Luku 1. Linnake
Sillä olen vain ihminen
En voi tarjota lämpöä
Sillä itsekin palelen
Ja maata astelee
Varjo mustuvan taivaan
Yllään yön kylmä laulu
Kun Xen avasi silmänsä, oli yhä pimeää.
Huoneen toiselta puolelta kuuluvasta tuhinasta päätellen Matoro nukkui edelleen. Xen näpäytti ranteessaan olevaa näyttöä ja vilkaisi kelloa. Se lähestyi vasta puoli kuutta. He olivat menneet nukkumaan vasta muutamia tunteja sitten, mutta Xen oli silti hereillä, eikä unesta ollut enää tietoakaan. Hän nousi sohvalle istumaan, hieroi kasvojaan vähän aikaa ja heilautti katseensa sitten Matoron huoneen kattoon ja antoi ajatustensa vaellella hetken. Hänen mielessään velloi kuitenkin sellainen sumu, ettei hän saanut pidettyä niitä yhdessä asiassa kovinkaan pitkään.
Edellisen illan ja yön keskustelut olivat kaikki jotenkin sulautuneet yhteen. Hän oli tavannut niin monta uutta kasvoa, ettei hän tietoisesti muistanut niistä suurinta osaa. Hän oli koko päivän vain selittänyt tapahtuneita asioita kymmenille niitä uteleville. Ja silti hänestä tuntui kuin hän ei olisi saanut sanottua koko sinä aikana mitään sellaista, jolla oli todella merkitystä, tai jossa olisi piillyt edes jokseenkin tyydyttäviä vastauksia. Jossakin hyvin kaukana tajuntansa perukoilla hän oli viimein alkanut ymmärtää, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta hänellä ei silti ollut sanoja ilmaista sitä. Sumu hänen mielessään oli niin sankka, että sen läpi oli turha lähteä tarpomaan.
Kun hän laski katseensa, näki hän lähinnä itsestään peräisin olevan himmeän valon turvin hieman ympärilleen. Kaikista esillä olevista tavaroista hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä Matoron yöpöydälle, jonka päällä komeili se pitkän kantaman radio, jonka hän oli antanut tälle mukaan. He olivat puhuneet sillä tasan kerran. Xen ei toisaalta itsekään ollut aavistanut, että seuraisi toan perässä näin pian. Ja vaikka heidän ensikohtaamisestaan olikin vain kuukausia, tuntui siltä kuin lukemattomia vuosisatoja olisi kulunut niiden aikana.
Turhauduttuaan siitä, etteivät hänen ajatuksensa selkeytyneet, Xen nousi varovaisesti ja asteli niin hiljaa kuin pystyi huoneen ovelle. Hän nappasi huppunsa naulakosta, napitti sen paikalleen ja avasi oven Bio-Klaanin käytäville. Hän sulki oven perässään niin varovaisesti kuin suinkin pystyi. Se, että häneen oli iskenyt kummallinen aamuvirkkuuden hairahdus, ei tarkoittanut, että Matoronkin unien pitäisi kärsiä siitä.
Asuntolan käytävillä vallitsi hiljaisuus. Se tuntui kummalliselta huomioiden, miten valtavasti väkeä hän oli edellisen illan aikana kohdannut. Rauha tuntui kuitenkin olevan täydellinen. Jos hän ei olisi sitä tiennyt, hän ei olisi koskaan arvannut, että saarella sodittiin.
Hän asteli portaat alas melko ripeästi, mutta pysähtyi aina hetkeksi katselemaan ulos porrastasanteiden ikkunoista. Tyytymättömänä niiden tarjoamiin näköaloihin hän kuitenkin asteli lopulta pohjakerrokseen ja marssi eteiskäytävää niin pitkään, kunnes saapui Admin-aukiolle johtavalle ovelle ja astui siitä ulos. Kylmä ilma tervehti häntä välittömästi. Aamuinen lämpötila oli yhä selvästi pakkasen puolella. Pilviä oli jonkin verran, mutta ilma tuntui silti kuivalta.
Xen nuuhki ilmaa hetken, katseli ympärilleen ja totesi itsekseen, että kaupunki tosiaan nukkui vielä. Jostain kauempaa, kenties torin laidalta, kuului etäisiä oven ääniä, mutta sieluakaan aukiolla ei vielä näkynyt. Xen istahti lopulta oven vieressä olevalle penkille. Hän päätti, ettei hän lähtisi vaeltelemaan kauas. Matoro oli luvannut hänelle myöhemmin oikean esittelykierroksen kaupungista, ja suoraan sanottuna ulkona oli niin kylmä, että Xen kaipaisi takkiaan, jos meinaisi viettää siellä pidempään. Sitä varten pitäisi kuitenkin käydä lenkki Nui-Kralhilla, eikä Xen ollut jaksanut enää edes hautajaisten päätteeksi vaeltaa sinne takaisin. Matoron sohva oli tullut hänen pelastuksekseen, ja hän tiesi, että moni muukin miehistön jäsen oli jäänyt linnakkeeseen yöksi.
Raikas ilma tuntui tekevän hänen ajatuksenjuoksulleen kuitenkin hyvää. Tai ainakin hän kykeni nyt pohtimaan asioita ilman sitä sumua, joka tuntui peittävän kaiken alleen. Tuntui hyvältä antaa katseen vaellella kaupungin rakennuksien välillä ja kuvitella, millaista elämää niissä elettiin. Kiviset rakennukset olivat kuin suoraan satukirjoista. Xen oli koko elämänsä lähinnä kuvitellut sellaisia. Erityisesti vankeuden vuosinaan hän lohduttautui ajatuksella, että muualla maailmassa elettiin ilman metallisia seiniä ja valtavia väenpaljouksia. Hän oikeastaan vasta nyt alkoi ymmärtää, että hän todella oli elämänsä ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin Metru Nuilla. Eikä hän istunut minkä tahansa kiviröykkiön aukiolla, vaan juuri sen kiviröykkiön, jonka hänen isänsä oli halunnut pelastaa.
Jääkylmä tuulenpuuska riepotteli hetken aikaa aukiota ja heitti risuja Xenin silmien edestä. Niiden mukana lensi myös irtonainen langanpätkä, joka tarttui Xenin jalkaterään ja pysähtyi. Hän tarttui siihen, nosti sen silmiensä eteen ja katsoi, kuinka seuraava tuulenpuuska irrotti sen hänen otteestaan ja lennätti sen jonnekin näkymättömiin. Ainoa jäljelle jäänyt jälki siitä oli punainen pala nukkaa, joka oli tarttunut hänen sormiinsa.
Kaupungissa loistivat edelleen katuvalot. Niiden sävy oli Metru Nuita lämpimämpi ja keltaisempi. Horisontista parin tunnin päästä nousevista auringoista ei näkynyt vielä säteen sädettä. Ilman taivaankannella loistavaa valoa taivaalla olevaa reikää ei nähnyt. Xen kyllä silti tiesi täsmälleen, missä se oli, ja vaati pitkän hetken, ennen kuin hän sai itsensä lopettamaan sinne päin vilkuilemisen.
Jossakin kohtaa hän taas havahtui. Hän ehti hetken aikaa pohtia, kuinka kauan oli tuijotellut aukion kellotornia, mutta sitten tajusi, kuinka typerä miete se oli. Hän käänsi katseensa sen viisareihin ja huomasi kellon ylittäneen jo kuuden. Se tuntui mahdottomalta. Joko hän oli täysin menettänyt ajantajunsa siinä istuessaan tai oli huomaamattaan torkahtanut hetkeksi. Hän uumoili aamuliikenteen alkavan, joten hän koki parhaakseen palata takaisin sisälle, ennen kuin joutuisi spontaanien kohtaamisten yllättämäksi. Hän tajusi jalkojensa vapisevan noustessaan pystyyn. Kylmä oli purrut nopeasti.
Hän yritti nousta portaat takaisin ylös ripeästi saadakseen hieman lämpöä lihaksiinsa, kun hän törmäsi aamun toiseen virkkuun. Violetilla matoranilla oli päällään sininen haalari ja tämä hääräili harjan kanssa kakkoskerroksen käytäviä lakaisten. Xen nyökkäsi tälle kohteliaasti ja jatkoi kohti seuraavaa portaikkoa, kun hän kuuli huudahduksen takaansa.
”Hei, sinä olet se Xen, etkö olekin?”
Xen pysähtyi, mutta irvisti pettymyksestä, ennen kuin käänsi katseensa taakseen ja pakotti varovaisen hymyn kasvoilleen.
”Olen. Hei vain.”
”Toivoinkin törmääväni sinuun tänään. En vain olettanut, että olisit aamun ensimmäinen törmääminen! Olen Toba ja huollan tätä kiinteistöä aina arkisin. Saisinko… tuota… lainata sinua hetkeksi?”
Vaati Xeniltä tämän kaiken tahdonvoiman olla huokaisematta ääneen. Hän puristi kätensä nyrkkiin pari kertaa ja antoi hartioidensa lysähtää. Sitten hän kääntyi kunnolla ja marssi matoranin luokse.
”Loistavaa!” Toba hihkaisi. ”Tähän suuntaan.”
Toba laski harjan nojaamaan seinää vasten ja lähti johdattamaan Xeniä käytävää pitkin syvemmälle kerrokseen. Kahden käännöksen jälkeen he pysähtyivät yhden asunnoista oven eteen. Xen odotti, että tämä olisi koputtanut siihen ja kutsunut sieltä jonkun, mutta sen sijaan Toba kaivoi avainnipun vyöltään ja alkoi selaamaan.
”Kaks-neljäysi, kaks-neljäysi… ah, siinä!”
Oikea avain löytyi ja Toba avasi oven asuntoon. Xen seisoi sen suulla hieman hölmistyneenä sisään tuijotellen. Pieni asunto oli pimeänä ja kävi nopeasti selväksi, ettei siellä ollut ketään.
”Öh?” Xen ihmetteli.
”Killjoyn huone”, Toba selitti kiskaisten kaiken ilman ulos Xenin keuhkoista. ”Olemme pitäneet sitä tyhjillään, koska sen räjähtäneen mökin jälkeen oletimme, että hän alkaisi käyttämään tätä. Mutta, noh… suruvalitteluni, tosiaan.”
Xen ei saanut jalkojaan liikkumaan astuakseen huoneeseen sisään. Toba tuijotteli tyrmistynyttä vahkia vähän aikaa, kunnes päätti astua sivummalle antaakseen Xenille tilaa.
”Annan sinulle hetken”, Toba sanoi ja kaarsi takaisin porraskäytävää päin, eikä kestänyt kauaa, kun lakaisemisen äänet alkoivat taas kaikua.
Xen napsautti asuntoon valot katkaisimelle kurottelemalla, mutta ei vieläkään astunut sisään. Varjostimeton kattovalo syttyi. Oli välittömästi selvää, ettei Killjoy ollut viettänyt huoneessaan paljoa aikaa. Huonekaluja oli melko vähän. Sänky, työpöytä, jakkara ja yksi pieni kirjahylly. Tasoilla ja hyllyissä ei kuitenkaan ollut esineen esinettä. Näytti siltä, että huonekalutkin olivat vain ne, mitkä olivat alun perinkin tulleet huoneen mukana.
Lattialankku narahti, kun Xen viimein sai otettua askeleen kynnyksen yli. Sänky oli yhä petaamaton ja lakanoiden reunoilla oli ilmiselviä tahroja kuivunutta verta. Ei ollut vaikeaa päätellä, että huonetta oli käytetty lähinnä hätäiseen haavojen paikkaamiseen. Pölykerrokset tasojen päällä vahvistivat ajatuksen siitä, että Killjoy ei ollut käynyt siellä hetkeen.
Näköala ikkunasta ei ollut ihmeellinen. Siitä näki lähinnä palasen linnan sisäpihaa. Xen käänsi sille nopeasti selkänsä ja kiinnitti huomionsa lipaston laatikoihin, jotka hän kiskaisi yksi kerrallaan auki. Ne olivat kaikki tyhjiä, paitsi se aivan viimeinen, jossa ei myöskään ollut sisällä mitään, mutta sen avaaminen oli aiheuttanut kilahduksen. Jotain oli tipahtanut sen liikkeen myötä lipaston hyllyjen alle. Xen kumartui ja kohtasi aamun siihen saakka pahimman vihollisensa – marginaalisen pulmatehtävän, kun hänen piti keksiä, kuinka saisi alimman hyllyn irti rikkomatta mitään. Noin minuutin kestäneen äherryksen jälkeen hän sai sen kuitenkin irti. Sen alta paljastui valtava määrä pölypalleroita, ja niiden keskeltä pieni muovinen esine.
Hän nosti sen silmiensä tasalla ja suoristi selkänsä. Se oli kameran muistikortti. Tarpeeksi ohut, että se oli kai onnistunut luiskahtamaan vähän halvasti rakennetun lipaston hyllyjen pohjassa olevista raoista.
Kortin malli oli vanha, mutta melko perinteinen metrunuilainen. Samaa aikakautta kuin tietokone hänen ranteessaan. Hän napsautti kortin paikoilleen ja selasi hetken aikaa tietokoneensa erilaisia vaihtoehtoja. Oikea formaatti oli lopulta ”Suva Disk”. Resurssienhallinta avasi sen hetkessä ja löysi muutaman kortin käyttämiseen liittyvän oletustiedoston lisäksi vain yhden sinne tallennetun asian. 00023.MAT oli videotiedosto, johon Xen löysi nopeasti oikean koodekin. Se värähti käyntiin ja Xenin sydämet hypähtivät välittömästi, kun hän näki tutun hahmon koputtelemassa kameraa.
”En löytänyt parempaa linssiä tähän hätään, mutta se on nyt käynnissä”, Killjoy tuumasi ja käveli välittömästi kameran taakse näkymättömiin. Xen väänsi äänenvoimakkuutta heti niin kovalle kuin pystyi, sillä käytössä ollut mikrofoni ei selvästi ollut kovin laadukas.
Kuvan huone oli melko pieni ja hämärä. Yksittäisen pöydän ääressä istui tuoliin köytettynä ränsistyneen näköinen schiludomilais-oletettu. Varma hahmon identiteetistä ei oikein voinut olla, sillä tällä oli päässään vähän reunoista repsottava McTohungasin paperipussi.
”Riittävän hyvä”, kuului toinen ääni, Xenille tuntematon.
”Mitä täällä tapahtuu?” sanoi vanki hädissään pussin sisältä.
Kookas hahmo astui nyt ruudulle. Epäkäytännölliset olkapiikit, demoninen haarniskadesign ja synkeän näköinen kanohi – varmaankin makuta. Tämä repi paperipussin vangin päästä, sytytti pöydällä olevan kirkkaan lampun ja suuntasi sen suoraan vangin naamaa. Tuoliin köytetty lepakkoi siristi silmiään irvistäen.
”En ole syyllistynyt mihinkään rikokseen, ainakaan vielä!!” tämä huusi epätoivoa äänessään. Makuta nauroi ilkeästi.
”AirwatcherIlmavahti: Tyhmä metsästäjä. Schiludomilaisia ei yleensä tunneta raa’asta tuhovoimasta, mutta Ilmavahdille on siunattu eittämättä se voima ja typeryys, mikä normaalisti jakautuisi koko lajin kesken. Hän sopii vain äärimmäisen yksinkertaisiin tehtäviin, ja tämän takia hän pääasiassa vartioi Odinan rantoja ja tuhoaa kaiken, mikä lähestyy linnoitustamme ilmoittamatta, tai vaikka ilmoittaisi, tai ei edes lähestyisi linnoitusta. Rautakala teorioi, että Ilmavahdin ilmiömäisen hidas äly johtuu siitä, että tällä olisi itse asiassa äärimmäisen harvinainen schiludomilainen Kanohi Suletu, ajatuksienlukemattomuuden naamio. Ilmavahti on kuitenkin luonteeltaan iloinen, eikä annan elämän lukuisien haasteiden haitata.
Voimat: Ilmavahdilla on rintakehässä laukaisin, jolla voi ampua energiaverkkoja. Hänen sauvansa ampuu voimakkaasti syövyttävää vetykloridihappoa. Hän osaa lentää. , tyhmä metsästäjä!” tämä käkätti. Schiludomilaisen suu vääntyi mutruun.
”Tuo oli ilkeästi sanottu… Varjottukin aina sanoo noin eikä se tunnu yhtään kivalta!”
”Mennäänkö jo asiaan”, Killjoyn ääni sanoi kameran takaa.
”Joo joo”, makuta sanoi ja väänsi vangin kasvot kohtaamaan omansa. ”Sinua syytetään epäilyttävästä toiminnasta Mysterys Nuilla! Se ei ole rikollista, siinä olet oikeassa, mutta minä en tarvitse mitään moisia tekosyitä pidättääkseni ja kuulustellakseni vähän huonoja Pimeyden metsästäjiä!”
”Tämä on varmasti laitonta!” Airwatcher kimitti.
”Mistä moderaattorit eivät tiedä, siitä he eivät tiedä”, makuta sanoi, ”vai miten se sanonta menee.”
”Varjottu julistaa teille vielä sodan!” schilu-metsästäjä jatkoi.
”Oli jo saatana aikakin”, Killjoy tuhisi kameran takana niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli.
”Ei, Jögge, jos Varjottu julistaa sodan, niin Tawa suuttuu meille!” makuta huudahti. ”Julistaa vielä sinolit pannaan.”
Killjoy murahti hieman tyytymättömästi. Schiludomilainen pälyili molempia vangitsijaansa hämmentyneenä. Videota katsova Xen oli vähintään yhtä hämmentynyt.
”No niin”, makuta maiskutteli maireasti. ”Ruvetaanpa sitten kiduttamaan.”
”Ei ei minä kerron kaiken!” Ilmavahti parahti. Makuta venytteli käsivarsiaan kissamaisesti. Xeniä hirvitti katsoa, mitä tulisi tapahtumaan.
Sitten makuta käveli ulos kuvasta, poimi ilmeisesti jotain ja palasi ruudulle. Tällä oli nyt kädessään jonkinlainen valtava säkki.
”No niin, nyt minä syötän sinulle viisi kiloa tuhkanallekarkkeja”, makuta myhäili häijysti. Xen ei ollut uskoa kuulemaansa. Ennen kuin Ilmavahti ehti sanoa mitään, ensimmäinen kourallinen viinikumia tungettiin hänen kurkkuunsa. Hän kakoi hieman ja nielaisi kaiken kerralla.
”Niistä meni päiväys viime viikolla”, kuului Killjoyn ilkikurinen hekottelu.
”Minä varoitan sinua”, makuta käkätti. ”Nämä tarttuvat hampaisiin ja saattavat aiheuttaa hammaskiilteen kulumista. Ja tiedät, millaisia summia Voitto Korporaatio laskuttaa!”
Ilmavahdin kasvoilla oli kauhistunut ilme. Toinen kourallinen sullottiin välittömästi hänen suuhunsa. Hän yritti sulkea niitä ulos, mutta makuta piti hänen sieraimiaan suljettuna ja kättä hänen suullaan, jolloin hänen oli pakko nielaista.
”Muista kuulustella”, Killjoy huomautti.
”Ai niin”, makuta sanoi.
”Mhmhp”, Ilmavahti valitti suu täynnä gelatiinia.
”No niin, tuota. MIKSI TULIT BIO-KLAANIIN? MITÄ TEET TÄÄLLÄ? LÄHETTIKÖ VARJOTTU SINUT KILLJOYN PERÄÄN?” makuta karjui niin kovaan ääneen, että mikrofonin kapasiteetti ylittyi ja ääni särisi vääristyneenä. Xen oli lentää selälleen volyymitason äkkinäisen radikaalin muutoksen aiheuttaman säikähdyksen voimasta.
”Vaiko Guardianin?” Killjoy tivasi. ”Koska jos hänen, niin päästämme sinut kyllä itse asiassa menemään.”
”Tulin vaan lomalle! Niinkuin, ihan vuosilomat, kyllähän niitä kertyy ihan tessin mukaan! Täällä vaan on hyvät baarit! Kessu kertoi!”
Makuta sulloi seuraavan annoksen nallekarkkeja schiludomilaisen naamaan.
”Täytyy kyllä sanoa”, hän tuumasi katsellessaan, kuinka paljon karkkia säkissä oli jäljellä, ”että tämä ei ole ihan kovin hauskaa. Kestää kyllä tosi kauan saada nämä kaikki syötettyä. Olisikohan minulla kämpillä joku laite, millä saisin teleportattua ne suoraan tuon vatsaan?”
”Siis oikeasti! Enhän minä edes tiennyt, että Ilonpilaaja oli täällä! Ettekö muista, kaikki sanoo aina, että olen vähän hidas!”
”Niin kaikki kyllä aina sanoivat”, Killjoy myönsi. ”Mutta puhut paskaa. Eihän siellä mitään vuosilomia jaeltu!”
”Häh! Jengi aina mietti, että mikset käytä niitä lomapäiviäsi, niitä oli varmaan pariksi vuodeksi! Ehkä se olikin Killjoy, joka oli tyhmä metsästäjä…”
”Hei, hei, hei!” makuta raivostui. ”Vain minä saan solvata ystäväni älykkyyttä! Nyt kyllä saat satinkutia.”
”Syötä sille taas kourallinen”, kuului ääni kameran takaa.
Xen katsoi pöyristyneenä, kuinka makuta survoi taas kouransa käytännössä kokonaan metsästäjän kurkusta alas. Nallekarkit lentelivät ympäri huonetta. Kuului tukehtuvaa kurlaamista, kun puolet satsista pursusi ulos vangin suusta. Xenin rintaa oli lähellä pistää, kun hän tajusi olevansa taas tekemisissä yhden makutan tekemän kidutusvideon kanssa. Joskin se, mitä hän nyt todisti, oli niin perusteellisen typerää, että hänen henkensä epäsalpautui hetkessä, kun hänen teki mieli vain nauraa videon absurdiudelle. Oli täysin mahdotonta sanoa, oliko video aidosta tilanteesta vaiko jonkinlainen tarkoituksellinen performanssi.
”Hei, nyt minä keksin!” makuta hihkaisi. ”Mitä, jos tehdään tuosta nallekarkki? Sulatetaan nämä kaikki loput sellaiseksi mössöksi ja sitten voidellaan tuo sillä ja odotetaan, että se jäähtyy!”
”Yläkerrassa on aika iso uuni”, Killjoy myönsi.
”Eihän teillä edes ole tarpeeksi nallekarkkeja!” Ilmavahti protestoi.
”Hmm, totta”, makuta pohti. ”Olet niin läski, että tarvitaan ainakin toiset viisi kiloa. Mutta ei hätää! Tiedän yhden tukkuliikkeen, josta niitä saa tosi nopeasti ja halvalla!”
”Moderaattorit olivat jo tuloillaan, kun kiskoimme tuon tänne”, Killjoy huomautti. ”Että jos nyt Manu työskentelet sillä, mitä meillä täällä on.”
Manu? Xen tunnisti nimen. Mitä isä olikaan hänestä sanonut?
”Hmm, okei”, makuta vastasi. ”Mitä, jos kokeilisin, saisiko lihaa muutettua viiniku-”
Äkkiä huone täyttyi valosta. Xenin oli pakko siristää silmiään, kun koko kuvaruutu hukkui valkoiseen. Hetken kuului kolinaa ja sitten uusi ääni:
”Tuota, herrat, anteeksi mutta tämä on McTohungas, voisitteko pois-”
”Apua! Minut on kidnap-” Ilmavahti yritti, mutta tämän suu tukittiin ilmeisesti uudella satsilla nallekarkkeja, vaikkakin Xenin oli mahdoton sanoa täysin varmasti, koska videokuvasta ei erottanut enää mitään.
”Painu sinä helvettiin!” makuta ärjäisi. Ovi kolahti nopeasti takaisin kiinni himmentäen valot. Ulkoa kuului jo poliisirapujen sireenien äänet.
”Näyttää siltä, että meillä on vain joitain minuutteja”, makuta pohti. ”Pitäisiköhän meidän siirtyä jonnekin muualle?”
”Olen oikeasti vain lomalla täällä!” Ilmavahti huusi epätoivoisesti.
”Voisin tietenkin lennättää sen Kaya-Wahiin”, Killjoy mutisi. ”Tosin se ei kyllä jäisi keneltäkään huomaamatta. Ihme ja kumma, ettei kukaan tullut ihmettelemään jo silloin, kun ilmatorjuntani ampui ensimmäistä kertaa.”
”Olisikohan minulla jossain Raidia… Tai, no tuota, minähän voisin kyllä vain telepaattisesti repiä tuon aikomukset ulos sen mielestä?” makuta ehdotti.
”… mikset tehnyt niin välittömästi”, Killjoy kyseenalaisti.
”No halusin eroon näistä nallekarkeista.”
”Mitä helvettiä”, Airwatcher sanoi.
”Mitä hän sanoi”, Killjoy huokaisi.
”No kun ne ovat menneet vanhaksi.”
”Ne ovat viinikumia. Eivät ne nyt oikeasti ole menneet miksikään”, Killjoy ähkäisi.
”Ei helvetti”, Xen parahti ääneen. Toban lakaisun äänet lakkasivat hetkeksi, kun Xen räjähti huoneessa yksinään nauruun. Asiaa ei parantanut Airwatcherin perusteellisen kauhistunut ilme, joka jotenkin vain pahensi Xenin naurunremakkaa.
Makuta oli tarttunut teatraalisesti kiinni schiludomilaisen kasvoista. Tämä rimpuili hänen otteessaan, ja sitten tämän silmät kääntyivät nurinpäin.
”Jaa”, Manu sanoi hetken kuluttua. ”Se on oikeasti vain lomalla täällä.”
”Voi paska… olisiko minulla ollut oikeasti niitä pankissa?” Killjoy mietti ääneen.
”Äääh”, Manu parkaisi. ”Tästä videosta tulee nyt vähän laimea. Ei sitä voi Varjotulle lähettää, varsinkaan, kun tässä ei ole kyse mistään kostotoimenpiteistä. Mitä tehdään?”
Airwatcher ei liikkunut, ja tämän pää oli retkahtanut tämän rintaa vasten, kieli ulkona.
”Kuoliko se?” Killjoy kysyi.
”Eeeeei kai.”
”Viedään se yläkertaan ja asetellaan pöytään niin kuin se olisi sammunut sinne”, Killjoy ehdotti.
”Tämä on McTohungas”, Manu huomautti. ”Ei täällä edes tarjoilla alkoholia.”
”No mitä virkaa tällä lafkalla sitten on”, Killjoy ähkäisi ja täräytti kameraa melkoisella voimalla. Xen ehti niukin naukin nähdä, kuinka punaiset kädet kurottelivat kameran eteen ja sitten kuva katkesi. Xen oli jossain kohtaa naurunremakkaansa valahtanut huoneen lattialle vatsaansa pidellen. Hän pyyhkäisi pari kyyneltä silmäkulmastaan vakuutellen itselleen, että ne olivat naurunpuuskan sinne kirvoittamia. Hän kampesi itsensä pystyyn ja käänsi rannettaan. Muistikorttia ei ehkä kannattanut jättää huoneeseen siltä varalta, että se oli todistustaineistoa rikokseen, josta ei ollut jaeltu syytteitä. Xen napsautti sen lopulta irti laitteestaan, mutta sujautti sen kuitenkin rintapanssarinsa suojiin talteen. Jos hän joskus tapaisi Manun, eikä jostain syystä pitäisikään tästä, olisi hyvä omistaa jotain, millä kiristää tätä. Nallekarkkeihin tukehtumisenkin riskillä.
Asunnossa ei muuten ollut paljoa koluttavaa. Lipaston alin hylly loksahti takaisin paikoilleen ja pölyt jäivät taas vangiksi sen taakse. Huoneessa ei näyttänyt olevan muuta Killjoylle kuulunutta tavaraa. Xen oli jo kääntämässä huoneelle selkäänsä, kun hädin tuskin horisontista kurkottelevat aurinkoinvalot paljastivat hänelle vielä jotain.
Ikkunalaudan reunalla, melko lähellä Killjoyn sänkyä, kimalteli jotain. Xen kumartui sen yläpuolelle ja huomasi kultaisen, hyvin ohuen ja hennon rannekorun. Senkin päällä oli pölyä. Hän puhalsi ne pois ja huomasi maidonvalkean helmen, joka korun keskelle oli upotettu. Se ei näyttänyt siltä, että se olisi kuulunut Killjoylle. Joku muu oli varmasti jättänyt sen sinne. Hetken aikaa sitä käsissään käänneltyään Xen sujautti sen samaan lokeroon muistikortinkin kanssa. Hyvällä tuurilla sen omistaja tulisi vielä joskus vastaan.
Toba lähestyi häntä jo käytävällä luuta käsissään. Tämä alkoi välittömästi irrottamaan huoneen avainta ketjusta antaakseen sen Xenille, mutta vahki pysäytti tämän, ennen kuin se ehti irrota.
”Se ei ole tarpeen. Voitte antaa sen sitä enemmän tarvitseville.”
Toba katsoi Xeniä vähän ihmeissään, mutta lopetti, ennen kuin avain oli kokonaan irti tovereistaan.
”Ai. Oletko aivan varma?”
”Olen”, Xen nyökkäsi. ”Minulla on iso huone aluksellamme eikä sieltä kulkeminen nyt ole niin vaivalloista.” Häntä vähän nauratti lausuntonsa huomioiden, ettei hän ollut edellisenäkään yönä jaksanut lähteä enää takaisin, mutta hän vakuutteli itselleen, että se oli poikkeus. Ja olihan hän silti nukkumapaikan löytänyt.
”Noh, se tietenkin passaa. Rumisgoneen meni aika paljon porukkaa, mutta jonossa on kyllä silti väkeä. Tuomme tänne ehkä toisen sängyn niin siihen mahtuu kohtuullisesti kaksikin tuolta isommista paraakeista”, Toba tuumasi.
Xen nyökkäsi tyytyväisesti, mutta jäi katsomaan, kuinka Toba sulki huoneen oven hänen edessään. Se loksahti kiinni kuuluvasti. Xeninkin oli myönnettävä itselleen, että siinä oli aika hyvää symboliikkaa, vaikka oven sulkenut matoran olikin hänelle täysin vieras.
Toban hyräilyn äänet jäivät taakse, kun Xen lähti kiipeämään portaita ylös. Matoron huoneelle oli matkaa vielä useita porrastasanteita. Hän tajusi nousun ottavan lihasten päälle jotenkin aivan uudella ja kummallisella tavalla. Siitä välittämättä hän jatkoi kapuamista, kunnes saapui oikeaan kerrokseen, kääntyi porraskäytävää oikealle ja hidasti tarkoituksella askeleitaan Matoron oven luokse saapuessaan siltä varalta, että toa nukkui edelleen. Tarttuessaan oveen hän kuitenkin säpsähti sen auetessa häntä päin. Se kolahti häntä suoraan kuonoon ja hän pomppasi taaksepäin vähän tarpeettomankin kovaa kiljaisten.
”Voi ei, ööh, sori… tuota, huomenta?” Matoro tuijotti Xeniä jotenkin osaamatta edes reagoida tilanteeseen.
Xen piteli kuonoaan toisella kädellään heilutellen samalla toista kuin se olisi jotenkin tyynnytellyt. ”Ei se sattunut! Säikähdin vain. Hitto vie.”
”No, okei, hyvä sitten”, Matoro sanoi ja vilkaisi vahkia hieman epäilevästi. ”En odottanut, että olisit jo hereillä.”
”No en minäkään”, Xen myönsi. ”En tiedä, mitä on tapahtunut. Heräsin matkankin aikana aina tosi aikaisin.”
”Maailmankirjat ovat todella sekaisin”, Matoro naurahti kuivasti ja astui itsekin käytävään.
”Niin”, Xen myönsi ja mulkaisi sitten vihaisesti Matoron ovea kuin se olisi syyllistynyt pahemmankin luokan rikokseen. ”Ennen olisin huomannut tuon hyvissä ajoin, mutta ilman Eldaa, äh…”
”No, mitä olet ehtinyt tehdä?” Matoro tiedusteli.
”Kävin haukkaamassa happea. Ja, öh, luovutin isän huoneen spontaanisti. Tämä on ihan kiva paikka, mutta tuntui väärältä pitää se, kun minulla on niin isot tilat Nuikilla.”
Matoro nyökkäsi. ”Toivottavasti et ole eilisen jäljiltä täysin kyllästynyt tapaamaan väkeä. Hoidetaanko ne sovitut tapaamiset tässä aika pian, niin voimme sitten kiertää kaupungilla iltapäivästä?”
”Tawa ei vaikuttanut hirveän aamuvirkulta tyypiltä, mutta olet varmaan oikeassa”, Xen huokaisi. ”En kyllä ole lähdössä mihinkään ilman piristeitä.”
”Joo siis, aivan ensiksi sinun pitää tutustua tärkeimpään bioklaanilaiseen perinteeseen, eli linnan kahvioon!” Matoro sanoi ripauksella dramatiikkaa ja sulki oven. Hän osoitti portaikon suuntaan, mistä Xen oli juuri tullut.
”Tämä linna tarvitsisi hissin”, Xen huokaisi väsyneesti.
”Se on siinä portaikon vasemmalla puolella”, Matoro huomautti.
Xen tuijotti Matoroa kyllästyneen näköisesti, avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta nöyrtyi ja lähti laahustamaan edeltä väitettyä vempelettä kohti. Yllättävää kyllä, hissi toimi. Kerrosnumerot rullasivat väsyneen aamun tahdilla, eivätkä he olleet sen energisempiä. Lopulta hissi sanoi ”pling”, ja avautuvasta ovesta tulvi saman tien etäisen kahvin tuoksu. Kahvion lämmin hälinä kuului kulman takaa. Kyltissä luki Chat-Kahvio.
”Oho. En odottanut, että teilläkin on e-kahviloita”, Xen ihmetteli.
”Mitä kahviloita?” Matoro kysyi heidän kävellessä sisään.
”Täh? No siis… videopelikahvila. Tiedätkö, sellaisia mitä on Ta-Metrussa ainakin viisi rivissä siellä Coliseumin itäpuolella.”
”Ah, sellainen, minusta kaupungissa on yksi sellainen? En ole kyllä käynyt.”
”… ai. Mihin tuo ’chat’ sitten viittaa?”
”Öö, se on vaan aina ollut sen nimi. Ehkä Mokel tietäisi miksi?”
Oli varhainen aamupala-aika ennen pahinta ruuhkaa. Matoro meni ensin ja latoi tarjottimelle aamupalapöydästä puuroa, voileivän ja ison mukin kahvia. Hän vain toivotti Mokelille hyvät huomenet ja jäi linjaston päähän katselemaan vapaita pöytiä.
Xen tuli linjastolla Matoron perässä, silmäili tarjolla olevaa ruokaa, mutta ei lopulta uskaltanut ottaa mitään. Hänen vatsaansa oli kiertänyt jo monta päivää tavalla, jota hän ei osannut selittää. Hän päätyi lopulta kaatamaan itselleen ison kupin kahvia ja astui sitten tiskin eteen, jossa Mokelin katse kirkastui heti hänet nähdessään.
”ELKOM! Ja tervetuloa Chat-Kahvioon! Tunnistan uudet kasvot välittömästi! Maksatko käteisellä vai haluatko nimen listaan?”
”Minä… öh”, Xen pysähtyi miettimään hämmentyneenä. ”En taida olla vielä jäsen.”
”Ei se haittaa!” Mokel julisti kovaan ääneen. ”Jos sinulla on huone täällä, se riittää oikein hyvin.”
”Ah, niin… minä… taisin juuri luopua sellaisesta.”
”Ah, hm. Jaa, no… no jaa. Oletko kuitenkin aikeissa jäädä linnakkeeseen?”
”Se olisi tarkoitus”, Xen myönsi.
”No sitten nimi varmasti riittää”, Mokel hymähti ja vilkaisi istumapaikkaa etsivän Matoron selkää. Oli heti selvää, että tämän seurassa liikkuminen valoi jonkinlaista luottamusta. Ta-matoran oli ottanut kynän käteensä ja taulukoita vilisevän kansion eteensä.
”Xen”, Xen sanoi.
”Silleen, koo-äs vaiko äksällä?” Mokel kysyi.
”Äksällä”, Xen täsmensi ja katsoi, kuinka Mokel kirjoitti vihkoon sanan ”Xxen”.
”Kun sinulla on noin niukat eväät niin tässä kaupanpäälliseksi”, Mokel sitten vielä hymyili ja asetti yhden suklaakonvehdin Xenin tarjottimelle. Xen kiitti, päätti olla korjaamatta nimestään aiheutunutta hämmennystä ja käänsi katseensa Matoroon.
”Tuolla nurkkapöydässä näkyisi olevan Umbra”, Matoro sanoi Xenin suuntaan. ”Mennäänkö sen seuraksi?”
”Henki paratkoon, joku johon ei tarvitse tutustua”, Xen huokaisi myöntävästi.
”Niin”, Matoro virnisti ja suunnisti hänen ja Umbran vakiopöydän sohville. Umbra havahtui ajatuksistaan vasta kun Matoro laski tarjottimensa alas.
“Huomenta teille!” hän sanoi yllättävän pirteästi. ”Nurukan halusi nähdä aamusta, joten minunkin piti nousta näin aikaisin hereille. Hyvä saada jotain arkirytmiä. Ilman modehommia on ollut vähän liian tyhjää arjessa.” Umbra ryysti outoa teetä pillillä. Matoro ei ollut aivan varma, mitä se oli.
Xen lähinnä virnisti vastaukseksi ja istui toia vastapäätä. Kahvi läikkyi hieman hänen laskiessaan tarjottimensa pöydälle.
”Huomenta vaan.”
Istuttuaan alas kahvin ääreen tuntui siltä kuin keho olisi herännyt siihen, miten huonot yöunet heillä oli ollut. Matoro tuijotteli väsyneesti kahviaan sekoittaessaan sitä. Umbrakin näytti keskittyvän hetken lähinnä juomansa ryystämiseen ja kahden muun tarkkailemiseen mietteliäänä. Xen katseli hetken juomaa kuin ihmetellen, miksi oli edes halunnut sitä, ja päätti sitten maistaa sitä varovaisesti. Hän tajusi vasta nyt, että siihen olisi kai voinut laittaa jotain sekaankin, mutta toisaalta kitkerä maku herätteli häntä ihan kelvollisesti.
Hiljaisuus rikkoitui, kun Umbra avasi taas suunsa. “Ei näytä tuo kahvi maistuvan sinulle. Lumiukko toi tätä mata-juomaa Rumisgonesta ja hurahdin siihen aika kovaa. Kofeiinia on tässäkin. Sanovat, että tämä on suosittua jossain Galilla. Ei maistu niin palaneelta kuin tämä Mokelin kahvi joskus.”
”Laita siihen maitoa jos et pidä mausta”, Matoro ehdotti väsyneesti.
”En… ole ihan varma vielä siedänkö laktoosia”, Xen mietti. ”Naho antoi minulle yhden jäätelön päivää ennen lähtöä, mutta toisaalta minulla oli silloin muutenkin aika outo olo.”
“Nykyään ne osaavat tehdä juttuja ilman laktoosia. Larnismaidolla on aika iso kannattajakunta Klaanissa. En vain tiedä miten ne lypsää niitä…” Umbra mietti.
Matoro vilkaisi Umbraa kysyvästi ja keskittyi sitten puuroonsa. Xenin katse sen sijaan vain harhaili. Hän hörppi kyllä kahviaan aina silloin tällöin, mutta edes sen juonnista syntyvä lume-efekti ei vielä häntä paljoa piristänyt. Hän tuijotteli vähän aikaa ulos huuruisesta ikkunasta, kunnes käänsi katseensa Matoron yläpuolella olevaan kolmen taulun riviin. Klaanin adminien muotokuvia oli ilmiselvästi ollut joskus neljä. Viimeisestä taulusta oli kuitenkin jäljellä ainoastaan hieman ympäröivää seinää vaaleampi läntti.
”Tuosta on kadonnut yksi”, Xen murahti.
”Ämkoo”, Matoro vastasi ja lusikoi puuroa.
“Miekkapiru käänsi takkia”, Umbra mutisi. ”Hän myös tappoi klaanilaisia ja on työskennellyt Imperiumille petoksensa jälkeen. Pelottava soturi.” Umbran äänessä oli kunnioitusta, mutta myös inhoa ja pettymystä.
”Miekkapiru”, Xen toisti. Hän pinnisteli muistiaan parhaansa mukaan. Killjoy ei ollut ainakaan koskaan maininnut siitä mitään, mutta hänellä tuntui silti olevan tästä jonkinlainen etäinen muistikuva. Kuin tämän kasvot olisivat joskus olleet osa jotain hyvin elävää unta.
”Vihreä sarvipäinen tyyppi?” Xen arvaili.
Matoro vilkaisi tätä ja kohotti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
“Joo hän. Matoro, olit hänen kanssaan tekemisissä viimeksi jos oikein muistan.”
”Haimme toisen hänen miekoistaan Hautasaarilta.” Matoro nyökkäsi, eikä muistanut, oliko koskaan ehtinyt kertoa tarinaa Umbralle. ”Taistelimme paria epäkuollutta toaa vastaan. Ei mitään kovin ihmeellistä…”
“Jotkin asiat toistuvat”, Umbra mietti. “Olen nyt yrittänyt löytää aikaa Nurukanin kanssa hengailuun, mutta miehellä on aivan liian paljon tekemistä kaiken organisoinnin kanssa ja minulle riitti aikaa vain tähän aamulle. En ole täällä tehnyt juuri muuta viime päivinä kuin odottanut tekemistä.” Voiton tyyppien pidätys oli ollut hauskaa, mutta se asia oli nyt modeilla, eikä Umbralla ollut asiaa kuulusteluihin.
Matoro puolestaan oli hiljaa kiitollinen siitä, että Nurukanilla näytti olevan energiaa hoitaa sellaisiakin asioita, mitkä olisivat varmaan kuuluneet Xenille. Vaikka se sitten tarkoittikin, että Umbra ei päässyt viettämään ystävänsä kanssa yhtä paljon aikaa…
Xen olisi ehdottomasti halunnut sanoa jotain epäkuolleita vastaan taistelemiseen, mutta kun hän oli avaamassa suutaan, laskeutui hänen harteilleen loputtoman painostava uupumus, joka sai hänet lopulta hyväksymään aiheen vaihtumisen.
”Noh, olemme olleet täällä vasta… 18 tuntia”, hän huokaisi kelloa vilkaistuaan. ”Sanoisin, että anna miehen ottaa hitaasti, mutta… tietäen tämän päivän aikataulut, minulla ei ole varaa moralisoida.”
“Metru Nuin jälkeen olin Zorakin vankina kauan… Sitten kun tulin kotiin luulin, että kaikki voi mennä taas entiselleen. Ei. Arvon alennus ja työttömyys. Ehkä pitäisi jutella Radukowille tästä joskus,” Umbra synkkeni taas. Avautuminen oli hieman yllättävä, ja eikä pöytäseura oikein tiennyt, miten reagoida siihen.
”Niin pitäisi”, Matoro tapaili vastausta.”Siitä on kyllä apua. Ja kyllä se ajan kanssa…”
Xenin mieleen tuli Nurukanin raivokas katse ja Nuikilla edelleen piilossa oleva Feterra. Kun hän vertasi mielessään tätä Umbraa siihen iloiseen miekkasankariin, jonka oli tavannut aiemmin, ajatus Killjoyn ja Zorakin yhteistyöstä kalvoi vieläkin enemmän.
“Aloin taas ylijakamaan juttujani, vaikka tässä on paljon hyviä asioita tapahtumassa”, Umbra pahoitteli. ”Mukavaa kun tänne on tullut niin paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Aikoinaan yritin rekrytä Klaaniin porukkaa, koska Klaanin sanoma oli mielestäni tärkeä. Nurukan ja Delevakin ehtivät liittyä Klaaniin ennen kuin lähdimme Metru Nuille.”
Xen murahti ja nyökytteli, mutta ei nostanut katsettaan konvehtinsa paperista, jota oli rypistellyt viimeisen minuutin. Konvehti itse oli tarjottimella edelleen koskemattomana. Kultasinisen paperin pyörittely toi sillä hetkellä enemmän lohtua. Feterra-asian muistaminen ei ainakaan tehnyt Umbran kanssa keskustelemisesta helpompaa.
”Mitä muuten Delevan matkalle kuuluu?” Matoro kysyi Xenin suuntaan. Xen huomasi miettivänsä, oliko Matoro vaihtanut aihetta tarkoituksella. Se oli joka tapauksessa tervetullutta.
”Emme ole kuulleet mitään”, Xen huokaisi. ”Myrsky viimeistään katkoi kaikki yhteydet koillissakaraan. Yritimme tulomatkalla vielä luoda jonkinlaista radioyhteyttä, mutta siinä osassa maailmaa ei taida olla oikeasti yhtään mastoa enää pystyssä.”
