Avainsana: Seppä

Uusi temppeli

Toan nimi oli Lufeke, eikä hän ollut onnellinen. Hän oli itse asiassa hyvin surullinen — tai olisi ollut, mikäli olisi osannut peloltaan ajatella, mitä oli olla surullinen. Hänen oli ollut määrä turagoitua vanhan turagan jäädessä eläkkeelle — ja antaa toavoimansa jollekulle kylän matoralaisista. Hänestä oli määrä tulla kylän johtaja.

Se oli ollut pelkkä pohjoinen kalastajakylä, jonka asukkaat eivät olleet uskoneet Bio-Klaanin varoituksia kaikkialle levittäytyvästä nazorak-armeijasta. Lähestulkoon kaikki muut pohjoisen saaret olivat heidän mukaansa jo torakkain vallan alla. Turaga ei kuitenkaan ollut halunnut hylätä heidän koko elämäänsä.

Bio-Klaani oli ollut oikeassa siinä, että jokin oli tulossa. Mutta se jokin ei ollut lauma torakankaltaisia raheja.

Ei.

Lufeke katseli sitä, mikä oli ollut ennen hänen kylänsä. Sen tilalla kasvoi nyt jotakin todella häiritsevää ja niin, niin väärää. Jokainen matoralainen rakennus oli pyyhitty pois, ja tilalla seisoi saatanallisen arkkitehdin epäpyhä taidonnäyte: mustasta materiaalista, kenties obsidiaanista, rakennetut piikikkäät goottilaistornit kohosivat palaneen maan pinnasta kuin jäävuorenhuiput merestä. Jostakin hopeanvärisestä, Lufekelle tuntemattomasta metallista — ja tämä oli paljon sanottu, sillä hän oli raudan toa — sekä irvokkaasta orgaanisesta punertavasta lihasmassasta kokoon kursittuja lonkeroita kohosi sieltä täältä tornien seinistä sekä maasta itsestään. Korkeimman tornin huipulta kohosi antennia muistuttava pitkä musta siima, jonka ympärillä leijui tasaisin välimatkoin mystisesti missään kiinni olematta violetteja renkaita. Jos ne eivät olisi näyttäneet lasilta, Lufeke olisi uskonut niiden pysyvän antennin ympärillä magneettisten voimien avulla. Taivaalle ympäri saarta lentelivät Kerubit, helvetilliset ramat kuin suoraan itsensä Karzahnin omista painajaisista revityt. Ne pysyivät kaukana torneista ja kiersivät saarta kuin vartioiden.

Kaikkea tätä raudan toa katseli yhdestä näistä mustista torneista. Hänet oli sidottu kiinni X:n muotoiseen metallitelineeseen — ja lisäksi hänen raajansa oli naulattu kiinni siihen: kiviset vaarnat oli lyöty läpi hänen kyynärvarsistaan ja pohkeistaan… haarniskaa, lihaksia taikka luita säästelemättä. Mitä ilmeisimmin naulat olivat kiveä, jottei hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hallita niitä elementtivoimillaan. Lisäksi metallinen asia, johon hänet oli kiinnitetty näin kivisin vaarnoin ja prototeräksisin ketjuin, oli sitä samaa metallia, jota hän ei kyennyt nimeämään lonkerotorneista. Arkkitehdin tietäen raudan toa ei ollut yllättynyt. Jos hän olisi saanut vapaasti arvata, ketkä kykenisivät löytämään taikka valmistamaan ennennäkemättömiä alkuaineita, hän olisi osunut oikeaan.

Raudan toa katseli näkyä ja vihasi sitä. Vihasi sen luojaa ja vihasi noita Mustia Insinöörejä, jotka hänen ympärillään näpyttelivät näppäimistöjään suurten näyttöpäätteiden ääressä. Torninhuippu, jossa hän virui, oli alaltaan muutaman kymmentä neliömetriä. Hänen telineensä oli raahattu sen reunalle, jotta hän näkisi, mitä hänen saarelleen tapahtui.

