Ennen myrskyn saapumista,
ennen taivaalle pakoa,
ennen lähtöään merille,
rosvoksi Rumiskylille
tuo jalo valon ritari,
torni kirkas, matkalainen
jätti tän selonteoksi
kertomukseksi minulle
kokemistaan vääryyksistä
adminin tilinteoksi!
On hän jo kokenut paljon,
nähnyt, tuntenut, kitunut:
Varjon vanhimman leluna,
varjon hullumman ilona.
Panssari mätä, hajonnut,
löysät mutterit, nivelet,
särkynyt keho ja mieli.
Toivoton tämä tilanne…
Vaan varoitan, ystäväni,
luovutan tämän sinulle
tällaisena, sellaisena,
juuri niin kuten sen sainkin.
No: Nämä sanat sanotut
tuskin vastaavat totuutta.
Kenties kuulet kumminkinkin.
Sen hän ansaitsee, sanoisin.
Nyt! Lopun jätän sinulle,
kirjoita oma osasi.
Kai valo valon näkevi,
matkaaja toisen matkamiehen
Piirrä musteella minulle,
kerro kultaisen teoista.
Kirjoita tämä tarina,
Valon Toan päiväkirja.
Eräänä syysaamulla rajakylän asukkaat heräsivät pitkältä uneltaan ennennäkemättömään, sillä he löysivät soran päältä lahonneen Toan ruumiin pilvettömän taivaan alla. Näykitty harmaa liha ja syöpynyt panssari huipentuivat läpeensä runneltuun, madonsyömään massaan paakkuuntuneen vaatekappaleen päällä. ”Kasvoiksi” niitä olisi kenties kerran voinut kutsua, ellei totuuden kohtaaminen sinä hetkenä olisi ollut liiaksi noiden kyläläisten pieneksi kutistuneissa mielissä.
Toki, eihän asiasta voinut syyttää ketään. Onko maailmassa ketään, joka haluaisi kaivaa kahden kouran verran valkoisten loismatojen alta muistikuvaa jostakin tuttavuudesta, johon olisi ehkä törmännyt joskus toissapäivänä työmatkalla?
Lukemattomien viikkojen jälkeen ruumis oli nähnyt liian paljon tuhoa eri elementtien suunnalta ollakseen tunnistettavissa. Kymmenisen minuutin pohtiminen ja tuijottelu päättyisi linnakkeen vartioston tutkimukseen. Jos joku olisi löytänyt kehon aiemmin, se ei ehkä olisi turvonnut yhtä paljon eikä sen tunnistamisen kanssa olisi kulunut niin paljon aikaa, että jokainen asiantuntija olisi kyllästynyt käymään läpi jokaisen mahdollisen henkilön saaren kadonneiden listalta.
Ehkä silloin oikean nimen löytäminen tälle mädäntyneelle, turvonneelle, madonsyömälle, rumalle, lahonneelle, läpeensä turmeltuneelle ja inhottavalle ruumille ei vain päättyisi lopulta tylsyyden huokaukseen. Kuka tahansa olisi siinä ajassa ehtinyt käydä läpi jokaisen tunnetilan; ensin tulisi kuvotus, mahdollinen oksennus, sitten asian kiistäminen ja viha olosuhteita kohtaan, sitten yritys keskittyä mihin tahansa muuhun, epätoivo kun ymmärtää joutuvansa elää asian kanssa, kunnes viimein tottumus tulee odottamattomasti, jättäen jälkeensä ainoastaan rutiininomaisen tylsistymisen ja ärsyyntymyksen.
Kun viimeinen allekirjoitus on vedetty, heitetään ruumis metrien syvään kuoppaan. Siellä sen mädäntynyt, turvonnut, madonsyömä, ruma, lahonnut, läpeensä turmeltu ja inhottava naama voi kadota kaikkien silminnäkijöiden mielestä eikä koskaan tule kiroamaan ketään muuta kamalilla muistikuvilla ja tunteilla.
Oi, musta multa.
Eräänä syysaamuna heräsin rajakylän keskellä ja kuulin muuan toverini huutavan nimeäni.
”Gekko, nouse ylös!”
Maaperä tuntui yhä olevan kallellaan, ja ohimossani tuntui tulenkuuma turvotus. En enää muista, miksi olin edes ottanut nyrkkiraudan mukaan, kaikissa muistikuvissani en ole koskaan osunut nyrkillä keneenkään. Ohimoani poltti yhä. Ehkä minä halusin tätä. Halusin osoittaa, ettei minua tarvitse huomioida sen enempää. Jos olisin kuin muut Toat tässä rivissä, kukaan ei huomaisi aseeni tylppää terää eikä hikeä virtaamassa poskipäilläni.
Tai ehkä he huomaisivat. Ehkä tämä olikin heidän halujensa mukaista. Ehkä he halusivat nähdä, miten minä yrittäisin luikertaa pois tilanteesta, ja miten säälittävästi kompuroisin.
Ohimoani poltti. Silloin katseeni kohtasi heidän silmänsä, toverieni ja useiden muiden. Lukuisat silmät suuntasivat minua kohti. He tiesivät. He tiesivät ja aavistivat kaiken.
Ohimoani poltti. Maaperä petti uudelleen jalkojeni alla. Ymmärsin sinä hetkenä, että olin läpinäkyvä. He kaikki tiesivät mitä, he näkivät suoraan, mitä oikeasti olen. Lanka, jonka olin jättänyt typeryydessäni huomioimatta oli tuonut heidät tänne, ja tunsin sen kerän raukeavan.
Ohimoani poltti. Tunsin nyrkkiraudan painavan kädessäni. Silloin ainoa pakoreitti avautui, ja pakotin kurkkuni pohjalta karjaisun takaa lähestyvän liskopuolen laumaa kohti.
Ohimoani poltti yhä, enkä enää muistanut, milloin heräsin taas sairasvuoteesta.
Klaanisaari
Kadut olivat täynnä ihmisiä ryntäämässä paikasta edes takaa virtana enkä tiedä, minne kumpikaan pää oli menossa.
“Kirottua, mikä meininki, ei tässä järkikään juokse”, ajattelin itselleni. Olisin sanonut sen ääneen, mutta en juuri halunnut nyt kenenkään ajattelevan minua henkilönä, joka vain puhuisi päät pitkät tyhjille. “Adminit luulee jo, että olen hullu”, ajattelin itselleni taas. Hitto vie jos olisin rohkeampi, jos voisin vain sanoa haluamaani.
Nyt vain liikun ihmisvirrana mukana. Katsoin vain taustalla, miten matoralaiset sätkivät ja huuteleevat kurkut kipeänä. Korvapistävä kirkuminen kuului, kun talloin kompastuneiden sormien päälle. Rymäkkä oli niin suuri, että kaatuneita oli tosi paljon, ja he löysivät itselleen uuden uran amatööri-lattialaattana. Valoja heilutettiin edes takaisin kuin kärpäsiä, jota myös lätkin kuin itikoita. Siitä tuli perään vihaista itkuparkua. Kaikki käyttäytyvät kuin eläintarhassa, voi hitto.
Sitten näin siellä nurkan takaa joku matoran laittaa jonkin olennon poikasen rintaa vasten kuin eläintä. En voinut kuin jäädä katsoa perälle sitä irvokasta tapahtumaa edessäni. Oli kuin katselisin luontodokumenttia, mutta en ymmärtänyt. Eihän maitoa ole.
“Onko kiltti vauva, syökö se paljon”, huusin kovaan ääneen sille matoralaiselle. Se sitten pötki pakoon kauhun kankeana ja jätti sen olennon maahan. Tuijotin sitä, vaikka kesti hyvin pitkään, kunnes tiesin mitä katselin.
Ehkä kaiken aikaan, se ei ollutkaan olento, tai edes ollut elävä, tai edes ollut olemassa. Ruma se kuitenkin oli, liskopuoli. Pohdin tätä asiaa niin pitkään, kunnes yhtäkkiä takaa joku tuli ja potkaisi sen tien toiseen päähän ja se katosi.
Räkäinen nauru kuului takaa. Kaksi yhtä rumaa remonttireiskaa olivat takanani. Kaikki vihani sinä päivänä purkautuivat ja kaikki kertymäni energia päättyi hakkaamalla nyrkkini tiiliseinää vasten. Rumilukset pötkivät pakoon huutaen kuin pikkutytöt toiseen suuntaan, jossa poliisimiehet odottivat innolla, että pääsivät rökittää jotain. He olivat selvästi Paacon kätyreitä. Mursin käteni, joka sattui todella paljon. Kyynelehdin yksin roskapöntön vieressä.
“Tämäkö oli minne päiväni päättyy? Iso mies itkemässä pöntöllä?” sanoin itselleni. Uskalsin sentään sanoa tuon ääneen, joka tuntui isolta voitolta sekin.
“Onko elämä vain tällaista, viidakon säännöt vaikka onkin kaupungilla? Onko tässä järkeä?”, puhuin lisää. Kaikki ajatukseni viimein esillä. Kun katsoin tuon pönttön teräksinen kuori peilasi, näin totuuden siitä, minkälainen maailma oli.
Sitten kuulin kaverini Domekin äänen.
“Ehtoota GK, miten menee?” hän sanoi.
“Ihan OK mutta vois olla paremminkin kätenikin murtui ja sattuu. Pitäisi mennä sairaalaan.”
“OK GK.”
Domek nosti minut ylös ottamalla kiinni minun rikkinäiseen oikeaan käteen jota näytin sille. Kipu oli niin sanoinkuvaamaton, mutta en voinut kuin yrittää pitää kyyneliäni kaverin edessä, minun piti osoittaa olevani vahvempi.
Seisoin vastoin tahtoani, ja Domek tervehti minua tippaamalla lierihattuaan minulle, joka olisi ollut ehkä komea ja herrasmiesmäinen ellei hänen ylileveä hymynsä ja taittuneet kulmat saanut häntä näyttämään enemmän kidutetulta biosammakolta.
“Minulla on suunnitelma, oletko kuullut tällaisesta kuin “innostunut sonni”?”, Domek tippasi hattuaan taas aivan kuin en olisi nähnyt aikaisemmin.
“Enpä mistään onnisonneista olekaan kuullut enkä oikein välitä siitä mitä sinä taas haluat minulta haluan vain olla yksin, mutta koko ajan joudun typeriin juttuihin ja sinun jutut on aina pölhöjä jos nyt rehellisesti”, yritin vastata kärsivällisesti, mutta en sanonut yhtäkään noista sanoista ääneen.
Yritin kokoa parhaan mahdollisen selityksen tai asian torjuta hänen suunnitelmaa, mutta hän vain jatkoi selittämistä jostain omista kungfumoshimoshikonnichiwaseikkailuista, enkä voinut sanoa ei.
Miksen voinut vain sanoa ei kavereiden edessä? Halusin rutistaa käteni raivosta, ellei se sattuisi. Anna minun sanoa ei.
“Haluatko mukaan GK? Siellä on naisiakin, ja uhkeita sellaisia.”
“OK”
Tiesin, etten voinut enää kieltäytyä. Miten olisin voinut? Koitua taas häpeäksi? Oi kuinka hän olisi vain jättänyt tuon välihuomion pois, olisin voinut sanoa ei.
Olisin voinut seistä suorilla jaloilla, ja uhmata “kaverini” infantiilia ehdotusta mutta nyt en voi. Voin ainoastaan koukata jalkani vasen edellä oikeaa kohti tuota tulevaa naisparkaa.
Hän tiesi tämän. Oliko tämä hänen pelinsä koko ajan? Todistaa, minkälaisessa viidakossa elämä oikeasti on?
Tunsin kuinka ohimoni poltti samalla, kun nyrkkissäni tuntui.
On kerrottu, että tuona syysjuhlan suuremmoisimpana iltana, kun kaikkien ovet aukenivat illanviettoon ja tanssia oli joka kadunkulmassa, Toa Domek, Valon Edustaja, Kultaisin Naamio ja Musteen Pyörittäjä, marssi juhlakulkueen läpi ja saapui tuohon omenanpunaiseen kievariin. Valon alla soturin haarniska kiilsi kultaa ja punaisempaa punaista kuin mikään muu talossa. Päässään vanha hattu oljesta ja musliinista, kaulansa ympärillä huivi kaikkien luonnon keltakukkien väreissä hän seisoi ovella kuin mahtivartija tuon metri viiden taivaan lävistävä keihäs kädessä, sen pronssinkeltainen hilpari noin kahdenkymmenenneljän painava.
Hän suuntasi tarkat silmänsä pelipöytään ja siitä vastaavaan selakhiankaunokaiseen – yhtä punaisessa mekossa kuin majatalokin. Kultanaamio istahti pöytään neitoa vastapäätä ja antoi hilparinsa levätä talon tukipilaria vasten.
Pelipöydän äärellä kävi useiden punaisen ja sinisen täplittämien noppien tanssi, joiden orkesterina soivat rikastumisen huuman ja vararikon epätoivon kiljunnat.
“Mitä herra haluaisi pelata?”
Hailtia sujautti hienostuneesti nopat Valon Edustajan luokse, ei käsiin mutta ainoastaan lähelle, ja väläytti hennon hymyn, joka olisi voinut koitua monen miehen kuin naisenkin tuhoksi. Neito tiesi minkälaista peliä pelata ja näytteli osaansa hyvin.
Mutta Domek, kuten tiedämme, ei olekaan eilisen teeren poika. Valotun ei tarvinnut kuin vastata omalla, liiankin leveällä hymyllään, ja pian hän solahti pelin pariin kuin kala veteen.
Parilla ranteen nykäisyllä soitti noppakuppi kilinkolin meidän Kultanaamiollemme, ja kun noppaluvut yksi toisensa jälkeen esiintyivät kuin hänen sanattomien komentojensa mukaan, pöydän ääressä istuvat eivät voineet kuin hämmästellä silmät pyöreinä.
Kunpa olisi tuo kievarin pelipöytä tiennyt, kuinka Kultanaamiomme oli ollut aikanaan krooninen peluri, joka purjehti aikoinaan pohjoisesta etelään maistelemassa jokaista uhan muotoa, ja jonka himoa hillitsi ainoastaan hänen uskomaton pelikätensä ja voiton vaistonsa. Selakhineidon hymy kääntyi nopeasti hämmästykseen ja siitä hermostuneisuuteen, kun tuon Musteen Pyörittäjän kerryttämä voittopotti uhkasi nopeasti maalata majatalon tilikirjan yhtä punaiseksi kuin sen edusta. Oli hän kuitenkin Neljäntoista Käden Mestari!
Mutta juuri nyt talon isoin huoli ei liittynyt mahdolliseen vararikkoon, vaan sen sijaan siihen, mitä tulisi tapahtumaan. Pian yleisön joukkoon soluttautuneet tiedustelijat luikertelivat takaisin kievarin sisätiloihin kuiskimaan tilannepäivityksiä pomonsa korviin. Ei kestänyt pitkään, kun raskaat askeleet tärisyttivät kievarin lattioita, ennakoiden suurikokoisen, mustaan ja siniseen pukeutuneen etelän titaanin sisääntuloa, jonka hartiat olivat miltein liian leveät oven raameille.
Hänen nimensä oli Innossonni, ja hänet tunnettiin “Keskiportin Porhona”. Tuo lihaksikas kimppu oli fyysisestä mahtavuudestaan huolimatta yhtä limaa sisältä ja ulkoa – yksikään hänen lanttinsa ei tullut reilusta pelistä, eikä yksikään niistä ollut verestä tahraton. Hänet olikin marinoitu sen pahamaineisen Rowash Sinisilmän jengin kurassa, ja hän oli toimittanut useita miehiä sairaalaan tai aikaiseen hautaan tuon rikosloordin nimessä. Tuo petkutuksen sukuperä osasi kuitenkin peittää lyhyen pinnansa ja ihon alla piilevän väkivaltaisen luonteen lipevällä mietiskelyllä.
“Arvon asiakas, oletteko te todella Kultaisin Naamion Toa Domek, Valottu Klaanilainen, vai oliko se Klaanin Valottu?
Saatatte varmaan muistaa, hyvät kuulijat, kuinka Neljäntoista Käden Mestarimme kesken ystävällistä mittelöä neitisankarimme Haukansilmä Taibun kanssa oli sattumalta kohdannut Nornorin perheen, nuo miesparat Itäkadulta, nuo köyhät miehet Köyhälästä, jotka lopulta menettivät talon ja oppipojan Innossonnin likaisiin kämmeniin.
Samanlaisia tragedioita tapahtuu toistuvasti muillakin kolkilla, mitä meidän Kultanaamiomme ei tietenkään suvainnut. Mitä enemmän Valottumme oli tilannetta muistellut , sitä vihaisemmaksi hän oli tullut.
Mutta Musteen Pyörittäjä, kuten arvoisat kuulijat muistatte, ei ole eilisen teeren poika. Hän ei mieluiten anna tunteen voittaa peliä, vaan pitää pelipöytää täydessä hallussaan. Musteen Pyörittäjän hymy ei rauennut kuin pienen hetken, ja pian hän palauttikin suupielensä leveään asentoon.
“Veli Porho, eikö vain? Olette juuri henkilö jota etsin. Uskoakseni tämän pelipöydän potti ei kohta riitä korvaamaan voittoani. Miten olisi, jos teemme siitä vähän isomman, että kierros voi jatkua kaikkien meidän ystävien iloksi?”
Väkijoukko puolsi hurraten Toamme ehdotusta, sillä heille näin viihdyttävän voittoputken todistaminen oli liian harvinainen kokemus sivuuttaa.
Nyt tilanteen paine on lastattu tuon Sonnin kookkaille hartioille. Kenen muun tahansa tapauksessa Keskiportin Porhon olisi tarvinnut vain iskeä silmää ja kuokkavieraalle olisi näytetty ovea, mieluiten muutama sormi aikaisempaa vähemmän.
Mutta Domek Musteen Pyörittäjä oli hankala vastus, ja tietenkin Toa myös itse tiesi tämän. Siksipä hän vielä lisäsi tärkeän muistutuksen perään: “Herra Porho ei varmaan myöskään halua torjua klaanilaista Klaanin oman vuoren juurella, eihän?”
Nyt oli vaaka kallellaan ja peukalot ruuveissa. Innossonni ei voinut muuta kuin hymyillä ja vastata: “Ei tietenkään, herra Valottu…”
Siitä vastauksesta Kultanaamio oikein piti ja hän nauroi tyytyväisesti.
“Sitten ei tässä muuta tarvita. Kuinka olisi? Kaksi peliä? Häviäjä tekee mitä voittaja tahtoo? Saat jopa kaikki voittoni kaupan päälle, jos päihität minut”, Musteen Pyörittäjä julisti.
Innossonni nyökkäsi vastaukseksi. Myös titaani oli oikea peluri, eikä hänen kätensä koskaan nähnyt tappiota pöydällä. Sitä paitsi, hän tuumi, miten hyvä tuo pikku Toa, liukas luikku, voisikaan olla.
Hän saattoi olla voittaja nyt, mutta ei Kohtalo ikuisesti yhden miehen puolelle jää.
Siksipä Innossonni tarjosi pelivalikoiman, omia suosikkejaan: “Mitä haluaisitte? Kuutta Tikkua, Varpusta, Hevoshirttoa?”
Miten Domek vastaa? Saamme tietää sen kohta puolin…
Klaanisaari (oikeasti onko tämä teksti aivan pakollinen!?)
Saavuin ilotaloon, jossa oli paljon savua ja melua. Joukko mustiin pukeutuneita gangstereita lätki kortteja, samalla kun kaivoivat uusia ässiä hihastaan. Samalla muut kovanaamat tuijottivat pahamaisesti. Erottauduin selkeästi joukosta vaikka tein parhaani soluttautua joukkoon, mutta oma vakooja-asuni sai minut näyttämään enemmän pummilta kuin agentilta.
Olutta kaatui päälleni kun ihmiset reivasi lattialla hullun lailla.
Domek kertoi, että hänellä oli suunnitelma harhauttaa väkijoukkoa samalla kun varastaisin kassakaapin. Hän kuitenkin unohti kertoa missä kassakaappi oli ennen kuin lähti tuonne ihmisjoukon keskelle leikkimään apinaa ja kaakatti kuin kana. Sitä oli yhtä vaikea seurata myös kaikille muille mutta näky kiehtoi niin paljon, että piti vain tuijottaa ja ihmetellä.
Silloin muuan nainen tuli eteen. Jos voin kuvailla häntä, tietäisin, että moderaattorit tulisivat kimppuuni lapsille sopimattomasta kielenkäytöstä. Mitä on “lapsia”? En tiedä, joten kysyin heti ensimmäisenä tälle naiselle. Hän ei tajunnut mitä kysyin, ja nauroi. Se sattui ja niin myös käsikin.
“Miksi pukeudut tuollaiseksi?“, nainen kysyi.
“Empä niin tiedä nyt kun kysyt, kaverini käski”, minä vastasin.
“Onko ison pojan tapana aina tehdä kuin toinen käskee?”, nainen nauroi. Se sattui enemmän.
“Nokun ei koska olen minäkin mies, mutta nyt kun kysyt en oikein myöskään halua olla joku iso mies.”
En tiedä enää mistä puhuin. En osannut hallita mitä suustani enää tulee, kun hän katsoi minua noin.
“Mikä sitten olisit?”
Pysyin hiljaa, en tiennyt miten vastata. Tein kaikkeni, purin hammasta ja laskin takaperin, jotta voin pysäyttää itseäni puhumasta. Koska jos en tiedä miten vastata, niin en tiedä mitä tulen sanomaan. Jotain liikkui minun käteeni, ja tunsin jotain kylmää.
Se oli kuppi täynnä vihreää lientä.
“Ehkä tämä auttaa?”, nainen sanoi.
Vihreä liemi näytti enemmän astianpesuaineelta kuin juotavalta, ja tuoksui sellaiselta myös. Tai ehkä se on, miltä isojen miesten juomat kuuluisi olla.
Nainen tuijotti minua, joten puristin enemmän voimaa leukoihini.
“Kuulehan, näytät todella väsyneeltä. Eikö pieni drinkki auttaisi? Auttaisi mieltä?”
Leukoihini sattui.
“Voi, älä nyt pelkää. Kuule, jos on jotain mielessäsi, niin kerro toki.”
Hampaani…
“Minä olen aina täällä.”
Nainen laittoi kätensä minun olkaimeen. Se huihui, se oli löysällä. Se oli lämmin.
Minä join kaiken yhdellä kulauksella.
“En tiedä kun minusta tuntuu, että kaikki missä olen on aina erilainen kuin miten minä olen, mutta kun sitten kun nyt ajattelen niin olen minä ehkä aina ollut aivan sekaisin, voi Karzahni puhunko nyt täyttä potaskaa… mutta minun on nyt oltava täällä koska niin minun pitää tehdä ja se on mikä käy järkeen juuri nyt ja en voi jättää ketään muita pulaan vaan autettava, mutta sitten en tiedä miten ja oikeasti minusta tuntuu joskus, että minä vain ikäänkuin en tiedä kumpi puoli minussa pitäisi puhua koska.”
Nainen tuijotti minua pöllämystyneenä, enkä tiedä oikein mitä sanoa.
“Ehkä voisit tehdä minullekin palveluksen”, nainen viimein vastasi ja laittoi kätensä oikean käteni päälle. Siihen käteen, johon sattui. Huusin kovaa kivusta.
Silloin kaikki katsoivat minuun päin. Silloin ymmärsin mitä tapahtui. Nainen laittoi minut loukkuun, hän huijasi minua ja pilkkasi minua, vai olisiko se toisinpäin? Kuitenkin, olinkin koko ajan laitettu ansaan gangsterien sekaan. Ja nyt he kaikki katsoivat minua, kuin olisin sirkuseläin.
“Onks jotain pielessä tuolla?” juoppunut remonttimies tuli eteeni kysymään. Yhtäkkiä kolme muutakin tuli lisää pöydän ääreen, ja levittivät haisevaa henkeä kaikkialle.
Uskomatonta. Naisen edessä.
En voinut enää kestää tätä. Kaivoin taskusta aseeni, jossa oli kellertävää happoa ja ammuin sitä ympäriinsä, että voisin perääntyä pois tilanteesta. Ammukset lensivät päin jokaista pylvästä sekä parin gangsterin kasvoihin ja silmiin. Parissa minuutissa reikiä syöpyi kaikki alle, eikä talon perustukset enää kestäneet ja alkoi täristä ja jyristä.
Silloin kaikki evakuoivat pois. Yksi ilotalon pitäjistä pyysi kaikkia siistiin jonoon ja lähtemään yksitellen pois aakkosjärjestyksessä. Talon pylväs sinä hetkenä tutisi ja viimein kaatui hänen päälle kovalla jymähdyksellä, jolloin hänen A-kirjaimen huutonsa sai muutamia vokaaleja lisää.
Kaikki pakenivat pois pää jalkana. Domek juoksi perässäni kun iso ilotalo alkoi sortua päällemme kaikkine tiileinee ja puinee. Gangstereita jäi kattojen ja pilarien alle. Ennen kuin pääsimme pois ovesta, Domekin hattu lensi pois hänen päästään. “Tule nyt, emme enää ehdi!” Huusin takaisin Domekille.
“Ei, rakkaani!” Domek huusi takaisin.
Silloin oven perustukset alkoivat kaatua myös mukana. Domek ojensi kätensä oven raamin läpi ja nouti hattunsa takaisin juuri ennen kuin ovi kaatui sen käden päälle. Kultaisen Toan saadessaan rakkaan hattunsa takaisin hän syleili ja pussasi sitä kuin kissanpentua. Omituisesti tämä ei näköjään huomannut, että rakkaan hattunsa muoto oli kokonaan muuttunut ja vaihtunut karvaiseksi silinteriksi ja sen värikin oli nyt iljettävän pinkki. Domek kuitenkin laittoi uuden hatun uljaana päähänsä ja pää pystyssä lähti marssimaan eteenpäin.
“Ei mies voi olla ilman hattua, nyt lähdetään!”, hän sanoi.
Tulin mukana Domekin kannoilla uuteen seikkailuun.
[spoil]Talo siis myy iloa älkäät ulko kimpuun[/spoil]
Tarina jatkuu edellisestä.
Valottumme seikkailu on kerrassaan ihmettä täynnä, joten meidän pitääkin selittää siitä tarkasti. Pitää olla tarkkana, että kaikki pysyvät perässä.
Kuten on jo kerrottu, tuo Kultanaamiomme saapui omenanpunaiseen kievariin, pelikäsi täydessä terässä, ja haastoi kievarin pahamaineisen omistajan, Keskiportin Porhon Innossonnin, limaisista limaismman, uhkapeliin.
Ja mikä olikaan Musteen Pyörittäjän pelivalinta?
“Valehtelijan nopat”, Valon Toa Domek vastasi, “Luut ovat jo tässä, emmekä tarvitse kuin toisen kupin ja pari noppaa lisää.”
Siitä Innossonnikin alkoi nauraa. Toalla olikin pienempi pelihalu kuin hän pelkäsi. Ei tarvittu kuin sormen napautus, ja samassa pöytään tuotiin toinen kuppi ja lisää noppia.
Kun nuo pelurit saivat pelivälineensä, alkoi uusi kilinkolin soitto, kun silmäluvut jälleen tanssivat puumaljojen syleilyssä. Viimein puumuki pamahti takaisin pöytään ja oikea taistelu alkoi. Ja kuten oikeassa sodassakin, arvon kuulijat, ainoa, josta voi noppien kanssa olla varma, on niiden satunnaisuus ja yllättävyys. Siitä Innossonni piti, se oli reiluin ja rehellisin tapa. Kuten elämä, nopat kusettivat kaikkia.
“Kaksi kahta!” Musteen Pyörittäjä aloitti.
“Kaksi kolmea!” Innossonni jatkoi.
“Kaksi neljää!”, Toa vastasi. Nähtävästi hän pelasi suojelevasti.
“Kolme kolmea” Innossonni lisäsi.
Hän tiesi noppien oikeat numerot ja latoi sen mukaan ansoja. Puolitotuuksia leivänmuruina vastustajalle, jotka johdattelisivat suoraan loukkuun. Kyllä, siitä Hopeahammas piti.
“Kolme neljää!”
“Kaksi kuutta!” Verkko on laskettu veteen.
“Valehtelija!”, Musteen Pyörittäjä lopetti.
Kupit nostettiin noppien päältä, ja totuus paljastuikin. Joukko kolmosia, nelosia ja vitosia. Sepä olikin jotain.
Kaikkien hämmästykseksi yhtäkään kutosta ei näkynyt kummallakaan pelaajalla. Ansa ei lauennutkaan ja Kultanaamio pääsi kuin koira veräjästä. Kelmi hävisi pelin.
Mutta yksi häviö ei ollut Innossonnille mitään, kunhan voittoa oli vielä luvassa seuraavalla erällä. Levein hymyin tuo hopeahampainen porho onnitteli parhaansa mukaan Musteen Pyörittäjää ja kysyi häneltä mitä haluaisi palkinnoksi. Rahat voi pitää vielä, Innossonni tuumi, kyllä minä ne takaisin vielä saan.
