Lehu-metsä
Vänrikki Werekk oli sangen tympääntynyt läpi metsän ryömimiseen. Tai siltä se oli ainakin tuntunut, kun maasto oli osoittautunut mahdottomaksi ajaa moottoripyörin. Metsän luoteisnurkat olivat inhottavan märät ja upottavat. Kirottu suo vaani aivan lähellä.
Onneksi skakdiupseeri oli jättänyt Veljeskunnan saarelta tuomansa tavaran pääosan sataman virkaa toimittaneeseen luonnonlahteen rannikolle. Sinne oli jäänyt myös ne puolisataa skakdia ja raskaat Nektann-plasmatykit, jotka saaren taisteluissa olivat olleet. Werekkin mukana oli vain pari luottomiestä työntämässä tympääntyneinä moottoripyöriä kohti tukikohtaleiriä.
”Hepo vieköön”, Werekk kirosi karttaansa. ”Ihan turhia nämä kartturit näillä main. Ei tässä edes pitänyt olla kosteikkoja.”
Hän arvosti järjestystä ja täsmällisyyttä. Etenkin kartoissa. Karttojen kanssa hän oli hyvä. Erityisesti xialaisten merikarttojen. Ne olivat tarkkoja, yksityiskohtaisia ja erehtymättömiä.
Sen sijaan kartta, jonka kanssa he olivat Välisaarilla jumissa, oli vanha ja selkeästi ilman nykyteknologiaa tehty.
Siinä kaksimoottorista Benzek-pyöräänsä eteenpäin työntäessään vänrikki ei voinut olla miettimättä, miten mahtava hevonen olisi siinä tilanteessa.
Mikä hevonen, joku voisi kysyä. Nehän olivat tarua!
Aivan, tarua. Mytologiaa. Mystiikkaa. Hevologiaa.
Mutta ei se muuttanut sitä, että Werekk olisi halunnut tilanteeseen hevosen.
Oikeastaan mihin tilanteeseen tahansa.
Mutta erityisesti maastossa rämpimiseen.
Oi, niiden lihaksikkaat raajat, kiiltelevä lyhyt harja! Niiden voimakkaat hampaat ja muodokkaat turvat! Niiden prototerästäkin kovemmat kaviot, jotka tallaisivat tiensä läpi mistä vain!
Vänrikki Werekk oli niin sanotusti hevosmies. Komeilihan moinen tarunhohtoinen peto hänen kuparinkuultavassa haarniskassaankin monena kappaleena. Hänen mökissään Zakazilla hänellä oli monia kirjoja aiheesta – zakazlaisen kirjallisuudenhistorian suuria klassikoita ajalta jolloin Mahrikuninkaat hallitsivat: Koningaskunnan legenda, Hepovaaran laulu, Kavionkopse kuoleman edellä – kaikki ne!
Hänen suuri sotilaallinen esikuvansa oli ehdottomasti myyttinen suurkoningas, Keksikak. Tarina siitä, miten tämä yönmusta soturikuningas oli voittanut tuhatpäisen lohikäärmelauman vain kolmellakymmenellä hevosella oli niitä inspiroivimpia – he olivat hyödyntäneet maaston tuntemusta, yllätystä ja harhautusta saavutttaakseen voiton, joka pelasti koningaskunnan.
Myöhemmin sodan ninja-akatemia oli ammentanut oppinsa samoista lähteistä. Werekkistäkin olisi varmaan tullut tuon mystisen aselajin kunnianarvoisa jäsen, ellei hän olisi loukannut selkäänsä jäätyään tahtorakin alle. Siinä oli mennyt hänen taistelijan uransa sekä uljas harjansa.
Tai harja oli oli vielä, mutta se repsotti vähän epämääräisesti. Niinkuin hevosilla.
Taistelija hän ei tosin enään ollut. Selkä ei erityisemmin pitänyt siitä. Komentaja ja organisaattori, se se hän oli. NINJA-ryhmän koordinaattori, Lieggimiesten huollosta ja hankinnoista huolehtija. Kyllä hän kentälläkin oli paljon, etenkin kun kyseessä olivat tykistö-operaatiot. Werekillä oli sellaista täsmällisyyttä ja organisointikykyä, jota kovin monelta skakdi-palkkasoturilta ei löytynyt.
Niin, ne hevoset. Sellainen olisi ollut tosi hyvää seuraa siinä maastossa.
