Kaikki kirjoittajan Matoro artikkelit

Klaanon Rope

Maailmanparantajat

4 kommenttia

Meri

Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.

”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.

”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.

”…” Matoro totesi.

”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”

”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.

”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui.

”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.

”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… YSTÄVYYSMOODIA!” Kapura sanoi ja räjähti vaaleanpunaisten ruusun terälehtien pilveen.

”MATORO”, Kapura sanoi epäilyttävän vaaleanpunaisena kaiken mahdollisen räjähdellessä epäilyttävästi veneessä ja sen ulkopuolella.

”… wtf mitä sinä teet”

”MINUSTA TUNTUU, ETTÄ MINÄ TÄHTI-HEVOSENKENKÄ-SATEENKAARI SINUA.”

”…”

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 1

Jossain ihan muualla

[10:51:57] Matoro: … tänään on muuten aprillipäivä, eikö.

[10:53:15] conspiracyTheorist: On

[10:55:41] conspiracyTheorist: … minulla ei ole mitään aprilliropea valmiina

[10:55:52] conspiracyTheorist: ÄKKIÄ, KIRJOTETAAN VIESTI JOSSA MATORO RAKASTUU KAPURAAN

[10:55:56] Matoro: …

[10:56:00] Matoro: JA KAATUU PORTAISSA

[10:56:04] conspiracyTheorist: JOO

[10:56:16] conspiracyTheorist: JA TAWA JA G MENEVÄT NAIMISIIN

[10:56:17] Matoro: EI mutta oikeasti. Pitää kirjoittaa jotain.

[10:56:22] conspiracyTheorist: Kyllä.

[10:56:59] Matoro: … entä jos…

[10:57:05] conspiracyTheorist: … joo

[10:57:37] Matoro: Joka päättyy siihen että kaikki räjähtää sateenkaariksi ja vaahtokarkeiksi.-

Vene

”Mitä tämä minä en edes”, Jään Toa kysyi typertyneenä.

Kapura kolkkasi Matoron YSTÄVYYSTILAN vallassa ja kikatti maanisesti Toan lentäessä alas portaita.

”Eihän tämä edes sattunut niin paljoa tällä kertaa KOSKA SE TEHTIIN YSTÄVYYDESTÄ” Matoro tunsi kaikkien negatiivisten tunteittensa katoavan ja maailma peittyi vaaleanpunaiseen. ”AHAHAH KAPUARA NIIN MINKIN SINUA MENNÄÄ N KARZAHNILLE JA VOITETAAN KAIKI YSTÄVYYDEN VOIMALLA!”

”JOO!” Kapura huusi ja lähti lentämään Matoron kanssa kohti Karzahnia, koska logiikka. Pinkin kaksikon matka jatkui pari minuuttia heidän päästellessään epäilyttäviä ääniä ja ampuessaan merilokkeja YSTÄVYYSSÄTEILLÄ, jolloin ne muuttuivat pinkeiksi ja räjähtivät. Iloisesti.

lol

”MATORO. KUTSUTAANKO MUITAKIN MUKAAN KOSKA YSTÄVYYS?”

”SE ON ELÄNÄMTEHTÄVÄMME! SAATETAAN RAUHA MAILMAAN!” Matoro riemuitsi sekopäisellä äänellä ja lähti syöksymään sateenkaarien ympäröimänä kohti Karzahnia.

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 2

Vene vähän matkan päässä

”Kyllä toi nykynuariso on kans nii holtitonta sakkii, pitääs noidenki vaan keskittyy töihinsä eikä tollai lennellä ku mitkäki ötökät”, hän totesi itsekseen ja jatkoi kalastamista. Hän oli saanut tänään saaliikseen vain joitakin LONKEROISIA YLIHERROJA. Tai sillä nimellä hän niitä meduusan kaltaisia, iloisia, toisiinsa takertuvia mustekaloja kutsui.

Karzahni

Karzahni, saari jonka tulivuoret syöksevät jäätä ja jonka joet ovat tuhkaa. Sen eläimistö elää pääosin tappaakseen kaiken saarelle saapuvan brutaalisti.

“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun saapuivat saaren ylle. Sen kuollut maapeär alkoi puskea pinkkejä ja överin kirkkaita neonvärisiä kasveja. Tulivuoret räjähtelivät sateenkaariksi ja värjäsivät taivaan vaaleankeltaiseksi.

“AHAHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat muuttaessaan Karzahnin mustan tornin vaahtokarkiksi ja linnakkeet tikkareiksi.

“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun koko saari oli muutettu YSTÄVYYDEN PARATIISIKSI mahtavalla YSTÄVYYDEN VOIMALLA. YSTÄVYYDEN manas-ravut nousivat lentoon ja seurasivat yhdessä muiden saaren asukkien kanssa lentävää toa-kaksikkoa.

Kapura räjäytti YSTÄVYYDEN VOIMALLA Metru Nuin kupoliin johtavan portin ja valtava vaaleanpunainen aalto syöksyi kohti Legendojen Kaupunkia.

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 3

Tuntematon

lol2

lol3

Metru Nui

(musiikit saavat soida myös päälekkäin)

“Vartiopäälikkö, mmmmikä tuo… vaaleanpunainen lentävä juttu on?” ta-matoran kysyi komentajaltaan, joka hänkin hämmästeli outoa valoilmiötä.

“Minä en tiedä”, hän vastasi. “Mutta se tulee kohti ja kovaa. Kuten vartiomatoranin oppaassa neuvottiin, AMMUTAAN SITÄ!”

“Mutta eikö vartiomatoranin opas sano tuon saman kaikesta mahdollisesta?”

“Totta kai se sanoo. Millä muulla ongelmat muka voitaisiin ratkaista? Puhumalla?”

“…”

“Ampukaa noita vaaleanpunaisia asioita!”

“Kyllä, sir!”

Metru Nuin vartioasemien suuret tykit alkoivat jauhaa tulta kohti hyökkääjiä.

“ME VALLOITAMME TÄMÄN KAUPUNGIN YSTÄVYYDELLE!” Kapura huusi.

“NE TEKVÄT VASTARINTAA! NE EVÄT HALUA YSTÄVYYTÄ!”

“KUTSUTAAN YSTÄVYYSJUNAT!”

“JOO!”

Ja niin taivaalta alkoi sataa pitkänomaisia monipyöräisiä ajoneuvoja, jotka ovat tarkoitettu kiskoille. Niiden osuessa maahan ne räjähtelivät massiivisina sienipilvinä. Metru Nuin värit alkoivat kääntyä jatkuvasti pinkin ja neonsävyjen suuntaan.

“Mitä karzahnia täällä tapahtuu”, Turaga Dume kirosi.

“Olemme hyökkäyksen kohteena”, hänen luokseen saapunut neuvonantaja totesi.

“Ketkä? Metsästäjätkö taas?”

“… emme tiedä. Ne ovat pinkkejä… ja noh, muuta emme tiedä.”

“Käyttäkää koko arsenaalia! Saatte luvan laukaista Tuomiopäivän Aseen.”

“K-kyllä sir.”

“Kyllä me ne tunkeutujat pysäytämme ennen kuin ne pääsevät tänne.”

“MITN PYÄSÄTETTE MEIDÄT” Matoro huusi maanisesti hihittäen Coliseumin kuudennesta tornista.

“KUN ME OLEME JO TÄÄKLÄ!”

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 4

Nazorak-pesät

“Aloitamme hyökkäyksen tasan viikon kuluttua”, Kenraali 001 sanoi päättäväisesti. Hän seisoi pitkän neuvottelupöydän päässä, sen saman jonka äärellä Allianssin johtajat olivat kokoontuneet niin monta kertaa.

“Teille on jaettu tarkat toiminta-ohjeet. Mikään ei voi mennä vikaan.”

“Parasta olisikin”, Gaggulabio huusi salin perältä. Kenraali jätti tämän huomiotta huolimatta joidenkin nazorak-upseerien paheksuvista katseista.

Huoneen ainoat valot pimenivät vielä synkemmäksi kuin ne jo olivat. Pimeyteen ilmestyi punaisia silmiä. Pöydän ääreen asteli pieni sinipakarinen matoran.

“Hyvää päivää. Ettehän vain aloittaneet ilman minua?”

“Arvostamme apuasi, Avde, mutta oletimme, ettei sinua kiinnosta taktiset ratkaisut.”

“Voi, eivät ne kiinnostakaan. Mutta strategiset kylläkin. Minun on nimittäin muutettava Allianssin strategiaa.”

“… mitä sinä selität?”

“Ei ole mukavaa, kun niin paljon olentoja kuolee. Löysin keinon välttää verenvuodatus. Me saamme Klaanin ilman sotaa.”

Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Sairaalloinen nauru rikkoi sen.

Jos Avden Syvä Nauru oli mielenterveydelle vaarallista, niin tämä nauru oli kuin suoraan helvetin syvimmistä loukoista. Se musersi jokaisen huoneessa olijan alitajuntaa.

Ovesta astui kankaisen näköinen olento. Se oli noin matoranin pituinen ja hyvin laiha. Sen laihat ja löysänä roikkuvat raajat eivät tuntuneet tukevan sitä lainkaan, mutta silti se pysyi pystyssä. Hahmon sinisen ja punaisen sävyinen asustus näytti eriskummalliselta.

Mutta tärkeintä olennossa olivat sen silmät. Nuken silmät olivat kuin toinen avaruus, ne hohtivat mutta imivät valon, ne säteilivät mutta pimensivät mielet. Ne olivat sairaat, kiiltävät ja syvät.

“Saanko esitellä uusimman nukkeni, Pienen Kaalepin.”

Allianssin keskuudessa oli hiljaista.

“M-mikä tuo on” 007 lopulta kykeni kysymään.

