Avainsana: Akbsklsdflsfldax

  • Piirakoiden hyökkäys

    Rumisgone
    Myrskyn jälkeen

    ”Sun vuoro.”
    Gruusialainen tuliörkki herätti Toabrush Trynawoodin ajatuksistaan. Matoran katsoi korttejaan ja hetken mietittyään lätkäisi pinon päälle yhden tähtiseiskan.

    ”Luuletko, että pääsemme pian merille?” matoran kysyi. Siinä he katselivat kokonaista merirosvolaivastoa, joka lepäsi Rumisgonen satamassa. Viime päivät olivat kulunneet kaikenlaisissa kunnostustöissä ja myrskyvahinkojen korjailussa, mutta meri oli ollut heille armeliaampi kuin suurelle osalle muuta maailmaa. Tietysti se oli, Rumisgonehan oli suorastaan meren jumalattaren salarakas. Mutta Toabrushista se tuntui silti tylsältä. Hän oli odottanut koko elämänsä tositoimiin pääsemistä, ja siellä hän oli, satamassa palovahdissa Välisaarten hienoimman merirosvolaivaston vieressä!

    ”Tjaa-a”, tuliörkki mutisi vastaukseksi. ”Eiköhä.”

    ”Niin, onhan meillä paljon uusia merirosvoja, joiden pitää oppia talon tavoille, mutta minusta olisi tärkeää päästä tositoimiin. Parhaiten oppii kun kokeilee itse!” Toabrush jopa hieman korotti ääntään innostuksesta ja lätkäisi toisen kortin.

    Tuliörkki kietoi takkia tiukemmin päälleen ja sytytti tupakan. Oli melkoisen viileä ilta.
    ”Tarttee jotain ryöstettävää.”

    Toabrush huokaisi haikeana.
    ”Niin kai sitten. Mutta eikö sitä merirosvoamista voisi tehdä niin kuin, seikkailun vuoksi? Etsiä kätkettyjä aarteita ja sellaista?”

    ”Jos on surkea merirosvo.”

    ”Niin, niin. Minä kuulin, että Bio-Klaanissa asui maailman paras merirosvo, eikä se ollut ryöstänyt kuin seitsemän laivaa!”

    ”Niin kun sanoin. Surkea merirosvo. Sun vuoro.”

    Toabrush kohautti olkiaan hieman turhautuneena. ”Sori. Olen vain niin täynnä energiaa päästä merelle! Luuletko, että kapu ottaa sen sotatarjouksen vastaan? Mennäänkö me ryöstämään torakoiden laivoja? Tiesitkö muuten, kotikaupunkini on niiden valtaama… suoraan sanottuna tekisi mieli maksaa niille potut pottuina. Kaapata se niiden lippulaiva, vaikka! Eikö olisi kova.”

    Gruusialainen tuliörkki jätti mietteet omaan arvoonsa ja keskittyi peliin. Toabrush oli ottamassa totaalisesti turpaansa. Hän oli hädin tuskin läsnä pelipöydässä, ja nyt vain katseli satamaa ja aavaa merta sen takana haikaileva katse kasvoillaan. Nummien kasvatti oli viimein niin lähellä merta. Se ihan herkisti hänet. Toki, ei tuliörkki tuntunut olevan juttukavereista niitä parhaimpia, mutta kyllä hän saman tien koki tähän tiettyä merirosvollista veljeyttä. Ei sellaista tunnetta voinut selittää, se piti vain kokea.

    Mutta merirosvotarinat eivät olleet vain iloista laulua isomastoa reivatessa. Oli myös toisenlaisia merirosvotarinoita.

    Ensin Toabrush ajatteli sen olevan kaukana raivoava myrsky, mutta sitten hän katsoi uudelleen. Merihän oli ollut lähes tyyni jo pari päivää, mutta luoteinen ulappa näytti silti rauhattomalta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuuluiko meren näyttää siltä, eihän hän ollut koskaan purjehtinut tai edes asunut meren rannalla. Ei voinut olla sattumaa, että samasta suunnasta, missä taivaankannen pimeys yhä paistoi, näkyi nyt…

    ”… a-aavelaiva”, Toabrush kavahti.

    Tuliörkki ei ottanut siitä moksiskaan. ”Kapteenilla se aavelaiva vasta onkin”, tämä murahti. Tuhoaja odotti satamassa kaljuunarivin kuninkaana.

    ”E-ei kun, katso tuonne”, Toabrush änkytti ja osoitti merta.

    Tuliörkki kohautti olkiaan ja katsoi, mikä oli saanut noviisille semmoisen hepulin. Sitten hänen omakin naama valahti valkeaksi.

    Kelmeän vihreät aavevalot horisontissa tulivat heitä kohti. Niiden lähestyessä saattoi nähdä, miten ne hajosivat violettiin, oranssiin ja siniseen. Kajon ytimessä kulki pimeydestä tehty laiva, joka näytti pilkkaavan luonnon lakeja. Se hädin tuskin viisti meren pintaa. Kansilla miehistö suoraan Manalasta, silmät veren punaa hohkaten. Ja kuin myrskytuuli, ne olivat äkkiä päällä.

    Rannikkovartiosto ei ehtinyt reagoida juuri mitenkään ennen kuin ensimmäinen merirosvokuninkaan kaljuunoista oli jo ilmiliekeissä. Pimeyden laiva, kuin varjoista tehty, vapautti laskusillalla maihin tusinoittain käkättäviä, kikattavia, vertahyytävästi kirkuvia maahisia. Ratsuinaan toiset pienet kummajaiset käyttivät demoneja suoraan homeisimpien mata-antrojen painajaisista: hirmulisko maan povesta loikkasi raatelemaan pitkillä kynsillään satamaputiikin puuovea säpäleiksi. Sydänyössä heräilevä kauppias huusi kauhusta, kun dinosaureksen pitkä kuono puski oveen raastetusta railosta läpi irvistäen torahampaineen. Ne toden totta olivat oikeita: Suuri Henki oli laittanut nuo hirveydet maan alle testatakseen uskoamme… ja nyt ne olivat täällä!

    Toabrush kaivoi hätäisesti piilukkopistoolinsa ja alkoi kaataa sen pesään ruutia tärisevin käsin. Hän ampui yhden aaveen suuntaan, mutta ei tiennyt, tekikö se mitään, tai osuiko ensinkään. Eipä hän ollut koskaan ennen ampunutkaan ketään päin sellaisella aseella. Tarinoissa ryöstettävät aina antautuivat, kun heitä osoitettiin aseilla. Ei tämän näin pitänyt mennä!

    Pimeys laajeni rantaviivaa pitkin kuin sen tuonut laiva olisi niellyt soihdun ja lyhdyn yksi kerrallaan. Merirosvokuninkaan miehet tarttuivat aseisiin marssien esille rantakapakoista, ilotaloista ja tynnöreistä joihin olivat sammuneet. ”Manoksen nimeen, antautukaa!” kailotti erään kaljuunan kapteeni ennen kuin kiiluvasilmäinen pikkupiru puri häntä reiteen ja sai hänet horjahtamaan laidan yli.

    Kaaos oli muuttunut käsittämättömäksi, ja satamaa pitkin leviävässä pimeydessä oli mahdotonta enää tietää, kuka taisteli ja kenen puolella. Tultasyöksevä dinosaurus karjaisi vertahyytävästi yössä ja sytytti mittavan ruutivaraston ilmiliekkeihin. Sillä ratsastava maahinen tajusi pari sekuntia liian myöhään, että tämän olisi voinut tehdä joitakin metrejä kauempaakin. Yksi rannikkorakennuksista levisi kymmeniä metrejä korkeaksi tulipalloksi, jonka hajottua savupilveksi liekehtivä dinosaurus seisoi yhä, mutta ratsastaja ei: manalallinen lisko murahti pettyneesti ja alkoi kiskoa kitaansa pieniä palasia erinomaisesti grillatusta ex-ratsastajastaan.

    Kaikkialta kuului sekalaista älämölöä. Järkyttävässä humalassa olevat merirosvot kasasivat karjuen rivejään, pikkupirut kikattivat, hirmuliskot karjuivat ja piilukkopistoolit klaksahtelivat. Merirosvokuninkaan painetykki lähetti yhden maahisen maata kiertävälle radalle.

    Tämän kaiken varjoissa hyvin pieni ja huomaamaton osasto skakdeja kulki putiikkeja läpi tarttuen kaikkeen, mikä irti lähti. He kävivät läpi satamakorttelin liikkeitä ikään kuin heillä olisi ollut kokemusta naapurustosta vuosikymmenien liiketoiminnan seurauksena. Labion leipomo oli jostakin syystä kiinni. Sen työntekijät olivat lähteneet tyky-päivälle Agni-Metruun edellispäivänä. Tummansinisen Fikoun käteiskassa lähti mukaan yhtä lailla kuin hienon steltläisen kellokaupan antimet, kun panssarilasi käristettiin auki silmäsäteillä. Metodisuus oli ihailtavaa: Nimeämispäivän ystävälle olisi tullut mieleen klassikkosadun kohtaus, jossa joulua vihaava makuta varastaa kokonaisen kylän kaikki lahjat ja nimet. Säkkeihin vaan ja matkaan! Osa joukosta lähti kuskaamaan tavaraa takaisin pimeyden peittämään aavelaivaan, joka kauhistutti satamaa olemassaolollaan.

    Tunteja kestäneen tuhon ja kauhun jälkeen merirosvokuninkaan miehet saivat tilanteen haltuun, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Puoli satamaa oli edelleen ilmiliekeissä: sitä viime viikkojen myrskyä olisi kaivattu nyt kovasti sammutusavuksi. Vihollinen saatiin torjuttua, mutta sen rantaan tuonut laiva, pelkkää varjoa vain, oli kadonnut samaan öiseen usvaan josta se oli ilmestynytkin. Joitakin sotilaita kevyempänä, mutta melkoisen määrän kalleuksia painavampana.

    Toabrush Trynawood havahtui takaisin tajuihinsa saatuaan aimo tällin räjähtävästä varastosta singonneesta parrusta. Hän ulvahti pelokkaana, kun näki kikattavat pikkupirut, jotka häntä tuijottivat. Jalat olivat valmiina taistelemaan tai pakenemaan, mutta kädet tulivat kurjalla tavalla vastaan: ne, kuten parin muunkin piraatin, oli sidottu tiukasti takana seisovaan pikimustaan mastoon.

    Silloin hän näki aluksen kapteenin. Kultaa säkenöivä skakdi marssi Toabrushin vieressä olevan piraatin luokse ja kumartui. Hän tarttui merirosvoa leukaperistä ja käänteli, tutkaillen tämän reaktioita. Merirosvon silmät olivat täynnä kauhua. Niin oli Toabrushinkin, mutta hän ei uskaltanut katsoa.
    ”Liian heikko, liian huono!” kapteeni julisti, ja tämän silmäsäteet polttivat vangin varjoksi vain. Toabrush yritti olla panikoimatta. Hän mietti jokaista sankarillista merirosvotarinaa pitääkseen itsensä rankan oloisena. Keskity! Tuima ilme! Yarr!

    Kapteeni asteli Toabrush Trynawoodin eteen ja katsoi tätä silmiin. Ne silmät olivat tummat kuin yö. Tämän käsi tarttui Toabrushin leukaan ja käänteli tämän päätä. Mikä olisikaan kapteenin tuomio?


    Tyyntyneen Manukinlahden rauhallisella aallokolla kellui xialaisvalmisteinen megajahti.

    Vuosituhannen julmin myrsky oli ajanut useita laivoja, isoja ja pieniä, epätoivoisesti turvaan seesteisempiä vesiä kohti. Suuri osa niistä oli päätynyt meren pohjaan ja osaksi surullisia tilastoja, mutta jotkut onnekkaimmat olivat onnistuneet purjehtimaan Välisaarille. Tren Kromin niemimaan suojassa aallokko oli ollut suotuisa muutamille onnekkaille, harvoille ja valituille.

    Pienen hetken tuo satumainen onni oli loistanut Hannakan kapteenille, vieraille ja palvelusväelle: megajahdin omistaja, edustaja Zerici, oli ehtinyt hihkua innosta, kun poikkeuksellisen iso maamassa Välisaarten mittakaavassa oli täyttänyt horisontin. Vihdoin turvasatama!

    Se ilo ei ollut kestänyt kovin kauaa, kun he näkivät saarelta saapuneen vastaanottokomitean. Aluksen kannelle oli laskeutunut pari siivekästä niin hirmuista liskoa, että oli vaikea uskoa silmiään. Vedenpaisumus JA demoneita? Niitä ratsastaneet pikkupirut olivatkin sitten riemukkaasti kikatellen työntäneet heidät yksitellen rantatuoleistaan hyisten vesien syvyyteen.

    ”Jos haluatte ostaa alukseni, olen kyllä valmis neuvotteluihin” oli ollut Xian valtuuston edustaja Zericin viimeinen lause ennen kuin hyökkääjien johtaja oli atomisoinut hänet kiehuvan kuumalla hönkäyksellä. Kova kauppamies, kulki vortixxin viimeinen ajatus, kun hän hajosi hiukkastasolle.

    Nyt hyökkääjien johtaja nautiskeli uuden maailman uusista houkutuksista täysin rinnoin.

    Gaggulabio nojaili poreammeen reunaan ja katseli, kuinka lämpimän kuplivan veden alta nousi hänen tuoreimman liikekumppaninsa valtava, viisisilmäinen pää. Paroni Pyllirka hihitti ja huokasi nautinnosta sekä tarttui ravunpunaisella kädellään drinkkiin altaan reunalla. Kainalossaan paronilla oli kaksi manalallista viettelijätärtä, jotka pitkillä terävillä kynsillään raapivat hänen kuortaan kielet verenhimoisesti lipoen.

    ”Onnistuneelle yhteistyölle, kenraali hyvä”, Pyllirka myhäili.

    ”Juu se oli hyvä keikka, parahin paroni”, Labio vastasi jotenkin neutraalisti ja kohotti drinkkiään. Sitten hän vajosi altaan vieressä olevalle aurinkotuolille. Hän vilkuili hajamielisesti kirjettä, jonka paronin liskonkasvoinen sanansaattaja oli heille vähin äänin tuonut.

    ”Ollapa siellä näkemässä, kuinka manalan sotureista kunniallisimmat rankaisivat Rumisgonen kuningasta kurittomuudestaan! Vaan edes kaltaiseni ritari ei voi ehtiä aivan jokaiselle rintamalle. Vakuuttavaa toimintaa myös sinun Liekkien Miehiltäsi.”

    Labio tyhjensi drinkin ja viittoi heitä pitkillä lehvillä viilentäviä vihermaahisia tuomaan hänelle toisen.

    ”No, senhän sitä suurmies oppii ihan ensiksi, että ei voi olla kuin yhdellä rintamalla kerrallaan. Siksi pitää olla luottomiehiä! Hakea niitä parhaita. Kyllä se Gurg on tämmöiseen juuri oikea tyyppi, saamarin hullu. Eihän hänestä ole leipomoa pyörittämään mutta hyvä johtaja löytää jokaiselle miehelleen sen täydellisen homman. Mites sinun väkesi, löytyykö sinulta semmoisia?”

    Jykevä demoni päästi kipakan kimittävän naurun.
    ”Voi, useita. Ylväs oikea käteni, na-paroni Feyd-Räähkä, on minulle kuin oma poika. Sitten totta kai Tornado ja Negorastora, sotureistani julmimpia ja kunnianhimoisimpia. Gheheh, Baryonyx, Korpix ja Fast. Suuri Skulman, Hirveä Hirttonui. Tulen Kerääjä, webarokeista kuumimpana roihuava. President Devil, Geckor Meteor, Baseos. Ja rakas Hedemokseni… Manipulimme on Manalan sotajoukoista tappavimpia. On… sääli, että emme päässeet kuninkaamme kanssa koillisen suureen sotaan, mutta toki taisteluja riittää kaikkialla missä sellaisista voi vain unelmoida.”

    Labio pyyhkäisi hieman sokerista alkoholijuomaa poskiparroistaan ja maiskutteli.
    ”No, joskus täällä syrjemmässä toimiminen antaa miehelle, tiedätkö, vapauden tehdä mitä lystää. Rakentaa omaa imperiumia. Pyörittää bisneksiä ihan vaan omaksi edukseen. On se mahdollisuuskin!”

    Pyllirka iski Gaggulabiolle silmää. Tai niin hän päätti asian tulkita. Oikeastihan mikään demonin viidestä silmästä ei muutenkaan ikinä sulkeutunut täysin samaan aikaan, mutta heidän lyhyen liikekumppanuutensa aikana Gaggulabio oli oppinut näkemään tämän groteskin ulkomuodon alla jotain ilahduttavan tuttua. Siinä arvon paroni nautiskeli cocktaileja ja hengitti uuden maailman ilmaa sisään. Olennon tuhkan, tervan ja veren peittämä kuori oli jo kylpeytynyt kiiltäväksi, ja tämä oli jo somistanut itseään ryöstösaaliiseen kuuluvilla tuhansien krediittien xialaisilla muotikoruilla.

    ”Myönnän, että tämä rintama tarjoaa minulle runsaasti vapauksia, mitä kuninkaamme suurempi sota ei ehkä sallisi”, Pyllirka myhäili.

    Viikko maan pinnalla ja paroni oli jo oppinut maan tavoille: pakkohan sitä oli arvostaa. Jo tämän viheliäisen pitkän syksyn alusta saakka Gaggulabio oli joutunut asioimaan melkoisen kummajaiskavalkadin kanssa ihan vain pitääkseen sitä sotaa liikkeellä, mutta tämä Pyllirkahan vaikutti kaiken maailman Avdeihin ja Abzumoihin verrattuna varsin kohtuulliselta tyypiltä. Kumpikaan niistä ei kyllä oikein edes vaivautunut sotimaan täällä: Abzumo rähisi viimeisimmän Ykkösen tiedon mukaan jotain pohjoisessa, ja Avde nyt oli varmaan kömpinyt johonkin pimeään nurkkaan leikkimään varjoleikkejään. Ihme hiippareita. Mitäköhän sille hänen ja Avden sopimukselle kuului tätä nykyä? No, turha jäädä tuleen makaamaan. Uutta pökköä vaan pesään.

    Pyllirka katseli haikeana merelle.

    ”Yhä toki odotan kärsivällisesti uutisia suuresta taistelusta Ilon Pilaajaa ja tälle uskollisia demoninsurmaajia vastaan. Ei ole varmasti sattumaa, että tuo suurenmoinen myrsky alkoi juuri sieltä, minne Ruttosiipi Samarxxan syöksyi kuninkaamme johtamana levittämään kaunista tautiaan. Janoan suurempia uutisia siltä rintamalta melkein yhtä paljon kuin janoaisin taistella siellä… mutta uskon, että suuri kuninkaamme, hyveiden julma näivettäjä, valitsi juuri minut Välisaarten valloittajaksi syystä. Hänen korkeutensa… uskoo minuun.”

    Gaggulabio ei aivan ymmärtänyt edes joka toista lausetta manalan paronin suusta, mutta tämän äänensävyssä oli aitoa haikeutta. Äijähän selvästi nautti kunnon rähinästä, mutta joku vähän ilkikurinen kunnianhimokin sieltä pilkisti. Eipä tätä tuntunut toisaalta haittaavan, että sai puuhastella omiaan täällä?

    ”Kuules, ihan näin kollegojen kesken, minulla olisi yksi pieni suunnitelma, missä me voisimme olla yhtiökumppaneita. Vähän erilainen kun tämä Rumisgone.” Labio madalsi hieman ääntään, lähinnä dramaattisen efektin vuoksi.
    ”Mitä kelasin, niin ryöstösaaliisi on aika hyvä lähtöpääoma. Onhan ne korut nättejä mutta mitäs sanoisit, jos vaikka puolet niistä laitettaisiinkiin vähän tekemään lisää rahaa. Katsos maailmalla on vähän tilanne, että nopeat syövät hitaat, ja teikäläisen kaltaiselle kunnianhimoiselle miehelle voi aueta vaikka mitkä portit. Itsekin aloitin sotaherran palveluksessa, mutta vähän sivubisneksiä ja kyllä siitä pääsi nauttimaan vähän leveämmästä leivästä kuin vain sotilaana. Kiinnostaiskos?”

    Paroni katseli sormuksia terävissä sormissaan selvästi vielä melko hämmentyneenä, mutta uteliaana.

    ”Tekemään lisää… ’rahaa’, sanoit? Kerro minulle lisää tästä suuresta taikuudesta, paakarikenraali! Kuulostaa siltä, että haluaisit uhrata jotain saadaksesi jotain uutta, kuin vanhassa veritaikuudessa.”

    Gaggulabio naurahti ensin hieman kiusaantuneesti, kun ei ollut varma oliko se jonkinlainen uhkaus, mutta jatkoi sitten.
    ”Eikö teillä siellä Manalassa sitten ole rahaa?” Labio kysyi hölmistyneenä.

    ”Ah, kysyt siis, miten teemme kauppaa. Lihassa ja veressä, kenraali. Olen surmannut lukemattomia olentoja ja raastanut niiden lihat omaisuudekseni.”

    ”Hmm, vai että elintarvike-alalla. No sittenhän meillä on paljonkin samaa. Kuules, liha on hyvää mutta onhan se rajallinen vaihdon väline. Mutta raha!” Labio julisti ja kaivoi povitaskustaan paksun rattaan. Hän iski sen porealtaan reunalle. Pyllirka näki peilikuvansa heijastuvan kiiltävästä, harmaasta kolikosta. Siihen oli painettu Roadan kahu-vaakuna kahden auringon alla, ja tekstin mukaan se oli Ruhtinas Targarak XVI:n hallintokaudelta, viime vuosisadalla lyöty siis.

    ”Se on sellainen vaihdon väline”, Labio myhäili. ”Katso vaikka tätä laivaasi. Sen saamiseksi jonkun piti käyttää aivan hillitön määrä rahaa siihen, että hankkii materiaalit, ja väen tekemään sen, ja kaiken tämän mitä täällä on. Eikä sitä nyt tällaisia asioita itse jaksa tehdä. Joten, raha! Ryöstäminen on toki hyvä tapa päästä alkuun, mutta sitä on vaikea skaalata, tiedätkö.”

    Tässä vaiheessa Labio alkoi piirtää käsipyyhkeeseen jonkinlaista kaaviota povitaskustaan ottamalla Liekkimiesten kuulakärkikynällä.
    ”Katos, tässä on minun imperiumi. Tämä osa, Lieggimiehet, tämä on se ryöstö-osa. Mutta sitten on nämä muut. Tuossa on leipomot. Tehdään leipää ja myydään se väelle, joita ei maksa vaiva ryöstää, jos ne on joko liian köyhiä tai liian aseistautuneita. Mutta se hienous on tässä viimeisessä osassa, näissä sijoituksissa. Katsos, minä olen rahoittanut vaikka tätä metsäyhtiötä niin isolla summalla, että omistan siitä kolmanneksen. Sillä rahalla ne tekee niiden omaa bisnestä, kaataa metsää ja myy paperia. Ja koska minä mahdollistan sen, saan niiltä jatkuvasti kolmanneksen niiden tuloista, eikä tarvitse edes tehdä mitään. Nerokasta, eikö?”

    Pyllirka laski keskittyneen katseensa pyyhkeeseen. Manalalainen ei selvästi vielä täysin ymmärtänyt kokonaiskuvaa, mutta näytti uteliaalta.
    ”Ja sanot, että minäkin voisin omistaa jotain kaunista, elävää ja… loputtomasti kasvavaa? Kuin istuttaisi hirttopuun siemenen verisille nummille…”

    ”No kuule just näin”, Labio sanoi, eikä oikeastaan halunnut tietää, mikä saamari oli hirttopuu. ”Ja juuri nyt on kiehtova tilanne. Katsos, hitonmoinen myrsky on tappanut juuri jengiä ja puoli maailmaa on aika raunioina. Minullekin tuli jonkun verran takkiin, mutta tärkeää on se, että kaaoksesta on hyvä nousta. Se ei pelaa joka pelkää! Jos hyökyaalto on juuri tuhonnut hitosti kaupunkeja, mikä olisi sellainen ala, mikä kasvaa pian kovaa?” Hän kohotti sormeaan dramaattisesti ja jopa jotenkin ylpeänä siitä, miten nopeasti Pyllirka hahmotti, mistä oli kyse. Paroni oli nojautunut kiinnostuneena lähemmäs.

    ”En… voisi edes aavistaa, tämä on minulle uusi ja suurenmoinen maailma. Teettekö kauppaa hukkuneiden ruumiilla?”

    Labio naurahti iloisesti. ”No ehkä jotkut lihatalot tekee niistä makkaraa. Mutta tällaisia määriä kuolleita ei tule usein, joten se ei ole vakaa markkina. Haluat jotain, mille on tarvetta pitkälle tulevaisuuteen! Kasvun varaa! Yksi aika varma olisi rakennusbisnes. Sinne yrittää tietty kaikki muutkin. Niin paljon taloja rakennettavaksi. Vaikka johonkin Vernixiin – ne tekee hissejä – sijoittaminen olisi ihan varma homma. Turvallista tuloa, täytyyhän taloissa hissit olla. Ja kyllä se metsähommakin pelittää – puuta menee jälleenrakentamisessa.”

