Klaanin sairaalaosasto, Zyglakien epäonnistuneen operaation jälkeinen päivä
Maken silmät avautuvat hitaasti. Klaanilainen yllättyy suuresti ympäristöstä josta itsensä löytää. Sankka tumma savu ja tuulen vanavedessä tanssivat kipinät peittävät lähinäkyvyyden. Silti maassa makaava Klaanilainen tuntuu tunnistavan taustalla erottuvat muodostelmat oman järjestönsä linnoituksen arkkitehtuuriksi. Korkeina roihuavat lieskat leimuavat kaikkialla. Make nousee hitaasti puolipystyyn eturaajojensa tykö. On kuuma. Niin kuuma. Klaanilainen tuntee hikipisaroiden valuvan pitkin kroppaansa. Tämä tunne on hämmentävän uusi.
Make on tuskin päässyt pystyasentoon ennen kuin alkaa tuntea valtaisaa pistelyä vatsassaan. Kipu leviää nopeasti pitkin moderaattorin jokaista hermoa tehden liikkumisen hetken aikaa miltei mahdottomaksi. Tästä huolimatta Klaanilainen pakottaa itsensä pystyyn. Hän huojuu hieman. Ilma tuntuu hyvin ahdistavalta ja tunkkaiselta. Maken tekisi mieli vetää pitkä sisäänhengitys, mutta ilma on siihen aivan liian ohutta. Moderaattorin katse terävöittyy hiljalleen. Tämän kauhuntuntemuksia voi tuskin sanoin kuvailla hänen katsoessaan eteensä.
Verta. Luunkappaleita. Eri ruumiinosien jäänteitä. Sisäelimiä… Kaikkialla. Jos Maken vastaa ei tuntuisi vallanneen tyhjiö, tämä varmaan voisi hyvin pahoin. Tyydytystä ei synny Klaanilaisen tunnistaessa entiset ruhot Zyglakeiksi. Tämä on kuin jokin sairas iso vitsi. Jopa Zyglakien kaltaisille alhaisille olennoille tämä oli jotain hyvin julmaa. Muutama refleksinomaisesti sätkivä ruumiinosa ei helpota Maken oloa. Hän ei haluaisi nähdä kaikkea tätä julmuutta ja raakutta.
Make havaitsee jäännekasan keskellä tumman olennon. Sen olemus ei takana leimauvien lieskojen kirkkauskontrastin vuoksi tule esille. Olento kuitenkin vaikuttaa kyykkyasentoiselta humanoidilta. Sen vartalon muotoilussa on kuitenkin jotain outoa. On kuin suuri joukko teriä olisi isketty sen vartaloon. Tässä tapauksessa kuitenkin kehon sisäpuolelta käsin. Otus liikahtaa hieman. Vaikka sen silmät hekuvat kirkkaan oransseina, Make voi kuvitella sen katsovan suoraan häneen. Kumpikin tuojottaa toisiaan määrittelemättömän ajan, hievahtamattakaan. Maken kasvoilta kuvastuvat halveksunta ja epätoivoinen viha.
Nämä tunnetilat muuttuvat pian pahimmaksi mahdolliseksi järkytykseksi ja suoranaiseksi kauhuksi. Liekit hälvenevät hetkessä miltei olemattomiin. Verilöylyln takana olleen olennon kasvot saavat Maken havahtumaan pahemman kerran. Ne ovat hänen omat kasvonsa. Klaanilainen hämmentyi pahemman kerran. Hänen päänsä täyttyi hetkessä epämiellyttävillä ja raskailla kysymyksillä. Onko tuo kammottava groteski ilmestys hän..?
Maken kasvoja kantavan olennon suu raottui hieman. Hetkessä sen suunympärys ja leika täyttyivät hampaiden välistä pulppuavalla verellä. Sen suu vääntyy epämukavan laajaan virneeseen. Make alkaa vasitomaisesti perääntyä otuksen suun alkaessa avautua. Se ei enää ole edes suu. Pikemminkin ammottava petomainen kita. Make katselee pakonomaisesti ympärilleen. Joka ikinen lieska ja kipinnähippunen tutuvat vetäytyvän kohti kaaoksen keskellä seisovaa otusta.
