”Varohan, poikaseni. Ya-Quaza on vaarallinen rikollisorganisaatio.”
Sen sanoi aluksen vanha kapteeni. Matoranilla oli käytännössä toinen jalka haudassa. Hän ontui innokkaasti supattelevan turistiryhmän ohi aluksensa keulaan toan viereen.
”Minulla on kokemusta rikollisorganisaatioista”, Matoro Mustalumi vastasi rauhallisena. Hän tähysi merta heidän edessään. Sen sumun läpi ei nähnyt kovin paljoa.
”Mutta Ya-Quaza, he eivät ole mikään tavallinen rikollisorganisaatio. He ovat paha Ya-Quaza.”
Sanoit sen jo, Matoron olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta. Jos lukuisat matkat maailmankaikkeuden eri kolkissa olivat hänelle mitään opettaneet niin sen, ettei olemassa ollut yhtäkään olentoa, jonka mielestä juuri se paikallinen rikollisjoukkio ei olisi ollut kaikista vaarallisin. Sitä paitsi vanhus vain halusi varoittaa häntä. Ties vaikka oli menettänyt jalkansa niille.
”Teillä on heistä kokemusta?” hän lopulta kysyi.
Vanhus nyökkäsi niin, että hänen pitkät putkiviiksensä melkein sivalsivat haavan Matoron poskeen. ”Totta vie minulla on heistä kokemusta.”
Matoranit heidän takanaan keskustelivat siitä, missä turistikohteessa aikoivat käydä aivan ensiksi. Peremmällä oli muidenkin lajien edustajia – kaikkia Matoro ei tunnistanut – mutta mukana ei vaikuttanut olevan toia tai muita itsepuolustukseen kykeneviä matkaajia. Ya-Quazan uhka, niin todellinen kuin se varmasti olikin, ei näemmä vaikuttanut kielteisesti turismiin.
Hän ei kuitenkaan ollut tullut tänne lomailemaan. Matoro hieroi hetken leukaansa ja mietti, miten paljon hän uskalsi kertoa matkansa tarkoituksesta. Tuskinpa siitä mitään pahaa seuraisi, mies lopulta totesi. Ehkäpä vanhus osaisi kertoa hänelle jotakin.
”Tiedättekö mitään… legendaarisesta Kohtalon hallinnan naamiosta?” toa kysyi.
Se oli myyttinen artefakti ajalta ennen aikaa. Tai niin ainakin tarut kertoivat. Tarujahan kanohista ainoastaan oli, mutta kun Ya-Quazan laajuinen rikollisorganisaatio väitti saaneensa sen käsiinsä, tilanne piti selvittää perinpohjin.
Lisäksi se oli jännittävää. Mutta se ei saanut olla pääsyy, Matoro tiesi. Tärkeintä oli velvollisuus ja se, että vain sankarit kykenivät pelastamaan maailman, jos Quaza-liigan kaltainen väkivaltakoneisto saisi käsiinsä yhden maailman voimakkaimmista naamioista. Voima hallita kohtaloa oli voima nujertaa kaikki vastarinta; voima hallita kohtaloa oli voima määrätä paitsi omansa myös kaikkien muiden kulkema polku.
Mitä jos Kohtalon hallinnan naamiota käyttävä tyranni – Matoro ei juuri nyt saanut päähänsä Ya-Quazan johtajan nimeä – yksinkertaisesti pyyhkisi pois kaikkien muiden kohtalot? Mitä voisi kukaan tehdä ilman kohtaloaan? Millainen edes olisi kohtaloa vailla oleva olento?
”Olemme pian perillä”, joku miehistöstä huusi, mikä sai toan havahtumaan sankarifantasioistaan. Vasemmallaan hän näki, miten sumun seasta alkoi erottua vehreä mutta kallioinen rannikko. Vaaleanpunaisia kukkia täynnä olevat puut muodostivat suoranaisia metsiä, kun ne nousivat vuorenrinteitä. Huipun siluetti hohkasi dramaattisen punaisena aurinkojen noustessa sen takaa.
”Japa Nui”, matorankapteeni sanoi. ”Nimetty itsensä Suuren Hengen kolmannen serkun mukaan.”
Japa Nui! Japa Nui, jossa virkistävä merituuli puhalsi värikkäitä terälehtiä kallioilla seisovien tai heinikoissa juoksevien matoranien ympärillä. Japa Nui, jossa ei käytetty tavanomaista, ympyröiden sisään piirrettyihin kuvioihin perustuvaa aakkostoa. Japa Nui, saari oli täynnä salaisuuksia, joista vain osaan saattoi kulkija löytää vastauksen varsin edulliseen hintaan myytävistä turistioppaista.
Suunnattoman voimakkaita Ka-Tanoita, eräänlaisia perinteikkäitä miekkoja, taottiin polttavan kuumissa ahjoissa, joista nouseva savu sai mieleltään heikot näkemään näkyjä. Henkeäsalpaavan jännittäviä mangaita, eräänlaisia perinteikkäitä sarjakuvia, jotka kertoivat tunnettujen toa-tiimien seikkailuista, piirrettiin hikipisaroiden valuessa kanohille saaren alla risteilevässä luolastossa, jota kutsuttiin Mangaiaksi. Epämääräisiä rituaaleja keräännyttiin suorittamaan vaaleasta puusta valmistettujen pylväiden, joihin oli kaiverrettu kuvia kissoista, eräänlaisista perinteikkäistä rahijumaluuksista, ympärille.
Kaikki tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ja jokaisen Japa Nuilla asuvan olennon mielessä hohti kirkkaana kuin lähteestä juotu vesi salattu seitsemäs perustunne, jota mystisillä, sumun peittämillä vuorilla asuvat gurut nimittivät ”animeksi”.
Mutta ne eivät olleet Matoron ajatuksia.
Olento, jolle ei kukaan ollut antanut nimeä Kissabio, mutta jonka nimi se kuitenkin oli, loi vielä yhden ihailevan katseen laivan edessä kohoavaan saareen ja palasi luonnosvihkonsa ääreen.
Piirros ei ollut vieläkään hyvä – kasvojen muodossa oli pielessä jotakin hienovaraista ja tärkeää, jota hän ei osannut osoittaa käpälällään mutta jonka näki kiistattomasti silmillään – mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänen mielialassaan ei ollut aavistustakaan alakuloisuudesta.
Kuinka monta vuotta hän oli harhaillut halki maailmankaikkeuden eri kolkkia ilman minkäänlaista päämäärää? Tietyssä mielessä koko elämänsä. Nyt se kaikki oli muuttumassa; hän oli saapumassa kulkemansa polun päähän ja kokemassa uudestisyntymän.
Tilanteessa oli jopa jotakin koomista. Japa Nui oli mangain synnyinsaarena tuttu jokaiselle kuvataiteilijalle ja sellaiseksi haluavalle, ja oli täysin mahdollista kuvitella, että Kissabion harhailevat askeleet olisivat jonakin päivänä tuoneet hänet saarelle jostakin muusta syystä – ehkä hän olisi havitellut työtä Mangaiassa tai hakenut oppia joltakin tietyltä mestarilta. Nyt kuvataide oli sivuseikka ja väliä oli vain sillä, minkä hän tiesi lymyävän Japa Nuin keskellä kohoavan vuoren huipulla.
Hän muisti sanat vieläkin mielessään tismalleen siten kuin ne oli hänelle lausuttu Metru Nuin rähjäisessä baarissa. ”Japa Nuin guru tietää kaikkien olentojen kohtalon.”
Kissabio pakkasi vihkonsa laukkuunsa – siellä ei taidetarvikkeiden lisäksi juuri mitään ollutkaan – ja tunsi jännittyneen odotuksen täyttävän itsensä. Oli vaikea istua paikallaan sen ajan, kun laiva asetettiin kiinni laituriin.
Japa Nuin guru tietää kaikkien olentojen kohtalon, ja se tarkoitti sitä, että pian hänkin tietäisi omansa.
Oli kolmannen kuukauden ensimmäinen päivä Käskynhaltijan vaihtumisen jälkeen, kun kerubi matkasi etelään.
Hän antoi siipiensä kantaa kauas sodissa palavien titaanikuningaskuntien toiselle puolelle, aina kaakkoissakaran juurelle asti. Sinne, missä raivoavan, hyytävän meren hopeakuohut piiskasivat vasten maailman seiniä ikuisesti ja rauhoittumatta. Siellä, kiinni hänen tuntemansa todellisuuden läpäisemättömässä seinäkivessä, oli valtava rakennelma, joka taittoi avaruutta ympärillään outoihin väreihin. Se oli nivottu kiinni meren äärellä olevaan protopintaiseen muuriin tahmeilla, vihreillä rihmoilla.
Rakennelma oli ollut siinä jo ennen Käskyhaltijan kaatumista. Se olisi siinä vielä pitkään senkin jälkeen, sillä sisällä työskentelevä olento ei ollut vastustanut Veljeskunnan vallanvaihtoa. Sisällä työskentelevän olennon ainoa periaate oli selviytynyt puhdistuksesta.
Se periaate oli edistys. Kaikki muut olivat saaneet mennä sen tieltä.
Makuta laskeutui rakennelmalle ja sulki siipensä. Hän naksautti niskojaan ja vaihtoi vaivattomasti hahmoaan. Yhtä helposti kuin kolmiulotteinen olento astuu lattiaan piirretyn kaksiulotteisen ympyrän sisään, lipui makuta rakennelmaan neljännen ulottuvuuden kautta ja muunsi olemuksensa jälleen kuolevaisten täysin havainnoitavalle tasolle.
Sieltä hän löysi huoneen, jolla ei ollut erikseen kattoa, seiniä tai lattiaa, vaan yksi pinta, joka kaartui ollakseen ne kaikki. Suurenmoinen monitahokas jatkui tyhjänä ja kolkkona hänen yllään ja ympärillään satoja metrejä. Makuta tiesi tilan laboratorioksi, koekammioksi, mutta kuolevainen ei olisi osannut kumpaakaan sanaa rakennelmaan yhdistää. Oviaukkoja ei ollut, ei portaikkoja ylemmille tasoille nousemiseksi. Ei mitään, mikä konkretisoisi yllä hahmottuvaa kaaosta muuksi kuin kaaokseksi.
Valtaisan polyedrin seinämiä pitkin levittäytyi kuin suurenmoisten hämähäkinseittien verkosto, monimutkaisten fraktaalien kudelma, joka nivoutui toisiinsa ja itseensä silmiä hämäävänä sekasortona. Nämä verkostot eivät olleet orgaanista ainetta, vaan kristallimaisia, läpikuultavia, kivikovia rakenteita, joiden läpi tilan hailakan vihreä valaistus hajosi muukalaismaisten spektrien sävyihin. Hetken hämmästyttäviä muotoja ihailtuaan makuta valitsi yksittäisen verkoston säikeen ja alkoi astella sitä ylemmäs. Jokaisella askeleella verkko natisi alla kuin säröilevä jää, mutta kuitenkin kesti.
Purppuran makutan askel verkkoa pitkin johti ylös, aivan kammion keskelle, josta hän oli nähnyt liikehtivien hahmojen kuultavan muotojen läpi. Suuren monitahokkaan ytimessä levittäytyi yksi, massiivinen verkko, jonka päällä asteli pari nelijalkaisia hahmoja. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin makuta tunnisti ne visorakeiksi. Kaksi araknidia, sininen ja ruskea, mittailivat toisiaan verkoston yli. Ne siirtyivät sulavia sivuttaisaskelia sen keskuksen ympärillä rikkomatta katsekontaktia toisiinsa. Edes makutan saapuminen ei tuntunut harhauttavan niiden huomiota.
Suuren Hengen kerubi katseli hetken visorakien jännittynyttä tanssia, ennen kuin käänsi katseensa verkoston yläpuolelle. Sieltä, toisesta kristallisesta seitistä, tuijotti alas häneen joku.
”En muista kutsuneeni vieraita”, se kuiskasi.
Se joku oli tarkkaillut visorakeja jo hetken. Sen jonkun muoto erottui varjoista viirusilmäisenä kahdeksan raajan kaaoksena, ja se tarkkaili makutaa hetken hiljaa. Kun se taas puhui, ääni ei ollut sen enempää miehen kuin naisenkaan.
”… mutta sinä taidatkin olla se, jota kutsutaan Arkkitehdiksi.”
”Niin”, Arkkitehti vastasi, ”ja olen sssaapunut tapaamaan sssitä, jota kutsutaan Verkonkutojaksi.”
Kahdeksanjalkainen siluetti kyhjötti hetken liikkumatta paikallaan vain varjona.
Sitten, kuin yhdessä sätkähdyksessä, se oli kipittänyt alas yhtä verkoston säiettä kymmeniä metrejä Arkkitehtiä lähemmäs ja taas pysähtynyt paikoilleen.
Nyt ainakin tuplatulla määrällä jalkoja. Puhe tuli raajakkeiden keskeltä. Suusta ei ollut havaintoa.
”Arkkitehti, Arkkitehti, Arkkitehti… aivan. Arvostan työtäsi Rexiatoksen pilarien parissa.”
”Niin arvosti myös Käskynhaltija, ennen kuin Hovimestari sssyöksi hänet tornistaan alas”, Arkkitehti tuhahti ja arvioi keskustelukumppaniaan katseellaan. Seitillä etenevä jalkojen kaaos oli muodoltaan epävakaa, ja jokaisella lähestyvällä askeleella sen jalkojen määrä tuntui vain kasvavan.
Sitten se taas vain pysähtyi.
”No, kauan eläköön Käskynhaltija”, sen pehmeän, ruumiittoman äänen sanat kaikuivat. ”Ensimmäinen meistä. Periaatteen ajama. Edistysaskelten tiellä.”
”Ehkä niin”, Abzumo nyökkäsi. ”Mutta en ihmettele sitä. Hän… ainakin uskoi perin vakaasti olevansssa meidän omantuntomme ääni.”
”Eikä vain omatunto”, Verkonkutoja kuiskasi. ”Syvin periaate.”
Inho koristi Verkonkutojan seitinohutta ääntä, kun hän maisteli sanojaan.
”Käskynhaltija… Mata Nuin ääni. Punainen lohikäärme. Makutan platoninen ihanne. Meidän kohtalomme. Meistä vanhin. Tiedätkö, miksi juuri hän astui ulos Perikohdusta ensimmäisenä?”
”Koska hän luuli tietävänsssä, mitä tehdä?” Arkkitehti kysyi kankeasti.
”Ei”, jalkojen kaaos vastasi. ”Vaan koska se, mitä siitä sammiosta nousi viimeisenä, repi hänet irti itsestään ensimmäisenä.”
Siinä oli lause, joka hiljensi molemmat hetkeksi. Arkkitehti haki sanottavaa pitkiltä tuntuvia sekunteja.
”Tiedätkö hänen suunnitelmastaan, Verkonkutoja?” hän lopulta kysyi varoen.
”Lopun enkelin?”
”Niin. Niin kai. Hovimestarin. Vai miksi hän nykyään haluaakaan tulla kutsutuksi.”
”No… ei ole minun tehtäväni kysyä, Arkkitehti”, puhuja sanoi ja lähestyi taas. ”Kun Hän laskeutui tänne ja kysyi, kenen riveissä seison, vastaus oli ilmiselvä: sen, joka ei pysäytä työtäni vain siksi, koska se on vastoin ‘Mata Nuin tahtoa’.”
”Seisot siis täysin hänen takanaan?” Arkkitehti kysyi.
”Tieteentekijänä minun täytyy uskoa tulevaisuuteen, Arkkitehti. Ja vaikka profetiat, tähdistä tehdyt laskelmat tai ekstrapolaatiot muotoilisi miten, yksi asia on selvää: Tulevaisuus näyttää Häneltä.”
Arkkitehti vilkaisi jalkojaan taas hetken hiljaisuudessa.
”Lienee ilmiselvää, että siitä, mitä teet, on hänen suunnitelmissaan hyötyä”, hän aprikoi. ”Ja jos ei olisi, häntä ei kiinnostaisi tekemisesi suuntaan taikka toiseen.”
Verkonkutojan kutsumaton vieras tuijotti tiiviisti lähestyvää isäntäänsä, kuin valtavaa hämähäkkiä, jonka ruhosta syntyi jatkuvasti uusia, pienempiä hämähäkkejä. Mitä lähemmäs sätkivien raajojen kuhina laskeutui kohti sitä verkostoa, jolla Abzumo ja visorakit seisoivat, sitä enemmän toisiaan kiertelevien visorakien huomio tuntui hahmoon nauliintuvan. Mitä lähempänä se oli, sen varmempia ja tarkempia niiden sivuttaisaskeleet verkon keskellä olivat. Sitä järkähtämättömämmältä niiden tanssi näytti.
”Arkkimakutalla on mielihalunsa”, Verkonkutoja vastasi. ”Enemmän ne ovat koskeneet työkumppaniani. Enkä suinkaan ihmettele, koska se, mitä Chirox tekee on… konkreettisempaa.”
”Ehkä niin”, Abzumo myhäili, ”tai ehkäpä olet nauttinut siitäkin, ettei nimeäsi sotketa näihin asioihin julkisesti, Relak.”
Sätkivä kasa raajakkeita oli astellut kristalliseittiä pitkin jo aivan Abzumon eteen. Sitten, ilman sen kummempaa fanfaaria tai huomiota, se aloitti yhden askeleen kymmenellä jalalla ja lopetti sen seisten kahdella.
Nyt hahmon ranka oli hoikka, punertavat raajat pitkiä ja jänteviä, ja tummanpuhuvan haarniskan pinta täynnä verkostomaisia fraktaaleja. Jalkoja oli enää kaksi, käsiä myös. Matoralainen tai vortixx, joku binäärisemmin ajatteleva, ei olisi ollut aivan varma, oliko olennon uusi hahmo miehen vai naisen, mutta makutalle näillä asioilla ei tarvinnut olla väliä. Abzumo tiesi, että Verkonkutoja – Makuta Relak – oli niitä, joille sillä ei ollut.
Yllään Relakilla oli vaaleanpunainen viitta eteläistä silkkiä ja punainen naamio, joka muistutti hieman visorakin kasvoja. Tylppä sarvimainen evä nousi silmien välistä. Syvistä silmäkuopista tuijottivat vihreät viirut, joista oli vaikea sanoa, mihin ne katsoivat.
Kun makuta puhui, tämän ääni oli jostain miehen ja naisen väliltä, eikä se tuntunut olevan aina itsensäkään kanssa samaa mieltä siitä, kumpaa oli enemmän.
”Enemmän ne Chiroxin lapsia ovat kuin minun, Arkkitehti.”
”Me molemmat tiedämme, että tuo ei ole aivan totta.”
Punaiset kasvot kääntyivät Abzumosta kohti visorakeja, jotka jatkoivat toistensa kiertelyä kuolettavassa baletissaan.
”Tulkitse se aivan, miten haluat. Makuta Chirox oli se, joka kaiversi tuon muodon esiin alkupinnasta. Hän piirsi ilmaan jokaisen jänteen ja hammasrattaan ja täytti niiden kehot kymmenillä erilaisilla myrkyillä nähdäkseen, mistä ne itse selviytyivät. Hän oli se, joka istutti prototyyppinsä kasvamaan syvälle useammankin saaren peruskallioon.”
Vihreät viirusilmät kääntyivät jälleen hitaasti kohti Abzumoa.
”Minun kädenjälkeni ei näy ulospäin, joten lienee vain sopivaa, ettei siitä myöskään kuulla.”
Abzumo puristi hitaasti kämmenensä nyrkkeihin ja availi suutaan mietiskelevästi.
”Älähän nyt nöyristele, Relak. Minä kyllä tiedän osallisuudestasi Visorakein sydämen valmistuksessa. Joku voisi jopa sanoa, että olet… eräänlainen indoktrinaation mestari.”
Relak ei vastannut heti, katseli vain kahden visorakin tanssia entistä intensiivisemmin pienen hetken.
”Niin, niin”, hän kuiskasi itsekseen niitä katsoen. ”Eteenpäin vain. Antautukaa tanssille.”
Visorakien kiertely lakkasi. Sätkivät olennot, ruskea ja sininen, alkoivat kauniilla, rauhallisilla askelilla lähestyä toisiaan. Niiden syöksyhampaat jännittyivät ääriasentoonsa, kun molemmat ottivat askelia kohti verkon keskustaa. Silloin Relak kääntyi taas Abzumoa kohti.
”Lempeitä sanoja, Arkkitehti”, pehmeä ääni sanoi eleettömästi. ”Miksiköhän olet täällä?”
”Olen saapunut pyytämään konsultaatiotasi erääseen projektiini. Voitaisiin jopa sanoa, että se teoreettisesti muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä sinä ja Chirox yhdessä saitte aikaan. Chiroxin työpanos minua ei kiinnosta, sinun sen sijaan… sinä olet tehnyt erinomaista jälkeä Visorakien parissa.”
Vihreät viirut keskittyivät Abzumon silmiin. Relak mietti hetken, ennen kuin alkoi puhua.
”Kun aloitimme silloin aioneja sitten Chiroxin kanssa, ei kumpikaan meistä ollut uskoa, mitä niiden aivot saivat oma-aloitteisesti aikaan. Ne nimesivät asioita, jopa itsensä. Sitä oli vaikeaa estää. Tietoisuus on, miten sanoisin… kuin pirullinen loiskasvi. Se kasvattaa uusia oksia nopeammin kuin sitä ehtii polttaa.”
Relak kääntyi taas poispäin ja otti yhden kokeilevan, varovaisen askeleen lähemmäs visorakeja. Sen seurauksena kaksi hämähäkkiä tuntuivat lähestyvän toisiaan entistä nopeammin.
”Projektisi, Arkkitehti”, Relak jatkoi. ”Kerro siitä. Jotain Pilareita hämmästyttävämpää?”
Punainen pää kääntyi suoraan kohti Abzumoa, eikä hän voinut olla näkemättä sen katseessa uudenlaista kiiltoa.
Väristys täytti purppuraisen makutan koko varren, kun hän kuuli tuon.
Hän jäi harkitsemaan sanojaan. Liian montaa sellaista hän ei voisi sanoa, sillä ei varsinaisesti ajatellut ojentaa nazorakeja uuden Arkkimakutan mustaan kouraan.
”Minä ja… työtoverini loimme eräänlaisia hyönteisiä”, Abzumo aloitti. ”Tarkoituksemme oli valjastaa ne samankaltaisella tottelevaisuudella kuin teidän visorakinne.”
Relakin takana ruskea ja sininen araknidi olivat nyt aivan toistensa edessä. Jokainen lihas niiden kehossa oli täydellisen jännittynyt. Sirkkelihampaat pihtien välissä alkoivat hiljalleen pyöriä.
”Tuollaisellako?”
Hänen olkansa yli Abzumo näki, kuinka visorakit hyppäsivät ääntäkään päästämättä toisiaan vasten. Pihtihampaat painautuivat kuoreen, jalat sätkivät, sirkkelihampaat kirkuivat vertahyytävästi ja sinkosivat vihreää verta ympäri verkkoa suihkuna. Pian ruhjeille raadeltu mutta yhä vahva sininen peto seisoi vikisevän, hädin tuskin hengittävän ruskean päällä ja painoi jännittyneen, tärisevän takajalkansa hitaasti sen silmäkuoppaan. Se painoi ja painoi aina kunnes jotain rusahti, ja ruskea lakkasi liikkumasta.
Tanssi oli päättynyt.
Abzumo vain tuijotti hetken rahisevasti hengittävää, yhä taistelusta sätkivää ja tärisevää sinistä, joka seisoi lajitoverinsa ruumiin yllä. Koko väkivaltaisen tanssin aikana Relak ei ollut kääntynyt katsomaankaan. Sininen visorak seisoi kuolleen lajitoverinsa raadon päällä ja katseli Abzumoa täydessä hiljaisuudessa. Purppuraisen makutan katseeseen ei päässyt myötätuntoa, kun hän siirsi sen taas Relakin silmiin.
”Jotkut epäilevät, että visorakinne tottelevat pelkästä uskollisuudesta, tai ehkäpä pelosta luojiinsa.” hän maisteli. ”Mutta ei, minä tiedän, että asia ei ole niin yksinkertainen.”
Relak nyökkäili hiljaa. Vaaleanpunainen viitta keinahteli hiljaisesti, kun hän lähti kävelemään rauhallisin askelin kohti sinistä visorakia. Hän pysähtyi hämähäkkiolennon eteen ja katsoi sitä silmiin.
”Tiedätkö sinä, miten voittajat palkitaan? Totta kai sinä tiedät. Sinä olet merkityksellinen. Sinä olet eliittiä.”
Relak kääntyi taas kohti Abzumoa punaisilla kasvoillaan taas se, mitä voisi paremman sanan puutteessa hymyksikin kutsua.
”Haluatko nimetä hänet?”
Abzumo tuijotti pitkän hetken Relakia silmiin, ja teki parhaansa ollakseen laskematta niitä sinisen visorakin omiin.
”Onko hän ansainnut sen?” hän kysyi.
Hiljaisuus jäi Abzumon itsensä täytettäväksi, ja hän siis jatkoi.
”Minä nimittäin en koe asiakseni nimetä omia luomuksiani siinä vaiheessa, kun he ovat voitokkaita. Sen sijaan olen miettinyt järjestelmää, jossa kullakin on jokin sijainti arvojärjestyksessä. Edistämällä tahtoani he voivat kohota järjestyksessä ylöspäin. Ehkä sen voisi jotenkin syväkoodata niiden perimään, ehkä istutan ajatuksen alitajuisesti. En ole vielä kokeillut.”
”Kuulostaa viisaalta, Arkkitehti”, Relak nyökkäsi. ”Siinäpä ehkä tietoisuuden suurin ongelma. Kaikki on hyvin vielä silloin, kun on vain Me. Kun niille on annettu Minä, ne menevät rikki.”
Sitten hän nosti hitaasti kätensä vaaleanpunaisen viitan alta ja suuntasi siron punaisen sormen takanaan olevan sinisen visorakin silmiä kohti. Hän liikutti sormea ilmassa hitaasti kuviossa sen kasvojen edessä, ja aivan itsestään aukesi sama kuvio araknidin silmien ympärille viiltona.
Sininen visorak jatkoi seisomista, mutta oli lopettanut liikkumisen. Sihisevä veri laskeutui vanoina sen kuoreen auenneesta haavasta.
Seuraavaksi Relak nosti lempeästi kättään. Kappale visorakin otsalohkoa irtosi ja leijaili itsekseen ylöspäin paljastaen altaan vain märän, sykähtelevän orgaanisen möntin. Hän käveli lähemmäs ja tarttui siihen sirosti. Kimpale litisi ja rutisi, kun makuta nykäisi sen rauhallisesti paikoiltaan. Kun viimeinenkin säie katkesi, lyyhistyi sininenkin visorak kuolleena ruskean toverinsa päälle. Ääntäkään päästämättä.
”Sinä tiedät Visorakein sydämestä”, Relak sanoi tuijottaen käsissään olevaa kimpaletta. Syytös vai kysymys, Abzumo ei tiennyt.
”Sydän iskee, lauma siirtyy”, hän vastasi vilkaisten Relakin pitelemää verta valuvaa massaa. ”Sydän hakkaa, kone liikkuu. Ilmeisen vastustamaton, telepaattinen. Olen alkanut hieman perehtyä mielenvoimien loputtomaan potentiaaliin, ja se on vain lisännyt mielenkiintoani.”
Makuta vaaleanpunaisessa viitassa käveli violetin ohi ja ojensi aivot huolettomasti tämän kouraan. Ne tuntuivat Abzumon otteessa niin, niin kovin heiveröisiltä. Kuin olisi pidellyt tuulenvirettä sormissaan – yhtä väliaikainen, yhtä häilyvä. Jo poissa, vaikka sen tunsi vielä.
”Tiedätkö mikä noissa aivoissa on erikoista?” Relak maisteli, ”Moni meidän kaltaisemme on luonut raheja, joiden psyykkinen potentiaali on voimakas, ja havainnut surukseen, etteivät ne olekaan sen jälkeen enää kovin helposti hallittavissa. Se, mitä minä tajusin… mitä Chirox tuskin mietti sekuntiakaan, oli, että on tärkeämpää, että ne ovat herkkiä vaikutteille.”
Hän askelsi mietteliäästi verkostoa pitkin. Vaaleanpunainen viitta katosi Abzumon näkökentästä ja tuli pian esiin sen toiselta puolelta.
”Tiedätkö edes, että yksi kuudesta parvesta, oohnorakit, kehitti kyvyn… napata ääniä toisten olentojen mielistä ja kääntää ne niitä itseään vastaan? Minä en edes suunnitellut sitä, Arkkitehti. Se oli heikkous suunnitelmassani, ja ne käänsivät sen vahvuudeksi. Ne olivat niin herkkiä, että kuulivat sellaisiakin asioita, mitä niiden ei pitänyt. Osa niistä tuli hulluiksi ja lopetti itsensä. Ne, jotka selviytyivät, olivat vahvempia.”
Abzumo näytti hieman mietteliäältä.
”Jos ne ovat herkkiä vaikutteille, mikä estää vihollisia vaikuttamasta niihin tavalla, jota et halua?”
”Tärkeintä ei ole olla ainoa ääni, jonka ne kuulevat, Arkkitehti”, Relak kuiskasi. ”Tärkeintä on olla niistä kovin.”
Hän pysähtyi taas Abzumon edelle ja osoitti tämän käsissä olevia aivoja.
”Jos kuuntelet hyvin tarkkaan… voit kuulla sen. Nuo aivot eivät lakkaa vastaanottamasta sitä kuolleinakaan.”
Ja kun Relak hiljeni, Abzumo sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi vain kuuntelemaan. Ei niitä aaltoja, jotka kuka tahansa muukin kuulisi, vaan niitä, jotka hurisivat kaiken taustalla. Niitä, joista tietoisuus muodostui. Niitä, josta todellisuus muodostui.
Ja jokin todella sykki edelleen hänen käsissään kylmenevän lihakimpaleen sisällä. Jokin lähetti viestiään, eikä se viesti edes ollut monimutkainen. Se oli yksi sykähdys, joka toistui muuttumattomana vakiona kymmenien sekuntien välein. Sitä oli helppo juuttua kuuntelemaan.
Relakin ääni tuntui kuin sulautuvan siihen.
”Sydän itsessään ei ole kovin erikoinen. Mutta jos se jotain on, se on niiden peruskallio. Se ei mene koskaan pois. Se on niiden… pohjakoodi.”