    Labio piti dramaattisen tauon ja nousi aurinkotuolista. Hän nojasi porealtaan reunaan.
    ”Mutta katsos, tässä menestyy se joka keksii parhaat ideat. Ja minä olen keksinyt… elementtirakentamisen. Jos kaksi skakdia tekee yhteistyötä, ne voi käyttää elementtivoimiaan. Se on aika haastavaa ja suoraan sanottuna ei kiinnosta kauheasti itseä, mutta kyllä työvoimaa aina löytyy. Ajattelepa, kun Ab Gaggula-Pyllirka Oy:n rakennusmiehet vaan taikoo talot kivestä ja maasta. Ei tule raaka-ainekustannuksia, pitää saada vain työvoima. Jos isketään vaikka fifty-fifty aloitussumma ja palkataan 40 kiven skakdia. Työvoimakustannukset on halvat, kun pörssiromahdus on juuri aiheuttanut globaalin laman. Saadaan hyviä rakennusdiilejä. Tehdään kivitaloja, aallonmurtajia, vuoria laskettelukeskusten perustamiseen, mitä vaan. Me vastuullisina johtajina annetaan äijille työtä ja siitä palkkioksi kääritään melkoiset voitot, vaikka vaan istutaan täällä. Miltä kuulostaa?”

    Demoni hieroi käsiään yhteen ja hihitti innostuneena. ”Vaikuttavaa! Tämä on minullekin uusi taikuuden muoto, ja minä tunnen Manalan synkistä manauksista jokaisen. Kerrot siis minulle, että pienellä uhrauksella voimme luoda arvoa tyhjyydestä… käytännössä äärettömästi?”

    ”Joo, tämä on se koko juju. Kuule, ainoa hyvä asia minkä ne xialaiset on keksinyt. Odotas vaan kun kuulet pörssistä, se on vielä kovempaa taikaa. Etenkin nyt, kun Lehrak Sisters kaatui ja koko pankkimaailma on anarkian vallassa. Spekulointi obligaatioilla se vasta taikaa onkin. Ei maailmasta raha kesken lopu!”

    Pikimustat pikkuruiset salamat säkenöivät Pyllirkan terävien sormenpäiden välissä.

    ”Mitä suuruuksia voimmekaan saavuttaa… täällä päällisessä maailmassa tuntuu siltä, että huippu ei tule koskaan vastaan, vaan senkin jälkeen on jotain korkeammalla! Lihadöörinä olin jo Manalan varakkain, mutta ehkäpä täällä minusta voi tulla… rahadööri.”

    ”Miljoonien rahojen dööri”, Gaggulabio nauroi. ”Ja kuule, sinulle kun tuo liha on sydäntä lähellä, niin vinkki – olen kuullut, että siellä koillisen sodassa on ison lihatalon pomo, Snellmann nimeltään. Jos sille vaikka kävisi jotain, niin siinähän olisi kovalle bisnesmiehelle yhtiökaappauksen paikka. Elintarvikeala se vasta rankkaa juonittelua onkin.”

    Pyllirka alkoi nauraa niin hysteerisesti, että muutama altaan reunalla touhuava vihermaahinen liittyi käkätykseen.

    ”Hyvä on, kenraali, tai sopiiko sanoa, Gaggulabio? Herätit mielenkiintoni: ehkä tämä rituaali ansaitsee minulta uhrauksen. Vai miten sanoitkaan, sijoituksen?”

    ”Sijoituksen loputtomaan kasvuun ja rahaan, juu!” Labio virnisti ja ojensi kättään paronin suuntaan. Demonin punainen koura tarttui häntä tiukasti: kuin sen olisi fyysisesti estettävä itseään puristamasta vielä kovempaa. Labio kiristeli hampaitaan ollakseen näyttämättä heikkoutta tai kipua. Mikä uljas alku uudelle yhtiölle!


    Joukko vihermaahisia souti tyynellä lahdella lipuvaa venettä kohti rantaa. Hannaka jäi taakse, ja jos ei ajatellut sitä ympäröivää kirottua kajoa, sitä olisi voinut luulla tuiki tavalliseksi huvijahdiksi. Ankkurissa se oli Manukinlahden ulapan puolella, lähellä pientä Noitasaarta. Matkaa Lieggimiesten tukikohtaan ei ollut nimeksikään, vaan Hannakalta näki lahden pohjassa olevan Dapi-Koron. Tai siis, entisen Dapi-Koron. Sen mastoissa liehuivat Lieggimiesten liput, ja siellä asuneet pätkät olivat lähteneet jo kuukausia sitten. Kylää kutsuttiin tätä nykyä Gaggulaksi. Tai ainakin Gaggulabio kutsui sitä siksi.

    Vihermahiset eivät paljoa jutustelleet. Soutuvene laski laituriin Akbsklsdflsfldaxin ja Yön Timo II:n välistä. Sivummalla oli leipomislaiva Farinsocker. Labio nousi tikkaita pitkin laiturille, vippasi maahisille muutaman sentin tippiä ja toivotti hyvää paluumatkaa. Laituri oli hyvää puuta – rakennettu vain kuukauden päivät sitten. Jos Labiolla ei olisi ollut niin syviä murheita, hän olisi pysähtynyt vain nauttimaan ruraali-idyllistä, jonka oli onnistunut Gaggulaan luomaan. Se oli kuin skakdilaisesta sisällissotaa edeltävästä mökkiläisromantiikasta: pieniä puurakennuksia ja hiekkateitä, oma saluuna ja hirttolava. Iso osa Dapi-Koron vanhoista, pienistä kupolimökeistä oli purettu. Isompi kai entinen hallitsijan paikka palveli varastona. Mukavien paraakkien ja talojen lisäksi suuren osan Gaggulasta vei leipomo, missä vaivattiin taikinaa kahdessa vuorossa. Jotkut laadut tehtiin rintaman lähellä, missä ne oli helpompi saada tuoreina ostajille, mutta totta kai omakin huolto tarvitsi tavaraa. Panimoa rakennettiin siihen viereen. Kenraalisataman kyljessä toimiessa heillä ei ollut tilaa sellaisiin laajennuksiin, mutta nyt kun hajurakoa nazorakeihin oli hieman sitä mahtui hengittämään. Lähin kulku pesään ei kuitenkaan ollut kaukana – Gaggulasta vain viiden kilometrin päässä alkoi sieniviljelmä, missä myös nazorakien rataverkko nousi maan pinnalle rahtia varten. Kenraali 001:tä pääsi tapaamaan tunnissa, jos tarvitsi.

    Labio ei ollut edes ehtinyt pois laiturilta, kun vanha kunnon Werekk lampsi hänen luokseen. Tämän mukana tuli Andesiitti ja Basaltti, jotka näyttivät jotenkin helpottuneilta nähdessään pomonsa jälleen. Werekkillä on kasvoillaan muutakin kuin vanhuuden tuomaa väsymystä.

    ”Pomo! Sain kiinni pankin tyypit viimein. Huonoja uutisia.”

    Labio irvisti. Eipä hän ollut hyviä odottanutkaan. Hän sujautti kätensä taskuihinsa ankeana.
    ”No anna tulla.”

    ”Vakuutusrahoja ei tule herumaan Gendopoliksesta. Ei sitten mitään.”

    ”Skararar. Minä luulin, että se vakuutus oli laaja? Vielä niillä hinnoilla?”

    ”Joo, mutta pankilta yksinkertaisesti loppui rahat. Zakholmassa oli täysi kaaos. Karlekin hallitus suunnittelee tukipakettia, millä ne pelastaisivat Skakdinavian pankkisektorin, mutta siihen ei sisälly ulkomaalaisten saatavat.”

    ”No skararar, olenhan minä ylväs zakazlainen!”

    ”No kyllä sinä tiedät, folkshemmet on vain niille itselleen. Muuten ne ovat piinkovia liikemiehiä. Ainoa sektori, millä siellä menee hyvin, on aseteollisuus. Kuulin että Biofors teki juuri suuren diilin Nektannin kanssa.”

    ”Hemmetti. Onko Gendopoliksesta saatu mitään pelastettua?”

    ”Sori pomo, ei sitten mitään. Itse leipomoa ei ole vieläkään löytynyt. Makasiini on säpäleinä. Sinne meni 20 tonnia vehnäjauhoa.”

    ”Ja kirjat?”

    ”Yli 8 000 kappaletta Elämämkertaa huuhtoutui mereen.”

    Se oli viimeinen pisara. Labio parahti surkeasti ja laittoi kätensä Werekkin hartioille ja puuskahti kasaan ryhdiltään.

    ”Ei saakeli, tämä on synkkä päivä. Mennääs ottamaan vähän kuppia.”

    Werekk katsoi pomoaan hieman huolissaan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta lopulta vain nyökkäsi. Labio suunnisti laiturilta siltaa pitkin Akbsklsdflsfldaxille ja paineli saman tien kenraalin kajuuttaan. Se oli luksusjahti enemmän Labion mieleen. Se oli rehellistä puuta ja käsityötä eikä mitään lasikuitua. Huonekalut olivat tyyliltään barrakkia, tai ainakin sen mukaelmia: jykeviä joka tapauksessa, kuten kenraali itsekin. Labio meni hakemaan viinakaapilta kalliin pullon ja kaksi lasia. Eihän se ollut kuin aamupäivä, mutta siinä maailmantilanteessa ryyppääminen oli täysin ymmärrettävää. Werekk katseli ympärilleen – siitä oli hetki, kun hän oli ollut aluksella. Hän oli hädin tuskin poistunut saarelta koko Mysteryksen keikan aikana, niin jatkuvasti hänellä oli maissa töitä.

    Akbsklsdflsfldaxiin kajuutta kävi hienostakin toimistosta. Kirjahyllyä ei ollut, mutta raskaassa lasikaapissa oli näytillä erilaisia Lieggimiesten voittoja. Kenraali nimitti sitä ”Voittojen Museoksi.” Werekk olikin nähnyt niistä suurimman osan. Viimeisimpänä joukkoon oli liitetty täytetty trooppinen soturilintu Tuhkasaaren sodasta, missä Nekottin miehet olivat kunnostautuneet. Useimmat muut uhanalaiset linnut oli jo myyty pimeillä markkinoilla, mutta tämä oli pidetty muistona. Ja vieressä oli tietysti Matoro Mustalumen miekka, Metorakkin sotasaaliina anastama. Sen näkeminen piristi Liekkimiesten mieltä. Valitettavasti se mokoma oltiin taas nähty saarella. Gefson Kannibaali oli kuulemma selvinnyt taistelusta juuri ja juuri. Toa oli jopa luonut kätyrikseen jonkinlaisen lumi-elementaalin. Ihan kuin Lieggimiehillä ei olisi ollut tarpeeksi paljoa ongelmia omasta takaa…

    Gaggulabio iski lasit pöytään ja täytti ne.
    ”Ainakin se Rumisgonen keikka meni hyvin”, Labio mutisi ja tyhjensi lasinsa saman tien. Werekk istuutui ja teki samoin. ”Meikäläisiä kuoli yksi. Jebran meni ihan rehdisti taistelussa. Pari haavoittui. Tonttuja meni enemmän, mutta mitä niistä. Saalista ei ole vielä arvioitu, se on vielä Gurgin laivalla.”

    ”Gurg jatkoi suoraan takaisin itään”, Werekk mutisi. ”Luulen, että hän aikoo pitää osan saaliista itsellään.”

    ”Mrph”, Labio murahti. ”Pitää selvitellä. Mutta ei liikaa, tai saa sen saman Irnakkin kirouksen ylleen.”

    ”Rlorzedtin ja Gurgin hommista kiertää tornareita”, Werekk kertoi. ”Vapaaehtoisten löytäminen sinne on muuttunut vaikeammaksi. Kuulin jopa että joku olisi paennut sieltä ja liittynyt johonkin Targarrin osastoon.”

    ”Minä palaveeraan niiden kanssa tässä tänään”, Labio mutisi. ”Otan tämän puheeksi.”

    ”Salatiede-osasto on ollut taloudellisesti katsottuna täysi farssi”, Werekk sanoi happamasti ja hörppäsi viskiä.

    Labiokin kohotti maljaansa.
    ”Taloudesta puheen ollen. Tämä Manalan parooni, se suostui ideaani. Rakennuselementtiyhtiö pitää laittaa äkkiä pystyyn. Häneltä tulee puolet pääomista. Saatko hommat hoidettua?”

    Werekk nyökkäili. ”Juu, laitan Laurenin hoitamaan paperityöt. Tosin työvoimakustannukset voi olla kovemmat kuin mitä laskimme.”

    ”Jaa että kuinka? Luulisi, että puoli Zakazia on työttömänä.”

    Werekk kohautti olkiaan.
    ”Nektann on alkanut värväämään.”

    Labio kaatoi itselleen lisää viskiä.
    ”Se sotaukko ei sitten ole koskaan päässyt eteenpäin. Varmaan vain odottanut hetkeä, kun hommat on tarpeeksi sotkussa, että voisi taas olla sotaherra. Ei sillä ole visiota sen enempää. Sitä paitsi, olisin valmis lottoamaan, että siellä on joku takana, Varjottu tai joku. Joku iso herra jolle meikäläiset ovat vain rakkikoiria heitettäväksi vihollisten harhautukseksi.”

    ”Surkeita aikoja”, Werekk mutisi. ”Luutnantti Derbuk selitti miehilleen, että taivaalla paistaa ’Spiriahin Kirous’. Että tuho, joka kohtasi kotisaarta olisi nyt leviämässä muuallekin…”

    ”No Derbukki lukee liikaa niitä horoskooppeja”, Labio naurahti. ”Sano sille, ettei tarvitse täyttää miesten päitä horinoilla. Hmm, niin. Ei hemmetti, jos se Nektanni vie Zakazin sotaan, niin Mahr-Korin bisnekset muuttuu vaikeammiksi. Mites Roadan leipomo?”

    ”Roada säästyi pahimmalta myrskyltä”, Werekk nyökkäsi.

    ”Jotain hyvää. Helkkari.”

    ”Niin, tuota. Tästä minun pitikin puhua… Tänään tuli jotakin.”

    Werekk kuulosti äkkiä vielä vakavemmalta. Labiokin terästi itsensä, sekä henkisesti että alkoholilla.

    ”Leipomo-osastolta tuli huonoja uutisia”, Werekk alkoi kertoa rauhallisesti mutta jotenkin äärimmäisen huolestunut ilme kasvoillaan, ikään kuin raportoisi esimiehelleen vihollisen läpimurrosta. ”Kosteus on pilannut yhden varaston, ja viime viikon jauhotoimitus Roadasta on vain kadonnut. Kai sekin upposi. Ja Rumisgonen markkinoilla ei ole edelleenkään jauhoja…”

    Hätä kävi Labion kasvoilla. Keltainen muuttui valkeammaksi.
    ”Kauanko varastoa riittää?”

    ”Tällä leipomistahdilla alle viikko.”

    Sanat jäivät leijumaan absoluuttiseen hiljaisuuteen.

    ”Tämä tästä vielä saatana puuttui”, Labio mutisi. ”Siis mitä, jauhot pilalla kosteuden takia? Kuka aasi sen varaston rakensi? Miten niin se ei kestänyt pientä sadetta?”

    ”Tuota, pomo, se satoi viikossa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana…” Werekk yritti sanoa.

    ”No hittoako minua kiinnostaa! Werekk, sinun työsi on pitää huoli siitä, että, PULLAA RIITTÄÄ. Taistelumoraali ROMAHTAA jos pullaa ei tule. Sivutulomme ROMAHTAVAT, jos pullaa ei mene. Tajuatko!”

    Werekk nyökkäili hermostuneesti. ”Kyllä minä ymmärrän. Minulla on kyllä joitakin ajatuksia. Voinko lähettää Ikneramin Aderidoniaan? Olen melko varma, että niiltä main löytyy tavaraa. Siellä ei ole kovin pahoja myrskyvahinkoja.”

    Labio raapi leukaansa ja murahteli. ”Mh, lähetä. Mutta matka sinne ja takaisin vie kauemmin kuin viikon. Leipominen ei saa loppua!”

    Werekk nyökkäsi jälleen. ”Meidän pitää jatkaa jauhoja jollakin. Leipälabran pojat ovat tehneet joitakin kokeita. Pettu on tietty klassikko, sitä saa täältä helposti, mutta kuivaamisessa kestää aikaa. Nazorakeilla on jotain sienijauheita, joita voisi yrittää sekoittaa joukkoon. Huonompaa siitä tulee, mutta ainakin jotain. Pomo, oletko miettinyt, että leivosannoksia voisi pienentää edes viikoksi?”

    ”Se olisi skarararin kova uhraus”, Labio mutisi.

    Labio kaivoi vapisevin käsin tupakan. Hän sai sen syttymään vasta toisella yrityksellä. Hän nousi seisomaan ja tallasi edestakaisin kapean ikkunan edessä. Werekk vain odotti hiljaisuudessa pomonsa reaktiota.

    ”Ei skararar mikä homma”, Labio mutisi taas. ”Ollaanko me oltu yhtä pahassa liemessä koskaan. Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan…”

    ”Pomo, etköhän sinä nyt hieman ylireagoi?” Werekk uskalsi sanoa. ”Joo, takkiin tulee ja pahasti, mutta meillä on täällä kuitenkin vakaa kontrahti. Palkka juoksee. Tiedän, ettät otat niiden Elämämkertojen tuhoutumisen raskaasti, mutta kirjapainoja on muuallakin.”

    ”No niinpä kai. Mutta sitä kun rakentaa monisakaraista bisnes-imperiumia, ja sitten yks kaks osa siitä vain katoaa saatana mereen, että mitä tässä pitäisi edes tehdä? Ei jumalauta. Metsääkin meni monta sataa hehtaaria. Ei kyllä huvita viimeistellä sitä kakkososaakaan siihen kirjaan. Menin vielä mainostamaan sitä siinä hiton podkästissä.”

    ”Meille muuten liittyi pari uutta, ihan pojankloppeja”, Werekk muisti. ”Sanoi, että tulivat sen podkästin takia. Kaipa semmoinen ’influensseri-markkinointi’ oikeasti toimii.”

    ”Juu, pitää seurata aikaa. Mutta kuules, minulla on juuri kohta se kokous salatiedeosaston poikien kanssa. Lupasivat, että siellä olisi saatu tulosta. Läpimurto, Werekk, läpimurto!”

    Werekk kohotti kulmiaan.
    ”Oikeasti? Luulin Rlorzedtin homman olevan yhtä huuhaata.”

    Kenraali tuntui piristyneen yllättäen.
    ”Kuulemma onnistui ’harvestoimaan pimeää energiaa’ että sai yhtälönsä toimimaan, juu. Manalan Paroonin tuttu, eräs tohtori Plitseer oli avuksi. Ja se meinaa, että Oberaadio Lieggiguolema voi edetä.”

    Zakaz, vuosituhansia sitten

    ”Etsikää! Se löytyy vielä!”, jokin vihreä Skakdi karjui kiven päältä. Useita raavaita Skakdeja lapioi ja hakkasi kiveä sekä valkotiilen jäänteitä. Spiriahin laboratorio oli joskus sijainnut siellä. Parin sisällissotavuoden jälkeen paikka oli raunio. Spiriah oli paennut maanpakoon ja Skakdit raunioittavat kilpaa saarta.
    Gaggulabio käveli työmaalle. Aurinko porotti suoraan taivaalta. Eroosio oli kuluttanut maata ja kalliota. Puut olivat kadonneet ja tuuli kuljetti hiekkaa pitkin saarta.
    Skakdijohtaja, tai silloinen kapteeni, pyyhki hiekkaa otsaltaan ja mittaili paikkaa.
    Hän tiesi että Spiriahilta jäi saarelle ainetta jolla hän geenimuunteli Skakdeja. Ja se oli kaiken järjen mukaan edelleen niissä raunioissa.

    Labio pyyhkäisi taskuliinalla hikeä otsaltaan ja laittoi hellekypärän paremmin päähänsä.
    ”Kuules, puoskari. Jos huiputat meitä niin sitten ei kuule kuolonkäki laula”, Labio murahti kaivauksia seuraavan selakhilaanin suuntaan.

    ”Kärsivällisyyttä”, noidan tavalla kaapuihin ja suureen hattuun pukeutunut selakhilaani myhäili vastaukseksi. ”Se on täällä. Minä aistin sen, eikä minun loitsuni petä.”

    Liekkimiesten salatieteiden tutkimuslaitos
    Itäisen matoran-kylän rauniot
    Kiltainmaa

    Räjähti. Kovaa. Niin kovaa, että kaikki rakennuksen ikkunat hajosivat. Ne säpälöityivät tuhansiksi ja taas tuhansiksi pieniksi palasiksi, kuin yrittäen muuttua jälleen hiekaksi. Palata yksinkertaisempaan aikaan ennen kuin tieteet olivat pakottaneet jyväset aivan uudeksi aineeksi.

    ”Hei skakdit!” kuului sankarillinen huuto. Savun ja tomun läpi näkyi kuusi eri väristä välähdystä sekä toien siluetteja, kun he pudottautuivat sisään tiilirakenteiseen teollisuushalliin. Katossa oli ammottava reikä.

    ”EI HELVETTI TAAS TE”, parahti mahtava, karmiininpunaisena leiskuva skakdi, joka tuijotti murhaavalla katseella vastustajiaan. Hänen roistojoukkonsa näytti siltä, kuin olisivat jääneet kiinni sormet piparipurkissa.

    ”Liekehtivä Tuli!” Toa Takama huusi ja osoitti skakdien johtajaa mustalla keihäällään, jossa paloi auringon lieska.

    ”Jyrisevä Maa!” Toa Kowambra jatkoi, ja hänen kiväärinsä sanoi ”klik-klik” kun hän latasi sen.

    ”Voimallinen Painovoima!” Toa Pohak huusi kuin yrittäen huutaa kovempaa kuin muut. Hänellä oli suuri pora.

    ”Viileä Jää!” jatkoi pitkä Toa Bokrujuh, ja otti valmiusasennon pitkä sauva edessään.

    ”Elävä Kasvillisuus!” Toa Lehatu veti esiin kukkivan katanansa.

    ”Jalo Kivi!” viimeisteli oranssihaarniskainen Toa Kabar, säkenöivä hakku ja kilpi käsissään.

    ”Rlorzedt, se on ohi!” Toa Cendai Angoranger julistivat yhdessä. Heidän takanaan räjähti.

    Vasta savun hälvetessä toat hahmottivat, miten paljon heidän ympärillään oli vihollisia. Liekkimiehiä joilla oli aseinaan skimmyjä ja kirveitä ja kaikenlaisia monikäyttöisiä härpäkkeitä. Rlorzedt itse seisoi tasanteella takanaan sammio vihreää ainetta. Hän oli valtavan kokoinen korsto punaisessa lihaksikkaassa haarniskassa ja synkässä kasvottomassa naamiossa.

    Mutta sammio itse, se hehkui pahuutta. Sen olivat alun perin kaivaneet ylös Spiriahin linnoituksen raunioista Labion miehet selakhi-velhon ohjeistuksen mukaan, mutta viiden meren kauhu, Kapteeni Notfun oli varastanut aineen saadakseen käsirahaa rommiin. Gaggulabio oli palkannut palkkasotureiden eliittiä, itse Amazuan, hankkimaan viruksen Notfunilta. Lukemattomia kokeita myöhemmin virus kantoi viimein hedelmää. Ja nyt, viimeisillä hetkillä ennen voittoa…

    ”Klaanilaiset ovat löytäneet meidät!” parahti punainen Gerlak, pomonsa vieressä.

    ”He ovat myöhässä”, sanoi synkkä selakhi, itse Herumor Musta. Tämän kädet oli painettu sammiota vasten, ja niistä piirtyi lasiin mustat tähdet. Vihreänä kihelmöivä aine reagoi niihin, ja muuttui jatkuvasti eläväisemmäksi. Pian toat huomasivat, että makutojen riimut kiemurtelivat läpi koko huoneen. Ne hohkasivat pimeyttä, mikä teki tilasta hämärän, vaikka ulkona oli kirkas päivä.

    ”Mitäs helskuttia siellä oikein tapahtuu?” kysyi Gaggulabion muhkea ääni vanhan tietokoneen näytöltä, jossa näkyi olevan videopuhelu päällä.

    Ja sitten huoneessa oli varmaan kaksikymmentä skakdia, kaikki aseet osoitettuina toiin. Takama huomasi, että heistä monessa oli leikkelyn jälkiä: ohimoista pisti ulos ruuvit kuin heidän aivojaan olisi peukaloitu hiljattain. Pirakoita. Sana, joka olisi herättänyt kauhua lähes kenessä tahansa, mutta ei Toa Takamassa. He olivat selvinneet pahemmistakin tilanteista. Osalla skakdeista oli Rlorzedtin punaiset haarniskat ja R-kirjaimet maalattuina näihin. Toiset muistuttivat tavallisempia pyyleviä Liekkimiehiä.

    ”HA HA HA, TE TYPERYKSET OLETTE SOTKENEET SUUNNITELMANI VIIMEISEN KERRAN”, Rlorzedt nauroi niin, että rakennus raikasi. Hän kohotti sauvaansa, johon kertyi punaista kra-energiaa. Äänestä päätelleen se latasi erikoishyökkäystä.

    ”Nyt!” Takama huusi. ”4C!”
    Täysi Manala pääsi irti. Elementti-, energia-, ammus- ja verbaaliset hyökkäykset täyttivät hallin.

    ”Aaaaargh!”

    WHOOSH.

    ”Ottakaa siitä!”

    ZIUM. ZIUM.

    ”Ai saatana!”

    KA-BLAM.

    ”Eäärgh!”

    BRAKASH!

    ”TAPPAKAA NE!”

    BOOOM!

    Huone oli raunioina, mikä tosin kuulostaa vahinkojen vähättelemiseltä. Hyvä, että tiilirakennus pysyi edes pystyssä. Useita seiniä puuttui. Kaikki oli tulessa, ilmassa, sienissä tai joissakin muussa elementeissä. Spiriahin auringon säteet paistoivat sisään, mikä sai virussammion kuplimaan entistä voimakkaammin.

    ”Räääh… Takama, Takama, etkö sinä ymmärrä!” Rlorzedt hengitti raskaasti. Hän ja Toa Takama mittailivat toisiaan tarkasti taistelun raivotessa heidän ympärillään.