Make huomaa otuksen kurkun alkavan leimuta. Pian koko hirviön suu hehkuu oranssina. Kuin portti suoraan Helvettiin… Kipinät ja liekit valetavat hänen ohitseen matkalla kohti uutta kotiaan. Vastapäisen otuksen Makelle kuuluvan suun sisältö leimuaa kuin aurinko. Kaikki ympäristön hehku ja lämpö katoavat. Jäljelle jää vain kylmä pimeys. Vilunväreet valtaavat Klaanilaisen ihon. Tämä kuitenkin keskittyy tuijottamaan kauhulla otusta, joka pian pyyhkisi kaikki esteet tieltään, jättäen jäljelle vain valtaisna kasan tuhkaa…
Hetkessä kaikki Maken ympäriltä pyyhkiytyy tämän takaa valumaan lähtemään pimeyteen. Kaikkialla on vain tyhjää. Klaanilaisen edessä näkyy vain kuvio. Sen tarkka muotokieli jää epäselväksi. Hetkessä Make havaitsee kuvion alkavan hehkua kirkkaan oranssina. Vaikuttaa kuin se toimisi esteenä jollekin valtaisalle voimalle, joka olisi puskemassa läpi. Ja se olisi vain ajan kysymys…
Maken silmät avautuivat. Klaanilainen huomasi tuijottavansa valkeaa, muutamalla loisteputkivalolla vatustetua kattoa. Makella ei kestänyt kauaa havaita missä hän oli. Sairaalaosaston huone oli muodostuntu hänelle eräänlaiseksi toissiaiseksi huoneeksi. Maken ajatukset harhailivat hetken äskeisessä kokemuksessa. Oliko se taas vain yksi hänen lukuisista viimeaikaisista merkityksettömistä painajaisunistaan? Niin saattoi olla. Joka tapauksessa, tämänkertainen tuntui jotenkin epämiellyttävän todentuntuiselta.
Make pyyhkäisi hieman otsaansa. Suunnilleen tämän jälkeen hän huomasi hikoilleensa. Oikeastaan tarkemmin tunnusteltuna suuri osa sairaalasängystä oli märkä. Klaaniainen ei kuitenkaan pitänyt tätä kovin merkittävänä, hikoilu saattoi kuulua hyvinkin normaariin reaktio kyseisenlaisille epämiellyttäville yökokemuksille. Klaanialinen havaitsi metallisen maun suussaan. Ilmeisesti hikoilu oli johtanut lievään nestehukkaan. Make helpottui nähdessään pullollisen vettä viereisellä pöydällä. Kaikenlaiset tervehdyskortit olivat siinä yhä. Sekä epämiellyttävän näköinen lautasellinen outoa mössöä.
Maken ponnistaessa hellästi pystyyn hän yllättyi siitä, kuinka läsnä vatsan vihlonta oli edelleen läsnä. Pieni pään jomotus oli ymmärrettävää. Make älähti vaimeasti. Häntä arvelutti hieman yrittää poimia oudon ateriansa vieressä lepäävää pulloa. Kyseinen annos vaikutti siltä kuin se olisi olltu aikeissa tarttua Maken käteen ja kiskaista tämän kerta heitolla sisuksiinsa. Toipilas ei kuitenkaan ehtinyt suorittaa kyseistä toimenpidettä Ga-Matoranin avatessa oven. Tämän kasvot vaikuttivat hieman yllättyneiltä tämän nähdessä Maken niin hyvänoloisena.
”H-huomenta”, Matoranin äänessä oli aisittavissa tiettyä hämmennystä. ”…huomenta”, Make vastasi tähän kohteliaasti. ”Mikä on vointi?” Matoranin ääni oli niin hellän tätimäinen kuin oli mahdollista. ”Varsin mainio, kiitos kysymästä. Vastaa toki kihelmöi hieman edelleen.” Make havaitsi Matoranin ilmeen muuttuvan entistä hämmentyneemmäksi. Se ei vaikuttanut Klaanilaisen mielestä lupaavalta. ”…jotain pielessä”, Make kysähti hieman huolestuneen oloisena. Hoitajamatoran viittasi katseellaan Makea nostamaan peiton vatsansa päältä. Make yllättyi negatiivisesti nähdessään kyseisen ruumiinosansa. Hän ei ollut syystä tai toisesta ollenkaan huomannut, että se oli peiltetty siteellä. Sidoksen alta pilkotti jotain punaista ja kuivunutta.
Maken hämmentynyt katse nousi nopeasti takaisin Matoraniin. Tämän katse taas viesti yllättyneisyyttä Klaanilaisen tietämättömyydestä. ”Löydettyämme sinut siinä kunnossa oli melko yllättävää, että selvisit tuon vähemmällä.” Hoitajan sanat tekivät Klaanilaisesta yhä hämmentyneemmän. ”…mitä sinä tarkoitat?” ”..etkö muista?” Make oli vaiti. Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen moderaattorin luodessa uuden katseen vatsassaan pilkottavaan sideharsoon. Hoitajamatoran katsoi parhaaksi selventää asiaa.
”Viime yönä linnakkeemme joutu oletetun hyökkäyksen kohteeksi. Tarkemmin en tiedä, mutta ilmeisesti kyseessä oli tarkoitus olla salamurha.” Make empi mielessään seuraavaa kysymystään voimakkaasti: ”Ketkä hyökkäsivät?” Vastaus oli omiaan pyyhkimään moderaattorin viimeisimmätkin hyvän tullen rippeet ilmaan kuin puupölyn. ”Zyglakit…” Hetkessä Maken mieli täyttyi muistikuvilla.