“Pien’ Kaaleppi, ole hyvä ja näytä”, Avde sanoi pahaenteisesti.

Nukke katsoi 007:aa silmiin.

Nazorakin suu vääntyi sairaalloiseen hymyyn. Sitten hän alkoi nauraa.

Kapteeni 666 ampui nopeasti sarjan konepistoolistaan nukkeen. Osumat eivät vaikuttaneet. Pian Kapteenikin oli naurun pauloissa. Ja pian koko kokoussali. Ja Nazorak-pesä.

Klaani ja Allianssi solmivat rauhansopimuksen viikon kuluttua. Kukaan ei halunnut enää sotia. Piirileikit olivat osoittautuneet paljon mukavammaksi ajanvietteeksi.

Coliseum

“HAHAHAHHEHEHEH”

“HEHEHHIHIHI”

“HOHOHOHYHYHY”

“HÖHÖHÖHAHAHA”

HAHAH- Metru Nuin sydämessä, Coliseumissa, uuden YSTÄVYYDEN NIMEEN Metru Nuin valloittaneet sankarit juhlivat voittoaan. Kaikki ankeus on saarelta tiessään. He elävät paratiisissa, jossa kaikilla on kivaa.

“MENÄÄN KAPUAR KATOMAAN DUMEN TUAMIÖPÄIVN ASETTA!”

“JOO!”

Näissä tuumissa kaksikko lensi saateenkarien saattelemana Coliseumin tarkimmin varjeltuun huoneeseen, jonka oven he avasivat YSTÄVYYSPOTKULLA. Huoneessa oli YSTÄVYYSLASERIKSI muuttuneen TUOMIOPÄIVÄN ASEEN ohjauspaneeli sekä YSTÄVYYDEN NAAMIOSEINÄ sekä erityisesti YSTÄVYYDEN VAHI. Kapura alkoi ohjaamaan YSTÄVYYSLASERIA jolla hän YSTÄVÄLLISTI kaiken METRU NUIN KUPOLISTA. Ystävällisesti. Ja iloisesti. Matoro sen sijaan YHDISTI YSTÄVYYDEN ALKEMISAATTORILLA Vahin, Mohterkin ja Olmakin naamioseinältä ja loi KANOHI FAHRSTEYN, AJAN, ULOTTOVUUKSIEN, PARADOKSIEN JA YLEISEN SEKAVUUDEN NAAMION, JOLLA VOI MYÖS DEKANONISOIDA ASIOITA JA MUUTTAA AJAN RAKENNETTA.

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 5

Klaani, kahvio

Mokel päivitteli Kahvion asiakastulvaa eräälle toiselle Matoranille, hänen uudelle kahvioapulaiselleen, joka kantoi pinkkiä Rurua ja vain katseli sekamelskaa puhumatta mitään. Ja asiakaskasa ei lopettanut kasvamista. Mokelista tuntui, että joka ikinen olento tässä universumissa ja suurin osa parista seuraavasta oli tullut katsomaan…

… TAWAN JA GUARTSUN HÄITÄ

”Fefeta, tuoppas herroille voileipiä”, Mokel sanoi Matoranille, joka mutisi ”3833 < 383” ja kiiruhti takahuoneeseen. Kyseiset herrat ilmoittivat olevansa Klaanin Shippauslehden toimittajia. Mokel tunnisti lehden, koska hän luki sitä aina, kun Kahvio tyhjeni. Eli ei koskaan. Neljähenkinen joukkio sai voileipänsä, ja seuraavat asiakkaat tilasivat. Mokel tunnisti tätinsä ystävän Rouva Maalin, joka tarjoutui maalaamaan kahvion maksuksi viidestä virvoitusjuomapullosta. Sitten saapuivatkin jo Tawa ja G, jotka vihittäisiin Kahviossa, koska logiikka.

Yhtäkkiä, NINJO- ei kun TAPPAJAKANEJA.

Asiakkaat kirkuivat pinkkien kanien syöksyessä sisään Kahvioon. Guartsu avasi tulen ja onnistui tappamaan kaikki kanit ja pienenksi bonukseksi myös viisi asiakasta.

”Wtf. Selvittiinkö niistä kahdella lauseella. Minä luulin, että ne olisivat VAKAVA ASIA”, Mokel tuhahti. Tähän mennessä Kahvioon olivat jo samana päivänä hyökänneet kaikki kuusi Nukkea ja kolme Nazorakien armeijaa. Pommituksia oli ollut viisi. Tämä oli yksi niistä päivistä, joina asiakkaita kuoli runsaasti, mutta se ei haitannut Mokelia. Vähemmän kiireitä, vähemmän palveltavia.

Seuraava ongelma: Pappia ei löytynyt mistään. Häiden virallisesta alkamiskellonajasta oli jo kulunut useita viikkoja, joten vieraiden ja asiakkaiden joukossa alkoi näkyä pieniä turhaantumisen merkkejä. Rouva Maali ja Fefeta kiistelivät varsin äänekkäästi ottaen huomioon sen, että Fefeta oli mykkä.

Myös Mokelin voileipävarastot hupenivat epäilyttävän kovaa tahtia. Makuta Nui-niminen Makuta ehdotti kuolleiden vieraiden syömistä. Mokel lupasi harkita asiaa, mutta tiesi kuitenkin sisimmissään, että Kahvion maine ei koskaan parantuisi, jos kuukaudessa tulisi jo neljäs kannibalismitapaus. Sen sijaan kuolleet tappajakanit hän työnsi iloisesti jäljelläoleviin voileipiin.

Yhtäkkiä, ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi, ja kaikki mahdolliset olennot kaikista mahdollisista ulottuvuuksista teleporttasivat Kahvioon, koska logiikka. Mokelille tämä tiesi vapaan tilan pienentymistä hälyttävästi, ja voileipävarastojen hupenemista äärimmäisen pieniksi.

”Hmm”, Mokel mietti ääneen. ”Miten on mahdollista, että missään mahdollisessa universumissa ei ole yhtään pappia?”

Kapura vaihtoehtoisesta todellisuudesta sanoi: ”Koska… ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ EI OIKEASTI HALJENNUT.”

Mokel huomasi että Kapura puhui totta, joten kaikki asiakkaat olivatkin hallusinaatiota ja ne katosivat.

Yhtäkkiä hän huomasi, että Kahviokin oli hallusinaatiota, joten se katosi.

Yhtäkkiä hän huomasi, että hänkin oli hallusinaatiota. Mutta miten voi olla itsensä hallusinaatiota? Katoaisiko hän, vai katoaisiko pelkästään hallusinaatio-osuus? Missään ei ollut mitään järkeä, paitsi että hän vain leijui randomisti jossain avaruudessa. Tosin ei siinäkään ollut mitään järkeä. Miten muka Mokel pääsisi avaruuteen?

Yhtäkkiä hän huomasi, ettei missään milloinkaan ollut yhtään mitään järkeä, joten välinäytöksen oli jo aika loppua. Sitä ennen Mokel otti kuitenkin jostain, jossa ei ollut mitään järkeä epäloogisen paperinpalan, ja kirjoitti sinne:

Rose ♥ Kanaya OTP <3

Sitten Tawa ja Guartsu menivät naimisiin, koska pappi olikin jo täällä mutta se oli oikeasti matatu, joka tappoi kaikki koska se olikin oikeasti työnantaja, joten missään ei oikeasti ollutkaan mitään järkeä, joten ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi uudelleen, paitsi että se oli äärimmäisen typerää eikä sitä voinut olla olemassa eivätkä kaikki mahdolliset olennot mahtuisi Kahvioon, joten se ei tapahtunutkaan, mutta sitten missään ei olisi järkeä koska kaikki olisi kuitenkin hirveän epäloogista, mutta mikään ei kuitenkaan mennyt rikki vaikka pitäisi, joten missään ei ollut mitään järkeä, koska heh.

Maailmankaikkeus

Aloin miettiä että miksi minä olen neutraali kertoja.

Kun nämä asiat josta minun pitää kertoa ovat ihan naurettavia.

Lisäksi jatkuva caps lock on rasittavaa.

Ajattelin, että jos minä vain lopetan kertomisen-

Antaa noiden tyhmien hahmojen kertoa itse dialogillaan mitä haluavat kertoa.

Ei se minua kiinnosta.

Minä otan lopputilin.

“ÄLÄ ÄLÄ MATORO ET SINÄ VOI LÄHTEÄ”

“SINUN PIÄTÄÄ KERTOA MMITÄ ME TEEMME”

Kuulitte kyllä.

Sain tarpeekseni naurettavuuksistanne.

Lähden.

Heips.

“EEEEEI ÄLÄ MENE”

“KUAPUR SE MENI JO”

“MITÄ ME NYT VOIMME TEHDÄ”

“TARVITSEMME UUDEN KERTOJAN”

“MINÄ TIEDÄN”

“NO”

“KÄYTÄ SITÄ NAAMIOTA”

“AI KNAHOI FAHRSTREYTÄ”

“JOO”

“MITÄ MINÄ TÄLLÄ”

“MATKATAAN GREGIN LUO”

“KUKA SE ON”

“SE ON LUOJAMME”

“MENÄÄN SEN LUO JA OSOITETAN ASEMAMMEH AKKAAMALLA SE – YSTÄVÄLLISETI”

“JUURI SITÄ AJAN TAKAA”

“JA PAKOTETTAN SE KERTOMAANN TARINAME LOPUUUN”

“JOO”

“LUON ESNIN MILJOONA VIHTIEHTOISTA MEITÄ LEVÄITTÄMÄÄN YTSÄVYYTÄ KAIKIALE UNIVERSUMIIN”

“HYVÄ IDEA”

“KOSKA MEIDÄN PELLE KERTOJAMME OTTI LOPARIT, VÄRVÄSIN ERÄÄN KAVERINI SIJAISEKSI KERTOMAAN MATKAMME GREGIN LUO: ASTU ESIIN, MATATU”

moi hei ootte siis ihan bestei

nyt ne avaa ulottovuusportin joka o muuten sateenkaaren värine

se johtaa outoon maailmaan, siellä on dinosauruksii

ja joku gladiatos tai joku on kuulemma keisari

mut planeetan sydämessä on kaneja

eiku siis

anteeks

siellä n suuri palatsi

jossa suuret olennot elää

tiättekste, niinku ne meiän luojat

sit nää meiän best hirout niiku kapura ja matoro

ne menee sinne ja hakkaa sil ystävyydellään ovivahdit

ja muutki jotka estää niitä

nyt ne on tulossa gregin kammioon

“GREG! TUOMIOSI ON KOITTANUT!” kapura pauhaa tuhotessaan oven ystävyydell

“M-mitä tämä-” greg fahrstrey sopertaa.

