fettää minut, niin olkoon niin. Ehkä ansaitsen sen sitten hyväuskoisuuttani…”

Manusta huokui epämääräistä kiitollisuuden tunnetta.

”Tuo on hölmöyttä”, Nenya sanoi. ”Mutta olkoon sitten. Se ei ole totuus, johon törmäämistä voit väistellä ikuisesti.”

Huone oli hetken hiljainen. Sade ropisi ikkunaa vasten.

”Joskin. Kuka minä olen sanomaan, mitä tästä seuraa. Tekö olette lähdössä matkalle? Pitkällekö?”

Kelvin ei tiennyt, miten hänen pitäisi äskeisen palopuheensa jälkeen toimia. Pitäisikö heidän vain viimein lähteä? Kelvinin katse kierteli ikkunasta näkyvällä kadulla.
”Mahdollisesti.”

Sitten Kelvin tunsi yllättäen käden laskeutuvan hänen omansa päälle. Hän kohotti katseensa Nenyaan, joka katsoi häntä intensiivisesti silmiin. Samalla Kelvin kuuli… ei ääntä – sellaista, jolla Manu puhui – mutta kuiskauksen omiensa ajatuksiensa tuulen seassa: ”Jos saat tilaisuuden, jolloin hänen huomionsa on muualla, yritä kristallilla uudestaan sitä, mitä yritimme äsken. Jos sen jälkeen tunnet kiitollisuutta minua kohtaan, muista vain tämä: pidättele häntä matkallanne. Hänen poissaolonsa avannee… mahdollisuuksia täällä. Kiitos.”

Päästettyään irti, Nenya kääntyi viattomasti teekuppinsa puoleen.

”Öh…”
”Hei, hei, hei! Mikä homma!? Näpit irti Kelvin-parasta! Jos tuollainen irstailu jatkuu, on pakko ruveta toimenpiteisiin! Hälytänkö kytät paikalle? Mitä modet ajattelisivat Klaanin jäseneen kohdistuvasta päällekarkauksesta? Ensin kunnianloukkaus ja nyt tämä! Vai pitäisikö minun itse antaa sinulle köniin!?”

”Manu, anna olla”, Kelvin huokaisi ja hieroi otsaansa. Samalla hän kurtisti kulmiaan. Oliko selakhi yrittänyt kommunikoida telepaattisesti makutan kuulematta?
”Sinä itsekin välttelet modeja, muistatko? Lisäksi emäntämme ei taida muutenkaan olla modejen suosiossa. Olenko oikeassa?”

Same oli kuvaillut kanssaselakhiaan adminvaltaa vastustavaksi ja vielä salaliittoteoreetikoksi. Nyt kun Kelvin mietti asiaa, Nenya oli jaellut pieniä piikkejä Klaanin suuntaan pitkin keskustelua.

Selakhi irvisti. ”Mh. Ei meillä mitään… henkilökohtaista. Ne eivät vain katso kauhean hyvällä ketään, joka kyseenalaistaa nykyisen sotahulluuden.”

Mitä Klaani sitten tekee sinusta väärin sotatilanteen suhteen?”

”Kelvin, sinä sanoit itsekin, ettet edes tiedä, miksi tätä sotaa todella käydään. Linnakkeen väki pitää kaiken toden tiedon tiukasti käsissään, tänne asti ne viitsivät kertoa vain naurettavia tarinoita taikalelujen metsästyksestä ja parodisen pahasta vihollisesta. Ja jos tavalliselle väelle ei voi kertoa totuutta, tässä on oltava jotain mätää. Niillä on omat salaiset syynsä sotia, mikä antaa toivoa, että ilman heitä tämä olisi vältettävissä.”

Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Mutta… mitä muita vaihtoehtoja Klaanilla on? Nazorakit ovat hyökkäävä osafuoli ja tämän saaren asukkaat fuolustajia. Mitä muuta tämä linnake voi tehdä kuin taistella vastaan? Hitto, alakerta on täynnä kotinsa menettäneitä evakkoja.”

”En tiedä. Se riippuu siitä, mitä imperiumi todella tavoittelee. Ehkä se olisi luovutettavissa. Tai edes neuvotella saaren evakuoinnista, jos muu ei auta. Mutta ongelma on, että kaupunkilaisilla ei ole mitään sananvaltaa tässä asiassa. He joutuvat elämään tämän typerän sodan keskellä ilman, että heiltä on kysytty, haluavatko he sotia ollenkaan.”

Kelvin tuhahti.
”Nazorakit eivät harrasta asukkaiden evakuointia tai tulitaukoja. Muista, että tämä on meille fyhää sotaa. Imferiumi ei tahdo antaa ma toralle armoa. Mitä vähemmän teitä on, sen faremfi meille.”
Kelvin laittoi kätensä puuskaan ja naksutteli pihtihampaitaan. ”Mitä fäätöksentekoon tulee, niin tietääkseni moni kaupunkilainen hyväksyy adminit johtajikseen ja arvostaa heidän fäätöksentekokykyään. Eikö heidän tehtävänään ole tehdä vaikeat valinnat?”

”Mutta eivät linnakkeen adminit edes omasta mielestään johda kaupunkia. Kaupungilla on oma neuvostonsa, mutta sen jäsenet ovat pelkureita, jotka ovat antaneet linnakkeen ottaa itselleen vastuun neuvotteluista, sodan johtamisesta ja koko saaren kohtalosta. Olen esimerkiksi kuullut kokouksesta, jossa suunniteltiin saaren evakuoimista, kun se oli vielä mahdollista. Ja se olisi ollut! Mutta linnakkeen sininen rakki tyrmäsi suunnitelman, eikä kukaan uskaltanut puhua häntä vastaan.”

Kelvin nyökkäsi hitaasti. ”Aivan. En ole varma, olenko kuullut tuosta.”

”Oletko sinä sitten sitä mieltä, että se on oikein? Että yksi mies päätöksellään tuomitsee kaupungin sotaan? Että ’jonkun on kannettava vastuu’?” Nenya kysyi pistävästi.

”No siis, kyllä. Tai siis… äh, en minä tiedä! Jos klaanilaiset ja kaupunkilaiset hyväksyvät adminit johtajikseen, niin silloin minusta heillä on oikeus sellaiseen fäätökseen. Lisäksi admin Tawa ja admin Visokki vaikuttavat reiluilta sekä alamaisistaan huolehtivilta johtajilta! Ja eversti Guardian taas… no hän kyllä vaikuttaa aika kusifäältä, mutta sotilasjohtajana hän on kai ihan fätevä.”