Make kävelee hyväntuulisena melko muinaismaiseksi jäänellä Klaanin linnakkeen käytävällä. Kyseinen linnakkeen osa toki on olut jo pitkään yksi paikan hiljaisimpia. Kaikki muuttuu Zyglakin astuessa hiljalleen esiin varjoista ikkunoiden valoon.
Make yrittää epätoivoisesti puolustautua liskomaisen humanoidin hyökkäyksiä vastaan.
Hän makaa maassa. Ja voi erittäin pahoin…
”Eräässä käytävässä nkäyi selviä taistelun merkkejä. Esineitä ja ikkunoita oli palasina.”
Aprikoiva Make poimii lattialta ensimmäisen esineen jonka saa sormiinsa. Taulun
Hän yrittää käyttää kahta koristeena toiminutta teräasetta puolustautuakseen. Mutta hänestä ei ole vastusta Zyglaksoturille.
Make iskee epätoivoisesti purukalustonsa päänsä ympärille kiedottuun häntään. Zyglak älähtää ja heittää Maken selkä edellä suoraan koristeelliseen ikkunaan. Ikkuna ei kestä…
Matoranin sanat alkoivat tuntua yhä etäisemmiltä epämiellyttävän kokemuksen palautuessa Maken mieleen. Silti hän tuntui kuulevan päässään tarkkaan jokaisen Matoranin lausuman sanan.
Maken selkä kokee kovan iskun ikkunan sirpaloituessa hänen takanaan. Hetkessä hän putoaa kovalla vauhdilla alas päin. Make ehtii juuri ja juuri kääntää katseensa uhkaavasti lähestyvään ruohikkoon ennen törmähtämistään maahan.
Zyglak laskeutuu hänen viereensä. Siinä kaikki…
Hoitajamatoran huomasi potilaansa suuresti häkeltyneen ilmeen. Tämä selvästi mietti omiaan. Tästä huolimatta tämä tuntui kuuntelevan hyvin tarkasti. ”Ei ole tarkkaan tiedossa, mikä hyökkääjät lopulta päihitti. Mutta jälki oli kaikkeam uutak uin hellävaraista…” Maken mieli täyttyi uusista muistoista. Tällä kertaa pelottavan tuoreilla.
Korkea liekkimeri ympäröi kaikkea. Raadeltujen ruumiiden keskellä seisova hirviömäinen otus karjuu voitonreimuisesti. Maken suulla…
Uudet järkyttävät tuntemukset valtasivat Maken. Hänen suussaan tuntema maku ei johtunut mistään nestevajauksesta. Se oli veren maku…
Matoran oli surumielinen nähdessään moderaattorin painivan yksin hämmennyksensä kanssa. Siitä huolimatta hänen tulisi kertoa loputkin. ”Sinut löydettiin läheiseltä katolta. Melko huonossa kunnossa.”
Make liihottelee kömpelösti yrittäessään nousta ylöspäin. Hänen voimansa ovat lopussa. Mutta valloittava tekijä on halu päästä elossa pakoon tilanteesta.
Kuuluu aseen laukaus.
Maken viimeisetkin voimat tuntuvat haihtuvan olemattomiin. Hän mätkähtää metalliselle katolle…
Maken mielikuvat pysähtyviät siltä seisomalta. Kaikki epäselvät muistikuvat olivat kadonneet hänen mielestään. Klaanilaisen sormet hellittivät otettaan sairaalapeitteestä. Tuhannet uudet kysymykset tulvivat hänen mieleensä.
Hoitajamatoran oli surumielinen moderaattorin tilasta. Niin ikävältä kuin ajatus tuntuikin, huonosta tilastaan huolimatta uppiniskaisesti toimintaan syöksynyt Make oli itse suurin syyllinen. Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea. ”Mitä sinä oikein ajattelit”, Matoran kysyi huolestuneella äänensävyllä, yrittäen pitää jäkättävyytensä kurissa. Moderaattori oli hetken vaiti.
Maken raivolla ei ole rajaa, kun käytävän varjoista ilmestynyt Zyglak laskee maahan pienen Matoranin ruumiin… ” …en mitään”, Make vastasi vaimeasti. ”En yhtään mitään…”
Paksun metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron jäädyttämästä pommista
Kaksi Nazorakia alkoi jo kyllästyä metallilevyn takana kyykkimiseen.
[spoil]Toki minulla oli hieman enemmänkin Makematskua kuin tämä, mutta tuo vaan tuntui sopivalta kohdalta lopettaa.[/spoil]
Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.
No, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?
Matoro huokaisi.
Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.
Kurssi kohti Klaania, siis? Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.
Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.
Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.
Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa
Minä vielä kostan sille, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?
Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.
Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.
Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa. Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.
Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.
Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.
Athistien saari
Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.
Matoran onki pullon. Nauhassa luki Bio-Klaani. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.
Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.
Tervehdys!
Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.
Mitä Kunnioittavimmin,
Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.
Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.
Joskus sitä luulee että päivä alkaa tavalliseen tapaansa aamukahvilla Bio-Klaanin kahvioss, voileivän ja puuron siivittäminä. Ei sitä yleensä uskoisi että kahvi laukaisee reaktion jonka ystävämme Umbra toisesta maailmasta koki.
Tämä painovoimaa hallitseva olento katsoi lasittunein silmin eteensä istuen kahvion pöydän vieressä, täti Mokelin selittäessä jotain astianpesuaineiden vaaroista ja siitä että mutanttikatkaravut ovat perin huonoja väittelykumppaneita. Violettimustan matoranin hengitys oli lähes pysähtynyt ja hän oli kuin halvaantunut. Mutta hänen päänsä sisällä kaikki kieppui kuin kissa pesukoneessa. Ympäri ympäri ympäri
Näky
Umbra löysi itsensä jostain oudosta metallista ja muusta teknologiasta koostuvasta rakennuksesta, joka muistutti perin hänen oman maailmansa laboratoriota joka oli ollut hänen kotinsa ja paikka jossa hänestä tehtiin tällainen kuin hän oli. Hän oli nähnyt monia outouksia tässä vaihtoehtoisessa maailmassa jonka lait olivat välillä päin Karzahnia ja yhteys tämän maailman vastineeseensa, mahtavaan soturi Umbraan oli tehnyt muutoksia hänessä. Seikkailu veljensä mielessä oli tehnyt hänestä määrätietoisemman ja ehkä myös synkemmän, ennen niin naiivi matoran oli muuttunut, mutta niin kaikki tässä maailmassa muuttuivat.
Matoran lähti talsimaan metallista, kolkkoa käytävää eteenpäin. Näkyvyys oli perin heikkoa sumun ja savun takia. Palanut metalli ja ruuti haisivat vielä tässä rakennuksessa. Alue myös haisi saastuneelta. Heikot, lähes voimansa menettäneet valokivet, jotka oli upotettu käytävän seiniin valaisivat perin vähän kulkua, mutta sankarillamme oli omat konstinsa selvitä. Valo etusormeen ja matka jatkui. U ei olisi koskaan yksin, koska valo oli aina hänen mukanaan.
Taivallettuaan jonkin matkaa hernerokkasumussa, sankarimme kuuli outoja ääniä. Hän aisti jonkun huomanneen hänet. Hengitys koveni. Selvitymisvaisto alkoi ottaa vallan. Kuului kuin jokin olisi avannut toa-kanisterin. Monta kanisteria. Sihinä täytti käytävän. Kanisterit avautuivat eikä U nähnyt paljoa mitään. Hän vain kuuli. Metalliset askeleet tömisivät lattiaan. Hammasrattaiden kitinä ja tietty jäykkyys kuuluivat selvästi kun jokin heräsi haudastaan. Jokin, mutta mikä
Olennot alkoivat lähestyä Umbraa. Miekka tupestaan otettuna U lähti juoksuun. Metalliset kauhut kurottelivat hopeisilla kämmenillään sumussa häntä. Ne olivat lähellä, mutta kankeita herättyään kohmeesta. Hän tunsi metallisten kourien kylmyyden. Kylmät kourat halusivat hänet. Ne kahmivat häntä kuristavaan, tappavaan syleilyynsä. Sumun läpi kajasti heikkoa valoaan vihertävät silmät jotka tuijottivat äänettömästi kohdettaan. Ei ollut aikaa, oli pakko panna juoksuksi. Painovoima-aalto kaatoi peltikasoja maahan, mutta hänen juostessaan eteenpäin, metallihirvityksiä nousi vain säiliöistään kurottelemaan ystäväämme. Juoksu jatkui jatkumistaan, askelten seuratessa hänen juoksuaan. Mitä ikinä nämä äänettömät ja kolkot olennot halusivat, se ei vaikuttanut kovin ystävälliseltä. Juostuaan käytävän päähän, matoran pysähtyi hengittämään. Metalliset askeleet olivat loppuneet ja hammasrattaiden kitinää ei enää kuulunut.
Matoran huohotti. Koettelemus oli ollut rankka. Pää taipuneena lattiaa kohti hän koetti tasata hengitystään. Sitten sumun seasta pilkistivät harmaat jalkaterät. Matoran nosti päätään. Hän ehti nähdä metallisen kummajaisen edessään, jolla oli musta kämmen oikeassa rintapanssarissaan.
Sinusta tulee yksi meistä, olento sanoi.
Näky loppui.
Umbra heräsi kahviossa samasta paikasta johon oli jäänytkin. Kahvi oli jo kylmää ja puuron voinokare oli jo sulanut kokonaan aikoja sitten. Joku oli myös vienyt hänen puoliksi syödyn voileipänsä.
