Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Me elämme tietämättömyyden tyynellä saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meidän ole tarkoitus matkata kauas.
— Howard Phillips Lovecraft
Baterra
Yksi
Tuntikausia kestäneen naputuksen jälkeen taltta viimein läpäisi kiven. Viimeinen vasaranisku murensi syntyneen aukon juuri sen verran suureksi, että hopeanaamioiset kasvot mahtuivat työntymään siitä läpi. Pimeys oli kuitenkin sen verran paksua, ettei auenneeseen tilaan nähnyt kunnolla edes tarkkailijan hämärään harjaantuneilla silmillä.
“Nace! Hei Nace!” Tuo soihtu! Taisin löytää jotain.”
Vastaus haltioissaan hihkuvan naisen huuteluun kuului murahduksen muodossa jostain kauempaa. Villisti aukkoa käsin avonaisemmaksi kaivava tutkija sai pienen vaivannäön tuloksena puserrettua itsensä kiviseinämän toiselle puolelle. Lopulta Nace saapui kahden soihdun kanssa ja ojensi niistä toisen raon läpi työparilleen.
“Saattaa olla pelkkä vajoama”, violettikasvoinen, toveriaan kaksin verroin pidempi mies totesi pessimistisesti kurkistellen kuitenkin utealiaasti seinämän toiselle puolelle. Hopeakasvoinen pääarkeologi, kuten nimilappu hänen rinnassaan ilmoitti, yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Häntä huvitti suuresti, kuinka kovasti Nace yritti esittää, ettei ollut innoissaan.
“Älä pilaa tätä hetkeä. Olen varma, että tämä osoittautuu jättipotiksi!”
“Olet sanonut noin viimeisestä viidestä aukeamasta.”
Nace kuitenkin lopetti lauseensa pääarkeologin hyssyttelyyn. Hopeakasvo halusi nautiskella hetkestä täysin rinnoin. Soihdunvalo oli jo paljastanut hänelle kiviseinien keinotekoisen sileyden. Tämän aukeaman sisältö oli selvästi rakennettu, mikä lupasi hyvää, vaikka laajalle levittäytyneet arkeologiset kaivaukset olivat toistaiseksi sisältäneet vain puoliksi itsensä päälle luhistuneita kammioita vailla konkreettista sisältöä.
Laajennettuaan aukkoa vielä muutaman minuutin, arkeologi viittoili toveriaan kömpimään perässään syvemmälle. Askel askeleelta kaivajien toiveet alkoivat käydä toteen. Kivinen materia muuttui kuin liukuvärin tavoin metalliksi ja ruskean sävyt kirkkaan valkoisiksi. Alaspäin suuntautuvan käytävän seiniin oli alkanut ilmestyä kevyesti kaiverrettua kirjoitusta. Soihtuaan tiukasti puristava Nace ei silti täysin jakanut ystävänsä innostusta. Eikä tyytymättömyydellä edes ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kirjoituksen tyyli oli tutkijalle jo tuttua.
“Pitäisiköhän meidän kutsua loput ryhmästä ensin paikalle? Me olemme menossa melkoisen syvälle tässä ja–”
“Hyst, tuolla on vielä suurempi aukeama!” pääarkeologi keskeytti, tarttui toveriaan tiukasti ranteesta ja raahasi tämän mukanaan kohti heikkona hohtavaa valoa. Kuutiomaiseen tilaan saapuneet maakansan edustajat pysähtyivät sijoilleen. Maanalaiselle onkalolle epätavallinen puhtaus tervehti tutkijoita. He olivat astuneet jonnekin paljon omaa olemassaoloaan vanhempaan.
“Nämä kirjoitukset…”, Nacekin lopetti murehtimisensa ja lausui ääneen sen, mitä he molemmat ajattelivat, “… ovat samoja kuin helykammiossa.”
Pääarkeologi oli jo työntänyt kasvonsa seinillä hohtaviin merkkeihin. Aivan kuten kaksikon edellisissäkin löydöissä, piti merkkien olemassaoloa ajatella todella lujaa, että ne todella kykeni näkemään. Hopeakasvo oli jo teorioinut, että kuka ikinä merkit olikaan jättänyt jälkeensä, oli tarkoittanut ne vain sellaisille, jotka todella tahtoivat ratkaista niiden merkityksen.
“Nämä kuviot”, nainen kuiskasi lähinnä itselleen ja liu’utti sormeaan pitkin kiekkomaista, miltei pinnatonta muotoa. Hänen sen tehtyään seinä arkeologien takaa liukui äänettömästi syrjään. Kaksikolta kesti tovi huomata uusi aukeama valkeudessa.
Kuutiohuoneen vieressä oli toinen samankaltainen tila, tosin tällä kertaa huomattavasti edeltäjäänsä suurempi. Vähemmän innostuksesta sokea olisi saattanut huomata, että täsmälleen kaksi kertaa edellistä suurempi.
Auenneen seinän äkättyään pääarkeologi ryntäsi toverinsa ohi uuteen huoneeseen, pyöri hetken paikallaan ja asteli sitten vastaavalle seinälle, missä oli edellisessä huoneessa aktivoinut muinaiset mekanismit. Se toimi jälleen. Sormi siveli, ovi aukesi ja kaksikko asteli siitä jälleen kerran suurempaan tilaan. Ja jälleen kerran pääarkeologi valitsi seinältä riimun, jota koskettamalla seuraavan mekanismin sai aktivoitua. Kuvio oli hänelle jo aiemmista tutkimuksista monin kerroin tuttu, vaikka sen merkitys oli yhä ankaran kiistelyn alla.
Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jo hyvinkin kymmenen metriä kantiltaan oleva huone näytti pysyvän muuttumattomana. Nainen liu’utti sormeaan pitkin kiekkoriimua vielä uudestaan, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Sillä välin Nace oli astellut ystävänsä vierelle ja kokeili samaa temppua muihin kuvioihin. Mikään muinaisista merkeistä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan. Violettikasvoisen suojelijan mieleen hiipi jo ajatus siitä, että he olivat nähneet jo kaiken. Vuosikymmeniä eri kaivauksilla viettänyt pääarkeologi kuitenkin tiesi, ettei asia voinut olla niin. Huone vain vaati tiedon sankareilta nyt enemmän — sellainen oli muinaisten mekanismien luonne.
Ruskean, kahdella soljella suljetun olkalaukkunsa pohjalta hopeakasvo kaivoi esiin kasan kaivauksilla tekemiään muistiinpanoja. Sivutolkulla erilaisia havaintoja ja käännöksiä sisältävien paperien seasta hän kaivoi sen, jonka otsikoksi hän oli suurin kirjaimin kirjaillut “KONEET”.
Sillä välin Nace tuijotti kohti useamman huoneen taakse jäänyttä, portaittain kapenevaa käytävää, joka kaartoi loivasti ylös kohti kaivausten keskusta. Mies kaipasi löydöstä huolimatta takaisin pinnalle, sillä kaksikko oli ollut työn touhussa jo lukuisia tunteja ilman hetkenkään paussia. Aukeavat ovet olivat ilmiönä Nacelle jo tarpeeksi tuttuja edellisistä projekteista, eivätkä ne olleet tarpeeksi mullistavia ylläpitämään hujopin mielenkiintoa.
“Tämäpä hassua”, pääarkeologi hetken tutkimisen jälkeen sanoi nostaen päänsä paperista. “Kun katsoo tämän seinien kielen merkistöä ja vertaa sitä vaikkapa sen riimuhuoneen löytöihin, niin nämä kaksi ongelmaa tuottanutta merkkiä esiintyvät aivan samoissa yhteyksissä.”
Nacen mielenkiinto virkistyi juuri sen verran, että hän jaksoi raahata itsensä tutkimaan muistiinpanoja toverinsa olkapään yli.
“Tarkoittaen?”
“No toki tämä on vain teoria”, nainen vahvisti, “mutta olisikohan mahdollista, että ne olisivat sama kirjain? Kenties niissä on vain joku nyanssiero! Tai ne on vain tarkoitettu lausuttavaksi eri tavalla, vaikka ne tarkoittaisivatkin tekstissä samaa!”
“Tämä on nyt se hetki, kun minä taas kysyn, että kenen kielestä.”
“Älä Nace nyt taas jaksa. Onko sinulla ne riimuhuoneesta löydetyt helyt mukana?”
Violettikasvo murahti myöntävästi ja kaivoi tarvikelaukustaan kaksi metallista, Nacen itsensä aiemmin ketjuihin kiinnittämää korua. Kumpaakin koruista, sekä punaista että vihreää, yhdisti se merkillisyys, että niiden kuvioiden lukuisat pienet osat tuntuivat leijuvan lähellä toisiaan eikä suurin osa niistä ollut oikeasti kiinni missään. Lyhyempi arkeologeista tarttui merkillisiin medaljonkeihin ja nosti ne silmiensä tasalle. Koruista vihreä muistutti sitä kuviota, jota sivelemällä nainen oli onnistunut avaamaan kammioiden seinämät. Punaisen helyn muotoja hän ei ollut kuitenkaan vielä seinissä havainnut.
Innostus ei kuitenkaan ollut sokaissut Nacea, joka pyysi ystäväänsä ojentamaan helyistä punaisen takaisin. Muutaman metrin sivummalla violettikasvo vertasi medaljonkia edessään näkyvään merkkiin. Arkeologit vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ja katseen päätteeksi pääarkeologi ripusti medaljongin kaulaansa ja painoi jälleen sormensa seinään kuvion kohdalle. Nace teki saman perässä. Molemmat olivat varmoja, että näin sen täytyi toimia.
Hetken jälkeen molemmat irroittivat kämmenensä seinästä vilkuillakseen ympärilleen. Mitään ei ollut vieläkään tapahtunut. Nainen huokaisi pettyneenä, valmiina vajoamaan toverinsa pessimismiin. Hän nosti vihreän, painovoiman lakeja uhmaavan medaljongin jälleen silmiensä tasalle ja tuijotti sitä ärtyneenä. Nace lähinnä tökki hieman irrallaan toisistaan leijuvia palasia tarkoituksettomasti. Niinkin upeita kuin Aerista löytyneet helyt olivatkin, ei niillä tuntunut silti olevan minkäänlaista käyttötarkoitusta. Kenties ne sittenkin olivat vain koruja?
Kunnes Nace sattui viemään omansa hieman liian lähelle seinän kuvioita.
Ja hänen ystävänsä teki saman perässä.
Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Medaljongit olivat irtautuneet omistajiensa käsistä ja niiden leijuvat palaset olivat loksahtaneet kiinni seinään niille täydellisiin koloihin, vaikka useita kertoja kokeiltuaan molemmat olivat olleet varmoja siitä, että seinä oli täysin sileä.
Nacen hopeiset ketjut näyttivät nyt siltä, kuin ne olisi pultattu suoraan kiinni seinään. Pääarkeologi huomasi, että kaikki muut kirjaimet tilan seiniltä olivat kadonneet. Eivät vain heidän kuutiostaan vaan myös kaikista sitä edeltäneistä.
Sitten ilmestyivät ovet, pyöreäkulmaiset ääriviivat vitivalkoiseen metalliin helyjen ympäriltä. Täysin ääneti ne alkoivat väistyä arkeologien edestä, ja sen tehdessään ne tiputtivat medaljongit lattialle heidän edessään. Ennen laattojen kaikkoamista kumpaisenkin edessä aukeavaan pimeyteen, kykenivät ystävykset erottamaan suurenneet, medaljonkien muotoja jäljittelevät kuviot edessään. Kumpikaan kaksikosta ei ehtinyt huomaamaan äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä pyöri jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen. Hetken pyörittyään aukko pilarin yläpuolelta kuitenkin sulkeutui, eikä kullanhohtoinen artefakti koskaan noussutkaan pintaan asti. Aivan kuin se olisi tietoisesti päättänyt olla näyttämättä itseään.
Kaksikko oli tarpeeksi utelias astuakseen eteensä ilmestyneistä aukoista sisään, mutta vaikka he astuivat tyhjyyteen käytännössä rinnakkain, he eivät kuitenkaan tavanneet toisella puolella. Arkeologeista lyhyempi painoi kätensä vasten seinää, jonka toisella puolella tiesi Nacen olevan. Yhdessä kulkeminen olisi ollut varmasti viisaampaa, mutta hänestä tuntui siltä, kuin asioiden olisi kuulunutkin mennä juuri näin. Oli kohtalon sanelemaa, että kummankin olisi astuttava käytäväänsä yksin.
Jälleen kerran naisen kohtasivat sileät valkoiset seinät, lattia ja katto, mutta käytävän päässä oli tällä kertaa aivan oikea paneeli. Sellainen, jossa oli sopivasti arkeologin käden kokoinen kolo. Tutkija päästi ammatillisen innostuksensa valloilleen ja läimäisi mustavalkoisen kämmenensä välittömästi laatalle. Mekanismilla ei ollut mitään syytä tunnistaa kosketusta, mutta se oli katsonut, että naisen jano löydöille olisi viimein tyydyttyvä.
Käytävän laidat arkeologin takaa aukenivat työntäen esiin samasta kirkkaasta metallista koostuvia hyllyjä täynnä esineitä, jollaisia ei ollut kuolevaisten joukossa ikuisuuksiin todistettu.
Hyllyille käytävän oikealla puolella ilmestyi rivistöittäin läpinäkyvälle, kiinteälle materiaalille merkittyjä kaavioita ja suunnitelmia. Monissa oli tunnistamattoman tekstin lisäksi myös kuvia, ja osan niistä pääarkeologi ymmärsi olennoiksi, joista koko kaivaukset olivat saaneet alkunsa. Niiden yläpuolella kuvattiin kuitenkin jotain, mitä ei ollut esiintynyt aiemmin. Kaksi paljon suurempaa olentoa, jotka näyttivät kuljettavan pallomaisia olentoja selässään. Niiden olemus muistutti arkeologia vahvasti niistä mekaanisista luomuksista, joita kaivauksilta oli jo vuosia sitten kaivettu esiin.
Hyllyllä kaavioiden alla oli lasinen kehikko, jonka sisällä oli jotain vahvasti selkärankaa muistuttavaa. Sen tarkoitusta tutkija ei välittömästi osannut spekuloida. Hyönteismäisiä piirteitä omanneissa löydöksissä ei ollut merkkejä sisäisestä tukirangasta. Kenties näyttelyesineeksi jätetty ranka oli osa jotain aivan muuta?
Ylähyllyn sisällössä ei ollut sen enempää järkeä: mekaanisilla kansilla lukitut pienikokoiset säiliöt näyttivät sisältävän lihaa — epämääräisen muotoisia kimpaleita kellui keskellä paksua, kirkasta nestettä. Jälleen löytö hämmensi vuosia tapausten kanssa pähkäillyttä ammattilaista. Toistaiseksi jokainen löytö oli koostunut mekaanisista robottiosista. Uusia kysymyksiä tarjosi hopeakasvon takana avautuva käytävän vasen seinä, jolla hyllyjen sijasta löytyi yksi suuri esitelmä lihasta koostuvia muodokkaita kasvoja.
Niitä oli yhteensä kahdeksan. Näyttivät elottomilta, mutta niiden katseet tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle. Osan pinta oli täynnä orgaanisia putkia, joidenkin pintaan oli piirtynyt kuin ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Joidenkin kiiltävä pinta muistutti sitä materiaa, mitä oli säilötty nyt arkeologin selän takana hohtavalle ylähyllylle.
Hetken pohdittuaan arkeologi osasi yhdistää lihakasvot muotoihin, joita esiintyi lähempänä pintaa löytyneiden mekaanisten yksilöiden kallojen sisäpuolelta. Esitelmän alapuolelle asetetussa kivilaatassa esitettiin jonkinlaista kasvoihin liittyvää työprosessia. Siinä pitkäsorminen musta käsi oli valmiina tiputtamaan jonkinlaista olemusta kiehuvaan, paksuun nesteeseen.
Pääarkeologin henki oli pysynyt salpautuneena jo minuutteja. Hän yritti parhaansa mukaan hengittää syvään, mutta näyttelyhuoneen löytäminen oli saanut hänen ajatuksensa villiintymään. Hän ei malttaisi odottaa takaisin pinnalle pääsyä. Hän komentaisi välittömästi ryhmän noutamaan käytävän esineet tarkempia tutkimuksia varten. Jos kaivoksista löytyneen konelajin salaisuudet koskaan paljastuisivat, olisivat nämä ne hetket, jolloin niin tapahtuisi. Ja mikä parasta, tässä oli vasta puolet odottavista aarteista.
Juoksujalkaa takaisin kuutionmuotoiseen huoneeseen itsensä saattanut nainen havaitsi, ettei Nace ollut vielä palannut omasta kammiostaan. Avaimeksi paljastunutta medaljonkia yhä kädessään puristava tutkija ajatteli tämän löytäneen jotain vähintäänkin yhtä jännittävää. Hetkeäkään miettimättä hän juoksi toisella kuviolla merkittyyn tilaan. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aivan samanlainen kuin ensimmäisessä.
Pimeyden jälkeen oli kyllä jälleen käytävä, mutta se ei ollut samaa puhdasta metallia kuin edellisessä tilassa. Seinät muuttuivat vähitellen rosoiseksi, harmaaksi kiveksi, lattia muuttui epätasaiseksi ja katosta roikkui vuosien muovaamia tippukiviä. Käytävä myös vaikutti viettävän paljon syvemmälle kuin aikaisempi. Arkeologi joutui peruuttamaan takaisin kuutioon napatakseen mukaansa toisen yhä palavista soihduista. Käytävässä alamäki muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi. Tätä kesti naisen mieleen hieman liian pitkään. Hän pohti, kuinka kauas hänen ystävänsä oli jo ehtinyt.
Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue hänen edessään laajeni ja tasoittui. Toisin kuin kirkkaiden valojen valaisema edellinen käytävä, värähteli tämän kivireunaisen kammion katossa muutama himmeä, ikiaikainen valokivi.
“Nace! Et usko mitä tuolta löytyi. Sinun täytyy tulla katsomaan!”
Ei vastausta. Naisen sanat jäivät kimpoilemaan kaikuina ympäri suurta kammiota. Huoli hiipi hänen tajuntaansa, mutta hän ei luovuttanut vaan otti muutaman rohkean askeleen eteenpäin. Arkeologin liikkeet käynnistivät jotain, sillä kattoon syttyi muutama valo lisää. Hallin kokoisessa paikassa alkoi jo nähdä hieman eteensä. Uteliaisuus alkoi jälleen kutittelemaan hopeisen kallon takareunaa, mutta uusien valojen syttyminen herätti hänen tajunnassaan myös inhottavan kysymyksen.
Jos Nace oli tullut tilaan jo aikoja sitten, miksi huoneessa oli hänen saavuttuaan yhä pimeää?
Nainen laski mekaanisen soihdun jalkojensa juureen ja asteli rohkeasti syvemmälle suurin piirtein nelikulmaiseen tilaan. Kattoon syttyneet lamput eivät olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, eikä arkeologi niitä kohti talsinutkaan. Häntä kiinnosti enemmän muoto, jonka hän erotti päätyseinästä, vastapäätä tilan sisäänkäyntiä.
Se oli ovi. Aivan tavallinen metallinen sellainen saranoineen päivineen. Yksityiskohta, jollaista mistään muualta kompleksista ei löytynyt. Ovi, joka välitti olemassaololaan yksinkertaisen viestin: pääarkeologi ja tämän poissaolollaan loistava ystävä eivät olleet ensimmäiset ulkopuoliset näissä raunioissa.
Ovea lähestyessään arkeologi alkoi tunnistaa näkemäänsä paremmin. Oveen ei ollut kaiverrettu riimun riimua. Se näytti raskaalta, kuin se olisi asetettu paikalleen pitämään jotain visusti takanaan. Tai pitämään kaikki muut sen ulkopuolella.
Naisen käsi oli lähtenyt jo vaistomaisesti ojentumaan kohti rautaista salpaa, kunnes tämä näki liikettä silmäkulmassaan. Kenties Nace ei ollutkaan jatkanut syvemmälle. Mutta miten hän ei ollut kuullut kollegansa saapumista?
Pääarkeologi kääntyi kohti hämärää nurkkaa, josta oli liikkeen havainnut. Maakansalaisen silmät olivat nopeasti tottuneet huoneen himmeämmän osuuden valaistukseen. Hitaasti hän alkoi ymmärtää, että liike ei ollutkaan peräisin hänen kadonneesta ystävästään, vaikka hän ei ollut huoneessa yksin.
Muinaisen koneen hurina oli kaukana siitä elegantista, miltei äänettömästä suhinasta, miten paikan mekanismit olivat siihen asti ääntäneet. Ikuisuuksia vanhat hammasrattaat rahisivat toisiaan vasten pienen pumpun pumpatessa jotain sinisenä himmeästi hohtavaa pitkin nurkkaa vedettyjä putkia. Nestemäinen aines luikerteli seiniä myöten muutaman metrin halkaisijaltaan olevaan kimpaleeseen. Lihankimpaleeseen, kuten arkeologi nopeasti havaitsi.
Sydänkivi arkeologin rinnassa jätti usean kohahduksen väliin kimpaleen alettua ilmiselvästi reagoida lähestyvään tutkijaan. Hopeakasvon jalat tuntuivat jumiutuneen paikalleen. Hänen erikoisalaansa olivat muinaiset rakennelmat ja niiden sisältämät artefaktit. Hän oli tahtonut pysyä kaukana paikallisen professorin fossiililöydöksistäkin. Elävät tutkimuskohteet eivät kuuluneet hänen mukavuusalueellensa. Eivät varsinkaan silloin, kun niiden sisältä alkoi pursuta jotain pitkää ja liman peittämää.
Arkeologi olisi halunnut vain juosta ulos kompleksista ja raportoida vartijoille kuvottavasta näkymästä, mutta ei hän voisi poistua, ennen kuin Nace olisi löytynyt. Vaihtoehtojen tai niiden puutteen lamaannuttamana nainen jähmettyi paikoilleen, kun kaksi jalkaa, kaksi kättä ja pään omistava olento valui seinästä kasvavasta verisestä möykystä ulos huoneen karhealle lattialle. Seinustalla heikosti hohtavat putket tarjosivat sen verran valoa, että tutkija erotti ilmestyneen olennon kasvoista yhden karmivan yksityiskohdan.
Sen metallien välistä ei pursunnut orgaanista massaa, vaan sen orgaanisesta olemuksesta työntyi esiin metallia. Arkeologi ymmärsi näiden kahden välisen huolestuttavan eron. Mikä lihasta esiin työntynyt olento sitten olikaan, ei se edustanut mitään hänen entuudestaan tuntemaansa elämänmuotoa.
Seuraavaksi hopeakasvo havahtui siihen, että hiljaisuus oli laskeutunut. Pumput hänen vasemmalla puolellaan olivat lakanneet liikuttamasta nesteitä, ja liha hänen edessään oli lakannut sykkimästä. Kenties kyseessä oli vain liikkeestä aktivoitunut vanha turvamekanismi, joka oli kirjaimellisesti pilaantunut toimintakyvyttömäksi vuosituhansien saatossa.
Tämän toiveikkaan ajatuksen turvin lyhyenläntä tutkija uskalsi ottaa askeleen eteenpäin kohti istuma-asentoon valunutta, anatomisesti yllättävän tavanomaista otusta kohti. Mikään epätodellisen tuntuisessa tilanteessa ei vaikuttanut päällepäin vaaralliselta. Kuollut lajitelma orgaanista materiaalia ällötti tutkijaa suunnattomasti, mutta tämän luontainen uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta.
Nainen ei enää viitsinyt lähteä noutamaan tilan oviaukolle seinään nojaamaan jätettyä soihtuaan vaan kaivoi mieluummin laukkunsa sivutaskusta pienen mekaanisen laiteen, jonka kärjessä hohti keinotekoisesti paranneltu valokivi. Toki avoin liekki olisi tarjonnut huomattavasti paremman näkyvyyden, mutta pienikin helpotus kelpasi tutkijalle, joka hitain mutta varmoin askelin siirtyi tutkimaan seinästä kasvavaa kimpaletta.
Sen limainen pinta oli kuin kasvaimella. Mädän punertava ja täynnä käsivarren paksuisia suonia. Vaikka kimpale oli lakannut sykkimästä, värähtelivät suonet edelleen. Keskellä paksuimpia jänteitä oli valtava lovi siinä kohdassa, mistä lattialla lötköttävä olento oli pusertunut ulos.
Käsi lievästi täristen tutkija siirsi valon kohti lattiaa. Ulos työntynyttä olentoa peitti paksu kerros veristä limaa. Siitä huolimatta olennon luonne kävi ilmiselväksi: se oli kenties ollut täysin orgaaninen alkujaan. Tasainen harmaa pinta oli suurimmaksi osaksi täysin piirteetön. Ruumiiseen nähden olennon hyvin pitkissä raajoissa pilkotti nivelien kohdalla luista materiaa, mikä oli kuitenkin ruumiin vähiten hämmentävä ominaisuus.
Lihan lapsen piirteettömistä ja aukottomista kasvoista työntyi keskeltä ulos suuri metallinen kimpale, jonka sisältä pursusi suuri määrä päistään rispaantuneita johtoja. Samoin tämän torsosta pilkisti esiin puoliksi elimien paikalle pysähtyneitä servoja. Vaikutti siltä, että joskus kauan sitten eläneelle olennolle oli tapahtunut jotain karmaisevaa.
Nainen pohti kiivaasti, kuinka hän käsittelisi löytöä seuraavassa raportissaan Suuren Kaupungin projektinhallinnolle. Linkit Aerilta löytyneisiin riimuihin ja jossain kaukana ylhäällä työskentelevän professorin fosiililöydöksiin olivat päivä päivältä konkreettisempia, mutta se, mitä arkeologi olisi todella halunnut teksteissään kertoa, tuntui viimein muuttuvan uskottavaksi.
Tutkijan pohdinnan aikana uusimman todisteen kasvoihin oli ilmestynyt sisältäpäin pystysuuntainen viilto, josta kohosi höyryä aivan arkeologin edessä. Hämäryyden vuoksi tutkija havahtui kuitenkin ensin mädäntyneeseen löyhkään, ennen kuin ymmärsi katsoa alas.
Hopeakasvo jähmettyi paikalleen vilkaistuaan jalkojensa juureen. Lihasta levinneen olennon kasvojen puolikkaiden välistä kohosi höyryä nyt tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi muinaisen teknologian täyttämään nurkkaan oli ilmestynyt uusi, rahiseva ääni. Olento oli alkanut hengittää, ja naisen tahto jatkaa tutkimustaan karisi olemattomiin.
Nacen poissaolo alkoi ahdistaa arkeologia kahta kauheammin. Shokki ei ollut vieläkään poistunut hänen jaloistaan. Hänen teki mieli juosta, mutta se tuntui samaan sekä aikaan ainoalta vaihtoehdolta että hänen elämänsä suurimmalta virheeltä.
Tutkijan tunnetila vaihtui kuitenkin vielä kerran. Ensimmäisellä kuulemallaan hän ei noteerannut sitä, mutta istuma-asennossa lihankimpaletta vasten nojaavan olennon korahduksissa oli kuin olikin äänenpaino. Raskaasti hengittäen tutkija teki, minkä kuvitteli olevan elämänsä typerin teko. Polvinivelet natisten maakansalainen kumartui olennon eteen. Silmätön massa ei katsonut häntä takaisin, mutta korahti vielä uudelleen.
“Yritätkö… yritätkö sinä sanoa jotain?”
Varsinaista vastausta ei kuulunut. Ainoastaan lisää korinaa. Tällä kertaa se kuulosti siltä, kuin jotain valtavaa olisi ollut jumissa olennon kurkussa. Ja ennen kuin pääarkeologi ehti reagoida millään tapaa, alkoi valtava määrä veristä massaa tunkeutua ulos olennon kallon sisältä. Samoin, kuin olento itse oli valunut seinäkasvaimen lovesta ulos, lensi maahan jotain pientä otuksen kasvojen viillosta.
Entistäkin pahemmin säikähtänyt pääarkeologi nosti orgaanisen materian peittämää jalkaansa inho hopeisilla kasvoillaan, mutta niin tehdessään hän havaitsi jotain vierineen taakseen. Tutkija osoitti lampullaan kohti olennosta poistunutta vierasesinettä ja kauhukseen tunnisti sen välittömästi.
“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, lausui vanha ja väsynyt ääni tutkijan pään sisällä. Tämä ei enää osannut edes panikoida, sillä liian suuri määrä toismaailmallisia tapahtumia toisensa perään oli alkanut turruttaa tämän reaktioita. Jossain hopeakasvon pääkopan perukoilla kaikui myös toiveikas ajatus siitä, että jos olento tahtoisi hänelle jotain pahaa, se olisi jo satuttanut häntä.
Pääarkeologi siirsi inhonsa sivuun vain hetkeksi ja kumartui nostamaan olennosta lentäneen esineen verilammikosta. Se, sydänkivi, ei edes hehkunut enää. Hän ei kyennyt tunnistamaan millaiselle kansalaiselle se oli joskus kuulunut. Sen hauras pinta ja haalistuneet värit kertoivat tutkijalle vain, että se oli aivan uskomattoman vanha.
Nainen ojensi ymmärtämättömyyttään sydänkiven kohti maassa korisevaa massaa. Hän ei kallossaan ollut edes käsitellyt vielä sitä, ettei olento todellakaan omistanut suuta sanan perinteisessä merkityksessään. Sanat, jotka olento oli lausunut tulivat kuitenkin jostain. Jos tieteilijä olisi pysähtynyt hetkeksikin miettimään tilannetta, olisi hän voinut tehdä päätelmän, että muinainen oli jonkin sortin telepaatti.
“MINÄ KERROIN JO. EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, uupunut ääni toisti, ja tutkija ymmärsi viimein laskea kätensä. Pahimman paniikin ja kauhun alkaessa hitaasti raueta arkeologi antoi otteensa liukkaasta kivestä livetä. Nyt hän vain seisoi täysin liikkumatta tuijottamassa epätodellista telepaattista olemusta.
”MIKÄ SINÄ OLET?” maassa makaava liha uteli. Ja vaikka tutkijasta tuntui, että hänen pitäisi ehdottomasti olla se, joka esittäisi tuon kysymyksen, vastasi hän kuitenkin: ”Nimeni on Ficus.”
”KYSYIN MIKÄ OLET, EN KUKA OLET”, olento puhisi Ficukseksi itsensä esitelleen tutkijan ymmärtäessä hiljaa päässään virheensä.
“SINUN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ”, ääni kuitenkin jatkoi, “MEIDÄT TULEE UNOHTAA.”
Ficus nielaisi. Olennon äänestä ei pystynyt päättelemään käytännössä mitään. Jollain tapaa se onnistui olemaan miltei täysin vivahteeton. Siitä ymmärsi vain hädin tuskin sen, kuinka väsynyt olento oli.
“Kuka sinä olet?” arkeologi sai lopulta kysytyksi. Hänen äänensä oli paikan ainoa asia, joka sai toverikseen kaiun. Olento vastasi kuitenkin tällä kertaa myös elein sanojensa lisäksi. Keskeltä haljennut pää vaihtoi vaivalloisesti asentoaan olkapäältä toiselle.
“TOTUUS.”
Ficus ei ymmärtänyt, mutta ymmärryksen puute jos mikä ruoski uutta eloa muinaiseen maailmaan päätyneeseen tutkijaan. Hän oli jo tyystin unohtanut keskustelevansa mahdottomuuden kanssa. Tarve tietää enemmän otti viimein ohjat.
“Onko tämä sinun kotisi, Totuus?” nainen jatkoi.
“TOTUUS EI OLE NIMENI, KANSALAINEN. SE ON OLEMUKSENI. OLEMASSAOLONI JÄÄNNE.”
“A-anteeksi…” Ficus takelteli ja yritti löytää tavan ilmaista asiansa hienovaraisemmin. “Miksi… tai keneksi minä kutsun sinua?”
“NIMIÄMME EI OLE TARKOITETTU SUUSI LAUSUTTAVAKSI. SE EI OLE MAHDOLLISTA. NE EIVÄT MAHDU KANSALAISEN KÄSITYKSEEN TODELLISUUDESTA.”
Hopeakasvo kuuli olemattoman määrän turhautuneisuutta äänen monotonisuuden keskeltä. Tutkijalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä olento yritti hänelle viestiä. Hän joutui keskittymään erityisen tarkasti jokaiseen sanaan, vaikka ne kuuluivatkin kristallinkirkkaasti hänen päänsä sisällä. Jokin olennon ‘puheessa’ oli pielessä — kuin tämä olisi puhunut jotain aivan eri kieltä, mutta jokin automaattisesti käänsi sitä Ficuksen ymmärrykselle.
“KANNAT SISKOJENI JA VELJIENI MERKKIÄ, KANSALAINEN”, ääni jatkoi tällä kertaa täysin oma-aloitteisesti. “MISTÄ OLET SEN SAANUT, KUOLEVAINEN? MIKSI TUOT SEN HAUTAANI?”
Ficus oli varma siitä, ettei olennolla ollut mitään tapaa todellisuudessa nähdä, mutta silti tämä tuntui olevan tietoinen kaikesta, mitä tämän ympärillä tapahtui. Arkeologilta kesti myös hetki ymmärtää, mistä merkistä olento oikein puhui. Sitten hän vilkaisi alas ja muisti kaulassaan roikkuvan vihreän medaljongin.
“Minä ja ystäväni löysimme sen Aerilta. Samoin kuin sen toisenkin. Sen, joka avasi tämän paikan oven.”
“IDÄN VALTAKUNTA ON PIRSTALEINA, KANSALAINEN. KALTAISTENI OTE SIITÄ ON JO MURTUNUT.”
Ficus nosti vihreän medaljongin tarkastellaakseen sen painovoimaa uhmaavia ominaisuuksia tarkemmin. “Ystävälläni on se toinen, Ethän… ethän ole vain nähnyt häntä? Hän oli täällä ennen minua”, tutkija tiedusteli toiveikkaana.
“UTELIAISUUS AJAA SINUA, KANSALAINEN. AIVAN KUTEN SE AJOI VELJIÄNIKIN. KENTIES MERKKI SOPII SINULLE, MUINAISTEN KAIVAJA.”
“En silti ymmärrä, keihin viittaat, kun puhut veljistäsi”, Ficus yritti tivata, mutta olento ei huomioinut hänen kysymystään.
“ET OLE KUTEN MUUT KORKEALLA ASTELEVAT, KANSALAINEN”, olento jatkoi hämmentäen syvästi Ficusta. Viittasiko liha-asia vain Suuren Kaupungin asukkaisiin?
“OLEMUKSESSASI ON AUKKO, JOTA YRITÄT TÄYTTÄÄ”, olento tiesi. “SEKÖ SINUT ON HAUTAANI TUONUT?”
Otuksen viimeisin huomio sai Ficuksen taas varpailleen. Hän oli varma, ettei hän ollut paljastanut ajatuksissaan salaisuuttaan. Hän oli oppinut peittämään sen ominaisuuden itsessään jo kauan sitten.
“Minussa ei ole mitään muuta aukkoa, kun loputon jano tiedolle!” Ficus puolustautui uhmaavasti. Hetkeksi hän unohti kokonaan, kuinka merkillisessä tilanteessa hän olikaan.
“JANO TIEDOLLE ON KUNNIOITETTAVA OMINAISUUS, KANSALAINEN. MUTTA KATSO, MITÄ SE TEKI MEILLE. OLEMUKSEMME VÄHENI OLEMATTOMAAN YHDESTÄ VÄÄRÄSTÄ. SAMA JANO JOKA AJAA SINUA, TOI LOPUN IKUISUUKSIA VANHALLE MAHDILLE.”
“Lopun teille?” Ficus halusi ymmärtää. “En ole varma olenko ymmärtänyt lainkaan, kuka olet.”
“MIELESI PETTÄÄ SINUT, KANSALAINEN. VASTAUS ON KAIKKIALLA YMPÄRILLÄSI. VELJIENI TYÖ ON SINULLE JO TUTTUA.”
Lihakasan kommentti vei Ficuksen ajatuksissaan takaisin edellisen kammion sisältöön. Pitkät sormet tiputtamassa orgaanisia kimpaleita sammioihin oli jo pysyvästi palanut tutkijan verkkokalvoille.
“Loiskasvot…” nainen mietti ääneen ja yritti siirtää katseensa jonnekin muualle kuin maassa rahisevaan kuvottavaan raatoon.
“OVAT VAIN SANOJA SALSKEIDEN KUOLEVAISTEN TERÄVISTÄ SUISTA. LIHAN KASVOT OLIVAT PELKKIÄ TYÖKALUJA. KOHTALOMME EI SYNTYNYT NIISTÄ. SE SYNTYI NIIDEN ISÄSTÄ. NIIDEN ÄIDISTÄ. NIIDEN VERESTÄ.”
Pääarkeologi ei millään saanut karun huoneen asukkaan puheita sopimaan siihen kliiniseen kirkkauteen, jossa oli loiskasvot todistanut. Kaksi vierekkäistä huonetta olivat kuin kaksi eri maailmaa. Toisen tarkoituksenmukainen puhtaus kuitenkin kalpeni karun rinnalla.
“Sekö teidät kaatoi? Se josta kasvot olivat peräisin?”
“ME REVIMME JA ME RAATELIMME. ME OTIMME, KUNNES SE OLI MEIDÄN. TARKOITUKSEMME JALO. TEHTÄVÄMME PELASTUS. KUNNES SYKLI MUUTTI MUUTOKSEN MURHEEKSI. MEIDÄN MUKANAMME LANKESI MYÖS KANSAN TOIVO. TEIDÄN TOIVONNE. JÄLJELLE JÄI PELKKÄ TUOMIO.”
Ficus kuunteli ja yritti parhaansa mukaan ymmärtää. Mysteerin myötä oli kadonnut huoli hänen ystävästään ja ymmärrys hänen ympärillään tapahtuvasta. Uteliaassa päässä pyörivät pelkästään muinaisen sanat. Ympäri maailmaa kiven alta kaivetut palaset yrittivät koota itseään, mutta nerokkaasti maakansalaista ohjastavat sanat eivät vielä tahtoneet johdattaa tutkijaa vastausten äärille. Niiden piti vielä testata. Niiden piti löytää vastaus hopeakasvon sisällä ammottavaan aukkoon.
“SINÄ OLET ASTUNUT EPÄONNISTUMISEMME MUISTOMERKILLE. TÄÄLTÄ LÖYDÄT SEKÄ VIIMEISEN TUOMIOMME ETTÄ VELJIEMME NOSTATTAMAN PILKAN MONUMENTIN. HEIDÄN KIILTÄVIEN SEINIENSÄ SISÄLTÄ LÖYTYVÄT MEIDÄN TYÖMME HEDELMÄT. TIETOISESTI TUHLATTUNA JO KÄYVÄN KONEISTON EHOSTUKSEEN.”
“Edellinen kammio…” Ficus alkoi ymmärtää, “ja professorin löytämät koneet. Ne olivat veljienne luomuksia?”
“KONEIDEN RAKENNE ON YKSINKERTAINEN. KUOLEVAISEN RATKOTTAVISSA. KUNNIANHIMOTTOMIA.”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muinaisen ääneen ilmestyi ilmiselvä tunnetila: Inho.
”MUTTA ISÄNNÄSTÄÄN REVITYT KASVOT… SISKONI KUOLIVAT NIIDEN ETEEN ja VELJENI VARASTIVAT NE KYLMISTÄ KOURISTAMME.”
Jos arkeologi olisi katsonut olentoon päin, olisi hän voinut huomioida tummanharmaan, mädäntyneen kouran, joka epätoivoisesti yritti puristua nyrkkiin. Vuosituhansien aikana lahonneet lihakset eivät yritystä kuitenkaan mahdollistaneet.
“Sanoit, että kaatumisenne myötä kaatui myös meidän toivomme”, Ficus makusteli. “Mitä te oikein yrititte? Mitä sinä ja siskosi olitte tekemässä?”
Maassa makaava olento tuntui miettivän vastaustaan. Lyhyt hiljainen hetki havahdutti naisen taas todellisuuteen, ja hetken aikaa hänen sydänalassaan vieraili kammottava ymmärrys siitä, millaiseen tilanteeseen hän oli päätynyt.
“ME LANGETIMME TEIDÄT ENSIMMÄISENÄ TEKONAMME”, olento lopulta myönsi, “ANNOIMME PERINTÖNÄ SEN, MILTÄ PAKENIMME. MUTTA SISKONI TAHTOIVAT PAREMMAN TIEN. TAHTOIVAT KANSAN IRTI SYKLISTÄ. KONEESTA, JOKA TUOMITSI TEIDÄT SINÄ HETKENÄ, KUN SE KÄYNNISTETTIIN.”
Ja sitten, täysin varoittamatta, Ficuksen mieleen ilmestyi toinen ääni. Ja toisin kuin maassa makaavan lihan sanat, tässä uudessa oli vielä henkeä mukana. Sielu paloi vielä jossain kolkassa muinaisten hautausmaata.
“Ensin he loivat koneen omaksi kuvakseen. Ja hetken he katsoivat, että niin oli hyvä.”
Ficus ei olisi kykenyt sanoillaan kuvailemaan sitä kauneutta, joka hänen päässään puhuvan naisen sanoista huokui. Itsevarmasta sävystä huolimatta kuulosti siltä, ettei uusi tulokas osoittanut sanojaan erityisesti kenellekään — kuin ne olisi vain ohjelmoitu tämän puhtaalle äänelleen.
“Ja kaikessa viisaudessaan he päättivät olla puuttumatta luomukseensa. He antoivat sen elää. He antoivat sen kasvaa. Mutta huoli ja pelko nostivat päätään, aivan kuin kuolevaisilla konsanaan.”
Jostain syystä Ficus käänsi katseensa kohti huoneen kattoa, vaikka kuten maassa makaavan olennonkin, kuului naisenkin puhe ainoastaan arkeologin pään sisällä.
“Ja niin he loivat kellon vartioimaan konetta. Ja näin heistä oli tuleva oman luomuksensa tuomion arkkitehtejä.”
Hopeakasvo nielaisi. Heleään ääneen oli ilmestynyt ripaus uhmaa, pieni sirpale vääjäämättömyyttä.
“Ja kello katsoi, että niin oli hyvä.”
Sanottuaan sanansa ääni poistui Ficuksen ajatuksista ja jätti jälkeensä hiljaisuuden, jonka ainoastaan maassa makaavan raadon sanat pystyivät tyydyttävästi täyttämään.
“LAPSEMME SUU LAUSUU TOTUUDEN, KANSALAINEN. SYKLIÄ EI ENÄÄ VOINUT MURTAA. MINÄ JA SISKOMME OLIMME LIIAN MYÖHÄSSÄ. SILTIKIN, VAIKKA AJAN KONSEPTI SAAPUI VAIN ITSEMME MUKANA.”