Matoro huokaisi. ”Tuntuu, että olemme täällä nyt tavallistakin enemmän eristyksissä…”
Xeniä se ei varsinaisesti huolettanut. Se, mikä häntä vaivasi, oli Tarkastajan ruumis, jonka Kalit olivat kantaneet Kranalaan mukanaan. Oli mahdotonta arvailla, oliko Delevan retkikunta löytänyt tämän ennen vääjäämätöntä. Makutan itsensä tila ei kuitenkaan valanut häneen paljoa toivoa. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa ääneen.
”Toivotaan parasta.”
Äkkiä kahvion yleinen hälinä kohosi niin korkealle, että Xeninkin oli pakko ihmetellä sitä. Väkeä oli kerääntynyt tilan keskellä olevan sohvaryhmän ympärille. Koska suuri osa oli matoraneja, istualtaankin näki, että komea viherkultainen toa oli noussut joukon keskelle ja piteli käsissään jonkinlaista kartonkia. Siinä oli kaiketi jonkinlainen talvikuvaelma, mutta Xen ei siltä etäisyydeltä aivan nähnyt yksityiskohtia.
”Kiitos kiitos, on taas aika aloittaa laskenta kohti vuoden parhaita bileitä, eli Tawastian Nimeämis-Discoa. Ja niin myös sitä Nimeämispäivää!” Toa julisti, ja sai yleisöltään palkkioksi naurunremakan. Umbra kumartui kuiskaamaan Xenille, että kyse oli moderaattori Paacosta.
”Tämän vuoden kalenterin kuvan on piirtänyt ei kukaan muu kuin rakas Tawamme! Kyllä se puulinnake on näyttänyt niin idylliseltä silloin. Katsokaa noita söpöjä porojakin. No, tästä lähtee ykkösluukku…”
Koko yleisö hiljeni ja jännitti muutaman sekunnin. Moderaattori sai lopulta napsautettua luukun auki.
”Haha, katsokaas, sieltä se Lumiukko lähtikin kävelemään. Paljastuukohan joka luukusta joku uusi tyyppi? Saa nähdä! Huomenna katsotaan seuraava.”
Hän sai miedot aplodit. Toa poistui paikalta rinta rottingilla ja muu aamiaisväki jatkoi ruokailua tai tulevan päivän murehtimista.
“Jaa ei apina-aloitusta tällä kertaa?” Umbra mutisi itsekseen.
”Tuo näyttää aika perinteiseltä tällä kertaa”, Matoro kommentoi.
“Se mihin Telakan jengi oli piirtänyt lentohärveleitä oli aika hieno”, Umbra muisteli.
”Muistatko sen Manun tekemän, missä joka luukussa oli jokin täysin uusi eläinlaji? Se on ehkä näiden huippu.”
“Manuli oli niistä paras.”
”Siis se outo kissa?”
“Joo. Ja manaatti on jäänyt kyllä ihan mytologiaan. En tiedä miten Manu onnistui siinä…”
”Kuten sanoin, siitä ei nimeämiskalenteri paljoa parane.”
“Muistatko sen johon teimme Guardianin vihollisia joka luukkuun? Piirsin sinne Raivo-Raimon.”
”Levätköön rauhassa…” Matoro sanoi.
Ilme Xenin kasvoilla oli aidosti järkyttynyt. Hänet oli temmattu keskelle perinnettä, joka ei yhtään sopinut ensinnäkään siihen, miltä hänestä tuntui, mutta myöskään vallitsevaan tilanteeseen. Oliko tämä linnake sodassa lainkaan?
”Äiti antoi minulle nimeämiskalenterin nuorempana”, Xen sanoi imaisten kerralla kaiken ilon pois keskustelusta. ”Säilytin sen. Avasin sen 98 kertaa peräkkäisinä vuosina vankeuteni aikana, kunnes sen luukut haurastuivat irti.”
Toat katsoivat tätä hetken lähinnä epätietoisina, miten siihen kuuluisi edes reagoida.
”No… oliko se edes hyvä kalenteri?” Matoro kysyi.
”Siinä oli 24 eri kuvaa Turaga Dumesta”, Xen vastasi.
“Muistuu se rantakalenteri, jossa oltiin vuosia sitten. Oli niin suosittu, että siitä tuli nimeämispäiväkalenteri myös”, Umbra nauroi.
Matoro huokaisi syvään ja yritti keksiä jotain muuta aihetta. ”Tänään luvattiin kunnon pakkasta. Saattaa jopa tulla l-”
Hänen viimeiset sanansa tukahtuivat, kun Xen työnsi kätensä peittämään tämän suun. Hän nojasi syvässä kumarassa Umbraa kohti ja laski toisen käden tämän olkapäälle.
”Minä. Tarvitsen. Ainakin kymmenen kopiota siitä kalenterista.”
“Minulla ei ole tallessa”, Umbra virnisti. ”Matorolla pitäisi olla, tyyppi ei heitä tuollaista pois. Divareissa nuo ovat todella harvinaisia.”
Xen käänsi leiskuvan katseensa takaisin Matoroon ja laski käden pois tämän suulta sallien tälle mahdollisuuden puhua.
”… ehkä minä voin katsoa onko minulla jäänyt sellainen jonnekin…” Matoro kiemurteli ja kirosi mielessään Kapuraa koko jutusta.
Tyytyväisenä saamaansa vastaukseen Xen risti taas kätensä ja käänsi sitten katseensa takaisin kahvion kalenteria kohti. Kaipa se oli ihan söpö tapa kunnioittaa lähestyviä juhlapyhiä.
“Mietin, että mitkä teidän suunnitelmat on tänään?” Umbra kysyi. ”Itse menen tosiaan kohta Nurukania tapaamaan. Yritämme puhua edes jotain asioita läpi.”
”Toivottavasti teillä on hauskaa”, Matoro sanoi. ”Minä lupasin näyttää tuolle kaupunkia. Mutta eiliseltä jäi pari sovittua tapaamista mitkä pitää hoitaa ensin.”
”Niin, lupasin Tawalle tulla käymään heti aamusta”, Xen myönsi. ”Ja Kepe ja Peelo nykivät minua jo eilen hihasta. Se reikä taivaalla kaipaa… vähän selittelyä.”
“Pitäkää hauskat treffit”, Umbra sanoi ja alkoi nousta. “Minun onkin näemmä kiirehdittävä. Kello on jo noin paljon.”
Hänen poistuttuaan Matoro ja Xen jäivät vielä pöytään. Sana ”treffit” jäi leijumaan ilmaan kuin savu, jonka haju tarttui kaikkeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen Matoro katsoi Xeniä ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta päätyi vain viimeistelemään puurolautasensa. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta, mutta Umbran äkillinen poistuminen oli muuttunut nopeasti odottamattomaksi taakaksi. Nyt hän istui Matoron kanssa pöydässä kahden. Se tarkoitti, että jotain olisi varmaan pitänyt sanoa, mutta jokainen ajatusta muistuttavakin tuntui jäävän puolitiehen. Xen turvautui lopulta kylmäksi päässeeseen kahviin, jonka tuijottelu kupin pohjalla toi ainakin vähän turvaa.
Hän laittoi lusikan takaisin nesteeseen ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Neste pyöri vimmatusti kupin pohjalla ja Xen antoi ajatustensa hetken aikaa levätä sen turvassa. Oli kuin vain sekunteja olisi kulunut siinä, kun kahvinjämät olivatkin muuttuneet teeksi. Aikaa oli kuitenkin todellisuudessa kulunut yli tunti. Kahvion tuoli oli vaihtunut nojatuoliksi Tawan toimistossa ja tunnelmasta oli imeytynyt se vähäinenkin energia, jonka Umbra oli kahviossa vielä keskusteluun mukanaan tuonut.
Se oli ensimmäinen kerta niiden muurien suojassa, kun hän oli kertonut kaiken siitä, mitä marraskuun aikana oli tapahtunut. Matorokin oli saanut siitä vain palasia.
”Siinä se kai pääpiirteittäin oli”, Xen huokaisi muttei nostanut enää katsettaan kupistaan. ”Pari päivää sen jälkeen lähdimme matkaan. Metru Nuin meriportit menivät kiinni perästämme ja… noh, tässä ollaan.”
Siitä syntyi merkitsevän pitkä hiljaisuus, jonka aikana Tawa lähinnä lämmitti käsiään teekupposeen. Xen ei voinut syyttää siitä: tarina oli ollut tiivistettynäkin aika paljon nieltävää. Valkoinen valo ikkunasta maalasi huonetta, jonka siistinä pitäminen siinä työn ja tavaran määrässä olisi varmasti voinut vaatia vaikka kaksikin juuriadminia. Tawan lemmikki, pienin Xenin ikinä näkemä ussal, jahtasi vimmatusti huonetta ympäri pörräävää kesän viimeistä kärpästä.
Tawa olisi voinut kysyä minkä tahansa niistä kymmenistä täysin kohtuullisista kysymyksistä, jonka tarina oli nostattanut, mutta hän aloitti tavallaan suoraviivaisimmalla ja myös yhdellä vaikeimmista:
”Oletko sinä kunnossa?”
Xen nosti katseensa kupistaan hämmentyneenä. Hän tuijotti ensin reippaasti ohi Tawasta suu auki repsottaen. Sitten hän kääntyi adminiin itseensä ja yllättyi hieman lisää siitä, että sen perään ei tullut täsmällisempää jatkokysymystä.
”Öh… en tiedä.”
”En vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitat kun puhut siitä, että Killjoy antoi sinulle… sydämensä. Mutta luuletko että kaipaat lääkinnällistä huomiota?”
”Meillä on koko maailman paras insinööri onneksi mukanamme, joka varjostaisi minua varmaan tälläkin hetkellä, ellei Nurukan olisi erikseen kieltänyt”, Xen vakuutteli. ”Nuparu on sitä mieltä, että olen ihan ok… ainakin toistaiseksi.”
Tawa hymyili pehmeästi. Hymyt olivat olleet tämän keskustelun ja näiden päivien aikana harvassa, mutta Xen piti toan tapaa keskustella silti rohkaisevana. Toisin kuin joku muu joka johtaisi kokonaista kaupunkia, Tawa tuntui aina kuuntelevan. Hän oli tässäkin tilanteessa todella läsnä, vaikka Xen tiesi hyvin, että tämän mielen perukoilla kulki kymmenen muuta asiaa.
”Se on hyvä kuulla”, Tawa sanoi. ”Myönnän, että tämä oli aika paljon kerralla. Olemme sekä isäsi että komentaja Codyn… että tietysti Matoron kautta olleet jokseenkin perillä Mustan Käden viimeaikaisista tapahtumista. Nyt joudun kuitenkin pyytämään anteeksi.”
Xen kohotti kulmaansa hämillään. ”Öh, mistä, neiti… rouva adorium?”
Niin… mikä? Tawa olisi halunnut pysähtyä siihen, mutta päätti siirtää sen kysymyksen joitakin minuutteja myöhemmäksi. Ja tarkentavat keskustelut siviilisäädystään ja sen mahdollisista muutoksista jonnekin kahden tuhannen vuoden päähän.
”Olisimme varmasti voineet tarjota enemmänkin tukea Mustalle Kädelle”, Tawa sanoi nyökäten kunnioittavasti. ”Koen vastuuta siitä, että myös teidät vedettiin mukaan meidän sotaamme. Ja siitä, että emme voineet auttaa teitä pimeimmällä hetkellänne.”
”En… en minä usko, että olisitte voineet tehdä mitään”, Xen sopersi. ”Me olimme siellä, te olitte täällä. Lähetimme jo omanne kerran rikkinäisenä kotiin. Olin varma, että saisimme pidettyä sirun käsissämme ja… noh, pidimmekin.”
Xen kiristeli hampaitaan ja hörppäsi teetä saadakseen itsensä lopettamaan.
”Meillä oli ison maailman turva takanamme. Ei… emme me olisi yhdessäkään olleet valmiita siihen, mitä sitten tapahtui.”
Tawa nyökkäsi syvään. Hänen katseensa hakeutui hyvin, hyvin pieneen marazoniin olohuoneessa. Aina aurinkojen tultua pilvien välistä esiin tuo siru välkäytti sinistä valoaan pöydältä heidän välillään. Tawa katsoi sitä mietteliään hetken, ja sitten taas Xeniä silmiin.
”Ehkä emme. Mutta ymmärrät varmaan, että sotamme alkoi niihin aikoihin, kun otimme Nimdan sirujen kanssa toimimisen vastuullemme… Delta olisi voinut pysyä vielä piilossa vuosia, jolleivät minun klaanilaiseni olisi sitä lähteneet etsimään. Tietysti varoitimme teitä Abzumosta, mutta… mekin taisimme aliarvioida, minkälaiseen vaaraan siru teidät asetti.”
Xenin hengitys salpautui. Kaikki tahdonvoima, mitä hänellä oli, meni siihen, että hän työnsi sen viimeisen Tawan mainitseman nimen syrjään. Hän oli sanonut sen itse kahdesti kertomuksensa aikana, mutta niihin hän oli osannut tietenkin varautua. Tämä oli tullut yllättäen, ja vaati muutaman hikipisaran kirvoittamisen, ennen kuin hän sai tunteen takaisin hallintaansa. Tawan ilmeestä päätellen häneltä ei jäänyt reaktio huomaamatta: aivan pienen hetken admin näytti katuvan suoraa puhettaan.
Xen huomasi myös, että Tawa jätti täysin ottamatta kantaa siihen, että sirun pitäminen oli ollut Xenin oma valinta. Johtaja, joka otti vastuun omista päätöksistään? Jo on aikoja eletty…
”Minä… en usko, että meillä oli tämän suhteen vaihtoehtoja”, Xen ähkäisi. Tawan kulmat kohosivat huomattavasti. Xen yritti parhaansa mukaan etsiä oikeita sanoja selittääkseen, mitä tarkoitti.
”Minä luulen, että näin oli pakko käydä… tai ainakin jotain tällaista. Sitä on… vaikea selittää. Kun siis… se ajan toa, jonka mainitsin. Tai kiven ehkä. Kaikesta, mitä hän sanoi, sai sellaisen kuvan, että se hetki siellä Inivahilla oli tarkoin varjeltu vääjäämättömyys. Ja usko pois, minä olen viimeinen idiootti, joka sellaiseen uskoo, mutta kun huomioi kaiken sen, mitä Äiti teki… ja oli… ja sanoi. Tuntuu siltä, että olimme vain hiekanjyviä tiimalasissa.”
Xen hörähti ääneen omalle metaforalleen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niissä kovin hyvä. Tawan oli vaikea sanoa sille ajatukselle vastaan: horisontin toiselta puolelta ei ollut vieläkään tullut liian selviä uutisia siitä, kuinka paljon maailmasta oli edes jäljellä sen myrskyn jäljiltä. Ja taivaassa oli reikä, joka oli vienyt lukemattomia tähtiä mukanaan.
Aivan kuin turaga Kezen oli juuri sanonut. Juuri äsken, ja samalla tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten.
”Minä olen aivan vasta saanut syitä uskoa, että jumalia on ja he kuuntelevat”, Tawa sanoi varovaisemmin.
Admin vilkaisi sivulle kaapiston suuntaan. Xen katsoi myös. Kirjahyllyllä oli pieni Suuren Hengen kivinen patsas, jonka äärellä oli muutama puoliksi poltettu kynttilä. Xenin yllätti kuitenkin kynttilän vieressä oleva arkinen kivinen tabletti, jolla kolmion sisältä tuijotti kaikkinäkevä silmä. Hyllyssä oli monta pyhää kirjaa monelta eri uskonnolta. Etsikö juuriadmin sitä yhtä oikeaa polkua? Varmasti hänkin joutui vaivaamaan päätään hengellisillä asioilla, vaikka johti näin pientä kaupunkia.
”Tietenkin olen aina siunannut rukoukseni Suurelle Hengelle. Mutta se, mitä kerrot, ja asiat joita olen Nimdaa tutkiessamme kuullut… se saa sen tuntumaan siltä, että kaikki tämä on jokaista meitä suurempaa ja käsittämättömämpää. Eikä sellaisella tasolla, millä mata-antrot rohkaisevat, että Mata Nui tietää ja määrää kaiken. Vaan sellaisella, että oikeasti niitä voimia on lukematon määrä. Ja kaikki niistä eivät ole hyväntahtoisia.”
Xenin oli pakko pysähtyä hetkeksi vain ajattelemaan. Hänen uudet sydämensä eivät näennäisesti olleet muuttaneet hänen mielipidettään siitä, mitä itseään suuremmista voimista piti kuvitella. Kranalassa käyty keskustelu Äidin kanssa kuitenkin ehkä oli. Se, että kaiken piti olla niin julmaa, tuntui kaikesta huolimatta sellaiselta linjanvedolta, minkä kumpi tahansa heistä siinä teetä ryystäessään voisi huonona hetkenä tehdä. Hänet päästi siitä ajatuksesta vapaaksi ainoastaan pieni ussal, joka oli kellahtanut leikkiessään kumoon huoneen nurkassa. Rapu vaati kevyen töytäisyn Tawalta, jotta pinkoilu saattoi jatkua.
”Minä olen aina ollut vähän huono uskomaan sellaisiin asioihin, mitä en silmilläni näe tai kykene koskemaan”, Xen vastasi. ”Yritän vain tehdä rauhaa sen kanssa, että se, mitä tapahtui, tapahtui. Se on tavallaan tosi lohdullista vain ajatella, että en olisi voinut tehdä asialle mitään. Ja… siitäkin huolimatta minä yritin niin helvetin kovaa.”
Xenin kuppia puristava käsi tärisi niin paljon, että hän päätti lopulta vain laskea sen käsistään ja huokaista syvään. Hän sai ensimmäistä kertaa Kranalan jälkeen puristettua itsestään hieman vihaa ulos. Sekin tuntui paremmalta kuin se harmaa sumu, missä hän oli viimeisen miltei viikon elänyt.
”Uskon, että teitte parhaanne siinä tilanteessa, johon teidät asetettiin”, Tawa sanoi.
Tawa asetti toisen kätensä lempeästi Xenin käden päälle. Xen hämmentyi: hän oli kävellyt tähän tilanteeseen Kenraali Xeninä, jossain määrin vielä poliittisen liittolaisuuden solmiminen mielessä. Mutta admin selvästi näki, että se naamio ei pukenut häntä kovin hyvin.
Helvetti, oliko isä ollut aivan oikeassa tästä paikasta? Koti… sekin ajatus tuntui vielä aika etäiseltä. Ne tunteet ristikkäin — viha, suru, pelko, epävarmuus — eivät oikein osanneet olla keskenään hänen päässään, ja ainoa kohtuullinen reaktio oli vain vollottaa viidestä keskenään erilaisesta syystä. Enää hän ei osannut estää sitä.
Tawa huomasi tämän heti ja nappasi hänelle nenäliinan. Admin piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häntä myötätuntoisesti.
”Haluaisin toistamiseen välittää osanottoni”, Tawa sanoi hiljempaa. Virallinen nuotti oli viimeistään nyt poissa. ”En vielä tunne sinua kovin hyvin, enkä myöskään ole kovin pitkään edes tiennyt sinusta. Mutta tässä pyörityksessä ja politiikassa ja sotakokouksien suunnittelussa en halua unohtaa, mitä olette juuri kokeneet.”
Xen pyyhki kasvojaan hetken ojennettuun liinaan ja puri taas hammastaan niin kovaa, että kirskui. Piti päästä asiaan. Oli pakko, jos halusi, että edes häivähdys jonkinlaisesta toimintakyvystä säilyisi. Hän oli jo osannut ennakoida, että olisi varmaan aika huono pysymään tapaamisessa koherenttina. Silti häntä suoraan sanottuna ärsytti, kuinka vaikeaa kyyneleiden valuttamisen lopettaminen oli.
”Kun… lähetimme Matoron kotiin”, Xen sopersi ja käytti lauseensa alun siihen, että yritti saada äänensä pirstaleet takaisin kasaan, ”minä lupasin hänelle, että kun asiat Metru Nuilla olisivat kunnossa, tulisimme auttamaan teitä. Sanoin sen tietämättä sitä, että isä oli luvannut teille apua jo sitä ennen.”
Hän veti syvään henkeä ja suoristi selkäänsä sen verran kuin jaksoi.
”Emme ehkä koskaan saaneet asioita kuntoon omassa päässämme… mutta hei… tässä me nyt ollaan.”
Tawa hyvin muisti Killjoyn lupauksen: jo silloin sodan aamunkoitossa se oli tuntunut etäiseltä, vaaralliselta ja vaikealta täyttää. Nyt, kun Nui-Kralhia pääsi katselemaan muurilta ja muisti, minkälainen hinta siitäkin oli maksettu… tuntui, että sille huhutulle ajan toalle olisi ollut käyttöä. Jos tämäkään osasi kääntää kelloja takaisin.
”Killjoy lupasi meille vahkiarmeijan”, Tawa sanoi hymyillen varovaisesti. ”Oletteko te se?”
”No… meillä on minä… ja Cody… ja… Kanoka Jones. Ja sitten on yksi vastaanottovahki. Että tuota… öh. Jos yksi tosi iso pyssy olisi sopiva lohdutuspalkinto? Ei suoraan sanottuna mitään hajua, mistä isä oli repimässä ’armeijaa’.”
”Olen hyvin kiitollinen kaikesta, mitä teillä on antaa”, Tawa sanoi. ”En pidä sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, että ylipäätään kukaan teistä haluaisi liittyä sotaamme… mitä tämä liittolaisuus sitten tuleekaan tarkoittamaan ja millä ehdoilla sitten haluattekaan sen toteutuvan, Bio-Klaani jää velkaa.”
Xen huokaisi helpotuksesta. Ei siksi, että olisi odottanut vaikeita neuvotteluita, vaan siksi, että hän tiesi jaksavansa sellaisia sillä hetkellä todella huonosti.
”Cody ja Nurukan hoitavat käytännön asioita toistaiseksi. Minua he pyysivät nätisti lähinnä ystävystymään kaikkien kanssa, mikä oli kai heidän tapansa sanoa ’vedä lepiä, kunnes olo paranee’. Jotenkin hassua ajatella, että he ovat olleet täällä ennenkin, vaikka minulla on sellainen olo kuin olisin unissakävellyt täällä koko elämäni”, Xen sanoi ja vilkuili sivusilmällä taas kohti teekuppia, mutta päätti vain antaa sen olla. Niin tehdessään hänen katseensa vaelteli kohti suljettua parvekkeen ovea. Katseen kirkastuminen oli silminnähtävä.
”… saanko?” Xen kysyi Tawalta ja osoitti kohti parveketta.
Tawa nosti kulmaansa, mutta nyökkäsi ja nousi tuoliltaan.
Ovi aukesi kylmän aamuun kymmeniä metrejä kaupungin yläpuolella. Kaupunki oli Metru Nuihin verrattuna pikkuruinen, hädin tuskin yksittäisen metrun satama-aluetta isompi, mutta niihin muutamiin kilometreihin oltiin saatu jotenkin mahtumaan kulttuuria monen sakaran edestä. Xen ei oikein tiennyt, mihin katseensa laskea: kivimuuri ympäröi puistoja, kauppakatuja, kirjavien temppelien rivistöä, toriaukioita ja kaikkea mitä hän ei aivan ensi silmäyksellä edes ymmärtänyt. Ja kun katse vaelsi kaupunginmuurien toiselle puolelle, oli ympäröivä maaseutukin pienten talojen ja kummallisten yksityiskohtien täplittämää.
Se oli samaan aikaan kaupunki, joka tuntui nuorelta ja kasvukipuiselta, mutta silti ikuiselta. Se oli perustajansa ikäinen, ja kasvanut hänen kanssaan. Ei Bio-Klaanista ollut suuressa maailmassa minkäänlaista historiikkia: isossa kuvassa se kuulosti melko vähän mainitsemisen arvoiselta. Mutta kun täällä käveli ja sitä kaikkea sen korkeimmasta tornista katseli, tuntui siltä kuin kaupunki olisi aina ollut täällä. Se, tai ainakin haave jostain sen kaltaisesta.
Tawa nojautui kaidetta vasten viitta tiukasti olkapäiden ympärillä ja siemaisi teekuppostaan.
”Ei hullumpi näkymä, vai mitä?” hän sanoi nöyrän kuuloisena.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näen sen”, Xen kuiskasi. Hänen katseensa valui kaupunkikuvasta nopeasti jalkoihinsa. Tawa kuitenkin ymmärsi välittömästi, ettei se ollut masentunutta Bio-Klaanin välttelemistä. Tytön ilmeestä pystyi päättelemään heti, että tämä oli kiinnostunut parvekkeesta jostain aivan toisesta syystä.
”Hän istui tässä näin”, Xen selitti ja polkaisi lattiaa allaan. ”Oli käytännössä yö. Sinä murjaisit jonkun vitsin viinakaapistasi ja kun Visokki saapui, olit huolissasi siitä, että isä yrittäisi jotain. Sinun piti mennä avaamaan ovi itse, koska joku, jota kutsuit Xelaksi, oli jo lähtenyt kotiin.”
Tawa tuijotti Xeniä silmiin. Tällä kertaa vahki vastasi katseeseen suoraan.
”Sitten minä saavuin. Seisoin siinä, missä sinä olet nyt. Tuolta puuttui pari rakennusta silloin”, Xen huokaisi ja osoitti takaisin kohti kaupunkinäkymää ja antoi itsensä rojahtaa taas kaidetta vasten.
Xen veti hetken henkeä, kääntyi ympäri ja tuijotti taas mietteliäästi.
”Ja tuolla vähän kauempana oli tosi kaunis vanha majakka. Mitähän sillekin on käynyt?”
Tawa tuijotti Xeniä hämmentyneenä, eikä kestänyt kauaa kuvitella Killjoy istumassa juuri siinä kohtaa missä Xen nyt seisoi. Sellaisia iltoja oli vaikea unohtaa. Hidas ymmärrys siitä, että se minkä Tawa oletti olleen vain hänen ja Killjoyn välistä oli ollut myös Xenin kokemus huimasi häntä hieman. Kun hän palasi muistoissaan siihen keskusteluun, oli jotenkin vaikea olla ajattelematta jonkin läsnäoloa.
Tawa muisti uskoneensa todella, että jokin suojelusenkeli oli auttanut Killjoyn siihen. Hetken epävarmuudesta huolimatta oli tuntunut siltä, kuin jokin varjelus, ehkä Suuren Hengen itsensä, olisi pitänyt huolta siitä, että Killjoy vielä oli heidän keskuudessaan. Se käsittämätön tuntemus oli ollut tarpeeksi vahva, että Tawa oli uskaltanut jättää Killjoyn parvekkeelle pieneksi hetkeksi yksin.
Tawa tuijotti Xeniä katse täysin pysähtyneenä.
”En oikein tiedä, mitä sanoa tuohon.”
Xen naurahti ja onnistui pitkästä aikaa virnistämään täysin tahattomasti.
”Ei hätää, en minäkään. Suurin osa siitä tuntuu kuin puoliksi unohdetulta unelta. Mutta muistan jotain. Sinut… Visokin. Jonkun kerran, kun isä ja Suga… joivat kaljaa jostain varastetusta kontista?”
Tawa tuhahti. ”Jos ne päätänän tunarit olisivat edes olleet niin fiksuja, että eivät jää siitä kiinni…”
Xenin vielä itkusta tukkoinen nenä päästi mairean törähdyksen, kun hän nauroi mielikuvalle. Hän antoi päänsä valahtaa käsiensä päälle ja nojasi nyt niin huonoryhtisesti kaiteeseen, että Tawa pelkäsi, että tämä valuisi siitä vielä jotenkin alas. Hän havaitsi nojautuvansa hieman Xeniä kohti valmiina tarttumaan vaikka sitten tämän hupusta kiinni, jos jotain kävisi. Killjoy varmasti katseli tätä kaikkea pilven päältä sama huoli mielessä.
”Tuntuu kohtalon sanelemalta, että olen viimein täällä. Mutta samaan aikaan… olen täällä myös siksi, että se tuntui parhaalta mahdolliselta valinnalta.”
Hän naurahti päänsä sisällä sanavalinnoilleen. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä Matoro ja Visokki parin seinän takana keskustelivat.
Tawa kuulosteli hieman ilmaa ja keräili vielä itseään todella kummallisesta paljastuksesta. Lopulta hän kehtasi yrittää sanallistaa sen, mikä hänen mielensä pohjalla möyri.
”Jos olet nähnyt niin paljon isäsi elämästä kuin sanot, niin toivon että meidän valintamme hänen suhteensa näyttäytyvät… edes ymmärrettäviltä. Arvostan todella paljon sitä muutosta, jonka Killjoy täällä ollessaan koki, ja sitä kaikkea mitä hän meidän hyväksemme teki. Minä… voin ainakin sanoa, että yritin parhaani hänen suhteensa.”
”En usko, että olisin kokenut sitä hänen kanssaan, ellei hän olisi kokenut niitä hetkiä niin arvokkaiksi”, Xen vakuutteli. ”Hän arvosti sinua paljon enemmän kuin hän näytti päälle päin. Visokkia myös. Luotan hänen sanaansa, kun hän viimeisinä sanoinaan halusi minun auttavan pelastamaan kotinsa.”
Tawa hymyili hänelle surumielisesti.
”Olisipa Guardian täällä. Luulen… että hänkin haluaisi sanoa sinulle jotain sellaista, mikä isällesi jäi sanomatta.”
Niissä tilanteissa kuului sanoa perään ”ja varmasti hän kohta palaakin”. Mutta niin paljon kuin Tawa siihen uskoikin sydämensä pohjasta, hän ei voinut ajatella sitä operaatiota liian tarkasti nyt. Se oli parhaissa mahdollisissa käsissä.
”En malta odottaa”, Xen virnisti. Häntä oli suoraan sanottuna vähän harmittanut, kun oli kuullut, ettei Guardianista ollut kuulunut aikoihin mitään. Oli vaikea olla muistelematta niitä muutamaa sataa kertaa, kun oli nähnyt skakdin taklattavan oman toimistonsa ikkunasta alas. Valitettavasti myös hypoteettinen kuva Turaga Guardianista oli ikuisesti piirtynyt hänen mieleensä ja hän olisi mielellään korvannut sen todellisuudella.
Tawa pysähtyi mietteliäänä. Hän katseli kaupungille vältellen sitä rakoa pilvien välistä, joka oli paljastanut jo puolet auringoista. Sitä kolmatta hän ei nyt kaivannut.
”Haluan, että tunnet itsesi tervetulleeksi tänne, Xen.”
”Kiitos…” Xen sanoi. Hän oli huomannut Tawan taivaalla harhailevan katseen, mutta laski omansa kuitenkin myös kolmannen epäpaisteen suunnilta ja tuudittautui turvallisempaan tunteeseen alhaalla olevaa kellotornia katsellen.
”Vaatii varmasti vielä paljon neuvottelua, että saamme Mustan Käden kokoisen asian mahtumaan muuriemme sisälle. Mutta kuten sanoin: koen jonkin verran vastuuta siitä, mitä olette kokeneet. Tietyllä tapaa te olette tämän saman sodan pakolaisia. Ja… sellaistahan varten Bio-Klaani alkujaankin oli.”
”Me mahdumme kyllä hyvin kaikki Nuikkiin, joten konkreettista tilaa emme kaipaa. Suurin osa kyydissämme on valmis tekemään mitä vain, että uusi elämä voisi alkaa. Metru Nui ei kohdellut montaa muutakaan meistä kovin hyvin.”
Tawa pysäytti katseensa kauas muurien taakse. Nui-Kralhin ympärillä kuhisi. Idässä siintävän aluksen ympärillä parveilevan väen näki niinkin kaukaa, vaikka olikin mahdotonta sanoa, ketkä kaikki siellä oikein puuhastelivat. Miehistöä oli toki miltei pari sataa, mutta Xen oli melko varma, että paikalla oli myös jo melkoinen määrä Telakalta tulleita ihmettelijöitä.
Tawa ei ollut valmis sanomaan, mitä hän todella ajatteli Nui-Kralhista. Jälleen hänen käsiinsä oli ojennettu hyvin suurenmoinen ase. Myös nazorakit olivat tienneet jo päiviä siitä, että sellainen oli saapunut saarelle. Jokainen, joka oli lukenut yhdestäkään sodasta ikinä mitään, tiesi että suuren säilän esittely aiheuttaisi vain sen, että jossain ahjossa taottaisiin hetkenä minä hyvänsä vielä isompi.
Kyllä hän oli oikeasti kiitollinen Mustalle Kädelle. Mutta tällaisten avuntarjousten vastaanottaminen avaisi sodalle entistä verisempiä uusia horisontteja, ja hän pelkäsi nähdä mitä niiden takaa kurkistaisi.
”Saamme tämän kyllä toimimaan”, Xen jatkoi. Äänensävystä kuuli, että tämä pyrki vakuuttelemaan lähinnä itsensä.
”Niin saamme”, Tawa sanoi. ”Ja on parempia hetkiä puhua siitä. Ensin sinun lienee parasta levätä.”
”Matoro on luvannut minulle kaupunkikierroksen tänään. Tosin sitä ennen lupasin käydä Kepen ja Peelon kanssa tähtitornissa. Heitä kiinnostaa… noh… tiedät kyllä.”
Xenin ei tarvinnut sanoa sanoja ”musta” tai ”aurinko” ääneen, että Tawa ymmärsi. Xenin ensimmäinen reaktio olisi muutenkin ollut puhua ”reiästä”, mutta se muotoilu oli jo aiheuttanut hautajaisissa pari kiusallista tilannetta.
Hän arvosti kyllä, kuinka kovaa se yksi vihreä toa (ilmeisesti nimeltään Paaco) oli tehnyt töitä ollakseen tarttumatta niin matalalla roikkuvaan hedelmään, vaikka oli selvästi tehnyt mieli. Asiaan toki varmasti vaikutti moderaattorien vähän pelottava johtaja, joka oli näyttänyt siltä, että olisi valmis aikatauluttamaan seuraavat hautajaiset siitä hyvästä.
Tawa käänsi selkänsä hyvin määrätietoisesti kaikille kolmelle auringoista. Pilvipeite suojasi niiden näkemiseltä, mutta ei aina täydellisesti. Hän oli jo päiviä miettinyt, pitäisikö asiasta tehdä jokin lausunto ennen kuin uskonnolliseksi kasvava pelko kaupungilla keksisi sille jonkun muun selityksen… mutta ei hän myöskään tiennyt, mitä muutakaan olisi kansalle antanut. Nämä olivat niitä asioita, joista puhuivat vain papit. Eivätkä edes sellaiset papit, joiden suosikkiaiheita olivat rakkaus ja anteeksianto.
Paljon suositummat papit. Sellaiset, jotka johtivat armeijoja. Kuinka pimeitä ajatuksia muuttunut taivas mahtoikaan suuressa maailmassa levittää?
”Älkää katsoko sitä liian pitkään”, Tawa sanoi. ”Tuollaisten asioiden tuijottelu ei auta toivomaan tulevaisuuteen.”
Tawa ei sanonut ”kokemusta on”, koska ei oikeastaan halunnut käydä sitä keskustelua.
”Katseeni vältteli sitä jo silloin, kun tipuimme sieltä. Muistan sen, vaikka sieluni oli siinä kohtaa jo säpäleinä… tuijotin sitä suoraan hangessa maatessani ja jokainen olemassaoloni säie huusi minulle, ettei niin saisi tehdä.”
Hangessa? Saiko päättymässä oleva syksy Tawan jalat kipristelemään pakkasesta, vai oliko se tapahtunut joskus aiemmin?
Kauan, kauan aiemmin.
”Minä… en tiedä, mikä taivaalla on”, Tawa sanoi hiljaa. ”Mutta se kutsuu samalla tavalla kuin kaikki tyhjyys, jota olen päässyt tuijottamaan. Enkä usko, että sen kutsun takana on yhtään mitään.”
”Isä kuvaili sitä minullekin vain kerran. Hän oli tuijotellut sitä Inivahissa jo vuosia. Hänen kokemuksensa kuulosti… samankaltaiselta.”
Tuuli oli onnistunut kuljettamaan roskan Xenin silmän pinnalle, jonka hän sormellaan ketterästi pyyhkäisi sivuun. Pienen hetken ajan se oli aiheuttanut pienen mustan pisteen hänen näkökenttäänsä. Vaikka se oli ehkä vain kuivunut palanen kauan sitten puusta tipahtanutta lehteä, sivuääni hänen mielensä perukoilla piti sitä jotenkin huvittavana.
”Se tuntuu vähän samalta kuin se enkeli, joka Ko-Metrussa oli. Olen iloinen, että isä käänsi sille selkänsä.”
Jossain muussa tilanteessa Tawa olisi jättänyt sen runollisena huomiona ilmaan leijailemaan. Mutta Xen ei vaikuttanut henkilöltä, joka sanoittaisi asioita vapaaehtoisesti vertauskuvilla.
”Enkeli”, Tawa toisti.
”Enkö… muistanut mainita siitä?” Xen ihmetteli. Tawa pudisteli vain päätään. Se tuntui kummalliselta. Niistä hetkistä, kun hän oli viettänyt ilman sieluaan, hän muisti pelkkiä välähdyksiä, mutta se tunne, jonka se enkeli oli häneen jättänyt, oli yksi voimakkaimmista. Tuntui oudolta, että Xen oli muka unohtanut mainita sen.
”Niin, siellä oli musta enkeli. En saanut sen sanoista selvää, mutta isä jätti sen taakseen. Oloni lämpeni heti, kun se ei ollut enää lähellä.”
”Mistä tiesit että se oli… enkeli?”
”Koska omani kutsui sitä sellaiseksi”, Xen totesi täysin tavanomaisesti.
Harvoin oli kasvavan talven kylmyys niin syvällä Tawan luissa ja ytimissä. Enemmät kysymykset siitä aiheesta olisivat tuntuneet tahdittomilta tai turhilta. Ja ne mustat siivet, jotka Tawa kykeni kuvittelemaan päänsä yläpuolella, olivat syksyn pimetessä muuttuneet koko ajan suuremmiksi. Reikä taivaalla ei puhunut hänelle. Mutta hän uskoi tietävänsä, millä äänellä se tekisi niin, jos hän päättäisi kuunnella.
Nimdan siru kuiski hänelle sisältä. Se pyysi tulemaan takaisin sisälle. Ensimmäinen hyvä idea, jonka se oli hänen päähänsä istuttanut. Tawa alkoi johdattaa askelta takaisin sisälle. Xen kyllä näki, että hänellä oli kylmä: ehkä se riittäisi, eikä tarvinnut kertoa, miksi niin oikeasti oli.
”Tietääkö Matoro vielä… enkelistäsi?” Tawa kysyi.
”No tuota…” Xen ähkäisi vähän vaikeana. Hän oli lopulta se, joka sulki parvekkeen oven heidän perässään.
”Se ei ollut kovin korkealla prioriteeteissa vielä eilen. Olen yrittänyt kerätä rohkeutta puhua siitä, mutta… öh… se on ollut aika vaikeaa.”
”Ymmärrän. Ota oma aikasi. Marraskuu tarjosi paljon uusia ongelmia meille kaikille.”
He pysähtyivät Tawan pöydän äärelle, jossa Nimdan siru Delta hehkui sinisenä. Xenille sen kutsu oli tuttu, Tawalle uusi ja vieras. Mutta ei ehkä aivan niin vieras kuin hän oli antanut tähän asti ymmärtää.
”Meidän ei ole pakko puhua tästä kovin paljoa nyt, mutta haluaisin silti vielä kysyä sinulta näin kahden kesken… miksi lopulta valitsit antaa sen minulle?”
Vastaus tuli Xenille helposti. Vaikka moni hiljattain tapahtunut asia oli vielä käsittelemättä, tästä yhdestä asiasta hän oli ollut varma jo pitkään.
”Matoro puhui tästä paikasta aina pelkkää hyvää. Isä myös. Jopa äiti… tuodessaan tontut porteillenne turvaan. Tiesin, että sillä pystyy tekemään pelkällä uskolla hirveitä asioita ja luulen, että etenkin nyt… omani on huvennut melkoisesti. Vain sellainen, joka on saanut jotain tällaista – Klaanin kaltaista – aikaan voi hyötyä siitä todella. Minusta sinä olet sellainen”, Xen selitti selkä suorana. ”Tiedän, että meidän muurimme eivät olleet tarpeeksi estääkseen sellaista, jolla oli kaksi… mutta ehkä täällä on kollektiivisesti enemmän uskoa kuin meillä oli.”
”Olet käyttänyt tuota sirua”, Tawa sanoi. ”Ja nähnyt sellaisen käytön seuraamukset. Vaatii todella paljon luottoa luopua siitä, ennen kuin olet edes oppinut tuntemaan minut.”
Ja se oli jo toinen kerta Deltan historiassa, kun joku oli tehnyt niin aivan lyhyen ajan sisään, Tawa ajatteli. Se siru kulki kädestä käteen tragediaa kylväen. Se tuntui lähestulkoon esittävän Tawalle haasteen: sorrutko sinäkin Deltaan ja annat sen seuraavalle kovaonniselle?
”Tiedän, etten oikeasti tunne, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin. Tiedän, ettei siinä ole järkeä, mutta… noh… minkäs teet. Ja vaikka en olisi kummitellut täällä koskaan aikaisemmin, luottaisin silti isäni sanaan. Tuon sirun paikka on täällä.”
Tawa pysähtyi aivan pöytänsä viereen ja laski kätensä Deltan ylle. Tuntui siltä, että se hyppäisi hänen kouraansa aivan omin ehdoin, jos hän antaisi sille luvan. Tawa ei vielä kuullut ääntä, jonka se voisi hänelle valita, mutta sillä tuntui olevan paljon sanottavaa. Ja jos oli pakko valita taivaalla ammottavan aukon ja Nimdan sirun välillä, hänestä tuntui, että ainoa vaihtoehto oli valita usko tyhjyyden sijasta kymmenen kertaa kymmenestä.
Se pelotti yhä. Se oli liikaa. Ei se mahtunut hänen olkapäilleen. Klaanikin hädin tuskin mahtui.
Mutta nyt, kun taivas oli auennut sataakseen raatojen kappaleita ja meri raivonnut päiväkausia, oli tyhjyys saanut sanoa hetken sanottavaansa. Joten ehkä kohta oli sen toisen vuoro?
”Mihin tämä siru on sinun mielestäsi tarkoitettu?” Tawa kysyi vetäen kättään siitä kauemmas.
”Pitämään pimeä poissa”, Xen vastasi. Oli vaikeaa olla vilkuilematta taas ulos siihen suuntaan, missä mustuus loisti.
”Paras asia, mitä se koskaan teki, oli se, kun se toi minut ja isän kotiin. Se pystyy ihmeisiin, mutta tekojakin parempi se on antamaan toivoa.”
”Anteeksi, mutta tuo… on optimistinen ajatus joltakulta, jota sirut ovat satuttaneet niin paljon. Jos saan kysyä, miten olet päätynyt tuohon?”
Xen naurahti. Jopa hieman ilkukurisesti. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta se oli reaktio, joka hänen sisuksistaan kaikkein aidoimmillaan kumpusi.
”Sirut eivät satuttaneet minua, Tawa, vaan… se… noh, se…”
Oli pakko pysähtyä. Nimen lausuminen spontaanisti tuntui edelleen mahdottomalta.
”Hän, joka käytti niitä, satutti… Ei tuo ole kuin jatke sille, mitä itse tahtoo. Killjoykin sanoi sen ääneen. Ei hän ollut vihainen Guardianille siitä, mitä hänelle tapahtui, vaan sille tahdolle, joka sen aiheutti. Ja se oli hänen omansa.”
Eikö tahtosi olekin puhdas?
Miksi tahtoisit satuttaa ketään?
Mitä vielä odotat, Tawa?
Ne olivat Tawan omia ajatuksia, mutta siru teki niistä todellisempia. Niinhän sillä oli tapana tehdä. Sen hän oli kuullut jo koskemalla aiempaa.
”Kiitos luottamuksestasi, Xen”, Tawa sanoi hiljaa. ”Yritän olla tässäkin sen arvoinen.”
”Olen pahoillani, että ne, jotka haluavat tuon käsiinsä vääjäämättä seuraavat sitä nyt tänne”, Xen huokaisi. ”Valitettavasti luulen, että joudut käyttämään sitä melko pian. Mutta ehkä sinulla on rohkeus kohdata ne. Olen… öh… lukenut tarpeeksi monta sarjakuvaa kultanaamioisista suojelijoista tietääkseni, että sitä rohkeutta pitäisi riittää.”