[spoil]Musiikin voi hyvin antaa soida vaikka koko osan.[/spoil]
Bio-Klaanin saari, heinää kasvava tasanko
Avaran maiseman keskellä päättäväisesti istuvalle kivelle, joka oli kuin pohjoisen horisontin peittävän Ämkoo-vuoren kateellinen pikkuserkku, oli levitetty saaren kartta. Se oli melko vanha ja lukuisten taittelukohtien halkoma, mutta siitä sai kuitenkin hyvin selvää. Kepe ja Snowie olivat kumartuneet kartan vierelle ja laskeneet laukkunsa ja reppunsa ympäröivään heinikkoon. Ottaen huomioon syksyisen ajankohdan, viime päivät olivat olleet melkoisen kuivia, eikä kaksikon tarvinnut murehtia varusteidensa, tai hyvänen aika sentään, eväidensä kastumista. Vaikka Kepellä olikin äärimmäisen modernilla ja ennen kaikkea rakkaudella suunnitellulla tiivistekelmukkaisella vuorattu rinkka.
…ja nyt suuntaamme länteen? Snowie varmisti Kepen matkasuunnitelmaa. Juuri näin, vastasi tiedemies. Ihanaa, kun olet näin hyvä matkanjärjestäjä. Paitsi että… …mitä paitsi?
Snowie naputteli valkealla sormellaan karttaa. Tuuman tai tovi aiemmin Kepe oli vetänyt iloisen sinisellä viivalla heidän reittinsä paperille. Se kulki ensin länsirannikon valtatietä pitkin Klaanin linnakkeelta pohjoiseen, siitä Nui-Koron rinteille jostain nykyisen torakkaiston hallitseman vyöhykkeen kohdilta, harhailua lumessa, ja siitä laskeutumisen suoraan etelään, kohti Nui-Koroa. Vanhalta pääkaupungilta matka oli johdattanut kaksikon askeleet hieman kierosti koukaten kartan vasemman laidan suuntaan. Vaikka reitti oli sinänsä ihan looginen ja noudatteli jonkinlaista tiestöä ja asutuskeskusten sijaintia, näytti se …hieman liian Turkas-huuruisen Niddin patikointiretkeltä eikä varsinaiselta tutkimusmatkalta. … …
Kepe nappasi kartan käsiinsä ja alkoi sen huolellisen taittelun. Mutta tänne päästiin, vai mitä? hän huomioitti asiaankuuluvasti. Snowie katsoi länteen. Niin… Tänne.
Heidän matkansa seuraava etappi oli Lehu-metsä, saaren Ämkoo-vuoren eteläisen puoliskon koko länsiosuudet peittävä valtava ja laajalti tutkimaton metsä. Pääosin havupuustosta koostuva kasvillisuus sai omat mielenkiintoiset vivahteensa trooppisemmista kasveista, ja Kummitusten Suo oli flooraltaan aivan omaa luokkaansa.
Se oli saaren niitä osia, joita Allianssi ei ollut juuri havitellut. Siinä missä Zyglakit kyllä taisivat sissisodan vaikeassa maastossa, olihan Lehu-metsän rannikkoseutu ollut niiden koti jo kauan ennen alueen Matoralais-asutusta, oli metsän sydän suuri mysteeri ja pelonkin kohde. Se suojasi Klaanin linnaketta Allianssin hyökkäyksiltä tehokkaasti, mutta ei ollut harvinaista, että Matoralaisia tai väkevämpiäkin sotureita hävisi Lehun siimekseen.
Metsässä oli myös Matoralais-asutusta, mutta eteläosien omaperäisesti nimetun Hu-Koron lisäksi asutuskeskuksilla ei ollut yhteyttä Bio-Klaaniin tai muuhunkaan maailmaan. Kepen mielestä sikäläiset kylät olivat sen takia täydellisiä alkuperäiskulttuurien tutkimiselle ja Profeetan salaisuuksien selvittämiselle. Snowiesta se oli aika lailla karmivaa.
Lumiukko heitti repun selkäänsä ja laukun olalleen. Hän suoristi värikkääksi kirjaillun stolakangasasian, jota Kepe ei mieltänyt vaatteeksi, ja kiristi otsanauhaansa. Tuo paikka on aika ikävä öisin. Ehkä meidän kannattaisi sittenkin odottaa aamuun? hän vielä ehdotti. Nyt on aamu, Kepe löi henkisesti. …seuraavaan aamuun? … …
Kepe ei kuitenkaan vielä nostanut reppua harteilleen. Hetken saat kuitenkin vielä kerätä kanttiasi. Nyt voisi nimittäin olla hyvä hetki lähettää Klaaniin tarkat koordinaattimme ja laittaa mukana tieto myös kulkusuunnastamme. Valkovihreä Toa kaivoi reppunsa suurimmasta sivutaskusta laatikon mallisen laatikon, joka olikin laatikon muotoinen radio. Hän asetti sen tukevasti kivelle, napautti harmaata kytkintä ja väänteli hassun näköistä ympyrähärpäkettä. Surrur, kone sanoi. Hurrur? Kepe sanoi.