”Tietysti he vaikuttavat reiluilta. Minä olen kuullut miten jotkut täällä puhuvat heistä. Mutta kai sinun on ymmärrettävä, ettei kukaan oikeasti ole sellainen, millaisena heidät nähdään?”

”Totta kai minä sen ymmärrän. Enkä minä arvioi heitä vain ensivaikutelmaan nojaten. Tawa ja Visokki ovat kohdelleet minua faremmin kuin koskaan osasin toivoa tullessani linnoitukseen, ja minulle on annettu vafauksia vaikka olenkin nazorak. Admin Tawa antoi minulle vielä luvan lähteä matkalle! Minusta nämä teot fuhuvat fuolestaan. Tawa on antanut minulle enemmän kuin minä voisin koskaan antaa hänelle tai Klaanille. Ja vähän aikaa sitten minä jouduin vaaraan yhdessä Visokin kanssa, enkä varmaan olisi selvinnyt ilman häntä.”

”Minä luulen, että aliarvioit sen, kuinka paljon hyötyä loikkarista voi olla toiselle osapuolelle. Mutta tämä kaikki on täysin merkityksetöntä! Vaikka löytäisit kuinka kivan ja reilun ikonin itsellesi, olisi typerää asettaa kaikki hänen varaansa. Vaikka olisikin niin, että hän ei alkujaan ole mätä naamionsa takana, kirkkainkin kanohi saastuu siinä asemassa. On parempi olla asettamasta ketään siihen asemaan.”

Kelvin naksutteli hampaitaan turhautuneena. Hänen katseensa kierteli huoneen esineistössä. ”Niin. Niin kai. Johtajan kuuluisi aina falvella alamaisiaan, ja jos alamaiset menettävät luottamuksensa johtajaansa, heillä on oikeus syöstä hänet vallasta. Mitä vaihtoehtoja sinä ehdotat? Jonkinlaista jaettua johtajuutta? Eikö administot ja johtokunnat ole sellaisia jo?”

”Eivät ne selvästikään paranna tilannetta millään lailla. Aina, kun on valtaa, joku pitelee ylintä valtaa. Kelvin, minun unelmani on yksinkertaisempi: ei valtaa ollenkaan. Yhteisiä päätöksiä tekevät kaikki ne, joita päätös koskettaa.”

Kelvin kohotti tuntosarveaan häkeltyneenä. Ei valtaa ollenkaan?

”M-mutta eikö yhteisistä – eli yhteisön asioista fäättäminen ole valtaa? Asioista fäättävät käyttävät valtaa. Valta on voimaa muuttaa maailmaa. Tuo voima ei lakkaisi olemasta, vaikka sen jakaisi mahdollisimman monelle.”

”Valta on aina valtaa jonkun toisen yli. Voimaa pakottaa toinen tekemään tahtonsa mukaisesti. Sitä on vastustettava kaikissa sen muodoissa.”

”Hmm, olen osittain samaa mieltä tuosta kanssasi”, Kelvin raapi leukaansa, ”valta aina velvoittaa tai alistaa jotakuta. En vain usko, että voimme välttää sitä.”

”Entä sitten, vaikka emme oikeasti voisikaan? Eikö se silti ole mielekäs asia tavoitella?”

”Hmm,” Kelvin tuumi, ”ehkä.”

”Jos jokin on turhaa”, Manu kommentoi väliin, ”niin välttämättömien asioiden välttämiseen pyrkiminen.”

”Mutta miten yhteisistä asioista fäättäminen yhdessä toimii käytännössä? Jos kaikki kaufunkilaiset saisivat fäättää sota-asioista, niin miten lofullinen fäätös syntyy? Tekevätkö eri mieltä olevat oman tahtonsa mukaan?”

”No, ehkä jos he ovat täysin hölmöjä. Mutta useimmat ovat tarpeeksi järkeviä ymmärtääkseen, että sellaisissa asioissa on syytä olla yksimielisiä. Mutta jos haluaakin olla hölmö, silloin kantaa vain omien päätöstensä seuraukset.”

”… ahaa.”

”Et ole vakuuttunut? Miten sinä sitten järjestäisit asiat, jos voisit? Olet tieteilijä, anna minulle rationaalinen vastaus.”

Kelvin pysähtyi miettimään.
”Miten minä nazorakien keskuudessa asiat järjestäisin? Minusta yhdyskunnan keskuudesta, tavallisten työläisten ja offineiden joukosta valittaisiin johtaja, jolla olisi ainakin valtaosan nazorakeista luottamus. Hänellä kuuluisi olla hyvä sydän, ja hän ei saisi olla sotilas – armeijalla ei saisi olla mitään yhteiskunnallista valtaa. Tämän johtajan täytyisi vannoa falvelevansa alamaisiaan – jos hän toimii alamaistensa etuja vastaan, alamaisilla olisi oikeus kaataa hänet. Näitä valittuja johtajia voisi olla useita… ööh, ja he fäättäisivät yhteisön asioista.”

Kelvinin puhe muuttui epävarmemmaksi loppua kohden.

”Ja jos johtaja kuolisi tai luofuisi vallastaan, kukaan ei ferisi hänen asemaansa, vaan nazorakit valitsisivat uuden johtajan. Ja kukaan johtaja ei voisi olla vallassa ikuisesti, vaan hän saisi hallita vain tietyn määrän vuosia…”

Kelvin nosti katseensa Nenyaan. Hänen kasvonsa vihersivät.
”Ni-niin!”

Selakhi näytti yllättyneeltä mutta hymyili sitten toispuoleisesti.

”Okei. Ihan hyvä. Teoriassasi on vielä selviä aukkoja, mutta se ei ole nyt niin oleellista. Vaan tämä: miten aiot toteuttaa sen? Mitä olet valmis tekemään?”

Kelvin siveli elementtikiven pintaa.
”No, kai minun täytyisi jonkinlaista vallankaaffausta yrittää.”

”Sinun on parasta olla tarkkana sen kanssa. Kohta huomaat, että vain puolustat omaa valtaasi sitä havittelevilta.”

”Ainoastaan niin kauan kuin on välttämätöntä nazorakien vafauttamiseksi. Mutta noh, kiitos”, Kelvin huomautti. ”Ja en minä nazorakeja johtaisi! Hah, minä hädin tuskin sain fidettyä muutamaa mekaanikkoa ruodussa!”

”Saanen huomauttaa”, Manu sanoi ivallisesti, ”että tällaista ’kansanvaltaa’ kokeiltiin aikoinaan Selakhian tasavallassa, ja se päättyi vain sekasortoon ja turmioon! Massat ovat luonnostaan niin tyhmiä, että valitsisivat aina lopulta narrin johtamaan heitä.”