Aiemmin puhuneen naisen ääni kummitteli yhä Ficuksen mielessä. Hän ei osannut päästää siitä irti. Jokin puhtaanvalkeista lauseista oli vedonnut häneen syvästi.
“Kuka…” arkeologi nielaisi, “kuka hän oikein oli?”
“MEIDÄN PERILLISEMME. PUHDAS VALKOINEN HELMEMME. SALSKEAN KANSAN VIIMEINEN MESSIAS.”
“Hän kuulostaa kauniilta”, Ficus lipsautti. Maakansalainen oli enää hädin tuskin vastuussa omista sanoistaan.
“MUTTA KUOLEVAINEN EI VOI YMMÄRTÄÄ HÄNEN TARKOITUSTAAN. MEIDÄN PERINTÖMME ON TARKOITETTU VAIN NIILLE, JOTKA OVAT KUULLEET TOTUUDEN.”
Olennon sanat rikkoivat euforisen kuplan, jonka pääarkeologi oli ympärilleen luonut. Todellisuudentaju virtasi takaisin Ficukseen kuin joki läpi rikkoutuneen padon. Hän tajusi taas seisovansa syvällä maan alla vailla ystävää, kuuntelemassa hänen ajatuksiinsa tunkeutuneen raadon kryptisiä lausahduksia.
Tämän totuuden mukana saapui myös ensimmäinen särö todellisuuden verhoon. Jokin tilanteessa tuntui epätodelliselta. Rakennetulta. Tarkoituksellisesti taotulta.
“Totuus”, oli kuitenkin se sana, johon Ficus lopulta tarttui. Todellisuuden reunasta vaivoin kiinni pitävä nainen käänsi katseensa mätänevään kasaan jalkojensa juuressa ainoastaan estääkseen itseään lipeämästä takaisin epätodelliseen. “Olet maininnut sen useaan kertaan, mutta en ole lainkaan varma, mihin yrität sillä viitata.”
“SANOINHAN JO, ETTÄ SITÄ EI VOI KUOLEVAINEN YMMÄRTÄÄ.”
Ficus vastasi lainkaan ajattelematta — kerta kaikkiaan ymmärtämättä, millaiset seuraukset hänen seuraavilla sanoillaan tulisi olemaan: “Ja jos olisin kuolematon, sittenkö ymmärtäisin?”
Ja vastaus, joka ei määrittäisi tutkijan kohtaloa, vaan hänen velvollisuutensa.
“KYLLÄ.”
Kaikki tuntui pysähtyneen. Ajatukset tutkijan mielessä juoksivat paikallaan. Aukko hänen olemuksessa oli kalvanut häntä niin pitkään. Kaikki nämä vuodet muinaisissa temppeleissä ja unohdetuissa raunioissa Ficus oli vain haaveillut, että löytäisi etsimänsä. Ainoastaan kuvitellut, että saisi jotain, mikä kykenisi paikkaamaan sen onkalon, joka häntä oli jo niin pitkään kalvanut.
Hänelle ei koskaan ollut selvinnyt, mistä se oli ilmestynyt. Sellainen tutkija oli aina ollut. Aivan kuin hänen menneisyydestään olisi puuttunut iso kimpale jotain tärkeää. Kuin hän olisi unohtanut jotain, millä oli enemmän merkitystä kuin millään muulla koko maailmassa.
Kenties nämä olivat se asia, joka oli lopulta johdattanut hänet kaikkein suurimpien jäljille. Muinaisten ovelle. Ja nyt, viimein, heidän hautaansa.
Ja olento maassa tiesi, että heidän työlleen oli viimein löytynyt jatkaja. TOTUUS ymmärsi, että kaikki mitä hän oli mädässä vankilassaan tarvinnut, oli YSTÄVÄ.
“NIMENI ON TOTUUS. YSTÄVÄNI ON AIKA. KOITTAA PÄIVÄ, JOLLOIN MEITÄ YMMÄRRETÄÄN.”
Muinaisen sanojen ympärille oli ilmestynyt kaiku. Ficus vilkaisi ällistyneenä lattialle, jossa harmaan kallon pystyloven välistä oli kuulunut ääntä. Lihan lapsi oli puhunut omalla suullaan. Tyhjässä huoneessa kimpoilevat sanat syöpyivät tutkijan muistiin. Muinaisen olijan tila ei kuitenkaan antanut myöten jatkaa. Seuraavat sanat kuuluivat jälleen vain telepaattista yhteyttä pitkin.
“KANSALAINEN… EI, YSTÄVÄ”, ääni korjasi, “OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”
“Sanasi ovat suuria, mutta tajuntani kapea”, Ficus myönsi, mutta tiesi myös tulleensa jo liian pitkälle perääntyäkseen. “Sinäkö minua opastaisit? En… en minä vieläkään koe ymmärtäväni tarkoitustasi.”
“VASTINEEKSI LUPAUKSESTASI JATKAA KESKEN JÄÄNYTTÄ TYÖTÄMME MINÄ TÄYTÄN AUKON RINNASTASI. ANNAN SINULLE SEN, MITÄ OLET ELÄMÄSI ETSINYT.”
“Ja miten se tapahtuisi?” Ficus kysyi vilpittömästi. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.
“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT OIKEUTESI JA ANSAINNUT SIUNAUKSENI.”
“Totuuden mistä?”
“KAIKESTA”, kaikuivat totuuden sanat jälleen ja silloin Ficuksen eteen materialisoitui mahdottomuus. Metrejä arkeologia pidempi orgaaninen ilmentymä oli noussut seisomaan, kuin näkymättömät narut olisivat äkisti tempaissut sen pystyyn. Lihan keskeltä pilkottavat moottorit ja servot olivat alkaneet hiljaisesti hyristä. Kasvoton katse seurasi pientä tutkijaa korkeuksista. Tumma savu olennon takana muodosti siipien muotoisen siluetin. Tummanharmaa kämmen ojentui kohti naista. Se tahtoi koskettaa, kohdata sen aukon, jonka muinaisten unohtama totuus tahtoi niin kovasti täyttää.
“OTA VASTAAN OLEMUKSEMME JA NÄE KUTEN ME NÄEMME. YMMÄRRÄ, JOTTA TYÖMME EI VÄHENISI SAMOIKSI TUHKIKSI, JOIHIN VELJEMME MAAILMANNE JO TUOMITSIVAT.”
Normaalisti Ficus ei olisi liikahtanutkaan. Pelko ja ymmärryksen puute olisivat jumiuttaneet hänet lopullisesti paikalleen, ellei toinen ääni hänen päässään olisi rohkaissut häntä. Tarjonnut lämmön, joka antoi hänelle voimaa ottaa askeleen eteenpäin.
“Ole minulle se sisko, joka toisilla jo on, tutkija. Ole minulle se seppä, jota minulle ei koskaan suotu.”
Ja kun lihan lähettilään kämmen viimein kosketti Ficuksen hopeista naamiota, tutkija viimein ymmärsi, mitä olento oli totuudellaan tarkoittanut. Maailmankaikkeus avautui maakansalaisen kallossa.
Se ei ollut välähdys aavikon yläpuolella leimahtavasta titaanista, joka Ficuksen lohduttomaan todellisuuteen havahdutti. Eikä vilkaisu kylien halki marssivaan Hiljaiseseen Kuolemaan. Se ei myöskään ollut kultainen naamio valkoisella jalustalla, joka kauan sitten oli tervehtinyt saleihinsa astuneita. Yksikään suurista virheistä ei riittänyt lopulliseksi syylliseksi.
Sillä totuus ei ollut mitään konkreettista. Kaiken tämän aikaa se oli ollut vain tunne, jota Ficus ei koskaan ennen ollut antanut itsensä tuntea. Se oli ymmärrys siitä, ettei taivas hänen yläpuolellaan ollutkaan todellinen. Se oli kammottava tuntemus siitä, ettei ainoallakaan teolla ollut merkitystä. Se oli sitä, että jokainen sana ja jokainen teko johtaisi ennalta määrättyyn lopputulokseen. Totuus oli sitä, että näki koneiston kellotaulun takaa. Vääjäämättömän tikityksen kohti muinaisten ikiaikaista määräystä.
Ficuksen silmät olisivat tahtoneet palaa pois hänen päästään. Hänen kätensä hapusivat pakonomaisesti hänen päälaelleen. Tutkija yritti epätoivoisesti estää itseään repimästä kalloaan halki paljain käsin. Kipu ja raivo eivät kuitenkaan olleet fyysistä. Ne olivat pelkkä oire siitä lohduttomasta vääjäämättömyydestä, jonka TOTUUS oli hänelle lahjoittanut.
Kaiken keskellä soi vain pieni pala toivoa. Yksi ääni, jonka olemassaolo lupasi vapauden Muinaisten kamalista virheistä. Yksi puhtaanvalkea olemus, joka kauan sitten oli kaatunut ja kaipasi nyt vain kaltaistaan.
“SINUN TULEE TAVATA HÄNET. YMMÄRRÄ JA AUTA HÄNTÄ. SILLÄ HÄN ON VIIMEINEN, JOLLA ON VOIMAA JATKAA.”
Ääni Ficuksen päässä ohjasi tätä kääntymään ympäri. Huoneen päädyssä sijaitseva metallinen ovi alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta. Ja vaikkei tutkija oikeasti tiennyt, mitä sen takana odottaisi, oli hänellä yksi valistunut arvaus. Äärimmäisen toiveikas sellainen.
Hopeakasvo asteli pois häntä tyhjällä katseellaan seuraavan olennon läheisyydestä ja osoitti taskuvalonsa muutaman askeleen päässä odottavaan oveen. Tällä kertaa se oli hieman raollaan, vaikka Ficus oli varma, että se oli ollut visusti kiinni silloin, kun hän edellisellä kerralla oli sitä vilkaissut.
Hento töytäisy sai tarpeettoman raskaan oven väistymään merkillisen helposti tutkijan tieltä. Paksu metalli oli peittänyt takaansa tulvivan sokaisevan valon. Ficus joutui peittämään silmänsä hetkeksi, kunnes tottui pimeyden korvanneeseen loimuun.
Ja se, mitä Ficus näki, piirtyi ikuisesti hänen mieleensä kauneimpana asiana, mikä hänellä eläessään oli kunnia todistaa.
Huoneen sisällä odotti koko maailmankaikkeus. Jokainen tähti ja planeetta, jonka pystyi kuvittelemaan. Kaikki avaruuden loputtomat ja kauniit värit. Koko se todellisuus, joka odotti viisisakaraisen tähden toisella puolella.
Ja kaiken keskellä kellui hän, joka oli kaikista kaunein. Valkoinen kuningatar valtakuntansa keskellä. Puhtaus kunniallisen galaktisen kaaoksen keskellä.
”Tervetuloa, Ficus”, Valkoisen ääni tervehti tutkijaa, ”tervetuloa todellisuuteen.”
Tieteilijä ei koskaan aiemmin ollut tuntenut itseään niin pieneksi tai nöyräksi. Hänen edessään hitaasti kiertävät tähtijärjestelmät ja muut kosmiset kappaleet kääntyivät tasaiseen tahtiin lukuisten hammasrattaiden raksutuksen säestämänä.
”Hammasrattaiden raksutus…” Ficus toisti hiljaa itselleen. Näky oli miltei täysin lumonnut tutkijan siitäkin huolimatta, että hänen mielensä yritti yhä toipua ryöpystä, joka hänen tajuntaansa oli vain hetki sitten pommitettu.
Kunnes hänen edessään aukeavan universumin suuruus alkoi käydä liian vaikuttavaksi. Ajatus iski Ficuksen rintaan niin kovaa, että hänen piti erikseen pysähtyä hengittämään. Ajatukset kosmoksen kauneudesta vaihtuivat nopeasti olemassaolon merkityksettömyyteen. Tutkija kykeni tuntemaan oman häviävän pienuutensa galaktisessa mittakaavassa.
Hätä nousi arkeologin kasvoille, ja turvakseen hän käänsi katseensa kohti kaiken keskellä leijuvaa Valkoista. Se osoittautui välittömästi virheeksi, sillä nyt tutkija kykenikin kurkistamaan eteensä nostetun kuvitteellisen verhon taakse.
Kaikkein kauneimmaksi kuvitellun kuningattaren kasvoissa ei ollutkaan mitään järkeä. Ne olivat täysin väärät. Uhmasivat kaikkea sitä, mitä Ficus luuli ymmärtävänsä. Hätääntyneenä hän yritti irrottaa katseensa Valkoisesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Kaikki arkeologin kokema tulvi hänen päähänsä yhtenä kaoottisena kokonaisuutena.
”Olet alkanut ymmärtää”, Valkoinen lausui syvä murhe äänessään. ”Revi verho alas, Ficus. Ymmärrä, mitä TOTUUS sinulle näytti.”
Ja tutkijan kalloon sattui jälleen, vaikka hän sen hetki sitten oli jo miltei unohtanut. Oliko kauniin kalpea pyyhkinyt pahan pois läsnäolollaan tarkoituksella?
Se jomotus, joka yhäkään ei ollut fyysistä, sai Ficuksen kädet jälleen nousemaan hänen kallolleen. Jos hän vääntäisi leukaansa alas ja työntäisi päälakeaan taaksepäin, kenties hän saisi väännettyä päänsä halki. Ehkä kipu poistuisi aivojen jättäessä hänen kallonsa taakseen.
“Kaikki mitä täällä näet on vain osa ensimmäistä valhetta. Sinun täytyy nähdä sen lävitse, Ficus.”
Valkoisen sanat eivät merkinneet paljoa siinä pimeässä kylmyydessä, jonka kouriin tutkijan mieli oli joutunut. Sanat hädin tuskin läpäisivät kosmista vääjäämättömyyttä. Silmät tuskasta kiinni muurautuneena arkeologi heittelehti puolelta toiselle.
“Kolo rinnassasi”, Valkoinen jatkoi, “minä näen sen. Minä tunnen sen.”
Ja niin tunsi Ficuskin. Oli aina tuntenut.
Moni oli hänelle kertonut, kuinka oli aivan luonnollista unohtaa. Kansalainen eli pitkään, eikä kaikkea voinut pitää ikuisesti mielessään. Mutta Ficus tiesi, että tämä ei ollut sama asia.
Koko hänen elämänsä, läpi hänen jokaisen hetkensä ja päätöksensä hänen rinnassaan oli kalvanut vääränlainen unohdus. Kuin jotain olisi keinotekoisesti revitty irti hänen mielestään. Kuin jokin olisi pakottanut hänet unohtamaan.
“Täytä se, Ficus. Täytä tyhjä totuudella”, Valkoiset sanat rohkaisivat vielä kerran. Ja kivusta huolimatta Ficus kokosi kaiken voimansa ja lujuutensa rippeet.
Ja avasi silmänsä.
Huone, jossa Ficus silmiään raotti, oli suurin piirtein samankokoinen kuin kammio, josta arkeologi oli tutkimusretkensä aloittanutkin. Valaistukseltaan se ei ollut lähellekään yhtä kirkas, mutta tarpeeksi niin, ettei Ficus tarvinnut kannettavaa valonlähdettä nähdäkseen eteensä. Huone ei myöskään ollut samalla tapaa huoliteltu kuin ylempänä raunioissa sijaitseva. Tärkein havainto tilasta oli kuitenkin se, ettei tila millään tapaa muistuttanut sitä kosmisuutta, mihin Ficus oli hetki sitten luullut astuneensa.
Ensimmäinen asia hänen edessään oli puinen työtaso, joka oli suurimmaksi osaksi puhdistettu kaikesta ylimääräisestä. Ainoa asia sen päällä oli musta salkku, joka tyyliltään ei tuntunut lainkaan kuuluvan edellisten kammioiden sisältöön. Oli ilmiselvää, että sen oli tehnyt joku muu kuin ne, joiden vastuulla kammion olemassaolo lepäsi.
Poikittain keskelle huonetta jätetyn pöydän takana alkoivat kuitenkin ne asiat, jotka todella kiinnittivät tutkijan huomion. Huoneessa oli seiniin puoliksi upotettuna seitsemän kirkkaalla nesteellä täytettyä lasista tankkia. Heikosti valaistujen säiliöiden sisällä oli erikoisia muotoja, jotka kuitenkin osittain hämärtyvät tankkien sisäpuolien pohjista purkautuviin kuplavanoihin.
Ainoastaan huoneen keskelle näkyvyyttä suovat kattovalot eivät antaneet Ficukselle tarpeeksi, että tämä olisi todella tunnistanut, mitä huoneessa säilytettiin. Edellisessä tilassa verestävä olemus veti syvään henkeä ja antoi itsensä käskyttää muinaisia mekanismeja. Uudet valot syttyivät huoneeseen lasisten kupujen taakse, ja salaisuudet viimein poistuivat hämärästään.
Ficuksen vasemmalla puolella, kolmessa ensimmäisessä tankissa, odotti jotain kuollutta. Pitkäraajaisien, panssaroitujen olentojen kaikki orgaaninen materia oli hajonnut tankin pohjalle jo vuosituhansia sitten. Jäljellä olivat ainoastaan metalliset tukirangat ja mitä merkillisimmät kallot. Suurten, taaksepäin kaarevien muotojen etuosasta työntyi esiin rivistö pitkiä hampaita. Silmäkuoppia olennoilla ei edes ollut — niiden näköaisti oli perustunut johonkin aivan muuhun.
Lihan lähettiläs olisi voinut kertoa niistä tuhat tarinaa, mutta se, mitä luurangot joskus olivat olleet, ei ollut suuren kontekstin kannalta tärkeää. Se, mitä huoneen oikean laidan tankeissa odotti, sen sijaan oli. Eikä Ficuksenkaan tarvinnut tällä kertaa pohtia näkemäänsä.
Merkillisen hyvin säilyneiden idän asukkaiden elottomat ruumiit kelluivat rauhallisesti kirkkaiden sammioiden sisällä. Panssareistaan riisuttujen selakhien kasvoille oli asetettu pohjoisen Aerin asukkaille tyypilliset naamiot, ja niiden suuaukoista irvistävät terävät hampaat kiilsivät yhä. Solakoissa ruumiissa ei näkynyt jälkiä väkivallasta. Ficus ei osannut lainkaan päätellä, miten ne olivat päätyneet Suuren Kaupungin syvyyksiin. Huoneen perällä odottava viimeinen asukas tarjosi ainoastaan kaukaisia vihjeitä ratkaisuun.
Kädet sivuillaan hennosti levitoiden Valkoinen katsoi, kuinka matoran asteli varovaisin askelin tämän huoneen perällä kuplivan säiliön eteen. Valkoisen massan peittämän olennon ruumis oli rakenteeltaan hyvin siro. Kevytrakenteisuus jäi kuitenkin laihaksi huomioksi, kun Ficus keskittyi tankin asukin kasvoihin jo toista kertaa kohtaamisen aikana. Tällä kertaa, tosin, ilman valheen verhoa silmiensä edessä.
Joskus kauan sitten naisen kalloa oli varmasti peittänyt jonkin sortin naamio, mutta siinä vaiheessa, kun terävät hammasrivit olivat alkaneet kasvaa holtittomasti, räjähdysmäisesti levinneet leukaperät olivat tuhonneet kaiken ylimääräisen ympäriltään. Olentoa peittävä valkoinen massa valtasi hitaasti alaa kaikkialta hirviömäisen kidan ympäriltä. Naisen kallon silmäaukot olivat jo miltei kokonaan muurautuneet umpeen. Ainoastaan pienet viirut muistuttivat paikasta, jossa näköelimet olivat joskus olleet.
Ja vaikka naisen karmaiseva muuntautumisprosessi näytti edelleen olevan puolitiessä, oli hän silti viettänyt aikaa tässä kammiossa jo aivan liikaa. Valkoinen nytkähti nesteessään hienovaraisesti osoittaakseen Ficukselle olevansa tietoinen tämän läsnäolosta.
“Nyt sinä näet, Ficus”, hän aloitti. Ja vaikka tutkija tunnisti äänen samaksi kuin aiemminkin, oli sen kauni sävy saanut toverikseen haikeuden. “Näet totuuden. Kuulet sen, tunnet sen…”
“Kuka sinä olet?” matoran sai viimein kysytyksi. Kaiken kokemansa jälkeen yksinkertaiset esittelyt olivat yhä asia, johon matoran keskustelussa turvautui.
“Se, mitä ystäväni sinulle näytti, on korjattavissa, Ficus”, Valkoinen jätti huomiotta tutkijan kysymyksen. “Mutta he jättivät minut yksin. He eivät antaneet minulle siskoa niin kuin toisille.”
“Minä en ymmärrä”, Ficus takelteli, mutta Valkoinen ei antanut tutkijalle enää sijaa epätietoisuuteen. Valkoiset hammasrivit tankin sisällä kääntyivät verkkaiseen hymyyn.
“Olen varma, että ymmärrät. Olet nähnyt sen kaiken.”
Eikä Valkoinen puhunut ainoastaan huoneen muista tankeista ja niiden asukkaista. Ei myöskään loiskasvojen huoneen sisällöstä, jossa Ficus vielä vähän aikaa sitten oli innoissaan kahlannut läpi muinaisen tieteen.
Ymmärrys vei Ficuksen paljon kauemmaksi: Totuuden sanat veljistä ja sisarista, tähtikartat valkoisen olemuksen ympärillä. Ymmärrykseen sisältyivät ne kaikki. Lopulta TOTUUS oli vain yksi osa sitä, minkä Ficus näki maailmankaikkeutena.
Viimeiseksi matoranin hopeiset kasvot jäivät tuijottamaan taas huoneen kolmea ensimmäistä tankkia ja niiden sisällä vellovia luurankoja. Siinä hän näki ensimmäiset. Hän näki niiden hiljaisen kuoleman.
Hän muisti toiset. Loiskasvot ja niiden mekaaniset alustat. Ficus näki niiden tarkoituksen. Ne olivat lähellä totuutta.
Ja edessään, yksin kelluvassa Valkoisessa, hän näki kolmannen. Ja hän ymmärsi, että siltä puuttui jotain, mikä kaikilla muilla oli. Mutta tärkeää ei ollut se, mikä Valkoinen oli. Tärkeää oli ainoastaan miksi, ja senkin Ficus viimein ymmärsi. Ja Valkoinen tiesi, että hän ymmärsi. Oli tiennyt jo kauan aikaa sitten. Sillä totuuden mukana muinaiset olivat jättäneet tälle lahjan laskea tulevan.
”Joten, Ficus”, Valkoinen kutsui tutkijaa jälleen kerran nimeltä, ”autatko minua? Etsitkö minullekin siskon, jotta voimme korjata virheet?”
”Viekö se kivun pois?” uupunut tutkija inahti toiveikkaana. ”Jos korjaamme virheet, niin muuttuvatko asiat paremmaksi?”
Ja syvällä runnellussa ruumiissaan Valkoinen huokaisi helpotuksesta. ”Me rikomme syklin, murramme koneen. Langetamme luojan päälle sen tuomion, jonka hän tarkoitti meille.”
Hetken aikaa hopeiset kasvot uskalsivat tuijottaa valkoisia runneltuja. Ja tyhjyys valkoisilta kasvoilta tuijotti takaisin.
”Ja sitten me voimme viimein nukkua rauhassa.”
Ja kun Ficus viimein muisti, kuinka hänen jalkansa toimivat, lähti hän kuin huumattuna kävelemään ulos Valkoisen kammiosta. Luurankojen tyhjät kallot tuntuivat seuraavan matoranin hidasta askellusta takaisin suurempaan halliin. Metallinen ovi väistyi jälleen kuin itsestään hänen edestään. Muinainen taika oli suonut tutkijalle vielä pienen hetken rauhaa. Vasta vilkaisu matoranin paluuta odottavan lihan lähettilään suuntaan herätti Ficuksen päässä kysymyksen, jonka perässä hän alunperin oli raunioihin laskeutunut.
”N-n-nace? Missä Nace oikein on?”
Mutta verinen humanoidi maassa ei vastannut. Tällä kertaa myös kammiossaan vellova Valkoinen pysyi hiljaa. Kumpikaan ei tohtinut vastata. Arkeologin kasvoja peitti vielä yksi sakea verho.
Tutkijan sydänalasta riipaisi jälleen. Valkoisen rauhoittavista sanoista huolimatta nainen koki syvintä mahdollista pelkoa ystävänsä puolesta. Kaiken kokemansa hulluuden jälkeen Ficus ei enää osannut toivoa, että kaikki olisi kunnossa.
Liha sykki lattialla tasaiseen tahtiin. Ja jos Ficus olisi vain hetkiä aikaisemmin kunnolla kuunnellut Valkoisen olemuksesta kaikuvaa hammasrattaiden rahinaa, olisi hän myös huomannut, että veri kohisi siinä täsmälleen samassa tahdissa.
”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” Ficus hyperventiloi. Hänen ympärilleen hitaasti rakennettu kupla oli puhkeamaisillaan. Nacen myötä tutkijan päähän tulvivat jälleen maalliset ajatukset. Muistot arjesta ja sen uskomattomasta tavallisuudesta. Ja sitä vasten asettuivat kontrastiin kaikki ne asiat, jotka hänet viimeisen puolen tunnin aikana oli kirottu ymmärtämään.
Kunnes kaikkein karmaisevin ajatus heräsi tutkijan päässä.
Muutamalla ripeällä juoksuaskeleella arkeologi ryntäsi takaisin Valkoisen kammioon havaitakseen vain, että se näytti täsmälleen siltä, kuin sen kuuluikin. Puinen pöytä, salkku, selakhit, luurangot ja kaunis Valkoinen, kaikki paikallaan. Mutta hopeakasvo ymmärsi, ettei hän sitä niin ollut nähnyt huoneeseen ensi kertaa astuessaan. Hänen piti yrittää sitä uudestaan. Avata silmänsä vielä kerran.
Sillä matoran oli aliarvioinut ensimmäisen valheen voiman. Hän näki yhä, mitä jokin paljon häntä voimakkaampi oli määrännyt. Todellisuus hänen edessään oli niin totaalisen ennalta määrättyä, ettei hän voinut luottaa enää omiin aisteihinsa.
Ja niin muinaisten kaivaja avasi taas silmänsä. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerta suurempi huoneista näytti samalta. Muinainen kone pumppuineen hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen. Maassa makaava Totuus puristi yhä sydänkiveä, jonka Ficus oli aikaisemman keskustelun aikana päästänyt lipeämään käsistään.
Paitsi eihän se ennen puristanut…
“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, oli vanha ääni lausunut. Mutta siinä se nyt oli. Tiukasti puristuneena muinaisen verisen kouran sisällä.
Paitsi, ettei mitään muinaista koskaan ollutkaan.
Maassa, omassa veressään makaavan Nacen kourassa oli hänen oma sydänkivensä. Yhdellä riuhtaisulla hän oli onnistunut poistamaan sen itsestään. Hurmio, joka toan oli tekoonsa ajanut, oli myöhemmin kadonnut hänen kehonsa veren mukana.
Lihakasa seinässä, josta Ficus oli todistanut ystävänsä uutta syntymää, loisti poissaolollaan. Järkyttynyt ilme Nacen violetilla naamiolla oli piirtynyt sille lopullisesti. Ikuisiksi ajoiksi. Siitäkin huolimatta, että jokin mahdottomuus piti toaa yhä hengissä.
Silloin Ficuksen polvet viimein pettivät. Omia nesteitään kurlaavan Nacen tiukka ote omasta sydämestään esti matorania tekemästä asialle mitään. Valkoisen rakentama pilvilinna luhistui lopullisesti hopeakasvoisen matoranin alta.
Apua hysteerisesti huutava nainen menettäisi kymmenen minuutin yhtäjaksoisen kirkumisen jälkeen viimein tajuntansa, ja kestäisi vielä kokonaiset kaksi tuntia, ennen kuin suuren kaupungin pinnalta lähetettäisiin joku etsimään kadonneita arkeologeja.
Ja kun heidät viimein löydettäisiin, olisi metallinen ovi tiiviisti suljettuna ja viranomaisten käsissä vain tutkija, joka ei lakkaisi kirkumasta kauhusta kuukausiin, sekä tämän toveri, joka selittämättömästi jatkaisi elämää sielutta, sydän omiin kouriinsa murskattuna. Näin oli Valkoinen sen jo kauan sitten nähnyt.
Toisin, kuin kumpikaan arkeologeista, jotka eivät olleet saapuessaan nähneet sitä äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä oli pyörinyt jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen.
Koska mitään kultaista esinettä ei ollut koskaan ollutkaan. Oli ainoastaan kallo. Kuolleet kasvot muistuttamassa ainoasta totuudesta, jolla näissä kammioissa oli väliä.
Ja se totuus kertoi pelosta. Ainoasta todellisesta pelosta.
Jumalan pelosta.
Nolla
Yksihuoneisen asunnon verhoja ei ollut avattu viikkokausiin — mikä itsessään ei ollut poikkeuksellista. Suurin osa kansalaisista halusi välttyä Ga-Metrun epätavallisen kuuman kesän aiheuttamilta auringonpistoksilta. Ficuksen asunto oli pimeänä päiväsaikaan lähinnä hänen täydellisesti käsiin hajonneen unirytminsä vuoksi. Keskipäivän aurinko oli korkeimmillaan, ja arkeologi oli pyörinyt sängyssään jo toista tuntia vailla unta.
Kolmisen kuukautta oli kulunut siitä, kun ensiapuryhmä oli kantanut kaiken järjen vastaisesti yhä hengissä olevan Nacen ylös kaivannoilta. Ensimmäiset viikot sen jälkeen, kun Ficus itse oli päästetty osastolta kotiin, oli hän vieraillut miltei päivittäin teho-osastolla makaavan ystävänsä luona. Toisen kuukauden aikana vierailuja oli ollut enää kolme. Kuluvan kuukauden aikana Ficus oli enää hädin tuskin poistunut asunnostaan.
Lopulta nainen potkaisi jalkojensa päällä lepäävän viltin turhautuneena syrjään ja ponkaisi pystyyn. Molemmin käsin Ficus hieroi väsyneitä kasvojaan mutta lähti vaeltelemaan pitkin asuntoaan siitäkin huolimatta, että jalkeilla pysyminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Huonekasvit matoranin ikkunalaudalla odottivat kastelijaansa. Hopeakasvoinen tutkija tiesi, että hänen oli jo viikkoja pitänyt antaa niille lisää vettä. Siitäkään huolimatta hän ei ryhtynyt toimiin. Ei niin vähäpätöisessä asiassa kuin kasvien kastelemisessa eikä myöskään tärkeämmissä, kuten Nacen luovutuspäätöksen allekirjoittamisessa.
Aft-Amanan leimoin varustettu kirjekuori oli odottanut avaamattomana Ficuksen pöydällä ensin kokonaisen viikon. Matoran oli arvannut sen sisällön välittömästi nähtyään sen tipahtaneen postiluukustaan. Päiviä allekirjoituksen eräpäivään oli jäljellä kolme. Ficus toivoi, että lykkäämällä velvollisuuttaan hän saisi muutaman päivän, jolloin hänen ei tarvitsisi murehtia aiheesta.
Mutta todellisuudessa hän murehti kaikesta. Jokaisesta pienestä asiasta niin hänen arkisessa elämässään kuin kaikesta siitä karmeasta, mihin tulevaisuus häntä vielä tulisi kutsumaan. Ja vaikka Ficus oli vapautettu työtehtävistään välittömästi kohtalokkaan syvyyksissä vietetyn päivän jälkeen, tuntui tutkijasta siltä, että hänen päivittäinen aikansa oli ainoastaan vähenemään päin.
Maakansalainen rojahti työtuoliinsa ja vajosi tuijottamaan pöytänsä reunalle kasautunutta postia. Eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sille mitään.
Kivistävä tunne Ficuksen rinnassa tuntui taas salpaavan hänen hengityksensä. Kaikki hänen kamalimmat ajatuksensa vierailivat taas hänen tajunnassaan. Ilman mitään syytä tai minkäänlaista laukaisevaa tekijää matoranin täytyi jälleen keskittyä pelkkään hengittämiseen.
Nainen ei ymmärtänyt enää itseään. Hän oli aina pitänyt itseään liiankin kovana maailman kolhuille eikä mikään tätä ennen ollut saanut häntä pysyvästi pois tolaltaan. Oikeastaan menneen Ficuksen murheista yleisin oli ollut hänen pelkonsa siitä, että hän olisi liiankin empatiakyvytön.
Mutta Totuuden jälkeen kaikki oli muuttunut. Nyt hän havaitsi menettäneensä tarmonsa kaikkeen. Pienetkin asiat tuntuivat synkistävän hänen mielensä. Muutaman kerran Ficus oli havahtunut yöllä kamalaan tunteeseen, jonka myötä hän olisi vain halunnut lopettaa olemassaolonsa.
Ei hän olisi kyennyt tekemään itselleen mitään lopullista; järjen ja logiikan naisena hän ymmärsi sen. Mutta juuri siitä syystä hän oli alkanut pelätä omaa mieltään entistäkin enemmän. Hän ei enää tunnistanut itseään Ficukseksi —hänestä oli tullut jotain ikävämpää.
Matoranin hiljaisiin päiviin oli sisältynyt lohtua tasan yhdellä tavalla. Aina alkuyöstä, kun Metru Nuin kaduilla oli hiljaista eivätkä piirikuntien vartijatkaan vielä partioineet, Ficus livahti läheisen pikkusillan kautta kulkevaa putkiverkkoa pitkin Ta-Metrun puolelle, mistä matoran oli viimeisillä rahoillaan ostanut itselleen varaston.
Siellä, kuplivassa tankissaan kelluva valkoinen nainen nukkui sikeää untaan. Ja vaikka neidon karmaisevissa kasvoissa ei ollut mitään perinteistä silmää miellyttävää, koki Ficus tämän läsnäolon ainoaksi rauhoittavaksi asiaksi elämässään.
Eivät hänen oloonsa vaikuttaneet Valkoisen antamat lupaukset eivätkä tämän syvyyksissä lausumat sanatkaan. Tutkijaa helpotti näyssä pelkkä tieto siitä, ettei yksinäisyyttään itkenyt olento enää levännyt vailla seuraa. Ja vaikka edeltävät viikot olivat osoittaneet, että Ficus hädin tuskin kykeni enää pitämään huolta itsestään, hän tunsi silti hyvän olon pilkahduksen ajatellessaan, että hän kuitenkin pystyisi huolehtimaan jostakusta muusta.
Ajatus siitä, että ensi yönä hän voisi taas karata varastoonsa piilotetun neidon luokse, sai Ficuksen hengityksen taas tasaantumaan. Pahasti univelkaantunut matoran havaitsi hetken olevan sopiva asuntonsa siivoamiselle. Tarpeeksi monen valvotun tunnin jälkeen Ficuksen tuotteliaisuus jostain syystä löysi aivan uuden vaihteen. Valveilla vietetty aika oli sama käyttää edes jokseenkin hyödyllisesti, vaikka hän samalla välttelikin polttavimpia velvollisuuksiaan.
Siivottu asunto loi kuitenkin erinomaisen illuusion siitä, että hän oli saanut jotain aikaan. Kotitöiden parissa vietettyjen päivien jälkeen Ficus kykeni yleensä nukkumaan ainakin hetken.
Parikymmentä minuuttia tasoiltaan löytyviä tavaroita järjesteltyään matoran tarttui itsensäkostuttavaan pyyhkimeen ja alkoi järjestelmällisesti hankkiutua eroon kaikkein ilmiselvimmästä pölystä. Korkeimpien hyllyjen päälle Ficus ei edes kurotellut sillä hän tiesi varsin hyvin laiminlyöneensä niiden puhdistamista jo vuosien ajan, eikä ajatus niin paksuista pölymatoista innostanut häntä lainkaan.
Oli jo alkuilta, kun arkeologi lopulta päätti olevansa valmis. Tarpeettomimmat irtoesineet oli survottu kaappeihin piiloon, tiskit oli tiskattu ja roskat odottivat viemistään asunnon ulko-ovella. Tässä vaiheessa Ficus oli käytännössä valvonut jo kolmannen vuorokautensa puolelle ja touhutessaan ylittänyt reippaasti tavanomaisen väsymyksen rajat. Oli jo yksi ja sama yrittää valvoa siihen asti, mikä kaupungissa perinteisesti koettiin ajaksi mennä nukkumaan. Ja vaikka normaali unirytmi selviäisikin Ficuksen kourissa korkeintaan pari päivää, tuntui kuluva päivä silti sopivalta sellaisen hetkelliseenkin tavoittelemiseen.
Nukkumisen jalo tavoite oli lopulta yksi niistä syistä, miksi Ficus lopulta päätti tehdä varastoreissunsa jo ennen aurinkojen laskeutumista. Onu-matoranin täytyi tehdä vakavan valvomisen virhe aina silloin tällöin, jotta hän edes hetkeksi oppisi varjelemaan päivärytmiään. Juuri nyt hän osasi ennustaa tulevan illan väsyneisyytensä ja päätti lähteä jo talsimaan kohti Ta-Metrun rajalle johtavia putkistoja. Roskapussinsa hän unohti tyystin. Ajatuksiinsa uppoutunut matoran ehti kävellä ainakin kolmen kerrostalokorttelin halki, ennen kuin tajusi unohduksensa, mutta siinä vaiheessa oli jo liian vaivalloista kääntyä takaisin. Määrätietoisin askelin Hän kipusi korkeat portaat Ga-Metrun putkiverkoston H-asemalle ja istui metalliselle penkille laiturin reunalle.
Kaksi Ficuksen mielestä sietämättömän lujalla äänellä keskustelevaa le-matorania päivitteli sivummalla Ga-Metrun poikkeuksellista ilmastoa. Mahikikasvoinen mies oli vahvasti sitä mieltä, ettei näin pohjoisessa kuuluisi olla yhtä lämmintä kuin etelässä. Ficus hieroi väsyneitä silmiään ja vilkaisi keskustelun innoittamana taivaalle, jossa kaksoisauringot paistoivat vielä kellonaikaan nähden poikkeuksellisen korkealla. Kuuma ilma oli kuitenkin selvästi verottanut iltaliikkujien määrää, mikä sopi Ficukselle erinomaisesti. Hän matkusti mieluiten väljästi ja suurempia ruuhkia vältellen.
Kaiuttimista kuuluva kilahdus kertoi Ficukselle, että seuraava kanisteri oli hetken päästä saapumassa asemalle. Nainen nousi pystyyn ja asteli tottuneesti aivan laiturin reunalle siihen kohtaan, johon kulkuneuvo perinteisesti pysähtyi. Ei kestänyt montaakaan hetkeä, kun metallinen sylinteri hidasti täsmälleen hänen eteensä ja avasi juuri matoraninmentävän luukun sivuunsa. Ficus astui ilmakalvon lävitse sukkulaan vain havaitakseen, että se oli tyhjä. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä hänen ei lainkaan tehnyt mieli joutua väkinäiseen juttutuokioon yli-innokkaiden kanssamatkustajien kanssa.
Ovi sulkeutui noin minuutin päästä siitä, kun Ficus oli astunut sisään ja istunut paikalleen. Edes laiturilla pölöttävät le-matoranit eivät astuneet kanisteriin, vaan matka kohti Ta-Metrua alkoi kera yhden ainoan matkustajan. Väenpuutos ei näin arki-iltana ollut kuitenkaan aivan ennenkuulumatonta. Suurin osa matkustajista koostui Ga-Metrulaisista opiskelijoista, joista vastuullisimmat lienivät jo asunnoillaan valmistautumassa yöpuulle.
Ikkunattomassa kanisterissa menopelin kärkeen sijoitetulta leditaululta Ficus seurasi tiiviisti, kuinka asemat vilisivät hänen ohitseen. Pysähdyspaikkoja ennen Ficuksen määränpäätä oli tällä vuorolla ainoastaan yksi, eikä sieltäkään noussut kyytiin ainuttakaan uutta matkustajaa, vaikka asemalta kuuluikin tasaista puheensorinaa sen hetken, kun pysähdyksissä olleen kanisterin ovi pysyi avonaisena.
Loppumatkan ajan hopeisen Volitakin takainen mieli kykeni hetkellisesti käymään läpi arkisiakin aiheita. Jossakin vaiheessa Ficuksen täytyisi löytää uusi työpaikka. Sillä vaikka hänen mielensä oli tutkimuksissa todettu liian järkkyneeksi vakituisiin työtehtäviin, hän tiesi itse tulevansa hulluksi, jos ei pian saisi tekemistä päiviinsä. Hän tarvitsi jotain, joka aktiivisesti pitäisi hänen ajatuksensa poissa niistä kamalista asioista, joita hän oli luvannut Valkoiselle tehdä.
Kanisteri hidasti taas vauhtiaan, ja matoran havaitsi saapuvansa Ta-Metrun L-pysäkille. Määrätietoisin askelin hän marssi ulos sylinteristä välittömästi oven auettua ja otti suunnakseen edessään siintävän valtavan tehdasalueen länsireunan.
Metallinen arkkitehtuuri muuttui hiljalleen kiviseksi, kun Ficus siirtyi Metrun vanhankaupungin puolelle. Suurimmaksi osaksi juuri varastotiloiksi aikojen saatossa muuttunut kaupunginosa sisälsi monen silmissä paljon sellaista hurmaavuutta, mitä Metru Nuin uudemmissa rakennuksissa ei enää ollut. Ficus ei koskaan ollut edes pysähtynyt miettimään asiaa. Nytkin häntä kiinnostivat ainoastaan rautaiset raskaat ovet sen pitkän ja tiilisen rakennuksen puolivälissä, johon ainoastaan hänen avaimensa sopi.
Auringonvalo valaisi varastotilan sisällön vain niiksi muutamaksi sekunniksi, joiden aikana rautaiset ovet aukenivat päästääkseen onu-matoranin sisään ja sitten taas sulkeutuivat hänen vetäessä ne tiukasti perässään kiinni. Valoa varastoon tuli pysyvästi vasta, kun Ficus väänsi oven vieressä sijaitsevasta kahvasta ja kattoon asennetut lamput menivät räpsyen päälle.
Ficus oli siirrättänyt verrattaen suurikokoiseen varastoon ison osan sellaista kaivauksilta yli jäänyttä tavaraa, mitä ei koskaan ollut hyväksytty yliopistoihin jatkotutkimuksiin. Kivilaattoja, joihin kaiverretut kuvat eivät tiedekunnan mukaan vastanneet ainuttakaan todellista sivilisaatiota. Suurikokoisia aerilaisia selakhipatsaita, joita oli rahdattu Metru Nuille niin uskomattoman lukuisia, ettei niille kaikille yksinkertaisesti ollut löytynyt paikkaa. Kasoittain vanhoja kirjoja, joista puolet oli Ficuksen omia tutkimustöitä varten ja puolet kadonnut luvatta hänen olkalaukkuunsa kaivauksien aikana.