Sarjakuvaa, Tawa ajatteli. Minkä taakan hän olikaan ottanut olkapäilleen, kun kehtasi näyttää hyvin kaukaa katsottuna Toa Lhikanilta. Hau oli toisinaan taakka: miten sellaista symbolista arvoa voisi jaksaa pitää yllä? Sääliksi se vain sattui olemaan hänen kasvonsa…
”Onko vinkkejä, mitä tehdä, jos sama makuta tulee hakemaan sitä seuraavaksi täältä?” Tawa kysyi, vaikka kysymys itsessään tuntui virheeltä.
Xen ei ollut yhtään varma, mitä siihen pitäisi vastata. Hän oli valinnut kohdata turmionsa ilman ainuttakaan. Marraskuun jyrättyä hänet oli muuttunut semanttisuudeksi edes spekuloida sitä, olisiko hän pystynyt laittamaan yhdellä sirulla edes hanttiin. Sen miettiminen johdatteli hänet kuitenkin yhden kenties yhtä spekulatiivisen ajatuksen äärelle. Se oli sama sanoa ääneen nyt, kun hävittävää ei ollut.
”Te tiedätte siitä varmaan enemmän kuin me, mutta jos se todella toteuttaa käyttäjänsä toiveita, luulen, että yksin sillä tuskin peitotaan kahta. Mutta en ole varma, tarvitseeko siruja olla useampaa… vai riittääkö, jos toivojia on. Kuten sanoin, paras asia, mitä se koskaan teki, oli, kun tulimme sillä kotiin. Mikään laki maailmassa ei sano, että sitä tarvitsisi käyttää yksin.”
Useampi toivoja, useampi siru… Xen ei voinut ymmärtää, kuinka lähelle maalitaulua oli osunut lähes kahdesti peräkkäin. Tawa jakoi nopean vilkaisun kokovartalopeilin kanssa samalla tapaa kuin hän aina nykyään katsoi peilejä: varmistaakseen että se todella oli vain peili, eikä se toinen.
Se toinen oli nyt kuntoilemassa kellarissa. He olivat nykyään aika hyviä varmistamaan, että heitä ei voisi nähdä samassa paikassa. Tuo oli vain peili. Mutta saman ajatuksen se välitti: siksikö jokin kosminen sattuma oli varmistanut että heitä olisi kaksi?
Kaksi Tawaa, kaksi sirua.
Toinen ajatus oli yhtä hullu. Useampi siru… sen kohdalla Tawa ei vain jaksanut enää edes yrittää esittää. Xen oli jakanut hänelle käsittämättömiä asioita: tämän oli parempi olla valmis pikku shokkiin.
”Minä en tiedä, kuinka voimakkaita yksittäiset sirut ovat”, Tawa sanoi. ”Enkä tässä kohtaa, miten ja mihin niitä edes käyttää. Mutta sirujen määrästä tämä ei ainakaan jää kiinni.”
Ennen kuin Xen ehti reagoida mitenkään, Tawa veti lipaston laatikon auki ja iski Gamman pöydälle Deltan vierelle.
Xen tuijotti näkyä ensin noin viisi sekuntia täysin hiljaa. Hän oli nähnyt siruja Vakaman pöydällä ison määrän kerralla, mutta silloin kaikki niistä olivat muistuttaneet Deltaa. Se ainoa kerta, kun hän oli nähnyt kaksi aitoa samaan aikaan samassa paikassa, olisi riittänyt pelkkänä muistona tymäämään häneltä tajun kankaalle siihen paikkaan. Mutta nyt, kerrankin, se ajatus väistyi vaivattomasti.
Xen purskahti räkäisimpään nauruun, mitä oli eläessään nauranut.
”Saamarin hullut! Ahhahhahahaaaa! Ei helvetti… eiiiiiiiiii helllllsvetti!”
Xen käytännössä pomppi paikoillaan. Hän läimäisi polveaan ainakin kolmesti kuin pahainenkin vanhan ajan sirkustirehtööri. Hän nauroi niin kovaa, että jos Visokki ja Matoro keskustelivat edelleen, hekin varmasti kuulivat sen.
Puuskan laannuttua hän nojasi pöytää vasten ja tuijotti sirujen yhteistä hehkua.
”Helvetti soikoon… tässä on kuin onkin toivoa…”
Sirun antaminen Tawalle oli ollut suurin piirtein ainoa asia, mistä hän oli ollut saapuessaan muurien sisäpuolelle varma. Nyt se tunne vahvistui entisestään. Näin sen pitikin mennä.
Tawa hymyili Xenille selvästi ilahtuneena aidosta riemusta, jonka oli saanut tästä huijattua esiin. Mutta se hymy väistyi nopeasti vakavampien ajatusten alle.
”Siitä, että meillä ylipäätään on siruja, tietävät tällä hetkellä sinä, minä, Visokki, Same, arkistojen Vaehran ja Geevee sekä Peelo. Ja Matoro tietenkin, mutta vain tästä jälkimmäisestä. Päätellen siitä tavasta jolla saimme Gamman, tietäjiin kuuluu myös Allianssiin kuuluva olento nimeltä Avde… joskin on hyviä syitä uskoa, että ei ole hänenkään etujensa mukaista välittää tietoa siitä liittolaisilleen. En ole tyytyväinen siitä, että tämä on salaisuus, mutta emme ole valitettavasti keksineet vielä parempaakaan ratkaisua.”
Tawa vertaili kahta sirua katseellaan. Ne olivat hieman lähempänä toisiaan kuin hän toivoi niiden olevan: näiden kahden välille löytyi selvä leikkauskohta. Vain pieni sysäys, ja ne koskettaisivat toisiaan. Sitä hän ei ollut vielä valmis kokeilemaan.
”Tästä tulee varmasti tätäkin monimutkaisempaa, sillä on paljon henkilöitä, jotka tietävät, että Matoro jätti yhden siruista Metru Nuille, ja sitäkin enemmän henkilöitä jotka tuntevat sinut Mustan Käden kenraaliksi. Eikä ole mukava sanoa tätä, mutta sinun ja Matoron välit ovat varmasti hyvin suuren tarkastelun kohteena myös tämän asian vuoksi.”
Tawa nosti katseensa Xeniin ja näytti pahoittelevalta, että oli siirtynyt tahtomattaan näin lähelle henkilökohtaista asiaa. Xenillä näytti olevan melko monta asiaa nieltävänä samaan aikaan.
Tawa jatkoi:
”Meidän on vääjäämättä pakko keksiä tapa, jolla tästä kommunikoida laajemmin. Athin kirkko, joille sirut ovat pyhäinjäännöksiä, on meille hyvin arvokas liittolainen… emmekä ole kertoneet edes ensimmäisestä sirusta heille. Mutta ennen kuin keksimme, mitä ja keille kerromme… olisin hyvin tyytyväinen, jos Abzumolla ei olisi mitään tapaa kuulla, että meillä on kaksi.”
Xenin selkäpiissä värähti, mutta hän onnistui silti vetämään kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Tawa nyökkäsi eleelle näennäisen tyytyväisenä.
”Ihan pieneksi hetkeksi tuossa… minä unohdin kaiken muun. Kiitos”, Xen hymyili.
”Kiitos itsellesi”, Tawa sanoi. ”Nyt voisin päästää sinut menemään. Sinulla on paljon nähtävää.”
”Kiitos, kun olet pitänyt huolta, että sitä nähtävää edelleen on”, Xen virnisti ja laski kätensä Tawan huoneen oven kahvalle. Hän tajusi vasta hetken päästä, että se mitä hän oli sanonut, oli tulkittavissa monella tavalla. Hänellä oli kuitenkin luottamusta siitä, että Tawa ymmärsi, mitä hän oli sillä tarkoittanut.
Ainoa asia, mitä hän jäi katumaan oli, ettei tarkistanut, oliko toan viinakaappi niin vaikuttava kuin tämä oli Killjoylle väittänyt.
Joskin sille tulisi varmasti vielä mahdollisuus.
Kun Matoro oli jäänyt yksi Admin-siiven aulaan, ensimmäinen tuntemus oli ollut yllättävä helpotus. Hän kyllä tiedosti sen ironian: kaiken sen odottamisen jälkeen hän saattoi viimein viettää aikaa Xenin kanssa, ja nyt kun se oli mahdollista, se tuntui vaikealta. Yksin ollessaan oli kuin taakka valitsemisista ja valitsematta jättämisistä olisi keventynyt hetkeksi… mutta vain lyhyeksi hetkeksi.
Aula oli hiljainen. Xelan pöytä oli tyhjä. Ainoa ääni tuli hieman sivummalta esikunnan huoneesta, missä oli käynnissä rauhallisen kuuloinen keskustelu. Siitä kuuli lähinnä Sugan jykevän äänen. Matoro mietti hetken, menisikö juttelemaan tälle saadakseen mielensä pois muista asioista, mutta toisaalta hänen teki mieli uppoutua omiin ajatuksiinsa hetkeksi, nyt kun Xen ei ollut läsnä. Lisäksi hän oli ainakin aikonut puhua Visokille, mutta kaikeksi onneksi tämä ei ollut vielä paikalla.
Huojennus oli muuttunut pian huoleksi. Miten hän edes auttaisi Xeniä? Tämä teeskenteli, että oli kunnossa, mutta jopa Matorolle oli ilmiselvää, ettei tämä ollut. Eikä se nyt ollut mitenkään yllättävää. Xen oli kertonut illalla paljon sellaisista kokemuksista, joita tuskin ymmärsi. Matoro oli vääjäämättä ajatellut sitä, miten eksynyt oli itse ollut, eikä tahtonut Xenin rypevän samoissa vesissä… mutta mitä hän asialle voisi tehdä?
Tuntui absurdilta – lähes kohtalon pilkalta – että hän oli odottanut jälleennäkemistä niin innolla, ja… se oli mitä oli. Eikä parantanut asiaa, että tilanne oli selvästi molemminpuoleinen. Matoro oli kyllä huomannut jo eilen, miten Xen oli useamman kerran lähes puhunut jostakin… mutta aina sitä löysi jonkin tekosyyn. Hän oli itse tehnyt aivan samoin. Matoro painoi väsyneenä otsansa käsiinsä. Kumpikaan heistä ei ollut varmaankaan saaneet viime yönä unta, vaikka olivatkin esittäneet parhaansa mukaan. Hänen ajatuksensa kiersivät kehää kunnes huomasi, että aikaa oli kulunut jo melkein puoli tuntia. Se keskeytyi, kun hän kuuli päässään tutun äänen.
”Huomenta”, Visokki sanoi. Kaikesta päätellen tämä oli tulossa kahviosta: telekineettisesti kannettu tarjotin leijaili huolettoman oloisesti puoli metriä tämän yläpuolella.
Matoro kohotti katseensa ja piristyi hieman huvittavasta näystä.
”Hei vaan”, hän vastasi.
”Kelpaako kahvi? Menimmekin Tawan kanssa ristiin, niin minulla on ylimääräinen.”
”No, join jo yhden, mutta mikäs siinä…”
Visokki vilkaisi ylös, ja toinen lämpöisenä hohkaavista pahvimukeista leijaili itsekseen suoraan Matoron käteen. Hän nuuhkaisi kahvia, totesi sen liian kuumaksi juoda vielä ja katsoi sitten Visokkia.
”Kiitos. Tuota, onko sinulla hetki?”
”On minulla tunti. Meillä piti olla Rumisgonen voitonjuhlien suunnittelukokous, mutta kukaan ei tunnu olevan siitä juuri nyt kovin innoissaan… ja Mustan Käden saapuminen siirsi sitä vähän prioriteeteissä alaspäin. Mitä sinulla on mielessä?”
Matoro mietti hetken, oliko ollenkaan puhumassa oikealle henkilölle, mutta päätti kuitenkin kokeilla.
”Minä en ole oikein saanut vielä sanallistettua sitä itsellenikään… mutta ehkä yrittäminen auttaisi”, Matoro sanoi. ”Voimmeko mennä puhumaan?”
Visokki nyökkäsi ja johti tietä.
Monta kerrosta ja vielä monta porrasta myöhemmin he olivat Visokin huoneistossa. Matoro odotti hetken lupaa istua ennen kuin Visokki osoitti hänet puolihuolimattomasti kohti nahkasohvaa. Viime kerralla siinä he olivat puhuneet Oraakkelista ja Syvästä Naurusta ja nukeista, mutta ne ongelmat tuntuivat juuri sillä hetkellä Matorosta uskomattoman pieniltä.
Visokki meni ikkunan ääreen vetämään verhot auki, ja kuulaan valkoinen kylmä valo täytti huoneen. Tarjotin laskeutui ilmasta itsekseen lattialle. Sillä oli toinen kuppi kahvia, runsas täytetty eväsleipä ja hyvin pieni kupponen jolla oli… kärpäsiä? Oletettavasti kaavittuna jonkun Kahvion ikkunalaudan välistä. Visokki suuntasi katseensa kupposeen, nosti sen ilmaan ja liikutti sen telekineettisesti yhden katonrajan seiteistä luokse. Hyvin pieni hämähäkki heräsi omalle aamiaiselleen.
”Olisinkin halunnut puhua sinulle siitä, mitä kuulin moderaattoreilta”, Visokki sanoi. ”Ymmärrän, että sinuun kohdistettiin ennen myrskyn silmää hyvin voimakas… psyykkinen hyökkäys, ja syypäätä ei ollut kovin vaikea päätellä. Liittyykö tämä siihen?”
Matoro irvisti. Ehkä Visokin kliinisen neutraali tapa käsitellä asiaa oli hyvä tapa aloittaa.
”Liittyy… tai siis. Ei ole kyllä oikein sanoa, että se oli hyökkäys minua kohtaan, Xenhän siinä… niin. Minusta tuntuu hieman väärältä edes olla huolissani omasta tilastani siihen verrattuna. Abzumo… hän sanoi, että teki sen kostona minulle. Ja onhan siinä jotakin totta… minä sen hiton sirun jätin Metru Nuille, ja siitähän tämä kaikki johtuu.”
Matoro piti lyhyen tauon ja pohti seuraavia sanojaan.
”Minä olin aika varma, ettei Xen olisi halunnut nähdäkään minua sen jälkeen… en syyttäisi… mutta hän nyt kuitenkin on… en tiedä. En edes ymmärrä, miten tätä asiaa voisi käsitellä. Tahtoisin auttaa häntä, mutta en osaa. En edes tiedä, mitä kaikkea muuta hän on kokenut, tai mitä hän tällä hetkellä ajattelee minusta. En tiedä, oliko tässä mitään järkeä…”
Visokin oman pahvimukin kansi irtosi itsekseen ja muki itse kävi lähellä visorakin suuta, mutta neste oli selvästi vielä liian kuumaa.
”Varmasti Xen koki jotain, jota on hyvin vaikea sanallistaa. Mutta ei ole tarpeen väheksyä sitä, mitä sinäkin olet kokenut. Se esine, jonka kautta näit, kuulit ja koit hänen traumansa on impressiedri, makutojen luomus. Veljeskunta käyttää niitä välittääkseen täsmällisiä tunnekokemuksia vasalleilleen. Moni heidän palvelijansa ei edes tiedä palvelevansa heitä. Noudattavat vain ohjeita, jotka puukotetaan suoraan heidän mieliinsä. Lienee selvää, että tässä tapauksessa se toimitettiin sinulle vain kivun aiheuttamiseksi.”
Visokki piti hetken mietintätauon, lipaisi kahvia käsittämättömällä suustaan kurottuvalla ulokkeella ja jatkoi:
”Sen lähettäjä haluaa sinun varmasti ajattelevan, että se kaikki oli sinun syytäsi. Enkä tiedä, onko tästä apua, mutta sanon sen kuitenkin: sinä et voi olla vastuussa kaikesta, mikä maailmassa tapahtuu.”
Visokki selvästi halusi suunnata nuo sanat myös jollekulle muulle: niin paljon huonosti piilotettua turhautumista niissä oli. Matoro kohotti katseensa lattiasta, minne hänen huomionsa oli vajonnut hänen kuunnellessaan Visokin sanoja.
”Niin, no, olihan se tyhmää koskea siihen”, hän yritti sanoa niin kevytmielisesti kuin pystyi, mutta vakavoitui pian. ”Tiedän, ettei minun pitäisi yrittää olla kaikesta vastuussa, mutta tässä tapauksessa en minä koe voivani väistää vastuuta ilman, että kuulen sen suoraan Xeniltä. Mutta enhän minä voi tietenkään edes ottaa asiaa puheeksi. Ei se ole sen arvoista. Ja tuntuu väärältä edes keskittyä johonkin omiin tunnontuskiini kun, noh, hän on niin surkeassa tilassa. En minä nyt ainakaan halua muistuttaa häntä siitä.”
”Ymmärrän kyllä, että hänellä on paljon käsiteltävää. Oletteko vielä puhuneet siitä?”
”Olemme tehneet parhaamme teeskennelläksemme, että tilanne on normaali…” Matoro myönsi. Hän maistoi kahvia lähinnä tehdäkseen jotakin käsillään.
”Aivan. Osaatko sanoa, miten hän on ottanut suruprosessin?”
Visokin kysymys oli asiallinen, mutta admin ei piilottanut käyvänsä itsekin samaista prosessia läpi. Killjoy ja hän olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä.
”Minusta tuntuu, että hän yrittää peittää surun parhaansa mukaan”, Matoro vastasi. ”Eikä oikein tiedä, mitä ajatella siitä…”
Mitäpä kenenkään heistä olisi pitänyt ajatella siitä? Hauta oli vasta suljettu ja seremonia oli ollut kaunis, mutta Visokki ei ollut omassa surutyössään vielä edes alussa. Tietyllä tapaa Killjoy oli elänyt kuoleman rajamailla koko sen aikaa, kun he olivat olleet ystäviä, ja tämän kaltainen uutinen olisi voinut saapua milloin tahansa, myös jo ennen sotaa. Ehkä sitä katkeransuloisempaa oli se, että Killjoy oli kuollut juuri löydettyään jotain, jonka takia alkaa taas elää. Ja täällä hänen tyttärensä nyt oli, eikä Visokilla ollut tähän minkäänlaista suhdetta tai minkäänlaisia ennakko-odotuksia: vain tunne siitä, että kenraali Xenin sydämen paikalla löi jotain tuttua ja silti vierasta.
Ja voi kun se olisi jäänyt vain siihen: mukanaan Xen oli tuonut yhden uuden ongelman, joskin se oli toki samainen, jonka Matoro oli Metru Nuille jättänyt. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Eikä kumpaakaan heistä lohduttanut se, että Delta oli silläkin hetkellä naapurihuoneessa. Sekin tuntui asialta, mistä heidän olisi tullut puhua, mutta ei juuri sillä hetkellä.
”Uskon, että hän kyllä puhuu siitä, kun on vain tarpeeksi hiljaista”, Visokki sanoi. ”Kun on ollut aikaa hengittää, ja jos vain pystyt kuuntelemaan. Hän ei ole isänsä, mutta luulen että heissä on paljon samaa.”
”Toistaiseksi hetket, joina olemme jääneet kahden, ovat tuntuneet lähinnä raskailta. Kai se on siksi, että emme osaa kumpikaan oikea puhua… tästä kaikesta”, Matoro kertoi. ”Näytän hänelle tänään kaupunkia. Ehkä sillä saa ajatukset jonnekin muualle…”
”Kuulostaa hyvältä. Surua ei voi kiirehtiä, pitää muistaa myös elää. Mitä ajattelit näyttää hänelle?”
Matorosta tuntui helpottuneelta, kun Visokki tunsi välittömästi ymmärtävän, mitä hänen ja Xenin välillä yritti olla. Mutta toisaalta, Visokki oli tavannut ilmielävän Xentoron, joten ehkä se ei ollut niin kummallista. Mitäköhän Kapura sanoisi koko tilanteesta? Matoro olisi antanut aika paljon päästäkseen puhumaan tämän kanssa.
”Kai me kierrämme kaupungin, ja menen vähän sen mukaan, mistä hän kiinnostuu. Ainakaan hän ei halua tutustua eilisen jäljiltä kovin moneen uuteen tyyppiin”, Matoro naurahti ankeasti. ”Melkoiset olosuhteet tulla Klaaniin.”
”Noh”, Visokki sanoi siemaisten lisää kahvia. ”En usko, että mikään paikka on parhaimmillaan lihasateen jälkeen.”
”Minä luulen, että ankeakin Bio-Klaani on kuitenkin mukavampi paikka kuin Metru Nui”, Matoro sanoi. Visokki katsoi häntä pari sekuntia hieman tympeällä katseella: toinen heistä ei olisi ollut hyvänäkään aikana tervetullut Metru Nuille.
”Niin, ja aioimme käydä seuraavaksi Kepen ja Peelon puheilla. Xen antoi ymmärtää, että tietäisi sateesta jotain. Ehkä he saavat asian selvitettyä kolmistaan. Oikeastaan aika rauhoittavaa, kun ei kerrankin tiedä itse asiasta yhtään mitään.”
”Suosittelen juuri nyt pitämään asian niin. Tällaiset tapahtumat… ne lietsovat pakokauhua, jos niille antaa yhtään liikaa valtaa.”
Visokki oli kohdannut Kepen kertaalleen toissapäivänä. Sananvaihto isoimmasta aiheesta oli ollut nopea ja kylmäävän toteava: myrskyn jäljiltä aurinkojen vieressä todella oli jotain sellaista, joka ei sinne kuulunut. Ja Kepe ei ollut uskaltanut katsoa siihen suoraan, kun taas Visokki oli jättänyt sanomatta, että hänen nähdäkseen se oli ollut siellä jo jonkin aikaa. Jos oli yhtään liian hiljaista, saattoi kuulla niiden pienten kultanaamioisten pikku askeleet taas, ja niiden ylistykset sille, mikä oli nyt taivaalla kaikkien nähtävillä.
Kuilu alkoi olla sellainen asia, johon voisi horjahtaa milloin tahansa. Sille ei vain pitänyt antaa valtaa. Hänestä oli tullut siinä hieman parempi viime aikoina: mitä vaihtoehtoja edes oli?
”Juuri nyt meidän kaikkien lienee hyvä keskittyä vain niihin asioihin, joita voimme muuttaa. Jos maailma loppui viime viikolla emmekä ole vielä huomanneet sitä, sille emme varmaan voi enää mitään.”
”Niin”, Matoro vastasi. Jos maailma loppui viime viikolla, niin ainakin hän voisi yrittää piristää Xeniä sen vähän, mitä pystyi. Vaikka laiha korvaushan se kaikista hänen aiheuttamista ongelmistaan oli. ”Sitä minä kai toivoin sinulta kuulevani. Että mitä minä pystyisin tekemään tässä tilanteessa…”
Viimeiset tipat kahvia leijailivat telekineettisesti visorakin kitoihin. ”Aion vähän ärsyttävästi vastata kysymyksellä: Matoro, mitä sinä haluat?”
”Anteeksi, en tarkoittanut, että tästä ei olisi ollut apua. Minä luulen, että sain jo… edes vähän selvyyttä tähän.”
”Ei, vaan minä haluan että sanot sen vaikka edes itsellesi. Mitä sinä haluat, että sinun ja Xenin välillä olisi?”
Matoro huokaisi syvään. Nii-in. Asia, jota hän oli ajatellut viimeisen kuukauden aikana luultavasti enemmän kuin mitään muuta.
”Minulla on järkyttävän huono omatunto, ja haluan korvata sen Xenille jotenkin.”
”Varmasti, mutta miksi? Vain siksi koska ajattelet olevasi velkaa, vai jostain muustakin syystä?”
Huoneessa tuntui äkkiä olevan omituisen kuuma. Matoro toivoi, ettei Visokki huomannut, miten hän kiemurteli, mutta tämä kyllä varmaan huomasi. Koko haave tuntui siinä tilanteessa joltakin, mitä hän ei todellakaan ansaitsisi, mutta ei se haavetta saanut unohtumaan…
”… no, kai minä pidän hänestä aika paljon”, Matoro viimein huokaisi.
”Kuinka paljon?”
Matoroa alkoi turhauttaa ja nolostuttaa koko kuulustelu. Ikinä ei kannattaisi mennä puhumaan Visokille…
”Olen ajatellut häntä varmaan jatkuvasti Metru Nuilta palattuani…”
Vähitellen Visokin yleensä tyynestä olemuksesta alkoi pilkistää se, että tämä alkoi toden totta kihistä turhautumisesta. Matoro oli astellut siihen grilliin ihan tarkoituksella ja tietoisesti, ja grillimestari ei ollut todellakaan tyytyväinen siihen mitä oli toistaiseksi saanut irti.
”Ja, jos joskus tulevaisuudessa olisi hyvä hetki ja olisi aikaa myös puhua siitä… mitä sinä haluaisit sanoa hänelle?”
”O-onko tämä nyt aivan varmasti tarpeellista?” Matoro kysyi. Ja hätkähti, kun 160 sivua romanttista fiktiota (pehmeäkantinen) putosi hänen päähänsä. Matoro tuijotti ympäriinsä enemmän pöllämystyneenä kuin juuri mitään muuta, ja löysi katseellaan hyökänneen objektin: oli varmasti täysin sattumaa, että surullisenkuuluisan ja hämmentävän hyvin julkisuudesta poissa pysytelleen kioskikirjailija S.G. Dorfin teos Varkain vuoteeseenKun Tesaro suostuu suvanvahdiksi, hän ei odota joutuvansa Pimeyden Metsästäjien hyökkäyksen kohteeksi tai joutuvansa kuumimman koskaan tapaamansa muukalaisen – Reigerin – syliin. Heidät lukitaan yhteen pieneen huoneeseen, jossa on vielä pienempi sänky ja edessä pitkä, kylmä yö. Pian hän kaipaa miehen lämpöä, kosketusta ja suuta.
Lopulta Mata Nuin ritarikunnan agentti Reiger onnistuu auttamaan Tesaron pakoon, ja he sopivat jättävänsä tapahtumarikkaan yön taakseen. Tesaro tuntee harvoin vetoa miehiin, jotka ovat niin hiljaisia, särmikkäitä ja vaarallisia. Ja Reiger on vakuuttunut siitä, ettei hän voi koskaan olla se mies, jonka Tesaro ansaitsee. Mutta jos se on niin väärin… miksi se tuntuu niin oikealta?
ISBioN: 9789521715457 oli pudonnut Visokin kirjahyllystä suoraan hänen päähänsä. Visokki tuijotti hieman häkeltyneenä lattialla auki olevaa aukeamaa, potkaisi kirjan etujalallaan sohvan alle ja keräsi itsensä.
”Mitä sinä haluat Xeniltä?” Visokki tokaisi. ”Mitä sinä tunnet häntä kohtaan, Matoro?”
Matoron ryhti lysähti ja hän alkoi hyväksyä tappionsa. Hän keräsi hetken voimia myöntää se ääneen.
”Minä haluan hänet”, hän lopulta uskalsi sanoa, ja yllättyi suoruudestaan itsekin. ”Minä… en minä tiedä miksi. En ollut ennen edes ajatellut mitään muuta tulevaisuutta kuin, noh, että olisin soturi. Kunnes Metru Nui tapahtui…” Hän haki varovaisesti sanoja. Hänen kasvonsa paistoivat hailakan sinertävinä. ”Mitä enemmän vietän aikaa Xenin kanssa, sitä enemmän haluaisin, että voisimme olla onnellisia yhdessä…”
Visokki näytti siltä, että joutui fyysisesti estämään itseään tuulettamasta siitä, mitä oli juuri saanut Matoron sanomaan ääneen: vihdoin, vihdoin kunnon kiehuvan kuumaa teetä! Vihdoin joku tässä saamarin linnakkeessa kuunteli häntä näissä asioissa! Visokki joutui tietoisesti puskemaan pois voitonriemun siitä, että oli saanut Matoron nalkkiin itse teossa. Tawan toimistosta saattoi erottaa etäistä naurua.
”Kiitos!” Visokki sanoi topakasti ja löi etujalkojaan niin kovaa maahan, että Herbert oli pudota seitiltään. ”Vihdoin! Tai siis, anteeksi. Milloin aiot sanoa tämän hänelle?”
Sekö ei ole vielä ohi? Eikö tuolle hullulle naiselle riitä mikään, Matoro huomasi miettivänsä, eikä enää oikein hahmottanut, kuinka vakavissaan Visokki edes oli.
”No… sitten kun on parempi tilanne. En minä nyt… kyllähän minä selitin, miten monimutkaista kaikki meidän välillämme on nyt.”
Visokin pihtien välistä pääsi syvä henkäys. ”Milloin ikinä on oikea tilanne? Viime viikolla satoi lihaa ja sitä ennen joku hitsin ’Matoronmetsästäjä’ hyökkäsi tänne ja sitä ennen Manu taisteli apinan kanssa ja taivaassa on reikä ja huomenna KingKongu tulee varmaan takaisin yrittämään kidnapata Tawaa! Me olemme sodassa hirveitä käsittämättömiä voimia vastaan, eikä ikinä voi olla varma että huominen EDES TULEE!”
Matoro ei muistanut koskaan nähneensä Visokkia niin kiihtyneenä. Kyllä tämä taisi olla täysin vakavissaan.
”Ja kun Matoro: KYLLÄ HÄN TIETÄÄ. Naiset aina tietävät! Sinä voit pitää suusi kiinni, mutta ei tarvita telepaattia näkemään, kuinka sinä katsot häntä. En tiedä kuinka hyvänä pidät omaa pokerinaamaasi, mutta minun nähdäkseni sinä heitit koko käden kuvapuoli ylöspäin pöydälle heti, kun kävelit tähän huoneeseen!”
Jälleen kerran Matorosta tuntui kuin hän olisi ehdoin tahdoin kävellyt verenhimoisen visorakin seittiin. Ja tällä hetkellä häntä paketoitiin verkkoon sen lounaaksi.
”Mutta jos minä kerron sen hänelle tässä tilanteessa, se tuntuu… en tiedä, itsekkäältä”, Matoro yritti.
Visokilla oli sellainen ilme, että Matoro oli valmiina seuraavaan sattumalta seinältä päähän putoavaan kioskikirjaan. Sivusilmällä hän huomasi, että niitä oli kokonainen sarja. Oikeassa järjestyksessä vielä: selkämykset muodostivat jonkun salskean xialaisen adoniksen.
”Mitä sitten, jos se on itsekästä? Hän tekee omat valintansa sen perusteella, mitä hän ajattelee. Tämä kuulostaa taas siltä kuin juuri SINUN valintasi taas määräisi hänen elämänsä, hyvässä tai pahassa! Äh, tämä on ihan sama juttu kuin aina Tawan kanssa! Onko tämä joku toa-juttu???”
Matoro oli sanomassa, että se varmaan oli nimenomaan joku toa-juttu, mutta lopulta tajusi, ettei Visokkia oikeastaan varmaan kiinnostanut.
”Ja sitä paitsi”, Visokki jatkoi nimellisesti rauhallisemmin. ”Mikä sinusta mahtaa olla se syy, että hän viettää tänäänkin päivän kanssasi? Mistä ihmeen kumman syystä??”
Matoro alkoi olla täysin lyöty. Mitä siihenkin vastaisi?
”Niin kai sitten”, Matoro huokaisi. Hänen puolikas kahvikuppinsa oli jäähtynyt keskustelun aikana unohdettuna. ”Kyllä minä sitä toivon. Olen ollut vain kuollakseni huolissani hänestä… eikä ole tuntunut oikealta… no, ottaa tätä puheeksi, kun on ollut hautajaiset ja kaikki.”
Matoro jäi miettimään, olisivatko asiat olleet eri tavalla, jos he olisivat oikeasti puhuneet asiasta viimeisenä yönä Metru Nuilla. Mutta kumpikaan heistä ei vielä silloin tiennyt, mitä edes ajatteli.
”Ei sen tarvitse tarkoittaa vielä mitään erilaista, jos ette ole valmiita siihen”, Visokki sanoi. ”Mutta eikö hän ansaitse kuulla sen silti ääneen?”
”Kun muotoilet sen noin…” Matoro nyökkäsi vaisuna.
”Mitä tahansa voi tapahtua, Matoro. Kenelläkään meillä ei ole loputtomasti aikaa.”
Visokki huokaisi ja antoi oman surunsa näkyä.
”Käytä se aika joka teille on annettu. Varsinkin nyt, kun jouduit elämään hetken siinä uskossa, että se olisi jo ohi.”
Matoro vain nyökkäsi hieman rauhoittuneena. Ehkä hänen pitäisi sitten sanoa se. Vaikka parin päivän kuluttua, kun asiat ovat hieman tasaantuneet.
”Kerrot sen hänelle tänään.”
”Kerron kerron”, Matoro myötäili lähinnä antaakseen Visokille sen vastauksen, jonka tämä halusi. Hänet pelasti tilanteesta, kun oven ulkopuolelta alkoi äkkiä kuulua puheääniä. Xen ja Tawa olivat selvästi valmiit. Matoro hörppäsi kahvinsa ja nousi ylös helpottuneena, ja toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkisi mitään keskustelun sisällöstä.
”Minun pitää nyt mennä sinne Kepen luokse. Tuota, kiitos… tämä ei ollut ihan sitä mitä odotin… mutta kiitos kuitenkin.”
Visokki saattoi Matoron ovelle, mikä tuntui tässä tilanteessa pikemminkin ehkä jonkinlaiselta takaa-ajolta.
”Tänään! Teet sen tänään!!”
”J-juu juu!”
Matoron liuettua ennätysvauhdilla huoneesta Visokki sulki oven tämän perässä ja leijutti puuttuvan pokkarin takaisin kirjahyllyyn. Ah, romantiikka. Maailman voimista toisiksi suurin heti pragmaattisuuden jälkeen. Niin kaunis asia se oli, että Visokki ei halunnut edes vielä jakaa viimeistä ajatustaan:
”Ja SITTEN kun on hyvä hetki, pistä se kultamussukkasi muuttamaan mielensä sirujen suhteen.”
Aamupalaveri oli tuntunut unelta, jossa Suga oli ollut sivustaseuraaja. Muiden poistuttua Esikunnan neuvotteluhuoneesta oli Suga jäänyt vielä paikoilleen tutkimaan kääröjä, karttoja, tiedusteluraportteja ja muita muistiinpanoja vain huomatakseen puolta tuntia myöhemmin, ettei todellisuudessa ollut sisäistänyt lukemaansa ja näkemäänsä nimeksikään. Suurin järkytys Killjoyn poismenosta oli tietysti ehtinyt laantua hautajaistilaisuuteen mennessä, mutta oikeastaan vasta nyt Sugalle valkeni, miten merkittävä vedenjakaja hautajaiset lopulta oli kahden aikakauden välissä; nyt elettiin aikaa Killjoyn jälkeen. Killjoyta ei enää ole.
Toisinaan tuo ajatus sai muodon päänsisäisenä, ilottomasti ääneen lausuttuna julistuksena, jonka raskaus tuntui vatsanpohjassa asti ja toi odottamattomia harmaan sävyjä Sugan varsin luottavaiseen arvioon Klaanin lopullisesta sotilaallisesta kyvykkyydestä; tuon häilyvän, musertavan tunteen kuitenkin väistyessä Sugan mielessä päällimmäisenä oli useimmiten kiitollisuus yhteisistä kokemuksista ja harras toive siitä, että lopussa Killjoy oli tuntenut rauhaa ja autuutta, jota tämän elämään oli kokonaisuudessaan aivan liian vähän mahtunut
Jäähyväiset eivät olleet Sugalle vieras asia.
Matkan varrella hyvästit oli jätetty useasti. Aseveli, työpari, ystävä… milloin miekaniskun lopullisuuden, milloin teiden erkanemisen ja siteiden katkeamisen vuoksi, oli moni rinnalla samaa polkua kulkenut sielu pudonnut pois Suga elon piiristä. Osan kasvot häilyivät Sugan mielessä enää vain ilmeettöminä naamioina ja haaleina kuvajaisina kuin kauan sitten nähdystä unesta, jota on päivä päivältä vaikeampi muistaa. Toisia Suga taas tunsi kantavansa mukanaan kultaisena varjona ja yhteytenä, jonka kautta he saattoivat ajatuksissaan yhä tavoittaa toisensa. Todellisuudessa Suga ei ollut lainkaan varma, oliko näitä yhteyksiä edes olemassa, vai oliko kaikki vain soturin romantisoitua ajatusta aseveljeydestä ja harhakuvaa siitä, että jopa aivan kaiken romahtaessa olisi tukea, apua ja lohtua vielä tarjolla jossain maailman kolkassa. Kostoa? Kenties sitäkin, mutta sitä Suga ei halunnut ajatella. Ei nyt.
Suga huokaisi syvään, kuin tyynnyttääkseen sisällään vellovaa tunteiden myrskyä, ja istuutui pöydän ääreen. Hän siirteli edessään levittäytyviä paperipinoja ja yritti pitää mielensä perukoille piirtymään alkaneesta tekstin idean kirkkaana, kuin peläten sen karkaavan tiehensä ennen kuin se saavuttaisi muotonsa paperille. Suga naputteli kynällä kevyesti rytmejä pöytää vasten, tapaillen ajatuksissaan kelluvia sanoja. Lopulta Suga levitti papereiden seasta löytämänsä tyhjän käärön eteensä, tarttui kynään ja alkoi raapustaa; tavallisesti niin kovin vankka käsi vapisi hieman, aivan kuin Sugan mielessä vellovat ajatukset ja niiden sanallinen muoto olisivat ujostelleet paperille valumista – kenties peläten paljastumista tai tuntien riittämättömyyttä todellisesta muodostaan käsinkosketeltavaan todellisuuteen tuotuna.
Ja niin muisto ja tunne saisivat muodon paperilla. Muste oli kyyneliä ja kynän liike paperilla kuin sähkötystä, jonka Suga toivoi kantavan sinne jonnekin, viestinä kaikesta siitä, mitä oli jäänyt tässä elämässä sanomatta. Ystävän muistolle.
“Killjoyta muistaen”
”-ja tämä huone on sitten uusi esikunta”, Matoron ääni ja avautuvan oven narahdus keskeytti Sugan puuhat.
Xen kurkkasi ovesta sisään Matoron perässä ja kohtasi siellä heti edelliseltä päivältä tuttujen kasvojen katseen.
”Oho, hei Suga. Ei kai keskeytetty mitään?”
Suga nosti katseensa hätkähtäen ja havahtuen ympäröivään todellisuuteen jostain kaukaa muistojen ja vaikeasti hahmotettavien ajatusten virrasta.
“Oi, huomenta! Ei, ette ainakaan mitään, mitä en voisi jatkaa myöhemmin”, Suga vastasi huojentuneena siitä, että paperi edessään oli vielä käytännössä tyhjä. Suga oli tapansa mukaan pohtinut aloittavansa muistokirjoituksensa Killjoyn sotilaallisten ansioiden, perinnön ja taistelutoveruuden ylistyksellä, mutta kohdatessaan tulijat hän viimein tajusi, ettei se saanut olla ainoa tapa ja näkökulma, josta hän Killjoyn muistaisi. Ei etenkään tämän tyttären edessä.
”Ah”, Xen myhähti tyytyväisesti ja astui viimein kunnolla esiin Matoron takaa. Esikunnassa oli sillä tapaa kotoisa tunnelma, että karttojen ja kommunikaatiovälineiden määrä oli Xenille tuttua jo Metru Nuilta. Se, mikä hänelle ei ollut tuttua, oli katku, joka huoneesta pöllähti. Täynnä oleva tuhkakuppi pöydän reunalla ei kytenyt, joten Suga ei selvästi ollut siihen syyllinen. Vaikka huonetta oli käytetty ilmeisesti vain jonkin aikaa, pöytään tuntui silti pinttyneen jatkuva tupakan haju. Lähinnä koneiden (ja tupakkatuotteiden säännöstelyn) täyttämässä Onu-Metrussa Xen ei ollut eläessään törmännyt sellaiseen.
”Klaanillahan ei ole ennen ollut näin sotilaallista menoa, mutta tämä perustettiin hiljattain, kun sota vähän pakotti”, Matoro kertoi. Hänkään ei ollut ollut siellä kuin pari kertaa aiemmin. Suuressa saaren kartassa keskipöydällä näkyi nuppineulat, joista useampikin tosin merkitsi hänen tekemisiään.
”Mutta Suga on paljon paremmin perillä tästä tasosta kuin minä.”
“Niin, sotilasorganisaationa Klaani on aika nuori. Toki meillä on pitkä ja sanoisinko… värikäs historia erilaisista operaatioista, mutta tällainen…keskusjohtoisempi malli ja koko Klaanin läpileikkaava liikekannallepano on kieltämättä uutta”, Suga totesi raapien hajamielisesti takaraivoaan, ikään kuin hieman kiusaantuen ja peläten vaikuttavansa tahdittoman militantilta näin pian hautajaisten jälkeen. Hän kuitenkin kasasi ryhtinsä ja kohtasi Xenin katseen.
“Pyrimme tietysti tekemään asiat täällä hieman paremmin kuin esimerkiksi Metru Nuilla”, Suga kiirehti lisäämään vakuutteleva sävy äänessään. “Puhuimmekin tästä taannoin isäsi kanssa aika paljon…”
”Ei hätää, tämä ei ole mikään tarkastus”, Xen naurahti. ”Eikä Nurukanilla tai Codyllakaan ole oikeasti näistä asioista naamio hirveän kireällä. Kunhan nyt pärjäätte vaan.”
“Pyritään pärjäämään!” Suga totesi, hymynkareen hiipiessä kasvoilleen. Aamuaurinko paistoi yhtäkkiä kirkkaammin. Xenin rohkaisu oli ollut pieni mutta tärkeä muistutus. toden totta, Killjoyn perintö on vahva ja tuo menetyksen keskelle myös uusia, arvokkaita liittolaisia… uutta toivoa…
“Ja teidän kanssanne pärjäämme varmasti oleellisesti paremmin kuin ilman”, Suga lisäsi nyökytellen. Klaanin sodanjohto ei ollut niin naiivi, että olisi laskenut kaiken vain yhden Killjoy & Musta Käsi -nimisen kortin varaan, mutta Xenin saapuminen oli kieltämättä tuonut helpotusta Klaanin iskukykyyn ja ennen kaikkea puolustusvalmiuteen.
“Ikävöin isääsi ennen kaikkea ystävänä, mutta ei käy kiistäminen, etteikö tätä menetys olisi tuntunut myös täällä Klaanin sodanjohdossa”, Suga julisti tutun varmuuden palatessa pikkuhiljaa ääneensä. Sanat olivat tulleet suusta kuin itsestään ja ääneen lausuttuna ne korostivat Sugalle itselleenkin, mitä Killjoy oli lopulta merkinnyt. Veteraanien vertaistukena ja toverina Klaanissa.
“Ja totta vie, haluamme kunnioittaa hänen muistoaan pitämällä Klaanista – nyt teidätkin mukaan lukien – hyvää huolta. Aika moni meistä on hänelle kuitenkin kiitollisuudenvelassa…” Suga jatkoi toivoen, että suorastaan harjoitellun makuisesta, tyylilleen ominaisesta palopuhehenkisyydestä huolimatta sanoista välittyisi vilpittömyys myös uudelle tuttavuudelle.
Xen mutristi hieman suutaan, mutta nyökkäsi kiitokseksi. Siltä osin hän oli täysin neuvoton. Tuhannesta luetusta sodankäyntiin liittyvästä teoksesta huolimatta hänellä ei ollut idean poikastakaan siitä, miten Bio-Klaanin sodanjohtoa olisi voinut jotenkin auttaa. Heillä oli iso alus jossa oli isoja pyssyjä. Ideaalissa maailmassa se olisi tarkoittanut vihollisien osoittamista niillä ja liipaisimen painamista. Todellisuus sodassa oli kuitenkin sitä, mistä Xenkin oli nähnyt ainoastaan isänsä puuttumisen. Ne loputtomat kokoukset ja tapaamiset, jotka tapahtuivat aina suljettujen ovien takana, jonne Xenillä ei ollut pääsyä.
”Keitä kaikkia täällä pyörii? Ja… jos se ei ole liian tungettelevaa kysyä, mistä sodista? Metru Nuin väkeä on varmaan paljon, mutta en ole ehtinyt tutustumaan vielä kovin moneen”, Xen pohti ääneen.
”No Samen näit eilen, hänen juttu tämä erityisesti on”, Matoro vastasi. ”Hän on Selakhian sisällissodasta.”
”Mistä niistä?” Xen kysyi.
”Tyyliin viimeisimmästä? En ole varma, onko se koskaan tullut puheeksi”, Matoro mietti. ”Sitten tähän kuuluu tietty Tongu. Haita et ole varmaan nähnyt, hän ei puhu paljoa menneisyydestään mutta ilmeisesti tämän kotisaarella oli jokin sota. Haddoxista en tiedä… Niin ja sitten on Toa Iniko. Tämä meidän saaren sota on hänelle ensimmäinen.”