Silloin Kultanaamiomme tippasi hattuaan ja hymyili takaisin. Hän vastasi:
“Haluan, että tanssit minulle. Tanssi minulle kuin apina, kunnes hiki valuu otsaltasi ja kaikki täällä pääsevät näkemään.”
Titaani ei voinut uskoa Valon Edustajan sanoja. Mutta parempi oli uskoa, koska tuon Neljäntoista Käden Mestari oli taivuttanut kaikki kievarin sivustakatsojat puolelleen heidän nauraessa ja hurratessa tuota riemukasta ehdotusta. Kaikki tuolla kievarissa tiesivät ja katsoivat Innossonnin touhuja sormien läpi, eikä heitä täten haitannut nähdä kelmin saavan kerrankin vähän kuonoonsa.
Nyt oli Innossonni ahdingossa. Jos tuossa tanssiksi pistäisi, miten hän enää pärjäisi alamaailmassa? Koko joukkion naurunalaiseksihan siitä tulisi.
Mutta jos hän ei tanssisi, olisi se yhtä paljon kasvojen menetystä sekin. Miehen sana on kuin rautaa, katsokaas, eikä rautaa sovi taivutella! Rauta on pysyvä, ja kun se on taottu, niin se pysyy! Tosi mies ei lötköile! Tosi mies on kuin järkäle keskellä aaltoa, tyyni kuin järven vesi! Olkoon niin, tosi mies pärjää elämässä vaikeuksien keskelläkin
Niinpä niin. Tuolla päättäväisyydellä, jopa noinkin kelmin ja vahingoniloisen yleisön edessä, Innossonni rupesi tanssimaan.
Ulkona
“Ok olihan se parempi tällä kertaa mutta vois mennä paremminkin.
Kirottua mitä tapahtui”
Hihi
“Kuulitko tuolla jossain nauroi joku.”
Sitten kadun ohi käveli tanssiva sonni, joka hymyili ja nauroi innostuneesti.
“Hehehehihihohhuhuhhi”
Sitten sonnin eteen käveli punainen Pridakin lajinen nainen, joka sai sonnin suuttumaan ja se ryntäsi terävät sarvet sitä punaista kohti. Mutta ennen kuin terät ehtivät viedä viattoman neidon nirrin, siihen eteen astui Domek päättäväisesti ja itsevarmasti nenä edellä. Domek otti heti pois päästään pinkin silinterinsä ja repi sen saumat ja teki siitä neliön muotoisen kankaan, jolla harhautti ja viehätti sonnin huomion seinää kohti.
“Olé! El Toro!”
“Mitä, olen Tollo?”
“Ei, vaan Toro! Oletkin sinä tollo!”
Sonni ryntäsi pinkkiä kangasta kohti, mutta sen sijaan heti kun Domek liehui sen pois sonni menikin seinän läpi, ja jätti sellaisen kokoisen aukon, jonka läpi kuului kauhun huutoja rakennuksen kukkahatuisilta vuokratädeiltä.
“Oi pelastajani”, punainen kalanainen voihki syliin.
“Hehe mahtisankari tekee mitä mahtisankarin täytyy”, Domek sanoi todella sankarillisesti, “sillä Toa sankari ei pelkoa tunne!”
“Sinähän pelkäsit hattusi puolesta”
“Turpa kii älä pilaa tätä multa”
Punainen nainen oli niin kiitollinen, että otti laukustaan ison laatikon esiin: “tässä mahtisankarille.”
Se pudotti laatikon, jossa oli täynnä kiiltäviä rinkuloita, jotka näyttivät hetken donitseilta mutta tarkemmin katsottuna olivat oikeasti jonkinlaisia nenärenkoja.
“Kai sitä kaikenlaisesta voi aarteeksi kutsua”
“Voi ei ihan räkäinen tuokin katso koske siihen itekin”
“EI! Enkä!”
“Hehehe oot pelkuri”
“Miksi puhut itsellesi?”, Domek kysyi minulta.
En tiedä miten se näki minut täällä kadun varjossa, mutta se tiesi uuden piilopaikan etsimistä ja lähdin siksi siitä karkuun välittömästi.
“Eeet nähnyt minua!”
“Ookoo.”
Sonnin tanssi oli näyttävä. Oli toden totta kaiken nähnyt olo, kun tuo hopeahampainen roisto sätki lihaksikkaat raajansa kipeiksi, rasvaisten hien pisaroiden roiskuessa valon alla loistavasti. Väki majatalossa ei voinut kuin nauraa vatsansa kipeiksi tuosta näystä. Jopa Innossonnin omat alaiset joutuivat pidättelemään hihitystään, ehkä jopa henkensä edestä.
On kyllä annettava Innossonnille se, että hän onnistui pitämään suuren vihansa aisoissa ja väänsi kaikella voimalla kasvoille parhaimman hymynsä, näytti se kuinka kituliaalta hyvänsä.
“Miten on, herra Toa? Pidittekö esityksestä?”
“Menettelee”, tuo Musteen Pyörittäjä vastasi tympeästi, mutta sana oli Hopeahampaalle kuin piikki lihassa. “Ehkä toinen erä olisi parempaa ajanviettoa?”
Siitä ei olisi kukaan voinut kieltäytyä. Innossonni oikein kimmahti takaisin pelipöytään nopat ja kuppi kourissaan. Voi, kuinka tuo Toan äpärä ei tiennyt minkälaiseen turmioon saattaa, kun Keskiportin porhoa suututtaa, roisto tuumi – hänen voittonsa tietäisi paljon pahempaa kuin vain hetken nöyryytystä. Mikäkin Kultanaamio, Musteen Pyörittäjä, mikäkin Valon Edustaja, Keihästäjä, ja Neljäntoista Käden Mestari. Tässä maailmassa, tässä pöydässä, ainoastaan voitot ja omaisuudet puhuivat, ja niitä Innossonnilla oli yltäkyllin. Mitä hän ei voittanut heti, hän tulisi karhuamaan millä keinolla hyvänsä, sillä kaikki hänen edessään kelpasivat vain polvistumaan toimiakseen jalansijana. Vain hänen kaltaisensa petkunterät ja keinonkeksijät ansaitsivat seisoa kuin miehet. Sitä tarkoitti olla Porho.
Tuo oman pään sisällä tapahtuva maailmankuvan vahvistaminen sai Innossonnin hymyilemään leveämmin ja limaisemmin kuin koskaan, mutta Valottu ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Kun nopat laskeutuivat pöytään, oli tuo kolahdus puu vasten puuta heidän taistelunsa ensimmäinen laukaus.
Siitä seurasi sodan laulu.
“Yksi kahta”, puhui Innossonni.
“Kaksi kahta”, lausui Toa Domek.
“Yksi kolmea”, ärisi Hopeahammas.
“Kuusi ykköstä”, huusi Musteen Pyörittäjä.
Silloin yleisö pelipöydän äärellä ei voinut muuta kuin vetää henkeä.
Hahaa, Innossonni ajatteli, nyt on kyllä aikamoinen väite tehty. Ei Innossonnikaan mikään eilisen teeren poika ollut, eikä häntä harhautettu tai petkutettu noin helposti. Oli amatöörin virhe olla huomioimatta tuollaista noppalukua, mikäli Toa yritti viivyttää noin ilmiselvällä harhautuksella. Nopat ovat noppia, ei niitä voi hallita tai komentaa. Ainoastaan Kohtalo on niiden puolella.
“Valehtelija!”, tuo Sonni huusi, oikein juhlitsi!
Valottu, katse ja ilme jäykkänä kuin kylmää rautaa, paljasti nopat valoon Innossonnin silmien edessä.
Ja voitte vain kuvitella, mitä tuon valon alla hohti ihmeellisemmin kuin mikään lyhty.
Viisi pistettä Kultanaamiolta, ja kuudes Titaanin omasta kädestä.
Kuusi ykköstä. Kolmen käärmeen silmät.
Siitä silmät pyöreinä shokissa myös Innossonni tuijotti takaisin. Kupista paljastui kolme myrkyllistä matelijaa, jotka purivat juuri siihen, mihin Sonniin koski eniten. Valitettavasti kivusta ei sopinut valittaa, eikä Innossonni voinut kuin purra hopeisia hampaitaan. Koko ajan hänkin oli ollut yhtä paljon osana peliä, yhtä taivuteltavissa kuin nuo nopat Kultanaamion käsissä.
Sieltä irvistävän suupielensä kulmasta titaani pakotti kysymyksen, johon hän ei toivonut vastausta: “Mitä herra Valottu haluaa minun tekevän?”
“Haluan, että konttaat minulle. Konttaa kohti pohjoisporttia. Siellä on muuan vanha pappa tai pari, jonka haarojen alta haluan sinun ryömivän.”
Silloin Innossonnin viimeinen pinna katkesi, ja sen mukana hänen äänihuultensa hallinta.
Toinen pöydän läimäytys tuli Toalta kuin vastatuli.
“Kyllä vain, Innossonni! Sinä jos kukaan ansaitset piruilua!”
Hän oli odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Viimein raivo hänen sisällään oli vapautettu:
“Valtaat taloja ja ryöstät köyhiä, lahjot viranomaisia ja hakkaat naisia! Muut sinua sietävät, mutta Kohtalo ei siedä! Ja tänään tulen toimimaan Kohtalon puolesta!”
Kaksi soturia, Toa ja Titaani, mittailivat toisiaan tulikuumin katsein kievarin päästä toiseen, ja ilma heidän ympärillään kuohahti vihaan ja murhanhimoon. Erityisesti tuon Innossonnin veri oli kiehumispisteessä: hänen verisuonensa turposivat esiin ja hänen hopeiset hampaansa narisivat kuin sapelin terät. Myös oikeita sapeleita saapui tantereelle, kun Innossonnin palkatut mulkosilmäöykkärit tulivat takaa vasemmalta ja oikealta, ympäröiden Kultanaamiomme aseillaan.
Juuri silloin, kuin sodan ensi laukaus, kuului majatalon toiselta puolelta veitsenterävää huutoa. Tuo muuan Toa Gekko, Domekin luotettava kumppani, veti kiljunnan saattelemana esiin miekkansa ja osoitti sillä kievarin tiluksia kohti. Kievarin valvojat joutuivat jakamaan itsensä kahteen ryhmään, joista toinen kävi pysäyttämään tuon omituisen Toan miekan heilutusta.
“Aivan kuten suunniteltu”, Musteen Pyörittäjä tuumi. “Nyt ei ylimääräisiä tule tielle. Mutta Keskiportin Porholla on silti ympärillään vielä viisi…”
Silloin ovet pamahtivat auki toisessa kerroksessa. Kievarin kirjanpitäjä kirkui raha-arkun tulleen varastetuksi.
Ennen kuin ääni pääsi kaikumaan pidemmälle, kirkkaan punertava ja magenttainen muoto kiisi aitauksesta tukipylvääseen ja siitä kattokruunuun, jättäen jälkeensä pudonneita koruja ja helmiä sylissään olevasta arkusta. Muoto oli kuin salama, ja valo liikkuu aina ääntä nopeammin. Hätätilanne ehdittiin julistaa vasta kun tuo magenta salama oli jo ehtinyt jo ikkunasta ulos.
Jos ei valkoisen Toan sekoilu olisi ollut jo tarpeeksi, niin nyt tosiaan oli majatalo pantu sekasortoon. Tuo punainen hahmo oli pelannut omaa osaansa todella hyvin, soluttautunut kievariin jo kauan aikaa sitten ja kykeni nyt poimimaan voiton mansikat. Ihmiset huusivat ja juoksentelivat kuin päättömät kanat kievarin perältä toiselle, ja jopa Innossonni ei itsekään ymmärtänyt mistään päätä eikä häntää.
Ainoastaan Valottu seisoi tyynesti kaiken keskellä kuin myrskyn silmässä. Kaiken tämän ajan Kultanaamio oli pelannut kaiken Porholta omaan pussiinsa. Nyt Porhon talo oli keikahtanut ja Musteen Pyörittäjän ei tarvinnut kuin osoittaa Titaania ilmaistakseen pilkallisuuttaan.
Innossonni, tuo Keskiportin Porho, öykkäreistä rumin ja limaisista limaisin, nielaisi Kultanaamion syötin – hampaat oikein purivat tuota koukkua kuin parastakin lihanpalaa.
Sorkan alle laatat mursi,
Sarvet suuntas kuoloo kohti.
Vaan tuo Kulta valpas-varvas,
reiden vedol pilviin loikkas.
Kiersi Roiston Tuonen kutsun,
vaiens’ Kraahkan mustan urun.
Mut’ Terät Sonnin nirrii tivaa,
pylväspuut ja miehet maksaa.
Juoppo Mator, moukka parka,
heitti hengen Sarven kautta.
Majan tuki kanssa riutui,
katon tiilet päähän sortui.
Pakoon lähti toistasataa,
astui Toa Roiston takaa.
Sonnin koura Kultaa haalii,
sormet tyhjää ilmaa kahmii.
Toan tanssi voiton riisti,
keltahuivi maata viisti.
Väläht’ Kasvot Kullan kerran,
Neljäntoista Käden Herran.
Kämmen edes nyrkin koukkas,
alta vasten Sonniin loikkas.
Viisi osui vatsaan hellään,
sitten kalloon kolmest neljään.
Neljä lisää Sonnin perään,
lopun räiske, saunaa selkään.
Potku potra lisäs tuskaan,
nahka puhkes sinimustaan.
Kädet kasvoil’ Sonni puuski,
nyrkit siihen vammat kukki.
“Syytä tästä ahneuttasi“,
Domek-Toa toteasi.
Ulos majast’ Sonni koitui,
roisto lommoil’ mullas lojui.
Lopuks koitui roiston valta,
Keihäs kieppas jalat alta.
Jäi jäljel’ hampaat hopeiset,
ne lattialla viimeiset.
Bio-Klaani (mitä muuta on odotettavissa?)
Olin hiekkarannalla ihailemassa kuita kun sitten kissa tuli viereen joka naukui kuin eläin.
“hyh mikä iso otus mutta kuule Domek mitä sinulla on tuossa aarrearkussa onko se vähän kuin sellainen merirosvolöytö vai ei olisiko parempi jos voisit jakaa vähän minullekin vähän tietoa koska en nyt oikeesti tiiä mitä on tapahtunut ja miksi meillä on nyt mokomakin merirosvoarkku.”
“Meillä?” Domerk vastasi typertyneesti ja silmäili arkkuaan kateellisesti. Silloin Domek huusi ja osoitti taivasta: “Katso, lentävä lautanen!“
Sitten se pötki pakoon jonnekin kohti merta ja jätti minut yksin. Se pötki pakoon arkkunsa kanssa.
Annoit hänen pakenea vielä, typerys.
En voinut uskoa sitä mutta oikeasti kyllä minä sen täysin uskoin. Parastakin uskoa. Tiesin aina kuinka maailmassa on täynnä vihaisia ja inhottavia eläimiä, jotka kiljuvat päin naamalle, ja minä olin vain yksi niistä.
Ja nyt minäkin olen siellä.
Ja nyt sinne se Domek lähti, jonnekin kaukaisuuteen etsimään lisää aarteita jostain.
Kaukana kaupungin vilinästä Musteen Pyörittäjä temmelsi ja asteli kuunvalon alla voitokkaana kuin ilmassa valssate. Hänen jälkensä vasten rannan hiekkaa muodostivat kruunuja hänen askeleilleen. Ja miksipä ei, sillä jälleen kerran oli voitto tullut Toa Domekille, mitä hän ei olisi saavuttanut ilman nokkeluutta ja rautaista otettaan tilanteesta.
Ainoastaan tuo hailtija, selakhinainen kievarista, tunsi toisin, ja raahasi kasvot nyrpeänä jalkojaan vasemmasta oikeaan ilman ilon kipinääkään. Mikäkin pelastaja siinä oli. Pelasti romahtaneelta majatalolta, vaan kukahan sen romutti ensinnäkin?
“Kuule, en tiedä mitä nyt tehdä, mutta-”
“Ajatella, hyvä neiti. Koko kievarin voittopotti käsissä, eikä tuo sonni voi sille mitään”. Domek näytti puuarkkua selakhinaiselle levein hymyin. Tuo sama puuarkku, joka piti sisällään Innossonnin vauraudet, jonka tuo magentti salama pihisti. Tuo sama arkku, joka löysi myöhemmin itsensä kadun kulmalla meidän Valon Edustajamme jalkojen eteen, aivan kuin kommennettu.
Arkku tanssi hänen käsissään kuin eläisi yhtä voimakkaasti kuin meidän Valottumme, ja arvoesineet sen sisällä kilisivät kuin soittimet sankarin kotiinpalulle.
“Kyllä, raha kiiltää mutta sielu ei, kun sen kerran tahrii. Palvelus sonnillehan tämäkin on, eipähän hänen tarvitse liata itseään enempää! Kuin vaate vasten pyykkilautaa minä pesin hänet!” Domek julisti.
“Onkohan minun palkkanikin siellä…”, hailtija narisi itselleen.
Silloin punakultaisen soturimme eteen astui, tai pikemminkin laskeutui ilmasta, vielä kirkkaamman punainen ystävä.
Valpas ja notkea kuin pajunoksa, tuo punamagentainen hahmo oli lyhyempi muttei yhtään vähemmän näppärä kuin Musteenpyörittäjä itse, ellei jopa sitäkin enemmän. Sen silmät yhtä terävät kuin sen päälaella sojottavat korvatkin, ja´sen kasvoilla leikki aina mitä rehdein ja iloisin hymy.
Se oli Kissabio, tuo kateista ovelin, ystävistä ihmeellisin.
Kyllä, hän oli ollut kaiken aikaan tuo magentankirkas salama, tuo näppärä kievarin arkun ryöstäjä, joka oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa anastanut ja jättänyt saaliin Musteen Pyörittäjälle löydettäväksi.
“Nyahoo!” Kissabio tervehti Kultanaamiota, ja Kultanaamiomme tietenkin tervehti kanssasisarustaan yhtä lämpimin mielin. Kaksi ystävää, pitkään toisistaan erillään pidetyt, siellä he olivat taas ovat yhdessä kuun alla.
Veljellinen halaus ja keskellä rantaa tehty piruetti levittivät hiekkaa yltympäriinsä – myös valitettavasti tuota hailtijaa päin. Jos hän ei ollut vielä polttanut päreitään, sai tämä hänet lähelle kiehumispistettä.
“Kuulkaas! Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä nyt ja jos pomo saa tietää, että ole jotenkin teidän porukassanne niin-!”
Mutta Valottu ja Kissa eivät huomioineet selakhinaista. Siellä he vain tanssivat ympäri tapaamisen riemusta, kuin maailmaa ei olisi ja aikakin vain fiktiota.
Kun olette eläneet tarpeeksi pitkään tässä maailmassa, arvon kuuntelijat, niin tiedätte kuinka tosi ystävät ovat kuin lämmin hiillos talvella. Kuin perhe, joka saapuu myöhemmin, muttei koskaan myöhässä.
Seistä rinnakkain, tuntea sydämen hakkaavan yhtä rytmiä kohti tulevaa, sitä on tosi ystävyys: olotila, jossa tunnette toisenne kuin yksi sielu, kuin käsivarsi kehossasi, ja jaatte yhdessä niin ilon ja kivunkin. Ja toden totta voitte uskoa, että heidän ystävyytensä, tuon Toan ja tuon Kissan, oli yhtä kova ja ikuinen kuin kivi ja rauta.
“Kuule kattiseni, miten olisi siirtyminen toisaalle? Avataanko tämä arkku ja matkataan kohti seuraavaa osaa, kohti uutta seikkailua?” Musteen Pyörittäjä ehdotti juhlallisesti.
“Nyahoo!” vastasi Kissabio myöntävästi.
Täten Valon Toa Domek, Valon Edustaja, Kultanaamio, Musteen Pyörittäjä, ja nyt hänen kumppaninsa Kissabio, Kateista Ovelin, Ystävistä Ihmeellisin, lähtivät kohti kuunvaloa seuraavaan seikkailuun, ja jättivät kaikki elämän huolet ja rasitukset taakseen.
Vaan mitä käy, kun he avaavat Innossonnin arkun? Sillä voin luvata, arvon kuuntelijat, että siellä piilee jotain aivan muuta kuin kultaa ja jalokiviä. Mitä uusia uhan muotoja tuleekaan Valotumme vielä maistamaan!
Mutta jos haluatte tietää lisää, tietää minne seuraavaksi sankarimme tiet johtavat, jatkakaamme tarinaa ensi kerralla!
Snowie pyöri riippukeinussaan. Tämä oli epätavallista. Tämä oli naurettavaa. Hänen piti olla hyvä nukkumisessa! Lyömätön! Riippukeinu oli mukautunut täysin hänen kehonsa muotoihin ja hänen kehonsa oli mukautunut täysin riippukeinun muotoihin, ulkopuolelta ei kuulunut ylimääräistä melua, ja ilmakin oli mukavan viileä. Mutta pyhä allianssi jäi muodostumatta ja lumiukon silmät pysyivät auki.
Kello näytti kymmentä aamulla, täysin luontevaa nukkuma-aikaa. Aamuauringot olivat nousseet hetki sitten ja verhojen lomasta tuli hajavaloa. Isot lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen ikkunalasin takana. Lunta oli jo valmiiksi tavallista enemmän, mutta ei näyttänyt haittaavan säänhaltijoita. Normaalisti Snowie olisi ottanut lumisateen ilolla vastaan, mutta nyt se osaltaan lisäsi hänen huoltaan.
Oli aivan selvää, mikä Snowieta hermostutti. Hän ei ollut nähnyt Kepeä viikkoon. Kymmenen päivää sitten pajallaan tiedeystävä oli kertonut kuulleensa kansanperinnejuttuja Rol-Horiista tulleelta turkismetsästäjältä. Kepe oli huomannut tarinassa olevan joitain yhteyksiä, jotka saattaisivat liittyä Verstaaseen ja sen avaimeen – kenties jotain legendoja, jotka yhdistäisivät saaren paikallishistorian laajemmin välisaarelaiseen kulttuuriin. Metsästäjä oli kertonut ylängöllä olevasta järvestä, jonka rantakallioihin menneet sukupolvet olivat hakanneet oman kronikkansa joskus kauan ennen etelän linnoituksen perustamista.
Kepestä se oli kuulostanut hyvältä seikkailulta, josta voisi parhaimmillaan olla jotain hyötyäkin. Hän oli luonnollisesti kysynyt Snowieta mukaan, mutta voih: sillä hetkellä lämmin takkatuli ja Kapuran kanssa sovittu roolipelisessio olivat vetäneet pidemmän korren. Nyt valinta tuntui vastuuttomalta. Olihan Kepe toa – ja vielä jään toa, erikoishyödyllinen elementti talvella. Mutta yhtä kaikki Kepe ei ollut aina kaikista käytännönläheisin henkilö. Ei ollut Snowiekaan, mutta lumimies ajatteli, että yhdessä he olisivat käytännönläheisiä toisiaan täydentävin tavoin. Olivathan he pärjänneet yhdessä vaikka mistä kiipeleistä.
Kepe ei ollut ottanut tästä nokkiinsa, vaan pakannut reippaasti telttansa ja keittimensä ja muistiinpanovälineensä ja lähtenyt oranssissa toppatakissaan Kakkostietä pitkin kohti itää ja pohjoista. Snowie muisti hyvin ystävänsä iloisen vilkutuksen Itäportilla. Jo siinä vaiheessa Snowie oli tiennyt mokanneensa. Tai kuka tietää, ehkä muisto oli saanut sellaisen leiman vasta myöhemmin.
Pari ensimmäistä päivää olivat menneet ihan hyvin. Kepe oli raportoinut Kalmarista hyvän Turkasella maustetun turskapurilaisen ääreltä. Ei Kalmari tietenkään juuri oikeassa suunnassa ollut, mutta Rapujoen jäälautat olivat estäneet Nui-Koron reitin käyttämisen, ja kääntymällä tieltä ennen Dek-Koroa Kepe oli arvellut pääsevänsä hyvin hoidettuja väyliä melko lähelle seutua, missä tämä huhuttu järvi sijaitsisi. Snowie oli pelannut Kapuran kampanjaa ajattelematta asiaa sen kummemmin. Seuraavana päivänä Kepe oli soittanut radiopuhelimella tien päältä lähellä siltaa, joka ylitti mereen laskevan joen puolen päivän matkan päästä Dek-Korosta etelään. Ja sen jälkeen ei mitään. Snowien huoli oli kasvanut päivä päivältä.
Hän oli maininnut asiasta Matorolle kahviossa, ja Matoro oli ollut heti valmiina lähtöön. Olihan hän kokenut seikkailija, jään toa vielä Kepeäkin selkeämmin, ja erinomaisen varmasti toiminnan tarpeessa. Matoro oli ollut myös tarpeeksi käytännönläheinen ottaakseen mukaan kunnolliset maastokartat ja lainatakseen Bladiksen hienoa moottorikelkkaa. Lisäksi hän oli huomauttanut, että Cencordin avulla hän tunnistaisi maastossa yksin seikkailevan Kepen kauempaakin: kukaan muu tienoolla tuskin ajattelisi tiedettä niin kovaäänisesti.
Moottorikelkan kadotessa Itäportilta Dek-Koron suuntaan Snowie oli tajunnut taas, että ehkä hänen olisi pitänyt lyöttäytyä mukaan hieman reippaammin. Matoro oli vain vaikuttanut niin itsevarmalta. Snowiesta tilanne tuntui jotenkin tutulta. Matoron radiopuhelin ei vastannut ollenkaan, vaikkakin parin päivän päästä kaupunkiin saapunut hiihtovaeltajien retkue kertoi nähneensä mustahaarniskaisen jään toan kiitämässä kelkallaan pohjoista kohti Nui-Koron nummilla.
Snowie ei ollut varsinaisesti huolissaan Matorosta. Tämä selviäisi kyllä lumivyöryistä, vesiputouksista, juoksuhiekasta, ansoitetuista temppeleistä ja eristyksissä elävistä alkuasukasheimoista neuvokkuutensa avulla. Mutta Kepe ei välttämättä aina pärjäisi, ja kaksi hukassa olevaa klaanilaista oli kuitenkin jo omalla tavallaan huolestuttavaa. Tai vähintään kiusallista, koska Snowie tunsi olevansa vastuussa. Hän oli mennyt eilen Tawan puheille, mutta Xela oli kertonut koko administon lähteneen viettämään tykyviikonloppua etelän lämpöön Rumisgoneen äkkilähdöllä. Äkkilähtö oli tarkoittanut sitä, että Guardian oli ilmoittanut Tongulle tarvitsevansa kyydin neljälle iltapäivällä ja Tongu oli lähettänyt Kirikorin matkaan Edrivin ja Cetalin ohjaamana. Umbraa Snowie ei ollut saanut kiinni. Same oli sanonut, että pelastuspartion lähettäminen tässä vaiheessa olisi liioittelua, sillä kumpikin seikkailija oli kyvykäs toa eikä merkkejä ongelmista edes ollut. Bladis oli arvellut Kepen löytäneen kiinnostavan tiedekohteen tai salaisen piparitaikinan salakuljettajien kätkön ja Matoron hurmioituneen moottorikelkalla rälläämisestä. Paacosta oli ollut eniten apua: hän oli tarkastanut Snowien radiopuhelimen olevan kunnossa ja selittänyt, miten signaalien kulku asumattomien erämaiden yli oli epävarmaa kirkkaallakin kelillä. Lumisade saattoi haitata yhteyksiä, samoin monena yönä loistaneiden revontulien sähkömagneettipulssit. Paaco oli myös antanut Snowielle lainaan oman erikoistehokkaan radiopuhelimensa.
Ei auttanut makoilla. Radiopuhelin oli ollut koko yön päällä, mutta signaaleja ei ollut kuulunut. Snowie kampesi itsensä ylös riippumatolle ja katseli lumisen linnoituksen maisemaa. Piiput tupruttivat savua, Bob oli lakaisemassa parvekkeita puhtaaksi. Protopeltikattojen väriä oli mahdoton sanoa lumikerroksen alta.
Hetkinen. Kepellähän taisi peräti olla laite tätä tarkoitusta varten. He olivat kehitelleet sitä pajalla yhdessä. Tai oikeastaan Kepe oli kehitellyt sitä Snowien lukiessa tälle ääneen anekdootteja steltiläisen aristokratian historiasta. Loistavaa, lumiukko ajatteli ja kaivoi laukustaan vara-avaimen, jonka tiedemies oli hänelle jättänyt. Se oli helppo löytää, sillä sen avaimenperänä oli pienen pieni kumipokawi, joka päästi tukahtuneita ääniä aina kun sitä puristi, tai kun kirjat menivät laukussa sopivaan asentoon, eli jotakuinkin jatkuvasti.