    ”Sinä et koskaan opi”, Takama huusi. ”Häviät aina lopussa! Tämä saari on vartioitu!
    Takama hyökkäsi raivokkaasti. Hän väisti ensin skakdin oman sauvan ja iski tätä sitten varjotulta leiskuvalla keihäällään. Hän osui kahdesti, mutta Rlorzedt vain nauroi.

    ”ETKÖ NÄE TAIVASTA, TAKAMA? PIMEYS ON SIUNANNUT LAPSIAAN UUSILLA KYVYILLÄ!”

    Silloin jyrähti, ja salamat lensivät hänen leiskuvasta naamiostaan, sieltä missä silmien olisi pitänyt olla. Salamat kiersivät suoraan Takamaan, joka pelastui vain Kabarin nopealla toiminnalla: tämä heitti kilpensä Takamalle, joka nappasi sen suojakseen viime hetkellä. Salamat kimpoilivat siitä joka suuntaan. Iskun voima heitti Takaman peräseinään, syvälle mutaan ja tiilenkappaleisiin.

    ”SILLÄ ME OLEMME VIIMEIN RATKONEET ENKELTEN RISTIKON!” Rlorzedt jatkoi julistustaan, ja salamat leiskuivat läpi taistelun. Ne kaartelivat kuin skakdinavialaisen kommunikaattorin matopelissä.

    Bokrujuh syöksyi Takaman luokse ja kiskoi tämän ylös kädestä.
    ”Typerys. Sinun pitäisi olla varovaisempi”, hän sanoi hiljaa. Hänen valkea haarniskansa oli yltä päältä taistelun tomussa ja noessa.

    Takama virnisti ja pyyhki verta suupielestään.
    ”Tämähän on vasta alkulämmittelyä”, tulen toa kehaisi ja kohotti taas keihäänsä. ”Hoidellaan tuo hirvitys. Ota sinä vasen.”

    Bokrujuh huokaisi, pyyhki huolen kasvoiltaan ja nyökkäsi. Hän kääntyi muun ryhmän puoleen ja huusi:
    ”Kabar, Lehatu, suojatkaa meitä, positio F1. Pohak ja Kowambra, tuhotkaa virus!”

    Toat jakautuivat taistelupareihin rutiininomaisesti. Itse kukin näytti jo taistelun jälkiä, mutta kukaan ei epäröinyt sekuntiakaan.

    Rlorzedt kohosi salamoivana tornina suojaten virussammiota takanaan. Jos hänellä olisi ollut päänsä päällä elämäpisteitä kuvaava palkki, se olisi ollut hädin tuskin puolessavälissä. Iso osa tämän joukoista oli maissa, mutta ei suinkaan kaikki.

    ”HA HA HA. SKAKDIEN GENEETTINEN KOHTALO ON KÄSISSÄNI. SKAKDI, SKERDE, PIRAKA; VAI VIELÄ SUUREMPI, NELJÄS MUOTO? MEIDÄN ON MÄÄRÄ OLLA KUIN TOAT, MUTTA VOIMAKKAAMPIA. SUPERIOORI LAJI, EVOLUUTION PINNAAKKELI. JA MINÄ, LORDI RLORZEDT SEN KAIKEN VALTIAANA!”

    ”Mitä saakelia sinä solkotat, Lordzi? Yhteys on vähän huono”, Gaggulabio yritti seurata tilannetta videopuhelun välityksellä. Läppäri, jonka ruudulla hän oli, oli kuin ihmeen kaupalla välttynyt tuhoutumiselta.

    Selakhi-velho ei ollut hievahtanutkaan rituaalistaan, vaikka taistelu raivosi aivan hänen takanaan. Mustat riimut kiersivät viruksen sammiota aina vain tiheämmin. Hän mutisi jotakin kuolleella kielellä. Mahtoiko sitä kukaan enää tuntea, joka vaelsi Tuonelan yläpuolisessa maailmassa? Sillä kun Keisarin Noita-Rinki oli tuhottu Kuuden Kuninkaan sodissa, oli menetetty monen kirouksen tuntijat.

    ”Turpa kiinni jo”, Takama huusi ja kävi tuliseen hyökkäykseen. Kun Rlorzedtin pitkä sauva tavoitteli häntä, Bokrujuh pyörähti lähemmäksi ja iski lordia kylkeen. Osumaa seurasi jäinen räjähdys, kun routaiset piikit räjähtivät kuin kranaatti skakdin haarniskaan. Tämä parahti ja ampui salamoita, mutta Kabarin luoma kvartsiseinä pelasti jään toan. ”Kiitos!” Bokrujuh huusi ja jatkoi hyökkäystään. Kun hän sai Rlorzedtin huomion, oli Takaman vuoro tehdä aggressiivinen lähestyminen ja pistohyökkäys, jota seurasi tuliräjähdys. Oli kuin jokainen heidän aseidensa isku olisi ollut lähitaisteluetäisyyden panssarintorjunta-ohjus, sellainen millä Zakazilla metsästettiin tahtorakeja. Näille toille ase oli pelkkä kehon jatke, ja keho oli ase, joka tiivisti alkuenergiaa väkivallaksi.

    ”Hänen haarniskansa ei voi kestää näitä iskuja kovin kauaa”, Bokrujuh sai sanotuksi tulen toalle. ”Jatketaan!”

    ”Tämähän on melkein kuin tanssia”, Takama nauroi.

    ”Keskity!” Bokrujuh kivahti.

    ZZZZZZAPPPP!

    Salamat iskivät heidän väliinsä. Mutta vielä suurempi ääni pysäytti heidät, sillä virussammio suorastaan kirkui.

    SKRIEEEEEEEEEEEEEEH!

    Toa Pohakin pora oli iskeytynyt sammion seinään ja särkenyt sen. Vihreää, paksua tahmaa leijui ulos kuin savuna, ja vahvistettu lasi kirkui kun sitä porattiin. Makuta-viruksen haju oli kammottava, ja pelkkä sen olemus tuntui levittävän kylmyyttä ympärilleen. Ja nyt se oli pakenemassa. Ja selakhi-noita, joka sitä oli manannut vain hetki sitten oli kadonnut jonnekin varjoon pois Pohakin iskun tieltä.

    ”EIIIIII!” Rlorzedt huusi. Toat näkivät mahdollisuutensa, ja tuli ja jää teki yhteishyökkäyksen, joka iski Rlorzedtin koko pituudeltaan maahan. Takama ja Bokrujuh olivat tekemässä voitokasta, viimeistelevää iskua, mutta silloin pimeys sai apujoukkoja.

    Se oli epävalon säde, sellainen säie pelkkää mustaa jonka läpi nähdäkseen on leikattava tie auki veitsellä. Se osui toain keskelle ja levisi kuin pimeyden roiskeina, jotka söivät kaiken valon sieltä, minne ne osuivat. Toa Kabar nosti kilpensä ja syöksyi hakkunsa kanssa uutta tulijaa kohti.

    ”Liian heikko, liian huono!” murisi uusi, kultainen skakdi, ja ampui Kabaria haulikolla vatsaan. Kiven toa kaatui maahan huutaen kivusta. Tulija ei ollut skakdiksi erityisen suuri, pikemminkin luiseva, ja hänen harjansa loisti aurinkojen kultaa. Hän latasi haulikon yhdellä kädellä ja katsoi toia. Sitten hänen silmistään syöksyi uusi pimeyden säde, joka tuntui hukuttavan kaiken muun.

    ”Minä olen Gurg, Pimeyden laivan kapteeni!” tämä huusi. ”Ja koska armas Rlorzedt on taas mokannut kaiken, minun piti tulla pelastamaan tilanne.”

    Myös Gurgin ohimoilla näkyi pultit, jotka kielivät aivojen muokkaamisesta. Hänen silmänsä leiskuivat pelkkää mustaa.

    ”ÄLÄ YHTÄÄN ALA”, Rlorzedt huusi toiselle skakdille ja läimäisi Takaman sivuun. Skakdi-lordi pääsi vaivoin ylös. Hänen haarniskansa oli halkeillut ja toinen olkasuoja irronnut. Punaista verta valui noroina haarniskan raoista.

    Kahden erikoisvoimaisen skakdin väliin jääneet toat kerääntyivät selkä selkää vasten. Eli siis puolustusmuodostelma B2. Kabar oli hengissä, mutta hädin tuskin pystyssä. Lehatu suojasi tätä.

    Rlorzedtin takana virus valui ilmaan särkyneestä sammiosta. Velho näytti imuroivan virusta tuiki tavallisella talousimurilla turvaan. Toat katsoivat toisiaan ja sitten Takamaa.

    ”Jos hukkaamme mahdollisuutemme, kestää taas kuukausia ennen kuin saamme Rlorzedtin kiinni!” Pohak sanoi tuima ilme kasvoillaan. Ketään ei yllättänyt, että hän kannusti jatkamaan.

    ”Veli Kabar on haavoittunut!” Lehatu parahti. ”Ja olemme menettäneet pikayllätyksen edun.”

    ”Kyllä me pystymme tähän”, maan toa Kowambra sanoi hiljaa. ”Me olemme selvinneet pahemmastakin.”

    Kabar yski verta ja hengitti raskaasti, mutta yritti esittää kovaa.

    Takama oli kahden vaiheilla. Rlorzedt nauroi seuratessaan toien epäröintiä.

    ”Meidän pitää keskittyä tehtäväämme”, Bokrujuh katsoi Pohakin suuntaan.

    ”Mutta meillä on siihen mahdollisuus!” Pohak sanoi. ”Rlorzedtin tuhoaminen ja viruksen tuhoaminen hoituvat samalla kertaa.”

    ”Takama?” Lehatu kysyi. Takama irvisti. Hänen nyrkkinsä liekehti, kun hän katsoi Rlorzedtia.

    ”Rlorzedt on tappanut satoja!” Pohak huusi. ”Hänen on kuoltava tänään!”

    ”Mutta jos emme tuhoa virusta, kuinka paljon enemmän tuhoa skakdit aiheuttavat?” Bokrujuh kysyi.

    ”Se on myös tehtävämme Samelta”, Kowambra mutisi. Hän oli näperrellyt asettaan koko ajan, ja lisännyt siihen uusia osia. Valmistellut jotakin.

    ”Tehtävä menee edelle, ja teidän hengissä pitäminen senkin edelle”, Takama lopulta sanoi. ”Luota minuun, Pohak, minä tahdon tuon hirviön yhtä paljon hengiltä kuin sinäkin, mutta joskus on päätettävä prioriteetit.”
    Takama kääntyi katsomaan ilman toveriaan.
    ”Lehatu, vie Kabar turvaan.”
    Lehatu nyökkäsi. Hän napsautti kenkiään yhteen, ja niihin syttyi antigravitaatiokenttä. Toa nousi leijumaan parikymmentä senttiä maan yläpuolelle.

    ”Viedään sinut pois täältä”, hän sanoi rauhoittavasti toverilleen, ja köynnösten verkko kasvoi Kabarin ympärille, sitoen tämän tiukasti Lehatun hartioille. Muut neljä toaa ympäröivät heitä, valvoen joka suuntaa. Lehatu lähti luistelemaan pakoon suurella nopeudella ammuttu toveri harteillaan.

    Takama jatkoi käskynantoa muulle ryhmälle.
    ”Pohak, tee Musta-aukko-hyökkäys virukseen. Me muut, pidetään nuo kiireisinä.”

    Jäljelle jääneet Angorangerit muodostivat kolmion, jonka keskelle Painovoiman Toa Pohak asettui. Hän osoitti vuotavaa virus-sammiota ja huusi. Pieni musta aukko avautui särkyneen virussammion kohdalle. Se oli kuin ovi pimeintä pimeyttä, joka alkoi repiä sekä sammiota että Rlorzedtin noita-apuria. Vihreät leijuvat virus-säikeet kaartoivat ilmassa kohti mustaa aukkoa.

    Samalla hetkellä Lordi Rlorzedt ja Kapteeni Gurg kävivät toien kimppuun kummastakin suunnasta, ja heidän mukanaan oli vielä viimeisen tolpillaan olevat skakdit.

    Suurin osa talosta oli jo romahtanut. Tiilenkappaleiden ja katkenneiden lautojen joukossa oli edelleen se tietokone, mistä näkyi Kenraali Gaggulabion mietteliäs katse, kun tämä seurasi videopuhelun kautta taistelua. Hänkään ei sanonut enää mitään, ihmetteli vain suu auki. Pudonnut sikari savusi pöydällä.

    Musta aukko kasvoi heidän takanaan. Se oli muuttunut pyörteeksi, joka imi kaiken: raunioiden kappaleet, skakdien ruumiit, makuta-viruksen rippeet. Oliko selakhilaanikin kadonnut tapahtumahorisontin taa? Pohak seisoi keskellä taistelukenttää, silmät kiinni ja hampaat irvessä, pitäen yllä pisteen massaa.

    Kowambra oli nostattanut maasta heidän suojakseen seinämät, ja niiden takaa hän ampui niin nopeasti ja taitavasti, että piti puolta skakdeista maissa. Gurg oli ottanut suojaa tiiliseinän takaa, mistä hän ampui haulikolla takaisin. Taistelu oli edennyt niin pitkälle, että Kowambra oli kytkenyt päälle aseeseen sekä kranaatinheittimen että plasman.

    Bokrujuh oli hänen vierellään. Hän suojasi heitä jäävoimillaan mutta seurasi silmä kovana Takaman taistelua, valmiina auttamaan siellä missä tilanne muuttuisi pahimmaksi. Ja vain vähän matkan päässä, aivan mustan aukon lähellä mittelivät Rlorzedt ja Takama. He tuijottivat toisiaan kun heidän aseensa hankautuivat toisiaan vasten. Takama puri hammasta, kun tämän arkkivihollinen nauroi.

    ”Tiedätkö, Takama, miksi sinä et voi voittaa”, Rlorzedt huusi. ”Koska MINÄ en ole enää vain jokin sivujuoni suuressa sodassa. MINUSTA TULEE SEN MUSTA TÄHTI, SEN RUHTINAS, ja sinä pysyt turhien sivutehtävien tekijänä!”

    ”ME OLEMME AVANNEET TODELLISEN POTENTIAALIMME, KULTAISEN KOHTALOMME”, Rlorzedt jatkoi julistustaan. ”TOAIN AIKA ON OHI, JA PIRAKOIDEN AIKA ALKAA.”

    Hän ampui silmistään lisää salamoita. Gurg ampui pimeyttä. Eräs liekkimiehistä (Gerlak) ampui säteitä, joilla muutettiin kasveista eläviä. Neljännen säteet heittivät Kowambran kovaa ulos huoneen hajonneesta ikkunasta. Jos silmävoimallisia henkilöitä olisi kuusi, kaksi ei varmaankaan ollut paikalla, ja heidän henkilöllisyyttään saattoi vain teorioida.

    Kenraali Gaggulabio myhäili näytön takaa.

    ”Minä kyllä kutsuisin teitä Piirakoiksi”, hän sanoi.

  • Gaggulabion elämämkerta

    Gaggulabion elämämkerta

    GAGGULABION ELÄMÄMKERTA

    Rumisgone

    Konvehtikahvila oli yhtä mahtipontinen kuin steltiläinen omistajansakin. Sen puitteet tavoittelivat taivasta, nousten korkeuksiin kämäisen satama-metrun keskustasta. Kahvila oli sillä hetkellä pohjoisen maailman suurimpien egojen kohtaamispaikka. Aristokraatteja, aatelisia, pohattoja, sotalordeja. Kaikenlaista turhantärkeää väkeä.

    Juhlan isäntä, kloppi-Ungara, oli muotoillut höyrypulisonkinsa spiraaleiksi päänsä sivuille. Hän käytti vain alempien yhteiskuntaluokkien hiestä tehtyä hajuvettä. Kovasti hän naureskeli ja toivotteli vieraita tervetulleeksi. Hänen arvovaltansa olisi taivaissa juhlan jälkeen, hän tiesi silmäillessään paikalle saapunutta vortixx-seuruetta.

    Kenraali Gaggulabio tuhahti.

    ”Ihan turha äijä tuo Ungara”, hän naureskeli paksu sikari suupielessään. ”Ei ole koskaan mitään tehnyt! Peri klaaninsa rahat ja nyt luulee olevansa yksi meistä! Ha ha haa!” hän mainitsi ilkeästi pöytäseurueelleen.

    Joitakin tonneja painavan marmoripöydän ympärille oli kerääntynyt pieni joukko suuren skakdikenraalin egon auringossa paistattelevia palvojia. Oli jokunen skakdi-nuorukainen, sotaveteraani-aristokraatti sekä tietysti lukemattomasti naisia. Kaikki halusivat päästä ex-leipurin pöytään.

    Tai sitten eivät, mutta ei Labio antanut sen haitata.

    ”Kuulkaas, hyvä herrasväki”, skakdi paukutteli henkseleitään ja nousi ylös. Hän kumosi kurkkuunsa liköörilasin. ”Minä ajattelin kertoa, miksi minä olen tämän tapahtuman tärkein henkilö!”

    Ehkä kaksi henkilöä taputti.

    ”Katsokaas, silloin kun minä olin nuori, miehen mitta ei ollut raha vaan hänen tahtonsa ja sinnikyytensä! Arvon herrasväki, kerääntykää tänään kuulemaan Gaggulabion tarinaa!

    Zakaz
    Menneisyys

    Aikana ennen aikaa oli vain suo, lapio ja Labio.

    Kyllä, se oli aikaa, jolloin Zakazilla oli vielä soita. Ja vettä noin ylipäänsä. Jokilaivat purjehtivat pitkin donitsisaarta ja elämä oli yksinkertaista.

    Sellainen oli myös Labio-Glaanin suo. Se sijaitsi itä-Zakazilla miellyttävässä Konilaaksossa. Aikanaan oli vanha Arggilabio voittanut ne maat eräältä toiselta vedonlyönnissä. Hän oli väittänyt pystyvänsä puhumaan oudon kivestä tehdyn miehen kanssa, ja kas kummaa, oli onnistunut. Ainoana koko Zakazilla.

    Niin oli vanha Arggilabio, jonka parta liuhui suotuulessa, rakentanut omin käsin miehekkäästi itse kaatamistaan parruista talon.

    Rumisgone
    Nykyisyys

    ”Eikö ajatus ollut, että kerrot itsestäsi, et suvustasi?” joku skakdinplanttu kysyi. Ilmeestä päätellen hän olisi halunnut jo päästä siihen osaan, jossa Kenraali Gaggulabio surmasi kasapäin vihollisia verisillä taistelukentillä.

    ”Poika hiljaa”, Kenraali totesi tahdikkaasti.

    Zakaz
    Menneisyys

    En päässyt ikinä omistamaan Arggilabion perintötaloa. Tai edes sitä suota. Ne tuhoutuivat traagisesti sodassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.

    Minä, miehekkään mutta vallan vaatimattoman glaanin nuorimmainen, lähdin etsimään elantoani. Oikeastaan en edes muista asuneeni perintömökissä päivääkään. Puoli päivää, itse asiassa. Sitten Arggilabio sanoi minulle: ”Poika, turpa kiinni ja mene töihin.”

    Velvollisuudentuntoisena miekkosena minä tietysti menin. Silloin nähkääs Zakazilla oli vielä töitä ja talous ja ylipäätään elämää.

    Tiesittekö, että Arggilabio oli itse asiassa kotoisin Meksi-Koron suunnalta? Katsokaas, nimi ilmeisesti tulee meksitoranista. La Bio, ja siinä se la on jonkinlainen artikkeli vai mikä irnakk se nyt onkaan. Että olemme ihan kansainvälistä väkeä olleet aina. Ulkomaat virtasivat veressäni, ja paloin halusta päästä tutustumaan maailmaan!

    No, minusta tuli tietysti innokas merimies! Solmin ensimmäisenä päivänä kahden laivan purjeet kiinni toisiinsa, ja kapteeni väitti sen olevan tarpeeksi hyvä syy erottaa minut. Ainakin, kun kummankin aluksen mastot katkesivat heti niiden lähdettyä satamasta. Ihmeellistä pilkunviilausta, sanon minä. Ei kukaan ole seppä syntyessään!

    Siitä sainkin idean. Hankkiuduin suuren lapiosepän kisälliksi. Äijä tosiaan oli erikoistunut lapioihin. Se takoi kakkulapioita, puutarhalapioita, lumilapioita, pistolapioita, kenttälapioita ja rikkalapioita. En ymmärtänyt miten se eli pelkästään sillä. Ei kai lapioilla nyt niin suuria markkinoita ollut? No, silloin en ollut vielä kaltaiseni talousnero, joka olen nykypäivänä.

    No, se ei kestänyt pitkään. Sulaan metalliin ja katapulttiin liittyvän onnettomuuden jälkeen sain potkut. Mietin, että mitähän sitten.

    Silloin serkkuni Buutarhalabio tarjosi minulle töitä!
    Olin innoissani. Hän asui ihan eri puolella saarta ja matkusteli paljon, näyttelijä kun oli.
    ”Oi Gaggu pikkuserkkuni, voin opettaa sinut tähdeksi!” hän lauloi minulle mahtavalla tenorillaan. ”Tule assistentikseni, niin näytän sinulle salani!”
    Olin myyty. Teatteri-elämä – kuuluisuus – näytteleminen! Oli kuin olisin aina halunnut niitä!

    Lopulta ymmärsin, että minä olen pääroolin näyttelijä ja koko maailma on näyttämöni. Vielä silloin olin turhan vaatimaton. Tyydyin sivuosiin. Näyttelin esimerkiksi kiveä. Se oli metodinäyttelemistä – vietin paljon aikaa kivien kanssa sopeutuakseni niiden elämään. Seurasin niiden käyttäytymistä, opettelin olemaan kuin ne. Tein roolini loistavasti.

    Mutta sitten eräänä päivänä kaikki meni pieleen, kun Buutarhalabio sai työtarjouksen. Hänet haluttiin Hepovaaran laulun uudelleenkirjoitettuun näytelmäversioon.

    Koningaskunnan tarinat olivat sikäli aina vaikeita esittää, koska ne tarvitsivat kaksi näyttelijää joka rooliin – hevosillahan oli neljä jalkaa. Olin imarreltu, kun legendaarinen serkkuni sitten pyysi minua toiseksi puolikkaakseen. Esittäisimme Orhilordia, koningasta ajalta jolloin lohikäärmeet vielä hallitsivat ja Keksikak oli vasta nuori ritari.

    Me nousimme estradille. Pyrotekniikka paloi ja rummut pauhasivat.
    ”Älköös vihulainen koningaskuntaan koskeko”, Orhilordi lauloi Buutarhalabion tenorilla. ”Me taistelemme vastahan, kauniiden niittyjemme ja piehtarointimaittemme vuoksi!”
    Monet muut hevosroolin taputtivat kavioitaan yhteen aplodeiksi. Ne hakivat aseensa ja marssivat muodostelmaan.
    ”Etiäpäin, hepohoset vapaat! Kohti verta ja sotaa!”

    Silloin tapahtui tragedia. Buutarhalabio innoissaan lähti juoksuun vähän liian nopeasti, ja pukumme repeytyi. Orhilordi hajosi kahtia. Yleisö nousi seisomaan. Mikä käänne! Oliko kyseessä salamurha? Pelastaisiko Keksikak tilanteen? Tietysti oli niitä, jotka olivat lukeneet kirjat eivätkä pitäneet muutoksista. He buuasivat. Ei se noin mennyt kirjoissa! Huonoa teatteria!

    Se mursi Buutarhalabion. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut, hän heitti hepopukunsa nurkkaan ja lausui:
    ”Buu-kylttinne muodostavat kuin suuren viidakon. Tarhan! Minä ollos epäonnistunut, hyvästi tälle maailmalle heitän! Gaggu, pikkuserkkuni, minulle tämä lupaa: koskaan älä minun virhettäni toista, älä anna kritiikin itseäsi musertaa!”
    Ja niin hän puraisi myrkyllistä köynnöskasvia ja kuoli.

    Hän tosiaan tunsi myös kasvit. Hän oli toiminut puutarhurina ennen siirtymistään teatteri-alalle.

    Murheen murtamana päätin, että olen itsenäinen skakdi joka ei tarvitse työnantajaa. Aivan, perustaisin yrityksen!

    Millaisen yrityksen perustaisin? Olin mielestäni melko luova persoona, jolla oli suunnattomasti tyylitajua. Mikä ammatti sellaiselle sopisi? Silloin minulle välähti – leipuri. Kondiittori. Halusin luoda kauniita, ruskeakuorisia rapeita ruokaisia rasvapommeja, kyllä! Se olisi unelma-ammatti!

    Lähetin yrityksenperustamiskaavakkeen Vedenalaiseen Yritysministeriöön. Nimi oli vissiin jäänne ajoista, kun kalamiehet pyörittivät Zakazia. Ei se paikka mikään vedenalainen enää ollut. Lahti oli padottu ja kuivattu laaksoksi. Mahr-Kor oli silloin ehkä kaunein kaupunkimme. Vedenalaiset pyramidit olivat kuivatettu ja tehty meille jaloille piikkiniskoille sopiviksi. Joskus kalamiehiä tuli katselemaan surkeina sivuun. Ha ha, nauroimme niille. Onnettomia! Hah! Hillittömän hauskaa!

    Nimi ”Kondiittoria” oli varattu. Yritin montaa varianttia. ”Kakkukondiittoria.” ”Leipomo.” ”Leivoslinna.” Kaikki oli viety! Yritin marginaalisempia. ”Konikondiittoria.” ”Leiwän Walmistamo.” Ei! Ei! Byrokratia oli pettänyt minut.

    Silloin minulla välähti. Mitä jos tekisinkin nimen klaanin vanhalla, ikiaikaisella murteella?