”En ole siis ainoa”, Xen huokaisi helpotuksesta. ”Tai siis… kyllähän minä Metru Nuin koin kankuissani, mutta isä ei koskaan päästänyt minua minnekään, missä oli aktiivisia taisteluita käynnissä. Kävin kyllä luvatta muutamassa…”
Xen ei voinut estää itseään virnistämästä hieman. Yksi erityisen pöyristyttävä tapaus kirposi heti mieleen, mutta hänet liekeistä pelastanut Kuoleman Makuta oli luvannut pitää sen salaisuutena. Jos hän olisi maininnut siitä ääneen, olisi Killjoy alkanut välittömästi pyöriä haudassaan.
Suga hymyili leveästi. “Vastuullista, vastuullista… Mutta milläpä nuorta kapinallista pidättelisi! Hyvä kuitenkin, että selvisit ehjänä takaisin. En usko, että haluat periä isäsi sairaskertomusta…” hän myhäili partaansa hieroen.
”Entäs sinä?” Xen kysyi Sugalta. ”Metru Nui on ilmiselvä, mutta kuulostaa siltä kuin olisit ehtinyt kokemaan jo vaikka mitä.”
“Metru Nuin jälkimainingeissa minulla ei oikeastaan ollut toa-tiimiä johon palata, ja tulevat vuodet kuljettivat minua etelää kohti. Heiluin enimmäkseen ihan vain palkkamiekkana erinäisissä…hmm, raja- tai rahakahakoissa.”
Suga piti tauon ja siristi silmiään, ikään kuin se auttaisi muistamaan paremmin kovin utuiselta tuntuvia vaiheita. Mielessään Suga jakoi henkilöhistoriansa kolmeen uneen – tai kolmeen elämään: Metru Nui, vaellusvuodet ja Klaanivuodet. Vaiheet Metru Nuin ja Klaanin välissä olivat tehneet Sugasta sen soturin, jona hän Klaania edusti: itseohjautuvan, sitkeän ja tarvittaessa myös johtamiskykyisen. Suga oli useimmiten kuitenkin mielissään siitä, että Klaanissa viettämiensä vuosien aikana operaatioiden johtovastuu oli useimmiten ollut muilla – eikä vähiten Killjoylla, jonka määrätietoista ja käytännönläheistä otetta Suga oli alusta asti ihaillut.
Sugaa suretti ja myös puistatti ajatella, miten tuskaisen mankelin läpi Killjoy oli elämänsä aikana vedetty, mutta toivoi elämän Klaanissa tuoneen tälle aitoa rauhaa, lepoa ja lämpöä menneisyyden haamujen rinnalle, jos ei niitä kokonaan karistamaan. Menneisyyden painolasti ei ollut Sugalle läheskään yhtä raskas, mutta sota- ja vaellusvuosiin oli mahtunut myös koettelemuksia, joiden kaikista vaiheista Suga ei ollut erityisen ylpeä. Nuo vuodet pitivät sisällään myös oppitunteja, saavutuksia ja salaisuuksia, joiden arvon hän oli oikeastaan vasta Klaanissa ymmärtänyt. Salaisuuksia, joiden edessä Suga oli samanaikaisesti tuntenut seikkailun ja selvitystyön riemua ja kuitenkin pienuutta ja avuttomuutta sellaisten voimien edessä, joiden laajuus ylitti hänen ymmärryksensä.
Ymmärrys… Oliko Suga koskaan oikeastaan ymmärtänyt Seleciusta? Klaanissa palapelin palat olivat alkaneet löytää yhteistä muotoa, mutta jotain tuntui aina puuttuvan ja Suga tunsi itsensä toisinaan harvinaisen hyödyttömäksi siihen nähden, että oli pitkään taistellut aidon Selecius-soturin rinnalla. Tämän jäähyväiset Suga kuitenkin muisti ja mietti usein, oliko niihin keskusteluihin kätketty jotain, mitä hän ei ollut häpeäkseen tajunnut tai enää muistanut? Ehkä hänelle koittaisi pian mahdollisuus kysyä niistä kasvotusten. Peelo oli ollut lähtökuopissa heidän matkalleen jo niin pitkään, että hänen olisi vääjäämättä alettava pian pakata reppuaan.
“Suga?” Matoro köhäisi ja tökkäsi kevyesti tätä olkapäähän. Suga havahtui, pakotti kuvan kultaisen Haun silmäaukoista loistavasta syvästä, hieman surumielistä katseesta takaisin mielensä perukoille ja jatkoi: “Ah… niin… Vuosia Metru Nuin sodan jälkeen pyrin tosiaan turvaamaan haavoittuvampaan asemaan jääneiden Matoran-yhteisöjen koskemattomuutta ja olemaan yleisenä piikkinä häikälemättömämpien palkkasotureiden ja Metsästäjien lihassa…”
Xen ja Matoro kuuntelivat kiinnostuneina, sillä Sugan ilme oli mietteliäs, kuin hän tavoistaan poiketen varoisi lörpöttelemästä liikoja. Matorokaan ei ollut kuullut kaikkea siitä. Eivät he Klaanissa menneisyyksistään aina kovin yksityiskohtaisesti puhuneet.
“Siinä ohessa tapasin Selecius-säätiön soturin ja keräämämme seurueen kera onnistuimme olemaan ehkä vähän isompikin piikki mainittujen niljakkeiden lihassa! Ilmeisesti herätimme, tai ainakin tämä Selecius-toveri herätti, myös laajempaa mielenkiintoa ja… no, sanotaan näin, että bändin piti sitten hajota!” Suga kertoi, hieman jo ylpeyttä äänessään. ”Ja kaiken sen, mitä noina vuosina opin olen sitten yrittänyt tuoda myös Klaaniin… tai ainakin kaiken sen hyvän!”
Xen tuskin malttoi pysyä hiljaa, kun keskustelu kääntyi omituiselle Selecius-sivupolulle. Hän ei ollut koskaan kuullut, että Selecius-säätiön sotureita olisi toiminut enää niin lähellä nykyhetkeä. Mutta Suga oli jo menossa seuraavaan aiheeseen, eikä Xen osannut tätä keskeyttää.
“Ja juuri tästä puhuin usein isäsi kanssa…” Suga sanoi, nyt hieman murheellisena. ”Mitä tuomme mukanamme menneistä sodista. Ja myös siitä, mikä osa tuosta taakasta kannattaa suosiolla jättää tuomatta näille rannoille… Tai siis kannattaisi, jos sen taakan pudottaminen vain olisikin niin helppoa.”
Sugan ääni alkoi hieman sortua ja hän huomasi silmäkulmaansa hiipivän kosteaa sameutta; kenties hän osaisi viimein sanoittaa sen, mitä Killjoy todellisuudessa oli hänelle merkinnyt?
“Olen usein miettinyt, puhuinko isällesi liikaakin vain… tiedätkö, sotilas sotilaalle. Sotatarinoita, strategiapalavereita ja mielen taistelukenttäteatteria parin kaljan ääressä… Niillä on arvonsa ja ne totta vie yhdistivät meitä! Mutta olen miettinyt…” Suga henkäisi ja nielaisi, partaansa hieman hermostuneesti sormeillen. “Olisi pitänyt kysyä enemmän hänen läheisistään. Kertoa suoremmin se, miten tärkeä ankkuripiste ja esikuva isäsi minulle Klaanissa lopulta oli, vaikka saapuikin vasta minun jälkeeni. Mutta kaiken jälkeen on todettava, että luultavasti sanaton ymmärrys välillämme riitti viestimään nämä asiat. Vaellusvuodet tekivät minusta soturin, mutta isäsi opetti minulle määrätietoisuudesta ja johtamisesta enemmän kuin Lhikan koskaan. Ja olen sanoinkuvaamattoman iloinen, että sinä olet nyt täällä!” Sugan onnistui päättämään vuodatuksensa lopulta lämpimästi hymyillen, alaleuka tosin vielä hieman väpättäen. Hän käänsi katseensa Xenistä Matoroon, yhä hymyillen ja loi sitten vihjailevan katseen pöydälle levitettyyn kääröön, joka ei olisi enää kauaa vailla tekstiä.
Xen toivoi, että olisi säästänyt Tawan tälle lainaamaan nenäliinan.
”Isä puhui sinusta useasti”, hän sai lopulta miljoonat ajatuksensa puettua sanoiksi. ”Minulta on kestänyt hetki ymmärtää, että samalla, kun saan kaikilta täältä suruvalitteluja, se olen oikeasti minä, jonka niitä pitäisi tuoda. Sinäkin tunsit hänet oikeasti pidempään kuin minä.”
“Suru isäsi poismenosta on yhteinen ja kuitenkin jokaiselle omanlainen, vaan ei keskenään eriarvoinen”, sanaili Suga nyt lempeästi. “On julmaa, että yhteinen aikanne ei kestänyt pidempään. Klaani suree isääsi valtavasti, mutta…”
Suga nieleskeli jälleen hieman. Hän ei hyvällä tahdollakaan voinut väittää täysin ymmärtävänsä lapsen ja vanhemman sidettä, sillä sen pyhyys, syvyys ja se suunnaton rakkaus ylitti Sugan kokemushistorian ja käsityskyvyn luomat rajat. Mutta kuitenkin Suga kykeni saamaan pienen otteen, ohikiitävän etiäisen, sen lämmöstä ja ammentamaan ajatuksesta voimaa, vaikkei sen lähdettä kenties koskaan kykenisi täysin käsittämään.
“Olit isällesi tärkein asia tässä maailmassa. En epäile sitä hetkeäkään.” Suga tyytyi sanomaan.
”Kiitos…” Xen lopulta sanoi. Hän painotti sitä niin paljon kuin osasi. Hän oli sanonut sen sanan viimeisinä päivinä niin lukemattomia kertoja, että se oli helppo sanoa vain muodostuneena tapana. Siksi hänestä oli tärkeää, että sen viesti meni varmasti perille. Että hän todella arvosti jokaista rohkaisevaa sanaa, mitkä hänelle lausuttiin. Ja päätellen Sugan rauhallisesta nyökkäyksestä ja varovaisesta hymynkareesta, sen yksinäisenkin kiitoksen merkitys kyllä kävi selväksi.
”Sinulla on kyllä tapana olla yhtä hyvä sanojen kuin miekankin kanssa”, Matoro virnisti Sugan suuntaan ja oli ehkä jopa hieman kateellinen siitä, miten selkeästi tämä oli kyennyt sanoittamaan ajatuksensa Killjoyn ja kaiken muun ympärillä. Matoro itse ei ollut päässyt siinä sotkussa edes kunnolla alkuun kaikelta muulta.
“Onko minun syytä enemmän huolissaan sanailu- vai miekkailutaidoistani?” Suga vastasi näyttävästi kulmiaan kohottaen ja virnisti.
”Puhuminen ei ole aina kovin helppoa… meidän alallamme”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti.
“Totta puhut, totta puhut… Pidetään huoli, että täällä on siihen tulevinakin aikoina mahdollisuus. Jälleen yksi asia, jonka toivottavasti teemme paremmin kuin… no, silloin joskus, jossain toisaalla”, Suga totesi.
”Oho, meidän muuten pitäisi olla jo Kepen luona”, Xen vilkaisi äkkiä Matoroa erehdyttyään katsomaan kelloa.
”Oho, niin”, Matoro vastasi. ”No tuota, Suga, näkyillään!”
“Hauskaa, että pistäydyitte täälläkin!”
Myös Xen heilutti heidän lähtiessään melkein juoksujalkaa.
“Hei Xen!”, kuului vielä Sugan huudahdus pöydän äärestä. Raamikas Toa näytti kynä kädessään pöydän ääreen kumartuneena, silmäkulmaansa pyyhkien, yllättävän hauraalta – jopa vanhalta. Aurinko paistoi lämpimästi Sugan niskaan, luoden turvaa ja uskoa tulevaan, aivan kuin Killjoy läpitunkeva katse silmikon takaa. Kenties varmistuksena siitä, että Killjoy oli nyt Klaanin suojelusenkeli.
“Jos koskaan tarvitset apua, olen aina käytettävissä. Olen sen isällesi ja sinulle velkaa.”
Xen käänsi ovella vielä koko rintamasuuntansa kohti Sugaa. Hänen ensimmäinen reaktionsa olisi ollut tehdä kunniaa, mutta se ei tuntunut enää oikealta. Sen sijaan hän päätyi iskemään rintaansa kahdesti. Vaikkei Xen ollut edellisenä päivänä ehtinyt selittää Killjoyn poismenon yksityiskohdista, oli eleen metafora ilmiselvä. Killjoyn sydän jysähti Xenin iskujen mukana. Eräällä tapaa se oli vielä yksi viimeinen tervehdys vanhalta ystävältä.
”Onko hän aina tuollainen?” Xenin oli lopulta pakko kysyä, kun he olivat jälleen Matoron kanssa hississä. Se ei ollut mitenkään ivallinen kysymys.
”Joo”, Matoro nyökkäsi.
”Ihan kuin jonkun kirjan sivuilta…” Xen virnisti ja mietti, että Suga ja Nurukan varmaan tulisivat hyvin juttuun. ”Niin kuin, tulee mieleen sellainen vanhan maailman toa-sankari.”
”Sellaisia ei ole liian montaa”, Matoro vastasi vaitonaisesti, ja pohti hetken miten Suga toimisi hänen omassa tilanteessaan. Paitsi että Suga ei varmaankaan edes päätyisi sellaiseen liemeen, missä hän oli, koska ajattelisi ennen kuin tekisi vastuuttomia päätöksiä? Neuvoisikohan Suga samoin kuin Visokki? Tosin Suga kyllä olisi ehkä tyyppi joka esittäisi tunteensa balladina ikkunan alla. Xen varmaan nauraisi kippurassa näylle. Mielikuva sai Matoron virnistämään, ja Xen katsoi tätä hieman ihmetellen.
Klaanin linnakkeen tähtitorni oli rakennettu jokseenkin epäkäytännölliseen paikkaan, sillä se oli linnakkeen torneista keskimmäinen, eikä edes niistä korkein. Siksipä taivaan tarkkailu onnistui sieltä parhaiten silloin, kun havainnoidut kohteet olivat keskellä taivaankantta; horisonttia lähemmät tähtikuviot jäivät usein muiden tornien peittoon. Erityisesti eteläisen taivaan kuviot – kuten Nui-Jaga ja Lonkkanivel – olivat alinomaan massiivisen Admintornin varjossa. Muilla torneilla ei myöskään ollut samanlaista kattotasannetta, joten mikään niistä ei ollut astronomisiin tarkoituksiin kovin käytännöllinen.
Toinen havainnointia hankaloittava tekijä oli linnaketta ympäröivä kaupunki, jonka nykyistä kokoa ja öiseen taivaaseen kohdistamaa valomäärää ei osattu linnakkeen rakentamisen aikaan vielä ennakoida – tai ehkä tähtitornin oli alunperin tarkoitus olla lähinnä seremoniallinen, kuten mataistiset tornit usein olivat. Tieteelliseen tutkimukseen soveltuikin siksi paremmin saaren toinen tähtitorni päivämatkan päässä Tempuramäellä Han-Korossa. Siellä oli suurehko kaukoputkikin. Kepe teki sinne silloin tällöin ekskursioita. Viime kerrasta oli jo jonkin verran aikaa.
Tämänaamuista kohdetta tarkkaillakseen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä taajaman ulkopuolelle, eikä edes odottaa pimeän tuloa. Siinä kohdassa taivasta, jossa Hampaiksi kutsutun tähtirykelmän olisi kuulunut olla, olikin ammottava aukko. Sen näkemiseen Kepe ei tarvinnut akakuskooppiaan.
Juuri kun Kepe oli saanut koottua Keltaisen tähden palaset kuvaannollisesti kasaan, oli Killjoy kirjaimellisesti räjäyttänyt sen viimeisetkin rippeet.
Kuin manattuna, tornin huipulle johtava ovi aukesi ja siitä kurkisti sisään loput Killjoyn perinnöstä. Xen virnisti leveästi ja astui sisälle Matoro vanavedessään. Kepen takana laatikon päällä istuskellut Peelo nousi seisomaan saapujat nähdessään. Observatorion katolla oli melko korkeat laidat, jotka antoivat hieman suojaa tuulelta. Suuri akakuskooppi oli tasanteen keskellä, ja sitä saattoi kääntää mihin tahansa suuntaan.
”Anteeksi, kun olen vähän myöhässä. Kaikki tässä linnassa puhuvat niin kauhean paljon!” Xen selitti.
”Eipä mitään, isäsi, öö, perinnön mittailuun saan kyllä käytettyä vaikka miten paljon aikaa”, Kepe vastasi.
”Öö, moi”, Matoro vilkaisi Peelon suuntaan ja sitten Kepeä.
”Hei vain, Mustalumi”, Peelo tervehti ja ojensi kätensä Matoroa kohti. ”Emme ole ennen käyneet pitkää keskustelua.”
Matoro tarttui käteen. ”… niin emme varmaan ole.”
Xen kurotteli halaamaan Peeloa pikaisesti. Hän asteli akakuskooppiin yhä välillä kurkistelevan Kepen rinnalle ja käänsi sitten katseensa taivaalle. Pilvipeite rakoili juuri sen verran, että heidän tutkimuksensa kohteen erotti taas paljaallakin silmällä. Ja jos se ei olisi kylmännyt selkäpiitä tarpeeksi, siellä ylhäällä tuuli tuntui kahta purevammalta.
”En tiedä, olenko se vain minä, mutta sen katsominen on jotenkin… vaikeaa”, Xen sanoi.
”Tuttu tunne”, Kepe vastasi. ”Katse välttelee sitä kuin sitä ei olisi olemassa – mikä tavallaan pitääkin paikkansa, kun siinä kohtaa on ei-mitään. Olen nähnyt samanlaisen aiemminkin, Verstaassani… tai siis ’sinisellä tähdellä’. Tämä ei kuitenkaan ole onneksi yhtä iso ja kaamea…”
…Vielä, Kepe lisäsi huolestuneena mielessään. Verstaan musta aurinko oli äärettömästi voimakkaampi, ja söi jopa värit. Häntä huolestutti enemmän kuin kehtasi sanoa ääneen ajatus siitä, että tästä voisi tulla yhtä hirvittävä. Mitä he silloin tekisivät? Haluan uskoa että tiesit mitä teit, Jögge…
”Peelo mainitsikin siitä eilen jotain”, Xen tuumasi ja vilkaisi androidia kohti. Muutama tuore riisinjyvä tipahti tähtitornin lattialle. Niitä oli tämän jalkojen juurella jo melkoinen määrä.
”Oletko muuten kunnossa?”
”Viimeisin yritykseni yhdistää itseni Kranalaan oli epäonnistunut. Yhteyden sijasta dynamostani alkoi valua vettä. Kepe toimi onneksi nopeasti ja kippasi minut riisipussiin kuivumaan.”
Xen kuunteli selitysta suu raollaan.
”Se… se oli varmaan vedenpaisumuksen aikaan. Äiti toi sinne mukanaan valtavan meren.”
”Se olikin melkoinen tapaus”, Kepe totesi, ja heitti riisipussista muutaman jyvän suuhunsa. ”Sitä lihaa oli muuten aivan uskomaton määrä. Mietin välillä tapahtuneen maailmantaloudellisia vaikutuksia. Se oli kuitenkin ihan syötävää, niin joku syksyllä huonon sadon saanut pikkukylä saattoi pelastua sillä. Ja sitten toisaalla myrsky varmaankin pieksi kaiken infrastruktuurin nurin. Olisivatpa radioyhteydet ulkomaailmaan viimeinkin kunnossa, niin saisi tietää mitä muualla tapahtuu.”
Kommentti syötävyydestä sai Matoron muistelemaan, miltä kellosta valunut vesi oli maistunut. Silloin siitä oli tullut mieleen lähinnä suolavesi, eikä… nestemäiset hermot. Ehkä siitä ei tarvinnut sanoa yhtään mitään.
”Yritimme tulomatkalla saada yhteyksiä muihin isoihin paikkoihin, mutta radiomastot on tosiaan vissiin kaikkialla matalana”, Xen tuumasi. ”Metru Nuilla liha oli saatu jo aurattua siinä kohtaa, kun lähdimme.”
”Ja siis sinäkään et tiedä, mikä hiton juttu se liha oli?” Matoro katsoi Xeniä.
”Öööh, noh… en oikeastaan”, Xen myönsi. ”Tai Äidistä se varmasti oli jotenkin peräisin, kuten kaikki muutkin eri lihat, mihin olemme viime aikoina törmänneet. Mukaan lukien…”
Xen kopautti rintaansa kahdesti.
”Nämä hiton vempeleet.”
Kepe oli vasta vastikään saanut kuulla tohtori Delekin tutkimuksen tuotteista, ja oli jokseenkin pöyristyttävää, että joku jonka sisällä oli sellainen oli juuri pelmahtanut saarelle.
Tai oikeastaan yhä pöyristyttävämpää oli se, että saarella oli ollut sellaisen kantaja kaiken aikaa. Ja myös se outoja puhuva vahkikuula joka oli ottanut Koobeen haltuunsa ansaitsisi myös tässä valossa vähän enemmän huomiota.
Ehkä kuulatutkimus kaikessa tieteellisessä kiinnostavuudessaan olisi kuitenkin pieni harharetki hänen Nimda-tutkimustensa päälinjasta, joiden tavoite oli Zeetan löytäminen. Ja lisäksi pyyntö saada tutkia kuulaa tarkemmin tuntuisi sekä hyvin epäkohteliaalta huomioiden Xenin viimeaikaiset koettelemukset että epäkunnioittavalta Jöggeä kohtaan.
Nuo kuulat kuitenkin liittyivät jotenkin siihen, miten Delek ja Kezen onnistuivat sammuttamaan taivaan tähtiä… ja nyt Jögge oli tehnyt jotain samankaltaista itsekin.
”Tiedättekö, mitä Jögge tarkalleen teki, mikä aiheutti… tuon”, Kepe kysyi ja osoitti varovasti sormella taivaalle.
”Mavrah on yrittänyt kasata jonkinlaista teoriaa, mutta siinä on vielä vähän aukkoja. Oletettavasti Kranala alkoi himmenemään jo silloin, kun Selecius silpoi Äidin ja Delek sulki tämän lihan kuuliin. Sitten Ficus… tai… öh, sinä tunnet hänet varmaan Purifierina”, Xen keskeytti hetkeksi ja vilkaisi kohti Matoroa, ”yritti rikkoa Kranalan taivaan jo kauan sitten siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Taivas oli kuitenkin sen vuoksi jo hauras, joten kun kaikki kaksitoista arkkikranaa oli läsnä samaan aikaan, isä ja Ficus onnistuivat viemään prosessin loppuun. Se oli kai… ainoa tapa, jolla pääsimme kotiin. En ollut näkemässä itse prosessia, mutta luulen, että sillä on jotain tekemistä ajan kanssa. Tai siis, kun Äiti oli aikaa niin hänen lihansa jotenkin salli asioiden nopean ikäännyttämisen. Isä teorisoi sitä jo ennen viimeistä matkaamme, mutta se ajatus jäi jotenkin vähän puolitiehen…”
Taas jokin asia vain on aikaa…, Kepe huomioi.
”Mikäköhän prosessi sitten aiheutti tämän jäljen meidän taivaassamme… Vaikka Verstaan taivas on myös jokseenkin… epäkunnossa, se ei näy samalla tavalla meille…” Kepe mietti ääneen. ”Ja näkyyköhän tämä kaikissa kupoleissa?”
”Kaipa Kranala, tai… miten sinä sitä oikein kutsuit?” Xen käänsi katseensa Peeloon.
”Demiurgi.”
”Niin, Demiurgi”, Xen toisti. ”Kaipa Demiurgi oli jotenkin vain osa taivasta alun perinkin. Tai siis… kun olimme siellä, näin sen taivaalla valtavan viisisakaraisen tähden. Olen… melko varma, että meidän maailmalle oli vastaavasti Kranal- tai siis Demiurgin taivaalla.”
”Ja vastaavasti meillä ei ole viitteitä, että sininen tähti olisi koskaan samalla tavalla paistanut taivaalla”, Peelo selitti. ”Tai ainakaan siitä ei ole jäänyt sellaisia jälkiä, että tähtikartastoihin olisi sellaista tallentunut.”
Ehkä unimaailman tähti paistaa vain unten taivaalla, tai jotain sensuuntaista, kävi Kepen mielessä.
Matoro näytti lähinnä seuranneen keskustelua niin tarkasti kuin kykeni, mutta viimein hänen oli pakko esittää ääneen kysymys, jonka muut tuntuivat lähestulkoon ohittavan.
”Anteeksi mutta… mitä se reikä sitten käytännössä tarkoittaa? Puhdistaja yritti saada aikaan tuomiopäivän niillä kuulilla, minkä nyt oletan olevan vähän sama asia… mutta toistaiseksi se ei ole tuntunut kovin konkreettiselta ongelmalta.”
Kepe tarttui kysymykseen:
”Minua vähän hirvittää lähteä spekuloimaan sitä, mutta minulla on muutama teoria. Emme tiedä varmasti, onko se konkreettisesti reikä taivaankannessa. Jos on, niin mitä reiän toisella puolella on? Mitä on taivaankannen takana? Tuleeko tuo reikä imaisemaan kaiken ilmakehän ilman jonnekin tyhjyyteen? On myös mahdollisuus, että kyseessä on jokin muu fysikaalinen ilmiö, ehkä jonkinlainen aika-avaruuden vääristymä. Sellaista tuskin kukaan osaa selittää. Kolmas mahdollisuus on, että se on kollektiivinen hallusinaatio eikä sitä ole fyysisesti olemassa missään. Meillä on vielä toistaiseksi hyvin vähän tietoa, enkä ole ihan varma, voimmeko tässä vaiheessa tehdä muuta kuin jatkaa sen tarkkailua ja toivoa että se ei esimerkiksi lähde kasvamaan. Saisi minun puolestani mieluummin vaikka kutistua pois.”
Matoro mietti hetken vaikuttaisiko täysin hullulta ennen kuin jatkoi.
”Mutta kai tekin tunnette sen? Ei kai mikään fysikaalinen ilmiö voi… tuntua selkäpiissä.”
”Otan kyllä itsekin mieluiten sen vaihtoehdon, missä se on tuntemus eikä konkreettinen reikä. Silloin minun ei tarvitse miettiä sellaisia asioita kuin ilmakehän tyhjentymisnopeuden laskeminen, vaikkakaan en kyllä varsinaisesti pidä siitäkään ajatuksesta että meillä on (taas) jotain tieteen keinoin selittämätöntä ja väärältä tuntuvaa pysyvästi läsnä.” Kepe vilkaisi taas pikaisesti taivaalle. Hänen näkökulmastaan Matoron kysymys ei tuntunut lainkaan hullulta.
Xen oli viimeiset päivät käyttänyt valtavasti aikaa siihen, että oli yrittänyt terävöittää muistikuviaan tapahtumista. Häntä oli jäänyt kalvamaan, ettei hän ollut kysynyt Ficukselta enempää, kun hänellä oli ollut siihen mahdollisuus. Tämän mieli oli kuitenkin ollut niin säpäleinä, ettei siellä matkustaminen ollut oikein tahtonut onnistua. Ja suoraan kysyminen oli tuntunut siinä kohtaa tarpeettomalta. Xen oli alkanut tekemään alustavasti rauhaa sen kanssa, ettei hän ehkä koskaan ymmärtäisi sitä kaikkea.
”Me kyllä putosimme sieltä”, Xen huokaisi syvään. ”Toki siinä oli osansa Nimdallakin. Toivoimme siltä reittiä kotiin ja saimme sellaisen, mutta olen melko varma, että matkasimme jotenkin tuon tyhjyyden läpi. Sen tavallaan… tunsi selkäpiissä. Se sama olo, mikä tulee tuonne katsoessa oli kaikkialla ympärillämme. Sirun sininen valo oli ainoa asia, mikä piti sen etäällä.”
”Siinä on jotain samankaltaista mieleen vaikuttavaa taikuutta kuin Nimdassakin. Ja on hyvin turhauttavaa, ettei minulla ole sellaisen tutkimiseen mitään kunnollisia instrumentteja”, Kepe sanoi.
”Tämä ei nyt ole kovin tieteellistä”, Matoro sanoi. ”Mutta minä en voi olla ajattelematta Tähdensärkijän ja Viimeisen Valotun legendaa. Hyvä on, se on melko marginaalinen taru, mutta… suurin osa Nimdan siruista on vain ilmestynyt jälleen maailmaan lyhyessä ajassa. Ja nyt koko taivaankansi on muuttunut. Se… se ei tunnu sattumalta.”
”Tuo… on ihan hyvä huomio. En kuitenkaan vielä vetäisi eskatologisia johtopäätöksiä. Olen viime aikoina oppinut, että samoja legendoja on mahdollista tulkita hyvin monella eri tapaa”, Kepe vastasi.
”Bahragit viittasivat Ficukseen usein taivaanpirstojana”, Xen mietti ääneen, ja kun jään toat tuijottivat häntä kysyvästi, hän kiirehti vielä täsmentämään. ”Äidin lapsia. Kranalan edelliset hallitsijat ennen Biancaa.”
Lisää kummastuneita katseita.
”Jonkinlainen Ficuksen peilikuva, joka hallitsi Kranalaa isosta kellosta”, Peelo kiirehti apuun.
Matoro vilkaisi Xeniin. ”Onko Bianca nyt siis se sama mystinen B-kirjain, jonka näytit minulle Metru Nuilla?”
”On. Kaikki vahkit ovat… tai olivat jotenkin oletuksena yhteydessä häneen. Ficus kaiketi suunnitteli sen niin alun perinkin. Keskustelimmekin hänen kanssa pariin otteeseen. Kerran Metru Nuilla ja sitten myöhemmin Nurukanin kanssa Kranalassa itsessään. Tosin silloin hän kyllä… yritti lähinnä syödä meidät.”
Kepe oli nyt kuullut jonkin verran syksyn tapahtumista Metru Nuilla… ja Kranalassa. Tuokin seikkailu nivoutui hyvin läheisesti Nimdaan ja hänen tutkimuksiinsa. Miten oli mahdollista, että kaikki nämä tapahtumat olivat vyöryneet käyntiin näin lyhyessä ajassa, jopa eri puolilla maailmaa, näennäisesti toisistaan riippumattomina? Kesällä oli vielä ollut niin rauhallista. Milloin kaikki muuttui? Ja miksi juuri nyt?
”Minulla on yksi sivupolku, mistä haluaisin kysyä”, Matoro sanoi, empi hetken ja kaivoi sitten esiin kultaisen taskukellon, jonka hän nosti Kepen ja Peelon eteen. ”Tämä on… ’Langenneen Silmä’, Athin kirkon artifakti. Siihen voi piilottaa esineitä. Delta oli ollut siellä vuosikausia ilman, että mikään oli kyennyt löytämään sirua. Ja, tuota… sitä samaa sadevettä tuli ulos myös tästä kellosta. Sen perusteella mitä olen kuullut, kellolla voi olla yhteys tähän ’Kranalaan’.”
”Kuulostaa hyvin kiinnostavalta! Mistä oikein tuollaisen olet saanut käsiisi?” Kepe katsoi esinettä tutkivasti. ”Jos se kuuluu Athin kirkolle, luo se selvän yhteyden myös Nimdan ja Kranalan välille…”, hän pohti ääneen.
”Tuota, siitä ei sitten ehkä kannata puhua. Arvostaisin, jos pitäisitte sitä saman tason salaisena asiana kuin Nimdaa”, Matoro sanoi, ja oli äkkiä huolissaan siitä, olisiko hän edes saanut mainita esineen nimeä. Toki Oraakkeli vannotti hänet olemaan hiljaa vain omasta taustastaan, mutta silti. ”Muistatte varmaan sen kani-välikohtauksen, sen missä Taguna haavoittui? Ainakin se otus on tämän kellon perässä.”
”Se… se kani, oliko se se pinkki?” Kepe ähkäisi.
Matoro katsoi Kepeä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”… missä sinä olet nähnyt sen?”
”Voisin kysyä aivan samaa sinulta… Se on öö, erittäin pitkä juttu.”
”Admin-aukiolla…”, Matoro naurahti. ”Sen perusteella, mitä olen siitä otuksesta kuullut… sekin liittyy joihonkin Athismin kauan sitten haudattuihin asioihin.”
”Minä taas törmäsin siihen Verstaassa… Ne luistimet jäivät mieleen. Mikä ihme sekin oikein on…”
”Voinko tarkastella kelloa?” Peelo kysyi ja ojensi kättään. Matoro ojensi kellon ja tajusi sekunnin murto-osaa myöhemmin tehneensä kammottavan virheen. Peelo käänteli kelloa hetken käsissään, ennen kuin avasi sen. Tämän katse osui tietenkin välittömästi kannen sisäpuolelle kiinnitettyyn kuvaan. Androidi ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kosketti välittömästi kellotaulun viisareita huomattuaan, että kello ei käynyt. Hän pyöräytti viisareita muutamaan otteeseen kellotaulun ympäri ja käänsi sitten katseensa Matoroon.
”Käytetäänkö viisareita sen avaamiseen?”
”Tuota, väännä ne kello kuuteen”, Matoro sanoi ja vilkaisi hermostuneesti Xenin suuntaan. Peelo teki työtä käskettyä. Katse kaasunaamarin sisällä laajeni, kun kellotaulu väreili itsensä tiehensä ja avasi sen tilalle aukon näennäisesti loputtomaan tyhjyyteen. Peelo ja Kepe vaihtoivat kummastuneita katseita. Peelo käänteli kelloa hetken aikaa edessään ja työnsi sen jälkeen sinne rohkeasti sormensa ja veti sen sitten välittömästi takaisin ulos. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Sormi liikkui ja oli täysin kunnossa. Xen päätti lopettaa epäergonomisen kurottelunsa ja käveli lopulta vain Kepen ja Peelon taakse nähdäkseen, mitä tapahtui. Hänelle hämmentävin asia siinä ei kuitenkaan ollut se tyhjyys, jota kaksi enemmän tieteeseen taipuvaista klaanilaista tuijottelivat.
”Matoro…” Xen ähkäisi.
Matoro huokaisi syvään.
”Okei, mutta sinä lähetit sen valokuvan kirjeesi mukana ihan itse”, hän puolustautui.
”Enhän minä edes sanonut vielä mitään!” Xen ihmetteli. Se ei ainakaan saanut Matoron hermostunutta punastumista vähenemään. Peelo oli sillä aikaa ojentanut kellon Kepen käsiin ihmeteltäviksi. He molemmat näyttivät siltä kuin olisivat tarkoituksella olleet siitä vielä vähän kiinnostuneempia kuin todellisuudessa olivatkaan.
”Se… hm…” Xen yritti sanoa jotain. ”Se on… öh… ihan… hm. Olet ihan kivasti osannut sen leikata tuohon tuolla tapaa… pyöreäksi.”
Kepe odotti pienen hetken nähdäkseen, mihin tilanne oli menossa. Kun hiljaisuus syveni ja Matoron kasvot alkoivat muistuttaa tulen toaa, avasi Kepe suunsa. ”Hei minulle tuli sellainen ajatus tästä mystisestä taskukokoisesta portaalista, että siinä on ehkä jotain samaa kuin Verstaani ovessa. Tai siis jos tällä todella on kyky kadottaa esineitä Kranalaan…”
”Ne, tuota, minulla ei ole aavistustakaan minne ne menevät, mutta niitä voi kutsua takaisin jotenkin, öh, ajattelemalla? En ole ehtinyt tehdä sillä vielä testejä…” Matoro kertoi lähinnä yrittääkseen sivuuttaa kiusallisen tilanteen.
Kepe katsoi pahaenteistä aukkoa todellisuudessa, eikä voinut olla varma, oliko siinäkin myös jotain samaa kuin siinä reiässä, joka oli nyt taivaalla. Kepe kääntyi kohti Xeniä. ”Mitä mieltä sinä olet tästä…” – Kepe peitti kuvan peukalollaan – ”… kellosta?”
Xen pyöritteli turhautuneena silmiään. Hän oli nähnyt kellon Matoron käsissä jo pariin otteeseen edellisen illan aikana. Hän ei ollut halunnut sanoa siitä silloin mitään. Nyt hän oli oppinut siitä muutamassa hetkessä niin monta asiaa, ettei ollut enää varma, mitä ajatella.
”Mitäköhän hittoa se äiti oikein sanoi siitä?” Xen kysyi ääneen lähinnä itseltään. Matoro näytti yllättyneeltä mahdollisuudesta, että oikeasti saisi lisää vastauksia.
”Jotenkin se liittyi kaiken loppuun. Että aika ja tyhjyys ovat vääjäämättä saman asian eri puolia. Kaikki aika johtaa lopulta tyhjyyteen, jossa se viimein päättyy. Äiti… siis, se isompi, kutsui sitä ’Endoniksi’. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta… kai se on jollain tapaa intuitiivista? Että aika kuluttaa lopulta kaiken pois ja johtaa…” Xen käänsi katseensa kellossa vellovaan tyhjyyteen. ”Tuohon.”
Matoron mieleen nousi hänen aiemmin sivuuttamansa Oraakkelin varoitukset. Eikö Langennutkin ollut vain tuhoutunut, ja jättänyt jälkeensä vain aaveita. Äkkiä hän empi – kello tuntui ensimmäistä kertaa uhkaavalta, eikä vain työkalulta ja velvollisuudelta. Hän pohti, kuinka paljon Oraakkeli oli tiennyt mutta ei kertonut. Varmasti melko paljon. Eihän hän tietenkään olisi kertonut kaikkia kellon vaarallisia puolia, jos kerran halusi käyttää sitä sirujen säilömiseen.
”Eli… sen tyhjyys säilöö asioita ajalta”, Matoro sanoi hiljaa. ”Siksi-”
… ehkä Nimdasta ei kannattaisi puhua siinä yhteydessä. Se oli vihoviimeinen keskustelu, minkä hän halusi käydä Xenin kanssa.
”Niin, se kai selittäsi sen suolaveden, sitten. Saanko sen takaisin?”
Kepen mielessä oli kuva Nimdan viipaleista lillumassa säilöttynä lasipurkissa, kun hän ojensi kellon takaisin. Matoro sulki sen nopeasti ja toivoi, että kaikki läsnäolijat unohtaisivat kellon (ja valokuvan) olemassaolon.
”Meidän kannattaisi varmaan jatkossakin pitää toisemme kartalla tutkimuksistamme”, Kepe ehdotti. ”Tässä palapelissä on nyt niin monta palaa levällään, että niitä on mahdotonta kenenkään saada yksin kasaan.”
”Olen menossa tapaamaan Geeveetä ja Vaehrania tänään”, Peelo kommentoi. ”Arkistojen kattojen lihan aiheuttama romahdusvaara on viimein ohi. Jaamme muistiinpanoja Delekin teksteistä. Olen lukenut nyt sekä Tähtikartaston että Aivot kannesta kanteen.”
”Teillä on Delekin kirjallisuutta?” Xen ähkäisi saaden ajatuksensa viimein irti Matoron taskuun kadonneesta kellosta.
”Kyllä”, Peelo täsmensi. ”Saimme Tähtikartaston arkistoihin tuodulta datamuistilta, joka oli merkattu ’Demiurgiksi’.”
”… jonka Xen antoi minulle tänne tuotavaksi…” Matoro naurahti.
”M-mit… häh!” Xen parahti. ”Se äidin muistitikku? Te saitte sen auki?”
”Äidin?” Peelo ihmetteli, mutta pysähtyi sitten hetkeksi miettimään. ”Onko tosiaan niin, että ’äiti’ johon olet viitannut silloin, kun et ole puhunut Silvotusta Äidistä, on tohtori Niz?”
”No niin!” Xen riemastui.
”Jahas”, Peelo vastasi kuulostaen jopa hieman pettyneeltä. Tämän ajatusten raksutuksen pystyi käytännössä kuulemaan. Tai sitten se oli vain riisinhyväset rusentumassa tämän aivotoiminnan pauloissa. Peelo huomasi Kepen kulmat koholla tapahtuvan tuijotuksen vierellään.
”En minä ajatellut, että se, että Xenillä on isä, automaattisesti tarkoittaa, että hänellä täytyy olla äiti”, Peelo puolustautui. ”Mutta ymmärrän paremmin sitä, miksi Killjoyn kaikki johtolangat kietoutuivat Selecius-tutkimusten ympärille. Hän ei tainnut nauttia yksityisasioistaan puhumisesta?”
Xen murahti siihen vastaukseksi vain vähän myöntävän hampaiden kirskautuksen.
”Minun pitää ehkä lähettää Mavrah teille sinne kaveriksi. Hänellä on meistä paras kuva tällä hetkellä siitä, mitä Niz oli selvittänyt Seleciuksesta.”
Peelo nyökkäsi.
”Minäkin aion kahlata Delekit ja Kezenit vielä kertaalleen läpi ja keksiä, mitä kummaa he konkreettisesti oikein tekivät”, Kepe sanoi, ”ja viimein ratkaista Zeetan mysteerin. Majakan tapahtumien seurauksena aloin ajatella, että ehkä Verstas kuitenkin oli olemassa, missä tapauksessa minun kannattaa yrittää selvittää, saisiko tien sinne uudestaan jotenkin hallitusti auki. Muistiinpanojen vaihtaminen tämän Mavrahin kanssa olisi myös varmasti hyödyllistä.”
”Ja minä ajattelin pysyä Nimda-mysteeristä niin kaukana kuin mahdollista”, Matoro sanoii, ja pohti välittömästi, milloin Oraakkeli palaisi: hänellä oli tälle monta uutta kysymystä.
”No niin”, Xen huokaisi sekä reaktiona siihen, mitä Matoro oli sanonut, mutta myös vallitsevaan tilanteeseen ylipäätään. ”Olisi ollut kiva saapua tänne ihan helvetisti viisaampana, mutta minä nyt luotan tässä itseäni viisaampien ajatuksiin.”
Hän vilkuili katseellaan erityisesti Kepeä ja Peeloa kohti, jotka olivat kyllä kaikkinensa aika omituisen näköinen parivaljakko. Näistä tuli kieltämättä mieleen Mustan Käden tiedeosaston nörtit.
”Niin ja te olette nyt ne viisaat, ettäs tiedätte”, hän vielä täsmensi.
”Viisauden määritelmä on itse asiassa todella vaikea ja monimutkainen”, Peelo aloitti, mutta keskeytti Kepen vähän kohonneisiin kulmiin. ”Ilo tehdä yhteistyötä!” vastasi Kepe Xenille.
”No niin, jos tämä oli tässä niin loppupäivän kalenteri on avoin. Haluatko nähdä kaupunkia?” Matoro katsoi Xenin suuntaan.
”Vähemmän sosiaalisia tilanteita ja enemmän kivoja rakennuksia. Kuulostaa ihan pirun hyvälle”, Xen huokaisi. ”Ei siis millään pahalla! Teille oli kiva jutella. Vähän sosiaalinen ähky vaan.”
”Onnea matkaan siis”, Kepe toivotti. ”En kyllä usko että tässä kaupungissa saa vältettyä sosiaalisia tilanteita, mutta onneksi täällä on paljon tällaisia torneja, joihin pääsee tarvittaessa pakoon.”
Xen vilkutti vielä heipat torniin jäävälle kaksikolle ja astui käytävälle sulkien oven heti Matoron perästä. Tyhjä porraskäytävä kaikui melko kovaa, joten Xen odotti noin puoliväliin alas laskeutumista, ennen kuin avasi seuraavan kerran suunsa.
”Niin… tuota, halusin vain täsmentää, että en ole siitä kuvasta mitenkään vihainen.”
”En minä sitä”, Matoro vältti Xenin katsetta. ”En vain… noh… ehkä ei ole hyvä hetki… puhua niistä haaveista…”
Xenin pää alkoi välittömästi kehittelemään sanaleikkiä ”haaveista” ja ”aaveista”, mutta ei lopulta tullut niiden suhteen niin tyydyttävään lopputulokseen, että olisi avannut suutaan.
”Se on minusta… ihan söpö paikka sille”, Xen lopulta ähkäisi. ”Tai siis… no joo. Huvittava myös, kun miettii kelloja ja tiedätkö… no siis. Tiedät. Mutta tahdoin vain sanoa sen ääneen. Että… niin… että se nyt on sitten siellä se kuva.”
Matoro olisi voinut tuulettaa välittömästi, kun kuuli Xenin arvostavan kelloon liittyvää symboliikkaa. Hän kuitenkin hillitsi itsensä.
”No… ainakin se pysyy tallessa”, Matoro töksäytti.
”Pyyhi tuo idiootti virne kasvoiltasi ja vie minut sinne saamarin kierrokselle.”
”Et sinäkään kyllä juuri nyt mikään vakavuuden perikuva ole”, Matoro huomautti.
”Hyst. Kaupunkikierros. Pronto.”
”Käskystä, neiti kenraali”, Matoro nauroi ja nosti vielä käden lippaan.