Snowie ryysti kahvinsa loppuun ja palautti astiat rullakkoon. Hän laskeutui monet raput pajan tasolle ja käänsi avainta ovessa. Kaikki näytti jotenkin kodikkaalta. Se sai Kepen puuttumisen tuntumaan vielä ikävämmältä.
Lumiukko laski laukkunsa ovenpieleen ja selaili katseellaan seinähyllyjä. Ei näyttänyt tutulta… Hän veti pahvi- ja puulaatikoita yksi kerrallaan ja kurkki sisään. Kanohi-naamioita, prikkoja, akkuja, siipimuttereita, transistoreja… kokonaisia ja puolikkaita keksintöjä. Niistä ei aina tiennyt, odottivatko ne viimeistelyä vai purkamista, mutta Snowie oli aika varma, että hänen ystävänsä lainaili komponentteja tasaisesti kummistakin.
Napo mönki ulos laukusta ja tutkaili paikkaa. Se oli sammakolle varsin tuttu. Olikohan tötterösilmähepun villasukittaja jossain lähettyvillä? Se oli pehmoinen. Siinä Napo tykkäsi pötkötellä.
Sammakko havahtui, kun Verstaaksi sanotun osion ovi avautui hiljaa narahtaen. Esiin loikki yhdellä jalalla pitkä ja laiha otus. Napon silmät pullistuivat innosta ja konna loikkasi kohti tulijaa. Tämä tyyppi oli hauska, Napo tiesi. Laatikon tonkimiseen uppoutunut Snowiekin havahtui liikkeeseen ja säikähtikin vähän, kunnes tunnisti tulijan.
”Moi, Linkkikaapeli! Oletko nähnyt Kepen Etsintä? Tarvitsisin sitä, ööh, Kepen etsimiseen…”
Kaapeliolio kallisti päätään ja vilkutteli punaisia valojaan mietteliäänä. Sitten sen pää sukelsi lattianrajaan ja se nappasi Napon päänsä päälle. Sammakko pääsi lentoajelulle Linkkikaapelin esittäessä huojuvaa tanssiaan. Napo kurnutti iloisesti, Kaapeli teki lenkkejä itsensä läpi ja mutkitteli Snowien ympäri. Lopuksi tämä laski sammakon lumiukon pään päälle ja vilkutteli valojaan tavalla, jonka Snowie tulkitsi tarkoittavan iloa.
Linkkikaapeli otti pari loikkaa kohti hyllyä ja katseli sitä huojuen mietteliäänä puolelta toiselle. Sitten se venyi ja venyi hyvin pitkäksi, kurotteli katonrajaan ja kietoutui varmalle otteelle ylähyllyllä olevan pahvilaatikon päälle. Laatikon kyljessä oli Sokerimahan/mahin leipomon jo hyvän aikaa sitten käytöstä poistunut vanhempi logo. Linkkikaapeli laski sen pöydälle ja Snowie ja Napo kurkistivat sisään.
Laite oli pölykerrrosta lukuun ottamatta juuri sellainen, kun Snowie muisti. Se oli jäätelökoneen runkoon rakennettu laite, jossa oli vankat kädensijat kummallakin puolelle ja keskellä muutama kytkin, huomiovalo ja mittari. Yläpuolella olevasta aukosta tuli kierrejohto, jonka päässä oli sinkitty otsapanta. Se oli ollut Snowien ehdotus, sillä lumiukosta otsapannat olivat tyylikkäitä.
”Erinomaista, kiitos”, sanoi Snowie ja puhalsi pölypilven laitteen päältä. Kaapelia pöly ei tuntunut haittaavan – olennolla ei tainnut olla keuhkoja lainkaan. Snowie asetti Napon pöydälle ja pannan päähänsä. ”Kokeilen tätä ensin johonkin yksinkertaiseen. Napo, haluatko odottaa kaapelisedän kanssa täällä?”
Napo kurnutti iloisesti ja nuolaisi Snowien kättä. Lumiukko napsautti kytkimestä laitteen päälle ja tarrasi kumimaisiin kantokahvoihin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi, kunnes tunsi vaimean värinän käsissään. Lumiukko kääntyi 180 astetta, harppoi epätyypillisen määrätietoisesti pajan ovesta ulos ja kahdet porrasnousut aulaan. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli päässyt kahvion tiskin eteen ja tilannut pitkäleivän juustomyrskytäytteellä. Herra Mokel katsoi hieman ihmeissään ihmeissään tieteisesinettä kantavaa lumiukkoa, ja huokaisi sitten. Tällaista Bio-Klaanissa nyt vain oli. Koska lumiukolla ei ollut käsiä vapaana, kasvatti tämä suuaukkonsa apposen ammolleen ja Mokel kurottautui asettamaan leivän hänen leukojensa väliin.
Lumiukko palasi pajalle mutustaen leipäänsä. ”Fe hoimii!” hän huikkasi astuessaan sisään. Verstaan ovi oli auki ja tyytyväinen Napo nukkui laukun päällä. Linkkikaapelia ei näkynyt missään.
Snowie laski Etsimen pöydälle ja riisui otsapannan. Hän kurkkasi sisään Verstaaseen. ”Se toimi ainakin voileivän kanssa”, huhuili lumimies käytäville. ”Luulen, että saatan löytää Kepen sen avulla. Haloo?”
Snowie kasvatti itselleen korvalehdet ja höristeli niitä. Hän oli kuulevinaan kaukaista jousimaista ääntä. No, eipä siinä; Verstaan hoitamisessa oli varmaan ihan tarpeeksi työtä varsinkin nyt, kun Kepe ei ollut paikalla. Parasta mitä lumiukko voisi tehdä olisi tiedetoan löytäminen. Snowie rapsutti leukaansa: reissusta tulisi varmaan ainakin parin yön mittainen, joten olisi parasta ottaa vähän evästä. Hän astui Verstaaseen ja kulki muutaman kulman taakse. Snowie kiitti erinomaista muistiaan: siellä ne olivatkin, missä hän oli ne viimeksi nähnyt. Hän otti syliinsä pahvilavan vihanneskeittopurkkeja. Ussalkeitot hän jätti paikoilleen. Mitähän Nöpö lie ajatteli siitä, että Verstaaseen oli säilötty hänen sukulaisiaan murkinaksi. Mistä lie olivatkaan peräisin.
Hankikantokengät toimivat kuten pitikin. Olomuotorele sai käyttövoimansa askelluksesta ja muutti osuessaan hangen pintaan sen ylimmän kerroksen ensin lämpimäksi ja sitten hyvin kylmäksi; vahvistettu lumikansi kantoi helposti hintelän toan ja vielä hänen perässään vetämän ahkionkin.
Päivä alkoi olla valoisimmillaan, ja Kepe oli taivaltanut kolmisen tuntia. Radio oli napannut vain epäselvän rolhoriiläisen paikalliskanavan. Klaaniin taajuudet eivät toimineet vieläkään. Toivottavasti siellä ei huolehdittu liikaa.
Toissa iltana toan kohtaamat matkustavaiset olivat neuvoneet reittiä. Kalliokaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään, mutta turkismetsästäjän kuvauksen järvestä osa heistä oli mahdollisesti tunnistanut. Niinpä Kepe oli jatkanut Dek-Koroon täydentämään loppureissun muonavarat, lainannut ahkion ja painellut syvistä havumetsistä luikerellutta hädin tuskin ojaa suurempaa jokea pitkin sisämaahan.
Illan hämärtyessä hän oli päätynyt metsän siimeksessä olevalle lammelle, jonka päässä lähde pulputti sulaa, kirkasta ja erittäin kylmää vettä. Kepe oli sammuttanut janonsa ja syönyt piparitaikina-annoksensa. Hän uskoi tuon oivallisen herkun olevan myös optimoitu retkimuonaksi: se oli energiapitoista, tiivistä kuin mikä ja muovautui kätevästi käytettävissä olevien taskujen muotoon.
Kepe oli yöpynyt lähteen luona. Seuraavana aamuna hän oli otti suunnan kompassillaan ja lähtenyt talsimaan länteen. Ja tässä hän nyt oli: tiheämmät kuusimetsät olivat jääneet taakse. Talvinen suo oli helppokulkuinen, varsinkin jos pystyi kävelemään hangen päällä. Maasto oli tasainen ja ahkio kulki kevyesti. Ympärillä oli metsäsaarekkeita ja yksittäisiä sitkeänkapeita puita, jotka olivat saaneet lumituiskussa mielikuvituksellisia, sulaneita kynttilöitä muistuttavia muotoja. Kaukana oikealla Kaya-Wahin karu ylämaa haihtui päivän autereeseen. Kulkusuunnassa maa alkoi nousta, ja siellä täällä metsän ylle nousi terävähuippuisia kalliohampaita. Niiden yllä kohosi Ämkoo-vuoren jylhä siluetti.
Toinen luku
Snowie sulki huoneensa oven. Hänellä oli kaulassaan erikoislämmin talvikaulaliina ja laukkukin oli tupaten täynnä tavaraa. Kepen Etsin oli toisella olalla roikkuvassa kestokassissa.
”Lähden seikkailulle”, julisti lumiukko aulassa päivystävälle Toa Himelle. ”Paaco ainakin tietää, missä olen ja miten minut saa parhaiten kiinni. Mutta haluatko hoitaa Napoa sillä aikaa, kun olen poissa? Se luultavasti ryhtyisi horrostamaan jos lähtisi mukaan, koska siellä on talvi.”
Hime laski lukemansa kirjan tiskille ja nauroi. ”Minä ja Napo olemme ylimmät ystävykset”, hän sanoi. ”Aiotko olla seikkailemassa kauan?”
”Muutaman päivän, luulisin”, sanoi Snowie epävarmana. ”Tässä on kuitenkin riittävästi ruokaa, vaikka homma vähän venähtäisikin.” Lumiukko kaivoi laukustaan sammakonruokapurkkeja ja kieltä vahvistavaa ravintolisää. Lopuksi hän laski tiskille sammakon, joka oli nukahtanut teemyssyyn.
Hime nojasi leuallaan käteensä ja rapsutti toisella Napoa leuan alta. ”Joudun pitämään koko linnoituksesta huolta, joten yksi sammakko ei lisää vaivaa. Onpahan työpäiviksi seuralainen, joka ei tylsisty katsomaan aulan seiniä. Käydäänkö katsomassa lounastauolla Pikku Jäbää, häh? Kepeäkö sinä lähdet etsimään?”
”No, juuh”, sanoi Snowie. ”Tiedäthän sinä. Kyllähän hän varmasti pärjää, mutta minä vaan huolehtisin täällä muuten.”
”Tuo hänet kunnossa takaisin. Onnea matkaan! Naposta ei tarvitse sillä aikaa huolehtia, me pärjäämme kyllä hyvin!”
”Tattista”, Snowie sanoi ja hymyili. Hän silitti vielä Napon sileää vatsaa. ”Ole sitten kiltti Himelle, jooko? Nähdään pian!”
Snowie astui ulos linnoituksen itäovista. Kahvion terassi oli täynnä lunta ja sikäli asiakkaista tyhjä; Admin-aukion kellotorni näytti varttia yli yhtätoista. Lumiauroilla varustetut ravut olivat ajaneet aukiolta lumet jo aamulla, ja nyt pehmeää hankea oli vain parin sentin verran, mitä sen jälkeen oli ehtinyt satamaan. Kaupunkilaisia oli kohtalaisesti liikkeellä, mutta katoilla ja kupoleilla lepäävä paksu lumikerros loi jokseenkin uneliaan vaikutelman.
Lumiukko eteni Pääkatua ja nousi Ussalinselälle. Joki oli jäässä, ja vesi virtasi kai jossain sen jääkannen alla. Rapusaaressa kaupunkilaiset valmistautuivat illan perinteiseen Huai-lumisotaan: linnoitteita rakennettiin ja ammusvarastoja luotiin. Snowie tykkäsi ottaa osaa perinteeseen pari kertaa vuodessa: laji oli jännittävä ja yllättävän strateginen ilman oikean väkivallan vaaraa. Elementtivoimien käyttö oli kiellettyä, mutta kukaan ei ollut vastustanut sitä, että yksi pelaaja pystyi naamioitumaan lumikinoksiksi ja ryömimään täysin huomaamatta vastapuolen linnoitukseen. Kerran yksi vastapuolen heittäjistä oli ollut monta minuuttia suojassa Snowien selän takana huomaamatta tätä lainkaan.
Auraravut olivat lepäämässä Nui-Koron aukiolla, jonka yllä Itäportti nuokkui paksu lumitaakka tornien kartiokattojen päällä. Tornien savupiipuista nousi valkeita kiehkuroita, jotka tekivät taivaalla seuraa Zeruelin tehtaalta ja kaukaisemmalta Telakalta nouseville savupatsaille. Itäinen taivas oli kuulaan vaaleansininen, ja pilvirintama siirtyi hitaasti länteen kuin raskaan työn tehtyään. Kakkostie oli aurattu ainakin Telakalle asti. Lumi peitti maiseman ja pehmensi peltojen ja vainioiden muodot loivasti kumpuilevaksi pinnaksi, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Onneksi lumiukon ei tarvinnut kävellä loputtomiin. Silläviisiin hän ei ikinä saavuttaisi Kepeä tai moottoriajoneuvolla etenevää Matoroa. Lyhyen taivalluksen jälkeen hän kääntyi oikealle ja astui Telakan punatiilisten muurien varjossa olevasta ovesta sisään. Eteiskäytävä oli hiljainen, lentokonehalleista kuului kaukaista hälyä. Keetongun ovi oli raollaan, ja Snowie kurkisti sisään. Toimisto oli autio, joskin takan pohjalla oleva hiillos kertoi sitä luultavasti aamulla käytetyn. Lumiukko kohautti olkiaan, jätti matkatavaransa ovenpieleen ja asteli lentokonehalliin.
Emoalus Tahtorak hallitsi massiivisuudellaan tilaa. Sen nostopotkurien pitkät lavat nuokkuivat hieman taipuneina alaspäin. Ympärillä oli runsaasti tyhjää tilaa, seinustoilla oli pienempiä aluksia, joista paria onu-matoralaiset rassasivat. Keskellä oli joukko tutun näköisiä laivastolaisia katselemassa ylöspäin kohti kattoa. Snowie tunnisti vanhan Tehmutin ja nuorempia Tongun apulaisia. Hän lampsi näiden tykö.
”Tervehdys! Onko Tongu paikalla?” kysyi lumiukko. Tehmut tervehti koskettamalla kädellään Hunansa otsaa. ”Morjens”, sanoivat yhteen ääneen matoranit, joiden Snowie muisteli olevan nimiltään Ternok ja Ontor.
”Hän on katolla lapioimassa lunta”, sanoi Tehmut. ”Kuten huomaat, on pressukattomme melkoisella kuopalla. Pelkäämme, että se tippuu vielä niskaan. Tai että siellä touhuava keltainen jättiläinen horjahtaa kulkusillalta ja tippuu katon läpi halliin. Hänellä on köysi, mutta hän on kovin painava…”
Ternok katseli mietteliäästi ylöspäin. ”Eikä sillä lapioimisellakaan pääse pitkälle, kun katto on niin iso. Pitäisi olla joku imuri tai sulatin, mutta ei niin tehokas, että katto syttyisi palamaan.”
”Ulkona näyttää kauniilta, mutta teidän rakennuksen kanssa tuo lumi kuulostaa kyllä hankalalta”, sanoi Snowie.
”Jään toaa tässä tarvittaisiin!” vastasi Ontor. ”Miksi taistella luonnonvoimia vastaan, jos niitä voi ohjata?”
”Sitten teillä on oikea henkilö paikalla!” julisti Snowie ja hymyili.
”Loistavaa!” sanoi pitkä kakamanaamainen matoran Walsinats.
”Sinä? Luulin, että elementtivoimasi rajoittuu omaan, no, rakenteeseesi”, sanoi Tehmut. ”Mutta en ole tällaisten asioiden ekspertti.”
”Siis juu, en minä katon lumitaakalle voikaan paljon tehdä, enkä ehkä mieluusti menisi tuonne ylös hyppelemään”, selitti Snowie. ”Mutta tulin tänne, tuota, hankkimaan jään toia. Niin kuin Matoron ja Kepen. Mutta minun kannattaa ehkä selittää vasta, kun saamme Tongunkin alas.”
”Kepestä voi olla enemmän hyötyä sen lumi-imurin kehittelyssä”, nauroi Ontor. ”Mutta kuulostaa joka tapauksessa oikean suuntaiselta! Me käymme Ternokin kanssa hakemassa pomon, ei tuosta hommasta taida tulla mitään.”
Kymmenen minuutin päästä Tongu puhisi esiin pohjoistornin portaikosta. Hän tamppaili lumijäämiä isoista kinttaistaan ja asetti jättikokoisen lumilapion nojaamaan seinään. ”Pahalta näyttää”, sanoi kyklooppi. ”En saanut lapioitua kuin reunoista niin, että pystyin heittelemään lumen ulkopuolelle. Pitäisi rakentaa semmoinen kone, joka kulkisi kulkusiltaa pitkin ja keräisi lumen mukaansa sen kummaltakin puolen. Mutta kulkusillat eivät kestä ison koneen painoa ja kaikkea lumikuormaa yhdessä pisteessä. Ehkä joku iso letku? Ja kulkusillan rakennetta pitäisi vahvistaa, mutta niin, ettei se haittaa avausmekanismia. Ja niitä on vaikea rukkailla nyt, kun katolla on niin paljon lunta! Olisinpa ennakoinut tämänkin. Terve Snowie. Kuinka hurisee?”
”Heipä! Minä hukkasin Kepen ja ehkä myös Matoron. Minulla on Kepen Etsin – ” Snowie kaivoi esiin laitteensa – ”mutta tarvitsisin vielä kyydin. Jonkun kulkuneuvon, josta voi hyvin tarkkailla ympäristöä. Ja varmaankin miehistön. Olenhan minä lentänyt veneelläni, mutta se ei ole päättynyt aina kovin elegantisti… ja jonkun pitäisi hoitaa hiilipuolta. Ja tämä Etsinkin vie molemmat kädet niin, että samalla on vaikea tai suorastaan mahdoton ohjata.”
”Vai että hukkasit”, nauroi Tongu. ”Mihinkä? Tai siis et sinä sitä tietenkään tarkalleen tiedä, mutta osimoittain.”
”Luullakseni jonnekin Dek-Koron, Kiltainmaan ja vuoren välimaastoon.”
Tongu silmä tuikki. ”No, siinäpä joitakin kymmeniä tai satoja tuhansia neliökilometrejä, pitkälti ilman asutusta tai edes kartoitettuja teitä. Luulen, että tarvitset tosiaan kyytiä. Hyvä! Parempi ihastella tätä lumimaisemaa luonnossa kuin kiristellä hampaita kattorakenteen kantavuudesta.” Hän kääntyi matoranien puoleen ”Lastatkaa ylimääräiset lumet pois vaikka Ramoilla, jos se tuntuu romahtavan. Toistaiseksi se on kevyttä puuteria. Olemme ongelmissa vasta, jos alkaa sataa märkää ja raskasta lunta.”
”Paitsi minä ja Ontor tulemme mukaan”, sanoi Ternok.
”Aiotko lähteä henkilökohtaisesti?” kysyi Snowie.
”Totta kai. En ole ollut pitkään aikaan vanhalla kunnon klaanilaistehtävällä. Minulla on jo ajatus… Walsinats, haeppa Garson, niin selitän hänelle sen lumenpoistokoneen idean. Garson on hyvä sellaisissa ratkaisuissa. No niin, tänne päin…”
He astelivat Tongu etunenässä takaisin halliin ja kulkivat sen reunojen myötä, kunnes hän pysähtyi yhden pressulla peitetyn lentopelin eteen. Tongu tarttui peitteen nurkasta ja veti sen alas. Koneessa oli kaksi peräkkäistä siipiparia, iso moottori oli asennettu sen katolle. Moottorissa oli potkurit kummassakin päässä. Sikarinmuotoisessa rungossa oli tilaa vajaalle tusinalle miehistöä. Yläosassa moottorin takana oli vielä kurkistusluukku, jota kiersi pyöreä kaide. Koneen huomattavin piirre oli kuitenkin koneen kärjen ohjaamokupu, joka oli lasitettu kaikin puolin rauta- ja puukehikkoon asetetuilla kirkkaaksi hiotuilla ruuduilla. Se tarjosi ohjaajalle ja tämän takana istuvalle apukuskille täyden näkökentän myös alaspäin.
”Tadaa”, sanoi Tongu. ”Tämä on Kooka-Burra. Olen rakentanut sen Zakazin sisällissodan nähneen steltiläisen pommikoneen rungon ympärille. Latolöytö Bosfeksista. Steltiläiset koneet eivät pärjänneet yhtään xialaisille, ne eivät saaneet otettua korkeutta tarpeeksi hyvin ja ilmatorjunta ampui melkein kaikki alas. Hyvä siviilien kannalta, tietenkin. Mutta steltiläisillä piirtäjillä oli jotain, mitä xialaisilta puuttui ja puuttuu vieläkin. He saivat tehtyä sotakoneisiinsa jonkinlaista kauneutta. Ei ihme, että olivat niin huonoja taistelussa.”
Snowie nousi laskuportaille ja tiiraili koneen sisään. ”Hieno! Kuinka paljon tässä on alkuperäistä?”
”Kuvun häkki, etusiivet ja suurin osa rungosta”, sanoi Tongu ja taputti koneen kupua. ”Sain uusia suurimman osan lasiruuduista. Onneksi meillä on taitavia lasinkäsittelijöitä. Lisäsin toisen siipiparin voittaakseni ne ongelmat, mitä mallilla alkujaan oli. Ja suunnittelin uuden höyrymoottorin, koska vanhat petroolikoneet oli kierrätetty jo muualle.”
”Emme pääse pitkälle pyörien kanssa”, sanoi Ontor. ”Vaihdetaanko sukset alle?”
”Hyvä idea. Nyt iso osa saaresta sopii kiitoradaksi. Lisäeristetään myös tulipesä ja lisätään sulatusnestettä. Lämmittämisen voi jo aloittaa, niin pääsemme tekemään ensimmäistä kierrosta valoisalla. Auringonlaskun jälkeen on vaikea etsiä, vaikka olisikin Etsin. Lähtö puolentoista tunnin päästä! Olemme vähän vajaamiehityksellä, koska Mahba otti Hydraulisen Vapauden kauppamatkalle etelään ja se tarvitsee melkoisen miehistön. Mutta kyllä tämä tästä.”
Matoralaiset hajaantuivat ja Tongu kiipesi koneen sisään pistämään tulipesää valmiiksi. Snowie katseli uljasta konetta, joka oli pian nouseva Bio-Klaanin saaren taivaalle.
”Minä tulen, Kepe!”
Laskevat auringot loistivat Ämkoo-vuoren eri puolilta. Kepe puski ahkiotaan vetäen viimeisten oranssinkultaisina hohtavien mäntyjen välistä. Ylänkömetsä jäi taakse, ja toa pysähtyi hengähtämään.
Maisema oli upea. Pilvet olivat kaikonneet, ja alkava auringonlasku valaisi alaspäin viettävää maisemaa. Rannikko oli paljain silmin nähtäväksi liian kaukana, Kepe pystyi erottamaan sen vaivoin käyttäen hyväkseen naamionsa teleskooppia. Sen edessä kohosi suuri havumetsä ja monien puusaarekkeiden täplittämä suoaava, jonka läpi kaksihaarainen joki mutkitteli. Nyt suo ja joet nukkuivat talviuntaan, mutta keväällä alue oli heräävä tuhansien muuttolintujen lauluun ja kaakatukseen. Silloin jalkapelillä liikkuminen olisi vaikeampaa.
Lännessä ja pohjoisessa maisema nousi ja siitä oli vaikeampi saada kokonaiskuvaa. Matkaajien kuvausten perusteella hän olisi jo oikealla korkeudella. Nyt pitäisi vain löytää järvi ja kaiverrukset. Kepe oletti, että suon läpi kulkeva virta saisi alkunsa tuosta järvestä, sillä saaren kartat eivät ottaneet sen latvoihin kummemmin kantaa. Vuori- ja tunturijärviä alueella kuitenkin oli, sillä Klaanin kaupungissakin asui vapaa-ajan kalastajia, jotka painelivat niille kesäisin perhovehkeet mukanaan. Kaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään vedoten siihen, ettei harjuksia narratessa voinut kiinnittää liikaa huomiota luonnonnähtävyyksien ihmettelyyn.
Kepe arveli, että hänellä olisi vielä pari kolme enemmän tai vähemmän valoisaa tuntia ennen leiriin paneutumista. Lumi teki ihmeitä valoisuudelle. Jos järvi tosiaan oli lähellä – tai yleensäkään olemassa – hän saattaisi hyvinkin löytää sen vielä tänään. Se vaatisi tuuria. Ja kenties vähän taikaa.
Kepe ei paljon elementtivoimiaan käyttänyt, mutta miksikäs ei?
Toa kumartui sammuttamaan hankikantokenkänsä. Hän nousi pystyyn ja hengitti syvään. Sitten hän loikkasi suorin jaloin vähän eteenpäin ja humpsahti yli metriseen lumihankeen rintaansa myöten. Lumi tursusi oranssin toppatakin sisään, mutta Kepe ei antanut sen häiritä. Lumen takia hän oli sinne hypännyt.
Tällaisena talvena jään elementti kietoi koko pohjoisen meren saaren verkkoonsa. Paikoitellen se oli pehmeä ja paikoin kova. Kepe antoi analyyttisen mielensä liueta luonnonvoimien virtoihin, hän ratsasti mielessään lumihankien läpi. Tuolla vilisti vuorimyyrä tunnelissaan ja yritti harhauttaa perässä viilettävää kärppää. Puuterilumen seassa oleva ilmakerros piti nukkuvan tuhkakarhun lämpimänä. Jossain kaukana lounaassa yksinäinen hiihtäjä liukui lumikerroksen päällä. Ylärinteillä tuuli puhalteli kinoksia mielikuvituksellisiin muotoihin.
Ja sitten toalla tärppäsi. Hänen mielensä kaivautui pehmeän elementtipuuron läpi ja tyssäsi kovaan mutta silti tuttuun tunteeseen: tämä ei ollut saaren kallioperää vaan kunnon teräsjäätä. Sen alapuolta hän ei hahmottanut, mutta jossain alempana virtasi hyinen vesi, jään elementin isosisko ja vuodenkierron kumppani. Kepe tunnusteli maailmaa. Se oli pohjoisessa päin, ehkä pari-kolme kilometriä. Se ei ollut varmasti juuri se järvi – kiven muotoihin ei Kepellä ollut asiaa. Mutta se oli joku järvi, ja sopisi vähintään leiripaikaksi.
Kepe palasi omaan tuttuun ruumiiseensa ja tunsi enää vain kylmän lumen ympärillään ja sulaneen veden toppatakkinsa sisässä. Sitten pitäisi vain keksiä, miten hän pääsisi sieltä ulos, kun Snowiekaan ei ollut apuna kiskomassa.
Kolmas luku
”Edessä selvää!” huusi Tehmut ja näytti vihreää valokiveä lentokonehallin pohjoisovella. He olivat vetäneet Kooka-Burran ovelle ennen koneen tunkkaamista, pyörien irrottamista ja pitkien suksien asennusta. Tongu oli kiskonut koneen Kakkostielle, jota he aikoivat käyttää kiitoratana. Walsinats oli vienyt tiesulun ja varoituskolmiot parin kilometrin päähän itään.
Tongu asettui suurelle ohjaajan valtaistuimelleen, joka liukui kahden kiskon varassa keulakuvun etuosaan. Snowie istahti hänen taakseen tuolille, joka oli hieman korkeammalla ja josta hän näki Tongun leveiden hartioiden yli eteenpäin. Sylissään lumiukolla oli Etsin, jonka otsapannan hän oli asettanut taas päähänsä. Ontor lappoi hiiliä pesään ja tarkkaili paineita. Ternok oli pukenut villavan lakin ja kaulahuivin ja kiivennyt tähystysaukolle.
Tongu kiskaisi vaihdevivusta ja höyryventtiilit avautuivat. Paine pääsi sylintereihin ja kaksoispotkurit alkoivat takomaan pakkasilmaa. Kooka-Burra nytkähti ensin vaivoin liikkeelle, höyry- ja savupilvi tuprusi savuhormeista. Kone alkoi liukumaan hitaasti eteenpäin, lumikokkareet litistyivät jalasten alle. Alus vietti kohti laitaa ja Tongu teki korjausliikkeen peräsimellä. Vauhti kiihtyi ja Walsinatsin keltaiseksi maalattu tiesulku alkoi erottua. Maatilan päärakennus viiletti taaksepäin oikealla. Tongu tiiraili nopeusmittaria ja veti ohjaussauvasta, jolloin laipat aukenivat ja alus nytkähti ylöspäin. Se pomppasi tien pinnasta pari kertaa ja alkoi sitten kiitää matalalla tien yläpuolella.