    Ja niin siitä leipomosta tuli Gaggugondiittoria. Ja Labion Leibomo. Ja Leivoslinna. Varasin sille varmaan kaksikymmentä nimeä, hah! Onpa vaikeampaa perustaa uusia leipomoita! Hah! Parempi minun bisnekselleni! Varasin vielä kolmekymmentä keksimääni leipomon nimeä. Kukaan ei saisi perustaa koskaan ”Piispapaistoksia” tai ”Hevonditoriaa.”

    Kun olin perustanut pienen leipomon vuokraamani kojuun, aloin opetella, että mitenhän näitä juttuja oikeastaan leivotaan. En ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin! Yrityksen ja erehdyksen kautta sain yrityksen nousuun! Joo, olihan siinä pari oikeusjuttua. Keksini kuulemma mursivat jonkun hampaat. Yksi tukehtui pullaani, kun se laajeni räjähtävästi sen kurkussa. Taiteen eteen on kärsittävä, sanoin! Mestariksi tulee vain tuskan kautta!

    Niiden muiden tuskan kautta, tietty. Minä mitään kipua halunnut kokea. En minä nyt mikään omituinen ollut.

    Juuri kun olin päässyt uuden elämän makuun (olin muuttanut leipomoni kaupunkia neljästi oikdeudenkäyntien takia), tuli koto-suolta viesti. Arggilabio on kuollut. Traagista. Sukumme patriarkka oli ajanut itsensä yli ruohonleikkurilla. Kuulemma parkkeerannut koneen ylämäkeen ja mennyt korjaamaan liekinheittimiä siinä. Ruohonleikkurin telaketjut olivat tehneet papasta muusia.

    Osa serkuistani oli innoissaan. Kuka perisi suon? Kenestä tulisi seuraava suurlabio? Toiset, perimysjärjestyksessä alempana olevat, epäilivät murhaa. Oliko joku kenties työntänyt ruohonleikkurin liikkeelle? Glaanimme yhtenäisyys oli vaakalaudalla.

    Itse olin perimysjärjestyksessä hyvin alhaalla. Zakazlainen perimysjärjestys, näet, perustui iän tai vallan sijaan paljon loogisempaan vaihtoehtoon: harjan piikkien lukumäärään. Katsokaas, kun minulla on tällainen tiheä ja lyhytlapainen harja, niin minulla oli niitä piikkejä ehkä eniten. Ja kun Arggilabion harja oli harva ja kuolettava, oli meidän harjojemme välinen ero huomattava. Monella serkullani oli harja paljon enemmän papan kaltainen. He tulivat siis perimyksessä ensin.

    Rumisgone
    Nykyisyys

    ”… eli harjaa parturoimalla voi muuttaa paikkaansa perimysjärjestyksessä?” kysyi hämmentynyt vortixx.

    ”Typerä nainen, ei parturointi mitään auta. On kyse henkisestä harjasta, siitä mikä on jokaisen skakdin sielu! Hevonen on edelleen sama hevonen vaikka sen harjan leikkaa, ja niin on skakdikin!” Labio murahti.

    Zakaz
    Menneisyys

    Minä pesin käteni Glaanin perimyksestä. Sanoin serkuille, että en ole kiinnostunut. Olen menestyvä yrittäjä ja taiteilija enkä tarvitse mitään aristokratiaa! Kyllä, kapinallinen luonteeni kehittyi jo tuolloin. Loin omia teitä sinne missä ei skakdi ollut aiemmin kulkenut. Myin keksejäni kaukaisimpiin kyliin ja takapajuisimpiin paikkoihin. Tutustuin koko Zakaziin! Oli muuten kämäinen paikka jo silloin.

    Yleensä minun ikäpolvellani on hyvin nostalginen suhtautuminen siihen tylsään saareen ennen sotaa. Ylistävät sen kauneutta, sen rehellisyyttä, sen yksinkertaisuutta. Ja pah! Turha mesta se oli, mitään ei koskaan tapahtunut eikä kenelläkään ollut visiota, tiedättekö. Olin ainoa, jolla oli mullistavia ajatuksia. Minulla oli kunnianhimoa, jukravit! Mietin, että miten edistää bisnestäni entisestään. Olin jo oppinut aika hyväksi kondiittoriksi. Edellinen keksisatsini oli jopa voittanut jonkun xialaisen kilpailun parhaimmasta aineesta tehdä luotiliivit. Pullareseptiini olin kyllästynyt, ja myin sen eteenpäin. Joku vortixx-insinööri tuli nimittäin luokseni:

    ”Päivää, herra. Kuulin, että teillä on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön”, hän sanoi.
    Nyökkäilin kovasti, ihan ihmeissäni olin. Sellaista ison maailman menoa oli siinä tapaamisessa.
    ”Päivää, rouva. Kyllä, minulla on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön.”
    ”Työntantajani arveli, että kenties niillä on sotilaallista käyttöä. Voitteko myydä reseptin?”
    ”No katsos kun ei taiteilija oikein voi, se on sillä tapaa selkärangatonta. Ja meikäläisellähän on selkäranka!”
    ”Mitä sanoisit puolesta miljoonasta?”
    ”Myyty!”

    Sen päivän tärkeä opetus oli se, että periaatteista kannattaa pitää kiinni vain silloin kun siitä ei ole taloudellista haittaa. Onhan raha nyt oikeasti paljon tärkeämpää kuin jotkut asenteet tai moraali. Raha on kuitenkin fyysistä oikeaa juttua toisin kuin ne muut.

    Oli muuten kiva, kun se samainen insinööri tapasi minut uudestaan parin vuoden kuluttua. Kysyin, että mitäs mitäs, teittekö pullistani aseita. Lisko nyökkäili, että joo, kyllä teimme. Veti esiin vähän pullan näköisen kuulan. Laittoi sen aseeseen ja ampui. Pulla-ammus laajeni räjähtävästi osuttuaan seinään.

    Kuulemma aseen salaisuus oli taikasieneni, josta tein hiivan. Siitä olivat ne nerot tehneet jotain ammuksia, jotka tuntuivat rikkovan kaikkia luonnolakeja. Lasikuulaan vaan kasa nauloja ja vähän hiivaa, niin koko systeemi räjähtää kymmenen kertaa isompana kohteen naamalle. Tsamoriksi tai joksi ne niitä kutsuivat.

    ”No, nautintoni on olla avuksi”, vastasin sitten tälle insinöörille aika ylpeänä. Leipuri, aseteknikko ja ties mitä! Minusta tulisi vielä suurmies!

    Kun xialla alettiin valmistaa terästä keksinpaisto-ohjeeni perusteella, niiden laivojen kestävyys kuusinkertaistui. Ai että olin nero.

    Sain ihan skarararisti rahaa noista keksinnöistä. Vaatimaton mies kun olin, en ryhtynyt prameilemaan. Ostin jokilaivan! Oikeastaan se oli purjelaiva, joka meni myös joissa, mutta ei sen niin väliä. Se oli kaunokainen nimeltä Akbsklsdflsfldax. Moni on kysynyt minulta että mitä skararia mies, mikä nimi se edes on.

    No katsos, nimi perustuu minun nerouteeni. Zakazilla meriliikennettä verotettiin ankarasti (vissiin koska sillä syyllä saatiin kiskottua enemmän veroja kalamiehiltä) joten mietin että millähän kiertää näitä veroja. No sitten mietin, että mitä jos nimenän alukseni niin vaikeasti, ettei kukaan verotoimistossa osaa kirjoittaa sitä?

    Kokeilin. Se toimi loistavasti! Kukaan ei koskaan kirjoittanut kaunokaiseni nimeä oikein! En maksanut senttiäkään laivaveroja silloin kun verot vielä olivat asia!

    Jälkikäteen sitten paljastui, että olin ostanut aluksen jollain kymmenkertaisella ylihinnalla. Saihan se minut vähän vihaiseksi, kun joku vääräsäärinen meklari oli minua huijannut. Mutta olen anteeksiantavaa sorttia! En usko väkivallan olevan ratkaisu, joten minä vain ajoin Akbsklsdflsfldaxilla vahingossa sen yli. Mitäs oli köytettynä suoraan laivani edessä.

    En missään nimessä pidä tappamisesta. Pahan maun suuhuni saavat ne lajitoverini, jotka kehuskelevat murhilla. Ei, minä en ole murhaajien ja öykkärien ystävä. Olen vain taiteilijoiden ystävä. Yksi monista elämäntehtävistäni on muuttaa se stereotypia, että skakdit ovat väkivaltaisia hulluja. Mieheni ovat lynkanneet monta näihin stereotypioihin syyllistynyttä. Aion vielä puhdistaa Zakazin nimen ja palauttaa sen loistoon, joka sillä oli Äijärakkin päivinä!

    Minusta tuli siis laivaleipuri. Kiertelin ympäri saarta ja kaupittelin leivoksiani kaikille. Tienasin paljon rahaa. Paikoitellen minulle maksettiin jopa siitä, että lähtisin heidän kylästään! Niin suosittu minä olin.

    Suosio tuo tietysti ongelmansa. Eli naiset.

    Moni epämiellyttävän terävä neitokainen yritti kovasti kosiskella minua. Ymmärtäähän sen. Olin karismaattinen, menestyvä yrittäjä, jolla oli elämä edessä. Ainakin kolme naista nimittäin tervehti minua niinä vuosina.

    En ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä rakkausjuttua. Suvussa aina painotettiin miehekkyyden arvoa, eikä siihen kuulunut jotain turhaa tunteilua. Tunteilen vain taiteelle! Vain leipomiselle! Vain Akbsklsdflsfldaxille! En naisille. Turhia sellaiset.

    Näin jälkikäteen saan sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Silloin nuorena se ei ollut niin. Minulla oli harhakäsityksiä! Tapasin eräässä satamassa, taisi olla Ir-Korissa, erään viinaksia kaupustelleen kaunottaren.

    Kohtalon käsi ohjasi sitä iltaa. Olisin muuten varmasti sivuuttanut tämän kuin kenet tahansa muun, mutta toisin kävi. Minun satamaan saapumiseni meni vähän pitkäksi, ja rikoin yhden laiturin. Se aiheutti ketjureaktion, joka kaatoi suuren härkä-aitauksen. Sieltä lähti sitten tusina punahärkää riehumaan läpi kylän keskustan.

    Sisäinen herrasmiessankarini ei tietenkään voinut antaa neidon kantamien alkoholijuomien tallautua mielettömien telaketjuotusten raivon alle!

    Siispä sankarillisesti loikkasin laivastani maihin ja syöksyin läpi kaaoksen. Heitin yhtä liian lähelle tullutta härkää päähän keksillä. Sen otsalohko taisi murtua. No, en aikonut viipyä kylässä tarpeeksi kauaa, että omistaja tulisi kysymään korvausta.

    Autoin naista työntämään juomakärrynsä pois aukiolta, Akbsklsdflsfldaxin kannelle. Pakenimme härkiä, jotka tuhosivat muun kylän. Kane-roiden sarvet värjäytyivät punaisiksi kyläläisten verestä. Minä nostin nopeasti purjeet ja jätin Ir-Korin taakseni. Sitten käännyin pelastamani prinsessan pariin.

    Myin hänelle kuolonkäkättipiirakan. Hän maksoi rommilla. Kun kätemme kohtasivat, hymyilin. Tunsin hukkuvani hänen kasvojensa partaterämäisiin muotoihin.

    ”Vererak”, hän esittäytyi.

    ”Labio”, minä vastasin.

    ”Harvinainen nimi. Mieleenjäävä! Tuntuu että joka toisella miehellä on joku kahteen koohon loppuva nimi”, neito nauroi.

    ”Tiettävästi ihan ulkomailta tuleva nimi”, leipuri paukutteli henkseleitään. ”Meksitorania, uskoisin.”

    ”Kiitos, kun pelastit minut”, hän sanoi kainosti.

    ”Krhm. Joo. Jep. Sinut. Sinut enkä viinojasi. Tietysti, sitä herrasmiehet tekevät!”

    Vererak oli oliivinvihreä ja hänen harja muistutti muinaisten kromidien tapposapeleita. Hänellä oli olkihame ja hienostunut puheenparsi. Sirot terät koristivat häntä kuin suomuina.

    ”Öh, niin! Tervetuloa Akbsklsdflsfldaxin kannelle, arvon neiti!” kapteeni Gaggulabio muisti tilanteen sosiaalisen aspektin.

    Vihreä neito näytti hämmentyneeltä. ”Minne?”

    Akbsklsdflsfldax”, Labio vastasi. ”Se on laivan nimi.”

    ”Miten teet tuon äänen?”

    ”Ai Akbsklsdflsfldaxin?”

    ”Niin!”

    ”Olen kielimiehiä.”

    Tunsin, miten monikulttuurinen maailmanmatkaajan charmini puri. Vererak oli kuin sulaa vahaa käsissäni. Voi, kun olisin silloin tietänyt naisten petollisuudesta, niin olisin säästynyt paljolta kärsimykseltä! No, kaikki täytyy oppia kovimman kautta, kuten Zakazilla on tapana.

    Me puhelimme myöhään yöhön. Istuimme laivan kannella ja nautimme humalatilasta sekä leivonnaisista. Kuuntelin, kun neito kertoi ankeasta elämästään tuppukylässä ja haaveistaan päästä kokemaan ihmeellisiä seikkailuita ja nähdä vieraita maita. Minä puolestani kerroin hänelle tarinoita matkoistani.

    ”Ratsastin kerran Lyijyharjojen huipulle, aina Irnakkinkynnelle asti. Matka oli hirmuinen, ja valtaosa matkatovereistani kääntyi kesken kaiken pois. Vuoren hirvittävät linnut olivat liikaa monen rohkeudelle. Me kapusimme vuorten huipulle. Korkealla yksikin harha-askel olisi tarkoittanut alas lyijypiikkeihin putoamista. Moni oli kuollut lyijymyrkytykseen alueella, sillä pienikin haava siellä tarkoitti usein kuolemaa. Lyijymyrkytys olikin koillis-Zakazin yleisin kuolinsyy.”

    ”Millaista huipulla oli?” Vererak kysyi kuvitellen suuria seikkailuja mielessään. Korkeimmat kukkulat jotka hän oli nähnyt olivat pohjoisen Muakavaarat, ja ne olivat vaarallisia vain eläimistönsä takia.

    ”Sieltä näki koko Zakazin”, kerroin. ”Kuin saari olisi ollut suuri rinkeli. Jätin sinne leipomoni mainoksen. Silloin paljastui, että matkatoverini – Ernest – olikin eri leipomon palveluksessa. Hän yritti heittää mainokseni alas huipulta. Minä sanoin että ei, vain kuolleen ruumiini yli! Kamppailimme vuoren huipulla. Hän tönäisi minut alas – sain juuri ja juuri kiinni kielekkeestä.”

    Tyttö seurasi tarinaa jännityyneenä. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi silmät hohtaen.

    ”No, petturi aliarvioi minut. Minä näet tunsin monia siltä vuorelta. Lyijynärhien valtionvarainminsiteri pelasti minut. Olin aiemmin myynyt hänen valtakunnalleen sokerikorppuja. Närhet työnsivät petturin alas vuorelta ja ostivat minulta lisää leivonnaisia.”

    ”Olet niin jännittävä.”

    ”Olen tutkinut myös Keskijärven syvimmät loukot”, jatkoin. ”Testasin erään matoralaisen rakentamaa sukelluslaitteistoa. Se oli eräänlainen suuri kone, joka oli tehty sarvikuonon muotoon. Ja nyt on tiedettävä, että Keskijärvi on todella vaarallinen paikka. Siellä asuu vielä paljon kalamiehiä. Sarvikuono on niiden luonnollinen vihollinen, matoran kertoi kun minä ja tiimini menimme sukelluslaitteeseen.”

    ”Kuulostaa vaaralliselta.”

    ”Ja sitä se olikin! Sanottiin, ettei kenelläkään muulla ollut ollut tarpeeksi rohkeutta moiseen yritykseen. Sukellussarvikuonolla oli tarkoitus tutkia järven pohjaa. Siinä oli jotakin mittauslaitteita ja muuta turhaa, mistä matoran saisi tietojaan. No, me pojat sitten lähdimme tutkimaan syvyyksiä. Kohtasimme monia tuntemattomia lajia. Usko tai älä, mutta erään polttiaislajinkin nimesimme Labiokalaksi!”

    ”En tiennyt, että polttiaisetkin ovat kaloja.”

    ”Ei tiennyt se matorankaan! No, syvällä kimppuumme hyökkäsi merenmiehiä. Ne raapivat sarvikuonoamme. Meidän oli pakko ajaa niiden yli. Mutta huomasimme pian; aluksessamme oli vuoto! Tajusimme, että meidän olisi palattava pinnalle heti, jos halusimme selviytyä. Minä sanoin, että emme saa palkkiotamme, jos jätämme tehtävän kesken. Tiesin kuitenkin, että moni meistä kuolisi, jos jatkaisin.”

    ”Huisia. Mitä teitte?”

    ”Minä otin mittauslaitteet ja happipullon ja päätin uida pohjaan asti. Muut käänsivät sukellusveneen kohti pintaa ja menisivät korjaamaan sen.”

    ”Niin rohkeaa!”

    ”No, minä uin sitten alaspäin. Syväläiset jahtasivat minua, ja vaikka kova uimari olinkin, ne tunsivat seudun ja saivat minut ansaan. Ne veivät minut johtajansa luo, kun vetosin kansainväliseen oikeuteen. No, minä hurmasin syväläisten kuningattaren (hänkin oli melko piikikäs tapaus) ja sain aikaan sopimuksen. Toimittaisin heille leivonnaisia ja he auttaisivat minua mittauksissa. Vietin viikon kalojen hovissa tutustumassa heidän kulttuuriin ja anatomiaan. Minusta on suuri sääli, miten lajiemme tiet erosivat aikanaan vallankumouksessa. Kalaväki on sangen mielenkiintoista.
    No, ystäväni pinnalla luulivat minun hukkuneen. Unohdin kertoa heille löydöistäni. Kun palasin pinnalle matoranin mittaustulosten kanssa, oli riemu ylimmillään. Sain paljon rahaa ja päätin myös kirjoittaa kirjan meribiologiasta.”

    ”Olet niin kiinnostava!”

    Niin yö jatkui, kunnes kummatkin olivat liian humalassa pysyäkseen tajuissaan. Sangen perinteistä zakazlaista illanviettoa, siis!

    Aamulla meidän piti huolehtia käytännön asioista. Härkälauma oli tuhonnut Vererakin työnantajan panimon, joten hän tuli firmaani töihin ainakin väliaikaisesti. Aloimme heti suunnittelemaan tuotannon laajentamista juominkien saralle.

    Ne olivat kieltämättä onnellisia kuukausia, kaikesta huolimatta. Seilasimme ympäri Zakazia ja myimme kakkuja ja rommia. Olin sokeutunut rakkaudesta. Kun suljin silmäni, näin vain Vererakin virnistävät kasvot. Hetkenkin ero hänestä sai sieluni itkemään! Voi, miten sekaisin nainen saattaakaan saada nuoren sydämen! Pirullisia ansoja nuo naiset, niitä ne ovat!

    Meidän idyllimme jatkui ja elimme onnellisina. En silloin tiennyt (tai halunnut uskoa), että Verarak vain pelasi minua. Hukutin hänet lahjoihin ja kalleuksiin – olinhan suhteellisen hyvävarainen. Elimme kuin steltin yläluokka ikään.

    Kohtalon hetki oli, kun eräänä yönä, siinä vierekkäin maatessamme, neitoni sanoi:

    ”Rakas, mitä jos ostaisimme jostakin kivan kartanon? Pidän laivastasi, mutta minunlaiseni maalaistyttö saisi paremmin rauhan maa jalkojen alla.”

    Minun oli vaikea vastata mitään. Akbsklsdflsfldax oli menestykseni symboli. Minä olin maailmanmies, kulkurileipuri! Voisinko asettua aloilleni?
    Kysyin sitä itseltäni. En uskonut. Liikkuvassa elämäntavassa oli se etu, että pääsi kätevästi vastuuta pakoon.
    Valtaosa varoista menisi taloon. Mutta toisaalta, ajattelin, jos se olisi iso kaupunki, niin leipomo saattaisi olla hyvinkin kannattava. Kenties pitäisi laajentaa ravintolabisnekseen.

    Monta kertaa Vererak suostutteli minua. Kertoi, miten juurettomaksi hän tunsi itsensä. Sanoi, että kaipasi peltoja ja pihakeinuja ja ratsastamista.

    Lopulta, vastuullisesti pohdittuani kaikki näkökulmat, suostuin. En tietenkään rationaalisista syistä – olihan se ehkä elämäni suurin virhe – vaan siksi, koska olin niin korviani myöten rakastunut. En voinut kieltäytyä maailmani rakkauden pyynnöstä!

    Ostimme suuren linnan etelästä, Mahr-Korin lähistöltä. Se oli perinteinen kivilinnoitus kukkulalla, päätien varressa. Verarak oli ihastuksissaan. Kun astuimme sisään porteista, hän hyppäsi kaulaani ja hihkui riemusta. Minusta tuntui hyvältä. Jotenkin… lordilliselta.

    Perustimme linnan alakertaan pubin. Minä, kuuluisa kondiittori, tietysti sain nimelläni heti asiakkaita. Markkinoimme itseämme hienostokahvilana. Parhaat kroissantit ja konjakit meiltä!

    Nekin olivat onnellisia aikoja. Kaipasin hieman Akbsklsdflsfldaxia, jonka olin antanut erään merenkävijäystäväni huomaan. Unohdin kuitenkin laivan ja seikkailun aina, kun näin Vererakin. Hän näytti aina vain kauniimmalta. Ostelimme yleillisyystuotteita steltiltä. Vain parasta rakkaalleni.

    Tutustuimme lähikylän väkeen. Hyvin tavallisia skakdejahan ne, maata viljeli ja käsityötä harrasti. Muuan Moerakk piti jo silloin Loikkivan Rukin Tavernaa, josta muodostui Labion Leibomon suurin kilpailija.

    Ei sillä, Moerakk oli hyvä jätkä. Hänen baarinsa kanta-asiakkaat sen sijaan eivät.

    Siinä lähellä asui eräs tilallinen, Warrek nimeltään. Sietämätön kusipää. Nuori itsepäinen jantteri, joka kuvitteli olevansa maailman napa. Ei tehnyt koskaan mitään rakentavaa, mutta naiset silti piirittivät häntä. Lampsi sisään tavernaan kuin mikäkin keisari.

    En vihaa ketään helposti. Yritin minä hyvällä. Mutta Warrekia ei kiinnostanut. Hän ei halunnut luottaa ”ulkopaikkakuntalaisiin” eikä pitänyt leipomista tarvittavan miehekkäänä ammattina. Kuulemma ruoanlaitto oli naisten hommaa. Eräskin kerta kun olin kaupungissa hän päästi lehmäratsuni pakoon. Seriffi ei tehnyt mitään, kun Warrek oli niitä jotain isoja tilallisia. Kriminaali, sanon minä! Yritin löytää samanmielisiä, mutta oli kuin melkein kaikki olisivat rakastaneet sitä junttia. Miksi se kylä oli niin pahaisen vanhoillinen ja konservatiivinen, kysyn vain? Minä olin maailmanmatkaaja, suurmies, olin tottunut älykkäämpiin ihmisiin.

    Pahinta oli tietysti se, että myös Vererakini päätyi sen keltaisen kusipään pauloihin. Hän liikkui paljon kaupungilla uusien ystävättäriensä kanssa – ärsyttävä lauma kälättäviä kuolontirppoja. Olivat aivan ihastuksissaan, kun Warrek surffasi tiikereillä ja poseerasi lihaksiaan.

    Minä yritin ehdottaa rakkaalleni, että muuttaisimme muualle. Isoon maailmaan, sanoin. Ei sinun kaltaisesi kukkanen ansaitse olla täällä keskellä ei mitään. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

    Aloimme olla rahaongelmissa. Tiesin, että liiketoimintani ei kannattanut, mutta olin liian rakastunut myöntääkseni sitä. No, Warrek tietysti huomautteli kun en enää tuprutellut laadukkaimpia sikareita ja alkoi itse ostelemaan Vererakille ylellisiä lahjoja.

    En tiennyt pakotietä. Aloin juomaan. Etäännyin rakkaastani. Tämä vietti enemmän ja enemmän aikaa Loikkivan Rukin Tavernassa. Yhtenä nimeämispäivänä Warrek lopulta kosi häntä. Minä olin juonut liikaa, ja yritin sanoa sille suorat sanat. Hän hakkasi minut. Barbaari.

    Niin Vererak jätti minut. Nimeämispäivänä, humalassa. Olin rahaton, masentunut ja vailla iloa.

    Masennuksestani en halua paljoa puhua. Minussa ei vain ollut kipinääkään siitä yrittäjästä, joka halusi aina parempaa. Minä en halunnut tehdä mitään. Minä vain join ja kaduin ja rypesin itseinhossa.

    Sitten minut pelasti itse taivaan lahja.

    Zakazin sisällissota puhkesi.


    Zakazin sisällissota! Onko ollut jalompaa kamppailua, ylevämpää miesten mittelöä? Ei, sillä sisällissotamme oli suurin ja piikikkäin.

    Joskus äidyn hieman turhan nostalgiseksi sodan suhteen, mutta ehkä se vain johtuu suuresta elämänmuutoksesta, jonka koin. Sodan alkaminen antoi minulle uuden alun. Olin ollut naisten petollisuuden sivuteillä, mutta löysin itseni taas oikealta tieltä, kun sota alkoi.

    Nyt, osaa teistä varmasti kiinnostaa yksityiskohdat koskien sodan alkua. Yleinen kasku kertoo, että sota alkoi, kun tuleva piraka, Reidak, suuttui huonoon palveluun paikallisessa baarissa ja aloitti kaikkien kapakkatappeluiden isän. Todellisuudessa kyse on vain yksi monista anarkian hetkistä, jotka edelsivät sotaa.