Sykäykset tuntuivat raskaammilta, unenomaisemmilta. Abzumo avasi silmänsä ja vastasi Relakille.
”Tarkoitat varmaan”, hän sanoi, ”että se on niille jumala.”
”Niin”, Relak vastasi, ”tai jumala.”
Punainen käsi ojentui Abzumoa kohti ja otti vastaan aivot tämän otteesta.
”Mielenkiintoinen ajatus, Arkkitehti. Jos ei kovin tieteellinen. Mutta ehkäpä jokainen tietoisuus kaipaa jonkinlaisen… jumalan.”
”Niin”, Abzumo vastasi. ”Siitä olen varma, Relak.”
Vaaleanpunainen viitta keinui rauhallisesti puolelta toiselle, kun Verkonkutoja harppoi mietteliäästi kristallisen seitin yllä. Hänen ja Arkkitehdin katseet eivät kohdanneet hetkeen, ja hiljaisuus puhui puolestaan.
”Haluan näyttää sinulle vielä jotain, Arkkitehti. Ehkä se kirkastaa ajatteluasi.”
Makuta Abzumo seurasi Makuta Relakia pitkin verkostoa, kauemmas sen keskipisteessä valuvista ruumiista. Sivusilmällä hän näki, kuinka myrkynvihreitä kristalliseinämiä pitkin laskeutui lisää visorakeja. Varovaisin, täydellisen synkronoiduin askelin ne kiipivät seinää pitkin katseet naulittuina raatoihin tilan keskellä.
Abzumo kuuli niiden äänet. Hän kuuli niissä hirvittävän, päättymättömän nälän. Ja sen takaa, sykähdyksiä: loputtomia, tasatahtisia sykähdyksiä. Se ei ollut hiljentynyt, vaikka hän oli laskenut aivot käsistään. Kun hän ja Relak alkoivat nousta taas kristallisia seittejä huoneen ylemmille tasoille, alkoi jostain alempaa kuulua, kuinka tusinan visorakin pihtileuat louskuivat, sirkkelihampaat pyörivät ja liha ja kuori pettivät alta.
Arkkitehti ja Verkonkutoja jatkoivat. Ylhäällä, tiheämmissä verkostoissa alkoi hämärtyä. Näissä kompleksin ylemmissä tasoissa ei näkynyt enää elämän viejiä. Kiinni suurista seinistä sojottavista kristallisista piikeistä roikkui kudosmateriaalia, avattuja pääkalloja ja sarjaankytkettyjä heikompia mielenvoimien naamioita, joiden läpi virtasi elementaalienergia. Jos heillä olisi ollut kiire, Relak olisi näyttänyt tien lentäen. Nyt tämä selvästi otti aikansa suorastaan huoneilmaa maistellen. Tämän kerroksen kohdalla Relak pysähtyi, laski käsissään pitelemänsä visorakin aivot huolellisesti kristalliselle tasolle ja jatkoi matkaa.
”Työtoverisi projektissa. Kuka hän on?”
”Hassua, että kysyit”, Abzumo vastasi kylmään sävyyn. ”Minun olisi ehkäpä ollut sopivampaa käyttää ilmausta ’entinen työtoveri’. Hän päätti asettua poikkiteloin uutta Käskynhaltijaa vastaan, joskin riittävän myöhäisessä vaiheessa, jotta hänen henkensä ei ollut välittömässä vaarassa.”
Relakin punaiset kasvot jäivät vaille näkyvää reaktiota.
”Valitettavaa kuulla. Niin perin valitettavaa. Sääli menettää kirkas, toimintakykyinen mieli. Meitä ei ole koskaan liikaa.”
”Niin”, Abzumo vastasi jättäen tietoisesti mainitsematta sen seikan, että hänen toverinsa kaikkoaminen, tai jokin siihen liittyvä, oli saattanut myös hänet uuden Arkkimakutan epäsuosioon. ”Yhdessä olisimme voineet saavuttaa monia suuria asioita. Mutta nyt projektimme loppuun saattaminen on yksin minun vastuullani. Kaipaan… edistystä, niin. Siksihän minä vaivauduinkin saapumaan tänne Suuren Hengen selän taakse, tapaamaan edistystä itseään.”
Hymyn esiaste viipyili Relakin vaikeasti tulkittavilla kasvoilla.
”En tiedä sinusta paljoa, Arkkitehti, mutta kysyt ainakin oikeita kysymyksiä. Toivottavasti vastaukseni auttavat sinua kysymään niitä jatkossakin. Oliko projektinne Arkkimakutan tilaama vai omaa intohimoanne?”
”Minkä luovan työn kanssa intohimolla ei olisi tekemistä, Relak hyvä? Mutta ei, ei hän tilannut, enkä ajatellut luomuksemme olevan Hänen huomionsa arvoinen. Vain eräänlainen koe matkalla kohti suurempaa. Mutta kenties, jos pääsen niin pitkälle, ne voidaan lopulta esitellä hänelle. Mutta askel kerrallaan, pieni askel kerrallaan.”
Relak pysähtyi hetkeksi erään kerroksen kohdalle, ja Abzumo pysähtyi myös. Pienen hetken Verkonkutoja käveleskeli seinänviertä. Tasaisin välein seinämästä törröttävissä piikeissä oli seivästettynä kokoelma kalloja, lähemmäs toistakymmentä täysin erilaista. Sakaroilla ei ollut tietoista lajia, jonka pää ei olisi ollut esitteillä tässä tilassa, ja jokaisen ympärillä leijaili muistiinpanoja aineettomina, neliulotteisina kirjaimina enkelten kieltä.
”Kunnianhimoa täytyy olla. Muistutat minua eräästä kaltaisestamme. Rozumin vartijasta, Naamiontakojasta.”
Relak katsoi sivusilmällä Abzumoa erään pääkallon edestä.
”Oletko osoittanut kiinnostusta siihen… mitä… hän ikinä tutkikaan?”
”Täytyy myöntää”, purppura makuta vastasi ilmekään värähtämättä, ”että olen kuullut lähinnä huhuja. Joskin mielenkiintoani tosiaankin kutkuttaa. Kuten jo kerran mainitsin, mielenvoimat ovat alkaneet syvästi kiinnostaa minua. Ehkäpä sinä tiedätkin sitten enemmän siitä, mitä Rozumin vartija tutki, ennen valitettavan aikaista poismenoaan?”
Relakin vihreät viirut skannasivat pitkään Abzumoa, sitten hänen edessään olevaa vortixxin pääkalloa, sitten taas Abzumoa. Purppura makuta teki parhaansa estääkseen pienimmäkin värähdyksen näkymästä ilmeessään.
”En”, Relak vastasi. ”En uskonut sen olevan kovin tärkeää.”
”Sääli. Kuulin, että hän ei lopulta saanut sitä, mitä tavoitteli, kun uusi Arkkimakutamme määräsi hänet teloitettavaksi. Sydäntäni lämmittää, että samaa ei tapahtunut sinulle.”
”Tiedän vain, että se, mitä hän tutki oli melko… mytologista”, Relak sanoi. ”Enkä suinkaan väitä, että sellaisen tutkimus olisi turhaa. Alempien lajien toisilleen kertomat tarinat kertovat myös jotain tärkeää siitä, miten meitä pienemmät mielet toimivat. Ehkä se, mitä Naamiontakoja etsi, olisi ollut tärkeä osa jotain toista kokonaisuutta?”
”Ehkä.”
Pimeys oli äärimmillään, kun he nousivat kompleksin ylimpään kerrokseen. Vain hentoinen vihreä kajo alhaalta saavutti tiensä tänne kristallisten verkostorakenteiden läpi.
”Sääli vain, että Naamiontakoja ei kyennyt joustamaan uuden suunnan edessä”, Relak jatkoi vielä. ”Jälleen yksi terävä mieli menetettynä iäksi.”
”Niin… jos rattaat eivät suostu pyörimään yhdessä konetta pyörittääkseen, ne täytynee vaihtaa”, Abzumo vastasi. ”Mutta jos viallista osaa ei voi korvata uudella, miten koneen käy?”
”Se jää nähtäväksi. Olemme perillä.”
Kaksi makutaa oli pysähtynyt aivan koko rakennelman katossa kiinni olevan tumman protokristallisen kuution eteen. Kuutio oli täysin ristiriidassa ympäristönsä orgaanisemman muotokielen kanssa. Tässä, heitä molempia monta kertaa suuremmassa muodossa, oli yksinkertainen oviaukko. Arkkitehti oli nostattanut tarpeeksi monta rakennelmaa konseptitasolta todellisuuteen tietääkseen, että tämä kuutio ei ollut niitä materiaaleja, mitkä louhittiin maan povesta. Tämä oli niitä, jotka syntyivät siellä, missä raaka elementtienergia tuli kuudesta yhdeksi. Vain toat pystyivät sen tuottamiseen.
Relak pysähtyi kuution oviaukon vierelle ja nyökkäsi Abzumolle.
”Se minkä halusin näyttää, odottaa sinua sisällä. Joudun kuitenkin varoittamaan, että voidaksesi täysin havainnoida sen siten miten tarkoitin, joudun telkeämään sinut hetkeksi sisälle. Toivon, että ymmärrät.”
Abzumo nyökkäsi vähäeleisesti vastaukseksi tuijottaen kristallia ajatuksiinsa vaipuneena. Vaikka näky oli kaunis, askarruttivat hänen mieltään yhä kysymykset siitä, kuinka Hovimestarin puhdistukset saattaisivat, ironista kyllä, tuhota tämän suuren suunnitelman. Ja kuinkahan moni oli jo kuollut, kuinka moni yhä pakosalla? Ja oliko Makuta Nui todella tehnyt jotakin niin röyhkeää, että Arkkimakutaa kiinnosti saada tämä hyppysiinsä?
Se ei olisi enää hänen huolensa. Mietteet keskeytyivät, kun Relak avasi reitin sisään kuutioon. Sisällä oli pimeää, vaikka kristallinen pinta kimaltelikin hentoisesti.Kyse ei ollut siitä, etteikö Abzumo olisi nähnyt sen pimeyden läpi, mutta tuo materiaali, josta koko huone oli tehty, oli niitä harvoja, joiden läpi eivät edes Suuren hengen enkelit päässeet. Sisällä hän olisi vankina.
Silti, siinä hiljaisuudessa Arkkitehti astui sisään tilaan. Ensimmäinen tuntemus, jonka hän siellä tunsi, oli… litinä. Märkä litinä hänen jalkojensa alla.
”Mitä tämä…”
Kun hän laski katsettaan, hänen jalkojensa violetit kynnet olivat painautuneet kellertävään, kaalimaiseen, märkään massaan, joka vuoti läpinäkyviä nesteitä kun hän siirsi painoa sen päälle.
Hän nosti katsettaan ja antoi sen vaeltaa. Koko lattia, kaikki seinät ja katto olivat tuon saman aineksen peittämät, ja massan paksummista könteistä sitoutui kellertäviä suonia ja rihmoja kaikkialle huoneeseen.
Koko kuution sisäpinta oli peitetty aivokudoksella. Ja kun Abzumo keskittyi, hän kykeni taas kuulemaan sykkeen.
Ja jotain muuta.
Isä…
Miksi satutat meitä, isä?
Missä jalkamme ovat, isä?
Emme… emme voi marssia sen tahtiin ilman jalkoja, isä!
Kun Abzumo tajusi tilanteen, hän kääntyi rivakasti vielä ovea kohti, ja ehti nähdä Relakin ilmeettömän katseen sen aukosta ennen kuin ovi sinetöityi kokonaan. Kuution sisäänkäynti umpeutui vetisin äänin keskelle seinän täyttävää aivoainesta.
Tyypillistä, hän ajatteli. Relak oli kertakaikkisen kuvottava. Päällystää nyt kokonainen huone luomustensa aivoilla? Ja tehdä siitä vielä elävä, vaikkakin hän itsekin oli eläväisen arkkitehtuurin ystävä… Mutta hänellä oli periaatteita, hänellä oli näkemystä… tämä oli silkkaa rikkinäisen mielen tuotosta! Relakilla täytyi olla jonkinlainen jumalkompleksi.
Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala. Sinä olisit hyvä jumala.
Abzumo hätkähti ajatusta, jonka kuuli yhtä selkeästi kuin visorakein telepaattisen voihkinnan ja anelun. Hän ei voinut olla huomaamatta, että ajatus oli hänen omansa.
Joskaan ei hänen itselleen suuntaama.
”Mikä tämä huone on?” hän kysyi ääneen. Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. On niin sääli palauttaa sinut, mutta aika ei ole vielä kypsä meille kahdelle.
Ajatus kaikui hänen mielessään, kuin joku olisi huutanut sen hänen päänsä sisällä. Hän tunnisti jälleen kerran ajatuksen omakseen.
”Oohnorakit”, makuta manasi. ”Yrittääkö Relak kääntää minun ajatukseni minua itseäni vastaan?” Ja se näyttää toimivan.
”Hetkinen, seis.” Kimpoilee kuin kanoka seinistä.
Abzumo murahti ja istui alas. Hän tunsi uppoavansa keskelle aivoja, ja ne voihkivat entistä kovempaa hänen mielessään. Hän keskittyi tarkkailemaan ympäristöään. Kaikkialla näytti samalta, eivätkä äänet tuntuneet tulevan mistään muualta kuin hänestä itsestään.
Nyt kun tässä on kiinni kaikki, kaiken kustannuksella…
Makuta sulki silmänsä. Aivot hänen jalkojensa alla sykkivät ja valittivat yhä äänekkäämmin. Hänen mieleensä alkoi virrata erinäisiä kuvia, muistoja. Hänen luomustensa kuningatar, ja ympäröivä pesä. Rannalta poispäin seilaava ystävä. Polvilleen vajoava Makuta Mutran. Tyhjyyden ammottava katse. Nimdan houkutteleva hohde, maassa makaava Itrozin eloton ruumis.
Viimeiseen ajatukseen hänen alitajuntansa tarttui, mutta hän puski sen pois. Mutta vaikka hän yritti pitää suojauksen yllä, kirottu huone alkoi peilata mielikuvia tehden muistoista entistä todentuntuisempia.
… mitä sitä saa, pystynkö sen velan maksamaan?
Yhdessä hetkessä lihamassa hänen allaan muuttui rantavedeksi, joka lempeästi lainehti hänen jalkapanssariensa ympärillä. Hänen katseensa oli nauliutunut haaleaan horisonttiin, jota kohti hänen ystävänsä vene pieneni.
”Sinä olisit hyvä jumala”, hän kuuli toistavansa venettä kohti, ja huomasi suunsa liikkuvan mukana.
Sitten meren horisontti muuttui kuin sihiseväksi kyyksi, joka puristui hänen kaulansa ympärille niin, että hän ei saanut henkeä.
Ei, ei hän ollut rannalla, hän oli huoneessa, jonka seinät ja katto sykkivät ja litisivät ja huusivat kivusta. Hän ponkaisi pystyyn lattialta, horjui ylös ja sulki pois rannan, ja vaelsi sokaisevassa sumussa seiniä pitkin etsien ovenrakoa. Lopulta hän tunsi sormiensa uppoavan rakoon seinässä, ja repi ja raastoi tiensä läpi lihamassan. Hän löysi oven protopinnan ja raon ovessa ja kaikkien voimiensa takaa työnsi ja –
Avasi toisen oven aivan muualla.
Huone sen takana oli hämärä, hädin tuskin valaistu, kliininen. Ainoalla tasolla hänen edessään oli lasinen kuutio, jonka sisällä sykähteli ja liikahteli ruskeaa sieniainesta. Sieniaines suorastaan helli ja syleili vihreänä läpikuultavaa munaa. Munan sisällä silmätön pikku toukka availi pieniä, väpättäviä tuntosarviaan. ”Ensimmäinen”, tuttu hahmo hänen vierellään sanoi haltioituneena. ”Ensimmäinen monisssta”, hän kuuli itsensä sanovan.
”Pois päästäni”, Abzumo ärähti.
Orgaanisen massan syke koveni ja koveni ympärillä. Abzumo oli taas rannalla, taas katseli ystävänsä pienenevää ja pienenevää venettä, tunsi veden kylmenevän jalkojensa ympärillä, tunsi Destralin valtavana takanaan. Taas kerran jokin otti hänen leukansa haltuunsa, ja pisti ne sanomaan nuo sanat ystäväänsä kohti. ”Sinä olisit hyvä jumala.”
”Minä en…”
Sitten vesi muuttui upottavaksi ja hyytävän kylmäksi ja nieli hänet kokonaan.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
”Mikä minä olen?” hänen äänensä kaikui.
Seuraava mielikuva oli sellainen, jossa hän ei niinkään nähnyt kuin tuntenut. Neste kiersi hänet: aineeton, hahmoton, pyhä alkuneste, joka ympäröi hänet kaikkialta, helli häntä, oli hän.
Hän kuuli sen liplatuksen, oli sen liplatus. Hän tunsi altaan kiviset reunat, kuuli nesteen kuiskinnan kaikuvan muinaisia holvikaaria pitkin. Hän oli pieni ja vailla merkitystä, mutta turvassa. Se mikä hänet ympäröi oli hänen kohtunsa. Se ruokki häntä, piti hänet turvassa, antoi hänelle merkityksen.
Epäkohta epäkohdalta tunteita kuumentaa.
”Kuka minä olen?” hänen äänensä kaikui uudestaan. Ja hän säikähti, kuinka vieraalta se kuulosti. Kuinka pehmeältä, kuinka yksinkertaiselta, kuinka puhtaalta. ”Missä minä olen. Mikä minä olen? Kuka… kuka minä olen?”
Keskellä sitä iätöntä kaikua hän avasi kaksi silmäänsä maailmalle ensimmäistä kertaa. Ja se, mitä hän siinä olemassaolon aamunkoitossa näki, määritti kaiken siitä eteenpäin.
Musta torni seisoi keskellä utuisaa valkoisuutta ja katsoi häneen tyhjillä silmillä.
”Sinä”, sen kita sanoi, ”olet tarpeeton.”
Ja silloin sen kehosta syöksyi pitkä, piirteetön koura, kuin palaneen puun oksa, joka tarttui terävillä sormillaan kiinni hänestä.
Ja repi hänet irti.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Abzumo oli taas huoneessa.
Hän oli taas huoneessa, ja huone sykki ja eli ja huusi ja huone eli ja hän huusi ja hän ei ollut hän ja hän ei ollut huoneessa mutta hän oli mutta hän oli yksi aivoista ja hän astui itsensä päältä ja hän tunsi helvetillisiä tuskia ja hän katsoi Tornia silmiin uudestaan ja uudestaan ja –
”Lopeta”, hän käski. ”Lopeta tämä.”
Nyt kammio oli toinen, kylmä sininen sävyltään, koeputket täynnä kimaltavia nesteitä ja tasot pullollaan luonnoksia, kaiverruksia ja muistiinpanoja. Kerta toisensa jälkeen toistui kolmio, jonka keskellä oli silmä. Se katsoi häneen paperista, ja kun hän katsoi takaisin, se katsoi häneen hänen kämmenpohjastaan, johon se oli palanut kiinni, ja sen hohde oli sinisempää kuin mikään muu, ja hänen oli pakko saada tietää enemmän.
Ath… Ath ko relthe…
”Lopeta”, Abzumo sähisi.
Pitää väkisin kiinni siitä, minkä joskus menettää.
Taas ranta, taas vesi hänen polviaan vasten. Hädin tuskin tunnistettava veneen muoto vasten horisonttia. Destralin varjo takana. Lause, jota hänen suunsa jo alkoi sanoa ennen kuin muisto sen hänelle antoi.
”Sinä… sinä olisit hyvä”, hän henkäisi, ”ei.”
Hän halusi kuristaa, tappaa ja tuhota tämän muiston. Ja kun hänen kämmenensä puristuivat yhteen, puristuivat ne sittenkin kiinni jonkun muun rintapanssariin, ja äänet – nyt niitä oli useita, kaikki hänen – sanoivat kuorossa yhden sanan:
”Tapa.”
Valkea hahmo lensi hämärästi valaistun huoneen keskelle hirmuisella voimalla ja räsähti tilaa dominoivan pyöreän pöydän päälle.
”Katso, että pakeneminen on mahdotonta”, Abzumo sihahti Gorastille, joka nyökkäsi ja vetäytyi käytävään. Vihreä makuta liikutteli käsiään muunnellen todellisuuden rakennetta heidän ympäriltään.
”Tästä ei ole hyötyä”, Itroz yskäisi. ”Tulitte liian myöhään.”
”Liian myöhään mihin? Mitä sinä olet ehtinyt tehdä sirulla?” Abzumo kysyi ja heilutteli vaarallisesti mahtipontista viikatetta. Itrozin kasvoille vääntyi ivallinen, joskin kivulias hymy.
”Mitä ajattelit tehdä, Arkkitehti? Tappaa fyysisen ruumiini?”
”Sssiitä ei ole epäilyssstäkään, Naamiontakoja”, Abzumo sihisi. ”Mutta sitä ennen varmistan, että mielesi lojuu pienenpieninä sirpaleina josssakin Tren Kromin syvyyksisssä.”
”Kuulostaa kivuliaalta”, Itroz pilkkasi.
”Täydellinen tuhoamisesi on pahinta, mihin pyssstyn”, Abzumo myönsi. ”Kuten tiedät, sielusi ei kuole, täysin… jotain on jäätävä Arkkimakutalle.”
Ajatus sai Itrozilla aikaan kylmän värähdyksen – kuten se sai heissä kaikissa.
Taistella heikkopäisenä sellaista vastaan, mitä ei nää.
Abzumo lähestyi kristallimaista kulmikasta hahmoa, mutta tunsi yhtäkkiä piikin aivoissaan, kun tämä nosti hehkuvan kätensä häntä kohti. Viikate putosi kolisten lattialle. Alakynnessä oleva makuta hyökkäsi Abzumon mieltä vastaan kynsin ja hampain. Krokotiilinvirneinen enkeli murahti ja vastasi hyökkäykseen. Kaksi puolijumalaa kietoutui toisiinsa ja tanssi värien, äänien ja tuntemusten psykedeelisessä surutulituksessa.
Taistelu ei kestänyt kauan. Psyykkisen kamppailun siimeksessä Abzumo siirsi kehonsa aivan Itrozin viereen, eikä Itroz hurjassa vimmassaan huomannut varoa iskevää varjoenergiasta hohtavaa nyrkkiä. Abzumo iski kerran ja lennätti Itrozin päin pyöreän huoneen seinää. Salamannopeasti purppura makuta oli jälleen vastustajansa vierellä ja iski uudestaan, ja uudestaan… ja uudestaan. Hyvin heikoksi Gorastin näivettämä prototeräs valkean makutan haarniskassa antoi periksi Abzumon varjovoimille ja päästi tämän käden murtautumaan sisään.
Itroz parkaisi ja havahtui todelliseen maailmaan.
”Josss olisin tehnyt saman virheen kuin sssinä ja antautunut mielensisäiseen taisssteluun”, Abzumo nauroi kolkosti, ”olisit voinut voittaa minut. Mielten valtakunnassssa saatoit olla kuningasss, mutta sssiksi olisikin ehkä ollut sssyytä kessskittyä myösss tähän maailmaan.”
Näin sanottuaan tuhon kyykäärmeeseen verrattavissa oleva paholainen repi sydämen irti Itrozin kehosta. Tämä lankesi polvilleen yskien verta. Kaasumaista vihertävää antidermistä leijaili tämän ympärillä.
”Ja koska tämä hädin tuskin tappaa sssinut”, Abzumo jatkoi. Hän survaisi lasisen, violetin ja sinisen väreissä kuplivaa nestettä sisältävän ampullin Itrozin sisään, ”ajattelin tuhota antidermiksesi hitaasti sssyövyttävällä viruksella.”
Hoikka valkoinen hahmo katsoi kirkkaan punaisilla silmillään suoraan Abzumoon. Se värähti kivusta ja käpertyi kaksinkerroin, kun ampulli alkoi kirkua ja savuta ja vapautti aineensa.
”Tämä on sinun, Abzumo”, Gorastin ääni sanoi takaa. ”Käyn puhdistamassa muut huoneet. Viimeistele työ.”
”Ilomielin”, Abzumo vastasi.
Kun Gorastin askeleet loittonivat pois laboratoriosta, kivusta voihkiva ja rintakehästään kiinni pitävä Itroz nosti hitaasti päätään kumarasta ja katsoi tappajaansa himmenevillä silmillään.
”Abzumo, miksi… miksi sinä teet tätä?”
”Teen mitä? Murhaan sinut? Kässsky kävi, ja kukapa minä olen kyseenalaissstamaan Kässskynhaltijan kässskyä?”
Itrozin koko keho tärisi, kun virus teki töitään. Hänen ampiaismaiset siipensä surahtelivat refleksinomaisesti kuin pakoreaktiona, mutta eivät olleet enää tarpeeksi vahvoja.
”Kuka… kuka sinä olet kyseenalaistamaan?” Itroz sanoi vapisten. ”Kuuletko edes itseäsi? Sinulla… sinulla on vapaus valita! Me, me kaksi olemme, me olimme yhtä! Me synnyimme yhdessä! Veremme… veremme on sama! Meidän ei kuulu tappaa toisiamme!”
”Ei, ei kuulu”, Abzumo kuiskasi ja polvistui kaatuneen enkelin tasolle. ”Hovimestari ei sitä kylläkään ymmärrä. Ja jos minä en tee tätä, joku muu tekee.”
Kanohi Avsan kasvoille levisi jälleen virne.
”Ja kenties arvelin, että samalla voisin riistää sinulta tarvitsemani muistot.”
Voiko tuhkasta temppeleitä rakentaa?
Kauhu kiipesi kuoleville kasvoille.
”Älä, älä ota niitä”, Itroz vaikeroi, ”älä lähde sille polulle. Sinä, Abzumo… ne sirut… ne eivät ole hyväksi sinulle. Ne, ne tarttuvat siihen, mitä sinussa on, ja… ne k-kasvattavat sitä. Abzumo, minä… minä rukoilen sinua.”
Itroz horjahti polvilleen, yskäisi kivuliaasti ja syöksi naamionsa suuaukosta lattialle haihtuvaa, porisevaa, kirkuvaa antidermistä.
”S-sinulla on vielä mahdollisuus pelastaa sielusi! A-a-aina on! Sinä, sinä et…”
”Älä sinä sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä!” Abzumo karjaisi. ”Teeskentelet, että haluat vain pelastaa sieluni, mutta todellisuudessa sinä epäonnistuit, etkä halua minun hyötyvän tiedoistasi! Eikö olisi hienoa, että viimeisenä asiana elämässäsi osallistuisit johonkin hyödylliseen? Auttaisit minua polulla, jonne Makuta Nui minut haluamattaan sysäsi ja jätti kulkemaan yksin?”
Vertaan ja olemustaan ulos yskivä Itroz pysähtyi katsomaan hänen silmiinsä. Hetki hetkeltä häntä oli vähemmän ja vähemmän jäljellä, mutta jotenkin hän silti puhui. Miksi se puhui?
”Ei… ei Makuta Nui sinua sille polulle sysännyt.”
Silmänräpäys. Rantavesi. Perikohtu. Torakkakuningattaren kehto. Hänen perillisensä kehto. Temppelin seinä täynnä kaiverruksia siruista. Mustan tornin tyhjä katse.
Abzumo ei ollut enää Itrozin laboratoriossa.
Aivomassa sykki taas hänen jalkojensa alla, seinillä ja katossa. Siinä kohtaa hänen edessään, missä Itroz oli ollut polvistuneena, oli nyt polvistuneena…
Purppurainen enkeli, Kanohi Avsa kasvoillaan, kuolemanpelko punaisissa silmissään. Hänen täydellinen peilikuvansa, mutta niin, niin heikkona.
”S-s-sssinulla on vielä mahdollisuus kääntyä”, peilikuva vaikeroi hänelle.
”Temput riittävät, Itroz!” Abzumo kirkaisi, uskomatta itsekään sanojaan.
”Etkö näe, minne olet matkalla?” vastasi peilikuva. Abzumo vastasi läimäisemällä tämän kasvoja kämmenselällään.
Itrozin suusta lensi laboratorion lattialle mustaa nestettä ja pieniä valkeita ja mustia sirpaleita purppuran piiparin iskusta. Tärisevä, sätkivä pää kääntyi hitaasti taas kohti Abzumoa.
”Minä… minä annan sinulle anteeksi. Kaiken…”
Itroz aloitti lauseen. Silmänräpäys, maisemanvaihdos, ja lauseen viimeisteli toinen ääni.
”… mitä olet tehnyt”, Abzumon oma ääni sanoi hänelle.
”Ei”, Abzumo sanoi painaen kynsikkäitä sormiaan vasten ohimoitaan, ”lopeta. Lopeta. Ulos sieltä.”
”Tämä et ole sinä, Abzumo”, toinen sanoi. ”Sinä olet Mata Nuin enkeli.”
Tykytys kiihtyi ja kiihtyi. Hänen oma peilikuvansa vaihtui taas Itroziksi.
”Sinä olet Athin enkeli,” Itroz vaikeroi.
Ja edessä oli taas Abzumo.
”S-sinä olet paljon parempaa!”
Abzumo. Itroz. Abzumo. Hahmot vaihtuivat ja sulautuivat toisiinsa ja olivat yhtä.
”Sinä… s-sinä-”, ne molemmat itkivät.
”Ei”, Arkkitehti vastasi.
Laboratorio katosi. Sykkivä huone katosi. Rantavesi oli taas täällä, tanssi lämmöllään hänen jalkojensa ympärillä. Makuta Nuin vene etääntyi horisonttiin, mutta hän ei katsonut enää sitä. Hänen katseensa oli laskeutunut siitä veden liplatukseen, ja siihen uskomattoman kauniiseen olentoon, joka katsoi sieltä takaisin.
”Sinä olisit hyvä jumala”, Abzumo lausui purppuraiselle kuvajaiselle liplattavissa laineissa.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista.
Ja niin oli oikein.
Seuraavalla silmänräpäyksellä laineet katosivat ja hän tarttui molemmilla käsillään Itrozin kalloon. Omaan kalloonsa.
”Minä –”
Sormet painautuivat Itrozin kanohin silmäreikiin, ja tämä ulvoi kuin lopetettava eläin.