”Nimenomaan! Tasavaltojen kaaos oli naiivi ja laiska yritys parantaa asioita. Ehkä jos se aika olisi saanut jatkua, niin lopulta… Mutta ei. Niin kauan kuin on johtajia, on narreja, jotka ajavat kaiken kaaokseen. Yksi johtaja on aina altis hölmöydelle ja saattaa koska tahansa taittua taakkansa alla, ja tuhota tulevaisuuden alamaisiltaan. Turagat, kuninkaat, makutat. Ei. Tämä on jo nähty. Tämä kaikki on jo tapahtunut lukemattomia kertoja. Eikö olisi aika tehdä asiat toisin?”

”Hah”, Manu naurahti. ”Olet tietysti aivan oikeassa. Eikös sinun rakas keisari Taracánosi ole kaikista paras esimerkki tulevaisuuden tuhoajasta?”

”Älä. Se on eri asia.”

Nenyan ääni värähti loppua kohden, ja hän sulki hetkeksi silmänsä, hengitti syvään ja nousi sitten ylös, kääntyen kohti Qwynen kuvaa takaseinällä.

”Kelvin, ystäväsi yrittää esittää minut epäjohdonmukaisena –”
”Ei nähdäkseni kovin vaikeaa”, Manu provosoi.
”– mutta ymmärrä tämä: Táracáno ei ollut vain tavallinen yksinvaltias. Hän oli Sokeattaren käsi, ja hänen sotansa palveli suurempaa tarkoitusta kuin nämä kuolevaisten unet, joihin me olemme sotkeutuneet. Meidän aikamme ei ole verrattavissa siihen aikaan. Näinä harmaina unohduksen vuosina… ei ole tehtävissä muuta kuin elettävä yhdessä parhaan kykymme mukaan. Ei ole ketään, johon voisimme nojata.”

Kelvin hymähti. ”Hmm. Kenraalista käytetään välillä nimeä ’esinazorakien nyrkki’ tai ’esinazorakien ferillinen’. Nazorakien silmissä hänkään ei ole tavallinen yksinvaltias – vaan kuolematon johtaja.”

”Kyse onkin siitä, mikä on totta ja mikä ei. Hallitseeko hän viisaasti ja myötätuntoisesti? Onko hän kuolematon? Nämä ovat väitteitä, jotka ovat tieteellisesti ottaen tutkittavissa.”

”Hmfh, yritän ottaa selvää”, Kelvin tuhahti tyytymättömänä selakhin vastaukseen. ”Eli keisari Taracáno olisi ideaali johtaja, mutta kun hän ei ole saatavilla, seuraavaksi faras vaihtoehto olisi tämä ’yhteisvalta’?”

”Naurettava yksinkertaistus, mutta olkoon. Yhteisvalta on tosin hyvä sana. Demonokratia taas on historiallisesti ongelmallinen, toivottavasti muistan ottaa tämän esille seuraavassa hatidilaisten kokouksessa.”

Nenyan viimeinen lause ei todellakaan päättynyt siihen, mihin Kelvin odotti.

”En kyllä halua kuulla sanaakaan mitään Manala-juttuja!” Manu ärähti. ”Tunge sinä demonokratiasi sinne, minne auringot eivät paista.”

Kelvin räpytteli silmiään äimistyneenä. ”A-a-anteeksi, sanoitko sinä hatidilaisten…?”

”Ah, oletko kuullut Hatidista? Se on kenties saaren suurin viisauden sali. Ennen kuin tilanne paheni ja tulin tänne Lännentietä, me ratkoimme monia tämän maailman mysteereistä siellä. Olisitpa nähnyt Tiikelin ja Kondelin saman pöydän ääressä… Ne olivat hyviä aikoja.”

”H-hatidilaiset ovat sosiofaatteja!” Kelvin parahti. Manustakin välittyi inhosta irvistämisen vaikutelma.

Nenya näytti yllättyneeltä.
”Niin, no, kaikilla on omat puutteensa. En minä tietenkään varauksetta kannata heidän lähestymistapaansa. Joskin on sanottava, että heidän aseistaan voisi olla apua täällä. Joka tapauksessa puutteistaan huolimatta heidän ajatuksensa taittavat oikeaan suuntaan. Virta, jota yritämme kääntää, on vahva. Se, mitä tarvitaan, on unelma paremmasta ja tahtoa tavoitella sitä. Entä jos voisimme todella olla vapaita? Ei kenraaleja, ei kuninkaita, ei admineita?”

”Kaikenlaista paskaa tämä muija kyllä suoltaa”, Manu tuumasi.

”Mutta hatidilai-” Kelvin oli sanomassa mutta hillitsi itsensä. Hän suki käsillään tuntosarviaan turhautuneena ja syvään huokaisten.
”Okei! Minä ymmärrän, että ajatuksesi ovat jaloja… mutta loikka kenraaleista ja admineista tähän yhteisvaltaan kuulostaa niin suurelta! Nazorakein tafauksessa se vaatisi valtavan järjestelmän muutoksen. Kuinka työläiset mukautuisivat siihen? Mikä estäisi entistä sotilaskomentajaa kaaffaamasta vallan? Eikö jonkinlainen komfromissi olisi enemmän realistista?”

Nenya kohautti olkiaan. ”Ehkä olisikin. Mutta sinulla täytyy olla mielessäsi se, mitä todella haluat, ennen kuin alat kompromisseihin. Kompromissien tekeminen itsensä kanssa on hölmöyttä. Minä en tiedä, mitä sinun pitää tehdä. Minä vain haluan saada sinut myöntämään itsellesi, että tämä ei riitä. Jotain on tehtävä, ja pian. Mieletön sota on jo täällä, eikä se odota täydellisen suunnitelman valmistumista.”

”Sota tulee kaufunkiin, oli Tawa admin tai ei, ja minä edelleen uskon, että kaufungilla on suuremfi mahdollisuus selvitä adminien johdon alaisena. Jos kaufunkilaiset tahtovat muuttaa hallintoaan sodan jälkeen, niin siihen minulla ei ole valitettavaa.”

Nenya huokaisi syvään.
”Minä toivoin, että olisit ymmärtänyt tämän jo. Sinä yhä kuvittelet, että Tawa on jonkinlainen täydellinen, viisas ja erehtymätön johtaja, tavallisia olentoja suurempi ja kirkkaampi. Parempi korvike heille, joita ennen seurasit.”