He ohittivat Walsinatsin sulun kolmen metrin korkeudessa ja vilkuttivat matoralaiselle. Tongu kaarsi hitaasti vasemmalle kohti pohjoista. Alus nousi yhä melko hitaasti, mutta pysyi ilmassa. Tongu vilkaisi laminoitua saaren karttaa ja katseli kuvusta ympärilleen.
”Pistänkö navigaattorin päälle?” kysyi Snowie.
”Ei vielä. Koitetaan saada ensin korkeutta. Plus tämä kupu menee huuruun! Lasi ei eristä. Suunniteltu Steltin aurinkoon! Minun pitää avata ilmastointi!” Tongu alkoi veivaamaan ohjaamon vasemmalla laidalla olevaa kampea.
”Onko tässä ilmastointi?”
”Ei!”
Ohjaamon päällä oleva lasipaneeli aukesi ja kylmää pakkasilmaa virtasi sisään. Kylmä tuulahdus osui Snowieta naamaan ja sai pitkän kaulaliinan hulmuamaan. ”Avaa konetilan ovi!” huusi Tongu ja Snowie nousi tuoliltaan pitäen vatsallaan kiinni etsimestä ja toisella kädellä katosta roikkuvasta turvalenkistä. Toista kättään venyttämällä hän sai otteen ovenkahvasta ja käänsi. Ilmavirta työnsi oven auki nopeasti paljastaen yllättyneen Ontorin ja hehkuvan tulipesän.
”Teemme läpivetoa! Liikaa höyryä!”
”Höyryä höyryä!” vastasi matoran. Snowie näytti peukaloa.
”Ookei, selkeytyy pikkuhiljaa”, tuumasi Tongu. ”Kaarran takaisin kaupungin päälle. Hyödynnämme sen lämmintä ilmapatsasta kuin korppikotka! Kaikki kaupungin uunit, takat ja radiaattorit hohkaavat meille nostetta!”
Läpivedon ujeltaessa piti ohjaamossa huutaa. Homma kuitenkin toimi, ilmankosteus väheni. Kooka-Burra kaarsi etelään ja lensi Telakan lumisten kattojen yli. Se jatkoi matkaa kohti kaupunkia, ylitti Huonon pituussuunnassa ja kiersi Tawan tornin länsipuolelta. Pilotti alkoi saada tuntumaa ohjaukseen, ja kone kiersi laajoissa kaarissa kaupungin yllä ottaen lisää korkeutta. Snowie kääri huiviaan tiukemmalle.
Tongu väänsi kammesta kattoikkunan kiinni. Ohjaamoon laskeutui rauha. Ulkona paahtavan moottorinkin melu tuntui kaukaiselta äskeiseen verrattuna.
”No niin. Minä käännän kurssin pohjoiseen, niin ala sinä etsimään.”
Snowie naksautti Etsimen päälle ja tarttui kädensijoihin. Laite tuntui luontevammalta, jos piti silmiä kiinni ja keskittyi tuntoaistiin. Lumiukko mietti Kepeä ja tämän matkaanlähtöä ja sitä, että hänen olisi pitänyt lähteä mukaan. Yhdessä vietettyjä hetkiä pajassa. Pipareita, jotka eivät koskaan nähneet uunin sisäpuolta.
Etsin tuntui reagoivan. Kädensijat värisivät lähinnä etupuolelta, mikä olikin loogista, koska he olivat vielä kovin kaukana etelässä. ”Luulen, että se toimii! Eteenpäin vaan”, hihkaisi navigaattoori, ja Tongu näytti peukaloa.
Koska etsiminen ei ollut vielä ajankohtaista, uskalsi Snowie avata silmänsä ja katsoa maisemaa. Lumiset metsät ja Klaania ympäröivän maaseudun pienet tilat ja talot kiisivät alapuolella. Matoralaiset näyttivät muurahaisilta ja isommat kulkijat kuoriaisilta. Kukkuloilla kasvavat metsät olivat kuin yli-innokkaan kynttilänvalajan katalogista. Kooka-Burran nelisiipinen varjo liukui valkoisen maiseman läpi.
Kaikki oli jotenkin vain niin kaunista. Saarelle, Visulahden rannoille asti, satoi joka vuonna lumipeite, mutta tämänvuotinen oli harvinaisen paksu ja pehmeä. Siinä oli jotain alkuvoimaista ja ikuista. Jotain, joka sai Metru Nuin ja Etelämantereen hallintokeskukset tuntumaan täysin yhdentekeviltä, toisten maailmojen tai tarinoiden paikoilta. Lumen peittämässä maisemassa ja kumpuilevissa valkoisissa kentissä oli jotain toismaailmallista.
”Katso, Nui-Koro!” huusi Tongu ja osoitti sormellaan alavasemmalla. Snowie kurotti päätään eteenpäin nähdäkseen paremmin alas. Siellä talviniittyjen ja satunnaisten puiden keskellä kohosivat kivimuurit ja vartiotornit, joiden sisällä lumiset olki- ja tiilikatot suojasivat kapeita kujia rajaavia taloja. Lentäjät erottivat keskellä olevan torin ja jäätyneen vesialtaan ja kattojen yllä kohoavan katedraalin, jonka pinaakkelit ja tabernaakkelit olivat saaneet pittoreskin kuorrutuksen. Snowie vilkutti, vaikka kukaan tuskin erotti sitä taivaalla lentävästä koneesta.
Suurkylä jäi hetkessä taakse ja sen erotti enää vain tähystysaukosta tarkkaileva Ternok. Ämkoo-vuoren kaakkoispuolella pitkälle kohti itärannikkoa yltävät alakukkulat alkoivat kohota koneen alla, ensin pehmeinä kumpuina ja siirtolohkareiden täplittäminä harjanteina, kauempana myös puuttomina keronhuippuina ja pirunpeltoina. Suurin osa maastosta oli täälläkin metsäisää.
”Mites Etsin? Onko kurssi oikea?” kysyi Tongu.
”Juu! Tai ehkä hitusen oikealle?”
Tongu teki pienen liikkeen ohjaussauvalla, ja kone kaarsi hitusen oikealle. Sauva tuntui jotenkin jäykältä.
”Meni liikaa”, sanoi silmänsä sulkenut lumiukko, joka koetti keskittyä kädensijojen värinöihin. ”Hyvin, hyvin loiva vasen.”
Tongu korjasi. Joku sauvassa tosiaan mätti. Hän käänsi sitä hieman eteen ja taakse, ja Kooka-Burra ylitti kuvitteellisen kummun. Tongu ja Snowie painautuivat kevyesti istuimiaan vasten ja nousivat sitten kevyesti ilmaan. Kulman säätö toimi ainakin ongelmitta, eli vika ei tainnut olla sauvassa.
Konehuoneen ovi rämähti auki ja Ternok seisoi aukossa kiskoen huivia suunsa edestä. ”Peräsin alkaa olla jäässä!” hän huusi huohottaen. ”Älä kisko sauvaa, tai vaijeri voi katketa!”
”Jäässä? Eihän täällä edes sada! Pannahisen pannahinen. Mistä se jäätyi?” Tongu kysyi.
”Lensimme pitkään ihan suoraan”, Snowie sanoi. ”Kai se siinä ehti jämähtää.”
”Oli miten oli, se kestää parin asteen käännöksen, mutta ei suurempaa manoveerausta, luulen”, sanoi Ternok ja piti kiinni Snowien istuimen selkänojasta.
Tongu otti korkeutta ja laski nopeutta. Asia pitäisi ratkoa jotenkin, tai he päätyisivät merelle ja pohjoismantereelle ja rämähtäisivät maahan kun vesi tai polttoaine loppuisi.
”Nyt tiedän”, mutisi Tongu. ”Se on Klaanista nousevan lämpimän ilman kosteus, joka tarttui runkoon ja valui peräsimen suitsiin. Kun eristimme tulipesän, ei lämpöä pääse ulkokuoreen pitämään sitä sulana. Meidän pitää tehdä pakkolasku. Onneksi on sukset! Tarkkailkaapa sopivaa kiitorataa.”
Ontor tuli ohjaamoon, koska lisävoimalle ei enää ollut tarvetta. Tongu hidasti konetta laskuun valmistautuen. Valoa onneksi vielä oli, vaikka auringot olivatkin laskusuunnassa. Metsät eivät tulleet kysymykseenkään. Rapujoki kulki lähes suoraan alla, mutta maasto oli muuttunut karkeaksi, ja joki mutkitteli niin paljon, ettei sen jääkuoresta ollut laskeutumiseen.
”Jos emme löydä kohta sopivaa baanaa, päädymme Kaya-Wahiin”, huomautti Ontor.
”No sitä me emme halua!” sanoi Tongu.
”Entä tuo harjanne? Aika kapealta näyttää”, sanoi Snowie osoittaen etuoikealle.
”Ehkä…”
”Onko parempaakaan?” kysyi Ternok.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” karjaisi Tongu ja tarttui ohjaussauvasta kaksin käsin. Nyt piti olla hellä.
Harjanne päättyi jyrkkään, etelästä pohjoiseen kulkevaan jyrkänteeseen, jonka paljas kallio näkyi hyvin lumen keskellä. Kauempana rinteestä kasvoi mäntyjä ja pieniä kuusia, mutta paria sitkeää kalliomäntyä lukuunottamatta harjanne oli tasaista lumikenttää, jonka alla oli oletettavasti karu vuoriniitty.
Kaistaleelle osuminen vaati kurssin korjaamista vasempaan. Tongu käänsi ohjaussauvaa sen minkä uskalsi ja puri hammasta. Se ei riittänyt. Hän käytti polkimia ja kallisti aluksen vasenta kylkeä alas ja nosti sitten korkeutta. Se toimi, alus kaarsi vasempaan. Tongu huoahti ja vapautti nostovoiman. Alus tasaantui ja harjanne läheni ja sitten se olikin jo alla. Kooka-Burra jarrutti, sen lasinen keula nousi ylöspäin ja suksien takaosat koskettivat lumivaippaa. Tongu teki liikkeen polkimilla ja sauvalla ja alus tömähti kokonaan liukumaan lumelle. Tongu veti sauvaa taaksepäin. Snowie levisi vasten tuolinsa istuinta ja Etsin painui hänen vatsaansa. Nopeus hidastui ja sitten rysähti ja oikea puoli painui alemmas, hirtti jotenkin kiinni ja alus alkoi kääntää vahvasti oikeaan kohti jyrkännettä ja pysähtyi sitten. Moottori lakkasi pyörimästä. Oli hyvin hiljaista.
Kekäle poksahti tulipesässä.
”Huh”, sanoi Snowie.
”Se taisi olla oikea suksi”, sanoi Ontor.
Tongu ja Snowie avasivat turvavyönsä ja kiipesivät kallistuneen aluksen konehuoneeseen ja luukusta alas. Tongu hyppäsi lumeen, joka ylettyi puoliväliin reittä. Ontor ja Ternok humahtaisivat suoraan näkymättömiin, joten hän viittoi heitä odottamaan koneessa.
”Oikea suksihan se”, sanoi Tongu. ”Osuimme kiveen, jota ei erottanut lumen alla ilmasta. Tuuli on puhaltanut täällä aika tavalla ja tasoittanut lumen, vaikka maasto sen alla on epätasainen.”
Ontor loikkasi jalakselle. ”Onpa hyvä, ettei meillä ollut enempää vauhtia, tai olisimme pudonneet lasinokka edellä alas jyrkänteeltä.”
Snowie istahti luukun reunalle ja heilutteli jalkojaan. ”Mitäs tehdään? Nyt olemme sellaisessa pulassa, missä kuvittelin Kepen ehkä olevan. Tai pahemmassa.”
”Hätä ei ole tämän näköinen”, sanoi Tongu. ”Meillä on toisemme ja useamman päivän muonavarat ja tarpeeksi lämpövoimaa. Voimme nukkua aluksessa tai tehdä vaikka lumimajan, jos se alkaa pännimään. Minusta meidän pitäisi korjata jalas ja sulattaa peräsin. Jyrkänteessä on se hyvä puoli, että riittävällä lähtönopeudella pääsemme siitä hyvin ilmaan rakentamalla hyppyrin ja kiihdyttämällä sen yli vastatuuleen.”
”Kiitos rohkaisusta! Tuntuu vain, että olen yhä yhtä kaukana Kepen löytämisestä”, vastasi Snowie ja katseli auringonlaskun kultaamaa maisemaa.
”Saitpa juuri kyydin pohjolan metsämaille”, sanoi Ternok. ”Et varmasti niin kaukana. Mitä sanoo etsin?”
Snowie irrotti laitteen vatsastaan, puristi kahvoja ja sulki silmänsä. ”Signaali on tosiaan vahvempi!” hän hihkaisi. ”Tuonne päin, luulisin!” hän osoitti koilliseen.
”Se haluaa palata tekijänsä luo”, sanoi Ternok. ”Kuule Tongu, jätä aluksen korjuu meidän huoleksemme. Täältä saa puuta ja meillä on työkaluja mukanamme. Teemme toisen suksen huomenna. Ylilennot on suurpiirteistä haravointia. Tuo taikalaatikko toimii paremmin jalkapelillä.”
”Kannattaako meidän lähteä iltaa vasten?” kysyi Snowie. Hänen sydämensä kannatti lähtemistä; mutta liekkien oranssi loimu värjäsi Kooka-Burran konehuoneen seiniä kutsuvasti.
”Näillä kourilla kaivan meille mitä mukavimman lumimajan”, sanoi Tongu. ”Ja meillä on hyvät välineet tähän hommaan.” Hän kampesi itsensä ylös hangesta ja nousi ähkien alukseen. Hetken kaiveltuaan hän heitti Snowielle paksun oranssin villaviitan ja itselleen parin kolmemetrisiä suksia. ”Liian pienet Kooka-Burralle, sopivat minulle”, hän sanoi. ”Sinä et voi suksia ilman sauvoja, ja Etsin tarvitsee molemmat kädet. Mutta otatko lumikengät?”
”Ei tarvi!” vastasi lumiukko piristyneenpänä. Hän nosti jalkansa ylös. Jalkaterät, normaalisti isojen saappaiden muotoiset, laajenivat ja pitenivät. Snowie laskeutui varovasti lumen pinnalle ja upposi vain kymmenkunta senttiä.
”Lumiukkokengät”, hän lausui tyytyväisenä.
”Tyylikkäät. Samaa sarjaa kerosiinipellekenkien kanssa, sanoisin. Tässä on sinun reppusi, siinä on vihanneskeitot, valo- ja lämpökivi sekä keitin jälkimmäiselle. Tässä vielä makuupussi, XL-toakokoa. Minulla on erityisvalmisteinen jättikoko. Ne eivät onneksi juuri paina.” Tongu heitti myös sauvansa hangelle, mihin ne jäivät törröttämään. Lopulta hän kampesi itsensä ulos mukanaan iso reppu ja jonkinlainen iso kaapu. Oviaukossa istuen jätti viritti suksensa suoraan kiinni paljaisiin jalkoihinsa ja laskeutui hangelle. Sitten hän veti kaavun yllensä.
Se oli valtava kangaskappale, villalla vuorattua huopaa. Edessä oli pyöreä aukko ainoalla silmälle. Etuosa haarautui kahdeksi kuin avattu palkokasvin palko, ja liepeet yhtyivät takana lehdenmuotoiseen, nilkan korkeudelle jatkuvaan laahukseen. Kyljissä oli käsille aukot. Kokonaisuus toi mieleen yksisilmäisen ja nokattoman oksalla kyyhöttävän linnun, tai valtavan pystyyn nostetun mantelin, jolla oli sukset.
”Eikun menoksi”, sanoi Snowie ja viittoili kohti harjanteen pohjoislaitaa. ”Etsin osoittaa tuonne.”
”Joudumme etsimään reitin alas, joten edetään varovasti”, vastasi Tongu. ”Pärjäilkää, pojat! Radiot eivät välttämättä toimi, mutta saamme teille viestin tavalla tai toisella. Jos Kepe on lähellä, palaamme tänne samaa reittiä. Hyvää yötä!”
Auringonlasku punasi kallioita aution järven rannoilla. Väsynyt toa hipsutteli puiden lomasta jäälle ahkio perässään. Paikka näytti hämmentävän tutulta. Se vastasi täydellisesti turkismetsästäjän kuvailua. Vai johtuiko tuttuus siitä, että hän oli käynyt täällä elementtivaeltamassa?
Kalliokaiverruksia tai -piirroksia ei erottanut näin kaukaa, mutta koska järvi ei ollut iso, päätti Kepe vain kiertää sen reunoja pitkin, kunnes löytäisi etsimänsä. Hän lähti kiertämään oikealle, kohti lupaavimman näköisiä kallioita. Kukkulaisten metsien jälkeen jäällä oli kevyt liikkua.
Kolmanneskierroksen kuljettuaan hänen ylleen kohosi kallioseinämä, auringonlaskun oranssinpunaiseksi värjäämä graniittivalli, jonka pintaan joku muinaisaikojen taitaja tai kirjuri oli hakannut saaren pohjoisosia esittävän kartan. Kaiverrus oli sateiden ja paisteiden pieksemä, ja sen alaosassa näkyivät vedenpinnan vaihtelut värjäytyneinä vaakanauhoina. Kaiverrusten yläpinnat kasvoivat jäkälää.
Piirrosta hallitsi vuori, ja pohjoisen rikkonainen rannikko oli kaiverrettu kiveen harkitulla muotoaistilla. Nimiötä tai muitakaan kirjainmerkkejä ei ollut näkyvissä, mutta vuoren nimi ei varmastikaan ollut Ämkoo sen kaivertajille. Mutta kartta ei ollut pelkkä luonnonkuvaus. Ylhäällä kolmen metrin korkeudessa Kepe erotti kompassiruusun, jossa suuntaa ilmaisi elegantti kuunsirppi. Sinne tänne oli kaiverrettu matoranien ja kenties myös suurempien lajien hahmoja, jotka olivat kerääntyneet tiettyihin paikkoihin: Kepe tunnisti näistä ainakin Nui-Koron ja ei kovin kaukana vuoren kaakkoispuolella sijaitsevan pikkukylän, jonka nimi oli hänen muistaakseen Huna-Koro. Asutuskeskuksista oli vedetty viivoja etelää kohti, mutta ne katosivat lumihangen alle. Osa paikoista ei tuntunut vastaavan mitään nykyisiä asutuskeskuksia, mutta Kepe ei ollut saaren maantieteen erityisasiantuntija; hän voisi tehdä vertailun valokuvien pohjalta myöhemmin. Nyt hän keskittyi olemaan innoissaan löydöstä. Retki ei ollut jäänyt turhaksi!
Toa kaivoi ahkiostaan taskukameran ja elektronisen tietolevyn muistiinpanoja varten. Laskevan auringon kajo oli kuitenkin liian himmeä valokuvaamiseen käsivaralla. No, hän voisi kuvata kartan huomenna – tämä ranta sopisi seuraavan yön leiriksi hyvin. Styluspuikolla hän piirsi tietolevylle yksinkertaistetun kopion kartasta ja tiedon sen sijainnista.
Kartalle ei ollut hakattu kehystä, mutta sen alarajaus tuntui erikoiselta. Kepe päätteli, että työ oli tehty talvella, koska veneessä keikkuen noin hieno kaiverrustyö olisi ollut lähes mahdotonta. Kepe laskeutui polvilleen ja kaapi lunta kartan alaosasta. Se tuntui jatkuvan alaspäin, mutta toa ei päässyt pitkälle, sillä jään pinta tuli pian vastaan. Lunta oli vain kymmenkunta senttiä. Navakka pohjoistuuli oli ilmeisesti päässyt puhaltamaan puuterin tulosuunnan metsiin, jossa se oli takertunut puustoon.
Kepe tunnusteli jään pintaa. Sen avaaminen sujuisi kyllä, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Kepellä ei ollut voimaa veteen, eikä hyisiin syvyyksiin sukeltaminen tullut kuuloonkaan. Muistikuva aiemmasta elementtivaelluksesta palasi hänen mieleensä: jäätä vasten ei ollutkaan vettä, vaan väliin oli muodostunut melkoinen ilmatasku. Kepe seisoi pelkän jääkannen kannattamana. Ehkä ylävirtaan oli muodostunut järven jäätymisen jälkeen jääpato, ja alkutalven aikana järvivesi oli laskenut alas suoalueille ilman, että uutta vettä oli päässyt tilalle. Saattoi tapaus olla vuorimajavienkin metkuja.
Kepe potki lumettomaksi puolentoista metriä halkaisijaltaan olevan ympyrän muutaman metrin päästä rannasta. Hänellä ei ollut toatyökaluaan mukana, joten, no, styluspuikko sai toimittaa sen virkaa. Kumartunut toa piirsi jäähän laajan kehän ja veti viivoja tasaisin väliajoin sen keskustan kautta reunasta reunaan kuin muodostaen piirakkadiagrammia. Sitten hän istui ahkionsa päälle ja painoi kätensä jään pintaan piirin ulkopuolelle.
Hailakansininen valo säkenöi jään ja sormien välissä. Piirakkaviipaleiden saumat syvenivät ja upposivat kaksikymmentä senttiä jään läpi. Himmeästi hehkuen sektorit alkoivat laskeutua jäänalaiseen maailmaan ja pysähtyivät tasavälein muodostaen kauniin kierreportaikon. Kepe antoi rakennelman jähmettyä kantavaksi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt jotain näin konkreettista voimillaan.
Toinenkin aurinko katosi horisontin taakse ja punainen hehku himmeni kalliopiirroksesta. Kepe sytytti myrskylyhdyn ja laskeutui portaita jäänalaiseen maailmaan. Musta vesi liplatti pohjalla, mutta sitä ei ollut kovinkaan paljon. Pohja oli karkeaa pirunpeltoa ja Kepe pystyi loikkaamaan portailtaan kivelle ja muiden lohkareiden kautta kohti reunaa. Yksi suurempi väli hänen piti ylittää tekemällä jääsilta, mutta hyinen vesi jäätyi vaivattomasti.
Kartta jatkui alaspäin aina rannikolle asti, ja kaiverruksen alapuolella oli luonnonkalliosta muodostunut porras, joka oli nyt hitusen veden yläpuolella. Kepe päätteli järven olleen matalalla silloinkin, kun kuva oli alkujaan tehty. Tai ehkei paikalla ollut silloin järveä ollenkaan. Alapuoli jatkoi samaa tyyliä kuin ylempikin, mutta oli selvästi kuluneempi: vesi ja jokavuotinen jäidenlähtö oli tehnyt tehtävänsä. Kepe erotti kuitenkin välittömästi Bio-Klaanin: paikkaa Visulahden pohjukassa oli erityisesti korostettu. Siitä lähti viivoja tai säteitä muihin kartan kyliin – tämä selitti myös pinnalla olevan osan viivoituksen. Oliko kartta sittenkin paljon nuorempi kuin hän oli ajatellut? Myrskylyhdyn valossa Kepe huomasi myös, ettei Ruki-Koron kohdalle ollut merkitty asutusta. Hetkinen: Ruki-Korohan oli ollut olemassa jo silloin, kun Tawa oli perustanut Klaanin, eikä sitä ollut missään vaiheessa hylätty. Toisaalta – tarkemmin katsottuna Klaaninkaan kohdalla ei erottunut sen maamerkkejä kuten linnaa tai Tawan tornia. Tätä pitäisi tarkastella kokonaisuutena huomenna.
Jäänalainen maailma oli salaperäinen ja kaunis. Ryhmä kaloja nousi pinnan tuntumaan ihmettelemään hämärän maailmaan laskeutunutta valoa. Kepe ei nähnyt kovin pitkälle järven keskiosaan päin, mutta kivet harvenivat rannasta poispäin. Se oli tietenkin ihan loogista. Jostain kuului poistumisuoman liplatus.
Ja muutakin. Kepe pidätti hengitystään ja koitti olla aivan hiljaa. Jostain kuului puhetta – se tuli hänen tekemästään aukosta. Oletettavasti useampia henkilöitä, mutta Kepe ei tunnistanut sanoja jään läpi. Hän sammutti lyhtynsä. Ylhäällä ei ollut sytytetty valoja, mutta jään läpi tuli pieni kajastus ja siinä näkyi liikettä. Muukalaiset tuskin olivat täällä sattumalta. Kepe oli pimeässä jäänalaisessa luolassa, keskellä saaren syviä korpia ja tuntemattomien piirittämänä.
Neljäs luku
Snowie avasi silmänsä, tuhisi ja räpytteli. Nepä olivatkin olleet makoisat unet! Joku siinä ulkona nukkumisessa tenhosi. Vai oliko se tieto siitä, että hän oli oikealla asialla ja edistynyt?
Lumimaja, jonka he olivat illalla rakentaneet, oli tilava ja lämmin. Lämpökivetkin he olivat sammuttaneet keskellä yötä, kun oli alkanut tulla kuuma. Snowie mönki ulos makuupussistaan: hänen kehonsa oli ottanut moiseen nukkumavälineeseen sopeutuvan muodon. Kuului maiskahtava ääni, kun käsivarret irtaantuivat kyljistä ja toinen, kun lumiukko irrotti jalkansa toisistaan. Snowie venytteli raajojaan ja haukotteli syvään. Lumen läpi siivilöityi valoa ja matalasta oviaukosta leijui vieno ruoan tuoksu. Snowie nappasi viittansa ja kömpi kaksoisaurinkojen paisteeseen.
Tongu istui maapuista keräämällään nuotiolla, jonka keskellä paloi kirkkaana tuoksuisa tervaskanto. Hän hämmensi puukauhalla vihanneskeittoa, joka lämpeni pakissa nuotion päällä.
”Hyvää huomenta!” sanoi lumiukko ja istahti penkalle nuotion ääreen.
”Huomenta huomenta”, sanoi Tongu. ”Keitto on kohta lämmin. Tuhti aamupala, niin jaksetaan seikkailla. Kävin jo tutkimassa lähimaastoa. Parin kilometrin päässä eilen katsomaamme suuntaan on järvi, joka saattaa olla se, mitä Kepe etsi. Vastaa kertomaasi kuvausta.”
”Kappas! Näkyikö siellä jälkiä?” vastasi Snowie nuuhkien pakkia.
”Niin pitkälle en sentään ehtinyt”, sanoi Tongu. ”Näin sen vain etäältä kukkulan laelta tiiraillessani. Mutta meidän kannattaisi varmaan aloittaa siitä suunnasta.”
”Hyvä hyvä. Onkos kahvia?”
Tongu hymähti. ”Sitä minä edes ajatellut. Olen pahoillani.”
”Eipä ole ensimmäinen kerta kun näin käy”, nauroi Snowie. ”Minulla on termoksessa se, minkä pakkasin lähtiessä mukaan.” Hän kaivautui takaisin lumimajaan ja kömpi pian esiin termospulloa kantaen. ”Tämä on toisaalta vuorokauden vanhaa, mutta no, hätä ei lue lakia…” Snowie kaatoi haaleanlämmintä juomaa kurkkuunsa, irvisti vähän, joi lisää ja kaatoi loput maahan, jossa juoma jatkoi matkaansa lumikerroksien läpi.
”Toivottavasti löydämme laavun, jossa on iloisia retkeilijöitä jakamassa kahviaan”, sanoi Tongu katsoen tapahtuvaa kummaksuen.
”Toivottavasti löydämme Kepen, joka muistaa tällaiset jutut matkalle lähtiessään”, sanoi Snowie ja pyyhki suunpielensä.
He aterioivat keittoa ja paksuja viipaleita ruisleivästä, jonka Tongu oli pakannut mukaansa. Auringot olivat kiivenneet ylös eteläiselle taivaalle. Pakkasta oli muutama aste, ja idässä näkyi joitakin pilviä. He olivat yhä melko korkealla, mutta leirin ympärillä kasvavat puut estivät heitä näkemästä kovin pitkälle. Aterian jälkeen he sammuttivat nuotion lumella ja keräsivät makuupussit Snowien reppuun ja Tongun isoon ahkioon. Lähtövalmistelujen jälkeen Snowie otti Etsimen esiin ja pudotti sen sinkkipannan päähänsä.
”Hei! Minusta se osoittaa nyt eri suuntaan. Selvästi enemmän vasemmalle!”
Tongu vertasi Snowien osoittamaa suuntaa karttaansa ja karahkoihin, jotka he olivat jättäneet illalla oikean suunnan merkiksi lumelle. ”Oletko varma?”
”Joo, selkeä homma. Värinä on vähän lievempi kuin illalla, mutta silti paljon selvempi kuin Klaanissa.”
”Joko Kepe on siirtynyt tai laite on hajoamassa”, pohti Tongu. ”Voikohan pakkanen vaikuttaa siihen jotenkin?”
Snowie käänteli laatikkoa ympäriinsä. Se näytti ja tuntui samalta kuin ennenkin. Lumiukko pisti laitteesta virrat pois, avasi patterikotelon, pyöritteli paristoja ja pisti virrat takaisin. Suunta pysyi kuitenkin samana.