”– käskin –”
Abzumo alkoi puristaa, ja sormet kaivautuivat hänen peilikuvansa reptiliaanimaisiin silmiin.
”– lopettaa!”
Kaksi täysin ristiriitaista ääntä ulvoi päättymättömästä kivusta.
Makutan kämmenet puristivat niin kovaa, kuin niissä oli voimaa. Sormet pureutuivat silmiin niin lujaa, että jokin antoi periksi. Itrozin kallo – ei, vaan hänen omansa – halkesi, ja ruumiinnesteitä purskahti ympäriinsä. Hänen sormensa peittyivät vereen, ja hänen kasvoilleen roiskui aivonkappaleita. Ja rauhallisesti Abzumo nousi täyteen pituuteensa kuolleen yläpuolella, ja asteli siitä poispäin. Katseensa laitamilla hän kykeni yhä näkemään liikkumattoman, tyhjän, hurmeisen haarniskan eikä voinut olla varma, kenen ruumis se oli.
Se ei ollut tärkeää enää. Ainakin se oli hiljaa.
Älä väitä, ettet siedä.
Kuihtunut kukkakin kukkinut on.
Protodermisen kuution ovi aukesi hiljaa naristen. Se kolahti vasten kuution seinämää, ja kaiku otti haltuunsa koko valtavan tilan. Hiljaisen hetken jälkeen Makuta Abzumo asteli ulos kuutiosta.
Täysin ilmeetön tuijotus naamiollaan hän käveli Relakin viereen ja laskeutui hitaasti polvilleen katse seinää päin, kuin ei olisi huomioinut toisen makutan olemassaoloa. Relak katsoi lajikumppaniaan, nosti hennot kätensä kaulalleen ja irroitti silkkiviittaansa paikallaan pitävän kultaisen soljen. Arkkitehti tunsi, kuinka viitta laskettiin hänen olkapäilleen, ja Relak kävi hänen vierelleen istumaan lootusasentoon.
”Halusin näyttää sinulle sen, mitä tuolla sisällä oli”, Verkonkutoja rikkoi hiljaisuuden, ”koska tulit kysymään minulta indoktrinaatiosta.”
”Niin… ” kuului poissaolevainen vastaus tauon jälkeen. ”Niin taisin tulla.”
”Halusin kertoa sinulle jotain, mitä et unohda. Ja… tein sen noin, koska haluan sinun ymmärtävän, että Visorakin sydän ei ole sen kummempi kuin mikä tahansa muukaan kova ääni, jonka taajuudelle pystyimme ne virittämään. Koska tärkeämpää kuin kova ääni, on se… että lapsesi toivottavat sen tervetulleeksi. Että he ottavat vastaan paikkansa perillisinäsi. Kaikkein vahvin indoktrinaatio… tapahtuu niiden omasta tahdosta.”
Relak piti pienen tauon. Kun hän puhui taas, oli sävy muuttunut täysin. Se oli väsynyt, turhautunut, jopa pettynyt.
”Minä en ole tyhmä, Arkkitehti”, hän henkäisi. ”Minä näen, että et ole uuden Käskynhaltijan suosiossa. Minä näen, että… sieluasi kalvaa epävarmuus Hänen ikuisesta loistostaan.”
Abzumo nosti tyhjän katseensa lattiasta.
”Hah”, hän yskäisi ja nousi toisen polvensa varaan. ”Gorastista tuli välittömästi hänen fanaattinen seuraajansa. Mutta ehkäpä, niin, kenties – kenties minä ajattelen itse. Ja olisin odottanut samaa sinulta. Miten olet onnistunut vakuuttamaan itsesi siitä, että Tyhjyys voittaa lopussa?”
Relak hymähti ilman edes teeskentelyä ilosta. Punaisen naamion vihreä katse haki Abzumon omaa tämän vierestä.
”Alatko ymmärtää jo? Alatko ymmärtää, miten jatketaan eteenpäin kaikesta huolimatta, vaikka maailma muuttuu ympärillä? Silloin joustetaan, Arkkitehti. Ja asiat, jotka eivät jousta, menevät sirpaleiksi.”
Abzumo katsoi, kuinka Relak nosti kättään vasten kasvojaan. Väreilevä, tumma polte alkoi hehkua hänen kämmenpohjastaan, ja sen vaikutuksesta ilma täyttyi palaneiden ruumiiden hajulla.
Relakin visorakia muistuttavat punaiset kasvot paloivat, ne mätänivät, ne näivettyivät. Silmät sulivat päästä pois, ja pian Abzumo tuijotti näivettynyttä, silmätöntä kalloa, joka puhui hänelle.
”Minä yritin kaikkea”, puhui ruosteinen ääni. ”Minä yritin kaikkea, mutta en saanut itseäni vakuutetuksi siitä, että Hän oli parasta tälle maailmalle. Minä en kyennyt näkemään, koska olin omien kunnianhimojeni sokeuttama, liian suuri ja liikaa oma itseni palvellakseni konetta. Sitten, eräs päivä, minä tapoin itseni.”
Relak laski kätensä, ja hänen kasvonsa olivat ehjät ja entiset. Mutta nyt niille oli ilmestynyt jotain, mitä Abzumo ei ollut koskaan todella nähnyt. Hymy.
”Minä kävelin sinne, missä sinä juuri vietit minuutin, Arkkitehti. Minä koin sen, minkä sinä juuri koit, ja olisin halunnut lopettaa… mutta en lopettanut. Minä… minä valjastin omien luomusteni aivot ja annoin niiden pommittaa omaa minuuttani omalla itselläni, kunnes olin valmis. Kunnes rakastin Hänen Tyhjyyttään, eikä millään muulla ollut enää väliä.”
Abzumo tuijotti Relakia. Hänen katseessaan oli enimmäkseen inhoa, mutta myös muita tunteita. Hämmennystä. Vaikuttuneisuutta. Katkeruutta. Ehkä jopa pieni rahtunen… sääliä.
”Indoktrinaation mestari indoktrinoi itsensä”, hän sanoi kylmästi. ”Ehkä se oli vain ajan kysymys.”
Se hiljensi Relakin hetkeksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänensä vain hieman kuiskausta voimakkaampi.
”Me kaikki teemme niin, ennemmin tai myöhemmin. Me kaikki kaipaamme olla osa jotain. Jotain perintöä.”
Hän käänsi katsettaan poispäin Abzumosta.
”Toivottavasti avasin silmäsi, Arkkitehti.”
”Tavalla tai toisella”, Abzumo huokaisi. ”Tavalla tai toisella. Oletan, ettet aio estää minua lähtemästä.”
”Jos opit jotain, olen auttanut sinut löytämään paikkasi koneistossa. Jos et… tiedän, että Hän etsii sinut käsiinsä vääjäämättä. Ei ole minun tehtäväni päättää, miten käy.”
”Siitä olen samaa mieltä. Jos kohtaamme vielä, ehkä sinä saat selville, löysinkö paikkani.”
Abzumo ravisti viitan olaltaan ja alkoi muuntautua jälleen neliulotteiseen muotoon, sillä rakennuksessa ei ollut fyysisiä sisäänkäyntejä lainkaan. Poispääsy olisi kuolevaisen silmissä aivan yhtä vaikeaa kuin sisääntulo. Relak seurasi katseellaan aika-avaruuden vääristymistä makutan kohdalla.
”Ennen kuin lähden”, Abzumo sanoi elementaalienergiasta muodostunut kuutio yhä takanaan välkkyen, ”kerro minulle vielä yksi asia.”
Vaaleanpunainen viitta leijaili itsestään takaisin Relakin olkapäille ja hän sulki sen paikoilleen soljella. Relak tuijotti Abzumoa ilmeettömästi hetken, kunnes vastasi:
”Kysy, niin kerron.”
”Sano, että…” Abzumo aloitti, mutta keskeytti sitten. Tuskinpa Verkonkutoja ymmärtäisi. ”Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.”
Makuta Relak tuntui olevan hetken vain hämmentynyt, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Abzumo ei tiennyt, tiesikö tämä itsekään, mitä vastasi ja miksi, vai oliko tämä vain luonut nahkansa uuteen tilanteeseen. Sopeutunut rooliin, joka hänelle oli annettu.
Sillä ei ollut väliä, sillä vastaus, jonka Relak antoi, lähetti Abzumon matkaan tyytyväisenä.
”Siihen, Arkkitehti”, hän oli kuiskannut, ”siihen tarvitaan vain siemen, sadekuuro… ja päivänsarastus.”
Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.
Mutta ei täällä.
Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.
Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa ”Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.
Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.
Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.
Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: ”MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.
Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.
007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.
Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.
Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?
007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.
Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.
Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.
Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.
Vuosia sitten
”Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.
”Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”
11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.
”Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.
”Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”
Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.
Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:
”… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”
”Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”
”Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”
”On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”
Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.
”Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
”Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
”Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. ”Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”
Nykyhetki
007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.
Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.
“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan. “ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.
007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää. Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?
Eiväthän?
Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.
Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.
Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.
Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.
Tervetuloa, poikani. Ja tyttäreni. Ja kaikki muutkin siellä ruudun takana.
Elämme vaikeita aikoja. On kulunut jo verrattain pitkä aika siitä, kun Visokki ystävineen toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi Joueran synkkään Koneeseen.
Huhutaan, että jotkut teistä olisivat jopa sitä mieltä, ettei tarina oikein etene. Mutta olkootte huoleti, olen järjestänyt teille jotakin, pienen kertomuksen.
Pitäkää sitä lahjana, nimeämispäivän hengessä.
Saatatte tietysti kummastella, kuka ihme tämä mystillinen kertoja oikein on; toisaalta joillekuille teistä se lienee ilmeistä.
Se olen minä.
”Mutta sinähän kuolit!” saatatte huudahtaa yllättyneenä. Nii’in, ehkä kuolinkin. Ehkä olen kummitus, ja ehkä kummittelen teille nyt. Mistä sitä tietää, niin? Ehkä olen vain menneisyyden aave, joka istuu mukavassa nojatuolissa takkatulen äärellä nauttimassa mitä mainiointa kristallisaarten viskiä.
Mutta ihan oikeasti, uskoiko kukaan koskaan hetkeäkään, että kuolisin? Että joku saatanan diplomi-insinööri päästäisi minut päiviltä, häh?! Ei helvetissä! Minä aion kertoa teille pienen nimeämispäivätarinan, eikä teillä ole minkäänlaisia keinoja estää minua.
Että parempi lukea eteenpäin. Aion kertoa teille tarinan itsekkyydestä. Tarinan välinpitämättömyydestä. Ja tarinan kummituksista. Kyllä, kummituksista. Loppuupahan se valitus, että haamujututkaan eivät ikinä etene.
Olkaa hyvät, tässä teille…
Nimeämispäiväkertomus. Proosana. Ollen myös nimeämispäiväinen kummitustarina
Ficus oli kuollut, siitä ei ollut epäilystäkään. Kuollut kuin kivi. Päästäksemme tarinamme alkuun on hyvin tärkeää ymmärtää, että Ficus oli totaalisen, täysimittaisen kuollut, eikä hänen kuolleutensa voisi jäädä epäselväksi kenellekään. Sillä tapaa hänen kuolemansa lankesi tämän tarinan ylle, värjäsi sen synkeillä sävyillä. Miten olisi edes klassikkoteos Suurten henkien aamunkoitto päässyt alkuun, jos sen sankarin äiti ei olisi ollut jo kuollut ennen oopperan ensimmäistä sanaa? Mitkä olisivat olleet tunnelmat peikkosankarin aloittaessa matkansa, jos eivät hiljainen epätoivo ja synkeys?
Samalla tapaa lankesi Wie-Nuin kaupungin kreivin ylle varjo hänen rakkaan ystävänsä ja työkumppaninsa valitettavasta poismenosta. Jäätynyt Tona-Wahin joki kimalteli kauniina nimeämispäivän aaton illassa, kun aristokraatti ihaili historiallisen steltiläiskaupungin maisemaa rapukärrynsä sisältä.
Koristeellinen kärry teki jaokkeisine jalkoineen matkaa jäätyneen joen yli pitkin Randarakin siltaa. Se ohitti valloittajasankarien aukion jylhät patsaat ja tuomiokapitulin kunnioitusta herättävät holvikaaret. Kauppatorin kohdalla aristokraatti pyysi kohteliaasti rapukuskiaan jarruttamaan – illan ateria kaipaisi tuoretta kalaa ja jonkin kilpailukykyisen, vain muutaman tuhannen rattaan hintaisen siniviinin.
Astuttuaan ulos vaunuista aristokraatti tunsi kuitenkin kulmiensa painuvan kurttuun silinterinsä lierin alla ja koki pöyristyksen hiipivän sieluunsa. Mitä halvattua? Hänen kauniilla historiallisella torillaan kehtasi olla joku muukin tämän illan tällä hetkellä, vaikka hän oli paikallislehdessä useampaan kertaan muuta pyytänyt?
“Humpuukia!” kreivi tuhahti herrasmiesmäisesti.
Kuten viimeiset parisataa vuotta oli ollut uhkaavana trendinä, matoralainen juhlimiskulttuuri oli ottanut haltuunsa perinteikästä steltiläistä kaupunkimaisemaa. Pohjoisesta kotoisin oleva nimeämispäivän perinne roikkui valoina jokaisen räystään nurkasta, nousi nimeämiskuusena torin keskellä ja paistoi nimeämistunnelmana kauppiasmatoralaisten, peikkojen ja enenevissä määrin jopa sivistyneistön kasvoilta.
Tämä ei käynyt millään tapaa päinsä, kreivi mietti pudistellen päätään. Hänen katseensa kierteli ympäri toria ja pöyristyksen tunne vain voimistui. Tilanne oli päässyt jo siihen pisteeseen, että täytyisi olla todella varovainen.
Mitä jos ylitsepursuava matoralainen kulttuuri-imperialismi söisi kokonaan alleen ylitsepursuavan steltiläisen kulttuuri-imperialismin???
Harva se yö hän valvoi tällaisia kauhukuvia miettien.
Hiljalleen putkiviiksiinsä hienostuneesti jupisten, talvinen röyhelöviitta takanaan heiluen ja nyrkkiään välillä puiden asteli kreivi halki Wie-Nuin torin. Vaan sieltä hän ei löytänyt etsimäänsä – hänen laadukkain kalakauppiaansa oli selvästi jo valmistautumassa nimeämispyhiin. Vielä pahempaa, laatuviinien sijasta kaupattiin vain jotain barbaarimaista telaöljyä nimellä “gölgi”. Ha ha ha! Mikä nimi se edes oli? Olisivat keksineet litkulleen edes jonkun fiksumman nimen, kuten vaikka “nimeämisen malja”, “Mata Nuin kyynel” tai “Ultiasural Nomui”.
Äkäisenä äristen asteli aristokraatti kärryjään kohti. Kauhukseen hän siinä samalla tajusi, että oli jo tullut huomatuksi.
Kirottua! Kuka olisi uskonut, että hänen suunnitelmansa kulkea huomaamatta läpi suurkaupungin yhtiönsä tunnuksella ja valtavilla viiksillä koristetuilla kärryillä epäonnistuisi???
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Paroni suoristi ryhtinsä. Ääni oli kuulunut hänen takaansa – se oli nuoren miehen ääni, jossa oli ollut äänenvoimakkuutta mutta ei juuri intoa.
“Mikä on asianne, nuori herra?”
Hän kääntyi ja laski katseensa alas. Tanakka ja matala shasaalipoika tärisi pakkasessa hänen edessään. Päässään tällä oli syvälle painettu lätsä ja kädessään rullalle kierretty sanomalehti, jota hän osoitti tohtoria kohti.
“Саисико олла нимеäмиспäивäн ерикоиснумеро, арвон херра парони?” poika mutisi. “Се он тäысин илмаинен.”
Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei heti vastannut mitään, heristi shasaali lehteä. Tai sitten tämän käsi vain tärisi pakkasessa, oli vaikea sanoa.
“Eh, ei kiitos”, tohtori tuhahti asialliseen sävyyn. “Käytän rahani mieluusti johonkin muuhun.”
Shasaalin huulet menivät entistä enemmän mutruun. Perusteellista hoitoa kaipaavat pienet neulamaiset hampaat paljastuivat.
“Сиис, тäмä он тäысин илмаинен. Нимеäмиспäивäн кунниакси.”
Paroni naurahti kylmänviileästi ja kääntyi ympäri. Miksi he häntä luulivat?
“Nuori herra, uskon vakaasti, että kirjapainotaito on ohimenevä trendi! Historian seinä on perinteikäs ja universaali media, jonka haastaminen – varsinkaan noilla hinnoilla – ei ole erityisen viisasta! Kuunnelkaa minua yritysmaailman eksperttinä, ja saatatte säästää aikaanne!”
Shasaalipojan apaattinen mutina hidastui ja hidastui. Puheensa tueksi hän yritti tehdä koko joukon käsimerkkejä, joita paroni ei enää edes nähnyt.
“Арвон херра тохтори, ен уско еттä тäысин ыммäррäтте митä пухун? Тäмä, тäмä лехти он тäысин илмаинен.”
“Pelkään pahoin, että sitä tämä teidän ‘nimeyttämispäivänne’ vain on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA julisti mahtipontisesti. “Kapitalistista riistoa! Varakkaan yläluokan suorittamaa hiljaista sortoa, jolla bioletariaatti pidetään tyytyväisenä ja vaiteliaana! Miettikää siis tarkkaan, minkälaista kulttuuria tuette!!!”
Niine voitokkaine sanoineen arvon tohtori marssi teatraalisesti takaisin rapuvaunujaan kohti. Shasaalipojan irtonumeroa tyrkyttävä käsi laskeutui lannistuneena alas. Jos katsoi kauempaa, kykeni huomaamaan että lumisade torilla yltyi tuiskuksi, mutta vain hänen yllään.
“Хывää нимеäмиспäивää.”
Väistettyään ansiokkaasti tämän vapaan markkinatalouden hirvittävän harpyijan arvon herra paroni ei voinut kuitenkaan hellittää saati haukata henkeään – torin kansa oli kyllä huomannut Von Nebulan sukutilojen omistajan ja kaupungin rikkaimman miehen, ja yksi toisensa jälkeen juoksi nimeämiskansaa kiinni hänen takkinsa hännyksissä.
“Seis, makutan karhean ja kostean tiistain nimeen! Näpit irti! Tämä ei ole ollenkaan suotavaa!”
Kolme erityisen tungettelevaa kansalaista sai hänet yllättäen ahdistettua nurkkaan. Tohtorille täysin tuntematon aristokraatti paljon vähemmän vaikuttavine viiksineen ja skakdihännystelijöineen tyrkytti hänelle jonkinlaista paperia.
“Kyllä, tiedostan olevani tällä hetkellä naimaton, vapaa ja hyvin salskea!” paroni pihisi. “Mutta tämänlainen huomio on kyllä jo aivan liikaa!!!”
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… totesi rotanviiksinen suipponaama punaisessa samettiviitassaan ja huomattavan paljon vähemmän vaikuttavassa silkkipytyssä kuin paronin. Tämä nosti varovaisesti hattuaan ja heilutteli kädessään lepattavaa komeaa pergamenttia.
”Toivoimmekin, että saapuisitte. Pormestari lähetti meidät tiedustelemaan, haluaisitteko osallistua hyväntekeväisyyteen. Jokainen teidän äveriäisyytenne tason jakava kaupunkilainen on jo kantanut kortensa kekoon, te olette viimeinen. Kaipa tekin nyt tahtoisitte lahjoittaa hieman rahaa orpokodin lasten nimeämispäivälahjoja varten?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vilkuili pöyristyneenä nahkatakkisia skakdiyrmyjä – toinen tulen ja toinen veden skakdi – ja kohotti sitten lopulta katseensa näiden välissä seisovaan aristokraattiin. Tummakasvoisen, luikeron oloisen ylimyksen pärställe oli venynyt bumerangimainen leveä virne ja hänen punertavista silmistään loisti nimeämismieltä.
”Ei kai paroni hyvä tahtoisi olla ainoa, joka ei osallistu yhteiskuntamme ylläpitoon?”
jatkoi puhetta sitten aristokraatin punainen gorilla. Tai gorilla oli ehkä huono ilmaisu, sillä skakdi ei ollut järin kookas vaikka olikin jokseenkin lihaksikas. Kuten sininen toverinsa, tämä pukeutui mustaan nahkatakkiin kuin mikäkin Irnakkin piru. Tämän vasemman silmän päällä oli pitkähkö arpi, joskaan ei tarpeeksi paha arpi, että sen aiheuttanut viilto olisi vienyt edes tämän näköä. Aika laimeaa, ainakin paronin mielestä. Skakdi oli trimmannut piikkinsä terväkärkisten nuolten muotoiseksi ja tällä oli hammaskoru suunnilleen jokaisessa suuressa hampaassaan, jotka muuten näkyivät perverssin virneen alta aika hyvin.
”Ei kai arvon kreivillä lopu empatia kesken, kun on kyse orpolapsista?” jatkoi tällä kertaa sininen skakdi. Tämän nahkatakissa itse asiassa oli kuin olikin Irnakkin pirujen hihamerkki. Tällä oli, mikäli paronin huomiokyky ei häntä pettänyt, kuusitoista lävistystä naamavärissään, ja oli ihme, että moisenlaisella naamalla uskalsi… näyttää naamaansa näinkin sivistyneessä paikassa. Lisäksi veden skakdilla oli päässään niin ruma fedora, että paronin teki melkein mieli antaa ylen.
“No siis, ei tietenkään lopu”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi, mutta äkkiarvaamatta valaistus saavutti hänen paronillisen katseensa niin, että monokkeli huurtui.
”Hienoa!” suipponaamainen aristokraatti hihkaisi. ”Siinä tapauksessa vain allekirjoittakaa tämä sopimus, jossa –”
”Hetkinen, arvon herra!” tohtori keskeytti sormi pystyssä. ”Vaikka tietäisin, kuka tämä mystinen ’pormestari’ edes on… tai mikä on ‘orpokoti’ – tai miten siellä voisi olla ‘lapsia’…”
Paronin syyttävä sormi tärähti osoittamaan suoraan kohti toisen aristokraatin yhä hölmistyneempää rotannaamaa.
“Tuette turmiollista järjestelmää! Ajatus siitä, että Mata Nui laskeutuu joka vuosi kouruja pitkin jokaiseen kotiin ei vain voi olla kestävää kehitystä!!! Oletteko hölmö, arvon herra?? MIETTIKÄÄ sitä energiamäärää, oletteko harkinnut, mitä sillä voisi tehdä?”
“No, tuota…”
“Humpuukia! Humpuukia, minä sanon!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säntäsi huutaen kohti kärryjään. Ja liukastui kertaalleen torin talvisen liukkailla mukulakivillä, mutta mainittakoon että hän muutti kyseisen horjahduksen hyvin taidokkaasti osaksi kävelyrytmiään.
Vaikka paroni sai karistettua kannoiltaan aristokraatin skakdeineen, alkoivat yhtä sun toista vailla olevat nimeämispäivän odottajat ympäröidä hänet toiveineen ja haaveineen.
… lausahti katusoittajana toimiva peikko soitinkoteloaan kohti viittoen.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… toisti yhä kintereillä juokseva aristokraatti skakdikumppaneineen loistetta silmissään. Kerta ei sille riittänyt.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
“RIITTÄÄ! paroni mylvi kärryjensä edessä loikkien. “Humpuukia, humpuukia, humpuukia! Näettekö kuinka pahasti te ryövärit ja roistot olette erinomaiselta vaikuttaneen iltani pilanneet?”
Viikset sauhuten ja silinteristään kiinni pidellen Wie-Nuin kreivi antoi katseensa matkata hämmentyneen väkijoukon yli.
“Te houkat olette saaneet minut MELKEIN katumaan sitä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA vaahtosi, “että olen täyttänyt kaiken tämän kupolin hengityskelpoisen ilman nanokoneilla, jotka soivat kun nimeni mainitaan!”
Paronin syyttävä sormi matkasi hiljentyneen väkijoukon päästä päähän.
“Luuletteko, että voitte satuttaa suurinta iloani rangaistuksetta? Teidän nimeämishumpuukinne ei tule saamaan minulta rattaan ratasta! Olette saaneet koko kaupungin halutuimman poikamiehen viettämään iltansa AIVAN YKSIN!!! ”
Siinä hämmennyksen savussa marssi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kärryihinsä, paukautti oven juhlallisesti takanaan ja alkoi lipua Randarakin siltaa pitkin kohti Viisaudenhampaan vuorta, mistä hänen perinteikkään sukunsa kartano kaupunkia katseli.
Vaan sinä iltana unimyssyänsä päähän vetäessään ei paroni voinut aavistaakaan, miten nuo sanat – hänen omansa – häntä vielä kummittelisivat.
Von Nebulain klaanin historiallisen kartanon ruokasali oli tehty yksinomaan hyvällä maulla. Sen kieltäminen olisi pelkkää tieteellisten tosiasioiden väistämistä. Niin kuin universumi oli meritähden muotoinen, kuut litteitä ja palanut metsä yleisesti tunnistettu elementti, oli tuhatvuotisen steltiläisdynastian satoja metrejä leveän tyyssijan kokonaan halkaiseva ruokasali järkevästi suunniteltu ja tyylikäs kaikessa hienovaraisuudessaan. Suvun merkittävän historian huomioiden sen länsipuolista seinää koristava muotokuvien sarja oli vähintä, mitä sille oltaisiin voitu asettaa.
Aina kantaisästä, valloittajasankari ja hammasteknikko DOKTOR VIKTORAK VON NEBULASTA modernin merimiinateknologian keksijään DOKTOR HEKTOR VON NEBULAAN oli taltioituna ylväs muotokuva lähes kaikista uljaista viiksenkantajista. Ja pelkästään se kattaus tällä seinällä olisi ollut liian hienovarainen – olisiko mikään sukuhistoriallinen ruokasali mitään ilman suvun omaa laivaa?
Satametrisen ruokapöydän ylle ripustettuna sadoilla kettingeillä roikkui DOKTOR S.S. VON NEBULA, uljas sotalaiva ja hammaslääketieteen kunniatohtori, jolla suvun uljaimmat miehet olivat halkoneet steltiläisen imperiumin päättymättömät meret. Pitkän merenkäynti- ja hammaslääkäriuran päätteeksi se oli ripustettu kunniapaikalle tähän uljaaseen ruokasaliin ihastelemaan kartanon nykyisen omistajan illallista.
Kartanon nykyinen omistaja puolestaan odotti vielä muutaman minuutin, kun keittiönurkkauksen gamma-aaltouuni pommitti tappavilla säteillään hänen illallistaan: tyhjiöpakattua, jos kohtuullisen kaukaisella parasta ennen -päiväyksellä varustettua valmissoppaa.
Tähtikuvioituun yöpukuunsa verhoutunut paroni nappasi sihisevän muoviastian uunista, istahti silkkityynylle ruokapöydän päässä olevalla antiikkituolilla, raotti paketin kantta ja alkoi sivistyneesti ryystää hopeisella lusikalla keittoa. Tai ainakin yritti.
“Au, au, shh! SENKIN KELMI!”
Yllättäen keitto oli ollut joistakin kohdista jääkylmää ja toisista tulikuumaa. Mutta… mikä olisikaan sivistyneistön aterioissa tärkeämpää kuin vahvat kontrastit?
Paroni ei ollut silti voinut hetken aikaa olla kyseenalaistamatta, miksi hän löysi lusikallaan jotain, joka näytti ravulta. Entäs tuo, oliko tuo nautaa? Paketti oli ollut kovasti sitä mieltä, että kyseessä piti olla kasviskeitto. Sinänsä kohtuullinen yllätys kuului ateriaan kuin ateriaan, mutta yllättävä klunssi jäistä sinappia keskellä valmisruokaa pisti kyllä kovimmankin kulinaristin hetkeksi miettimään.
Ei enää ollenkaan nälkäinen tai ruokahaluinen paroni siirsi herkkuillallisensa hieman sivuun ja päätti jatkaa sitä myöhemmin. Ehkä… ehkä siitä saisi vielä melko kohtuullisen aamiaisen?
Kantaessaan kädenlämpöiseksi keskiarvoistunutta soppaa jääkaappiin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA säpsähti hetkellisesti. Se oli ollut vain tuntemus, mutta aivan pienen hetken hän oli luullut näkevänsä edesmenneen työkumppaninsa, Toa Ficuksen, huutavat kasvot heijastuvan keittiökaapin messinkisestä ovennupista.
“Humpuukia”, paroni mutisi marssiessaan ruokasalin halki kohti yhtä makuuhuoneistaan.
Ficus oli kuollut. Perusteellisen, lopullisen kuollut. Se oli asia, joka paronin olisi hyväksyttävä kunnioituksena heidän pitkäaikaiselle ystävyydelleen. Sellaisia asioita yksinkertaisesti tapahtui toisinaan hyville, reiluille tiedehenkilöille. Toisinaan biomekaaniset skorpionit raatelivat hyviä, reiluja tiedehenkilöitä syötävän kokoisiksi palasiksi, vaikka nämä kuinka yrittivät edistää maailman hyvinvointia. Ficuksen lopullisen, pysyvän kuoleman kyseenalaistaisi vain tyhmä idiootti, joka ei osannut keskittyä havainnoimaansa. Ei ollut mitään skenaariota, jossa Ficus olisi olematta kuollut, ja sellaisten rakentelu kertoi vain korkeamman tason todellisuuspakoisuudesta!
Kääriytyessään silkkisiin lakanoihinsa ja vaihtaessaan uljaan silinterinsä pitkänhuiskeaan yömyssyyn oli paroni silti vielä hetken varma, että joku katselisi häntä. Se tuntemus katosi kuitenkin pikaisesti, kun hän loikkasi fiktiivisen kavioeläimensä selkään ja ratsasti sillä unten valtakuntaan.
Ei kyllä sitten kovin pitkäksi aikaa.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA havahtui kolinaan. Hän pomppasi ylös sängystä ja kuulosteli tarkkaavaisesti ympärilleen pälyillen. Ääni oli kuin metalliketjuja olisi raahattu pitkin lattiaa. Pitkin portaita. Jokin eteni portaita pitkin kohti hänen makuuhuonettaan.
”Kuka siellä!” hän huudahti, joskaan ei kovin vakuuttavasti.
Ovi narisi auki. Ja sisään laahusti hitaasti kolistellen…
”Kuka…? Ei, tämä on yhä humpuukia, en usko tätä!” paroni kiljahti, vaikka hänen silmänsä väittivät muuta.