”Niin suloista, eikö olekin. Yksikään matoralaisistasi ei ole enää elossa. Turaganne on poissa päiviltä. Kaikki tämä taitaa tarkoittaa, että olet kylänvanhin jo ennen turagaksi muuttumistasi, rakas ystäväni.”

Ääni oli pehmeä. Pahansuova mutta pehmeä. Nautiskeleva. Se kuului hänen takaansa, joten hän ei saanut käännettyä päätään, jotta olisi nähnyt puhujan.

Mutta kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin Arkkitehti itse.

”Kerro minulle nimesi, toa.”
”En.”

Oli virhe kieltäytyä. Jokin repi väkivaltaisesti hänen mielensä auki ja otti vastauksen vastoin hänen tahtoaan. Hän ei ollut osannut varautua sellaiseen lainkaan, vaikka hänen ystävänsä, mielen toa, jonka kanssa hän oli varttunut matoranina, oli häntä varoitellut aina vihamielisistä mielenvoimain käyttäjistä. Tätä hän ei ollut osannut kuvitella. Hänen aivokudoksensa vuosi verta, tai siltä hänestä tuntui.
”Voi, pääkipu on aina psykosomaattista. Aivoissa ei ole kipureseptoreita”, demoni sanoi. Toa irvisti ja sylkäisi alas tornista.
”Lufeke”, demoni maisteli sanaa. ”Raudan toat ovat hyödyllisiä olentoja. Minä löydän sinulle vielä monta käyttötarkoitusta.”

Olento saapui toan vierelle, jolloin tämä näki hänet. Vyötäröstä ylöspäin valkeassa haarniskassa oli siellä täällä upotettuna purppuraisia jalokivimäisiä monitahokkaita, jotka kimmelsivät hennossa auringonlaskun valossa. Monitahokkaiden ympärillä pullisteli mustia suonimaisia asioita. Valkean yläruumiin haarniskan erotti alaruumiin haarniskasta, joka sen sijaan oli musta, nahkainen vyö, jonka soljesta katselivat pienet elävät kauhistuneet kasvot, jotka huusivat armonaneluita mykällä suulla.

Siellä täällä alaruumiin mustasta panssarista pilkotti pieniä metallinpalasia erilaisissa asennoissa, ikään kuin joku olisi ne iskenyt siihen ja jättänyt paikalleen. Samaa metallia kuin tuntematon rakennusmateriaali torneissa ja demonisissa lonkeroissa. Selässään pimeyden herralla oli pari tummanvioletteja repaleisia siipiä, jotka muistuttivat kovin Kerubien vastaavia lepakkomaisia lentoraajoja. Päässään langenneella enkelillä oli Kanohi Avsa, jonka karmeilla kasvoilla virnuili demoninen krokotiilinvirne.
”Minä puolestani olen Makuta Abzumo”, pimeyden herra lausui samalla nautiskelevalla äänellä kuin aiemmin ja siveli raudan toan käsivartta valkealla kämmenellään. Toa kiinnitti huomionsa makutan pitkiin mustiin kynsiin, joiden tarkoitus oli hyvin todennäköisesti raadella. Oli virhe miettiä, mitä niillä oli tarkoitus raadella, sillä hänen mielensä ei ollut makutalle suurikaan vastus.

Tuskallisen tutustumishetken jälkeen Lufeke toivoi, ettei olisi koskaan astunut ulos kanisteristaan synnyinsaarellaan.