Kelvin oli väittämässä vastaan, mutta Nenyan katse pysäytti tämän. Kelvinistä tuntui kuin kuuma tuuli olisi puhaltanut vasten hänen kasvojaan. Nenya nosti sormen pystyyn.

”Enkä minä väitä tietävänäni hänen syvimpiä salaisuuksiaan, mutta tämä yksinkertainen totuus on tarpeeksi: hän on vain yksi meistä. En tiedä, astuiko hän asemaansa itse, tarkoituksella, vai oliko se vahinko, ajoiko maailman virta hänet siihen. Mutta se asema on vain rooli, naamio. ’Suuri johtaja’. Kaikki kykenevät näkemään, että hän on väsynyt kanohinsa kantamiseen. Eikö olisi armeliasta vapauttaa hänet taakastaan? Mutta ei. Hän on valmis komentamaan, valehtelemaan ja tappamaan pitääkseen kiinni asemansa tuomasta humaltavasta vallasta. Ehkä hän jopa todella uskoo toimivansa kaikkien hyväksi. Mutta miten hän voi kuvitella voivansa onnistua siinä, missä häntä itseään suuremmat eivät? Miksi hänen linnansa ei sortuisi kuin sitä edeltäneet? Miksi he saisivat…”

Hetkeksi hailtia seisahtui liikkumattomaksi, mutta sanojen löydyttyä puhe jatkui taas nopeasti, nyt jälleen kiihtyvällä rytmillä.

”Olkoon! Yrittäköön! Mutta tämän sanon: hän on ottanut vastuulleen kaiken, ja siksi minä asetan hänet vastuuseen kaikesta; on hänen syytään, että saaren pätevimmät sotilaat jahtaavat taikakaluja samalla, kun kaupunki näkee nälkää; on hänen syytään, että tuo sinun hirviösi kulkee vapaana kiroamassa kaiken vastaantulevan; on hänen syytään, että neuvotteluista luovuttiin ennen niiden alkua; on hänen syytään, että evakuointia ei aloitettu ajoissa; ja on hänen syytään, että me tulemme kaikki kuolemaan tässä sodassa. Ellei. Häntä. Pysäytetä!”

Pöytä tärähti ja sillä olleet teemukit kaatuivat, kun Kelvin nousi äkisti seisomaan.
”MITEN SINÄ KEHTAAT!?” Kelvin sähisi osoitellen Nenyaa omalla sormellaan. ”Miten sinä kehtaat syyttää tästä sodasta ja efäonnesta kaikkia muita faitsi niitä OIKEITA syyllisiä!”

”Kelvin, ihan rauhassa”, Manu sanoi hieman yllättyneenä, mutta Kelvin ei kuunnellut.

”NAZORAKIT aloittivat sodan ja kieltäytyivät kaikista komfromisseista! Klaani ja Tawa käyvät fuolustussotaa! Eikö se ole ilmiselvää, että Klaani on tosi huonossa tilanteessa – tietenkään adminit eivät voi tehdä täydellisiä valintoja! Totta kai sotilaita ja työläisiä tulee kuolemaan! Helffo sinun on jälkiviisaana väittää, mikä olisi ollut oikea ja väärä valinta!”

”’Totta kai tulee kuolemaan’? Eikö si-”

”KUN VASTASSA ON KONETULIASEITA!”

Nenya katsoi Kelviniä mykistyneenä ja tutki tämän kasvoja. Hän avasi suunsa, muttei ehtinyt vastata.

”Ja kyllä, minä en tunne Tawaa. Voi olla, että hän valehtelee minulle ja klaanilaisille! Voi olla, että hän on johtajana ottanut turhia riskejä – en voisi tietää! Mutta minusta tämä kaufunki ja sen asukkaiden jakama arvostus ovat osoitus siitä, että Tawa on tehnyt jotakin oikein. Onko yhteensattumaa, että hänen johtamassaan kaufungissa minunlaiseni torakka otetaan hyväksyvästi vastaan? En usko! Sinä moralisoit muita, vaikket itse ole edes johdonmukainen! ’Valta on fahaa faitsi silloin kun se on Fridakin ja Tiikelin käsissä.’ Ja HAH!”

Kelvin nappasi elementtikiven ja Alinolla-hanskan pöydältä ja sulloi ne laukkuunsa. ”Kiitoksia teestä. Ja rufattelusta. Me lähdemme nyt.”

Vilkaisematta Nenyaan Kelvin laittoi naamionsa kasvoilleen ja marssi huoneen ovelle. Ovensuussa hän vielä pysähtyi vetämään henkeä. Sitten hän totesi olkansa yli:
”Muuten. Oli aikamoinen temffu saada teevesi kiehumisfisteeseen viidessä sekunnissa. Rafujoen veden täytyy olla suorastaan maagista.”

Nenya katsoi ensin Kelviniä ilmeettömästi, mutta hymähti sitten. ”Vain parasta kohtalon valitulle sankarille. Hyvää matkaa, Kelvin.”

Kelvin tuhahti ja veti oven kiinni perässään.


Oli ehtinyt jo tulla pimeä. Kelvin kietoi trenssitakkiaan tiukemmin ympärilleen marssiessaan ripeästi kohti linnoitusta. Hän sähisi itsekseen zankrzoraksi.

”Noh”, Manu tuumasi. ”Sehän meni hyvin.”
”Tekofyhä noita!” Kelvin manasi. ”Että hänellä on otsaa… niin, ja kertoiko hän mitään konkreettista elementtikivistä? No ei juuri! Äh, turha reissu!”
”No en nyt ehkä sanoisi, että aivan turha! Se vähä, mitä kuulit elementtikivistä, kannattaa ehkä pitää mielessä. Siitä en kyllä tiedä, kuinka hedelmällistä on alkaa harjoitella ’loitsimista’.”

Kelvinin kenkien kopina katukiveyksellä alkoi hidastumaan. Hän pysähtyi vetämään henkeä. Hän huomasi hengityksensä höyryävän. Olipa tullut kylmä.

”Niin, niin kai. En tiedä… minun ei kai olisi kannattanut raivostua noin.”

”Uskon, että väkivalta olisi kannaltasi haitallista, joten olen yhtäältä iloinen, että et lyönyt häntä, mutta toisaalta olisin nähnyt senkin kyllä mielelläni.”

Kelvin naurahti. ”En minä sellaista olisi tehnyt. Hän olisi muuttanut vereni teeksi tai jotain vastaavaa.”