Hänen edessään seisoi kelmeä maan toa, hieman läpikuultava mutta ehdottomasti tunnistettava. Naisen kasvoilla kellui surumielinen ilme, ja tämän jalat ja kädet oli kahlittu yhteen kettingeillä, jotka olivat yhtä eteerisiä kuin kantajansakin. Mutta siitä ei voinut erehtyä; paronin edessä seisoi Toa Ficus.
”Miksi? Miksi olet täällä? Mitä haluat minusta?” hän vaikeroi perääntyen kohti seinää. ”Paljonkin!” korahti olento, ja verinoro valui hänen suupielestään alkaen tehdä lattialle pientä lätäkköä. Ääni oli täysin epäilyksettä Ficuksen.
”Kuka sinä olet?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi, vaikkei tahtonut tämän vastaavan. ”Kysy minulta, kuka olin”, tämä vastasi.
”No kuka sitten olit?” Tohtori vastasi aavistuksen verran närkästyen. ”Sinulla on melkoisen hyvin valikoitu muoto joksikin synkeäksi varjo-otukseksi!” ”Entisessä elämässäni olin Toa Ficus, vanha liikekumppanisi”, haamu vastasi.
”Jaa, jaa. Pystytkö vaikka… istumaan alas, niin… minäkin voisin istua. Voisin oikeastaan istua joka tapauksessa”, paroni sanoi ja haparoi kohti sänkyään. ”Et taida uskoa olemassaolooni?” haamu kysyi, hieman huvittuneena.
”No en totisesti! Yritä olla vähän empiirisemmin todistettavissa!!!” ”Kuinka voisin todistaa sinulle, että olen todellinen? Valehtelevatko aistisi? Oletko kenties… hyvissä höyryissä?”
”Onhan tiede osoittanut”, keskustelun vähemmän kuollut osapuoli mutisi, ”että aisteja voi häiritä kaikenlainen. Esimerkiksi se, että olen nyt melko nälkäinen. Ehkä se hämärtää aistejani. Tai sitten ruoansulatuksessani on ongelmia. Ehkä olet vain huonosti sulanut köntti Turkanen-sinappia!” ”Ei nyt millään pahalla, mutta tuossa ei ole enää mitään helvetin järkeä”, haamu hörähti.
”Ficus, sinä olit vakavastiotettava tiedehenkilö, sinun kuuluisi tietää nämä jutut!” paroni pillastui. ”Ja sitä paitsi tutkin haamuja hyvin pitkään, enkä ole ikinä saanut vakuutettua itseäni niiden todellisuudesta!”
Ficus hymyili irvokkaasti ja ravisutti hieman hartioitaan. Jolloin hänen toinen kätensä irtosi liitoksistaan ja putosi maahan, kelmeä köntti haamulihaa.
”Minut revittiin kappaleiksi, tiedäthän?” hän sanoi – äänellä, joka vaikutti huomattavasti todentuntuisemmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Ketjut kalahtelivat irti, kun koko Ficuksen keho hajosi pieniksi palasiksi. Pienen pienet lihankappaleet lähtivät hirmuisella vauhdilla leijumaan paroniparan ympärille ja pyörivät tämän ympäri hektisesti.
”Minä kuolin, Tohtori, minä kuolin! Mutta olen palannut kummittelemaan!” kirkui kauhistuttava ääni samalla, kun putkiviiksinen aristokraatti lankesi polvilleen ja sulki silmänsä ympärillään pyörivältä kaaokselta.
Viileä tuulahdus, ja kaikki oli ohi. Tohtori kohotti katseensa ja näki jälleen suurin piirtein kokonaisen toan seisomassa edessään, tällä kertaa hyvin lähellä. ”Uskotko minuun nyt?” palasi kuiskaava ääni. Tohtori nyökytteli innokkaasti.
”Uskon, uskon. En minä ole mitään näin voimakasta nauttinut, en saanut edes viiniä ostettua… Mutta miksi haamuja käyskentelee maan kamaralla? Ja mikä tärkeämpää, miksi niitä käy minun luonani, taivaan tähden!” ”Älä minulta kysy, en minä näitä asioita päätä”, Ficus tuhahti. Paroni piti tätä varsin kummallisena.
”No mistä ketjut. En näe yhteyttä.” ”Ne ovat siteet, jotka itse rakensin elämässäni rajoittamaan itseäni. Tein kaikenlaista pahaa, ja nyt maksan siitä vapaudellani. Tai jotain sinne päin. Mutta se ei ole pääasia.”
”Jaha, jaha”, paroni mutisi antaen ymmärtää, että ymmärsi. Vaikkei ihan ymmärtänyt. Vuosikymmenen seurapiirihenkilönä hän tiesi, että niin täytyi joskus tehdä.
”Tämän illan aikana luonasi käy vielä kolme muuta henkeä. Mikäli kaikki menee suunnitelman mukaan. Tai siis, niin. Luonasi käy kolme haamua. Aavetta. Ja… odotas.”
Hetken aikaa Ficus vain seisoi paikallaan kuin miettien, mitä aikoikaan sanoa. ”Olen täällä varoittamassa sinua. Noista kolmesta. Jos et kohtaa heitä ja kuuntele tarkoin, ota vaaria heidän sanoistaan, sinua odottaa sama kohtalo kuin minua! Hah, olisin voinut edistää yhteistä hyvää, olisin voinut edistää hyväntekeväisyyttä, hyväntahtoisuutta… armoa! Mutta en tehnyt niin!”
Paroni oli tästä vahvasti eri mieltä, mikä ei ehdottomasti liittynyt siihen, että suurin osa hänen projekteistaan sitoutui Ficuksen omiin ja olivat siten yksinomaan hyväntahtoisia ja vastuullisia ja perusteltuja. Etenkin se junajuttu.
”Ööh, teitpäs?” ”MUTTA EN TEHNYT NIIN. Ja niin et tee sinäkään! Ja sinua odottaa sama kohtalo, ketjuihin kahlittuna ikuisesti vaeltamassa maan päällä, kummittelemassa niille, jotka ovat yhtä typeriä. Mutta voit vielä pelastaa itsesi. Kuuntele kolmea kummitusta.”
”Voi sentään, kolmea. Onko ihan pakko?” ”Jos haluat pelastaa sielusi.”
”Mutta siihen kuluu varmaan tosi paljon aikaa ja vaivaa? Eivätkö kaikki kolme voisi käydä samalla kerta, niin päästäisiin siitä sitten ja voisin jatkaa omiin ilta-aktiviteetteihini? Minä olen kiireinen ja haluttu henkilö, Ficus hyvä!”
Näytti siltä, että kummitus mietti hetken. Mutta sitten hän tuhahti:
”Ei.”
“Pliis?” ”Heippa.”
Sitten kaamean kirkaisun sekä paukahduksen säestämänä Ficuksen maallinen olemus räjähti tuhansiksi pieniksi verisiksi könteiksi ympäri huonetta. Tohtori heittäytyi peiton alle suojautuakseen, ja kun hän viimein uskalsi raottaa peittoa, sotku oli poissa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Jäljellä oli vain makuuhuone seinämaalauksineen ja perintötussareineen – ei merkkiäkään kauhistuttavasta kummituksesta, joka oli kovin epäherrasmiesmäisesti päättänyt käydä hajoamassa hurmeisiksi lihanpalasiksi hänen sänkynsä yllä.
“Mitäs tämä nyt sitten”, paroni mutisi sängyllään istuen. “Ei ole kunnollista tämä.”
Hetken aikaa tohtori mietti sitä mahdollisuutta, että Ficus ei olisikaan ollut kuollut. Sen ajatusleikin hän tappoi kuitenkin nopeasti. Samalla tapaa kuin joku oli tappanut Ficuksen. Tämä oli kuollut, uskotteko?
Ehkä mitään äskeisestä ei koskaan ollut tapahtunutkaan, tohtori mietti. Jos, kuten Etelä-Steltin halutuimman poikamiehen kuului, halusi olla hieman dramaattinen ja mystillinen, voisi ehkä asian muotoilla niinkin, ettei kummitusta koskaan ollutkaan. Juonenkäänteenä tähän elämänsä oopperaan ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kyennyt pitämään sitä kovin onnistuneena, sillä lähtökohtaisesti hän ei ollut moisten olemassaoloon uskonutkaan. Kummitustarinat olivat höpöpuhetta taaperoille! Miehenä, joka uskoi vain tieteellisiin asioihin, kuten avaruusolentoihin ja horoskooppeihin, ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut antaa hetkellisen hallusinaation määrittää kuvaansa todellisuudesta!
Tästä löytämällään itseymmärryksellä arvon paroni laskeutui tohveleihinsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kävelemään von Nebulain sukukartanon hiljaisia käytäviä pitkin. Ehkä hän käyttäisi löytämänsä uuden keskiöisen virran tähtien tutkimiseen? Ehkä hän yrittäisi prototypoida viktornium-reaktorinsa seuraavaa versiota? Herran pieksut, mitä jos hän kehittäisi pidemmälle vallankumouksellista ideaansa heitettävistä kiekoista, joiden sisällä oli taianomaisia voimia?
Näiden ideoiden hautoessa DOKTOR VIKTOR VON NEBULA löysi itsensä jääkaapilta, kuten kaikki yöllistä inspiraatiota hakevat nerot kautta aikain. Väistettyään monokkelisoidulla silmällään tehokkaasti sen ovessa olevat muistilaput “vaihdata viktornium-sauvat ennen kuin reaktori sulaa taas” ja “soita välillä isälle” arvon paroni löysi itsensä levittämästä onu-pähkinävoita arkeologisessa eksursiossa komeron pohjalta löytyneille yllättäville suolakekseille. Kuten herrasmiesseikkailijan, tieteentekijän ja arvokkaan seurapiirihenkilön kuuluikin, jessöör, kahdelta yöllä, yöpuvussa, aivan yksin, ja niin, ettei kukaan varmasti nähnyt.
Ennen kuin paroni ehti haukata nokturnaalista herkkuaan, kuuli hän takaansa äänen, joka sai hänet lähestulkoon loikkaamaan endo- saati sitten eksoskeletoneistaan ulos. Hirvittävän, pelottavan, kauhistuttavan äänen. Hitaasti paroni kääntyi ääntä kohti, ja mitä hän näkikään.
Ficuksen hahmon varoitus siitä, että yön kauhut tulisivat vielä olemaan pitkiä, kaikui hänen korviensa läpi uudestaan ja uudestaan. Kauhistuttava hahmo, tumma ja korkea, leijui paronin edessä oudolla tavalla, ikään kuin veden alla lilluva ruumis.
”Tule lähemmäksi”, ääni kähisi hirvittävällä, jos tutulla äänellä. Valaistus ei ollut eduksi tässä tilanteessa. Kun tohtori lähestyi varovasti keksi yhä kädessään, hän huomasi, että tämäkin oli läpikuultava. Kuin musta harsoinen lakana. Ja lakanaan oli pukeutunut…
”Ei”, paroni henkäisi. ”Et se voi olla… et voi olla…”
Kummituksen hahmossa häntä tuijotti suuri, jykevä, tumma aristokraatti. Vanhan ukon olkapanssarit olivat kuin kaksi piikikästä merimiinaa, monokkeli kiilteli ylväänä, silinterihattu oli kuin valtava puhallinsoitin ja spiraalille kiertyvät putkiviikset olivat niin ylväät, että niiden alla olisi voinut olla toiset, pienemmät viikset.
Paroni haukkoi henkeään tunnistaessaan hahmon.
”… DOKTOR HEKTOR VON NEBULA!”
”Kyllä”, haamu henkäisi – tavalla, jota olisi voinut pitää jopa hieman pilkallisena, ”minä se olen, sinun edesmennyt isäsi!”
”Mutta et sinä ole kuollut!” nuorempi tohtoreista ölähti ja perääntyi takaisin jääkaappia kohti.
Haamu näytti täysin rehellisen hämmentyneeltä pienen, pienen hetken, mutta kokosi itsensä nopeasti ja korahti: ”Nyt olen! Sinun olisi kannattanut soittaa useammin!”
Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla valahtivat lannistuneina sivuille. Paroni tuijotti pienen lannistuneen hetken kummituksen läpi ja availi suutaan etsien sanoja. Hiljalleen hän istahti keittiönsä lattialle. Ja puraisi vihdoin öisestä keksistään.
“Isä armas”, hän lausui suu täynnä keksiä, “olen niin pahoillani, että en voinut olla läsnä viimeisinä hetkinäsi, sulkemassa silmiäsi ja ohjelmoimassa automatisoituja drooneja ampumaan kunnialaukauksia. Olen siitä vilpittömän pahoillani perillisenäsi!” ”EN OLE ISÄSI ENÄÄ! SE AIKA ON OHI!” haamu ärjyi kuiskimalla. ”Olen Menneiden Nimeämispäivien Kummitus.”
”Miten kauan menneiden? Tosi kauan? Ajalta ennen aikaa?” ”EI, vaan sinun menneisyytesi, tolvana!”
”Ai.” ”Kulje kanssani, vien sinut pienelle matkalle.”
Poika yritti tarttua isäänsä kädestä, mutta tämä kavahti taaemmas. ”Ei kirjaimellisesti! Kuvannollisesti!”
Ja näiden sanojen päätteeksi koko huone alkoi pyöriä tohtorin silmissä. Kaikki pyöri ja pyöri, kunnes hän ei enää erottanut, missä oli. Ja kun pyöriminen lakkasi, hän huomasi olevansa jossain aivan muualla kuin keittiössään.
Huone oli silti Nebulain sukukartanosta, sen ikkunasta näkyi Wie-Nuin kaupunki. Talvisen tähtitaivaan valot heijastuivat Tona-Wahin jäätyneestä pinnasta. Oli monella tapaa samanlainen nimeämispäivän aatto kuin sekin, joka oli päättynyt paronin mennessä nukkumaan.
Paroni katseli kummallista näkyä – huomattavasti nuorempaa versiota omasta itsestään istumassa tunnelmallisen takkatulen edessä. Käsissään nuorempi tohtori piteli pientä puista alusta, tähtiä kohti suunnatun sukkulan leikkisää versiota, jolla hän viihdytti itseään. Ilmassa oli nimeämispäivän iloa.
“Gu gi gu gu”, nuori DOKTOR VIKTOR VON NEBULA äännähti. “Raketti!!!!”
Tämä oli ollut helpompaa aikaa, vanhempi versio paronista muisteli. Maailma oli ollut nuori ja viaton, ja niin oli hänkin!
Nuoren paronin vierellä istuvan aristokraatin kasvoilla ei silti hymyä ollut.
“Gi gi gu gi gu. Tahtoo raketin!!!”
Se oli hänen siskonsa, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA, joka katseli veljensä nimeämislahjaa kateutta ja surua kasvoillaan.
”Gi gu gu gi gu!” nuori paroni vastasi vielä. ”Ja muita vauvaääniä!!!”
“Veljeni, vertani sama”, FRÄULEIN ADELAIDE VON NEBULA vollotti, “epätasa-arvo juhlapyhinä saamistamme lahjoista tuottaa prepuberteettiseen minääni suurta ahdinkoa, epätoivoa ja epätyytymystä, joka sieluani kalvaa!”
Ja kun nuoremman DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN katse kohtasi tämän siskon katseen, tuli hyvin pientä monokkelia kantaviin kasvoihin ymmärrystä.
“Älköötte pelätkö, siskoni, sieluuni sidottu!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. “Täten teen teille lahjoituksen, joka toivottavasti nostaa tyytyväisyytenne tasoa ja parantaa markkina-arvoanne nuorena seurapiirihenkilönä!”
Lämmin hymy nuorten viiksiensä alla ja nimeämispäivä sydänvalostaan hehkuen ojensi nuori paroni puisen rakettinsa siskolleen.
”Sinä vielä silloin tunsit sielussasi Nimeämispäivän riemun”, Menneiden Nimeämispäivien Kummitus kuiskasi muistojen udussa. ”Mitä sinulle tapahtui? Mihin jäi anteliaisuutesi? Miksi et tänään suostunut heittämään rattaan ratasta siihen oikein luotettavalta ja uskottavalta kuulostavaan keräykseen orvoille?”
Kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sulki silmänsä, oli menneiden päivien nimeämispäivä poissa. Palannut oli kylmä lattia hänen takamuksensa alla ja kolesterolipohjainen herkku hippusina hänen käsissään, kitalaessaan ja viiksissään.
“Humpuukia, minä sanon”, paroni murahti. “Minulla on annettavaa tälle maailmalle muilla tavoin! Kuten tieteen, löytämisen, ymmärryksen keinoin.”
Hän mutusti hetken keksiään miettien.
“Ja sitä paitsi mistä lähtien sinä olet välittänyt hyväntekeväisyydestä, isä? Parasta mitä sinä eläessäsi teit oli miinojen tunkeminen toisten miinojen sisälle!!!”
DOKTOR HEKTOR VON NEBULAN kummitteleva kuvajainen jäätyi pieneksi hetkeksi täysin. Sitten se poksahti ja lörtsähti kuin ilmapallo, ja kuihtui olemattomiin.
“Hei!!! Takaisin sieltä käsittelemään vaikeaa isä–poika-suhdettamme tai haastan sinut kaksintaisteluun!!!”
”Ei ole aikaa. Seuraava haamu”, murahti jostain käsittämättömän aivoja tärisyttävä ja ylimaallinen ääni, joka sai paronin pomppaamaan pöksyistään.
Hän katsoi keittiönsä lattialta ylöspäin ja näki kattonsa rajaan painautuneen olennon, joka ei millään voinut mahtua huoneeseen. Oikeastaan huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin yleensä, mitä sille oli tapahtunut? Hänen kanssaan laajentuneenakin heille kahdelle suppean tilan jakoi valtaisa lohikäärme. Lohikäärme oli tosin nähnyt parempiakin päiviä eikä ehkä voinut ihan hyvin: sen lihasta oli irronnut lukuisia palasia sieltä täältä, sen keho selvästi mätäni pystyyn. Puuttuvista palasista ammotti vain synkkä mustuus, ja välillä rei’istä sisään ja ulos pyörteili vihreää nestekaasun kaltaista usvaa. Aavemaisen näkymän viherävät silmät hehkuivat kiivaasti.
“Herran pieksut!!!” paroni kiekaisi. “Eivätkä edes kovin pienet! Kunnon patriarkaaliset selkäsaunat!!!”
Paroni oli pökertyä paikoillensa mutta säilytti itsehillintänsä. Hän pani merkille, että tämäkin ilmestys oli läpikuultavahko, eli varmaankin haamu.
Kuka haamuja sitten rekrytoikin oli päättänyt ampua tämän seuraavan kanssa suosiolla kovemmilla tussareilla. Rekrytoitiinko haamuja? Olivatko ne sittenkin täysin synteettisiä, ja olivatko nämä tulleet suoraan haamutehtaalta?
Ei, sitä ei ehtinyt miettiä nyt. Oli selvästi tärkeämpää huomioitavaa, kuten vaikka esimerkiksi HUI SAATANA EPÄKUOLLUT LOHIKÄÄRME!
”Makuta Miserix!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti tunnistettuaan hahmon.
Sillä totta kai hän tunsi Makuta Miserixin.
Kuka ei? Etkö itse? Kannattaisi käydä enemmän ulkona, siellä, missä elämä tapahtuu!
”Mutta… teidänhän piti olla kuollut”, paroni ymmärsi. ”Hyvä mies, haamujen pointti on olla kuolleita”, lohikäärme ärisi.
”Mutta isäni oli haamu!” ”ISÄSI ON KUOLLUT! HYVÄKSY SE!”
Paroni näytti jälleen hämmentyneeltä ja surulliselta, kunnes löysi jostain uutta virtaa.
“Sanokaapas, eihän kaltaisenne kosmisten lakien serafi sattuisi tietämään, että jos asia tosiaan on näin, niin kuinka monta vuotta kestää, että niiden merimiinojen patentti siirtyy minun nimiini?” ”Riippunee siitä, missä patentti on rekisteröity. Xialla patenttien siirto voi kestää jopa… hetkinen, seis! MINÄ OLEN NYKYISTEN NIMEÄMISPÄIVIEN KUMMITUS. Ja meillä on hieman asioita selviteltävänä!”
Ja ennen kuin DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huomasikaan, alkoi huone heidän ympärillään pyöriä vinhasti, ja pyörimisen loputtua selvitettyään päänsä, hän huomasi heidän olevan kaupungin kadulla – Wie-Nuin talvisilla kaduilla. Väkeä juoksenteli sinne tänne viimeisiä askareitaan tekemässä yhä yltyvässä lumimyräkässä, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan valtavan epäkuolleen lohikäärmeen läsnäoloa. Saati sitten kaupungin halutuimman poikamiehen!
”He eivät taida nähdä meitä”, paroni tuumasi, mihin lohikäärme ei viitsinyt edes reagoida. Tarkkasilmäinen paroni huomasi sen lisäksi tunnistavansa usean kaupunkilaisen, jotka olivat ahdistelleet häntä aiemmin.
”Kurjat”, hän mutisi kävellessään lähemmäs eräällekin ikkunalle. Sisällä syötiin jo nimeämispäivän juhla-ateriaa. Ystävät olivat kerääntyneet yhteen syömään ja nauttimaan toistensa seurasta. Ja toistensa seurasta he vaikuttivatkin nauttivan. ”Eikö sinua yhtään kadehdituta, että olet itse niin yksin? Vaikka sinulla on palvelijoita ja alaisia vaikka muille jakaa – mitä et todellakaan tekisi –, olet silti niin yksin.”
Sitä pysähtyi Wie-Nuin paroni hetkeksi miettimään. Hän saattoi olla yksin, mutta aivan omasta valinnastaan, eikö?
“Hah, makuta hyvä, luulisi kaltaisesi henkilön ymmärtävän, että intellektuelli mieli ei kaipaa harhautuksia!” ”Haluan näyttää sinulle jotain”, haamu murahti ja tuuppasi paronia selkään valtaisalla kourallaan. Tämä laskeutui viiksilleen lumeen. Noustuaan pystyyn ja pudisteltuaan lumet ei ollenkaan äkäisiltä kasvoiltaan hän kiinnitti huomionsa ikkunaan, jonka eteen hänet oli ohjattu. Talo oli rähjäinen, ja ikkunassa oli iso särö, joka lähestulkoon jakoi ikkunan kahtia. Sisällä istui sama pieni shasaalipoika, joka oli niin röyhkeäsi yrittänyt kaupata paronille lehteä. Pojan ympärillä olivat tämän sukulaiset, kerääntyneenä halaamaan tätä. He kaikki itkivät, joskaan eivät kovin tunteikkaasti.
”Jokainen Pikku Vladin perheestä on vakavasti sairas, jokainen paitsi hän itse. He kuolevat pian.”
”Mitä ihmettä…” ”Poika olisi normaalisti pyytänyt rahaa lehdestä, jotta olisi voinut elättää perhettään edes niin kauan, kuin he ovat hengissä. Mutta tällä kertaa hän ei edes pyytänyt rahaa. Sinä vain olet niin turkasen torvelo, ettet edes puhu shasaalia.”
”Hei, hetkinen”, paroni protestoi, ”puhunpas! Poika selvästi yritti kiskoa minusta ison summan rahaa pikku lehdykkäisen takia!” ”Minä olen MAKUTA. Minä puhun KAIKKIA kieliä. Minä olen NIIN suuri Makuta Miserix, että oikein sattuu, miten tärkeä olen! Miten olisi, ’tarvitsetko tasoistasi työtä’, paroni? PERKELE.”
”E-eipäs nyt h-hermostuta”, paroni sovitteli ja perääntyi hieman pelottavan lähelle kumartuneesta lohikäärmeestä, onnistuen silti ihmettelemään sävyä, jolla makuta puhui – melkein kuin tämä olisi tehnyt pilkkaa itsestään.
”Kyllä minä uskon; ehkä pitää vielä harjoitella sitä shasaalia.” ”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?! Poika jää yksin, KAIKKI HÄNEN PERHEESTÄÄN KUOLEVAT. Se on FAKTA.”
“Kaikki??? ”JOKAINEN.”
“Mihin ihmeessä?” ”En minä tiedä, ne ovat shasaaleja!”
“Okei, hyvä pointti! Hirvittävän, kauhistuttavan ikävää, ja olin hänelle aika ilkeä…”
Katsellessaan, kuinka melankolinen myyräperhe upotti synkeän juhlallisesti parhaan veitsensä yhteiseen nimeämispäiväperunaansa ei DOKTOR VIKTOR VON NEBULA voinut estää itseään huokaisemasta. Hänen viiksensä huokaisivat myös.
Mutta… mikä oli tämä tunne, jota hän alkoi itsestään löytää? Hän oli toiminut täysin etiketin mukaan shasaalipojan kanssa, ja puolustanut muinaista steltiläistä juhlaperinnettä kävellä naama pilviä kohti kuuntelematta ketään. Mikä syy hänellä oli muhia tilanteessa, josta hän oli selvästi marssinut ulos voittajana?
Sitten jostakin kuului koputusta. Kuin joku olisi koputtanut puista ovea. Kop. Kop. Kop.
”Mikä…?” aloitti paroni, mutta lohikäärme keskeytti hänet. ”Tuota, minä avaan. Ihan hetki vain.”
Ja niin sanottuaan lohikäärme katosi kuin ei olisi koskaan ollutkaan. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi yksin lumisateeseen keskelle katua, jossa kukaan ei häntä nähnyt.
”Mitäs turkasta.”
Paroni jäi yöpuvussaan siihen, keskelle kylmyyttä. Ja vaikka hän näki kaupungin ympärillään uusissa sävyissä, erilaisissa kuin koskaan aiemmin, ei hän voinut olla miettimättä, olisiko jonkun, mieluiten jonkun häntä kuolleemman ja ektoplasmaisemman, pitänyt olla vieressä sanallistamassa tämän näyn sanoma. Ne perin kummalliset tunteet, joita hän nyt kävi läpi.
“Tuota, herra kummitus”, hän mutisi. “Minä odotan!”
Oveen koputettiin. Se oli hyvin, hyvin selkeää. Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin hulppea, yli nelimetrinen mäntyovi otti vastaan melko kipakoita ja huolestuneita koputuksia. Niin kipakoita, että koputtajalla oli syytä ihmetellä, miksi herra paroni ei noussut vuoteeltaan avaamaan ovea.
“Selityshän siihen on selkeä”, rotannaamainen punamusta hahmo sängyn vierellä sanoi. “Koska herra paroni pysyy tällä hetkellä unessa hyvin voimakkaalla kemikaaliseoksella!”
“Häh”, hätääntynyt punainen skakdi sanoi ja katsoi hölmistyneenä työnantajaansa.
“Kyllä, tämä nimeämispäivän klassikkotarina onkin saanut mitä jännittävimmän käänteen!” työnantaja jatkoi. ”Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää!”
“Okei”, toinen skakdeista ärähti. “Kenelle sinä puhut?”
”En ainakaan sinulle!” äyskähti varmasti lukijoidenkin suosikkimakuta ja siirtyi mulkoilemaan kahta kätyriään pedissä pihisevän paronin sijaan. ”Mutta siitä viis! Meidän pitää tehdä tälle asialle jotain! Emmehän vain saa päästää sisään ketä tah–”
Sillä hetkellä ovi potkaistiin sisään valtavalla peikonjalalla ja vuosien lähitaistelukokemuksella.
“Herra paroni, kuulimme outoja ääniä ja näimme jotain valvomosta, oletteko kun- SINÄ!”
“Hahaa! Minäpä juuri!” Manu huudahti!
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN makuukammarin ovesta syöksyi esiin viiden henkilön värikäs joukkio. Havaittuaan, että tänä nimeämispäivän aattona paronin huoneessa oli selvästi meneillään jotain perin eriskummallista, otti joukko selvästi valmiiksi harjoitellun ja suunnitellun taisteluasennon.
Keltainen yksisilmäinen laiha hahmo laboratoriotakissa heilutti radioaktiivista lonkeroaan kuin ruoskaa. Sininen, lihaksikas peikko joukkion takana otti välittömästi valmiusasennon kotiseutunsa, Pohjois-Steltin Fusidan territorion tappavasta lähitaistelulajista. Punainen, aurinkolasipäinen ja viiksekäs skakdi avasi kannettavan miksauskonsolinsa ja suuntasi olkapäilleen kiinnitetyt kaiuttimet suoraan makutaa ja tämän skakdeja kohti. Kristallisaarten draakki nappasi mekaanisella kourallaan perinteikkään säkkipillinsä eteensä, otti leveän haara-asennon kiltissään ja kulautti alas puoli pullollista viskiä.
Joukkion kärjessä huoneeseen juosseen baskeripäisen syväläisen viiksekäs vihertävä kalannaama otti vakavan ilmeen, kun tämä laskeutui yhdelle polvelle ja laski käsissään pitämänsä patongin varmistimen.
“Le Makuta Grande!” Corrodér kivahti. “Pyydän teitä astumaan kauemmas herra paronin makuusijasta!”
”Otan tuon nimityksen henkilökohtaisena loukkauksena!” Makuta Nui ärjähti takaisin ja heristi nyrkkiään. ”Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinä et oikeasti edes osaa tuota kieltä!”
Syväläinen vastasi vain vihaisella katseella, nosti patonkinsa ylös, tuki sen vasten olkapäätään ja katsoi Makuta Nuita sen silmikon läpi sormi liipaisinta hivellen.
“Hetkinen, seis”, professori Meltdown kurkisti joukkion takaa keltaisella päällään ja siristi ainoaa suurta punaista silmäänsä. “Makuta Nui, mitä sinä ja, tuota, ‘jäbäsi’, kuten nuoriso sanoo, teette paronin makuuhuoneessa??? Voisin väittää, että tässä on nyt jotain melko huolestuttavaa meneillään, hehe! He??”
”Asiahan on niin, professori hyvä”, Makuta aloitti, ”että paronin olisi pitänyt allekirjoittaa sopimus, jota tarjosin hänelle aiemmin tänään. Koska hän ei tehnyt niin, minun oli ryhdyttävä lisätoimenpiteisiin. Tavalla tai toisella hän allekirjoittaa sopimuksen, ja omasta vapaasta tahdostaan!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN palkolliset katsoivat toisiaan ja supattivat järkyttyneinä. Paroni nukkui valtavalla pedillään tiedottomana tilanteesta ja rauhallisena, ja makutan hirvittävä magia teki ehkä jo tuhojaan tämän alitajunnassa.