Luku 2. Kaupunki
Tarinaa olisi vielä jäljellä
Onnellista loppua
Odotamme siellä
Missä Jumala nauraa kirkoille
Papeille, rituaaleille
Kauniille alttaritauluille
Koko maailmalle
Admin-aukion kellotorni tervehti heitä heidän astellessa pirteän kylmään iltapäivään. Pilvet roikkuivat matalalla kaupungin yllä. Auringot olivat jo pitkällä, eivätkä ne tuntuneet juuri lämmittävän. Sadeviemärien pinnat olivat jäässä, ja kuuraa oli kertynyt myös katukivien väleihin. Useammat liikkeet olivat koristelleet julkisivunsa talvikuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Ovien edustoille oli tuotu havuja ja olkia, ja ikkunoita oli koristeltu värikkäillä valokivillä. Koristelut tuntuivat kuitenkin hillitymmiltä kuin yleensä, Matoro mietti. Eipä se olisi tuntunut oikealtakaan olla kovin hilpeissä tunnelmissa hautajaisten jälkeen ja sodan keskellä.
”Ei ehkä paras päivä”, Matoro pahoitteli. ”Mutta kyllä täällä riittää näytettävää näin harmaallakin.”
”Metru Nuikin näyttää parhaalta aina iltaisin!” Xen huomautti. Admin-aukio oli nyt täynnä väkeä, toisin kuin silloin aamulla, kun hän oli istunut sen reunalla hiljaisuutta kuuntelemassa. ”Mistä aloitetaan? Minä en oikeastaan edes tiedä, mitä täällä on, joten en osaa edes toivoa mitään.”
”Ajattelin, että mennään kaupungin ympäri ja poiketaan siellä mikä nyt tuntuu kiinnostavalta. Suoraan sanottuna minäkin löydän täältä uusia juttuja aika usein, ja minä olen kuitenkin asunut täällä pitkään.”
”Ainakin saat näyttää omat illanviettopaikkasi”, Xen naurahti. ”Kai täällä on jotain merirosvoteemaisia paikkoja? Merirosvosuurkeisari Notfunin Merenkävijän koukkukäsikirjassa ei paljon muista Välisaarten paikoista puhutakaan.”
”Joo, ehdottomasti. Kun nyt ollaan tässä niin ehkä mennään ne merirosvot aluksi…”
Hän viittoi oikealle päin ja lähti liikkeelle Xenin seuratessa käsiään innokaasti yhteen hieroen. Matoro mietti hetken miten niin Notfun oli kirjoittanut kirjan ja ennen kaikkea, miksi Xen edes tiesi siitä. Kaupungista kyllä sai ihan kokonaisia merirosvoaiheisia opastettuja kierroksia – se oli osa turistien suosimaan merirosvo-kulttuuriristeilyä, joka oli kulkenut pitkin Välisaaria parempina aikoina.
”Niin ja varoitus etukäteen… tiedän että olet aika sosiaalisesti piipussa, mutta tässä kaupungissa ei oikein voi kulkea ilman että kohdalle osuu aika monta tuttua”, Matoro muisti.
”Enköhän minä selviä”, Xen vastasi, ja toivoi että kylmä päivä olisi pitänyt kadut hiljaisempina.
Kivinen katu oli leveä, ja sen varren talot olivat Klaanin tasolla korkeita. Toisella puolella ne oli rakennettu kiinni Bio-Klaanin linnan muuriin. Korkeudestaan huolimatta linna sai ne näyttämään lähinnä vaatimattomilta.
”Tätä aluetta kutsutaan Vallikaupungiksi. Koska, noh, linnan muuri menee tuossa. Nuo talot ovat suurinpiirtein korkeimpia kaupungissa. Ja Klaanilehden toimitus on tuossa! Kuvittele, että Joy oli siellä pidempään töissä kuin Mustassa Kädessä…”
Xen oli tukehtua Matoron huomioon. Vähän aikaa päässä laskeskeltuaan hän tajusi tämän olevan oikeassa. Killjoy oli ollut Klaanissa pidempään kuin edes Varjotun leivissä.
Päivän lehden etusivu oli toimituksen oven edessä sijaitsevassa kyltissä. He olivat olleet kahviossa niin aikaisin, että lehti ei ollut ehtinyt vielä kiertää ainakaan heidän pöydässään. Etusivun iso kuva oli juuri laskeutuneesta Nui-Kralhista, mutta sivun alareunassa oli myös tutut kypäräpäiset kasvot. ”Apua saapui!” oli sivun isoin otsikko. ”Kenraali Killjoy on kuollut – Mitä nyt?” oli pienempi otsikko sivun alareunassa. Xeniä jopa hieman huvitti, että ”kenraalius” edes mainittiin, mutta ehkä se jotenkin vastasi kansan kaipuuseen siinä tilanteessa.
”Odotan kauhulla sitä, että joku tuolta haluaa minut kouriinsa.”
”No, sinusta on oikeastaan kyselty jo”, Matoron oli pakko myöntää. ”Heikoista yhteyksistä huolimatta täällä on toimittajia, jotka ovat seuranneet Xian juoruja… jotka ovat seuranneet Metru Nuin juoruja…”
Matoron äänensävy tuntui jotenkin pahoittelevalta.
”Voi ei…” Xen huokaisi ymmärtäen heti nyanssit siitä, mitä Matoron esittämä ketju tarkoitti. Hän valitsi olla murehtimatta siitä vielä, mutta hän tiesi, että joutuisi suoristamaan vielä ties minkälaisia mutkia toimittajien logiikassa.
Kulku Huonolle Satamakadulle kävi läpi suuren avonaisen portin. Kontrasti Vallikaupungin hienoihin julkisivuihin tuntui Xenistä lähes koomiselta.
”No niin, nyt ollaan Huonolla Satamakadulla eli siis vaan Huonolla. Se on huonompi kuin tavallinen Satamakatu, kuten nimestä kuuluu”, Matoro kertoi. ”Täällä on lähinnä kaksi asiaa – kaupungin satama ja merirosvokapakoita. Sinulla kävi sillä tavalla poikkeuksellinen tuuri, ettei ensikosketuksesi Klaaniin ole tulla Huonon läpi. Kun minä tulin tänne ensimmäistä kertaa, ensireaktioni oli melko lailla että miten hiton surkea kaupunki. Siis onhan tämä tavallaan ihan sympaattinen, mutta noh…”
”Se on…” Xen haukkoi henkeään, ”… niin kaunis!”
Matoro näytti vähän kummastuneelta, mutta Xenin silmät suorastaan loistivat.
”Siis ihan kuin suoraan jostain merirosvosarjakuvista. Juuri tällaisissa paikoissa merenkävijät selvitteli välejään seikkailujen välissä! Tiilikatotkin on mäsänä just sellaisella tavalla! Minä luulin, että ne piirtäjät vain keksii näitä juttuja, mutta tämähän on ihan aitoa todellisuutta!”
”Öööh, no kiva jos pidät. Tämähän on vain yksi kortteli, näkisit jonkun Rumisheren, se on vaan tätä kilometritolkulla.”
”Mutta ihanaa että teillä on kotona tällainen oma pieni versio!” Xen hihkui. ”Hitto vie. Oli meillä satamakapakoita Le-Metrussakin, mutta nekin oli sellaisia metallilaatikoita. Ja Ga-Metrussa, mutta ne oli metallilaatikoita joissa soi elektronista musiikkia. Tai Ko-Metrussa, mutta… noh, ymmärrät varmaan. Metallilaatikko täynnä nörttejä.”
”Joo siis tuntuuhan tämä sympaattiselta Metru Nuihin verrattuna. Tuo tuossa on muuten Ruskea Makuta, on yleisesti hyväksytty tosiasia että se on huonoin baari mikä kaupungista löytyy. Uskomattoman epätyydyttävä. Sitä kannattaa kokeilla vasta kun on valmiiksi humalassa.”
”Laitan listan ensimmäiseksi”, Xen kuittasi. Ruskean terassilla hoipertelevat kapakan kanta-asiakkaat heiluttelivat ja huutelivat baaria katselevalle kaksikolle. Katukeittiötä pyörittävä tanakka matoran mainosti ”lihasadepataa”. Suurella pannulla tirisi muhennos, missä oli lihaa perunoilla ja neppusilla höystettynä. Mutta siis lähinnä se oli sitä lihaa. Asiakkaita riitti jonoksi asti.
Matoron katse vaelsi ohi kapakan ja katukauppiaide satamalaiturien ja laivojen sokkeloon.
”Tämä on ollut ennen paljon vilkkaampi, kun laivoja tuli ja meni koko ajan. Mutta noh, nyt ne ovat jääneet tänne”, hän kertoi. Aluksiin ilmestyi melkein viikoittain uutta aseistusta. Hildermarinkin kannen cordak-tykki näytti saaneen päivityksen Rumisgonen aseista.
”Järjestämme niille avoimet ulapat taas”, Xen sanoi itsevarmasti. ”Cody haluaa päästä jo painamaan isoa punaista nappia. Nämä alukset seilaavat taas pian.”
Matoro jätti sanomatta, miten paljon se toi hänelle mieleen Killjoyn.
”Niin, katsotaan. Nazorakeilla on silti aika paljon aluksia. Me muuten päädyimme niiden lippulaivalle, Rautasiivelle, Killjoyn ja muiden kanssa, ihan siis vähän aikaa sitten. Tuo tuolla oli aluksemme”, hän osoitti Hildemaria. Höyrylaiva näytti Xenistä antiikkiselta. Killjoyn kuvitteleminen sen kannelle tuntui lähinnä koomiselta.
”Joku mainitsi eilen jostain isosta pyssystä”, Xen mietti viitaten Rautasiipeen. ”Onko se isompi kuin Komeetta?”
”Älä minulta kysy”, Matoro vilkaisi tätä. ”Ja siis… vaikkei olisikaan, niin nazorakeilla on niitä pyssyjä aika paljon. Täältä sinne ei näe, mutta tuolla etelässä oli vielä viime kesänä saari, jonka nazorakien ilmavoimien lippulaiva yksinkertaisesti poltti tuhkaksi. Oranssi kajo paistoi monta yötä.”
Xen nyrpisti nokkaansa ja katsoi Matoron osoittamaan suuntaan merelle.
”Asuiko siellä porukkaa?”
”Ei kovin paljoa. Tietääkseni kaikki saatiin evakuoiduksi. Nykyään siellä on nazorakien tukikohta.”
”Jos se paloi, heitä ei toivottavasti haittaa, jos korvaamme sen isolla reiällä”, Xen uhosi, mutta ei enää kovinkaan itsevarmaan sävyyn.
”Ja jos täältä menee tätä jokea pitkin pohjoiseen, päätyy lopulta Hautajärvelle. Se syntyi Rautasiiven täyslaidallisesta.”
Siihen Xen ei enää vastannut. Hänen katseensa oli yhä merellä. Kaikki Rautasiipeen liittyvä kuulosti hänestä lähinnä haasteelta, mutta se synkkä todellisuus, missä Klaani oli edelliset kuukaudet elänyt, rapsutti kuitenkin terävin kynsin koko ajan hänen alitajunnassaan.
”Anteeksi. Tämän piti olla kevyt kaupunkikierros…” Matoro sanoi. ”No, seuraavaksi olisi jotain pirteämpää.”
Kun Huonolta tuli varsinaiselle Satamadulle, heti vasemmalla avautui pieni Puutarhanpuisto, jonka perällä kohosi rivi kupolimaisia kasvihuoneita. Kesäaikaan puisto loimusi kaikissa väreissä, mutta nyt koivut ja pihlajat nukkuivat sikeää unta. Vain kourallinen hopeakuusia oli edelleen parhaimmillaan. Kasvihuoneet sen sijaan loistivat värejä lasiseinien läpi. Niiden luona oli pieni hirsimökki. Etummaisen kasvihuoneen oven yllä luki ”Kukkapuoti” kaunokirjaimin, ja sen alle oli ripustettu mistelinoksa.
Puodissa ei ollut ketään paikalla, mutta Xen huomasi pian yhden kasvihuoneen päällä liikettä. Hän osoitti sinne, ja Matoro tunnisti sen olevan Gunaxonn, lentämässä terävillä siivillään rakennuksen vierellä pidellen ilmeisesti lasilevyä. Sitten hän äkkäsi myös rakennuksen katolla tasapainoilevat Figan ja Theetan, jotka viittoilivat Gunaxonnia laskemaan lasipaneelit katon reunalle.
”Moikka!” Matoro hihkaisi ja heilautti kättään Figan suuntaan.
”Ah, moi! Odottakaas hetki niin tulen alas!” Figa huusi takaisin. Hän jakoi pari sanaa korjaustöissä auttaville klaanilaisille. Xen seurasi, miten ketterästi puutarhuri laskeutui tikapuita pitkin. Tällä oli päällään kukkakuvioinen essu, minkä taskuissa oli remonttivälineitä. Hän huomasi miettivänsä äkkiä Tarkastajaa – tämän kasvoilla Tryna oli aina näyttänyt kovin vakavalta ja surumieliseltä, mutta tämän matoranin kasvoilla se jopa korosti tämän hurmaava hymyä.
”Hauska nähdä, Mato”, Figa virnisti ja pyyhkäisi hikeä ohimolta. ”Tulitteko ostoksille? Entä kukas seuralaisesi on?”
”Xen, Figa”, Matoro esitteli heidät toisilleen ja kertoi vielä omiin puuhiinsa jääneiden klaanilaisten nimet.
”Hei”, Xen moikkasi. ”Ja kiitos eilisen kukkatoimituksesta. Se oli minun tilaukseni, mutta en ehtinyt itse paikalle niitä hakemaan.”
Kesti hetki ennen kuin kuvitteellinen lamppu Figan pään vierellä välähti. ”Aah, sinä siis olet Xen? Se Mustan Käden Xen? Hauska tavata, ja suurkiitos siitä isosta tilauksesta! Kaikki puotini punaiset petuniat menivät, ja suurin osa muistakin hautakukista on loppuunmyyty eilisen jälkeen. A-ai niin! Osanottoni…”
”Kiitos”, Xen sanoi jo ties kuinka monennetta kertaa sille päivälle. Oli kamalaa, kuinka helppoa suruvalitteluihin oli tottua. ”Ne olivat kaikki oikein kauniita. Ja… öh, oikeastaan kaipaisin vielä jotain samansuuntaista. Mutta tällä kertaa jotain sellaista, joka kestäisi yöpakkasia vähän paremmin.”
Figa nyökkäsi, joskin hänen ilmeensä näytti epävarmalta. ”Aivan. Hmm, katson mitä minulta löytyy. Tuota, Matoro, voisitko tulla auttamaan vähän? Voi olla, että tarvitse toa-taikojasi hieman.”
Figa hymyili ja nyökkäsi Xenin suuntaan.
”Pikku hetki!”
Xen jäi katsomaan, kun Matoro katosi Figan vanavedessä. Hänen katseensa harhaili vähän sinne tänne. Kasvihuoneiden yläpuolella pörräävä siivekäs oli jonkinlainen pieni titaani. Tämä sai taas yhden lasipaneelin loksautettua paikoilleen, mutta sen kiinnittämiseen liittyi selvästi myös jonkinlainen tiivisteprosessi, sillä olkapäällään tällä kulki myös jonkinlaista valkeaa nauhaa. Sitä vähän aikaa tuijoteltuaan Xen havahtui kuitenkin hajuun, joka oli kyllä ollut läsnä koko ajan, mutta jonka hän vasta nyt pienen tuulenpuuskan myötä kunnolla paikallisti. Vähän matkan päässä oli avonainen komposti, joka oli ääriään myöten täynnä. Sitä ei tarvinnut katsella kauaa, kunnes hän tajusi, että se oli täynnä lihaa. Sitä oli myös sen juurella. Ja oikeastaan myös pienissä kasoissa sen ympärillä.
Jossakinhan sen piti tietenkin olla, mutta hieman vatsan pohjasta kouraiseva muistutus myrskystä se silti oli.
Samaan aikaan Figa opasti Matoron Kasvihuone 2:een. Ulko-oven jälkeen oli pieni välitila, jossa oli vesihana, kastelukannuja ja lannoitepurkkeja. Perällä oli toinen ovi, joka johti itse kasvihuoneeseen. Sisällä suoranainen seinämä lämpöä ja tuoksuja iski Matoroa päin. Valokivilamppuja roikkui kattorakenteista istutuspenkkien ja siirtolavojen alla. Huoneessa tuoksui tuore multa. Matoron yllätykseksi tilassa oli hyvin vähän kukkia – valtaosan istutuksista hän tunnisti juures- ja yrttikasveiksi.
”Täällä perällä on viimeiset petuniani. Ne ovat oransseja petunioita, mutta sävyltään ne taittavat hyvin punaisiksi”, Figa selitti ja viittoili toaa seuraamaan.
”Aivan. Mihin tarvitse minua?”
”Mietin, että osaisitko tehdä niille jonkin loitsun suojaamaan kylmää vastaan?”
”… en varmaan, sori”, Matoro sanoi ja katsoi kukkia. ”Tai siis, voin tehdä sen siksi aikaa kun olen itse paikalla, mutta minä en osaa niin kehittynyttä kylmänkontrollia, että vaikutus jäisi pitkäaikaiseksi. En ole varma, onko Klaanissa ketään, joka osaisi?”
”Hmm, varmaan ainoa joka osaa on Theeta. Hänellä on kunnon viherpeukalot. Odotas, otan näille ruukun.”
Figa poimi ruukun ja kukkalapion viereiseltä työkalupöydältä ja alkoi siirtämään kukkia pienempään ruukkuun.
”Eli… tuoko on se Xen, josta kaupungissa on juoruiltu pari kuukautta?” Figa aloitti varovaisesti lapioidessaan multaa.
”On”, Matoro huokaisi.
”Mm-hmm”, Figa hymähti kiusoittelevalla äänellä. Hänen kasvoille nousi pieni virne.
”No, onko teillä jokin juttu?”
”Pikemminkin sotku”, Matoro sanoi hiljaa ja vilkaisi ikkunasta Xenin suuntaan kuin varmistuakseen, ettei tämä kuullut mitään. Tämä näytti keskustelevan sen turagan kanssa. ”Äh, viime aikoina on… käynyt kaikkea”, Matoro lopulta kertoi. ”Meille kummallekin. En oikein tiedä, missä olemme tällä hetkellä… enkä osaa ottaa sitä puheeksi. Mutta ei sillä kai ole kiire…”
Figa nyökkäsi ymmärtävästi, joskin hymy katosi hänen huulilta. ”Suosittelen puhumaan noista jutuista avoimesti ja rohkeasti. Enkä myöskään viivyttelisi niiden kanssa liikaa. Tietysti sinun kannattaa antaa hänelle aikaa surra.”
Hän laski puutarhalapion ja siisti multaa pois ruukun reunoilta. Petuniat näyttivät kauniilta. Eihän niillä sodan keskellä paljoa tehnyt, mutta kauneus toi toivoa, ja toivoa ei sopinut aliarvioida edes suurten kenraalien suunnitelmissa.
”Hmm, niin. Kiitos, kai”, Matoro mutisi. ”Ja sori muuten etten ole pistäytynyt hetkeen. Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä…”
”Joo, ei se mitään! Sama täällä. Tämä syksy on pitänyt minut kiireisenä. Se hiton myrsky rikkoi kasvihuoneen”, Figa huokaisi. ”Miten olet voinut ylipäänsä? Sota, se Metru Nuin juttu ja Kapuran lähtö… ne ovat olleet aika rankkoja juttuja joista olen vain kuullut sivukorvalla.”
”Selviän”, Matoro vastasi, vaikka oli aika varma, että Figa tiesi oikein hyvin, kuinka hän vähätteli ongelmiaan. ”Sitä kai tajuaa arvostaa ystäviään vasta kun he ovat poissa”, hän vielä sanoi. Kapuraa hän ajatteli, mutta surkeana hän tajusi, että kaipa se viittasi myös Killjoyhyn.
”Katsotaan joku ilta, niin kerron koko jutun”, Matoro lopulta myöntyi Figan katseeseen.
”Joo, voitaisiin käydä vaikka kahvilla tai saunomassa!” Figa ehdotti hyväntuulisesti ja johdatti Matoron takaisin ulos.
Kaksikko löysi Xenin ja Theetan ulkosalta. Xen oli juuri selittämässä jotakin Grifley-Nuin sähkötulppaaneista, kun huomasi tulijat. Hän vilkaisi Matoroa kuin yrittäen lukea tämän kasvoilta, mikä oli ollut keskustelun aihe. Figa kuitenkin nosti kimpun oransseja petunioita Xenin ja Theetan eteen.
”Xen, käyvätkö nämä? Mietin että osaisitko sinä Theeta suojata nämä petuniat kylmältä?”
”Toki. Käyn sekoittamassa sitä varten yhden suihkeen!” Turaga intoili ja katosi Kasvihuone 1:een. Xen ainoastaan nyökytteli päätään. Hänellä ei todellisuudessa ollut kovin suuria mielipiteitä kukkien tyylistä.
”Kunhan ne vain kestävät vähän niitä eilisiä pidempään. En usko, että ne meinaan loistavat siellä tällä säällä kovin pitkään.”
”Luottaisin turagaamme! No, oletko ehtinyt tutustumaan kaupunkiin? Suosittelen käymään maistamaan Kahvion voileipiä!”
”Käytiin siellä kyllä aamulla, mutta ruokahalussa on ollut vielä vähän puutteita”, Xen myönsi. Hänestä oli kyllä alkanut päivän mittaan tuntua siltä, että syömistä voisi pian jo uskaltaa kokeilla. ”Paikka oli kyllä kiva!”
Figa tyytyi lähinnä nyökkäämään. Sitten jo Theeta vaappuikin kolmikon luokse suihkepulloa kädessään pidellen. Figa kohotti kukkaruukkua tätä kohti. Sitten Theetan naamio alkoi hohtamaan vihreänä ja tämä alkoi lausumaan syvällä kurkkulaulannalla vanhan mataian kielistä loitsua. Xen seurasi näkyä ällistyneenä. Sitten Theeta ruiskautti kukkia pari kertaa sumutepullollaan. Theetan naamio lakkasi hehkumasta, mutta osa hohteesta oli siirtynyt kukkiin.
”Noin. Laitan nämä vielä kääreisiin. Se tekisi kuusi ratasta – Theeta saa kaksi niistä”, Figa totesi. Matoro ojensi tälle rattaat ja Xen otti kukkapaketin käsiinsä.
”Kiitos. Me jatkamme tästä matkaa”, Matoro nyökkäsi.
”Kiitos paljon! Ja jos tulee ikinä vastaan sitä kirjaa niistä tarzahnilaisista karvajulmukeista niin lukisin sen hirveän mielelläni!” Xen huikkasi vielä Theetalle, joka nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
He jatkoivat matkaa Tuonisillalle, koska se oli Ussalinselkää hiljaisempi silta, mutta juuri sinä päivänä sielläkin oli ruuhkaa. Xeniä ja Matoroa vastaan asteli melkoinen porukka, jossa oli heille kummallekin tuttuja naamoja.
”Ja katsokaas oikealle, niin näette tuolla taas sen Rapusaaren, se missä se oli se hyvä sauna ja vasemmalla on tietysti satama-allas, joka… ai hei moi Matoro!”
Opaskierrosta vetävä Snowie keskeytti puheensa huomatessaan kaksikon. Lumiukko pysähtyi ja hänen perässään seisahtuivat myös klaanilaiset ja vahkit. Matoro heilautti kättään lumiukon suuntaan ja vilkaisi sitten tämän sekalaista joukkiota. Osan niistä tyypeistä täytyi olla Mustan Käden väkeä – tai ainakaan hän ei muistanut nähneensä heitä Klaanissa aiemmin.
”Sinullakin kaupunkikierros?”
”Joo”, Snowie vastasi ja kumarsi seurueensa suuntaan. ”Kun meille muutti taas lisää tyyppejä, niin ajattelin että olisi hyvä idea järkätä kierros uusille kaupunkilaisille… ja sitten kutsuin pari klaanilaista mukaan, niin saadaan samalla tutustumiset tulille.”
Kiekonheittimien varassa kävelevä valkoinen vahki nyökkäsi. ”Tämä auttaa hahmottamaan uutta ympäristöä.”
”Siitä on hyötyä sotatilanteen ymmärtämisessä”, valtava, Tuonisillan lähes yksinään täyttävä vahki liittyi. Auringot pilkistivät sen verran pilviverhon takaa, että Bordakhin sauvat kimalsivat.
”Ja frisbee-golf-mahdollisuuksien kartoittamisessa.”
”Moikka!” keltainen schilu vilkutti Xenin ja Matoron suuntaan.
Snowie nyökytteli päätään vakavana. Xen kurkisti Matoron selän takaa vastaantullutta joukkiota, mutta ei ehtinyt mittailemaan sitä kauaa, kun Kanoka Jonesin jalkojen välistä pinkoi innokkaasti läähättävä poliisikoira suoraan Xenin syliin.
”Oi veikö ne sinut lenkille veiiiiikö? Oi että kun kiva nähdä!” Xen leperteli ja kumartui rapsuttamaan innokkaasti tervehtimään tullutta koiraa.
”Teillä on koira?” Matoro ihmetteli ja kumartui itsekin rapsuttamaan otuksen päätä. Se tuntui kummalliselta, kun otus oli niin paljon metallisempi kuin rahit yleensä.
”Nurukanilla oikeastaan, mutta se kyllä nukkuu minun huoneessani. Sen nimi on Spinny”, Xen jatkoi lepertelevällä äänellä. Koira juoksi Xenin ympäri muutaman kerran ja haukahti sitten kohti Snowien joukossa olevaa kentauria. Kun Xen ei reagoinut sen pyyntöön millään tapaa, se lötkähti lopulta Xenin jalkoihin ja antoi tälle viimein mahdollisuuden mittailla joukkiota edessään.
”Hyvä nimi koiralle…” Snowie mumisi.
”Hei vaan”, Xen vilkutti ja nosti samalla kainalossaan olevaa kukkapakettia, ettei Spinny pureskelisi siitä heti pohjaa hajalle.
Snowie astui lähemmäs ja ojensi kätensä Xenille. ”Moi, minä olen Snowman, tai siis Snowie, taikka Lumiukko. Handut tietty jo tunnetkin, mutta tässä on myös Cooltainen ja ”SeekerEtsijä: Quing-Leciussa sijaitsee eräs söpö pienpainotalo, joka myy kansikuvia. Asioin siellä ostaakseni kannet juuri tähän teokseen. Sinä päivänä jäljellä oli vain sellaisia, joissa oli kuvia Keetonguista, mihin en ollut erityisen tyytyväinen. (Kirjoitan näin, koska olisi ollut tyhmää sanoa Keetongun lajin jäsenistä.)
Yhtäkkiä huomasin, että paikalla oli myös Bio-Klaanin Toa Tawa! En tiedä, millaista teosta juuriadmin kirjoitti, mutta hän näytti ihan tyytyväiseltä kansivalikoimaan. En ehtinyt miettiä asiaa sen pidemmin, koska hän huomasi henkivartijani Seekerin ja näytti hieman kiusaantuneelta. Ilmeisesti vasta Vartija kertoi hänelle, että Etsijä on ollut kaiken aikaa myös tunnettu Pimeyden metsästäjä. En tiedä, miten he eivät tajunneet sitä aiemmin.
Seekerin elämäntehtävä on etsiä Kanohi Avohkii. Bio-Klaanissa on useita potentiaalisia kohteita, kuten Domek, Gekko, Kapteeni Veryamusing ja 14 muuta Avohkiin muodossa olevaa kanohia kantavaa klaanilaista. Myös Rapukan toinen olkapää ja 37 klaanilaisen kädet näyttävät hieman Avohkiilta. Seeker on siis täydellinen agentti Bio-Klaaniin.
Voimat ja välineet: Kylmänviileä kaksoisagentti. Huhujen mukaan hän on kaiken aikaa kuulunut myös Makutain veljeskuntaan, Allianssiin, Mustaan Käteen, Knights of Reneihin ja kokoomusnuoriin. ja Tyzny ja Matoro – joo, sama nimi, mutta tämän erottaa siitä että hän on zyglak – ja Supo 159…”
”Xen. Näinkin sinut eilen hautajaisissa. Kiva nähdä, että en jää porukan ainoaksi, joka saa tutustua kaupunkiin”, Xen vastasi puristukseen ja yllättyi siitä, ettei Snowien käsi ollutkaan kylmä, kuten hän oli odottanut.
Lumiukon ilme vaihtui nopeasti leveästä hymystä oivallukseksi, ja siitä taas surumielisen myötätuntoiseksi. ”Aivan, eli sinä olet… niin tietysti. Syvimmät osanottoni.”
Xen mutristi suutaan ja nyökkäsi. ”Kiitos… tuota… olisi tietenkin ollut kivempi tulla parempien uutisten kanssa, mutta näillä mennään.”
Hän vilkuili sen sanoessaan Nuikin miehistön suuntaan, mutta ei antanut katseensa harhailla kauaa.
Snowie rapsutti takaraivoaan ja madalsi ääntään. ”Jögge oli… tai siis Killjoy oli… hän siis, ööh…” Lumiukko tapaili sanojaan hetken. ”Minä en olisi varmaan hengissä ilman häntä, ja sama koskee montaa muutakin klaanilaista. Viimeksikin kun olimme seikkailemassa, hän ampui sähköllä yhtä mustekalaa, ja…”
Snowie piti pienen tauon. ”Anteeksi, onko tämä ollenkaan sellaista, mitä haluat kuulla? Tai siis, kaikki varmasti kertovat sinulle tarinoita seikkailuista Jöggen kanssa, tai formulan katsomisesta tai jotain, mutta… haluatko sinä kuulla näitä juttuja?”
”Öh, ei se minua haittaa. Jos ilmeeni on järkyttynyt niin se liittyy vain siihen mustekalaan. Vaikea uskoa, että hän on uskaltautunut niin lähelle vettä”, Xen naurahti.
”Niin, kai se tulee saaristoelämän myötä”, Snowie mietiskeli. ”Seikkailut alkavat ja joskus päättyvät erilaisiin kohtaamisiin vesillä. Siellä on sitten jotain merihirviöitä tai laivoja… sekin oli melkoista, kun meitä piirittää sellainen hirmu iso sotalaiva, niin kuulemma kerran Jögge oli sen kannella ja heitti siellä tankin nurin, ja…”
Lumiukko hiljeni taas. Kaupunkikierrosporukka ei kuullut oppaansa, Xenin ja Matoron keskustelua kunnolla, ja ihmetteli mitä tapahtuu. Spesialisti V ja Raideri Joponpoika supattivat keskenään tuttavallisesti.
”Se on siis se sama Rautasiiven juttu”, Matoro selvensi Xenille.
”Sori, joo, minulla on vähän tapana höpöttää ja puhua välillä turhia”, Snowie mutisi. ”Sinulla on muutenkin paljon sulateltavaa. Emmehän me edes olleet Killjoyn kanssa kovin usein samoilla tehtävillä, kun me olemme aika eri voimatason klaanilaisia… tai siis hän oli varmaan top kovimpia sotakoneita, ja minä en. Siis eri tierin hotelliagentteja.”
Supo 159 kohotti kulmiaan.
”Noniin, äh, anteeksi, ehkä minä yritän nyt olla hiljaa…” Snowie jatkoi. ”Miten… miten olet asettautunut?”
Snowie vilkaisi seuruettaan olkansa yli. He eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä: Tyzny selitti jotain juttua Bulevardin terassipaikoista. Kyllähän tässä ehti pienesti tutustua.
”No tuota… huomioiden, että olen ollut täällä”, Xen keskeytti itsensä katsoakseen kelloa. ”Noin tasan vuorokauden niin… paha sanoa? Käytiin katsomassa tuossa jo Huonoa ja sehän oli siis tosi mahtava paikka! Ja kaikki ovat olleet hirveän ystävällisiä, mikä on kivaa vaihtelua Metru Nuihin.”
”Kiva kuulla!” Snowie vastasi. ”Ja, tuota noin…” Hän katseli vuoroin Xeniä ja vuoroin Matoroa, ja selvästi mietti jotain. Matorolla ei mennyt kauaa tajuta mitä katseet yrittivät sanoa ja katui välittömästi keskusteluaan Snowien kanssa tien päällä. Mitä hän olikaan sanonut? Lievästä rakastumisesta ja söpöstä vahkista? Kesti kiusallisen pitkän sekunnin ennen kuin hän tajusi yrittää johdatella keskustelun jonnekin vähemmän monimutkaisille vesille.
”Minä olen lähinnä näyttänyt paikkoja”, Matoro yritti sanoa mahdollisimman keveästi.
”Ookei…” Snowie vastasi hitaasti ja kaikesta päätellen pyrki tahdikkuuteen. ”No, tuota… mitäs ajattelet meidän sodastamme?”
Kysymys oli selvästi suunnattu Xenille. Ennen kuin hän ehti vastata, Snowie kuitenkin jatkoi taas. ”Ei, huono kysymys. Sitä paitsi minun ei kuulemma kannattaisi puhua näistä petturitutkinnan takia ainakaan tuntemattomien kanssa… ööh, siis, eikun, ei mitään?”
”Aaa joo, hei!” Xenin ilme yhtäkkiä kirkastui. ”Sinähän olit siinä listallakin, joka meille lähetettiin! Sinä olitkin hirveän tutun näköinen.”
Hänen aito intonsa pysähtyi kuin seinään hänen tajutessaan, mitä oli sanonut.
”Jjjjaaaa… minun ei olisi varmaan kuulunut sanoa tuosta mitään, mutta hei, kiva kun on vähän edes tuttuja naamoja.”
Matoro vilkaisi ensin Xeniä ja sitten Snowieta, eikä oikein ollut varma, mitä se tarkoitti, eikä ollut ehkä sopivaa kysyä. Myös kaupunkikierrosseurue näytti jokseenkin hämmentyneeltä.
”Höhö!” Snowie vain naurahti. Kaikesta päätellen hänestä oli huojentavaa, ettei hän ollut ainoa, jolla oli tapana puhua itseään solmuun.
”Tuota…” Matoro katsoi hetken Snowieta hieman typeränä. ”Anteeksi jos tämä on huono aihe mutta… missä toinen kätesi on?”
”Ai joo, se irtosi, kun siihen osui nazorak-laser, ja sitten se oli kiinni vähän huonosti ja se putosi… ehkä Verstaaseen…? Mutta kyllähän tämän kanssa pärjäilee. Suosittelisitko harppuunaa?”
”Niin, kyllä siihen tottuu”, Matoro mietti. ”Etkö sinä sitten saa muodostettua siihen uutta kättä?”
”Hmm, niin kai… kuulostaa kyllä aika vaikealta.”
”Hei, minäkin hankin juuri uuden käden”, Xen hihkaisi ja napautti hopeista kämmentään.
”Omissa toiveissani olisi, että vanha tulisi vielä vastaan. Minulle on käynyt aiemminkin niin, kun olen kadottanut osia itsestäni. Jos ei, niin tsekkaan vaihtoehtoja totisemmin.”
”No, toivottavasti Kepe keksii siihen jonkun ratkaisun”, Matoro sanoi pahoittelevasti. ”No miten sinulla on sitten muuten mennyt?”
”Ah, no siis, olen testaillut aika paljon vihanneksia. Kun on pitänyt keksiä uusia reseptejä voileipiin, niin että mitkä yhdistelmät toimivat. Koska siis, minä en ole pystynyt syömään ollenkaan lihaa sen vedenpaisumuksen jälkeen, kun siinä myöhemmin rupesi tulemaan sateen mukana sitä lihalöllöä…”
Xen kuunteli Snowien kertomusta ensin ihan rauhallisesti. Sitten jokin, mitä tämä oli sanonut, jäi vaivaamaan häntä. Hätä ja paniikki nousivat pintaan hetkessä. ”Vihanneksia.” Hän ei voinut estää itseään huutamasta.
”EI HELVETTI MUTTA LARNISHAN ON JOKU IHMEEN VIHANNES! MITEN SITÄ MUKA VOI LYPSÄÄ!?”
Raideri Joponpoika säikähti huudahdusta niin, että meinasi pudota Rapujokeen.
”Oho, jaha, okei”, Snowie hymyili hämmentyneenä.
”Häh?” Matoro kysyi, kun ei millään saanut päähänsä, mistä oli kyse.
”No se, mitä Umbra selitti silloin aamulla!” Xen tilitti tuohtuneena. ”Se jäi vaivaamaan minua, kun eihän siinä ole mitään järkeä jos… tai siis… äh, sori. Tämä ei ole tärkeää. Tai siis, on se ihan helvetin tärkeää, mutta ei liittynyt nyt tähän. Niin… krhm.”
Xen suoristi selkänsä ja käänsi katseensa takaisin Snowieen. ”Olit kertomassa kuulumisiasi.”
”Joo… en minä tiedä oliko minulla muuta, kuin että liha ei oikein mene alas. Siinä mielessä hyvä ajoitus, kun Rumisgonesta saatiin joka tapauksessa mukaan ennen kaikkea kasviskamaa.”
”Anteeksi, mutta onko kierroksen tarkoitus jatkua pian?” Spesialisti V pisti väliin. ”Minulla on kiireinen aikataulu.”
”Hei! Teille kaikille myönnettiin vapaapäivä! Sinulla ei kuulu olla kiire yhtään minnekään”, Xen huudahti joukon takaosassa norkoilevalle toalle.
”Heheh, niin”, Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ehkä olisi toisaalta hyvä idea jatkaa kohta.”
Matoro tunnisti lumiukon ilmeen hyvin. Hän tiesi, että Snowie olisi mielellään puhunut kaikista olosuhteisiin liittyvistä tunteista syvällisemmin ja varmasti tutustunut Xeniinkiin paremmin. Tilanne kuitenkin työnsi heitä toistensa ohi. Ennen kuin Matoro ehti ehdottaa myöhempää tapaamista paremmalla ajalla, Snowien ilme kirkastui.
”Ah, hei!” hän hihkaisi. ”Voisin oikeastaan viedä kierroksen seuraavaksi tuohon kulman taakse Ritareidenkujalle, siinä on yksi juttu mikä voisi kiinnostaa sinuakin, Xen.”
Xen ja Matoro suostuivat lumiukon ehdotukseen ja he, Kanoka-Jones, Krauma, Spesialisti V, Spinahk, Raideri Joponpoika, Matoro the Zyglak, Seeker, Cooltainen, Tyzny ja Supo 159 seurasivat Snowieta sivukujalle, joka jäi vankkojen kivitalojen väliin. Yhden niistä seinässä heitä odotti maalaus.
Toankorkuinen muraali esitti punahaarniskaista soturia, jonka olkapäistä sinkosi ohjuksia ja joka piteli käsissään leimuavaa miekkaa. Kuva ei vastannut tarkasti minkään tietyn haarniskan mallia, mutta Killjoy se oli.
Xen oli silminnähden tyrmistynyt. Päivän aikana oli käynyt hyvin selväksi, että melkein kaikilla oli ollut vähintään joku mielipide Killjoysta. Ja oikeastaan jo edellisenä iltana hän oli saanut yllättyä, kuinka moni oli tullut hautajaisiinkin. Muraali ei silti ollut asia, jota hän oli odottanut. Päätellen sen jo hieman kuluneesta pinnasta ja sateen valuttamista reunoista, se ei ollut tullut siihen hiljattaisena kunnianosoituksena. Se oli ollut siinä jo pidempään.
”Hitto vie”, Xen käytännössä kuiskasi.
”Joo, jep”, Snowie nyökytteli. ”Tässä on tosiaan Esikaupungin taidekillan kuva Jöggestä. Heillä oli sellainen suuret bioklaanilaiset sankarit -tyyppinen taideprojekti taannoin. Näitä on siis muitakin. Tämä Jögge on ollut täällä siitä asti… en muuten tiedä tiesikö Jögge itse tästä, ei varmaan. Hän oli saletisti mökillään julkistuksen aikaan.”
Xen tuijotti maalausta isästään.
”Tämä oli aika suosittu katutaideteos sodan alkuviikkoina”, Snowie jatkoi opastustaan. ”Koska, no, vaikka Jögge on… oli vähän sellainen erakko, niin moni kuitenkin ajatteli, että hänenkaltaisensa ukko pelastaa meidät sodassa. Kun, onhan hänellä sellaiseen aika uskottava ansioluettelo.”
”Niin, Klaanissa ei nyt kuitenkaan ollut liian montaa, jotka olivat olleet… kenraaleita, tai vakavastiotettavia sotilaskomentajia yleensäkään”, Matoro yritti muistaa antaa Xenille kontekstia.
”Eihän se tietenkään, tuota, mennyt ihan niin”, Snowie taas puhui. ”Koska… no kyllähän hän silloin alkuun teki tiedustelulentoja ja oli upottamassa sitä laivaa jossa oli ne Gekon paperit ja sen sellaista, mutta sitten hän lähti pois. Ja toki klaanilaiset ovat aina seikkailemassa ja näin… mutta hän ei palannut.”
Kanoka Jones veti käden lippaan, ja Krauma toisti eleen. Myös muu ryhmä oli hiljentynyt muraalin ympärille kuuntelemaan lumiukon mietteitä.
”Ja… olihan siinä sitten ilmoilla aika paljon pettymystä”, lumiukko puhui yleisölleen, mutta erityisesti Xenille. ”Kun… sotasankari ei saapunutkaan takaisin, niin kuin oli luvannut. Jätti meidät tänne keskenään. Mutta sitten toisaalta… ehkä hän kuitenkin palasi?”
Snowie katseli porukkaa ympärillään. ”Jögge palasi, tuota, ilmalaivamuodossa? Tai siis… te tulitte tänne. Ehkä hän kuitenkin, lopulta, sillä tavalla palasi suojelemaan meitä.”
Hetken verran oli taas hiljaista.
”Mutta siis ööh ei paineita tai mitään”, Snowie vielä lisäsi. Matoron mielessä kävi heidän keskustelunsa satamassa, ja hän toivoi, ettei Xen ottaisi niitä sanoja jälleen yhtenä velvollisuutena. Xen ei kuitenkaan todellisuudessa ollut kuullut ympärillään tapahtuvaa selvitystä enää toviin. Snowien sanat sankarin tapahtumatta jääneestä kotiinpaluusta olivat osuneet ja uponneet kuin se nazorakien laiva, jonka he olivat siivonneet tieltään Klaaniin saapuessaan.
”Hänellä oli liian kiire pelastaa minut”, Xen kuiskasi niin hiljaa, että vain hänen rinnallaan seisovat Snowie ja Matoro kuulivat. Kyllähän hän senkin oli tiennyt. Onu-Metrun tapahtumien jälkeen Killjoy oli tehnyt monta päätöstä, joista hän oli ollut aika vähäsanainen. Päätös jäädä Metru Nuille tai olla osallistumatta Taras-Silin valtaukseen olivat tehneet silminnähden kipeää, mutta hän ei ollut valittanut niistä kertaakaan. Ei ainakaan Xenin kuullen. Ainoa syy, miksi hän oikeasti tiesi, oli, koska Cody oli kertonut niistä hänelle. Ja jokaisen käydyn keskustelun päätteeksi Killjoy oli aina tullut samaan lopputulokseen. Päätös jäädä Metru Nuille oli ollut oikeutettu.
”Idiootti”, Xen sai sitten suunsa taas auki ja tökkäsi muraalia kevyesti sormellaan kypärän kohdalta. ”He olisivat kaivanneet sinua täällä.”
”En usko, että hän olisi osannut valita toisin…” Matoro vastasi hiljaa, ja olisi ehkä laittanut kätensä Xenin hartialle rohkaisuksi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin ja vain jatkoi. ”Tai siis… useimmat meistä lopulta valitsevat jonkun tärkeän pelastamisen velvollisuuden sijaan. Se nyt vain on niin…”
Snowie nojasi kyljellään muraaliseinään. ”Idiootti tai ei…” hän mutisi. ”Jögge teki minkä hän itse koki tärkeimmäksi, uskallan veikata. Näin me täällä Bio-Klaanissa tuppaamme operoida. Ainahan se ei siis johda kovin tehokkaisiin tai ulkoa päin katsottuna järkeviinkään suorituksiin, kun jätit lentävät, lääkärit parkouraavat ja sotilaat seuraavat sydäntään eivätkä käskyjä… mutta näin näillä hommilla on täällä päin tapana mennä. Melkoista kohellusta, mutta lopussa jotain hyvää.”
Lumiukko suoristautui. ”Tawa on iskostanut meihin taipumuksen kylvää hyvää. Teemme yleensä aika hyviä asioita vähän kukin tyylillään, ja siitä seuraa yleensä myöhemmin matkan varrella jotain hyvää takaisin. Itse vinkkaisin, että kannattaa yrittää olla ajattelematta sitä minään vastavuoroisena velvoittavana diilinä… vaan semmoisena ketjuna, jonka jatkoksi voi halutessaan liittyä. Jos Jöggen tekojen seurauksena saamme teistä jeesiä sodassa, niin loistava juttu, mutta jos ei niin sitten ei. Jögge teki… uskoakseni hyvää sillä tavalla, kuin hän sen itse ymmärsi. Ei niin jääräpäisen ukkelin päätä olisi kukaan voinut kuitenkaan kääntää.”