”Kokeillaan vielä. Jos mietin kovasti omaa riippumattoani Klaanissa…” Snowie sulki silmänsä, tunnusteli hetken paikoillaan ja kääntyi sitten kohti etelää. Tongu vilkaisi kompassia. ”Näyttää oikealta. Emme kai voi muuta kuin seurata linkkiä. Mutta se vie taas kukkuloille, ja siellä emme liiku kovin nopeasti.”
”Jos kone on oikeassa ja Kepe vaihtanut paikkaa niin hän on tehnyt sen pimeän aikaan eilen. Ei kuulosta jutulta, jota Kepe tekisi. Minusta meidän pitäisi lähteä perään.”
Tongu rapsutti päälakeaan. ”Minä en kokeillut laitetta aamulla, koska käteni eivät edes mahdu siihen. On myös mahdollista, että Kepe nousi aikaisin ja liikkui ennen kuin heräsit tarkistamaan tilannetta. Mikäli hän on lähellä, on hänen sijaintinsa suoran linjan kulma voinut muuttua paljonkin, vaikkei hän olisi taittanut kovin pitkää matkaa. Kello on jo yli puolenpäivän.”
”Ajattelet liikaa itsesi kautta, luulen”, huomautti Snowie. ”Kepe ei ole lähtökohtaisesti aikainen herääjä. Hän oli myös eilen vielä valoisan aikaan jonkin verran paikallaan. Jos hänellä oli syitä tai edes mahdollisuuksia jäädä paikoilleen illalla, hän olisi nukkunut aamullakin pitkään. Olen retkeillyt Kepen kanssa aika paljon ennenkin.”
”Uskon, uskon. Anteeksi. Koitin vain järkeillä asiaa, mutta luotan näkemykseesi. Olet tämän seikkailun kapteeni ainakin nyt, kun minun koneeni teki pakkolaskun. Luuletko, että hänelle on tapahtunut jotain, mikä sai hänet liikkumaan vielä sen jälkeen, kun pysähdyimme tähän yöksi?”
Snowie näytti ahdistuneelta. ”Olen miettinyt viimeisen viikon, mitä hänelle on voinut tapahtua”, hän sanoi ja katseli laitteen osoittamaan suuntaan. ”Minulle olisi tärkeää lähteä katsomaan, mitä todella on tapahtunut.”
Ja niin he tekivätkin. Kulku oli välillä vaivalloista, varsinkin suksilla, sillä he kulkivat nyt Ämkoo-vuoren varpaita kohti ja maasto nousi – välillä tasaista rinnettä ja välillä harjanteiden jättiläisportaita. Taivas meni pilveen ja välillä sateli kevyesti lunta. Tongu joutui nousemaan rinteitä siksakkia, ja erään erityisen jyrkän rinteen kiertääkseen he joutuivat tekemään melkein kolmen kilometrin lisälenkin. Sen huipulla he pysähtyivät huilimaan ja söivät aterian siemennäkkileipää ja talviomenoita. Alhaalla he olivat erottavinaan öisen leiripaikkansa sekä järven, jonka Tongu oli havainnut aamulenkillään. Suoraan etelässä he uskoivat erottavansa harjanteen, johon Kooka-Burra oli tehnyt pakkolaskunsa, mutta niin kaukaa konetta ei voinut erottaa.
Tovin tauon jälkeen matkustettuaan he löysivät jäljet, jotka johtivat suoraan Etsimen osoittamaan suuntaan. Keskellä oli kuljettu kookkaalla reellä tai kelkalla, jota oli ilmeisesti vedetty sekä jonkinlaisella sorkkaeläinjuhdalla että kaksijalkaisten, todennäköisesti matoralaisten voimin. Aivan varma jäljistä ei kuitenkaan voinut olla. Tongu päätteli, että jäljet oli tehty eilisen aamupäivän ja tämän keskipäivän välillä: ne olivat kulkeneet eilenaamuna sataneen paksumman lumikerroksen yli, mutta tämänpäiväinen kevyt sade oli selvästi jälkien päällä. Kepen jälkiä he eivät tunnistaneet. Snowie muisteli ystävänsä ottaneen mukaansa hankikantokengät, joiden jäljet olisi ollut helppo huomata.
”Siinäpä arvoitus”, sanoi Tongu.
”Etsimen suunta ei ole tänään muuttunut, joten jos Kepe on ollut näiden mukana, on hän saapunut perille ennen kuin me lähdimme aamulla liikkeelle”, pohti Snowie. ”Ehkä hän tapasi matoranit illalla ja lähti heidän mukaansa reellä. On se voinut toki tapahtuman aamullakin, jos ne herättivät hänet.”
Tongu katseli karttaa ja kompassia. ”Mutta näiden ja Etsimen osoittamassa suunnassa ei ole mitään kylää. Lähin on Ko-Huna-Koro, ja sekin on tästä selvästi etelään, lähes vastakkaiseen suuntaan. Ne voivat tietenkin olla paimentolaisia, joilla on joku leiri.”
Snowie mittaili jalanjälkiä. ”Onpa hyvä, että jäljet kuuluvat matoralaisille tai muulle pikkuväelle! Ja he antoivat Kepen istua kyydissä kävelemisen sijaan. Olihan hän taivaltanut jo aika pitkän matkan.”
”Vaikea kuvitella, mitä muita ne voivat olla. Zyglakeja ei ole näin korkealla varsinkaan tähän vuodenaikaan. Useimmat rahit eivät käytä kelkkoja.” Jätti kyyristyi tutkimaan jalasten jälkiä. ”Tämä ei mennyt kovin syvässä, joten lastia tuskin ole kovin paljon. Ehkä yksi kevytrakenteinen toa tavaroineen. Ja katso! Jäljet ovat sekoittuneet, mutta osa niistä kulkee aiemmin toiseen suuntaan – tosin matoranien jälkiä on vähemmän.”
”Vaikuttaa siltä, että ne tulivat varta vasten hakemaan Kepeä reellä ja palasivat sitten takaisin hän mukanaan niin, että osa toiseen suuntaan istuneista käveli, jottei rekipeli olisi ollut liian täynnä!” Snowie hihkui. ”Kyllä se tästä ratkeaa!”
”Mahdollista, mahdollista”, sanoi Tongu. ”Voihan olla, että hän tapasi aiemmin jonkun näiden tuttavan ja sopi sitten tapaamisen tänne korpeen. Mutta en tiedä, miten ne pystyivät välittämään viestejä, kun yhteydet eivät toimi. Eikä näillä kavereille välttämättä edes ole radioita.”
”Kepe tuli tekemään tutkimusta saaren historiasta, joten vaikka tapaamista ei olisikaan sovittu, saattoi hän silti haluta näiden mukaan. Kylä, jota ei ole kartassa, olisi sopinut hänen tutkijanvaistoonsa. Ja miksei meidänkin?” Snowie katsoi Tongua kysyvästi. ”Ainakaan hänellä ei olisi ollut syytä suhtautua matoralaisiin varauksella. Eikä matoralaisten häneen, onhan hän toa.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu. ”Silti olisin varmemmalla mielellä, jos näkisin hänen jälkensä muiden joukossa. Se, että hän on päässyt rekikyytiin voi kertoa kunnioituksesta, mutta myös siitä, ettei kuljetus ollut vapaaehtoinen.”
”Eivät kai ne matoranit sentään…” Snowie pohti. Toisaalta – hän muisteli kuulleensa huhuja metsässä olevasta kylästä, jonka matoranit – gulp – söivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia? Vai oliko se kylä, jonka matoranit syöttivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia lähimetsän matoraneille, jotta ne eivät söisi heitä? Missähän sellainen kylä edes sijaitsi?
”No, se selviää sitten kun löydämme ne! Nyt meillä on suunta ja reitti, joka ei varmasti kulje kielekkeiden yli. Jatketaan!”
Kolme päivää aiemmin, ei kovinkaan kaukana
Toa potkaisi turhautuneena rakkineen telaketjua. Tähän jäätiin.
Oli alkuilta. Kaikkialla ympärillä oli lunta ja hiljaisuutta. Polttoaineen haju haihtui pikkuhiljaa pohjoistuuleen.
Matoro ei ollut kovinkaan tottunut moottoriajoneuvoihin. Mittari, jonka hän oli ajatellut laskevan kuljettua matkaa, olikin ollut tankin täyttöaste. Ei ihme, että numero oli pienentynyt eikä kasvanut. Nyt se oli jotakuinkin nollassa. Radiokaan ei toiminut.
Lisäksi Bladis oli laiminlyönyt varakanisterin. Tai no, jos rehellisiä oltiin, olisi Matoron pitänyt tarkistaa se ennen lähtöä. Menovedetön moottorikelkka keskellä metsää oli hyödyttömämpi kuin suklaasta tehty kypärä.
Matoro kaivoi tavaralaatikosta esiin reppunsa ja tunki sinne ruokapakkauksensa, lämpökiven ja maastokartat. Varustevyölleen hän ripusti Energiaterän ja Sähkösäilän ja otti tyhjän bensakanisterin kainaloonsa. Juomavettä hän saisi sulatettua lumesta. Toa kirjasi rannetietokoneeseensa kelkan koordinaatit. Matka jatkuisi jalan. Mutta ei Klaaniin – etäisyys oli liian pitkä, ja muutenkin Bladis todennäköisesti bännäisi hänet perillä kelkan jättämisestä metsään.
Kaksisataa metriä käveltyään Matoro kuuli tiaisten laulavan. Peura kulki metsäpolun yli jossain takana.
Matoro alkoi vihellellä. Hänestä tuntui jo paljon paremmalta.
Viides luku
Tongu oli jo ehdottanut leiripaikan etsimistä, kun Snowie erotti himmeän valon hämärtyvässä metsässä. He etenivät yhtä rekiuraa pitkin, nyt huomattavasti varovaisemmin. Oli aivan hiljaista. Lumikerros tuntui imevän kaikki rasahdukset.
He hipsuttelivat lähemmäksi, toinen lumijaloillaan ja toinen suksillaan. Puiden takaa paljastui matala luonnonlohkareista kasattu muuri, jonka korkeuden sen päälle satanut lumi melkein tuplasi. Muurissa oli rankapuista kasattu portti, joka oli teljetty sisältäpäin salpaparrulla. Portin päällä oli puinen katos ja kävelytaso, josta roikkui lyhty keltaisella kynttilällä. Reen ja jalkojen jäljet menivät portin alta.
Tongu näki helposti muurin yli ja Snowiekin kasvatti kaulaansa niin, että näki sen taakse. Kylä oli hyvin pieni – ehkä enemmänkin iso pihapiiri. Karjasuojassa oli kaksi lammasta tai vuohta, joilla oli pitkät, käyräiset sarvet. Ne eivät kiinnittäneet Klaanilaisiin huomiota. Muita ei näkynyt – ei kadonnutta klaanilaista, ei metsäkylän matoralaisia. Osa rakennuksista oli ikkunoista päätellen asuintaloja, mutta niiden ja aittojen erot eivät olleet mitenkään suuria. Talot oli rakennettu lähiseuduilta kerätyistä materiaaleista: pirunpeltojen jäkäläisistä lohkareista, hirsistä ja alempaa suolta nostetuista turveharkoista. Vain suurimmasta rakennuksesta, pitkästä, yksikerroksisesta ja pieni-ikkunaisesta, kajasti hämärä keltainen valo. Snowie ja Tongu olivat erottavinaan hyvin vaimeaa puhetta.
”Etsijä on sitä mieltä, että olemme oikeassa suunnassa ja lähellä. Ei ovikelloa, eikä kukaan taida kuulla, jos kolkuttelemme”, sanoi Snowie.
”Ei näytä kovin pahalta paikalta, mutta miksiköhän tätä ei ole kartassa? Nuo kivet ja parrut ovat olleet paikoillaan pitkään. No, voin työntää sinut muurin yli, ja luulen voivani kiivetä tuosta itsekin”, ehdotti Tongu.
”He ovat varmaan rakentaneet nuo ihan tarkoituksella pitääkseen öiset kummajaiset poissa pihasta”, pohti Snowie. ”Muurin ylittäminen tuosta vaan tuntuisi jotenkin epäkohteliaalta ja olisi omiaan aiheuttamaan hämminkiä. Miten olisi hienovaraisempi lähestyminen?”
Snowie istahti Tongu ahkiolle, asetti Kepen Etsimen sen kärkeen ja laski repun selästään. Hän nosti jalkansa risti-istuntaan ja sitten isosta Snowmanista hyppäsi irti pienempi Snowman. Jalkaosa lösähti läjäksi lumimassaa, joka asettui ahkioon muiden matkatavaroiden joukkoon.
”Nyt en herätä pahemmin kauhua”, sanoi pikku-ukko. Nosta minut muurin yli. Se on jotenkin… kiltimpää. Vihellän, jos tarvitsen apua, ja huudan, jos tarvitsen apua tosi tosi nopeasti. Jos asiat menevät nappiin, haen sinut täältä. Okei?”
”Tehdään niin! Lykkyä tykö!” Tongu nosti pienen ystävänsä ja laski tämän muurille portin viereen. Snowie loikkasi siitä alas, kahlasi tai paremminkin ui portilta tulevalle tampatulle polulle ja vilkutti vielä oven rankojen välistä. Sitten lumiukko katosi varjoihin ja lähti kiertämään kohti päärakennusta ja sen pieniä, hirsien väliin asetettuja ikkunaruutuja, joista hohti elävän tulen keltaoranssi hehku.
Tongu istahti lumelle ahkionsa viereen ja jäi tuijottelemaan sinihämärää maisemaa ja keltaisen tuikun valopiiriä. Jos kaikki menisi hyvin, hän olisi tehnyt tehtävänsä. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi alkaa availla talojen kattoja tai hajottaa portteja.
”Ei, vaan kappaleen atomien magneettiset momentit ovat järjestäytyneet samansuuntaisesti. Sillä on aina miinus ja plus. Lisäksi, sitä ei voi katkaista. Tai voi, mutta uudella kappaleella on yhä kummatkin momentit. Aina plus ja miinus.”
”Mutta jos magnetismin toa –”
”Ei, edes magnetismin toa ei voi tehdä yksinapaisia magneetteja. Semmoiset möykyt olisivat jotain ihan muuta. Painovoimakiviä, ehkä – painovoima ei nimittäin kohdistu pelkästään maasta kappaleisiin, vaan kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Maanpinta on vain niin iso, että sen painovoimavaikutus on todella paljon suurempi kuin muiden kappaleiden. Kyllä, tämä pöytä vetää lamppua puoleensa, ja lamppu vetää pöytää puoleensa, ja minä vedän puoleeni penkkiä ja pöytää ja lattiaa ja päällikköä.”
”Loistavaa! Eli lamppu pysyy pöydällä, koska pöytä vetää lamppua ja lamppu pöytäänsä puoleensa?”
”No, enemmän se johtuu siitä, että maa vetää lamppua puoleensa ja pöytä on ikään kuin tiellä.”
”Huh huh! Miten tällaisia voi tietää! Antakaahan vieraalle uusi tuoppi. Mites keskipakoisvoima? Minä olen aina ihmetellyt sitä.”
Pitkä kulaus. ”Keskipakoisvoima. Se on itse asiassa valetta. Ei ole voimaa, joka puskisi kappaletta irti sentrifugista – karusellistä – napakelkasta? Vaan oikeastaan päinvastoin, kehäliikkeellä on normaalikiihtyvyys, joka kohdistuu aina kohti liikkeen keskipistettä.”
”Mutta kun lingosta päästää irti, niin kivi lähtee ulospäin, ei sisäänpäin!”
”Niin, mutta se johtuu siitä, ettei kivi enää kierrä kehää. Normaalikiihtyvyys estää sitä lipeämästä radaltaan. Liikkeen suunnan on koko ajan kaarrettava kohti keskustaa, jotta kiertoliike voisi jatkua. Kiihtyvyys tarkoittaa vain sitä, että kappaleen suunta kääntyy koko ajan kaaren mukaan! Katsokaa tätä puulautasta: keskellä on keskipiste, ja tässä sormeni kohdalla on se kappale. Kun lautanen pyörii, niin kappale ei mene suoraan eteenpäin, vaan kiertää koko ajan kohti keskustaa.”
”Mutta se pysyy koko ajan yhtä kaukana keskustasta. Ei tuossa ole järkeä!”
”Hmm. No, miettikää vaikka näin. Menette eteenpäin reellä, ja juhdat alkavat juoksemaan nopeammin, eli reki kiihtyy. Okei! Mitä tunnette?”
”Painaudumme selkänojaa vasten! Kerran Goop putosi kokonaan hankeen, kun Kostamus kiihdytti oikein kunnolla.”
”Oikein! Painutte selkänojaa vasten. Samaan tapaan napakelkassa painaudutte liikkeen ulkolaitaa vasten. Mutta kummassakin tapauksessa ette oikeasti kiihdy siihen suuntaan mihin painaudutte, vaan vastapäiseen suuntaan. Reessä kiihdytte eteenpäin – paitsi jos putoatte kokonaan, jolloin nopeutenne loppuu kokonaan. Teistä vain tuntuu, että siirtyisitte taaksepäin, vaikka oikeasti pudotessannekin jatkatte matkaanne ilmassa eteenpäin. Eli painautumisen suunta on vastapäinen kuin kiihtyvyyden suunta, okei? Reki kiihtyy eteenpäin, kyytiläinen painautuu taakse. Napakelkkailija painautuu laitaa vasten, samoin kivi lingossa, mutta kiihtyvyys on tällöinkin vastasuuntaan, eli kohti napaa.”
”Entä se keskipakoisvoima sitten?”
”Jos kappale voi tutista paikoillaan, niin kuin matoran reessä tai napakelkassa, niin se liikkuu kiihtyvyyttä vasten. Se on kappaleen kyky vastustaa liikettä. Periaatteessa sen paino.”
”En ole ihan varma tästä, mutta ehkä siinä on järkeä. Vaan entä tuo lautanen sitten. Pyöräytä sitä vielä.”
”Näin?”
”Niin sitä minä vain, että lautasen pyörähdykseen menee aina sama aika koko lautaselta. Mutta pisteellä ulkokehällä on paljon pidempi matka, koska ulkokehä on pidempi. Ja sisäkehällä, tuossa pohjan reunassa, on paljon pidempi kehä ja piste kulkee sen ympäri samaan aikaan. Niin saman lautasen kaksi pistettä menee eri nopeuksilla. Miksei lautanen hajoa? Minä luulisin, että sen pitäisi hajota.”
”Öh, tuota… Ei sen pitäisi hajota. Ei tuossa minusta ole mitään kummallista. Kaikki esineet toimivat noin. Vaikka sen rajaisi tosi pieniin kehiin, niin ne kaikki kulkisivat eri nopeutta, mutta oleellista on, että ne kulkevat saman kulman samassa ajassa. Vähän niin kuin tämä haarukka. Jos käännän sitä näin, niin keskiosa on samassa paikassa ja tässäkin eri kohdat kulkevat eri nopeutta, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat irrallisia.”
”Et taida tietää…”
”Ei siinä ole mitään ihmeellistä.”
”Jos tosi laholla kepillä lyö tosi nopeasti, se voi katketa keskeltä.”
”Niin no, se johtuu samasta kuin tuossa normaalikiihtyvyydessä: lyödessä keppi kiihtyy ja sen kärki, joka menee pisimmän matkan, kiihtyy nopeiten. Ja kepin kärjen painolla on ominaisuus vastustaa tätä kiihtyvyyttä, eli sen paino. Ja jos kepin rakenne ei kestä sen kokoista voimaa, se katkeaa.”
”Nimenomaan!”
”Mutta lautanen tai useammat esineet eivät hajoa siihen, koska ne kestävät. Lisäksi, tuossakaan ongelma ole siinä, että kärki kulkisi eri nopeutta kuin varsi, vaan se, että kärki kulkee eri nopeutta kuin aikaisemmin, eli se kiihtyy.”
”Minä hyväksyisin tuon, koska lautanen kokemuksen mukaan ei hajoa, kun sitä kääntää.”
”Empiriaa. Oikein hyvä.”
”Uusi tuoppi?”
”Kyllä kiitos.”
”Entä laivat? Puuveneet, ei ongelmaa, puu kelluu ilman poppaskonsteja. Mutta rautalaivat. Järvimalmi menee pohjaan, se on koko homman pointti. Miten siitä tehty vene, joka on vielä täynnä tavaraa, voi pysyä pinnalla? Onko merivesi jotenkin raskaampaa?”
”Se on vähän raskaampaa, koska siinä on suolaa. Mutta se ei ole oleellista. Metalliveneiden sisällä on ilmaa, jolloin ne ovat kokonaisuudessa kevyempiä kuin vesi. Rautaa on ympärillä vain vähän. Kun laiva lasketaan vesille, se uppoa sen verran, mitä laivan kokonaispaino korvaa laskettuna veden tilavuudessa.”
”Häh?”
”Tai siis. Jos laiva painaa, sanotaanko tuhat tonnia, mikä on vielä aika pieni laiva – niin se uppoaa sen verran, kuin minä tuhat tonnia vettä painaa. Eli tuhat kuutiometriä. Se olisi kuutio, joka on kymmenen metriä kanttiinsa.”
”Eli kuinka paljon…?”
”Tuota… en osaa teidän painomittojanne, mutta matoran-kyynärä on noin kolmekymmentäkolme senttiä, ja sata senttiä eli kolme kyynärää on noin yksi metri. Ja tonni painaa yhden kuutiometrin, eli kolme kertaa kolme kertaa kolme kyynärää kokoisen kuution verran vettä. Ja tämä laiva painaisi siis tuhannen sellaisen verran.”
”Se taitaa olla hirmuisen paljon?”
”No, se on vain kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen metriä, eli kolmekymmentä kyynärää kanttiinsa.”
”Aika vähän oikeastaan. Mahtuisi pihalle.”
”Joo. Vesi on painavaa. Ja öö, tilaan mahtuu aika paljon juttuja? Vaikka se kuulostaisi pieneltä.”
”Ja tämä ’tuhat tonnia’ painava laiva siis korvaisi sen verran vettä?”
”Joo. Eli se uppoaisi sen verran, mitä tuo vesimäärä veisi tilaa.”
”Hei, keksin! Jos upotan sormen tuoppiin, se nostaa kaljan pintaa sormen verran, eikö?”
”Just niin. Mutta tuo ei ole ihan sama asia, koska painat sormen sinne. Kokeillaan – onko teillä jotain kelluvaa? Mutta joka uppoaisi kuitenkin vähän?”
”Pala tuohta? Halko ei mahdu tuoppiin.”
”Miten olisi vaikka jääpuikko? Sen pistäminen sekaan ei pilaa olutta.”
”Goop, haepa toalle jääpuikko pihalta.”
Goop ei muistanut, että kukaan olisi tehnyt pientä lumiukkoa tuvan ikkunan alle, mutta kukapa näitä laski.
”Noin. Kiitos. Oikeastaan olisin voinut tehdä sellaisen itsekin, mutta unohdan aina. Katsokaa: jää kelluu, koska se on kevyempää kuin vesi – ja olut. Niin kuin puuvene, ja laiva kokonaisuutena, kun laskemme mukaan sen sisällä olevan ilman. Mutta se uppoaa silti vähän eikä jää vain veden pinnalle nököttämään. Kun pistän jääpuikon tuoppiin, plop! Pinta nousee sen verran, mitä maan vetovoiman puoleensa vetävä puikko jaksaa veden sisään upota, eli painonsa verran mitattuna veden – kaljan – tulevaisuudessa. Tilavuudessa.”
”Ihme juttu. Ja rautalentokoneet toimivat samalla tavalla? Ne ovat yhteensä kevyempiä kuin ilma?”
”No, itse asiassa ei. Ilmalaivat, semmoiset kaasupallot jota meillä ei ole, toimivat niin. Ja kuumailmapallot – koska kuuma ilma on kevyempää kuin kylmä.”
”Siksi löyly on kuumempaa ylälauteilla.”
”Just. Empiriaa. Mutta lentokoneet eivät perustu siihen. Lentokoneet menevät vain tosi lujaa ja muuttavat osan tätä liikettä liikkeeksi – tai ehkä kiihtyvyydeksi – ylöspäin muuttamalla ilmavirran suuntaa. Ja jotkut ilmalaivat ja kopterit vispaavat ilmaa nopeasti alaspäin niin, että ne itse kohoavat ylöspäin, mutta se on vähän eri asia.”
”Miten ne sitten muuttavat sitä ilman liikettä liikkeeksi?”
”Ilma menee eri nopeutta siiven ala- ja yläpuolella, koska ne ovat eri mallisia. Siiven yläpinta on kaarevampi ja siksi pidempi, ja alapinta suorempi ja lyhyempi. Ja tästä syntyy paine-ero, joka painaa siipeä ylöspäin. Luulisin. En ole asiantuntija. Teidän pitäisi kysyä Tongulta.”
Ovelta kuului kohtelias koputus.
”Nytkö se Omri tulee klapien kanssa? Johan sillä kesti. Ovi on auki!”
”Minä hain ne klapit kyllä jo hyvän aikaa sitten.”
”Kuka hitto siellä sitten on? Hetkinen – tässähän me ollaan kaikki. Ääk! Lumipara!”
”Moi Snowie!”
”Hushus! Tämä on elävien talo! Kampeappas itsesi takaisin hankeen tai saat luudasta!”
”Ööh…”
”Rauhoitus nyt. Hän on ystäväni. Aivan harmiton. Ja ihmeen pieni vielä.” Kepe röyhtäisi. ”En kyllä yhtään tiedä, mitä hittoa hän tekee täällä. Tule maistamaan, vanha veikko. Tässä on päällikkö Muftal ja hänen kyläläisensä – pistä se luutu nyt suuren hengen tähden pois. Tekevät hyvää kaljaa. Ja aika vahvaa, ilmeisesti. Oletko se todella sinä?”
”Omassa persoonassani. Terve vaan kaikille ja ööh, pahoittelut kutsumattomasta vierailusta näin ilta-aikaan… Teillä taitaa olla se, jota etsin.”
”Mitä olet hakemassa?”
”Sinua, tietenkin. Mutta näytät uineen paikallisväestön liiveihin harvinaisen joviaalisti.”
”Puhun tieteen universaalia kieltä. Me olemme vissiin aika kaukana sivistyksestä. Tai ainakin lähimmästä kaupungista. Tai tiestä. Miten sinä edes olet täällä? Ilman reppua tai mitään? Puolikkaana?”
”Loput minusta, kamat, Tongu ja sukset odottavat porttinne takana. Ja olisi kohteliasta pyytää hänetkin sisään, mutta suoraan sanottuna en usko, että hän mahtuu ovesta. Kaikki eivät osaa toistaa temppuani.”
”Bio-Klaanilaisia? Muita tietäjiä etelän linnasta?”
”Joo, totta kai. Ne – me – päätyvät, päädymme mitä erikoisimpiin paikkoihin. Miten te löysitte tänne?”
”Etsijäsi avulla. Se kannettava laite, jonka kanssa metsästimme tryffeleitä Lehusta. Ja Tongu lainasi lentokonetta, joka teki pakkolaskun, ja siitä eteenpäin hiihdimme. Pelkäsimme jo, että sinut on kaapattu, mutta ilmeisesti arvon päällikon väkeä kiinnosti lähinnä sinun juottamisesi tuhtiin humalaan.”
”En minä niin humalassa vielä ole.”
”Olet kyllä, mutta ei se haittaa. Mukava nähdä! Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla tällä seikkailulla mukana jo alusta asti.”
”Krhm, jos saan sanoa, ja saan, koska tämä on minun taloni. Emme me nyt toaa kaappaisi. Halusimme vain vastauksia muutamaan kysymyksiin, joita meille on tullut mieleen täällä elellessämme.”
”Te toisaalta uhkasitte heittää taskukamerani avantoon, jos en tulisi mukaanne.”
”Ehkä uhkasimme, ehkä emme. Kuka sitä muistaa?”
”Ja mikäli asian ymmärsin, niin se turkismetsästäjäkin tuli Klaaniin lähinnä houkuttelemaan jotain hyväuskoista tänne pohjoiseen.”
”Uhkasitteko te heittää Kepen taskukameran avantoon?”
”Tasan uhkasivat.”
”No hei, kai noin monen tuopillisen jälkeen kalavelat on maksettu! Saunakin on lämmin. Ja meillä olisi vielä muutamia kysymyksiä. Äänilevyn neula, miten yhteen värinään mahtuu kaikki soittimet JA laulu –”
”Sinä olisit voinut jäädyttää avannon umpeen sormia napsauttamalla, senkin hupsu.”
”Kamera olisi voinut hajota osuessaan jäähän. Eikä se ole niin helppo temppu.”
”Okei, okei. Oliko se kalliopiirroshommakin juksausta?”