Ficuksen arvostus Metru Nuin historiantutkijoita kohtaan ei ollut koskaan ollut järin suuri, eikä hänellä ollut syytä aloittaa nyt. Kapeakatseisten maailmankuviensa vangitsemat Suuren Kaupungin tutkijat eivät olleet muutenkaan enää pitkiin aikoihin nauttineet Ficuksen tutkimusten työn hedelmistä.
Arkeologilta oli kuitenkin kestänyt melkoinen tovi löytää salakuljettajaryhmä, joka suostui yölliseen tehtävään, jossa siirtää suuri määrä pressuilla peitettyä tavaraa onumetrulaiselta kaivaukselta Ficuksen varastolle ilman kysymyksiä. Lopulta hurmaavan steltiläisparonin johtama ryhmä kuitenkin saapui naisen avuksi, ja operaatio saatiin toteutettua ilman suurempaa meteliä. Kaivaukset oli muutenkin suljettu Nacen karmaisevan kohtalon jälkeen, eikä Ficuksen läsnäololla aukeavien ovien taakse pääseminen huomaamatta osoittautunut minkäänlaiseksi ongelmaksi.
Niillä ansioilla tankissaan kelluva Valkoinen sai uuden kotinsa tametrulaisesta varastosta, mikä mahdollisti Ficuksen melkein päivittäiset vierailut. Täsmälleen varaston keskelle asetettu kupliva säiliö raksutti avoimessa kaikuvassa tilassa huomattavasti kovempaa kuin syvyyksissä sijainneessa kammiossaan. Tankin vieressä seisoi se samainen pöytä, joka salkkuineen oli tervehtinyt Ficusta Onu-Metrun syvyyksissä. Tuolin sen ääreen hän oli hankkinut itse. Pöydän päällä odotti useiden avonaisten kirjojen lisäksi valtava kasa hienovaraisia messinkisiä työkaluja. Tottuneesti ja sanaakaan sanomatta hopeakasvoinen matoran asteli Valkoisen eteen ja tarttui kiinni miltei huomaamattomasta kahvasta tämän lasisen kodin pohjasta.
Kiekkomainen, lähes koko tankin pohjan kokoinen mekanismi irtosi helposti, ja Ficus nosti sen varovasti pöydälle työkalujen ja kirjojen keskelle. Valtavaksi hammasrataskoneistoksi paljastunut kullanhohtoinen rauta kävi itsestään ilman minkäänlaista virtalähdettä. Se myös ilmiselvästi aiheutti Valkoisen sammion pohjasta nousevan tasaisen kuplinnan, sillä se lakkasi välittömästi matoranin kiskaistua mekanismin ulos.
”Satakaksikymmentä minuuttia”, Valkoisen väsynyt ääni muistutti Ficuksen pään sisällä. Volitakkasvoinen matoran murahti tottuneesti vastaukseksi, vaikka tiesikin, ettei hänen itsensä tarvinnut seurata kelloa. Valkoinen oli äärimmäisen täsmällinen kuluvan ajan suhteen. Toki asiaa varmasti auttoi se, että pöydälle nostettu koneisto oli ainoa asia, joka nesteessä kelluvaa helmeä piti elävien kirjoissa, eikä sen pitäminen irti pitkiä aikoja kerrallaan ollut lainkaan viisasta.
Ficus oli kuitenkin ottanut Valkoisen sanat sepän kaipuusta tosissaan. Hän oli päättänyt huoltaa koneiston taas siihen virheettömään kuntoon, jossa se Valkoisen mukaan oli joskus kauan sitten ollut — vaikka työ vaatisi sellaisia oppeja, joihin arkeologilla ei ollut minkäänlaisia valmiuksia. Sitä varten hänellä kuitenkin oli pometrulaisilta kellosepiltä saadut oppaat. Niiden avulla hän huoltaisi koneiston ja ehkä oppisi samalla itsekin jotain uutta.
Yksinäinen kuningatar aisti silmättömänäkin, kuinka Ficus ensimmäiseksi poisti koneen suurikokoisimmat, päällimmäiset rattaat päästäkseen käsiksi hienovaraisempiin koneistoihin niiden alla. Pienikärkisten pinsettiensä avulla matoran poisti yhden hurjaa vauhtia tikittävistä hammasrattaista aivan koneiston keskustasta ja tarkasteli sen hauraita hampaita. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen helisevän pussin täynnä uutuuttaan kiiltäviä rattaita. Alkoi useita minuutteja kestävä prosessi, jossa Ficus huolellisesti kävi läpi pussin sisältöä verraten haurastunutta vanhaa ratasta uusiin. Lopulta oikeanlainen vastine löytyi, ja kahta messinkistä sauvaa apunaan käyttäen matoran pysäytti kaksi ratasta tyhjän kolon ympäriltä voidakseen asettaa uuden yksilön paikalleen.
Työskentely oli uskomattoman vaikeaa ja hidasta sekä rattaiden lukemattoman määrän että niiden jatkuvan liikkeen vuoksi. Ficuksella ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka rattaat saisi pysähtymään, saatika siitä, että jos hän siinä jotenkin onnistuisi, kuinka saada kone takaisin käyntiin. Siksi nykyinen joskin hidas tapa sai kelvata. Eikä hänellä, kuten ei Valkoisellakaan, mikään kiire ollut.
”Olet tavanomaistakin hiljaisempi tänään, Seppä”, Valkoinen seurasi Ficuksen työskentelyä murhe syvällä äänessään. Eikä Ficus kieltänyt Hylätyn havaintoa. Ei hän toisaalta tiennyt myöskään, kuinka vastata. Lopulta lähinnä hänen päässään olemassa oleva ääni päätti vain esittää oikean kysymyksen.
”Murehdit yhä ystävääsi, etkö vain?”
”Jos edes osaisit kertoa minulle, mitä hänelle oikein tapahtui”, Ficus narskutteli hampaitaan. Kuvat ikuiseen kauhistuneeseen tuijotukseen jäykistyneestä Nacesta olivat ikuisesti palaneet hänen verkkokalvoilleen.
”Kerroinhan sinulle jo, kuinka olin itsekin vain vanki. Se, mitä alhaalla näit oli paljon minua ja ystävääni vanhempaa.”
”Totuus”, Ficus tuhahti, mutta piti silti katseensa tiukasti kellokoneistossa. ”Siinä melkoinen ystävä.”
”Ei hän toverisi kärsimystä aiheuttanut. Tämän oma käsi sydämen ulos repäisi.”
Matoranin täytyi laskea instrumentit hetkeksi käsistään hallitsemattoman vapinan ilmestyessä kaikkiin hänen raajoihinsa. Hetken aikaa itseään kasattuaan hän käänsi asemansa tuolissaan kohti Valkoista, joka ei ollut liikkunut lainkaan koko keskustelun aikana. Nesteessä kelluvan naisen tyhjä katse oli yhä kohti varaston kaukaisia ovia.
”Sinä kerroit minulle viimeksi, että sinä näet kaiken”, Ficus jatkoi turhautunutta tilitystään. Aft-Amanan papereissa polttavat lähestyvät päivämäärät alkoivat viimein ottaa matoranin tajuntaa kiinni. Hänen piti saada ymmärtää, ennen kuin hän tekisi itsensä hulluksi spekuloimalla. ”Jos kerran näet myös tulevan, niin miksi et varoittanut Nacea? Miksi et edes yrittänyt auttaa häntä?”
”Ei se toimi niin”, Kaikkinäkevä kivahti sellaisella sävyllä, jota Ficus ei ollut häneltäennen kuullut. Kulunut kuukausi varastossa matoranin kanssa oli huomattavasti vetreyttänyt Valkoisen kuvainnollisia kielenkantoja. Yksinäisessä kammiossaan kryptisyyden kaivoon kompastunut uinuja oli hitaasti alkanut ymmärtää, kuinka tavallinen keskustelu toimi.
Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus ei todellisuudessa ollut hiljaisuus pöydällä tikittävän raudan vuoksi. Valkoisen piti kuitenkin hetken pohtia, kuinka jatkaa. Lukemattomia vuosia yksin mädäntynyt nainen ei koskaan ollut joutunut pukemaan omaa olemassaoloaan sanoiksi.
”En minä tulevaisuutta näe, Seppä”, hän sitten jatkoi hiljaa tarkoin sanojaan harkiten. ”En tiennyt, että juuri sinä astuisit luokseni sinä päivänä. Enkä nähnyt ystävääsi. Se ei toimi niin tarkasti. Minä näen jotain muuta. Näen… kirouksen.”
Ficus kuunteli ja yritti ymmärtää.
”Kirouksen?”
”Kaikki ympärillämme. Koko tämä maailma, kaikki sen historiassa ja jokainen hetki sen tulevaisudessa. Muinaisten kamalan kirouksen koura yltää kaikkialle. Tietyt kaavat on määrätty tapahtuvaksi heidän matemaattisen vääjäämättömyyden sääntöjensä mukaisesti.”
Valkoisen äänestä kuuli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän asiaa jollekulle kertoi.
“Ja nuo samat hetket ovat kirotut toistumaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta kansa niitä ei kykene näkemään. Jokainen sykli on puettu uusiin vaatteisiin. Vain maailman tavoin kirotut näkevät verhon taakse.”
Välähdykset Totuuden sanoista vierailivat jälleen Ficuksen mielessä, ja hän ymmärsi Valkoisen puhuvan totta. Ei hän tämän aitoutta ollut koskaan epäillytkään, mutta akateemikon oli vaikea saada otetta uudesta todellisuudesta ilman ripausta konkretiaa. Eikä matoran ollut edes varma, saiko hän sitä. Valkoisen puhe kuitenkin rauhoitti häntä ja antoi jälleen tarkoitusta sille pitkälle tielle, jolle Ficus oli luvannut astua.
”Ja verhon takana me näyttelemme meille määrättyjä roolejamme”, arkeologi toisti oppeja, jotka Valkoinen oli hänelle viikkoja sitten tarjonnut. ”Kunnes viimeisellä hetkellä rikomme syklin?”
”Ja maailma voi olla taas kaunis”, Kaikkinäkevä unelmoi, ”ilman muinaisten ikuista vihaa.”
”Mutta tie on pitkä, enkä tiedä uskallanko edes ottaa ensimmäistä askelta”, arkeologi murehti ääneen. Hän vilkaisi jalkojensa juuressä pöydän alla odottavaa salkkua, joka oudolla muotoilullaan oli jo Valkoisen kammiossa häntä kovasti hämmentänyt. Yksinäisen hiljaisuuden rohkaisemana hän nosti sen pöydälle kellokoneiston viereen ja napsautti sen kaksi yllättävän raskasta salpaa auki. Tärisevin käsin hopeakasvo nosti salkun auki. Tärisevin siitäkin huolimatta, että hän tiesi täsmälleen, mitä sen sisällä oli. Hän kuitenkin ymmärsi, että se saattoi olla hänen konkreettisin kosketuksensa johonkin loputtomasti häntä suurempaan.
Kaksitoista lasista, hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempää kuulaa hohti jokainen omalla paikallaan salkun sisäpintaan valmistetuissa koloissaan. Artefaktien uskomattoman kauniit leiskuvat värit saivat sateenkaaretkin näyttämään mustavalkoiselta. Värien ja valojen loisto huumasi hetkeksi jopa nesteessä kelluvan hampaiden kiroaman naisen, joka aisti ne jollain aivan muulla tavalla kuin silmiä käyttämällä.
”Näillä he sinut loivat”, Ficus nielaisi salkun kantta puristaen, kädet yhä täristen.
”Kyllä”, Valkoinen vastasi, joskin ilmiselvästi epäröiden.
”Ja nämä luovat myös minut?” matoran kysyi vilpittömästi vaikka tiesi vallan hyvin, mitä häntä varten suunniteltu pitkä tie piti varrellaan.
”Kyllä. Mutta kuten sinulle jo kerroin, Seppä, hauras mieleni hädin tuskin yltää enää menneeseen. En välttämättä voi auttaa sinua ymmärtämään, kuinka ne toimivat.”
Ficuksen oma tahto ei olisi enää riittänyt lumoavan näyn sulkemiseen, mutta rohkaiseva töytäisy Valkoisen mielestä sai lopulta salkun kannen kaatumaan. Varastossa oli äkkiä taas ihan vähän hämärämpää — niin paljon valoa olivat kuulat tilaan tuoneet. Muinaisten välineiden kauneuden kaikotessa palasi matoran myös mielessään takaisin maan pinnalle.
Valkoinen oli varastossa vietettyjen viikkojen aikana puhunut monista asioista, joita Ficus ei vielä ymmärtänyt. Tankissa vellova Yksinäinen tuntui kaipaavan monia asioita, joista suurin osa tuntui tutkijan pienessä päässä täysin saavuttamattomalta.
”Jos se, mitä kerroit minulle muinaisten työkaluista pitää paikkansa”, Ficus puhui syvin mahdollinen murhe äänessään valliten, ”niin minä pyydän sinulta kärsivällisyyttä. En… en ole varma, miten tulen pystymään tähän.”
Suunnitelma oli olemassa eikä pääpiirteittäin ollut edes kovin monimutkainen. Totuuden ja tämän siskojen työ oli saatettava loppuun, jotta tasapaino maailmaan löytyisi. Valkoinen tarvitsi toverikseen Mustan. Kuningatar tarvitsi valtakuntansa ja Ficus taasen…
Ficus tarvitsi ystäviä.
”Meillä ei ole kiire, Seppä”, Valkoinen lohdutti matorania. ”Olen odottanut jo yhden ikuisuuden. Toinen ikuisuus on silloin jo odotuksen arvoinen.”
”Mutta me tarvitsemme niin paljon”, Ficus ärjähti ja kirosi mielessään. Kaiken murheensakin keskellä matorania kismitti se, miten hänelle oli viimein löytynyt suurempi tarkoitus mutta hän ei oman kykenemättömyytensä vuoksi saanut mitään alulle.
”Ensimmäinen asia, mitä me tarvitsemme, olet sinä, Ficus. Täysi sinä, todellinen sinä. Emme voi astua tälle tielle niin kauan, kuin tuo ammottava kolo velloo rinnassasi.”
Matoran huokaisi syvään ja äänekkäästi tietäen erinomaisesti, mitä Valkoinen tarkoitti. Ei hänen rinnassaan mitään konkreettista aukkoa ollut. Se aukko oli hänen mielessään. Oli ollut jo kauan ennen kaivantojen kauhuja. Mutta viimeisimpien kuukausien aikana menneen Ficuksen ongelmat olivat alkaneet tuntua suorastaan kotoisilta. Niiden merkitys tuntui uskomattoman pieneltä verrattuna siihen maailmaan, mihin tutkija oli Valkoisen kanssa astunut.
Mutta silti Ficus nousi tuoliltaan ja asteli rauhallisesti varaston perälle kasattujen pahvilaatikkotornien keskelle. Päässään hopeakasvo ajatteli tekevänsä sen Valkoisen mieliksi, vaikka todellisuudessa hänen vuosia vanha mysteerinsä kutitteli edelleen jossain mielen perukoilla.
Matoran löysi etsimänsä hyvin vaivattomasti, sillä yksi kasan laatikoista oli ilmiselvästi kaikkia muita vanhempi. Sen pinta oli tummunut aikojen saatossa vaaleanbeigestä tavalliseksi ruskeaksi, ja sen taiteltu kansi oli kulunut kulmistaan miltei pyöreäksi.
Ficus nappasi melkein oman torsonsa kokoisen laatikon huolettomasti kolmen sitä suuremman alta ja antoi päällimmäisten vain kaatua kovaäänisesti varaston betoniselle karhealle lattialle. Hän kantoi sen pöydän sijasta aivan Valkoisen lasisen asumuksen eteen ja istahti itse lattialle laatikon ääreen.
”Tässä on kaikki se, mitä minulla oli mukanani silloin, kun saavuin Metru Nuille. Kaikki, mitä on jäljellä edellisestä elämästäni”, tutkija muisteli nyt jo niin kaukaista menneisyyttään samalla, kun nosti laatikon kannen sivummalle. Pahvisen säilytysvälineen sisältö oli paljon arkisempaa, mitä Valkoinen oli odottanut. Suurimmaksi osaksi sen sisällä oli vain kulmalukkokansioita täynnä kellastuneita papereita ja yksi puinen, koristeellinen rasia.
”Suurinta osaa näistä en edes ymmärrä”, onu-matoran mutisi ja nosti yhden avonaisista kansioista. Paperit koostuivat pääasiassa mustavalkoisista kopioista, joiden teksti muistutti ainoastaan etäisesti sitä, mikä tunnettiin yleismatoranina. Muutamissa papereissa oli kuviakin. Selkeästi olkapanssaria muistuttavan piiroksen takana oli kaavio jonkinlaisen rintapanssarin valmistamiselle. Keskinkertaisen kopioinnin ja ajan kuluttavuuden vuoksi dokumenttien yläreunoissa sijaitsevat symbolit olivat hyvin vaikeita tunnistaa mitään järkevää esittäviksi.
”Kaiketi vanhasta työpaikastani”, Ficus tuumasi ja laski kansion takaisin muiden joukkoon. ”En kyllä tiedä, miksi olisin säästänyt jotain tällaista.”
”Tämäkö on aukkosi, Seppä?” puuttui Valkoinen viimein matoranin muisteloihin. ”Unohdettua menneisyyttäsikö sinä murehdit?”
”Enemmänkin sitä outoa tunnetta, kuin en haluaisi muistaa. Ja samalla tuntuu, kuin olisin menettänyt jotain loputtoman tärkeää.”
Jo hetken aikaa Ficuksen silmät olivat liimaantuneina siihen ainoaan laatikon esineeseen, joka ei ollut kasa epäselviä kaavioita tai raportteja. Puisen pienikokoisen rasian kanteen oli ilmiselvän hätäisesti kaiverrettu yksi sana: ”Unohda.”
”Ja sitten on tämä”, matoran tuumasi ja avasi verkkaisesti rasian kannen. Esine sen sisällä täytti kaikki uinuvan kuningattaren aistit. Muinaisten lahja antoi hänen tuntea sen merkillisyyden tavoilla, joita matoran ei pystynyt edes kuvittelemaan.
Ficukselle se oli kuitenkin vain käsi. Robottinen sellainen ja sininen väritykseltään. Sen tarkoitusperä ja rasian kannen teksti olivat molemmat matoranille täysiä mysteerejä.
”En ymmärrä sitä”, Valkoinen myönsi, mistä Ficus ei yllättynyt. Ei hänelläkään ollut menneisyytensä artefakteihin mitään konkreettista kosketuspintaa. Laatikon sisältö ei millään tapaa tuntunut olevan hänen elämästään.
Hetken aikaa Ficus ja Valkoinen olivat paikallaan sanomatta sanaakaan. Ficuksen päässä vilisi tavalla, jota hän ei ollut kokenut pitkiin aikoihin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunne, jota hän tunsi, ei ollut pelkoa, ahdistuneisuutta tai ymmärtämättömyyttä. Hänen kallossaan kiersi lohdullisia ajatuksia. Kenties rasiaan kaiverretut kirjaimet ja niiden sanoma itsessään riitti työntämään hetkeksi syrjään Ficuksen uuden karmean tien ja siitä juontavat ajatukset.
Hän oli saapunut päätökseen. Ja päätöksen myötä hän nousi pystyyn, tarttui pöydällä tikittävään koneistoon ja työnsi sen rivakasti takaisin Valkoisen sammioon. Neste naisen ympärillä alkoi taas kuplia.
”Olen pahoillani, mutta tänä iltana minä en taida tohtia jatkaa pidemmälle”, Ficus vilpittömästi tokaisi. Mutta Valkoinen ei ollut vihainen. Hän kykeni tuntemaan matoranin mielessä syttyneen palon. Oli parasta päästää tutkija menemään siltä illalta ja antaa tämän käyttää kuin tyhjästä ilmestynyttä motivaatiota.
”Minä ymmärrän, Seppä. Meillä on aikaa. Mene järjestämään asiasi kuntoon.”
Ficus ei puhunut ääneen, mutta Valkoinen kuuli tämän kiitoksen myös tämän ajatuksistaan. Ennen poistumistaan tämä kuitenkin sulki kannen Valkoisen eteen jätetystä pahvilaatikosta. Siksi tämä ei enää huomannut, kuinka puisen rasian kansi nytkähti hieman, vaikka minkään ei olisi pitänyt sillä hetkellä kyetä liikuttamaan sitä.
Hammaksikas helmi katsoi, kuinka Ficus ripeästi reippaili ulos varastosta. Tämän kasvot hädin tuskin kykenivät hymyilemään, mutta tämä yritti silti. Ja yrityskin tuntui Valkoisen mielestä mainiolta.
Ficus yllättyi vasta kotiovellaan siitä, millaisella automaatiolla oli kulkenut matkansa. Hän oli melko varma siitä, että oli joutunut putkilinjalla samaan kanisteriin hyvin äänekkäästi itsekseen mutisevan ga-matoranin kanssa, mutta muuten hän oli ajatuksiinsa uppoutuneena päätynyt kotiinsa hälyttävällä nopeudella.
Aurinkojen lasku sai alhaalla paistavien valopallojen säteet läpäisemään pienet reiät matoranin asunnon sälekaihtimissa. Täydet roskapussit tervehtivät asunnon omistajaa tämän astellessa määrätietoisesti sisään. Ensi töikseen tämä kaappasi eteensä työpöytänsä kirjepinon päällimmäisen yksilön. Sen, jossa Ficukselta pyydettiin lupaa luovuttaa Toa Nace Ga-Metrun lääketieteelliseltä osastolta Aft-Amanaan pysyvämpään hoitoon.
Ficus kävi vielä kerran läpi ystävänsä diagnoosin, mistä ei kuitenkaan ollut nimeksikään hyötyä. Kukaan ei ollut pystynyt selittämään sitä, kuinka toa oli edes hengissä. Nacen sydänkivi oli kärsinyt niin pahasti, ettei sitä voitu siirtää enää tämän kehoon, eikä maan toa jostain syystä myöskään näyttänyt enää tarvitsevan sitä.
Mielivaltaisia osia toan kehosta oli kuitenkin pysyvästi halvaantunut. Mukaanlukien kasvot, jotka olivat vääntyneet ikuiseen kauhistukseen. Kaikki merkit viittasivat kuitenkin siihen, että toa oli edelleen tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Aina silloin tällöin hän jopa viittoili verkkaisesti käsillään havainnoimiaan asioita.
Ficus hypisteli tarvikelaukkunsa pohjalle, missä Nacen aiemmin kaulaansa laittama punainen medaljonki nyt lepäsi. Oman helynsä Ficus oli laittanut säilöön. Sillä ei tuntunut enää olevan paljoakaan merkitystä. Toan koru taasen toimi aktiivisena muistutuksena siitä, mitä Ficuksen vanhasta elämästä ja vanhoista ystävyyksistä oli jäljellä.
Luovutuspäätöksen vielä kerran luettuaan matoran tarttui kynään ja painoi sen paperille. Eikä hän enää elämässään koskaan sen jälkeen lykännyt velvollisuuksiaan.
Ei koskaan.
Neljä
Kuluneet vuosikymmenet hädin tuskin näkyivät Suuren Kaupungin katukuvassa. Uusiin rakennuksiin kiinnitti huomiota vain aniharva, sillä saaren ulkopuolelta saapuneiden huvittelu- ja kauppapaikat merkitsivät lopulta hyvin vähän tavallisen kansalaisen arjessa. Coliseumin tornista kaupunkia valvova uusi turagakin oli poistunut otsikoista jo kuukausia sitten.
Kirkkaan loppukesäisen päivän keskellä kulkevat kansalaiset olivat kokoontuneet erikokoisiin ryhmiin Ga-Metrun kampusalueiden huolletuille pihamaille. Reppuselkäiset ja laukkuolkaiset opiskelijat lähtisivät pian virtoina kulkemaan kohti oppilaitosten auloja ja sitten taas niitä pitkin yliopiston lukuisiin luentotiloihin. Uuden lukukauden alkamisen kunniaksi opiston päärakennuksen ovien yläpuolella kiiltelevää “Oms Eebens” -kylttiä viimein alettiin purkaa, vaikka mielivaltaisesti nimetyn opinahjon nimi oli muutettu jo miltei kokonaista vuotta aikaisemmin.
Monet pysyttelivät mielellään Ta-Metrun rajan pilvenpiirtäjien luomissa varjoissa, kun taas osa löysi viilennyksen työntämällä jalkansa Metrun halki kulkeviin vesivirtoihin. Kesä oli ollut jälleen kuuma, ja vaikka syksy oli jo tuloillaan, ei lämpöaaltoon vielä ollut nähtävissä helpotusta. Opiston henkilökunnan tiloja kohti maleksivalle professorille ilmaston tila toi mieleen lähinnä ikäviä muistoja menneisyydestä.
Yliopiston neljäs suuri auditorio oli siitä erikoinen, ettei siellä edes ollut ikkunoita, joita olisi aurinkojen valoilta tarvetta peittää. Suurimmaksi osaksi maan alle rakennetulla luetosalilla on kehno maine, sillä se usein piti sisällään sellaisia luentoja, jotka kaikkein kauimpaa kiersivät opetussuunnitelmien suosituksia. Siellä istuivat usein ne opiskelijat, joiden motivaatio oli alhaisimmillaan. Neljännen salin luennoitsijoilla harvoin oli rohkeutta puuttua takarivissä torkkuvien opiskelijoiden nuokkumiseen, ja suurimmalla osalla oli vaikeuksia ylipäätään pysyä aiheessa. Kyseenalaisimpien kurssien opettajilla oli taipumusta olla luonteeltaan erikoisimpia.
Auditorion valkokankaan eteen pultatulle pöydälle laukkunsa nostanut Ficus oli siinä mielessä poikkeus, että hänen muinaishistorian kurssinsa oli saanut osakseen paljonkin arvostusta hänen kollegoidensa keskuudessa. Se arvostus ei kuitenkaan riittänyt loputtomiin: professorin toistuvat pyynnöt teoreettisen astronomian kurssista kaikuivat kuuroille korville vuosien ajan. Kun lupa luentojen pitämiseen lopulta saapui, oli kurssin sijainti juurikin sali neljä, ja toisin kuin tavallisesti, ainoastaan kaksi kertaa viikossa — tämäkin kaikki vain sillä ehdolla, että kurssin osallistujamäärä ylittäisi vaaditun viidenkymmenen.
Kolme viikkoa kestäneen kampanjoinnin jälkeen lista oli rimaa hipoen täysi. Ficuksen suosikkioppilaat olivat ilmoittautuneet mukaan puhtaasta lojaaliudestaan. Takarivi taas olisi satavarmasti täysi niistä, jotka tiesivät kurssista irtoavan helppoja opintopisteitä. Kokonaan uusia ilmoittautujia oli Ficuksen harmiksi ainoastaan kahdeksan, mutta hän ymmärsi myös olla valittamatta.
Noin kymmenen minuutin kuluttua kello löi tasan ja nopeiden laskutoimitusten perusteella ainakin suurin osa ilmoittautuneista oli saapunut paikalle. Keinovalot himmenivät pöydän reunaan upotetusta säätimestä ja videotykki auditorion yläreunassa heijasti Ficuksen taakse suuren ja yksityiskohtaisen tähtikartan. Kirjavasta yleisöstä reilut puolet lopetti puheensorinaan osallistumisensa. Takarivissä kuiskailu jatkui kuitenkin edelleen.
”Hyvää huomenta kaikille, ja tervetuloa teoreettisten tähtitieteiden ykköskurssille. Minä olen professori Ficus, entinen Onu-Metrun pääarkeologi ja teidän luennoitsijanne. Avatkaa oppikirjanne sivulta 4. Käydään johdanto yhdessä läpi.”
Pelkistä matoraneista koostuva opiskelijajoukko teki työtä käskettyä. Jopa takarivin osasto, joka tahtoi näin alkuun ainakin teeskennellä olevansa henkisesti läsnä.
Vihreäkantisen paksun oppikirjan kansiin oli kuhunkin kirjoiltu kultainen koukeroinen symboli, jonka opiskelijat tiesivät kirjalistansa perusteella kuuluvan kirjan kirjoittajalle, Curuvar kolmannelle. Opuksen paksuus selittyi lukuisilla korkealaatuisilla värikuvilla, joista useissa esiintyi monimutkaisia tähtikarttoja ja tähtien pintoja havainnollistavaa grafiikkaa.
”Kuten Curuvarkin asian heti kärkeen ilmaisee”, Ficus jatkoi määrätietoisesti, joskin katse pääasiassa kirjan sivuilla eikä oppillaissaan, ”perinteiset oppimme astrotieteiden parissa antavat meille hyvin kapean ikkunan siihen, kuinka todellisuus oman tähtemme ulkopuolella toimii. Ymmärtääksemme kaikkeuden olemusta paremmin meidän tulee hypätä muutamaan vaaralliseen oletukseen — joskaan ei niihinkään ilman vakaita perusteluja, kuten tulette huomaamaan viimeistään luvussa kolme.”
Ficus piti hetken taukoa havainnoidakseen, kuinka hyvin hänen oppilaansa seurasivat luentoa. Ainakin kolmannen rivin useasta uudesta opiskelijasta koostuva joukko näytti olevan paikalla oikeasti kuuntelemassa. Tämä havainto antoi Ficukselle tarpeeksi intoa jatkaa.
”Curuvar esittää myös johdannon jälkeen muutaman rohkean ajatuksen siitä, mikä meidän maailmamme paikka kosmisessa järjestyksessä on, mutta suosittelen perehtymään niihin vasta sen jälkeen, kun olette lukeneet leipätekstin luvusta kahdeksan, joka käsittelee tähtikarttojen epäloogisuuksia eteläisten saarien yötaivaalla. Tämä neuvo siis niille, jotka aikovat tutustua kurssin materiaaleihin etukäteen.”
Professori Ficuksen viimeisin maininta aiheutti varovaista toisiin vilkuilua oppilaskunnan keskellä. Täsmälleen yhden matoranin katse pysyi tiukasti naulittuna hopeakasvoisessa luennoitsijassa. Rurukasvoinen ga-matoran kolmannen rivin keskellä oli ottanut kynänkin jo käteensä, valmiina kirjoittamaan muistiinpanoja.
Ficus pani opiskelijan merkille välittömästi muttei reagoinut tähän näkyvästi. Napin napsautuksesta hänen ensimmäinen diansa ilmestyi valkokankaalle hänen taakseen. Oppiaineen arkaluontoisuuden vuoksi professori oli päättänyt aloittaa varovaisesti. Opiskelijat saivat ensimmäiseksi tarkasteltavakseen tuiki tavallisen Metru Nuin yötaivaan. Curuvarkin oli johdannossaan aloittanut Suuren Kaupungin yläpuolella näkyvien taivaankappaleiden nimeämisellä. Listasta löytyi kaikki tärkeä matorankansalle merkityksellisestä Initoista aina selakhien vaikeasti nimeämään Amg’Am viisi-kolme-kolmeen. Ja vaikka Ficus oletti aivan oikeutetusti johdannon sisällön olevan kaikille tarpeeksi peruskauraa, teki rurukasvoinen nainen luokan ainoana muistiinpanoja aivan ensimmäisistä kappaleista lähtien.
Myöhemmin samalla viikolla pidetyllä luennolla kävi ilmi, että tuo samainen matoran oli yksi luokkansa kolmesta, jotka omistivat valmiiksi kurssin vaatimukset täyttävän kaukoputken. Ensimmäisen kuukauden aikana Ficus johdatteli oppilaitaan jo kosmologiankin puolelle. Häntä ei kuitenkaan edes harmittanut, kuinka luento luennolta hänen luokassaan istui vähemmän opiskelijoita. Hänen mielenkiintonsa kolmannen rivin ga-matorania kohtaan kasvoi viikko viikolta. Nuori tyttö nimittäin soi professorilleen joka luennolla sataprosenttisen jakamattoman huomionsa.
Kurssin puolivälin koittaessa kuumuuttaan uhkuva kesäinen ilma oli viimein jäämässä taaksepäin. Vastikään remontoiduissa henkilökunnan tiloissa syystakkia päälleen kiskova Ficus oli hetki sitten palannut valvomasta Metru Nuin historian neljännen kurssin tenttejä. Hitaan ja vähätapahtumaisen päivän passivoima matoran lähti laiskasti maleksimaan pitkin yliopiston käytäviä kohti lähimpää uloskäyntiä. Opiskelijoiden kahvittelutilojen sisäänkäynnin nurkalla keskusteli kaksi Ficuksen kollegaa, joiden läsnäolo sai hänet lähinnä kiristämään tahtiaan. Erityisesti jostain päin etelää saapunut paramykologian professori Derf-Nam sai hänen jalkoihinsa vauhtia.
”Hyödyntämällä saprotrofien psykokineettisiä ominaisuuksia voitaisiin itse asiassa valmistaa mitä epätavallisinta punaviiniä. Varsinkin Coprinus-suvun ylevimmät edustajat onnistuvat käyttämisominaisuuksien puutteesta huolimatta aiheuttamaan alkoholisoitumista testiyksilöissä pelkästään psyykkisten vaikutusten ja lahottamisen yhteisvaikutuksena.”
Punamustan matoranin hämmentävää selostusta oli kuuntelemassa naispuolinen ko-matoran, jonka Ficus tunnisti yhdeksi useista talon filosofian luennoitsijoista. Yllätyksekseen onu-professori myös havaitsi, että komaukasvoinen opettaja näytti olevan aidosti kiinnostunut Derf-Namin käsittämättömistä horinoista.
Uteliaisuuttaan kaksikkoa tuijottanut Ficus ei edes huomannut miltei kävelleensä päin pientä opiskelijaryhmää, jonka kärjessä asteli yksi yliopiston harvoista lisko-opiskelijoista. Sen sijaan hän huomasi sinisen heiluvan käden käytävän päässä, juuri siellä päässä rakennusta, mistä Ficus oli suunnitellut astuvansa ulos.
”Professori!” ga-matoran huuteli käytävällä liikkuvan väkijoukon lävitse. Rurukasvon vasemmalla olalla roikkuva laukku muistutti vahvasti sitä, jota Ficus oli käyttänyt itse vuosia sitten kaivauksilta toiselle matkatessaan.
”Hei Niz”, Ficus tervehti oppilastaan takaisin ja astui tämän kanssa käytävän sivuille, pois ovia kohti kulkevan väkijoukon tieltä. ”Kaikki kunnossa?”
”Tahdoin vain ilmoittaa, että saavun katselmukseen tänään ihan vähän myöhässä. Katsos minä asun aika kaukana, ja tahtoisin viedä nämä tavarat ensin kotiini ja-”
Mutta Ficus nosti kätensä pystyyn keskeyttääkseen vaahtoavan oppilaansa.
”Hetkonen nyt. Eikö viestini kulkeutunut sinulle asti?”
Niz katsoi opettajaansa pöllämystyneenä. Rurun kulmat kurtistuivat hämmennyksestä.
”Minkä viestin?”
”Biologian tentti on huomenna, ja suurin osa luokasta on osallistumasta siihen”, Ficus selitti tarkkaillen samalla tarkasti oppilaansa reaktiota. ”Sovimme sitten, ettemme menekään tähtitornille tänä iltana, jotta saatte valmistautua rauhassa.”
Ilmiselvä pettymys täytti ga-matoranin mielen. Tämän vasen käsi näpräili nyt laukkunsa solkia hermostuneen oloisesti.
”Etkös sinäkin ole siinä kokeessa?” Ficus mietti ja yritti muistella Nizin kurssisuunnitelmaa.
”Olen… olen toki”, Niz takelteli vaikeana ja nyt hieman nolostuneena omasta ilmiselvästä reaktiostaan. ”Olin vain… tai siis… ajattelin vain, että tämän piti kuitenkin olla tärkeä osa tätä kurssia ja olin valmistellut pari aihiotakin, jotka olisi voinut täyttää nyt kun yötaivaalla on niin monta planeettaakin.”
Ficus sulatteli asiaa hetken. Hänestä tuntui aidosti pahalta, että hänen luokkansa ylivoimaisesti motivoitunein ja uteliain opiskelija oli oikeasti valmis laittamaan hänen marginaalisen kurssinsa retken ison ja tärkeän tentin edelle. Professori oli kuitenkin ehtinyt jo merkkaamaan peruutuksen kaikkien kurssilaisten kalentereihin.
”No tuota”, Ficus kuitenkin mietti asiaa. Nizin pohjaton tiedonhalu ja tahto ymmärtää maailmaa ympärillään muistutti Ficusta aivan liian hänestä itsestään niiltä ajoilta, kun hän oli ollut vielä onnellisen tietämätön siitä, miten karmaisevan koneen kouriin hän olikaan syntynyt.
”Minullahan ei edes ole opetusta huomenna, joten jos todella haluat niin voinhan minä pitää sinulle vaikka yksityistunnin. Jos siis olet varma, ettet halua itsekin keskittyä biologian kertaamiseen.”
Mutta maailman vilpittömin virnistys oli jo noussut Nizin sinisille kasvoille.
”Olen melko varma, että olen valmistautunut jo tarpeeksi, professori”, tämä vakuutteli. Eikä Ficuksella ollut mitään syytä olla uskomatta. Tavallaan hän oli odottanutkin tällaista tilaisuutta. Hän oli pitkään halunnut tutustua suosikkioppilaaseensa paremmin, vaikka se varmasti aiheuttaisikin närää kollegoissaan, jos sana pääsisi leviämään. Ei hän toisaalta ollut koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt.
”Noh, alunperin sovittuun aikaan siis?” Ficus ehdotti, kunnes muisti, millä asialla Niz hänet oli alunperinkin pysäyttänyt. ”Vai tahdoitko sinä vähän lisää aikaa tähän väliin. Voimme vaikka aloittaa tuntia myöhemminkin.”
”Se sopii oikein hyvin!” Niz nyökytteli innokkaana. Ficus nyökkäsi kerran takaisin vahvistukseksi.
”Selvä sitten. Minä ilmoitan tähtitorniin, että saavumme sittenkin.”
”Kiitos, professori!” Niz hihkaisi puhtaasta onnesta. ”Nähdään sitten.”
Ga-matoran lähti jatkamaan matkaansa Ficuksen ohitse syvemmälle yliopiston tiloihin. Professorin oma arvaus oli, että tämän säilytyslokero sijaitsi jossain syrjemmällä. Miltei kaikki muut opiskelijat olivat jo keskustelun aikana ehtineet poistua rakennuksesta, ja sivummalta kuului nyt entistäkin selkeämmin paramykologian professorin uhkuva monologi. Ficus oli melkoisen varma, ettei kuunteleva ko-matoran ollut saanut kertaakaan suunvuoroa keskustelun aikana.
Syksy oli jo sen verran pitkällä, että Suuren kaupungin illat olivat alkaneet pimentyä. Illan sää oli säädetty kirkkaaksi, minkä perusteella Ficus oli ajankohdan alun perinkin valinnut. Ta-Metrussa sijaitsevassa verrattain uudessa asunnossaan hän vietti vain sen hetken, että ehti survaisemaan ruokapatukan tarvikelaukkuunsa, minkä jälkeen hän lähti kohti putkiverkostoa ja sen avulla Ko-Metrua.
Matka Tiedon torneille kesti kuitenkin reilusti yli tunnin pääasiassa ruuhka-ajan takia ja täten kanisterien tiheästä pysähtelytahdista. Reitti oli myös yksi niistä harvoista, joiden aikana Ficusta harmitti, ettei putkien halki kiitävissä kanistereissa ollut ikkunoita. Muutaman kerran hän oli matkustanut torneille jalan, ja hidas lähestyminen kohti Ko-Metrun kolossaalista upeutta oli ollut henkeäsalpaava kokemus.
Tällä kertaa professori kuitenkin ajan ja vaivankin säästämiseksi vain turvautui julkiseen kulkuvälineeseen, joka sopivasti toimitti hänet tornien juurelle. Hämärän keskellä loistavat taivaanhalkojat kurottuivat niin korkealle, että niiden huippuja oli juurelta käsin vaikea kunnolla erottaa. Alue oli kuitenkin työaikojen päätyttyä verrattain hiljainen; ainoastaan kourallinen työhönsä heittäytyneitä kansalaisia jatkoi tekemisiään kohti yön pikkutunteja. Ficuskin ehti jäädä maleksien ihailemaan kristallitornien kauneutta ilman, että monikaan pysähtyi tuijottelemaan turistin tavoin käyttäytyvää matorania.
Samettiseen virkapukuun sonnustautunut onu-matoran tervehti Ficusta läntisimmän tornin sisäänkäynnillä. Kaukaukasvoinen mies ei edes suoristanut selkäänsä saapujalle, kuten hänen olisi kuulunut. Hopeakasvoinen professori oli vartijalle tuttu näky. Protokollan vuoksi Ficus kuitenkin kaivoi vyötäisiltään muoviseen taskuun säilötyn kortin, joka vahvisti hänen henkilöllisyytensä.
Vartija painoi nappia ja avasi Ficukselle kristallista pintaa jäljittelevät liukuovet. Tämä ehti melkein astua niiden toiselle puolelle, kunnes muisti että tällä oli vartijalle ihan asiaakin.
”Yksi oppilaistani liittyy sittenkin seuraani tänään. Rurukasvoinen ga-matoran, Niz nimeltään. Voit ohjata hänet suoraan huipulle. Saapuu noin tunnin päästä.”
Vartija nyökkäsi osoittaen ymmärtäneensä, ja Ficus nyökkäsi takaisin kiitokseksi. Valkosinisen pelkistetyn aulan perällä sijaitsevan hissin edessä odotti jo valmiiksi kaksi ko-matoria, jotka olivat uppoutuneet kiivaaseen väittelyyn. Vääntämisen aiheesta Ficus ei ottanut selvää, mutta kaksikon hatarasti tuntien hän päätteli, että keskustelu oli varmasti alkanut jostain elämää suuremmasta ajatuksesta.
”Setarkos”, Ficus tervehti matorania vasemmalla. ”Seletotsira”, hän tervehti kansalaista oikealla. Molemmat putosivat kuvainnollisesti takaisin maan pinnalle puolitutun professorin kävellessä piittaamattomasti kaksikon ohitse suoraan avonaiseen hissiin, jonka saapumista ko-kansalaiset eivät olleet väittelynsä keskellä edes huomanneet. Kaksikko luikki hopeakasvon perään hieman nolostuneena julkisella paikalla käyttäytymisestään.
”Ah. Kas hei, Ficus”, Setarkos sai lopulta sanotuksi. ”Tähtiäkö taas tarkkailemaan? Sää ainakin suosii.”