    Katsokaas, kaikki johtui siitä yhdestä makuta-kusipäästä. Spirimies, hänen laboratorionsa sijaitsi Lyijyharjan kartoittamattomilla alueilla. Kammottava paikka se oli, tai niin pojat sanoivat. Öisin varjon pojat kaappasivat epäonnisia ja veivät vuorille. Harva palasi. Ne, jotka palasivat, olivat ikuisesti muuttuneita. Sekopäitä, supervoimaisia hirviöitä. Toiset saivat harmittomampia voimia. Tunsin erään veikon, joka oli ollut hirvittävissä kokeissa vain saadakseen kyvyn nähdä nopeammin kuin muut.

    Ylipäätään Spirimiehellä oli joku juttu silmiin. Silmävoimiksi niitä sanottiin. Jotkut ampuivat laaseria silmistään, toiset saivat tuijotuksellaan aikaan epämiellyttäviä vatsanväänteitä.

    Joka tapauksessa eihän sellainen epäluonnollinen jumalan leikkiminen ollut ollenkaan juttu mitä saisi tehdä. Epäjärjestys, jota se hirviö aiheutti, oli omiaan epävakauttamaan saaremme jo entiseltään hataraa yhtenäisyyttä. Silloin aikanaan kun Mahrikuningas oli syrjäytetty, meillä oli ollut yhteinen vihollinen. Meillä oli ollut tavoite! Nyt entiset herrat oli karkoitettu ja orjuutettu, ja aloimme etsiä uusia vihollisia.

    Mitenkä tiedän näin paljon sosiologiasta ja historiasta? Olen aina hyvin innokkaasti käynyt Elämäm kolun itseopiskeltavia kursseja. Kaltaiseni herrasmiehen pitää pitää diplomaattinen särmäni terävänä opiskelulla!

    Zakazin vanha neuvosto tosiaan piti majaa Mahr-Korissa, vanhassa syväläispyramidissa. Sen sata jäsentä olivat hyvin tehottomia. Byrokratia kasvoi, xialaiset ja steltläiset saivat lisää kauppaoikeuksia satamiimme, poliitikot pelasivat omaan pussiinsa. Niin olisin minäkin tehnyt! Ihailtavaa yrittäjähenkeä!

    Kaikki muuttui, kun sen skarararin Warrekin muodostama kansanliike oli vaatinut, että siitä miehestä pitäisi tehdä saaren johtaja. Tarina kertoo, että joku ilta siellä Epäonnen Tavernassa oltiin funtsittu lievässä humalassa politiikkaa, ja siihen tämä Warrek oli sanonut että olisi parempi poliitikko kuin kukaan senhetkisistä. Että neuvosto oli myymässä perinteiset arvot! Että ulkomaalaiset olivat ostamassa maamme! No siitäkös joku sitten saikin idean, ja alkoi huutaa Warrekia kuninkaaksi.

    Vissiin sen kirottu karisma sen teki. Warrek sai kannattajia. Hän lupasi purkavansa Zakazin vanhahtavan byrokratian ja suuntaavansa saaren perinteisiin ja loistavaan tulevaisuuteen. Kauniita sanoja kauniilla pojalla, mutta varmasti valhetta! Vererak näkyi usein hänen kanssaan päällään kalleinta luksusta mitä olikaan. Se sai aina vereni kiehumaan.

    Olin tietysti liian syvällä epätoivon kuilussa välittääkseni näistä mullistavista poliittisista tapahtumista. Warrekin väkijoukko marssi Mahr-Koriin ja vaati vanhalta neuvostolta muutoksia. Nyt, moni sanoo että olisi vaadittu orjuuden poistamista ja muuta sellaista. Ei, se on yleinen harhakäsitys. Warrek ei välittänyt orjuudesta vielä. Se tuli vasta, kun hänen piti alkaa kosiskelemaan itselleen liittolaisia. Silloin hän välitti vain omasta vallastaan.

    Vanha neuvosto myöntyi uudelleen ja uudelleen. Warrek kahmi eteläisiä maita itselleen. Hänen kannattajansa karkoittivat ulkomaalaisia kauppiaita ja tutkijoita ja muita sangen tärkeitä henkilöitä. Osa puhui jopa makutan laboratorion tuhoamisesta.

    Eräs yö joukko tahtorakeilla ratsastaneita ryöväreitä kävi sitten Spirimiehen laboratorion kimppuun. Pirakoita ja muita muokattuja, uskoakseni. Kerrotaan, että monia kuoli. Tietysti, olihan se äijä kuitenkinkin piru itse. Hirvitykset söivät yön skakdilihaa, mutta luuseri kun oli, tiedemies itse lähti pakoon. Jätti jonkinsortin hämähäkkejä ”pitämään järjestystä.” Ne syötiin nopeasti, kun makutaa ei ollut paikalla. Laboratorio ryövättiin tyhjäksi ja aineet menivät pimeille markkinoille. Hyvä juttu Warrek! Toivottavasti tykkäät biologisesta sodankäynnistä!

    Kuka sitten nousikaan puolustamaan skakdien menestystä ja tulevaisuutta? Nektannipa hyvinkin!
    Ah, tästä tuleekin mieleen itse sanoittamani kappale myöhemmiltä vuosilta.
    Krhm krhm, se menee näin:

    Kuka on vahva ja urhea, nyt pelastamassa Zakazia?
    Kuka miehekkäästi taistelee säästämättä ammuksia?
    Kuka skakdien edistystä puolustaa?
    Kuka voittaja on ja viholliset suolistaa?
    Zer-Korista Xar-Nekkiin
    Piikkikenraali muakoineen!

    Pakko on muistaa, etelä on alkanut rellestämään
    Kuka hirttäisi sen salamaskakdin henkseleistään
    Kenen avulla me Zakazin puolesta noustaan?
    Kuka kaikkensa antaa Warrekin valtaa vastaan?
    Kuka opettaa meidät kestämään
    Piikkikenraali muakoineen!

    Valpas ja vahva ja vakaa
    Lyhyt ei lainkaan, aina puolustaa
    Vapautta ja veljeyttä!
    Kuka etelän veriorjat pysäyttää ?
    Kuka Vartijamurhaajat lynkkauttaa?
    Kuka meistä herrojen kartanot hajottaa?
    Tiedämme se on piikkikenraali muakoineen!
    Kuka Warrekin hirttää henkseleistään?
    Piikkikenraali muakoineen!

    Tässä vaiheessa minun on omistettava jokunen sana kenraali Nektannille, josta myöhemmin tuli yksi parhaimmista ystävistäni. Hän muutti elämäni.

    Warrekin poppoo suututti monet. He ajoivat suurtilallisten etua, ja antoivat juoppokavereilleen ”epäisänmaallisiksi” koetuilta henkilöiltä takavarikoituja maita ja omaisuuksia. Vastarinta kuitenkin vain haki muotoaan salamaskakdin joukkion rellestäessä etelässä.

    Mutta sitten astui esiin pohjoisesta tullut karjatilallinen. Hän astui niiden ääniksi, joita raivostutti etelän rosvojen käytös sekä Zakazin taannuttaminen. Hän oli vaatimaton mies, ei ylpeä eikä koskaan sortunut ylellisyyksiin. Askeettinen, kenties. Karjapaimenena hän oli ollut pitkään, ja omalla työllään oli edennyt oman tilansa johtoon. Hän matkasi kannattajajoukkonsa kanssa etelään ja vaati saada puhua Warrekin kanssa, joka väitti olevansa saaren juridinen hallitsija. Warrek kieltäytyi ja sulki ovensa, ja hänen rosvojoukkonsa kävi pohjoisen miesten kimppuun.

    Ja se oli ensimmäinen kamppailu sodassa. Taistelu oli raaka ja moni kuoli. Suuri kenraali Nektann pääsi pakoon vain ylivertaisten ratsastustaitojensa avulla. Hän palasi pohjoiseen ja vannoi jatkavansa, kunnes olisi lopettanut Warrekin diktatuurin. Moni liittyi hänen joukkoihinsa.

    Warrek kokosi armeijansa roskaväestä ja rikollisista, jotka keräsi pikkukylistä ja vankiloista. Hän vapautti kaikki orjat sillä ehdolla, että he liittyisivät hänen armeijaansa. Se suututti entistä useampia. Vihamielisyys paisui ja muuttui kahakoiksi. Tehtiin iskuja puolin ja toisin. Karja-aitauksia poltettiin, postivankkureita ryöstettiin, vihaa levitettiin.

    Kuinka minä sitten nousin kuilusta, jonne valerakkaus oli minut sortanut?

    Minä olin juopotellut kaikki rahani. En ollut leiponut kuukausiin. Elämässäni ei ollut sisältöä.
    Eräänä päivänä baarissa istuessani paikalle tuli karjapaimen. Gurrek, nimeltään. Tahtorakratsastaja luoteissaarelta, kivenkova äijä. Hän istui viereeni tuijottaessani tyhjän pontikkalasin pohjaa.

    ”Ootsä mister Labio?” hän kysyi ja työnsi eteeni oluttuopin. Vilkaisin häntä vailla intoa, pulisongit hoitamattomina.
    ”Meitil on sulle työtarjous.”
    Hörppäsin olutta ja murahdin. ”No?”
    ”Nektanni tarttee sun suhteita.”
    ”Mrh?”
    ”Sää kato tunnet niittä xialaisia ja muuta väkee tualta muualta. Lisäks sää oot kova kauppamiäs. Nektanni tahtoo sut palvelukseensa.”

    Mietin hetken. En innostunut. Mikään ei innostanut.

    ”Tarjoon olvit jos tuut. Skararar, Nektanni tarjoo sulle kaikki maailman olvit jos tahot.”

    Silloin minä otin kaiken tahdonvoimani ja päätin, että ei, en ole enää masentunut. Ja se toimi! Tarvitsin vain tarpeeksi kovat kännit. Joimme koko yön Gurrekin kanssa. Purin hänelle tarinani, ja mies ymmärsi. Tunsin uudelleensyntyväni. Kondiittori Gaggulabiosta paloi uuden alun liekeissä suuri Kenraali Gaggulabio, maailmojen orjuuttaja ja mestaridiplomaatti. Koin valaistumisen – näin suuren kohtalon, joka odotti minua. Tunsin, miten kosminen henki kosketti sisintämni, ja sanoi minulle: ”Gaggulabio, sinun pitää tehdä tämä! Sinä olet tämän maailman ainoa toivo!”

    Minä näin silloin enneunen. Siinä minä seisoin kultaisena sankarina, maailman viimeisenä puolustuslinjana maailman pahuutta, itse kaaoksen herraa, vastaan. Minä puristin legendaarista miekkaani ja johdin vapaan maailman hyökkäykseen. Kaadoimme pimeyden ja pahuuden, yhdessä! Tämä profeetallinen ilmestys osoitti minun olevan tarkoitettu johonkin suurempaan kuin vain juomaan itseni maksakirroosiin.

    Niin minä uudelleensynnyin siinä baarissa, Karhuhai kourassani ja päättäväisyys mielessäni.

    Minä paukautin henkseleitäni ensimmäistä kertaa sitten karmaisevan femiinin petoksen ja sanoin itselleni: ”Tänä päivänä minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.”

    Ja niin minusta tuli sellainen.

    Millainen oli ensitapaamiseni Nektannin kanssa?
    Me Gurrekin kanssa ratsastimme monta raakaa yötä ja päivää. Vain miehisyytemme voimalla pääsimme ilman lepoa pohjoiseen asti. Etelä hukkui anarkiaan, kun Warrekin rosvot pakottivat väkeä puolelleen ja maksamaan heille suojelusta. Moni oli lähtenyt pakoon, kohti pohjoista. Nektannin avulla sadat pelastuivat. Hän tarjosi heille ruokaa ja majapaikat. Lyijyharjan rinteet ja Muakavaarat olivat pian täynnä pohjoisen poikien leirikyliä.

    Spirimieskin kävi kääntymässä. Huomasi, että sen laboratorio oli ryövätty ja hämähäkit syöty. Sai vähän slaagin. Kuulemma muut makutat lynkkasivat sen. Ihan oikein.
    Sillä välin Warrek etsiskeli makutan muokkaamia yksilöitä. Halusi kunnon tappajat riveihinsä.

    Niin, siinä minä olin. Astelin Nektannin vaatimattomaan piikikkääseen kivilinnoitukseen pitkin siltaa. Mereen oli sadan bion pudotus. Massiiviset portit avautuivat. Linnake oli niin vaatimaton – ei prameilua, ei kalleuksia. Oli vain Nektann itse, kantamassa vastuuta niin monesta hengestä. Hän näytti murheelliselta ja vastuun painamalta. Sen takia hän oli hieman keskivertoskakdia lyhyempi.

    ”Shinäkö olet Gaggu Labio?” hän kysyi, kun saavuin. Nyökkäsin.
    ”Minäpä minä! Mitä äijä!”
    Minusta on tärkeää pitää yllä illuusiota toveruudesta vaikkemme olleet edes koskaan tavanneet.
    ”Terwe tuloa matalaan majaani, Labio. Oletan että Gurrek kertoi kaiken olennaishen?”
    ”Kyllä! Minä voin ottaa heti yhteyttä tuttuihini Xialla!”
    ”Walmishta myösh kekshejä.”
    ”Kyllä!”
    ”Koko armeijalle.”
    ”Montako kullekin?”
    ”Paljonko kekshejä menee ykshiin luoti liiweihin?”
    ”… eikö niitä syödä?”
    ”Shinun kekshejäshi? Älä naurata!”

    Olin hieman maissa, kieltämättä. Minunko keksini olivat käypiä ainoastaan luotiliivin aineksiksi?
    Silloin tajusin, miksi se xialainen asefirma oli silloin ostanut niitä niin paljon. Eivät ne olleetkaan syöneet niitä! Tunsin itseni petetyksi.
    Mutta sitten tajusin Nektannin nerouden.
    Hän osasi nähdä asioilla käyttötarkoituksia siellä, missä niitä ei ollut.

    Otin sen mantrakseni yrityselämässäni. Ilman sitä en olisi koskaan tehnyt esimerkiksi kumiankkakranaattien kaltaisia innovaatioita.

    Niistä voisinkin kertoa seuraavaksi. Kumiankkakranaatit, olette saattaneet kuulla niistä. Ne saivat tulikasteensa sisällissodassa, ja mieheni ovat käyttäneet niitä edelleen hyvin paljon. Mikä niiden idea on?

    Lyhyesti sanottuna idea on nerokas. Se on kumiankka, joka on täytetty räjähdysaineella ja ruosteisilla nauloilla. Kumipäälyste saa sen hyvin kimmoisaksi, jolloin sillä voi tehdä vaikka millaisia mahdottomia heittoja. Sen lisäksi se aiheuttaa suuren hämmennysvaikutuksen vihollisessa, joka ei helposti tajua sen räjähtävän. Kumikranaatit ovat myös heittämisen kannalta käytännöllisesti muotoiltuja – niiden pää on kuin kahva. Nerokkaita, etten sanoisi! Aivan nerokkaita!

    No mitenkä minä sitten keksin ne? No, minäpä olin kerran kylvyssä. Kuulin terassilta kolahduksen – tunnistin välittömästi sen olevan Warrekin lähettämä palkkatappaja. Ainoastaan Warrekin lähettämien palkkatappajien pudottamista ruukuista kuului juuri sellainen ääni. Tiesin, että jos juoksisin, palkkatappaja huomaisi että tiedän ja varmasti pakenisi. Laitoin siis ylivertaiset aivoni toimintaan.

    Katsoin kumiankkaani. Kurkotin auki lääkekaapin, ja otin sieltä mustaa ruutia sekä injektioneuloja. Työntin ne ankan sisään ja tein kylpysikaristani sytytyslangan. Palkkamurhaaja hiippaili edelleen minua kohti. Hän oli jo terassilla.

    Sytytin ankan ja heitin sen. Se kimposi ikkunakarmista suoraan terassille! Boom! Hah, kusipää räjähti!

    Jännä juttu muuten, löysin pian sen jälkeen postimiehen kuolleena terassiltani. Oli varmasti yrittänyt estää palkkamurhaajaa tappamasta minua. Oli uhrautunut puolestani. Palkkatappaja oli murhannut tämän kylmäverisesti kranaatilla. Oi voi! Vannoin kostavani hänet. Vannoin syöttäväni vielä Warrekille ankkakranaatin siitä hyvästä, mitä hän oli tehnyt.

    Keksinnölläni myös tuotiin pohjoiselle ensimmäinen suuri voitto. Warrek oli koonnut suuren joukon verotarkastajia, taskuvarkaita ja veturinkuljettajia joukoksi, joka eteni pohjoiseen tahtorak-saattueessa. Heidän tavoitteena oli vangita Nektann ja ”tuoda oikeuden eteen” hänet.

    Inhatim-kanjonissa me väijytimme heidät ja ammuimme heidän päälleen satoja ankkoja. Inhatim-kanjonin Suuri Ankkavyöry, sellaisen nimen se kolossaalinen taistelu sai. Se oli verilöyly, kaikki etelän pellet tapettiin. Ha ha ha, nauroin silloin ensimmäistä kertaa ilkeästi. Löysin sisältäni erinomaisen sotastrategin. Minusta tuli silloin kenraali. Se oli minun tulikasteeni. Siinä minä kasvoin miehenä. Ja leipurina. Minusta tuli Gaggulabio Verinen, taistelukenttien viikatemies.

    Minä kävin läpi tuttaviani – niitä oli snagen paljon – ja kutsuin heidät yhteiseen sotaamme salamilordia vastaan. Monet tulivat. Xialaiset tutut alkoivat myymään aseita Nektannille. Neuvottelin loistavan diilin – me myimme heille puita juurineen (jotta he voisivat istuttaa niitä omille saarilleen) ja he antoivat meille aseita. Myimme myös multaa ja muuta kasvillisuutta, kun vortixxit halusivat niitä. Ha ha, halvalla myivät! Niin loistava minä olen neuvottelemaan sopimuksia.

    Myöhemmin Warrek teki saman. Sen takia koko saari aavikoitui. Idootti myi kaikki puut pois. Eikö se tiennyt että puita pitää olla että maa pysyy kiinteänä tai jotain? Aiheutti ekologisen katastrofin se ruojake! Halusin niin työntää kokonaisen puun sen ruoanabsorbointielimestä sisään!

    ”Piikkejä”, sanoi Nektann katsellessaan aseita. ”Lishää piikkejä.”
    Äijä muuten piti piikeistä. Pitkistä, lyhyistä, käyristä, suorista – jos sen saattoi työntää jonkun silmästä läpi, hän piti siitä! Tavallaan ihailin miestä siinä, että hän tiesi mistä piti ja pysyi siinä. Nektann oli meille kuin kallio – vakaa ja varma, aina yhtä mieltä. Aina sitä mieltä, että jos ongelman saattoi ratkaista piikeillä, se oli oikea ratkaisu. Ja jos ei voinut, piti joko muuttaa ongelmaa niin, että sen saisi ratkaistua piikeillä, tai sitten muuttaa piikkejä niin, että ne kävisivät ongelman ratkaisemiseen. Pojat, olisittepa nähneet Nektannin peseytymässä! Hänellä oli aina silloin raskas haarniska päällä, etteivät neulat olisi tappaneet häntä verenhukkaan!

    Ei sillä, hän kyllä piti verenhukastakin. Piikit ja verenhukka, ne kulkivat käsi kädessä. Monasti hän jätti vihollisensa vain piikkien päihin vuotamaan hitaasti kuiviin. Tiikerit siinä odottelivat alapuolella että herkkupala lopettaisi huutamisen. Ei hän ketään nimittäin koskaan elävänä syöttänyt tiikereille. Ei hän ollut mikään barbaariruhtinas. Jos jostakusta piti päästä eroon, se ripustettiin ensin piikkiin ja sitten vasta syötettiin muakoille.

    Sota oli raivoisaa. Rikoimme kaikki maailmanennätykset sodan suuruudesta ja mahtavuudesta. Zakazin sisällissodassa oli eniten kaikkea. Eniten räjähtäviä keihäitä, eniten lohikäärmetaisteluita, eniten ekologisia katastrofeja sekä eniten sivullisia uhreja. Minä kuljin kaupungista toiseen, värväten väkeä Nektannille! Minä tein investointeja, vakuutin pohattoja ja sotalordeja tukemaan pohjoista. Ostin aseita, uudistin koko huoltoketjun alkoholipohjaiseksi. Minä olin vähintäänkin 50% pohjoisen sotaponnisteluista.

    Liekehtivän Aamunkoin Suuri Taistelu oli ensimmäisiä kunnian hetkiäni rintamalla. Siinä taistelussa kaatui kuului Bistolabio, jonka sukumiekan, Galmanlabion minä perin itselleni.
    Bistolabio oli myyttinen hahmo klaanissamme. Moni serkuistani jumaloi häntä. Tarinat kertoivat noenmustasta skakdista stetsonissa, joka ratsasti marazonilla kaupungista toiseen. Hän oli oikeuden tuoja ja kulkeva sheriffi.

    Kerran Bistolabio parkkeerasi virtaheponsa Ärtyneen Örkin baarin eteen ja marssi sisään. Hän tilasi mansikkaliköörin ja tiedusteli baarimikolta kuuluisasta rikollisesta, Kaksisilmä-Samista.

    ”Kaksisilmä-Sami on vanginnut kaupunginjohtajan piiloluolaansa”, baarimikko kuiskasi. Koko juomaväki jäätyi, kun he kuulivat tuon kamalan nimen.

    ”Hän myös ryösti kylän kultavarannot”, jatkoi varovaisesti toinen skakdi, karjapaimenen näköinen. ”Ja mikä pahinta, vei miltei kaiken oluen! Tällä tahdilla kuolemme janoon viikossa! Emme nimittäin voi tuoda juomaa muualta, sillä hän ryösti myös rautatiekiskot sekä kaikki ratsut.”

    ”Mmmmhr”, murahti miehekkään hiljaisesti Bistolabio ja ryysti likööriään. ”Missä se lokaliemellä täytetty limanuljaska majailee?” Hänen äänensä oli kuin keuhkosyöpään kuolevan. Niin miehekäs, niin karismaattinen.

    ”Ei! Jos kukaan yrittää mitään, hän räjäyttää kylän alle hautaamansa pommit! Muukalainen, lähde vähin äänin niin ehkä selviät! Jätä meidät kärsimään!”

    ”Mmmmhr”, murahti Bistolabio. ”Labion suku ei jätä viattomia pulaan”, hän sanoi mustat viikset värähdellen. ”Missä hän majailee?”

    ”Ei! Jos menet sinne, me kaikki kuolemme!” baarimikko parahti epätoivoisena.
    ”Mmmmhr”, sheriffilabio sanoi ja veti lapionsa. Hän osoitti sillä tarjoilijaa.
    ”Kysyn vielä, missä hän majailee?”
    ”E-ei! Älä!”
    Bistolabio painoi Galmanlabion liipasinta ja tarjoilija kaatui kuolleena maahan.
    ”Kysyn uudestaan.” Sysimustan labioskakdin elekieli kertoi, että hän oli tosissaan.

    ”Kaksisilmä-Sami on piilossa Kolttukukkulan vanhalla maatilalla”, baarimikko lopulta sanoi.
    ”Kiitos yhteistyöstä”, Bistolabio murahti ja ampui kuulustellun aivot pellolle. Hänhän olisi saattanut varoittaa Kaksisilmä-Samia etukäteen.
    Sitten hän ampui muutkin baarin asiakkaat, etteivät he voisi laverrella.
    Niin sankari hyppäsi marazoninsa tykkitorniin ja lähti ratsastamaan kohti rikollisen piilopaikkaa.

    Bistolabio oli joskus ratsastanut biisonivaunuilla, mutta niiden kuoltua sukupuuttoon xialaisten laukkujen takia hän oli vaihatnut virtahepoon. Se oli ollut niitä aikoja kun hän oli vielä ollut keskikoulun opettaja. Hänen pistokokeensa olivat ajaneet kymmeniä oppilaita itsemurhan partaalle.

    Ja siellä, Kolttukukkulan tilalla, käytiin Zakazin mahtavin mättö.

    Marazonin 87-millinen panssarintorjuntatykki teki helposti selvää piikkilanka-aidoista ja muista esteistä, joita Samin piilopaikan ympärille oli tehty. Ison pahan kätyreitä ryntäsi ampumaan Bistolabion jaloa eläintä, mutta sen panssarit torjuivat kaiken. Lopulta jäljellä oli vain savuava autiomaa ja kaksi pyssymiestä (pormestari kuoli ja Sami räjäytti koko kaupungin).

    ”Typerys”, Kaksisilmä-Sam tuhahti valmiina vetämään aseensa. Siinä hän seisoi, keltainen jättiläinen, muinaista kyklooppien lajia. Hän tuijotti kahdella silmällään mustaa skakdia.

    ”Mmmmhr”, Bistolabio murahti. ”Olet syyllistynyt oluen ryöstämiseen, rautatiekiskojen vandalisoimiseen, murhaan, joukkomurhaan sekä virkavallan edustajan aliarviointiin. Täten tuomitsen sinut kuolemaan.”

    Oksapallo pyöri heidän välistään. Masentunut huuliharppu loi heille lännen melodiaa.

    ”Minä näen kahdella silmälläni sen-” Kaksisilmä-Sam oli juuri sanomassa, kun sheriffi ampui häntä kaulaan lapiollaan.
    Kyklooppi romahti maahan. Bistolabio ampui sitä vielä 371 kertaa. Helpompi haudata palaset.

    Niin ystävällinen hän oli. Ajatteli senkin parasta, joka joutuisi hautaaman korston. Epäitsekkyyden perikuva. Idoli. Symboli kaikelle hyvälle. Bistolabio hyppäsi marazoninsa torniin, räjäytti tilan ja ajoi auringonlaskuun.

    Sellainen mies oli Bistolabio.