”Kalliokaiverrus. Se on oikea. Tosi hieno. Siinä koko saaren kartta, osa nykyisistä kylistä on siinä mutta ei kaikkia, ja jotain mitä ei enää ole, luulisin. Klaani jotenkin säteilee niihin. Muftal sanoo, että se kaiverrus on ollut siinä aina.”
”Aina on ollut. Emme me nyt ketään oikeasti huijaisi. Yhtään ei olla huijattu. Ajateltiin tätä enemmän… tiedonvaihtona, tieteellisenä prosessina.”
”Seminaarina, Muftal, seminaarina.”
”Seminaarina. Mitä noihin vanhoihin juttuihin tulee, niin kannattaa kysyä naapurikylän vanhalta Uhrakilta, hän on perillä niistä jutuista.”
Ikkunaan koputettiin kohteliaasti. Muftal kalautti sitä luudanvarrella ja vanha tuuletusikkuna lähes läpinäkymättömällä lasilla pamahti auki. Yksi iso punainen silmä tuijotti joukkoa katonrajasta.
”Mainitsiko joku saunan?”
”Mikä helvetti Profeetan nimeen TUO on?”
”Se on vain viimeinen keltaisista jättiläisistä. Ja kertoo teille kaiken mitä ikinä haluatte tietää aeronautiikasta. Saunan jälkeen, luulisin. Toivottavasti teillä on iso saunan ovi. Ja lisää kaljaa.”
Lopulta Tongun piti kuin pitikin irrottaa saunan katto päästäkseen sisään. Mutta koska kylässä ei juurikaan käytetty nauloja, ei tästä ollut haittaa rakennuksen integriteetille. Malkakatto nousi ja laski ja jätti istui löylyihin. Jälleen tavalliseen kokoonsa kohonnut Snowie heitti löylyä ja kulautti vaivalla ansaittua seikkailuoluttaan. Kepellekin sallittiin vielä tuopillinen, kun hän oli ensin torjunut dehydraatiota pitkällä kulauksella kylän lähteestä.
Kyläläiset liittyivät löylyyn ja Tongu pääsi demonstroimaan kiukaan avulla, miten kuuma höyry sai ilmaa raskaammat kulkuneuvot nousemaan ilmaan. Pitkien ja antoisien löylyjen jälkeen Tongu jäi nukkumaan lauteille ja Snowie esitteli tuvan puolella Pohjois- ja Etelämantereen faunaa kyläläisille varjokuvateatterin keinoin. Kepe sammui kuin saunatonttu esityksen aikana. Sen loputtua kyläläiset tekivät Kepelle ja Snowielle pedin tuvan lattialle ja lumiukko nosti ystävänsä vällyjen väliin.
Seuraava aamu nousi lumisateisena ja kaikki kokoontuivat neuvonpitoon kylän keskipihalle. Saunan, kunnon ruuan ja tukevan levon jälkeen kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyläläisillä oli oikeus sivistykseen ainakin niiltä määrin, kun se koski jänniä ja ovelia luonnonilmiöitä, mutta uhkaus taskukameran nakkaamisesta jorpakkoon oli ollut liioiteltu. Kepe ehdotti, että kylään perustettaisiin Bioarkistojen sivupiste, mutta päällikkö Muftal ilmoitti, ettei kukaan kylässä osannut lukea. Snowie lupasi ottaa Isä Ruskon kanssa esille lukkarin osoittamisen kylään.
”Teidän ei kannata lähteä lumisadetta vasten tänään, mutta huomenna kirkastuu”, sanoi päällikkö. ”Joten ehdimme keskustella vielä äänilevyn neulasta, sukelluskellosta, vuorovesi-ilmiöstä ja mustista aukoista. Huomenna tarjoamme teille kyydin Kaya-Wahin reunalle, jonne lentokoneenne voi laskeutua ja napata teidän kyytiin.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu katsellen pyryä. ”Mutta meidän pitäisi saada ilmoitettua suunnitelmasta Ontorille ja Ternokille jotenkin. Radio ei toimi. He eivät ole kovin kaukana, ja harjanteelle voisi päästä jalan. Mutta päivä kuluu.”
”Ihme juttu tuo radiohäiriö”, sanoi Kepe. ”Puoli saarta on pimennossa. Joku häiritsee aaltoja. Tätä pitäisi selvittää jo ihan Klaanin turvallisuuden takia.”
”Sitten tällä ei ole mitään käyttöä”, sanoi Snowie ja kaivoi esiin Paacon erityistehokkaan radiolähettimen. ”Kuulkaas… jos me koitamme selvittää häiriön lähteen ja korjata sen, niin pitäkää te tämä lähetin. Paaco voi varmaan aina tehdä uuden. Voitte kuunnella sillä Klaanin taajuuksia. Sieltä tulee välillä kehittävää ja kiinnostavaa asiaohjelmaa. Voimme pudottaa teille paristoja silloin tällöin, kun joku lentää yli.”
Päällikkö oli lahjasta mielissään, vaikka toistaiseksi siitä kuului pelkkää särinää. Kepe käänteli ja hienosääti nappuloita ja sai irti yksittäisiä sanoja hälyn seassa. ”Verkstappenn… Bottax… Verkstappenn… Nämä eivät kyllä soita mitään kelloja. Kuka tietää? Paaco osannee auttaa, ja minäkin teen voitavani, kun pääsen pajalle.”
Surisevanakin radio oli kyläläisten mielestä jännittävä. Muftal asetti sen takanreunalle kunniapaikalle ja näytti saavan ajatuksen.
”Niistä vanhoista ajoista tuli mieleeni, tieteen mestaria voisi kiinnostaa yksi kalu, jonka edellinen päällikkö löysi nuoruudessaan sen kalliokartan juurelta. Sinä keväänä vesi oli taas järvessä alhaalla ja jääkuori vajosi aikaisemmin kuin yläjuoksun jääpato ja koko komeus oli esillä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Tämä löytyi rantavedestä kivien välistä.”
Klaanilaiskolmikko kurkkasi puulaatikkoon. Esine oli hyvin vanhaa, kellanvihreäksi muuttunutta metallia. Sen kokonaismuotoa oli vaikea erottaa, mutta se koostui ainakin kahdesta matalasta kupista, katkenneesta tangosta tai useammasta ja lyhyistä ketjuista, jotka olivat osaksi murentuneet ja vääntyneet hajalle. Raskain osa oli pohjaltaan pyöreä ja toiselta puolelta tasainen, toiselta kupumainen. Laatikossa oli irrallaan mahdollisesti aikanaan eläimen päätä esittänyt mutta ajan saatossa yksityiskohtansa menettänyt pienoisveistos.
”Se on ollut vaskinen vaaka”, selitti päällikkö. ”Ajalta ennen kuin järvimalmia alettiin nostaa näillä seuduilla.”
Kepe nosti esineen varovaisesti laatikosta. Vanha mies näytti olevan oikeassa. Esine tuntui muinaiselta, mutta se oli myös hyvin kaunis. ”Käytettiinkö täällä silloin raudan sijaan kuparia?”
”Se on messinkiä”, sanoi Tongu. ”Vanha sana vaski viittaa milloin kupariin, milloin messinkiin, milloin prossiin. Messingissä on enemmän sinkkiä, eikä se siksi muutu niin turkoosiksi. En ole arkeologian asiantuntija, mutta minusta täältä saarelta ei ole löydetty juurikaan kuparia, joten messinkikin voi olla tuontitavaraa. Liikuttiinhan sitä merillä ennenkin.”
”Klaani se vasta onkin kansainvälinen, joten miksei koko saari?” kysyi Snowie. ”Kai tämänkin kylän asukkaat ovat alkujaan huuhtoutuneet rantaan ja vain jotenkin päätyneet tänne ylös. Ja hyvä niin.”
”Niinpä kai”, sanoi Kepe ja mietti kivikartan säikeitä, jotka lähtivät Klaanista ja päättyivät entisiin ja nykyisiin kyliin – vai toisin päin? ”Kenties tuota kaivosasiaakin pitäisi joskus tutkia.”
”Mutta se odottakoot seuraavaa seikkalua!” sanoi Snowie ja ihasteli kylän aarretta.
Pimeän tultua he saivat hoidettua paluukyytiasiankin kuntoon: Kepe rakensi valokivestä ja eväiden alumiinifoliokääreestä valonheittimen, ja Tongu kiipesi läheiselle kallioharjanteelle vilkuttelemaan sillä suuntaan, jos Ontor ja Ternok todennäköisesti odottivat. Laivastolaiset osasivat Morsi-koodin, ja pian vastasivat Kooka-Burran välkyttimellä. Kone oli toimintakunnossa ja nouto Kaya-Wahista sovittiin huomiseen iltapäivään. Illalla Tongu selitti äänilevyn, vaikkei ollut itsekään varma, miten se oli mahdollinen. Kepe osasi selittää vuoroveden ja sanoa jotain mustista aukoista, ja Snowie yllätti omakohtaisella sukelluskellokokemuksellaan. Viileämpiä unia kaivaten Tongu kävi nukkumaan Kostamuksen ja Äkkihurjan kanssa karjasuojaan.
Muftal taas oli hyvä lukemaan säätä vuosisataisella kokemuksellaan vuoristoilmasta. Seuraava aamu, Snowien matkan kolmas, nousi kirkkaana ja aurinkoisena. Lähtövalmistelut tehtiin hitaanlaisesti eikä kellään ollut syytä nousta jalkeille ennen aikojaan.
Päällikko osoitti paljon kuljettua mutta eilisen lumipyryn kuorruttamaa uraa koilliseen – ja alaspäin. ”Tästä Kaya-Wahiin on yksi pitkä alamäki. Hieman kumpareinen tosin, ja saatatte joutua vetämään kelkkaa parissa kohtaa. Jättäkää kelkka metsän rajaan ja me haemme sen Kostamuksella ja Äkkihurjalla kun sinne päin ehdimme. Muistakaa korjata radio ja lähettää lukkari kirjoineen, ja poiketkaa ihmeessä, jos satutte kulkemaan ohi!”
Kepe katsoi rekeä, johon oli pakattu monta laukkua, kaksi ahkiota ja Tongun pitkät hiihtovarusteet. ”Minulla olisi pieni parannusehdotus”, hän totesi. ”Tongu, nostatko keulaa ylös?”
Jätti teki työtä käskettyä ja Kepe kumartui reen alle. Hän puhisi hetken mustan teippirullan kanssa. ”Tämä on kehittämääni kitkatonta teippiä. Pystyin sen avulla kiskomaan Dek-Korosta lainaamaani ahkiota vaivatta, joten sen pitäisi auttaa myös tämän reen ja niiden parin vetokohdan kanssa. Katsotaan mitä käy!”
Kolmikko asettui rekeen. Kepe ja Snowie vilkuttivat kyläläisille jotka vilkuttivat takaisin, Tongu tökki sauvoillaan vauhtia. Kelkka liikkui häkellyttävän kevyesti, ja ensimmäiseen kunnon alarinteeseen päästyään se katosi suurten kuusien lomaan kuin ammuttuna. Kyläläiset palasivat mökkeihinsä tyytyväisesti nyökkäillen klaanilaisten kauhun ja innostuksen huutojen hiljalleen etääntyessä.
Epilogi
Matoro nyppi sohvan käsinojaa ja vilkaisi taas kelloa. Oli kulunut kolmekymmentä sekuntia. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
”Kato kato, Verstappenn pääsee ohittamaan seuraavalla suoralla. Nyt – eikä! On se Bottax vaan kova. Nyt taas – ja ei. Oho, katso! Kalonsolta lähtee rapujalka alta! Seuraavalle varikolle on vielä 20 sekuntia. Menee jännäksi!”
Matoro haukkasi donitsia. Ainakin se oli ihan hyvää. Toa mietti, eikö hänen isäntänsä väsynyt kolistelemaan ympäriinsä mökissään rakettimoottoreita ja asejärjestelmiä pursuavassa puvussaan. Kai joku Mark Mökki olisi sopinut paremmin sohvalla röhnöttämiseen ja kaljan kittaamiseen? Nyt teräsjätti istui jännittyneenä sohvan reunalla metallisilla pakaroillaan niin, että huonekalun puolesta hirvitti. Kypärän tämä oli sentään ottanut pois, mikä helpotti Karhuhain ja donitsien nauttimista.
Televisio oli todella suuri ja toimi ilmeisesti plasmalla. Elementtitelevisiosarjasta tämä oli ollut ainoa, jolle oli löytynyt markkinarako. Vesitelkkaria kuulemma käytettiin yleisesti akvaariona. Matoro mietti, että elementistä riippumatta 80 tuumaa oli aivan liian suuri näin pieneen asumukseen. Sohva oli alle kolmen metrin päästä, ja pitkin kiemuraista rataa kuuttasataa kilometriä tunnissa kiitävät rapuajoneuvot täyttivät koko näkökentän. Lisäksi kuva oli hämmentävän tarkka.
Kaikkein eniten Matoroa masensi ohjelmatiedotus. Miten hän olikaan osunut bensanhakureissullaan Killjoyn mökille juuri moottoriurheilun superviikon loppurysäyksen aikaan? Kun Danmarian Nui Prix olisi ohi, olisi vuorossa yöllinen Arj-Durunin MUM-ralli ja sen päälle legendaarinen ja kammottu Le-Matoransin 36 tunnin ratakilpa-ajo. Matoro saisi kyydin takaisin Klaaniin vasta, kun Suga tulisi hakemaan Klaanilehden tuoreen painoksen seuraavana maanantaina. Radiolähetin ei toiminut, mutta posti kulkisi ajallaan siitä riippumatta. Suga myös osaisi olla yhteydessä vaikka lintupostilla, jos muut keinot eivät toimisi.
Siihen asti katsottaisiin rallia. Kenen tahansa muun kanssa olisi voinut vaikka pelata korttia, paistaa makkaraa tai jutella mukavia. Mutta Killjoy oli erakko. Kaikki sen tiesivät: hän piti kauhean onnettomuutensa jälkeen yhteyttä vain kouralliseen jäseniä, eikä Matoro ollut yksi heistä. Toisaalta hänestä tuntui, että metsästäjä oli ollut sisimmässään iloinen saatuaan vähän seuraa korpimökilleen.
Äkkiä kuului jysähdys ja surkea vinkaisu. Killjoy nosti rautasaappaansa. Se alta paljastui littanaksi lytistynyt hiiri.
”Tämä pirulainen on syyllinen viimeviikkoisten donitsieni katoamiseen. Löysin loput nomparelleista mökin alta pienestä kuopasta. Tämä olento ei ansainnut elää.”
Matoro kumartui katsomaan kuollutta Kuma-Kofoa raapien päätään. Kai Killjoy kiikuttaisi ruumiin edes pihalle? Mutta metsästäjä oli jo kadonnut jääkaapille hakemaan uutta kaljaa.
”Juu, kiitos. Tuota, Kaya-Wahi on aika kaunis näin lumisena talvena?”
”Karulla tavalla”, sanoi Killjoy rojahtaessaan sohvalle. ”Kohta alkaa viimeinen kierros.”
Ajoneuvot jatkoivat kulkuaan aivan samalla tavalla kuin kaikilla edellisilläkin kierroksilla. Bottax ajoi varikolle ja vikkeläsormiset matoranit vaihtoivat uudet rapujalat alle neljässä sekunnissa. Jännitys tiivistyi.
Kuului jumalaton rysähdys ja mökki tärähti. Killjoyn kalja lipesi lattialle ja pullo räsähti sirpaleiksi. Kuparipannu kolahti keittiökaapin päältä. Ikkunat helisivät ja räystäiltä tippui lunta.
Jotain Puhdistajasta ja Varjotusta mutiseva mökki-isäntä harppoi etuovelle. Haarniskapuvun ohjuspatterit kääntyivät valmiusasentoon ja käsitykin sisälle syttyi voimistuva hehku. Killjoy riuhtaisi mökin oven auki ja karjui jotain, josta toa kuuli selvästi lähinnä kirosanoja. Vihdoinkin vaihtelua! Matoro tempasi itsensä ylös sohvalta, ja reilu henkilö kun oli, otti mukaansa myös hiirenraadon hännästä roikottaen.
Hän kurkkasi oviaukosta. Killjoy taittoi ohjuspattereitaan takaisin haarniskan sisään. Kauan kadoksissa ollut Kerosiinipelle voi pahoin mökin nurkalla. Keetongu hoiperteli ylös rustiikkisesta puureestä, joka oli ilmeisimmin törmännyt mökin takaseinään. Snowie, joka oli törmäyksen voimasta jatkanut matkaansa eteenpäin liike-energian lakien vaikutuksesta, irrotteli itseään hirsiseinästä porkkananenä vinossa.
”Jos tämä on jotain Guardianin pilaa, saatan ryhtyä uudestaan varomattomaksi”, murisi mökin isäntä.
”Ei ollenkaan, ei ollenkaan”, sanoi Snowie. ”Jos tarvitset kitkaa vähentävää teippiä, niin Kepellä on rulla tosi hyvää. Moikka Matoro! Miksi sinulla on litistynyt hiiri?”
”Terve. Se on ööh, hölmö tarina. Näen, että löysit Kepen itsekin.”
”Ainahan minä Kepen löydän”, nauroi lumiukko ja auttoi matkasta toipuvaa toaa.
Tongu hoippui kättelemään Killjoyta. ”Kiitos mökin sijainnista. Jos se ei olisi ollut tässä, niin olisimme varmaan vieläkin matkalla mereen. Voiko tänne laskeutua lentokoneella? Tarvisen puoli kilometriä melko tasaista lumikenttää.”
”No sitä riittää. Taitaa olla kohteliasta pyytää teidät sisään, mutta voisitte soittaa etukäteen seuraavalla kerralla. Meillä on kisakatsomo menossa. Danmaria meni juuri ohi, mutta Arj-Durunin MUM alkaa näillä näppäimillä.”
”Radioyhteydet eivät toimi”, sanoi Kepe. ”Emme voineet.”
”No on se ihme”, Killjoy murahti ja katosi mökkiinsä. Muut seurasivat perässä.
He eivät kaikki mahtuneet sohvalle, joten Tongu otti tuolin keittiösyvennyksestä ja Snowie istui lattialle 80-tuumaisen eteen. Rapuajoneuvot kiitivät nyt hiekkaerämaassa ja syöksyivät tämän tästä tieltä ulos.
”Miten sinä voit saada noin terävää kuvaa tänne korpeen?” ihmetteli Kepe. ”Tuleeko tämä tosiaan reaaliaikaisesti?”
”Totta kai. Se on urheilua. Ei siinä olisi mitään järkeä, jos loppuratkaisu olisi selvillä.”
”Mutta tätä lähetetään Arj-Durunista. Sinne on tuhansia kilometrejä. Sinulla pitää olla todella vahva vastaanotin.”
”Se on semmoinen lautanen, ei se nyt sen ihmeellisempi ole. Creedy viritti minulle uuden viime syksynä. Sain HD-ominaisuudet käyttöön. Pienempi resoluutio muuttuu puuroksi näin isolla näytöllä.”
”Kuva on todella eläväinen”, sanoi Snowie. ”Ihan kuin olisimme autiomaassa itsekin.”
”Kepe rapsutti päätään ja tuijotti ruutua. Sitten hän nousi sohvalta ja veti television alta pienen punamustan metallilaatikon, josta tursusi johtoja. Ääni katosi ja kuva pimeni.
”Hei! Kisa on kesken!” parahti Killjoy.
”Luulen, että mysteerien avain yksi ja sama”, sanoi Kepe. ”Jos en erehdy, joku lainaa saaren radioaaltoja täydellisen tarkan live-kuvan välittämiseen Klaanin saarelle. Tällaisen tietomäärän välittäminen langattomasti vie hitosti kaistaa. Siviilivehkeillä sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta ehkä jollain meistä on käytössä huomattavia määriä tekniikkaa, jota ei ole tarkoitettu siviilielämään? Tekniikkaa, jonka käytössä ei tarvitse välittää tavanomaisista säädöksistä ja etiketistä?”
Kepe veti taskustaan esiin ruuvimeisselin ja aukaisi laatikkokojeen. ”Katso, rosvoreleitä. Adapteri, joka muuttaa radioaaltoja kuvaksi, vaikka millä mitalla. Ja tuossa on uudelleentahdistin. Ja ellen vallan erehdy, ei minkään tavallisen viihde-elektroniikkafirman logona ole musta käsi.”
Killjoy ojensi kätensä ja Kepe iski laatikon tämän konekouraan. Metsästäjä toi laitteen lähemmäksi silmiään. ”No jo on pannahinen”, sanoi Killjoy. ”Minä ihan oikeasti luulin, että tämä on aivan tavallinen digiboksi, mutta ei vissiin sitten. Olen nähnyt tällaisen viimeksi Xcutionin kannella. Häiritsimme niillä Rautalaivaston radioliikennettä ja kaappasimme sen kanavat omaan käyttöömme. Mistähän Creedy on onnistunut löytämään sen. Sodanaikaiset rosvoreleet ja kaikki. Hö.”
”Minusta sinun ei pitäisi käyttää sitä”, sanoi Tongu. ”Ainakaan kaikkia kanavia. Se aiheuttaa yleistä hämminkiä ja jopa vaaratilanteita.”
”Niin kai sitten”, Killjoy myönsi ja huokaisi. ”Hyvästi, teräväpiirtoinen Le-Matorans.”
”Nyt voimme ainakin avata Muftalin radioyhteyden, eikä Paacokaan polta päreitään menetetystä lähettimestään, kun kerran löysimme ongelman syyn”, nyökkäili Snowie.
”Ylläpidolla olisi varmaankin sananen sanottavana tähän hommaan”, Kepe vastasi. ”On ehkä helpointa, että sinä vain sammutat rosvoreleet ja me kerromme, että korjasimme saaren leylinjat tai vastaavat, jotka haittasivat radioaaltoja.”
”Olisin kiitollinen, jos Guardianin ei tarvitsisi työntää nokkaansa tähän. Mutta… onko loppukilpailujen katsominen huippulaadulla kokonaan poissa pelistä?”
”No, en ole admin, mutta sinä varmaan hoidat koko tämän osan saaresta ilmapuolustusta, ja tärkeimmän sanomalehden painon, joten ehkä se kuulostaa ihan kohtuulliselta…?” Matoro ehdotti.
”Pari kertaa kuukaudessa? Silloin tällöin? Klaanin terveen anarkian kunniaksi?” ehdotti Snowie.
”Käy minulle”, sanoi Tongu. ”Seikkailu on paljon tylsempää, jos on koko ajan puhelinsoiton päässä kotoa. Kunhan pidät kojeesi sen verran pois päältä, että kerron pojille koordinaatit.”
”Viiden klaanilaisen neuvoston päätöksellä: Loppukilpailut sallittu ja kaasu pohjaan!” Snowie nauroi. ”Ilman ralliasi meidänkin seikkailu, kauniit maisemat, uudet kaverit, lämpimät löylyt ja vuosisadan rekiajelu olivat jääneet välistä. Ikinä ei voi tietää, mitä jutuista seuraa. Ja lopulta asiat tuppaavat menemään juuri niin kuin niiden pitikin mennä.”
Tien pää oli pimeä ja hiljainen. Eikä Vaeltaja nähnyt siinä enää iloa. Hän ei voinut uskoa, että niin kauan vaellettuaan hän oli nähnyt sen kaiken. Hän ikävöi sarastusta. Ikävöi syksyä ja sen värejä. Väsyneenä hän antoi jalkojensa viimein pettää ja romahti sateen kastelemaan soraan.
Luomus ei sitä ymmärtänyt, koska hän ei nähnyt kuin luojansa. Paljon oli tietä vielä edessä. Koettavaa, jota ei ennen oltu koettu ja nähtävää, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt. Luojansa viereen luomus polvistui. Anellen tätä jatkamaan vielä hetken, mutta kellot olivat Vaeltajan mielen vieneet.
”Tähän päättyy minun matkani”, hän sanoi. ”Sillä tähän paikkaan minun aikani loppuu.”
Steltinmeren myrskyyn ei ollut valmistautunut kukaan. Se oli alkanut kuin tyhjästä ja voimistui kuin jumalten itsensä vihasta. Neljä ensimmäistä päivää se vain kasvoi. Tuuli yltyi, sade sankkeni ja ukkonen voimistui. Viidentenä päivänä sateen muotoa epäilleiden pahimmat pelot muuttuivat todeksi, kun taivaalta kaatamalla satava neste alkoi kondensoitua maahan jättäen jälkeensä sykkiviä rihmastoja.
Sitten syttyivät valot. Taivaalla paistoi katse, jonka luonnehtiminen vain tähdiksi oli valhe, jota harva uskalsi itselleen kertoa. Oli selvää, että joku – tai jokin – näki heidät. Näki kaiken.
Rannikkokaupunkeja evakuoitiin ennennäkemättömällä tahdilla. Spekulaatiot siitä, mitä tapahtui, levisivät nopeasti meteorologisista piireistä biologisiin. Sitten tähtitieteellisiin. Sitten uskonnollisiin…
Legendojen kaupungin turagan usko oli vahva. Suuri Henki itse oli siunannut heitä katseellaan ja myrsky oli siellä vain koettelemassa niitä, jotka heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistivat.
Mutta epäilys kalvoi monen rinnassa. Liha, joka pohjoista peitti, kertoi toisenlaista tarinaa. Paniikin välttämiseksi moni oppinutkin piti ajatuksen itsellään, mutta pitkin maailmaa teoriat lipesivät väkisinkin vaihtoehdoista vakavimpaan.
Sillä vaikka myrskyä ei kovinkaan monesta legendasta löytynyt, oli sen maailmaa riepotteleva viesti selvä.
Lopun ajat olivat saapuneet.
Tuomionpäivä teki tuloaan.
Eteläinen sakara, karvaisen kuninkaan hovi
Ensimmäinen viesti oli tullut osastolta viisi. Järjestelmävirheet olivat niin harvinaisia, että valvontapäällikkö Increase Grease ehti seisoa kokonaisen minuutin täysin paikallaan, ennen kuin hän ymmärsi, mitä tapahtui. Seuraava viesti tuli osastolta neljätoista. Sitten valvontataulu räjähti värien kirjoon, kun valot muuttuivat kaikki keltaisista punaisiksi. Jokainen osasto hälytti. Yhtiönsä punaista lippalakkia päähänsä syvemmälle työntävä Increase Grease katsoi näkyä hetken kauhuissaan ja tarttui sitten ainoaan oljenkorteensa. Keltaiselle puhelimelle ei ollut ollut tarvetta ikuisuuksiin, mutta nyt hänen oli siihen tartuttava. Jotain hirvittävää oli tapahtunut.
Vuosisatoihin kuninkaan ei oltu nähty liikkuvan sellaisella tavalla. Kattoon asennetuista telineistä toiseen itseään käsiensä varassa heittelevä suurikokoinen mies keräsi katseita, kun tämä lähestyi osastoa yksi. Tämän alamaiset eivät edes pysähtyneet tekemään kunniaa, sillä kaaoksen valtaan ajautunut henkilökunta oli itsekin liian kiireinen selvittämään, mitä tapahtui.
Karvainen käsi riuhtaisi raskaan metallioven auki ja kuningas kumartui siitä sisään. Increase Grease odotti häntä valtavan liukuhihnan alkupäässä ja oli vaihtanut lippalakkinsa keltaiseen työmaakypärään. Pienikokoisen Increasen viereen laskettu metallinen kanisteri oli alkanut äkkiä näyttää pieneltä, kun karvainen kuningas asteli massiivisine askeleineen sen vierelle.
”Avaa se”, kuningas käski. Increase Grease nyökkäsi ja heilutteli käsillään käskyn valtavan yläpuolellaan roikkuvan koneen ohjastajalle. Sieltä näytettiin peukaloa, jonka jälkeen kone isoine mekaanisine kourineen laskeutui metallisten liaanien varassa kanisterin yläpuolelle, tarttui siihen ja alkoi kääntämään sitä auki. Sinetti varsinaisen kanisterin ja sen kannen välissä ratkesi, ja kolme kiertoa myöhemmin kansi irtosi. Hetkeäkään epäröimättä kuningas tarttui siihen ja kaatoi sen sisältöineen eteensä. Increase Grease ei kavahtanut sitä, mitä sieltä paljastui, vaan sitä reaktiota, mikä karvaisella kuninkaalla siihen oli.
Valtiaan kasvoilla ei koskaan aikaisemmin ollut sellaista pelkoa. Maahan heidän jalkoihinsa ei ollut valunut henkilöä, niin kuin sieltä olisi kuulunut. Suuren Hengen uusimman lapsen sijasta kanisterista oli valunut vain kasa metallisia osia. Ilman sidosrakenteita olento oli haurastunut kanisterinsa sisään, ennen kuin tämän elämä oli koskaan ehtinyt edes alkaa. Karvainen kuningas nosti irtonaisen kallon ja katsoi sitä silmiin. Ainoastaan tyhjä katse vastasi. Ilman lihaksia ja nivelsiteitä syntymätön olento ei ollut selvinnyt edes matkastaan liukuhihnan päästä päähän.