Neljä Mustaa insinööriä raahasi raudan toan alas tornista Abzumon kääntyessä viidennen insinöörin hänen eteensä tuoman ilmassa häilyvästi leijailevan näyttöpäätteen puoleen. Näytöllä oli staattinen kuva Harmaasta Aineesta ja sen vieressä spektogrammi, joka värähteli hieman häiriöäänistä.
”Aine”, makuta totesi monotonisesti. ”Miksi videopuhelu, jos et aio antaa videokuvaa?”
”Valtias, syy ei ole minun, vaan ilmeisesti se on oletusasetus.”
”Voivatko vahkit havaita sinut?”
”En usko, valtias. Minulla on täältä lyhyen kantaman yhteys merellä olevaan alukseen, kaiketi neutriinosäteilyä, uskoisin. Ja sieltä radioyhteys sinne. Yhteys vaatii erittäin pieniä datapaketteja, joten videokuva ei valitettavasti onnistu.”
”Aivan, aivan”, Abzumo sanoi ja nyökkäsi. Musta Käsikään ei olisi loistonsa päivinä havainnut puhelua, ellei olisi tiennyt tarkasti, mitä etsiä. ”Mikä on Metru Nuin tilanne, Aine?”
”Herrani, olen kaivellut hieman, ja täällä tapahtuu merkillisiä asioita. Käsittääkseni vahkeilla on ollut joitain ongelmia. Lisäksi Bauinuvan parantolassa on tapahtunut murha.”
”Vai murha. Ei ole ennennäkemätöntä suurkaupungissa, Aine.”
”Valtias, tämä on Metru Nui.”
”Toden totta, Aine. Entäpä Zairyh?”
”Hän otti minuun yhteyttä, kuten oli tarkoituskin. Ja käsittääkseni klaanilaiset ovat nyt Aft-Amanaksi kutsutussa… entisessä mielisairaalassa. Jonne he menivät käytyään Bauinuvassa.”
”Ja uskot tämän murhan liittyvän asiaan?”
”Kyllä, herra. Zairyhin raportin mukaan klaanilaisten perässä voi olla muitakin tahoja kuin me.”
”Mitä muita tahoja?”
”Zairyh ei kokenut asiakseen selittää.”

Makuta pudisteli päätään hieman, ennen kuin vastasi: ”Jatka hyvää työtä, Aine. Luotan siihen, että Zairyh pitää oman osansa sopimuksesta, vaikka onkin vähäsanainen.”
”Kyllä.”
Aineen kuva katosi näytöltä ja spektogrammi lakkasi värähtelemästä kokonaan. Puhelu oli katkennut. Abzumo viittasi kädellään näyttöä poistumaan, ja sen tuonut insinööri vei sen pois.
”Yhteys Seppään”, Abzumo kivahti vaativasti ja sai liikettä insinööreihin.

Kaksi mustaa insinööriä työnsi hänen eteensä aavistuksen verran lattian yläpuolella (mahdollisesti leijuntakanokalla toimivan) leijuvan metallitelineen, johon oli kahlittu vahki. Vahkin raajat oli revitty väkivaltaisesti irti niin, että jäljellä oli pelkkä torso ja siihen kiinnittynyt pää. Pää ei myöskään näyttänyt olevan kovin kunnossa, sillä se oli repeytynyt auki ja näytti valtavalta kidalta.

Vahkin leuat nytkähtivät hieman valkoisen himmeän valon syttyessä sen kallon sisälle. Äkillinen liike sai muutaman pisaran kirkasta massaa valumaan mekaanisen takaraivon raoista. Ääni, joka seurasi vahkin käynnistymistä muistutti etäisesti tuskallista kirkumista.

Yhteys, joka vahkiin muodostui, kävi läpi prosesseja, jotka rikkoivat jokaista perinteistä kommunikaation sääntöä. Jos entisessä lainvalvojassa olisi ollut edes rippeitä sen keinotekoisesta tietoisuudesta, olisi sen tajunta hetkeksi hukkunut viisarien raastavien iskujen alle. Mutta todellakin vain hetkeksi. Kellot työskentelivät nopeasti. Valkoisten valojen tasaannuttua vahkin silmäviiruihin se hiljeni ja käänsi jakamattoman huomionsa kohti Abzumoa.

”Kovin kaunis alkuilta, eikö vain”, kuului mekaanissävyinen puhe vahkin suun tavoin liikkuvista leuoista. Sävy mekaanisuuden takaa omasi kuitenkin orgaanisemman lähteen. Moniääninen olemus epätavallisen keskustelun toisessa päässä puhui ensimmäistä kertaa päiviin.
”Seppä! Viime kerrasta onkin hetki”, makuta totesi hyväntuulisesti virnistellen. ”Metru Nuilla kuulemma tapahtuu paljon.”