”Olet kyllä ihan hyvä sanojen kanssa huomioiden, miten paljon sinulla on sanottavaa”, Xen naurahti, muttei vielä irrottanut katsettaan muraalista. Snowien huomiot eivät kyllä varsinaisesti keventäneet hänen oloaan, mutta eivät toisaalta huonontaneetkaan. Hän oli jo Tawan kanssa keskustellessaan päättänyt, että hän ei stressaisi siitä, odotettaisiinko häneltä jotenkin lunastusta isänsä lupauksille. Xenin vaakakupissa painoi todellisuudessa vain yksi asia: Se vilpitön pyyntö, jonka Killjoy oli hänelle esittänyt kotinsa pelastamisesta.
”Hahah, ehkä joskus…” Snowie vastasi. ”Välillä kyllä menee aika puihin, kuten esim tässä taannoin yhden munkin kanssa, kun minä ja Kepe sanoimme Zeeronille, että- eikun, emme me nyt ole tästä puhumassa.”
Snowie kohautti olkiaan. ”Ehkä minä haluaisin jättää tästä teidän päihinne sen ajatuksen, että olette tervetulleita. Ja että…”
Hän katsoi muraali-Jöggen tuimaa katsetta.
”…että täällä voi olla jonkinlainen sankari, vaikka olisi aika outo. Ei varmaan ole muita sankareita kuin jonkinlaisia.”
”Hyvin sanottu”, Matoro the Zyglak nyökytteli. ”Ja hieno muraali. Maalarina arvostan tätä. Mutta lupailit meille kierroksen loppuun pullaa. Olisikohan kohta sen aika?”
”Ah, joo, totta! Meidänhän pitää kohta kiirehtiä kohti kahviota! Mitenkäs te kaksi, haluatteko liittyä kööriin, vai..?”
”Meiltä on vielä joen toinen puoli näkemättä”, Matoro sanoi. ”Ja pitää kai poiketa Nuikilla vielä myöhemmin. Että suunta on eri. Jutellaan joku kerta pidemmin.”
Ja luultavasti he kohtaisivat vähemmän väkeä, jos eivät menisi kahvion suuntaan, Matoro mietti. Xen vaikutti joka tilanteessa kovin sosiaaliselta ja mukavalta, mutta siinä oli hitunen tawamaista naamiota, joka peitti sen, että tämän ei tehnyt mieli tavata enää muita. Toisaalta kaksin jäädessään tilanne tuntui eri tavalla stressaavalta. Matoro oli jo aiemmin varovaisesti ehdottanut, että he voisivat myös vain lopettaa kierroksen jos Xen haluaisi olla yksinään loppupäivän, mutta tämä oli ohittanut tarjouksen vitsillä. Joten kaipa sitten oli parempi vain jatkaa samaan tapaan.
”Okei, jes, selvä homma. Näkemisiin siis. Ja oli hauska tutustua, Xen! Toivottavasti tämä ei nyt ollut liikaa!”
Xen napsahti takaisin tilanteeseen kuin pommi olisi herättänyt hänet horroksesta. Hän kumartui vielä rapsuttamaan Spinahkia ja jäi katsomaan, kun tämä harppoi Kanoka Jonesin rinnalle loittonevaan joukkoon.
”Ei se mitään. Ja kiitos, kun näytät meidän tyypeille paikkoja!”
”Tuolla edessäpäin on pääkadut ja paljon kaikkia kauppoja ja baareja, mutta ajattelin, että voisimme mennä hiljaisempaa reittiä”, Matoro selitti heidän kulkiessa joen yli Tuonisillan kohdalta. Xen huomasi, että lähes kaikki vastaantulijat kaupungissa tervehtivät heitä. Milloinkohan niin oli viimeksi käynyt Metru Nuilla? Noin vartin välein vastaan tuli joku Matoron tuttu. Tämä yritti selvästi pitää tapaamiset lyhyinä. Siitä huolimatta niitä riitti, ja Xenistä tuntui kuin lukemattoman uudet naamiot, kuonot, hammasrivit ja muut kasvot puuroutuivat yhdeksi kummalliseksi klaanilaisten massaksi. Ja miksi niiden nimetkin olivat välillä niin outoja? Nocturnrock? Biowarrior? Häntä selvästi vain väsytti. Toisaalta jatkuvat harhautukset veivät ajatukset pois niistä muista asioista.
Jotenkin vasta nyt hän heräsi ajatukseen, että tämä tosiaan oli Matoro, öh, tämän luonnollisessa ympäristössä. Heidän tapaamisensa Metru Nuilla olivat olleet elämää suurempien mysteerien ja virheiden varjostamia, ja olihan se etenkin ensitapaamiseen antanut oman sävynsä. Täällä Matoro lähinnä rupatteli iloisia kaikkien kanssa, ja osa siitä hyvästä tuulesta tarttui kyllä Xeniinkin. Aamun kalenterikeskustelun järjettömät yksityiskohdat olivat ehtineet unohtua, mutta hän kuitenkin muisti, miltä Matoron huoleton nauru oli kuulostanut.
Ja kaupunkia hän jaksoi ihastella. Joen rannan mukaisesti kiemurteleva rantabulevardi tuntui Ga-Metrun hiljaisemmilta alueilta. Talot joen sillä puolella tuntuivat matalemmilta. Klaanissa oli hieman samaa kuin Vanhan Onun maanläheisyydessä, ja se tuntui yllättävän kotoiselta. Matorosta kuuli, miten kiintynyt hän oli kaupunkiin, hän oli siitä lähes ylpeä. Kun sivulauseetkin viittasivat johonkin mukavaan sattumukseen joka sillä ja sillä kujalla sattui, Xen ajatui pakosti miettimään, miten paljon elämää oli hukannut vankeutensa aikana. Miete maistui kateudelta. Asiat eivät enää maistuneet samalta kuin ennen. Hetken hän uskalsi haaveilla, miltä Bio-Klaani ehkä tuntuisi joskus, kun hänkin tuntisi kaikki ja hänellä olisi tarina kerrottavanaan sen jokaista kujasta, mutta ajatus ei tahtonut kulkea pidemmälle.
Xen havahtui ajatuksistaan äkkiä. He katselivat jokea.
”Kun tämä jäätyy kunnolla, meillä on luistelukilpailuja joella”, Matoro kertoi, eikä ollut huomannut tai huomioinut Xenin ajatuksien vaeltamista. Rapujoki virtasi rauhallisena. ”Et vissiin ole koskaan luistellut?”
Xen pudisti päätään. ”En edes ole koskaan ajatellut, että ulkona oleva vesikinhän vaan jäätyy. Ko-Metrussa oli lunta, mutta jos halusi jäille, piti mennä johonkin halliin. Eikä minulla kyllä ollut koskaan luistimiakaan.”
Matoro tuntui jotenkin tyrmistyneeltä.
”Niin siis olethan sinä tietoinen siitä että olen jään toa…”
”Tiedätkö… olen ehkä kerran nähnyt sinut jäädyttämässä jonkun drinkin Mexxille. Silloin kun oli se kostea ilta”, Xen naurahti.
”… kyllähän sinä näit kun murtauduimme siihen pyörävarastoosi samana iltana.”
”Ah…” Xen pysähtyi pohtimaan. ”Puolustuksekseni veressäni oli aika paljon alkoholia silloin.”
”Se oli silti aika kiva ilta”, Matoro töksäytti.
”Niin minustakin”, Xen virnisti, mutta tuijoteltuaan Matoroa silmiin hetken liian pitkään hän käänsi katseensa hieman vaivaantuneena maahan.
”Niin, tuota…” Matoro yritti jatkaa. ”Että sitten kun täällä on kunnon jäät, niin kokeillaan sitä luistelemista. Ja tuo saari tuossa, se on tosiaan Rapusaari, siellä on loistava sauna.”
Matoro mietti hetken ja naurahti.
”Jouduin selittämään Killjoylle saunojen konseptin. Umbra yritti saada sitä mukaan, mutta eipä se voinut mennä lähellekään vettä…”
”Niitä oli tullut Metru Nuillekin vasta hiljattain. Mutta ne on ihan feikkejä. Niissä ei saa heittää edes vettä kiukaalle niin en käynyt edes testaamassa”, Xen murahti. ”Ehkäpä täällä sitten.”
Matoro mietti hetken, miten olisi sopiva kysyä, että mitä joku kokonaan mekaaninen tyyppi saa saunasta, mutta ehkä se selviäisi sitten joskus. Saunaa ajatellessa tuuli tuntui jotenkin tavallistakin kylmemmältä. Joku hyppäsi laiturilta hyiseen jokeen samalla kun tämän saunatoverit nauroivat kuistilla. Matoro heilautti kättään heidän suuntaan.
Joki kutistui Rapusaaren ja länsirannan välissä kapeimmilleen, mutta leveni taas pian nopeasti sukeltaakseen Ussaliselän sillan ali. Matoro ja Xen pysähtyivät hetkeksi katselemaan maisemia, mutta aistivat pian, että pohjoisessa ei kannattanut pitää katsetta liian kauan, tai aisti pilvien takaa sen, mikä horisontin takana vaani.
Bulevardi kääntyi länteen. Pian näkymää hallitsi Suuren Hengen temppeli.
”Meillä on täällä väkeä varmaan maailman joka kolkasta. Niin täällä on sitten myös paikat kaikkien isompien uskontokuntien väelle, ja kaikki on yleensä aika hyvässä yhteisymmärryksessä.”
”Se on niin… sympaattisen pieni”, Xen ihasteli. ”Metru Nuilla kaikki temppelit oli aina kaupunginosien isoimmat pytingit. Minusta se oli aina hupsua. Jos uskoo johonkin kai vaatimatonkin riittää. Tuollainen on minusta ihan sopiva!”
”Ehkä lopulta on parempi, jos kaupunkia ei hallitse vallanhimoinen turaga”, Matoro mietti. ”Klaanin seurakuntaa johtaa Mata-Antro Rusko. Hän on rento tyyppi. Käyn aika usein temppelin puutarhassa rauhoittumassa.”
Ja siellä hän oli myös tavannut Killjoyn viimeksi…
”Mitä muita täällä sitten on?” Xen kysyi.
”Tuo tuolla on Sokean jumalattaren temppeli”, Matoro osoitti. Se ei ollut irrallinen rakennus, vaan osa jonkinlaista temppelikompleksia. ”Ja naapurissa on krickitien kappeli. Toisella puolella on xialainen temppeli.”
”Sokean jumalattaren temppeli”, Xen toisti ja tuijotti pyhättöä päin. ”Pitäisi ehkä käydä… tai sitten ei. En ole varma, olisiko oikein sanoa mitään siitä, mitä tiedän…”
”Sinä vain jätät tuollaisia koukkuja ilmaan, ja oletat etten haluaisi tietää lisää?” Matoro naurahti. ”Äh, en minä tarkoittanut udella”, hän korjasi melkein välittömästi.
”Se on lähinnä aika vaikea selittää”, Xen selitti silminnähden vaivaantuneena. ”Ei mikään salaisuus, mutta… tiedätkö… öh. Isä… lauloi laulun Sokean jumalattaren kanssa vähän ennen kuin… noh… äh.”
”… Killjoy lauloi?”
”Toki?” Xen ihmetteli. ”Mitä? Eikö hän muka kuluttanut täällä koko ajan jotain karaokebaaria… vai eikö teillä ole sellaista?”
”Ah, on toki, mutta siis, hän lauloi karaokea Sokean jumalattaren kanssa?”
”No ei karaokea, hömilys!” Xen parkaisi. ”Tai… no ei hän itse asiassa kyllä sanonut, oliko se karaokea vaiko ei. Ei varmaan? En minä oikeastaan tiedä…”
Xenin katse vaelteli temppelin valkoisissa ulkoseinissä ja kristalli-ikkunoissa. Ne säihkyivät kuin omaa valoaan. Myös sen temppelin edustalla oli siro pieni puutarha, joka kuitenkin koostui lähinnä matalista kuusista ja sammaloituneista kivistä.
Hetken mietittyään Xen päätti, että hänen teki sittenkin mieli käydä katsomassa paikkaa lähempää. He astuivat sorapolkua pitkin sammaleiselle sisäpihalle, ja ehtivät ihailla sen huolella kaiverrettuja kiviaiheita vain hetken. Sitten he kuulivat yllättävän äänen: polkutelan kello kilahti tervehdykseksi, ja paikalle kaarsi vihreätakkinen selakhi telansa selässä.
“Heips! Oletteko tulossa illan seremoniaan? Vähän aikaisessa”, selakhi sanoi hypätessään ketterästi polkutelaltaan.
”Oikeastaan tulimme vain katsomaan temppeliänne”, Matoro sanoi kohteliaasti.
Selakhi poimi telansa etukorista kimpun kukkia, ja katseli paria tarkemmin.
“Matoro ja… se Xen. Kenraali?”
”Hei vaan!” Xen heilutti omasta kukkakimpustaan vapaata kättään. ”Huomaan, että olemme asioineet samassa putiikissa.”
Selakhi vastasi heilauttamalla kimppuaan Xenille.
“Heh, joo. Figa ei ihan heti ollut valmis antamaan tätä mukaan kun kukat oli niin vähissä. Piti vähän maanitella. Mutta siis minun nimeni on Sírendil, ja pidän huolta tästä pienestä temppelistämme. Gwilwilethin mukaan teknisesti ottaen olen lahkomme curuvari, mutta älkää uskoko häntä.”
Sírendil vilkaisi ylös.
“Hän on varmaan vieläkin tuolla putsaamassa kattoja…”
”Kiva tavata! Olen täällä vähän… öh, turistina, mutta seurakuntanne kiinnostaa! Kotona päin ei ollut muuta kuin Suuren Hengen temppeleitä”, Xen selitti, mutta vilkaisi kyllä hetkeksi Sírendilin osoittamaan suuntaan. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla katolta kuuluvan rahinan, kun ikkunoita hinkattuun jonkinlaisella lastalla.
“No, jos katsoo suopeasti niin suurin osa tämänkin kadun temppeleistä on ainakin vähän myös Isolle hengelle. Ehkä athilaisia lukuunottamatta… Vaikea juttu on vain saada tolkkua sen isoista ajatuksista. Siksi me fanitetaankin pyhää Qwyneämme, kun se näki ne jutut niin paljon muit-, tai siis, selkeästi.”
Mielessään Xen ajatteli, että athistienkin luona pitää väistämättä käydä, mutta se ei ollut keskustelu, johon hän oli vielä valmis.
”Pakko myöntää, että kaikki tekstit, joita olen lukenut seurakunnastanne ovat ehkä vähän vanhentuneita. Mitäs… mitäs kaikkea hän sitten käsityksenne mukaan näki?” Xen kysyi varovaisesti ja yritti parhaansa mukaan pitää keskustelun sävyn mahdollisimman kevyenä.
“No, ei mitään, heh. Siksi häntä kutsutaan Sokeimmaksi! Mutta, siis vitsi tässä on se, että kun hän sokeutui, hän alkoi ymmärtää paremmin kaiken mille meidän muiden silmät ovat sokeita. Olentojen ja tapahtumien näkymättömät vuorovaikutussuhteet, kuinka elää hyvää elämää puutteistamme huolimatta. Tiet ja polut, jotka voi nähdä vain ylhäältä katsoen, sanotaan. Käykö järkeen?”
”Se… on ihan selkeä ajatus, juu!” Xen kiirehti vastaamaan huolimatta siitä, että oli aikaisemmin päivällä ajatellut olevansa vain tosi huono uskonnoissa.
Matoro katseli puutarhan kuusia, mistä hänen katseensa ajautui taivaalle. ”Onko teillä ajatuksia myrskystä?”
Sírendil seurasi Matoron katsetta taivaalle. “No. En voi sanoa tietäväni mitään. Jotkut meistä olivat… aika dramaattisia sen suhteen. Mutta maailma ei tainnut loppua vielä. Ja eihän se, uusi juttu, kauhean nätti ole, mutta kaikkeen tottuu. Olen ylpeä Gwilwilethistä että se uskaltaa touhuta tuolla sen alla.”
”Lihaa ikkunoissa?” Matoro kysyi.
“Niin… Meillä on tosiaan pieni tilaisuus illalla, ja se olisi kurja pitää lihataivaan alla. Ja siis, myrskyn takia tämä juttu onkin. Väki on aika hermostunutta, ja osa otti vähän lämää. Koitetaan muistaa hänen rauhansa kaiken keskellä, ja kuunnella mitä tehdä tästä eteenpäin.”
”Sori siitä”, olisi ollut, mitä Xen olisi sanonut, jos olisi ollut halukas avaamaan omia myrskyajatuksiaan yhtään pintaa syvemmältä. Se ajatusketju kuitenkin katkesi nopeasti, kun katolla hääräilevän työn raskaan raatajan mukana olleesta lihasankosta lätkähti maahan kimpale aivan Matoron ja Xenin taakse.
”Täytyykö teidän seurakuntaanne kuulua jotenkin, että niihin saa osallistua”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”En siis ole tänään änkeämässä mukaan, mutta minua kiinnostaisi kyllä joskus tulla kuulolle.”
“No, ei meillä ole kauhean muodollista jäsenyyttä. Voit liittyä postilistalle jos haluat saada meidän lehden. Ilmestyy satunnaisesti. Mutta tervetuloa vaan, meitä on täällä aika sekalainen porukka yleensä.”
Selakhi epäröi hetken ennen kuin jatkoi.
“No, rehellisyyden nimissä meillä on muutamia tyyppejä jotka ei ole ihan samaa mieltä tästä avoimuuden tasosta. Mutta koitan pitää ne kurissa! Meidän pahin fundis on, ööh, no ei ehkä onneksi, mutta kuitenkin tällä hetkellä tajuttomana linnan sairaalassa. Eli rauhallinen ilta tulossa!”
Xen vilkaisi vaistomaisesti ensin Matoroa kohti hieman surumielisesti.
”Ah… toivottavasti hänellä on kuitenkin kaikki hyvin. En missää nimessä halua tunkeilla, jos joku kokee siitä olonsa epämukavaksi. Mutta… tuota, jos vaikka joskus lähitulevaisuudessa törmäämme niin voin varmaan kysellä, jos on tulossa jotain sellaisia tilaisuuksia, jonne sulautuisin joukkoon?”
“Joo… luulen että hän on enemmän shokissa tai jotain. Se lähti keskelle myrskyä julistamaan Atheonin sanaa, mikä oli ehkä huono idea. Mutta tule koska vain! Meillä on täällä tosi hyvä meininki. Moni matorankin käy täällä hakemassa vähän eri näkökulmia kohtalon virrassa navigoimiseen. Sitähän me kaikki täällä tämän taivaan alla yritetään.”
”Kiitän jo nyt vieraanvaraisuudesta”, Xen hymyili ja koukisti kevyesti jalkojaan niiatakseen. Kuului vähän epäilyttävä metallinen kirskahdus. Polvet kaipasivat selvästi edelleen vähän hienosäätöä. Matoro vilkaisi niitä hieman huolestuneena. Korvatut raajat olivat taas yksi muistutus asioista, mitä ei tahtonut ajatella.
Kuului schilusiipien surinaa ja lihan molskahdus, kun Gwilwileth laskeutui ämpärinsä kanssa kolmikon luokse.
“Morjens! Kunnioitettu curuvari, ja…?”
“Hei vain. Alkaako olla valmista? Tässä on Toa Matoro, tiedät varmaan, ja hänen ystävänsä Xen. Se tuli eilen niiden mukana.”
“Moro vaan tosiaan. Tervetuloa meidän Hiljaiseen huoneeseen. Ja joo. Tai käyn ehkä vähän vielä kiillottamassa sitä salin isoa ikkunaa. Mutta enin kudoksesta on rapsuteltu. Tulevatko nämä illalla mukaan?”
“Heh, koitin jo kysyä. Xen kuulosti kyllä ihan kiinnostuneelta, ehkä me nähdään vielä enemmän.”
”Juu, tuota… aikataulu on vielä vähän täynnä. Tai siis, enhän minä oikein tunne paikkojakaan vielä. Tai tässä niihin tutustutaan, mutta… niin. Kiire! Ei silleen tappavan kiire, mutta olisi kiva ottaa asiat rauhassa. Tulen taas kurkkimaan sitten kun tämä tästä vähän rauhoittuu”, Xen sanoi.
“Jeeh. Tässä on tosiaan hyvä Gwilwileth. Hän on yksi aktiivisimpia seurakuntalaisia, ja avustaa minua vähän kaikessa. Auttaa meitä kaikkia pitämään jalat maassa”, sanoi Sírendil kopauttaen schiludomilaisen mirua.
Matoro hymähti. ”Hauska tavata.”
Xen katseli keskustelijoita vähän hämmentyneenä. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko joku sanonut jotain hauskaa, jota hän ei vain ymmärtänyt. Hän kuitenkin heilutteli iloisesti kättään myös Gwilwilethille.
Gwilwileth nyökkäsi Xenille ja Matorolle, ja osoitti sitten sanansa Sírendilille. “Curuvari, sinun pitäisi varmaan olla asettelemassa alttaria järjestykseen. Aurinkomme ovat jo allapäin. Voin laittaa telasi varastoon, ja jatkan sitten vielä vähän katon kanssa.”
Sírendil säpsähti, mutta nyökkäsi. “Taidat olla oikeassa, kiitos. Toivottavasti nähdään Xen! Ja Matoro, sinua näkisi mieluusti muutenkin kuin loredroppeja hakemassa! Tulkaa vaikka yhdessä joku kerta!”
”Toki”, Matoro sanoi kohteliaan neutraalisti ja vältti vilkaisemista Xenin suuntaan. ”Meidänkin pitää varmaan jatkaa ennen kuin tulee pimeä.”
Hai ja koi vilkuttivat heidän peräänsä. Matka jatkui taas pohjoiseen päin. He eivät ehtineet kauas, kun Matoro tarttui siihen kaikkein ilmiselvimpään asiaan.
”Uskotko, että voisit saada noilta jotakin tietoa Biancasta?” Matoro kysyi ja vilkaisi Xeniä hieman kummeksuen. ”En odottanut, että olisit kiinnostunut käymään seurakunnassa…”
”No sitä minä vähän meinasin”, Xen myönsi. ”Tai siis… kyllä minua ihan oikeasti kiinnostaa, millaista heidän tapahtumissaan on, mutta… noh… tuntui siltä, että on pakko päästä ainakin jututtamaan.”
”Onko se tutkimus edennyt yhtään viime aikoina?” Matoro uskaltautui kysymään siitäkin huolimatta, että sillä sivuttiin räjähdysherkkiä aiheita.
”Isällä oli ehkä muutama uusi ajatus, mutta emme koskaan ehtineet puhua niistä”, Xen huokaisi. Kummastakaan heistä ei tuntunut siltä, että oli oikea hetki kaivella sitä aihetta enempää. Heidän molempien onneksi Matoron päähän välkähti ajatus, jota hän oli säästellyt jo hetken, mutta aina unohtanut.
”Niin ja siis, larnismaito tehdään jauhamalla sitä, ei sitä lypsetä”, Matoro huomautti.
”No kyllä minä sen jo älysin!” Xen kivahti, mutta ei aivan tosissaan.
Käännyttyään he kulkivat ohi Athin seurakunnan rakennuksesta. Xenin oli pakko pysähtyä ihmettelemään sitä. Se oli jonkinlainen pyramidi, eikä se näyttänyt miltään, mitä hän oli nähnyt Metru Nuilla.
”Tämä on sitten athistien kappeli. Koko Athin kirkon johto asuu nykyään täällä, sen jälkeen kun… kun…” Matoro hiljeni. Hän tajusi välittömästi virheensä.
Xen kohotti kulmiaan. ”Kun?”
Matoro vilkaisi Xeniä ja sitten mahdollisimman kauas tästä. Kun Abzumo tuhosi heidän temppelinsä ja surmasi heidän seurakuntaansa. Mutta niin hän ei sanonut.
”Se… se liittyy Nimdaan. Ehkä meidän ei pitäisi puhua siitä vielä.”
Xenin kämmentä poltteli siitä kohdasta, missä oli pidellyt Deltaa viimeistä kertaa. Hän ei oikeastaan edes kaivannut sitä, mutta jokin Matoron sanoissa oli herättänyt hänessä epäilyksen. Ei kuitenkaan tuntunut hedelmällisestä tivata enempää.
He tulivat ohi rakennuksen, jota Matoro väitti Klaanin ”poliisiasemaksi”, mutta joka oli niin kaukana Metru Nuin lainvalvonnasta, että Xen oli vakuuttunut sen olevan jonkinlainen vitsi kaupunkilaistytön (ja poliisilajin jäsenen) kustannuksella. He ohittivat myös yhden lukuisista kievareista. Xen ei ollut ihan perillä siitä, miten monta niitä oli, ja miksi yksi niistä oli ”keskiuusi.” Lopulta he tulivat pienelle porttiaukiolle, jonka varrella kasvoi kastanjoita.
”Kysyit niitä hyviä illanviettopaikkoja, tuo tuossa on Kenturio. Ne ovat näköjään avanneet uudestaan sen jälkeen kun sen koko julkisivu räjähti.”
Xen sen sijaan katsoi aivan eri suuntaan: muurin harjalla näkyi valtavan aluksen keula, joka vain nojasi siihen kuin leväten kaupunkia vasten.
”Tuo… tuoko kuuluu sitten vain kalustoon?” Xen osoitti sitä kohti. ”Kai nyt muurin saa aseistettua… pienemmälläkin vaivalla?”
”Ööh, aa tuo. Se on Tahtorak. Se oli kaupungin suurin ilmalaiva… ennen kuin joku saapui paikalle leijumaan omallaan.”
”Näin eilen vain niitä hävittäjiänne, mutta tuo…” Xen maiskutteli. ”Tuossa on tyyliä. Mutta miksi säilytätte sitä tuollaisessa paikassa?”
”No siis se on tuossa vähän… hätälaskeutumisen jäljiltä. Evakuoimme neljäsataa kaupunkilaista Rumisgoneen ja toimme lastin aseita ja ruokaa. Torakat yrittivät pysäyttää meidät, eivät onnistuneet mutta osumaa kyllä tuli. Voimme katsoa sitä lähempää, jos haluat.”
Xenin ei tarvinnut sanoa mitään, sillä kaksi innokasta pomppausta maasta ilmaan kertoi Matorolle kaiken tarvittavan. Hän vain viittoi avonaista porttia kohti, minne Xen lähti niin kovaa, että Matoronkin oli otettava juoksuaskelia.
Kadun pönäkät puut olivat pudottaneet syysmyrskyssä lehtensä ja kastanjansa, joita lojui vielä aukion kivetyksellä irronneiden kattotiilien lomassa. Myös porttiholvia kehystävä viiniköynnös oli ruskea ja lehdetön. Enää vihersi vain holvin päällä oleva Kastanjaportin vaakunan siniselle pohjalle maalattu nimikkopuu. Nyt aukio oli harmaa, mutta Xen kuvitteli sen olevan viihtyisä kesäisin ja syksyisin.
He kulkivat porttiholvin alta ja astuivat sen varjosta muurin ulkopuolelle. Klaanin kaupungin muotorunsauden jälkeen Xen olisi voinut kuvitella Tahtorakin olevan tärkeä ja ikivanha puolustusrakennelma, jolla oli joku täysin perusteltu mutta aika vaikeasti ulkomuodosta pääteltävä käyttötarkoitus. Valtavat kärventyneet aukot ja niistä törröttävät puuparrujen ja vaijerien pätkät ainakin kertoivat, että puolustusta oli kotimatkalla koeteltu. Ihmetellessään kokonaisuutta Xen alkoi kuitenkin hiljalleen hahmottaa, että lentopeli se tosiaan oli: nosto- ja työntöpotkureita hän ei ollut lainkaan erottanut kaupungin puolelta.
Matorokin huomasi, että Tahtorakin takalaskutelineiden alle oli ladottu korkeat kivianturat. Myllätystä maastosta päätellen muuria vasten parkkeerattu alus oli ollut alkujaankin takakenossa, ja rankkasade oli muuttanut maan laskutelineiden alla velliksi. Nyt Tahtorak oli suorassa, mikä varmasti helpotti sen korjaamista. Toa mietti, miten isolla tunkilla ilmalaiva oli saatu anturoiden päälle nostettua.
Aluksella oli myös aika tavalla kuhinaa. Tien reunaan oli pysäköity ajoneuvoja, jotka oli muotoiltu isojen rapujen kaltaisiksi – yhteyttä paikalliseen lippu- ja vaakunaeläimeen ei ollut vaikea vetää. Rapujalkaisia ajoneuvoja Xen oli katsellut Metru Nuilla ikänsä, mutta siellä taskuravun muoto oli mennyt muodista jo vuosikausia sitten. Metrulaiset kiesit eivät myöskään tuprautelleet savua sisuksistaan.
”Täällähän tapahtuu. Onko tämä jotenkin hiljattainen juttu?” Xen hämmästeli. He pysähtyivät tien varteen ihmettelemään näkyä. Tien pinta oli epätasaista hyhmäinen liejua. Sen pinta oli jäätynyt yön aikana ja sitten hajonnut. Mutaan oli sekoittunut lihaa.
”Ne ehtivät takaisin juuri ennen kuin myrsky alkoi kunnolla”, Matoro vastasi. ”Että, öh… hyvin ajoitettu sen myrskyn kanssa…”
Xen päästi yökkäävän äänen vastineeksi myrskyn mainitsemiseen.
”Ja vasta nyt päästiin kunnolla hommiin”, huikkasi ruskeankirjava matoralainen kaksikolle. ”Meinaan siinä myräkässä täällä nikkarointi kävi vaaralliseksi. Nyt ne torakatkin keräilee itseään sen jäljiltä, niin pitää saada rivit suoraksi. Mitäs Mustalumi, onko tämä niitä uusia jäseniä?”
Matoro ei tunnistanut puhujaa, mutta moikkasi tätä. Hän vilkaisi ensin Xeniä hieman epävarmana siitä, oliko tämä esimerkiksi liittynyt Bio-Klaaniin keskustelutaan Tawan kanssa. ”Tämä on Xen”, Matoro kertoi ja mietti, mikä edes olisi järkevin asia, mihin tarttua. ”Ööh, hän tuli tuolla toisella ilmalaivalla…” hän heilautti Nuikin suuntaan, joka möllötti idässä. ”Esittelisin sinut, mutta en kyllä ole varma, olemmeko tavanneet ennen.”
”Moikka Xen”, sanoi po-matoran ja kumarsi hieman. ”Kaikki tuntevat kaverisi, mutta olemme tottuneet siihen, että hänellä on jännittävämpiä asioita mielessään kuin arkipäiväisten mekaanikkojen nimet. Hieno ilmalaiva kyllä. Oletamme, että se osaa ampua vihollisia. Se ei ole meidän vahvin alueemme, kuten saimme huomata. Mutta minun pitää mennä irrottamaan tuota alapotkurin jäännettä. Tongu haluaa varmaan vaihtaa kanssanne sanasen. Voitte kiivetä sisään tai odottaa alhaalla, mikä vaan huvittaa. Harppuuna vaan heilumaan, siinä on useamman tykinkuulan menevä aukko kyljessä.”
”Onko Tongu paikalla?” Matoro kysyi ja mittaili alusta. Kyllä se vain oli vaikuttava siinäkin kunnossa.
”Komentosillan seutuvilla, mutta voidaan huutaa se alas jos tarvis.”
”Haluatko vilkaista sisälle?” Matoro kysyi Xeniltä. Katse, jonka hän sai vastaukseksi, oli jopa vähän pöyristynyt.
”Totta hiivatissa tahdon.”
Matoro viittoi alukseen nojaavien tikapuiden suuntaan. ”Teidän jälkeenne.”
Xen tyrskähti Matoron teitittelylle, jätti kukkapuketin alas ja lähti kiipeämään edeltä. Hän otti ensimmäiset askeleet melko varovaisesti, sillä edellinen kerta, kun hän oli ollut kiipeilemässä, oli matka päättynyt läpi Kebabkuninkaan katosta. Tikkaat kuitenkin kestivät häntä ongelmitta. Epäilemättä ne oli tehty kestämään melko isoja kulkijoita.
Ruuma oli kuin muinaisen jättivalaan vatsa, repaleinen ja epäsiisti – mutta oletettavasti tämä johtui lähinnä sotavahingoista. Katossa roikkuvia vinssijärjestelmän vaijereita nousi ja laski jatkuvasti kannatellen rakennustarvikkeita ja työkaluja ja välillä myös matoralaisia, jotka eivät jaksaneet lyhyillä jaloillaan kiivetä tikkaita. Useimmat tervehtivät Matoroa tuttavallisesti tai vitsikkäästi. Jotkut laulelivat töitä tehdessään.
Matoro johti tietä rautarakenteiseen portaikkoon, joka oli yllättävän hyvässä kunnossa. He ohittivat aluksen etupuolella pitkiä käytäviä, joissa niissäkin päivänvalo pääsi sisään väkivaltaisen näköisten aukkojen kautta. Takaosassa taas oli iso tila täynnä puutöiden parissa hääriviä matoralaisia – ja täälläkin sauna, Xen huomasi.
Puutyötilasta näki porraskuilua pitkin suoraan komentosillalle. Sen pyöreistä ikkunoista aukeni hieno näkymä kaupunkiin ja muureille. Keltainen matto oli kääritty rullalle toiselle seinustalle ja lattia oli auki pitkältä matkalta. Työ oli kuitenkin tehty hallitusti. Ja aukon reunalla makasi mahallaan Xenin jo aiemmin hautajaisissa näkemä keltainen hahmo syventyneenä lattiarakenteen salattuun maailmaan.
”Mitäs tänne?” Matoro korotti hieman ääntään Tongun suuntaan.
”Ah, hyvä”, Tongu sanoi nostamatta katsettaan, sillä hänellä ei ollut päätä mitä kääntää. ”Ojennatko tuon kaapelin pään – se siitä pakin vierestä, just se, kiitos. Sekuntti vaan. Hetki.” Tongu laski silmänsä eteen hitsauslasin, kaksikko näki muutaman sinisen kipinän, ja sitten keltainen jättiläinen punnersi pystyyn pyyhkien hikeä otsaltaan.
”No niin. Sinä olet vissiin Killjoyn tytär? Minä olen Tongu, tai Keetongu virallisesti.”
”Hei vain”, Xen heilutti kättään iloisesti. ”Eilinen oli vähän hektinen niin en ehtinyt tulla tervehtimään.”
”Joo. Osaanotot. Ja hyvää työtä. Isäsi oli kunnon heppuli. En ehtinyt kiittää siitä pohjoisen nazorak-sataman operaatiosta, mutta se antoi meille hengähdystilaa. Ja toitte sota-aluksenkin. Hmmm. Tervetuloa Klaaniin?”
”Kiitos”, Xen naurahti. ”Olemme yrittäneet saada loppuja sen operaation osallistujia kiinni, mutta myrsky on katkonut kaikki yhteydet. Teillä ei vissiin täällä ole sen kummoisemmat yhteydet ulkomaailmaan?”
”Ööh, niin, minä en tiedä siitä kauheasti”, sanoi Tongu. ”Mutta ei, ei oikeastaan. Häiritsevät kaikkea muuta kuin pullopostia. Ai niin, käytöstavat…” Tongu tarjosi kättään.
Xen tarttui käteen ja puristi sitä lujasti. Hänen kätensä hukkui kokonaan keltaisen kouran sisälle.
”Meillä on ehkä mukanamme ratkaisu kommunikaatio-ongelmiin, mutta se vaatii vähän… valmisteluja. Nurukan tulee varmaan puhumaan siitä jossain vaiheessa.”
”Hyvä. Paljon puhuttavaa onkin. Mutta sitä ehtii. Tulkaas katsomaan tänne… Tuossa olisi ruori, mutta peräsin hajosi, olin korjaamassa sitä. Tuon siistin pikku viirun niiden rakettitorakka leikkasi laaserilla, kahden panssarilasin läpi hajottamatta ruutua. Ulostuloaukko on toisella puolella.” He seurasivat jättiä aivan komentosillan keulaan. Kaupunki levisi heidän edessään ja allaan juuri sillä korkeudella, että sen katot muodostivat yhtenäisen, värikkään lattian. Savupiiput tupruttelivat lämpimästi. Auringot olivat laskemassa. Ne värjäsivät horisontin pilviharson punertavaksi. Lukemattomat ikkunat loistivat lämmintä valoa alkutalven hämärässä. Sodasta kuitenkin muistuttivat pitkin muuria sijoitetut ilmatorjunta-asemat, jotka siltä korkeudelta näki erinomaisesti.
”Aika komea näkymä, vai mitä?” Keetongu sanoi.
”Ja aika taitava laskeutuminen”, Matoro huomioi.
”Kiitos. Se oli melkoista ilman ruoria. Onneksi on nämä muurit.” Hän kääntyi Xenin puoleen. ”Mitä pidät kaupungistamme? Vähän eri meininki kuin Metru Nuilla, eikö vain?”
”Oli aika kummallista, kun aamukävelylläni en törmännyt käytännössä keneenkään. Kestää hetki tottua tällaiseen rauhaan. Tosin se on minusta ihan kiva asia”, Xen pohti ääneen.
Tongu kummeksui hetken lausuntoa, kun evakuoinnista huolimatta kaupungissa oli yhä tavallista enemmän väkeä, ja hän itse aamuvirkkuna henkilönä tiesi melko hyvin, kehen kaikkiin aamukävelyllä yleensä törmäsi. Mutta niin, käytännössä ketään. Ei siellä ainakaan joutunut useaan liikenneruuhkaan. Metru Nui oli kuitenkin Metru Nui.
Tongu osoitteli kaupungin koillisosan paikkoja, jotka näyttäytyivät tiili- ja peltikattojen ja kupolien merenä. ”Tuossa on Don Delevan kartano, Suomuvuori on arvokkain asuinalue. Hän on Klaanin sotatoimien vankka rahallinen tukija. Tuo vihreä sisäpiha on kansaopiston rakennuksessa, se ei ole nyt parhaimmillaan, mutta kannattaa käydä keväällä. Tuo iso pyöreä on vanha tanssisali. Ja Yläsatamassa voi aistia vanhan mysterysläisen jokikulttuurin jäänteitä, se on aika erilainen kuin tuo, hmm, kansainvälisen merellinen Huonon puoli. Ja jos kaipaan kaupungin sykettä, niin suosittelen Röltsiä ilta-aikaan. Ei se nyt Metru Nui ole, mutta niin sanottua autenttista meininkiä ei puutu.”
”Ei hätää. Se, että se ei ole kuin Metru Nuilla, on minusta ihan hyvä asia”, Xen naurahti. ”Olen poissa sieltä elämäni ensimmäistä kertaa. On ihan kiva nähdä välillä jotain… noh, kodikkaampaa. Tai siis, mitä se nyt sitten tarkoittakaan.”
”Tuo oli jotenkin uskomattoman haltioissaan Huonosta”, Matoro sanoi. ”Standardit todella eivät ole korkeat.”
”Sitten olet varmasti Välisaarilla kuin kotonasi”, Keetongu hörähti. ”Mutta tosiaan: tämä on Klaani, sen kaupunki ja linnoitus, ja sen takia me täällä sodimme. Ensimmäiset asiat ensimmäisenä. Ja tämä on Tahtorak, ja teemme tässä laskeutumispaikalla pakolliset korjaustyöt, että saamme sen ilmaan ja Telakalle, jossa voimme kutoa ruuman umpeen sisätiloissa. Minä olen suunnitellut tämän ja rakensimme sen Telakalla yhdessä. Millainen teidän laivanne on?”
”Mustan Käden insinöörityötä vuosisadan toiselta puolelta”, Xen selitti. ”Näki aika paljon toimintaa Kohiki-salmella ja periytyi nyt sitten meille. Tai… isälle varmaan oikeaoppisemmin, mutta tässäkös nyt ollaan. Jos haluat teknisiä speksejä niin kannattaa jutella Codylle. Hän taitaa olla nykyisen miehistön ainoita, jotka ovat oikeasti lentäneet sillä aiemmin.”
”Hyvä”, Tongu nauroi. ”Minä tiesin tuon, mutta halusin kuulla, miten sinä koet sen. Katsos… Hetki…” Tongu kääntyi kirjahyllyn puoleen ja nappasi muutaman teoksen ohjauspöydälle. ”Kromakleen Aeronautiikassa kautta aikain on valokuva, mutta Rautalaivastosta nouseva savu peittää sen puoliksi. Metrulaisen ilmailun hakuteoksessa on kaaviokuva, mutta huomaan nyt, että mittasuhteet ovat päin helvettiä. Näitä ei vissiin juuri päästetty ulos sodan jälkeen. Siis ilmalaivoja, ei kirjoittajia. Ai niin, ja vain yksi näistä kirjoista osaa kertoa, että se on Käden tekemä. Kromakles väittää sitä itse asiassa Metsästäjiltä varastetuksi, mutta se ei vaikuttanut oikein uskottavalta, kun hän ei käytä lähdeviitteitäkään. Suurin osa näistä lähinnä tämmöistä kevyttä hömppää, mitä olen kerännyt. Jostain syystä Ga-Metrun historian laitos ei ole keskittynyt ilmailun historiaan, ja homma on jäänyt nojatuolikirjoittajille. Kappas, tuokin valokuva on painettu peilikuvana. Kaikkea sitä oppii.”
Xen nosti kirjan käsiinsä ja pläräili sen läpi haltioituneena. Matorolle oli selvästi hieman kysymysmerkki, miksi Xen suhtautui niin huonosti rakennettuun kokonaisuuteen sellaisella innolla, joten vahki tämän kummastuneen katseen huomattuaan kiirehti selittämään.
”Kaikki lukemani kirjat ovat tosi vanhoja. Huikeaa nähdä sellaisia asioita taltioituna, joita olen ollut itse todistamassa! Vaikkakin… vähän huonosti kieltämättä.”
Muutaman sivun päässä Xcutionista oli maininta myös Kadmiumista, joka oli tuhoutunut Kohiki-salmella. Kirjassa sen mitat olivat kuitenkin humoristisesti liioitellut ja kapteeniksi mainittiin toa, jollaista ei luultavasti koskaan ollutkaan.
”Onko sinulla niitä vanhoja mukana – tai no hitto, teillä on se aluskin, mitäpä sitä kirjoilla… Ota vaan ne lainaan. Tajusin aika varhaisessa vaiheessa, että Spiritus-paristoja on mahdoton saada, joten valitsin höyryvoiman ja ohitin teikäläisten suunnitteluperiaatteet. Mutta onhan niitä hauska katsella. Nui-Kralhi on kyllä parempi nimi. Torakat varmaan ajattelevat, että se on Killjoyn uusin asu. Onko ulkosäilytys teille ok? Telakalle se ei varmaan mahdu, mutta meillä on tietysti kaikenlaista kalustoa lastaamiseen ja huoltoon, ne ovat vapaassa käytössä.” Tongu kaivoi työpöytänsä laatikosta kangaskassin, tyhjensi sen sisällön laatikkoon ja antoi sen Xenille kirjojen kantamista varten. ”Kaikki ovat kiireisiä tämänkin kanssa, ja uudestaan aloitettujen partiolentojen parissa, mutta jos rehellisesti sanon, niin melkein kaikki Telakan jengistä haluavat päästä tutustumaan laivaanne, vaikka saattavatkin kokkapuheissa jupista ettei ilman kunnon rehellistä pärinämoottoria pitkälle pötkitä.”
”Toisin kuin esikuvansa, Nuikki kestää vettä oikein hyvin. Sen voi tarvittaessa laskea veteenkin, joten ulkosäilytys passaa oikein hyvin”, Xen sanoi ja pakkasi kirjat kiitollisena saamaansa kassiin. ”Suurin osa tarvittavasta huoltokalustosta on mukanamme, mutta kaikkihan kuluu ja suurinta osaa ei ole vielä edes testattu, joten tuodaan nekin varmaan Telakalle yleiseen käyttöön. Mitä tulee kiertoajeluihin niin sellaisen kyllä teille lupaan. Teidänkin on hyvä tietää tekniset yksityiskohdat ennen ensimmäisiä harjoituksia.”
”Cody saa viimein unelmiensa yleisön”, Matoro naurahti.