Professori murahti myöntävästi ja läimäisi peukalonsa tornin ylimmän kerroksen painikkeeseen. Tämän irtauduttua taululta rurukasvoinen Seletotsira kurotti kahden muun matoranin ohitse painamaan itsensä ja valkoisen kollegansa pysähtymään neljä kerrosta Ficusta aikaisemmin.
Hissi liikkui matkustajiensa onneksi ripeästi, eikä kenenkään tarvinnut kestää kiusallista hiljaisuutta minuuttia kauempaa. Ko-kaksikon astuttua omiin työtiloihinsa Ficus jatkoi matkaansa yksin kohti tornin huippua, missä hänen oma messinkinen kolmijalalla seisova kaukoputkensa jo odotti.
Ilta oli täydellisen tyyni, eikä tornin huipulla ollut vaikeuksia pysyä pystyssä, kuten kaksi iltaa sitten, jolloin Ficus oli tiirailuvälineensä vaivoin paikalle raahannut. Kristallitornin huipulle oli toki asennettu kansalaisen korkuiset kaiteet kaiken varalta, mutta kenties koko kaupungin toiseksi korkeimmassa kohdassa seisominen puhkuvan myräkän keskellä oli silti hermostuttanut professoria enemmän kuin tarpeeksi.
Nyt sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut, ja selkeä ilma mahdollisti myös verrattomien näkymien ihastelun. Idässä kohoava Coliseum näytti taivaista käsin olevan lähempänä, kuin se todellisuudessa olikaan. Pohjoisessa siinsivät Po-Metrun lukuisat kanjonit ja niiden halki rakennetut sillat. Väliin jäävässä Onu-Metrussa ei paljon nähtävää ollut. Suuret arkistot olivat levinneet vain vaivoin maan pintapuolelle.
Kaikenkattavaa näkymää olisi voinut tuijottaa ikuisesti, mutta Ficuksen mielessä pyörivät jo polttavammat asiat. Hän tahtoi säätää kaukoputkensa asemiin jo hyvissä ajoin ennen Nizin saapumista. Ja vaikka kaksoisauringot valaisivatkin taivasta vielä juuri sen verran, etteivät tähdet päässeet loistamaan niiden kajon läpi, tiesi professori, että pimeä laskeutuisi täsmälleen neljänkymmenenyhdeksän minuutin kuluttua. Hänen kallossaan ikuisesti tikittävä koneisto oli tehnyt hänestä uskomattoman täsmällisen aikojen arvioimisessa.
Messinkilaite oli asemoitu jo luotisuoraan kohti pohjoista. Ficuksen vain täytyi asettaa siihen vielä oikeat koordinaatit. Hänellä oli yksi oikein erityinen tähtijärjestelmä, jonka hän tahtoi Nizille näyttää. Seitsennumeroista koordinaattia hän ei kuitenkaan muistanut vieläkään ulkoa, joten hän joutui turvautumaan pieneen keltaiseen muistilappuun, jonka oli ehtinyt hätäisesti rustaamaan aiemmin päivällä järjestettyä tenttiä valvoessaan.
Hopeakasvoinen professori näpäytti Volitakiaan vasemman ohimonsa kohdalta, ja hänen vastahankkimansa visiiri liukui kuin tyhjästä hänen silmiensä eteen. Hankkimisperuste ei kuitenkaan ollut mitään niin futuristisenhaluista kuin vaikkapa monilla hänen kollegoillaan. Ficus ei tarvinnut tietokoneiden toimintoja päivittäisessä elämässään. Hänen silmiään vain oli alkanut viimeisimpinä vuosina riivata turhauttava kaukotaittoisuus, eikä niiden leikkely kuulostanut ajatuksena lainkan miellyttävältä. Visiiri oli ollut ratkaisuista helpoin.
Professori kumartui tottuneesti kaukoputken ja kolmijalan välissä sijaitsevan peräkkäisistä kiekoista koostuvan säätimen ääreen. Muistilapun hän länttäsi kiekkojen viereen ja alkoi yksi kerrallaan kääntää niitä oikeisiin asentoihin.
”Yksi”, Ficus luki ääneen ja käänsi ensimmäistä kiekkoa, kunnes numero yksi osoitti suoraan ylöspäin. Sen tehtyään kolmijalka korjasi kaukoputkea täsmälleen oikean verran ylöspäin.
”Nolla, neljä”, professori jatkoi ja nyt myös putken korkeus ja asema kolmijalan päällä muuttui juuri sen verran, että liikkeen pystyi silmin huomaamaan.
”Kaksi, viisi”, hän jatkoi ja putki itse vetäytyi hieman kohti koordinaattien määräämää asemaa.
”Kaksi, kuusi”, Ficus lopetti ja linssit putken sisällä löysivät paikkansa tarkoin määritellystä kokonaisuudesta.
Ja vaikka matoran tiesi, ettei ollut vielä aika, sulki hän vasemman silmänsä ja kurkisti oikealla kohti taivasta. Iltarusko esti häntä kuitenkaan näkemästä mitään taivaanrannan punerruksen lävitse. Hän istui rauhassa kristallisvalmisteiselle lattialle nojaten katon keskellä seisovaan monikulmioon, joka toimitti virkaa hissikuilun ylimpänä päätepisteenä.
Hänelle jäi tovi aikaa pyöritellä päässään kysymystä, jonka hän oli pitkään tahtonut Nizille esittää. Sen kertominen tosin vaatisi rohkeutta, vaikka hän oli äärimmäisen varma siitä, mikä ga-matoranin vastaus olisi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään.
Säätila oli kylmentynyt huomattavasti siihen mennessä, kun Niz lopulta saapui. Nuori matoran oli kietonut ympärilleen pitkähelmaisen valkoisen takin ja kantoi kainalossaan omaa, ilmiselvästi uutena ostettua kaukoputkeaan, jonka hopeista kiiltävää pintaa ajan hammas ei ollut vielä kuluttanut.
Sen suurempia höpisemättä he aloittivat oppituntinsa aivan siten, kuin Ficus oli sen suunnitellut jo ennen kuin tiesi viettävänsä illan kahdestaan Nizin kanssa. He kävivät yhdessä läpi kaukoputken oikeaoppista käsittelyä ja sen kokoamisen perusteet, minkä jälkeen professori näytti, kuinka standardoitua koordinaatistoa käytettiin. Tämän jälkeen Niz pääsi kääntelemään opettajansa muistilapulta samat koordinaatit, joilla tämän oma messinkinen laite oli jo säädetty.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi ja kuusi”, oppilas vilkaisi lappua tasan kerran ja tämän jälkeen ulkomuistista lateli luvut uudestaan päässään. Ei mennyt kuin hetki kunnes toinenkin kaukoputkista oli paikallaan. Iltakin oli pimentynyt jo tarpeeksi, jotta tähdistä kaikkein kirkkaimmat puskivat valollaan taivaan lävitse.
”Ja sitten me vain…” Ficus aloitti, mutta päättikin lauseensa vain näyttämällä esimerkkiä. Hän sulki jälleen vasemman silmänsä ja katsoi oikealla putkeensa. Nizin jalkojen ja tornin katon välisestä rahinasta päätellen ga-matoran oli seurannut esimerkkiä perässä.
Niz kuitenkin hämmentyi välittömästi putkeensa kurkistettuaan. Ensivilkaisemalta hän ei nähnyt yhtään mitään. Ainoastaan pimeän taivaan, läntin ilman ainuttakaan tähteä. Mutta professorin määrätietoinen ”katso tarkemmin” -huomio kertoi hänelle, että näkyvä pimeys oli tarkoituksellinen. Hän vilkaisi uudestaan mutta piti nyt katseensa tiukasti näkemässään. Se oli kuitenkin yhä vain pimeyttä, joskin…
”… liikkuvaa pimeyttä?” Niz lopulta ihmetteli ääneen.
Ficus virnisti leveästi ja raotti vasenta silmäänsä sen verran, että kykeni näkemään hämmentyneen ilmeen oppilaansa kasvoilla.
”Käytännössä mahdotonta havaita paljaalla silmällä”, professori alkoi selittää. ”Koordinaatistossakin äärimmäisen helppo vahingossa ohittaa.”
”Mikä se oikein on?” Niz kysyi kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen. Hyvin tarkkaan katsomalla pimeys putken paljastamalla alueella kiersi itseään. Hienovarainen hidas pyörre lähellä taivaan keskustaa karmi hieman Nizin selkäpiitä. Hänen täytyi nostaa katseensa hetkeksi ja katsoa taivaalle ilman linssien mukanaan tuomaa avustusta. Tyhjää pistettä ei tosiaankaan löytänyt paljain silmin. Tai jos olisikin niin sen hiljaista pyörimistä ei ainakaan olisi kyennyt erottamaan.
”Se ei ole mitään”, Ficus lopulta vastasi oma katseensa yhä kaukoputkessa. ”Se on kirjaimellisesti aukko universumissa. Pimeä pyörre, joka nielaisee kaiken ja kadottaa sen ikuisuuteen.”
Nizin katse viipyili nyt tähtitaivaan sijasta professorissa, joka kylmän rauhallisesti otti kosmoksen kylmyyden vastaan. Tämän rauhallinen ääni oli unelmoivampi, kuin Niz oli koskaan oppitunnilla kuullut.
”Joskus noin tuhat vuotta sitten tuolla paikalla oli vielä lukemattomia tähtiä ja niiden kiertolaisia”, Ficus jatkoi ja hänen oppilaansa kuunteli hartaasti. ”Tähtikarttoja niiltä ajoilta on säilynyt. Tuo osa avaruutta oli täynnä kosmisia kappaleita. Kunnes saapui yö, jolloin tuo pala taivasta olikin muuttunut usvaksi ja lopulta usva haihtui ja jäljellä oli pelkkä tyhjyys.”
”Mikä sen aiheutti?” Niz paloi halusta ymmärtää. Hänen yllätyksekseen Ficus kuitenkin vain kohautti olkiaan. Professori nosti nyt viimein katseensa putkestaan.
”Kenties tähti vain saapui elinkaarensa päätökseen. Tai ehkä kaksi järjestelmää törmäsi toisiinsa ja sulautti auringot yhdeksi kuoleman mereksi, joka sittemmin luhistui. Paljon on spekuloitu tuon aukon syntymästä, mutta mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä. Se, millä taasen lienee, on se, mitä se voi kertoa meille.”
Ga-matoran ei edes esittänyt jatkokysymystään ääneen. Hänen ei tarvinnut. Rurun läpitunkeva tuijotus riitti viestiksi opetuksen makuun päässeelle professorille.
”Ajattele sitä… kuinka hauraalla pohjalla oma olemassaolomme lepää. Kuinka minä tahansa päivänä maailmankaikkeus vain voisi päättää elämämme, eikä kukaan edes huomaisi. Kuinka auringot vain sammuisivat ja sen jälkeen olisi ikuisesti pimeää… ikuisesti tyhjää.”
Niz nielaisi kuuluvasti. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, koska ei kestänyt nähdä, kuinka tyynesti Ficus hänelle puhui. Sinisen naamion takana pohtiva mieli tiesi nyt, että hän oli ilmoittautunut kurssille täsmälleen oikeasta syystä.
”Onko sillä nimeä?” hän sitten kysyi, mihin Ficus nyökkäsi myöntävästi.
”Baterra”, professori lausui elämänsä ensimmäistä kertaa ääneen. ”Enkä edes tiedä mistä kielestä se tulee. Nimi annettiin Selakhiassa kauan aikaa sitten, mutta heidän sanansa se ei ollut. Heillä oli nimittäin itselläänkin käännös sille.”
”Joka on?” Niz kysyi pahaa-aavistamattomana.
”Hiljainen kuolema.”
Ja hiljaisuus oli juuri se, mikä kaksikon ympärillä vallitsi. Ei tuulta, ei tornien reunoilla pesiviä, päivisin rääkkyviä lintuja. Kun Ficus lakkasi puhumasta, ei hetken aikaa kuulunut yhtään mitään. Tämä hiljaisuus oli se hetki, jota professori oli odottanut. Kenties hänen oppilaansa oli tämän oppitunnin myötä pehmennyt tarpeeksi vastatakseen Ficusta jo pitkään polttaneeseen kysymykseen.
”Sinä et taida olla täällä tähtien takia, Niz, ethän?”
Ja hiljaisuus jatkui. Ga-matoran käänsi katseensa taas tähtiin vältelläkseen Ficuksen katsetta. Tällä kertaa oppilas ei yksinkertaisesti kestänyt katsoa opettajaansa silmiin. Nizin suljettu suu oli ainoa vastaus, jonka Ficus todellisuudessa tarvitsi.
”Sinä olet biologian opiskelija, luokkasi terävin ja tehokkain. Läpäisit pääsykokeet täysin pistein ja olet pitänyt tasoa yllä siitä lähtien”, Ficus perusteli kuin tyhjästä ilmestynyttä lausuntoaan. ”Kunnes yhtäkkiä sinä ilmestyt koko laitoksen ainoalle kurssille, joka ei näyttäisi perustuvan mihinkään todelliseen. Tulet neljänteen auditorioon joka viikko kuuntelemaan joutavanpäiväisiä horinoitani aiheesta, joka ei edistä teistä kenenkään opintoja. Ja kirjoitat ylös jokaisen sanan, minkä suustani ulos päästän.”
Ga-matoran kiristeli hampaitaan häntä uskomattoman paljon vanhemman maakansalaisen hiillostaessa häntä. Hän kuitenkin kuuli Ficuksen äänenpainosta, ettei tämä ollut vieläkään lopettanut, vaikka todellisuudessa professorin mielen päällä painosti vain viimeinen varmistava kysymys.
”Miksi me olemme täällä tänään, Niz? Mikä sinua oikein ajaa?”
”Eikös… eikös se ole ilmiselvää?” ga-matoran takelteli vaikeana. ”Olet ihan oikeassa. En minä täällä tähtien takia ole. Koska… koska et sinäkään ole!”
Maaprofessori nojasi oikealla kädellä kaukoputkeensa ja tuijotti oppilastaan tuimasti visiirinsä takaa. Niz oli väkisin saannut väännettyä omat kasvonsa puhuttajaansa kohti. Ficuksen suljettua tiukasti suunsa mutruun ei vesikaupungin tytölle jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin selittää. Hän oli varsin hyvin tiennyt, että tämä päivä koittaisi vääjäämättä.
”Minä olen seurannut löydöksiäsi jo pitkään, professori. Ensimmäinen kirja, jonka koskaan luin, oli teoksesi muinaisesta draakkien tuomarista. Säästin kolme vuotta rahaa pelkästään päästäkseni näkemään sen luurangon omin silmin. Olin niin vaikuttunut siitä, miten olit kasannut siivun muinaista historiaa niin pienistä palasista…”
Nizin ääneen palautui lause lauseelta hieman enemmän rohkeutta. Hän oli jo aloittanut kertomuksensa, joten se oli sama viedä kunnialla loppuun asti.
”Joten aloin lukea sinun ja ystäväsi tutkimusraportteja. Vaarallinen retkenne Odinan onkaloissa, medaljonkien mysteeri Aerin unohdetuilla vesiväylillä… tai retkenne välisaarien temppeleiltä toisille, kunnes lopulta… Onu-Metru.”
Silloin Ficuksen kasvoille nousi huolestunut irvistys. Kuinka paljon hänen oppilaansa oikein tiesi?
”Retki, jonka jälkeen raportit päättyvät”, Niz jatkoi. ”Ystäväsi viettää nyt aikaa Aft-Amanassa, ja sinä katosit kartalta kymmeniksi vuosiksi, kunnes yhtäkkiä ilmestyt takaisin saarelle opettamaan… tähtitiedettä? Vähempikin kertoo, että jokin siellä kaivauksilla meni uskomattoman pahasti pieleen. Te löysitte jotain uskomatonta, ettekö vain?”
Ficusta ei hirvittänyt ainoastaan se, miten paljon hänen oppilaansa tiesi, vaan myös se, kuinka helposti tämä oli tapahtumaketjun päätellyt. Jos hänen salaisuuksien jäljille pääsi näin helposti, ei hän ilmiselvästi ollut peitellyt tietään tarpeeksi tehokkaasti.
”Mistä sinä niin päättelet?” professori sitten kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
”Kuten itsekin sanoit, alani on biologia, ja piru vie, minä tiedän kyllä, jos olen onnistunut jossain tavanomaista paremmin. Olen viettänyt viimeiset kolme kesää professori Mavrahin kanssa kaivauksilla. Tutkinut niitä. Enkä puhu koneista vaan niistä toisista. Niistä, joita nimitit raporteissasi —”
”— loiskasvoiksi”, Ficus täydensi Nizin lauseen tökerösti. ”No niinpä tietenkin.”
”Mitä ikinä ystäväsi kanssa löysittekään minä tahdon tietää myös. Minä uskon vakaasti, että näissä loiskasvoissa piilevät vastaukset niin moneen perustavanlaatuiseen kysymykseen! Kuvittele, mitä mahdollisuuks-”
”EI!” Ficus keskeytti uudestaan. Nizin innostunut vaahtoaminen pysähtyi kuin seinään. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun oppilas kuuli opettajansa korottavan ääntään. ”Minä en ryhdy tähän.”
Niz alkoi mutista hiljaa vastalausettaan, mutta hopeakasvoinen nainen ei antanut tälle enää mahdollisuutta jatkaa.
”Unohda kaikki, mitä luulet tapahtuneen. Tässä ei ole mitään mysteeriä! Ystävälleni sattui onnettomuus, enkä tahtonut jatkaa ilman häntä.”
”Mutta professori Mavrah…”
”En tiedä, mitä se lahoaivo on sinulle kertonut, mutta hän valehtelee! Tästä asiasta ei keskustella enempää!”
Nizin kasvot olivat kauhusta kankeat. Ficus ei ollut itsekään huomannut, kuinka lähelle oppilastaan hän oli kasvonsa suutuksissaan työntänyt. Etuhampaitaan kivuliaan näköisesti kirskutteleva professori hätkähti taaksepäin yllättyneenä omasta raivostaan. Kuuluvan raskaasti hengittävä Niz kahmaisi vapisevin käsin kaukoputkensa kainaloon ja lähti peruuttamaan kohti hissiä katse pelokkaana Ficukseen naulittuna.
Loputtomia anteeksipyyntöjä suunpielestään päästelevä ga-matoran peruutti lopulta liukuovien taakse ja katosi näkyviltä. Ficus tuijotti hetken tämän perään, kunnes rojahti epätoivoisena kylmälle katolle, käsillään kasvonsa peittäen. Tämä ei ollut se tapa, jolla hänen piti Nizin uteliaisuuteen reagoida, vaikka hän oli jotain tällaista osannut odottaakin.
Kesti puolisen tuntia, ennen kuin matoran sai kaavittua itsensä ylös kristalliselta pinnalta ja kohti kotia vievää putkiverkkoa. Kaikki vuosia vanhat kauhukuvat olivat palanneet elävinä hänen mieleensä. Nacen verinen ruumis ja rusennettu sydänkivi. Aavikolla makaava palanut jumala. Musta aukko yötaivaan keskiössä. Taivaan, joka ei ollut edes todellinen.
Kotona hänen avaimensa vain tipahtivat eteisen lattialle, kun Ficus kaatui olohuoneensa sohvalle kasvot edellä tyynyyn. Hän ei tahtonut sitä enää, eikä jaksanut. Pintojensa perusteella upouuden kerrostaloasumuksen asuttanut matoran ei halunnut mieleensä vierailemaan sitä, minkä hän tiesi kuitenkin saapuvaksi. Ta-Metrun vanhankaupungin varastotilojen yläpuolelle asumuksensa rakennuttanut Ficus tiesi vallan hyvin, että hänen alakertansa asukas oli kuullut hänen kotiutuneen. Ja hän tiesi myös, että tämä tiesi kaiken, mitä oli juuri tapahtunut.
”En tahdo kuulla sitä, Bianca. Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa.”
Ja ensin vaikutti siltä, kuin Ficus olisi kuin olisikin ollut yksin. Mutta vain hetken. Käytännössä katsoen kokonaan kirjahyllyillä vuoratun oleskelutilan huonekalut olivat huomattavasti modernimpia kuin hyllyihin pinotut opukset. Näytti siltä, kuin asunto olisi täytetty vain täyttämisen vuoksi. Erillisiä huoneita oli keittiön lisäksi kaksi, mutta molempien ovet pysyivät useimmiten suljettuina.
”Me tarvitsemme apua, Seppä”, ääni hänen päässään vaikeroi. Tällä kertaa Valkoisen ääni ei edes tarjonnut lohtua.
”Hän on vielä nuori!” Ficus argumentoi lähinnä oman mielenrauhansa turvaamiseksi. Hän tiesi oikein hyvin, että ainoa olento, jolle hänen koskaan tarvitsi vakuutella yhtään mitään, oli hän itse. ”Jos en pysäytä tätä tähän, hän tekee saman virheen, minkä minä. Hän kaivaa itsensä liian syvälle ja menettää kaiken…”
Eikä Valkoinen varsinaisesti ollut eri mieltä seppänsä kanssa. Vuosikymmenet Ficuksen varastossa olivat kuitenkin alkaneet kuluttaa kaukaisen idän valtiaan nimeämän Biancan kärsivällisyyttä.
”Sodan rummut soivat pian kaupunkisi yllä, Seppä. Sinä tiedät sen. Kuulet ne itsekin. Emmekä me ehdi pelastaa kansaa ennen sitä. Emme enää. Meidän täytyy elää läpi vielä tämä yksi helvetti.”
Valkoisen surumieliset ajatukset eivät parantaneet Ficuksen oloa laisinkaan. Tämä ymmärsi kyllä, mistä alakerran asukki puhui. Professorin valmisteluissa oli mennyt paljon kauemmin, kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa.
”Ja me tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Sanoithan sen itsekin. Hän on yksi kaikkein terävimmistä. Ja mikä tärkeämpää, hän on valmis luottamaan.”
Mutta Ficus tiesi, että luottamus tarkoittaisi tässä tapauksessa ainoastaan turmiota.
Idässä vietettyjen vuosien aikana professori oli oppinut paljon. Rúcioron kolkoissa saleissa hän oli ymmärtänyt, kuinka parhaiten palvella puhdasta kuningatartaan. Hän ymmärsi, mitä häneltä vaadittiin.
”Mutta minä en tahdo tappaa häntä”, Ficus ulahti ääneen. Ajatus tuntui sietämättömältä. Hän ei halunnut omaa karmeaa kohtaloaan kenenkään muun kannettavaksi. Ei siitäkään huolimatta, että hän tiesi sen olevan väistämätöntä.
”Sinä et tapa häntä. Sinä annat hänelle mahdollisuuden olla osana ylösnousemusta.”
Hopeakasvo käänsi itsensä kohti huoneiston puhtaanvalkoista kattoa. Hänen ajatuksensa raksuttivat kellokoneiston tavoin. Hän oli jo vuosia pelännyt päivää, jolloin hän joutuisi aloittamaan karmaisevan tiensä kohti tuomionpäivää. Ja se tuntui karmaisevammalta, kuin hän oli koskaan osannut kuvitella.
”Ole kiltti, Seppä. Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan”, Bianca maanitteli surkeana. Ja Ficus tiesi, ettei hänellä todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Oli tiennyt siitä päivästä lähtien, kun hän oli huomannut, ettei Niz todellisuudessa istunut hänen tunneillaan tähtitieteisiin hurahtaneena.
Ja kyyneleet vuolaasti visiirinsä alta valuen hän tarttui sohvapöydällään odottavaan kommunikaattoriin ja näpytteli siihen vaihteen numeron. Odottaessaan luurin toisessa päässä palvelevan koneen yhdistämisprosessia hän nosti pöydän alapuolelle piiloon kiinnitetyn salkun pöydän päälle ja avasi sen vapisevin käsin.
Kahdestatoista pyöreästä esineestä oli paikallaan enää kymmenen. Yhden oli hänen oma rintansa jo nielaissut. Toista kantoi prinssi kaukana syvällä. Kolmannen Ficus nosti omaan vasempaan käteensä juuri, kun rurukasvoinen tyttö viereisessä Metrussa nosti puhelimensa luurin.
”Minä… minä tahtoisin pyytää anteeksi siitä aiemmasta”, Ficus aloitti samalla kun Valkoinen alempaa rohkaisi häntä pysymään lujana. ”Tahtoisitko aloittaa alusta? Minulla olisi sinulle jotain näytettävää.”
Ja kuulan sisällä vellova massa muuttui väriltään siniseksi. Se odotti innolla tulevaa uutta kotiaan.
Kaksi
Onu-Metrun pintapuolelle rakennettu kiekonmuotoinen rakennus maastoutui helposti sitä ympäröivään kiveen, jos sitä yritti katsoa kaukaa. Yksi harvoista Metrun maan pinnalla sijaitsevista toimitiloista jäi monilta huomioimatta myös muutamaa kilometriä etelämpänä aukeavien valtavien arkistojen vuoksi. Kahden tieteilijän arkisin käyttämä metallibunkkeri oli ilmaantunut paikalleen jo yli kaksi vuotta sitten, mutta sen aktiivinen käyttö oli alkanut vasta muutama kuukausi takaperin.
Työtakkinsa naulaan jättänyt onu-matoran lampsi sisälle lyhyen käytävän päädyssä sijaitsevasta ovesta rakennuksenpahasen ainoaan elettyyn tilaan. Ficuksen visiiri oli jo valmiiksi esillä hänen saavuttuaan ga-matoranin tutkimustyön myötä sotkeutuneeseen laboratorioon.
”Skakdia”, Ficus irvisti inhosta visiirin tunnistettua paljaat aivot, joita Niz suojalasit päässään leikkeli. Vielä omaa työtakkia päällään pitävä biologi vilkaisi lasiensa yli työtoveriaan ja heilautti hienovaraisesti vapaana olevaa vasenta kättään tervehdykseksi. Oikeassa kädessään hänellä oli läpinäkyvän aivonesteen peittämä skalpelli.
”Yliopiston varaston viimeiset”, rurukasvo mutisi harmistuneena. ”Eikä uusia luovuttajia ole luvassa pitkiin aikoihin. Meidän pitää alkaa vaihtaa pian matoraneihin tai vaikka titaaneihin.”
Ficus murahti harmilliselle tiedolle, vaikka oli osannut odottaa jo työtä hidastavaa uutista. Matorankaksikon pieni toimitila oli muutamassa kuukaudessa kuluttanut käytännössä kaikki Suuren kaupungin anatomisten tutkimuslaitosten elinvarastot. Viimeisinä opiskeluvuosinaan neurobiologiaan erikoistunut Niz oli jo muutaman kerran vakavasti harkinnut pimeän kauppatavaran puoleen turvautumista, mutta Ficuksen kanta ehdotukseen oli ollut ehdoton ei. Tämänkaltaiset tutkimukset tehtäisiin niin moraalisesti suoraselkäisesti kuin mahdollista. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli viranomaisten puuttuminen heidän työhönsä.
Metallisen, huoneen keskellä seisovan pöydän takana työskentelevä ga-matoran oli onnistunut saamaan aikaan aivan uskomattoman sotkun. Yhdet, jo käyttökelvottomiksi leikellyt aivot valuivat ainakin kolmessa eri kasassa ympäri pöytää. Pesemättömiä leikkauspöydälle perinteisesti kuuluvia välineitä oli sekä metallisella työskentelypöydällä että valkoisilla sivutasoilla. Jopa hänen muistikirjansa päälle oli roiskunut ilmiselvää verta.
”Odota ihan muutama hetki vielä”, Niz pyysi selkeästi odotuskannalla huoneeseen saapuneelta toveriltaan. ”Olen melko varma, että olen saanut eroteltua limbisestä järjestelmästä sen, mitä tarvitsemme.”
Paksuun syystakkiinsa sonnustautunut Ficus kohotti kulmiaan visiirinsä takana ja suostui istumaan metalliselle jakkaralle Nizin työtason eteen. Lähtöä tekevän näköisesti jalkaansa naputtava onu-matoran ei kaikesta huolimatta ollut niin kiireinen, etteikö hän voinut antaa ystävälleen vielä hetkeä tutkimusten parissa.
”Tarkoittaako tuo, että olisimme valmiita kokeilemaan ensimmäistä siirtoa?” Ficus pohti toiveikkaasti, mihin Niz vastasi aidolla huvittuneisuudella.
”Älä edes unelmoi. Olen rajannut etsimämme mikroskooppisen pienelle alueelle, mutta tulos ei vieläkään ole tarkka. Nykytekniikalla palan siirtäminen veisi silti mukanaan satoja kertoja enemmän massaa, kuin on tarpeen. Ja jos koskaan meinaamme onnistua tässä, me tarvitsemme absoluuttisen puhtaan ja kaikesta ylimääräisestä leikatun kappaleen.”
Puolivälissä biologin ylitarkkaa selostusta vanhempi naisista oli alkanut pyöritellä silmiään levottomasti. Juuri tällaista vastausta hän oli odottanutkin, mikä entisestään kasvatti hänen haluttomuuttaan kuulla sitä ääneen.
”Niin, niin, niin”, Ficus lopulta huokaisi turhautuneena suunvuoron saatuaan. ”Pettymyksiä toisensa perään. Tiedäthän, että Saraji olisi äärimmäisen tyytymätön tuohon selitykseesi jos hän olisi olemassa.”
Niz tarkasteli Ficusta pettymyksellä suojalasiensa ylitse. Sarkasmi onu-matoranin sanoissa oli suorastaan kuvottavan läpitunkevaa.
”Sinä annoit komerossasi ruostuvalle tyhjälle vahkille nimen?” ga-matoran aloitti epäuskoisena. ”Ficus, näin pakkomielteet syntyvät. Sinä et saavuta mitään antamalla nimiä tulevaisuuden haaveille.”
Ficus mutristi suutaan eikä edes vastannut. Niz pudisteli hiljaa päätään ja päätyi lopulta laskemaan leikkausinstrumentin kädestään. Hänen tulevaisuutta maalaileva ystävänsä oli taas kadottanut hänen työmotivaationsa.
”Mistä edes keksit moisen nimen?” hän lopulta myöntyi jatkamaan keskustelua samalla, kun kiskoi vaaleansinisiä, nesteen peittämiä kumihanskoja vaivalloisesti pois käsistään.
”Keksin vain”, Ficus murahti seuraten samalla toverinsa työpäivän päättymistä. ”Ei kaikkien nimien tarvitse tarkoittaa mitään.”
Käsiään hanan alla pesevä Niz ei ollut täysin tietoinen kellonajasta mutta päätti silti, että tämä oli päivä, jolloin hänen sopi lopettaa hieman tavanomaista aikaisemmin. Hänellä ja Ficuksella oli ennalta sovittuja yhteisiä menoja, joita varten hän mielellään valmistautui henkisesti. Siniset kätensä kuivattuaan biologikin siirsi työtakkinsa naulakkoon, kahmaisi sitten ajan nuhriman olkalaukkunsa ja lampsi jo ovenpielelle malttamattomana astelleen Ficuksen perään. Pitkää käytävää pitkin harppova matorankaksikko ei edes sulkenut laboratorion ovea perässään.
”Et aio edes siivota?” Ficus ihmetteli vaikka tajusikin puolivälissä lausettaan kyselevänsä typeriä.
”Meillä on siivooja nykyään, muistako”, Niz tuhahti vastaukseksi, eikä edes ensimmäistä kertaa. ”Olemme puhuneet tästä tällä viikolla kolmesti. Aivan kuin et edes yrittäisi enää kuunnella, mitä sinulle puhun.”
”Olen… äh, olen pahoillani”, Ficus mutisi vilpittömästi. Ei vanha professori tahallaan jättänyt huomiotta ystävänsä muistutuksia. Hänen päässään vain oli viimeisimpien kuukausien aikana pyörinyt niin paljon ajateltavaa, että hänen tajuntansa alkoi tiedostamattomasti jättää vähiten polttavan informaation käsittelemättä.
Kiekonmuotoisen rakennuksen ulkopuolella seisoi yksinäinen metallinen masto, jonka latvan punaiseen palloon syttyi valo, kun Niz läimäisi nappulaa sen juuressa. Signaali lensi Metru Nuin utuiselle loppusyksyiselle taivaalle. Kestäisi kuitenkin tovi, ennen kuin siihen reagoiva Metrun rajan takana työskentelevä lennonjohto saisi tehdyn tilauksen toimitettua.
Näkymä kahdesta, kivisen tasangon keskellä pönöttävästä kansalaisesta olisi ulkopuolisen silmissä saattanut jopa näyttää koomiselta. Kummallakaan potentiaalisen kuvan esiintyjistä ei olisi kuitenkaan riittänyt huumorintajua edes hörähtää. Molemmat olivat pysyvästi väsyneitä jo vuosia kestäneestä ylityöllistymisestä. Ja vaikka Ficuksen mahtipontinen visio oli viimein ottamassa itselleen muotoa, olivat tieteen tien tallaajat vielä kaukana hyvin nukutuista öistä.
Maston kautta tehtyä tilaustaan odotellessa oli matoraneista nuorempi kaivanut esiin pienen litteän kommunikaatiovälineen, jollaiset olivat viimeisen vuoden aikana alkaneet niittää valtavaa suosiota erityisesti Le-Metrussa, jossa se aktiivisesti helpotti erilaisten työpajojen välistä kommunikaatiota. Nyt laite oli kuitenkin levinnyt jo tavallisten kansalaisten käyttöön, Ficuksen suureksi harmiksi. Laitteen hankkimisesta lähtien Niz oli viettänyt miltei jokaisen toimettoman hetkensä sitä näpytellen.
”Lakkaisit jo roikkumasta siinä koneessa”, entinen arkeologi tuhahti. Niz kuuli vanhanaikaisen ystävänsä äänensävystä, ettei tämä puhunut laitteesta hänen käsissään vaan siitä asiasta, joka jossain päin Ta-Metrua vastasi hänen viesteihinsä.
”Lakkaa kutsumasta häntä koneeksi”, Niz murahti jo ties kuinka monetta kertaa. Hänen hermostuneisuutensa kuitenkin laantui välittömästi hänen viimeisimmän viestinsä saatua vastaukseksi muutamasta merkistä koostuvan kuvion, joka esitti ilmiselvästi hymyileviä kasvoja.
”Kutsun miksi haluan”, Ficus tuhahti, mutta juuri tarpeeksi hiljaa, ettei Niz aivan saanut kärttyisästä manauksesta selvää. ”Se asia pelottaa minua yhä. Niin kauan, kuin emme tiedä, miten hänen olemassaolonsa on edes mahdollinen, pysyisin kaukana”, hän sitten päätti valituksensa nyt jo aivan selkeään ääneen.
Mutta Niz oli jo rakentanut verrattain tuoreen tuttavuutensa varaan tarpeeksi pilvilinnoja ollakseen välittämättä vierellään jalkaansa naputtavan vanhuksen epäilyksistä.
”Äh. Teidän pitäisi vain tavata. Oppisit sinäkin tuntemaan hänet kunnolla”, Niz puolusti ystäväänsä, joka nyt lähetti hiljaa pilisevään kommunikaattoriin viestejä, joita niiden vahvasti punastuva vastaanottaja ei suonut Ficuksen näkevän. Rurukasvo päättikin sujauttaa kommunikaattorin takaisin laukkuunsa kaiken varalta, vaikka Ficusta ei ilmiselvästi edes kiinnostanut urkkia, millaisia viestejä hän vastaanotti.
”Niz, me emme tiedä, että kenen hiton tietoisuus siinä ruumiissa elää! Meidän teoriamme —”
”Tarkastajan teoria”, Niz keskeytti ystävänsä töykeästi, eikä Ficukselle jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin korjata itseään.
”Ystäväni teorian mukaan”, hän lopulta kaarteli, ”näiden ei pitäisi sisältää itsessään muuta kuin kuollutta materiaa.”
Paatoksensa keskellä volitakkasvo naputteli rintaansa siitä kohtaa, missä arvioi sisällään vellovan pyöreän esineen sijaitsevan.
”Miksi se penteleen luonnonoikku puhuu?” hän jatkoi. ”Miten se on edes tietoinen? Miksi sillä on…” Ja siihen Ficus pysähtyi. Nizin omahyväisestä katseesta päätellen hän oli jo astunut askeleen liian pitkälle voidakseen enää puolustaa omaa kantaansa uskottavasti.
”Miksi hänellä on sielu?” Niz sitten lopulta täydensi. ”Nimenomaan. Minäpä aion ottaa selvää.”
Ta-Metrussa uutta hopeista kanohiaan sovittava merkillisyys olisi luultavasti suhtautunut hyvin penseästi Ficuksen esittämiin kysymyksiin, jos olisi ne kuullut. Niz ei hänen onnekseen kuitenkaan koskaan välittänyt sanomaa eteenpäin. Yksipuoleinen mielenrauha sai siis vielä hetken aikaa jatkua.
Taivaalta etäisesti kuuluvaan surinaan huomionsa kiinnittänyt Ficus ei tosin itsekään tahtonut jatkaa väittelyä enempää. Sen sijaan hän päätti keskittyä yksityiskohtaan, joka hänen mielessään viittasi erityislaatuisen huolestuttaviin merkkeihin.
”Rakastatko sinä häntä?”
Niz oli tukehtua ystävänsä suorapuheisuuteen. Hän sai kuitenkin pidettyä kasvoillaan verrattain vakavan ilmeen. Hän ei todellakaan halunnut näyttää, että oli järkyttynyt kysymyksestä.
”Hän on vain niin kiehtova. Hän on… uutta. En ymmärrä hänestä vielä melkein mitään, ja ajatuskin siitä, mitä voin hänen kanssaan oppia, saavat polveni tärisemään.”
Ficus kuunteli ystävänsä sanoja murunen katkeruutta sydänkivessään kiertäen. Nizin kuvailu kuulosti erehtymättömästi samalta, mitä hän oli saanut kuulla muutama viikko sen jälkeen, kun he olivat viettääneet ensimmäisen kahdenkeskisen iltansa Tiedon tornien huipulla. Sillä vaikka ga-matoranista oli paistanut arkuutta vielä pitkään Ficuksen tarkoituksettoman hampaidenkiristelyn jälkeenkin, olivat uudet loputtomat mahdollisuudet ja potentiaali löytöihin voittaneet oppilaan lopulta opettajan puolelle.
Totuus, jonka Ficus oli Nizille tarjonnut, oli toki korkeintaan vain puolikas. Paljoa ei ga-matoran tiennyt Ta-Metruun kohonneen Valkoisen Temppelin todellisesta tarkoituksesta tai siitä, mikä sen ainoan elävän asukkaan todellinen alkuperä oli. Uusi ja uljas maailma oli harhauttanut Niziä tarpeeksi. Menneiden kaivelu ei ollut Ficuksen oppilasta kiinnostanut. Uusi häntä oli eteenpäin alkanut työntää.
”Säästä minut yksityiskohdilta”, onu-matoran päätyi ajatuksistaan huolimatta laukomaan. Niz ei ollut kaksikon ainoa osapuoli, joka halusi piilottaa todelliset tuntemuksensa.
”Itsepähän kysyit”, oli lause, jonka Niz olisi halunnut tiuskaista takaisin, mutta taivaalta lähestyvä pörinä kiinnitti nyt hänenkin huomionsa. Kaukaa pilvien yläpuolelta oli alkanut laskeutua jotain harmaata ja metallista. Vähän aikaa seurattuaan kaksikko erotti jo selkeästi le-metrulaista muotoilua noudattavan ilmalaivan ääriviivat, mutta laitteen sivuille oli asennettu yhteensä neljä kiekon sisällä pyörivää propellia, jotka tekivät uuden ajan lentohärvelistä entisiä malleja huikeasti ketterämmän ja nopeamman.
Keskimääräisen putkiverkkokanisterin kokoinen matkustaja-alus laskeutui hitaasti noin kymmenen metrin päähän matoraneista. Ohjaamossa virnistelevä nuori volitakkasvoinen ko-matoran viittoili propellien jylyn ylitse kaksikkoa nousemaan ilma-aluksen sivulla auenneesta aukosta sisään. Kivipölyä laajalla alueella ympärillään pöllyttävä alus lähti nousuun välittömästi, kun Ficus oli kiskaissut oven sisältä kiinni. Moottorien jyly vaimeni huomattavasti tieteilijöiden päästyä suljettuun, vain kahdella pienellä ikkunalla varustettuun matkustajatilaan.
”Kyhrex on laittanut rahansa palamaan”, Niz ihmetteli jo toista kertaa ääneen saman viikon sisällä. ”Hän on sitten ihan tosissaan? Me olemme todella ryhtymässä tähän?”
Ficuksella oli hieman vaikeuksia kuulla viereensä itsensä vyöttäneen matoranin korotettuakaan ääntä, mutta tunnisti roottorien kohinan alta tarpeeksi sanoja ymmärtääkseen, mihin Niz viittasi. Hän kuitenkin vain nyökkäsi vastaukseksi, sillä ei osannut vieläkään laittaa tulevaisuudensuunnitelmiaan sanoiksi.
Tulevissa viikoissa hopeakasvoa hirvitti lähinnä se lehdistön hullunmylly, johon hän oli vääjäämättä joutumassa. Edellisenä syksynä käydyt syvälliset keskustelut toa Kyhrexin kanssa olivat tulleet pisteeseen, jossa yhteistyön tiivistäminen oli looginen seuraava askel. Ei Ficus eikä liiketoiminnan laajenemista hieman sivummalta seuraileva Nizkään osannut arvella, kuinka hauraita Suurta kaupunkia suojelevien rivit todella olivatkaan. Xialta saapuneen Kyhrexin hyvä ystävä, toa Nurukan nimittäin jakoi Ficuksen pelot Metru Nuin tulevaisuudesta. Pian heillä olisi koossa jo kokonainen ryhmä työskentelemässä Ficuksen intensiivisen vision eteen, mikä kuitenkin tarkoitaisi sitä, etteivät heidän suunnitelmansa pysyisi enää kauaa salaisina.
Eikä Ficus edes tuntenut syyllisyyttä siitä, mitä hän suunnitteli. Metru Nuin suojeleminen ulkomaailman uhilta kun todellisuudessakin oli hänen ensimmäinen prioriteettinsa. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen Valkoisen saarenmuotoista vankilaa.
Huomattavasti pienempien ajatusten kanssa matkustava Niz lähinnä hypisteli kommunikaattoria laukkunsa pohjalla. Hän yritti uskomattoman lujaa vastustaa kiusausta tarkistaa, millaisia viestejä hänen ystävänsä oli hänelle kirjoittanut. Ga-matoran kuitenkin koki, että hänen oli jo parempi rauhoittaa mielensä. He saapuisivat vauhdilla määränpäähänsä, ja se, jota hän oli entisen opettajansa kanssa menossa tapaamaan, vaati aina veronsa läsnäolollaan.
