Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.

Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.

Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…

Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.

Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.

Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.

Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.

Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.

Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.

Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.

Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.

Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.

”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”

Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.

”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”

“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”

“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.

“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.

“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.

“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.

Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.

“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”

“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.

“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.

“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.

“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.

Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.

“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.

“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”

”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.

”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.

”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.

Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.

Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.

Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.

Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.

Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.

”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”

Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.

”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”

”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”

“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.

”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”

Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.

”Hei, odottakaa hetki!”

Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.

”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”

Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.

”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.

”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.

Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.

”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”

Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.

Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.

Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.

Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.

Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.

Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.

Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.

Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.

Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.

Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.

”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”

Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.

“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.

“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”

“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”

Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.

“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”

“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”

Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.

“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”

“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”

“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”

Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.

“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”

”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.

”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”

”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”

Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.

”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”

”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”

Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.