”Joo. Hyvä suunnitelma. Ei kai siinä sitten. Meillä… ei ole ollut kokonaiskuvassa suunnitelmaa, jolla voitamme sodan ja torakat. Tai siitä, että olemme täällä vielä vuoden päästä ja hengissä. Eli pahoittelut siitä, että olette joutuneet tänne… ja kiitos, että tulitte. Se on meille merkityksellistä ja tuo toivoa.” Tongu hymyili haikeasti ja katsoi sitten kaupunkiin päin. He katsoivat yhdessä maisemaa ja sitä hallitsevaa Tawan tornia, kunnes Tongu kääntyi takaisin Matoron ja Xenin puoleen. ”En pidä teitä enempää, kun teillä on varmaan paljon nähtävää ja minä huomaan olevani puheliaalla tuulella. Ehkä Dinemin tärkeä rooli yhteisössä on jotenkin jakautunut niille, jotka jäivät.”
Xen niiasi kiitollisena kaksin käsin kirjakassia edessään roikottaen.
”Kiitos. Eikä ole tarpeen pahoitella. Isä tahtoi meidät auttamaan pelastamaan kotinsa. Se on vähintä, mitä voimme tässä kohtaa tehdä.”
”Emmeköhän näe silloin tällöin”, Matoro nyökkäsi Tongun suuntaan. ”Olemme jo kiertäneet suurimman osan kaupungista, mutta onhan tässä vielä jotain.”
”Kaupungissa riittää kierrettävää vaikka vuosisadaksi, jos keksii omat reittinsä! Mutta nähdään. Same varmaan kuulustelee teitä jossain vaiheessa pitkään ja perusteellisesti ja pistää Inikon laatimaan jonkun kokonaiskatsauksen siitä miten tämä vaikuttaa meidän toimintaamme, ja toisaalta me tulemme sinne ihmettelemään laivaa, tai sitten me vain tavataan sattumalta Keskiuudessa ja päädytään pelaamaan biljardia. Kaikki on mahdollista. Hyvää illanjatkoa siis, ja kertokaa terveisiä Codylle ja muille.”
”Viedään!” Xen lupasi ja heilutti kättään hyvästiksi.
He laskeutuivat takaisin maan kamaralle. Matoro oli napannut kirjakassin kannettavakseen. Xen jäi hetkeksi katselemaan avonaista Kastanjaporttia ja tomeria vartiostolaisia, jotka seisoivat vartiossa. He näyttivät lähinnä pitävän silmällä väkeä. Toinen oli laihan vihreä peikko, toinen räikeän keltainen matoralainen. Heitä yhdisti vain sininen rapu haarniskassa, ja samannäköiset kiekonheittimet. Vartijat olivat kyllä ryhdikkäitä, mutta heiltä tuntui puuttuvan Metru Nuin kaartin turhantärkeys.
”Onko nämä muurit ja portit koskaan joutuneet tositoimiin?” Xen kysyi ja antoi katseensa vaeltaa pitkin kivistä holvikaarta portin yllä. Myös muurilla oli vartija, ja siellä komeili myös uudenkarhea yläviistoon osoittava tykki.
Matoro mietti hetken. ”Aika harvoin, onneksi. Aivan alkuaikoina, silloin kun nämä olivat vielä puiset, niistä oli välillä hyötyä zyglakeiden tai ties minkä loitolla pitämisessä. Onhan sitä joitakin kertoja – jotkut merirosvot ovat koittaneet onneaan kaupunkia vastaan. Maan suunnalta ei kyllä kukaan. Rannalla oli myös miinoja…”
”Muurit olivat puiset?” Xen mietti. Olihan siinä tietysti järkeä.
”Joo. Linnankin paikalla oli aikanaan puulinnake. Siitä on säilytetty vain yksi osa perinnehuoneena. Kivilinnaa alettiin rakentaa pian sen jälkeen kun saavuin tänne.”
Hän innostui siitä kertomaan jotakin varhaisaikojen Klaanin tarinaa. He kävelivät Kastanjaportista takaisin kaupungin puolelle.
”Haluatko käydä syömässä?” Matoro kysyi. Harmanevassa iltapäivässä ravintoloiden lämpimät valot tuntuivat tavallistakin houkuttelevimmilta, mutta Xen pohti kysymystä kuin se olisi ollut vaikea.
”En oikein tiedä onko minulla nälkä”, hän kohautti olkiaan.
”Et ole syönyt tänään juuri mitään”, Matoro huomautti. ”Ota nyt jotain pientä.”
Xen huokaisi ja näytti myöntyvän seuraamaan opastaan sisälle ravintolaan. Sen julkisivun ikkunat olivat upouudet ja ne oli koristeltu liekkikuvioin. Kyltti seinällä kertoi, että ”uudelleenavajaiset” olivat olleet kaksi päivää sitten. Sen ympäri kulki värikkäitä valokiviä. Sisältä baari tuntui Xenista yllättävän tutulta. Siinä oli samaa henkeä kuin Orenin baarissa Vanhassa Onussa: suuren kaupungin henkeä mutta jotenkin kotikutoisessa paketissa. Jopa asiakaskunta toi mieleen Metru Nuin työläiskorttelit – tosin lajien kirjo oli paljon laajempi.
Matoro ja Xen ottivat nurkkapöydän pidemmän väen puolelta ja ottivat paistetut voileivät. Matoro söi hyvällä ruokahalulla, mutta vilkuili aina välillä Xeniä hieman huolestuneena, joka oli uskaltautunut lähinnä maistamaan annosta hieman. Xen varmaankin huomasi hänen huolensa, mutta tämä ei sanonut siitä mitään.
”Aika kiva paikka”, vahki sai lopulta sanotuksi.
”Niin minustakin. Oikeastaan olen tutustunut tähän vasta hiljattain, tämä on parin ystäväni kantapaikka.”
”Olenko tavannut heitä?” Xen kysyi.
”Et varmaankaan. Äksä on oikeastaan… noh, kuulemma kadonnut.”
”Kadonnut?”
”Niin. Umbra kertoi, että Voitto Korporaation kidnappaama…”
Xen mietti hetken. Vastahan hän oli kuullut siitä, miten Voitto Korporaation joukot olivat mitelleet hänen isänsä munakelloa vastaan. Ei kai se nyt samaan asiaan liittyisi?
”Voitto Korporaatio kidnappaa porukkaa?” hän kysyi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Kyllä se selviää. Meillä on kaksi niiden tyyppiä vankina, ja kai ihan hyvä johtolanka.”
”No hyvä”, Xen nyökkäsi ja uskaltautui ottamaan taas haarukallisen. Matoro seurasi surkeaa yritystä ruokailla. Hän ei ollut varma, oliko siitä mitään hyötyä edes kysyä. Hän oli pannut merkille myös, ettei Xen ollut harkinnutkaan alkoholia, vaikka tiskin takana oli melkoisen hyvät valikoimat, ja paikka vaikutti olevan tämän mieleen.
”Minne menemme seuraavaksi?” Xen kysyi hetken aikaa leipänsä kanssa painittuaan ja päätettyään jättää siitä puolikkaan syömättä.
”Paljonko sinussa on vielä virtaa?” Matoro kysyi.
Xen mietti hetken ja huokaisi.
”Olen voinut kyllä paremminkin…”
”Olemmehan me tässä jo kiertäneet”, Matoro myönsi. ”Hautausmaa voisi sitten olla viimeinen kohde.”
Xen nyökytteli. Hautajaisten väenpaljous oli yllättänyt hänet täysin. Kaikkien niiden suruvalittelujen vastaanottaminen oli jättänyt hädin tuskin aikaa ajatella. Kumpikin heistä tahtoi käydä haudalla niin, että omat ajatuksensa saattoi kuulla.
”Käydään Nuikin kautta, niin heitän nämä kirjat ja nappaan takin…”
He jatkoivat matkaa melko pian. Punatiilinen ”Zeruelin tehdas” lähinnä huvitti Xeniä, sillä se oli taatusti pienin ”tehtaan” nimellä kutsuttu paikka, jonka hän oli nähnyt. Matoro ei nähnyt tarpeelliseksi mainita mitään Killjoysta. He oikaisivat Kakkostielle. Matoro osoitteli maamerkkejä, mutta sen puolen kaupunkia Xen muisti joten kuten – olihan Nuikki laskeutunut siihen keskelle, Kakkostien varteen vain vähän matkan päähän Telakasta. Tuuli tuntui kahta kylmemmältä muurien ulkopuolella, joten Xen kiristi tahtia.
Oli Matoron vuoro hämmästyä. Alus oli todella valtava. He lähestyivät sitä keulan suunnasta. Nui-Kralhi kohosi pellolta kuin siihen yön aikana pudotettu kerrostalo. Eikä kyse ollut sellaisesta Vallikaupungin somasta kivikerrostalosta, vaan oikeasta xialaisesta tai metrunuilaisesta tornitalosta. Matoron hämmästymistä seurasi outo kalvava tunne, kun hän ymmärsi, miten paljon alus muistutti häntä Metru Nuin sodasta. Se toi mieleen tykkitulen kumun ja niiden loppumattoman rummutuksen autiottaman maan. Ne olivat kylmiä, tuhovoimaisia ajatuksia, jotka oli ollut paljon helpompi liittää Killjoyhyn kuin Xeniin tai edes Nurukaniin, ja nyt ne olivat hänen Bio-Klaanissaan.
Xen vilkaisi toaa jopa hieman voitonriemuisesti.
”Aika kiva vai mitä?” hän kysyi.
”… se on aika iso”, Matoron oli myönnettävä. Pelkästään pohjan tykkitornit toivat mieleen Rautasiiven. Ei toki samassa määrässä, mutta ne olivat samalla tavalla kylmän harmaita ja suunniteltu vain ja ainoastaan tehokkaimpaan mahdolliseen tuhoamiseen. Matoro havahtui vertaavansa Mustan Käden kalustoa nazorakeihin, eikä pitänyt siitä, miten lähelle ne asettuivat.
Alus seisoi jykevien titaanisten rapujalkojen suorassa pitämänä. Ne upposivat syvälle maahan. Nuikilta kulki suuri määrä mutaisia jalanjälkiä kaupunkiin, jotka olivat jäätyneet yön aikana. Muta narisi, kun sillä asteli. Matoro seurasi Xeniä kapeaan portaikkoon, joka oli aluksesta irrallinen ja laitettu paikalleen laskeutumisen jälkeen. Ne johtivat sisälle teräskolossin uumeniin. Se tuntui hengittävän hitaasti tuulessa. Xen itsekin harhautui käännöksestä kertaalleen, mutta löysi sitten oikean hissin.
”Tämän nimi ei tainnut olla alun perin Nui-Kralhi”, Matoro tuumasi ääneen, kun hissi jyrähti liikkeelle.
”Xcutionissa oli vähän ikävät vibat”, Xen myönsi. ”Mietimme alkuun ihan vain Killjoyta mutta se olisi varmaan aiheuttanut vaan lisää hämmennystä. Eikä… sen vibat olleet mainittavasti paremmat.”
Mielleyhtymä oli muutenkin näin paljon miellyttävämpi. Xen muisteli kolkon kypärän sijaan paljon mielummin isänsä hopeista Mirua vuosikymmenien takaa.
Mirua.
”Ei saatana! Jalat maassa!”
”Häh?” Matoro ihmetteli.
”No sillä hiton Kvillivlehtillä! Sillä oli schiludomilainen Miru!”
”Gwilwilethillä”, Matoro korjasi. ”Ja niin oli. Sehän se vitsi oli.”
”No on se nyt perkele”, Xen sadatteli. Sille olisi ollut hauska nauraa oikealla hetkellä. Nyt se lähinnä ärsytti. Matoro sen sijaan näytti melko huvittuneelta Xenin reaktiosta.
Nui-Kralhin hissi oli hitaalla tuulella. Se johtui luultavasti siitä, että telakalla siinä kulki paljon vähemmän virtaa kuin käynnissä ollessaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuksia, mutta matkaakin toisaalta oli. He olivat matkalla niin ylös kuin hissillä pääsi.
”Paljonko teitä oikein tuli?” Matoro rikkoi lopulta hiljaisuuden.
”Pari sataa”, Xen vastasi.
”Käänteinen Rumisgone”, Matoro mietti.
Xen vilkaisi tätä kysyvästi.
”Niin, jos toitte Metru Nuilta tyyppejä tänne meidän sotaan”, Matoro yritti selventää.
Vahki huokaisi.
”Monikaan heistä ei pitänyt Metru Nuille jäämistä hyvänä ajatuksena. Asiat ovat menneet huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun lähdit.”
Ajatukset jäivät kummittelemaan heidän ylleen, kun kumpikin ajautui vaeltamaan siitä huonompaa suuntaa. Matoro mietti pienen hetken, olisivatko asiat nyt paremmin, jos hän olisi jäänyt Metru Nuille edes viikoksi tai pariksi. Vai olisiko hän vain kuollut, kun vääjäämätön olisi tapahtunut. Heidän onnekseen hissin koneiston vääjäämätön eteneminen pelasti heidät reflektoimasta asioita syvemmälle.
Päätepysäkki oli Nuikin kanttiini. Se oli askeettinen sotilaskanttiini ja sellaisena vei Matoron mietteissään välittömästi Metru Nuille. Sotilaallisuus kuitenkin loppui yksinkertaiseen kalustukseen, sillä se oli täynnä henkilöitä, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet sotilailta. Useimmat olivat matoraneja, mutta muitakin olentoja oli. Reppuja ja muita tavaroita oli hieman sikin sokin. Pitkään eletyltä paikka ei tuntunut, ei sillä tavalla kuin linnan kahvio. Moni tervehti Xeniä iloisesti, toiset sotilaallisesti, mutta jättivät heidät muuten rauhaan.
”Ajattelin että tuonne kulmaan tulee kunnon baaritiski”, Xen osoitti. ”Ja tuonne saa raivattua pienen tanssilattian.”
”Hyvät ja sotilaalliset prioriteetit”, Matoro virnisti.
”Suu tukkoon, minä sisustan laivani miten haluan”, Xen nauroi ja muisti sitten vaatineensa Matorolta tanssia seuraavalla kerralla kun he näkisivät. Hän nielaisi sen ajatuksen jonnekin ja viittoi suuntaa.
”Asuinhuoneet ovat täällä. Ne olivat alun perin upseereille, mutta laitoimme kaikki jakoon, kun tätä tilaa nyt on”, hän kertoi. He kulkivat piirteetöntä metallikäytävää pitkin ikäänkuin toiseen rakennukseen yläkannella. Ikkunoista avautui näkymä Telakan ja Rantalehdon yli harmaalle merelle. He nousivat vielä yhdet portaat ennen kuin tulivat aluksen selvästi prameimpaan huoneeseen. Matoro ehti katsella kenraalin huonetta vain hetken. Se tuntui heti vähemmän metalliselta ja sotilaalliselta, lähestulkoon tarpeettoman korealta. Puupanelointi ja verhoilu teki paljon. Kalusteetkin olivat enimmäkseen puuta, ja sänky oli paljon suurempi kuin mitä yksi henkilö tarvitsi.
”En tiedä, pitäisikö minun olla katkera siitä, että Mustan Käden kenraalit asuivat näin samalla kun me muut olimme jossain bunkkerissa…” Matoro naurahti ja laski kirjakassin Xenin työpöydän sivulle. Xen puolestaan katseli hetken ympärilleen ja nappasi lattialla olevasta mytystä tummanpunaisen nahkatakin ja kiskoi sitä päälleen. Se oli hänelle hieman liian iso, etenkin hartioista ja pituudeltaan. Huppu siihen oli kuitenkin ehditty parsia. Matoro havahtui siihen, miten moneksi sekunniksi oli jäänyt tuijottamaan ja huomasi miettivänsä, miten hyvältä Xen näytti kaikesta surkeudesta huolimatta. Hänelle tuli siitä välittömästi hieman huono omatunto.
”Herralla oli selvästi liikaa rahaa”, Xen vastasi. ”Mutta en varsinaisesti valita, kun edellinen kotini oli kellari…”
Se kirvoitti Matorosta hymähdyksen.
”Onhan tämä tietysti siihen verrattuna päivitys”, Matoro nyökkäsi. Kumpikaan ei halunnut ajatella, mitä sille kellarille oli tapahtunut, joten Xen oli nopeasti jatkamassa matkaa.
”Näytän sinulle alusta paremmin myöhemmin. Suoraan sanottuna en tunne tätä ihan kauhean tarkasti vielä itsekään”, hän kertoi. ”Mutta Cody tuntee joka sopen. Ja puhuisi varmaan loputtomiin tämän tekniikasta…”
”Ehkä liityn joskus sille hänen kierrokselleen”, Matoro nyökkäsi, vaikka ei suoraan sanottuna ollut erityisen kiinnostunut aluksen tekniikasta. Mutta ehkä hänen pitäisi tottua liikkumaan siellä. He palasivat ulos samaa reittiä paljoa puhumatta ja suuntasivat sitten takaisin kaupunkiin ja hautausmaata kohti.
Hämärän hautausmaan polkuja reunustivat ikuisten lyhtyjen rivit, jotka heittivät ympärilleen pehmeitä valokeiloja. He näkivät hopeisen hahmon seisomassa hautarivien keskellä jo kaukaa. Kummankaan ei tarvinnut arvailla, minkä äärellä tämä seisoi. Tosin ilman Codynkin läsnäoloa Killjoyn haudan olisi erottanut kaukaa. Suurin osa hautausmaan haudoista oli koristeltu korkeintaan kanervoilla talvea varten, mutta Killjoyn hauta leiskui sateenkaaren kaikissa väreissä klaanilaisten sinne tuomista kukista. Eivät ne kovin kauaa kylmää kestäisi, mutta kaunis oli lyhytkin kauneus. Kukkapaljoutta koristelivat sekaan jätetyt kynttilät ja loistekivet, jotka saivat terälehdet leiskumaan vielä, kun auringot olivat laskeneet mailleen. Xen puristi omaa nippuaan tiukasti kylkeään vasten, kun he lähestyivät paikkaa. Cody nosti katseensa kerran nähdäkseen, ketkä häntä lähestyivät, mutta laski sen sitten takaisin hautaan ja jatkoi hiljaisuutta, johon Matoro ja Xen hetken päästä liittyivät.
Hautakiven yläosasta erotti kukkameren vuoksi vain pienen osan. Sen alaosaan kaiverrettua ”Tunteet johtavat” -lainausta ei nähnyt lainkaan. Se paljastuisi sieltä vasta, kun pakkasen hitaasti näivettämät kukat surkastuisivat sen edestä, eikä se olisi silloinkaan pitkään näkyvissä, sillä lumi hautaisi sen alleen.
”Tulin vain tuomaan pomolle kuulumiset”, Cody rikkoi lopulta hiljaisuuden ja suoristi selkänsä. Hän kääntyi saapuneen kaksikon puoleen ja ojensi heti kätensä Matoroa kohti puristaakseen sitä. ”Hyvä nähdä sinutkin noin reippaassa kunnossa. Pahoittelen, etten ehtinyt juttelemaan eilen. Ylilennon järjestelyt veivät aikani.”
”Hyvä nähdä sinut yhtenä palana”, Matoro tarttui käteen jämäkästi. ”Tervetuloa Bio-Klaaniin minunkin puolestani. Ja Tongu lähetti terveisiä.”
”Kiitos. Tosin viimeinen reissunikin tosiaan vähän venähti. En tullut häiritsemään, kun näytit siltä, että kaipaat vähän tilaa. Kuinka olet voinut?”
Matoro mietti pienen hetken ja jäi katsomaan hautakiveä kukkameren keskellä.
”Paremmin…” hän vastasi. ”Olen ollut ihan toiminnassa mukana.”
”Se on hyvä. Tongu antoi minulle jo nopean tilannekuvan sodastanne. Oli ilo nähdä, että linnake seisoi vielä, kun saavuimme”, Cody tuumasi.
Matoro hymähti lähinnä itselleen kuin olisi muistanut jotakin hyvin tärkeää.
”Niin, räjäytin yhden nazorak-tukikohdan. Singolla”, hän alleviivasi Codylle.
Codyn katse tämän ainoassa silmässä kirkastui tavalla, jollaista Xenkään ei ollut aikoihin nähnyt.
”Niin sitä pitää, poika!” Cody juhlisti ja taputti Matoroa olkapäälle. ”On vielä vähän aikaista tehdä lupauksia, mutta ideana olisi toistaa temppusi, mutta isommalla ’singolla’ ja vähän isommalla nazorak-tukikohdalla. Tehdään kenraali Killjoylta ylpeä sillä tähden reunalla, mistä hän meitä seurailee.”
Matoro mietti hetken, mitä Killjoy olisi hänestä ajatellut juuri sillä hetkellä. Vaikeahan ajatusta oli välttää, siinä kenraalin haudalla. Toivottavasti tämä ei ollut täysin pettynyt. Varmaan kyllä oli.
”No… olemme me täällä tähänkin asti selvinneet. Että ei tarvitse mennä riehumaan ennen kuin olette saaneet asiat järjestykseen omasta puolestanne”, Matoro topuutteli.
”Miehistössä on toki vielä vajausta”, Cody myönsi. ”Mutta se tuskin on ongelma pitkään. Pyyntöjä päästä Nuikille satelee jo. Lupasin Nurukanille, että alan organisoimaan asiaa heti, kunhan asetumme vähän paikoilleen hetkeksi.”
Sen jälkeen Cody käänsi merkitsevän katseensa kohti Xeniä. ”Ja asettumisesta puheen ollen, oletan, että olet puhunut Tawan kanssa.”
Xen nyökkäsi.
”Hyvä”, Cody vastasi. ”Voidaan käydä yksityiskohdat läpi myöhemmin. Toistaiseksi on tärkeää, että pääsemme väleihin kaikkiin sodanjohdon kannalta oleellisiin henkilöihin, että saamme Nuikin integroinnin Klaanin puolustuksiin hyvälle alulle.”
Xen nyökkäsi. Eleen varovaisuus ei kuitenkaan jäänyt Codylta huomaamatta, joten hän käänsi nopeasti katseensa takaisin hautaan ja risti kätensä selkänsä taakse.
”Hitto vie, mitkä kengät jätit täytettäväksi”, hän lopulta vielä kuiskasi hautakivelle. Xen kumartui hänen vierelleen ja asetteli vielä heikosti loistavat kukat yksitellen kasan keskelle niin, että niiden punaoranssit terälehdet sekoittuivat sopivasti haudan muihin, pääasiassa sinisiin ja keltaisiin kukkiin. Sinne varta vasten hankitut petuniat olivat jossain pinon pohjimmaisena. Xen oli ehtinyt tilata ne sinne ennen kuin hän oli aivan ymmärtänyt, kuinka moni linnakkeesta hautajaisiin oli osallistumassa. Kukkia oli aseteltu rinkeihin siten, että ne näyttivät kedolta hautakiven ympärillä.
Myös Matoro kyykistyi haudalle. Xen seurasi, miten tämän käsiin ilmestyi puhtaan valkeasta jäästä loihdittu kukka, jonka Matoro laski hautakiven juurelle. Se ainakin kestäisi kylmää. Sillä säällä jääkukka sulaisi pois vasta keväällä.
”Hän teki parhaansa pysyäkseen meistä erossa, ja silti kaikki muistivat häntä…” Matoro
sanoi hiljaa Xenille. ”Kai hän siksi halusi asua siellä korvessa.”
”Ymmärrän tunteen”, Xen käytännössä kuiskasi. ”Elin suurimman osan elämästäni ymmärtämättä että kaipasin häntä. Se iskee aika paljon kovempaa nyt, kun häntä ei enää ole…”
”Olen kuullut monta kunnioittavaa puheenvuoroa viimeisen päivän aikana”, Cody lohdutti. ”Kaikki varmasti tajusivat viimeistään Nuikin siluetin nähdessään, että hän piti sanansa siitä avusta, minkä oli luvannut.”
”Olettaen, että pystymme lunastamaan sen lupauksen”, Xen pakotti itsensä naurahtamaan.
”Kuten sanoin. Isot kengät”, Cody myönsi.
He seisoivat siinä hetken aivan hiljaa. Pakkanen tuntui olevan kiristymään päin. Xen kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen, kun taas Cody kuunteli kaupungissa kajahtelevan kellotornin kajahduksia.
”Jätän teidät”, Cody murahti ja laski viimein kätensä sivuilleen. ”Törmäillään linnakkeessa, Mustalumi.”
”Komentaja”, Matoro vastasi.
Codyn lähdettyä he jäivät taas kaksin. Haudan äärellä hiljaa oleminen ei tuntunut yhtä painostavalta. Matorokin huomasi viimein oman surunsa. Killjoytä oli tuskin ehtinyt surra, kun uutisten myötä oli tullut niin paljon huolta niistä, jotka olivat vielä hengissä. Hän näytti miettivän pitkään ennen kuin vilkaisi taas Xeniin.
”Minä mainitsin silloin, että Killjoy kävi täällä. Pari kuukautta sitten. Luuletko… luuletko, että hän jotenkin aavisti, ettei palaisi enää?”
”En… en oikein tiedä”, Xen myönsi. Hän suoristi selkänsä ja otti askeleen taaksepäin Matoron rinnalle. ”Välillä tuntui, että hän olisi tarttunut mihin tahansa tekosyyhyn päästä eroon itsestään. Mutta… sitten taas. Ehkä hänkään ei odottanut asioiden menevän aivan näin.”
Xen pinnisteli muistiaan parhaansa mukaan. Se harhautti häntä pahimmalta surulta, joten hän rääkkäsi mieltään sen minkä vain pystyi.
”Muistan hänen viimeiset sanansa noin yhtä hyvin kuin kuumeunen, mutta olen melko varma, että jokin osa hänestä oli tulossa vielä takaisin.”
Koveneva tuuli ravisteli kukkia. Punaisia ja sinisiä terälehtiä leijui viimassa. Pieniä paloja väriä pimenevässä illassa.
”Minusta tärkeintä on, että te pääsitte viimein yhteisymmärrykseen. Muistatko, kun yritin sanoa sinulle, että kyllä Joy välittää, ja olit aika epäilevä…”
”En meinannut uskoa senkään jälkeen, kun hän kertoi sen minulle itse”, Xen myönsi. ”Välillä tuntuu siltä, että jos emme olisi viettäneet marraskuuta yhdessä, tämä sattuisi nyt vähemmän…”
”Niin”, Matoro sanoi. ”Sen takia ne opettavat, ettei Toan – tai sotilaiden kai yleensä – tulisi kiintyä kehenkään. Koska se harhauttaa velvollisuudesta ja lopulta sattuu…”
”Kaunis idea sellaisesta kynästä, joka ei ole koskaan joutunut tuntemaan mitään…” Xen huokaisi. Hän oli ensin hieronut rintaansa takin läpi kylmissään, mutta oli jatkanut sitä tunnustellakseen vain kahdessa eri tahdissa sykkivää sykettä.
”Olen yrittänyt kuunnella, olisiko hänestä täällä jotain vielä jäljellä, mutta jokainen ajatus kuuluu aina vain minulle itselleni. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, mutta olisi voinut jättää edes pienen palan viisautta jälkeensä, että ei olisi niin orpo olo.”
Orpo oli ehkä juuri se sana, mitä hän oli etsinyt.
”Minun päässäni on pyörinyt meidän viimeinen keskustelumme”, Matoro sanoi. ”Hän… syytti minua Metru Nuista ja käski laittaa itseni kuntoon. Ja minä olen tehnyt niin. Ja nyt kun hän on poissa, se… se kai tuntuu vielä tärkeämmältä.”
Se oli niin siloteltu versio kuin hän kykeni kertomaan, eikä se oikeasti osunut asian ytimeen. ”Syyllisyys Metru Nuista?” – miten ympäripyöreä sanavalinta! Mutta sen todempaan hän ei pystynyt, tai uskaltanut.
”Syytti sinua?” Xen ähkäisi ensin hieman epäuskoisesti. Sitten vähän aikaa asiaa mietittyään se oikeastaan kuulosti asialta, mistä Killjoy olisi kyllä suuttunut.
”Hän ei edes maininnut, että olitte puhuneet…”
”No, hänellä ei ollut tapana mainita asioista…”
”Niin”, Xen myönsi. ”Ei ainakaan ennen ihan viimeisiä päiviä. Kaipa hänkin jotain aavisteli sitten kuitenkin.”
”Ehkä se oli aavistus siitä mitä sinulle kävisi, eikä hänelle itselleen…” Matoro sanoi varovaisesti.
Xenin tuijotus lipesi viimein haudasta jonnekin korkeammalle. Pilvipeite rakoili vain aavistuksen siellä, missä taivaalla ammottava reikä sijaitsi. Sen mustuuden tunsi selkäpiissä asti, vaikka sitä ei kovin hyvin nähnytkään.
Xen ei teeskennellyt itsekään ymmärtävänsä kaikkea sitä, mitä Killjoy oli viimeisinä aikoinaan ajatellut. Lauluhetkestä sokean jumalattaren kanssa oli helppo vitsailla, mutta silloinkin, kun Killjoy oli siitä hänelle kertonut, oli kaikessa ollut koko ajan katkera vire. Kuin jokainen löytö, jonka he marraskuun aikana olivat tehneet, olisi samalla ollut yksi naula lisää arkkuun. Arkkuun, jonka olisi pitänyt kuulua Xenille.
”En usko, että hän olisi koskaan tehnyt asioita toisin… mutta silti… minä olin jo valmis olemaan itse tuolla kuopassa. En tiedä… se tässä kai tuntuu pahimmalta. Kuin olisin tehnyt sen surutyön täysin turhaan ja nyt joudun kestämään tätä.”
”Oliko se sitten turhaa?” Matoro kysyi ja katsoi Xeniin.
”En minä tiedä”, Xen puri hammastaan ja pakotti itsensä vastaamaan Matoron katseeseen.
”Mikään sen kaiken jälkeen ei ole tuntunut todelliselta. Tämäkin maa jalkojemme alla tuntuu aivan yhtä unelta kuin se sora… tuolla.”
Xen vilkaisi kohti taivasta, mutta ei antanut katseensa viipyillä pimeydessä enää kauempaa.
”Tahtoisin toivoa, että aika näyttää, mutta en ole varma, olenko valmis vielä sellaiseen lohtuun.”
”En tiedä voiko näitä verrata ollenkaan”, Matoro sanoi varovaisesti. ”Mutta minulla oli samansuuntaisia ajatuksia Metru Nuin jälkeen. Lähestulkoon halusin, etteivät asiat parane, koska se tuntui oikeudenmukaiselta rangaistukselta kaikista niistä kuolemista, mistä syytin itseäni. Tutut paikat eivät tuntuneet miltään. Mutta… en minä oikein tiedä mitä kävi. Kai minä vain päätin yrittää tehdä asialle jotain, ja olin tarpeeksi onnekas, että minulla oli ympärilläni ystäviä? Minä… en ole kovin hyvä näissä.”
”Kuulostat ihan häneltä”, Xen tuhahti ja käänsi katseensa hautakiveen olettaen, että se kuuli heitä. Hän oli ehdottomasti tarkoittanut sanansa loukkaukseksi, mutta mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä helpompaa oli kuvitella Killjoy siihen heidän eteensä saarnaamaan heille molemmille niistä samoista asioista.
”Enkä minä luovuttanut ole, jos sitä meinaat”, Xen jatkoi. ”Mutta joku voisi lyödä minua niin kovaa, että alkaisin luulla maailmaa ympärilläni taas aidoksi.”
”En minä sitä tarkoittanut”, Matoro kuulosti pahoittelevalta, eikä osannut jatkaa.
”Hyvä”, Xen totesi ja yritti taas epäonnistuneesti kietoa takkiaan tiukemmin ympärilleen. Heidän hengityksensä höyrysivät. Kumpikaan ei enää sanonut mitään. Xenin olo oli kuin hän olisi hengästynyt, vaikka oli todellisuudessa vain seisonut paikallaan jo melkoisen tovin.
Valaisee liekki ikuinen
Joskus korventaen, riuduttaen
Välillä lämmittäen, syleillen
Kerros kerrokselta polttaen,
liekit mustat ja verenpunaiset
Lopulta kuitenkin talttuen
Sen todistaa hän, joka polulla nyt jatkaa
Kotiin löytänyt siemen rakkauden
Kuinka muuten voisimmekaan velkamme maksaa
kuin häntä sinun nimissäsi suojellen
Kanssa rakkaiden, jotka aikaa sitten…
Rajan taakse sinua ennen vaelsivat
Toivottavasti voit ylpeydellä kiitoksemme vastaanottaa
Ja rauhassa jatkaa matkaa,
sillä viimein olet kivusta vapaa
Kulki runneltu sielu, runneltu keho
Liian harva sen hymyn aidoimman näki
Lopussa kiitos, rauha ja ansaittu lepo
Toa Suga
Luku 3. Kellotorni
on huono hetki tavata
Kellotornin ovi ei ollut lukossa. Xen oli hetken mielijohteesta kysynyt, pääsisikö sitä katsomaan sisäpuolelta. Matoro hyvänä oppaana oli tietysti sanonut, että no ei sinne nyt periaatteessa pitäisi mennä, ja sitten he olivat menneet sinne. He olivat saaneet muutaman oudoksuvan katseen aukion väeltä livahtaessaan sisään. Matoro ei muistanut, oliko koskaan edes ollut siellä – eihän siellä ollut yhtään mitään.
Tornin sisätilat olivat lähinnä pieni varasto, mutta ne tuntuivat yllättävän kodikkailta. Ehkä ahtaus sai sen aikaan. Huoneessa oli portaiden lisäksi kaapillinen työkaluja ja monta säkkiä hiekoitussoraa. Puiset rakenteet muodostivat tornin luurangon, jota pitkin portaat nousivat. Eivät ne kovin korkealle nousseet. Kellohuone oli noin kymmenessä metrissä.
”Tämä ei ehkä ole kauhean kiinnostava paikka”, Matoro pahoitteli. Xen nousi portaita ylös tämän perässä ja katseli ympärilleen. Puinen lattia narahti, kun sille astui. Ilma oli tuoksui puulle ja oli pölyistä. Heidän yläpuolellaan tikitti suuri kellokoneisto, joka lepäsi paksujen puuparrujen päällä. Messinkiset rattaat näki selvästi. Keskellä huonetta kellon punnukset nousivat ylös ja alas heidän päittensä korkeudella. Koneiston akselit johtivat jokaiselle neljälle sivulle, missä ne kiinnittyivät viisareihin, jotka näyttivät kaupungin väelle kuinka pitkällä illassa mentiin. Mitään muuta huoneessa ei sitten ollutkaan. Huoltotöitä vartenhan se tila oli, ei oleskelua.
Xen havahtui ajatukseen, että ei oikeastaan ollut nähnyt oikeaa kellokoneistoa ennen, ei todellisessa maailmassa. Kovasti samaltahan se näytti, paljon pienemmältä vain.
”Minusta tämä on kiehtova paikka”, Xen vastasi ja pälyili koneistoa. Tila oli melko hämärä. Katossa paistoi vanha, hailakka valokivi. Jokaisella huoneen sivulla oli neliskulmainen ikkuna, jotka olisivat kyllä valaiseet koko kellohuoneen, jos ulkona olisi ollut valoisaa. Xen meni itään antavan ikkunan luo ja lähestulkoon painoi kuononsa lasiin. Se höyrystyi hänen hengityksestään. Kaupungin valot näyttivät lämpimiltä. Hetken ihmeteltyään hän työnsi ikkunan auki ja nojasi ikkunalautaan. Raitis ilma tulvi sisään, ja teki hengittämisestä äkkiä paljon helpompaa. Alhaalla aukiolla näkyi hahmoja kuin varjoina.
Hän oli joutunut käymään mielessään melkoisen ajatusten ketjun selvittääkseen, miltä kellokoneiston raksutus hänestä tuntui. Ties kuinka pitkään se oli tarkoittanut joko vihollisen läsnäoloa tai sitä, että joku kuunteli häntä ilman lupaa. Niistä ajatuksista hän oli kuitenkin viimein onnistunut päästämään irti. Nyt hammasrattaiden raksutus tuntui lähinnä surulliselta. Hän kuuli mielessään kukkuvan käen ja pohti, mitä sillekin oli mahtanut tapahtua. Siitäkin huolimatta hän sai hieman lohtua siitä, ettei niin arkinen asia kuin kellon raksutus enää haitannut häntä.
”Kuuletko vielä kellot?” Matoro kysyi ja katseli itsekin, miten kellon punnukset liikkuivat hypnoottisesti ylös ja alas.
”Ne hiljenivät sen jälkeen, kun palasimme kotiin”, Xen vastasi. ”Ensimmäiset päivät ilman niitä olin tulla hulluksi. Oli vaikea tottua siihen, että päässäni oli kerrankin hiljaista.”
Kellokoneiden hiljeneminen ei ollut siihen kyllä ainoa syy. Niiden lisäksi hiljenneet olivat myös kuolleet tontut, Äidin tyttäret sekä… Peelo. Deltan irstaita kommentteja hänellä ei sen sijaan edes oikeastaan ollut ikävä.
”No, miltä hiljaisuus maistuu?” Koska konehuoneessa ei ollut muutakaan tilaa, Matoro istuutui lattialle seinää vasten ja katseli ikkunalautaan nojaavaa Xeniä. Hämärässä he erottivat toistensa silmien ja sydämien loisteen selvästi.
”Oudolta”, Xen myönsi. ”Juttukavereista ei onneksi ole ollut puutetta.”
”Niin. Me kummatkin olemme tehneet parhaamme jutellakseen kaikille muille paitsi toisillemme.”
Matoron ääni ei ollut mitenkään katkera. Pikemminkin hieman säälivä, ja varmaan heitä kumpaakin kohtaan.
Xen ei edes tiennyt, miten vastata siihen. Tottahan se tietenkin oli, ja päivä oli ollut täynnä sopivia harhautuksia. Vastaan oli tullut niin monta tyyppiä, joiden kanssa oli pitänyt pysähtyä juttelemaan, että hän oli aina välillä itsekin unohtanut, että hän aktiivisesti oli yrittänyt vältellä useampaa kuin vain yhtä aihetta.
”No olihan meillä se viimeöinen”, Xen lopulta puolustautui.
Matoro mietti, miten muotoilisi asian. Eilen he olivat toki puhuneet paljon, mutta lähinnä siitä, mitä kaikkea jännittävää oli tapahtunut, miten matka oli mennyt, missä linnassa oli mitäkin, sen sellaista. Eikä mennyt päivä ollut päässyt kovin paljon pidemmälle, vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi ollut, jos he olisivat niihin tarttuneet. Jännitys tuntui kääntävän vatsanpohjaa, kun Matoro yritti pohtia oikeita sanoja. Kuolemanvaarakin olisi tuntunut rennommalta. Kun hiljaisuutta kesti, Xen kääntyi katsomaan tätä kysyvästi.
”Minä olen yrittänyt välttää näitä aiheita koko päivän, mutta minun on pakko kysyä jotakin.”
Hän kuuli Visokin teroittavan, miten huomista ei ehkä edes tule. Parempi siis tänään kuin joskus myöhemmin.
”M-miksi minä edes olen tässä?”
Ennen kuin Xen edes ehti rekistöröidä kysymystä, Matoro alkoi selittämään. ”Siis, olin täysin valmistautunut siihen, ettet olisi halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä… sen jälkeen. Se olisi ollut täysin ymmärrettävää. Mutta sitten kun näimme ja juoksit suoraa minua päin ja… no…”
Xen kääntyi kohti Matoroa ja katui sitä välittömästi. Hänen katseensa vaelsi pian lattianrajaa myöten ohi toasta, eikä tohtinut katsoa tätä silmiin.
”En… ymmärrä”, hän sai sanotuksi. Hän tiesi sen olevan vähän valhe. Ne ajatukset, joita hän oli pyöritellyt ensimmäiset päivät Onu-Metrun tapahtumien jälkeen palasivat hänen mieleensä kristallinkirkkaina. Mutta eihän Matorolla toisaalta ollut mitään syytä tietää niistä. Eli siinä mielessä hänen ihmettelynsä oli täysin vilpitöntä.
Matoro tajusi virheensä. Oli täysin mahdollista, että siinä tilassa Xen ei ollut pystynyt havainnoimaan yhtään mitään. Ehkä oli armeliasta, jos tämä oli onnistunut unohtamaan Abzumon sanat… missä tapauksessa Matoro ymmärsi virheensä silti liian myöhään, koska pian ne sanat palaisivat jälleen heidän mieliinsä.
”… Abzumohan sanoi… hän osoitti sen minulle…”, Matoro parahti ennen kuin ehti ajatella.
Xenin kulmat kohosivat. Pienen hetken hän ehti kysymään mielessään oikeita kysymyksiä, kuten ”missä vaiheessa Abzumo oli puhunut Matorolle?” tai ”mistä helvetistä Matoro edes puhui?”. Sitten hänen tajuntansa sai viimein kunnolla kiinni siitä, mitä oli tapahtunut.
Kaikkiin päivän aikaisempiin mainintoihin hän oli osannut valmistautua. Makutan nimi oli lausuttu, kurkkua oli kiristänyt, mutta lopulta hän oli aina onnistunut nielemään siitä nousseen tuntemuksen. Tällä kertaa hänen suojansa olivat kuitenkin täysin alhaalla, ja mikä pahempaa, ne olivat Matoron huulet, jotka Abzumon nimen olivat lausuneet.
Xen kaatui välittömästi taaksepäin ikkunaa päin. Kouristus, joka hänen rintaansa oli iskenyt, tuntui kahdella sydämellä kaksin verroin kauheammalta. Jokainen lihas hänen ruumiissaan halusi vääntyä kasaan. Aiemmin päivällä syöty voileipä oli muuttua vakavaksi virheeksi Xenin vatsan vääntyessä kerälle. Hän ei voinut estää itseään kirkaisemasta ääneen. Hän puristi rintaansa niin kovaa kuin pystyi ja yritti saada tilanteen hallintaan.
Eihän se voinut näin mennä. Kouristukset olivat johtuneet hänen hajoamispisteessä olevasta kuulastaan. Niin hän sen oli itselleen selittänyt. Pienen hetken ajan hän ehti ajattelemaan, oliko hänen perintökuulissaankin jotain vikana. Kouristuksen alleen peittämät järjen rippeet saivat kuitenkin työnnettyä sen ajatuksen syrjään jättäen jäljelle vain yhden, paljon inhottavamman vaihtoehdon.
Hän ravisteli päätään yrittäen päästä eroon sumusta, joka hänen silmiinsä oli noussut. Seuraavan kerran, kun näki jotain edes vilahdukselta, Matoro oli noussut pystyyn ja rynnännyt hänen luokseen. Hän tunsi kosketuksen olkapäällään. Xen veti välittömästi taas keuhkonsa täyteen ja käänsi ripeästi Matorolle selkänsä, jolloin tämän käsi lipesi hartialta. Xen työnsi päänsä ulos ikkunasta ja puristi ikkunalautaa niin lujaa, että puiseen karmiin jäisi jälki. Raskaiden hengenvetojensa lävitse hän onnistui viimein pakottamaan ulos sanoja.
”Olen… olen ihan kunnossa.”
Etkä ole, Matoro ajatteli, ja tunsi itsensä täydeksi typerykseksi, kun oli edes maininnut asiaa. Hän otti askeleen kauemmaksi Xenistä.
”Anteeksi. Meidän ei tarvitse puhua tästä. Se oli huono idea…”
Toan pahoittelut eivät kuitenkaan kouristuksia helpottaneet. Kuristava olo vaan sen kun jatkui. Xen olisi halunnut sanoa jotain vastaukseksi, mutta ei fyysisesti kyennyt siihen. Avuton olo muuttui nopeasti turhautumiseksi. Hänen jalkansa kantoivat jollain ilveellä, joten hän marssi Matoron ohi ja iski vanhan kätensä täysillä huoneen toisen puolen seinään. Rystysiin sattui, joten hän löi uudestaan. Vihlova kipu sormissa oli hyvä harhautus, joten hän löi vielä kolmannen kerran. Lentävistä puunsäpäleistä kuitenkin huomasi, että neljättä se lauta ei enää kestäisi, joten lopulta Xen romahti maahan istumaan siihen paikkaan, missä Matoro oli hetkeä sitten istunut. He olivat nyt vaihtaneet paikkoja. Xen tunsi Matoron katseen, kun hän laski päänsä polviinsa ja puristi kalloaan niin kovaa kuin pystyi.
”Helvetti. Helvetin helvetti”, hän onnistui lopulta karjaisemaan. Hän ei edes tiennyt, mille oli vihainen. Hän vain oli.
”Xen. Hengitä”, Matoro yritti sanoa mahdollisimman rauhallisesti. Hän toivoi, että huudahdus ja lyönnit eivät toisi paikalle jotakuta innokasta auttajaa.
”Hengitä itse!” Xen ärjähti takaisin, mutta itseäänkin turhauttaen kuitenkin noudatti Matoron ohjetta ja keskittyi hetken aikaa vain hengenvetoihin. Viha ja ärtymys sekoitettuna ankaraan keskittymiseen auttoivat kouristuksia viimein laantumaan. Xenin olo ei varsinaisesti parantunut, mutta ainakaan hänen kehonsa ei yrittänyt vääntää itseään enää aktiivisesti hajalle.