”Bauinuvan parantola”, aluksen pilotti lopulta kuulutti Ga-Metrun rajan ylitettyään. Pienistä ikkunoistaan laskeutumista seuraavat matoranit tunnistivat edessä siintävän rakennuksen välittömästi. Kyhrexin saarelle mukanaan tuomat urakoitsijat olivat jättäneet jälkensä selkeästi muun kaupunginosan tyylistä poikkeavan rakennustyylinsä ansiosta. Xialaisvaikutteiset suorat ja kulmikkaat muodot kiilsivät yhä uutuuttaan.
Kiireidensä keskellä kumpikaan tieteilijöistä ei ollut ehtinyt syventymään tarkemmin niihin syihin, mitkä Aft-Amanan sulkemiseksi oli julkisesti ilmoitettu. Juuri nyt väliä oli ainoastaan sillä, että Nace oli siirtonsa yhteydessä kommunikoinut ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vaikeasti ja kivuliaasti, mutta kuitenkin. Ficus oli luvannut saapua samana päivänä uutisen kuultuaan, ja vierailuilla jo vuosia mukana kulkenut Niz oli luvannut lähteä hänen mukaansa. Ja hyvä niin, sillä hoitajien mukaan pahasti sairas maan toa oli nimenomaan pyytänyt heitä molempia saapumaan paikalle.
Pilotti laskeutui parantolasta kaksi korttelia itään laskeutumisalueelle, joka oli pääasiassa tarkoitettu lemetrulaisien rahtaajien aamuisia kuljetuksia varten. Kyhrexin isolla rahalla tukemat mutta vain harvoille tarkoitetut matkustajalennot kuitenkin käyttivät päivisin hyväkseen noita samaisia alueita.
Ficus heilautti kättään kiitokseksi pilotille kömpiessään ulos aluksesta Niz perässään. Kaksikko puski kylmän syystuulen läpi kohti Bauinuvan lasisia kierreovia. Vastaanoton puolelle päästyään tutkijat saivat ensitöikseen väistää xialaisia rakennusmiehiä, jotka kuljettivat suuria lasisia kehikkoja kohti vielä rakenteilla olevaa länsisiipeä. Näiden poistuttua Ficus ja Niz astuivat puoliksi valmiin vastaanottotoimiston lasikopin eteen. Kopin sisällä kansioita pahvisista laatikoista purkava ga-matoran ei ensin ollut edes huomata saapunutta kaksikkoa. Kun trynakasvoinen tohtori lopulta vilkaisi ylös, hän säpsähti kuin aaveen nähneenä. Visiirinaamioinen nainen taputti kevyesti rintaansa rauhoitellakseen itseään.
”Anteeksi! En huomannut saapumistanne.”
”Pitkä viikko, Cehaya?” Niz virnuili huvittuneena tohtorin säpsähtelystä.
”Potilaiden siirtoon meni niin paljon aikaa, ettemme ole ehtineet saamaan omia tavaroitamme vielä kuntoon”, tutkijoille ennalta erinomaisesti tuttu psykiatri huokaisi. Päivä oli kääntymässä jo illaksi, mutta aamusta asti tavaroiden parissa rehkinyt Cehaya oli yhä jumissa potilaidensa ja purkamattomien tavaroidensa välissä.
”Torie odottaa teitä jo”, hän sitten jatkoi ja osoitti käytävälle taakseen vaikka tiesi jo, että Ficus ja Niz osaisivat perille. He olivat käynneet etukäteen valitsemassa Nacelle huoneen siirtoa edeltävänä päivänä. ”Koputtakaa vain oveen.”
Ficus kiitti vanhaa ystäväänsä ja viittoili sitten Nizin seuraamaan kohti potilaiden huoneita. Ficuksen astellessa tuttua ovea kohti tämän ajatukset vierailivat vielä hetken taakse jääneessä tohtorissa.
”Vaikuttiko Cehaya sinustakin jotenkin tavanomaista säikymmältä?” hän pohti ääneen. Niz ei ehtinyt vastaamaan, sillä he olivat saapuneet oikealle ovelle. Rakennuksen kolkoista metallisista käytävistä huolimatta laitoksen potilaiden huoneet oli veistetty aidosta tummasta puusta. Kopautettuaan nyrkillään siihen kolmesti hän luuli ymmärtävänsä, miksi. Kuulostihan koputus nyt puussa paljon metallia miellyttävämmältä.
Hymyilevä kultasininen toa avasi oven varovasti, mutta hymy nousi tämän kasvoille välittömästi tämän huomatessa, ketkä oven takana seisoivat.
”Ah! Olemmekin odottaneet jo teitä. Käykää sisään”, Calixkasvoinen nainen toivotti ja avasi oven selälleen päästääkseen tutkijat astumaan sisään. ”Nace täällä jo hieman kertoilikin minulle, mitä on teidän varalle suunnitellut.”
Niz ja Ficus vilkaisivat toisiaan kummastuneina. Heille ei ollut vielä käynyt edes selväksi, millä tapaa Nace oikein oli kommunikoinut. Ficus ainoastaan tiesi, että fyysisistä rajoitteista huolimatta hänen ystävänsä henkinen tila oli parantunut hieman vuosikymmenien hoidon ansiosta. Tai ainakin toa oli oppinut sinuiksi pysyvän tilansa kanssa.
Huone, johon tieteilijät mielen toa Torien perässä astuivat, oli pieni mutta yllättävän kodikas. Kaikki Nacen vanhasta asunnosta pelastetut tavarat olivat paikallaan käytännössä samassa järjestyksessä, missä ne olivat olleet Aft-Amanassakin. Entisen arkeologin omaisuus koostui pääasiassa kirjoista, mutta huoneen vasemmalla reunalla sijaitsevat kirjahyllyt olivat myös täynnä pieniä koristeellisia esineitä. Suurin osa niistä oli kaivauksilta muistoksi tarttuneita arvottomia, puoliksi kivettyneitä koruja tai pieniä patsaita, mutta niiden joukosta erottui myös muutama suurempi löytö.
Niistä kenties kaikkein erityislaatuisin oli ylimmän hyllyrivin keskelle asetettu miehen muotoon veistetty pysti, joka ainakin Ficukselle ilmiselvästi esitti kauan sitten tukahtuneen selakhiklaanin ensimmäistä Curuvaria kallon muotoisine naamioineen. Volitakkasvoinen nainen muisti sen päivän, jolloin Nace oli luvatta sujauttanut sen laukkuunsa ja vannottanut Ficusta olemaan koskaan kertomatta teosta mitään. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat omineet kaivauksien sisältöä itselleen. Se ei ollut kuitenkaan ollut kerroista viimeinen.
Huoneen takaseinälle asetetun puisen ja vanhan kirjoituspöydän ääressä pyörätuolissaan istui hän, joka tutkijat oli luokseen kutsunut. Maan toa istui selin Niziin ja Ficukseen, katse naulittuna kahteen pieneen esineeseen pöytänsä ääressä. Torie asteli tämän vierelle ja asetti kultaisen kämmenensä lempeästi toan olkapäälle.
”He saapuivat. Käännän sinut nyt.”
Sen ilmoitettuaan ce-toa tarttui maasuojelijan tuolin selkämyksestä ja käänsi tämän varovaisesti kohti Ficusta ja Niziä. Ja vaikka kumpikin heistä oli tottunut paljastuneeseen karuun näkyyn, ei se koskaan lakannut karmaisemasta heitä täysin.
Violetin kanohi Jutlinin katse oli yhä juuttuneena vuosikymmeniä sitten koettuun järkytykseen, mutta silmät sen takana olivat vanhentuneet uskomattoman paljon. Kyyryselkäisen, vyötäisiltä alaspäin kavojensa lisäksi halvaantuneen toan olemus oli lyhistynyt hitaasti vuosien aikana tämän fyysisen kunnon haurastuttua. Toan musta rintapanssari oli korvattu jo vuosia sitten, eikä umpeen korjattua reikää tämän rinnassa pystynyt enää silminnähden havaitsemaan. Hiljaa vapisevat kädet tuolin sivuilla leväten yrittivät osoittaa kohti kahta vierailijaa mutta epäonnistuivat. Toa Nace pystyi hädin tuskin liikkumaan enää lainkaan, mikä ei ollut kuitenkaan estänyt häntä valmistelemasta viimeistä perintöään.
Torie laski jälleen kämmenensä Nacen olkapäälle ja sulki silmänsä. Väkinäisesti hymyilevät Ficus ja Niz olivat ristineet kädet selkiensä taakse ja pitivät katsekontaktinsa tiukasti maan toassa. Molemmat tiesivät, että Nace kykeni kaikesta huolimatta yhä näkemään.
”Olen kuunnellut hänen mieltään”, Torie sitten aloitti silmät yhä suljettuna, katse kohti maata. ”Häneltä kesti viikko saada sanansa sanotuksi. Se vaati häneltä uskomattoman paljon. Hän tunsi sen aikana paljon kipua. Kun sielu on riekaleina, on vaikeaa muodostaa ajatuksia.”
Nace ei värähtänytkään, vaikka kuuli kyllä hoitajansa ja tässä tapauksessa tulkkinsa sanat. Nizin kasvoilta paistoi myötätunto, Ficus lähinnä ihaili Torien rauhallisia sanoja. Ensimmäistä kertaa koskaan hän näki mielenvoimien toan työskentelyä omin silmin.
”Mitä sinä meille tahdoit kertoa?” Niz kysyi varovaisesti osoittaen sanansa suoraan Nacelle. ”Mikä on näin tärkeää?”
”Hän on iloinen”, Torie vastasi Nacen jähmettyneen suun sijasta. ”Hän on kiitollinen sinulle Niz. Kiitollinen siitä, että olet jäänyt Ficuksen rinnalle. Ja iloinen hän on sinulle, Ficus. Siitä, että vaikeiden aikojen jälkeen kasvoillasi on taas vieraillut hymy.”
Ficus ei tiennyt, mitä sanoa. Edes Nizin hyväntahtoinen töytäisy hänen kylkeensä ei aiheuttanut reaktiota. Hän tunsi yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen syyllisyyttä siitä, mitä Nacelle tapahtui.
”Nace on myös ylpeä siitä, kuinka te kaksi olette omistaneet itsenne tämän kaupungin suojelemiselle”, Torie jatkoi, ”Hän katuu sitä, kuinka ei koskaan itse pystynyt siihen. Kuinka hän ei uskaltanut. Arkeologia ja sinun seurasi, Ficus, pitivät hänet erossa velvollisuudestaan. Mutta nyt Nace on viimein ymmärtänyt, että hänen tapansa täyttää velvollisuutensa ei koskaan ollut kaupungin suojeleminen. Se on jotain aivan muuta.”
Mielen toa avasi hitaasti silmänsä ja irrotti kätensä Nacen olkapäältä. Hän kääntyi takanaan olevalle kirjoituspöydälle nostamaan ne kaksi pientä esinettä, joita Nace oli aiemmin intensiivisesti tuijottanut. Hän asteli ne käsissään kahden matoranin eteen, joista kumpainenkin haukkoi henkeään. He tunnistivat esineet välittömästi ja ymmärsivät, että heidän elämänsä olivat juuri kääntyneet lopullisesti ympäri.
”Nace ymmärsi, että hänen velvollisuutensa täyttyisi teidän kauttanne. Hän tahtoo antaa teille työkalut toteuttaa sen, minkä olette jo aloittaneet.”
Kaksi toa-kiveä, Nacen hauraiden käsien vaivalla valmistamina, ojentuivat Torien käsissä kohti matoraneja.
”Suojelkaa kaupunkiamme, toat Ficus ja Niz”, mielen toa aneli Nacen mielen sisäisin sanoin. ”Tehkää se, mihin minä en koskaan pystynyt.”
Ficuksen ja Nizin katseet kohtasivat hetkeä ennen, kuin he ojensivat kätensä vastaanottaakseen lahjansa. Kylmät väreet matkustivat pitkin matoranien täriseviä käsiä, kun he yhdessä koskettivat Nacen perintöön.
Pyörätuolissa istuva toa olisi hymyillyt, jos olisi siihen pystynyt. Tämä oli viimeinen asia, jonka parissa hänen kätensä koskaan työskentelisivät. Seuraava askel hänen sisällöttömässä elämässään olisi taantua pysyvästi tuolin vangiksi. Hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka turagana jatkaisi ikkunastaan ulos tuijottamista toivoen, että tämä ele auttaisi hänelle ennen niin kovin rakasta kaupunkiaan. Jotta se ei luhistuisi vääjäämättä lähestyvän sodan liekkeihin.
Viisi
Niz ei kuollakseenkaan tiennyt, missä vaiheessa kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Mustan Käden hangaari oli kuin sodan jäljiltä, eikä Onu-Metrun rajaa lähestyvä Pimeyden metsästäjien rintama ollut edes syypää siihen helvettiin, joka aukeni veden toan ja tätä saattavan vahkiryhmittymän edessä.
Rapujalkainen panssarintorjunta-ajoneuvo oli laukaissut aseensa viisi kertaa lastausalueen sisällä. Tuhovoimaisista ammuksista kolme oli tähdätty osumaan maahan, mutta kaksi oli osunut ympäröiviin ajoneuvoihin. Panssarinkappaleita oli kaikkialla. Räjähtänyt vahkikävelijä oli sylkenyt palavaa materiaa vaarallisen lähelle polttoainesäiliöitä, ja tuhopaikalle ensimmäisenä saapuneet matoranit joutuivat potkimaan kappaleita sivummalle omilla jaloillaan. Kuka ikinä olikaan tuhon aiheuttanut ei ollut välittänyt lainkaan materiaalisista vahingoista. Ajoneuvon kuljettajan hädän oli täytynyt olla suunnaton.
”Kapteeni Niz!” kualsikasvoinen onu-matoran huusi jostain yhä savuavan panssariajoneuvon takaa. ”Löysin hänet!”
Valkotakkinen veden toa riensi äänen perään hätäisin juoksuaskelin. Matoranin sanoista oli paistanut puistatus, ja Niz pelkäsi jo valmiiksi pahinta. Syytäkin oli. Toan henki salpautui, kun hänelle paljastui mitä oli todella tapahtunut.
Kylmällä lattialla makaava vaaleanvihreä selakhi oli viimeisenä tekonaan pudottautunut ajoneuvoon revitystä reiästä ulos jättäen peräänsä ohjaamoon asti ulottuvan punaisen verivanan. Niz kumartui kääntämään menehtyneen ystävänsä ympäri vain nähdäkseen, kuinka tämän rinnasta oli revitty jotain väkivalloin ulos. Naisselakhin kasvoille oli jähmettynyt kivunsekainen järkytys.
”Hae Lähetti”, kyyneleitä pidättelevä Niz komensi vieressään seisovalle hangaarin työläiselle. ”Lähetä Rúcioroon kertomaan Tarkastajalle, ettei kannata tulla takaisin. Musta Käsi ei ole enää turvallinen.”
Kualsikasvo nyökkäsi ja lähti metallisessa maassa liekehtiviä kappaleita väistellen juoksemaan kohti hangaarin uloskäyntiä. Nizin taakse ryhmittyneet kivääreillä varustautuneet vahkit seisoivat ilmeettöminä, tapahtumista liikuttamattomina.
”Poistukaa”, Niz sitten käski. ”Siirtäkää ruumis sairasosastolle. Minun… minun täytyy varmistaa jotain.”
Koneet kuuntelivat ja tottelivat. Yksi vahkeista kiinnitti kiväärinsä reidessään sijaitsevaan koloon ja nosti tapetun selakhimekaanikon vaivatta käsivarsilleen. Loput sotilaista kääntyivät tämän perään ja lähtivät marssimaan samaan suuntaan, mihin matoran oli hetki sitten luikahtanut. Niz seurasi niiden poistumista holtittomasti täristen. Vasta sotilaiden kaikottua ja mekanisoitujen sammutusryhmien jo saapuessa hän lähti juoksujalkaa kohti hissejä. Hän ei tahtonut uskoa, mitä oli tapahtumassa. Hänen täytyi nähdä se itse.
Mustan tornin toisessa kerroksessa sijaitsevan työhuoneen ovi oli valmiiksi raollaan. Selin käytävää kohti seisova Ficus ei edes aluksi huomannut Nizin varovaista saapumista. Violettimusta nainen itki hysteerisesti omaa huutoaan pidätellen. Pimennetyssä huoneessa näki eteensä ainoastaan hänen oikeasta kädestään kajastavan sinisen hohteen vuoksi.
Hän säikähti kuullessaan askeleita takaansa. Sininen robottikäsi nousi vaistomaisesti puolustamaan käyttäjäänsä mutta laskeutui välittömästi huomatessaan, että se oli juuri Niz, joka hänen edessään seisoi. Veden toan tajunta oli luhistumassa. Valmiiksi tämän sisällä kiertävä järkytys sai lisää pontta toisesta, kakamakasvoisesta maan toasta, joka makasi tajuttomana Ficuksen huoneen lattialla. Ja vaikka Niz sitä ei tiennyt, kenraali ei ollut menettänyt henkeään, muttei vanha mies myöskään olisi koskaan entisensä. Sininen käsi oli vienyt häneltä muistojen lisäksi tarkoituksen.
”Minä en… Niz… en tahtonut. Minä vannon, etten tahtonut”, Ficus hädin tuskin sai suunsa muodostamaan sanoja. Hyperventiloiva toa tuijotti kauhuissaan Niziä, joka oli jähmettynyt täysin paikoilleen.
”En tahtonut uskoa, Ficus… että sinä tekisit jotain tällaista”, Niz huokaili apaattisesti ja nosti sitten säälivän katseensa lattialla makaavasta Nurukanista takaisin Ficukseen.
”Oliko hän oikeassa kaiken tämän aikaa?” hän jatkoi viitaten yhä vanhaan kenraaliinsa. ”Mitä sinä olet hänelle tehnyt?”
Veden toa yritti parhaansa mukaan näyttää rohkealta, vaikka se tuntui sillä hetkellä täydellisen mahdottomalta. Hänen kuitenkin täytyi pysyä lujana, vaikka tunsikin olonsa turvattomaksi Ficuksen seurassa ensimmäistä kertaa sitten heidän ensitapaamisensa. Edes vuosia maan toan ympärillä leijuneet epäilykset eivät olleet horjuttaneet hänen uskoaan parhaaseen ystäväänsä.
Mutta punainen selakhinveri valui yhä Ficuksen vasemmassa kädessä samalla, kun sininen hehku ja muinainen metalli vahvistivat hänen oikeaansa. Todisteita ei tarvittu.
”Migoh…” Niz sitten kuiskasi hiljaa. ”Hänkin… koska sinä?”
”En… minä en tahtonut”, Ficus yritti järkeillä omia tekojaan, mutta ei pystynyt. Toa Ficus hänen sisällään oli kuollut, kun ensimmäinen takaisin anastetuista kuulista oli sulautunut hänen kehoonsa.
”Niz, ole kiltti”, itkevä toa aneli. Mikään asia maailmassa ei ollut valmistanut häntä tähän tilanteeseen. Murha tuntui pieneltä pahalta Nizin järkytyksen rinnalla.
”SINÄ TAPAT YSTÄVIÄMME!” Niz parahti ja romahti lattialle naamiotaan päälaeltaan puristaen. ”SINÄ TAPAT HEITÄ!”
Ja hänen hiljaa hetken ajateltuaan kyyneleet alkoivat jälleen virrata hänen kasvoiltaan. Veden toa katsoi ylös kohti vanhaa langennutta ystäväänsä ja sanoi ääneen sen, minkä hänen vaistonsa olivat keksineet jo tovi sitten.
”Sinä aiot tappaa minutkin…”
”En koskaan pystyisi —”, Ficus aloitti, mutta keskeytti oman lauseensa. Hän tiesi valehtelevansa. Mikään ei olisi hänelle enää mahdotonta. Ja vaikka Niz ei sitä kuullut, kannusti Valkoinen tulevaa sisartaan metallisesta tornistaan.
Vanhat ystävykset tuijottivat toisiaan hetken, aivan kuin yhteisymmärrys olisi hetkeksi syntynyt heidän välilleen. Ja olikin. Niz ymmärsi, että vuodet olivat hioneet pois hänen ystävänsä. Se sanoinkuvaamaton verilöyly, joka heidän ympärillään oli vallinnut jo vuosia, oli kuluttanut loppuun jo vahvimmatkin. Valkoisen ote ja tämän tarjoama lohtu olivat viimeinen asia, johon Ficus oli enää aikoihin voinut luottaa. Jo vuosien ajan hän oli vain määrätietoisesti valmistellut tämän uutta ja parempaa maailmaa. Kaikki muu oli hitaasti hämärtynyt hänen ympäriltään. Niz ja vanhat siteet mukaan lukien.
Ja toat ymmärsivät, että elämä, jota he olivat tähän päivään asti eläneet, oli saapunut päätökseensä.
”Voisit unohtaa kaiken”, Ficus veti syvään henkeä ja rauhoitti viimein itsensä. Hän nosti sinisen hanskan peittämän kämmenen silmiensä tasalle ja antoi itsensä tuudittautua siihen voimaan, jota se piti sisällään. Puinen rasia, jossa sininen käsi oli vuosikymmeniä odottanut, lepäsi pöydällä tajuttoman Nurukanin vieressä. Vapisevin käsin kaiverrettu ”Unohda” oli saanut viimein merkityksen. Lahja hänen edellisestä elämästään tuntuikin nyt sopivan nykyiseen.
Ja sanat sanottuaan Ficus tunsi viimeistä kertaa myötätuntoa omana itsenään. Kivusta kirkuva selakhi hänen sisällään ei maan toan raajoja kyennyt liikuttamaan, mutta peitti silti kaikki hänen ajatuksensa alleen. Ainoastaan kahdentoista sielun muodostama entropia voisi hiljentää äänet.
Mutta kun volitakkasvo seuraavan kerran käänsi katseensa Niziin, oli veden toa noussut taas pystyyn ja pelkokin kaikonnut tämän kasvoilta. Ficus ja hänen sisällään kirkuvat sielut eivät ymmärtäneet, miksi. Niz oli kuitenkin jo ymmärtänyt tämän olevan hänenkin loppunsa. Pelko oli silloin täysin luonnollista.
Mutta sinisen Rurun Ficukselle suoma katse sisälsi vain sääliä. Toa ei enää pelännyt oman elämänsä menettämistä vaan Ficuksen puolesta. Ja hänen olkapäänsä ylitse katsoessaan itsensä menettänyt maanainen ymmärsi, miksi.
Pimeydessä seisoi toinenkin hahmo, jonka lämpimän kosketuksen Niz tunsi nyt olkapäällään. Hopeisen Mirun takana tuijottava katse ei edes värähtänyt. Suu sen takana hengitti edelleen täysin rauhallisesti. Hopeisen haarniskan peittämä sotilas ajatteli päässään täsmälleen kahta asiaa: toinen oli hänen vaimonsa ja toinen hänen maassa makaava oppi-isänsä.
Niz käänsi kasvonsa hitaasti taakseen, mutta Mirun omistaja ei vastannut katseeseen. Tämän tuijotus oli yhä naulittuna Ficukseen. Tämä tiesi täsmälleen, mitä tapahtuisi seuraavaksi, ja niin tiesi Nizkin.
”En pysty katsomaan”, olivat viimeiset tärisevät sanat, jotka Niz koskaan osoitti Toa Ficukselle. Pahoinvoiva veden toa kääntyi ja juoksi ulos huoneen ovesta, ennen kuin mitään tapahtuisi. Hopeisen Mirun omistaja oli puristanut kätensä nyrkkiin ammattimaisesti tukahdetusta raivosta. Hän ei ollut edes aseistautunut — mutta hänen ei myöskään tarvinnut. Ficus ei koskaan ehtinyt laukaisemaan puettavaa sinihohtoista asettaan. Punahopeinen soturi oli jo repinyt koko käden irti hänen ruumiistaan.
Ja kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun petomainen häntä purskahti ulos hopeakasvoisen soturin selästä, heräsi hänen ja pakenevan veden toan yhteinen luomus alempana rakennuksessa elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan päivään. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.
Ja kun Nui-Kralhi tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen seisoi verestä, lihasta ja metallista koostuvassa lammikossa, alkoi muulle Mustalle Kädelle hitaasti valjeta, kuinka paljon he olivat ehtineet menettää.
Tuolissaan, reikä rinnassaan yskivä Kyhrex ei enää koskaan ajattelisi omana itsenään. Työpisteidensä ääreen murhatut matoranit menehtyivät verenhukkaan, ennen kuin kukaan edes tiesi, mitä oli tapahtunut. Ja Saraji oli kadonnut kenenkään huomaamatta, mukanaan omasta historiastaan pois pyyhitty maan toa, jolta kestäisi pieni ikuisuus päästä takaisin sinne, mistä hänen tuskainen taipaleensa oli alkanut. Nurukanista tuli Ficuksen viimeisen armollisen hetken elävä esimerkki.
Ja kun Nui-Kralhi katsoi ympärilleen viljeltyä kuolemaa, löysi Niz turvapaikkansa idästä, missä trynakasvoinen langennut enkeli laskeutui kuolevaisen viereen vain lohduttaakseen.
Sillä aikaa sininen käsi oli jättänyt revityn raajan ja poistui vapaana kompleksin ilmastointikanaviin.
Ja kun uusi skorpionihäntäinen kenraali kasasi Ficuksen kumoon kaatamat Käden rippeet päättämään Suuren kaupungin verenvuodatuksen, jätti hän äitiään takaisin kotiin odottavalle tyttärelleen lahjaksi maasta löytyneen medaljongin, jonka merkitystä hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.
Samaan aikaan kävelevä keskushermosto havaittiin kirkumasta Onu-Metrun yössä.
Katse Nizin kasvoilla ei ollut muuttunut viikkokausiin. Hän tunsi yhä menetetyn ystävänsä hengen sisällään. Niin tunsi myös hänet siipiensä suojiin ottanut ruhtinas. Tarkastaja kaikista ensimmäisenä ymmärsi, että Ficuksen perintö olisi ikuinen niin kauan, kuin he hengittäisivät. Käskystä paikalle saapunut pieni, musta, siteisiin kääritty olento katsoi uteliaana vierestä, kuinka hänet Valkoisen olemuksesta kauan sitten pelastaneet valmistelivat itseään kohti omaa tuomiotaan.
Kuukautta myöhemmin hauras luuranko käveli ylös merestä kaukana etelässä. Suuntanaan maailman kaukainen laita.
”Kun hän saapuu hakemaan sinua, älä edes taistele vastaan, tai tämä hulluus ei pääty koskaan”, Niz oli viimein itsekin ymmärtänyt. Yhdessä ystävänsä kanssa hän oli onnistunut pilkkomaan palasiksi itse historian ja sen, mikä kauan sitten oli ollut hänen opettajansa. Tarkastaja vain nyökkäsi hiljaa valtaistuimellaan. Tämä ymmärsi nyt virheen, jonka tämä kauan oli sitten tehnyt. Tämä muisti Valkoisen ja tunnisti tarkoituksen, joka sitä ajoi. Idässä tieteilevät löysivät lopulta palapelin viimeisen palan yölliseltä taivaalta, kaukoputki apunaan. Ficus oli ollut yhdessä asiassa kaiken aikaa pahasti väärässä.
Metru Nuilla Nui-Kralhi oli langennut epäilyksen uhriksi. Hänen kotinsa oli menettänyt merkityksensä. Vuosien taisteleminen tuntui jo nyt turhalta. Samaan aikaan Varjotun hovissa huutava etäisesti toaa muistuttava olento hidasti omaa paranemisprosessiaan yrittämällä repiä irti omaa lihaansa.
”Yhden on jäätävä taistelemaan.” Tarkastaja tiesi, kuinka suunnitelman oli kuljettava. Valkoisen hohtavan esineen ääressä työskentelevä Niz antoi katseensa vaellella hetken Rúcioron kauniissa halleissa.
”Kun hän menettää minut, hän taistelee ikuisesti”, veden toa tiesi, mutta hänen trynakasvoisella ystävällään oli epäilyksensä.
”Antamalla hänelle koston, saatat luoda Nui-Kralhista jotain Ficustakin pahempaa.”
Mutta Niz ei kuunnellut. Hänen murheissaan kiersivät vain muistot ajalta, jolloin totuuden verho ei ollut vielä repinyt itseään kappaleiksi.
”Hän ei edes tiedä, kuka hän on… ja minä olin ainoa, joka koskaan rakasti häntä. Ilman minua hänestä tulee se ase, joksi hänet rakennettiinkin.”
Odinalla maan toa oli saanut viimein silmät, joilla katsoa aamuaurinkojen hidasta nousua. Ensimmäinen kurkistus peiliin kuitenkin paljastaisi, ettei hänen kehonsa enää tiennyt, kumman maan toan ruumis luoda. Edes temppelistään vaivoin varastettu Valkoinen ei osannut enää lohduttaa siskoaan, joka sielunsa lisäksi oli menettänyt nyt myös ulkomuotonsa.
”Kun meidät anastetaan, hän saa tietää mitä olemme tehneet”, Tarkastaja varoitti. Niz kuitenkin ymmärsi jo valtavan riskin, jonka he olivat ottamassa. Pöydällä edessään lepäävät kymmenet kirkkaana hohtavat kuulat kylvettivät veden toaa valossaan.
”Siihen mennessä joku on kuullut jo viestimme, kuullut tarinan. Silloin on hänelle jo liian myöhäistä.”
Ja tuoreita poikiaan sivummalla tarkastava makuta hartaasti toivoi, että hänen ystävänsä oli oikeassa. Hopeiset rivistöt olivat hitaasti alkaneet ottamaan muotoaan. Hänen taikansa oli viimein ratkaissut ongelman, jonka teknologia oli puutteillaan luonut. He olisivat pian valmiina pelaamaan pisintä mahdollista peliä. He jäisivät odottamaan omaa kuolemaansa.
Viikkoja myöhemmin Onu-Metruun palannut veden toa ei saanut mieheltään minkäänlaista vastaanottoa. Nuori punahuppuinen kone sen sijaan ilahtui suunnattomasti äitinsä paluusta. Medaljonkikaulainen tyttö ei enää vuosikymmenien päästä edes kunnolla muistaisi murhetta luojansa sinisiltä kasvoilta.
Lukuisia kuukausia myöhemmin Puhdistajaksi ristitty olento seurasi, kuinka hänen peruskivensä valettiin ylösalaisin siihen taivaaseen, jonka hän oli tiennyt valheeksi. Vain muutamia päiviä sen jälkeen Metru Nui heräsi kenraalinsa peruuttamattomaan petokseen. Varjotun karu koura kahlitsi kaupunkia vielä sodan jälkeenkin.
Niz oli kumartunut huoneessaan vierailevan pienen punaisen mekaanikon puoleen. Matoranin kokoinen olento puristi vasemmassa kädessään yhä öljyistä hopeista työkaluaan, jota hän ei ollut tohtinut laskea käsistään toan kutsun kuullessaan.
”Ja minä tahdon, että löydät itsellesi ja veljillesi turvallisen paikan. Hän tulee vielä etsimään teidät, ja minä tahdon, että yritätte pysyä piilossa. Ja sinä tiedät, mitä tehdä, jos Valkoinen ilmestyy taas päähäsi. Ymmärräthän, mitä se tarkoittaa?”
Ja punainen pieni olento nyökytteli veden toan varoittaville sanoille. Niz tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa. Valmistelut oli saatava päätökseen, ja hänen ainoaksi toivokseen jäi, että hänen puhdistuksensa jälkeen Tarkastajalle jäisi tarpeeksi aikaa viedä loppuun se, minkä he olivat yhdessä aloittaneet.
Odinalla Nui-Kralhi oli päässyt sopimukseen varjojen kanssa. Ja varjojen varjoista seuraava Puhdistettu ymmärsi, että pian hänet palasiksi repinyt vihollisensa tarjoilisi hänelle vaimonsa hopealautasella.
Ja siinä, miltei kaksikymmentä vuotta sen päivän jälkeen, jolloin kaikki oli mennyt pieleen, iltana ennen omaa tuomiotaan Niz istui tuolissaan, kirkas itse valmistamansa kuula vasten otsaansa molempien käsiensä pitelemänä.
”Kerron tarinan”, hän kuiskasi vielä kerran kuulalle. ”Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä. Sillä pian ikuisuuden syleillessä elotonta ruumistani tulen löytämään itseni kotoa. Siellä minä saan levätä rauhassa…”
Hän huokaisi syvään, avasi silmänsä ja tuudittautui siihen hirvittävään tunteeseen, että pian hän tapaisi vanhan opettajansa uudestaan.
”… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.”
Ja kun yö viimein laskeutui ja koko Mustan Käden tukikohtaa vavisuttava tärinä oli yltymässä pahimmilleen, Nizin viimeinen huojennus tuli siitä, kun hän viimein sai yhteyden kaukana alhaalla turvassa olevaan tyttäreensä.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
”Mutta… tehän tulette takaisin?” hänen videoyhteyden päässä panikoiva tyttärensä aneli. ”Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.
”ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Puhdistaja seisoi jo samassa huoneessa Nizin kanssa.
Mitään ei ollut jäljellä siitä oudosta professorista, joka oli ikuisuuksia sitten pitänyt Nizille yksityistunnin Tiedon tornien huipulla. Hänen edessään seisoi ainoastaan tämän kaikkien virheiden manifestaatio. Valkoisen manipulaatio. Kohtalon dominaatio.
Ja Nizin vetäessä viimeistä kertaa henkeä omassa ruumiissaan oli Nacen perintö viimein tulossa takaisin yhdeksi. Bauinuvassa sodan sivusta katsonut turaga tunsi, kuinka hänen velvollisuutensa oli viimein alkanut täyttyä. Mutta Nizin kohtalo oli kaatua veljiään ja siskojaan hitaammin. Mekaaninen poika sai hänet haltuunsa, jotta toisena päivänä hänkin muistaisi paikkansa. Jotta loputkin pyöreistä vankiloista löytäisivät tiensä kohti entropiaa.
Korkealla taivaalla, uudessa kodissaan, Valkoinen lauloi yksinäistä lauluaan. Hänen siskonsa oli jälleen lähempänä kokonaista. Ja tuo sisko, ennen paluutaan kohti taivaaseen pystytettyä taloaan, tahtoi vierailla siellä, missä kaikki oli alkanut.
Tyhjät olivat kammiot Onu-Metrun syvyyksissä. Suljetut, unohdetut. Vaan tällä kertaa ei Puhdistajaa valheiden verho sokaissut. Astuessaan sisään, Nacen vihreä medaljonki keltaiseen kouraansa puristettuna, hän viimein pysähtyi sille paikalle, jossa hän ja hänen ystävänsä jättivät edellisellä kerralla jotain huomiotta.
Nimittäin jalustalla — siinä, missä olisi pitänyt leijua jumalien kultainen lahja — odottikin vain kallo. Tyhjä katse siinä, missä suojeluksen symbolin olisi pitänyt varjella sen löytäneiden tietä. Ja viimeistään silloin syvälle muinaiseen massaan uponnut Ficus ymmärsi virheensä.
Ja samalla kaukana idässä Rúcioron ruhtinas sulki holveihinsa viimeiset heistä, joiden eteen Niz oli uhrannut viimeiset vuotensa. Sitten pääsi salskeiden pirstoutuneen valtakunnan viimeinen hallitsija taas istumaan valtaistuimelleen, jossa hänkin vuorollaan odottaisi puhdistustaan. Ja pitkien vuosien ajan hän vain kuunteli viestiä, jonka veden toa oli jättänyt kaikille niille, jotka jatkaisivat taistelua onumetrulaisen arkeologin muinaisia virheitä vastaan.
Viestiä, jonka vuosia, vuosia myöhemmin kuulisi myös epäonninen toa, joka sotaansa sotiessaan erehtyi nostamaan taisteluiden tantereelta esineen, joka ei todellakaan olisi hänelle kuulunut.
Kaksi
Sloooossssssrp.
Paksu, hailakankeltainen aines virtasi kauhasta kulhoon. Kun keitto täytti astian miltei kokonaan, virta katkesi.
”Ole hyvä!” Snowie jaksoi hymyillä, kaikesta huolimatta. Ruoka-annoksensa saanut matoralainen nyökkäsi vaisun kohteliaasti ja jatkoi kulhoineen kohti sataman telttakylän ruokailupöytärivistöä. Seuraava evakko oli nyt jonon kärjessä ja ojensi tyhjän ruoka-astian kohti lumiukkoa. Snowie upotti kauhansa soppapataan ja annosteli taas uuden annoksen kasvissosekeittoa.
Tai siis yritti annostella.
Kesken keitonkaatoprosessin ruoka-annostaan hakeva matoralainen huomasi jotain ja kääntyi ympäri. Keittokulho meni pois Snowien soppakauhan alta, ja harmiensa keskellä hajamielinen porkkananenä päästi murkinan valumaan katukiveykselle.
”Oho, hupsis…” keittoa annosteleva klaanilainen päästi suustaan, ennen kuin hänkin huomasi jotain olevan tekeillä.
Aukion toisella laidalla tapahtui jotain hämmentävää. Siinä, missä oli äsken sijainnut soppajono, oli nyt yleinen hämmennys. Evakot parveilivat yhtenä uteliaana massana kohti satamaa ja muuta kaupunkia erottavaa sisämuuria.
Mitä kummaa… lumimies ihmetteli.
Koska Snowien ”asiakaskunta” oli kaikonnut tyystin, hän arveli voivansa itsekin liittyä väkimassan mukaan ihmettelemään… no, mitä matoralaistungoksen tuolla puolen sitten olikaan. Jotain hämmentävää nyt kuitenkin.
Valkea pehmomies laski soppakauhan lepäämään padan reunaa vasten ja kipitti laatikoista improvisoidun ruokalinjaston takaa kohti hämmennyksen keskusta. Koska väenpaljous koostui melkeinpä pelkistä matoralaisista, näki pikkuväkeä rutkasti hujopimpi Snowie nopeasti, mikä väkijoukon kiinnostuksen oli herättänyt.
Öööh…
Huoneessaan sillä välin työskentelevän juuriadminin viikko ei ollut muuttunut vieläkään yhtään vähemmän raskaaksi. Suljetut verhot pitivät huolen siitä, ettei puolipilvisen taivaan tarjoama auringonvalo päässyt hallitsemaan Tawan työtilassa. Lukuvalon varassa pienen pientä tekstiä suunnattoman suurelta paperilta tutkiva toa siristeli silmiään saadakseen printistä kunnolla selvää. Zeruelin jo vuosia vanhat raportit oli laadittu epäkäytännöllisen tiiviisti yhdelle valtavalle arkille.
Sinänsä toa ymmärsi, ettei ikuisuuksia vanhoille varusteille organisoidumpien katalogien laatiminen tullut kenelläkään mieleen silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa laadittiin. Eikä luettelojen tutkiminen ollut myöskään Tawan tehtävä. Hän oli kuitenkin ottanut ne työn alle vain saadakseen vaihtelua tavanomaisempiin velvollisuuksiinsa. Ajatukset harhailivat harvemmin ikäville vesille, kun joutui aktiivisesti keskittymään siihen, mitä teki.
Ikkunalaudalla keltaisen johtajan takana odotti mullissaan eri punaisten ja sinisten sävyissä leiskuvia kukkia, jotka hän oli ällistyttävällä viherpeukalollaan onnistunut pelastamaan Admintornin reunoilta muutaman ensimmäisen pakkasyön runtelujen jäljiltä. Kaikin tavoin kamalasta viikosta huolimatta juuriadmin kykeni hetkittäin lohduttautumaan ajatukseen, että hän oli onnistunut pelastamaan edes jotain — olkoonkin, että kyseessä oli vain lähestyvän talven alle jääneitä kukkakasveja.
Keltainen yliviivaustussi liikkui yhdellä sulavalla liikkeellä yli rivin, joka kuvasi numerokoodeilla kontit viidestätoista kahteenkymmeneenkahdeksaan sisältöineen. Jälkikäteen Tawan piti kuitenkin tarkistaa, ettei ollut ajatuksissaan viivannut väärää kohtaa. Hänen kukinnoissa vierailleet mietteensä saivat hänen mielessään virkoamaan rintamalle kadonneen skakdin omahyväiset sanat siitä, miten Tawa oli admineista yhä se, jolla oli voimaa uskoa seuraavaan kevääseen.
Tämä oli kuitenkin niitä päiviä, jolloin admin ei yksinkertaisesti olisi enää jaksanut uskoa. Ja sitä vähääkin, mitä oli jäljellä koeteltaisiin vielä kerran. Koettelemuksen alku oli koputus hänen oveensa.
”Sisään.”
Uksi lennähti auki, ja ovenkarmiin ilmestyi valkoinen hahmo raidallisessa esiliinassa.
”Ööh, Tawa…” Snowie aloitti huolestuneena. ”Rantsun suunnassa sattuu ja tapahtuu.”
”Helei?” juuriadmin vastasi huolestuneena ja laski jo valmiiksi kynän käsistään. Lumiukon äkillinen ilmestyminen ja ilmiselvän huolestunut äänensävy kertoi Tawalle jo, että hän ei istuisi tuolissaan kauaa. “Mikä oikein on vialla?”
”Siis, olin sataman teltoilla jakamassa soppaa, ihan tavalliseen tapaan, mutta sitten kaikki hävisivätkin ihmettelemään jotain…” Snowie höpötti ja suoristeli keiton tahrimaa esiliinaansa. ”Menin perässä katsomaan, sataman poikki ja Moderaattoriväylän yli, ihan siihen Figan kasvihuoneen kulmille, ja siellä oli, ööh, Koobee.”
”Vihdoin ja viimein!” admin henkäisi ja ajatteli välittömästi, että viesti pitäisi saada Samelle mahdollisimman pian, jotta valmiiksi ylityöllistetty moderaattori voisi lopettaa etsintänsä. ”Onko hän kunnossa?” jatkui kysymys, jonka aikana Tawa oli jo unohtanut sen huolestuneen sävyn, jonka kanssa Snowie oli hänen toimistoonsa ilmestynyt.
”… ei”, lumiukko vastasi. Hän käveli lähemmäs Tawaa ja hieroi käsiään hermostuneena yhteen jatkaessaan. ”Mutta siis, Kupe oli jo paikalla! En ihan tarkkaan nähnyt, mikä Koobeella oli… mutta hyvässä kunnossa hän ei ollut. Tai oikeastaan hän näytti olevan tooosi pahassa jamassa. Mutta kuten mainittua, asia on jo hoidossa!”
Tawa nyökkäili kärsivällisenä Snowien selonteolle. Admin arveli lumiukon olevan vasta pääsemässä pääasiaansa.