    Ja maailmasta tuli heti paljon synkempi, kun hän traagisesti kaatui taistelussa tuhatkolmesataakertaista ylivoimaa vastaan. Sanotaan, että hän olisi saattanut lopettaa sodan lyhyeen sinä päivänä, jos olisi kohdannut Warrekin. Valitettavasti etelän pelle oli potemassa krapulaa taistelun aikana.

    ”Mmmmhr”, hän murahti viimeisillä korahduksillaan. ”Gaggu, ota lapioni… Jaa sillä oikeutta… suojele heikkoja… Äläkä koskaan epäröi.”
    Sen sanottuaan hän kuoli, sadat keihäät sojottaen lihastaan. Minä kyynelissä otin Bistolabion Galmanlabion ja lupasin noudattaa hänen viimeisiä sanojaan. Jakaa lapiokaupalla oikeutta maailmaan. Se muutti minua ihmisenä ja skakdina.

    Otin lapion, ja johdin särkyneen puolustuksen uuteen taisteluhurmokseen! Samaan aikaan aamu-aurinko nousi liekehtivänä pallona, ja yhdessä valon kanssa me nousimme! Me ajoimme pimeyden voimat takaisin krapulaan josta ne olivat tulleet, tapoimme ja teurastimme Warrekin rosvoja kasapäin! Nektanni antoi minulle mitalin sen jälkeen. Olin niin onnellinen.

    Olimme selvästi päässeet niskan päälle, aloite oli meidän. Nektannin ylimaallinen strateginen ajattelukyky tuli nyt tarpeeseen. Hän vetäytyi linnakkeeseensa parhaiden sotajohtajiensa kanssa ja kehitti doktriinin, jolla sotaa jatkettaisiin.

    Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.

    Hyökkäys.

    Jaa niin me jukravit hyökkäsimme! Hyökkäsimme niin, että Äijärakk kalpeni rinnallamme, sillä niin ylitsepaisuva oli meidän miehuutemme mitta.

    Vihollinen kehitti tselleen hirvittävän aseen, Vartijat-nimisen rosvojoukon. He olivat luusereita, jotka eivät uskaltaneet näyttää naamaansa taistellessaan, vaan ampuivat kaukaa. He tappoivat tällaisella huijauksella satoja. Silloin Nektanni kutsui minut komentokammioonsa:

    ”Gaggu Labio! Kerro miten me woitamme Wartijat?”
    ”Hmm, enpä tiedä, kenraali. Kenties meidän pitäisi käyttää samanlaisia taktiikoita?”
    ”Älä ole typerä! Emme me woi taishtella luusherimaisheshti! She olishi moraalinen tappio!”
    ”Yhtäkkiä, NINJOJA!”
    ”Mitä?”
    ”NINJAT… keksin sen konseptin juuri. Mitä jos kouluttaisimme joukon, joka kykenisi pääsemään sinne, mistä Vartijat meitä ampuvat? Ne negaatioisivat toisensa! Vastaisimme epäreiluuteen huijauksella!”
    ”Tarkoitatko… että olishi muukin shtrategia kuin hyökkäysh?”
    ”Kyllä NINJATKIN hyökkäsivät… se tapahtuisi vain näkymättömissä! Ajatettele, he olisivat sodan hiljaiset sankarit, näkymättömät puolustajamme, salainen aseemme!”
    ”Tieshin että woin luottaa sinuun, Gaggu Labio.”

    Ja siitä se sitten lähti. Perustin Zakazin NINJA-akatemian Elämäm kolun tiloihin. Koulu oli lakkautettu sodan alettua, sillä rehtorin mukaan ”mitä vittua me täällä teemme, kun tuolla sodassa oppii paremmin.”
    NINJA-kursseille hakeutui heti kymmeniä. He olivat parhaista parhaita, juuri niitä jotka olivat niin hyviä että jos olisivat menneet armeijaan vastapuoli olisi luovuttanut. NINJAT olivat – ja ovat – Zakazin hienoimpia herrasmiehiä ja mahtavimpia taistelijoita.

    NINJAT mullistivat sodan. Monessa taistelussa heidän yhtäkkiset ilmestymisensä muuttivat taistelun kulun. Siitä heidän nimensäkin tuli, NINJA: Nopeasti Ilmestyvien Ninjojen Juonikas Armeija.

    He näyttelivät kiinteää osaa pohjoisen seuraavassa offensiivissa. Eteneminen oli ollut tasaista, mutta zakazrinkelin puoleenväliin oli Warrek kaivanut syvät linnakkeet. Satiaistenlahden pohjukassa kaakossa sijaitsi päälinnoitus, joka hallitsi teitä etelään siltä puolelta.

    Monta hyökkäystä kilpistyi niihin linjoihin. Vartijat olivat kaivautuneet maihin ja Warrekin rosvot olivat aseistaneet satoja kalajalkoja avukseen. Erään täysin epäonnistuneen iskun jälkeen Nektanni kutsui minut taas luokseen:

    ”Gaggu Labio! Kekshi minulle tapa pääshtä läpi Shatiaishten Lahden linjasta!”
    Hmm, minä pohdin.
    ”Kenties voisimme jyrätä linjan tahtorak-rynnäköllä?”
    ”Ei käy, tahtorakit owat wiishaita otukshia. Ne eiwät juokshe ehdoin tahdoin turmaan.”
    ”Entä jos sytytämme ne tuleen?”
    ”Ei niiden nahka pala.”
    ”Valelemme ne napalmilla.”
    ”Napalmilla, shanot? She voishi toimia, toki. Ole hywä ja yritä, Gaggu Labio.”

    Siinä rynnäkössä kuoli lähes kaksi kolmasosaa saaremme tahtorakeista, mutta oli se sen arvoista. Palavasta tahtorakista, joka juoksee kapinallisia kohti, tuli pian oikeutetun vastarintamme symboli. Nektanni teetti siitä performanssiesityksen joka vuosi, jossa taistelu uudelleen-elettiin hänen takapihallaan. Tosin pienemmillä kuolonuhreilla.

    Satiaistenlahden Napalmitahtorakrynnäkkö oli näet joukkomurha. Harva tietää, mutta opin tämän syväläiskuningattaren hovissa elellessäni – kalamiesten nahka on helposti syttyvää. Sen takia ne asuvat vedessä. Niiden iho on kuin öljyvahaa – pieni kipinä ja koko otus on liekeissä, whoom! Napalamitahtorakit tekivät niistä selvää! Ha ha ha!

    Olimme juhlimassa voittoa Vors-Korissa kun koin uuden ilmestyksen. Siinä oli merirosvo, joka oli itse Kuolema. Hän tappoi ja pirstoi kaiken mitä kohtasi, käytti kaiken alkoholin eikä jättänyt muille. Maailma huusi minulle: pysäytä hänet. Kapteeni Gaggulabio, olet ainoa toivomme! Olin unesta hämmentynyt, kun heräsin krapulassa. Mitä se tarkoitti? Liittyikö se aiempaan visiooni tulevasta pimeydestä? Ehkä se oli osanaan luomassa hyvin antimerirosvoistista asennettani.

    Krapula-aamu oli muutenkin ankea, sillä yöllä Warrekin pirakahirvitykset olivat hiippailleet kaupunkiin ja olivat piirittäneet baarimme. Moni urheista veljistä oli kuollut. Ulkona oli veriorgiat. Laitoimme ovet kiinni, minä ja kourallinen hyviä miehiä. He eivät olleet suuria sotureita, vasta vihreitä noviiseja. Minun pitäisi olla heidän voimansa!

    Ja niin siteerasin vääpeli Genttälabiota Kapinasodan päiviltä: ”Miehen mitta ei ole hänen mittansa vaan hänen aseensa mitta!” ja vedin Galmanlabion, joka säteili auringossa. Genttälabiokin oli aikanaan käyttänyt sitä legendaarista lapiota, suvun suurta kalleutta.

    Näin mielessäni Genttälabion kiipeämässä yli piikkilankojen ja piiritysvaunujen, lapio kädessään, johtamassa miehiään. Se oli Mahrikuninkaan palatsin piirityksen aikana. Kapinallisia johti suuri Ksonenn Kruunaamaton, skakdien itseoikeutettu kuningas. Genttälabio oli hänen kaartinsa johtaja, Zakazin kovimman nyrkin komentaja.

    ”Kuolema kaloille!” kaikuivat sotahuudot, kun skakdit puskivat läpi kanaalikaupungin. Mahrikuningas Rin-Lek, viimeinen Ehlekin komentajista, hautoi katkeruuttaan vedenalalaisessa palatsissaan. Hänen vesiteemaiset tuomiopäivänaseensa olivat osoittautuneet kerta kerran jälkeen toimimattomaksi. Syvväläisten maanpäälinen valta oli sortumassa, hän katseli määrätessään kaikki taisteluun, jotka häntä vielä tottelivat. Kerettiläisjoukko oli jo luopunut Zakazista ja muuttanut Keskijärven syvyyksiin.

    Rin-Lekin mielestä se oli heikkoutta. Hän ei antaisi alkukantaisten petojen sortaa ainoaa kuningaskuntaa, joka hallitsi sekä maata että merenpohjaa. Eikä ainakaan sen Ksonennin, sen kouluttamattoman ja ulkomaalaisen skakdinryökäleen. Hän ei mikään kuningas ollut, hänessä ei virrannut puhtaana syväläisten ver-

    Silloin hänen palatsinsa katto sortui hänen päälleen. Bommilabio heitti ylävitosen Genttälabiolle. ”Okei Irnakkin pojat! Puhdistetaan tämä perkeleen kalakaupunki ja tapetaan kaikki kuhat mitä löydämme! Syväkuningas on helvetin kuollut!” skakdikaartin johtaja karjui käskyjä ja halkaisi lapiollaan pakenevan kalan kallon.

    Myöhemmin olisi-kuningas Ksonenn salamurhattiin kruunajaisissa ja uuden tasavallan neuvosto heitti Genttälabion tyrmään monarkistisympatioista. Hän teki itsemurhan lapiollaan.

    Mutta sitä osaa en aikonut toistaa! Ei, toistaisin vain menestyksen. Kohotin Galmanlabion ja johdin mieheni taisteluun: kohti voittoa! Kohti ajan loppua! Kohti möygytystä ja guoletusta!

    Ja niin suuri oli soturieni hurma, että vihollisen sydän murtui ja he kuolivat verenhukkaan.

    Sen taistelun jälkeen minä sävelsin tämän laulun Galmanlabion kunniaksi. Se pohjautuu kansamme muinaishistoriaan.

    Oi Galmanlabio
    kostoni aihio, viholliseni turmio
    veren hurman herättäjä, ilkimysten selättäjä
    Labioiden suurta terää
    koko Zakaz vielä seuraa kun herää!

    Kaukaa menneen udusta alkoi aamusi
    Itse Kromin ahjossa sinut tyhjyydestä taottiin
    Teräsi, raatoväkäsesi, ne kivulla ainiaaksi kirottiin
    Legendojen sankareille sinut tehtiin

    Mutta ei Yalbadith Tuhatsilmä sinua koskaan saanut
    Sillä ovela oli Gettulabio, tuo jumalten juomanlaskija
    Hän yöllä hiippaili Kromin kammioon, hurmasi tämän vaimon
    Nappasi legendojen terän ja ulos vipsahti taivaiden maasta

    Niin lankesi taivaiden viha
    Peittyi vereen Zakazin ruohopiha
    Mutta Galmanlabiota ei voitettu, se suureksi sankarin teki
    Ja jumalat luopuivat, voittamaton heille oli se peli
    Oli Gettulabion oveluus peitonnut itse Kromin
    ja hurmannut jumalten hovin!

    Miegga suuri niitti vägeä: Hailaisia ja peikkoja
    mustekaloja, haamuja ja muita julmia veikkoja
    Tehtiin sillä sankaritekoja taisteluissa
    keittiöissä ravintoloissa baareissa
    Parhaat tapot ja parhaat kakut
    Labiolla leivottiin parhaat makut

    Kyynelehdin aina viimeisten säkeiden kohdalla! Ah! Se on ihastuttava! Muistan kun kirjoittelin sen Biomarista ostetulle askartelupaperille Akbsklsdflsfldaxin kannella. Me olimme matkalla ajan suurimpaan meritaisteluun, jossa ratkaisisimme aikojen kohtalot.

    Minun kaunokaiseni johti vasenta laivuetta. Ah, haistoin suolan ja merituulen seilatessamme ohi Satiaistenlahden suun. Tehtävämme oli selvä: Warrek oli koonnut laivaston, ja aikoi nousta maihin selustassamme. Emme voineet antaa sen tapahtua.

    Warrekin amiraali, Nelsonn johti lippulaivaansa Liekehtivää Norsua – massiivista steltvalmisteista höyrylaivaa, joka oli haarniskoitu teräksellä ja aseistettu tulenheittimillä. Hänen joukoissaan oli paljon merirosvoja, ryökäleitä ja muuta vaarallista väkeä monenlaisissa venhoissa. Heillä oli kaksinkertainen ylivoima, mutta meillä oli suunnitelma. Minun luomani!

    Kyllä, on minussa meristrategiakin. Katsokaas, se periytyy Gölilabion laivastolta Mahrikuninkaan sodista. Kapteeni Gölilabio seilasi aina Hevos Nuille asti, ja oli historian suurin löytöretkeilijä. Sen siniskakdin veri oli merivettä, niin sanotaan. ”Yarr, jos Luoja-Ori ei olisi halunnut meidän tutkivan meriä, miksi hän antoi meille räpylät?” hänen kerrotaan tokaisseen muuannen veikolle, joka arvosteli skakdien merenkäyntitaitoja. Se oli totta. Puolella skakdeista oli räpylät – myös minulla. Kenties meillä on veressämme enemmän seikkailua ja merta! Gölilabio katosi viimeisellä matkallaan Hevosten Maahan, ja moni uskoi hänen kuolleen. Toiset tarinat kertoivat, että hän jäi sinne paratiisiin elämään Keksikakin ja Orhilordin kanssa.

    Märssykorissa mies huusi, että rosvoja edessä! Ja heti tunnelma sähköistyi. Tykit ladattiin, muodostelmat otettiin, henkilönkuljetuskatapultit viritettiin. Teeskentelimme kääntyvämme pois – Nelsonn lähti perään. Ha! Ansa oli viritetty!

    Mieheni alkoivat laulamaan motivoituneina:

    Oli kapteeni Gaggu oiva mies,
    huraa, huraa.
    Hän reseptit parhaimmat aina ties,
    huraa, huraa.

    Hän hetkessä hotkaisi juustokuun
    ja piirakkalippuunsa pyyhki suun.
    Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!

    Hän gastronomian parhaiten tunsi,
    huraa, huraa,
    ja osasi jopa meksitorania: si!
    Huraa, huraa.

    Hän uskalsi rosvoja kaulia
    ja antaa niiden haukata haulia.
    Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!

    Kun Liekehtivä Norsu ja muut rosvolaivat saapuivat lähelle, iskimme. Nimittäin, yhtäkkiä, NINJOJA! Sploof! Sploof! Savupilvistä ilmestyi mustatrikoo toisensa jälkeen vihollisalusten kansille. Rosmot ajautuivat hämmennykseen! Me käänsimme ja aloimme ampua. Kumiankkoja ja muuta räjähtävää satoi niitä päin! Warrekin paatit pirstaloituivat yksi toisensa jälkeen!

    Suurta laivastovoittoa seurasi Keskijärven Salamavalloitus, jossa me valloitimme järvemme ja demilitarisoimme sen. Se oli itse asiassa minun ideani. Warrekin miehet olivat saaneet julman idean – hepäs myrkyttäisivät järven. Pilaisivat kaiken juomaveden, niinkuin olivat jo pilanneet ympäristönkin! Ei, minä sanoin kun kuulin suunnitelmasta. Meidän täytyy estää se!

    Yön aikana me kannoimme laivat mereltä järvelle ja julistimme järven demilitarisoiduksi alueeksi. Jos joku rikkoisi käskyä, ampuisimme laivoillamme ne.

    Joku yli-innokas kapteeni alkoi väittelemään sanan ”demilitarisaatio” merkityksestä ja upotti oman aluksensa. Oli muuten typerä äijä.

    Kyllä minä tiedän, mitä demilitarisaatio tarkoittaa! Muistan tarinan Lumilabiosta, nimittäin. Hän eleli aikanaan Pohjoisella mantereella Husida-nimisessä maassa. Se oli jään ja jäätyneiden syväläisten maa. Ehlekin aikana oli sinne menty asumaan, mutta niin pohjoisessa veden alle rakennetut kaupungit olivat pian jäätyneet. Höh, hölmöjä nuo kalamiehet. Radioaktiiviset tappajahirvet söivät sitten osan. Kylä oli suorastaan hirvien piirittämä!

    Ja sitten eräänä päivänä Lumilabio, kaupungin lumenluoja, istui baariin. Muuan skakdi ilmestyi sitten siihen ja alkoi selittämään: ”Minun kotisaarellani on sota, ja siellä on joku kenraali julistanut järvensä demilitarisoiduksi! Olimme ihan riemuissamme, kenties nyt voimme mennä hakemaan vettä! Menimme rantaan ja kenraalin laivat ampuivat meitä! Muka demilitarisoitu! Hah! Epäreilua, sotarikos! Eikö vain?”

    Ja siihen sitten Lumilabio vastasi, että ”Celui qui a les plus gros canons, définit la sémantique des mots” ja lähti lapioimaan lunta.

    ”Ja she on hyvä neuvo, Gaggu Labio”, sanoi Nektanni kun kerroin tarinan hänelle. Määrittelimme demilitarisaation uudelleen tarkoittamaan ”dewarrekifioitua” aluetta. Jukupätkä se toimi! Vuosikymmenien sotimisen jälkeen se oli ollut niin helppoa! Katkaisimme etelältä veden!

    Voitto oli lähellä, tunsin.

    Kunnes tapahtui Zer-Kor. Ensimmäinen kerta siellä, ollakseni spesifi. Ajoin moottoripyörällä ja nautin ruudinsavusta, joka piti laaksoa hallussaan rankkojen taisteluiden jäljiltä.

    Ajoin jotakin pehmeää ja massakasta päin. Tumps. Suistuin pyörän selästä.

    ”Ha ha ha”, tuntematon hahmo nauroi ilkeästi. Ääni oli etäisesti tuttu.

    Minä nousin vaivalloisesti hiekkaa suussani. Käännyin katsomaan – ja voi, en uskonut silmiäni!

    ”Minä olen Leibälabio”, skakdi sanoi. Hänellä oli ilkeän purppura puku ja paksu sikari suussaan.
    ”… en ole kuullut koskaan sinusta tai kenestäkään, jolla olisi noin typerä nimi”, minä epäilin. Mies näytti aivan PAHALTA MINULTA.

    ”Etkä kuulekaan”, hän murahti julmasti ja suihkutti jotakin kasvoilleni. Maistoin myrkkykaasun! Tunsin tukehtuvani! Kuolevani! Elämäni hippui silmieni edestä! Näin Gaggugeisarin, galaksin suojelijan! Kosmiset sorsat syöksyivät kaikista rei’istä rautahevoseni sisään, mutta miehistöni piti ne sankarillisesti ulkona! Me johdimme vastarintaa niiden universumia vastaan!

    Puristin plasmapistooliani ja purin hampaitani miehekkäästi. Ihonmyötäinen haarniska hyväili vatsalihaksiani. ”Ette saa minua ettekä Xadlfslfdslksbkata!” huusin sorsakenraalille, jonka hirvittävän pulssikiekon väistin helposti. ”Voitte viedä planeettamme, mutta ette koskaan voi viedä oikeuttamme leipoa!”

    Sorsia oli liikaa. Ammukseni loppuivat. Olin melkein epätoivoinen. Mutta silloin pelastuksekseni tuli Kompressoriveli! Rautainen möykytysmasiina iskeytyi läpi seinän ja alkoi läimiä sorsia. Näin koneen ohjaajien kiviset kasvot. Parhaat ystäväni eivät jättäneet minua.

    Kun taistelu oli hoidettu, juoksin komentosillalle. Värikkäät ufotytöt lankesivat käsivarsilleni. Tartuin ohjaimiin. Sorsien komentoalus oli vielä siinä. Otin kurssin sitä kohti. Syöksy.

    Visio katosi, kun tajusin, etten ollutkaan kuolemassa. Pulisonkini olivat refleksinomaisesti kääntyneet kasvojeni suojaksi, suodattaen myrkyn pois. Nousin hämilläni.

    ”Ai niin”, PAHA GAGGULABIO murahti ja löi minut kaulimella kanveesiin.

    Heräsin tuoliin köytettynä pimeästä huoneesta. Näin PAHAN MINUN. Hän oli Warrekin kanssa edessäni. Tila oli himmeästi valaistu. Etelän rosmoja oli ovilla.

    ”Leipuri. Notta tappaamme jälleen”, salamakenraali totesi halveksuvasti. ”Mitäpä piät herra Leibälabiosta?”
    ”En ikinä käyttäisi violettia pukua!”
    ”Hää on täyellinen kloonisi”, Warrek sanoi. ”Siä oot syy miks en oo voittanut tätä sottaa. Nektanni on typerys, mutta siä oot ne aivot. Nyt oot vankinani, ja minnul on puolellani kloonisi, voitto on vääjäämätö!”
    ”Hirviö!”
    ”Ha ha ha!” PAHA GAGGULABIO nauroi ilkeästi. ”Aloitan laittamalla myrkkyä juomaveteen. Sitten myyn myrkytettyjä leivoksia Nektannille!”

    Silloin, kun PAHA GAGGULABIO oli kääntymässä, huomasin jotakin: hänen takaraivossaan oli MIELENHALLINTASIRU!

    ”Tosimies olisi vetänyt minua turpaan!” huusin, jotta hän ei lähtisi.
    Warrek katsoi minua. ”Leipuri, luullin sua luusseriksi. Otetaakkos matsia?”
    ”Avaa kahleeni.”
    Warrek näytti epäröivän, pelkuri kun oli. Hän tiesi, ettei voittaisi minua rehellisesti.
    ”Siehän suatat paeta.”
    ”Herrasmies pitää sanansa!”
    ”No hyvvä o.”

    Hän vapautti minut. PAHA GAGGULABIO oli sivussa.
    Mietin mahdollisuuksiani. Kyllä. Syöksyin akrobaattisella loikalla ohi Warrekin ja kaadoin purppurapukuisen outouden. Revin hänen niskastaan mielenhallintasienen irti.

    Silloin hän heräsi.

    ”Mitä? Missä olen? Metorakk?” hän kysyi.
    ”Kaveri! Olet Kenraali Gaggulabio, hirmuisin herrasmies maailmassa!”, kerroin kloonilleni. ”Ja niin olen minäkin.”
    ”Olin… olin juuri… missä olen? Kuk-” hän kysyi.
    Silloin hänen oranssit silmänsä suurenivat.

    ”Oletko sinä Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
    ”Olen”, Gaggulabio vastasi.
    ”… mikä vuosi nyt on? Missä olen?” Gaggulabio sanoi.
    ”Olet sisällissodassa, Gaggulabio. Warrek hallitsi hetken mieltäsi!” Gaggulabio vastasi.
    ”… mutta siitähän on vuosia!” Gaggulabio ei uskonut korviaan.
    ”… oletko…” Gaggulabio kysyi.
    ”Minä olen joutunut menneisyyteen!” Gaggulabio huusi. ”Sitäkö se portaali tekikin?”
    ”Oletko tulevaisuuden Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
    ”Kyllä, Gaggulabio”, Gaggulabio vastasi.
    En uskonut korviani!
    ”Tuleeko minusta rikas?” Gaggulabio kysyi.
    ”Tulee, mutta sillä ei ole merkitystä! Merkitystä on sillä, että kun tapaat Metorakk-nimisen miekkosen… anna hänelle mahdollisuus!” Gaggulabio selitti.
    ”Okei, selvä”, Gaggulabio painoi nimen mieleensä.

    ”Notta lopetelekaas toi juttelunne”, Warrek huusi kesken kaiken. Hän osoitti meitä singolla.
    ”Tai pläjjäytän aivonne pellolle.”

    Katsoimme Warrekia. Sitten toisiamme.
    Me tunsimme toisemme liian hyvin. Iskimme silmää.
    Vanhempi Gaggulabio otti jaloistani kiinni, pyöräytti minua ilmassa ja heitti minut kuin moukarin päin Warrekia. Rosvojohtaja tuupertui maahan kovan pääni osumasta. Möykytimme kaksin Warrekia kunnes hän oli tajuton.

    ”Älä tapa häntä”, tulevaisuuden Gaggulabio neuvoi minua. ”Saatat vihata häntä, mutta hän tulee olemaan tärkeä tulevaisuudessa!”

    Olin pettunut, mutta tottelin häntä.
    ”Miten päädyit tänne? Mitä tapahtui?” kyselin häneltä.
    ”No katsot, tiedätkö miksi Irnakkin piispalla on kaksi Olmakia olkapanssareina? Siksi, että hän voi matkustaa ajassa ja ulottovuuksissa. Irnakkin pirut ovat ainoa interdimensionaalinen moottoripyöräjengi. Warrek palkkasi heidät kaappaamaan vanehmman ja kokeneemman Gaggulabion voittaakseen sinut nuorena, Gaggulabio. Mutta he epäonnistuivat, kiitos sinun. Min muistan, että tämä meni tismalleen samalla tavalla silloin, kun minä olin nuori.”
    ”Hetki- sinäkin koit tämän?”
    ”Tietysti. Seurasin vanhemman minuni ohjeita ja kaikki meni hyvin.”

    Se oli uskomatonta. Onneksi en pienistä hötkyile, joten en ollut niin shokissa kuin moni muu olisi voinut olla.
    Mutta silti minulla oli yksi kysymys.
    ”Miten saamme sinut takaisin omaan aikaasi?” kysyi Gaggulabiolta.