Hän ei saanut Klaanin puolelta vastausta. …haloo?
Laatikkoradio räsähti. Ai se olitkin sinä. Luulin ääntä eräänlaiseksi masiinaksi tai ötökäksi. Mitä pelleni pellolla?
Äärimmäisen heikkolaatuinen ääni kuului Paacolle. Tietty.
No mitäpä me, Kepe vastasi Snowien kuiskuttaen taustalla jotain terveisten lähettämisestä. Tiedemies huitoi kätösellään toverinsa loitommas ja jatkoi radiokeskusteluaan: Lähetän sijaintimme tarkat maantieteelliset arvot ja viritän tämän toosan kirjaamaan myös kulkusuuntamme niin, että Klaanin koneet osaavat laskea summittaisen reittimme. Asia selvä, b- Älä sano sitä, Kepe epätoivoili. -eibe, Paaco päätti lauseensa.
Verstaan nokkamies läimäytti kädellä otsaansa. Paaco radion toisessa päässä sen sijaan jatkoi: Teillä on varmasti kiireinen päivä edessänne ja vähän akkua käytössänne, joten toivotan omille pojillemme maailmalla onnea matkaan ja hyvää kuunneltavaa patikoinnin ratoksi. Paacon ääni vaihtui basson epämääräiseen jytinään, ja Kepe löi kätensä uudelleen otsalleen. Snowie sen sijaan nappasi radion olalleen ja nyökytteli päätään siitä pauhaavan musiikin tahdissa. Kepekin poimi varusteensa ja kiinnitti repun paikalleen kaikilla huolestuttavan monilla soljilla. Samalla hän puheli: Tuo Paaco… …on niin mukava, Snowie katsoi asiakseen muuttaa sanojen sisällön mieleisekseen. Muistatko sen kerran kun- …joo. Tai kun- Valitettavasti. Entäs- Ynh. Et olisi aina niin negatiivinen, Spännutar. … …
Ja niin alkoi kaksikon matka kohti Lehu-Metsän siimeksiä.
…sitä paitsi jos akkua todella on vähän, miksi hän olettaa meidän käyttävän radioa musiikin kuunteluun? Kepe vielä mumisi.
Bio-Klaani, Samen toimisto
Same kuoli sisäisesti paperipinon äärellä.
Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat
Päivän tultua puoleen Kepe ja Snowie olivat edenneet syvämmellä metsään, mutta eivät olleet päässeet yksimielisyyteen kahdesta asiasta: Siitä, oliko tämä todellakin polku vaiko no eipäs, ja siitä, että no jos onkin niin sitten se on oksanaama-rahien juomapaikkapolku vaiko kenties tuskinpa vain, höntti.
Joka tapauksessa matka oli sujunut vaarattomissa merkeissä, ja pelottavampia asioita oli ollut kentiespolulle kaatunut kuusi. Kummatkin klaanilaiset olivat kuitenkin käyttäneet aikaansa korpimailla vaeltamiseen, eikä Lehu-metsäkään ollut heille uusi tuttavuus, joten uljaasti he kulkivat eteenpäin.
Sitten jossain rasahti ja kumpikin piti äännähdyksen, joka yhteisestä sopimuksesta ei jälkikäteen ollut kiljuntaa.
No hei, Snowie päätti olla urhea. Jos joku peikko hyökkääkin kimppuumme, voin tehdä sille Palavan Ja Myös Kipinöivän Kuutin Kämmenotteen. …minkä, Kepe kysyi, ja teki mahtipontisen kulmainkohotuksen. No kyllä sinä tiedät. Se yksi vaarallinen ja söpösti nimetty taisteluote. …eikun joo. Se, Kepe hyväksyi.
Noin kahdeksi sekunniksi.
Miten Karziessa sinä sen muka osaat? Snowie yritti kovasti näyttää loukkaantuneelta. Opin sen aikoinani munkkiluostarissa. … Mitä, miten niin … Et sinä- Juupas. Eipäs. Juupas. … …
Yleisen hälinän täyttämä Chat-kahvio vaikeni hiljalleen illan muuttuessa yöksi. Vain muutamassa pöydässä oli asiakkaita, ja suurimmassa osassa istui vain joukko kortinpelaajia tai lakisääteisellä kahvitauollaan nukahtanut satunnainen Matoran. Mokel tiesi, että tämä aika päivästä oli hiljaisin kahviossa. Miksei hänkin lepäisi hieman? Asiakasvirta laajeni huomattavasti yöllä, kun töistään vapautuneet Matoranit ja Toat tuhlasivat viimeiset killinkinsä halpoihin juomiin ja voileipiin korttipelien ääressä.