“Tuo ei oo nyt ollenkaan jättekul”, DJ-skakdi sanoi miehisen matalalla äänellä viiksiensä läpi. Se pudisti päätään ylikorostetusti, jolloin massiivisen harjan takatukka liehui. “Huonoi viboi tässä huoneessa hej.”
“Eh, ei ole viileää ei”, peikko mutisi valmiusasennostaan. “Mutta miksi kukaan tekisi mitään tuollaista? Mitä sopimus kattaa?”
”Sopimus vahvistaa, että Voitto Korporaation omistajuus siirtyy”, Makuta Nui hihkaisi voitonriemuisesti, ”minulle! Heh heh hee!”
Voitto Korporaation palkolliset henkäisivät syvään kauhusta. Viskipulloaan tyhjentänyt draakki oli tukehtua juomaansa ja pärskäisi kullanhohtoista nestettä ympäri puista lattiaa. Harmaan draakin ikiyrmeä ilme muuttui vihaisen punaiseksi, kun se tarttui viskipullon kaulasta ja iski pullon pirstaleiksi vasten ovenkarmia.
“AYE AYE, SINÄ ROISTO JA RYÖVÄRI!” tämä manasi osoittaen Makuta Nuita rikkinäisen pullon terävällä päällä. “KAUTTA HAGGIKSEN JA SEN KATALAN JOUTSENLISKON, JOKA KÄTENI VEI, SINUT PYSÄYTTÄÄ AIOMME!!!!”
”Pysäyttää?” naurahti makuta etusormi pystyssä. ”Minua ei voi pysäyttää! Tohtori on syvässä unessa ja uskoo juttelevansa Makuta Miserixin haamun kanssa! Mistä tulikin mieleen, suonette anteeksi… minulla jäi juttu kesken!”
Näin sanottuaan makutan ojossa olleen sormen sijaintina toimiva käsi valahti veltoksi, ja sitä myöten koko mies rojahti selälleen lattialle paronin pöllämystyneiden palkollisten – sekä hänen omiensa – suureksi hämmennykseksi.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli valtaisan lässähdyksen, kun jotain mätkähti lumeen hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan ja näki jälleen Nykyaikaisten Nimeämispäiveiden Aaveen, tai miksi ikinä makutanraato olikaan itseään kutsunut. ”Olet nyt miettinyt hetken itseksesi syntejäsi, ja se on hyvä. Minun on valitettavasti poistuttava, mutta luonasi vierailee vielä viimeinen kummitus. Odota häntä kärsivällisesti äläkä poistu kauas!”
”Mutta –”
Ja kummitus oli jälleen poissa.
“Miksi ne aina menevät ennen kaksintaisteluhaastettani???”
Todellisuuksien tasojen läpi syöksyvä Makuta Nui myhäili itsekseen. Mielessään hän valmisteli jo seuraavaa valeasua, jonka ottaisi paronin mielessä, muistojen kummitusta jonka nahkoihin hän pukeutuisi! Vielä yksi kierros, ja paisti alkaisi olla kypsä! Vielä yksi tönäisy, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN mieli tekisi loput! Ajatus oli juurrutettu, jopa istutettu niin syvälle, että sitä ei sieltä ulos saisi!
Makuta Nui oli kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki pysyisi kasassa ne puolisen sekuntia, jotka hän dippaisi päätään paronin mielessä Makuta Miserixin näköisenä. Kun hän nosti sen sieltä, tunsi hän ison lihaksikkaan peikonkouran tarttuvan kaulastaan.
“URK”, makuta sanoi.
“Haiii-ja!” sininen peikko murahti hänen takaansa. “Ensimmäinen käärö: PÄIHTYNEEN HIRVEN ISKU!”
Muinainen ja mystillinen kanadalainen lähitaistelulaji sinkosi Makuta Nuin komeassa kaaressa kauas uneksivan paronin luota.
Niiden hidastetuilta tuntuvien sekuntien ajan, jotka hän lensi halki huoneilman, hän näki minkälaiseksi kaaokseksi yrityskaappausyritys oli muuttunut. Toinen hänen skakdeistaan, ta-skakdi Moltraz nimeltään, oli potkaissut nurin paronin yöpöydän ja jakeli zamor-pistoolillaan laukauksia sen takaa Corrodérin kanssa. Patongin sinkoamat hylsyt kilisivät huoneen lattialle, ja Corrodérin takana DJ XPlode antoi suojatulta bassovetoisella zakazlaisella elektronisella musiikilla. Jumputus oli kovaäänistä ja sen alta kuului vain hädin tuskin sample jotain xiaksi lausuttua, jossa ei ollut kovin paljoa järkeä.
Bye bye baby yo let’s go dance yo, audiotykistö lauloi.
Makutan toinen skakdi, Manthrax nimeltään, väisteli, kun humalainen draakki huitoi tätä kohti särjetyllä viskipullolla. Kaaoksen turvin professori Meltdown taas oli kyykistynyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN ylle ja yritti analysoida vankalla tieteellisellä silmällään ja Geiger-mittarillaan paronin unen tasoa.
Muistettuaan olevansa vielä ilmalennossa Makuta Nui mätkähti väkivaltaisesti päin seinää ja töytäisi parin paronin perhevalokuvia tömähtäessään epämukavasti lattialle. Siinä uikuttaessaan hän havaitsi, kuinka suuri peikko alkoi lipua häntä kohti taisteluasennossa.
“Eh”, peikko äännähti. “Melko epämukavaa tuollainen juonittelu, naapuri.”
”En ole naapurisi, peikko”, makuta urahti ja muisti sitten radioaktiivisen kykloopin paronin kimpussa. Tämä ei saisi sotkea paronin unia, hän ajatteli, ennen kuin ampui kämmenestään purppuraisen säteen, joka räjäytti Meltdownin pään radioaktiiviseksi mössöksi vasten seiniä.
“EIH!” professori kiljaisi. “EI KOKO AIVOJANI!”
Sininen peikko pysähtyi Makuta Nuin eteen pöyristyneen näköisenä.
“Tuo ei ollut kunnon naapurin tekosia! Toinen käärö: KOHMEINEN VAAHTERASIIRAPPIKÖNTTI!”
Pistävä lähitaisteluisku mäjähti Makuta Nuin kylkeen ja sinkosi tämän väkivaltaisesti huoneen nurkkaan.
Kun Manun näkö selkeni tällistä, hän nosti päätään ja katseli pahenevaa tilannetta. Hirvittävä elektroninen jumputus oli saanut hänen toisen skakdinsa antautumaan rytmiin ja pudottamaan aseensa puhtaan bassodropin voimasta. Yeah yeah disco everybody go go, se sanoi, eikä Moltraz voinut vastustaa sen voimaa ja syvällistä sanomaa.
Mitä makutan toiseen skakdiin tuli, se vihainen draakki istui koko mittavalla painollaan ja kiltin peittämällä ahterillaan tämän kasvojen päällä. Skakdin kaula oli puristunut lihaksikkaiden mutta liskolle ahdistavan karvaisten reisien väliin. Kilttikankaan keskeltä kuului vaimeaa itkua.
Corrodér puolestaan latasi patonkinsa uudelleen ja tähtäsi nurkassa peikko-fu:n pökerryttämää Manua.
“Peli ohi, monsieur”, syväläinen myhäili. Ainakin siihen asti, että sattumalta kiinnitti huomionsa makutan vasempaan käsivarteen. Tai pikemminkin sen puutteeseen.
”Va te faire foutre”, Manu hörähti, ja silloin hänen puuttuva kätensä, joka oli kulkenut kenenkään huomaamatta DJ Xploden laitteistolle ja kehdannut vääntää volyymit kaakkoon, ryhtyi toimeen ja käynnisti toiston.
“OJ OJ OJ! DET HÄR ÄR GANSKA TRÅKIGT!” skakdi huusi kivuissaan.
Äänenvoimakkuus oli suurempi kuin DJ oli koskaan uskaltanut aseenaan käyttää, ja se päräytti jokaisen huoneessa olevan tärykalvot täyteen suunnatonta tuskaa. Ikkunat räsähtivät rikki, ja lasinsiruja lensi lähimpänä ikkunoita oleskelleiden päälle. Itse kukin tarrasi kuuloelimiinsa, ja osa taittui kaksinkerroin pahoinvoinnista tai jopa kääriytyi sikiöasentoon. Tämän hetkellisen, joskin tuskaisan, häiriötekijän aikana Makuta Nui, joka oli harhautuksen järjestäjänä osannut varautua ja sammuttaa kuuloaistinsa hetkeksi, harppasi punaisen skakdikätyrinsä luokse, nappasi injektioneulan paronin sängyn vierestä, jonne se oli pyörähtänyt muttei onneksi särkynyt, ja piikitti tähän unettavaa kemikaalia. ”Sinä olet nyt viimeinen kummitus”, makuta viestitti telepaattisesti, sillä skakdi ei tietenkään kuullut mitään.
Tässä vaiheessa sininen peikko oli jo toennut ja sieppasi makutan jälleen otteeseensa.
“Eh, mitäs kikkailua se tämä on?!” tämä kysyi Makuta Nuilta, tarpeettoman kovaan ääneen, koska ei itse kuullut mitään.
“Hahaa”, Manu naurahti. “Luulitteko, että minulla ei olisi varasuunnitelmaa?”
“No tuota”, peikko mutisi.
Corrodér katsoi Manua peikon olan yli melko hapannaamaisena kädet kuuloelimiensä tiellä.
“Rehellisestikö, monsieur??”
Makutan typertyneestä virneestä pääsi vain loukkaantunut äännähdys.
“Hei!!!!”
Hetken pimeässä Wie-Nuin yössä vaellettuaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULA alkoi epäillä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti. Kaikki ei ollut aivan niin kuin piti jo lähtökohtaisesti sen takia, että groteskit ektoplasmaiset henkilöt olivat estäneet häntä nukkumasta pitkiä ja makoisia kauneusunia. Entistä oudompaa tästä teki se, että kolmas kummitus antoi odottaa itseään. Paroni mietti, että saattaisi haastaa sen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun jo siitä hyvästä.
Jossain päin talvista kaupunkimaisemaa myös kuului oudon tuttu bassojumputus, huutoa ja laukauksia, mutta paroni päätti pitää sen yksityiskohdan häiritsemästä itseään.
“Arvon tulevien nimeämispäivien kummitus”, tohtori julisti pakkasyöhön, “jos tarkoituksenne on pitkittää jännitystä, niin nostan teille hattua!”
Kuului ääni, ikään kuin pieni suhahdus, tiedättehän, vähän sellainen, mikä lähtee tuhkeloista eli savusienistä, kun niiden päälle astuu. Paronin edessä seisoi punainen skakdi, joka näytti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin hän itse.
”Et kai se sinä voi olla?” hän kysyi epäileväisenä. Skakdi näytti kokoavan itsensä ja kuiskasi: ”Minä se olen. Moltraz. Eikun siis Tulevien Nimeämispäivien Kummitus. Olen tullut tänne, ööh, joo.”
Paroni nyökkäili hetken.
“Arvon kummitus, odotan tässä sitä hetkeä, kun irroitatte päänne tai räjähdätte veriseksi puuroksi. Teillä on lupani toteuttaa!”
”Eeh, tuota, meillä ei valitettavasi ole aikaa sellaiseen, arvon paroni”, skakdi vastasi. ”Tulin näyttämään teille tulevan nimeämispäivän, jolloin olette juuri kuollut eikä kukaan sure teidän poismenoanne, muutoin kuin… huokaisemalla helpotuksesta.”
“Onpas julkeaa”, paroni mutisi. “Eikö… eikö ole jonkinlaista kummitusoikeudenkäyntiä, jossa voin juridisesti hyväksytyllä tavalla haastaa teidät…”
”Öh, ei. Kerron tämän teille, koska… no, vaikka minun piti näyttää se eikä vain kertoa, niin totuus on, että hetkellä minä hyvänsä saatan kadota luotanne. Asia ei ole hallinnassani.”
Surrealistisen matkansa aikana hämmentynyt paroni sai jostain hieman uutta pontta ja silmäili viimeisen kummituksensa pistävällä katseella päästä jalkoihin. Tämä skakdi oli sitä sorttia, joka ei ollut tarpeeksi särmän ja rehdin oloinen kaveri palkattavaksi edustushommiin muttei myöskään tarpeeksi uhkaava hämärähommiin.
“Arvon Tulevien Nimeämispäivien Kummitus”, paroni tuhahti, “toivon että teillä on tälle nimeämispäiväiselle kertomukselle jokin melko… draamallisesti sopiva lopetus ja ajattelemaan laittava opetus! Kaksi kollegaanne eivät vakuuttaneet minua vielä tämän juhlan arvosta!”
”Äh”, skakdi murahti. ”Juurihan minä sanoin! Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja. Lähtö saattaa tulla koska tah–”
“Saattaako?” tohtori naurahti keskeyttäen skakdin. “Minä väitän, että se on vasta yliarvostettua! Mikä syy meillä on lopulta kuolla, tai pysyä kuolleena? Ei ole mukavaa kun hyviä ystäviäni kuolee välillä, niin! Voin saman tien paljastaa teille jotain, arvon kummitus – jotain, jonka aioin kertoa vasta kevään VIK-Conissa!!!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tepasteli äkäisenä hangessa poispäin haamusta. Hänen viiksensä puskivat höyryä kuin kaksi raivokasta veturia, eikä hän ollut aikeissakaan antaa haamulle vielä puheenvuoroa.
“Minulla on katsokaas eräänlainen vielä joukkorahoitusta hakeva sivuprojekti, joka ratkaisee tämän ongelman. En tiedä, mahtuuko näin vallankumouksellinen ajatus ektoplasmisiin aivoihinne, mutta yritetäänpäs yksinkertaistaa! Mitä jos olisi olemassa eräänlainen… uudelleensyntymisaula, johon kaikki kuolleet ilmestyvät kuoltuaan??? Ratkaisisi aika paljon maailman ongelmia, eikö?”
Paroni viittoi mahtipontisesti tähtitaivasta kohti jatkaessaan puhettaan.
“Katsokaas, ensiksi ajattelin, että voisiko maailma olla parempi, jos rauhanomaisesti miinustaisin puolet sen väestöstä! Mutta se ajatus saavutti nerokkaan mieleni väärällä hetkellä – olin istahtanut itsehierovaan tuoliini, ja siltä nouseminen olisi vaatinut huomattavia ponnistuksia! Olisin joutunut tekemään sen itse! Aivan itse!!!”
Turhautuminen ja syvä maailmantuska kaikui paronin syvästä baritonista, kun hän jatkoi.
“Ei nyt sellainen hoidu sormia napauttamalla! Uskon kovaan työhön! Mutta siis… jos kenenkään ei tarvisi kuolla ylipäätään… jos olisi jonkinlainen taivaankappale, johon kuolleet ilmestyisivät… kyllä, jonkinlainen tähti… joo, ja jos antaisin sille rakettirepun…”
Yöpuku heilahti kuin operetin hulppea kaapu, kun paroni kääntyi kohti hämmentävän hiljaista skakdia, jolle oli monologinsa osoittanut.
“Eipähän tarvitsisi teidänkään kummittelemalla häiritä yöpalaani! JA ENNEN KUIN SANOTTE MITÄÄN, ONU-PÄHKINÄVOI KEKSIN PÄÄLLÄ ON TIETYISSÄ PIIREISSÄ HIENOSTUNUT KULINARISTINEN HERK-!!!”
Sillä hetkellä paroni tajusi, että kummitus ei enää seissyt siinä pisteessä, missä oli aiemmin seissyt. Nyt oli taas vain talvinen yö, ja hän yksin.
“Takaisin”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA manaili. “Eikö kukaan teistä ymmärrä kaksintaisteluhaasteen arvoa????”
Moltraz heräsi unestaan saadessaan päälleen sata kiloa raskasta makutahaarniskaa. Peikko oli nimittäin päättänyt heittää häntä Manulla.
”ARGH mitä tapahtuu!” skakdi parkaisi.
”… öyh, miten kävi?” Manu korahti hänen päällään.
“Kolmas käärö: KIEKKOA YLÄMUMMOON!” peikko julisti valmiusasennostaan.
Mutta ei mitenkään tarpeettoman mahtipontisesti. Juuri sellaisella äänellä, jolla pahoiteltiin, että ei jaksettu tehdä lumitöitä tänään myös naapurin tontilta.
“Pois paronin päästä, les hommes”, Corrodérin sulava ääni virkkoi. “Vaarannatte työpaikkamme.”
Syväläinen asteli tyynen rauhallisia askelia Manua ja Moltrazia kohti. Patongin piippu savusi – nyt se osoitti järkähtämättömän tarkasti heitä kohti suunnattuna.
”Ette ikinä saa meitä elävänä!” Manu ärjähti ja pui nyrkkiään. Hänen allaan makaava skakdi ei ollut järin tyytyväinen tähän, kuten ei ollut myöskään Manthrax, joka yhä yritti saada vedettyä henkeä humalaisen draakin kiltin alta.
“Adieu, makuta”, Corroder lopulta sanoi, ja avasi tulen lonkalta Manua kohti.
Mutta patongin ammus ei osunutkaan makutaan, vaan juuri istumaan nousseeseen skakdiin, joka oli tönäissyt makutan pois päältään. Henkeään haukkoen Moltraz tarttui rintavammastaan ja katsoi työnantajaansa silmiin.
Veikeä virne ei kuitenkaan poistunut Manun kasvoilta.
“Luulitko tätä näin yksinkertaiseksi, kalaisa toveri?” makuta kikatti kääntyen kohti Corrodéria. “Sinulta jäi nyt tajuamatta kokonaan se…”
Hän nosti tummanpuhuvaa kouraansa ylemmäs, painoi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen ja napsautti.
Corrodér, professori Meltdown, Tavish, DJ XPlode ja Vapor hätkähtivät. He löysivät itsensä makaamasta työnantajansa sängyn vierestä. Taistelun jäljistä ei ollut merkkiä – makuta ja tämän kaksi skakdikätyriä seisoivat voitokkaina paronin sängyn vieressä.
“… että tämä on vain minun untani!” Makuta Nui hekotti.
“Aivan!” jälleen päänsä kokonaiseksi saanut professori Meltdown henkäisi. “Se käy järkeen! Se kävi aina järkeen näin päin!”
“Eh”, peikko kysyi, “en halua olla vaivaksi, mutta tämä kuulostaa nyt aika tarpeettoman monimutkaisel–”
Peikon mietteet katkesivat siihen, kun raivoisa tappelu Voitto Korporaation omistajuudesta jatkui.
Edellisestä kokemuksesta syvästi traumatisoitunut Manthrax tiesi tällä kertaa väistää tieltä, kun draakin kiltin verhoama takamus syöksyi purkupallon lailla kohti hänen kasvojaan. Moltraz päätti maksaa potut pottuina ja yritti kärventää Corrodérin zamor-pistoolilla. Ankeriasmies kuitenkin väisteli kiitettävän nopeasti ollakseen, noh, ankeriasmies. Sillä välin Meltdownin pää otti uusintaottelun Manun varjovoimien kanssa, ja makutan onnistui räjäyttää varjoenergiapyörteellä tämän koko ylävartalo.
Sitten virheellisellä hetkellä pudotetun meriahvenen seurauksena DJ XPloden laitteisto päätyi oikosulkuun, räjäytti siihen asennetun itsetuhomekanismin ja tappoi heidät kaikki helvetillisissä diskanttiliekeissä.
Yksi kerrallaan jokainen paronin palkollisista pulpahti hereille tietoisuuteen. Makuta Nui ja tämän skakdikätyrit olivat yhä huoneessa, skakdit yhtä hämmentyneitä kuin Tohtorin työläiset.
”Suojatakseni paronin unta ja syventääkseni indoktrinaatiota olen vaivuttanut meidät kaikki useaan sisäkkäiseen uneen!” Manu ilmoitti. ”Kuolemalla pääsette vain alemmalle unen tasolle. Lopettakaa ajoissa, ennen kuin jotakuta teistä oikeasti sattuu!”
Heti näiden sanojen perään makuta joutui väisämään patongista syöksyneen ohjuksen, joka – ja Corrodér itsekin myöntänee tämän ylilyönniksi – räjäytti paronin sängyn taivaan tuuliin.
“Nyt saatana hei!” Manu rääkäisi.
“Merde.”
”Ööh”, peikko urahti, ”mitä tapahtuu, jos pomo kuolee?”
”… tällä tasolla paronin herättäminen ei herätä häntä, mutta se voi epästabiloida koko maailman”, Manu henkäisi dramaattisesti.
Peikko näytti järkyttyneeltä, joten hän lisäsi:
”Siis, tämän unimaailman. Ei oikeaa maailmaa.”
“No hyvä.”
Helpottunut peikko tarttui makutaa jälleen kurkusta.
“URK.”
Ja taistelu jatkui. Manthrax yritti taklata peikon, mutta ennen kuin ehti tehdä sen, tämä tuli Meltdownin lonkeron sieppaamaksi ja kuoli välittömästi radioaktiiviseen säteilyyn. Moltraz oli päätynyt painimaan paljon itseään isomman draakin kanssa eikä ollut voitolla. Makuta Nui hyppeli akrobaattisesti pienen huoneen halki väistellen XPloden soonisia iskuja sen jälkeen, kun oli päässyt peikon otteesta tämän tultua Corrodérin vahingossa patongittamaksi. Syväläinen oli polvistunut kaatuneen työtoverinsa vierelle ja kirosi makutaa. Sitten hän huomasi särön. Särön todellisuudessa. Samanlaisen ilmiön huomasi myös Moltraz, sillä tämän vastustajan vartalo oli katkennut todellisuuden ratketessa juuri sen kohdalta.
“OI SUMUISET NUMMET, MITÄ TAPAHTUU”, draakki kirkui.
”Tämä unen taso on niin epästabiili, että se hajoaa. Meidän on poistuttava!” Manu karjaisi ja napsautti sormiaan.
Välähdystä myöhemmin he heräsivät jälleen paronin makuuhuoneessa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yhä sängyssä mutta vääntelehti hieman, kuin olisi heräämäisillään. Tämän huomion ehti Manu tehdä, ennen kuin häntä lyötiin päähän säkkipillillä. Taistelu jatkui, taas. Patonki ampui jo nopeita sarjoja, intohimoinen naisääni jumputuksen keskeltä kehotti, että let’s go everybody to the to the beat yeah yeah.
”Niin akateemisesti kiintoisaa kuin tämä onkin, montako tasoa on jäljellä?!” yritti professori Meltdown tiedustella Manulta samalla, kun hänen kurkkuaan kuristi Moltrazin koura. Draakin lyönnistä hetkellisesti tyrmääntynyt makuta ei vastannut, mutta Manthrax, DJ XPloden ja Corrodérin yhteishyökkäystä paetessaan huikkasi, että muisti työnantajansa suunnitelleen kuuttasataakuuttakymmentäkuutta tasoa.
Tämän kuultuaan Corrodér pysähtyi sijoilleen.
”Sacré bleu”, hän lausui järkyttyneenä ja tähtäsi patonkinsa Makuta Nuin pärstää kohti. Draakin iskusta nyt toipunut makuta nousi ylös ja huomasi tähtäimen osoittavan naamaansa.
”Onko se totta?” syväläinen tivasi. ”Joudummeko me kuolemaan täällä vielä yli kuusisataa kertaa?”
”No, on mahdollista, että paronin uni tuhoutuu ennen sitä ja jäämme ikuisiksi ajoiksi vangiksi unen ja valveen rajamaille”, Manu virnuili.
Syväläinen ei ottanut vitsiä kovin hyvin ja tyhjensi koko patongin lippaan.
”Putain de bordel de merde!” makuta ehti huudahtaa, ennen kuin korkeakaliiberinen vehnäkeskitys räjäytti hänet paronin makuuhuoneen ikkunan läpi ja alas korkeasta rakennuksesta.
Jossain unen syvemmillä tasoilla hammaslääketieteen kunniatohtori, sakaroiden johtava tähtitutkija, Wie-Nuin kaupungin halutuin poikamies ja vakavan yritysvallankaappausyrityksen tietämätön uhri DOKTOR VIKTOR VON NEBULA, alkoi hahmottaa hänelle outoa, vierasta tunnetilaa.
Hän… hän ei ollut varma, miksi hän sitä olisi kutsunut. Sitä vastaan taistellakseen hän oli rakentanut öistä kaupunkia peittävästä lumesta lähemmäs toistasataa sorsannaamaista avaruusolentoa muistuttavaa hahmoa. Hän oli valehtelemattakin unohtanut, mikä oli ollut tämän kunnianhimoisen yritysprojektin tarkoitus. Voisiko niitä kenties myydä? Kaikkea pystyi myymään, kun sille antoi oikeanlaisen nimen. Hyhmä-henkilö? Loskapersoona? Jää-äijä?
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA uskoi, että oikea nimi löytäisi hänet, kuten se aina löysi. Sitä ei voinut pakottaa. Inspiraatio oli kuin loiseliö, joka istutti itsensä kasvamaan mieleen eikä suostunut menemään pois.
Haluamattaan tai ei, Tulevien Nimeämispäivien Kummitus oli myös istuttanut jotain paronin pohdiskelevaan pääkoppaan.
Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin!
Ja se ajatus sai hänet istahtamaan kartanonsa lumisille rappusille ja nojaamaan polviinsa kädet kasvoja vasten.
Sukukartanon käytävien tyhjä kaiku täytti hänen korvansa. Ja sitä miettiessään hän huomasi, kuinka entistä enemmän lumihiutaleita laskeutui unenomaiselta taivaalta.
“En minä… enhän minä voi…”
Sadat eri unen tasot ja niillä tapahtunut kärhämä oli saanut taistelijat turvautumaan luovuuteen. Manua ei ollut koskaan voinut luovuuden puutteesta soimata, mutta jopa tämän skakdi-alaiset olivat tulleet jo aika hyviksi tappamaan paronin palkollisia. Mutta toisaalta niin olivat paronin palkollisetkin tulleet hyviksi tappamaan näitä kahta skakdia, ja heillä oli ylivoima.
Manthrax oli saanut jostain itselleen kaksi sapelia, joita hän nyt pyöritteli kuin miekkailun ammattilainen, vaikka hänellä oli oikean elämän kokemusta lähinnä tuliaseista. Hän miekkaili Tavishin säkkipilliä vastaan. Draakki taas oli vihdoin tajunnut, että oli humalassa vain unessa. Iskut ja torjunnat olivat muuttuneet yllättävänkin tarkoiksi.
Moltraz oli päässyt veren makuun. Hän ei enää välittänyt kuolemasta, sillä se ei muuttanut mitään. Mutta koska totta kai skakdit ovat verenhimoisia murhaajia, tulihönkä sai suurta tyydytystä aina, kun joku kuoli hänen käsiinsä. Hän oli jo murhannut tämän tason Corrodérin, DJ XPloden sekä Vaporin. Seuraavana vuorossa olisi radioaktiivinen tiedemies, joka oli aiempien murhien aikana piiloutunut paronin sängyn alle.
Manu yritti pitää huolen siitä, että DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei repinyt riekaleiksi heidän senhetkistä todellisuuttaan. Useita Viktoreita matkan varrella oli päätynyt manan majoille, näin kuvaannollisesti lähinnä, kun joku oli osunut harhaan ja muun muassa sytyttänyt paronin palamaan.
”Ei auta, tämäkin taso purkaantuu! Meille tulee ihan penteleen kiire päästä pois koko järjestelmästä!” hän huudahti ja palautti silmänräpäyksessä koko köörin edelliselle tasolle.
Ja siellä, kuolleet odottivat valmiina kuin… epäkuolleet. Peikko takertui Manthraxin päähän ja alkoi mäiskiä tätä seiniin. DJ XPlode oli juuttunut loudness wariin eikä saanut bassoraitaa oikein kuriin, joten hänestä ei ollut hyötyä. Corrodér latasi jälleen tappavan ammuksen patonkiinsa ja tähtäsi sen kohti Makuta Nuita. Moltraz näki tämän ja hyppäsi itsevarmana pysäyttämään ammuksen kehollaan. Manu ehti kääntyä juuri parahiksi nähdäkseen, kun luoti repi reiän Moltrazin rintaan. Joskin nyt kipu oli todentuntuisempaa kuin aiemmin.
”Argh!” skakdi valitti.
”No olipa hölmö temppu, minä olisin selvinnyt tuosta, sinä et”, Manu hörähti ja tuijotti lattialla korisevaa tulen skakdia.
Kaikki muut huoneessa olijat olivat lakanneet mäiskimästä toisiaan ja kiinnitäneet huomionsa Moltraziin, joka oli tukehtua omaan vereensä. Lähes tukehtumista jatkui niin pitkän aikaa, että Manua rupesi epäilyttämään, ja hän alkoi laskea sormillaan – muiden arvausten mukaan ilmeisesti unen tasoja, vaikkei niitä konkreettisesti pystynytkään laskemaan edes kahden käden sormilla – ja väänsi sitten suunsa mutruun.
”Oho.”
Corrodér katsoi hetken verta kakovaa Moltrazia ja sitten patonkinsa savuavaa piippua. Ja sitten Manua. Muutkin Voitto Korporaation palkolliset vain seisoivat ja tuijottivat hurmeista, sätkivää skakdia poikkeuksellisen kiusaantuneina.
“Niin”, syväläinen sanoi makutan vierellä, “pieniä algebrallisia ongelmia, Le Makuta Grande?”
”Öh”, Manu artikuloi, ”saattaa olla, että tein klassiset ja sekoitin tasojen määrän ja tasolta toiselle siirtymien määrän keskenään.”
“Aha. Aha. Oui.”
Väri alkoi kaikota Moltrazin silmistä.
“K-kuolenko minä? Oikeasti?” hän sai sanottua kaiken veren keskeltä.
”Sori, minun mokani”, Manu totesi kiusaantuneena.
”Minkä vuoksi?” skakdi korisi. ”Miksi edes halusit Voitto Korporaation? Mitä meillä oli tässä edes ansaittavaa. Kerro minulle, että se oli sen arvoista!”
Skakdin kysyttyä tuon kysymyksen tuntuivat tohtorin palkollisetkin jäätyvän paikoilleen ja kääntävän katseensa makutaan.
”Tuota…” Manu sanoi yhä kiusaantuneempana. ”En varsinaisesti ajatellut niin pitkälle. Ei minulla tässä mitään pointtia ehkä ollut.”