”Katseemme siis kohdistuvat samaan, vanha tuttu. Odotan itsekin mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.”

Jokaisen sanan myötä mekaaninen sävy häivyttyi taaemmaksi ja merkillinen yhdentoista äänen massa otti valtaa leukojen liikkeestä.

”Tämänhetkisten tietojeni mukaan minua suuresti kiinnostavat bioklaanilaiset ovat Aft-Amanan hylätyssä parantolassa. Mutta käsittääkseni heidän kannoillaan on muitakin tahoja, joista agenttini ei kyennyt tarkemmin informoimaan. Osaatko valottaa asiaa, ystäväiseni?”

Vahkin leuat päästivät äänen, joka muistutti lihan repeytymistä. Seppä oli repinyt itsestään jotain irti. Kenties pitääkseen itsensä järjissään keskustelun ajan.

”Varjotun väkeä, paljon. Tunnen joukkion. Heidän läsnäolonsa saattaa aiheuttaa komplikaatioita monella taholla. Yksi omistani tarkkailee heitä varjoista.”

”Sillä kirotulla draakinperkeleellä on tapana sotkea itsensä mukaan kaikkeen”, Abzumo kirosi. ”Onko muita yllätyksiä tiedossa?”

Oli harvinaista, että Seppä epäröi sanoissaan. Nyt kuitenkin seurasi lyhyt pohdiskeleva hiljaisuus. Oli, kuin yhdentoista mestari olisi halunnut varmistaa ettei kukaan muu kuulisi häntä.

”Kaikkinäkevä on… huolissaan. Hän puhuu Sanansaattajasta. Kokonaan uudesta ryhmästä, joka olisi noussut syvältä Metru Nuin haudoista. Hän ei puhu siitä tarkoin, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että Käsi olisi nousemassa uudelleen.”

”Minä luulin, että Killjoy on kuollut. Voiko Käsi nousta ilman häntä?”

”Kenraali on valitettavasti yhä keskuudessamme, joskin hänen tuhon jälkiään on helppo seurata. Hän ei ole ongelma, mutta hänen ja toien suurkaupunkivierailulla on ollut odottamattomia vaikutuksia. Valkoinen puhuu vahkista. Kenraalin tyttärestä. Arvaamaton ja vaikea jäljittää. Hänen nousunsa tekee entistäkin tärkeämmäksi sen, että yhteistyömme laitetaan täytäntöön ripeästi. Sanansaattaja tulee puhdistaa ennen kuin hän pääsee jäljille siitä, mitä me täällä teemme.”

Abzumo näytti mietteliäältä. Hän rupesi kävelemään hitaasti vahkitelineen ympäri katsellen auringon viimeisiä säteitä, jotka katosivat horisonttiin. ”Ehkä on parasta ryhtyä valmisteluihin heti. Kenties meidän olisi syytä tavata ja alkaa tehdä hieman tiedettä, Seppä.”

Vahkista kuului taas repeytyvä ääni ja karjahdus, joka aiheutui syvälle rintakehään uppoavista objekteista puhelun takaa. Hetken hengitystään ja persooniensa kaaosta tasattuaan puhe palasi takaisin makutan keskuuteen.

”Kyllä vain. Ensimmäiset testiyksilösi suoriutuivat erinomaisesti Klaanin saaren tehtävällään, vaikka heidän… kohtalonsa olikin odotettua verisempi. Lienet jo saanut toiveeni seuraavista yksilöistä? Uusimmat vapaaehtoiset soveltunevat tarkoituksiisi?”

”Olen erittäin avomielinen uusille toivoille, jotka uhrautuvat hyvän tarkoituksen puolesta.”

Vahkin leuat muodostivat ilmeen, jota olisi korkeintaan vahingossa voinut uskoa virnistykseksi. Jonkinlainen erillinen koneisto sen kallossa veti valuvaa massaa takaisin sen sisälle.

”Entä kuinka ovatkaan lahjani suoriutuneet kokeiluistasi? Xia on valmis aloittamaan täysimittaisen tuotannon, mikäli tuote miellytti tarpeeksi.”