Kelvin vilkaisi päin satamaa, joka aukeni satamakadun päässä. Tämä olisi heidän viimeinen yönsä kaupungissa ennen matkalle lähtöä.

”Olen muuten ylpeä siitä, että otit opiksesi keskustelustamme Kepen kanssa”, Manu virkkoi. ”Kristallinoidan höpinöiden uskominen täysin kritiikittä olisi hölmöjen hommaa.”
”Ai. En oikeastaan edes ajatellut asiaa”, Kelvin totesi. ”Mutta kiitos.”

Lyhyen hiljaisuuden Manu jatkoi vaisusti:
”Olen myös kiitollinen, että et halunnut, tuota noin, ’irtisanoa vuokrasopimustani’! Tiedän, etten ole täydellinen… öh, ’kämppis’, mutta yritän olla parempi.”

Tämä sai Kelvinin hiljaiseksi. Banaanin maku palasi jostain hänen suuhunsa.
”Ei se mitään. Kuulostaa, ettet ole oikein kenenkään suosiossa.”
”Olen värikäs persoona! Sellainen, jota joko rakastetaan tai vihataan! Ja moni valitsee jälkimmäisen.”

Kelvin hymähti. ”Niin… asiaa ei välttämättä auta se, että kutsut itseäsi ’Suureksi Makutaksi’. Joku voisi luulla, että henkilö nimeltä Makuta Nui olisi makutoiden mahtava johtaja. Tekemistänne fahoista teoista huolimatta kannat lajisi nimeä ylfeydellä.”

Manu hymähti takaisin.
”Et sinänsä ole väärässä. Mutta en minä sitä nimitystä itse itselleni antanut. En vain ole nähnyt aiheelliseksi lakata käyttämästä sitä, sillä se kuvastaa minua hyvin!”

”Ai… kuka sen sinulle antoi?” Kelvin kysyi yllättyneesti.

”Yksi kusipää. Kerron tästä myöhemmin”, Manu vastasi kryptisesti.

Kelvin päätti antaa asian olla.

Yksin unelmiensa kanssa jäänyt anarkian profeetta siemaili Kelvinin äkkilähdöstä selvinneen teen loppuja katsellen ikkunasta loittonevaa hahmoa ja tämän varjoa.

Varjo katsoi takaisin.
”No miten meni näin niin kuin omasta mielestä?” ivallinen ääni pilkkasi.

”Saa nähdä. Minä tein, mitä kykenin. Pysyköön hän vielä sinun oppilaanasi, mutta hänessä kyllä kytee lupaava kipinä. Se vain sai minut… innostumaan liiaksi. Sinä jäät kyllä valheistasi kiinni, aikanaan. Ei hän aivan hölmö ole.”

”En ole valehdellut, vain yksinkertaisesti odottanut erinäisille totuuksille otollisempia hetkiä. Mutta kieltämättä en kyllä ajatellut sisällyttää oppituntia siitä, kuinka moraalittomia kaikki kaltaiseni ilmeisesti täysin luonnostaan ja muuttumattomasti ovat.”

”Minä tarkoitin, mitä sanoin. Syytän sinua vain valinnastasi jatkaa, kuten olet päättänyt jatkaa. Sinä voisit kieltää luontosi. Me olemme kaikki vapaita, ja juuri siksi minä en ole perhonen.”

”Vapaus tuo mukanaan vastuun seurauksista. Jos saisin kaiken haluamani seuraamuksitta, kenties seuraavan kerran, kun sinä ja se kuuhippi olette Hatidissa käymässä, joku esimerkiksi pommittaisi koko paikan helvettiin. Kolme kärpästä yhdellä iskulla.”

”Minun onneni, että sinun kykyäsi väkivaltaan rajoitti tänään tarpeesi esittää hänelle, etten olisi oikeassa.”

”Kyllä minä pääsen yli tietynlaisesta pikkumaisuudesta pitääkseni yllä sopivaa kulissia. En vain ole täysin samaa mieltä siitä, mitä kulissin takaa löytyy.”

”Ehkä riittävän monella kulissilla toistensa edessä hämäät jopa itseäsi.”

”Toisaalta jos olen sellainen olento kuin väität, uskotko minun tarvitsevan itsepetosta?”

”En usko, että se, mitä olet, voisi ikinä toimia ilman itsepetosta. Petos syömässä häntäänsä. Jos se ikinä päästäisi irti, mitä jäisi jäljelle?”

”Usko mitä tahdot. Minulla oli hieman suuremmat odotukset ’Kristallinoidasta’, mutta huomaan, että urogejegeläinen aivomädätys on levinnyt kauas.”

”Minua houkuttelisi sanoa samaa Pohjoisen noidasta, mutta älä kuvittele hetkekäkään, että banaaniteemainen teatterisi hämäisi minua.”

”Tiedettäköön, että banaanit ovat herkullisia mutta vain silloin, kun ne eivät ole vielä pilaantuneet.”

Fyysisessä maailmassa hailtia hengitti raskaasti ulos.

”Minä en oikeasti ymmärrä, miten ne jaksavat leikkiä tuossa mukana. Kai se on laskettava erinomaisen viekkauden merkiksi. Mutta oikeastiko ne antavat huonon vitsin harhauttaa itseään?”

”Nähdäkseni se ei ollut vitsinä yhtään huonompi kuin mikään, mitä olet sanonut tänään.”

”Ehkä olet oikeassa. Tämä kaikki todella vaikuttaa huonolta vitsiltä”, Nenya sanoi ja mutisi muinaisen rukouksen: ”Sarastuksen saapuessa / Sokeatar seisauttakoon / tämän surkean farssin.”

”Ehkäpä saat banaanin maun suustasi, jos juot vaikka maitoa.”

”Mitä manalan metkua on mai-”

Mutta ennen kuin Nenya oli saanut ajatustaan kokonaan ulos, makutan presenssi katosi.

Vasta varjon väistyttyä selakhi salli itsensä rentoutua. Hän huokaisi jälleen syvään. Illan alkaessa Nenya ei ollut osannut arvata, kuinka pitkä siitä tulisi. Hänen katseensa viipyi viimeisen asiakkaan jälkeensä jättämässä rikkoutuneessa teekupissa. Taitavammat sanat olisivat ehkä tuottaneet vähemmän sirpaleita. Mutta vain Sokein kaikista näki, mihin päivän valinnat lopulta johtaisivat. Ei ensimmäistä kertaa tämän illan aikana, hailtian mieleen palasivat muinaisen ennustuksen sanat, ja hän mietti, oliko tulkinnut niitä tänään oikein.