“MEILÄ ON SULLE VUATIMUKSIA”, matoro vaati sillei kovasti

“Mutta minä olen luojanne, te hullut! Kaikki mitä teillä on, on peräisin minulta!” greg uhosi ja otti esiin mahtavan kynänsä

“IITSE ASIASA SUURIN OSA MEIDÄN SEIKKAILUUSTAMME ON PERÄIISIN ERÄÄLTÄ ANDREW H-”

“KUUNTELE, GREG. SAAT ELÄÄ, JOS KANONISOIT KAIKEN TEKEMÄMME JA KERROT TARINAMME LOPPUUN”, kapura vaati tosi miehekkäästi

saavatko sankarimme tahtonsa läpi? voittavatko he gregin ja tämän kynän? vai kaatuvatko he ja kaikki heidän tekemä ystävyys kamppailussa?

SE SELVIÄÄ ENSI APRILLIPÄIVÄNÄ!

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 6 NÄYTÖS 1

Kaukainen universumi, Forssa

… tämä on tyhmin asia mitä olen ikinä tehnyt

haha

HAHAHAH

HAHAHAHAH

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 6 NÄYTÖS 2

Kaukainen universumi, Vantaa

hei tämä on tyhmää miksi minä kirjoitan tätä

minun pitäisi olla päivittämässä rabbitstuckia

mutta

hihi

HIHIHIHI

HIHIHIHIHI

Klaanon Rope

Roolipelaamista ja rajavartijoita

4 kommenttia

Matoron ohjatessa venettä Kapura keskittyi tuhertamaan jotain tyhjään muistikirjaan jonka kannessa luki yksinkertaisesti ”TEORIOINTI”. Välillä Toa pysähtyi mietiskelevän oloisena tuijottamaan jotain hetkeksi aikaa mutta palasi pian kirjoitustyöhön. Sivut täyttyivät sanoista hiljaisuuden vallitessa veneen hytissä.

”Mitä kirjoittelet?”, Matoro kysyi puoli-kiinnostuneena. Aamu oli merenkäynniltään tyyni ja rauhallinen. Toa oli helpottunut, sillä matka olisi kohta loppusuoralla. Nykyisellä vauhdillaan he saapuisivat Xian ja Metru Nuin väliselle reitille muutamassa tunnissa.

”… Ööh. Se tulee erääseen roolipeliin”, Kapura vastasi.

”…”

”Noh, tuo ei oikeastaan edes yllätä minua. Mutta eikö elämämme nykyisin ole tarpeeksi jännittävää, ettei mitään roolipelejä oikeastaan edes tarvita?”

”En minä nyt tiedä”, Kapura sanoi. ”Ainakaan tämän harmillisen pitkän laivamatkan osalta. Mutta taidamme olla pian aika perillä?”

”No Metru Nuilla olemme huomenna”, Matoro vastasi.

”Käyn kannella. Ehkä ulkona näkyy jotain kiinnostavaa ja/tai spekuloitavaa.”

Matoro katsoi Kapuran jättävän kirjansa karttapöydälle ja kävelevän alas pahamaineisia rappusia. Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan. Ja tällä kertaa sen todisti se, että Matoro kävi nappaamassa Kapuran epäilyttävän mustakantisen kirjan pöydältä ja alkoi lukemaan sitä.

Matoro: Jos luet tätä, älä vaivaudu. Selitin jo. Kaaduit portaissa. Asiaan ei liity mitään sen kummallisempaa joten tämän höpsön kirjasen lukeminen on tylsää ja sen olemassaolo selittyy kaiken lisäksi yksinkertaisesti sillä että veneessä on tylsää.

”… olenko minä tosiaan näin ennalta-arvattava”, Matoro ajatteli ääneen.

Joku muu joka mahdollisesti lukee tätä: Asioiden ylianalysointi ei kannata koska sataprosenttisella varmuudella kaikki joka tässä kerrotaan on totta (mutta olen saattanut jättää jotain kertomatta).

SALALIITTOTEOREETIKON, HULLUN HUONEKASVIN JA HULLUMMAN TIEDEMIEHEN OMITUISET SEIKKAILUT

Aloitetaan vaikka tästä: Oli laji. Ja se laji sattui olemaan sellainen hieman outo jonka kulttuuriin kuului nimettömänä oleminen ja kaikkea muuta epätärkeää. Meitä kiinnostaa vain lajin jäsen, Jouera joka oli ensin nimetön, sitten nimellinen kunnes jätti nimensä mutta alkoi taas käyttää sitä. Sattumoisin vaiheet hänen aikajanassaan joissa nimenvaihdot tapahtuivat ovat myös niitä tärkeitä, joten keskitytään tarkastelemaan niitä.

”Miiiitä minä oikein luen”, Matoro kysyi itseltään.

Lajin höpsöön kulttuurin kuului myös tiukka arvojärjestys ja että ylempiä piti totella. Ja hieman absurdisti myös se että nämä ylemmät olivat aina vastuussa jos jokin meni pieleen ja yleensä ne vain tapettiin ja otettiin uusia tilalle. Minä en keksinyt sääntöjä, minä vain kerron niistä. Tällä yritettiin kai saavuttaa jonkinlainen täydellisyys, mutta eikö ole hieman typerää tappaa lähimpänä täydellisyyttä olevat? Minä sanoisin että on.

Jouera sai nimen. Se tarkoitti että hän kiipesi arvoasteikossa huomattavan ylös ja sai keinon ilmaista itseään nimellään. Meillä on nimet koska olisi rasittavaa kirjoittaa aina ”TULEN JA PAINOVOIMAN TOA” mutta heille nimillä oli merkitystä. Joka tapauksessa nimi tarkoitti sitä että Jouera sai vaikutusvaltaa ja kyvyn osallistua lajin tieteellisiin projekteihin. He olivat aika klassinen hullun tiedemiehen määritelmä. Lajin saavutuksiin kuului itsensä lähes täydellinen koneellistaminen koska ilmeisesti orgaaninen aines on liian ikävää? Kuitenkin Joueran tärkeät projektit olivat seuraavat:

1) Jonkun Matoranin kidnappaaminen saarelta jossa laji asui maan alla ja sen muunteleminen sellaiseksi oudoksi olennoksi joka muuttuu lähelläolijoiden pelkäämiksi asioiksi (MENI PIELEEN koska joku outo virhe tapahtui kun laji testasi sen muuntautumiskykyä kuvitteellisen pelottoman henkilön kanssa. Olento muuttui pelkäksi varjoksi jonka kyky jätti joskus toimimatta eli oli aika hyödytön.)

2) Projekti jonka tarkoitus oli parantaa lajin mielenvoimia ja varsinkin niiden suojausta mutta MENI PIELEEN kun se tekikin päinvastaisen (miten Joueralla oli vielä nimensä? Ai niin, lajin typeryyden takia asiasta syytettiin senhetkistä johtajaa Diereuea joka tapettiin Joueran sijasta.)

3) Projekti joka meni vielä enemmän pieleen. Niin paljon pieleen ettei enempi ole oikein mahdollista. Kaikki lajin jäsenet paitsi Jouera kuolivat! Loppuen lopuksi Jouera ei tainnutkaan olla kovin hyvä hullu tiedemies. Projekti loi Zairyhin.

Zairyhistä sanon vain perusasiat (mielenvoimainen kasvi, haluaa tappaa Joueran syistä joita käsittelemme erikseen jne.) koska on mahdoton tietää miten se käytännössä toimii. Mutta tämä ei ole mikään tieteellinen julkaisu. Sovitaan, että se on silkkaa epäloogista taikaa tai jotain vastaavaa. Elämme universumissa, jossa olennot voivat ampua elementtejä käsillään. Tarvitseeko näitä edes selittää? Joka tapauksessa Zairyhin huomattavat kyvyt ovat lonkerot ja niiden loputon kasvu, mielenvoimat ja se ettei sen liiemmin tarvitse syödä (kenties yhteyttäminen? Huomio kirjoittajalle: Teorioi tätä).

Tapahtumat, jotka johtivat Joueran lajin tuhoon: Zairyh luotiin. Zairyh tuli hulluksi tai kostonhimoiseksi tai jotain ja tuhosi kaikki lajin jäsenet paitsi Joueran mielenvoimillaan. Kenties Jouera, joka tiesi Zairyhistä eniten oli varautunut johonkin tuollaiseen? Joka tapauksessa kaikki muut kuolivat. Ja Jouera pakeni saarelta jossa laji asusteli tehden hulluja kokeita maan alla. Paitsi luullakseni Joueran tilat sijaitsivat maan pinnalla, jokin arvoasteikossa ylhäällä olevien erityisoikeus?