Matoro käytännössä valui lattialle istumaan Xeniä vastapäätä.
”Noin on vissiin käynyt ennenkin.”
Xen tuhahti tarkoituksenaan tehdä se myöntävästi, mutta ei ollut hetkeä myöhemmin enää varma, pystyikö sitä siitä päättelemään.
”Ne alkoivat… sen jälkeen.”
”Ovatko ne vaarallisia?” oli ensimmäinen asia, mistä Matoro osasi olla huolissaan.
”Luulin, että ovat, mutta en tiedä enää…”
”Kuka tahansa kärsisi traumaattisista kohtauksista sellaisen jälkeen”, Matoro sanoi, vaikka uskoikin sen olevan laiha lohtu.
Xenin piti antaa ajatustensa velloa hetken siinä, mitä Matoro oli sanonut. Olisi ollut luontevaa, että tämä vain viittasi kaikkeen siihen, minkä läpi Xen oli marraskuun aikana kahlannut. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän tuntui, että Matoro tosiaan vain viittasi siihen, mitä Onu-Metrussa oli tapahtunut. Sitten Xen pinnisteli varovaisesti muistiaan siitä, mitä Matoro oli alun alkaenkin sanonut. Mitä ihmettä Abzumo oli tälle osoittanut?
”Kuka sinulle on kertonut…” Xen kysyi tietäen oikein hyvin vastauksen kysymykseen.
Matoro huokaisi syvään. ”Abzumo lähetti minulle jotakin, mikä… no, se oli kuin videotallenne. Suoraan aivoihin. Olin idiootti, kun menin laukaisemaan sen.”
Uusi vihlaisu. Xen puristi nyrkkinsä rintaansa vasten, mutta onnistui tällä kertaa pitämään parahduksen sisällään. Piti vain puskea maininnasta läpi, hinnalla millä hyvänsä.
”Siitä siinä siis oli kyse”, hän huokaisi. ”Kun mainitsi nimesi…”
”Olen miettinyt, miten satuttaa sinua Arkkienkelin farssin jälkeen”, Matoro tapaili sielunvihollisen sanoja. Miksi muistijälki niistä on niin pirullisen tarkka? ”Niin hän sanoi… ja tiedän, että hänen tarkoituksensa oli satuttaa, mutta minun on silti vaikea ohittaa, että minä sen saamarin sirun sinulle jätin, ja tuohon se johti.” Hän heilautti kädellään Xenin suuntaan.
Xen nieleskeli. Takaisin ylös pyrkinyt lounas oli pidettävä aisoissa. Matoron lainaus kuulosti etäisesti tutulta. Olisi kai pitänyt olla onnellinen siitä, että jokainen yksityiskohta siitä kohtaamisesta ei enää ollut hänen päässään valokuvantarkasti.
”Eikä ollut edes tapaa laittaa hanttiin”, Xen huokaisi.
Matoro katseli Xeniä hetken enemmänkin mietteliäänä. Tämän hopeisena kuultavat raajat olivat räikeä muistutus. Oli hämmästyttävää, miten uhmakkaasti Xen tuntui suhtautuvan koko asiaan. Matoron oli pakko ihailla sitä. Kun Xen näytti olevan aavistuksen enemmän tilanteen tasalla, hänen oli pakko udella. Yksityiskohta oli sellainen, mikä jäisi kummittelemaan ketä tahansa, joka olisi sirujen kanssa tarpeeksi läheisissä tekemisissä.
”Oli kuin sillä olisi ollut kolme sirua… mutta siinä Deltassa oli jotakin väärää, eikö ollutkin?”
Xen naurahti. Häntä huvitti se huomio niin paljon, että se onnistui purskahtamaan ulos kaikkien muiden tunteidenkin lävitse.
”Se on kyllä ihan saamarin tyhmä makuta, jos sinäkin hoksasit sen jostain hiton videosta.”
Se sai Matoronkin virnistämään. ”No, sirut näyttävät, mitä tahdot niistä uskoa. Itsepetos niillä on uskomattoman helppoa. Tai sitten olen siinä vain erityisen hyvä”, Matoro sanoi kuivasti. ”Miten sinä sitten sait huijattua sitä?”
”Cencord”, Xen sanoi. ”Olen pahoillani, etten kysellyt lupaa, mutta leikkasimme sen palasiksi ja Mavrahin ystävä muotoili yhden sen siruista muistuttamaan Deltaa. Oikea siru ei ollut minulla mukana enää kertaakaan sen valmistumisen jälkeen.”
”No hyvä että siitä Itrozin maanvaivasta oli edes jotain hyötyä lopulta”, Matoro sanoi.
”Ah, niin”, Xen hymähti selvästi hieman vaivaantuneena. Hän sai viimein katseensa kiskottua etäisesti Matoron suuntaan. Seinä oli kuitenkin helpompi tuijottelun kohde kuin toa itse. ”Se… ei ollut ainoa asia, mitä teimme niillä siruilla. Mainitsin ehkä eilen, että minulla ei ole enää Eldaa… enkä muista, kerroinko koskaan, että meillä vahkeilla naamiot on veressä eikä… noh, kasvoilla.”
”… sinulla on minun naamioni… veressäsi?”
”Puolustuksekseni olin käytännössä kuollut silloin, kun isä päätti käyttää sitä.”
”Ei, minä vain…” Matoro näytti äkkiä todella huolestuneelta. ”Oletko sinä sitten… kuullut Itrozin? Siinä naamiossa, siinä on jäänne sen luojasta, ja Nimdan läsnäolo teki sen todellisemmaksi, se on- se on todella vaarallinen. Kuuletko sinä sen?”
Xen naurahti uudestaan. Hän ei tarkoittanut sitä ivalliseksi, vaikka se ehkä vähän sellaiselta kuulostikin. Hän olisi voinut vain selittää, mutta se olisi tuntunut jotenkin tehottomalta, kun vaihtoehto oli vain näyttää. Hän kurotteli kohti Matoron mieltä – ensimmäinen kerta, kun hän uskalsi tehdä niin – ja katsomatta yhdenkään suljetun oven taakse jätti vain yhden lyhyen viestin Matoron mielen eteiseen.
”En lopettanut kuulemiseen.”
Matoro säpsähti, mutta hahmotti viestin pian. Siinä oli tuttu sointu, jollakin tavalla jopa tutumpi kuin hänen omassa Itrozissaan. Hetken siinä meni, ennen kuin hän ymmärsi, että kuuli siinä oma ääntään, sellaisena kuin se oli iloisempina tai rohkeampina hetkinä. Silloin hän tajusi, että niin – kyllähän suurnamio olisi hänestäkin vaikutelman ottanut, ja Cencord kenties tavallista naamiota voimakkaammin.
”Minä… minä kuulin tuon äänen jo kerran”, hän äkkiä muisti ja pälyili kattoon. ”Myrskyn aikana. ’Olisitpa sinä täällä’, se sanoi. Minulla ei ollut sille silloin mitään selitystä, mutta nyt…”
”Sinä kuulit sen?” Xen hämmästeli ääneen. ”En… tiennyt, että se toimii niin kauas… Tai siis, toivoin, mutta… en ollut sen käyttämisessä silloin vielä kovin hyvä.”
”Sen käyttäminen on ihan hiton vaikeaa”, Matoro nauroi. ”Ehkä sitä naamiota ei ole suunniteltu meille kuolevaisille.”
”Noh, niin…” Xen tavaili, eikä ollut enää ihan varma, mitä sanoa seuraavaksi. Hän ei edes tiennyt, kauanko se oli Matorolla ollut. Omallakin kohdallaan hänen oli vaikea selittää sitä. Tavallaan se oli ollut hänellä vasta kuukauden. Mutta todellisuudessa…
”Se on oikeastaan… ihan intuitiivista, kun siihen tottuu. Tai ainakin, kun lakkaa ajattelemasta sitä naamiona ja enemmän… tuota… suojelusenkelinä.”
Matoron kysyvä ilme ei ollut muuttunut toviin miksikään, joten Xenin oli pakko etsiä lisää selittäviä sanoja aikaisempien jatkoksi.
”Itroz… hän oli kanssani koko sen matkan tuolla taivaalla. Kun sanoin, että se tuntui vuosisadoilta… se ehkä olikin. Mutta Itroz jotenkin kai suojeli mieltäni, kun se kaikki tuntuu nyt vain unelta.”
”Sinun Itrozisi kuulostaa paljon mukavammalta kuin minun oli”, Matoro sanoi happamasti.
”Minun Itrozini kuulostaa lähinnä sinulta”, Xen päästi ulos, ennen kuin ehti miettiä enempää sanomisiaan. ”Tai… ainakin kuulosti siihen asti, että se alkoi myös kuulostaa minulta.”
”Se… se tekee sitä. Hyvä, jos osaat erottaa itsesi siitä”, Matoro sanoi myötätuntoisesti. ”Enkä minä nyt pistä pahakseni jos pyörin mielessäsi koko ajan, sinäkin olet tehnyt niin jo jonkin aikaa…” Matoro sanoi jonakin, minkä oli tarkoitus olla vitsi, mutta tajusi sitten, että se oli kaikkea muuta.
Xen unohti räpyttää silmiään niin pitkäksi aikaa, että ne tuntuivat kuivuvan hänen päähänsä. Kun hän sai viimein ajatuksensa taas kasaan, hänestä vuorostaan tuntui, että pitäisi sanoa jotain lohduttavaa.
”En olisi täällä ilman sitä. Enkä puhu nyt vain siitä, mitä tuolla taivaalla tapahtui, vaan jo ennen sitä. Olisin varmaan ajanut jotain seinää päin, jos Itroz ei olisi pitänyt jalkaani jarrulla.”
”Ehkä on sitten hyvä, että sinulla on se naamio”, Matoro myönsi varovaisesti. ”Joskus äänille päässä uskoutuminen ei ole huonoin vaihtoehto. Tosin oikeasti olemassa olevat on yleensä silti parempia…”
”Joskus niille oikeille on vaan vaikeampi puhua”, Xen murahti. ”Omalta mieleltään on vaikeampi pitää salaisuuksia.”
Lause oli selvästi tarkoitettu leikkimieliseksi puukoksi heidän molempien haavoihin. Se tuntui silti siihen tilanteeseen ihan sopivalta.
”Mitä sinun suojelusenkelisi sitten tahtoo sinusta?” Matoro kysyi edelleen hieman varautuneena. ”Selvästi ei Nimdaa niin kuin minulla.”
”Tahtoi minusta…” Xen toisti sanat vähän kummissaan. ”Ei kai mitään… Tai ehkä lähinnä estää minua tekemästä jotain todella typerää. Minulta kesti hetki tajuta, että vaikka siinä oli jäljet edellisistä käyttäjistään niin kaikkein eniten siinä oli vain… minua. Itroz… jos sitä nyt voi edes sanoa sellaiseksi, tahtoo vain sitä mitä minäkin. Liekö on siksi ollut niin hiljaa viime päivät.”
Matoro maisteli ajatusta hetken. Se tuntui yllättävän lohduttavalta. Xen sen sijaan joutui miettimään vielä hetken sitä, miten Matoro oli epäillyt naamion mielitekoja.
”Etkös sinäkin silloin halunnut siruja? Kun naamio oli vielä sinulla. Eikö ole ihan mahdollista, että Itroz tahtoi sirut vain koska… sinä tahdoit ne?”
”Niin”, Matoro myönsi. ”Niin se varmaan on. Se naamio… se on kuin Nimda: se ottaa, mitä tahdot, ja antaa sen sinulle, seurauksista välittämättä. Anteeksi, epäilin sinua ehkä hieman turhaa tämän kanssa. Käytithän sinä Deltaakin ilman, että se riistäytyi käsistä. Suoraan sanottuna olen siitä aika vaikuttunut… en siis siksi, että pitäisi sinua huonona Nimdan kanssa, vaan koska en ole oikein uskonut, että kukaan saisi sillä mitään hyvää aikaan. Sen jälkeen kun… noh, kyllä sinä muistat.”
Ja Xen muisti oikein hyvin taivaansinisen haavan halki Matoron kasvojen. Savun katkun ja huudot Ko-Metrussa. Vereen tahriutuneen valkean sirun. Se oli kovin kaukainen hahmo siitä miehestä, joka Xenin edessä istui. Haavasta muistutti vain hädin tuskin havaittava arpi halki Matoron huulien. Xen huomasi ajattelevansa, miten tyytyväinen oli, kun näki Matoron päässeen selvästi takaisin elämän makuun siitä, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Vielä kun hän itse onnistuisi tekemään saman…
”Noh, minulla oli varoittavia esimerkkejä alla”, Xen sanoi. ”Isä käytti sitä myös hetken. Kuvitteli sillä ohjuksia, mitä ei oikeasti ollut olemassa. Uskomatonta kyllä, sekin oli harmittomimmasta päästä, mitä olen nähnyt sitä käytettävän. Ehkä olen vain perinyt häneltä tosi huonon mielikuvituksen.”
”Ei se ole mielikuvituksesta kiinni, vaan siitä kuinka paljon uskoo niihin”, Matoro sanoi. ”Minun on pakko myöntää, että olen huojentunut, kun annoit Deltan pois. Kai minä olen hieman huolissani Tawasta nyt… mutta noh. Jos hän tekee sillä jotakin vastuutonta, ainakaan se ei ole suoraan siksi, että jätin sirun hänelle.”
Hän mietti hetken ennen kuin tajusi virheensä.
”Niin no minä kyllä kaivoin sen sieltä saamarin mielisairaalasta tuodakseni sen Bio-Klaaniin, että helvetti.”
Ja ainoa tapa korjata se virhe oli laittaa Delta takaisin kelloon ja unohtaa sinne, mutta se suunnitelma oli juuri muuttunut monta astetta vaikeammaksi.
”Ehkäpä se kuului tänne alun perinkin”, Xen huokaisi. Tunto oli hiljalleen palannut hänen jalkoihinsa, joten seinää vasten itseään liu’uttaen hän nosti itsensä viimein takaisin seisomaan. Hän tuijotteli hetken aikaa Matoroa. Koko sen Bio-Klaanissa viettämänsä vuorokauden ajan, hänestä oli tuntunut siltä, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain siihen päätökseen liittyen. Hän oli kutsunut Matoron Tawan ja Visokin pakeille pohjustamatta lainkaan, mitä oli aikeissa tehdä. Hän oli vain antanut sirun pois kuin minkä tahansa pohjoisen maailman tuliaisen. Se oli tuntunut helpolta, mutta se, ettei hän ollut uskaltanut kertoa Matorolle siitä etukäteen oli jo kertonut hänelle, että jollakin tapaa hän oli pelännyt tämän reaktiota.
”Oliko se sinusta oikea päätös?” hän sitten viimein kysyi. ”Olisitko tehnyt jotain toisin?”
Varmaankin kaiken, Matoro mietti kuivasti, alkaen siitä hetkestä kun hän, Umbra ja Kapura astuivat Metru Nuin kamaralle. Mutta se ei ollut nyt olennaista.
”Kaipa se oli niin hyvä valinta kuin näissä olosuhteissa saattoi tehdä”, Matoro tapaili vastausta. ”Kyllä minä Tawaan luotan. Mutta Nimdan kanssa… Nimda on uskomattoman vaarallinen. Kyllä sillä voi hyvääkin tehdä, mutta minun on vaikea luottaa siihen. Ainakin nukun paremmin, kun tiedän, että siru ei ole sinun taakkanasi.”
Matoron vastaus oli Xenin mielestä vähän outo. Ei siksi, että tämä oli sirusta niin skeptinen. Siihen pelkoon heillä kaikilla oli hyviä syitä. Mutta Xeniä jäi kaihertamaan se, miten helposti Matoro oli sivuuttanut sirun luovuttamisen Tawalle.
Kuva alkoi selkenemään Xenin päässä. Mitä Matoro oli ennen kouristusta häneltä kysynyt? Oliko hän jotenkin kyseenalaistanut sen, miksi Xen oli juossut ensimmäisenä tekonaan hänen syliinsä linnoitukseen saapuessaan.
”Matoro…” Xen ähkäisi. Helvetti soikoon. Siitähän siinä oli kyse. ”En minä syytä sinua siitä, että jätit sen minulle.”
Heidän katseensa pysähtyivät toisiinsa nyt pidemmäksi aikaa kuin kertaakaan sen keskustelun aikana. Matoron suu loksahti auki.
”Se ei ollut sen päivän paras päätöksesi, vaan ainoa. Ei se, mitä sen jälkeen tapahtunut, johtunut sinusta…”
Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin helpottunut. Kenties silloin, kun oli sirusta luopunutkin? Raastava jännitys, jonka hän oli tuntenut koko päivän, hellitti hieman. Ne sanat tuntuivat kallisarvoisemmalta lahjalta kuin kaikki Nimdan sirut. Hän käänsi äkkiä katseensa Xenistä, kun tajusi, miten pitkään se oli jatkunut.
”Tuota… kiitos. Tuon kuuleminen… en tiedä tiedätkö, miten paljon se merkitsee minulle.”
”Et kai sinä… ole oikeasti ajatellut niin?” Xen kysyi.
”… no…”, Matoro mutisi. ”Kyllä minä tiedän, että se ei ole terveellistä. Kaikki sanovat minulle niin. Mutta kun sinä kasvat siihen, että velvollisuus on hyveistä armottomin, siitä on vaikea oppia pois. Silloin ajattelee, että pitäisi pystyä toimimaan paremmin.”
Hän yritti miettiä, miten asian selittäisi Xenille.
”Kaipa siinä on hieman samaa, miten Killjoy ajatteli asioita.”
Xen vain kuunteli hiljaa yrittäen sisäistää jokaisen Matoron sanoista. Hän antoi hiljaisuuden kestää hetken, ennen kuin avasi oman suunsa.
”Minä olen…” hän aloitti.
”Pahoillasi? Älä missään nimessä ole”, Matoro kiirehti korjaamaan.
”… ympäröinyt itseni idiootteilla”, Xen lopetti lauseensa. Hänen pokkansa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Sille oli pakko nauraa.
”Noh, pata kattilaa soimaa.”
”Sinä olet ympäröinyt itsesi sotilailla ja jostakin syystä ihailet toia, niin ehkä sinä olet hakeutunut tilanteeseen ihan itse.” Matoro virnisti. ”Killjoy nimitti kerran velvollisuutta sotilaiden ammattitaudiksi…” Sanailu peitti valtavan huojennuksen. Matorokin oli noussut takaisin ylös.
”Jos minusta meinaa tulla liian sotilas, tahdon, että pysäytät minut”, Xen vastasi.
Matoro oli pistämässä jotakin kevyttä takaisin, mutta vakavoitui, kun ajatteli sanoja tarkemmin. Hän kuuli niissä Tawaa, hän kuuli niissä Tongua, hän kuuli niissä Bio-Klaanin joka ei tahtonut antaa sodan määrittää itseään. Ja sitten hän kuuli Xenin, joka uhosi tuholla, mitä saisi laivallaan aikaan.
”Minä lupaan, jos sinä teet samoin minulle”, hän lopulta vastasi.
”Isä kierii kyllä haudassaan”, Xen myönsi. ”Mutta minä lupaan.”
”Dynamo vain kiinni ja linnan sähköverkkoon”, Matoro nauroi. Se, miten keskustelun jännite oli purkautunut, tuntui hyvältä. Lähes rennolta. Heidän katseensa eivät enää vältelleet toisiaan. Kummallisesta paikasta huolimatta se alkoi tuntua jopa hyväntuuliselta jutustelulta.
”Mitä sinä oikein tarkoitit, kun sanoit, että se oli ainoa valintani?” Matoro kysyi.
”Ah”, Xen parahti unohdettuaan itsekin sanoneensa sen ääneen. Hän irrotti viimein selkänsä seinästä ja asteli takaisin ikkunan ääreen Matoron rinnalle, mutta ikkunasta ulos katselemisen sijaan hän käänsikin katseensa kohti katossa raksuttavaa kellokoneistoa.
”Minä en tiedä, uskonko kohtaloon sellaisella tavalla kuin suurin osa tuntuu uskovan, mutta… se ei tunnu olevan ainoa asia, mikä meitä ohjailee. Siellä… taivaalla, oli toa. Tai oli jo oikeastaan Metru Nuilla. Sanoi nimekseen Jotor. Hän oli… öh, ajan toa. Hän mainitsi sinutkin nimeltä.”
Xen piti tauon. Verrattuna sinä päivänä saamaansa kaupunkikierrokseen se, jonka Jotor oli antanut, oli aika kummallinen. Sitä oli muutenkin vaikea muistaa kunnolla huomioiden, millaisessa tilassa hän oli silloin ollut.
”Sanoiko edes mitään hyvää?” Matoro kysyi kuin olisi kysellyt harmittomia juoruja.
”Kritisoi valintaasi tulla Metru Nuille Karzahnin kautta”, Xen tuumi. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta tuntui, että joku on vedellyt naruistamme kaiken tämän aikaa.”
”Hieman kohtuutonta syyttää minua siitä. Umbra joutui siellä liemeen niin tietysti meidän piti mennä auttamaan”, Matoro sanoi jotenkin yllättävän närkästyneenä. ”Mutta siis, yritätkö sanoa, että tämä… ajan toa… on vedellyt naruista? Miten se liittyy siihen, että annoin sinulle sirun? Ja… onhan tämä nyt joku muu Toa Jotor kuin se Elämän Kuninkaan ryhmässä ollut?”
”… elämän kuningas?” Xen ihmetteli ääneen, mutta sivuutti sen lopulta yrittäessään kasata ajatuksiaan. ”En… tai oikeastaan… ei tuntunut siltä, että se tyyppi oli kovin hyvin edes omissa naruissaan kiinni. Mutta en voi lakata ajattelemasta Biancaa. Raksutti siellä kellossa, väitti näkevänsä kaiken ajan, ja sitten hänkin oli lopulta vain hammasrattaiden rauniot siellä Äidin rannalla.” Vaikka Matoro oli kuullut tarinan jo varmaan kaksi kertaa, hän ei siltikään hahmottanut aivan kaikkea.
Kellokoneistojen raksutus tuntui hetken aikaa hieman kovemmalta kuin siihen saakka. Xen oli varma, että se johtui vain siitä, että hän pysähtyi hetkeksi ajattelemaan asiaa.
”Olen ehkä jollain tapaa hyväksynyt sen, että jotkin loputtomasti meitä isommat asiat vain ovat joskus julmia ja haluavat, että pahoja asioita tapahtuu. Me voimme vain räpiköidä siinä parhaamme mukaan. Jos olisit päättänyt viedä sirun mukanasi, luulen, että se olisi jollain täysin typerällä tavalla kuitenkin päätynyt jotenkin takaisin Metru Nuille. Ja tiedän, että se kuulostaa tyhmältä, mutta siltä minusta vaan tuntuu…”
He kuuntelivat hetken kellon raksutusta kunnes Matoro käänsi suuntansa Xeniin. Hän havahtui siihen, miten lähellä he olivat toisiaan, ja miten tarkasti hän erotti jokaisen murheen ja väsymyksen tuoman uurteen Xenin silmien ympärillä. Tämän silmien loistoa ne eivät kuitenkaan olleet himmentäneet.
”Tuota… Xen…” Matoro aloitti. ”Yritätkö sinä nyt sanoa, että se oli kohtalo, jonka takia me tapasimme?” Matoro kysyi äänensävyllä, josta oli mahdoton sanoa, oliko se kiusoitteleva vai jotenkin syvällinen.
”En! Pah, etkö sinä edes kuuntele minua, kun selitin, että –”
Xen käänsi katseensa Matoroon ja keskeytti lauseensa tajutessaan tämän katseesta, että huomio ei ollut täysin vakavahenkinen.
”Idiootteja. Idiootteja kaikki”, Xen jatkoi lauseensa loppuun, mutta virnisti varmuuden vuoksi sen perään.
”Niin, anteeksi, tarkoitin että joku ajan toa järjesti sen niin, että me tapaisimme?” Matoro jatkoi. ”Ihan vain, että voisin antaa sen sirun sinulle?”
Xen kohautti olkiaan. Jotenkin se oli kaikista sen päivän ajatuksista kaikkein vaikein selittää.
”Se tuntuu samaan aikaan oudolta sattumalta ja suurempien voimien tahdolta. En minä oikeastaan tiedä. Se on vain… tunne.”
”Sinä oikeastaan vain kuvailet kohtaloa.”
”Äh, no siltä se varmaan kuulostaa. Mutta… kun kohtalossa on eri… vibat? Kuten sanoin, en usko sellaiseen, mutta se tuntuu luonnolliselta? Tai sellaiselta asialta, joka olisi riippumatta jonkun tahdosta. Tämä taas… tämä koko sotku ajan kanssa tuntuu vain siltä, että joku halusi olla julma täysin typeristä syistä.”
”Ja se puolestaan on Makutoiden tehtävä tässä maailmassa…” Matoro sanoi ankeana. Se sai hänet muistamaan jotakin muuta, mitä Xen oli sanonut. ”Silloin Kepen kanssa sinä sanoit, että näit… meidän tähtemme, sieltä missä olit. Millainen se oli?”
Xen käänsi vaistomaisesti katseensa ikkunasta ulos, mutta pilvet olivat jo niin sankkoja, ettei taivasta oikeastaan enää nähnyt. Xen oli täysin muistikuviensa varasta.
”Iso… viisisakarainen. Kirkkain asia taivaalla. Se ei ollut ainoa laatuaan, mutta se tuntui ainoana niistä tähdistä tutulta. Jopa siitä vinkkelistä.”
Ikkuna ei ollut kovinkaan suuri, ja heidän hartiansa koskettivat, kun Matorokin tuli katselemaan ulos. Oli sääli, ettei taivaalla näkynyt muuta kuin pilviä ja pimeää. Juuri sillä hetkellä Matoro olisi halunnut nähdä oman tähtensä kovin paljon.
”Tuntuu uskomattomalta, että olet kokenut jotain sellaista”, Matoro huokaisi. Xenin oli vaikea arvata, mitä tämän äänessä oli. Ehkä kaipausta siitä, ettei ollut nähnyt sitä? Ja kenties ripaus pelkoa?
”Kaikki siellä oli uskomatonta, mutta… ei kovinkaan hyvällä tavalla. Ei sinne olisi kenenkään järjissään olevan kuulunut päätyä”, Xen huokaisi. ”Jos olisin ehtinyt puhua isän kanssa siitä, hän olisi varmaan saanut sen jotenkin purettua yksinkertaisesti. ’Oltiin avaruudessa, diilaa sen kanssa’ tai jotain muuta vähän hyödytöntä.”
Matoro hymähti. ”Minä olen vain iloinen, että pääsitte sieltä pois. Ehkä se on paras asia, mitä Delta on tehnyt. Sen useimmat muut teot ovat satuttaneet jotakuta.”
”Minä sanoin tänään noin Tawalle. Melkein täsmälleen noilla sanoilla”, Xen naurahti. Tuntui hyvältä olla Matoron kanssa jostain niin samaa mieltä.
”Se kyllä kuulostaa myös tawamaiselta ajatukselta”, Matoro myönsi. ”Oletko kuullut, että Athin kirkossa on niitä, jotka uskovat, että Nimdalla voisi maalata uuden, paremman maailman?”
”Se on kyllä vähän terävä pensseliksi”, Xen tuumasi. Sen ajatuksen vieminen äärimmäisimpään pisteeseen tuntui suorastaan vaaralliselta.
”En ole varma, pelkäänkö ajatusta enemmän kuin pidän sitä kauniina.”
”Luulen, että useimmat joilla siru on päätyisivät ajattelemaan noin”, Matoro mietti. ”Ainakin jos selviävät siitä hengissä ja järjissään. Mutta onhan se kaunis haave.”
”Haave sellaisille, joilla on kykyä unelmoida sellaisesta. Minulle riittää tällä hetkellä kova maa jalkojen alla. Sekään ei ole tuntunut hetkeen itsestäänselvyydeltä.”
Tuntui hyvältä olla siinä kylki kyljessä. Pakkanen oli kiristynyt, ja kaupunki näytti hiljaiselta. Matoro ei ollut varma, oliko Xen hivuttautunut häntä lähemmäksi tarkoituksella. Tämä tuntui lämpimältä. Sellaisena hetkenä vilu tuntui yhdistävän paljon lähemmin kuin lämpö. He antoivat sen hetken vain jatkua. Hiljaisuus ei tuntunut enää painostavalta. Se tuntui jaetulta.
”Miltä sinusta tuntuu nyt?” Matoro kysyi hiljaa.
Xen oli jo seonnut laskuista, kuinka monta kertaa sitä oli kysytty häneltä. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta muurien sisällä, kun sitä kysyi joku, jolla tuntui olevan oikeasti väliä.
”Sumuiselta”, hän vastasi rehellisesti. ”Maisematkin ovat vaihtuneet niin nopeasti, että en ole vieläkään täysin vakuuttunut, että olen oikeasti täällä.”
Hän vilkaisi Matoroa kohti ja nyökkäsi sitten varovaisesti kohti kellokoneistoa.
”Toivoin vähän, että tuo raksutus toisi vähän lohtua, mutta ei se oikeastaan tuo. Se on vaan raksutusta.”
”Kellokoneiston alla on kyllä vähän outo paikka tällaiselle keskustelulle”, Matoro myönsi, huokaisi ja mietti hetken sanojaan.
”Se on varmaan ollut aika ilmiselvää, että olen ollut sinusta huolissani. Enkä vain siksi, että ajattelin olevani jossain määrin vastuussa tapahtuneesta, vaan, noh… minä toivoisin, että voisit hyvin. No, niin hyvin kuin kukaan meistä tässä tilanteessa voi.”
Xen kohotti kulmiaan. Vilkaisi vielä hetken kellokoneistoa. Sitten Matoroa. Sitten taas kellokoneistoa.
”Onhan se kiva, että joku huolehtii”, Xen myönsi.
Matoro empi hetken, mutta kuuli päässään erään hämähäkin äänen, joka olisi äärimmäisen pettynyt, jos hän ei tarttuisi tilaisuuteen. Ja vielä tärkeämmin… oman äänensä. Ei sellaisia asioita kannattanut jättää huomiseen, joka ei välttämättä tulisi.
”Siis… niin… tai siis, kyllähän sinä nyt olet huomannut, se kello ja se mitä puhuimme Metru Nuilla ja ja varmaan tuhat hetkeä tänään…” Matoro yritti saada aikaan koherenttia lausetta. ”Tuota… Xen… o-onko meillä tulevaisuutta?”
Xen vilkaisi kohti Matoroa, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti takaisin kohti kelloa.
”Oletko ihan varma, että tuo on se, mitä haluat sanoa?” Xen kysyi suorastaan kammottavan kevyesti. Matoro palasi mielessään Visokin sohvalle kuin pahimmassakin sotatakaumassa.
”Hyvä on”, Matoro terästi itsensä. ”Minä olen ajatellut sinua jatkuvasti sen jälkeen kun tiemme erosivat. Minulla on melkein ikävä sinua, vaikka sinä olet siinä! En minä osaa selittää sitä, se vain on niin. Ja minä ajattelin, ettei tästä kannattaisi puhua vielä, mutta noh… sinun on kuitenkin hyvä tietää. Olit sitten minusta mitä mieltä tahansa. Äh, miten tämä on niin uskomattoman vaikeaa?”
Matoro hengitti syvään ja piti katseensa Xenin silmien loisteessa. ”Minä olen aika rakastunut sinuun…” hän sai lopulta sanotuksi. ”Ja minun viimeinen kysymykseni on oikeastaan vain, että… noh… onko se molemminpuoleista…”
Xenin hiljaisuus kesti todellisuudessa ehkä vain kolme sekuntia. Tai oikeastaan täsmälleen kolme sekuntia. Kellokoneiston alapuolella kuluneen ajan nimittäin pystyi laskemaan täsmällisesti raksutuksesta. Ne olivat silti Matorolle kolme aivan uskomattoman piinaavaa sekuntia. Niiden päätteeksi Xen purskahti viimein nauruun, joka oli lopulta sitten ehkä vielä hiljaisuuttakin kauheampaa.
Xen vain nauroi. Pureskeli hetken sormiaan ja nauroi sitten lisää. Sitten, kun hän taas katsoi Matoroon, oli pakko tehdä jotain toan kauhistuneelle ilmeelle.
”Matoro”, Xen käkätti edelleen hieman. ”Minulla on ollut tuhat mahdollisuutta vain lukita itseni Nuikille ja olla kohtaamatta ketään. Minä olen sietänyt varmaan kymmenen satunnaista kohtaamista tänään siksi, että sinä halusit näyttää minulle kaupunkia ja minä olen kiltisti tullut perässä ja teeskennellyt, että Kenturiossa oli yhtä siistiä kuin Huonossa olisi ollut. Kai sinä nyt ymmärrät, että minä olen viettänyt sinun seurassasi melkein jokaisen sekunnin siitä lähtien, kun saavuin tänne?”
… niin, olihan siinä järkeä, Matoron oli pakko myöntää itselleen. Mutta vasta Xenin sanomana se tuntui todelta. Sille oli pakko hymyillä niin leveästi, että hänellä oli kasvoillaan varmaan maailman typerin virne. Xen onnistui rauhoittamaan itsensä, vaikka se olikin vaikeaa, koska toan ilme oli kylläkin tosiaan niin typerä, että pokassa riitti pitelemistä.
”Minä olen täällä siksi, että minä haluan olla. Olen sinun seurassasi, koska haluan olla. En minä tiedä mitään mistään tulevaisuudesta. Helvetti, tuo reikä tuolla taivaalla voi hetkenä minä hyvänsä vaan nielaista kaiken ja tehdä tästä kaikesta täysin turhaa”, Xen naurahti. Totta tosiaan naurahti. Kaiken päättymisen konsepti oli hänestä sillä hetkellä lähinnä hauska.
”Mutta huolimatta siitä… niin kyllä. Tunne on molemminpuolinen.”
Matoro vain katsoi Xeniä hetken… ja halasi tätä sitten tiukasti. Jos eilinen halaus oli maistunut lähinnä surulta ja lohdutukselta ja helpotukselta, tämä tuntui paljon lämpimämmältä. Uupuneelta mutta silti lämpimältä. Se tuntui lempeältä turvasatamalta keskellä kylmyyttä, epävarmuutta ja surua.
”Idiootti”, Xen kuiskasi, mutta antautui silti halaukseen ja kietoi kätensä Matoron ympärille. Se oli ensimmäinen hetki taivaalta tipahtamisen jälkeen, kun maa hänen jalkojensa alla tuntui aidolta.
Ja silloin myös taivas heidän yllään muistutti siitä, että siellä oli muutakin kuin kaiken syövä pimeys. Sielläkin oli kauneutta.
Kepe ja Snowie olivat katolla antenneja tarkastamassa, kun lumi tuli. Se alkoi värjätä Klaanilinnaa valkoiseksi. Heidän kotinsa alkoi muistuttaa enenevissä määrin Profeetan valtakuntaa. Kepe ei voinut olla miettimättä, oliko valkeus ja taivaan reikä se tapa, jolla Verstas tuli taas todelliseksi. Olisiko tämä se talvi, jona horisonttikin katoaisi, ja valkoinen pyyhkisi kaiken olemassaolevan?
Snowie katsoi lämpimänä loistavaa kaupunkia heidän allaan. Evakkoja tuli, evakkoja meni. Taas oli ilmalaiva tuonut kaupunkiin uusia asukkaita. Osaa poistuneista he eivät näkisi enää koskaan.
Jotkut asiat sentään pysyivät samoina, hän ajatteli ja havahdutti Kepen ajatuksistaan. Oli aika suunnata sisälle ja Kahvioon.
Ensimmäiset hiutaleet olivat tarttuneet visiirin pintaan ja alkaneet sulaa silmien edessä vesipisaroiksi. Tawa seisoi parvekkeella Nimdan siru kädessään ja toinen siru toisessa. Syksy oli ollut pisin ikimuistiin, mutta hän tunsi, että todellinen kylmä oli vasta saapumassa. Poskia vihlovalle tuulelle hän lausui vain yhden hiljaisen haaveen: Kevät, tulethan joskus.
Visokki oli saapunut admin-aukiolle seuraamaan mukulakiville laskeutuvaa lunta ja sitä ihastelevaa kansaa. Se tuntui kuorella pehmeältä, ei samalla tavalla riipivältä kuin syksyn sateet. Kun ympärillä kansa alkoi alakuloiseen nimeämishymniin, naulitsi visorak katseensa kellotornin viisareihin. Ajatus ajan loppumisesta eksyi täysin arkipäiväiseen mietteesen: se ikkuna ei yleensä ollut auki.
Kakaman viiksien huurre alkoi sulaa pubin lämmössä. Alta paljastui ystävällinen hymy. “Uusille aluille Umbraseni. Olemme nyt suurta perhettä, Bio-Klaani ja Musta Käsi!”
“On ihanaa, että olet täällä vanha ystävä”, Umbra hymyili. ”Toivottavasti tiimimme kolmas jäsen saapuu vielä luoksemme.”
Kaksikko halasi.
He olivat palanneet elokuvista hetki sitten. Ilta oli ollut täydellinen, eikä se ollut vielä ohi. Janife kohotti katseensa läpi kasvihuoneen lasikupolin ja hihkaisi innostuneesti Figalle. Tämä havahtui kukkaloiston keskeltä. Lumi kimalteli kasvihuoneen valoissa ja alkoi hiljalleen kuorruttaa heidän vehreän maailmansa kattoa valkoisella.
Peelo oli tarttunut tomerasti luutaan. Arkistojen oven edustalla oli kivisillä laatoilla äärimmäisen liukasta, joten hän halusi varmistaa, etteivät loput heidän vieraistaan liukastuisi viime hetkellä. Sisällä keitettiin jo kaakaota. Kotoisan tuoksun haistoi pihalle asti.
Sírendil rojahti tuoliinsa epävarmana siitä, oliko hän tehnyt tarpeeksi rohkaistakseen seurakuntaansa. Katsellessaan mustaa taivasta hän päätti aamulla viedä seremonian kukat Nenyalle.
Lumihiutaleet tanssivat kaupungin yläpuolella. Hän piti siitä. Nui-Kralhin voima toi toivoa. Lyijynharmaa sota-alus oli alkuun hirvittänyt, mutta ainakin sen kapteenilla oli sydän paikallaan.
Sopiva paikka tauolle oli löytynyt lopulta Nui-Kralhin katolta. Cody istui siellä elektroninen kaukoputki kädessään niin paikallaan, että hitaasti putoava lumi loi hänen päälleen samanlaisen pehmeän kerroksen kuin maastoon hitaasti katoavan ilmalaivakin.
…ja kiittäen, Toa Suga, piirtyivät viimeiset merkit paperille. Toa nousi tuolista hiljaa, suoristeli selkäänsä ja venytteli hieman puutuneita jäseniään hetken. Suga poimi tyhjentyneen olutlasin mukaansa ja poistui viimein huoneesta, paperikäärö kainalossaan.
Käärölle syntynyt värssy oli sekoitus muistojen murtovettä ja hetken laulua.
It’s getting colder
Outside, outside, outside
Don’t let the cold
Anesthetize your fragile heart
When your heart stops beating
When you stop, stop breathing
When your eyes are closed
You feel so snow
Ensin se oli paljastunut äänestä, ei näköhavainnosta. Komppanian miehet kailottivat sen nähdessään: osa turhautumisesta, osa riemusta. Guardian laski sadeviittansa huppua tarkastellakseen männynoksille kerääntyvää kimaltelevaa valkoista. Hän pohti, mahtoiko kotonakin sataa lunta.
It’s getting cold
And I’m the one to find a way, way out
Don’t let the cold
Break you down and tear you apart
Now your heart stops beating
Now you stop, stop breathing
Now your arms are cold
And your heart feels snow
And I know that you know
That your eyes are full of snow
And I know that you know
The right way to go
And I know that you know
That your eyes are full of snow
And I know that you know
The right way to go
The right way to go
The right…
It’s getting colder
In your heart and my heart too
I won’t let this cold
Blur your eyes and reign over you
We may go much slower
And we may start, start over
You will revive
Taking my side
And I know that you know
That your eyes are full of snow
And I know that you know
The right way to go
And I know that you know
That your eyes are full of snow
And I know that you know
The right way to go
The right way to go
The right…
”Ai niin. Isä mainitsi jotain jostain televisiosta…”
Kiitos kaikille kirjoittajille, ja pahoittelut siitä että tällä tavalla kaappasimme koko Klaanin tapahtumapaikkana hetkeksi. Teitte loistavaa tekstiä rajallisesta kontekstista huolimatta. Kiitos Tongulle kaupunkikuvituksesta ja Manulle musiikin ja tekniikan kanssa säätämisestä. Kiitos Geelle ajatuksesta tarjota meille lunta ja viimeisestä biisistä. Runot ovat Jouni Hynysen ja Sugan. Ja kiitos Jöggelle kaikesta…
Tämä viesti syntyi jonkinlaiseksi sillaksi Marraskuusta ”tavalliseen” Bio-Klaanin elämään. Samalla tämän oli tarkoitus käsitellä kunnolla Marraskuun viimeistä auki jäänyttä juonen lankaa, eli Matoroa ja Xeniä. Ja väistämättä monia muita asioita, pidemmästä Killjoyn perinnön käsittelystä mustaan aurinkoon. Rakenne on outo ja vaihteleva, mutta toivottavasti se tuntuu emotionaalisesti toimivalta kokonaisuudelta.
Tämän kirjoittaminen tuntui suoraan sanottuna vähän epätodelliselta. Tässä se nyt on, Bio-Klaani ja Musta Käsi samassa paikassa. Snowien opastus, missä on sekä membuja ja handuja jotenkin alleviivasi tätä riemastuttavalla tavalla. Ja sitten tietysti: Matoro ja Xen oikeasti toistensa kanssa sata sivua. Onhan tätä jo vähän odotettukin, kun viimeksi moista oli vuonna 2015. Surutulituksen ja Vihan ja Rakkauden ja Marraskuun sotku on loistavaa hahmodraaman kannalta, koska se iski suuren määrän uusia ongelmia heidän väliinsä. Ja kirjoittajana minä vain nautin suuresti tavasta, jolla Matoron ja Xenin persoonallisuudet törmäilee kirjoittaessa. Matoron kirjoittaminen lähinnä sosiaalisissa tilanteissa on hauskaa, koska se on selvästi sen epävarmuusaluetta.
Tosiaan lumesta vielä. Gee tarjosi ajatusta minulle, mutta erityisesti siinä iski kappale (Gerda yhtyeeltä iamthemorning) joka oli ollut osana jotakin Geen ja Ronan aiempaa suunnitelmaa ensilumesta, ja jota Gee toivoi käytettävän. Ja sitten häh, sen lyriikat tuntuivat osuvan Matoroon ja Xeniin kuin naulattu. Minä en yleensä pidä englanninkielisen lyriikan käyttämisestä Klaanonissa mutta joskus sitä vaan joku toimii tosi hyvin. Ja kun ajatusta alkoi pallotella, kylmyydestä muodostui laajempi teema – Mustan auringon, Marraskuuta seuraavan talven, sodan, traumojen ja tunteiden vaikeuden kautta. Pyydän anteeksi, jos sotkimme joitakin muita suunnitelmia lumen suhteen. Pöytä on nyt avoin. Jonkin verran tosiaan oli kiinnostusta jonkinlaiselle ensilumiviestille, missä asiaa voisi käsitellä vapaammin.
Toivotan loistavaa Klaanon-vuotta 2026! Ja hyvää nimeämispäivän odotusta!
Klaanon Studios presents: Televisio-finaali.
Tornista toiseen. Ja miksei kolmanteenkin. Xenin taipumus joutua korkeisiin paikkoihin jatkuu. Admintorni, tähtitorni, kellotorni. Tällä kertaa maisemat vain ovat suurkaupungin valoja huomattavasti seesteisemmät.
Kiitos kaikille Matoron jo mainitsemille, mutta erityisesti Matorolle itselleen. Tämä on osaltani kirjoitettu käytännössä katsoen täysin sokeana ja tämä syntyi tällaisella tahdilla ainoastaan siksi, että Matoro jaksoi organisoida ja myllyttää tätä eteenpäin. Oma puhtini ei olisi tällaiseen pystynyt.
Marraskuun viimeiset tuulahdukset ovat nyt takanapäin. Olkoon tämä osa sekä viimeinen kansi sille, mutta myös täydellä vaihteella kaasuttaminen kohti tulevaisuutta. Kiitos kaikille, jotka istuivat kanssamme kirjoittamaan tätä. Tuntuu siltä, että kaikki Killjoyn muistolle sanotut kauniit sanat osuvat jollain tapaa myös omiin sydänlankoihin.
Xentoro will return.