”Olen erittäin tyytyväinen. Minulla niille jo suunniteltuna paljonkin käyttöä. Ja voit olla varma, että käyttötarkoitukseni niille palvelevat meidän molempien etuja.”

Koneesta kuului vastaukseksi vain tyytyväinen korahdus. Tulevaisuus näytti Valkoisenkin hovissa kulkevan haluttuun suuntaan.

”Otan yhteyttä uudestaan, kunhan Metru Nuin tilanne on hieman selkeytynyt. Hyvää illanjatkoa, Ficus”, Abzumo sanoi ja kääntyi selin vahkiin.

Mekaaninen pää nyökkäsi ja sitten sen alaleuka valahti veltoksi. Valkoisen valon paetessa teräksisestä olemuksesta, olisi tarkkaan kuuntelemalla voinut kuulla sekuntien tikityksen, jotka vaimenivat lopulta täydelliseen hiljaisuuteen. Vahkin pää retkahti elottomana sivulleen. Mustat insinöörit tarttuivat jälleen telineeseen ja vetivät sen mukanaan.

Makuta käveleskeli pohdiskelevasti tornin reunalle ja katseli pientä valtakuntaansa. Kerubit olivat kadonneet näkyvistä pimeyden vallattua maiseman. Serafi laskeutui tornin huipulle, Abzumon viereen, siivet ruumistaan peittäen – ikään kuin suojautuen kirkkaudelta, jota tämä ei säkenöinyt.
”Herrani ja valtiaani!” se kirkui suojellen kasvojaan niin ikään, kun makuta kääntyi tämän puoleen.
”Serafini”, makuta sanoi. ”Mikä on saaremme tilanne?”
”Herrani ja valtiaani, Asema III on valmistunut aikataulussa. Muu arkkitehtuuri on myös valmis.”
”Mainiota.”

Hetken makuta vain tuijotti merelle. ”Serafi, eikö olisi helppoa, jos Pimeyden metsästäjät ja Bio-Klaanin hölmöt vain tuhoaisivat toisensa, ja sirut saisi poimittua helposti heidän raadoistaan?”
”Herrani ja valtiaani”, Serafi vastasi, ”te olette täydellinen. Te revitte sirut heidän elävistä käsistään ja tuhoatte kerettiläiset!”
”Alan olla vakuuttunut, että Kuralumi on varteenotettava vastustaja. Aliarvioin hänet kerran, en tee sitä toistamiseen.”
”Herrani ja valtiaani, olette virheetön!”
”Kuralumella on pian mahdollisesti kaksi Nimdan sirua. Voi olla jo tälläkin hetkellä. Se voi tehdä hänestä hyvin vaarallisen.”
”Herrani ja valti-”
Makuta viittoi saatanallista enkeliä vaikenemaan. Kuralumi oli upottanut hänen Arkkienkelinsä meren pohjaan. Kuralumi oli kerran ollut vähällä turmella hänen suunnitelmansa.

Ei. Kuralumi ei ollut niin kykenevä. Vaan joku muu oli. Abzumo hymyili. Totuus oli paljastunut Arkkienkelin taistelussa. Matoro ei ollut päänsä sisällä yksin ajatuksineen, ei suinkaan. Kuinka elävästi hän sen muistikaan…

Arkkienkelin taistelu

Abzumo heräsi keskeltä lumihankea. Hän nousi istuma-asentoon hieman pöllämystyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”Mitä.”

Kaikkialla oli valkoista, aivan liian valkoista. Sokaisevat lumikinokset hohtivat hänen edessään, hänen takanaan, kaikkialla hänen ympärillään, ja puiden takaa paistava aurinko sokaisi hänet heijastaessaan säteensä kinoksista. Huomionarvoista oli, että puut olivat sysimustia, ikään kuin hiilestä veistettyjä. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisoivat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Mikä hitto”, makutan suusta pääsi jälleen erittäin epäabzumomaisesti. ”Missä ja miten.”