Samalla kun Moltrazin veri kasteli paronin makuuhuoneen lattiaa, alkoi hänen sydänvalonsa hiljaa hiipua. Skakdin keuhkoissa oli hyvin vähän ilmaa, mutta hän käytti henkäisynsä yhteen, hyvin perustavanlaatuiseen sanaan.
“MITÄ.”
”Sori! No… olisihan se ainakin ollut hauska jäynä, jos ei muuta.”
Manu kääntyili huonetta hakien reaktiota jokaiselta.
“Eikö? Eikö? Jooko?”
Hän pysähtyi Manthraxin jäätävään tuijotukseen, hymyili takaisin ja kääntyi pois. Sillä välin Moltraz oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä.
Hiljaisuus laskeutui paronin makuuhuoneeseen, kun skakdin raato valutti hiljalleen loppujakin veriään imeytymään paronin kalliiseen arjdurunilaismattoon.
Corrodér sytytti savukkeen ja tarjosi toista vastaavaa Manulle. Manu otti savukkeen vastaan ja asetti sen huultensa väliin.
“Eh”, peikko sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan siihen, että on runnonut rapuvaunullaan päin hirveä liukkaalla talvikelillä.
“Sellaista”, professori Meltdown sanoi. Sellaisella sävyllä, millä reagoidaan, kun vahingossa aiheuttaa ydinlaskeuman kahvitaukonsa aikana.
Draakki taas avasi uuden pullon viskiä kilttinsä kätköistä ja kaatoi lirauksen Moltrazin ruumiille ja loput kitaansa. DJ Xplode painoi kaikessa hiljaisuudessa miksauspöytänsä nappia ja käynnisti melankolisen valmisbiitin.
Makutan henkiin jäänyt kätyri näytti kaiken keskellä siltä, että olisi halunnut kuristaa tämän mutta ei nyt jostain syystä välittömästi jaksanut.
“Matto menee pesuun huomenna”, syväläinen mutisi viiksiensä takaa. “Varastossa on lapioita. Olen valmis olemaan puhumatta tästä enää ikinä, jos te olette.”
Sängyssä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kietoutui mukavasti silkkipeittoonsa ja jatkoi tuhisemista.
Routainen maa Von Nebuloiden sukukartanon takana ei antanut periksi kovin helposti, vaikka lihaksikas peikko, juopuneen väkivahva draakki, crossfitiä ja itseruskettavia voiteita harrastava skakdi sekä toinen vähän perinteisempiin arvoihin uskova skakdi pieksivät sitä ruostekärkisillä lapioilla. Työnjohtajana toimiva Corrodér seisoi tunnelmallisesti ruumiin vieressä, ja tämän vieressä Meltdown ja Makuta Nui seurasivat, joskin makuta yritti pysytellä ainakin käsivarren mitan päässä radioaktiivisesta professorista. Kuunvalo läpäisi syväläisen savukkeen puskemat kiehkurat.
Aina välillä kun yksi nelikosta piti taukoa, myös Corrodér tai Makuta Nui tarttui lapionvarteen, ja Meltdownille ei lapiota edes tarjottu. Tuntien työn jälkeen hikeä otsaltaan pyyhkivä nelikko heitti tulen skakdin raadon syntyneen kuopan pohjalle. Peikko alkoi kipata maa- ja lumiseosta kuopan päälle.
Eikä kukaan kokenut asiakseen jutustella sen kummempia siitä illasta.
Kun nimeämispäivä koitti, oli lumisade lakannut. Kirkas valo toi pakkasaamuun odottamatonta lämpöä ja sai Wie-Nuin historialliset kadut kimaltelemaan kuulaana paratiisina.
Ylhäällä Viisaudenhampaan vuorella viisi Voitto Korporaation palkollista istuivat hiljaisessa yhteisymmärryksessä Von Nebulain kartanon ruokasalissa. Antiikkilautasesta improvisoitu tuhkakuppi oli täynnä tumppeja, pöytä notkui tyhjistä viskipulloista ja värikäs viisikko lähinnä tuijotti kukin omaa vapaavalintaista seinäänsä sanaakaan sanomatta. Kunkin silmänaluset olivat tummat.
Hiljaisuuden lopulta katkaisi ruokasaliin säntäävä, riemua täynnä oleva henkilö. Valvotusta yöstä ja krapulaisen post-traumaattisesta tärinästä havahtuvat palkolliset katsoivat ja kuuntelivat hämmentyneinä, kun DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juoksi sisään hyräillen nimeämispäivälauluja. Yllään tohtorilla oli hulppein silinterihattunsa ja levein virneensä.
“Huomenta! Huomenta, ystävät ja toverit! Huomenta, ja hyvää nimeämispäivää!”
Käytännössä kukaan tohtorin palkollisista ei osannut reagoida siihen. Meltdownin yritys oli urhea.
“Eh… sitä samaa, tohtori hyvä!” professori sanoi hermostuneella hymyllä. “Mistäs nyt kiikastaa?
“Hohoo, vai mistä?” paroni naurahti. “On nimeämispäivä, vuoden iloisin päivä! Anteliaisuuden ja ystävyyden aikaa! Ettekö tienneet?”
Sen kummemmin kuin yleensäkään, Voitto Korporaation luottomiehet eivät kokeneet asialliseksi kyseenalaistaa toimitusjohtajan mielenliikkeitä. Nyt kukin heistä kuitenkin katsoi tätä ilmeellä, joka oli edes kohtelias pyyntö jotain vastausta muistuttavaa kohti.
“Katsokaas”, paroni kihersi, “tänä yönä luonani kävi kummituksia. Hetken luulin niitä oikeiksi tai epäilin tulleeni hulluksi, mutta herätessäni tajusin totuuden! Ne olivat oman nerokkaan mieleni luomuksia; mieleni halusi kertoa minulle, että tulevaisuus on nimeämispäivässä! Etenkin viimeinen niistä haamuista, sellainen hieman kiusallinen punainen skakdi –”
Viisikko yritti säilyttää neutraalin ilmeen.
“– sanoi jotain, joka jäi vahvasti mieleeni: ‘Jos kuolette tuollaisena masentavana jääränä, niin kuolette varmasti yksin! Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee noutaja.’ Se… se sai minut ajattelemaan.”
“Ajattelemaan, monsieur?”
Palkollisten kulmat kohosivat. Paroni näytti selvästi herkistyvän, eikä piilottanut sitä. Yksinäinen paronillinen kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa.
“Mikä viisaus noissa sanoissa olikaan? Miksi en tajunnut sitä aiemmin, ennen kuin viisas hahmo unessa sen minulle esitti. Jos… jos kuolen tällaisena masentavana jääränä…”
Tauko paronin puheessa antoi peikolle viestin, jonka hän tulkitsi siten, että nousi tuoliltaan ja käveli tätä kohti kädet ojennettuna halaukseen.
Ja säikähti kauemmas, kun paronin äänenvoimakkuus kymmenkertaistui.
“Enkä minä niin siitä kuolemisesta, mutta ENHÄN MINÄ VOI OLLA MIKÄÄN ‘MASENTAVA JÄÄRÄ’! Minun täytyy olla ‘HIP’! Minun täytyy olla ‘COOL’! Ei ole ‘HIP’ saati sitten ‘COOL’ tai ETENKÄÄN ‘LIT’ vihata nimeämispäivää!!!!!”
Mitä paronin mainitsemat sanat sitten olivatkaan, pian ne näki myös ikkunasta, kirkkaalta taivaalta, kirjoitettuna liekehtivinä suihkuina.
Taivaalla Wie-Nuin yläpuolella räjähti niin voimakkaita ilotulitteita, että palkolliset olivat kaatua tuoleiltaan. Tismalleen samaan tahtiin viimeisen räjähdyksen kanssa paroni nosti molemmat kätensä tikkusuoraan yläviistoon ja peitti toisella käsivarrella naamansa.
“Tästä alkaa Voitto Korporaation uudelleenbrändäys! Ja todistaakseni, että olen vielä kykenevä yhteyteen nuorison kanssa…”
Äänekäs pörinä täytti salin, kun levitaatiokanokan kuljettama kapseli lensi ohi ja aukesi. Tohtorin viereen mätkähti matala, kaikin puolin hämmentynyt shasaalipoika, jonka päässä oli lätsä.
“… OLEN ADOPTOINUT TÄMÄN ORPOPOJAN!!!”
“Туота”, shasaali inahti.
Hermostuneesti hymyillen alkoivat alaiset taputtaa.
“Hänen perheensä menehtyi traagisesti viime yönä”, paroni sanoi surumielisesti, “mutta me voimme olla hänelle uusi perhe!”
“Херра парони, тäмä лäммиттää хäдин тускин лыöвää сыдäнтäни, мутта хе оват итсеасиасса виелä елос-”
“LISÄKSI TEIN HÄNELLE SUPERSIISTIN HAARNISKAN”, paroni keskeytti.
Automaattiohjautuva oranssi mekaaninen puku lensi propellirepulla shasaalia kohti ja kalahti kiinni tämän ympärille, ennen kuin tämä ehti vastustaa.
“Туота, митä минä тäллä –”
Propelli puvun selässä käynnistyi hirvittävällä pörinällä ja sinkosi selvästi uuteen elämäänsä onnellisen shasaalin luodin nopeudella ruokasalin kattoon. Jotain kirskui ja pirstoutui, ja kohta kristallikruunun kappaleita satoi ruokasaliin.
“Eikä tässä vielä kaikki!” paroni pauhasi poseeraten. “Nimeämispäivän viimeinen ihme paljastui minulle tänään! Ettekä… ettekä arvaa, mitä se on! Todellinen, todellinen kaunis ihme!”
Hetken odotuksen jälkeen ruokasaliin käveli vaivalloisesti kasa mätivää, vuotavaa mustaa lihaa. Se rusahteli kivuliaasti, kakoi hampaikkaasta kidastaan nesteitä ja rojahti tärisevänä könttinä paronin eteen.
“Rakas ystäväni Ficus ei ollutkaan kuollut! Sanokaa kaikki hyvää nimeämispäivää Ficukselle!”
Alaiset miettivät pienen hetken lihakönttiä tuijottaen, mutta päättivät sitten totella.
“HYVÄÄ NIMEÄMISPÄIVÄÄ, FICUS!”
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Vain yksi viaton uhri, ja vaikken saanut, mitä halusin, oppipahan paroni jotain nimeämispäivän hengestä. Toivottavasti tekin opitte.
Vaikka tarinan todellinen opetushan on, että seuraavalla kerralla, kun vedän paronia pataan, kuvaannollisesti siis – tai miksen kirjaimellisestikin, en aio säästellä hänen kätyreitään. Ovat lopulta ihan saatanan ärsyttäviä.
”Sekö on tarinan opetus?” kysyy ivallinen ääni. Katson taakseni ja näen Manthraxin seisovan huoneen ovella. Takkatuli valaisee hänen siluettiaan vain vaivoin.
”Mitä haluat minun sanovan? Että pitäisi kunnioittaa muiden elämää? Tai että pitäisi asettaa muut itseni edelle?” vastaan tähän röyhkeään ulostuloon.
”Mietin vain, oletko edes pahoillasi, että sinä – loppujen lopuksi yksin sinä – aiheutit ystäväni kuoleman.”
”Hän oli minun ystäväni, älä sinä yritä.”
”Niinkö?” skakdi sanoo ja kävelee pöytäni viereen. Hän poimii käteensä viskipulloni ja kittaa sen alas yhdellä kulauksella. Pöyristyn niin, että vaivaudun nousemaan mukavasta nojatuolistani ja tönäisen häntä kaksin käsin kauemmas itsestäni.
”Sinä olet kusipää ja tiedät sen”, Manthrax tölväisee hieman horjahtaen. ”Sinä et välitä mistään etkä kenestäkään. Oletko miettinyt, että jos et olisi lähtenyt soolottamaan Joueraa, niin hän ei olisi ehkä heittänyt sinua kuulla päähän, ja muut eivät ehkä olisi joutuneet niin suureen pulaan?”
”Oletko sinä miettinyt koskaan, että SINUA EI OLE OLEMASSA?” karjun päin skakdin naamaa. ”Minä keksin sinut! Minä vedin sinut hatusta. Olet vain joku omantuntoni manifestaatio tai jotain muuta yhtä absurdia sontaa. Tiedätkö mitä, minä poistan sinut. En halunnutkaan sinua tarinaani.”
Näin sanottuani Manthrax väreilee kauhistunein ilmein helvettiin todellisuudestani. Pyydän teitä nyt unohtamaan, että hän esiintyi tarinassa, joka sivumennen sanoen on sataprosenttista faktaa. Jos ei lasketa sitä, että päätin juuri Manthraxin olemassaolon lakkauttamisesta.
Ja sitä paitsi ei Jouera minua tuominnut eristyksiin, ehei, minä valitsin olla palaamatta. Sitä paitsi Visu-kulta osaa asiansa. Hän ei antanut yhdenkään klaanilaisen kuolla. Ja hahahaa, Jouera ei tiedäkään, mitä kaikkea olen häneltä varastanut! Hän luulee olevansa niin tyhjä, mutta oikeasti hänellä on kaikkea salaista sälää, jonka voin vain ottaa ilman, että hän edes huomaa. Esimerkiksi tämä muisto tametrulaisesta salabaarista, jossa en ole ikinä käynyt. Tämä koko muistiosio on merkitty ylikirjoitettavaksi, joten hän ei edes huomaa, jos vain kopioin sen ja kirjoitan tilalle pelkkiä nollia.
Kysytte varmaan, mitä olen tehnyt kaiken tämän ajan. Mutta eikö se ole selvää, vastahan kerroin teille tarinan nimeämispäivän syvimmästä merkityksestä! Sen lisäksi pienenä sivuprojektina olen käynyt läpi arvon Rakentajan aineistoja. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, melko helposti omasta aineistostani ekstrapoloitavia lopputuloksia.
Tutkimus jatkuu. Ehkä. Tuskin täältä mitään hirveän shokeeraavaa ilmestyy!
Se, mihin en kuitenkaan osaa antaa teille vastausta, on, milloin tämä yö loppuu. Ei nimeämispäivän yö, vaan se, joka on jatkunut jo paljon, paljon pidempään.
Uneksijamme uni jatkuu niin kauan kuin häntä kummitellaan. Päivänsarastus voi olla sekuntien päässä, taikka sitten vuosien.
Kaikki se on kiinni Visokista. Tiedän vain, että sen jälkeen, kun hän herätti nuo muut, hän valitsi itse jäädä. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä hänellä oli hoitamattomia asioita? Ehkä hän ei enää pystynyt herättämään itseään.
Ehkä hänkin näki kummituksen.
Ei ole minun tehtäväni kertoa hänelle, mitä kummituksia kuuluu kuunnella. Toivottavasti hän kuuntelee oikeita?
Kun katson piilopaikastani ulos, näen tasaisen meren, kuolleen Koneen luurangon ja tumman taivaan. Taivas on verkosto, kuin kuusenoksa täynnä neulasia. Silmät, jotka tuijottavat sieltä alas, ovat kuin punaisena kiiltäviä palloja sen koristeina.
Kuulen jo esirippuja siirtävien rattaiden natinan. Viimeinen näytös on pian täällä. Se, antaako se tarinalle haluamamme päätöksen… jää nähtäväksi. Sen tietävät vain kapellimestari ja nukketeatterin ohjaaja.
Manthraxin ääni ei kadonnut täysin, vaikka poistin hänet. En tiedä, mistä se johtuu. Minun… lienee nyt parempi lopettaa.
”Hmm?”Silmät aukenivat vähitellen. Nukkumisasento oli ollut huono. Paikat olivat aivan jumissa. Kahvi tekisi hyvää. Tuntui ettei hän ollut liikkunut vuosikausiin.
Bate pudisti päätään ja katsoi ympärille. Kauanko hän oli nukkunut? Missä hän oli? Oliko hän edes nukkunut?
Hänen tunteet olivat sekalaiset. Miljoonia ajatuksia pyöri päässä. Mutta silti oli vaikea ajatella. Vaikea muistaa.
Oliko hänen oikea nimi Bate vai…? Mikäs se oli. Blo? Bait? Bat? Zari?
Hänen ei muistanut. Hän ei tiennyt. Häntä alkoi pelottaa. Mitä hänelle oli tapahtunut? Bate alkoi juosta käytävää pitkin. Mutta kaikkialla oli pimeyttä. Hän ei nähnyt eteensä. Hän tarvitsi valoa. Tuli voisi auttaa. Hän osaa tehdä tulta. Eikö vain? Mutta miten se tehdään. Bate napsutteli sormiaan, huuteli kaikenlaisia asioita mitkä hänestä kuulosti loitsuilta, tai muuta kutsuhuutoja kuten ”tule tuli!” Hän tunsi olonsa typeräksi.
”Olen Toa hyvänen aika! Osaan kai nyt tulta tehdä!” hän huusi kovaan ääneen. Sitten epävarmuuden tunne valtasi hänet. ”Olenhan…?”
”Hmm? kuului taas hänen takaa ja Bate säikähti. Takana oli hehkuvat oranssit silmät. Hetken katsottuaan hän näki ruskean olennon joka seisoi jonkinlaisen patjan vierellä.
”Enkös minä juossut kauas tuosta patjasta…?” Bate ajatteli mutta oli tyytyväinen että näki toisen elävänä olennon. Tosin tämä olento näytti tutulta. Bate tiesi hänen nimen. Jarkki. Kai. Gjak. GJ? Pelon tunne palasi. Se oli kadonnut hetkeksi kun Bate sai muuta ajateltavaa. Oliko hän tulossa hulluksi?
Ruskea olento katsoi Batea hämmentyneenä ja näytti nimikylttiään. Siinä luki Gjarke. Bate huokaisi helpotuksesta.
”En minä sitä kovin väärin muistanut”, hän sanoi vähän humoristiseen äänensävyyn. Ja alkoi vähän nauramaan. Ehkä hän oli tulossa hulluksi.
Hetken hekotettuaan lattialla hän nousi ylös. Gjarke edelleen tuijotti häntä, välillä hymisten. Olento ei ilmeisesti osannut puhua mikä oli huono asia. Batella oli hirmuisesti kysyttävää, kuten ”Miksi olen täällä?” ”Mitä tein täällä?”
Olento lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan mihin Bate oli juossut ja koputti lattiaa. Luukku aukeni ja valoa alkoi näkymään. Bate riemastui. Valoa. Ehkä siellä olisi muita henkilöitä jotka pystyisivät puhumaan.
Kaksikko laskeutui tikkaita pitkin alas toiseen käytävään. Se oli sentään valoisa.
Gjarke erkani Batesta ja lähti juoksemaan kohti jonkinlaista ovea. Gjarke laittoi kätensä oveen, se hehkui oranssina ja suli. Olio astui sisään huoneeseen ja samassa ovi muodostui takaisin nesteestä.
”Se siitä juttukaverista…” Bate mutisi itsekseen. Hän ei ymmärrä miksi oli niin masentunut tuon olion lähdöstä. Eihän se edes puhunut hänelle. Eikä Bate muistanut tiesikö se edes häntä, vai oli muuten vain Toan seurassa huvin vuoksi.
Toa ei jäänyt ajattelemaan asiaa. Hän ei halunnut ajatella tuollaisia ajatuksia, masennus ja pelko tulisivat vain takaisin. Parempi lähteä tutkimaan tätä valoista paikkaa, miettien ”mikä olikaan Toa?”
***
Käytävä tuntui olevan osa labyrinttiä. Sen varrella oli lukuisia ovia, joista suurin osa oli kiinni. Hetken käveltyään hän näki lasisen oven jonka toisella puolella kaksi kädellistä ankkaa hakkasi sitä ja huusivat. Bate ei saanut huudoista selvää mutta ihmetteli mikseivät ankat käyttäneet ovennuppia. Toa vetäisi siitä ja lasiovi aukesi. Ankat kaatuivat maahan, mutta nousivat pian pystyyn. Merimiesasuinen ankka puhui jotain noidasta, skottilaisella murteella kuulostava silinterihattuinen ankka taas lupasi palkankorotuksia Batelle. Toa hymähti ja jatkoi matkaansa, ankkojen lähtiessä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan.
”Kädellisiä puhuvia ankkoja. Täällä. Olen hullu.”
Hulluuden tunne paheni ja paheni. Baten ajatuksissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mistä hän tiesi miltä skottilainen kuulostaa. Mikä edes oli skottilainen. Hänen vastaan tuli käärme ja ensimmäinen ajatus mikä hänelle tuli liittyi siihen että oliko käärme ollut joskus naispuolinen noita ja oliko se nykyään ihmeolio.
”AAAAAAAA”, hän huusi. Ja alkoi juoksemaan. Pian hänen vastaan tuli uusi huone, jossa ovi oli auki. Huone oli jättimäinen ja sen seinät oli täytetty muistilapuilla, papereilla, erilaisilla kaavoilla ja piirrustuksilla. Huoneen keskellä istui Matoran joka mutisi itsekseen.
”Ultiasural Nomui.”
”No… Moi?”
Matoran katsoi Batea hämmentyneenä.
”Hei vain.”
”Olet Ultiasural?” Batea alkoi naurattaa. Nimi kuulosti hiukan huvittavalta.
”EN. Olen Ultiasural Nomuin ja muiden Ulxelaserin tuotosten tutkija”, Matoran sanoi vihaisena.
”… täh?”
Matoran ei vastannut vaan jatkoi jonkinlaisen sivun lukemista.
Bate meni sanattomaksi. Pienen hämmennyksen jälkeen hän alkoi tutkia seinillä olevia tekstejä. Silmiin osui erityisesti juliste missä oli jokin ihmeotus jonka nimi oli ”Megabotarax.” Toinen oli matemaattinen kaava jossa yritettiin laskea kuinka jonkin henkilön voimat(?) voi ylittää annetut maksimiarvot, esimerkiksi 1000/50.
Bate ei yrittänytkään ymmärtää tuota pitkää kaavaa vaan jatkoi huoneen tutkistelua. Huoneen yhdessä nurkassa oli pienikirjahylly jossa oli useita kirjojen kansia, joissa ei ollut kumminkaan yhtään sivuja sisällä. Bate otti yhden kirjan käteensä, joissa oli sivut. Kirjan nimi oli: ”Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto, by Ulxelaser.” Batea ei kyseisen kirjailijan tuotokset olleet tuttuja joten hän päätti lukea sitä hetken.
Eihän siitä mitään tullut. Hän vain hämmentyi entisestään yrittäessään lukea sitä. Bate laittoi sen takaisin paikalleen ja huomasi kirjan saaneen myös kaksi jatko-osaa; ”Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota, by Ulxelaser” ja ”Kohtalon asukit III: The Finale, by Ulxelaser”.
”Mikä on pimeyspeilisota?” Bate kysyi ääneen. Matoran ei vastannut vaan puhui itsekseen ”Daxvigasorista ja ”Faxadosqusta”. Bate päätti olla häiritsemättä häntä enempää ja lähti pois huoneesta.
***
Kolmas huone ei ollut yhtään sen parempi. Bate ei edes katsonut sen sisälle. Sieltä kuului jatkuvaa huutoa. Bate yritti saada huudoista selvää. Ilmeisesti siellä ihmeteltiin kuka on Ulxelaser, jonkinlaisen ”lepakkomiehen” avioeroa ja kysymyksiä greegille.
Hetken naurettuaan huutajien jutuille, Bate jatkoi matkaansa.
***
Seuraava vastaan tuleva huone oli onneksi kahvihuone. Bate innostui. Hän juoksi kyseiseen huoneeseen. Se ei ollut kummoinen, yksi harmaa pöytä jonka keskellä oli kahvinkeitin ja kolme punaista tuolia. Yhdessä istui valkotakkinen ja silmälasipäinen Matoran joka luki lehteä. Toisessa oli kahvikuppi. Kolmas oli tyhjä. Bate otti itselleen kahvikupin, kaatoi kahvia siihen keittimestä ja huomasi keittimen täyttyvän samantien takaisin täyteen ja uuden kupin ilmestyvän tuolille.
”Hei.”
”Moro vaan.”
Tämä sentään puhui.
”Tiedätkö sen tunteen kun tuntuu että olisit hahmo roolipelissä jota ei ole liikutettu vuosikausiin koska hahmon kirjoittaja on ollut joissain ihmepaikoissa noin 2 vuotta ja tästä syystä et tunnu muistavan kuka tai mikä olet?” Bate kysyi Matoranilta.
”En, mutta mielenkiintoinen vertauskuva. Haluatko kertoa lisää?”
Bate hymähti. Ehkä hän oli hullu. Ehkä tämä kaikki oli vain unta ja hän oli oikeasti vain nukkumassa huoneessaan, johon hän oli mennyt hoidettuaan hoitajamatoranin kanssa ampumahaavaa ja unohtanut mitä sen jälkeen tapahtui. Ehkä hän oli Verstaassa hulluna. Ehkä hän ei edes ollut Bate vaan jokin dementoitunut olento joka luuli olevansa Bate. Mutta mitäpä siitä. Hänellä oli kahvia ja juttuseuraa.Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle pitkän tauon jälkeen.
”Otahan itsellesi toinen kuppi kahvia. Tämä on pitkä juttu…”
Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?
Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.
Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.
Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.
Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–
”Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.
Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.
Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.
Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.
Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.
”Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, ”ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ’Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”
Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.
”Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. ”Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”
Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?
”Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. ”Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”
Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.
”Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. ”Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”
Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.
”Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…
1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.
2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.
3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”
Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.
”Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, ”oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”
Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.
”… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”
Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: ”J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”
”Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. ”Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”
Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?
”Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.
”Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?
”Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, ”kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”
Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.
”Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”
”Seis”, keskeytti Leibioniz. ”Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”
Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.
”Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. ”Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”
Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.
”Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”
Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.
Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.
”… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?”
Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.
Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.
Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.
Kun he lähestyivät sumun peittämää Metru Nuita, Faxadosqin täytti aluksi helpottuneisuus siitä, että kaiken tapahtuneen jälkeenkin Legendojen kaupunki näytti pysyneen melko hyvässä kunnossa – oli helppoa uskoa, että se voisi yhtenä harvoista paikoista jatkaa olemassaoloaan tuhon keskellä.
Heitä yhä tiukasti otteessaan puristavan hirviön laskeutuessa varjon toa näki kuitenkin sortuneet tornitalot, valtavat aukot rakennusten rivien keskellä ja katkenneet kourut. Etäisiä taistelun ääniä kantautui niin monesta suunnasta, ettei hän pystynyt hahmottamaan tapahtumien sijaintia.
”Viimeisimpien tietojeni perusteella Valon vartijat hallitsevat Ga-Metrua”, Megabotarax totesi. ”Jos totta puhutaan, minulla ei ole heihin sen parempia välejä kuin muihinkaan kaupungista kiisteleviin aseistautuneisiin ryhmittymiin, mutta muistaakseni he ovat vähiten innokkaita ampumaan alueelleen saapuvat… neutraalit osapuolet.”
”Olemmeko… olemmeko me neutraali osapuoli?” kyseenalaisti Aragan heidän liitäessään rakennusten ylitse. He olivat niin alhaalla, että Faxadosq erotti yksittäisiä taistelijoita – heihin ei kiinnitetty huomiota, mikä saattoi johtua paitsi apatiasta myös siitä, että kaikilla oli liian kiire katutason sodan kanssa. ”Mehän johdatamme tänne paitsi, ööh, ’paholaiset’, myös ison joukon partioita, jos huomasit.”
”Ei Valon vartijoiden tarvitse sitä tietää”, totesi Megabotarax ja ampui loitsun kohti kerrostalon päällä seisonutta tarkkailijaa, joka oli näyttänyt huomanneen heidät. Tämän osapuolella ei ilmeisesti ollut väliä. ”Älkää sitä paitsi huoliko; kyllä kummatkin niistäkin tappavat meidät, jos vain saavat kiinni.”
Faxadosqista alkoi tuntua entistä vähemmän siltä, että tänne saapuminen oli ollut hyvä idea. ”Mitä… mitä meidän siis tarkalleen ottaen olisi tarkoitus tehdä täällä?”
”Katsoa ja nauttia”, vastasi Megabotarax. ”Jos tämä ei mielestäsi ole tarpeeksi pätevä peruste, muistuttaisin myös siitä, että saari on Bio-Klaanin ja muutaman muun ohella ainut, joka ei pian ole täysin maailmaa kourivan harmauden valtaama.”
He laskeutuivat ainakin ulkoisesti rauhalliselle puistoaukiolle – toat pikemminkin putosivat, kun Megabotarax päästi heistä irti.
Ympäröivissä rakennuksissa oli vähän taistelujen merkkejä verrattuna siihen, mitä he olivat saaren yli lentäessään nähneet. Itse puistokin vaikutti kärsineen hyvin vähän; jos katsoi oikeaan suuntaan, saattoi melkein unohtaa, että lähes koko maailma kävi sotaa joka puolella Metru Nuita.
Faxadosq mietti hetken, miksi tunnelma oli siitäkin huolimatta pistävän aavemainen, ja tajusi pian, ettei matoraneista näkynyt jälkeäkään. Hän ei tiennyt, oliko ennen käynyt juuri tässä puistossa, mutta hänen muistamansa Ga-Metru oli ollut työläisiä täynnä.
”Missä… missä kaikki matoranit ovat?” kysyi Aragan, joka oli ilmeisesti huomannut saman.
”Lähteneet tai kuolleet”, sanoi Megabotarax kohottaen olkiaan. ”Hällä väliä. Matoranien pikku taisteluja paljon hauskempaa on seurata, kun universumin mahtavimmat soturit – tai ainakin vielä elossa olevat – ottavat mittaa toisistaan.”
He kävelivät puiston halki; toat seuraten Megabotaraxia, hirviö itse johdatellen heitä ties mihin. Faxadosq olisi kysynyt, mitä tämä ajatteli heidän konkreettisella tasolla saarella tekevän, ellei olisi ollut aika varma siitä, ettei tämä itsekään ollut päättänyt vielä.
”Jos haluatte välttämättä tutkia typerää teoriaanne”, sanoi Megabotarax, ”Makuta lienee piilossa maan alla. Turha hänen on rhakshejansa haaskata väen teurastamiseen täällä maan päällä, kun se näyttää sujuvan vallan mainiosti ilman apuakin. Tietenkin on mitä todennäköisintä, että hän yksinkertaisesti tappaisi teidät, mutta minuahan se ei–”
”Liikkumatta!”