Kuitenkin tässä kohtaa kiinnitämme huomiomme hetkeksi itse saareen. Se on aika iso, sisältää yhden Matorankylän ja tuhoutui täysin kun jokin aiheutti tulipalon (tästä ei sitten enempää). Zairyh kasvatti itsellään saarelle aikamoisen viidakon mutta Matorankylän palaneet rauniot ovat vielä siellä. Kävin itse katsomassa. Mennyttä sekin.

Kylässä meitä kiinnostaa se, että tämän tarinan kirjoittaja ja eräs Toa eli ennen siellä (itse asiassa lähes koko elämänsä. Tai ainakin sen joka on merkittävä tämän tarinan kannalta). Yhtäkkiä, tulipalo. Ja Matoran pakenee Toa-kanisterilla joita tiedemieslaji lähetti sinne houkutellakseen Matoranit pois tutkimuksia haittaamasta. Muut lähtivät pakoon mikäli kuolemiselta ehtivät, mutta saarta ympäröivän meren runsaan virtaamisen takia päätyivät ihan eri paikkoihin. Jouera pakeni myös mukanaan se outo varjo-olento jonka hän teki Matoranista.
Matoran saapuu Klaaniin matkattuaan hieman vähän kaikkialla, onkin Toa koska MYSTEERINEN TOA-KIVI! Okei, se oli enemmän Joueran lajin tekosia kuin mysteeri. He antoivat Matoraneille kaikenlaisia tarvikkeita joilla oli tarkoitus houkutella heidät pois. Yhtäkkiä, tehtäviä joilla ei ole mitään relevanssia (paitsi ehkä sen erään sodan kannalta).

”Kapura”

Jouera jää luolaan johonkin ja tekee mystisiä tiedemiesasioita. Zairyh kasvaa saarella ja nostattaa viidakon tuhkasta. Toa (okei, sanotaan vain Kapura) tekee asioita Klaanissa mutta tämä ei suinkaan ole elämänkertani. Kuluu aikaa. Vuosisatoja, (muttei monia) myöhemmin (tai no, en oikein tiedä kuinka paljon aikaa siinä kului. Tuo kuulosti hienolta): Toa palaa saarelle. Huomaa palaneen kylän, tajuaa yhden luvun menneisyydestään. Kohtaa Zairyhin, omaa vielä fobian joka tuli siitä tulipalon aikoihin, jää mieleltään vangiksi kun Zairyh tulee Klaaniin Kapuran (tai minun) kehossa(ni).

”Mitä sinä teet”

Tapahtuu joukko asioita joilla ei liiemmin ole merkitystä. Zairyh halajaa Joueran olinpaikkaa ja tekee asioita saadakseen tuon tärkeän tiedon. Kapura saa kehonsa takaisin mutta tulee (lievästi) hulluksi, paranoidiksi (joka ei ole tosin huono asia) ja skitsofreeniseksi (joka on huono asia).

”Kapura”

Varjo-olento taistelee jossain vaiheessa sekä Kapuran että Zairyhin kanssa. Kaikki romahtaa ja se jakaantuu kuudeksi olennoksi joiden ulkonäköä on vaikea kuvailla mitenkään järkevästi. Käy ilmi, että sekin haluaa tappaa Joueran (onpa hän (epä)suosittu). Zairyh kehittelee (täysin yksin) idean siitä, miten hän saisi haltuunsa tämän tärkeän informaation.

”Lopeta!”

Kapura lähtee erään Matoron kanssa matkalle. Kun Matoro kaatuu (vahingossa, itsekseen jne.) portaissa, häneltä menee taju. Näin tapahtui ja mitään muuta ei voi väittää. Zairyh huomaa tilaisuutensa ja keskustelee erään Matoron päässä olevan hullun tiedemiehen joka ei ole Jouera vaan eräs Makuta nimeltään Itroz kanssa. Itroz lupautuu antamaan Zairyhille Joueran olinpaikan mikäli hän saa erään toisen Makutan Nimda-sirun.

Sitten minä istuin tähän ja kirjoitin tämän joka taisi kyllä olla yli 50 prosenttia Joueran lajin tapoja. Ei sillä varmaan ole väliä. Ehkä minä täydennän tätä kun jotain kiinnostavaa tapahtuu? Ja okei, rivien välistä saattoi jäädä pieniä tapahtumia mutta niillä ei liiemmin ole väliä kun pointtini tätä kirjoittaessa oli veneessä matkustamisen tylsyys eikä tylsien salaisuuksien paljastaminen kaikille jotka tätä vaivautuvat lukemaan.

Matoro: Jos olet lukenut tänne asti niin huomaat että kaatumisesi portaissa on täysi fakta ja olisi hullua väittää mitään muuta. Ja jos tässä esiintyy informaatiota jota minun ei pitäisi tietää niin sovitaan että sain sen selville TEORIOINNILLA! Mutta tätä tekstinpätkää ei kannata teorioida, koska kerroin jo kaiken tärkeän.

Ehkä minä lopetan jo.

Matoro oli sanaton. Hän sulki kirjan hiljaa hämmennyksen vallassa. Hän laittoi sen takaisin karttapöydälle mistä oli sen ottanutkin.

”Vai että sellainen roolipeli”, Matoro päivitteli itselleen.

”Ööh. En haluaisi häiritä”, Kapura sanoi kiirehtiessään takaisin hyttiin, ”mutta joitain veneitä. Paljon niitä. Näyttävät jonkinlaisilta partioveneiltä mutta ajattelin että ilmoitan kuitenkin.”

Matoro katseli teleskooppisilmänsä kiikaritoiminnolla muutamaa kohti tulevaa alusta. Ne olivat kevyitä moottoriveneitä, hieman kuin kaksikon omakin alus.

”TERVETULOA XIAN ALUEVESILLE! PYSÄHTYKÄÄ, JA PÄÄSTÄKÄÄ MEIDÄT TUTKIMAAN ALUKSENNE!”, vortixx huusi megafoniin lähestyvän aluksen kannelta.

Matoro jätti moottorin tyhjäkäynnille ja asteli portaita äärimmäisen varovaisesti kannelle Kapura perässään. He katselivat yhden veneen tulevan melkein kiinni heidän aluksensa kylkeen. Kauempana olevat alukset odottivat. Jään Toa arveli, että niistä tarkkailtiin heitä paraikaa.

”MISTÄ OLETTE TULOSSA JA MINNE MENOSSA?”, megafoniin pauhaava kuulustelija kysyi nyt vain parin metrin päästä.

”Olemme matkalla Metru Nuille tapaamaan ystäväämme”, Matoro vastasi. Xialaisten veneestä laskettiin eräänlainen silta, jota pitkin megafonimies ja joitakin hänen tovereitaan – kaapin kokoisia korstoja kaikki – tulivat klaanilaisten laivaan.

”ENTÄ MISTÄ TULETTE? ET KAI SINÄ VÄLTTELE KYSYMYSTÄ?”, vortixx kailotti megafoniin aivan Matoron vieressä.

”Sinun ei tarvitse käyttää enää tuota megafonia”, Matoro huomautti.

”TE ETTE OLE ASEMASSA, JOSSA VOISITTE JAKAA KOMENTOJA. MINÄ OLEN. ENKÄ USKO, ETTÄ LIIKUTTE REHELLISILLÄ ASIOILLA, JOS ETTE KERRO LÄHTÖPAIKKAANNE!”

Matoro mietti tarkkaan. Mikäli nämä ääliöt olisivat vain joitakin tulliviranomaisia, hän voisi hyvin kertoa olevansa Klaanista. Mutta jos ne ovat jotakin muuta, siitä saattaisi koitua hankaluuksia.

”Tulemme Bio-Klaanin saarelta lounaasta”, Matoro vastasi lopulta. ”Ja meillä on kiire Metru Nuille. Olkaa hyvä ja tutkikaa aluksemme, jos haluatte.”

Megafonimies viittasi gorillansa penkomaan varusteita.

”Et varmaankaan halua, että ne pääsevät lukemaan ’roolipelitekstejäsi’?” Matoro kuiskasi Kapuralle niin huomaamattomasti kuin tämä pystyi. Tulen toa näytti puoliksi hämmästyneeltä ja puoliksi vahingoniloiselta. Sitten hän syöksyi portaita ylös.

”MIKÄS TEIDÄN NIMENNE ON?” megafonimies kysyi Matorolta ehkä hieman epävirallisempaan sävyyn kuin aikaisemmin.

”Minua sanotaan Matoroksi”, toa vastasi. Hän halusi joka hetki yhä enemmän ottaa megafonin ja tunkea sen vortixxin kurkusta alas.

”MATORO? MATORO MUSTALUMI, VAI?”

”Voisitko nyt karzahni vieköön lopettaa sen megafonin käytön?”

”SINUN ON TULTAVA MUKAANI XIALLE. SINÄ JA KUMPPANISI SOTKITTE PAHASTI ASIOITA VIIME KÄYNNILLÄNNE”, megafonimies huusi. Hän kaivoi esiin radiopuhelimen ja huusi megafonilla siihen: ”TÄHDÄTKÄÄ HÄNTÄ. ÄLKÄÄ PÄÄSTÄKÖ HÄNTÄ PAKOON, VARJOISA MAKSAA HÄNESTÄ PALJON”

Kauempana olevien alusten kannelle ilmestyi ampujia. Ne olivat ilmiselvästi pimeyden metsästäjiä.

Matoro pysyi liikkumatta. Hän nosti kätensä hitaasti ylös nähdessään useamman kuin yhden lasertähtäimen hänen rintakehässään.