Onneksi leirin valot näkyivät pian, eikä hevoset olleetkaan tarpeen. Skakditiimi huokaisi helpotuksesta saapuessaan tukikohtaan. Zakazinkielinen kyltti varoitti miinoitteista tiettyjen puiden väleissä. Korkealla männyissä tarkkaili pari miestä ympäristöä.
He jättivät moottoripyörät suureen katokseen, joka oli väsätty periskakdilaiseen tapaan pressuista ja tukeista. Siellä oli myös sekamelska polttoainetta, ammuksia ja aseita.
Werekkin kotiseuduilla Vors-Korissa olisi moisesta joutunut sotaoikeuteen. Viherskakdi huokaisi ja määräsi pari teltankulmalla tupakoimassa ollutta hammasmiestä järjestelemään tavarat turvallisemmin.
Vänrikki marssi ensi töikseen johtotelttaan, jossa pönäkän kenraalismiehen sijaan istuskeli sininen skakdisaatana. Komentajan virkaa toimittava Metorakk oli paraikaa radiolaitteet korvilla:
”Alus löytyy, Raj. Pääsette sillä torakoiden ohi”, hän vastasi linjan toisessa päässä olevalle. Ääni oli juuri se kylmä ja tylsä, jollaisena heposkakdi sen muistikin. ”Lähetän sen tavalliseen paikkaan Haederaan.”
Xar-Nekkin teurastaja sysäsi kuulokkeet pöydälle suivaantuneena häiriöstä. Hän ei tosin puukottanut tulijaa välittömästi huonta tuultaan lievittääkseen. Ei siksi, että tämä olisi ollut Möygydysbrigaadin kolmanneksi korkein, vaan siksi, että hän sai vihdoin jonkun tarpeeksi osaavan hoitamaan palkkasoturifirman paperinpyörityksen. Werekk oli siihen juuri oikea mies.
”No terve”, vesiskakdi tervehti. Hänessä kaikki oli terävää ja ikävää. Torakkaelementtejä täynnä oleva haarniska kiilsi hopeaa lyhtyjen valossa.
”Labioko on poissa?” vänrikki kysyi.
”Xialla”, Metorakk vastasi. Hän oli juuri ehdottamassa Vors-Korin jurmulle, että tämä voisi ottaa komennon loppuajaksi, kun valkea skakdi, Suhatt nimeltään, syöksyi telttaan sisään.
”Kenraali saapui juuri!” Metorakkin lähetti ja mekaanikko ilmoitti hätäisesti. Rautaskakdi oli lyhyt ja koukukas, mutta vikkelä – ehkä nuorimpia koko Galmangööristä. Tyttö ei tosin pystynyt vieläkään katsomaan veden skakdia silmiin kertoessaan viestejään.
Ehkä se oli ihan hyvä. Viime lähetille ei nimittäin ollut käynyt aivan liian hyvin.
Kaksikko ei aikaillut, vaan marssi ulos.
”Hoi, miehet! Olen palannut!” kuului syvä baritoni. Ääni, jonka karisma oli Lieggimiehet yhteen kasannut!
Kaksi komentoskakdia marssivat ulos teltasta ulos. ”Oli aikakin”, veden skakdi murahti hampaidensa välistä.
”Aah, Metis ja Hepo! Pitäneet paikat pystyssä, luulen”, Gaggulabio tervehti kädet ylhäällä. Hänen purppurainen pukunsa oli saattanut näyttää äärimmäisen tyylikkäältä ja charmantilta Steltin seurapiireissä, mutta siellä metsän keskellä se näytti vain typerältä.
Mutta se ei ollut typerin asia, joka Labiolla oli.
Typerin asia oli ne kaksi kivipaatta, jotka seisoivat typerän näköisinä kenraalin takana.
Kyllä, ”typerä” oli juuri se sana, joka tiivisti otukset täysin.
”Ne-ne ovat kivipaasia”, Metorakk katsoi niitä tyrmistyneenä.
”Skarararin typerän näköisiä kivipaasia”, Werekk täydensi.
”Tässä”, Labio teki suurilla käsillään ympyrän ilmaan, ”ovat Möykyttäjäveljekzet.”
”Durr”, veljistä toinen totesi.
”Durr”, toinen vastasi.
”Möykyttäjäveljekset?” siniskakdi kysyi.
”Möykyttäjäveljekzet”, kenraali totesi hymy pulisongeissa.
”Mitä me teemme niillä.”
”No möykytämme. Ne ovat kylmäverisiä tappajia!”
”Onko niillä edes verta.”