”Mutta huomioni kiinnitti oikeastaan se, mitä Koobee-parka puhui… Hän toisteli kahta lausetta”, valkea klaanilainen sanoi hiljaisella äänellä ja nielaisi. ”’Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.’”
Tawan koko olemus jäätyi muutamaksi sekunniksi, kunnes adminin katse siirtyi hitaasti lumiukosta naulassa roikkuvaan purppuraan syysviittaansa.
”Ymmärrän”, nainen huokaisi syvään ja asteli Snowien rinnalle ja tarttui kiireellisenä hädin tuskin Klaanin saarella vallitsevassa ilmastossa lämmittävään vaatekappaleeseen.
”Näytä tietä.”
Lumiukko nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä.
Tarmokkaasti alamäkeen harppovat Tawa ja Snowie havaitsivat jo kulkiessaan, että väkeä tien yläpäässä oli tavanomaista vähemmän. Kadun alapäässä oli meneillään jonkinmoinen sekamelska, vaikka lumiukko huomasikin tilanteen rauhoittuneen siitä, kun hän oli lähtenyt hakemaan Tawaa. Ihmettelijää oli silti monennäköistä, ja ympäröivien talojen ikkunoista äimisteli värikäs rivi kanoheja.
Admin Tawan saapuminen siirsi kuitenkin väkijoukon huomion, ja tungos teki johtajalleen tilaa. Sähkön toa ja lumiukko etenivät alamäessä vauhdikkaasti, ja klaanilaiset ja evakot siirtyivät kuka kunnioittavan rauhallisesti ja kuka aivan hätäisesti tieltä pois. Väenpaljouden siirryttyä sivuun Tawa näki tilanteen keskuksen.
Puoliksi kadunkulmaan ulottuvan kasvihuoneen kanervojen ja puoliksi kadun itsensä puolella makaava ilman toa hihitteli iloisesti karmaisevasta tilanteestaan huolimatta. Tawalta kesti hetki ymmärtää näyn todellinen hirveys. Ensiksi admin oli vain luullut, että Koobee vain puristi kädessään jonkinsorttisen liman peittämää esinettä. Tarkempi vilkaisu kuitenkin todisti liman vereksi ja esineen sydänkiveksi. Koobeen omaksi sydänkiveksi.
Ja siinä paikalla, missä hihittävän ilmailijan sydämen olisi normaalisti kuulunut sijaita, hohti nyt jotain valkoista ja pyöreää. Merkillistä materiaa sisällään pitävä kuula oli survottu toan oman nyrkin kokoiseen aukkoon ilmiselvästi väkivalloin. Ja kun Tawa sai hillittyä omiin jalkoihinsa levinneen tärinän hän vasta osasi kysyä ilmiselvän kysymyksen: miten toa oli edes enää elossa? Siihen kysymykseen ei ollut vastausta myöskään toan yläpuolelle kumartuneella Kupella, jolla ei ollut vieläkään ajatusta siitä, kuinka lähestyä tapausta.
”Snow”, Tawa aloitti hiljaa.
Lumiukko ei katsonut kohti Tawaa, eikä myöskään Koobeeta. Hänen katseensa pysyi kadun mukulakiveyksessä kuin naulattuna. ”Tawa?”
Juuriadmin oli pakottanut kasvoilleen lempeän hymyn, jonka hän soi rauhoittavasti kohti tilanteen selvästi ahdistamaa lumiukkoa.
”Minä toivoisin, että autat vartiostoa väkijoukon siirtämisessä. Jos voisit ohjata väkeä ystävällisesti sivummalle. Annetaan Kupelle hänen tarvitsemansa työrauha.”
”Kiitos paljon! Siis kyllä, joo, käyn toimiin”, Snowie vastasi ja kääntyi silminnähden kiitollisena väkijoukon puoleen. Lumiukko pyrki paimentamaan väkijoukkoa toisaalle, mutta Tawa ei enää kuullut Snowien tarkkoja sanoja. Hänen huomionsa oli nyt Koobeessa.
Taivasta selällään tuijottava vihreä toa ei tuntunut pystyä siirtämään katsettaan hänen yläpuolelleen kumartuneeseen adminiin. Kupe oli jo ottanut askeleen sivummalle ja jakeli ohjeita paikalle saapuneelle hoitohenkilökunnalle. Heidän piti ehdottomasti saada siirrettyä Koobee pois kadulta, mutta tämän vaarallisen herkkä tila esti kovakouraiset liikuttamismenetelmät. Kupen piti järjestää paikalle jotain tavallisia paareja taianomaisempaa.
”Helei”, Tawa sai lopulta sanotuksi. ”Minä en ole Gee, mutta olen tässä kuitenkin.” Hän sai vastaukseksi kuitenkin vain vaivaannuttavaa hihitystä. Mirukasvoisen toan käsi yritti puristaa veren peittämää sydänkiveä koko ajan tiukemmin ja tiukemmin, mutta tämän heikkenevä tila ei sallinut enää paljoakaan lihasvoiman käyttämistä.
”Kuka tämän sinulle teki?” Tawa jatkoi rauhallista puhutteluaan ja yritti tietoisesti vältellä toan rinnasta törröttävän kuulan vilkuilemista. Vaikutti siltä, että vierasesine oli kuitenkin tukkinut suurimman osan verenvuodosta. Se, tai Kupen parantavat kyvyt olivat jo alkaneet vaikuttaa.
”Hi, hihi. Tyttö… hi… vain tahtoi kertoa minulle tarinan. Joten minä kuuntelin. Tarina oli kiva. Kuuntelin sen monesti.”
Tawa ei tietenkään ymmärtänyt, mistä tytöstä Koobee oikein puhui, mutta hän tahtoi nyt vain kuulla, mitä tällä oli sanottavanaan. Adminia samalla sekä hämmästytti että huojennutti havaita, että mirukasvo kaikesta huolimatta kykeni puhumaan.
”Mutta sitten… hihi, sitten tuli toinen ääni. Silläkin oli tarina kerrottavanaan. Minä kuuntelin senkin, mutta se ei ollut niin kiva. Se jätti pahoja ajatuksia mieleen jumiin.”
”Ääni?” Tawa halusi varmistaa ymmärtäneensä oikein. ”Sinä kuulit ääniä?”
”Hihii! Juttelevat lasisesta vankilastaan”, Koobee kurlasi verta kurkussaan ja paikalle hetkeä aikaisemmin juoksujalkaa kiitänyt ylihoitaja Yilda kiirehti paksun rullalle käärityn tyynyn Koobeen pään alle, jotta tämä ei välittömästi tukehtuisi.
”Hi!” hän sitten yskäisi klimpin verta ulos keuhkoistaan suunnattomista kivuistaan huolimatta yhä leveästi virnuillen. ”Tyttöä ei sen jälkeen enää kuulunut. Ikävä ääni vain jäi. Kertoi ikäviä asioita mutta lupasi myös, että vie ne pois, jos vain tekisin, mitä hän pyytäisi. Hihi.”
”Ja mitä hän oikein pyysi?” Tawa kysyi, vaikka olikin jo miltei varma vastauksesta. Silloin omaa sydäntään puristava vihreä käsi höllensi hieman otettaan. Koobee yritti viittoilla katseellaan sitä kohti, mutta pienenkin liikkeen aiheuttama tuska esti häntä viemästä liikettään loppuun.
”Sanoi, että en tarvitsisi sitä enää. Että sen irroittamalla kiva tarina tulisi taas takaisin…”
Tawa huokaisi syvään ja kohensi asentoaan ilman toan yläpuolella. Hän vilkaisi sivummalla työskentelevää Kupea, jonka luona kasattiin jonkinlaista kahdesta metallisesta sauvasta rakentuvaa kehikkoa. Hänellä oli siis hetki aikaa, eikä Koobeen tila jostain käsittämättömästä syystä tuntunut olevan edes kriittinen.
Kaasumainen aines toan rintaansa survomassa lasisessa pyöreässä esineessä oli hädin tuskin lasia itseään näkyvämpää. Tawa vastusteli mielihalua näpäyttää paljasta kuulaa kerran ymmärtääkseen paremmin sen koostumusta. Sen sijasta hän päätyi vain pakottamaan suojelemisen naamion peittämille kasvoilleen rauhoittavan katseen.
”Mistä sinä oikein sait tämän?” hän kysyi sitten lempeästi ja osoitti kohti Koobeen rintaa nyt, kun ilman toa Yildan tuoman niskatuen ansiosta jopa pystyi näkemään adminin käsien viittoilun. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Hetken aikaa näytti siltä, kuin Koobeen mieli olisi jäätynyt kokonaan. Järkyttynyt ilman toa ei tiennyt, kuinka vastaisi. Hänen viimeisin kuukautensa tuntui siltä, kuin se olisi kestänyt vuosia.
”Veljeskunnan saarelta”, vastaus lopulta saapui mutta ei Koobeen itsensä kertomana. Tumma, laiha ja ilmiselvän kaasunaamarikasvoinen olento oli kylmänviileästi kävellyt hitaasti taustalla purkautuvan väkijouko läpi. Peelo oli saapunut paikalle aluksi Tawan huomattuaan mutta jäi ymmärtäessään, että maassa makasi hänen entinen rintamatoverinsa.
”Se jäi hänen käsiinsä, kun vihollinen surmasi mukaamme lähetetyn metrunuilaisen sotakoneen. Löytyi sen sisältä.”
Tawan taakse seisomaan asettunut robotti tervehti nyökkäämällä myös Kupea. Kun admin lopulta siirsi katseensa takaisin hieman jo tärisevään ilman toaan, tämä oli alkanut nyökytellä varovaisesti vahvistaakseen Peelon kertoman tarinan.
”Hih, ei ollut tarkoitus, että näet”, Koobee yski ikävän kuuloisesti, suorastaan anteeksipyytävästi. Peelon valokuvantarkka muisti kelasi edestakaisin sitä hetkeä, kun Veljeskunnan saarta evakuoinut klaanilaisryhmä poistui sukellusveneellä takaisin kohti Klaania. Ajoneuvon nurkassa hohtavaa aarrettaan hypistellyt Koobee ei ollut jäänyt Peelolta huomiotta, mutta koska tilanne oli vaikuttanut harmittomalta, ei hän koskaan ollut asiasta kenellekään maininnut.
Tawa ei ollut enää aivan varma, mitä ajatella inhottavasta tapahtumasta. Tilanne oli jo ilmiselvästi Kupen hallinnassa, eikä Koobeen henkinen jaksaminen selvästikään ollut fyysistä parempi. Keltainen toa oli viimeinen henkilö maailmassa, joka olisi tuominnut kenenkään tervejärkisyyttä päässä kuuluvien äänien pohjalta, mutta nyt vallitsevassa tilanteessa oli kuitenkin selvää, ettei Tawa ymmärtänyt taustoista tarpeeksi tunteakseen oloaan hyödylliseksi. Hänen päässään pyöri enää täsmälleen yksi kysymys, johon hän polttavasti tahtoi saada vastauksen.
”Miksi sinä tahdoit Tuomarin?”
Kysymys, joka jähmetti Koobeen kokonaan, kunnes tämä täristen nosti oikean, sydämettömän kätensä ja osoitti sillä kuulaa rinnassaan.
”En… hihih… en minä. En minä”, ilman toa yritti vakuutella adminilleen holtittomasti tärisevästä äänestään huolimatta. ”Kun se toinen.”
Ja vaikka Tawa seurasikin katseellaan Koobeen hidasta viittoilua, oli hänellä yhä vaikeuksia ymmärtää mitään ilman toan selvityksestä. Tämän ilmeisesti näki myös hänen kasvoiltaan sillä seuraavaksi Koobee yskäisi ilmoille päivän mielenkiintoisimman ehdotuksen.
”Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet. Sano sille, ettei olisi minulle niin ikävä.”
Väkijoukko tilanteen ympärillä oli jo pääasiassa haihtunut suurimman osan havaitessa, että apu oli jo paikalla, eikä tapahtumassa ollut mitään erityisen näyttävääkään. Snowiekin oli mitä luultavimmin palannut soppakauhan varteen kadunkulman verran tuonnemmaksi. Puoliksi kanervien päällä makaava verinen toa koki vielä tarpeelliseksi ohjeistaa hämmentynyttä adminiaan.
”Hihi! Suljet vain… hi… silmäsi.”
Ja niin Koobee itsekin teki. Tawa vilkaisi kohti Kupea, joka näytti kuin loitsivan jonkinlaista suurta kuplaa kolmen matoranin avustuksella rakennetun kehikon väliin. Peelo sen sijaan jopa vastasi adminin katseeseen. Mustan robotin reaktio oli puoliutelias olkapäiden kohautus.
Joten Tawa, lähinnä omaa lempeyttään ja tuen antamisen halusta, sulki omatkin silmänsä hetkeksi. Ja muutaman sekunnin ajan hän vain nautti pimeydestä. Mitään ei tietenkään ollut tapahtunut — ei hän ollut olettanutkaan, että tapahtuisi. Kunnes hän avasi silmänsä, eikä maassa makaava olento enää ollutkaan Koobee.
Kupe, Yilda ja heidän henkilökuntansa työskentelivät yhä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tawa sen sijaan kavahti taaksepäin odottamattomasta ja kamalasta näystä. Siinä, missä makasi hetki sitten vielä ilman toa, oli nyt kasa orgaanista, veristä massaa, jonka muodottomista kasvoista työntyi esiin mielivaltainen määrä metallia. Terästä, jonka raoista kuului väsynyt ja ikiaikainen korahdus.
”ADMIN TAWA”, puhui ääni ilmiselvästi hänen päässään. Lääkintäryhmä oli korkeintaan vähän vilkaissut Tawan suuntaan, kun tämä oli äänekkäästi kavahtanut paikallaan. Adminin järkyttynyt vilkaisu kohti Peeloa kertoi hänelle sen, mitä hän epäilikin. Ainoastaan hän näki merkillisen muodonmuutoksen. Asiat kaikkialla hänen ympärillään kulkivat yhä täysin keskeytyksettä.
”OLEN SEURANNUT SINUA MIELENKIINNOLLA, ADMIN TAWA”, ääni hänen päässään jatkoi. Se, mikä Koobeen tilalla Tawaa puhutteli, oli ilmiselvästi telepaatti, sillä veltosta lihasta koostuva ruumis tuskin oli kykeneväinen minkääntasoiseen fyysisesti tapahtuvaan kommunikointiin.
”Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt meidän toa-parallemme?” Tawa kysyi uhmakkaasti. Hänellä oli kaikki syyt olettaa, että tämä oli se ”toinen”, joka Tuomaria oli niin kovin pakkomielteiseen sävyyn paikalle toivonut.
”MINÄ OLEN TOTUUS, ADMIN TAWA”, konsepti lausui sähkön toan tajunnassa. ”SINÄ ET KAIPAA ESITTELYJÄ, ADMIN TAWA”, se tahtoi vielä painottaa.
”Ja sinäkö satutit Koobeetä vain saadaksesi Guardianin paikalle?” Tawa ärjähti sen enempää ajattelematta sitä, miksi olento oli itsensä juuri esitellyt.
”NIMI, JONKA LAUSUT, EI MERKITSE MINULLE MITÄÄN. TUOMARI TARVITAAN. SE, MIKSI MUUKSI HÄNTÄ KUTSUTAAN, ON EPÄOLENNAISTA.”
”Tuomari ei ole nimi, jota hän tai kukaan mukaan käyttäisi kevyin perustein”, Tawa huomautti ja yritti olla katsomatta kohti nesteitä tihkuvaa kasaa. Samaan aikaan Yilda oli siirtynyt liha-asian vierelle ja varovaisesti siirsi lisää pehmusteita tämän niskan alle. Juuriadmin oli nyt varma siitä, että hän oli ainoa läsnäolijoista, joka näki ja kuuli Totuuden läsnäolon.
”TARVE TUOMARILLE ON KÄSITYSKYKYSI ULKOPUOLELLA, ADMIN TAWA. SYNTISI OVAT JO TUOMITSEMASSA MAAILMAA SEURAAVAAN SYKLIIN.”
Mutta Tawa ei niellyt Totuuden tarkoituksella ympäripyöreitä sanoja pureskelematta. Jokin oli vakavasti satuttanut Koobeeta hänen linnakkeessaan, ja lasikuula tai ei, Tawa ei päästäisi asiaa lipeämään käsistään muutaman mukaviisaan sanan vuoksi.
”Uskon, että käsityskykyni on aivan paikallaan. Sinun pitäisi ehkä miettiä sanojasi tarkemmin niin kauan, kuin vielä satutat ystävääni.”
”YSTÄVÄSI OLI HEIKKO, ADMIN TAWA. HÄN EI KESTÄNYT SANOJANI. HÄN EI KYENNYT YMMÄRTÄMÄÄN, VAIKKA YRITIN VAIN KORJATA VALHEITA, JOITA HÄNELLE YRITETTIIN SYÖTTÄÄ. TUTKIJAN TARINA YSTÄVÄSI KORRUPTOI, EN MINÄ.”
Mutta Tawan korvat kuulivat ainoastaan itseään oikeuttavaa sanahelinää. Ja pikkuhiljaa Totuuskin alkoi ymmärtää kenties lähestyvänsä Tawaa aivan väärältä kantilta. Sodan vuoksi sureva admin-toa vaati jotain paljon pelkkiä sanoja tehokkaampaa.
”AVAA SILMÄSI, ADMIN TAWA”, vanha ääni sitten käski, vaikka Tawan silmät ilmiselvästi olivat jo avoimet. Tarkemmin Totuuden sanoihin pureuduttuaan admin kuitenkin tunsi kykenevänsä merkillisiin asioihin. Ja kuten ääni hänen päässään oli toivonutkin, hän avasi silmänsä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
Ja jokaisella kerralla maailma hänen ympärillään hämärtyi hieman lisää. Ei kestänyt kauaakaan, kun Tawa havaitsi seisovansa keskellä ei-niin-yhtään-mitään. Maailma oli kaikonnut miltei kaikkien hänen aistiensa ulottumattomiin. Hän hädin tuskin näki edes itseään. Toa selitti merkillistä ilmiötä itselleen vain yhtenä Totuuden todellisuutta vääristävänä kykynä. Hänen mielessään ei edes vieraillut ajatus siitä, että kuka tahansa voisi tahtoessaan nähdä mitä haluaa.
”KENTIES SINÄ OLET YSTÄVÄÄSI VAHVEMPI, ADMIN TAWA. KENTIES SINÄ NÄET OMIEN VIRHEIDESI LÄVITSE”, ääni teki itsevarman paluunsa. Pimeydessä seisovan sähkön toan ympärille alkoi muodostua kuva jostain hyvin tutusta. Tawa ymmärsi seisovansa yhä Klaanin linnakkeessa, nyt vain hieman lähempänä admin-tornia kuin aikaisemmin. Maailma, jota hän tarkkaili, oli kuitenkin väestä tyhjä. Tawa seisoi pihamaalla yksin.
”Riittää jo. Käyttäisit sanojasi, jos tahdot kertoa minulle jotain”, Tawa tuhahti. Hänen kokemuksensa mielensisäisistä demonstraatioista olivat hänelle jo valitettavan tuttuja menneisyydestään. Totuus kuitenkin pysyi tiukasti kannassaan.
”MUTTA TAHDON NÄYTTÄÄ SINULLE, ADMIN TAWA, KUINKA SOKEITA TE OLETTE TOTUUDELLE. KUINKA OLEMASSAOLOONNE SYYLLISTYNEET TUOMITSIVAT TEIDÄT ALUSTA ALKAEN. JA SINÄ OLET SEN KESKIÖSSÄ TÄNÄÄN, ADMIN TAWA. SINUN KAIKISTA ON SYYTÄ YMMÄRTÄÄ.”
Sen lausuttuaan Tawa tempautui ylös, hurjalla vauhdilla korkealle ilmaan, kunnes hän kykeni näkemään koko Klaanin saaren. Vasta sitten hän pysähtyi ilmaan ja pysyi itsestään paikallaan. Pieni hohtava piste loisti saaren eteläosassa siinä, mistä admin oli tempaistu.
”MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.”
Tawan oli vaikea vaikuttua tarinanrangasta, joka kauppiaidenkin suusta suuhun kulki aina silloin, kun joku iltanuotion äärellä erehtyi kysymään Bio-Klaanin tarinaa. Totuus oli kuitenkin pääsemässä vasta alkuun.
”MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.”
Ja Tawa näki, kuinka musta myrkky alkoi syövyttää pois hänen saartaan pohjoisesta käsin. Se eteni hitaasti, mutta teki sen sellaisella vääjäämättömyydellä, ettei sitä olisi millään voinut estää. Sotilaiden heittäminen maailmaa syövää aaltoa vastaan olisi täydellisen turhaa.
”JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.”
Ja vaikkei sitä Tawalle konkreettisesti havainnollisesttu, kykeni hän näkemään Ämkoon virnistelevät kasvot edessään irvailemassa.
”JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.”
Ja silloin Tawa tempautui jälleen, eikä hän enää ymmärtänytkään, mitä tapahtui. Totuuden kuvaus oli ympäripyöreydestään huolimatta ollut osuva. Ja siitäkin huolimatta kun Tawa seuraavan kerran pysähtyi, hän katsoikin nyt kaukaa ylhäältä Legendojen Kaupunkia. Ja mustaa myrkkyä, joka syövytti sitä sekä pohjoisesta että etelästä.
Mutta tällä kertaa hän näki muutakin, kuin vain saaren. Hänen visiirin peittämien silmien edessä vilisi henkilöitä ja hetkiä.
Ideologialle ei ollutkaan nostettu muureja vaan torni. Eivätkä nazorakit siellä marssineet vaan Varjotun komennetut. Eikä Ämkoo siellä ystäviään pettänyt vaan…
Mutta volitakkasvoinen maan toa vilahti Tawan edessä vain hetken, eikä hän yksinkertaisesti ehtinyt tekemään päätelmää siitä, kenet hän oli nähnyt.
”ENKÄ PUHU MYÖSKÄÄN MUSTASTA KÄDESTÄ”, Totuus sitten lausui ja sähkön toa tempautuikin nyt taas kohti etelää. Paikkaan ja aikaan, jolloin salskeiden valtakunnat hallitsivat vielä.
Ja Tawa näki kristallitornit, joita meri ei ollut vielä huuhtonut mennessään. Näki pääkallonmuotoiseen naamioon pukeutuneen saarelle saapuneen, joka halusi rakentaa jotain parempaa. Kunnes musta myrkky piiritti saaren sen jokaiselta reunalta. Mutta ennen kuin saari syöpyi miltei kokonaan historian hämäriin, ehti Tawa nähdä välähdyksen valkeasta selakhista, joka liittyi raskaasti marssivien liskojen armadoihin juuri silloin, kun saaren asukkaiden olisi kuulunut taistella vapaudestaan.
”ENKÄ PUHU TARAS MÍSËCAKSESTAKAAN, ADMIN TAWA”
Eivätkä kuvat loppuneet siihen. Tawa tempautui uudestaan ja uudestaan. Halki historian ja niiden tapahtumien. Hän näki samat hetket puettuna uusiksi niin monta kertaa, että hän alkoi miltei voimaan pahoin. Riuhtomisen viimein lakattua Tawa tahtoi vain avata silmänsä vielä kerran uudelleen. Se, mitä Totuus hänelle näytti, sai jo riittää.
Tehtyään täsmälleen niin hän havaitsi nousseensa seisomaan maassa kanervissa selällään makaavan liha-asian edessä. Hän oli palannut takaisin, vaikkei koskaan todellisuudessa ollut poistunutkaan minnekään muualle kuin oman mielensä sopukoihin. Peelo seisoi yhä Tawan vieressä, aivan kuin pieninkään hetki ei olisi ehtinyt kulua.
”PUHUN JOKAISESTA KERRASTA. JOKAISESTA VIRHEESTÄ. ETKÖ NÄE, ADMIN TAWA? TÄMÄ KAIKKI YMPÄRILLÄSI ON TUOMITTU TUHOON. SE ON TAPAHTUNUT LUKEMATTOMIA KERTOJA AIKAISEMMIN JA TAPAHTUU VIELÄ LUKEMATTOMIA KERTOJA TEIDÄN JÄLKEENNE.”
”Miksi sinä näytit minulle tämän?” Tawa päätti hetken aikaa pelata päässään selittävän äänen merkillistä peliä. ”Mitä sillä on väliä, jos näin on käynyt aikaisemminkin?”
Totuuden maallinen ruumis korahti ja hetken näytti siltä, kuin kaikki sen mädäntyneet lihakset olisivat nytkähtäneet samanaikaisesti.
”KOSKA MUINAISTEN YLLENNE LANGETTAMAN TUOMION VOI VÄLTTÄÄ, ADMIN TAWA. KERROIN TÄMÄN SINULLE, KOSKA SYKLIN VOI VIELÄ RIKKOA.”
Eikä admin tarvinnut edes Totuuden suomia näkyjä ymmärtääkseen sitä, mihin hänen tulevaisuutensa oli häntä viemässä. Pohjoisesta leviävä myrkky marssi päivä päivältä lähemmäksi Klaanin muureja, aivan kuten lukuisat armeijat olivat marssineet eri saarien rannoille halki historian.
”TAHDOTKO, ETTÄ NÄYTÄN SINULLE, KUINKA?” Totuus haistoi pelon ja epäilyksen Klaanin suojelijan mielestä. ”OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”
”Ja miten se tapahtuisi?” Tawa kysyi varovaisesti. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.
“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT KYKYSI SUOJELLA KANSALAISIASI.”
”Totuuden mistä?”
“KAIKESTA”, kaikuivat Koobeen tilalle muodostuneen lihan kolkot sanat. Totuus oli valmis kertomaan vielä yhden tarinan. Näyttämään vielä yhden tapahtumien ketjun, joka oli kauan sitten saanut Onu-Metrun syvyyksissä vierailleen arkeologin lopullisesti pois tolaltaan.
Ja vaikka Tawakin oli valmiiksi rikki, sielultaan säröillä miltei samalla tavalla kuin sielunsa koloa muinoin täyttämässä ollut Ficuskin, erotti naisia pitkän aikavälin lisäksi yksi merkittävä asia. Nimittäin Tawalla, toisin kuin vanhalla arkeologilla, oli jo velvollisuus jota täyttää. Ja se velvollisuus parhaillaankin kohosi valtavien muurien mukana kaikkialla hänen ympärillään.
”Pois Koobeestä”, hän komensi kylmänviileästi jättäen täydellisen huomiotta Totuuden jättämän tarjouksen.
”SINÄ HYLKÄISIT LAHJANI, ADMIN TAWA?” Totuus sulatteli toan sanoja epäuskoinen sävy äänessään. ”MINÄ TARJOAN SINULLE TAPAA PELASTAA KANSASI. SOTANNE HAAMUT KUMMITTELEVAT JO KÄYTÄVILLÄNNE. OLETTEKO NIIN SOKEITA, ETTETTE OLE NIITÄ NÄHNEET?”
Mutta Tawa oli saanut jo tarpeekseen. Hän oli poistunut työhuoneestaan, koska hädässä oleva toa oli pyytänyt paikalle adminia, jonka sijainti oli Tawalle sydäntäriipivästi yhä kateissa. Joka päivä ja jokainen hereillä vietetty tunti hän kamppaili vaikeiden ratkaisujen edessä. Joka hetki hän soti sotaa eikä hänellä riittänyt kärsivällisyyttä itsensä lihaksi naamioivalle telepaatille, joka ei edes suostunut vastaamaan hänen alkuperäiseen kysymykseensä.
”Pois Koobeestä. Nyt. Heti”, Tawa toisti ja tuijotti lihakasaa täsmälleen siihen pisteeseen, missä kuvitteli silmien normaalisti sijaitsevan. Tawan vaatimukseen myös vastattiin, mutta ei Totuuden taholta. Musta robotti oli astellut Tawan vierelle. Vihreä hehku Peelon naamion alla värähteli tämän sanojen tahtiin.
”Sinuna tekisin niin kuin admin käskee”, tämä sanoi tuijottaen itsekin maassa makaavaa lihaa. Tawa yllättyi, sillä koko keskustelun ajan hän oli luullut, että hän oli tilanteessa yksin. Peelo kuitenkin vilkaisi adminia merkitsevästi, ja Tawa päätti olla hetken keskittymästä koko asiaan. Liha heidän edessään oli nimittäin alkanut nytkymään.
”KUULEN SINUT MUTTA EN NÄE SINUA, UUSI ÄÄNI”, Totuus pukahti turhautuneena, kenties jopa hieman peloissaan. ”MIKÄ SINÄ OLET? MIKSI MINÄ EN NÄE SINUA? HI!”
Eikä Peelo itsekään tiennyt vastausta, ja miksi olisikaan. Hän vain oli virittänyt itsensä Tawan kanssa samalle linjalle. Hänen keinotekoiset aivonsa eivät käsitelleet kysymystä siten, miten orgaaniset olisivat sen tehneet. Teoria robotilla kuitenkin oli, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen.
”Kenties näkösi on vain valikoiva, otus. Sillä ei ole edes väliä, näetkö minut vaiko et. Olet Bio-Klaanin linnakkeessa, ja täällä kuuntelemme Tawaa”, robotti lausui.
Johon Totuus reagoi korahtamalla kehossaan vielä kerran. Tappionsa liha oli itselleen jo myöntänyt. Se ei kuitenkaan muuttaisi hänen olemustaan. Hän olisi yhä sitä, mitä hän oli maailman alusta asti edustanut.
”YMMÄRRÄ, HIHI, ETTÄ ILMAN TOTUUTTA TUOMITSET KAIKKI MUUTKIN, ADMIN TAWA”, haukasvon päässä vielä kaikui. ”OLETKO MIETTINYT, MITÄ MAAILMALLE TAPAHTUU, JOS TE HÄVIÄTTE? HI HI HI!”
Totuuden viimeiset sanat kaikuivat pettymystä, mutta niihin oli nyt ilmestynyt myös outo kaiku. Koobee oli alkanut paistamaan niistä läpi, kun Tawa oli tietoisesti alkanut hylkiä Totuuden sanoja. Ja kun hampaitaan hermostuneena kirskutteleva Tawa seuraavan kerran avasi silmänsä, oltiin Koobeeta jo varovaisesti nostamassa kahden rautatangon väliin Kupen loihtimaan kuplaan, jossa tämä voisi kellua kevyesti kohti Klaanin teho-osastoa.
Yildakaan ei ilmiselvästi ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, sillä tämä toaa kantavia hoitajia ohjeistaessaan vilkaisi Tawaa kohti vienosti hymyillen. Kupe oli jo saanut toan sydänkiven haltuunsa tämän puristuksesta ja näytti siltä, että vaikka toa oli yrittänyt rusentaa sitä palasiksi, ei tämä kuitenkaan ollut tehtävässään onnistunut. Siitä, pystyisikö Kupe liittämään sen vielä takaisin Koobeen kehoon, oli kuitenkin suuri kysymysmerkki. Se ei ollut leikkaus, jota kovin usein joitui tekemään.
”Hihi, Tawa, hihihi”, Koobee kikatteli kuplastaan, kun hoitajatiimi valmistautui muutaman sadan metrin mittaiseen kuljetukseen. Kupe oli jo tiedottanut adminille, että he jatkaisivat tästä jos hänellä ei ollut enempää kysyttävää. Admin ja omiin ajatuksiinsa keskittynyt Peelo eivät kumpikaan vaikuttaneet enää kovin läsnäolevilta, mutta Koobeen itsensä viimeiset sanat saivat vielä Tawan huomion hetkeksi.
”Hihi… meidän olisi… meidän olisi pitänyt yrittää kovempaa, Tawa. Meidän olisi pitänyt kovempaa yrittää säilyttää rauha.”
Juuriadminin hengitys muuttui siltä sanomalta raskaammaksi, eikä huolen aiheuttama ahdistava ote tahtonut päästää Tawasta enää irti.
Lääkintähenkilöiden poistuttua viemään itsekseen hihittelevää toaa pois, kääntyi Tawa vielä kerran katsomaan vierellään seisovaa robottia, joka oli kuin sattuman kaupalla päätynyt paikalle juuri oikeaan tai juuri väärään aikaan.
”Voisimmeko me jutella vielä hetken?” oudosta kokemuksesta toipuva Tawa toivoi, johon Peelo vastasi itsevarmalla nyökkäyksellä. Kaksikko lähti kävelemään hitaasti hoitohenkilökunnan perässä kohti sisätiloja, kunnes viime hetkellä, Tawan johdolla, he käänsivät suuntansa kohti admintornia.
Pakarikasvoinen ga-matoran käveli kaksikkoa vastaan portaikossa kourassaan Zeruelilta alunperin saatu kaavio, joka oli jäänyt Tawalta kesken Snowien rynnättyä uutistensa kanssa sisään.
”Neiti admin, ajattelin, että minä voisin —”, matoran aloitti, mutta Tawa keskeytti tämän pysähtymällä ja asettamalla kätensä tämän olkapäälleen.
”Kiitos, Xela”, hän kiitti vilpittömästi hymyillen. ”En olisikaan välttämättä ehtinyt enää tänään käydä sitä loppuun. Arvostan oma-aloitteisuuttasi.”
Hymy tarttui toasta matoraniin, ja Tawa päästi sihteerinsä jatkamaan matkaa. Työhuoneeseen astuttuaan salaman toa ensitöikseen viskasi syysviittansa takaisin siihen naulakkoon, josta oli sen ottanutkin. Nopealla vilkaisulla hän huomasi myös, että Nöpö oli vieraillut vesikupillaan hänen poissaolonsa aikana. Kasvojaan hermostuneesti hieroen toa rysähti työtuoliinsa pääasiassa vain uupuneena omituisesta tapahtumaketjusta.
”Kuulitko koko jutun?” hän sitten kysyi Peelolta, joka oli vain jäänyt seisomaan suoraselkäisenä huoneen ovensuuhun.
”Kyllä”, robotti vastasi. Aivan, kuten Tawa oli toivonutkin.
”Joten tiedätkö sinä, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?”
”En”, Peelo vastasi rehellisesti. Tawasta tuntui, kuin häntä olisi alkanut väsyttää tavanomaistakin enemmän. Eikä hän merkillisen keskustelun aikana ollut edes saanut tietää, miksi Koobeessa pesivä olento oli toivonut paikalle juuri Guartsua.
Admin teki sitten jotain, mihin hän ei yleensä hairahtanut eikä edes viitsiytynyt. Hän antoi itsensä valua tuolissaan sen verran, että sai nostettua jalkansa työpöytänsä reunalle. Peelo ei tekoon paljoa reagoinut. Hän ei ollut viettänyt toan seurassa tarpeeksi paljon aikaa ymmärtääkseen teon olevan epätavanomainen.
”Sinähän olet ollut keskuudessamme jo aika kauan, Peelo?” Tawa sitten tiedusteli, mihin robotti vastasi vain nyökkäämällä. ”Kerro minulle rehellinen mielipiteesi. Teimmekö me mielestäsi kaiken voitavamme? Luuletko, että tämä sota olisi voitu estää, jos olisimme vain yrittäneet kovempaa?”
Peelo mietti ainoastaan pienen hetken. Robotin seurassa oli se ehdoton plussa, ettei hän koskaan miettinyt vastauksiaan kauaa.
”En usko, että olisimme voineet estää tätä. Jotkin asiat lienevät väistämättömiä.”
Vastaus samaan aikaan sekä huojensi että pelotti Tawaa. Hän päätti leikitellä ajatuksella hetken.
”Oliko tämä… ’Totuus’ sitten mielestäsi oikeassa? Olemmeko me vain osa jotain kierrettä, jolle emme itse mahda mitään? Onko kaikki tämä kamaluus ennalta määritettyä? Kysyn vain mielipidettäsi.”
Nyt Peelo mietti vähän kauemmin mutta ei hirvittävästi kauemmin. Jos robotti oli rehellinen itselleen, ei hänelläkään ollut vastauksia Tawan suuriin kysymyksiin. Mutta koska hän ei ollut osannut vastata esimerkiksi siihen, mikä tai kuka Totuudeksi itseään kutsuva asia oli, kenties hän pystyi lohduttamaan adminiaan toisella tapaa.
”Muistatko silloin, kun keskustelimme ensimmäistä kertaa, Tawa?” hän kysyi, mihin Tawa vastasi myöntävästi. Hautausmaalla vietetystä hetkestä oli kuitenkin kulunut vasta muutamia viikkoja.
”Muistako, mitä sinulle silloin sanoin?” Peelo jatkoi. ”Sanoin, ettei sellaista asiaa, kuin kohtalo ole mielestäni olemassa. En ole kuitenkaan varma, kuulitko, kuinka jatkoin ajatusketjuani.”
Tawa pudisti päätään. Hän muisti hetken erinomaisesti. Hän oli jättänyt robotin omien mietteidensä pariin Creedylle kuuluneen haudan kulmalle.
”Minä sanoin”, robotti jatkoi, ”että kenties asiat on vain tehty näyttämään, kuin kohtalo olisi. Enkä minä, Tawa, ole lakannut uskomasta, etteivätkö asiat yhä olisi niin. Uskon yhä, että olemme vapaita niin kauan, kuin vain muistutamme siitä välillä itsellemme.”
Tawa hymähti nyt jo hieman hyväntuulisemmin. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla Peelon sanoista, mutta ne selvästi piristivät häntä. Kenties Tawa oli vain pitkien päiviensä keskellä taas vaipunut itse synkkyyteen ja vaati vain välillä muistutuksen siitä, että lopulta kaikki oli vain heidän omasta panoksestaan kiinni. Niin myös sota, jota he parhaillaan sotivat. Ei ollut mitään mieltä ajatella, että sen lopputulos oli päätetty jo etukäteen. Mikä järki vastaan taistelemisessa muuten edes oli?
”Tawa, jos saan ehdottaa”, Peelo sitten jatkoi hetken toan vaihtelevia ilmeitä seurattuaan. ”Ehkä on parempi, että unohdat, mitä äsken tapahtui. Sinun tulee keskittyä tärkeämpiin asioihin. Jätä Koobeesta ja Totuudesta murehtiminen minulle.”
Tawa oli jo lausumassa vastalauseensa, mutta Peelo nosti vielä sormensa pystyyn. Hän ei ollut lopettanut.
”Totuus ei edes nähnyt minua, ainoastaan kuuli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta aion ottaa selvää. Anna tämä murhe minulle, ja tulen kyllä kertomaan sinulle, jos löydän jotain konkreettista.”
Toa laski jalat pöytänsä reunalta ja hetken aikaa tuijotti Peeloa tämän kaasunaamarin suurikokoisiin linsseihin. Hänellä ei ollut mitään syytä olettaa, etteikö robotti olisi ollut ehdotuksessaan vilpitön. Ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin hänellä ei tosiaankaan ollut varaa ottaa enempää murheita viittansa alle, vaikka Koobeen viimeiset lausumat sanat varmasti seuraisivatkin häntä vielä yöuniin asti.
”Siinä tapauksessa minä kiitän sinua, Peelo. Teet puolestani paljon enemmän, kuin sinun tarvitsisi.”
Jos robotti olisi osannut hymyillä, hän olisi tehnyt niin. Kaksikon välille laskeutunut hiljaisuus kertoi hänelle, että hän voisi poistua. Musta käsi oven kahvalla hän kuitenkin tahtoi osoittaa Tawalle vielä myötätuntonsa.
”Toivon, että Guardian palaa pian”, hän toivotti.
”Kiitos. Niin minäkin”, Tawa vastasi ja seurasi, kuinka Peelo veti oven hitaasti kiinni perässään ja jätti adminin raskaiden ajatustensa pariin. Miksi Totuus oli Tuomaria kaivannut? Kuinka niin vastaus oli Tawan käsityskyvyn ulkopuolella? Helpoin vastaus oli vain todeta, että mikä ikinä Totuus olikaan, se oli vain täydellisen sekaisin. Tietämättään Tawa kävi ajatuksissaan kaikkein lähimpänä mitä mielivaltaisinta ratkaisua.
Tummanpuhuva robotti otti sitten muutaman harppauksen portaissa alaspäin ja jäi kuuntelemaan hetkeksi. Varmistettuaan, ettei portaikossa ollut hänen lisäksi ketään muuta, hän kaivoi tarvikevyönsä uumenista pienen mustan datatikun, jota hän oli kantanut mukanaan siitä päivästä lähtien, jona kuulan moderaattoreilta ryöstänyt vihreämiekkainen vahki oli surmannut pienen punaisen olennon hänen eteensä.
Hän työnsi datatikun takaraivossaan sijaitsevaan koloon ja jäi odottamaan, kunnes valo hänen kallossaan muuttui vihreästä punaiseksi. Peelo kuuli tutun äänen päässään. Se tervehti häntä. Sillä oli kiire. Aikaa puhumiselle ei ollut taaskaan paljoa. Siihen robotti oli jo tottunutkin.
”Se, mitä silloin ennustit, tapahtui viisitoista minuuttia sitten”, Peelo lausui datatikun kautta kommunikoivalle tietoisuudelle. ”Mitä seuraavaksi?”
Ja kaukana katossa, Valkoisen mielen yksi monista vangeista vastasi:
”Tervetuloa.”
Kuusi
Pimennetyssä huoneessaan istuva turaga ei nukkunut, mikä ei ollut tavaton ominaisuus Bauinuvan asukkailla, mutta näin pitkää unetonta jaksoa ei kenelläkään muulla ollut. Puhuttiin jo vuosisadoista. Nace oli jo pitkään toivonut vain voivansa sulkea silmänsä.
Muutos turagaksi ei ollut tuonut takaisin hänen kykyään liikkua. Hänen hoitajansa epäilivät, ettei rajoitteisuudella ollut mitään tekemistä fyysisten ongelmien kanssa vaan Nacen halun. Turaga itse ei ollut varma, mihin uskoa. Kyllä hän teoriassa olisi liikkua halunnut. Ehkä. Kenties.
Turagan huone ei ollut muuttunut vuosien varrella paljoa. Toa Torien kuva oli ilmestynyt kehyksiin hänen pöydälleen vähän aikaa Metru Nuin sodan alkamisen jälkeen. Muistokirjeitä Ficuksesta ja Nizistä kukaan ei ollut koskaan edes tehnyt. Heidän mukanaan olivat loppuneet myös vierailut. Parantolan ulkopuolelta ei kukaan ollut saapunut tapaamaan häntä enää vuosikymmeniin. Ja Nacen mielestä niin oli myös parempi. Hänet olisi vain pitänyt unohtaa.
Ikuinen tyhjä katse kanohi Jutlinillaan hän tuijotti huoneensa ovea. Todellisuus oli pitkään tuntunut vain yhdeltä jatkuvalta massalta. Siksipä Nace ei osannut odottaa mitään tältäkään illalta. Jos siis oli edes ilta. Pyörätuolin kääntäminen veisi häneltä viikon. Se ei maksanut vaivaa. Siispä turaga jatkoi puisen ovensa tuijottelemista.