    ”On vain yksi keino”, Gaggulabio sanoi tekosynkästi. ”Irnakkin Piispa.”

    Köytimme Warrekin henkseleistään kellariinsa ja lähdimme ylös. Kylä oli täynnä rosvoja. Taustalla Moerakkin Taverna oli rapistunut ja ränsistynyt. Vanha leipomolinnani oli muutettu asepajaksi. Kaikki oli hiekkaista ja autiota. Näin dystopian, joka koko saaren valtaisi, jos Warrek voittaisi. Se oli hirmuista.

    Nyt kun jälkikäteen ajattelen, olisin voinut tietysti kysyä toiselta minulta, miten voittaisimme sodan. Mutta eipä se ollut tarpeen! Se olisi sitä paitsi ollut huijausta.
    Me hipsimme vartijoiden ohi.
    ”Irnakkin pirut ovat luoteisrintamalla mitä viimeksi kuulimme”, selitin meidän hiippaillessamme. ”En muuten tiennytkään pitäväni purppurasta. Ensiksi kun näin sinun pukusi, olin ihan että…” jatkoin.

    ”… tiedän. Mutta purppura luo tiettyä aatelista arvokkuutta, eikö vain? Yhdistä se näihin paksuihin sikareihin – ota, tässä – ja menet missä tahansa seurapiireissä.”
    Otin tulevaisuudesta tuodun sikarin. Se näytti nuhjuiselta ja vanhalta. ”Kiitos. Otan tämän muistoksi tapaamisestamme.”
    ”Niin arvelinkin. Minä sain sen samalla tavalla kuin sinä, tulevaisuuden versiolta itsestäni.”

    ”Hei! Vanki karkaa!” kaikui äkkiä huuto. Laukauksia alkoi sataa.
    ”Voi ei!” huusin.
    ”Äkkiä! Lehmien selkään!” vanhempi minä huusi. Taakse, ampujien joukkoon, ilmestyi yhtäkkiä, NINJOJA TULEVAISUUDESTA. Pakenimme sekaannuksen turvin, laukaten tasangoille. Katselimme Warrekin autioittamaa maata. Ekologinen tuho oli hirvittävää.

    ”Tuleeko saaresta koskaan entistään?” kysyin surumielisenä.

    ”Painu skararariin täältä. Zakaz on kuoleva, sinulla on koko maailma tarjottimella!” Labio vastasi.
    ”Katsos, anna kun kerron sinulle tarinan Hieggalabiosta. Et tunne häntä vielä. Hieggalabio eleli Zakazilla kuin me muutkin, mutta sodan jälkeen hän tympääntyi. Hän oli seikkailunhaluinen kissa, ja se oli syy miksi hän pestautui Grandirakin arkeologiseksi apuriksi. Hän oli nimittäin hyvä hiekan kaivamisessa ja langoilla leikkimisessä. Hänen avullaan seikkailija-skakdi löysi muunmuassa Eisenfahren draakkikaupungin rauniot. Hieggalabio ei antanut menneisyytensä kahlita häntä, vaan jatkoi aina eteenpäin.”

    ”Kuulostaa järkevältä”, myönsin. Onneksi hän ei kertonut, miten traagisesti Hieggalabio tulisi kuolemaan. Se olisi murtanut minut etukäteen.

    Juttutokiomme keskeytyi, kun moottipyörien ulvonta rikkoi yön. Olimme pirujen reviirillä.

    ”Onko sinulla suunnitelmaa?” kysyin Gaggulabiolta.
    ”Tiedät, ettemme me tee suunnitelmia”, hän naurahti ja sytytti toisen sikarin.

    Sieltä ne moottoripyörät tulivat. Käänsimme lehmämme niitä päin ja kiihdytimme. Kuin eteläisten turnajaiset ikään. Alkoi Kaviokamppailu Keskilännessä.

    Pirut moottirpyörien selissä huusivat raivoisasti, kun ne ajoivat meitä päin. Lehmämme kantoivat meitä uskollisesti vihollisiamme kohden, vailla typerän eläimen pelkoa.
    Juuri ennen osumaa vanhempi minä loikkasi ja liiskasi moottoripyöräjengiläisen vatsallaan. Krunts, sen luuranko sanoi, kun kaksisataa kiloa miehekkyyttä osui siihen.

    Minä en ollut vielä niin peloton, katselin hurmaantuneena. Enkä niin iso. Väistin lehmälläni moottoripyörän Gaggulabion kaapatessa haltuunsa toisen pyörän. Hän jyräsi pirut taktisella sivustakoukkauksella ja nerokkaalla toimintarepliikillään: ”On möygytysaiga, byörägerholaiset!”

    Voi, miten idoloinkaan itseäni!

    Jätimme yhden pirun tolpilleen jotta voisimme kuulustella häntä.
    ”Missä on Piispa?” minä sanoin hänelle.
    ”Äh häh mää en ikuna kerro ;)” karski motoristi ärjyi.

    ”… no ei sitten”, Labio totesi ja loikkasi Davirakk-pyörän kyytiin. Minä otin toisen. Kaasutimme kohti pirujen kerhotaloa.

    Päätin kutsua tätä suurta taisteluksi Kaviokamppailuksi, vaikka teknisesti ottaen lehmillämme oli telaketjut eikä kavioita. No, kavioilla on suurempi mytologinen viitekehys.

    Kerhotaloa ympäröivät maat olivat karut ja autiot. Aivan kuin kaktuksetkin olisivat paenneet Piispan hirmuista habaa. Hiekassa oli kuulantyöntökuulia ja käsipainoja. Kylmät väreet nousivat harjaani pitkin, kun katsoin Kerhotaloa.

    Se oli kuin suuri, piikikäs kuntosali.

    Pahin painajaiseni.

    Se kuntosali-osuus, siis. Ei ne piikit. Nektanni tykkää piikeistä.

    Kymmenet häjyt motoristit huomasivat meidät. Karautimme pihaan Labio edellä ja näytimme herrasmiehiltä.

    ”Haluan neuvotella johtajanne kanssa!” vanhempi kenraali huusi.
    ”Mitä jos se ei haluu jutella teitin kaa :?” yksi ruma moottorirakki hymisi joukon kerääntyessä ympärillemme.
    ”Me aiomme pettää Nektannin”, Labio bluffasi. ”Ja pomonne varmaankin pitäisi, jos voisi voittaa sodan Warrekilleen.”

    ”… mitä irnakkia me Warrekista?” joku motoristi kysyi.

    ”… ettekö te ole Etelän puolella?” kysyin hämmästyneenä.
    ”No emme skararissa.”
    ”Mutta… ette te pohjoisenkaan puolella ole?”

    ”Me vaan tykätään vetää turpaan vähän kaikkia”, ensimmäinen motoristi kertoi.
    ”Eikä kumpikaan sitä paitsi halunnut meitä puolelleen”, toinen kyynelehti. ”Me emme kuulemma sovi yhteistyöhön. Jopa Pirakat pääsivät leikkiin! Mutta ei me!”

    ”… aika surullista”, Labio sanoi ja halasi motoristia. ”Jos haluatte joukkoon, voitte liittyä minun jengiini.”
    ”Oikeesti?” skakdi yskäisi ja katsoi kenraalia. ”Päästäänkö me vetään porukkaa turpaan niin, että meillä on tarkoitus?”
    ”Joo!” Labio, suurien periaatteiden mies, kertoi. ”Kunhan saamme pomonne olkasuojista Olmakin. Sillä pääsemme matkaan.”
    ”Selvä! Kiitti! Tulkaa! Laitan pomon proteiinidrinkkiin sokeria, niin se saa slaagin hiilareista.”

    Pian he astelivat lattialla pilalle menneen ruokavalion kynsissä kouristeleva lihaskasa, jota myös Irnakkin Piispaksi kutsuttiin. Hänen hauiksensa olivat vähintään keskivertoskakdin kokoiset.

    ”Ei! Ei! 273 kilokaloria per tunti! 45 kilojoulea! Tyydytettyjä rasvahappoja ei ei!” tämä uikutti. Tyhjä proteiinijuoma oli pöydällä.

    ”Hei! Tunari!” Labio huusi ronskisti ja potkaisi Piispaa vatsaan.

    ”Ei! Hiilihydraatit! Ne tuhoavat kaiken! 54 millikaloria!” tämä sopersi.

    ”No ei sit”, Labio totesi ja irroitti Olmakin Piispan olkapäästä. Hän laittoi sen kasvoilleen. Ah, miten tiukasti naamio mukautuikaan hänen pulisonkeihinsa.

    ”Gaggulabio, hyvästi. Tee kuten sanoin, niin aikajana ei tuhoudu ja maailmankaikkeus räjähdä supernovana reiäksi todellisuuteen.”

    ”… okei”, vastasin edelleen vähän hämmästyneenä kaikesta kokemastani. ”Kiitos, Labio.”
    ”Oleppa hyvä, poika”, purppurapuku sanoi ja katosi kahden motoristin kanssa portaalista tulevaisuuteen.

    Jäin yksin kuntosalille.

    Sitten heräsin sängystäni.

    Se tosin johtui siitä, että olin mennyt tietty nukkumaan, kun olin tullut kotiin. Hah, te oikeasti luulitte että jokin noin vakava asia olisi ollut unta? Mikä te luulette minun olevan, joku Mahrikuningas? Hah! Kaikki mitä kerron on ihan puhdasta totta.

    Minä laitoin holviini sikarin, jonka olin Labiolta saanut. Minun pitäisi antaa se nuorelle itselleni tulevaisuudessa. Selvä.
    Sitten se nimi… se Metorakk. Eikös se ole Warrekin puolella? No, jos törmäisin siihen, antaisin sille mahdollisuuden.

    Sota jatkui. Minua ei oikeastaan kiinnostanu se enää. Tein sijoituksia ja kahmin itselleni mahdollisimman hyviä kortteja. Oli jo selvää, että Warrekin pikku häjykapina oli tuomittu epäonnistumaan.

    Taistelun virallinen nimi oli ”Zer-Korin Suuri Voittokulku Jossa Keisari Nektann Jyräsi Vastustajansa” ja minusta se on aika tarttuva. Joka tapauksessa se lopetti isommat mätöt. Jäljellä oli tietysti vielä saaren puhdistus. Siitä tuleekin mieleeni kaukainen serkkuni, Riggalabio. Hän oli kuuluisa reggae-artisti, joidenkin mukaan jopa paras. Tapasin hänet kertaalleen ennen sotaa, kun hän kävi kiertueella täällä. Oli kuulemma tullut juuri Meksi-Korosta.
    ”Hei älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan”, hän lauloi rasvaisella aksentilla. En ole koskaan oikein pitänyt quazan hajusta.
    ”Mä tuun kylmästä lämpimään, aion tulla viereesi kömpimään.” Voi juku miten hyvin sen musiikki puhdistaisi vastarinnan tieltämme, kun kaikki ampuisivat itsensä. Tai vähintäänkin juoksisisvat pakoon tosi kovaa.

    Ja sellainen on tarina Zakazin pilaamisesta. Ja myös siitä, miten pirun siistiä on olla Gaggulabio.

    Mutta se ei olekaan vielä ohi!!!! Klikkaa tästä elääksesi tarinan viimeisen osan mullistavana interaktiivisena elämyksenä!

  • … ja vähemmän pahat purppuraan.

    XMS Donovan

    Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

    hello there handsome

    Kenraali Gaggulabio piti juhlista. Hän piti niissä tarjoiltavasta ruoasta ja juomasta. Hän piti muista henkilöistä. Etenkin sellaisista, joilla oli rahaa.

    “Et sinä voi lähteä minnekään aristokraattijuhliin, mies! Meillä on operaation suunnitteleminen kesken!” Metorakk oli valittanut hänelle aiheesta, kun oli kuullut Kenraalin suunnitelmista.

    “Metis, luotan kykyysi hoitaa sotilaallisia asioita vähän aikaa. Tämä on koko vuoden suurin tapahtuma koilliskulman diplomatian kannalta, ja minun pitää diplomatian suurmestarina totta kai käydä hiomassa kykyjäni”, hän oli vastannut sovittaessaan violettia pukuaan. Se oli näyttänyt hänen kakkosmiehensä mielestä kamalalta.

    Eikä se ollut oikeastaan edes Metorakkin tyylitajuttomuuden vika. Se puku oli kamala, eikä kukaan edes yrittänyt väittää mitään muuta. Mutta ironisen kamala, Labio tapasi huomauttaa. Hän käytti sitä vain luodakseen sangen kovan kontrastin oman luontaista charmia hohkaavan zakazlaisen adoniskehon ja asukokonaisuutensa välille. Loppujen lopuksi, jos puku oli liian hohdokas, se saattoi sokeuttaa uhrinsa skakdin omalta viehätysvoimalta. Gaggulabio oli rehellinen mies ja pukeutui sen mukaisesti.

    “Hoida se juttumme sen vahkin kanssa samalla, kun kerran menet Steltin suunnalle”, Metorakk oli muistuttanut häntä. Ah, kaikkien niiden työnantajien ja markkina-operaatioiden ilmassa pitäminen yhtä aikaa onnistui vain Gaggulabion kaltaisen luontaisen liikemiehen jonglöörintaitojen ansiosta.

    “Tuon sinulle jotain kivaa tuliaisiksi Xialta”, kenraali oli luvannut ystävälleen. Metorakkin virneestä päätellen tämän mielikuvitus oli jo keksinyt sata uutta tapaa tappaa asioita.

    Akbsklsdflsfldax oli melko vaatimaton valtavan xialais-steltläisen hupitukialuksen kelluvassa satamassa. Se oli kuitenkin vanha rehellinen purjelaiva, joka oli ansainnut nimensä sisällissodan verisinä vuosina, kun se oli johtanut legendaarista Vyöryvän Napalmitahtorakin rynnäkkö Satiaistenlahden meritaistelussa, missä antilegitimistien voima merellä tuhottiin lopullisesti.

    Voi, se oli rakas laiva Gaggulabiolle. Se oli uransa aloittanut pienenä purjeveneenä, jolla hän tapasi purjehtia ympäri Zakazin silloin vielä olemassa olleita vesistöjä kiertelevänä leipurina. Kaikkialla kauniilla saarella laulettiin hänen herkullisista repijäkaladonitseistaan!

    Sitten alkoi sota ja joet koostuivat vähemmän vedestä ja enemmän ruumiista, tuhkasta ja moottoripyörien palasista. Mutta vain huonojen moottoripyörien. Xialaiset muovipyörät, pohjoisen nynnyt levitaatiopyörät. Tosi Moottoripyörät, odinalaiset moottorihelvetit ja irnakkinohjukset, ei, niitä ei haudattu vanhoihin joenuomiin kaiken muun roskan sekaan. Ne saivat juhlavammat hautajaiset kuin valtaosa kaatuneista.

    Oikeastaan se oli Labion mielestä aika typerää, jos totta puhuttiin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisiä moottoripyörämiehiä. Kyllä, hänessäkin paloi se skakdien kromosomeissa piileskelevä filia voimakkaita kaksipyöräisiä ajoneuvoja kohtaan, mutta se ei ollut läheskään niin pinnalla kuin mitä se oli esimerkiksi vanhalla kunnon Metorakkilla.

    Hän piti enemmän laivoista. Niihin mahtui enemmän asioita. Enemmän miehiä, enemmän kakkuja, enemmän rahaa. Ja olivathan ne nyt majesteettisia, jumalauta. Akbsklsdflsfldax oli kaunein asia maailmassa, se oli varma. Sen kauniisti kaareutuva köli oli kuin linnun lapaluu, sen lukuisat tykkiluukut oli muotoiltu kauniiksi rikkopintaisiksi ympyröiksi mukailemaan Zakazin kauniita rantoja. Sen purjeet olivat tuhansien uudelleenpaikattujen kankaanpalasten harmoniaa – kuin esimerkki yhtenäisyyden voimasta ja ystävyydestä.

    Erityisen ylpeä Gaggulabio oli lipustaan. Siinä oli oranssilla pohjalla keltainen lieska, jonka edessä oli mehevä muffini.

    Moni oli tulkinnut lipun palavaksi muffiniksi. Se ärsytti Labiota suunnattomasti. Miksi irnakkissa hän laittaisi lippuunsa palavan muffinin? Ei hän mikään imbesilli ollut. Lipussa oli liekki, joka symboloi pahamaineisten Labion Lieggimiesten toimintatapaa, mutta sen edessä oli muffini – se kuvasi sitä, miten leivonnaiset olivat kuitenkin kaikesta ryöstämisestä ja polttamisesta huolimatta aina se, millä oli etusija herkän skakdikenraalin sydämessä.

    “Oikein hyvää aratyghinkreemiä”, skakdi maiskutteli motamarjapiirasta. “Pidän eritoten siitä, miten marjahyytelön jälkimaku viipyile-”

    “Minä näin sen!” keskeytti joku hänen kulinaristisen arviointinsa. Kenraali ja pieni herrasmiesten joukko, jossa hän oli osana, kääntyi katsomaan tulijaa.

    “Se oli hirrrrmuinen!” huusi silmälappupäinen aristokraatti. Hän oli suurileukainen ja kaikin tavoin karski putkipartoineen kaikkineen.

    “Siinä minä olin, pelottoman miehistöni keskellä”, merikapteeni alkoi kertomaan juttuaan rommin polttamalla äänellään. Hän teki käsillään eleitä, joiden selväjärkisyydestä saattoi olla montaa mieltä. “Meri ol’ ollut tyyn’ jo kolme päivää! Suuri Belladonna oli ajelehtinut Avransalmen vaarallisten matalikkojen ohi suurella onnella ja mahtavalla taidolla. Mutta se ei riittänyt! Tyynestä merestä tuli se!”

    Yleisö odotti kohteliaasti jatkoa.

    “Hirrrrmuinen leviaattahn!”

    AIka harva yleisöstä vaivautui oikeastaan edes tekemään innostunutta “ooh, tuo on ihmeellinen tarina, kerro ihmeessä lisää” -voihkaisua. Tarina Leviathanista oli kuultu viime aikoina turhan monta kertaa.

    “Se nousi merestä! Itse paholainen, joka oli syönyt Makutan ja Tren Kromin! Hirvittävä ilmestys, jonka pelkkä silmä sai vähäisemmät miehet hajoamaan kappaleiksi ja anomaan nopeaa loppua!”

    Ukko oli ihan hyvä runoilija, Labio mietti. Eihän se mitään vielä ollut runoillut, mutta jos se runoilisi, se runoilisi varmasti hyvin.

    “Tuijotin sitä sen silmiin, jotka oli tehty Irnakkeiden kalloista! Niissä paloi hulluus, joka oli jopa Karzahnia suurempi! Jopa Manalan Kuningas Julien olisi jäätynyt niiden karmuden edessä!”

    Äijä tuntee myös mytologian, kenraali pohti.

    “Sen hampaat olivat valtavia nestejäähdytteisiä konekivääreitä. Kyllä, nestejäähdytteisiä! Ne käyttivät jäähdytykseen viattomien vastasyntyneiden jäniinien verta ja aivonestettä! Sen suusta valui laasseria joka sai meren kiehumaan kredipselleenitripin väreissä! Sen kaviot olivat kuin tarujen kentaurien! Ja kun se äänteli, aina sakaroiden äärissä vavahdeltiin kauhusta!”

    “Ja sitten?” joku nuoremman polven aristokraateista kysyi innostuneena.

    “Voi, poikani, se olisi ollut varmasti loppuni, mutta kas! Olento, harmaa kuin anarkia, ilmestyi repeämästä todellisuudessa ja pelasti minut! Löysin itseni oudosta todellisuudesta – ulottuvuudesta-”

    Jaaaaa Gaggulabio lakkasi kuuntelemasta. Hän yritti hukuttaa typerän tarinan mussuttamalla piirakanpalojaan mahdollisimman äänekkäästi.

    “Teleporttaus… ajan rakenteen muuttuminen… leviaattanin valon nopeuden rikkominen… takaa-ajo halki todellisuuksien… jättiläisrobotti… “

    Kuuntelematta jättäminen on muuten yllättävän vaikeaa! Etenkin, kun puhuja kailottaa tarinaansa kaikille pienen ilmatorjuntaohjuksen kantomatkan sisäpuolella. Skakdi huokaisi helpotuksesta, kun merikarhu oli lähtenyt paasaamaan tarinaansa jollekin muulle.

    “Kuka piru se oli?” hän kysyi typertyneenä.

    “Hän on Raubag Rauskunturma”, vastasi Labiota lähinnä oleva vortixx-neito. “Eksentrinen löytöretkeilijä! Seilasi Featroxin reitin alle sadan kion!”

    “Minä olen todennäköisesti paistanut enemmän rauskuja kuin tuo äijä on kohdannut”, Labio vastasi. “Luulin, että näihin juhliin hyväksytään vain eliittiä.”

    Pari aristokraattia vilkaisivat Labiota ja menivät hihittelemään sivummalle.

    “Raubag on Turen kreivi”, vortixx vastasi Labiolle. “Kaikki Steltin aateliset on kutsuttu.”

    “Outoja nuo steltläiset”, Labio murisi. “Meillä Zakazilla yksilön arvo mitataan MIEHEKKYYDESSÄ!”

    “Se ei vaikuta tekevän hyvää saaren taloudelle tai infrastruktruurille”, vortixx huomautti.

    “No joo, pikkuvikoja. Onhan se saari aika Tahtorakin jätös. Mutta siinä saaressa on fiilistä!

    “Minä kävin kerran Nektannin palatsissa vieraana. Olin tekemässä reportaasia Novaratas-pankin investoinneista Zakazille.”

    “Hurmaavan piikikäs paikka, eikö?”

    “Se suuri telaketjutiikeri yritti syödä minut. Se, minkä telaketjut oli korvattu sirkkeleillä.”

    “Oh. Annikki. Hän on välillä vähän odottamaton.”

    “Ette muuten kertoneet nimeänne?”

    Labio oli melkein loukkaantunut. Xialainen ei ollut tunnistanut häntä? Miten se edes oli mahdollista?

    “Olen tietysti Kenraali Gaggulabio. Eihän kenelläkään muulla ole näin komeita pulisonkeja!”

    “Hauska tutustua, kenraali… Gaggu… labio?” vortixx vastasi epävarmana. Pelkkä nimen lausuminen tuntui tappavan joukon aivosoluja hänen liskonkallonsa sisältä. “Minä olen Mercura, BZV:n toimittaja.”

    “Tuleeko minusta etusivun vai keskiaukeaman juttu?” kenraali kysyi ja hörppäsi hienostuneesta steltläisestä pikarista (mikä oli ihan liian pieni skakdin juomatottumukset huomioon ottaen).

    Vortixx oli naiseksi melko heikon oloinen. Hänellä ei ollut harppuunajääkärien täydellisyyksiä hipovan lihaksikasta vartaloa, tai edes keskiverto-vortixxin kokoa. Oikeastaan, kermamusta lisko oli vain parilla päällä Gaggulabiota pitempi. Ja se oli aika säälittävää.

    “Pelkään pahoin, että tragediat myyvät paremmin”, Mercura vastasi ja istuutui Labion viereen. Hän täytti lasinsa jarjaskes-nokkosboolilla.

    “Onko Xialla sattunut jotakin erikoista viime aikoina?” Labio kysyi. “Olen ollut vähän uutistyhjiössä. Välisaaret ovat aika barbaarinen paikka, usko vain.”

    “Väkeä puhuttaa amiraali Deschenesin murha. Huhutaan, että Pimeyden Metsästäjät tekivät sen.”

    “Pitäisikö tuon nimen sanoa mitään?” Labio kysyi.

    “Hän on ollut Rautalaivaston komentaja sitten Kohiki-salmen taistelun. Veti Xian pois sodasta. Varjottu yritti murhauttaa hänet monta kertaa. Ilmeisesti hän onnistui lopulta, sillä Deschenes löytyi toissapäivänä kuolleena työhuoneestaan. Hänen kurkkunsa oli lävistänyt … hammasratas.”

    “Älkää aloittako mitään sotia, kultsi, ennen kuin saan omani hoidettua. Olisi sääli, jos en pääsisi osallistumaan.”

    “Mitä te teittekään työksenne? Oletin aikaisemman näytöksenne perusteella, että olitte kondiittori.”

    “Minä olen Kenraali Gaggulabio, kaikkien kondiittorien kuningas. Johdan verenhimoisten palkkasoturien armeijaa voitosta voittoon.”

    Mercura hymähti. “Mikä on viimeisin maineikas voittonne?”

    Labion oli pakko pysähtyä miettimään. “No Bole-Koro oli teknisesti ottaen voitto, mutta en olisi niin varma voiko sitä laskea… taisteluksi. Ninjasaari oli ollut… noh, ei ainakaan voitto. Sieltä palanneet skakdit olivat kertoneet jonkun taruista paenneen turagan piesseen heidät. Zyglakeille me annoimme turpaan pari kertaa, tosin.”

    “Kuulostaa kiehtovalta”, reptiliaanitoimittaja vastasi. Hän oli loistava teeskentelemään kiinnostunutta.

    “Mutta sisällissodassa, saatana! Siellä me kylvimme aavikon vihollistemme verellä!”

    “Ehkä teidän olisi pitänyt kylvää sinne jotakin muuta. Kenties se olisi ehkäissyt aavikoitumista.”

    “Aika julmaa”, Labio parahti. “Minä yritän pitää yllä verenhimoisen soturin imagoa, ja sinä vain näsäviisastelet.”

    Vortixx naurahti. “Menen kiusaamaan jotakuta muuta”, hän vastasi. “Onnea suuriin taisteluihisi!”

    Labio huokaisi ja kumosi pari lasillista boolia kitaansa. “Skarararin vortixxit”, hän mutisi itsekseen ja nousi etsimään jotakin pöytää, joka tarjosi eri tarjoilun. Hän oli maistellut jo edellisen läpi.