Ikkunan toisella puolella, Kelvin katosi kulman taakse. Väsynein elkein alkoi selakhi siivota särkyneitä astioita.


Kauppakadulla Kelvin havahtui Manun palaamiseen, kun tämä kehotti häntä kiirehtimään kotiin päin. Herätys tulisi olemaan aikainen.

Olihan heillä yhä työtä tehtäväksi.

十一月
李賀

官城團圍凜嚴光,

白天碎碎墮瓊芳。

撾鐘高飲千日酒,

戰卻凝寒作君壽。

御溝泉合如環素,

火井溫泉在何處。
Yhdestoista kuu
Li He (suom. Pertti Nieminen)

Keisarinkaupungin muurit tärisevät
      talven ankarassa valossa.
Lumisirpaleina putoilee 
      valkea särkynyt taivas.
Soittakaa kelloja! Juokaa viiniä
      tuhat päivää pääksytysten!
Viini suistaa pakkasen! Malja keisarille:
      pitkää ikää!
Keisarillisia vallihautoja kiertää 
      valkoinen jää.
Oi missä on tulen lähde,
      missä ovat lämpimät lähteet?

Kapuralan tarinat

“Tuletko mukaan?”

“H-hä?”

Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.

Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.

Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.

Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”

Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.

Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.

Katua ehti kuolleenakin.

Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.

Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.

”VALVOJA.”

”Valkoinen.”

”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”

”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”

”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”

”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”

”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”

”Minäkään en.”

Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.

”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”

”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”

Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.

”Joo.”

Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.

Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.

Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.

”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”

”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.

”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.

”Onko nyt parempi mieli?”

”EI.”

”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”

”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”

Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.

”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”

”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”

”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”

”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”

Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.

”Sopii se.”

Osa 1. Sumuisen sataman sotilas

Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.

Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.

Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.

Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.

Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.

Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.

Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.

Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?

Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.

Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.

Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.

”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”

”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”

”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”

Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.

”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”

Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.

Osa 2. T&T?

”Hooi! Matoro!”

Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.

”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.

Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”

”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”

”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”

”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”

”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”

Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.

”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”

”Niin mistä?”

Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”

”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”

”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.

”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”

Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”

”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”

Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.

”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.”
”Helei…”

”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”

Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”

Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”

”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.

”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.

”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”

Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.


Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.

Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?

Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”

Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.

Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.

”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”

Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi.
Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.

Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.

Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.

… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.

Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.

Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!

Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.

Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!

Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…

Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.

”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.

Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…

Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.

Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.

Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.

Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.

Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!

Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.

Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.

Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.

”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”

”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”

”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”

”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”

”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.

”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.

Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.

”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”

”Onko sinulla idea, Valkoinen?”

”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”

”Katson usein, kun hän miettii asioita.”

Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita

Lumiukko mietti asioita.

Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.

Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.

Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.

Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?

Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.

Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.

”Kylläpä hän miettiikin asioita.”

”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”

”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”

”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”

Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.

Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.

”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”

”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”

Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja

Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.

Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.

”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”

Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.

”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.

”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”

”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”

”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”

”Mitä tarkoitat?”

”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”

”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.

”Sekoillen”, makusteli Bladis.

”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”

”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”

Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.

”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”

”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”

”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”

”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”

”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.

”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”

”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”

”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”

”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.

”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.

”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”

”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”

Same kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”

Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.

”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”

Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”

”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”

”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”

”Kapteeni Arupak. Hän käänsi nimensä ympäri.”

”Just. Arupak. Onkohan kapteenilla kohta perämies Uganat. Eikun mitä, Anugut. Anugat!”

Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”

”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”

”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”

”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”

”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”

”Valkoinen.”

”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”

”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”

Kosminen hiljaisuus laskeutui kaikkinäkevien ylle.

”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”

”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”

”Annetaan hänelle mahdollisuus.”

Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction

Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.

Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…

”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.

Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.

”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”

Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?

”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”

Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.

”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”

Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.

”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”

Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.

”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”

Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..

”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”

”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”

”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”

”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”

”MMH.”

Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari

Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.

Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.

Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.

“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”

Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.

Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.

Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?

Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.

Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.

“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.

Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.

Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.

“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.

Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.

”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.

”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”

”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”

”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”

”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”

Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi

Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.

Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.

“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.

“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.

“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.

“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”

“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.

“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”

Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.

“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.

“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”

Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.

“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”

Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.

“Mitä Zorak tiesi?”

“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.

“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.

”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.

“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.

”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.

“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.

Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.

Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.

“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.

“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”

Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.

“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.

“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.

“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”

”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.

“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.

“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.

“Merirosvoksi? Kapura?”, Domekihmetteli. “Mistä lähtien?”

“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”

Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.

”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.

“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.

“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”

Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.

“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”

Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.

“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.

“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”

Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.

Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.

”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”

”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”

”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”

Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.

”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”

Sitten Valvoja oli taas hiljaa.

”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.

”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”

”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”

”Voit myös auttaa, jos haluat.”

Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.

”VITT-”

”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”

”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”

”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”

”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”

Osa 9. Tekninen Tauko

Trooppisehko saari merellä

Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.

Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.

Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.

”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”

”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”

Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.

”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.

Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.

”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”

Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.

”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”

Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.

”Terävä huomio. Mitä muuta?”

Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.

”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.

”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.

Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.

”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”

Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.

”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.

Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.

”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”

Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.

Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.

”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.

”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”

”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”

Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.

”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”

”No entäs punainen?” Kapura tivasi.

Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.

”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”

Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.

”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.

Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.

Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.

”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.

”Kiva viesti.”

”KIITOS KOMMENTISTA.”

”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”

”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”

Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.

Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.

Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.

”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.

”Moi.”

”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”

”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”

Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.

”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”

”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”

He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.

”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”

Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.

”SINUN JÄLKEESI.”

Osa 10. Utopia

Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.

Eikä Yksisiipinen enkeli.

Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.

He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.

Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?

Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.

Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.

Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.

Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.

Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.

Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.

”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”

”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.

”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”

Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.

”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.

”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.

”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”

”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”

”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”

”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi.
Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.

Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.

”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”

Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.

”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”

Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.

Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.

”HELVETTI.”

”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”

”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”

”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”

”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”

”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”

”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”

”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”

”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”

”Harmi.”

”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”

”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”

”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”

”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”

”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”

”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”

”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”

”EI HELVETTI.”

He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.

”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”

”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”

”Valkoinen?”

”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.

Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.

Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.

Osa 11. Neljätyisetsivä

Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.

”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”

”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.

”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.

”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”

Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.

Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.

”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.

”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.

”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.

”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”

Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.

”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”

”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.

”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.

”Niin?” Jardirt tivasi.

”Se on… se on…”

”Antaa tulla.”

”Se on!”

”NIIN!”

”SE ON!”

Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.

”Mitä helvettiä?”

”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.

”Öh, jaa-a.”

”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”

”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”

”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”

”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.

Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.