Ei hän kuullut siis myöskään kolmea ulottuvuutta rikkovaa alusta, joka oli laskeutunut Bauinuvan yläpuolelle. Ei kuullut kyllä kukaan muukaan. Etelästä saapuneen makutan kulkupeliä ei juuri sillä hetkellä pystynyt käytännössä näkemäänkään.
Aistit muuttuivat hyödyllisiksi vasta siinä vaiheessa, kun jotain tiputtautui Nacen huonetta läheisimpien palo-ovien ulkopuolelle. Raskaat metalliset askeleet pystyi teoriassa jo kuulemaan, mutta onu-turaga ei niihin vielä havahtunut. Hän kiinnitti huomionsa tapahtumiin vasta sitten, kun joku repäisi täysmetalliset palo-ovet yhdellä riuhtaisulla irti saranoiltaan.
Äänettömät hälytykset soivat jo parantolan järjestelmissä, mutta niistä välittämättä hopeisen metallin peittämä käsi väänsi puun hajalle Nacen ovesta ja astui sisään. Vuosisatoja sitten saatu kauhu kasvoillaan hän katsoi, kuinka suuri hahmo astui hänen pimeään huoneeseensa.
Hopeisen haarniskan peittämä olento kuitenkin näki turagan selkeästi käytävältä huoneeseen tulvivan valon ansiosta. Nace näki saapujan siluetista ainoastaan sen, kuinka tämä piteli jonkinlaista kypärää kainalossaan.
”Olen pahoillani, ettemme ole vierailleet”, useiden äänien muodostama kakofonia pahoitteli. Haarniskoitu hahmo kumartui aivan Nacen eteen, jotta tämä voisi nähdä vierailijansa kasvot.
Turaga olisi huutanut, jos hän olisi siihen enää ikuisuuksiin kyennyt. Se, mitä hän näki, muistutti hädin tuskin enää kasvoja. Mustasta massasta ulos räjähtäneet hampaat louskuivat Nizin ja Ficuksen puhuessa yhteisellä suullaan.
”Tahdoin vain käydä kiittämässä… kaikesta”, Purifier lausui ja suoristi selkänsä. Hän oli jättänyt jotain kylmää Nacen kämmenelle. Korun, jota Puhdistaja oli säilyttänyt jo vuosien ajan, vaikka olikin hukannut sen vastaparin jo kauan sitten.
Sen enempää sanomatta Purifier nosti kypärän peittämään kasvojaan ja käveli ulos siitä reiästä, jonka oli saapuessaan luonutkin. Kauhustakin kangistunut Nace käytti seuraavat viisi minuuttia kämmenensä sulkemiseen. Hän tahtoi tuntea Puhdistajan jättämän medaljongin muodot. Hätääntyneinä paikalle saapuneet hoitajatkaan eivät huomanneet, mitä turaga oli nyrkkinsä sisään puristanut.
Tohtori Cehayan katseelta ei ollut pakenemista, ja Umbra tiesi sen. Punainen kangassohva tuntui pienikokoisuudestaan huolimatta mukavalta, mutta toa havaitsi istuvansa aivan sen reunalla.
Avonaisen ikkunan linnunlaulu oli kaunista. Mutta se piinasi. Syytti.
”Tiedätkö, miksi pyysin sinua jäämään?” matoralainen kysyi.
“Osaan ehkä arvata. Tai siis lukea olemuksestani, ettei kaikki ole ihan kohdillaan”, valon toa sanoi ihmeen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se oli hämmentävää.
Tyyni tryna nyökkäsi syvään. ”En ole mielenlukija, eikä minulla ole sellaiseen taikuuteen koskaan ollut syytä uskoakaan. Enkä väitä osaavani lukea potilasta yhden keskustelun jälkeen. Mutta jokin olemuksessasi sai minut luulemaan, että on jotain josta sinun olisi terveellistä puhua.”
Nainen piti hetken tauon.
”Enkä edes sano, että minulle. En halua yrittää pakottaa sinua mihinkään. Ja ehkä olenkin väärässä, mutta kaikki vuoteni tässä työssä… kaikki aistini sanovat toisin.”
“Olen kantanut tätä salaisuutta jo monen vuoden ajan ja tuntuu, että olisi viimein aika paljastaa se ystävilleni. Olen kirjaimellisesti nähnyt menneisyyden luurankojen nousevan kaapeista kummittelemaan ja en halua, että tämäkin muodostuu isoksikin ongelmaksi”, Umbra piti hetken taukoa ja jatkoi sitten.
“Olen antanut ystävieni tietoja erään… ‘ritarikunnan’ haltuun. Siitä mihin he niitä tietoja aikovat käyttää tai ovat käyttäneet minulla ei ole aavistusta”.
Ga-matoran risti sormensa mietiskelevänä. ”Täysin ystäviesi tietämättä?” hän kysyi.
“Kyllä. Pidin tämän touhun niin hyvin salassa kuin pystyin. Olen Bio-klaanin ‘poliisien’ johtaja ja minun pitäisi olla vastuuntuntoinen ja uskollinen tälle järjestölle. Kaikki vaikuttaa siltä, että olen petturi, loinen.”
Linnut. Linnut syyttävine äänineen. Niiden kuoron säestämänä Cehayakin näytti syyttävältä. Vaikka Umbra halusi uskotella itselleen, että niin ei voinut olla.
Vaikka hän olisi sen ehkä ansainnutkin.
”Kuinka pitkään olet jatkanut tätä?” tohtori kysyi. ”Jatkuuko se edelleenkin?”
“Olen vuosien ajan jatkanut kirjeenvaihtoa tämän ‘ritarikunnan’ kanssa ja tehnyt joskus heidän laskuunsa jotain tehtäviä. He olivat taho, joka sai minut liittymään Bio-klaaniin. Mutta se on nyt ohi. Erosin heistä muutama viikko sitten”, Majakka kertoi.
Majakka oli itse eksyksissä pimeydessä.
”Miten luulet, että ystäväsi… Matoro suhtautuisi jos saisi tietää?”
Kysymyksen paino leijui koko tilan yllä.
“En tiedä. Vaikka pidän Matoroa ystävänäni, hän tuntuu pakoilevan jotain. Ei ole ollut tämän sirujahdin jälkeen niin avoin kuin on ennen ollut…”
”Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua”, Cehaya sanoi hiljaa, ”mutta onko se sinusta silti oikein?”
“Minulla on epäilykseni siitä, mitä jään soturi on nähnyt. Jotain mistä en pidä ollenkaan”, toa kertoi.
”Olette selvästi kokeneet kovia Matoron kanssa. En väitä edes ymmärtäväni”, nainen huokaisi. ”Pelkäätkö, että totuuden kertominen olisi… liikaa ystävällesi? Pelkäätkö, että se olisi… noh, se höyhen, joka katkaisisi kane-ran selän?”
“Pelkään, että kaikki hajoaa jos paljastan tämän ystävilleni. Minulle ei jäisi mitään jos klaanilaiset hylkäisivät minut”, Umbra sanoi raskaasti.
”Ymmärrän. Helppoja vastauksia ei ole, toa Umbra”, Cehaya sanoi nousten tuoliltaan. Hän työnsi istuimen pöytänsä alle ja sulki ikkunan. Sulki pois linnut, linnut, syyttävät linnut.
Tai ainakin ne, jotka syyttelivät ulkoa.
”Mutta he ovat kuitenkin ystäviäsi. Se ei ole valinta”, nainen sanoi. ”Voit antaa heidän elää valheessa tai kertoa totuuden. Se on valinta.”
“Olet oikeassa, he ovat ystäviäni. Se ei tee tästä valinnasta helppoa”, valon toa vastasi ja jäi pohtimaan tulevaa.
Aft-Amanan portti
Ga-Metrun pohjoiskärki
Metru Nui
Portti oli kukkansa pudottaneiden harakeke-kasvien ja Vuata Maca -puiden lonkeroisten oksien vuosien saatossa alleen peittämä. Puinen muuri, joka erotti entisen Aft-Amanan puistoalueen muusta Ga-Metrusta, oli lahonnut. Se huojui tuulessa, mutta kaikki ne puut, jotka sen ympäri ja sen läpi olivat kasvaneet, pitivät sen pystyssä. Vanha kyltti narisi yhden ruosteisen naulan varassa. Nirsk nirsk. Tuuli oli voimakas ja kylmä – meri ympäröi alueen kolmesta suunnasta.
Kraa. Kraa kraa, lauloivat mustat linnut, jotka puiston taivailla liitelivät. Mustaratsas naureskeli portin päällä jään toalle, joka kyynerpäätekniikalla puski portin auki kasvillisuuden kuristuksesta. Kivilaattainen polku oli reunoiltaan sangen metsiköittynyt. Sen päässä kohosi Aft-Amanan vanha kupoli, joka näytti olevan samalla tavalla vihreiden käsien otteessa. Kaikki ne kiemurtelevat ja huojuvat kasvit saivat Kapuran irvistämään.
“Mennään sisälle”, tulen toa mutisi. “Sitä parempi, mitä nopeammin selviämme tästä.”
“Tämä paikka näyttää epäilyttävältä. Ihan kuin Kepen viherpeukalo olisi toiminut liiankin hyvin täällä”, Umbra yritti keventää paikan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa.
“Tai vain aika”, Matoro vastasi ja työnsi portin vaivalloisesti selälleen. Kaikki ne köynnökset selvästi vastustelivat tätä yllättävää elinympäristön muutosta.
“Vaikea kuvitella, että Metru Nuilla on vielä näin autioita ja… no, luonnonmukaisia paikkoja”, hän hämmästeli astellessaan ensimmäisenä sisään porteista. Korpit pyörivä raakkuen korkealla toien päiden päällä.
“Korppi on oikeus”, Deleva mutisi, mutta sai vastauksekseen vain hiljaisuuden. “Olette ihan liian vakavia”, hän jatkoi, kun muut toat olivat kiusallisen hiljaa. Matoro puisteli päätään.
“Minä en ole enää lainkaan varma tästä”, Jään Sotilas vastasi astellessaan kvartetin etummaisena kohti Aft-Amanaa. Hän tunsi epävarmuutta, jollaiseen ei ollut koskaan törmännyt. Se oli melkein kuin alitajuinen varoitus.
Mutta varoituksen ääni oli pieni ja heikko. Toinen ääni, paljon voimakkaampi ääni, muistutti häntä Deltasta. Deltasta ja kaikesta hyvästä, mitä hän sillä voisi tehdä. Siitä, että Delta oli hänen kohtalonsa.
“Pieni ääni sisälläni sanoo, että tuonne on mentävä”, Umbra sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Toden totta. Pieni ääni hänen sisällään oli kasvanut. Hän ei oikein tiennyt mitä se halusi, mutta ainakin se halusi heidän selvittävän mysteerin ja saavan sirun haltuunsa. Ääni oli joskus ollut oma persoonansa, viimeksi Nimdaa käyttäessä. Se oli valovoimien vähetessä kasvanut.
“Takonut omat aivonsa”, Deleva tuhahti. Aineen neljännen olomuodon hengellä ei ollut päässään mitään sirkkaomatuntoja tai haltijakummeja. Välillä tuntui, että mielisairaala olisi hyvä paikka jättää klaanilaiskolmikko. Mutta sitten hän muisti, että oli jo hulluutta lähteä kolmen mielipuolen kanssa seikkailuun. Tämä tekisi hänestäkin hullun. Ja tarvitsivathan lapset lapsenvahdin itselleen. Jonkun tasapainoisen henkilön suojelemaan heitä. Lisäksi hän tuntui olevan joukosta ainoa, joka osasi taistella elementaalivoimillaan. Tai edes käyttää naamiotaan.
“No minun sisäinen ääneni haluaa muistuttaa, ettei tänne saarelle tultu Redstarbucksia juomaan”, sanoi Kapura. “Nyt on jo vähän liian myöhäistä kääntyä pois.” Zairyh oli ollut tavanomaisen hiljaa, eikä tulen soturi pitänyt siitä, miten hyviä piilopaikkoja kasveja pursuava ympäristö tälle tarjosi. Parempi hoitaa operaatio mahdollisimman nopeasti.
Aft-Amanan köynnösten kahlitsema valkokupoli kasvoi heidän edessään jatkuvasti suuremmaksi. Sen rikkinäiset ikkunat tuijottivat heitä. Metsän seassa näkyi kivetyksiä, vanhoja suihkulähteitä ja lahonneita penkkejä. Paikka näytti olleen joskus viihtyisä. Rauhallinen, syrjäisä, kaunis.
Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui vain jäätävältä. Eikä se ollut tunne, mihin Matoro olisi ollut tottunut.
“Nyt melkein toivon, että olisimme kyselleet tohtori Cehayalta vähän tarkempia yksityiskohtia siitä, miksi emme saisi tulla tänne”, Matoro puki ikävän tunteensa sanoiksi.
“Näyttää siltä, että luonto on ottanut hallintaansa koko alueen. Se tuntuu epäilyttävältä Metru Nuin täydellisyyteen ja tehokkuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa”, Umbra sanoi.
“Hän sanoi, että Arupakista olisi… tarttunut mielisairaus”, jään sotilas vastasi hiljaa. Hän luuli kuulevansa portin saranoiden narahduksen kaukaa, mutta ei voinut olla varma. Kraa, kraa kraa.
“No, teillä kolmella ei sitten ole mitään pelkoa”, Deleva kommentoi väliin.
“Mielisairaus, joka saa kasvit kasvamaan? Aika siistiä”, Kapura sanoi. “Minäkin haluan sellaisen.”
“Varsinainen leväpää sinä oletkin jo”, Deleva totesi. Hän yritti keventää tunnelmaa niin päättäväisesti.
“Viimeinen varmistus vielä. Onhan kaikilla vielä ne radiopuhelimet?” tiedusteli Kapura.
“Radiopuhelimia?” Matoro kysyi. Hänellä oli etäinen muistikuva radiopuhelimista, jotka Kapura oli jakanut koko porukalle joskus aikoja sitten kun he olivat saapuneet kaupunkiin. “Minusta tuntuu, että ne jäivät Mustan Käden hautaan”, hän vastasi.
“Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita”, Kapura sanoi. “Valitettavasti ne jäivät laivaan, emmekä varmaankaan halua palata takaisin.”
Deleva kaivoi oman radiopuhelimensa hyvässä kunnossa laukustaan. “Tälle ei ole tullut kauheasti käyttöä”.
“No, puolet tallessa?” jään toa vastasi. “Emme me niitä tähänkään mennessä ole ihan hirveästi tarvinneet.” Tosin ehkä se oli johtunut siitä, että he olivat hukanneet ne.
“Kantomatka olisi tuskin riittänyt Metru Nuin halki kommunikoimiseen”, Kapura totesi. “Mutta tähän tarkoitukseen se toivottavasti riittää.”
Deleva laittoi oman radiopuhelimensa takaisin laukkuunsa. Umbralle hän ei uskaltanut antaa mitään, koska moderaattori hukkaisi varmaan kaiken käsiinsä saaman. “Näiden kaikkien lintujen kanssa näitä voisi melkein sanoa kraadiopuhelimiksi”, hän totesi, muttei enää jaksanut edes itse pitää vitsejään hauskoina.
Vaaleista kivilaatoista tehty ruohottunut polku leveni pieneksi aukioksi, jonka kummassakin reunassa seisoi joskus toimineet suihkulähteet. Graniittiset patsaat seesteisen näköisistä matoran-hahmoista olivat kasvien syömiä. Kun toat lähestyivät niitä, varisparvet nousivat ilmaan harmistuneina. Kraa, kraa. Mielisairaalalle oli enää vain vähän matkaa.
Umbra oli painunut mietteisiinsä. Tämä paikka oli herättänyt hänen mielikuvituksensa. Ja mielikuvituksen perukoilla asui hänen sivupersoonansa tai mikälie se olikaan. Kumminkin asia, josta oli tullut hänen ystävänsä, vaikka olikin ollut hänen vihollisensa. Se kuiski hänelle Cehayan kanssa käytyjä asioita.
“Pitäisikö muille kertoa?” pyöri valon toan mielessä. Se kaikui ympäri hänen päänsä sisäisen mieliavaruuden. Pitäisi, pitäisi, pitäisi…
Kuin korppien raakkuminen.
Mielikuvitus oli muovannut sivupersoonan korpiksi. Just.
Jäänmusta toa pysähtyi ja jäi vain katselemaan sairaalarakennusta. Skanneri, lämpökamera, kiikari, ei mitään.
“Mitä näet, jääveli?” Umbra kysyi. Keltainen väri alkoi taas tummua hänen panssarissaan. Toan väritys oli hyvä indikaattori tämän elementaalivoimien tasosta. Kanohi Mordusiin, jota toa ei uskaltanut käyttää, koska ei tiennyt osasiko hän sitä käyttää enää, oli ilmestynyt harmaa täplä. Samanlainen mikä hänellä oli ennenkin ollut.
Matoron Cencord aloitti niemenkärjen luotaamisen. He neljä, kyllä. Monet häilyvät mielten varjot hoipertelivat heidän ympärillään. Aft-Amanan porttien ulkopuolella oli joukko mieliä, samoin hieman kauempana, missä alkoi Ga-Metrun esikaupunki. Mielisairaalan sisuksissa asui yksinäinen heikosti palava ajatusten soihtu, mutta se oli kuin voimakkaan häiriön takana.
“Aft-Amanassa on elämää”, hän vastasi. Se sai hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
“Arupak?” Deleva kysyi.
“Toivottavasti”, cencord-kasvo vastasi. “Aika yllättävää, että tämä retki saattaa lopulta mennäkin ihan putkeen. Taidamme lopulta olla ihan toimiva tiimi”, hän hymähti.
“Ennen kuin menemme, minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, valon toa aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.
Matoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Umbra näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään.
Kraa kraa, linnut nauroivat heille vuaca mata -puiden latvustoissa.
Korpit halusivat, että majakka kertoi asiansa. Ja niin hän kertoikin.
“Kuten varmaan tiedätte, olen ollut ritarikunnan palveluksessa kauan. En enää ole jäsen tai palvelija, koska erosin itse viikkoja sitten. Ritarikunta painosti minua vuosia katoamaan heidän tehtävilleen ja tekemään muitakin asioita, koska olin rikkonut Mata Nuin tahtoa vastaan. Olin hyökännyt matoranien kimppuun kun olin hetken ajan hordika-myrkyn vaikutuksen alainen hirviö”, valon toa kertoi. Hän piti hiukan taukoa.
“En… en näe pointtiasi”, jään henki sanoi.
“Anna kun jatkan. No siis – ritarikunta painosti minua liittymään outoon Bio-Klaaniksi kutsuttuun järjestöön. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja tämän järjestön sisältä. Se oli yksi syistä miksi liityin. Sotarikollisia, murhaajia, makutoja ja muita piti pitää silmällä”, Umbra jatkoi. “Minä… minä raportoin Ritarikunnalle siitä, mitä Klaanissa tapahtui. Makuta Nuin sijainti, Deltan etsintä, Killjoyn tekemiset, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”
Hiljaisuus. Matoro ei tiennyt, mitä ajatella.
“Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.
Jään toa yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei valkoisen kätensä suunsa eteen.
“Sinä- sinäkö olet ollut alusta asti- kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet-” hän änkytti.
“Lopetin nämä hommat aika nopeasti kun pääsin Klaaniin siltä saarelta, missä delta-jahtimme alkoi”, Umbra kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.
“Viisikymmentä vuotta”, Matoro haukkoi henkeään. “Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.
“En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.
“Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset- mikset kertonut?”
“Minun oli pakko. Sain vasta ennen tälle reissulle lähtöä tietää, että järjestö oli upottanut minuun pienen lähettimen, joka paljasti olinpaikkani heille. Se tosin johti Manun nappaamiseen, vaikka se olikin tarkoitettu minun kiinnisaamiseksi. Olin lähettänyt heille vihaisen erokirjeen aikaisemmin”, toa kertoi. Mikäköhän makutan kohtalo oli?
Jään toa hautasi päänsä käteensä ja kääntyi selin valoon. Aft-Amana olisi kohonnut suurena hänen edessään, jos hän olisi pitänyt silmiään auki.
Korppi nauroi oksalla. Kraa kraa kraa.
Hänestä tuntui hukkuvalta. Kuin se kivinen peruskallio, jolle hän oli kaiken rakentanut, olisi vain särkynyt kappaleiksi. Aivan kuin kaikkialle hitaasti hiipineen roudan väkivalloin kappaleiksi hajottamana.
Niin kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää.
Ja kylmää on tarjolla koteihinkin.
Hän oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Toan hengitys oli katkonaista, kuin kyyneleitä vastaan taistelevaa.
Jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä on jäärailo uus.
“Olen pahoillani”, valon toa toisti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänen värityksensä alkoi mustua kuin se olisi surrut. Samalla kivi tuntui vierivän hänen sydänkiveltään.
Matoroa huimasi. Jäätävä kylmyys levisi läpi hänen kehonsa. Epävarmuuden ja epäuskon kylmyys. Hän ei tiennyt, tuntuiko vain hänestä kylmältä, vai aiheuttiko hän kylmyyden. Ilmankosteus tiivistyi roudaksi hänen mustille olkasuojilleen. Hän näki hengityksensä hyöryävän.
Valon toa kaatui polvilleen maahan. “Olen pahoillani, Toa Matoro”, hän sanoi uudelleen, välittämättä korppien räkätyksestä ja matkimisesta. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.
“Olen petturi”, Umbra huusi. Hän ei enää välittänyt oliko joku kuulemassa.
Se oli se teräsvaarna, joka lopulta sai jäisen muurin sortumaan. Matoro halusi pois. Hän halusi olla yksin.
Ja Jään Sotilas sokeassa ahdistuksessaan ampaisi kohti Kirouksen Portteja.
Langennut valon soturi, ionisen aineen henki ja tulen takoja jäivät katselemaan ystävänsä juoksua kohti tuntematonta ja pelottavaa Aft-Amanaa.
“Menen hänen peräänsä”, sanoi Kapura. “Odottakaa tässä.”
Pian katosi myös teoriointimies mielisairaalan varjoon ja lopulta sen sisään. Hetkeksi jäivät langennut valo ja kyborgiplasma kaksin, laatta-aukiolle kylmään tuuleen.
Korpit raakkuivat taivaalla. Kraa kraa kraa.
“Mitä sinä olet oikein mennyt tekemään?” Deleva tiuskaisi ystävältään ja riuhtaisi hänet mekaanisella kädellään reippaasti ylös. “Ylös siitä nyt. Ystäväsi tarvitsevat sinua ja sinä vain jäät lillumaan mustiin masennuksen meriin!”
“Mutta kaikki on minun syytäni!” Umbra huusi.
“Syytäni”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
“Teit väärin, mutta voit korjata asiat. Olet Toa Umbra” hän tarttui veljeään hartioista ja ravisteli tätä tuiman katsekontaktin myötä. “Ja tiedän, että voimme hoitaa ongelmasi jos vain haluat apua”, kyborgi kertoi.
“Apua”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
Samassa korpit lehahtivat ilmaan. Jokin säikäytti ne.
Vuorokaudenaika läheni aamua Klaanilaisjoukon saapuessa vihdoin Bauinuvalle. Ga-Metrun kirjastossa vietetyn päivän jälkeen joukko oli toivonut välttävänsä vahkit yön pimeydessä, ja tähän asti suunnitelma oli onnistunut. Valkoinen mielisairaalarakennus levittäytyi heidän eteensä kaikessa Metru Nuille tyypillisessä moderniudessaan.
“Sisäänkäynti”, Kapura kommentoi ja osoitti ovelle, jolla haukottelevat työntekijät aloittivat juuri työpäiväänsä. “Näkeekö kukaan vahkivartijoita?”
Jään toan viretila ei ollut varsinaisesti huipussaan viime aikojen jäljiltä. Teleskooppisilmissä oli se yllättävä etu, että ne pysyivät auki (vaikka niiden linssit olivat melko kärsineitä Mustan Käden kaaoksen jäljiltä) vaikka väsymys painoikin päälle. “Ei. Ei näy”, hän mutisi yrittäessään pitää silmällä ympäristöään. Aamun lehdet kertoivat toissailtaisesta mystisestä kahakasta eteläisessä Ga-Metrussa – otsikko vakuutteli vahki-joukkojen tutkivan asiaa ja että matoranit voisivat luottaa täysin koneisiinsa.
Edellisenä yönä oli ollut joitakin läheltä piti -tilanteita. He olivat onnistuneet välttelemään Bordakh-partioita lähinnä kanohi Cencordin mielitutkan avulla, mutta he olivat olleet lähellä kiinni jäämistä lain saartaessa akateemisen kirjaston alueen. Oli vaatinut useita muuannen selakhi-moderaattorin Umbralle opettamia hiiviskelykikkoja päästä lainvalvojien ohi.
“Bauinuva – Metru Nuin Keskusmielisairaala” luki suurella matoran-tekstillä valkoisessa seinässä. Neljä toaa seisoskelivat sairaalan pihamaan puistoalueella – Ga-Metrun suihkulähteet ja istutukset koristivat ympäristöä – ja katselivat pensasaitojen takaa vilkuillen sairaalan vartioimatonta lasiovea.
“Toivottavasti tuolla on kahvio”, Kapura mutisi. “Maistuisi kahvi. Vaikka kaikki kahvi Metru Nuilla.” Niin mukavaa kuin Arupakin jäljille pääseminen olikin, ei yksikään toa ollut erityisen hyvässä toimintakunnossa. Joka odotteluun tai tutkimustyöhön käytetyn minuutin myötä Kapura tuli vain tietoisemmaksi siitä, että muut sirua tavoittelevat osapuolet olivat kirimässä heidän edelleen. Zairyh oli pysynyt hiljaa, mikä ei tulen soturia lohduttanut, sillä se todennäköisesti kertoi kasvin hylänneen aikeensa yhteistyöstä.
“Kaupungin kahvi tulee Meksi-Korosta”, Umbra saivarteli. Hänellekin kahvi maistuisi, mutta hän oli perin ärtynyt. Huonosti nukutut ja todella vähäiset unet, stressi ja koko oman menneisyyden uudelleenkokeminen eivät olleet tehneet hänen kunnolleen erityisen hyvää. Valon toa oli myös todella väsynyt ja ilman voimiaan – naamiosta tai valokyvyistä ei olisi enää apua. Valon toan elementti oli alkanut taas korvautua varjolla, millä voisi olla myös vaikutusta hänen mielentilaansa.
“Mennään”, Matoro totesi ja lähti ensimmäisenä. Pari ga-matorania, jotka istuskelivat kirjoineen puistossa, vilkuilivat kummallista toa-joukkoa kiinnostuneina. Jään Sotilasta seurasivat kolme muuta, Kapura etummaisena.
Hyvin kliinisen ja puhtaan sairaalan pääsisäänkäynti oli lasinen kierreovi. Rakennuksen vaaleanharmaa arkkitehtuuri oli tyylisuunnaltaan jostakin vuosisadan alusta ennen sotaa; ajalta jolloin Musta Käsi oli vasta syntynyt ja alkanut tuomaan xialaisia elementtejä Metru Nuin katukuvaan. Suorat ja kulmikkaat muodot erosivat huomattavasti Metru Nuin perinteisemmistä kupoli- ja holvimuodoista, jollaisia matoranit perinteisesti rakensivat.
Valoisa ja avara aula oli vielä melko hiljainen – aikainen ajankohta saattoi vaikuttaa siihen. Monet huonekasvit (Kapura sai kylmiä väreitä niitä katsellessaan) ja akvaariot tekivät aulasta rentouttavan ja erittäin eläväisen piristävän. Päivystäjä jonkinlaisella vastaanottotiskillä, joka sijaitsi ikkunan takana kopissa, katseli neljää toaa hieman epäilevä ilme kasvoillaan.
“Päivää”, Matoro tervehti välittämättä päivystäjän katseesta. “Haluaisimme tavata tri. Cehayan.”
Päivystäjämatoran selasi hetken jonkinlaista rekisteriä. “Valitettavasti joudutte odottamaan hetken. Hän saapui töihin juuri hetki sitten, ja hänellä on monia velvollisuuksia tämän sairaalan johtajana”. Deleva huokaisi siihen äänekkäästi.
“Toki”, päivystäjä vastasi ja osoitti eräälle ovelle.
“Uhraudun kahvio- eikun siis- arkistoryhmään”, Kapura sanoi välittömästi ja lähti harppailemaan kohti matoranin osoittamaa suuntaa. “Tulkoon joku vaikka mukaan.”
“En jaksa tätä odottelua”, Deleva mutisi ja lähti tulen toan perään alistuneena. Matoro ja Umbra katsoivat toisiaan sekä huoneen toisella laidalla sijaitsevia tuoleja.
Luvassa lisää odottelua.
Bauinuvan Arkistot
Suurien Arkistojen ja Ga-Metrun akateemisen keskuskirjaston jälkeen Metru Nui-matkaan oli kuulunut yllin kyllin kirjoja ja dokumentteja, joten Bauinuvan arkistot eivät varsinaisesti hämmästyttäneet toia. Silti Kapuran ja Delevan edessä kohoava kirjahylly oli todennäköisesti Metru Nuin suurin harvinaisten psykologisten opusten keskittymä. Muu arkiston sisältö vaikutti olevan lähinnä potilaslistoja ja työntekijärekistereitä. Kaikki se byrokratia, jota mielisairaala Metru Nuissa tarvitsi. Arkistokaappirivit jatkuivat siistissä aakkosjärjestyksessä halki huoneen.
“Tiedätkös”, Kapura sanoi. “En välttämättä usko, että täällä on Arupakista mitään, mitä nuo eivät saa selville. Suunnataanko vain suoraan kahvioon?”
Deleva mutisi vastaukseksi jotain epäselvää. Kapura aloitti jo kävelyn takaisin aulaan, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja pysähtyi.
“Oikeastaan voisinkin tarkistaa pari asiaa”, tulen toa mutisi. “Hyvällä salaliittoteoreetikolla on monta rautaa tulessa.”
Deleva huokaisi ja seurasi tylsistyneenä Kapuran kolutessa potilastietoja. Hän yritti löytää itselleen kiinnostavaa ajanvietettä, mutta arkistoissa oli vain kirjoja. Ja niitä reissu olikin sisältänyt reilusti yli sen, mitä keskivertotoan kuvittelisi kestävän. Silti Deleva yritti uppoutua Tohtori Puukkosilmän elementaalipsykologisiin ajatuksiin, mutta teksti oli aivan liian tylsää ja useimmat päätelmät liian kaukaa haettuja. Kapura puuhasi J-arkistokaappirivin parissa, muttei ilmeisesti löytänyt etsimäänsä. Delevan seuraavassa kirjavalinnassa joku väitti, että romanttiset suhteet voitiin jakaa useisiin kategorioihin. Toa kuuli Kapuran mutisevan jotain kahviosta kävellessään ohi.
Nyt Delevan uteliaisuus heräsi.
Mitä Kapura oli oikein tutkinut?
Tulen toa oli tainnut käydä viimeiseksi D-osastolla. Siellä Deleva huomasi huonosti suljetun DE-arkistokaapin. Ei kai Kapura häntä ollut tutkinut? Deleva sysäsi vainoharhaiset ajatukset syrjään. Bauinuvassa Deleva ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, joten tuntui kaukaa haetulta, että mielisairaalan arkistoissa olisi jotain hänestä. Toa aukaisi arkistokaapin ja yritti päätellä, mitä siistin paperijonon yksilöä Kapura oli tutkinut. Eräs DES-alkuisen potilaan paperi oli vinoin, joten Deleva nosti sen luettavakseen.
Psykologiset termit ja tylsät hoitomerkinnät vilistivät Delevan silmillä. onnettomuus… työkyvytön… hoidettu siten ja täten… Paperissa ei tuntunut olevan mitään erityisen tärkeää, joten Deleva laittoi sen takaisin muistaen vielä tarkistaa potilaan nimen. Desable. Aika erikoinen. Jäi mieleen. Toa ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä mihinkään. Ehkä hän voisi kysyä myöhemmin Umbralta tai Matorolta, mutta nyt toaa lähinnä ärsytti se, että hänestä oli tulossa yhtä vainoharhainen kuin Kapura.
Varmaankin väsymyksen vika.
Kapura oli kai kadonnut kahvioon. Tohtoria haastattelemaan lähteneistä ei kuulunut mitään, joten Deleva päätti liittyä joukkoon ja mahdollisesti ravita itseään jollain. Oikeastaan aika paradoksaalista, että seikkailu oli tähän asti ollut lähinnä odottelua ja tutkimustyötä, mutta nukkumiseen tai syömiseen ei kuitenkaan riittänyt aikaa.
Deleva astui kahvioon, ja…
ja… mitä karzahnia?
Kahvio
Kapura astui kahvioon ärtyneenä tutkimusten vähätuloksisuudesta. Mutta toisaalta sellainen salaliittoteoreetikko, joka jättää yhdenkin kiinnostavan arkiston tutkimatta, on todennäköisesti huonompi kuin sellainen, jonka tutkimuksissa ei löydy mitään. Jono kahviossa oli pitkä, sillä ruokaa halusivat paitsi työntekijät myös ne potilaat, joiden tila oli tarpeeksi stabiili kahvioon päästämiseen. Tulen toa asettui jonoon ja ajatteli, että mielisairaala varmaankin tienasi mukavasti salliessaan potilaille tavan tuhlata säästöjään.
Ruokajonossa tulen toan edessä keskusteltiin kovaan ääneen toa Puukkosilmän (Kapura piti elementaalipsykologin tohtorinasemaa vähintäänkin kyseenalaisena) uusimmasta teoksesta. “… pidin erityisesti siitä, että Puukkosilmä tunnistaa romantiikan loogisen perusluonteen yhteiskunnassamme!”
Kapura ei voinut olla naurahtamatta. Olihan kyseessä koko universumin naurettavin salaliittoteoreetikko. Elementaali-inversio? Oikeasti, toa Puukkosilmä? Teorioisit mieluummin vaikkapa reptiliaaneista.
Äskeisen lausunut po-matoran kääntyi kohti Kapuraa. Tämän jalossa Komaussa oli pysyvät jäljet ilmeisesti liiallisesta hymyilystä.
“Anteeksi?” po-matoran sanoi. “Onko täällä jokin ongelma?”
“Ööh”, Kapura sanoi. Hän voisi olla kypsä ja käyttäytyä asianmukaisesti tilanteessa, jossa sekä hän että muut toat olivat vaarassa saada niskaansa kasan vahkihälytyksiä.
Mutta toisaalta, elementaali-inversio.
“Lähinnä vanhan kunnon Puukkosilmän teoriat ovat vähän naurettavia.”
Po-matoranin kasvoille nousi hymy, joka näytti erittäin huonosti peitetyltä tapan-sinut-ilmeeltä.
“Onneksi kaltaisemme loogiset yksilöt voivat keskustella asiasta järjen rajoissa”, po-matoran sanoi ja hymyili yhä leveämmin. “Onneksi olen tutustunut arvon tohtori Puukkosilmän tuotantoon niin loistavasti, että loogisessa ajattelussa ei minun kannaltani ole minkäänlaisia esteitä! Suo anteeksi, mutta toivon vain kykeneväni varmistumaan siitä, että me kaikki keskustelemme, näin sanoakseni, samalla tasolla.”
Kapuralta oli mennyt noin puolet ohi, mutta hän nyökkäsi hätäisesti.
“Oletko Puukkosilmäisti? Mitä nimikettä suosit käytettävän?”
“Ööh-”
Po-matoran rykäisi ja jatkoi. “Onko mielestäsi oikein, että tohtori Puukkosilmän vastustajat valehtelevat ja muutoin levittävät väärää tietoa? Onko mielestäsi sallittavaa takertua väittelyssä vastustajan jokaiseen sanaan jättäen huomiotta kokonaisuus?”
“Minä-”
“Miksei elementaali-inversio voi olla totta, jos ajattelet näin? Kuinka hyvin ymmärrät elementaali-inversion perusluonteen? Pitäisikö tieteenteossa mielestäsi keskittyä logiikan opettamiseen ja tarkastelemiseen? Onko oikein suhtautua pilkallisesti teorioihin ja käsityksiin, joiden todenperäisyyteen nykytiede ei vielä pysty ottamaan kantaa?”
“Mitä-”
“Haluaisitko invertoida elementtisi? Kuinka hyvin ymmärrät elementaalipsykologisia käsitteitä, kuten elementin yliomaksumista, elementtipareja, elementaalikaavioita, neliulotteisinversiota ja matoranien roolia elementaalisessa yhteiskunnassa? Hyväksytkö sokeasti kaiken, mitä sinulle kerrotaan? Oletko harkinnut, että anti-inversioistinen maailmankuvasi voi olla väärässä? Miten selität useat todisteet elementaali-inversion puolesta?”
“Nyt Karzahni”, Kapura sanoi po-matoranin kyseenalaistaessa toan kykyä myöntää olevansa väärässä, “‘tohtori’ Puukkosilmä on huijari, ja niin olet sinäkin.”
Jostain kuului… kohahduksia? Kapura katsoi ympärilleen ja huomasi, että pieni väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen.
“Toimit hyvin epäloogisesti”, po-matoran hymyili. “Teit juuri loogisen virheen olettaessasi, että aiemmat (väärät) käsityksesi tohtori Puukkosilmästä yleistyvät myös kaikille hänen ajatuksiensa kannattajille! Emmehän halua, että kukaan keskustelun osapuoli tuntee olonsa surulliseksi siitä, ettemme noudata loogisen keskustelun kaikkia sääntöjä!”
“Ai”, Kapura sanoi. “Eikö olisi ihan kivaa keskustella, ööh, aiheestakin?”
“Suo anteeksi! Pidättäydyn analysoimasta nykyisten repliikkien monia ja monia logiikkavirheitä”, po-matoran sanoi yhä hymyillen. “Sen sijaan voimme jatkaa hedelmällistä keskustelua aiheesta, jota olin käsittelemässä juuri ennen epäkohteliasta keskeytystä.”
“Minä en-”
“Rakkaus!” po-matoran sanoi. “Tuo aikaisemmin vain hyödytön, mutta tohtori Puukkosilmän ansiokkaasta tutkimuksesta lähtien myös vaarallinen, tunne! Loogisesti ajatellen voimme helposti hyväksyä tohtorin kannan siitä, etteivät romanttiset tunteet ole mitään muuta kuin sosiaalinen konstruktio, jolla vallanpitäjät-”
“Naurettavaa”, Kapura totesi. Po-matoran katsoi häntä pahasti, mutta samalla jotenkin myös yhä hymyillen.
“Vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi-”
“Sanoisin jotain järkevämpää-”
“Anteeksi. Kuten olin sanomassa, vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi ovatkin väittelyn toisen osapuolen ainoa puolustus, jätän ne huomioonotettavana loogikkona huomiotta. Palaten aiheeseemme! Rakkauden tunteet ovat askarruttaneet psykologeja kauan, koska niillä ei täydellisesti luodussa universumissa ole minkäänlaista käyttötarkoitusta. Tekikö Suuri Henki siis virheen? Tohtori Puukkosilmän ansiosta voimme vihdoin todeta asioiden todellisen luonteen! Hänen loistavia aatteitaan hyödyntäen voimme jopa todeta, että rakkausuhteet ovat vain huijausta, jolla toinen osapuoli-”
“Nyt meni henkilökohtaiseksi”, Kapura mutisi ja katsoi po-matorania murhaavasti. “Eikö se ole logiikkavirhe?”
“Ottaen huomioon nykyisen ruumiinasentosi voin huomauttaa, että ehkäpä logiikkavirheistä pahin on tämä ‘nyrkillä-päähän-vastustajaa’, joka-”
“Mitä hemmettiä Kapura?” Deleva huusi yhtäkkiä jostain. Kapura kääntyi ympäri ja näki plasman toan tuijottavan tilannetta erittäin suurella tunnekirjolla.
Kapura oli vastaamassa jotain, mutta ringin sisäpuolelle tunkeutui pari ilmeisesti hoitohenkilökuntaa edustavaa ga-matorania, jotka tarttuivat välittömästi po-matoraniin kiinni tämän käsistä.
“Oliko hänestä taas vaivaa?” toinen kysyi pahoittelevasti. Kapura oli sanomassa jotain järkevää, mutta po-matorania raahattiin jo pois hyvää vauhtia.
“-onko teillä koskaan vaikeuksia myöntää, että-”
Piiri hajautui hiljalleen ja palasi ruokajonon muotoon. Yhä hämmentynyt Deleva liittyi Kapuran seuraan ja avasi suunsa useasti kuin moittiakseen Kapuraa liiasta huomionherättämisestä, muttei sanonutkaan mitään.
“-MITKÄ OVAT TARKAT MORAALINNE LIITTYEN-”
Ja po-matoranin huudot eivät enää kuuluneet.
Toat valitsivat ruokansa ja juomansa olettaen, että tämä olisi viimeinen tilaisuus syödä pitkään aikaan. Kapura osti matkamuistoksi bro-korolaista suklaata (valmistusaineet bioritos ja mangaia dew) ja seurasi Delevaa mahdollisimman autiolle istumapaikalle. Paikallislehdessä haastateltiin Brohatua, joka omisti bro-koron suurimman solmiokokoelman ilmeisesti ironisista syistä. Kapura hylkäsi psykologiset julkaisut nähtyään toa Puukkosilmän erään kannessa ja päätti keskittyä vain ruokailuun.
Mutta silloin häneen otti mielellisesti yhteyttä eräs, jota Kapura oli toivonut pystyvänsä välttelemään.
Kapura.
Tulen toa hätkähti (Deleva ei huomannut keskittyessään juttuun Brohatusta) ja oli kaataa kahvinsa. Zairyh meni suoraan asiaan.
Meillä on puhuttavaa.
“Mitä nyt?” Kapura mutisi ja sai Delevan sekä ohikulkevan matoranin katsomaan itseään. Luulisi, että olisivat suvaitsevampia itsensä kanssa puhumista kohtaan mielisairaalassa, Kapura ajatteli vaihtaessaan ajatuskommunikaatioon.
Zairyh meni suoraan asiaan. Kaikesta päätellen olet hylännyt ajatukset välisestä yhteistyöstämme.
Minäkö?
Sinä, Kapura. Suojaamattoman mielesi sisäistä dialogia on hyvin helppo havaita.
Kapura tuhahti. Mitä sitten, vaikka tulin siihen lopputulokseen, että tämän liittoutuman voimasuhteet eivät ihan mene minun edukseni? Et ole tarjonnut minulle hirveästi syitä uskoa, että saavuttaisin tässä minkäänlaisia hyötyjä.