Lumi jatkui silmänkantamattomiin. Nietokset olivat koskemattomia, puhtaita kuin viaton vasta ruumiista irti leikattu aivokudos, joka on juuri käynyt läpi puhdistusoperaation. Tuuli kävi leudosti. Luminen valkeus jatkui silmänkantamattomiin, kenties loputtomiin, mutta se ei suinkaan ollut autiomaa, kaukana näkyvät vuoret paljastivat sen. Ehkäpä niiden takana sitten nietokset jatkuisivat maailmain ääriin.

”Minun pitäisi varmasti toivottaa sinut tervetulleeksi”, sanoi rauhallinen, syvä ja matala ääni yhtäkkiä tyhjyydestä, kenties kaikkialta makutan ympäriltä. Ehkä se oli lumi, joka puhui? Ehkä vuoret kuiskailivat hänelle tervetulotoivotuksia matkojen takaa. Yhtä kaikki hätkähtäen rajusti yhtäkkistä muutosta kuuloaistein havaittavassa ilman väreilyssä Abzumolta pääsi jälleen erittäin epäabzumomainen interrogatiivipronominien ketju.
”Kuka. Missä.”
”Oh, sinä et siis tunnista minua?” ääni kysyi selvästi huvittuneena. Tuuli pyörteili ja heitti hienojakoista lunta Abzumon kasvoille niin, että tämä tyrskähti. Ääni oli tuttu mutta unohtunut – ja ennen kaikkea odottamaton.
”Olen kaltaisesi itsekin”, ääni jatkoi.

Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli lunta päältään. Hän kiinnitti huomiota vasta huomaamiinsa lumettomiin laikkuihin siellä täällä ympärillään. Paljastunut ruoho oli kukoistavan vihreää, ei lainkaan kuten korpinmustat kuusipuut vähän matkan päässä.

Sitten hän havaitsi ruoholla selin Abzumoon istuvan hahmon. Hänen mustavalkea kehonsa ja valkoinen kanohinsa olivat täynnä teriä ja rumia, tappavia metallinpalasia. Se ei ollut elegantti makuta-haarniska, se oli kuin kymmenistä haarniskoista kokoon parsittu olemus.

Ja se oli vangittu paksuilla punaisilla kahleilla. Tiukasti. Jääpylväät, joihin hänen siteensä menivät, olivat kokeneet kovia. Niiden jäiseen pintaan oli kaiverrettu satoja kolmioita, kaikki tasasivuisia ja muinaisin kirjaimin koristeltuja. Muodot kattoivat pylväiden jokaisen pinnan, jolle vanki vain ylsi.

”Mutta ei, minä en ole sinun veljesi.” Ääni ei ollut mitään, mitä Abzumo muisti kuulleensa. Se tuntui olevan täynnä ristiriitaisia tunteita.

”Sinä… olet makuta. Makuta vangittuna toan mieleen”, Abzumo vastasi astellessaan lähemmäs. Hän kiersi jääpylvään nähdäkseen olennon kasvot. Ne kuuluivat jollekulle, jonka hän oli joskus tavannut. Rauhalliset, seesteiset kasvot, joita halkoivat langenneiden enkelien kapeat silmät.
”Minä tapoin sinut, Itroz”, makuta lopulta sylkäisi.

Kahlittu katsoi pitkää pahan enkeliä kuin muistellen. ”Niin”, hän lopulta vastasi. ”Niin siinä taisi käydä.”
”Mutta ilmeisesti selvisit”, kahlitsematon jatkoi. ”Kysyttäväkseni jääkin ilmeisesti, miten. Ja miksi.”
”Tunnet varmasti ne teoriat, joiden mukaan kaikki elämä on psyykkistä. Kehot ovat vain ajatusten työkaluja. Tietysti tunnet, olethan makuta. Luulet tietäväsi kaiken, koska osaat luoda elämää. Mutta tosiasiassa sinäkään et ole löytänyt keinoa päästä eroon antidermiksen kahleista ja kehittyä pelkäksi materiaalisesta maailmasta erillään olevaksi mieleksi.”
”Olit aina hieman omalaatuinen persoona, Itroz”, Abzumo totesi kylmästi. ”Oletetaan, että olet olemassa pelkkänä tietoisuutena. Missä sinä olet? Asutatko Kuralumen mieltä hänen seuranaan – ilman, että hän muka edes huomaisi sitä?”
”Mielen Prinssi kyllä tietää minusta. Mutta hän ei halua tietää. Hän… vierastaa minua. Uskottelee, ettei minua olisi. Sokeuttaa itsensä, niin sanotusti.”
”Mielen Prinssi! Ha ha ha! Typerä hölmö, joka sekaantuu mahtavampien olentojen asioihin ja maksaa siitä vielä hengellään!”
”Sanoo mahtavampi olento, jolla vaikuttaisi olevan suuria vaikeuksia toan voittamisessa”, makuta maassa vastasi.