”Mitä… mitä tämä tarkoittaa?” Increase Grease kysyi vapisten. Kuninkaan ote syntymättömän kansalaisen kallosta lipesi ja katse valahti maahan.
”Kuningattaren kammioon”, hän käski.
Matka sinne ei ollut aivan yksinkertainen. Eteläisen sakaran viidakoissa ja maan päällisissä kaupungeissa liikkumaan tottuneet kuninkaan kaartilaiset tunsivat olonsa epämukavaksi syvälle maan uumeniin johtavissa kammioissa. Kultahaarniskaiset soturit etenivät kuitenkin kuninkaansa perässä, sadanpäämies Decrease Pleasen juostessa kuninkaan ja Increase Greasen rinnalla. Kuningattaren kammioon astuessa karvaisen kuninkaan rinnalla tulisi seisoa sakaran parhaat.
Turvatoimet kammioon olivat mittavat. Ensin kuninkaan täytyi asettaa ruskea kätensä paneelille, joka päästi heidät ensimmäisistä ovista sisään. Toiselle hänen täytyi uhrata tukko kuninkaallisia karvoja, jotka hän repäisi irti kämmenselästään. Kolmannelle ovelle hän skannasi naamionsa, jonka ainutlaatuiset muodot koneisto tunnisti ja päästi heidät viimeisille porteille, joiden edessä kuningas vain lausui kuningattaren kammioon astumiseen tarvittavat sanat.
”On tullut aika.”
Hopeista kiiltelevää metallia olevat valtavat ovet väistyivät syrjään ja päästivät seurueen sisälle. Kellokoneistojen painostava tikitys täytti välittömästi kaartilaisten mielet. Raskaat koneistot ja pumput jyrskyttivät niiden tahdissa luoden kuin sydämensykettä muistuttavan rytmin. Ja metallisen hallin keskellä, hopeisten seinien ja messinkisen koneiston keskellä, väreili heidän kaikkein arvokkain aarteensa. Kuningatar, jonka Merten Äiti oli heille aikojen alussa lahjoittanut.
Increase Grease näki sen ensimmäistä kertaa koskaan. Totta kai hän oli kuningattaresta tiennyt. Kuullut legendat, kuten jokainen eteläiseen sakaraan syntynyt oli apsuudessaan kuullut. Tarinat eivät kuitenkaan tehneet kunniaa todellisuudelle. Kammion keskellä supisteleva ruskea vuori lihaa sykki sellaisella majasteettisella tavalla, mitä pieni mielikuvitus ei olisi osannut itse kuvitella.
Sitä ei kuitenkaan tarvinnut tuijottaa kauaa tajutakseen, että jotain oli myös pielessä. Lihankimpaleen ympärillä surisevat koneet iskivät kipinää ja kourat törröttivät vääntyneinä kummallisiin suuntiin. Ainoastaan yksi niistä näytti olevan enää kunnossa. Lihan kaukaisimmalla puolella liikkuva valtava höylä raastoi kuningattaresta irti valtavia siivuja verestävää kudosnestettä tihkuvaa materiaa. Liukuhihnat lähtivät kuljettamaan siivuja jonnekin kompleksin syvyyksiin. Oli selvää, että siivuttaja oli kunnossa ainoastaan siksi, että kimpaleen ovea kohti kurotteleva valtavahampainen kita ei ollut yltänyt sitä rikkomaan.
Jokaisen siivun repeytyessä irti, se karjui. Massan etupuolella mulkoilevat märkivän lihan miltei umpeen muuraamat silmät värähtelivät kuin ne olisivat vastikään itkeneet. Karvainen kuningas säntäsi kuningattarensa tueksi ja siveli kättään tämän louskuttavan kidan vierestä.
”Kaunis Poh’vadok, mikä sinuun on mennyt? Lapsesi syntyvät ilman lahjaasi. Tyhjin katsein. Mikä on saanut sinut poissa tolaltasi?”
Kuningatar karjaisi korvia vihlovalla tavalla. Ruskeaa lihaa kämmenellään sivelevä kuningas tajusi, että leikattu pinta ei uusiutunut sellaisella tavalla kuin sen olisi kuulunut. Sen regeneraatio oli pysähtynyt. Kudosnesteen tahrimaa kättään tuijottaessaan kauhu levisi kuninkaan kasvoille ja tämän käsky kävi.
Viimeinenkin kuningatarta siivuttava kone pysähtyi. Järkyttynyt Tarzahni ei osannut muuta kuin sulkea Poh’vadok lämpimään syleilyynsä lohdutukseksi.
Jotakin kammottavaa oli tapahtumassa, jos Merten Äiti sillä tapaa ottaisi lapseltaan lahjansa pois. Niin kaukana etelässä sitä hädin tuskin edes huomasi, mutta pohjoisessa myrskyt repivät rannikkoja kappaleiksi voimalla, jollaista ei oltu koskaan ennen nähty.
Oli tullut aika…
Tangoia Sadiil Koro
Myrsky ulkona voimistui voimistumistaan. Rankkasade kuritti kuppilan kattoa niin väkivaltaisesti, että Kalamiäs ja Velipoeka hädin tuskin kuulivat toistensa sanat pärinältä. Velipoeka pani merkille, että myös muu asiakaskunta vaikutti perin hermostuneelta.
”Jätitkös sää venneeseen jottai tavaraa?” Kalamiäs melkein huusi.
”Kalasaalit lähinnä”, rääkyi toinen vastaukseksi.
”No parempi hakkee ne pois, ennen ku jottai sattuu!” Kalamiäs sanoi.
Kaksikko nousi pöydästään ja asteli ovelle.
”Ette kai te voi ulos mennä tässä säässä!” yritti baarimikko karjua metelin yli, mutta kalastajat eivät kuulleet.
Velipoeka työnsi oven puoliksi auki, ja välittömästi tuuli paiskasi sen irti saranoiltaan.
”Jaha”, hän totesi.
”Heikkoo tekkoo tommoset”, Kalamiäs kommentoi. Kumpikaan ei kuullut toisen kommenttia.
Välittömästi ulos astuttuaan he saivat todistaa kauhistuneina, kuinka sataman kaikki pienemmät veneet, heidän paattinsa muiden mukana, vain yksinkertaisesti lähtivät lentoon ja katosivat pyörien taivaisiin.
”No voee helevetti”, Velipoeka manasi.
”Pittää vissii ostaa uus vene”, Kalamiäs tuumasi. ”Onneks on millä mällätä.”
Hän taputteli laukkuaan, jossa timantit kolisivat hieman.
”Isompi täl kertaa”, Velipoeka ehdotti.
Salama iski lähistöllä, ja sitten valtava tuulenpuuska pyyhkäisi Velipojjan mukanaan.
”Jaa. Sinne meni Velipoeka.”
Arj-Durun
Raivoava tuuli ravisutti pientä telttaa. Aavikko ei ollut pitkään aikaan juonut niin paljon ja niin ahnaasti. Ja paluumatkaa rannikolle oli vielä jäljellä. Ei ollut tavallista, että niillä dyyneillä satoi… koskaan.
”Toverit! Se on merkki!” kuului kromidin julistus, ja ukkonen jyrähti kuin vahvistukseksi. Pian hänen vettä valuva päänsä ilmestyi teltan oviaukosta. Vaikka telttakangas oli paksua nahkaa, se tuntui silti taipuvan piiskaavan sateen alla. Hän katsoi teltan suojiin käpertynyttä matkatoveriaan terävästi.
”Itse Suuri Muinainen on siunannut matkamme. Hänen Silmänsä varjelee meidän kulkuamme! Tulkaa katsomaan!”
Hän katosi ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Kelvin laski kirjansa alas ja tuijotti oviaukkoa väsyneesti. ”Huoh… okeiii.”
Mitä se lihasaivo taas vauhkoaa…? Juuri kun olin saanut itseni lämpimäksi ja kupillisen kahvia.
Kelvin kömpi vilttinsä alta, veti sadeviittansa niskaansa ja astui ulos myrskyyn. Aivan teltan vieressä kromidisoturi rauhoitteli ratsuaan. Karo istui melko pienenä myttynä, kymmenet lonkerot kietoutuneena tiukasti toisiinsa. Kaidu-Ögede vakuutteli tälle, että ”paha sade loppuu vielä”, ja taputti tämän otsaa.
Kelvin hieroi käsiinsä lämpöä ponchonsa alla. ”Kaidu! Mikä nyt on!?”
”Katso!”
Kromidi nousi ja osoitti taivasta. Harmaan pilvipeitteen keskellä erottui kirkkaana hohtava kohta. Kelvin joutui siristelemään silmiään, ennen kuin näki valoilmiön kunnolla. Sitten hänen silmänsä suurenivat.
”Jaa”, kuului lakoninen telepaattinen tuhahdus.
”Onko… onko tuo… onko tuo oikeasti…?”
Pilviverhon keskellä möllötti valtaisa, kirkkaasti hohtava, järkähtämätön silmä.
”No siltähän se kovasti näyttäisi. Ei kyllä ole tuollaista minun elinaikanani ennen näkynyt.”
Kelviniltä kesti hetki rekisteröidä Manun sanat. ”Mutta… Manu, ettekö te makutat ole aina olleet olemassa?”
”No… joo ja ei. Jos tuollainen on nähty, ennen kuin minä synnyin, niin ainakaan muistoa siitä ei ole jäänyt minulle.”
”Djinni puhuu pehmeitä, kuten tavallista”, Kaidu-Ögede sanoi haltioitunut katse taivasta kohti. ”Tietenkään sitä ei ole nähty ennen – se on merkki alkavista Lopun Ajoista, Viimeisestä Syklistä. Olemme suurten tapahtumien kynnyksellä. Muinainen murtaa viimein Koneen mahdin!”
”Äläpä vielä, Öge, liikaa innostu. Lihamestari ei ole ainoa lihateemainen jumala, jos tämä myrsky nyt edes on kovin jumalallista alkuperää.”
Kelvin astui muutaman askeleen märällä dyynillä, mutta sitten hän jähmettyi paikalleen. Hän kumartui, pyyhkäisi hiekkaa sormillaan ja kohotti ne silmiensä eteen. Hänen kädessään oli läpikuultavaa limaa, jossa oli… kudosta? Jonkinlaista orgaanista rihmastoa.
Sen oli täytynyt tulla sateen mukana. Kelvin alkoi hengittää raskaammin.
”Manu… mitä kirottua täällä tafahtuu? Olenko tulossa hulluksi?”
”No et nyt ainakaan enempää kuin olit jo. Kannattaa ehkä välttää juomasta tuota mössöä; kuka tietää, mitä se tekee päätyessään elimistöösi? Helvetin helvetti! Kun pitäisi tietää lihasta enemmän! Miksi kaikki tällainen tapahtuu aina ennen kuin ehdin ottaa asiasta selvää? Onko tämä nyt se ’Apokalypsy’? Mutta siihen pitäisi liittyä vain maitoa eikä lihaa, eikä varmaan koskaan ole ollut mitään mainintaa mistään silmästä! Sietämätöntä!! Kelvin, ota purkkiin tuota rihmaa, haluan tutkia sitä myöhemmin!”
Ögede juoksenteli sateessa huutaen jotakin maanisesti taivaalle. Kelvin tuijotti sanattomasti taivaalle auennutta silmää. Tämä oli jälleen yksi niistä hetkistä, jotka olivat viime viikkoina koetelleet tieteilijän ateismia.
Mysterys Nui, metsä
”YAGAK! Auta Havokia pakkaamaan!”
”Sain, kessu!”
Sade ja tuuli piiskasivat vaakasuunnassa. Yagak liikuskeli vaivalloisesti vankassa etukumarassa. Sadetakki oli sidottuna tiukasti vyötäisiltä kiinni, mutta hupusta ei ollut enää mitään iloa: märkä ja kylmä sadevesi valui jo kaikkialla.
Valtaosa leiritarpeista oli jo sidottu ajoneuvojen lavoille ja peräkärryille. Helvetillisen puhurin ja pauhun alta kuului moottorien jyrinää. Vielä yksi purku ja pakkaus, ja kulkue voisi lähteä ajamaan Lehuvirtaa etelään. Puolitoista virstaa vain, ja he olisivat turvassa myrskyltä. Tiedustelun mukaan siellä oli niin syvä luonnonluola, että muutama komppania mahtuisi sinne pitämään sadetta kunnes olisi taas turvallista tulla ulos.
Jos olisi. Komppanian miehet eivät olleet uskonnollista sorttia – harva palkkasoturi jaksoi laulaa sellaista henkistä riitasointua – mutta tämä myrsky oli jotain paljon pahempaa kuin mikään aikaisempi. Sen raivo tuntui oikeutetulta, julmalta… jumalalliselta, Brangokk oli sanonut. Olisikohan nyt ollut hyvä hetki alkaa taas uskoa Mata Nuihin? Rukoilla voisi – hyvän vitsin vuoksi edes – jos olisi aikaa. Kädet olivat ruvella rahdin raahaamisesta ja kaikki oli niin märkää, että kantaminenkin oli vaikeaa.
Zohan ja Brungush vetivät telttaa hätäisesti nippuun, Rodarr tankkasi moottoripyörää ja kersantti Urgok kierteli katsomassa, että kaikki oli varmasti jo pakattuna. Vartti vielä ja aikataulun mukaan karavaanin olisi oltava jo matkassa. Yagak pysähtyi vilkaisemaan tyhjenevää leiripaikkaa ja tunsi outoa haikeutta. Viikkojahan täällä tuli vietettyä.
Haikeuden jälkeen iski huoli: löytäisiköhän hän sen puunrungon vielä myrskyn jälkeen? Maa oli pelkkää mutavelliä ja monet hyvät telttapaikat olivat paljastuneet upottavaksi mössöksi. Oli täysin mahdollista, että se kelopuu, jonka sisällä Vartija-kivääri ja koneistettu keinosilmä lepäsivät, jäisi metsämaahan ikuisesti.
Ei ollut aikaa miettiä. Kaikkiin lihaksiin koski sekä työskentelystä että jatkuvasta tuulen kanssa tappelusta. Ääni oli käheä siitä määrästä huutamista, joka oli pitänyt tehdä saadakseen itsensä kuuluviin. Tässä metelissä oli pakko sanoa vain elintärkeitä asioita.
Sen huomioiden Yagak ei voinut olla pysähtymättä, kun hän kuuli Rodarrin sekavaa, kauhistunutta huutelua. Hän hätkähti, heitti käsissään olevan paketin kuormalavalle ja juoksi katsomaan. Rodarr nojaili puuhun näyttäen siltä, että olisi halunnut kiivetä sinne pakoon jotain. Tihrusteltuaan pimeässä sitä, mitä tämä osoitteli, oli Yagakin pakko pysähtyä aloilleen, sillä kuusikon juurissa oli…
Lihaa.
Kudoksia. Hurmetta. Hyhmää. Näkymä kuin makkaratalon lattialta. Tarkemmin katsottuna märkivää ainesta alkoi roikkua säikeinä myös oksistoista. Mikä… teurastus täällä oli tapahtunut?
Se… ei ollut ihan mitä tahansa lihaa. Se ei näyttänyt väkivaltaisesti irti revityltä, vaan kauhealla tavalla eloisalta ja hyvinvoivalta. Se näytti kasvavalta ja kuhisevalta… ja sitä oli pieniä määriä jokaisessa metsämaaston lätäkössä. Siellä, minne sadevesi valui puroina, oli kauhistuttavia, henkilöiden kokoisia massoja.
Yagak ei ollut varma, kuinka pitkään hän oli ollut hengittämättä. Sade maistui vereltä. Hitaasti mutta varovaisesti hänen oli pakko nostaa katseensa myrskyävälle taivaalle.
Myrsky katsoi takaisin, eikä rukoilu tuntunut enää sen paskemmalta idealta. Se saattoi olla vain auttamatta liian myöhäistä. Joku tai jokin oli jo aloittanut vitsauksensa.
Iske minut vaikka maahan jos tahdot, Yagak ajatteli. Katsetta taivaan silmään katkaisematta Yagak tarttui Rodarriin ja alkoi raahata tätä poispäin. Luola ei ollut kaukana, eikä Lehu-Koron lähestyminen tuntunut nyt enää liian isolta riskiltä.
Bio-Klaani
Keltainen käsi piirsi täytekynällä suuria, komeita kirjaimia lokikirjan vahvalle paperille.
Ei käännöstä parempaan kelissä. Viides päivä maan kamaralla koko lennostolta! Sentään vaikuttaa siltä, että myös nazorakit ovat ymmärtäneet pysyä maassa ja oletettavasti koloissaan. Näin pitkää tiedustelutaukoa meillä ei ole ollut sitten sodan alkuvaiheen, ja myrsky ei näytä hellittämisen merkkejä. Valitai vaikuttaa turhautuneelta, mutta on kieltänyt Lohrakeilla lentämisen liian vaarallisena. On sanomattakin selvää, että olen samaa mieltä. Mitähän sateen jälkeen paljastuu? Taitaa olla turha toivo, että niiden tunnelit täyttyisivät vedellä.
Keetongu katseli, kun Ontor ja Ternok väsäsivät lentäjälaseja pöydän toisessa päässä. Toimiston toisella työpöydällä Tehmut kävi läpi ruokakuljetuksen inventaariolistaa. Tapiiri kuorsasi rattoisan kovaäänisesti takan edessä; valkea paloi kirkkaana ja teki parhaansa karkoittaakseen koleuden ja kosteuden luista ja ytimistä.
On liian vaarallista tehdä juuri mitään ulkotöitä. Saimme häthätää peitettyä Tahtorakin yläpuolen aukot pressuilla, ennen kuin vesi pääsi liian pahasti sisään; mutta tällä kelillä on vaikea keksiä paikkaa, jonne sitä ei pääsisi jotain kautta edes vähän. Kobram ja pojat irrottivat tykit korjauksen ajaksi parempaan käyttöön. Asensimme niistä kaksi vartioimaan alusta Kastanjaportin lähelle muurille. Säädimme rautavahvikkeilla niin, ettei niillä voi ampua Tahtorakia, kun se makailee siinä puolustuskyvyttömänä – siltä varalta, että vihollinen soluttautuisi muurille. Se tuntuu tällä säällä aika kaukaiselta uhkakuvalta.
Irrotimme yläpotkurin korjattavaksi. Alapotkuri pitää tehdä kokonaan uusiksi. Siihen toimii paikallinenkin puutavara. Olen varma, että tuuli on katkonut enemmän kuin tarpeeksi suuria kuusia lähialueilta. Kukaan ei tietenkään uskalla vielä lähteä niitä katselemaan. Sava ja Garson laativat uudet piirustukset potkuriin. Tarkistin ne ja tein muutamia ehdotuksia. Toista sivumoottoria ja muutamaa kuhmua lukuun ottamatta koneisto säilyi kasassa. Kunnolla valettu kestää!
Kirjoittaja salli itselleen tyytyväisen hymyn. Ontor heitti lapiollisen hiiliä takkaan. Ainakin niitä säästyi nyt, kun kukaan ei uskaltanut lentää. Kipinöitä nousi hormiin, tapiiri kierähti selälleen. Sen jalat törröttivät ylöspäin. Kärsä ja vaaleanpunainen kieli tärisivät, kun eläin maiskutti suutaan ja jatkoi kuorsaamista. Sade piiskasi ikkunoita.
Sammio saa pelata tulevaisuudessa kuhmuineen. Jääkööt voitonmerkeiksi. Sivumoottorit tekisi mieli suunnitella kokonaan uudestaan. Ne ovat liian alttiita hyökkääjille. Ja törröttävät epäelegantisti kyljistä.
Kirjoittaminen taukosi hetkeksi, kun muistiinpanojen laatija harhautui piirtämään sivun laitaan pari nopeaa luonnosta ilmalaivan työntömoottoreista.
Uskomaton sattuma, että saimme hoidettua Rumisgonen juuri ennen tätä myräkkää. Jos se olisi osunut kesken operaation, olisimme joutuneet jäämään sinne tai tekemään pakkolaskun Hosu-Wahille viikoksi – tai pidemmäksikin ajaksi. Ja jos emme olisi ehtineet ilmaan ennen sitä, olisimme jääneet tänne murehtimaan ilman ajankohtaista lentotiedustelua Rautasiivestä, varmana siitä, että se on kääntänyt kurssinsa ja ikkuna on sulkeutunut iäksi. Mutta nyt meillä on ruokaa ja vähemmän nälkäisiä suita, ja vähemmän asukkeja taloihin, joiden katot vuotavat. Ja ne vuotavat. Oliko se johdatusta? Vai paljon puhuttu kohtalo? Pitäisi kysyä Ruskolta, kun selvitän Hoton asiaa.
Tongu laski kynän sille varattuun koloon pöydästä ja venytteli pitkiä käsiään. Ikkunalasi oli aivan märkä ja vaikutti olevan jatkuvassa liikkeessä. Oli alkuilta, mutta suoraan sanottuna näkymä ei juuri eronnut päivästä. Vesi imi kaiken valon.
”Lähden linnoitukselle”, sanoi jätti tovereilleen. ”Vien tavarat työmaalle ja käyn katsomassa Hotoa. Nähdään.”
”Älä lennä mereen. Vaarallista lentää, vaarallista jopa kävellä”, sanoi Ternok.
”Tarvitaan melkoinen tuuli nostamaan minut ilmaan”, naurahti Tongu väsyneesti. Kovin paljon kovempaa puhuria ei kuitenkaan olisi tarvittu, mietti jätti, kun käveli kohti länttä ja sadesumun keskellä kohoavaa tornia ja sen muureja. Sadeviittaa hän ei vaivautunut ottamaan, se olisi vain toiminut purjeena – ja tuskin suojannut kaikkialle pääsevältä vedeltä.
Ennen tätä syksyä kukaan ei varmasti ollut toivonut, että Kakkostiellä olisi kaiteet. Nyt niistä olisi ollut hyötyä. Tongu toivoi, että kuka tahansa häntä kevyempi miettisi kahdesti, ennen kuin lähti ulkoilmoihin. Kaupungissa muurit sentään toivat vähän tuulen suojaa – mutta uutena uhkana olivat rakennuksista lentävät kattotiilet, paanut ja rahi-petojen muotoon taotut tuulensuuntaa selventävät koristeet. Projektiileja väistellen Tongu eteni Kastanjaportille ja jätti märän tarvikearkun emoaluksensa alle, josta Laivaston matoranit kiskoivat sen ylös Tahtorakin sisuksiin.
Sillalla kulkija sai olla erityisen tarkkana, sillä joki kuohui kuin mikäkin koski. Siihen iso osa saaren sademäärästä lopulta päätyi. Ussalinselällä oli sentään kaiteet. Admin-aukiolla kellotornin ympärille oli kasattu runsaasti hiekkasäkkejä, jottei puinen hökötys lentäisi taivaan tuuliin. Se oli ollut paikalla jo puulinnoituksen aikana, ja oli monille kaupunkilaisille rakas. Päästyään linnoitukseen Tongu jäi pitkäksi hetkeksi vain levähtämään ja kuivumaan aulan sohvalle. Tuuli ja sade piiskasivat ikkunoita, pisarat naputtivat vuotokohtien alle asetettuihin ämpäreihin.
Hoton tilanteessa ei ollut mitään uutta. Radiak ja Kupe olivat tehneet parhaansa, mutta vammat olivat vakavat. Matoralaisen pää oli kuulemme jotakuinkin kunnossa, mutta kipujen takia lääkärit olivat laskeneet hänet pois tietoisuuden piiristä. Tilanne oli sentään selkeämpi kuin Ternokilla aiemmin; lääkärit tiesivät, missä oli vika. He eivät vain osanneet korjata sitä.
Eikä osannut Tongukaan, joten hän lähti pois istuttuaan matoralaisen vierellä tovin. Ulkona oli vieläkin tuulisempaa, itse Admin-torni näytti huojuvan, mikäli se oli edes mahdollista. Sade oli hieman hellittänyt. Aivan kuin pilvet olisivat repeilemässä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä hyväksi, uskalsi Tongu ajatella puskiessaan kohti Satamakatua. Jos vaikka Keskiuuden biljardipöydissä olisi vapaata: pakosti jokunen vakiopelaajista oli nyt Rumisgonessa. Jätti haaveksi revanssiottelusta Tyznyä vastaan. Tongu tiesi kenkäkauppiaan jääneen saarelle, sillä Bloszar oli kertonut siitä hänelle osaksi onnellisen ja osaksi huolestuneen näköisenä.
Saapuessaan kievarille Tongu ihmetteli, miksi niin moni oli tullut sateeseen ja tuuleen sen surkealle terassille. Huolestuneet kasvot olivat kääntyneet kohti taivasten valtakuntaa, eikä jättiläisen auttanut kuin seurata perässä. Pilvet olivat rakoilemassa, ja paljastivan Klaania kaitsevan toa-tähtien parven. Mutta joku siinä ei täsmännyt. Viimeksi hän oli katsonut tähtiä ilmalaivansa kannelta, mutta nyt taivaat olivat toisenlaiset. Ja ne liikkuivat. Tähtikuvio oli tiheä, elävä valojen kudos, ja se muodosti käsittämättömän kokoisen silmän, joka räpytteli ja pälyili haroen maata ja taivaankantta.
”Mata Nui meitä auttakoon…” henkäisi yksi terassin matoralaisista. Toinen oli syventynyt rukoukseen.
Noita painoi oven kiinni takanaan raskaasti työntäen, ja käänsi sen lukkoon. Oveen nojaten hän muisti viimein hengittää. Hänen kehonsa värisi, ja sydän sykki rintaa puristaen. Tuuli ulvoi syöksyessään päin ikkunaa. Ja kun ikkuna kerran oli saanut hänen huomionsa, tajusi hän Sen katsovan suoraan ikkunasta sisään. Kun verho oltiin kiskottu ikkunan eteen, vähäinenkin ulkoa tullut valo katosi, ja huone lepäsi pimeydessä.
Ei silmä itsessään häntä haitannut. Hän oli tottunut infernaalisiin ennenäkyihin. Niistä saattoi oppia sen minkä saattoi, ja sitten ohittaa. Mutta tämän näkivät muutkin, se oli käynyt selväksi. Ja se rikkoi viimeisenkin turvasataman: vaihtoehdon, että ehkä tämä olikin vain hänen omaa hulluuttaan, eikä maailman. Ei, selvää se oli: maailma oli sekaisin, kaikista merkeistä päätellen loppumassa. Oli kuitenkin eri asia nähdä merkit vain oman yksinäisyytensä keskeltä. Tavallisesti astuminen muiden seuraan muistutti, että kaikki aina jatkui kuitenkin. Sen turvasataman oli myrsky ajanut aaltoihin.
Vapisevin käsin noita sytytti kynttilät Sokeattaren alttarilla. Ne valaisivat puisen patsaan, mutta se värisi noidan näkökentässä, eikä hänen katseensa tarkentunut oikein. Ei apua siltä suunnalta.
Vaikka kynttilät valaisivat vain himmeästi, noidan silmät olivat tottuneet hämärään. Valon ainut tarkoitus olikin olla epätoivoinen yritys rauhoittaa hänen mielensä. Se, mitä hänen seuraavaksi täytyisi tehdä, olisi turvallisempaa tyyneyden vallitessa. Noita harkitsi hetken istumista, kuten värikäs munkki oli opettanut, mutta se tuntui tänään väärältä. He olivat valinneet erilaiset tiet.
Ei, apua oli löydettävä mistä kykeni sitä etsimään. Noita romahti lattialle ja kuristui sikiöasentoon. Kapeat sormet puristuivat kaulalla riippuvan kristallin ympärille.
Nenya ei aluksi sanonut mitään, istui vain pöydän äärellä, ja kaatoi vettä pöydälle jätettyyn kulhoon.
”Sinä tiedät jo, että minusta ei ole apua tänään. Olin tarpeeksi lähellä tietääksesi, ettei tuo ole vettä.”
Noita tuhahti lattialta takaisin. ”Älä viitsi esittää noin kirjaimellista. Sinä tunnet synnyt. Mistä se tulee?”
”Sinä näit sen! Suljit verhon ettet näkisi!”
”Näin, mutten ymmärrä! Miksi nyt? En ole valmis tähän! Meillä oli niin paljon työtä tekemättä…”
”Ymmärtäisit jos suostuisit ymmärtämään! Sinä olet jo tehnyt itsestäsi minun kuvani. Et tarvitse minua, nyt.”
Nenya nousi tuolilta, otti muutaman askeleen kirjahyllylle ja poimi sieltä koristeettoman puisen rasian. Sanatta hän tarjosi sitä noidalle, joka istui nyt lattialla kädet polviensa ympärille käärittynä.
Noita epäröi muutaman hengityksen verran, mutta tarttui sitten rasiaan. Hän laski sen varovasti lattialle ja avasi sen kannen.
”Mitä sinä luulet voivasi tehdä?” Vilya kysyi kyykyssä noidan vierellä.