Yhtäkkiä helvetti pääsi valloilleen, kun Kapura laukaisi komentosillan ikkunoista valtaisan tulimuurin kohti aluksia. Tuli höyrysti vettä valtavaa vauhtia, ja pian meri klaanilaisten aluksen ympärillä suorastaan kiehui. Matoro näki hetkensä tulleen, ja hän kaappasi megafonin vortixxin kädestä. Sitten hän kaatoi vihollisensa ketterällä taklauksella ja iski megafonin tämän suuhun. Ilma peittyi joka suunnassa sakeaan vesihöyryyn.

”Kapura, täysi vauhti päälle! Käännä alus!” Matoro huusi komentosillalle. Hän heitti mutisevan vortixxin mereen. Ruumasta syöksyi hänen kimppuunsa megafonimiehen mukana tulleet metsästäjät. Matoro väisti ketterästi toisen tekemän syöksyn, joka päätyi kannen kaiteen läpi mereen. Toinen olento huitoi valtavalla pampullaan vesihöyryn sumentamaa ilmaa. Hän ei ehtinyt tehdä sitä kauaa, ennen kuin Matoro syöksyi häntä kohti takaapäin ja kaatoi tämän veteen. Jään toa jatkoi juoksuaskelin märkiä portaita ylös.

Klang.

Klaanon Rope

Salassapidettäväksi

2 kommenttia

Mieli

”Itroz, oletan?”

”En voi väittää tuntevani sinua.”

”Se ei ole ihme. Enkä sanoisi sen olevan tarpeenkaan. Olen tullut pyytämään sinulta… palvelusta.”

”Minun pitäisi kai olla imarreltu siitä, että tulet tänne asti vain pyytääksesi minulta palvelusta.”

”Itse asiassa se oli melko helppoa. Kehosi ei ole kovin helposti suojattu. Ainakaan odottamatonta uhkaa vastaan.”

”Ei suojaus ole tärkeää. Emmehän me muuten voisi tälläkään hetkellä keskustella. Mutta kerro toki palveluksesta, kerro mikä sinut saa kääntymään puoleeni.”

”Luulen, että sinulla on tietoja erään Jouera-nimisen olennon nykyisestä olinpaikasta. Tai ainakin mielenvoimia etsimään hänet. Jouera on estänyt mieleni toiminnan häntä vastaan, mutta sinulla on varmaankin kyky etsiä hänet.”

”Ja mikä tässä… Jouerassa saa sinut etsimään häntä? On melko uskaliasta tunkeutua toisten päiden sisään rajoitetuilla mielenvoimilla.”

”Hän loi minut. Ja käytti omaa mieltään. Oletan, että tuntemuksesi hänen lajinsa tavoista ei ole kovin suuri joten voin selittää hieman. Heillä oli Johtaja, joka vastasi kaikista meneillään olevista projekteista. Hengellään. Jos jotain meni pieleen, Johtaja menetti henkensä. Luulen, että omaan kostonhimooni on sekoittunut Joueran lajin tapa murhata epäonnistunut Johtaja. Jouera todellakin epäonnistui. Hän hävitti lajinsa.”

”Ehkä tämä on niitä syitä, miksi luominen oli suunniteltu Makutain yksinoikeudeksi.”

”Saattaa olla. Mutta riippumatta omista motiiveistani hän voi olla vaaraksi. Kaikille. He elivät maan alla kaukaisella saarella ilman kosketusta ulkomaailmaan. Uskon Joueran suunnittelevan lajinsa uutta nousua. Ja se saattaisi haitata kaikkia. Sinuakin, kenties.”

”Ja mikä onkaan nerokas suunnitelmasi, jos viimein löydät luojasi?”

”Tappaa hänet. Ei kovin nerokasta, mutta en usko hänen olevan kovin hyvä taistelemaan. Mielen hävittäminen voi olla ongelmallista, hän katsos osaa piiloutua toisten kehoihin, mutta minulla on mielessä sopiva… loppusijoituspaikka.”

”Sinä odotat minun auttavan sinua vain, koska epäilet Jouerasi suunnittelevan jotakin, joka saattaa olla haitaksi kaikille?”

”Hmm. Sanotaanko myös, että minulla on kohtalaiset mahdollisuudet tuhota kehosi. Kukaan ei estäisi minua. Meri keskellä ei mitään on mukava paikka, eikö?”

”Enpä ole koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka yrittäisi kiristää Makutaa. Minä voin kontrolloida tätä kehoa, kun alkuperäinen mieli ei siihen kykene. Joten et tulisi onnistumaan. Mutta minulla on sinulle sopimus tarjottavaksi.”

”Sanele ehtosi.”

”Sinä kuvittelet voivasi voittaa Makutan, eikö?”

”Minun ei tarvitse voittaa sinua. Kumpikin lähtee täältä voittajina, jos sopimuksesi on kelvollinen.”

”Tämä liittyy sopimukseen. Luuletko, että kykenisit voittamaan Makutan?”

”Luulen, että kaksi vastaan yksi muuttaa tilannetta hieman. Joten kyllä.”

”Haluan, että etsit käsiisi Makuta Abzumon, jonka viimeisin sijainti oli meren pohjassa eteläisillä saarilla. Ath suisti hänen pimeytensä mereen, mutta mukana meni jotakin, jota haluan. Vähäinen Nimdan Siru, rihkamaa johon Abzumo on mieltynyt. Kun saan sen, tai jotakin, jonka avulla voin hankkia sen itse vähällä vaivalla, saat Jouerasi.”

”Ei tuota ongelmaa. Meillä on sopimus?”

”Meillä on sopimus.”

Joulukalenteri 2012

7: Niin on muistoja vaan

Yksi kommentti

Sinivalkohaarniskainen toa käveli hiljaa kapeita kivisiä kierreportaita ylös. Ne olivat hakatut rannan valkoiseen kallioon. Portaat johtivat ylös kallionkielekkeelle, josta avautui näkymä merenlahteen ja sen toisella puolella oleviin vuoriin.

Matoron vaaleansinisen Akakun otsalla helmeili hiki kuumassa aamuauringossa. Hän katsoi marmorista tehtyä pienen pyramidin muotoista hautamuistomerkkiä. Sen edessä oli useita kukkakimppuja. Keskisten sademetsien Aycaloneja, rannikon auringontähtiä ja vuorien valkolehtiä. Hopeisessa laatassa luki selkeillä matoran-aakkosilla:

”Tässä lepää syvästi kunnioitettu Turaga Nevzdat.”

Matoro kumartui toisen polvensa varaan haudan ääreen. Hän muisteli kuuden vuoden takaisia tapahtumia. Se oli ollut eräs nimeämispäivä. Oltiin valmistelemassa hienoja juhlia, oli leipätaloja ja kaikkea. Matoro oli ollut puhumassa Nevzdatin kanssa korkealla vuorilla sijainneessa majassa. Hän, innokas ko-matoran, oli löytänyt rannalta oudon pahvipaketin. Se lieni saarella käyneeltä skakdi-joukolta jäänyt, sillä heidän leirinsä oli sijainnut sillä rannalla. Matoro oli näyttänyt ikivanhalta näyttänyttä laatikkoa turagalle, sillä tämä tunsi vanhat esineet. Turaga ajoitti pahvipaketin kymmeniä tuhansia vuosia vanhaksi sekä kielsi avaamasta sitä.

Tunsi hän historian, muistinsa hänen kantoi alkuun aikojen. Viisaudellaan johti kansaa Zanga Nuin.

He lähtivät alas kylään, sillä Turagan piti tunnetusti johtaa nimeämispäivän juhlaa. Kaikki alkoi upeasti. Ta-matoran Norot palkittiin uudella nimellä Suuren Hengen temppeliin tekemistä hopeakaiverroksistaan. Surom palkittiin kymmenennestä gukkorallivoitostaan. Tietysti monia muitakin palkittiin. Ko-matoranit olivat kilpailleet siitä, kuka löytäisi parhaan kuusen. Matoron kuusi oli tullut toiseksi, ja se oli nyt koristeltuna kylän reunalla monen muun kuusen kanssa. Suurin ja paras oli juhla-aukion keskellä.

Nopeasti hänet pois täältä vedettiin, pitkä menneisyys hetkessä pois pyyhittiin. Mata Nuin luokse hän katosi.

Se ilta päättyi kovin traagisesti. Matoro ei ollut vielä silloin uskonut sen ajavan häntä seikkailuun, joka muuttaisi hänen elämänsä. Iloinen juhlahumu keskeytyi yhtäkkiä, kun Siivekäs Peto syöksyi turagan puhujankorokkeelle. Olennon selästä tuli alas muinaisen näköinen hahmo, jonka Nevzdat näytti tunnistavan. Matoro ei muistanut kovin hyvin niitä tapahtumia, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja sekavasti. Hyökkääjä puhui jostakin esineestä, joka liittyi Nevzdatin toa-aikoihin silloin kun maailma oli nuori. Kun Turaga ei suostunut yhteistyöhön, olento iski keihäänsä tähän. Hyökkääjä kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin jättäen taakseen kaaoksessa olleen juhlakentän.

Seinät voivat murtua mutteivät sydämemme.

Siinä kuolevan turagan vieressä ujo ko-matoran ei tiennyt lainkaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Hiljainen lumisade oli satanut surullisesti maahan. Aivan kuin taivas itkisi murheita maan.

”Matoro, ota tämä”, turaga oli värisevällä äänellään sanonut ja ojentanut valkoisen toa-kiven Matorolle.

”M-mut-”, matoran oli aloittanut, mutta päättänyt olla hiljaa.

”Minä tiedän, että käytät sitä hyvin. Tiedän että olet sen arvoinen”, Nevzdat oli sanonut.

Se minuutti oli muuttanut Matoron elämän ja tulisi säilymään hänen muistoissaan aina. Hän muisti turagan kertoneen vapisevalla äänellään siitä, miten ei saisi koskaan luovuttaa. Siitä miten periaatteista ja ihanteista pitäisi pitää kiinni. Siitä, miten aina olisi kuunneltava omaatuntoaan, sillä sitä varten Mata Nui oli sen antanut.