    “Kuulin että olette legendaarinen soturi, kenraali!” se nuori aristokraatti, joka oli ollut haltioissaan Rauskunturman tarinasta, hipparoi skakdin perään. Labio kääntyi imarreltuna.

    “Kuulit oikein, poika!” kaikkien kondiittorien kuningas vastasi ylpeydellä. Vihreä aristokraatti oli pitkä ja komea, mutta hän näytti kokemattomalta ja olevan täynnä nuoruuden intoa. Hänen haarniskansa oli upouusi terävine töppösineen ja toogaviittoineen.

    “Kaikki näissä juhlissa ovat vain joitakin talouspohattoja tai maanomistajia. Kaikki ovat niin vanhoja!” aristokraatti selitti. “Oh, olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta. Anna kun tarjoan sinulle juoman, oi soturi.” Labio nyökkäsi. Mikä idiootti.

    Skakdi ja aristokraatti istuutuivat baaritiskin eteen, ja tilasivat jotakin gearges-kaktusolueksi kutsuttua. Se oli kitkerää ja piikikästä. Oikeastaan aivan karzahnin pahaa. Mutta se oli kalleinta, mitä listalla oli, joten Labio päätti juoda sitä. Pääsisipähän jererakki rahoistaan.

    “Tunnetko Sidorak Suuren?” intoa hehkuva poika kysyi. “Hän on setäni. Voi, minä haluan olla jonakin päivänä hänen kaltaisensa suuri ja mahtava soturi. Hän kertoi aina meille tarinoita sodistaan – siitä, miten hän murskasi luopio-kromidien päät vasten Destralin muureja! Siitä, miten hän murskasi selakhilaivaston mahdin Sumusalmen taistelussa vain kolmella aluksella!”

    “Olen kuullut siitä tyypistä. Hän on aika hyvä runoilija.”

    “Ai, hän ei ole koskaan kertonut olevansa runoilija!”

    “Luota minuun, minä tunnen runot.” Helvetti, tämä kaktusolut on ihan kamalaa, Labio irvisteli.

    “Miten sinusta tuli suuri soturi?” aristokraatti kysyi.

    “Se oli varmasti kohtaloni. Jotkut ovat vain suunniteltuja sankareiksi. Kuten vaikka sinä.” Labiota huvitti huomattavasti ajatus, että poika oikeasti lähtisi johonkin sotaan hänen kehujensa ansiosta. Toivottavasti se kuolisi. Se olisi tosi koomista.

    “Luuletko, että minussa olisi ainesta legendaariseksi soturiksi?”

    “Jep, tietty. Miksi ei? Sinä saatat lyödä saavutuksissa jopa Sidorakin. Ja se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että se tyyppi on ollut kuitenkin mukana maailman joka ikisessä aseellisessa konfliktissä ikinä.”

    “Kiitos, herra kenraali!” Jejerak hihkaisi. Mikä typerys. “Toinen kierros tätä hienoa juomaa!”, hän tilasi. Voi nyt matanauta, Labio ajatteli. Yrittääkö se tappaa herkkiä makunystyröitäni?

    “Etelänpolkkanaviiniä”, tilasi outo kimeä ääni. Labio kääntyi ja huomasi viereensä istuutuneen kovin pitkän ja kullanhohtoisen olennon. “Telve teille alvon skakdi”, tulija telvehti. “Ja teille, hella alistoklaatti. Olen Mäsimov, hänen kanisteettinsa diplomaatti.”

    Se oli helvetin iso jänis. Gaggulabio katsoi kaktusoluttaan. Se ei tosiaankaan ollut terveellistä.

    “Minä olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta, ja arvoisa kumppanini tässä on legendaarinen kenraali Guggalabio, mestarikondiittori ja maailmojen polttaja!” Jejerak esittäytyi innoissaan. “On kunnia tavata joku niin kaukaa!”

    “Jep, kunnia tosiaan… oletko sinä piru vie jänis?” kenraalin pokka petti.

    “Olen sangen loukkaantunut epäoikeutetun veltauksesi johdosta. Kanit ovat vain eläimiä, mutta minä olen jäniini etelän mahtavasta Kaningaskunnasta. Olen ulkokanistelin alainen ja toimin suurjänettiläänä täällä pohjoisessa.”

    “Mitä skarararia?” Labio kysyi.

    “Huhut skakdien epäystävällisyydestä eivät olleet liioiteltuja”, kani totesi ankeana ja katosi.

    “Minä taidan mennä tekemään vähän bisneksiä. Oli ihan pirun hauska tavata, Jerejak. Toivottavasti löydät sodan ja sankariteot pian”, Labio nousi ja kippasi loput kaktusmyrkystä itsetyhjentyvään roskakoriin.

    Skakdi lähti suunnistamaan läpi pohattojen. Ilmeisesti valtaosa väestä oli seurannut innoissaan jotakin tanssinäytöstä. Mitähän pirua siellä tanssittiin, kun kerran soi esisotalainen kansanmusiikki Zakazilta? No, ei hän välittänyt, hänen piti löytää eräs tietty – paitsi että mitä, vatukoita? Kiven skakdi pysähtyi ja nousi tuolille seisomaan nähdäkseen kaikkien häntä pidempien (eli lähes kaikkien) yli tanssin.

    Esitys oli loppumaisillaan. Kolme vihreää naikkosta tanssivat kahden vatukan kanssa. Vatukoita, jumalauta! Ne olivat harvinaisuus! Labion oli pakko saada ne ennen muita!

    “Durr”, vatuka vastasi, kun Labio tuli puhumaan tälle.

    “Durr”, toinen vatuka kommentoi.

    “Aivan, aivan! Hyvä, että olemme samalla aallonpituudella. Paljonko vortixx maksoi teille aikaisemmin?” Labio vapautti kaiken luontaisen charminsa ja viehätysvoimansa (eli lähinnä lompakkonsa) kivipaasien hurmaamiseen.

    “Durr”, vatukoista hieman suurempi vastasi. Labio mittaili kivimiehiä innostuneena – ne olivat lähes tuhoutumattomia, ja universumin parhaita kädenvääntäjiä. Pienellä koulutuksella hän tekisi niistä kaikkeuden parhaat nyrkkeilijät. Tai nyrkittäjät, koska niillä oli vain yksi käyttökelpoinen nyrkki. Mutta sen iskut vastasivat pienikokoisen auringon supernovaräjähdystä, joten hän ei valittanut.

    “Totta kai se sisältyy etuihinne. Mutta tässä työssä te pääsette myös oikeasti taistelemaan. Teidänkaltaiset legendaariset soturit varmasti haluavat tehdä elämällään muutakin kuin vain vartioida nirppanokkaisia vortixxeja.”

    “Durr”, samainen kiviäyä vastasi. “Durr.”

    “Loistavaa, se on sovittu! Teistä tulee vielä suuria nimiä… pahamaineiset Möykyttäjäveljekset!” Gaggulabio julisti.

  • Gaggulabiolla keittää yli

    Nazorak-satama
    Klaanin länsirannikko

    Skakdien laivaston – tai ”laivaston”, sehän koostui vain parista parhaat vuotensa nähneestä aluksesta – ylpeys, Akbsklsdflsfldax kellui satamassa. Se näytti ikivanhalta puurotiskolta vieressä kelluvan SS Nürmbergin takia. Nürmberg oli vajaa kuukausi sitten upotetun SS Hürfundin sisaralus. Se ei ollut mitenkään suuri kunnia, sillä Klaanilaisten paettua Hürfundilta ja sen pian tapahtuneen Laivaston suorittaman upotuksen jälkeen sisaraluksenkin maine oli hyvin alamaissa.

    Skakdit katselivat halveksuen metallilaivoja niiden kulkeissa pitkässä jonossa oman rakkaan puisen lavansa kannelle. Ne lastasivat kaikenlaisia huonosti pakattuja laatikoita jonkinsorttista syötävää sekä muuta yleishyödyllistä tavaraa aluksen ruumaan. Gaggulabio johti henkilökohtaisesti joukkojensiirtoa viidakkosaarelle länteen, jonne Skakdit määrättiin auttamaan torakoita.

    Amazua on lähtenyt Notfunin aluksella noutamaan pohjoiseen saarelle loukkuun jääneitä skakdeja ja ninjoja. Pelkkä operaation ajatteleminen sai Gaggulabion kiehumaan. Pienie Klaanilaisjoukko pakeni hänen ninjojaan skakdien omalla aluksella. Sota muun Allianssin rinnalla veisi hänet hermoraunioksi, Labio ajatteli. Onneksi hänen luutnanttinsa Metorakk oli sentään saapunut, niin yllättäen kuin tämä olikaan tapahtunut. Tämä sota oli rasittavaa odottelua, eikä se ollut ollenkaan Skakdien mieleen.

    Gaggulabio heitti palaneen steltiläisen sikarin yli laidan ja käski nostaa purjeet.

    [spoiler=Blarf]Lyhyt mörgle mörgle juonenkuljetusposti.[/spoiler]

  • Liekkimiesten käskynjako

    Nazorak-satama
    Klaanin saaren länsirannikko

    Satama oli harmaa ja metallinen. Kaikki kieli nazorakmaisesta tehokkuudesta ja yksinkertaisuudesta. Suuret, metalliset varastorakennukset ja pitkät, puiset laiturit hallitsivat näkymää. Suuressa satama-altaassa oli kymmenittäin hopean ja kuparisen sävyisiä sukellusveneitä. Tämä oli Nazorakien eteläisin satama, ja siksi sitä käytettiin sukellusveneiden kotisatamana. Lisäksi satama toimi Skakdien ”laivaston” kotisatamana. Akbsklsdflsfldax ja Amazuan takaisin kaappaama Yön Timo II seisoivat vierekkäin erottuen selvästi sataman uudenaikaisista metallisista laivoista. Nazorakit ylenkatsoivat ikivanhoja puisia aluksia ja satamassa olikin (yllätys, yllätys) jatkuva konfliktinvaara Nazorakien ja Skakdien välillä.

    ”Käyttäessämme kumpaakin alusta saamme kuljetettua sotureita noin 350 kerralla”, vihreä skakdi selitti Gaggulabiolle. Keltaruskea skakdi nyökytteli ja katseli aluksia. Yön Timo II oli Amazuan käytössä, mutta hän tuskin tarvitsisi sitä nyt.
    ”Vaatikaa torakoilta jokunen kuljetusalus”, Gaggulabio määräsi ja jatkoi satamassa kävelyään seurueensa kanssa.
    ”Koska tarkoitus on päästä viidakkosaarelle?” yksi skakdeista kysyi.
    ”Se saari on meidän viikossa. Sanokaa minun sanoneen”, Gaggulabio myhäili ja katseli vuoroin aluksiaan ja vuoroin merta.
    ”Onko pakettini Zakazilta tullut?” hän kysyi.
    ”Ei, mutta Nektann sanoi että se on kuljetuksessa. Saamme sen toimintakuntoon parin päivän sisään”, sininen skakdi seurueesta vastasi.
    ”Alkakaa siirtää joukkoja tähän satamaan, Nekott. Wrotinn, selvitä mitä Nimdaa noutamaan lähetetylle joukolle tapahtui”, Gaggulabio korotti ääntään. Skakdi-upseerit nyökkäsivät, tekivät kunniaa ja poistuivat.

    Nimdasaari
    Skakdien leiri

    ”Skrarrar, miten tämä on mahdollista. Tämän paikan pitää olla niin skrarrarrarin keskellä ei mitään. Täältä ei ole skrarrarrar kulkenut yhtään laivaa ohi viikkoon. Skrarrarrar”, Werekk kirosi. Kun Klaanilaiset olivat kaapanneet heidän aluksensa ja Metorakk lähtenyt saaren ainoalla moottoriveneellä, joukko oli jäänyt odottamaan trooppiselle saarelle sitä, että Skakdit lähettäisivät jonkun noutamaan heidät.

    Werekk oli antanut skakdeille luvan ryöstellä Ath-munkkeja, mutta kun yksi skakdi oli löytynyt naulattuna silmistään kastanjapuuhun, oli päätetty että oli paras pysyä erossa munkeista. Pahinta kuitenkin oli se, että alkoholi alkoi loppua.

    ”Luutnatti”, joku skakdeista hihkaisi vihreästä, ilmeisesti Sisällissodan jäämistöä olevasta teltasta.
    Werekk kääntyi nopeasti teltalle ja syöksyi sisään. Skakdi istui kuulokkeet korvilla suuren radiolaitesysteemin äärellä.
    ”Wrotinn linjalla”, skakdi murahti. Werekk nappasi kuulokkeet. Ensimmäiset kaksi minuuttia keskustelusta koostuivat Werekkin luetellessa kaikki muistamansa skakdinkieliset kirosanat. Mutta sen verran runsas kirosanavarasto kielessä oli, ettei Werekk muistanut edes puolia niistä.
    ”Missä olette? Mikä on kestänyt?” kohiseva, epäselvänpuoleinen skakdinääni kysyi.
    ”No kuule Lentävä Steltiläinen upotti laivamme”, Werekk aloitti sarkasmia tihkuvalla äänellä. Seuraavaksi hänen äänensä muuttui huudoksi: ”Ne skrarrarrarin klaanilaiset pöllivät skrarrararrin laivamme. Lähettäkää tänne skrarrarrar vieköön alus noutamaan meidät”
    ”Joo”, Wrotinn vastasi ja yhteys katkesi. Onneksi tukikohdassa tiedettiin saaren sijainti.

  • Perunoita zakazlaiseen tapaan

    Gaggulabion toinen laiva, ruuma, perunasäkki

    Notfun oli perunasäkissä ja valitti kantajilleen. Amazua ja Gaggulabio kuulivat välillä erinlaisia fraaseja piraatin suusta, kuten:

    ”Älä kolhi minua, rommi menee pitkin säkkiä”
    ”Ollaanko jo perillä? Ollaanko, ollaanko?”
    ”Näin kerran miehen, jolla oli kaksi puujalkaa”

    Ja paljon muuta.

    Lopulta Notfun kuitenkin laskettiin säkissään alas, tai oikeastaan tiputettiin ruumaan. Notfun näki edessään Amazuan ja keltaisen Skadkin, Gaggulabion.

    ”Mitäs tämä nyt on? Teimme reilun kaupan, ja te hullut pistätte minut perunasäkkiin. Kaiken lisäksi, en voinut syödä niitä perunoita. Ne olivat homeessa”, Notfun valitti.

    ”Sinähän olet merirosvo, kapteeni”, Gaggulabio aloitti sarkastisella äänensävyllä, ”Et itsekään taida olla kovin reilu, ja muutenkin, ne perunat olivat tuoreita, poimittu Zakazilta kymmenen vuotta sitten”.

    Notfun nousi seisomaan, käveli tuolin luokse, veti sen alleen, ja istahti sille. Hän katsahti sieppaajiinsa ärsyyntyneenä, mutta hänen ilmeensä muuttui ärtyneestä hyväntuulisen hermostuneeksi hetkessä. Hän aikoi alkaa selittää jotain perätöntä. Sillä hän oli ennenkin selvinnyt.

    ”Herrat”, Notfun aloitti, ”Olen nähnyt elämäni aikana monia, ja kun sanon monia, tarkoitan kahta asiaa, jotka ovat olleet erittäin outoja. Toinen oli se, kun jätin pihvini erään baarin savupiipun päälle”.

    ”Ja mitä sen jälkeen tapahtui?”, Amazua kysyi.

    ”Linnut veivät sen, söivät sen, ja kun palasin takaisin, laatikko oli palanut”, Notfun kertoi, ”Haluatteko kuulla toisen oudon asian?”

    Skadki vastasi myöntävästi.

    ”Hyvät viholliseni”, Notfun aloitti, ja nosti jalkansa ruumaan vievän köysiviritelmän puuosan päälle, ”Te, jotka olette minut siepanneet, tulette muistamaan tämän päivänä, jona melkein saitte kiinni kapteeni Notfunin”, Notfun selitti, otti aseen taskustaan, ja pamautti köyteen, jolloin puuosa nousi ylös mastoon, Notfun hyppäsi kannelle, sulki ruuman kannet, otti pelastusmanaatin ja lähti kohti entistä Akbsklsdflsfldax-laivaa, jonka hän aikoi ristiä Yön Timo II:ksi.

  • Makuta-Virus

    Yön Timo, Notfunin hytti

    Notfun ja Jardirt istuivat hytissä. Notfun oli käskenyt erään miehistön jäsenen ruoriin, ja kutsunut perämiehensä hyttiin.
    ”Jardirt. Me emme selviä tästä. Tai no, me selviämme, mutta ne eivät selviä. Miehistömme siis. Me pakenemme”, Notfun sanoi, otti kartat, hattunsa ja vyönsä. Sen jälkeen hän ja Jardirt poistuivat hytistä. He kävelivät ruumaan, jossa oli kankaan alla höyryvoimalla toimiva koneisto, joka piti veden ulkona. Sen vieressä oli orgaanisen näköinen vesieläin, jonka Jardirt tunnisti manaatiksi. Molemmat astuivat tämän jalon eläimen selkään ja lähtivät liikkeelle. Höyryä alkoi tulvia pumpuista heidän paetessaan.

    Notfun mietti vielä. Oliko tämä oikein. Jättää miehistö kuolemaan, ja rakas laiva heitteille. Tämä manaatti ei kestäisi kauan. Sitten hän sanoi perämiehelleen: ”Jardirt. Oletko koskaan miettinyt, jos olisimmekin ottaneet sen steampunk-sukellusveneen joka oli tämän manaatin vieressä? Luulen, että olisimme päässeet pakoon hieman.. No, kätevämmin..”
    ”No, minkäs voi kun se älyvapaa Ko-Matoran korvasi sukellusveneen manaatilla.”, Jardirt vastasi kapteeniaan myötäillen.

    Notfun katseli apeana kuinka Yön Timoa tulitettiin kahdesta suunnasta. Yksi hyökkääjälaiva sentään oli upotettu. Hänen ja Jardirtin uiva manaatti eteni hyvää vauhtia alloissa kohti kaukana siintävää Klaanin rantaa.
    Silloin manaatti räjähti.

    ”Minnes te yritätte, Kapteeni?”, ikävän näköinen skakdi kysyi halveksivasti toisesta soutuveneestä. Vene oli uponneen Skakdilaivan pelastusveneitä. Veneen takaosassa istuskeleva tummanpuhuva, robottikäsinen hahmo myhäili. Sen toinen käsi oli valtava kranaatinheitin. Amazua vaihtoi kätensä normaaliin. Pian kaksikko oli köytettynä veneen perällä, ja heitä vietiin Gaggulabion lippulaivalle Akbsklsdflsfldaxille.

    Akbsklsdflsfldax

    Keltamusta skakdi myhäili itsekseen. Notfun istui takamaston juurta vasten, täysin köytettynä. Jardirt makasi tämän vieressä.

    ”Päivää, kapteeni.”, Gaggulabio tervehti. Hänellä oli päässään suuri kaksikolkka. Väliaikainen meritehtävä oli antanut hänelle syyn retostella Kapteenina. Amazua seisoi takavasemmalla seuraamassa tilannetta. Hän oli hankkinut Notfunin tänne ja saisi palkkion.

    Notfunin laukku makasi pengottuna nurkassa. Vihreä skakdi käänteli epämääräisesti ruoria. Akbsklsdflsfldax ja toinen skakdien laiva kuitenkin jatkoivat sivutoimena toisen laivan tulistusta.

    Skakdi iski kädellään matorania tämän kanohiin.
    ”Missä se on?!”, skakdijohtaja huusi Notfunille hyvin läheltä.
    ”… ai mikä?”, Notfun kysyi esittäen tyhmää. Se oli monesti toiminut.
    ”Tiedät kyllä.”, Gaggulabio raivosi.
    ”Se virus, jonka ryöstit seitsemänkymmentä vuotta sitten. Haluan sen.”
    ”Kamoon, siitä on kauan aikaa. Unohdetaan menneet.”, Notfun yritti.
    ”Se ei ollut laukussasi. Missä se on?”

    ”Mitä jos sanon että se on laivallani?”, Notfun kysyi, hymyillen ikävästi.
    ”Pakenit laivalta. Olit kuljettamassa sitä pois, eikö niin?”
    ”Tai sitten käytän sinuun käänteispsykologiaa. Uskottelen, että en olisi ottanut pulloa laivaltani, jolloin sinä ajattelet että otin.”
    ”Tai sitten käytät tuplakäänteispsykologiaa; sinä uskottelet minulle että pullo on laivassa koska uskottelet että se on laivassa ja luulen sen olevan sinulla.”, Gaggulabio selitti. Hän ei ollut itsekkään tajunnut puoliakaan sanoistaan, mutta pitihän hänen näyttää älykkäämmältä kuin pahaisen matoranin.

    ”Tai sitten käännettyä tuplakäänt-”, Notfun aloitti, mutta sai suunsa eteen kiven skakdin käden.
    ”Ole nyt jo hiljaa. Kerro missä se on!”, Gaggulabio huusi raivoissaan.

    ”Pomo. Se oli kätkenyt pullon pistooliinsa.”, takana oleva veden Skakdi kertoi tutkiessaan Notfunin varusteita. Matorankapteenin ilme muuttui toivottomaksi.
    Gaggulabio otti pienen vihreän pullon käsiinsä ja katseli sitä.

    ”Vihdoinkin…”

    ”Hei, kerrotko minulle mitä tuossa itseasiassa on? Minulle ei koskaan selvinnyt muuta kuin se, että sinä halusit sen.”, Notfun papatti.

    ”Hyvä on. Kerron.”, Gaggulabio sanoi ja otti luentoäänensä.
    ”Tunnetko makutan nimeltä Spiriah?”, hän aloitti.
    ”Makuta joka teki Skakdeilla kokeitaan. Loi meille elementaalivoimat. Käytti siinä Makuta-Viruksia niin kuin kaikki makutat.”, Gaggulabio kertoi ja hiveli vihreää koeputkea.
    ”Tätä virusta käytettiin voimien tuomiseen. Sillä saa luotua olennoille, kuten Skakdeilla kokonaan uusia voimia.”

    ”Alan tajuta pirullisen ovelaa suunnitelmaasi. Aiot käyttää ainetta Klaanin saaren lehmien muuttamiseen omiksi supervoimakkaiksi kätyreiksisis, joilla valloitat universumin! Olet todella paha, paha mies.”, Notfun selitti.

    ”Kuuntelitko sinä minua yhtään.”, Gaggulabio kysyi turhautuneena. Hän kääntyi hetkeksi ruoriin päin, tiedustellen perämieheltä lankusta.
    Silloin Notfun tempaisi pystyyn köysistä ja kaappasi koputken Skakdin kämmenestä. Jardit oli saanut kaikessa hiljaisuudessa kaiverrettua köyden rikki taskussa maannella rommipullon sirpaleella.

    Gaggulabio kääntyi nopeasti ja veti miekkansa. Notfun kaatui aseen lappeen iskusta puisille laudoille komentosillan kaidetta vasten.

    ”Sinulla on vahva mieli, pentu. Haluatko jälleen kipua?”
    Amazua lähestyi tummanpuhuvana matorania, mutta Skakdijohtaja viittoi tämän pois nähdessään tilanteen.

    ”Mietihän hetki ennen kuin uhkailet sen hommelisi kanssa”, Notfun aloitti. Hän piti koeputkea laidan yllä, valmiina pudottamaan sen mereen.
    Gaggulabio kalpeni yhdessä muutaman muun aseistautuneen skakdin kanssa.

    ”Nyt voinemme keskustella tasaväkisesti”, Notfun aloitti. ”Minulla on omia vaatimuksiani.”


    ”Me uppoamme! Missä kapteeni on?”, matoran huusi paniikissa Yön Timon kannella. Silloin suuri räjähdys kaatoi maston ja laiva oli jo kallistunut uhkaavaasti.
    Koko alus oli kaaoksessa. Pelastusmanaattikin oli poissa. Kun tuli selväksi että kapteeni oli lähtenyt, syntyi pakokauhu.

    Pian laiva oli syvällä meren alla.


    ”Huomasin juuri että kärsin laivapulasta. Jos saan toisen laivoistasi, mukavan määrän rommia ja vakuudet siitä, että voin purjehtia rauhassa pois, saat pullon. Jokaisessa muussa tapauksessa pudotan tämän korkki auki mereen.”, Notfun kiristi. Hän tunsi saaneensa niskalenkin Gaggulabioon.
    Voimaton viha kasvoi skakdin sisällä. Hän ei voisi muuta kuin suostua.

    Amazua alkoi mielessään jo arvostaa hieman tätä matorania. Uhkailisi suoraa ja törkeästi kuuluisaa sotalordia.

    ”Ärh, olkoon. Minä suostun.”, Gaggulabio totesi ärtyneenä laskettuaan aineen arvon sekä laivan arvon päässään.
    Notfunin valtasi onnistumisen ilo. Enää puuttui vain rommia.

    Akbsklsdflsfldax purhjehti toisen skakdilaivan rinnalle. Gaggulabio komenteli vihaisena merisotilaansa sieltä pois. Notfun piti pulloa edelleen laidan yli.
    Jardirt ohjasi merellä olevia pelastusveneitä, Yön Timon miehistöä, laivaan.

    ”Nyt se puteli.”, Gaggulabio sanoi vihaisena.
    ”Aivan, toki. Olen sanani mittainen mies.”, Notfun vakuutteli ja ojensi pullon Gaggulabiolle. ”Ei olla vihamiehiä enää”, piraatti ehdotti.

    Silloin Amazua nappasi matorania olkapäistä je veti säkin tämän pään ympärille. Gaggulabion Akbsklsdflsfldax lähti täyteen vauhtiinsa avomerellä. Amazua vei kiljuvan piraatin hämärään ruumaan. Se kiljui petoksesta ja sioista.

    [spoiler=Spoilinkia.]Jake teki alkupätkän.
    Ja Woaah. Kahdestuhannes posti.[/spoiler]