Klaanin sotatilan käydessä yhä selvemmäksi mellakat ja muut välikohtaukset Kahviossa vähenivät huomattavasti. Pari viikkoa sitten Kahviota oli ravistellut Ponisotana tunnettu tapahtuma, jossa poliittisista erimielisyyksistä kärsineet Matoranit olivat hajottaneet puolet kahviosta ja pelottaneet puolueettomat pois. Riita päivässä pitää kassan täytenä, täti Mokel oli joskus sanonut. Hänen aikoihinsa Kahvio oli sijainnut eri huoneessa. Tuntemattoman välikohtauksen jälkeen täti oli jäänyt eläkkeelle ja siirtänyt Kahvion toisiin tiloihin.
Mokel hyräili itsekseen ja päätti kysellä paikallaolijoilta tilauksia. Sen jälkeen hän voisi ehkä nukkua hieman. Kahvilan kassa kilisi käytännössä koko ajan, mutta jossain välissä Mokel yleensä pystyi nukkumaan kun asiakkaat eivät enää tarvinneet nopanheittopalveluita tai muuta vastaavaa. Toisinaan hän tilasi jostain sijaisen pariksi päiväksi ja otti lomaa. Mutta vain harvoin. Toisinaan hän joutui jopa sulkemaan Kahvion. Vaikka Mokelin keho oli vuosien saatossa sopeutunut olemattomaan unirytmiin, ei hänkään voinut valvoa ikuisesti.
Jos Klaanissa olisi jonkinlainen mitali valvojille, saisin sen varmasti, Mokel ajatteli itsekseen.
Pöydän 6 herrasmies tilasi juomaa. Pöydän 3 asiakas oli nukahtanut epämukavaan asentoon, jossa pää on lattialla. Pöydän 8 herrat (ja eräs varsin kiivas rouva) olivat niin syventyneitä eeppiseen korttipeliin, että he eivät edes kuulleet Mokelia. Onkohan täällä jossain Ignore-nappi, hän mietiskeli.
Kahvion nykyinen vakioasiakas Kapura istui tiskin ääressä syventyneenä johonkin, jota ei varmaan voinut nähdä. Toan tarkka katse haravoi putipuhdastapöytää, mutta ilme ei ollut iloinen. Tulen Toa ei yleensä tuossa tilassa vastannut Mokelin kysymyksiin. Itse asiassa Mokel kuuli Kapuran puhuvan yhä harvemmin. Ehkä hiljainen Toa kaipasi jotain? Mokel ajatteli loman kenties piristävän hänen vakioasiakastaan. Toat kaipaavat seikkailuja (ainakin usein käyvän Pakaria kantavan Turagan, joka puhuu elämästään Toana usein mukaan), mutta Kapura vain istui Kahviossa päivästä toiseen hiljaa.
Mokel huokaisi. Ennen ainakin sämpyläsalaviestin ratkaiseminen oli ilahduttanut Kapuraa. Silloin hän oli ajatellut Toan olevan yksinkertaisesti hieman höpsö, mutta sen takana näytti olevan jotain vakavampaa. Mokel huomasi olevansa hieman huolestunut, mutta ei pelkästään Kapuran asiakkaana olemisen takia.
Kai johonkuhun kiintyy hieman jos istuu päivät pitkät keskustelemassa sämpyläsalaviesteistä. Sämpyläsalaviesti. Onpa outo sana.
—
Kapura
Kapura istui Kahviossa ja vilkuili koko ajan taakseen. Jokin pöydän 8 asiakkaissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Jossain taustalla kello tikitti. Mielessä, Kapura ajatteli. Kello tikitti mielessä. Pian tullaan kliimaksiin. Hän haistoi kliimaksin hajun tyhjässä Kahviossa.
Pöydän 8 asiakkaat katsoivat kaikki Kapuraa kohti. Jotkut olivat kääntäneet päätänsä epäluonnollisen määrän. Ne kaikki katsoivat Kapuraa kiiluvilla silmillä ja sadistisella hymyllä. Kapura nousi seisomaan. Kaikki asiakkaiden lähellä vääristyi unenomaisesti. Kortit leijuivat hiljalleen kohti kattoa rikkoen kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
Asiakkaat avasivat suunsa ja huusivat enkelimäisellä hartaudella ”MIELI!”.
—
Kahvio
Avatessaan oven Takahuoneeseen, lepäämiselle omistettuun valtakuntaansa Mokel huomasi Kapuran pitävän jonkinlaista ääntä. Mokel kääntyi katsomaan kunnolla ja näki Kapuran tärisevän hieman. Hän saattoi kuiskata ”meillä” tai jotain vastaavaa, mutta Mokel ei voinut erottaa sanoja kunnolla. Kapura lopetti ja palasi normaaliin apatiaansa. Tiskin äärellä oleva tyhjä muki oli kaatunut. Ehkä Kapura oli kaatanut sen. Mokel ei voinut ymmärtää, miksi.