”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”

”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.

”VOI EI”, Valkoinen ähkäisi.

”Kuunnellaan vain”, Valvoja toppuutteli.

Ja Yksityisetsivä luki ääneen.

Jos:
Arupak | kapurA
Tarip | piraT
Ovso Rirem | meriRosvO

Ja
Nimda | admiN
Taguna | A Nugat

niin mitä kaikkea meiltä on JÄÄNYT HUOMAAMATTA

Tawa | a Wat
Visokki | ikkosiv
Guardian | Nai Draug
Ämkoo | Ook mä?

Selecius | suicedes :(
Atheon | neo hta
Endon | no d ne
Loinen | neniol
Mieli | ileim
nukk
sep
t

001 | 100
002 | 200
Na Zora | Ar-Ozan (Ozin kuningas?)
Abzumo | Omuzba

Avde | Ed Va
ED = työnantaja

matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet

Sormet?

eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais

miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi

onkohan minulla sormet

miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa

sormet on sitä varten että niillä v

onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla

mutta onko se totuus
jonain päivänä katson

Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.

”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.

”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.

”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.

”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”

Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.

”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”

”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.

”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”

Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.

Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.

Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.

Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.

Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.

Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.

”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.

”Tiedä mitä?”

”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”

Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.

Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.

Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.

”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”

”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”

”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”

”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”

”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”

Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.

”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”

”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”

”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”

Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer

Seranin paja, Bio-Klaani

Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.

Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.

Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.

Paitsi…

… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.

Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.

”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.

”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.

”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”

”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.

”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”

Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.

”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”

Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.

”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”

Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…

Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.

Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..

Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.

”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.

Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.

”LIIKAA MERIROSVOJA.”

Köysi

Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.

Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.

”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”

Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?

Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.

Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…

Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.

”Valkoinen.”

”VALVOJA.”

”Moi.”

”HEI.”

Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.

”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”

”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”

”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”

”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”

”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”

”Vaaditko apuani?”

”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”

”Paljonkin.”

”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”

”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”

”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”

”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”

”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”

Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.

”… HETKEEN.”

”Miksi hän kiinnostaa sinua?”

”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”

”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”

Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.

”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”

Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne

Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.

Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.

Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.

Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”

Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.

”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.

Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.

”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.

Taas tuo punainen…

Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.

Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!

Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.

Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.

Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla.
Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…

273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki.
Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…

Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.

273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…

Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…

273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.

Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.

Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…

Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…

Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…

273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.

Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-

Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.

Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.

Siitähän on jo kaksi päivää…

273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.

Hän huokaisi.

Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”

273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.

”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.

”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”

273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”

273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”

Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.

”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.

Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.


Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.

Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.

273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”

273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”

273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”

Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.

Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.

Heptagrammein koristeltu taskumatti.

”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.

273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.

”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”

”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”

”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”

”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”

”MANU ON AIKA TYHMÄ.”

”Joo.”

”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”

”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”

Kaya-Wahi, keskellä ei mitään

Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.

Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”

Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.

”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.

”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”

”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.

”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”

”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.

”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”

”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”

”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.

Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.

”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”

”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”

”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.

Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.

Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.

Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.

”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.

”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”

Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.

”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.

”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”

”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”

”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”

”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”

”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”

”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”

Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.

Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.

Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.

Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.

Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.

Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.

Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.

Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.

Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.

Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.

Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.

”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.

Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.

Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.

Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.

Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.

”PEHMO.”

”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”

”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”

”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”

”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”

”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”

”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”

”Valotulla on hieno hattu.”

”NIIN ON.”

“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”

“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.

Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.


”Ai, olet vieläkin täällä?”

Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.

”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.

Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.

”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”

”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”

”Kyllä muistan.”

”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.

”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.

”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.

”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”

”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”

”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”

Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.

Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.

Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.

Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.

Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.

Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.

”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.

”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.

Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.

Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.

Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.

Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.

Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.

Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?

Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.

Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.

Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.

”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”

”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”

”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”

”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”

”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”

”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”

Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne

Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.

Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.

Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.

Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.

Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.

Tai ainakin häntä oli tullut.

Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.

Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.

Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.

Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.

Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.

Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?

237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”

Missä haluat minun olevan?

Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.

”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”

”ONKO PAKKO?”

Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.

”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”

237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.

”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.”
”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”

Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään.
”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”

237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.

”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”

Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.

”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”

237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.

”Astu ulos.”

Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.

”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.

Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.

”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.

Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.

”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”

237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.

”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”

237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.

”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”

Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.

Mutta ei.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.

”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”

Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?

”Jep.”

Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.

”Oli kiva tuntea.”

Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.


Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?

Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.

Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.

Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.

Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.

”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”

Puhelin jatkoi pirisemistään.

Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…

Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”

”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen.
”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”

Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.

Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.

Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.

”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.

Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.

”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”

”Juu juu, mutta miksi?”

Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.

”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.

Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi.
”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”

”… mmitä?” Tawa mutisi.

”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”

”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”

”… ei. Ei niin.”

Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi.
”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”

”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”

Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”

”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”

”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”

”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”

Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.

”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”

”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”

Tawa säikähti näkyvästi.

”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.

”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”

”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”

Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”

Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.

Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.

Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.

”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”

”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”

Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.

”Helei, Manu.”

”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”

”… mmmikä.”

”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”

”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”

Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”

”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”

”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”

”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”

Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.

Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.

”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”

”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.

”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”

Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.

”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”

”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”

Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.

”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”

”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä'”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”

”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi.
”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”

”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”

”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”

”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”

”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”

”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”

Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.

”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”

”Tawa…”

”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”

”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”

Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.

”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”

”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”

”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”

”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.

”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”

Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta.
… hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”

”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.

”… moiccelis”, Visokki toisti.

”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.

Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.

”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”

”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”

Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.

Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.

Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.

”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”

”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”

”Kiitos, Visu.”

Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.

Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.

Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.

Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.

Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.

Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.

Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.

Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.


Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.

Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.

Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?

Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.

”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”

”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”

”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”

”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”

Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”

”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”

Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”

”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”

Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”

”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”

Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”

”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”

”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”

”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”

”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”

”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”

”… mihin tämä johtaa?”

”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”

Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”

”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”

Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”

”No olipas kivasti sanottu.”

”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”

Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.

”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”

”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”

”Joo. Mitä mieltä olet…”

Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.

”… punaisesta?”

”… eikun oikeasti. Tawa, tiedätkö sinä, kenelle puhut?”

”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”

”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”

”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”

”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”

”Visu! Älä ole urpo!”

”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.

”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.

Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.

Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?

Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.

Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.

Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.

”Verkonkutoja on niin viisas.”

”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”

”Mikä?”

”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”

”Älä.”

”MUTTA MITEN SE EDES-”

”Ole kiltti.”

Tawan toimisto

Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.

Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.

Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.

Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.

Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.

Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.

Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.

Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.

Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.

Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.

Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.

Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.

”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.