Faxadosq kääntyi ja näki kahden tummanharmaisiin, piikikkäisiin haarniskoihin puetun hahmon osoittavan heitä jonkinlaisilla kivääreillä. Kummallakin oli punainen rituaalinaamio; kumpikin oli toaa pidempi ja ruumiinmuodoiltaan jykevä.
”Odotin tapaavani täällä Ultiasural Nomuin idiootit”, totesi Megabotarax. ”Näemmä Ga-Metru on vaihtanut hallitsijaa siinä ajassa, kun uutinen ehti mökilleni asti.”
”Nesdrian veljeskunta valloitti tämän metrun Valon vartijoilta viikko sitten”, sanoi toinen olennoista, ”ja sitten me valtasimme sen heiltä.”
”Shadorawos, etkö sinä joskus ollut Pimeyden veljessaalistajien leivissä? Miksi sinulla on Varjogladiaattorien veljeskunnan haarniska?”
”Paljon on ehtinyt muuttua”, totesi puhuteltu.
”Parempi palkka vai loikkasivatko kaikki kaveritkin?” tivasi Megabotarax.
”Ei kuulu sinulle.”
”Se oli nokkela tapa udella, kenellä täällä on eniten muttereita, senkin typerys. Kuten tietänet, minulla on muutamia… hyvin arvokkaita… työkaluja, jotka epäilemättä kiinnostavat kaikkia saarella sotivia ryhmittymiä.”
Sananvaihdon aikana Varjogladiaattorien veljeskuntalaisista toinen oli ottanut esille radiopuhelimen, johon puhui lyhyitä repliikkejä ja kuunteli tarkasti. Megabotaraxin latteuksien ylitse Faxadosq ei kuullut, mistä puhuttiin; tilanne ei vaikuttanut välittömästi uhkaavalta, mutta hänelle ei silti tullut järin rauhallinen olo heitä kohti yhä osoittavien kiväärien vuoksi.
”Varjon veljeskunta on vetäytynyt Po-Metrun autiomaille”, selitti Megabotaraxin kanssa keskusteleva vartija. ”Pimeyden veljessaalistajien kanssa tekemämme yhteishyökkäys harvensi heidän joukkojaan.”
”Vai olette te liittoutuneet! Minä luulin, että Vigtazär ja Darkson ovat verivihollisia.”
”Se oli tilapäinen liitto.”
”Mikä lie teidät sellaiseen ajanut?”
”Varjon veljeskunnan mutatoituneet rakasetankit olisivat olleet liian voimakas vastus kenellekään.”
”Kuulostaa silti naurettavalta syyltä liittoutua Darksonin kaltaisen idiootin kanssa!”
”Vaiti”, komensi radiopuhelimeen puhunut vartija. ”Vigtazär haluaa keskustella kanssanne henkilökohtaisesti.”
”Hah, vai on asia hänestä niin tärkeä!” hykerteli Megabotarax. ”Pelkäättekö, että Ultiasural Nomuin pikku armeija pieksee teidät ilman loistavia paholaisiani? Ovatko Valon vartijat onnistuneet löytämään Ritarikunnan lelut, jos he ovat noin pelottava vastus?”
”Kukaan ei löydä enää Ritarikunnan leluja”, mutisi toinen vartijoista, ”sillä ketään Ritarikunnasta mitään tietävää ei enää ole. Valon vartijat eivät myöskään ole se, jota pelkäämme, sillä he heikkenivät LordLigresgan erottua ja perustettua Varjojen valtiaat.”
”Tuostakaan minä en ollut kuullut!” harmitteli Megabotarax. ”Yritin tivata Edikilleriltä – tehän hänet lähetitte, ettekö vain – tietoja tärkeistä tapahtumista, mutta hän ei vaikuttanut kovin halukkaalta puhumaan, kun kävi ilmi, etten aikoisi luovuttaa teille paholaisiani. Liekö Vigtazär puheliaampi? Ah, sieltähän Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja itse saapuu!”
Toat vilkaisivat Megabotaraxin osoittamaan suuntaan ja näkivät puiden lomasta lähestyvän hahmon, joka oli heidät pysäyttäneitäkin vartijoita korkeampi. Vigtazärin panssari oli täynnä punaista kuviointia – rinnassa komeili kolmeen osaan halkaistu kolmio, Varjogladiaattorien veljeskunnan tunnus.
”Megabotarax”, Vigtazär sähisi.
”Vigtazär”, sähisi Megabotarax takaisin.
Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja ei aikaillut sen enempää, kuin mitä kesti lausua hänen tittelinsä – Vigtazär veti esiin kolmipiippuisen kiväärin, jonka sisällä Faxadosq erotti lepäävän yhtä monta zamoria, ja osoitti sen suoraan Megabotaraxia kohti.
”Edikiller kertoi, että kieltäydyit luovuttamasta joukkojasi haltuuni”, hahmo ärisi, ”ja nyt, kun Metru Nui on tulessa ja Nesdrian veljeshaamukunnan palkkamurhaajat ovellasi, kehtaat anella minulta apua?”
”Minä en anele apua keneltäkään, Vigtazär hyvä. Voit kutsua tätä eräänlaiseksi… lomamatkaksi.”
”Huumorisi ei nyt auta, Megabotarax. Paljasta minulle alkupaholaistesi sijainti, tai teloitan sinut ja ystäväsi omin käsin.”
”Se olisi jopa uskottava uhkaus”, totesi hirviö tyynesti, ”ellen tietäisi tarpeeksi loitsuja selvitäkseni moisesta varmasti.”
Megabotarax levitti siipensä ja nousi ilmaan.
”Pikku toasi saattavat olla vähemmän onnekkaita”, sanoi Vigtazär. ”Mitäs tuumaat siitä?”
”Siitä minä tuumaan, että ehkä teidän kannattaisi kysyä heiltä alkupaholaisten sijainnista!”
Sen sanottuaan Megabotarax kohosi ilmaan. Vigtazär ei aikaillut, vaan huusi ”DESGRADES! SHADORAWOS!” avaten samalla tulen itsekin; zamorit sekä vartijoiden hetken päästä mukaan liittyneet kiväärinlaukaukset lensivät kyllä kohti Megabotaraxia, mutta pysähtyivät jonkinlaiseen suojakenttään ja katosivat olemasta. Paniikkireaktiona toat peittivät kasvonsa ja kumartuivat, mutta huomattuaan elävänsä yhä jäivät seisomaan paikoilleen ja katsomaan loittonevaa hahmoa, joka käkätti maanisesti liitäessään pois.
”TE!” mylvi Vigtazär toia osoittaen hirviön kadottua näkyvistä. Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja nappasi kiinni kurkusta Aragania, joka ei tapahtumista hämmentyneenä ehtinyt reagoimaan mitenkään.
Faxadosq valmistautui manipuloimaan varjoja – hämärässä alkuillassa niitä piisasi sekä puiston puista että heidät löytäneistä taistelijoista – mutta pysähtyi tajutessaan, että oli viimeksi kokeiltuaan todennut, etteivät kummankaan heistä elementaalivoimat enää toimineet. Mitä muuta hän voisikaan tehdä?
Toinen Vigtazärin korstoista – Shadorawos taisi olla hänen nimensä – lähestyi varjon toaa kivääri ojossa. Aragan rimpuili Vigtazärin otteessa tämän karjuessa sanoja, joista Faxadosq ei enää saanut selvää. Hän keskittyi…
… enemmän intuition kuin järjen varassa kurottautui ja…
VAPAUTA SE
… ja havahtui, kun kultainen miekka iski häntä lähestynyttä varjogladiaattoria rintaan.
”VALON VARTIJAT!” kuului Vigtazärin rääkäisy. Miekasta saanut Shadorawos kaatui maahan kuolleena; purppuran veren roiskahdus oli tahrinut hänen takanaan seisovan taistelijan. Naisen kirkkaanvihreän, virtaviivaisen panssarin keskellä oli Valon vartijoiden symboli. ”Sam Secure”, hän esittäytyi.
Kolme muuta soturia – kaksi sinistä ja yksi vihreä – oli hypännyt Desgradesin kimppuun; nähtävästi tämän kivääri toimi myös sapelina. Etäämmällä Vigtazär oli jumittunut miekkataisteluun valtavan, kirkkaana hohtavaa kultahaarniskaa käyttävän titaanin kanssa.
”Ultiasural Nomui! Tapaamme jälleen!”
”Varjogladiaattorien veljeskunnan aika Ga-Metrussa päättyy tänään, Vigtazär”, tämä vastasi jylisevällä äänellä.
Faxadosq haki katseellaan Aragania ja löysi tämän makaamasta maasta taistelijoiden takana; ilmeisesti Vigtazär oli hylännyt tämän huomattuaan tulleensa hyökkäyksen kohteeksi. Sam Secure ryntäsi tovereidensa apuun – yksi oli saanut kivääristä ja kaatunut maahan, mutta loput kaksi olivat onnistuneet riistämään sen –
”RIITTÄÄ!” karjui Vigtazär ja painoi jonkinlaista nappia ranteessaan. Kului etäistä moottorin hurinaa. ”Maahan”, kuuli Faxadosq äänen sanovan mielessään ja tulkitsi sen Ultiasural Nomuiksi. Hän teki työtä käskettyä; moottorin jyly yltyi. Varjon toa huomasi lähestyvät valokeilat, jotka osoittivat kohti Desgradesin ja Sam Securen kumppaneineen taistelua.
Eräänlainen moottoripyörä ajoi esiin puskista ja kylvi tuhoa lasersäteiden, Cordak-ammusten ja jonkinlaisten hedelmien muodossa. Sam Securen kolmihenkinen joukkio sekä varjogladiaattori pikemminkin räjähtivät ilmaan kuin saivat osumia; Vigtazär nauroi maanisesti ja hyppäsi ajoneuvon kyytiin, kun se ajoi hänen ohitseen.
”KIITÄ DARKSONIA JA PIMEYDEN VELJESSAALISTAJIA!” huusi Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja kaasuttaessaan pois.
Hänen kadottuaan laskeutui täysi hiljaisuus. Ultiasural Nomui käveli kaatuneiden sotureiden luokse ja huokaisi raskaasti.
”Sam Secure”, hän luetteli. ”John Blast. Mack Power. Odd Shock. Valon vartijoiden urheimmat.”
Sitten titaani kääntyi katsomaan kohti Faxadosqia.
”Tämä oli kallis operaatio; sinun on puhuttava, toa. Missä ovat Megabotaraxin alkupaholaiset?”
”Mitä tapahtuu”, vaikeroi Aragan.
”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat ovat liittoutuneet”, lausui Ultiasural Nomui, ”mitä minulla ei ole syytä epäillä – tuo Baronus saattoi olla peräisin vain heidän varastoistaan – kaikki toivo on menetetty. Varjon veljeskunta on vetäytynyt nuolemaan haavojaan, Nesdrian veljeshaamukunta on heikko ja Varjojen valtiaat liian vihamielisiä meille, jotta liittoutuisivat uhkaa vastaan. Minä tarvitsen Megabotaraxin armeijan, toat, tai Metru Nui on mennyttä.”
Faxadosq ei vieläkään vastannut. Hän vilkaisi kohti Aragania, mutta tämänkään kasvoilla ei ollut lainkaan itsevarma ilme.
Lopulta hän päätti kertoa totuuden kaikessa yksinkertaisuudessaan.
”Ulta… Ultiasural Nomui”, Faxadosq sanoi, ”kaikki alkupaholaiset ovat kuolleet. Paholaisten joukot ovat matkalla Metru Nuille.”
Titaani katsoi häntä hetken katseessaan suunnatonta kylmyyttä.
”Siinä tapauksessa saatte olla muulla tapaa hyödyksi Valon vartijoille.”
Ultiasural Nomui kurotti reppuunsa, otti esille jonkinlaisen paperin, taitteli sen suurimpaan mahdolliseen mittaansa ja asetti nurmikolle. Faxadosqilla ei ollut vaikeuksia tunnistaa sitä Metru Nuin kartaksi; Aragan käveli heidän luokseen kurkkuaan yhä pidellen.
”Sodan jakolinjat tottelevat pääosiltaan metrujakoa”, titaani selitti. ”Meidän sotajoukkomme ovat etelässä puolustamassa Le-Metrua Nesdrian veljeshaamukunnalta; lopullinen yllätyshyökkäys Ko-Metruun on paraikaa käynnissä, joten meiltä liikeni tänne vain pieni iskuryhmä, kun uutinen tuli Megabotaraxin saapumisesta. Minä lähden jahtaamaan Vigtazäriä – teidän tehtävänne on tämä.”
Hän osoitti kohti kartan keskikohtaa.
”Coliseum sekä koko Ta-Metru ja Onu-Metru ovat Varjon valtiaiden hallussa. Jos etsitte LordLigresgan ja saatte hänet vakuuttuneeksi Varjogladiaattorien veljeskunnan sekä Pimeyden veljessaalistajien liittoutuman mahdista, hän keskittää sotatoimensa välittömästi saaren pohjoisosaan. Jos me onnistumme sillä aikaa valtaamaan koko etelän, paholaisten huomio kiinnittynee taisteluihin saaren keskusosissa.”
Faxadosq ja Aragan katsoivat toisiaan.
Se ei vaikuttanut suunnitelmalta, jossa oli miellyttävä määrä jossittelua ja mahdollisuuksia.
”Tämä… tämä on hullua”, tulen toa mutisi. Faxadosq yhtyi mielipiteeseen nyökkäämällä hitaasti. ”Minä en edes ole koskaan tavannut LordLigresgaa.”
”Siitä on vain apua”, vastasi titaani tylysti. ”Jos hän tulkitsee teidät neutraaliksi osapuoleksi, hän uskoo todennäköisimmin väitettänne Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien liitosta.”
Kumpikaan toista ei vieläkään näyttänyt kovin vakuuttuneelta.
”Ja tietenkin”, sanoi Ultiasural Nomui kuin ohimennen, ”jos ette suostu, käsken Valon vartijoita kohtelemaan teitä vihollisina.”
Lyhyen neuvottelun jälkeen toat olivat päättäneet kävellä Po-Metrun pohjoisosiin varastamaan lähes kukistetulta Varjon veljeskunnalta jonkinlaisen kulkupelin – Ultiasural Nomuin mukaan Krikorastin johtama ryhmittymä oli kärsinyt niin vakavia tappioita, että muuta Po-Metrua hallitsevat Pimeyden veljessaalistajat olivat jo saattaneet ottaa alueen haltuunsa.
Faxadosq ei ollut aivan varma siitä, olisiko siitä mahdollisuudesta pitänyt olla mielissään vai ei.
Ga-Metrun ja Po-Metrun rajalla ei ollut vartijoita, ja miksi olisikaan ollut, jos niitä hallitsevat sotilasjoukot olivat solmineet liiton? Aragan ja Faxadosq vilkuilivat hetken toiseen metruun johtavaa siltaa rakennusten varjoista, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt tai kuulunut.
”Piilota meidät kuitenkin varjoilla”, kuiskasi Aragan, ”jos voit.”
Faxadosq sulki silmänsä ja yritti keskittyä elementtinsä hallitsemiseen. Varjoja oli kaikialla – heidän varjonsa, sortuneiden tornitalojen varjot, jykevän sillan Hopeiseen mereen laskema varjo.
Mitään ei tapahtunut.
”Meidän täytyy nyt pärjätä ilman”, Faxadosq mutisi vastaukseksi.
He olivat yhä vailla seuraa – yksikään sielu ei vahtinut heidän matkaansa rakennusten katoilta tai toiselta rannalta. Parempaakaan hetkeä toimia ei olisi voinut olla, joten toat tyytyivät ylittämään sillan ilman elementaalivoimien apua.
Varjojen veljeskunnan leiri löytyi – tai ainakin siihen osaan metrua Ultiasural Nomui oli kartalla osoittanut – mutta sekin oli autio. Toat erottivat kanjonin pohjalla rivin moottoripyöriä sekä pinon mustiin haarniskoihin puettuja ruumiita, ja koska merkkejä elämästä ei näkynyt, he etenivät tavoitettaan kohti. Jos joku olisi halunnut järjestää heille ansan, tämä olisi ollut siihen oiva tilaisuus; mistään ei kuitenkaan hyökännyt palkkamurhaajia tai villipetoja, kun he saapuivat leirinuotiolle, joka ei enää edes savunnut.
Faxadosqin arvion mukaan oli yö, mutta Metru Nuita peittävä sakea pilvikerros ei sallinut tähtien loistaa lävitseen.
”Jokin ei nyt täsmää”, Aragan mutisi heidän kävellessään moottoripyörien luo.
”Hmm?”
”Miksi… miksi missään ei ole ketään?”
Faxadosqia itseään mietitytti enemmän se, mikseivät he olleet nähneet Po-Metrun autiomaan läpi kulkiessaan nähneet merkkiäkään raheista. Matkalla Megabotaraxin luokse ne olivat vähitellen kadonneet maisemasta kaiken harmahtaneen ilmiön vaikutuksesta; oliko se edennyt niin pitkälle täälläkin? Jos oli, saattoi olla, ettei edes Metru Nuilla ollut toivoa säilyä asuinkelpoisena rappion keskellä.
”En vieläkään ole ihan varma, mitä tarkoitat”, sanoi varjon toa muistettuaan olevansa keskustelussa Araganin kanssa.
”Jos Varjogladiaattorien veljeskunta ja Pimeyden veljessaalistajat tekevät yhteistyötä”, sanoi tulen toa, ”eikö Varjon veljeskunta ollut heidän ainoa vihollisensa pohjoisessa? Jos missään täällä ei ole sotilaita, mihin ne ovat hyökänneet? Varjojen valtiaat hallitsevat Ultra… Ultiasural Nomuin mukaan koko saaren keskiosaa, eikä ohi voi päästä kiinnittämättä heidän huomiotaan.”
”Vastauksia on tietenkin kaksi”, mutisi Faxadosq. ”Joko liittoutuneet ovat hyökänneet Varjon valtiaiden kimppuun tai… tai sitten nämä ovat päästäneet heidät läpi etelään.”
”Ultiasural Nomui väitti, etteivät voitolla olevat osapuolet vielä uskaltaisi sotia keskenään, sillä sekä Nesdrian veljeshaamukunnan että Valon vartijoiden runsaat resurssit voivat määrätä lopullisen tasapainon.”
Faxadosq nousi moottoripyörälle, käynnisti moottorin ja totesi, että näillä liikkuminen ei ainakaan onnistuisi kovin huomaamattomasti.
Toivottavasti nopeus korvaisi sen.
”Sitten meidän on varmaankin tulkittava”, varjon toa sanoi, ”että kaikki ovat lähteneet sotimaan etelään.”
”Sinne, mihin paholaiset ovat saapumassa.”
”Ja partiot, älä niitä unohda, Fax.”
Sitä varjon toa ei voinut tehdä, vaikka kuinka olisikin halunnut.
Heidän hypoteesinsä osoittautui päteväksi, kun myös Po-Metrun ja Onu-Metrun raja oli vartioimaton. Joko Varjojen valtiaat olivat liittyneet pohjoisen liittoutumaan tai sitten lähteneet itsekin sotimaan etelään; Faxadosq ei osannut arvata, eikä vastauksia näkynyt missään. Heidän olisi pitänyt pyytää Ultiasural Nomuilta radiopuhelin, mutta asiaa oli liian myöhäistä korjata nyt.
Toat pysäyttivät moottoripyöränsä Onu-Metrun puolelle johtavan sillan päähän.
”Sielläkään ei näy mitään”, sanoi Aragan. Faxadosq nyökkäsi kertoakseen, että oli tehnyt saman havainnon. ”Kaikki ovat lähteneet etelään.”
Kumpikin oli hetken hiljaa.
”Mitähän meidän nyt pitäisi tehdä”, tulen toa kysyi. ”Ultai… Ultiasural Nomuin tehtävää emme voi täyttää, jos emme löydä LordLigresgaa.”
”Eikä hänen löytämisestään mitään hyötyä enää olisikaan”, totesi Faxadosq, ”jos hän on jo päättänyt liittoutua Varjogladiaattorien veljeskunnan ja Pimeyden veljessaalistajien kanssa sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan heitä vastaan.”
Taas hiljaisuus. Suurkaupungin hiljaisuus oli vähintäänkin aavemaista; jos hän ei olisi nähnyt taisteluja ollessaan Megabotaraxin kannattelemana, Faxadosq olisi melkein voinut uskoa toien olevan saarella yksin.
”Pitäisiköhän… pitäisiköhän meidän käydä varoittamassa Valon vartijoita?” Aragan pohti.
”Emme välttämättä ehdi Le-Metruun ennen marssivia armeijoita”, sanoi Faxadosq, ”jos ne siis sinne ovat matkalla. Sinne tai Ko-Metruun Nesdrian veljeshaamukunnan kanssa tappelemaan. Ja… ja sitä paitsi en ole ihan vakuuttunut siitä, että Valon vartijat ovat se osapuoli, jota meidän pitäisi tukea. Eivätkö nekin ole muiden tapaan lähinnä Pimeyden metsästäjien raunioista ja ympäri maailmaa vaikuttaneista pikkurikollisliigoista noussut sotilasjoukko, joka päätti liittyä taisteluun Metru Nuin herruudesta?”
”Älä minulta kysy”, sanoi Aragan pudistaen päätään. ”Minä en edes tiedä, mitä eroa on Varjon veljeskunnalla ja Varjojen valtiailla.”
”En kyllä minäkään.”
Jälleen he olivat hetken hiljaa.
”Minusta alkaa tuntua, että tämä ei ole meidän taistelumme”, sanoi Faxadosq lopulta. ”Ei mikään niistä lukuisista taisteluista, joita lähes täysin identtiset järjestäytyneet sotajoukot tällä saarella käyvät. Mikään niistä ei ole meidän taistelumme.”
”Siitä kyllä olen kanssasi samaa mieltä”, myönsi Aragan.
”Joten… joten pitäisiköhän meidän etsiä käsiimme Varjojen herra, jos Megabotarax puhui totta höpisten siitä, kuinka hän piileksii saaren alla?”
”Me olemme kaksi toaa, jotka eivät edes tiedä, mistä tarkalleen etsiä.”
”Se… se on totta.”
Faxadosq olisi kaivannut mitä tahansa rikkomaan hiljaisuuden heidän lausahdustensa välissä. Linturahien kirkumista. Suurkaupungin asutuksen ääniä.
Jopa kaukaiset laukaukset ja sotahuudot olisivat kelvanneet.
Täysi hiljaisuus vain muistutti häntä siitä, että he olivat loukussa kuolevassa maailmassa ilman mitään keinoa estää sen tuhoa.
”Ultiasural Nomui osaisi ehkä kertoa, missä Makuta on”, huokaisi Faxadosq lopulta. ”Tai… tai Megabotarax, jos hän ei kaikessa järjettömyydessään päättänyt kohdella meitä vastedes vihollisinaan. Kumpikin löytyy etelästä, kuvittelisin.”
”Sinne siis”, sanoi Aragan kohauttaen olkiaan. ”Saat minun puolestani päättää. Eipä tule mieleen mitään muutakaan tekemistä, Fax.”
”Ei minullekaan, Aragan”, sanoi Faxadosq. ”Ei minullekaan.” Hän mietti vielä hetken, kuinka muotoilla sanoiksi se, mitä tunsi – kuinka hän ei halunnut vain seisoa paikallaan siihen asti, että rappion kita nielaisisi Metru Nuin paikoista viimeisimpänä – mutta tajusi yhtäkkiä, että Aragan tunsi varmasti samoin. Vaikka hän ei tapahtumia muistanutkaan, olihan tulen toa lähtenyt hänen mukaansa matkalle Megabotaraxin luo; oliko se jopa ollut Araganin idea?
Läsnäolo todellisuuden toiselta puolelta oli pysynyt vaiti siitä lähtien, kun he olivat eronneet Ultiasural Nomuista. Faxadosq ei ollut aivan varma, mitä mieltä tästä käänteestä olla; eihän siitä hänelle mitään hyötyä ollut ollut, mutta… mutta…
… se oli ollut jotakin?
Se oli ollut ratkaisematon mysteeri.
Se oli ollut suuntaviiva, jota hän ei vain ollut vielä erottanut.
Se oli ollut lupaus siitä, että epätoivonkin hetkinä hänen tiensä kävi kohti jotakin, kohti jonkin syvällisen salaisuuden paljastumista.
Nyt Faxadosqista oli alkanut tuntua siltä, että mitään salaisuutta ei ollut, ei mitään paljastusta matkan lopussa – oli vain pilvinen taivas, autio kaupunki ja etelässä käytävä päämäärätön sota, jossa universumin viimeiset henkiinjääneet vuodattivat toistensa verta ilman muuta tavoitetta kuin hallita viimeistä turvapaikkaa.
Ja niin vaarallinen kuin matka olikin tähän asti ollut, vielä pelottavammalta tuntui kohdata se mahdollisuus, että kaikki olikin tapahtunut ilman mitään seurauksia, ei minkään vuoksi, vailla kaiken selittävää vitsiä. Makuta oli heidän viimeinen johtolankansa – jos se ei johtaisi mihinkään, hän olisi vain toa autioituvan maailman keskellä.
Faxadosqia puistatti.
”Mennään, Aragan”, hän sanoi ja käynnisti ajopelinsä moottorin. Sen pärinä oli ontosta kaiustaan rakennusten keskellä huolimatta oudon rauhoittavaa. ”Tehdään vielä viimeinen matka. Antaudutaan sen valtaan.”
Sekä Valon vartijoilla että Nesdrian veljeshaamukunnalla oli ollut heidän kuulemansa mukaan runsaasti aseita, korkeaa teknologiaa ja mittavat ruokavarastot. Kummankin alueelle hyökkääminen olisi ollut järkevä teko. Ko-Metru tai Le-Metru.
He olivat veikanneet ensimmäistä.
Ja kun hento lumipyry alkoi laskeutua heidän ylleen ja valtavat Tiedon tornit ilmestyivät näkyviin, Faxadosq näki, että arvaus oli osunut oikeaan.
Heidän edessään oli käynnissä Metru Nuin viimeisen sodan viimeinen taistelu – soturit, joiden haarniskat olivat illan aikana tulleet heille tutuiksi, ja soturit, joita he eivät tunteneet, ottivat toisistaan mittaa. Laukausten etäiset äänet ja tuskanhuudot täyttivät ilman.
Faxadosq pysäytti ajoneuvonsa, ja Aragan teki hetken kuluttua samoin. Se ei johtunut siitä, että he olisivat olleet vaarassa ajautua liian lähelle taistelua; se johtui siitä, että hän tunsi sen jälleen.
Varjon toan sydän pamppaili kovemmin kuin koskaan.
Pimeys toisesta todellisuudesta, pimeys häntä kohti kurottavissa käsissä, oli jälleen ottanut hänet valtaansa.
vapauta se vapauta se vapauta se
Maailma sykki hänen ympärillään – hän oli prisma, josta kaikkeuden läpi etenevät aallot taittuivat. Hän oli akseli, jonka ympärille loputon kausaalinen ketju oli vääntynyt. Hetki vielä, vain hetki, ja hän löytäisi viimein tarkoituksensa. Hän vapauttaisi sen.
”Fax!”
Faxadosq ei edes huomannut, kuinka oli poistunut moottoripyöränsä kyydistä ja antanut sen kolahtaa maahan. Hän ei edes tajunnut Araganin juoksevan häntä kohti tai kuullut tulen toan huutoja.
Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta juuri sillä hetkellä varjon toasta tuntui siltä, että hän olisi halutessaan voinut murskata jokaisen taistelijoista vain sormiaan napsauttamalla.
”FAX! Vastaa!”
vapauta se vapauta se vapauta se
Kynnet raapivat hänen olkapäitään, mutta se ei merkinnyt mitään; miksi merkitsisi, kun hän vapauttaisi sen pian? Todellisuus oheni, ja häntä lähestyvä tulen toa olisi aivan yhtä hyvin voinut olla miljoonan kion päässä, mutta mitä väliä sillä oli?
Mitä väliä sillä oli, että etäämpänä sadat soturit tahrivat lumen toistensa verellä?
Mitä väliä sillä oli, että yllä parveili mustien demonien lauma?
Mitä väliä sillä oli, että täydellisen säännölliset kappaleet, jotka leijuivat veden yllä vaikkei niiden olisi pitänyt leijua, levittäytyivät ympäri Metru Nuita ja asettuivat muodostelmaan?
Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä.
Millään ei ollut väliä, jos hän vain vapauttaisi sen.
Vai oliko?
Oliko sillä väliä, että sinisen veren peittämä Ultiasural Nomui asteli heitä kohti taaempaa?
Oliko sillä väliä, että tuttu kulkuneuvo kiihdytti heitä kohti takaa?
Oliko sillä väliä, että vaikka hän ei erottanut Vigtazärin sanoja, hän näki kaiken tämän kasvoilta?
Cordakien laukaisusta syntyvä viheltävä ääni halkoi ilmaa.
Aragan ei ehtinyt väistää – miksi olisi ehtinyt väistää, jos hän näki vain Faxadosqin? Miten hän olisi voinut välttää sen, että hänen vieressään räjähti, eikä hänellä pian ollut vasenta jalkaa?
Uusi räjähdysten sarja iski lähiympäristöön hidastettuna – varjon toan moottoripyörä sai osuman ja lensi ilmaan.
Faxadosq lyyhistyi maahan eikä voinut katsoa muualle kuin tulen toan kasvoihin, joille oli jäätynyt kauhistunut ilme. Kasvoihin, jotka kuuluivat toalle, jolla ei enää ollut alaruumista.
Hän vapautti sen.
Faxadosq kurotti läpi todellisuuksien, läpi avaruuden, läpi ajan – käsi pimeydestä kurotti hänen mukanaan, ja niin oli hyvä – hän löysi Araganin, hän tarrasi kiinni, hän kiinnittyi kaikkeuden lainalaisuuksia määrittäviin vipuihin ja veti –
Aragan makasi maassa, täysin ehjä Aragan, makasi maassa ja itki.
Itku ei ollut lohdutonta – se oli säikähtänyttä itkua, sellaisen itkua, joka ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta ehkä sittenkin arvasi enemmän kuin itselleen myönsi. Faxadosq nousi seisomaan; hänen päänsä tuntui räjähtävän, hänen mielensä oli kaikenlaisten tuntemuksien yhteiskirjon sokaisema.