Abzumo kyykistyi niin, että hänen kasvonsa laskeutuivat Itrozin tasolle, ja siveli kädellään jäistä pylvästä hienovaraisesti. ”Hienoa symboliikkaa tuon avatarin valinnassa, veli”, hän sanoi maireasti. ”Oletko todella niin vanki kuin annat olettaa? Vai hallitsetko sinä tätä mieltä? Miksi minulla on vaikeuksia voittaa toa? Ehkä minulla ei ole.”
”Toa on sulkenut minut syrjään. Kahlinnut minut sillä, mitä luulee kohtalokseen. Hän kuulee vain kuiskaukseni. Ohjastukseni”, särkynyt enkeli vastasi. ”Sinä kamppailet vain toaa vastaan, Makuta Abzumo. Ja sinä häviät hänelle.”

Abzumo ei vastannut mitään vaan nousi ylös ja alkoi saapastella ympäri Itrozia kahlitsevia pylväitä.
”Minä olen Ath!” hän karjaisi yhtäkkiä aivan Itrozin pään vieresssä. ”Kurjat temppusi eivät pysäytä minua, ei varsinkaan säälittävä nukketoasi!”

”Eivät ne ole minun temppujani”, kahlittu vastasi. ”Ne ovat hänen. Hänen mielensä. Hänen nukkensa.”

Koko mielimaisema pimeni hetkeksi, ja muuttui pimeydeksi ja veden kohinaksi. Valkoisen Käden eleettömäksi hahmoksi. Mustan Suun posliinisiksi kasvoiksi.

”Ja olet saattanut herättää ne.”

Ennen ympäristön palautumista lumiseksi aukeaksi Abzumo näki niistä vilauksen. Jokaisesta.
”Minua eivät kiinnosta Avden lelut”, makuta tuhahti. ”Kuralumen naamio. Se on kovin tutun näköinen, Itroz.”

”Uskon, että olet nähnyt sen aiemminkin. Kenties Destralilla, minne sen veit, kuin kissa vie isännälleen kuolleen rotan.”
”Aivan, Nimda-jäljitelmä mitä ilmeisimmin. Hah, olisi pitänyt tietää.”

”Kalpea jäljitelmä, pahoin pelkään. Mutta kenties se oli tarpeeksi sytyttämään toaan pohjaton himo löytää Nimda. Hän uskoo sen olevan hänen kohtalonsa.”
”Ja epäilemättä säilyttämään sinun mielesi, kunnes kykenit siirtymään toan mieleen”, Abzumo sanoi myrkyllisesti.
”Kenties niin”, Itroz vastasi. ”Tai kenties se olikin Ath, joka minut pelasti, tai ehkä olen vain toan mielen tuotos, varjo kauan sitten kuolleesta. Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?”
”Pidä epistemologiset näkemyksesi omana tietonasi, veljeni. Kun minulla on kokonainen Kanohi Nimda, minä päätän, mikä on mielen tuotosta ja mikä todellista.”

”Ja mikä tulisi olemaan todellista?”

Sairas virne hiipi Abzumon kasvoille. ”Minä.”