Matoro oli vannonut varjelevansa Nevzdatin perintöä hamaan loppuun asti. Hän oli vannonut, ettei antaisi turagan muiston ja tälle tärkeiden asioiden vaipua unohduksiin. Hän taistelisi eikä koskaan luovuttaisi. Hän seikkailisi eikä koskaan kääntyisi takaisin. Hän halusi tehdä maailmasta paremman paikan, sellaisen jossa jokainen voisi elää rauhassa pelkäämättä. Maailman, jossa ei tarvitsisi pelätä joutuvansa menneisyyden haamun tappamaksi kesken nimeämispäivänjuhlan.

Matoro nousi ja räpytteli silmiään. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa, huokaisi syvään ja lähti portaita alas, kohti kylässä pidettävää nimeämispäivän juhlaa.

Joulukalenteri 2012

4: Niin katoaa mainen kunnia

3 kommenttia

Hainpesä
Pohjoisen Mantereen koillisrannikko

Pridak oli raivoissaan. Siihen mielentilaan nähden oli melko odotettavaa, että hänen palvelijansa makasi linnoituksen kivilattialla veitsi päänsä läpi iskettynä.

Selakhilaani tarttui kiinni raskaaseen marmoripöytään täynnä karttoja. Noiden karttojen ääressä hän oli viettänyt parhaat hetkensä. Hän oli niiden ääressä suunnitellut loistavimmat voittonsa ja laajimmat valloituksensa. Nyt sillä ei ollut väliä, kaikki oli murskana. Hän kaatoi pöydän rymisten. Huoneeseen syöksyi Mantax.

”Oletko jo pilkkonut tarpeeksi palvelijoitasi?” kysyi musta sotalordi ivallisesti. Hänen musta haarniskansa oli kaavun peitossa yltäpäältä.

”Ole hiljaa ja kerro minulle miten tämä on mahdollista? Tämän iskun piti olla yllätys!” Kuuden Kuningaskunnan Liigan johtaja raivosi.

”Täällä on petturi”, Mantax totesi lyhyesti vilkaisten samalla taaksensa. ”Meidän on lähdettävä. Kadottava, ennen kuin Veljeskunta pääsee tänne asti.”

”Lietsotko sinä kurja tappiomielialaa? Meillä on karzahni vieköön koko – KOKO – universumi hallinnassamme. KOKO KARZAHNIN TUNNETTU MAAILMA. Olemme MAAILMAN SUURIN SOTILASMAHTI! Emme me voi hävitä, emme ole hävinneet kertaakaan!” Pridak raivosi ja tarttui veriseen veitseensä.

”Armeijamme on murtumispisteessä!” Mantax jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Veljeskunnan saartorengas kiristyy Hainpesän ympärillä.”

”Hakekaa taistelujohtajat tänne! Haluan rankaista heitä omakätisesti!” valkoinen hahmo jatkoi.

”Joukkomme on lamautettu! On vain ajan kysymys koska Makutan hirviöt koputtelevat porttejamme!” Mantax vastasi.

Pridak näytti siltä, että olisi voinut murhata minä hetkenä hyvänsä jokaisen huoneessa. Hän näytti hetken keskittyvän seuraamaan suuresta ikkunasta muutaman kion päässä käytävää massiivista taistelua, mutta sitten alkoi taas riehua. Hän riuhtoi seiniltä alas Ko-Metrulaiset muinaisista sankareista tehdyt maalaukset. Hän kaatoi patsaat ja repi koriste-aseet alas takan yltä. Myös pöydällä ollut pienoiskuusi luksusvalokivineen sai kyytiä.

Mantax seurasi tätä kaikkea ovensuussa äänettä. Tavallaan hän ymmärsi Pridakia. Hän tuntui omistautuvan täydellisesti Liigalle ja sen tavoitteille. Aamuyöstä tullut ilmoitus yllätyshyökkäyksestä oli ilmeisesti järkyttänyt vallasta humaltunutta Pridakia runsaasti. Tuntien kuluessa, kun Veljeskunta eteni edelleen, hänestä oli ilmeisesti tullut hermoraunio. Vihanhallinta ei ole ollut koskaan Pridakin parhaita puolia.

”Mene jo. Menkää, ja tehkää mitä tahdotte. Kaikki on ohi, maailma loppuu tänään”, Pridak sanoi ankeasti pysähdyttyään hetkeksi.

”Pridak. Lähdetään. Pääsemme täältä elossa”, Mantax vaati.

”EI OLE ENÄÄ MITÄÄN ELÄMÄÄ!” Pridak huusi ja heitti veitsensä. Se osui oveen muutaman sentin päähän Mantaxista.

”Ei enää. Kaikki on mennyt”, hän sanoi hiljempaa. Hän katsoi seinällä olevaa suurta karttaa, jossa kuvattiin koko tähden muotoinen maailmankaikkeus ja sotalordien jakolinjat. Kuusikymmentä vuotta sitten nimeämispäivänä hän oli saanut Mantaxin kanssa sen idean tästä kaikesta. Edellisenä päivänä he olivat dominoineet koko universumia ja suunnitelleet vallan riistämistä Suurelta Hengeltä.

”Tämä on viimeinen nimeämispäivä”, hän totesi murheellisesti. Hän tarttui työpöydälleen aamulla tuotuun pakettiin. Hän pyöritteli sitä käsissään hetken ja aikoi avata sen, mutta lopulta laski sen takaisin pöydälleen. Hän ei tiennyt halusiko hän avata sitä. Se oli saapunut hänelle nimettömänä. Entä jos se olisikin vain Makutan ivaa?

Selakhilaani tarttui pakettiin ja heitti sen parvekkeelta. Samalla hän kuuli Hainpesän portin räjähtävän auki Exo-Toien ja Toa Hagah-tiimien syöksyessä linnoitukseen sisään. Hänen mahtavat armeijansa ja valtavat muodostelmansa olivat lyötyinä kentällä Pohjoisen Mantereen rannikolla. Hänen valloittamansa maailma valui takaisin anarkiaan ja kaaokseen. Hetken se oli ollut yhtenäinen, hetken kaikki alueet olivat pelanneet yhteen ja hyödyttäneet toisiaan. Häviävän hetken oli hänen unelmansa ollut olemassa.

Sitten maailma näytti kyntensä eräänä nimeämispäivänä ja osoitti, etteivät unelmat ole pysyviä.

Sivusta seurannut Mantax hämmästyi. Hän ei olisi ikinä uskonut näkevänsä Pridakin silmissä kyyneltä, edes yhden yhtä.

Huoneen ovi avattiin ja Metru Nuin Makuta astui sisään teräshaarniskassaan. Hänen perässään tuli valkomusta lajitoverinsa, joukko toia ja ryhmä Exo-Toia. Sekä neljä sotalordia raudoissa ja lyötynä.

”Ja täällähän herra pääsuunnittelija onkin. Olisi sääli, jos jäisit paitsi Veljeskunnan nimeämispäivän juhlasta”, Veljeskunnan asevoimien komentaja sanoi Mantaxille ja Pridakille. Jälkimmäinen ei edes kääntynyt tulijaa kohti, vaan vain tuijotti parvekkeelta kaukaisuuteen. Musta sotalordi syöksyi nopeasti kohti parveketta hypätäkseen, mutta jokin Makutan ampuma voimakenttä jähmetti hänet.

”Makutain Veljeskunnan syvästi kunnioitetun johtajan Miserixin antamilla oikeuksilla, minä, Metru Nuin Makuta, pidätän teidät salahankkeesta Suurta Henkeä, rauhaa sekä matoran-sivilisaatiota vastaan”, makuta lausui auktoriteettia huokuvalla äänellä.

”Ja minä, Pridak Kuuden Kuningaskunnan Liigan sekä koko universumin johtaja ehdotan Veljeskunnalle sopimusta. Niin kuin silloin kerran”, selakhilaani sanoi ja kääntyi kohti tulijoita.

”Miksi te puolustatte Suurta Henkeä? Mitä hyvää hän on teille tehnyt?” hän kysyi.

”Suuri Henki saattaa elää, mutta hän ei tee mitään. Hän ei välitä tästä maailmasta. Eikö jo tämä meidän valloituksemme todista sen? Jos hän olisi niin suuri, hyvä ja voimakas, hän olisi estänyt sen! Koko Suuren Hengen kunnioitus on huuhaata! Katso, tässä olen. Olen Suuren Hengen vihollinen. Missä on Suuri Henki itse? Eikö hänen pitäisi nyt puolustaa nimeään ja iskeä minua vaikka salamalla?”

Makutan sauvasta lensi ketjusalamat kohti Pridakia. Sotalordi karjaisi ja lensi kovaa kiviseinään.

”Suuri Henki toimii, mutta hänen toimintaansa ei voi tavallinen kuolevainen havaita”, Makutakäveli kohti Pridakia.

”Me puolustamme Suurta Henkeä, koska se on oikein ja se pitää tehdä. Katso itseäsi. Tuossa on se, miten käy, jos uhmaa Suurta Henkeä. Olet menettänyt kaiken, mutta et silti usko ylempään rangaistukseen?”

”Jakakaa maailma kanssamme. Unohtakaa Henki. Saatte kaiken mitä haluatte tästä maailmasta.”

”Komppania X-16, ampukaa vangit. Emme tee niillä mitään”, Makuta määräsi. Joukko Exo-Toia työnsi kolme vankia Pridakin ja Mantaxin luo sekä latasivat kanuunansa.

”Älä”, Itroz keskeytti. ”Miserix ei halua tätä”, valkomusta makuta muistutti komentajaansa.