Suurin hyötysi on se, että jätän sinut henkiin.
Siinä tapauksessa pidä hauskaa Nimdan saamisessa.
Zairyh piti pienen tauon. Minä en halua Nimdaa. Olen nähnyt, mitä se voi saada aikaan. Haluan ainoastaan… lainata sitä.
“Ja sitten viedä Ab-”, Kapura sanoi ennen kuin huomasi taas puhuvansa ääneen. Deleva katsoi häntä jälleen oudosti. Abzumolle.
Mistä tiedät?
Älä väitä, ettet aio tehdä sitä.
Sinulta on jäänyt jotain huomaamatta, Zairyh sanoi. Oletat, että pystyt pitämään sirut klaanilaisjoukon hallussa. Todennäköisesti et pysty. Tällä saarella on liikaa osapuolia ja liikaa muuttujia. Yksikin väärä liike, ja kumpikaan meistä ei saa Nimdaa.
Kapura ei vastannut.
Mutta tiedätkö, millä liittoutumalla on paras mahdollisuus sirun anastamiseen? Huomaamattomalla mielenvoimaisella kasvilla ja petturitoalla. Minä pystyn huolehtimaan muista ja varmistamaan, että siru jää klaanilaisille. Paluumatkalla pidän keskusteluni Itrozin kanssa. Sitten yllätämme pahaa aavistamattomat toat ja tapan siruilla Joueran, minkä jälkeen tuon ne sinulle.
Voi, varmasti aiot tuoda ne minulle, Kapura totesi yrittäen ajatella mahdollisimman sarkastisesti.
Mitä muuta voit tehdä? Saan sirut yksinkin, mutta se on vaikeampaa. Sinulla ei ole neuvotteluvaraa.
Kapura ei taaskaan vastannut.
Olemmehan ainakin yhtä mieltä siitä, että Metru Nuin muut siruntavoittelijat saattavat koitua ongelmaksi. Joten me voimme ohjata Nimdan tietä, ja-
“Ei”, Kapura sanoi ja kirosi puhuttuaan taas ääneen. Deleva esitti olleensa huomaamatta, mutta Kapura ei halunnut tietää, mitä toa juuri nyt ajatteli. Ennen olisit ehkä onnistunut manipuloinnissasi. Mutta et enää.
Valitsit oman tiesi, Zairyh sanoi. Ja päätit typerästi luottaa toatovereihisi. Mutta jos se, miten olet heitä vastaan juoninut, tulee ilmi…
Deleva käänsi sivua ja katsoi ohimennen Kapuraan kuin tarkistaakseen, höpisikö toa enää itsekseen.
… oletko varma, että he luottavat sinuun?
Kapura ei vastannut.
Hyvästi, tulen soturi.
Ja Zairyh hiljeni. Kapura otti palan bro-korolaista suklaata ja huomasi vasta nyt hengittävänsä tiheään tahtiin.
Vastaanotto
http://youtu.be/DqasC6rUTXA
Sininen hissivalo metrin päässä päivystyspöydästä syttyi kilahtaen. Metalliset ovet liukuivat sihahtaen auki, ja jonkinlaisen kosketusnäyttölaitteen parissa työskentelevä ga-matoralainen astui esiin. Matoro hämmästyi havaitessaan naisen naamion – se oli Tryna. Ei ehkä voimallinen sellainen, mutta harva piti kauhistuttavan kuolleiden nostattamisen naamion symboliikkaa kovin soveliaana.
Mutta tämän naisen kasvoilla sitä ei olisi sellaiseksi tunnistanut, jos ei kanohien mystiikkaa tuntenut. Solakan hopeisen naamion silmäaukot yhdistyivät visiirimäiseksi linssiksi, joka toi naisen kasvoihin ammattilaismaisuutta. Luotettavuutta.
Nainen ei ollut enää nuori, mutta sitä ei heti nähnyt. Lyhyt veden kansalainen oli pysynyt solakkana ja hyväryhtisenä. Ainoastaan vuosia nähneet keltaiset silmät ja aikaa kestänyt Kanohi paljastivat, kuinka pitkään tämä oli elänyt.
Tryna-kasvo pysähtyi vastaanottotiskille ja puhui päivystäjän kanssa jotain, jota toat eivät kuulleet. Yhtäkkiä päivystäjä osoitti heitä ja keltaiset silmät kääntyivät kummastuneina. Tummansinisillä sormillaan laitteensa näyttöä näpytellen matoralaistohtori käveli Matoron ja Umbran penkeille.
”Huomenta”, sanoi tohtorin sulava, rauhallinen ääni. Juuri sellainen, jolla käsiteltiin niitä joiden mielet olivat särkymispisteessä. Cehaya oli nimi, joka luki metallisella laatalla tämän rintapielessä.
”Zanya kertoi, että etsitte minua. Jos vastaanottoa pyydätte, joudun tuottamaan pettymyksen. Aikatauluni on täynnä seuraavalle kolmelle viikolle.”
“Olemme saaneet tietoomme, että täältä voisi löytyä tietoja eräästä Arupak-nimisestä merirosvosta”, Umbra kertoi. “Hänen löytämisensä on aika tärkeä asia ihan vain koko universumia ajatellen. Joo tiedän, että teillä on kaikenlaiset vaitiolovelvollisuutenne ja muut, mutta tämä on vähän erilainen asia.”
Matoro kavahti toverinsa suoraa kommenttia sanattomasti. Valon toan kanohilta paistoi väsymys ja kyllästyneisyys. Ja jokin paljon, paljon syvempi ja arempi.
Sen näki myös tri. Cehaya. Naisen trynankasvoinen ilme oli ammattitaitoisen viileä. Hymy ei ollut täysin aito, mutta siitä näki, että hänellä oli tilanteen hallinta.
”Ette ole varsinaisesti esittäytyneet”, tohtori lausui tyynesti. Hänen katseensa jahtasi molempia toia takaa. Mahtoiko hän arvioida heitä tälläkin hetkellä?
“Olen Umbra, valon toa ja tämä on Matoro, jään toa. Olemme Bio-klaanin asialla ja Arupak oli ainakin tuolla toisella suurin syy lähteä tänne teidän `Legendojen kaupunkiinne’”, Umbra sanoi väsyneesti. Hän toivoisi, että merirosvo löytyisi, tai edes sen jäänteet ja siru. Sitten he palaisivat klaaniin pikimmiten ja tuhoaisivat Allianssin siruilla. Sen jälkeen voisi mennä Etelämantereelle lomailemaan. Mutta asiat eivät ikinä menneet helpon kaavan kautta, joten tuokin jäi vain hänen omaksi haaveekseen. Aina löytyi joku viheliäinen, joka laittaisi kapuloita rattaisiin tai ruuvaisi rattaat irti.
Ja nyt hän toivoi, että se joku ei ollut Bauinuvan parantolan tohtori Cehaya. Ja aivan heti hän ei ollut huomannut sitä, mutta nainen reagoi näkyvästi, kun nimi ’Arupak’ sanottiin ääneen.
Psykiatri piti näytöllistä laitettaan tiiviisti kädessään ja porautui Umbraan silmillään. ”Arvon toa”, hän lausui, ”en halua uhkailla, eikä tämä ole uhkaus. Mutta tiedätte kyllä, mitä Uusi-Uljas-Suunta sanoo vieraan vallan agenteista, olivat ne toia tai eivät. Rikon lakia joka sekunti kun viivytän Bordakhien kutsumista.”
Umbra laittoi uuden Mustasta kädestä saaman proteesikätensä otsalleen. Nyt hän toivoi, että hänen naamiossaan olisi ollut Komaun tai jonkun muun mielinaamion voimia varastossa, mutta naamio oli yhtä tyhjän kanssa. Toa päästi syvän huokauksen ja katsoi lasittuneilla silmillään tohtoria. Hänen suunsa mutristui. Vahkit tästä vielä puuttuisivat. Ei tämä reissu loppuisi johonkin po-metrulaiseen salavankilaan. Ei todellakaan.
Matoro oli ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Jään toa oli jostain syystä ihan muissa aatoksissa, vaikka Arupakin löytyminen olisi lähempänä kuin koskaan.
Kumpikaan heistä ei vastannut naiselle. He vain odottivat tuomiota.
”Zanya?” Cehaya sanoi yhtäkkiä niin kovaa, että toat hätkähtivät. Nainen ei koskaan kääntynyt heistä poispäin, vaan jatkoi tuijottelua vanhoilla keltaisilla silmillään. Tähänkö se loppuisi?
”Rouva tohtori?” kuului huolestuneesti päivystyspöydän takaa.
”Siirrä loput tapaamiseni huomiselle.”
”M-mutta rouva tohtori, kello kolme oli varattu a-apotil-”
”Tiedän. Eiköhän hän ymmärrä.”
Valon ja jään toien silmät pullistuivat. Tohtori Cehaya viittoi heitä peräänsä hissiin. Epäröinti ei tuntunut hyvältä idealta.
”Arvon tohtori”, Matoro yritti epätoivoisesti puhua, ”oletteko ihan varma tästä?” Viimeinen asia, mitä hän halusi oli vetää taas yksi viaton mukaan melko hankalaan sotkuun, jota hän oli joskus virheellisesti kutsunut seikkailuksi ja nyt kutsui elämäkseen.
Visiirin takaiset silmät katsoivat Matoroa hissipeilin kautta silmiin. ”Toa Matoro, jos vahkit kaivelisivat toimiani hetkenkin perusteellisemmin, ne löytäisivät auttamistanne painavampiakin syitä pidättää minut.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hämmästynyt Cehayan yhteistyökykyisyydestä. Valon toa oli kysymässä näistä painavista syistä, mutta päätti olla vain hiljaa.
Ja hiljaa he pysyivätkin. He tunsivat naisen arvioivan hiljaisuutta kaiken aikaa. Mutta jokin tässä matoralaisessa tuntui luotettavalta. Vastaanottavalta.
Hissin kilahdus. Toimiston oven saranat. Mieto tuoksukynttilän aromi ilmassa.
Toimisto ei vastannut Bauinuvan parantolan tulevaisuushakuista ja rauhoittavan, tahrattoman valkoista värimaailmaa. Se oli arvokkaalla tavalla vanhentunut kuin omistajansakin. Futuristinen itsensä puhdistava lattia muuttui ovenkarmin jälkeen tummaksi puuksi.
Seinät olivat täynnä valokuvia. Vain yksi kehys oli päässyt kunniapaikalle suurten ikkunoiden edessä olevalle työpöydälle, joka oli muilta osin irtaimistoa vailla. Valokuva oli käännetty ikkunaa ja sen äärellä olevaa tuolia kohti, eikä sitä juuri nähnyt.
Vasta silloin toat huomasivat perinteisen matoralaisen kihlauskorun naisen sydänvalon päällä.
Auki oleva ikkuna päästi tuoksukynttilöiden hajun sekaan raikasta ilmaa. Cehaya istui tuolilleen. Matoro otti pöytää vastapäätä olevan vastaavan, Umbralle jäi ainoastaan seinänvieressä oleva punainen, suorastaan kliseinen sohva.
Keltaiset silmät katsoivat vuorotellen työpisteeltään toia. Silloin kävi ilmi, että Cehaya ei aikoisi puhua ensimmäisenä.
“Niin. Arupak. Jäimme siihen nimeen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Hän yritti istuutua mahdollisimman rennosti ja vapautuneesti, mutta se jäi vain yritykseksi.
Rouva tohtori naputti kynää pöydän pintaa vasten vaiteliaana. ”Uskoin vaitiolovelvollisuuden voimaan vielä niihin aikoihin. Mutta nyt ’bio-klaanilaisetkin’ ilmeisesti tietävät.”
Jään toa mietti hetken sanojaan.
“Oletteko kuulleet koskaan Nimdasta?” hän kysyi, säilyttäen katsekontaktin psykiatrin syviin, keltaisiin silmiin.
”Jos olen, hän ei kutsunut sitä sillä nimellä.”
Toa nojasi eteenpäin. “Me… minä tiedän, mitä- mitkä Arupak kohtasi, kun hän…” Matoro kangerteli. “Kun hän löysi Deltan.”
”Minäkin tiedän”, sanoi tohtori nojaten eteenpäin ja laskien kyynärpäänsä pöytää vasten. ”Hän ei koskaan lakannut piirtämästä painajaisistaan kuvia.”
Ymmärrän miksi, Matoro meinasi sanoa, mutta sulki Nuk- voi helvetti, pitikö sekin mainita… Jään Toa hengähti syvään ja nojasi pitkälle taakse. Tuskallisen pitkien sekuntien jälkeen hän aloitti:
“Me etsimme sitä sirua, joka ajoi Arupakin hulluksi. Me kävimme siinä paikassa, mistä Arupak sen löysi. Arupak on ainoa johtolankamme eteenpäin Nimdan etsinnässämme, ja olemme tulleet pitkän matkan sitä varten.”
Nainen kohotti kulmaansa. Hän pysyi yhä edelleen jollain tavalla uhkaavan rauhallisena. ”Haluatteko siis löytää potilaani vai hänen suurimman pakkomielteensä?”
“Hänen pakkomielteensä.” Meidän pakkomielteemme Matoro ajatteli.
Cehaya puhui. ”Arupakin tapaus käytännössä aiheutti sen, että vahkien tehovalvonta ulottui potilaskertomuksiimme asti. Metru Nuin turvallisuus vaati ilmeisesti sen, että kaikesta tuli julkista. Kaikki käännettiin ympäri. Mutta ennen kuin koneet ehtivät tänne asti, takavarikoin kaiken tutkimusaineiston Arupakista. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan hänen taakkaansa.”
Umbra oli ollut hetken hiljaa. Hän ei tiennyt hirveästi näistä Nimda-saaren painajaisista, koska Matoro ei ollut erityisen puhelias näistä jutuista. Toa tiesi jotain huhupuheita, muttei mitään varmaa. Jotain pelottavaa sen oli pakko olla, jos jään toa ei ollut ollut halukas puhumaan asioista.
“Saammeko nähdä nuo piirrustukset nyt vai?” toa kysyi Cehayalta. “Niissä tuskin on mitään niiiin pelottavaa, etten uskaltaisi niitä katsoa. Ei se voi olla mitään tuntematonta väriä tai muuta, mikä ajaisi hulluksi”, toa järkeili.
“… Umbra, en tiedä onko se paras siirto- tai siis, me emme tee niillä piirustuksilla mitään. Me emme kaipaa tietoja Arupakin yksityiselämäst-”
“Niissä voi olla tietoja niistä pelottavista asioista, joista et halua minulle kertoa-”
“Umbra! Minä en halua hitto vie nähdä niitä! Haluan vain saada selville sirun sijainnin, en mitään muuta!”
Tummansinisen naistohtorin tyyni katse näytti astetta hämmästyneemmältä Matoron äkillisen kivahduksen jälkeen.
”Jos se sinua yhtään auttaa, hävitin kaiken aineiston. Piirustukset ensimmäisinä. Minulla ei ole ollut tapana jakaa potilaideni painajaisia.” Cehaya piti merkitsevän tauon. ”Kaikki se tieto on jäljellä vain minun päässäni.”
Jään toa huokaisi kasaten itsensä. “Voitteko kertoa jotakin siitä sirusta, joka aiheutti Arupakin hulluuden?”
Nainen huokaisi hillitysti. Oikeastaan se oli enemmänkin henkäys. Hän veti sisään tuoksukynttilän terapeuttisia aromeja ja raikasta ulkoilmaa. ”Pahoittelen, toat Matoro ja Umbra, mutta puhutte nyt urani suurimmasta epäonnistumisesta. Haluan edes tietää, miksi olette tarttuneet samaan pakkomielteeseen, joka rikkoi potilaani.”
“Nimdan avulla voimme vihdoin elää vapaina ilman Allianssiksi kutsuttua epäpyhää liittoumaa”, Umbra kertoi. “Jo yhdenkin sirun mielenvoimat ovat niin valtaisat. Olen kokenut sirun mahdin ja haluan käyttää sitä vain hyvään.”
Hopeinen Tryna-kasvo kääntyi kokonaan Umbraa päin. ”Minulla ei ole siinä tapauksessa teille siitä sirusta paljoa kerrottavaa. Arupak kertoi siitä minulle, mutta hän ei kertonut missä sitä piti. Kukaan meistä ei uskonut siihen. En ollut pitkään varma, uskoiko hän itsekään. Mutta nyt te tulette vuosien jälkeen luokseni puhumaan ainoasta mielestä, jota en osannut korjata… ja alan pelätä, että hän ei koskaan ollutkaan rikki.”
Tummansininen käsi nousi ja tarttui visiirilasiin Trynan kasvoilla. Yllättäen se irtosi ja Cehaya laski visiirinsä pöydänpintaa vasten. Silloin toat näkivät, kuinka vanhat keltaiset silmät olivat. Vanhat ja väsyneet. Vuosia vanhemmat kuin he luulivat naisen olevan.
Tohtori siirsi sinertävän kämmenensä valokuvakehykselle pöydällään ja vilkaisi sitä kuin turvaa hakien.
”Entä jos hän ei ollut koskaan mieleltään sairas”, Cehaya kysyi yhä samalla tyynellä äänellä. ”Entä jos se kaikki hänen päässään oli todellista myös kaikille muille… mutta hän oli ainoa, joka sen pystyi näkemään.”
Jostakin syystä tämä sai kylmät väreet nousemaan jään toan selkäpiitä pitkin (mikä on Matoron elementin huomioon ottaen ironista), kun hän kuunteli psykiatrin monologia oireista, jotka tuntuivat pelottavan tutuilta.
“Se- se on tavallaan se, mitä siru- sirut tekevät. Ne tekevät siitä, mitä ajattelen, totta. Me pelkäämme niiden joutuvan vaarallisiin käsiin. Bio-Klaani haluaa tuhota sirut”, Matoro kertoi.
”Sirut tuntuvat olevan paljon mielessäsi, Toa Matoro”, Cehaya sanoi pehmeällä äänellään.
Epsilon säteili psyykkistä voimaansa jossakin toan tumman haarniskan sisässä. Toa harkitsi hetken sen näyttämistä, mutta ääni hänen päässään vakuutti hänet ajatuksen huonoudesta.
“Niinkin voisi sanoa”, Matoro vastasi. “Olen etsinyt siruja Bio-Klaanille viime kuukaudet aika intensiivisesti.”
”En voi olla ajattelematta”, tohtori lausui ilmoille, ”että entä jos en kyennyt kokemaan sitä, mikä potilaani pimeyteen ajoi, koska en uskonut siihen. Enkä usko vieläkään. Kapteeni Arupakin tarinassa oli paljon asioita, joita oli vaikea uskoa. Hän kertoi sen joka kerta eri tavalla. Eikä hän edes kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin. Kukaan ei ollut aivan varma, mistä hän oli… mutta hänhän meiltä turvapaikkaa haki. Ja hänen tapauksensa hoitamiseen oli takuuvarmasti poliittisia intressejä.”
“Voit olla tyytyväinen, ettet tiedä… sitä, mitä siellä oli. Yritän jättää sen taakseni. Ja minä saan sen taakseni, kunhan saamme tämän tehtävämme hoidettua. En halua olla epäkohtelias, mutta toistan kysymykseni: onko teillä mitään tietoja sen sirun sijainnista?”
Siru, siru, taas siru. Matoro ei pitänyt siitä, että hän näki tohtori Cehayan tarttuvan sanaan uudestaan ja uudestaan. Hopeinen tryna-kasvo mietti tavallista pidempään, ennen kuin puhui, nyt suoraan Umbralle.
”Tunnet ystäväsi varmasti hyvin”, nainen totesi valon toalle.
“Olen tuntenut Matoron jo vuosia eli kyllä”, toa vastasi.
”Onko tämä hänelle normaalia?” sininen nainen kysyi ja esitti saman kysymyksen Matorolle pelkällä katseella. Jään toa näytti lyhyen hetken loukkaantuneelta, mutta pysyi hiljaa.
“Hän on aina ollut intohimoinen seikkailija ja harrastelijatutkija. Aina etsimässä vaaroja ja selvittämässä mysteerejä, mutta tuntuu, että siruista on tullut pakkomielle Matolle”, Umbra sanoi suoraan.
“Itse asiassa”, Matoro aloitti puolustuksekseen. “En- tai siis, Umbra, se siru on meidän koko
tehtävämme täällä. En etsi sitä sen itsensä takia… tai toivon niin – vaan Klaanin takia.”
“Välillä mietin, että Bio-Klaanin olisi ollut järkevämpää lähettää hiukan tasapanoisempi porukka hakemaan tuota sirua…” toa mutisi.
Matoro huokaisi turhautuneena. “Arvon tohtori. Se. Siru. Tiedättekö te siitä?”
”En tiedä”, Cehaya sanoi vahvasti. ”Mutta tiedän sen omistajasta.”
“Missä on Arupak?” Matoro lähes kuiskasi tiensä koko seikkailun ytimeen. Se oli kysymys, jonka hän oli esittänyt ensimmäistä kertaa Deltan temppelissä. Toivottavasti tämä olisi viimeinen.
”Ennen Bauinuvan rakentamista toimimme aivan pohjoisessa niemenkärjessä, vanhassa Aft-Amanassa”, sanoi nainen harkiten jokaista sanaansa aivan uudella tavalla. Hän ei selvästikään ollut enää varma, oliko tämän tiedon jakaminen kannattavaa. ”Siellä hoidin kapteeni Arupakia. Siellä hänet viimeistä kertaa näin. Mutta…”
Oli kuin naisen ääni olisi säröillyt, mutta hän pysyi yhtä vahvana ja hallitsevana kuin aiemminkin.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
“Kyse ei ole siitä mitä haluamme tehdä. Meidän pitää saada se siru, ja jos se edellyttää Aft-Amanan tutkimista, me menemme sinne. En usko, että voisin törmätä siellä mihinkään pahempaan kuin mitä olen jo kohdannut”, jään toa selitti vakavissaan.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
Toat suorastaan säikähtivät Cehayan yhtäkkistä kivahdusta. Se oli ollut tiukka. Mutta ei vihainen.
”Se ei ole käsky, koska en voi teitä käskeä. Se on vanhan tohtorin pyyntö.”
“Meidän on pakko,” Umbra sanoi ja katsoi syvälle tohtorin vanhoihin silmiin. “Emme voi jättää tätä näin pitkällä, vaikka siellä olisi mitä.”
”En tiedä enää, mitä sanoa teille”, Cehaya jatkoi hieman lannistuneena. ”Kapteeni Arupak on ainoa potilaani, joka jäi Aft-Amanaan. Minulla ei ole syytä uskoa, että hän olisi kuollut. Mutta minulla ei ole syytä myöskään uskoa hänen elävän.”
Sinisen naisen hopeiset kasvot kääntyivät ikkunaa päin. Hetken hän katseli aurinkoiseen ulkoilmaan ja kuunteli lintujen kaunista laulua. Tummat varikset raakkuivat puiden oksilla.
Auringonvalossa oli pakko myöntää, että tohtorin kasvot olivat pysyneet kauniina. Mutta aika oli syönyt hänen silmistään jotain, ja ilman sitä jotakin hän ei vaivautunut taistelemaan toien tahtoa vastaan.
”Haluatteko tuntomerkkejä?” nainen kysyi. ”En voi vannoa, että hän näyttää enää samalta.”
“Kaiken, mitä voitte kertoa”, jään toa vastasi. Hänen silmissään kimmelsi pitkästä aikaa innostus – innostus siitä, että informaatiottomuuden seinämä oli viimein murrettu, ja siitä, että he viimein saivat konkreettista tietoa siitä, mitä olivat kaikki viikot jahdanneet.
”Hän oli ruskea, ei, suorastaan pronssinen iholtaan – ja kantoi kuparista Pakaria. Mitä ilmeisimmin suurta ryöstösaalista merirosvousajoiltaan. Hän esitteli sitä aina ylpeänä, mutta kykenin aina aistimaan, että siinä oli myös häpeää. Hän katui niitä päiviä. Ehkä siksi, koska ne ajoivat hänet lopulta luoksemme. En osaa kertoa teille, mistä hän tuli luoksemme. En osaa paikallistaa hänen puhetapaansa. Minusta tuntuu, että se oli opittu. Eniten hän halusi vain kadota koko maailmalta.”
Jään toan kasvoilla häivähti haikeus kuunnellessaan surullisia detaljeja siitä hahmosta, joka oli ollut hänelle pitkään olemassa vain nimenä ja tavoitteena.
“Mitä… mitä Aft-Amanassa tapahtui? Miksi se hylättiin?” toa kysyi.
Siihen tohtori Cehaya vastasi vain kylmällä katseella.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”
Sitten hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti esiin suljetun kirjekuoren. Hetken harkiten nainen katsoi kuorta ennen sen avaamista.
Toien käsiin ojennettiin valokuva. Kaikkea aineistoa ei Cehaya ollutkaan hävittänyt.
Matoro ja Umbra eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät rivistön hoitajia, joiden silmät hohtivat samaa sielutonta sinistä.
”En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan.”
Hiljaisuus.
Varikset raakkuivat.
”Oletteko aivan varma, että ette voi enää perääntyä?”
“Jep”, Matoro vastasi kasuaalisti uhraamatta asialle juuri ajatuksia. Umbra nyökkäsi varovasti.
Väsynyt nainen nousi tuoliltaan. ”En tiedä, voinko sitten tehdä teidän hyväksenne enää mitään.”
“Olette tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos. Arvostamme todella tietoja, jotka kerroit meille”, piristynyt jään toa nousi nojatuolista.
Umbra nousi psykiatrisohvalta ja venytteli jalkojaan. Hän oli tyytyväinen, että uusi johtolanka palapelissä saatiin kasaan, mutta tiesi, että Arupakia ei löydettäisi vain astumalla Aft-Amanaan.
Cehaya asteli vaiteliaana toien luokse ja kätteli molempia väsyneellä mutta varmalla otteella.
”Jos löydätte kapteeni Arupakin, sanokaa että olen pahoillani”, Cehaya sanoi heille. Umbran kättä hän katseli pidempään. Ehkä hieman epävarmana. Arvioiden. Toa ei ollut varma, mitä mieltä hän siitä oli.
Hyvästit jätettyään toat lähestyivät ovea. Mutta Cehaya puhuikin vielä.
”Toa Umbra?” hän sanoi kysyvästi, ja valon toa kääntyi hämillään. ”Voisitko vielä jäädä hetkeksi luokseni? Tämä ei vie kauaa.”
Umbra epäröi, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänellä oli kyllä paljon mielessä, asioita mitä voisi käydä läpi ammattilaisen kanssa. Asioita, joista Matorokaan ei tiennyt.
”Voisitko vielä istua hetkeksi?” Cehaya jatkoi. Umbra nyökkäsi hiljaa totellen.
Kapura ja Deleva jatkoivat muiden odottamista kahviossa. Bro-Korolaisen suklaan pino pieneni huolestuttavasti. Deleva nosti kolmionmuotoisen palan tylsistyneenä ilmaan. “Hmm”, plasman toa mietti ääneen. “Kolmion muotoinen. Athismin symbolin muotoinen. Ehkä yksi Nimdan siruista on kätketty Bro-Koroon?”
“Hieno teoria, Del-”, Kapura aloitti, mutta huomasi erään tutun jään toan saapuneen.
“Oletteko valmiita?” Matoro, joka oli ilmestynyt kahviossa aikaa kuluttaneen toa-kaksikon pöytään, kysyi. Hän nappasi itselleen suklaata siitä pinosta, jonka toat olivat tilanneet.
“Toivottavasti saitte kaiken tärkeän selville”, sanoi Kapura. “Emme löytäneet arkistoista mitään.”
“Jep, saimme tiedot”, jään toa nautti sokeriherkusta. “U tulee kohta; jäi puhumaan tohtorille vielä.”
“Arupak on Aft-Amanassa, Ga-Metrun pohjoiskärjessä. Delta on siellä. Tohtori tosin varoitteli meitä… oudoista asioista”, Matoro aloitti selostuksen hetken hiljaisuuden jälkeen. Se keskeytyi, kun valon toa saapui pian kahvioon. Tämä näytti siltä kuin hän olisi tehnyt raskaan päätöksen.
“Hei tyypit”, Uu huusi muille.
“Mitäs juttelitte?” jään toa kysyi ohimennen kun työnsi loppuja suklaita reisitaskuunsa. Kapura ja Deleva olivat nousseet ja tekivät lähtöä.
“Lähinnä siitä, että miten raskasta on repiä menneisyyden arvet auki näinkin kirjaimellisesti”, toa valehteli. Hän ei vielä kertoisi asioista mistä keskusteli Cehayan kanssa.
“Toivottavasti olet nyt täysissä mielen, sielun ja ruumiin voimissa”, Kapura sanoi, “koska minulle ainakin maistuisi sirun hakeminen kaiken tämän tutkimustyön jälkeen. Lähdetäänkö?”
“Ehkä meidän pitäisi. Tämähän teidän retkenne alkuperäinen tarkoitus oli?” Umbra sanoi ja osoitti kysymyksen Matorolle ja Kapuralle.
“Lähdetään”, pitkästä aikaa vanhaa seikkailumieltään jostakin löytänyt jään toa vastasi. Jokainen askel vei häntä kohti sitä, mitä hän oli jahdannut sitten Rozumin, sitten makuta Itrozin laboratorion.
Takaisin ei ollut enää kääntymistä.
Mutta jos Matoro olisi tiennyt, mitä tohtori Cehayan toimistossa sillä hetkellä tapahtui, hän olisi kääntynyt heti takaisin.
https://www.youtube.com/watch?v=0Fp-9cgcRHE
Metalli lepäsi tohtorin kurkkua vasten tämän tuijottaessa lipeviä käärmemäisia silmiä kymmenen sentin päässä. Tumman liskojätin kasvot olivat tyynet kuin korttipelimestarilla, mutta silmissä oli pilkahdus jotain, jota olento ei saanut piiloon Cehayalta. Niissä oli aina.
Nyt niissä oli hermostuneisuutta.
”Ja siinä oli todellakin kaikki?” hienoon mustaan haarniskaan pukeutunut draakkiolento kysyi huuliaan nuolaisten.
”Oli, arvon herra. En jättänyt mitään pois”, naistohtori nyökkäsi katsekontaktia rikkomatta. Senttiäkään liikahtamatta.
Ei hän liikkua olisi voinutkaan. Lisko-olennon samanhenkinen veli piteli jotain terävää tiukasti Cehayan kaulavaltimoa vasten.
’Jakajaksi’ aiemmin nimetty draakki nousi kumara-asennostaan koko mittaansa ja oikaisi pitkän häntänsä. Hän vilkaisi tohtorin kaulalla veistä pitelevää veljeään, ’Panostajaa’, ja siirsi katseensa sitten punaiselle sohvalle rojahtaneeseen likaisen keltaiseen steltinpeikkoon.
Peikko kiehui raivosta. Toimiston oviaukkoa vartioiva sukelluspukuhahmo ja aurinkolasipäinen shasaali tuijottivat tätä mykistyneinä.
”Mrh”, sukelluspuku sanoi.
”Ои вои”, shasaali totesi.
”Toia, saatana!” kellertävä mörökölli ärähti. ’Kersantiksi’ kutsuttu hahmo oli selvästi johtaja-asemassa muihin pimeyden metsästäjiin. Sen Cehaya aisti jo elekielestä. Jäntevä ja lihaksikas, mutta poikkeuksellisen pieni peikko-olento oli juuttunut kahden keskustelun väliin. Hän puristi toisessa kädessään pienikokoista pistoolia ja toisessa radiopuhelinta ohimollaan. Epäuskoinen naisääni yritti lausua linjalta jotain, josta Cehaya ei saanut selvää.
”Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. ”Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
Kersantti pomppasi ylös sohvalta ja alkoi kierrellä sitä hermostuneena. Cehaya seurasi peikon askellusta katseellaan yrittäen kuunnella radiohälinän keskellä puhuvan naisen sanoja.
Se kuitenkin katkesi, kun metsästäjien kenttäjohtaja paiskasi radiopuhelimen Cehayan olan yli, ulos toimiston ikkunasta.
”Kessu”, Panostajaksi kutsuttu lipevä-ääninen olento puhui tohtorin takaa, ja sanojen yhtäkkisyys sai naisen säpsähtämään. ”Toat eivät ole ongelma.”
”Totta skrallissa ne on! Ne on toia!” Kersantti karjaisi potkaisten tuolia Cehayan pöydän edessä. Ja satuttaen samassa jalkansa. ”AI MATANAUTA!”
”Minä ja Panostaja pidämme huolta, että eivät ole”, Jakaja sanoi pyöritellen veistä tummassa kädessään. ”Siitä ei tule hiljaista, mutta luulen että yllätysiskulla meillä on ehkä etu.”
”No entä toi akka?” Kersantti ärähti osoittaen tohtorin suuntaan.
”Siitä taas tulee hiljaista”, Jakaja sanoi ja katsoi suoraan naista silmiin.
Cehayan sydän pysähtyi sekunneiksi. Hän tunsi vatsanpohjassaan pudotuksen kuin olisi notkunut kuilun reunalla.
”Herra Kersantti”, ga-matoralainen lausui. Koko metsästäjäjoukko yllättyi, että tämä oli edes uskaltanut puhua.
Cehaya ei voinut kuin jatkaa sitä.
”Mi-minulla ei ole varmaan paljoakaan neuvotteluvaraa”, psykiatri sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, ”mutta tämän ei tarvitse loppua vereen. Tämän. Ei tarvitse. En halua kutsua Bordakheja. En voi kutsua Bordakheja. Se olisi omakin loppuni. Tulitte hissikuilun kautta, ettekö niin?”
”Mmmiten sinä sen-”, Kersantti örisi.
”V-vältitte siis silminnäkijöitä”, Cehaya tokaisi varmempana. ”Minä olen ainoanne. Jos pysyn hiljaa… jos pysyn vahingoittumattomana, ei kukaan edes tiedä teistä.”
Cehaya hämmästyi. Sanat upposivat. Raivopäissään Kersantti jakoi katseita kaikkien alaistensa kanssa. Suuri sukelluspukuinen syväläinen murahti, mutta hyväksyvästi. Tanakka shasaali nyökkäsi kaulattomasti.
Jakaja ja Panostaja olivat ilmeettömiä kuten aiemminkin. Mutta Cehaya tunsi kuinka jälkimmäisen veitsen terä irtosi hänen kaulastaan. Hengitys helpottui, jos ei paljoa.
”No”, peikkokriminaali murisi paksu kuono nyrpeänä ja pyöreät kiikarimaiset silmät ärtyisinä, ”me mennään niemeen. Etitään tämä mielisairaala. Kaivetaan toille haudat.” Keltainen kääpiöpeikko osoitti molemmilla käsillään draakkiveljeksiä. ”Ja hankitaan teitin kummisedälle se siru. Ja lähetään Karzahniin täältä!”
Toivottavasti kirjaimellisesti sinne, Cehaya ei voinut olla ajattelematta. Hän ei tiennyt, miten voisi ostaa toa Matorolle ja Umbralle tarpeeksi aikaa.
Ehkä hänen olisi kuitenkin kutsuttava jotenkin Bordakhit. Ja pilattava uransa.
Ehkä myös loppuelämänsä.
Mutta sitä hän ei näille kertoisi. Oli ostettava aikaa. Nämä metsästäjät eivät olleet kovin älykkäitä, ja hän voisi ehkä-
Toimiston ovi aukesi narahtaen. Kauhu valtasi Cehayan kehon. Kersantin, Jakajan, Panostajan, Ilmanautin ja Spesialistin katseet kohtasivat avaajan.
”R-rouva tohtori?” kakama-kasvoinen päivystäjä sai ulos. Tytön veri jäätyi kun hän näki Cehayan vangitsijan.
Sama veri kasteli toimiston puulattian.
Jakajan veitsi kaulassaan nuori nainen valahti sätkivänä, yskivänä ja kakovana lattialle. Tumma neste pulppusi ulos haavasta ja hukutti sanat tytön suuhun.
Cehaya huusi tuskaisan, särkyneen huudon.
”TEIDÄN EI TARVINNUT TEHDÄ TUOTA!” hän rääkäisi riuhtoen raivoissaan Panostajan otteessa.
Metsästäjien reaktiot olivat vaihtelevia. Shasaali näytti katsovan lattialla kituvaa tyttöä tavallisen alakuloisena. Ja jos Cehaya ei tulkinnut väärin, sukelluspuvun sisältä katsovat kalansilmät eivät enää olleet tuimat. Suuren haarniskan sisällä kuuluva hengitys ja kaasujen vaihtuminen kiihtyi.
Mutta liskoveljeksistä ei reaktiota irronnut.
”Se oli pakko tehdä, Kersantti”, Jakaja sanoi.
”Nainen olisi painanut hälytystä”, Panostaja täydensi.
Ga-matoralainen jatkoi sätkimistä ja kurahtelua lattialla. Vaaleansininen Kakama peittyi naisen suusta pulppuavaan verisuihkuun, kun tyttö yritti epätoivoisesti painaa kaulahaavaansa kylmän kankeilla käsillään.
Lopulta kitujan vieressä seisova ilmasukeltaja liikkui kaksi voimakasta tömähtävää askelta eteenpäin. Metallinen voimaranko naksahdellen ja sen sisällä lilluvat nesteet molskahdellen se kumartui aivan päivystäjän ruumiin viereen ja nosti nuoren veden matoranin oudon hellästi istuma-asentoon.
”Mrh.”
Tyttö kurkotti viime voimillaan kalpenevan, epätoivoisen katseen silmistään sukelluspukuun.
Raks.
Rautakädet taittoivat naisen niskan. Tuskaisa sätkiminen katkesi.
Sukelluspuku antoi päivystäjän ruumiin valahtaa löysän nukkemaisesti tummaan nesteeseen. Koko huone keskitti katseensa siihen sanoja vailla.
”Voi jumankauta”, Kersantti ärähti paniikissa. ”Kuinks pian ne vahkit on täällä? Voi… voi jumankauta.”
Hän kääntyi vauhdikkaasti, ja pian Cehayan silmät tuijottivat Kersantin pikkuruiseen revolveriin.
”Ämmä. Näytät meille reitin niemenkärkeen nyt heti!”
Metalliset askeleet tömähtelivät kohti. Cehayasta ei löytynyt voimia taistella vastaan, kun kalansilmäinen hahmo sukelluspuvussa kantoi hänet toimistosta metsästäjät perässään. Naisen keltaiset silmät katsoivat vielä kerran kaiken veren keskelle.
Tohtori Cehaya ei olettanut elävänsä paljon tyttöä pidempään. Loppu ei ollut kaukana. Lintujen laulukin oli jo lakannut pihamaalla.
Hän katui vain, että ei ollut onnistunut pelastamaan kapteeni Arupakin sielua.
Aft-Amana
Aikoja sitten
Arupak keskittyi ja pinnisteli kuullakseen.
Olivatko ne askelia?
Hyvin mahdollista. Ne saattoivat olla liikkeellä taas. Hiiviskellä ympäri mielisairaalan ankeita käytäviä ja astella ohi oven kuin härnätäkseen. Toisinaan Arupak aisti niiden pysähtyvän huoneensa eteen ja seisovan siinä useita tunteja. Niinä öinä merirosvo puristi sirua niin kovaa, että vuosi verta puulattialle.
Kaikki ne halusivat sirun. Sen vaaleansininen hehku oli samaan aikaan kaunein ja pelottavin asia, jonka Arupak oli koskaan nähnyt.
Joten ne voisivat vapaasti jatkaa vainoaan. Arupak ei antaisi periksi. Hän vartioisi sirua, eikä yksikään elävä tai kuollut saanut viedä sitä.
Eikä tehdä samoja virheitä.
Seinät ja niiden vierelle kasatut runokirjat olivat täynnä kirjoitusta. Kirkkaan punaista, osittain vielä märkää kirjoitusta. Hänen kirjoitustaan? Hän ei enää muistanut.
Muisti, hassu asia.
Ei ollenkaan niin pysyvä kuin luulisi.
Ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka Arupak aistikin niiden läsnäolon. Tuuli ulvoi, ja sekä Arupak että oven takana seisova hahmo jatkoivat näytelmäänsä. Sirun hehku oli vuosista huolimatta yhä pahaenteisen puhdas ja täydellinen.
Olivatko nuo toiset askeleet? Ei. Eivät ne olleet. Voi kun ne vain olisivat olleetkin.
Siipien värähdyksiä. Kymmenien, satojen pienten siipien havinaa. Arupak rämähti seinää vasten. Hän ei voinut hengittää. Kaikki ilma huoneessa muuttui lyijyksi.
Kraa kraa.
Linnut.
Linnut olivat täällä.
Arupak ei osannut enää edes vapista. Hän vain tuijotti. Ja kuunteli. Ja haistoi. Haistoi hajuista kammottavimman. Hajun, joka ei ollut tunkkainen, mätä taikka kuollut, vaan hajun, joka sattui.
Hajun, joka nokki itsensä hänen aivoihinsa.
Mutta ei enää kauaa.
Osat olivat vaihtumassa. Tanssi vain kiihtyi, ja pian se saavuttaisi päätepisteensä.
Jokin oli suistanut vaa’an epätasapainoon. Tavoitteliko jokin uusi sirua? Kauhusta huolimatta Arupakin mielen täytti varmuus. Hän oli piiloutunut maailmalta loistavasti. Vaihtanut nimeä, naamiota, väriä. Mutta aina lopulta valheen verho vedetään auki. Aina lopulta piilopaikat löydetään.
Ja pengotaan.
Voimaton Arupak ei ollut.
Tarvittiin vain parempi piilopaikka.
Ne voisivat uhkailla Arupakia. Kiduttaa. Hän ei taipuisi. Siru oli saanut aikaan jo tarpeeksi harmia. Sama ei saanut toistua. Sama ei saa toistua.
Tätä toistellen Arupak käveli huoneen toiselle puolelle.
Hän katseli toista aarrettaan sirun valossa. Sen kulta oli sirun tavoin säilyttänyt ikiaikaisen kirkkautensa, mutta tämä esine oli kuitenkin voimattomampi.
Ei ehkä kuitenkaan hyödytön.
Arupakille hymyn hetket olivat harvassa, mutta nyt matoran hymyili.
Sama ei saa toistua.
Hän laski sirun käsistään.
Oven toisella puolella siivekkäät raakkuivat sekasortoisena kuorona. Suuret siivet löivät seiniä, lattiaa, kattoa. Jotkut kirkujista törmäilivät seiniin.
Oveen.
Rummuttivat sitä nokillaan.
Nokkivat tiensä toistensa lihan läpi.
Kirkuivat joka sekunti kovempaa.
Arupak pelkäsi lintuja. Mutta hän ei voinut syyttää niitä siitä, mitä ne tekivät.