”Kenties se on jo kaikki, mitä on”, makuta vastasi. ”Ehkä me kaikki olemme omien pikku maailmojemme jumalia, mutta emme vain tajua sitä? Olen aina pitänyt ajatuksesta, että Nimdan ainoa voima on avata silmämme ja näyttää meille, mitä olemme jo valmiiksi. Että sen voima olisi näyttää, mikä on totta.”
”Vaikka Nimda saisi sinut uskomaan, että jokin on totta, on edelleen aivan yhtä epätodennäköistä, että totuus on se, mitä valaistuttuasi uskot.”
”Tiedolla ei ole merkitystä, Makuta Abzumo. Et voi koskaan tietää, et sokeana ilman Nimdaa. Pohjimmiltaan kaikki on vain uskoa asioihin. Usko, että aurinko nousee yön tultua, on yhtä lailla uskomista kuin usko Punaisen tähden valaisemaan kohtalon polkuun. Se on syy, miksi siru on niin tavoittelemisen arvoinen, makuta. Se tekee uskosta totta.”
”Näkemyksesi ei pohjimmiltaan eroa omastani lainkaan, Itroz hyvä. Mikä on todellista ja mikä ei? Mihin uskoo, mihin ei? Sama asia, jos mitään ei voi todella tietää.”

”Totta puhuakseni, te haluatte käyttää sirua aivan samoihin käyttötarkoituksiin, sinä ja Mielen Prinssi. Te haluatte kontrolloida kaikkea ympäröivää maailmaa ja tehdä siitä haluamanne. Sinä oman pikku leikkikenttäsi, hän oman ideansa utopiasta. Teillä on vain yksi ero.”
”Ja mikähän se mahtaa olla, arvoisa mielitutkija?” Abzumo kysyi ivaa tihkuvalla äänellä.

”Sinä naurat kohtalolle ja uskot voimaan. Hän uskoo, että se on hänen kohtalonsa. Ja silloin se on hänen Kohtalonsa, etkä sinä tai kukaan muu voi tulla hänen tiellensä.”

”Hänen kohtalonsa voi muuttua erittäin radikaalisti ennen loppua, veliseni. Ennen hänen loppuaan. Ennen sinun loppuasi.”
”Kohtalo on kiveen hakattu. Se on osa määritelmää. Se on mitä tulee tapahtumaan, ei mitä voi tapahtua.”
”Jos et jaksa uskoa siihen, että tekosi eivät ole Suurten Olentojen ennalta ohjelmoimia, en yhtään ihmettele, miksi annoit itsesi tuhoutua.”
”En puhunut Suurista. Puhuin vain kohtalosta. Ja kohtalon kirjoittaja on se, joka siihen uskoo. Hän uskoo, että hänen kohtalonsa on saada Nimda, ja Nimda tekee uskosta totta.”
”Olen tappanut liian monta toaa, jotka ovat tavoitelleet jotain kohtalokseen uskomaansa, jotta voisin itse uskoa. Olen melkein pahoillani, Itroz.”

”Montako sellaista toaa olet tappanut, joilla on ollut Nimda?”

Abzumo, joka oli vielä hetki sitten ollut Itroziin selin, kääntyi nyt hitaasti tätä kohti silmät kiiluen. ”Väitätkö sinä… Mutta juurihan itse totesit, että kohtalo… ei. Minä en lähde tähän, Itroz. Toallasi on Nimdan siru, mutta se ei pysy hänellä pitkään. Minä riistän sen häneltä, ja hän saa maksaa kaikesta siitä vaivasta, jota on minulle ehtinyt aiheuttaa.”

”Kuten sanot”, Itroz myhäili vastaukseksi. Ääni kuulosti miltei jään toan omalta. ”Jos se riittää peittämään pelkosi. Onnea erään kaksi, Makuta Abzumo. Tulet tarvitsemaan sitä.”
”Olkoon kohtalosi puolellasi, Itroz”, Abzumo sylkäisi. ”Tämä ei ole jäävä viimeiseksi kohtaamiseksemme.”

Tulevaisuus

Valehtelijoiden maailmassa valehtelija on kuningas.
Itsepetoksen maailmassa jokainen on valtias.

Ja niin rikkoi särkynyt enkeli itse itsensä.