Makuta murahti jotakin epämääräistä. Hän inhosi Veljeskunnan rauhanomaista siipeä. Joskus sekin syrjäytettäisiin, mutta ei vielä.

”Minulla on valtuudet tehdä heille mitä haluan”, Makuta sanoi. Juuri ennen kuin aseet laukesivat, barrakien keskellä välähti. Jokin pitkä olento ilmestyi heidän keskelleen. Sekuntia myöhemmin se oli kadonnut kuusi sotalordia mukanaan.

Sinä nimeämispäivänä yksi aikakausi oli päättynyt ja uusi alkanut.

Ja vain yksinäinen lahjapaketti makasi märällä kalliolla. Sen taustalla rappeutui ja sortui ennen niin jylhä Kuuden Kuningaskunnan Liigan päämaja.

Niin katoaa mainen kunnia.

Klaanon Rope

Salaisuuksia ja salaliittoteorioita

Kommentoi

Kahvio

”Heips”, Matoro tervehti Kapuraa. Hän istuutui täpötäyden ruokatarjottimen kanssa nurkkapöytään tulen toan vastakkaiselle puolelle.

”Hei”, Kapura vastasi varsin epäinnostuneena. ”Mistäs tulit?”

”Öööh”, Matoro mutisi leikatessaan Mukau-häränpihviään. ”Parilla eteläisellä Athistien saarella tuli käytyä. Plus Rautasiivellä sekä Abzumon lentävällä kuolemantemppelillä.”

”Aika normaali reissu siis. Klaanin tehtävissä, arvaan?” kysyi Kapura.

”Joo. Tai ei oikeastaan. Tarkoitushan oli sellainen, että muuan Ath-munkki saapui tänne kertomaan, että he antaisivat Klaanille yhden Nimdan sirun, kunhan me vain näyttäisimme että me olemme pitäneet Beetaa tallessa. No koko juttuhan paljastui ansaksi, jonka se pirun makuta oli masinoinut”, Matoro selitti syömisensä lomassa.

”Päädyimme lopulta sen omalle miniplaneetalle, jonka pudotimme alas Laivaston aluksella. Abzumo meni mereen metallihirviönsä kanssa. Sillä makutalla muuten oli yksi siru.”

”Kehenkään ei voi luottaa nykyään”, Kapura sanoi. ”Kuulit arvatenkin Mäksästä? En olisi ikinä arvannut.”

”Tosin varmaan tässä vaiheessa kannattaa lopettaa turha luottaminen. Liian isoja asioita pelissä”, Kapura jatkoi onnettoman kuuloisesti.

”Joo. Tongu kertoi. En voi uskoa, että se olisi oikeasti loikannut. Eihän- eihän se ole mahdollista. Ei kukaan tekisi niin”, Matoro totesi. ”Tai sitten minä vain uskottelen niin itselleni”, hän lisäsi surumielisesti.

”Ei se mahdotonta ole”, Kapura totesi. ”Loppuen lopuksi tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että vanhojen ystävyyssuhteiden pitäisi kestää ikuisesti. Toisella puolella voi olla jotain hyvää tarjottavaa. Tai sitten se on jokin juoni, ties vaikk Adminit olisivat yhdessä järjestäneet sen.”

”Älä sano noin”, Matoro kielsi välittömästi. ”Et kai voi vakavissasi väittää, että Adminit olisivat luoneet… ties minkä salaliiton Klaania vastaan?”

”Entä jos tällä tavalla Mäksä saa tärkeää informaatiota Nimdasta? Sillä tavalla Klaani saisi etulyöntiaseman”, Kapura teorioi. ”Ette te saaneet selville mitään, mistä voisi olla hyötyä?”

Matoro mietti hetken mitä kaikkea hän oli kokenut Nimdan kanssa viime aikoina. Hän muisteli Arkkienkelin pohjakuilussa käytyä taistelua.

”Nimda on ase. Ihan hiton tehokas sellainen. Uskon, että sillä saisi helposti minkä tahansa torakka-armeijan tuhottua.”

”Kiinnostavaa”, Kapura sanoi. ”Luuletko, että vastapuoli haluaa sen tuhotakseen Klaanin vai estääkseen meitä saamasta sitä? Vai onko Nimdalla jokin muu käyttötarkoitus? Käsittääkseni se liittyy Ath-mytologiaan.”

”En ole ihan tietoinen sen osuudesta Ath-mytologiaan”, Matoro epäili. Hän yritti kaikin keinoin kiertää kaiken puheen Nukeista. ”Tai edes siitä, mihin se on suunniteltu. Nimda on sikäli erikoinen, että olen tehnyt kaikkea siihen liittyvää viimeiset kuukaudet, mutten silti oikeastaan tiedä siitä paljoa mitään. Luulen sen kuuluvan samaan muinaisten esineiden ryhmään kuin legendat Elämän Naamiosta ja Valon Naamiosta.”

: ”Samaan ryhmään kuin naamiot? Mihin viittaat?” Kapura kysyi. ”Minusta se on enemmän ase kuin naamio, koska sitä ei ole suunniteltu tiettyjen lajien käytettäväksi kuten mainitsemiasi naamioita.”

”Siis, ne naamiot ovat legendaarisia niin voimiltaan kuin totuuspohjaltaan. Niiden tekijää tai tarkoitusta ei kukaan tiedä. Nimdaa kietoo samalla tavalla epätietoisuuden verho.”

”Selvä. Mutta niin. Jos oletetaan, että Nimdalla on tietynlaisia… Vartijoita? Ainakin kuvittelisin näin”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkuili ulos ikkunasta. ”Eikö Nimdan haltuunsaottaminen ole vaarallista, jos saisi nämä oletetut vartijat peräänsä? Eikö näillä legendaarisilla esineillä ole yleensä jonkinlaisia vartijoita.”

”En pidä tämä keskustelun suunnasta”, Matoro sanoi hiljaa. ”Minä tiedän, että sinä tiedät, mitä tarkoitan. Sait sen… runonkin”, hän madalsi ääntään.

”Kyllä, runous on lähellä sydäntäni”, Kapura sanoi hitusen äänekkäämmin mutta teki selväksi, että halusi palata tähän vielä. ”Mutta. Suunnitelmia tulevasta? Mikäli aiot matkustaa lisää Klaanin tehtävissä niin olen kiinnostunut. Elämä käy joskus tylsäksi keskellä sotaa. Ja sanotaan vaikka niin, että se ei taida olla hyväksi… mielenterveydelleni.”

”Metru Nuille. Lisää Nimdaan liittyviä operaatioita. Olen lähdössä aika pian. Muuten, kiitos siitä uudesta harppuunasta. Se todella tuli tarpeeseensa.”

”Hauskaa, että olin avuksi”, Kapura sanoi. ”Siis, olen halukas tulemaan mukaan, mikäli tiimiisi mahtuu vielä yksi. Ketä muita ajattelit ottaa mukaan?”

”En yhtään tiedä. Oikeastaan minulla ei ole kovin hinkua ottaa montaakaan mukaani. Viime reissulla sujui sen verran heikosti, ja… luulen että minun tak- äh, ei mitään. Kaikki on ihan liian sekavaa. Maailma oli silloin joskus niin paljon yksinkertaisempi…”

”Sama maailma se on vieläkin”, Kapura totesi. ”Mutta me olemme sodassa. Sodassa ei voi ajatella yksinkertaisesti. Ei oikeastaan missään. Ennen ei vain tarvinnut pelätä selkäänpuukottamisia tai vastaavaa. Mutta siis, onko Nimdan siru tiedossa varmasti? Voihan olla, että torakat tai muut viholliset eivät kiinnostu tästä varsin viattomasta huviretkestä.”

”Ei varmasti, mutta ainut jatkojohtolanka Deltan jahtaamisessa. Olen menossa tapaamaan muuatta matorania, joka viimeisenä käsitteli sitä sirua. Ties vaikka tietäisi sen sijainnin.”

”Sehän olisi sopivaa,” Kapura totesi. ”Muuten, kuinka monen sirun olinpaikan tiedämme varmasti? Jokainenhan on yksinäänkin valtavan voimakas, joten niiden päätyminen torakoiden käsiin pitäisi estää.”

”Odotas”, Matoro sanoi ensin. Hän pohti vakavissaan jättää kertomatta omasta sirustaan. Tai ei se ollut hänen ”oma”. Se ei ollut hänen oma muualla kuin hänen päänsä sisällä.

”Muistaakseni Mäksältä Allianssi sai yhden. Abzumolla yksi. Klaanilla yksi”, Matoro luetteli.

”Eli vielä on varaa kääntää tilanne voitoksi saamalla jäljelle jääneet?”

”Ei se mene pluslaskuna. Yksi siru on yhtä vahva kuin monta sirua. Tai se varmaan riippuu käyttäjästä. Ei näiden kanssa voi olla varma mistään.”

”Kuinka vahva Abzumo on sirunsa kanssa?” Kapura sanoi melko merkitsevästi. ”Onko mitään tietoa?”

Matoro havaitsi keskustelun lähestyvän vaarallisia vesiä. Hän olisi halunnut pitää Arkkienkelin yksityiskohdat omana tietonaan.

”Kerroin jo, että Nimda on järkyttävän voimakas. Näin sen käytössä.”

”Mutta kuitenkin selvisitte kokonaisina?”

Matoro hiljeni.

Hän mietti ensin jotakin ovelaa keinoa päästä pinteestä. Myös aiheen vaihtaminen kävi hänen mielessään, mutta hänen terve järkensä sanoi sen keräävän liikaa epäilyksiä.

Lopulta hän ilmoitti Sille Toiselle Matorolle päänsä sisällä, että ei aikoisi jatkaa valheitaan.