”He ovat uusin osa Gagun Guoletusguntaa. Hilpeitä veikkoja, sanon minä. Toimivat henkivartijoinani.”
Henkivartijoina, hyvä. Se tarkoitti, ettei Metorakkin tarvinnut katsella typeriä kivipaasia kentällä.
Lisäksi, Gagun Guoletusgunta? Kuten sanottua, vanhan leipurismiehen runot eivät olleet koskaan mitään parhaita.
”Mitä muuta Xialta?” murhaajamestari kysyi pyrkien parhaansa mukana sulkemaan kivipaadet ”älä välitä”-sektorille aivoistaan.
”No aika hurmaavaahan siellä. Outo sää, tosin. Järjestelin talveksi ammus- ja muonakuljetukset. Minusta tehtiin juttu johonkin vortiksilehteen. Yksi aratyghläinen kalaparoni pyysi meitä leipiinsä, mutta Kentsu maksaa enemmän. Sanoin sille, että tämän sodan jälkeen.”
Sinirakk murahti hyväksyvästi.
”No, mitenkä täällä on tosiaan mennyt?” kenraali kysyi ottaessa takkia päältään. He kulkivat suureen komentotelttaan ohi leirinuotion.
”Amazuan soluttautumisoperaatio etenee”, Metorakk totesi. ”Listimme koillismetsästä ne kannibaalimiehet. Poltimme kylät.”
Labio hörähti ja asetti tyylikkäät purppuratamineensa lipastoon, joka oli täynnä vastaavanlaisia karismaattisia steltläisräätälöityjä asusteita.
”Torakat polttivat koko Lintusaaren”, Werekk jatkoi. ”Tuli kiire poistua paikalta. Kohtasimme ussalien Vartijan ja jonkun pähkähullun pikkumiehen ennen sitä. Ei sieltä hirveästi mitään hyödyllistä irronnut, meillä on kaksi aluksellista sen viidakon otuksia ja kasveja tuolla. Ehkä jotkut hörhöt maksavat sinisistä apinoista, en tiedä.”
”Myyntihommista puheen ollen, mitenkäs Ikneramin hommat ovat edenneet?” gaggusgagdi kysyi koko ruskeahaarniskaisessa komeudessaan. He kolme istuutuivat Labion mahonkisen työpöydän ääreen. Siniskakdi irvisti, kun kenraali sytytti yhden iänikuisista sikareistaan.
”Uikuttaa edelleen”, vastasi gaggosmies.
”Olisit voinut olla ampumatta sitä sen kaveria silloin”, Labio totesi tuprutellen steltläistä. ”Masentunut myyntimies ei ole kovin käytännöllinen.”
”Sinä tiedät minut, kun olen kentällä”, Metorakk sähähti. ”Ja tiedät, että en halua halpoja kopioita Vartijoista lähelleni. Ne miehet olivat tappajia, ja niiden miesten aseet olivat tappamisen siveltimiä. Ilevhov oli pelkkää pilkkaa.”
Kenraali huokaisi. ”Okei, antaa olla. Haluan vain kauppamieheni taas käyttökelpoiseksi. Olemme tienanneet etelän kyliltä aika pirun hyvin.”
”Emme niin hyvin kuin tienaisimme ryöstämällä ne”, Metorakk protestoi.
”Ussaltornin väkeä on näkynyt etelärinteiden suunnalla. Suurkylän lähistöllä. Niillä on sissijoukkoja täällä, sanon sen”, vänrikki Werekk puuttui peliin. ”Barakonnin miehet kertoi, että niiden jousimiehet ovat maailman parhaita. Pystyvät kaatamaan miehiä satojen metrien päästä, kun ollaan metsän eteläisillä aukioilla. Iskevät tulinuolin näkymättömistä. Katoavat kuin olisivat vain yksi mies.”
Skakdi otti pöytälaatikosta suuren nahkakartan ja taitteli sen auki. ”Sitten on vielä raptorimiehet, jotka sitovat Targarrin miehet. Nyt tosin kun Lintusaaren operaation joukot palasivat, meillä on aika hyvä iskukyky-”
”-mutta se menee Oberaatio Lieggiguoleman valmisteluun”, Labio vastasi. ”Kuten tiedätte!”
”Operaatio Liekkikuolema”, Metorakk vastasi. ”Sen onnistumismahdollisuudet eivät näytä erityisen hyviltä.”
”Minä luotan heihin täysin”, kenraali vastasi. ”Joten valmistaudutaan! Siitä tulee kaikkien aikojen isku, äijät.”