”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”

”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”

”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”

Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”

Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”

”… käskystä, juuriadmin?”

”Nähdään juhlissa!”

Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.

Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.

Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.

Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…

Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.

Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.

Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?

Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?

Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.

Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.

Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.

Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.

Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.

”ONPAS HÄN IHANA.”

”Joo.”

”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”

”Minäkin.”

”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”

”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”

”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”

”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”

”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”

”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”

”HEH JOO TIEDÄN.”

Verstas

Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?

Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…

Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.

”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…

Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?

Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.

Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.

Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?

Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.

Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?

Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”

Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…

”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.

Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.

”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”

Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.

Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.

Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.

Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.

Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.

Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?

Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.

Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.

Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.

Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…

Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.

”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.

”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”

Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…

”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”

”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”

Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…

Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.

”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.

”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”

Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…


Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”

Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”

Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”

Snowie nyökkäsi ja pysähtyi keksijän vipstaakkelihyllyn ääreen vilkkuvista valoista harhautuneena. ”Kuulostaa tärkeältä!”

”Vilpitön näkemyksesi, vai..?”

Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”

Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”

”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”

Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”

”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”

”Mitä tällä erää?”

Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”

Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”

”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.

Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”

Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”

”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.

Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”

”Tunnet minut liian hyvin!”

Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”

”Ja kuinka paljon.”

”ALAN YMMÄRTÄÄ.”

”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”

Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”

”…”

Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”

”Heippa!”

Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.

Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.

Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.

”Oho! No moi!” hän ilahtui.

Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”

Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.

”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”

Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.

”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”

Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.

Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.

”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…

…sellin asukkeja…

…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…

…jos hän vain poistuisi paikalta.

Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.

Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.

Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.

Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.

Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?

No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.

Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.

”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”

”KUKA ON ÄMKOO?”

”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”

”KERRO, VALVOJA.”

”Älä kiinny.”

Arj-Aderidon

Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.

Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.

Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.

”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.

Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.

”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”

Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”

”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”

Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.

Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.

”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”

”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”

Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”

Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.

”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.

”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”

Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”

”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”

Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.

Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.

Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.

Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.

”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”

Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.

”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”

Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”

”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”

”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”

”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.

”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”

Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.

”No voihan nyt hel…”


”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.

”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.

Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”

”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”

”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”

”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.

”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”

”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.

”Mill-”

”Tedni, ei.”

”Millennium Kahu!”

”LÄHDETÄÄN.”

Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.

Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.

Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.

”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.

”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”

Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.

”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”

”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”

Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”

”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.

Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.

Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.

Hopeisella Merellä

Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.

Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.

Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.

Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.

Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.

Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.

”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.

Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.

”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.

Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.

Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.

Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.

Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.

Korppi raakkui jossain kaukana.

Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.

Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.

Halki iäisyyden.

Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.

Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.

Kraa. Kraa. Kraa.

Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.

”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.

”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”

”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.

Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.

Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.

Ne muodostivat taas tähden taivaalle.

Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.

Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.

Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.

”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”

”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”

”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”

”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”

”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”

Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”

Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.

Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.

”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.

”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.

”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.

”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.

”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.

Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.

”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”

Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.

Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.

Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.

Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.

Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.

Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.

Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.

Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.

”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.

”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”

”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.

Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.

Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.


Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.

”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.

”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?

Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”

”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”

Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.

”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.

”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.

”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”

Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”

”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”

”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.

”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.

”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.

”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.

”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”

”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.

”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”

”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”

Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”

”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”

Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”

”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.

”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”

”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.

”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.

”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”

”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.

”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.

”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.

”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.

”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”

”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.

Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”

”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”

”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”

”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.

”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.

”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”

”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.

”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.

”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.

”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”

”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”

”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”

”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”

Yksikään käsi ei noussut.

”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.

”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”

”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.

”Anteeksi?” Tongu kysyi.

”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”

”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.

”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”

”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”

”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.

”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.

”Olisipa minulla rystyset.”

”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”

”Naksauttelisin niitä.”

”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”

”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”

”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”

”Mitä ehdotit?”

”OHJUKSIA.”

Bio-Klaanin arkistot

Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.

”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.

”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”

”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.

”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”

Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.

”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.

”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”

”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.

Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.

Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.

Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?

”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.

”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.

”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”

”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.

Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.

”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.

”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.

”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.

”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”

”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”

Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”

Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.

Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.

Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.

”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.

Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.

Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…

Metru Nui.

Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.

Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.

Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.

Oliko se kohtaloa?

”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.

Oliko se kohtaloa?

Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.

Oliko se kohtaloa?

Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.

Creedy mittaili katseellaan Sugan olkapanssareita.
”Kuule, mahtuisiko noihin ohjuksia?”

Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.

”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.


”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”

Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.

Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.

Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.

Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.

Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.

Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.

Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.

Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.

Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.

Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.

Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.

Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.

Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.

Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.


Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”

”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”

Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”

Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”

”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”

”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”

”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”

Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.

”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”

”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”

”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”

”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”

”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”

”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”

”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”

”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”

”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”

”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”

”He ovat kaikki niin nättejä.”

”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”

”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”

Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.

Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.

”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”

”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”

”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.

Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.

Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.

Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.

Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.

Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.

Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.

Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.

Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.

”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.

”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”

”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”

Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.

”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”

Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.

”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”

Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.

”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”

Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”

Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.

”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.

”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”

Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.

”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”

”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”

Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”

”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”

Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”

”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”

”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”

”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”

Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”

”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.

Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.

Ranta oli muutenkin täynnä riemua.

Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.

Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.

Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.

Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.

Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.

Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.

Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.

Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.

”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”

Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.

”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”

”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.

Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.

”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”

Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.

”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.

”Niin. Aina on ensi vuosi.”

”Onhan?”

”Äh. Tietty.”

Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.

Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.

”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”

”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”

”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”

”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.

Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”

”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”

”Heheh… Gurtun uimakoulu…”

”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”

”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.

”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”

Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.

”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”

”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”

”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”

Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.

”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”

”NO NYT.”

”Vihdoin.”

Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.

Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.

”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”

”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.

”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”

Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…

”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”

”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”

”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”

”Varro vain, Valkoiseni.”

”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”

Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.

”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”

”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”

”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”

”Valkoinen. Varro vain.”

”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.

Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.

Hän voi hyvin.

Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?

Mikä oli muka tätä tärkeämpää?

Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.

”ÄLÄ NYT.”

”Vartija.”

”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.

”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”

Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.

”EI. ÄLÄ VIITSI.”

”… Vartija.”

”KAIKKI ON PILALLA.”

”Vartija. Olet säkki.”

Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.

Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.

Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.

Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.

”Valkoinen.”

”VALVOJA.”

”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”

”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”

”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”

”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”

”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”

”MITÄ, VALVOJA?”

”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”

Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.

”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”

Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.

”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.

Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.

”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”

Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.

”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”

”NIIN. NIIN OVAT.”

”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”

”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”

Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.

”Nähdään, Valkoinen.”

”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”

Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.

”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…

Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.

Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.

Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.

Se heidän olisi löydettävä itse.

Köysi