Kauempana taistelun äänet olivat vaienneet hetkeksi; muutkin olivat tunteneet, kuinka todellisuus oli pienen hetken ajan vierinyt eri suuntaan, parempaan suuntaan. Ei se lopullinen kehityssuunta ollut; koulutettu sotilas ei lakannut taistelemasta, vaikka kaikki muutkin lopettaisivat hetkeksi.
”MITÄ SINÄ–”
Vigtazärin ääni oli niin täydellinen sekoitus raivoa ja pelkoa, ettei Faxadosq epäillyt kummankaan tunteen aitoutta. Sotalordi osoitti häntä kiväärillä, vaikka tämän kädet tärisivätkin huomattavasti.
”Kaikki muuttuu paremmaksi, Vigtazär”, varjon toa sanoi. Hän ei tiennyt, oliko se totuus vai vain hänen oma tulkintansa, mutta ainakin sillä hetkellä Faxadosq uskoi siihen täysin.
Varjogladiaattorien veljeskunnan johtaja laski aseensa käskemättä. Taivaalla lumihiutaleet jatkoivat hidasta tanssiaan alas maahan; paholaiset liitelivät ylhäällä Faxadosqista piittaamatta. Olivatko ne silti tunteneet sen?
Tietenkin olivat tunteneet – olivathan nekin olemassa.
”Mitä täällä tapahtuu”, jylisi Ultiasural Nomuin ääni.
”Hae sotilaasi ja käske heitä lopettamaan taisteleminen”, sanoi Faxadosq. Hän ei tiennyt, oliko sen ääneen sanomiselle todella tarvetta – sekä Vigtazär että Ultiasural Nomui vaikuttivat kasvojensa perusteella ymmärtävän, mitä oli tapahtumassa – mutta niin oli kuitenkin helpompaa.
Valon vartijoiden sekä Varjogladiaattorien veljeskunnan johtajat poistuivat sanomatta sanaakaan. Aragan, itkien yhä, käveli Faxadosqin luokse ja syleili häntä; varjon toa antoi hänen tehdä niin. Se, mitä oli tapahtumassa, oli varmasti pelottavaa, jos ei tiennyt sitä, mitä hän tiesi.
Kului jonkin verran aikaa, ja sitten Vigtazär ja Ultiasural Nomui palasivat. Heidän mukaansa oli liittynyt kolme muuta; Takigamocos, Nesdrian veljeshaamukunnan ylipappi, LordLigresga, Varjojen valtiaiden johtaja, Darkson Pimeyden veljessaalistajista.
Rivistä puuttui yksi: Faxadosq tiesi kertomattakin, että Krikorast, Varjon veljeskunnan lordi, oli kuollut päivää aiemmin. Sen kummemmin asiaa miettimättä varjon toa nyökkäsi kohti yhä vierellään odottavaa Aragania; tämä käveli muiden luokse, ja nyt heitä oli kuusi.
Se oli hyvä.
Se oli ratkaisu kysymykseen, jota Faxadosq ei tiennyt. Kysymykseen, joka oli karkoittanut hänen mielestään pois kaiken muun – sodan, Makutan, kotisaarella annetun tehtävän. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän oli löytänyt oikean suunnan; tie oli aina ollut olemassa, ja nyt hänen oli vain käveltävä sitä niin pitkälle kuin se vei.
Marssi alkoi. Ei vain Faxadosqin marssi; ei vain hänen kuuden seuraajansa marssi – sitä mukaa, kun taistelijat havahtuivat todellisuuteen ja laskivat aseensa, liittyivät hekin joukkoon. Faxadosq ohjasi joukkiota kohti rannikkoa, ja viimeisetkin taistelujen äänet vaikenivat heidän kulkiessaan; sota oli viime hetkinään levittäytynyt joka puolelle Ko-Metrua, ja hänen tehtävänsä oli nyt kerätä kaikki.
Paholaiset seurasivat heitä ilmateitse. Faxadosq tiesi sen, mikseivät ne hyökänneet, yhtä varmasti kuin tiesi sen, kuka heidän matkansa päässä odotti – kaikki epävarmuus oli kaikonnut. Nyt täytyi vain odottaa, kuinka heidän kohtaamisensa päättyisi.
Lumi satoi alas maahan. Sotilaat liittyivät kulkueeseen sitä mukaa, kun se heidät tavoitti. Kaatuneet jätettiin maahan; Faxadosq arveli, ettei heidän hyväkseen ollut mitään tehtävissä.
Näkymä rannikolle avautui. Hopeisen meren aallokko oli lähes seisahtunut, vaikka varjon toa kuvittelikin, että pieni aalto olisi saattanut kulkea sitä pitkin silloin, kun hän oli vapauttanut sen. Partioiden rivi katsoi häntä kohti etäältä; niitä hän ei pelännyt.
Miksi olisi pelännyt?
Aragan oli ollut oikeassa – ne olivat vain vankiloita. Mitä pahaa ne olisivat halunneet maailmalle?
Mutta joku, joka halusi, seisoi kielekkeellä selkä heihin päin.
Faxadosqin kaapuihin puettu seurue – hän ei tiennyt, mistä ne olivat tulleet – pysähtyi, ja vain varjon toa itse astui kohti purppuraa hirviötä, joka ei huomioinut hänen olemassaoloaan mitenkään.
”Sinä sait tämän kaiken aikaan”, sanoi Faxadosq. ”Sinä teit sen.”
Megabotarax ei vastannut.
”Minä en tiedä, miten ja miksi”, varjon toa jatkoi, ”mutta sinä olet kaiken alku ja loppu. Kun minä tapan sinut, kaikki palaa entiselleen.”
Hirviö kääntyi katsomaan häntä kohti.
”Väärin, oikein ja väärin”, se sähisi. ”Sinä tiedät paljon vähemmän kuin uskot tietäväsi, Faxadosq.”
Paholaiset liitivät varjon toan yli ja asettuivat leijumaan Megabotaraxin taakse sinne, missä maata ei enää ollut. Oliko Faxadosq milloinkaan uskonut, ettei paholaisten luoja ollut tehnyt niitä itselleen uskollisiksi siitä huolimatta, mitä oli väittänyt? Ei, ei ollut uskonut; tieto oli ollut hänessä aina, mutta vasta nyt se oli päässyt esiin.
Toisin kuin hänen muistonsa.
Faxadosq ei vieläkään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen Megabotaraxin mökkiä; hän ei vielä ollut varma, kuinka huolissaan siitä olla. Kaikki selviää aikanaan, hän sanoi kuitenkin itselleen. Nyt Megabotarax on tärkeämpi. Onhan? Onhan se kaiken loppu?
”No?” hirviö ilkkui. ”Mitä odotat? Minä olen nähnyt totuuden, eikä tässä maailmassa ole enää mitään minulle. Sitä en tiedä, mitä sinulle käy, mutta toivoakseni ei mitään kamalan mukavaa.”
Megabotarax kohotti kättään ja muodosti hohtavan tulipallon – loitsuilla vai elementtivoimilla, sillä ei ollut merkitystä.
”Mutta kuinkahan kävisikään, jos minä tappaisin sinut? Sietää kokeilla!”
Ja heti kun Megabotarax oli sen sanonut, hyökkäsivät paholaiset – eivät Faxadosqin kimppuun vaan hänen takanaan odottavien kimppuun. Tuskanhuudot ja sekaannuksen äänet kantautuivat varjon toan korviin; enää hän ei epäröinyt.
”Mitä odotat, sinä–” aloitti Megabotarax, mutta lausettaan hän ei saanut milloinkaan loppuun. Faxadosq kurotti ja tarrasi kiinni hirviöstä – tämä yritti taistella vastaan loitsuillaan, mutta Faxadosq käänsi ne häntä vastaan, ja jokainen hänen voimistaan vain sai Megabotaraxin ruumiin vanhenemaan ja luhistumaan kasaan entistä voimakkaammin.
Purppura luuranko kolahti maahan. Paholaisten kuolonhuudot täyttivät ilman.
Taivas repesi; Faxadosq luuli aluksi, että kaksoisauringot olivat muuttuneet tulenpunaisiksi ja laskeutuneet aivan Metru Nuin ylle, mutta sitten hän tiesi, mitä ne olivat.
Ne olivat silmiä.
SINÄKIN OLET SYNTINEN SINÄKIN RIKOT SÄÄNTÖJÄ
Ihan tavallinen matoran.
Sellaisena Faxadosq oli pitänyt itseään, ihan tavallisena onu-matoranina. Hän oli kaivoksessa aamusta iltaan ja nukkui yönsä ilman murheita, hän keskusteli kahvitauoilla hiljattain lukemistaan kirjoista ja kävi katsomassa akiliniotteluita aina silloin, kun niitä järjestettiin.
Sellainen hän kai oli edelleenkin – ihan tavallinen onu-matoran – vaikka näin oli käynytkin. Vaikka hän oli saanut kutsun sinne, mihin hänen kaltaisiaan ei koskaan kutsuttu ilman vakavia perusteita.
Suurimman osan elämästään maan alla viettäneenä häntä hämmästytti ensiksi palatsin suunnaton avaruus. Käytävä, jonka päässä hänen tuomionsa odotti, oli varmasti tilavampi kuin yksikään huone maan alla; loputtomien sivutunnelien kaivamisesta syntyvää kivitulvaa oli niin hankalaa siirtää pois tieltä, ettei kookkaampiin asuinsijoihin minkään niin turhan kuin estetiikan nimessä ollut varaa.
Täällä sen sijaan tyyli oli tärkeintä – huoneella ei näyttänyt olevan muuta tarkoitusta kuin vakuuttaa hallitsijan puheille saapuvat siitä, että saarella oli varaa rakentaa kymmeniä kioja pitkä käytävä ihan vain sen vuoksi, että se oli mahdollista.
Faxadosq asteli eteenpäin tulenpunaisella matolla ja yritti koota itsensä. Hänelle ei ollut kerrottu tapaamisen luonteesta yhtään mitään; miksi hän muka oli niin varma siitä, että kyseessä oli jonkinlainen rangaistus? Mitä jos hänet vaikkapa palkittaisiin jostakin?
Se oli miellyttävä ajatus, ja olisi ollut vieläkin miellyttävämpi, jos matoran olisi voinut uskoa siihen – hän ei ollut koskaan kuullut, että tavallinen, merkityksetön kaivostyöläinen oltaisiin palkittu jostakin hyvästä.
Kaikki muut vaihtoehdot, kaikki uhkaavat ja vaaralliset vaihtoehdot, olivat paljon todennäköisempiä.
Katon himmeät, punasävyistä valoa säteilevät valokivet valaisivat Faxadosqin askelia muuten valottoman tilan halki. Kultaisella materiaalilla päällystettyille seinille oli isketty marmorisia pylväitä, joiden välissä seisoi pyhimysten patsaita. Lattia oli rakennettu syvän mustista kivilaatoista, joista jokainen oli häntä suurempi.
Onu-matoran näki jo sen, mitä huoneen päässä odotti – kultaisen, punaisen valon aavemaiseksi maalaaman verhon. Hänen ei olisi tarvinnut havaita valtaistuimella istuvaa tummaa hahmoa sen takana tietääkseen, kuka siellä odotti.
Tulisiko hänen puhua vai tulla puhutelluksi? Väärän vaihtoehdon valitseminen herättäisi epäilemättä hallitsijan pohjattoman raivon, joten Faxadosq päätti pakottaa itsensä odottamaan pari sekuntia toistelemalla mielestään ohittamiensa patsaiden kuvaamien pyhimysten nimiä.
Per Kele. Viisauden pyhimys. Kirjoitti kauan, kauan aikaa sitten perustuslain 1. artiklan ensimmäisen muotoilun.
Pas-Ka. Sodan pyhimys. Pelasti saaren omin käsin hyökkäävältä rosvojoukolta.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys. Leipoi ensimmäisen Bioriton reseptillä, jonka oli nähnyt unessa.
Hän seisoi hiljaa paikallaan. Bro-Koron keisari istui hiljaa valtaistuimellaan.
Per Kele. Viisauden pyhimys.
Pas-Ka. Sodan pyhimys.
Saa Ta-Na. Ravinnon pyhimys.
Hän seisoi hiljaa paikallaan ajan madellessa eteenpäin. Bro-Koron keisari istui Tietämättömyyden verhon takana hiljaisuuden täyttäessä valtaistuinsalin.
Per Kele.
Pas-Ka.
Saa Ta-Na.
”Bro-Koron keisari tervehtii lämpimästi ja ironisesti vierailijaa, joka on epäilemättä kulkenut matkoista pisimmän päästäkseen ihailemaan valtakuntamme loistoa”, lausui jylisevä ääni verhon takaa, ”ellei se ole se matoran, ja jos on, mitä sinä siinä–”
”Siinä tapauksessa säästä keisarillista aikaani kuuntelemalla kiltisti”, sanoi hahmo verhon takana, ”sillä minulla on epäilemättä muutakin keisarillista tekemistä.”
Faxadosq nyökkäsi nopeasti ja tajusi sitten, ettei ele välttämättä näkynyt verhon toiselle puolelle, joten olisikohan hänen pitänyt–
”Asiani”, sanoi keisari ja keskeytti hänen pohdintansa, ”koskee erästä valitettavaa tapausta, joka kohahdutti kansakuntaamme viime viikolla. Kuulit epäilemättä huhuja siitä, että yksi Bro-Koron keisarillisen kolmiokaartin jäsenistä valitsi petturin polun – hän jätti tottelematta käskyjäni, pakeni saarelta ja on nyt ja ikuisesti mitä pahimman luokan petturi, joka ansaitsee vain ja ainoastaan kuoleman.”
”Kyllä”, onu-matoran sanoi, ”plasman toa Tag–”
”Älä julkea lausua petturin nimeä”, karjaisi verhon takana lymyävä hahmo, ”saati sitten uhmata keisarillista käskyäni pysyä vaiti! Sillä ei ole väliä, mitkä ovat petturin elementti ja nimi – vaikka ensimmäinen ominaisuus erästä kolmiokaartin toista jäsentä hyvin paljon kiinnostaakin – vaan sillä, onko hänen elämänsä päättynyt ja onko hänen anastamansa arvoesine palautettu oikealle paikalleen.”
Vapiseva Faxadosq tiesi nyt olla sanomatta mitään.
”Älä myöskään julkea tulkita liian kirjaimellisesti keisarillinen käskyäni olla vaiti!” huusi Bro-koron keisari. ”Ilmaise välittömästi ehdoton suostumuksesi, mikä on keisarillinen käsky, joka on tulkittava äärimmäisen kirjaimellisesti!”
”M-minä en, minä en ole milloinkaan poistunut kotosaarelta”, sopersi matoran, ”miksi minut–”
”Kerropa, sivistymätön maamies, oletko kuullut Bro-Koron 420-pykäläisen perustuslain 1. artiklan uutta kieliasua, josta perustuslakityöryhmä päätti ja jonka se julkaisi juuri eilen?”
Matoran ei ehtinyt edes pudistaa päätään, kun keisari jatkoikin itse: ”Uskoakseni et ole, sillä tuskinpa byrokratiaa on edes keksitty vielä maan alla. Kuuntele siis, moukka, ja opi: Toimi tai muuten tee tai nykyistä toimenpidettäsi suorita aina sekä alituisesti niin, että toimintaasi sekä tekemisiäsi että työtäsi, vapaa-aikaasi, sanomaasi ja ajattelemaasi ohjaava sekä opastava periaate, ylin syy, alin syy tahi minkä tahansa korkeuden määreen mukainen syy on ironia.. Sana ajattelemaasi on uusi lisäys; pitkällisen, vuosia kestäneen prosessin jälkeen työryhmä päätyi sen kannalla sanaa miettimääsi vastaan. Se kieliasusta – tarkoitukseni on yksinkertaisesti ilmaista, että koska sinut valittiin tehtävään ainoastaan ironian nimissä, matoran hyvä, sillä, että et ole milloinkaan poistunut saarelta, tai millään muullakaan ominaisuudellasi, ei ole mitään merkitystä. Esitän keisarillisen käskyni uudelleen: suostu tehtävääsi välittömästi.”
”En minä voi”, Faxadosq kuiskasi.
Seurasi pitkä hiljaisuus.
”Jos seuraava mielivaltaisten kansalaisten mielivaltaisiin tehtäviin nimittämisestä vastaavan työryhmän kokous ei olisi vasta ensi viikolla”, totesi keisari, ”lähettäisin sinut teloitettavaksi välittömästi, mutta asiamme on kiireinen – petturin vene on kauempana joka sekunti, ellei hän ole vahingossa kääntänyt alustaan ympäri. Pohjattomassa, keisarillisessa armeliaisuudessani päätän täten yksinkertaisesti tulkita, että suostuit tehtävään, ja lähettää sinut sitä suorittamaan välittömästi pohjattoman innostuneisuutesi tähden. Mutta yksi asia vielä!”
”Minä–” aloitti onu-matoran, mutta hänen ei taaskaan sallittu lausuvan ajatustaan ääneen.
”Mainitsemani arvoesine, jonka petturi kähvelsi häikäilemättömästi”, selitti hirmuhallitsija, ”on eräs kartta. Eräs hyvin kallisarvoinen kartta. Niinkin vahvasti voisin sanoa, että sen kartan tilanne määrittää valtakuntamme kohtalon. Valmistautuessaan säälittävään pakomatkansa petturi anasti keisarillisesta varastosta yhden tavallisen karttakirjan – se sattui olemaan juuri se, jonka väliin tämä aarre oli ironian nimissä sujautettu säilöön. En tiedä, sattuiko kartta hänen mukaansa vahingossa vai tarkoituksellisesti – toa oli yksinkertaisesti napannut kirjahyllyn päädyssä olevan, eikä hänellä tietääkseni ollut aavistustakaan kartan olemassaolosta – mutta sillä on hyvin vähän merkitystä. Tuo kartta takaisin ja varo katsomasta sen hyvin salaista sisältöä, sillä muuten sinut teloitetaan.”
Faxadosq oli ollut niin pelosta kangistunut, ettei hän ollut kuullut erään toisen kävelleen hänen taakseen. ”Yo”, sanoi matala ääni, ”vene on valmiina tätä matorania varten, mikä hänen nimensä sitten onkaan. Taisin olla sen kokouksen järjestelemässä solmioitani.”
”Hyvä on!” pauhasi Bro-Koron keisari verhon takaa. ”Vie hänet mennessäsi. Muista vielä selittää, että odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta.”
”Odotamme häneltä säännöllisiä kirjepäivityksiä petturijahdin tilasta”, sanoi oranssi toa ja nappasi Faxadosqia kädestä. ”Aika mennä, yo.”
Faxadosqin mieli prosessoi yhä juuri tapahtunutta, joten hän ei pannut vastaan, vaan käveli kiltisti perässä. Hän ei sanonut mitään tai yrittänyt paeta, kun heidän tiensä kävi palatsilta satamaan; hän vain seisoi hiljaa paikallaan, kun toa osoitti hänelle hankittua venettä ja kertoi hänelle, mihin suuntaan petturin nähtiin lähteneen.
Vasta sitten, kun Bro-Koro oli kutistunut pieneksi pisteeksi horisontissa, hänen mieleensä mahtui uusi ajatus.
Oliko hän juuri nähnyt kotisaarensa viimeistä kertaa?
Yö oli kylmä, joten Faxadosq sytytti nuotion siitäkin huolimatta, että se oli löytänyt hänet viime kerralla.
Matoranilla oli kaikki maailman syyt uskoa, että hän oli jälleen oikeilla jäljillä – maailmassa ei varmaankaan ollut kovin montaa plasman toaa, jotka kiersivät korosta toiseen ja voittivat aina kaikissa korttipeleissä. Kaiken lisäksi hän saavutti jahdattuaan joka päivä; Taguna kai luuli, että oli kadottanut hänet lopullisesti, ja vietti ylimääräistä aikaa joka kylässä.
Päivä oli ollut pitkä ja raskas, eikä pehmeä makuupussi ollut tuntunut milloinkaan houkuttelevammalta, mutta onu-matoran päätti siitä huolimatta pysyä valveilla vielä pari tuntia. Heidän yhteinen varjostajansa, jos oli myöskin säilynyt heidän jäljillään, ei ollut niin älykäs, että olisi odottanut hänen nukahtamistaan; jos vain oli lähellä, se hyökkäsi välittömästi.
Sitä kauemmin hän ei ehtinyt asiaa miettiä, kun niin todella tapahtui – vaaleanpunainen hirviö hyökkäsi oikealta. Luistimilla jotenkin ilman jäätä pystyssä pysyvä, punaisilla kiilusilmillään häntä tuijottava vemmelsääri syöksyi Faxadosqia kohti jotakin epäselvää öristen, mutta tämä oli valmis. Oli ollut valmis siitä asti, kun oli ensimmäistä kertaa joutunut öisen ahdistelijan uhriksi.
Hänen revolveria pitelevä kätensä nousi värähtämättä yhtään, saavutti kaniinin pään korkeuden ja ampui.
Jänis kaatui taaksepäin tuskanhuudon saattelemana ja löi päänsä kantoon, mikä tuskin lisäsi sen hyvää oloa lainkaan.
”Ei tänä yönä”, Faxadosq sanoi ääni täristen vain hieman. ”Ei tänä yönä eikä minään muunakaan. E-etkö jo huomannut, ettei tätä matorania noin vain yllätetä?”
Vemmelsääri ei saanut äristyä vastaukseksi mitään selvää, makasi vain maassa päätään pidellen.
”Kyllä sinä siitä parannut kuten olet aina parantunut”, onu-matoran mutisi. ”Tuliko mieleesi, että voisit vain lakata jahtaamasta minua ja sitä, jota minä jahtaan?”
”eI KOSKAEI KOS KA KOS KA”, ärvelsi kani, ”on NÄLKÄKH”
”Syödäkö sinä minut–”
”EI SELAINEN NÄL KÄSENKIN NOOB”, vemmelsääri huusi.
”En ymmärrä nälkääsi sen enempää kuin niitä aarteita, joista aina välillä höpiset”, sanoi Faxadosq ja osoitti revolverillaan uhkaavasti. Toivuttuaan saamastaan luodista kani huomasi eleen ja pakeni, mutta sitä ennen se sanoi jotain, ja se jokin piti Faxadosqia ylhäällä useita tunteja siitä huolimatta, ettei hän uskonut vemmelsäären enää palaavan.
Eikä luottanut lainkaan sen uhkauksen totuudenmukaisuuteen.
Mutta siitä huolimatta hän vain vääntyili makuupussissaan ja toisti mielessään sanoja, jotka se oli jäähyväisviestinään matoranille lausunut.
”kylä minä vie länäytän heh”
Faxadosq oli toa. Hän oli varjon toa. Hän oli varjon toa, joka seisoi Ko-Metrun rannikkoseudulla kielekkeellä, ja taivaalle auennut silmäpari katsoi häntä.
Se puhui samalla äänellä kuin läsnäolo hänen päässään, pimeydestä kurkottanut vaaleanpunainen käsi.
”SI NÄOLET SYTNINEN JA RIKOT SÄNTÖJÄ HEH”
”Minä…” Faxadosq aloittii ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli juuri tapahtunut, mutta hän halusi vakuuttaa pelastamilleen, että kaikki oli kunnossa; hän halusi tehdä niin siitäkin huolimatta, ettei uskonut siihen itse.
Mutta kun varjon toa näki häntä kohti tuijottavat kasvot – Araganin kasvot, Vigtazärin kasvot, Ultiasural Nomuin kasvot, lukemattomat muut kasvot – hän ei sanonutkaan mitään, koska näki edessään vain silmitöntä vihaa.
Hän oli pettänyt kaikki.
Hän tiesi sen siitäkin huolimatta, että ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui; ei enää, hän ei tiennyt mitään.
Vai tiesikö?
Oliko todellisuus jälleen ohuempaa… vai oliko hän vain havahtunut siihen, että se oli aina ollut?
ei ei ei ei ei
Hän ei ollut varjon toa Metru Nuilla. Hän oli ollut Onu-Matoran Bro-Korosta, ja vaikkei hän tiennytkään, missä oli nyt, hän ei voinut olla Metru Nuilla eikä voinut olla varjon toa.
ei ei ei ei ei
Hän halusi herätä. Jos kaikki oli valhetta, jos mikään ei ollut totta, hän halusi herätä. Millään muulla ei enää ollut merkitystä; mikä hän oli? Missä hän oli? Kuka hän oli? Mitä oli tapahtunut?
Faxadosq vapisi tuntiessaan sen, mistä kani oli silloin puhunut, mutta jonka hän oli ymmärtänyt vasta nyt: nälän, nälkä oli nyt hänen ainut matkakumppaninsa. Loputon nälkä. Hänen täytyi syödä, millään muulla ei ollut merkitystä.
”NÄLKÄ ON KAIKILA HEH……
LOPUTLA KAIK KI SORTUVAT HEH………
…… JA NIINSE ON HEH…….
…… JA SINÄKIN HALUAT ARRTEET……”
Hän halusi aarteet. Hän ei halunnut mitään muuta kuin aarteet.
Hänellä oli nälkä.
Vihaiset ilmeet eivät merkinneet mitään; ne eivät häntä voineet satuttaa, ja vaikka olisivatkin voineet, hän olisi tehnyt sen silti. Darkson. Hän kohotti kohti tummansiniseen haarniskaan puettua titaania; hänen vapisevat sormensa olivat muuttuneet veitsenteräviksi kynsiksi; hän kaivautui sisään ja varasti aarteen. Darksonin kasvoilta kuvastui suunnaton kipu, mutta hän ei liikkunut paikaltaan. Hän ei voinut.
Se olisi vaatinut sitä, että oli todellinen.
Faxadosq söi sydämen pureskelematta – sen olisi pitänyt takertua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, mutta niin ei käynyt – mutta nälkä ei talttunut yhdestä. Sen tyydyttämiseen tarvittiin merkittävä numero; useimmille Mata Nuihin uskoville kuusi.
”SINÄ KIN…… TEET MITÄTAHANSA SADAKSESI ARTEET JA VAPAUTU AKSESI VANKILASTA HEH…….”
Ja vaikka Araganin kasvoilla oli kyyneleitä, ei vihaa, Faxadosq ei empinyt.
Aragan.
”SINÄ KIN…. OLET RIKONUT SÄÄNTÖJÄ……. JA SIKSI OLET VANKINA…. JA, TEET MI TÄ TAHANSA PÄSTÄKSESI PAKOON……”
Taivaan punaisuus yltyi niin kirkkaaksi, että se satutti silmiä, mutta Faxadosq ei voinut sulkea niitä. Pieni ja sen jälkeen suurempi maanjäristys ravistuttivat Ko-Metrua, ja kaikki hänen ympäriltään alkoi sortua ei mereen vaan tuleen; jäljelle jäi vain pieni kaistale lumesta sulanutta maata, jolle Faxadosq romahti täristen.
”JA HALUAT TYDYT TÄÄNÄLÄN…. JA VAPAU TUA VANKILATSA…..
………….
……
…………
…….
…………. VAIKA SE TUHOAISI SINUT KIN”
Minun nimeni ei enää ole Faxadosq ei enää ole ei. Minä olen mitä teen ja mitä minä teen on mitä minä olen ja mitä minä olen on mitä minä teen ja mitä minä olen on RIKON SÄÄNTÖJÄ. Minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, minä rikon sopimusta, koska minä pelkään.
Koska minä pelkään, että ilman ankkuria todellisuuteen lennän pois tuulen mukana ja kuihdun.
Koska minä pelkään, että ilman yhteyttä kaikkeuteen kaikki loppuu.
Koska minä pelkään merkitysetöntä maailmaa täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta, koska minä pelkään olla minä jos kaikki on turhaa eikä millään ole merkitystä.
Koska minä pelkään ja pelkään ja niin pelkään ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ, sillä MINULLA ON NÄLKÄ, vaikka se on kiellettyä ja hän kärsi rangaistuksensa rikottuaan sopimusta ja me kaikki kärsimme rangaistusta rikottuamme sopimusta ja se on olemassaolo ja se ei ole hyvä, koska ilman NÄLKÄÄ me kaikki lennämme pois tuulen mukana ja kuihdumme.
Minun lihani ei enää ole lihaa ja se pursuaa ympäriinsä ja minä huudan ja kaikki on hirvittävää ilman ankkuria. Minä sidon NÄLÄSTÄ siteet itselleni ja olen taas kuten hänkin sitoi. Minä olen tehnyt hirvittävän rikoksen ja kärsinyt hirvittävän rangaistuksen mutta minä en ole valmis päästämään irti, vaan minulla on NÄLKÄ, ja se hirvittävä NÄLKÄ ankkuroi minut todellisuuteen ja nyt minä taas hetken olen.
Kaikki aineellinen on poissa ja minä leijun välissä ja jossakin kaukana minä huudan. Hyvin kaukana, ennen kaikkea ja kaiken jälkeen ja eri suunnassa ja eri puolella ja eri todellisuudessa. Hän käärii minut siteisiin kuten kääri joskus itsensä.
Minä ymmärrän, että NÄLKÄ on totuus ja sen puute on valhe ja minä huudan, koska minä ymmärrän. Minä ymmärrän, että meissä kaikissa on NÄLKÄ ja hän ei ole mitään muuta kuin se meistä jonka aidat on poistettu ja pian olen minäkin ja pian olen minäkin ja pian minulla on NÄLKÄ.
Ja kun ennen on nyt ja tuleva on poissa minä avaan silmäni ja kun minä avaan silmäni hän on poissa ja hän on lähtenyt ja on kulunut päiviä ja viikkoja ja kuukausia ja vuosia ja kun minä avaan silmäni siellä ei ole häntä vaan kalterit ja kuulen askelia mutta näen kalterit.
Minä olen vapautunut yhdestä vankilasta mutta silti minä näen kalterit.
Minä olen vapautunut kerran mutta NÄLKÄ ei lakkaa ja niin ei lakkaa hänenkään sillä yksi vapautuminen ei riitä vaan LOPUTON NÄLKÄ vaatii lisää.
NÄLKÄ haluaa aarteet mutta nekin ovat vain väline ja NÄLKÄ haluaa syödä kaikki ja sekin on vain väline ja se mitä NÄLKÄ haluaa on paljon enemmän. NÄLKÄ haluaa olla vapautunut maailmasta täynnä käsittämättömiä nimiä ja turhia sotia ja harmaata ankeutta ja olla vapautunut vankilasta mutta vielä minulla on ylläni monet monet monet vankilat.
Siksi minä huudan ja siksi minulla on NÄLKÄ ja siksi minä RIKON SÄÄNTÖJÄ.