Matoro yritti sanoa jotakin, mutta lopetti ennen kuin oli aloittanutkaan.

”… okei. Minä käytin Nimdaa. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä, tiedän sen. Mutta näin sen ainoana keinona pelastaa meidät”, Matoro sanoi nopeasti. Samalla hän tunsi sekä piston sydämessään että helpotuksen. Hän ei osannut selittää tunteitaan.
Kapura hiljeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain kuumeisesti. ”Toki se oli ainoa keino pelastautua… Mutta suosittelen pitämään sen yleisenä salaisuutena. Se ei tekisi hyvää Klaanin kuvalle, kun suunnitteilla on hävittää Nimda. Monet täällä ovat kyllästyneet sotaan eivätkä he varmaan pitäisi ajatuksesta, että Klaani käyttää Nimdaa. Vaikka tässä ei olekkaan kyse sellaisesta.”

”Jos ei jatketa enää tästä aiheesta, ainakaan täällä?” Matoro kysyi hiljaa.

”Sopii”, Kapura sanoi. ”No. Tapahtuiko mitään muuta huomionarvoista?”

”Höyrykoneet ovat maailman siistein asia ikinä”, Matoro totesi. ”Asiasta kukkaruukkuun, pystytkö hankkimaan nopean veneen matkaa varten? Huomiseksi mielellään.”

”Luulisin. Pajatöiden takia ainakaan valuutasta ei ole pulaa. Muuten. Tarvitsetko harppuunakorjauksia tai vastaavaa? Tai joku tiimiläinen jota olet ajatellut? Vielä ehtisi.”

”Jos keksit jotain vielä överimpää kuin tämä kutosharppuuna, kerro ihmeessä. Mutta ei minulla muuta.”

”En taida, mutta pistän muistiin. Ei minullakaan muuta asiaa ole”, Kapura sanoi.

Kaksikko jatkoi syömistä hiljaisuuden vallitessa, kumpikin täynnä ajatuksia ja epävarmuutta tulevasta.

——————————————–

Kapura oli, kuten arvata saatoitte, mukana tekemässä tätä.

Klaanon Rope

Kokeiluja

2 kommenttia

Bio-Klaani

Sireenit ulvoivat. Linnake kuhisi.

”Nämä Klaanin uudet hälytyssireenit pitävät ärsyttävää ääntä, miksihän ne ovat niin kovalla. Eihän tässä pysty postin lajitteluun keskittymään moisen mökän alla hei nyt minulta putosi yksi kirjekuori Honar oletko nähnyt leimasinta”, sininen matoran selitti kilpaa hälytyksen kanssa sekavassa postitoimistossa. Toinen ga-matoran hääräsi hänen vierellään vain yksi ajatus mielessään: työparin vaihtuminen.

”Aiotko muuten olla parini myös seuraavan työvuoron ajan? Aika jännä miten kukaan ei koskaan halua olla kanssani kahta vuoroa, mitähän minä niille olen tehnyt. Ne ovat niin hiljaisikin, oih kuuntele! Siellä puhuu Paaco!” Dinem hihkui.

Kovaäänisistä kuului Klaanin kommunikaatiovastaavan karismaattinen ja satojen matoranien ihailema ääni.

”Nazorakejen pommituslaivue havaittu tulossa Klaaniin päin. Tyypit, tiedätte paikkanne. Miehittäkää ilmatorjuntapyssyt ja loput menevät väestönsuojiin ja sen sellaisiin. Saatte uusimman biisini helpottamaan työntekoanne”, Paacon ääni selitti. Välittömästi kovaäänisistä alkoi soida elektronista bassojumputusta.

”Ah, on se Paaco aivan ihana ja niin komeakin miksei muut modet ole samanlaisia klaanissa on tosi paljon ihan ihmeellistä porukkaa. Näin ei kai sais sanoo mutta minusta on aika outoa että meitä johtaa skakdi ja hämähkki ei sillä siis Visuhan on tosi ihana mutta niinku yleensä matoraneja johtaa turagat ja sen sellaset-”

”Eikö-” hänen työparinsa yritti sanoa väliin.

”Ja siis ei siinä minusta ole mitään pahaa että meillä on erilaisia johtajia, onhan se Guardiankin ties mikä sotaurho ja Tawakin on niin ihana mutta meinaan niin kuin että se on aika erikoista niin olitko sinä sanomassa jotain aika erikoista, sä et normaalisti paljoa puhukaan-”

”Eikö meidän pitäisi mennä pommisuoj-”

”Joo siis pitäähän meidän mutta odotas missäs suunnassa se lähin olikaan eikö se ollut tästä tuonne eikun siis hetkonen, kellarissahan on yksi miksihän ne torakat tähän aikaan hyökkää ei niistä olekaan vähään aikaan kuulunut mitään”

Honar-niminen matoran tarttui edelleen itsekseen puhuvaan Dinemiin ja työnsi tämän edellänsä postitoimiston ovesta. Keskusradion soittolista vaihtui överiin toimintamusiikkiin. Kaksikko syöksyi parin käytävän läpi alas menevään portaikkoon, josta he pääsivät viime pommituksen jälkeen rakennettuun pommisuojaan. Se oli jo valmiiksi melko täynnä matoraneja, jotka työskentelivät Klaanin linnoituksen pohjakerroksen lukuisissa toimistoissa, kaupoissa ja ravintoloissa.

Aikaa kului. Matoraneja alkoi ihmettää, kun mitään ei kuulunutkaan.

Lopulta Paaco puhui taas.

”heh källi”, hän aloitti. Taustalla alkoi ulvoa vaara ohi –signaali.

”Joo siis, tämä oli harjoitus. Hyvin meni, ette te ihan kaikki kuolleet. Illanjatkoja”, moderaattorin ääni kertoi radion välityksellä.

Ilmaraptori

Sinä. Siellä.

Ei vastausta.

En ole yksin, enhän?

Kaikki oli täysin hiljaista. Matoro ei tuntenut vastausta telepaattisille viesteilleen. Hän oli varma, että hänessä – tai jossakin hänen mukanaan olevassa esineessä – oli jokin olento tai voima. Siihen johtopäätökseen hän oli tullut Oraakkelin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Arkkienkelillä se jokin oli käskenyt häntä käyttämään Nimdaa.

Kuka olet? Mitä haluat? Matoro jatkoi itsekseen ajattelemistaan. Vastausta ei kuulunut.

Toa nousi seisomaan ja silmäili alusta. Melkein kaikki nukkuivat. Auringon nousuun olisi muutamia tunteja. Vain Bloszar huhki höyrykattilan ääressä. Jään toa oli yrittänyt jo pitkään nukkua, muttei ollut onnistunut siinä. Hänestä oli oikeastaan huolestuttavaa miten vähän hän oli nukkunut viime aikoina. Ja kun hän muisteli, ei hän kovin paljoa syönytkään ollut.

Kolme ja kaksi toaa nukkuivat eri puolilla alusta. Nazorak oli kauempana nurkassa. Ikkunoista näkyi pimeä ja pilvinen yötaivas. Alus kiisi vakaasti kohti pohjoista, kohti Klaania. Matoroa jaksoi edelleen hämmästyttää Laivaston matoranien insinööritaito. Hän ei uskoisi matkustavansa höyrykäyttöisellä laitteella, ellei tietäisi sitä. Eikä se ollut ensimmäinen kerta kun hän ihmetteli sitä, mitä kaikkea höyrykoneilla oli mahdollista saada aikaan.

Toa käveli pari ympyrää ja päätti istuutua jälleen. Ei hänen oikeastaan olisi tarvinnut olla vartiossa, mutta ei hän untakaan saanut. Hän päätti käydä vielä kerran läpi tulevat suunnitelmat. Klaanissa hänen pitäisi hakea Arkistosta tarkempia tietoja Deltasta ja Arupakista. Lisäksi hän tarvitsisi halukkaita klaanilaisia mukaansa Metru Nuille. Sekä aluksen. Reitti legendojen kaupunkiin kulkisi Xian kupolin kautta. He suuntaisivat Ga-Metruun ja sieltä Arupakin mielisairaalaan.

Aamulla he olisivat Klaanissa. Nimda pitäisi palauttaa Admineille.

Ja silloin Matoro tajusi, ettei hän oikeasti ollut niin varma tulevaisuudesta kuin luuli olevansa.

Klaanon Rope

Arvet

Kommentoi

Ilmaraptori

Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt.
Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon.
Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.

”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen.
Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta.
”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti.
”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut.
Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä.
”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä.
”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi.
”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?”
Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.”
Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.”
Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut.
Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää.
Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.

Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset.
”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi.
”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan.
”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”

Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan.
Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää.
”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.”
Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa.
Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.

”Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut.
”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”

Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen.
Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut.
”Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä.
”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.”
”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!”
Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”

Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta.
”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…”
Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.

”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin.
Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut.
Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman.
”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”

Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.

”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.”
”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi.
”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.”
Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.

”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.”
Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?”
Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt.
Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.”
Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.

”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan.
”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”

Oraakkeli oli hetken hiljaa.

”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.”
Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti.
”Ja näytä minulle Nimda.”
Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.

Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun.
Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä.
”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”

Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa.
”Anna se minulle.”
”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä.
”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.”
Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa.
Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.

Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.

”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut.
”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.”
Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi.
Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.

”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta.
Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.

”Epsilon”, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. ”Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?”

”Se vajosi mereen Abzumon mukana”, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa.
”Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin”, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.

”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.

”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille.
Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä.
”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.”
Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin.
”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”

Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia – hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille.
”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.”
Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt.
”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.”
”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…”
Matoro katsoi – kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel.
Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä.
”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”

Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.

”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. “Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla.”
Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle.
“Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä”, Mestari sanoi lempeällä äänellä. “Ei enää.”
Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana.
Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.

Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.