Pöydän 8 asiakkaat olivat korottaneet ääntään hieman. Ehkä Kapura oli kuullut sen ja reagoinut jotenkin? Mutta ei Mokel ennen ollut mieltänyt Kapuraa mitenkään erityisen hulluksi. Ehkä oli kuitenkin parempi, että Toa viettäisi pari päivää sairaalassa. Mokel huokaisi ja päätti kutsua keskusradiojärjestelmällä lääkintämatoranit paikalle.
Mokel valitsi hätänumeron 666 ja mietti selittäessään tilannetta päivystysmatoranille, mitä Kapura mahtoi nähdä sillä hetkellä.
[spoiler=Näille spoilerilaatikoille pitäisi keksiä virallinen termi]Niin. Tästä tuli vähän lyhyt, mutta halusin pitää sen dialogittomana.
Ja joo, minulla on ihan liian hauskaa skitsofreenikkohahmon kanssa.
Ja Matoro ehdotti hätänumeroa 666. Syyttäkää (tai palvokaa) häntä.[/spoiler]
Metru Nui Po-Metrun ja Onu-Metrun raja Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota
Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.
Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.
Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.
Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…
Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.
Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.
Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.
Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.
* * *
Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.
Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia. Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.
Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan. Sitten se alkoi.
* * *
Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.
Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista. Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.
Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.
* * *
Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.
Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.
”Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa. Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.
* * *
”Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.
* * *
Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven. Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.
* * *
Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.
Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa. Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti. U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.
* * *
Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.
* * *
Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita. Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.
Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.
* * *
Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.
U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.
* * *
Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti. Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata. ”Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä. Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: ”Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.
”Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. ”Matoro”, tämä vastasi. ”Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.
Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.
”Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.
”Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.
Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit. Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…
* * *
Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.
Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.
Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.
Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan. Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.
* * *
”Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta. ”Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa ”nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.
”Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.
”Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.
”Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.
Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.
”Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen. ”Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.
Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.
Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.
Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.
[spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]
Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä. ”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…” Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän… Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!
Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.
”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.” ”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!” ”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.” ”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!” ”Epäilen suuresti.” ”Päästä minut sisään!” ”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”
”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…” Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.
”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti. ”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…” ”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?” ”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?” ”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin. ”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?” ”…” Visokki oli hetken hiljaa. ”Hän on nyt sairasosastolla…” ”…” Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?” ”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.” Manu kohotti kulmiaan. ”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?” ”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta. ”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.” Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”
Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.
”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään. ”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…” ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. ”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi. ”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?” ”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.” Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.” Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”
Visokki katsoi Manua kummissaan. ”Mitä sinä aiot?” ”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”
Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.” Manu hymähti. ”Lievä takaisku.” ”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.” ”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.” ”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”
Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys. ”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään. Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi. ”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen. ”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.
”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan. Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…” Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi: ”Se mahtoi olla ikävä muisto.” Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-” ”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.” ”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen. Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen. ”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.” ”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi. ”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.” Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?” ”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.” ”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti. ”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.” ”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti. ”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.” ”Milloin sait tuon tiedon selville?” ”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.” ”Kerroit.” Visokki nyökkäsi. ”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.” ”Niin..?” ”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.” Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?
Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia. ”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”
[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]
Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.
Mitä seuraavaksi tapahtuu?
Sinä menet takaisin laivalle. Heti.
Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.
Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.
Ei…
Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.
Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.
Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?
Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.
Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.
Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.
Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.
Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.
Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.
* * *
Kuusi kilometriä.
Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?
Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.
Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.
Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.
Seis! Kuka siellä?! kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia. Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.
Mitä karzahnia täällä tapahtuu? Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.
Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä? Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.
Matoro ampui toisen. Kolmannen.
Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua. Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.
Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto Tuolla se on! Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.
Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.
Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.
Mitä täällä on tapahtunut? Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?
Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.
Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.
Hei! Matoro tervehti iloissaan. Mitä karzahnia täällä on tapahtunut? hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.
Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään. ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?
Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy. ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen
”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa? Hai keskeytti.
”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.
”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.
”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”
”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.
”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.
”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.
”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.
Miten me aiomme pelastaa kumppanimme? Hai kysyi.
Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään
”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit? Bloz kysyi.
”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut. Mutta hän piti lupauksensa.
”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.
* * *
Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.
Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.
Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.
Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.
Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.
Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.
”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.
Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.
Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua
Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.
* * *
Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.
Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.
Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.
Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.
Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.
Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.
* * *
Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.
”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa. Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.
”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.
Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.
”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.
”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.
Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus
Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.
Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin
Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.
Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.
Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan. Entä tämä halli? kuului ääni ulkoa. Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin. Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle, hän sanoi sinilakille. …mutta… Nyt.
Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki. Mene. Mu- Mene.
Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä. En minä voi jättää sinua tänne. Ei se- Mene. Mutta mistä tämä jalouden puuska? Ei-
Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.
Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.
Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.
Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.
Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?
BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.
Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.
Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh- Tuolla menee yksi! kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.
Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.
Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.
Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,
Silloin räjähti.
Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.
[spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]