”Pelastaa heidät. Kaikki. Vapauttaa tämä kaupunki, ainakin.”
”Sinä tiesit aina, ettei se muuttaisi mitään. Me teimme parhaamme.”
”Hah! Luovuttajan puhetta! Meidän pitäisi olla kaduilla, julistamassa Totuutta maailmanlopun profeettana!” Heistä tulisieluisin, Narya, innostui välittömästi uskottelemaan. Hän tuuppasi Vilyaa sivuun. Vilya hymyili siskolleen, mutta siirtyi silti syrjään.
”Uskotkohan tuohon itsekään? Tuulen yli sanojasi ei kuulisi kukaan, vaikka pysyisitkin itse pystyssä.” Takana pöydän äärellä Vilya varisutti kädestään lehtiä teekulhoon.
Noita pudisti päätään. ”Te olette parodioita itsestänne.” Hän silmäili rasiaa koskettaen kevyesti kahta kristallia sisällöstä päällimmäisinä. Hänen katseensa viipyili mustassa kangasmytyssä niiden alla. ”Ehkä…”
Naryan kasvoilla vilahti hätäännys. ”Hei, odota hetki. Vilya on oikeassa, rauhoitu ensin vähän.” Vilya tarjosi teekulhon Naryalle, joka otti sen vastaan kumartaen hillitysti. Kulhosta alkoi nousta höyryä, ja Narya asetti sen maahan noidan eteen. Narya asettui risti-istuntaan noidan eteen, ja noita seurasi esimerkkiä.
”Sinä tiedät, mitä hän sanoisi.”
”Ehkä minun on kuultava se,” noita vastasi.
Narya huokaisi, ja noita kohotti kulhon huulilleen.
Hetken kuluttua noita laski kulhon takaisin lattialle ja nosti mustan käärön esiin. Kääreenä toiminut kangas oli kulunut ja reikäinen viitta, jonka hän asetteli harteilleen. Käärön sisältä oli paljastunut sirpale valkoista kristallia. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja sulki silmänsä.
Avattuaan ne, hänen henkensä kulki levollisemmin kuin moneen päivään. Kuu paistoi muinaisen tornin raunioiden yllä, ja vaikka muisto oli tehty surusta, se suru oli ehtinyt kulua kaipuuksi vuosien myötä.
Vanhempi noita mustassa viitassaan istui hänen vierellään. Piilottaen taakseen paikan, jossa kolmen sisaren ruumiit kai yhä makasivat.
Myrskystä ei ollut tietoakaan. Aallot löivät harmaata rantaa vasten hiljaa, hiljaa.
Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Se oli tärkeämpää kuin mikään, mitä sanoin olisi voinut välittää.
Kun makuta laskeutui taivaista, hiljaisuus oli ohi.
”Sinä tiesit aina sen päättyvän.
Kaikki, mikä alkaa, päättyy.
Senkö tulit kuulemaan?”
Noita käänsi katseensa epätoivoisesti poispäin.
Kultakaapuinen makuta laskeutui alemmas, yhä taivaallista valoa hohkaten.
”Kaikki nousee tyhjyydestä, kaikki palaa tyhjyyteen. Murhe on vain sitä, kun unohtaa sen. Sinä olet jo kuollut lukemattomat kerrat, ja tulet kuolemaan uudelleen. Entä sitten? Olemassaolon kauneus on muutoksen kauneutta. Muutoksen kauneus on vapauden kauneutta. Vapauden kauneus on kuoleman kauneutta. Tämän maailman synty vaati tuhannen kuoleman. Kieltäisitkö tuhannelta seuraavalta olemassaolonsa?”
Valtiattaren katse oli vaativa. Kuolleet sisaret seisoivat nyt tulevan noidan vierellä, meren rannalla.
”Nousemme merestä, itsemme kuvina.” ”Kasvomme kuluneet, annamme takaisin.”
”Qwinyan opetukset, Taracánon sanat. Sinä tunnet ne kaikki.”
”Se, millaisen lopun kirjoitamme, määrittää seuraavan alun. Etsi merkitys siitä. Paljasta, mitä Marraskasken alta versoo. Vaikket itse sitä näkisi.”
Lämmin merituuli puhalsi aution saaren ylitse hivellen sen tyhjiä kallioita. Kuu heijastui merestä, jonka pisarat eivät eronneet kyynelistä.
Noita avasi silmänsä. Myrsky ulkona ei ollut vaimentunut, eikä valo palannut.
Hän hengitti pitkään pimeyttä ja kuolemaa.
Sitten, viimein, kaikesta huolimatta, hän nousi, ja astui ulos.
Oli käynyt uskomaton tuuri, että Jake oltiin löydetty ajoissa.
Kapteeni Notfun oli ollut varmasti koko maailman ainoa idiootti, joka olisi ollut lähdössä purjehtimaan sillä kelillä. Jardirt oli ehtinyt paikalle juuri, ennen kuin kapteeni oli ollut nostamassa ankkuria. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kiskoa Notfunia sieltä irti väkisin, sillä tämän toimet olivat jo keskeytyneet tämän huomattua kylmänä tärisevän olennon satamassa vain parinkymmenen metrin päässä Kuole Yön Tärtä II (timon) paikasta. Notfunin veren alkoholipitoisuus oli sen verran alhainen, että hänkin ymmärsi, että oli kiire. Hypotermiaan pysähtynyt Jake oli kaatunut satamalaiturissa olevaan myrskyn tekemään koloon.
Se, että tällä oli pyörät alla, helpotti raahaamista. Notfun ja Jardirt saivat tärisevän rullailijan kiskottua sairasosastolle, jossa Radiak otti tämän vastaan. Merirosvot jäivät hetkeksi kuivattelemaan itseään aulaan ja katsoivat, kuinka osaston hoitajat kantoivat kasan vilttejä Jaken suuntaan. Jossakin oli kuulemma myös schiludomilaisten nukan kuivattamiseen tarkoitettu lämpölamppu, jota etsittiin tohinalla.
Merirosvot poistuivat lopulta kiitosten kera, ja Radiak päätti olla sanomatta mitään, kun Notfun sujautti yhden aulan pöydällä olleen desinfiointiainepullon takkinsa sisälle.
Lampun alla osaston perimmäisessä nurkassa värjöttelevä Jake oli alkanut hiljalleen virkoamaan. Hän oli ollut tajuissaan koko sen ajan, kun hänen pelastajansa olivat raahanneet hänet linnoituksen halki sisätiloihin. Liikkumaan hän ei kuitenkaan vieläkään pystynyt. Valtavasta vilttikasasta huolimatta hän tärisi edelleen hallitsemattomasti. Se, mitä Radiakkaan ei tiennyt, oli, ettei siitä kaikki johtunut kylmästä. Osa Jakesta vain reagoi sillä tavalla taivaalta piiskaavaan sadeveteen.
Siitä poistuminen oli kuitenkin jo antanut hieman tilaa hänen ajatuksilleen kulkea. Harhaiset kauhukuvat muinaisista tuomionpäivistä olivat muuttuneet jokseenkin kontrolloitaviksi ajatuksiksi. Hän ei ollut kuitenkaan varma, oliko sekään hyvä asia.
Ennen kaikkea Jakea harmitti. Hän oli viettänyt Bio-Klaanissa vasta muutaman kuukauden, ja oli siinä ajassa ehtinyt rakastua paikkaan tavalla, jota ei ollut osannut odottaa. Toki saarta kuristava tuholaisongelma hieman synkisti hänen mieltään, mutta silti hänellä oli ollut sen linnakkeen muurien sisällä hauskempaa kuin missään muualla elämänsä aikana.
Jo ensimmäisen viikon jälkeen hän oli tiennyt, että oli tullut oikeaan paikkaan. Nyt hän kuitenkin muisteli sitäkin lähinnä kauhulla. Sinä samana yönä, kun rautaiset koneet olivat hyökänneet, oli jokin hänelle tuttu yrittänyt saada hänet takaisin kotiin.
Se oli kutsunut itseään Atamaksi, mutta Jake oli nähnyt sen valheiden läpi. Toa oli kutsunut itseään halki historian yhtä monella nimellä kuin tällä oli ollut kasvojakin. Atama silloin. Nykyään mitä lie. Jake kuitenkin tiesi, ettei ajan toia ollut koskaan ollutkaan enemmän kuin se yksi. Se, joka puhui Äidin puolesta. Ja Äiti olisi halunnut Jaken kotiin.
Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Jos Keltainen Tähti tarvitsi kruunuprinssiään, se saattoi tarkoittaa vain, ettei Äiti enää luottanut kuningattarien kykyyn lunastaa valtaistuintaan takaisin. Ja nyt, myrskyn piiskatessa pohjoista maailmaa, hän tiesi, että Äiti oli tulossa takaisin, ja hän olisi pettynyt. Ei vain tyttäriinsä, vaan myös vanhimpaan poikaansa – häneen.
Hän tiesi paetessaan, ettei hänen rauhansa kestäisi ikuisesti. Survottuaan lihansa rujon metallisen kuorensa sisään, hän jätti taakseen paljon muutakin kuin ajan hänelle määräämän polun. Hän jätti taakseen myös siskonsa ja veljensä, jotka olivat häntä jo pienen ikuisuuden etsineet. Ja hän tiesi, että jos he hänet löytäisivät, odottaisi häntä jälleen se tyhjyyden synkkä syleily, jonka hän oli taakseen jättänyt.
Jos Cah’vadok ja Gah’vadok eivät saaneet Äidin maailmaa takaisin kellolta, mitä hän olisi voinut tehdä? Jak’vadokin aikakausi ei olisi ollut siskojensa yritystä kummoisempi.
Hän yritti saada jotain sanotuksi, kun yksi sairasosaston hoitajista tuli vaihtamaan märät viltit kuiviin. Hoitajalle tuli kuitenkin nopeasti kiire, kun sairasosastolle kannettiin jotakuta uutta.
Jake ehti nähdä hahmon vain vilaukselta, mutta ehti kuitenkin tunnistaa sen samaksi laihaksi mustaksi tyypiksi, joka oli käynyt juttelemassa hänelle muutama ilta sitten rannassa. Hän ei muistanut tämän nimeä, mutta tunnisti tämän paikalle tuoneen toan Kepeksi. Toa pyyhki hikeä otsaltaan ja astui jonnekin syrjemmälle keskustelemaan Kupen kanssa. Ilta oli ollut täynnä murheitä myös muille.
Hänen lihansa lämmitessä hitaasti haarniskansa sisällä, Jake ei voinut kuin rukoilla armahdusta. Jos Äiti oli todella tulossa takaisin, olisi hänen kohtalonsa palata hänen rinnalleen, vaikka se tarkoittaisikin kaiken hänen saavuttamansa hylkäämistä. Hänet joko lukittaisiin ikuisiksi ajoiksi parvien uudeksi kuninkaaksi tai…
… hän ei halunnut ajatella sitä toista vaihtoehtoa.
Kultakello lensi ilmaan noin tuhannennen kerran. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.
Hän makasi sängyllään ja tuijotti kattoon. Vinyylisoitin pauhasi surkeaa viulusonettia. Ulkona satoi kaatamalla. Suuri Henki pilkkasi hänen suruaan. Ajatukset kiersivät ikuista kehää. Miksi sinä teit sen? Mikset valinnut paremmin? Mitä ihmettä sinä teet nyt? Miksi sinä teit sen?
Kultakello lensi ilmaan. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.
Mitä hän nyt tekisi? Miten hän muka pääsisi ikinä eteenpäin? Ei sen katumuksen kanssa voinut elää. Abzumo oli tehnyt sen vain sinun takiasi… hän vain toisti virheitään uudelleen ja uudelleen. Ne eivät koskaan päättyneet.
Hän ei ollut puhunut kenellekään makutan viestin saatuaan. Nykyään hän kyllä ymmärsi masennustaan paremmin, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä. Se pohjaton suru tuntui paljon kipeämmältä kuin hänen aiempi hätänsä. Mikset valinnut paremmin, Matoro?
Kultakello lensi taas ilmaan. Ja jälleen kerran hän nappasi sen. Ensimmäisen muutaman kerran jälkeen hän oli onnistunut nappaamaan sen joka kerta. Kellon paino – ja miten se jakautui – olivat käyneet jo hänelle tutuksi. Joten hän jatkoi sen heittelyä. Ja jatkoi sen nappaamista. Kuin odottaen, että jollakin niistä loputtomista heitoista universumi tekisi väliintulon ja aiheuttaisi jotain normaalista poikkeavaa.
Hän oli pyöritellyt ajatuksia päässään niin pitkään, ettei hän edes ensin huomannut, kun täsmälleen se tapahtui. Kun hän tällä kerralla nappasi kellon taas ilmasta ilmalennon päätteeksi, oli hänen kätensä kastunut.
… kastunut?
Kyllä, kellon keltainen kuori oli kostea. Matoro avasi sen kannen, ja vuoto vain paheni. Oli kuin kellon koneistosta olisi pursunnut vettä, joka puristui läpi jokaisesta pienestä raosta, minkä se saattoi löytää. Valokuvakin oli kostea. Hän oli melkein vain repinyt sen irti jo aikaisemmin, mutta jokin idioottimainen toivo oli estänyt häntä.
… miksi helvetissä siitä tuli ulos vettä?
Matoro maistoi sitä. Se oli suolaista, kuin merivesi. Ja sen sivussa… jokin toinenkin maku. Kuin rautaa.
Ulkona välähti salaman iskiessä taas jossain koillisessa. Hän oli maannut sängyssä niin pitkään, että jaloilleen palaaminen tuntui kummalliselta. Pakko kuitenkin oli. Ulkoa kaikuvat kiljahdukset ja huudot iskivät viimein masennuksen läpi ja saivat hänet kurkistamaan ikkunasta.
Hän oli sivusilmällään huomannut sen jo aiemmin, nimittäin oudon valon, joka taivaalla paistoi. Nyt sitä osoittelevat sadetta uhmaavat klaanilaiset olivat herättäneet ilmeisesti puoli linnoitusta ihmettelyllään, sillä valoja syttyi parhaillaan kaupungin muihinkin ikkunoihin.
Taivaalla mollottava valtava silmä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia, jonka Matoro huomasi, vaan massa, joka oli kerääntynyt hänen ikkunalaudalleen.
Sade oli alkanut kondensoitua lihaksi, ja sitä oli kaikkialla.
”Mitä…” hän ehti saada ulos suustaan, kun ääni hänen päässään vastasi. Ääni, jonka hän tunnisti.
”Antaisin mitä vain, että olisit täällä…”
Ja vaikka ääni oli tuttu, oli siinä seassa jotain muutakin. Sillä Itroz ei olisi luultavasti sanonut mitään sellaista…
… mutta Matoro tunsi jonkun, joka ehkä olisi.
Koillissakara
Cestainu Kuolematon oli kuollut viime yönä.
Sadatteleva Deleva melkein kaatui rantaveteen, kun vene, jota hän yritti työntää, nytkähti nopeasti eteenpäin rantahiekalle. Halawe seisoi rannan puolella sateessa ja keskittyi parhaansa mukaan aluksen liikuttamiseen. Jokainen aalto tuli hieman edellistä pidemmälle. Aamulla Rúcioron rannalla sää oli tuntunut tuuliselta, mutta puoleenpäivään mennessä se oli äitynyt todelliseksi rajuilmaksi. Onneksi Inozyan torpedovene oli vankkaa tekoa.
“Auta nyt vähän”, Deleva tiuskaisi. Kalmies oli kylmissään ja väsynyt.
“Sade… se häiritsee minua”, Halawe parahti. “Ilman tätä kirottua keliä tämä alus olisi jo pitkällä maissa.”
Deleva maistoi pisaroita suupielestään. “Maistuu kyllä todella pahalta”, hän sylkäisi.
“Koko sade tuntuu niin väärältä. On vaikea olla yhteydessä alkuvoimiin, kun mieli tekee tepposet tämän myrskyn suhteen.”
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä vain, että tämä ei ole vain poikkeuksellisen rautapitoista sadetta. Tässä on jotain muuta pahaa…”
“Lisää vastoinkäymisiä tässä nyt enää kaivattiin.” Deleva tuhahti, mutta siinä vaiheessa matkaa sille saattoi vain nauraa.
“Malta mielesi, Deleva. Kyllä me vielä näemme Nurukanin ja muut. Tämä sade tuntuu jyskyttävän takaraivossani. On vaikea mieltää ilmansuuntia. Magneettikentät vaihtavat napaisuuttaan mielivaltaisesti.”
”Teidän kannattaisi tulla sisälle mahdollisimman pian!” Angien yritti kailottaa läpi myrskyn. ”Se on kohta päällä!”
Selakhilla oli päällään varmaankin Rienaajalle kuulunut liian pitkä mutta tyylikkään sininen sadetakki. Toien raataessa rantavedessä tämä oli pysynyt veneen kannella, ja oli jäänyt tuijottamaan koillisesta lähestyvää myrskyrintamaa. Se nousi kuin koko horisontin kattava harmaa seinä, ja lähestyi heitä nopeammin kuin minkään myrskyn pitäisi.
Toain tai pikemminkin Delevan työ sai kelvata. Deleva ja Halawe seurasivat selakhia sisälle alukseen. Heidän mukanaan veneeseen tuli litroittain vettä. Rankkasade yltyi. Se oli täyttänyt aluksen raahausjäljet melkein välittömästi.
Halawe piteli valokivilyhtyä kädessään. Yleensä hän olisi lennättänyt sitä edellään, mutta nyt ei voimista ollut juuri apua.
”Tämä alus on suunniteltu kestämään vähän raskaampaakin tulitusta”, Angien sanoi lähinnä rauhoitellakseen itseään. ”En kyllä tiedä, onko panssarilevyillä mitään väliä tuota vastaan.”
Ahdas komentosilta oli sekasorron vallassa pikaisen rantautumisen jäljeltä. Merikortit oli hädin tuskin pelastettu suljettuun laatikkoon. Angienin laukusta pilkisti sekä Tarkastajan kovia kärsinyt Tryna että silmätön Iden.
“Halawe, sanoit että myrsky tuntuu sinusta väärältä”, Deleva sanoi. Hän istui kyyryssä. ”Itse tunnen sen sydänalassani. Se jotenkin resonoi sydämeni ja tämän metallin kanssa. Palaminen kuuluu siihen mitä aistin vahvasti. Kaikella aineella on sisäenergia, joka voi tulla esille lämmön muodossa. Tässä sateessa on jotain väärää. Se rikkoo luonnonlakeja.”
“Hienoa, että sinäkin huomaat sen”, Halawe naurahti kuivasti ja avasi lämpökiven kotelostaan.
”Oletteko te sitten koskaan kuulleet mistään tällaisesta?” Angien kysyi toilta. Veneen metallinen ranka valitti tuulessa, ja koko alus kallistui hieman.
“Tren Kromin myrskystä on joskus puhuttu”, Deleva vastasi.
”Tren Kromin myrsky on vain joku tuomiopäivän legenda”, selakhi pyöräytti silmiään.
“Niitähän riittää”, Halawe nauroi. “Sinäkin liityit Bio-Klaaniin, Deleva, ja toit nämä tuomiopäivän profetiat mukanasi.”
Angien vilkaisi ohimennen Cestainun naamiota ja sen ahdistavaa, tuomiopäivästä muistuttavaa rikkinäistä katsetta. Ehkä siitä ei kannattaisi puhua vielä.
”Tuntuu silti oudolta sattumalta”, hän mutisi. Sade ropisi kovempaa ja kovempaa, eikä kukaan oikein sanonut mitään. Myrskyrintama oli nyt siellä, mistä he olivat purjehtineet tunti sitten.
”Olen tänään kirjoittanut ylös kaiken, mitä muistan Cestainun sanoneen”, Angien sanoi hiljaa. ”Ihan vain että on dokumentaatio, jos meille käy kuin Tohtori Nizille ja kaikki kokemamme päätyy hautaan ennen aikojaan…”
“Emme me tähän myrskyyn kuole”, Deleva yritti lohduttaa.
“Jomotus päässäni tuntuu yltyvän”, Halawe valitti.
”Meillä on Ibu-kalia lääkintälaukussa”, selakhi sanoi äänessään äkkiä huolta. Hän kurotteli punaista pakkausta ruorin sivulta ja heitti sieltä pienen pullon Halawen suuntaan. Tämä sai hädin tuskin koppia, ja nieli saman tien useamman tabletin.
Delevaa kävi sääliksi Halawen näkeminen sairaana ja kömpelönä. Hän toivoi sen johtuvan vain myrskystä, ja menevän ohi pian. Varjotun salamurhaajan olisi hyvä olla toimintakuntoinen, jos kohtaisivat vastarintaa loppumatkan aikana.
”Luuletko sitten, että tämä myrsky liittyy Tarkastajan kuolemaan?” Deleva kysyi.
Angien katseli hetken myrskyävää merta.
”No, kun olin… toisella puolella, hän kyllä puhui minulle tuomiopäivästä ja taivaan särkymisestä. Hän sanoi sen olevan vääjäämätöntä. Hänhän puhui tuomiosta sinullekin. Kieltäydyn uskomasta, että tällainen myrsky olisi sattumaa.”
“Sanooko Meren Äiti sinulle mitään?” Deleva kysyi äkkiä. Viimeksi siitä hänelle oli puhunut Torie, joka oli marssinut kaartinsa kanssa syvyyksiin.
”Se on ilmeisesti zyglak-legenda”, Angien kohautti olkiaan. ”Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Cestainulla on sen kanssa. Ähh, taas yksi polku tutkittavaksi. Meren Äiti ja Sokea Jumalatar ja Tuomiopäivä… Kuinka loputtoman turhauttavaa, että meillä ei ole tässä paatissa mitään, mikä toistaisi niitä Tohtori Nizin muistiinpanoja…”
Steltinmeren yläpuolella
Helvetillisen tempestin alkupiste alkoi näkyä. Lepakonsiipinen, hainhampainen jättiläisluoti lensi sitä kohti vääjäämättä, mutta myrskytuulet alkoivat haitata sen kulkua huomattavasti. Lentokoneen ohjaimissa istuva Harmaa Aine oli huolestunut: xialaiset tiedustelukopterit olivat atomisoituneet jo kymmenen kilometriä aiemmin.
Arkkitehti istui valtaistuimellaan koneen hytin perällä. Tämän palvelija vilkaisi tätä varovaisen pahoittelevasti.
”Valtias, näyttää siltä, että myrskyn silmään murtautuminen tulee olemaan hankalaa.”
Lentokone tärisi holtittomasti. Armoton sade piiskasi sen pintaa, ja tuulet riepottelivat sen siipiä. Moottori ärjyi sylkien verta kudosnesteisen sateen sekaan.
”Hyvä on”, makuta murahti ja nousi laiskasti istuimeltaan. ”Sitten minun on kai tehtävä se itse. Pidä kohtuullinen etäisyys episentristä.”
Hainkita avautui, ja siivekäs olento syöksyi siitä ulos. Myrskyn keskipiste oli, kuten makuta oli epäillyt, suoraan Baterra-aseman kohdalla. Hän kokeili manipuloida luonnonvoimia ja saada myrskyä hieman talttumaan, ja pienen hetken se tuntuikin niin tekevän, mutta sitten uusi puhuri iski häntä vastaan ja sade puukotti häntä kuin sata tikaria. Kuten hän oli arvellutkin, tämä myrsky ei ollut millään tavalla luonnollinen eikä se siten totellut häntä. Vaan ei sillä väliä, koska hän oli luonnonkatastrofeja väkevämpi.
Lentokoneen kiertäessä jo kauemmas makuta alkoi muuttaa muotoaan: se paisui kooltaan kymmenkertaiseksi hukuttaen siipiä lukuun ottamatta kaikki raajat ja pään, muuntui sitten aluksensa tapaan virtaviivaisen luotimaiseksi, siihen kasvoi seitsemän uutta siipiparia olemassa olevan seuraksi, ja lopulta massaan uponneet kasvot ilmestyivät jälleen olennon kärkeen.
Veden ja ilman alkuvoimat koettivat riepotella turmion enkeliä parhaansa mukaan, mutta tämä pyyhälsi valtavalla voimalla niiden läpi, kohti hurrikaanin suurinta raivoa, kiihdyttäen itsensä suunnattomaan nopeuteen. Tämän lähestyessä vääjäämätöntä määränpäätään myrskyn tähän kohdistama väkivalta sen kun yltyi. Jos jokin olisi ollut vielä elossa episentrin tuntumassa, olisi se saanut todistaa pienimuotoista sulkasatoa, jonka tähteet tempautuivat myrskyyn.
Mutta enkelin itsepintaisuus voitti merten jumalten kirouksen.
Myrskyn silmässä oli tyyntä. Tai niin olisi ainakin voinut luulla tuulten hellittämisestä: pyörremyrsky mylläsi Abzumon ympärillä mutta jätti keskelle koskemattoman lieriön. Meri sen sijaan ei luovuttanut vieläkään – se oli lähes yhtä villi kuin keskustasta hieman kauempana, alueella, missä laivat välittömästi murskautuivat päreiksi.
Valtaisan kuusitoistasiipisen pedon katse kohdistui veden pintaan, joka suorastaan kupli. Se… se kiehui? Meri kiehui – siitä suorastaan nousi polttavan kuumaa höyryä. Abzumon silmät kapenivat viiruiksi. Höyryssä oli lihan aromi, kuin joku olisi vasta teurastanut mata-naudan ja pilkkonut sen fileiksi. Mitä helvettiä täällä tapahtui?
Sitten jokin muu kiinnitti pimeyden olennon huomion: häntä kohti lähestyi… toinen myrsky.
Toinen myrsky? Toden totta – hän tunsi selvästi, kuinka koillisesta, jostain kristallisaarten suunnalta, lähestyi toinen lähes yhtä mahtava hirmumyrsky kuin se sykloni, jonka silmään hän oli tiensä taistellut. Ja se lähestyi nopeasti eikä sitä käynyt pysäyttäminen.
Nopeasti Abzumo kääri siipensä ympärilleen suojaksi, kun kaksi myrskyä törmäsivät toisiinsa aiheuttaen jonkinlaisen räjähdysmäisen reaktion. Meri kiehui nyt niin rajusti, että roiskeet olisivat korventaneet matalalla lentävät merilinnut, jos jokainen niistä ei olisi jo ajat sitten kuollut kymmenten merimailien säteellä. Kun törmäyksen pahimmat efektit olivat ylittäneet makutan, tämä levitti jälleen siipensä. Hän oli menettänyt korkeutta vain hieman, mutta nyt myrskyn silmä liikkui – varmasti toisen siihen törmänneen syklonin vaikutuksesta.
Liikkuvan pyörremyrskyn reunan iskiessä Abzumoon litroittain sadetta roiskui hänen päälleen, eikä se enää tuntunut edes teeskentelevän olevansa vettä. Kudosrihmastoa jäi hänen siivilleen niljakkaaksi kerrokseksi. Hän pudisti ne päältään ja sinkosi itsensä myrskyn perään. Keskusta oli alkanut liikkua hirvittävällä tahdilla suoraan pohjoiseen, kohti sitä valtavaa kirkasta silmää, joka taivaista tuijotti. Ja nyt makutan alkoi olla vaikea pysyä sen kyydissä, sillä yhteentörmäys oli selvästi hajottanut syklonimaisen rakenteen; myrskyn silmä alkoi hajota käsiin.
Ja hetken enkeli sen kuuli: ääniä. Tietoisten, elävien olentojen ääniä. Kirkaisuja, kiljumista. Tavallisesti musiikkia hänen korvilleen, mutta… mistä se tuli?
Se voimistui. Oli kuin miljoonat kidutetut sielut olisivat huutaneet tuskissaan… kuin koko maailman kaikki kansat olisi vangittu meren pohjaan kitumaan kiehuvassa vedessä.
Myrsky vei voiton. Makuta lätkähti läpi pyörteestä, joka repi irti kolme tämän siivistä. Jäljelle jääneet siivet löivät raskaasti pitääkseen valtavan olennon ilmassa. Kun tämä sai hahmotettua jälleen maailman suunnan, oli hybridihurrikaanin keskusta jo kaukana. Epäilemättä se tuhoaisi kaiken tieltään.
Makuta Abzumo ei ollut tyytyväinen, sillä ulompien jumalten puuttumista hänen ja Ficuksen suunnitelmiin hän ei ollut osannut ennalta nähdä.
Ga-Metru
Sanahan asuinrakennus oli yksi metrunsa vanhimpia ja selvästi aivan liian suuri yksittäisen matoranin asutettavaksi. Tiluksia oli paljon. Aidattu etupiha oli suurempi kuin monet lähialueiden puistoista. Rakennus itsessään oli tehty kivestä ja erottui siten ympäristöstään. Steltillä tai Xialla sitä olisi ehkä kutsuttu kartanoksi, mutta Sanaha itse viittasi siihen vain ”asuntona”. Hän oli kuitenkin hyvin perillä sen historiasta. Po-Metrun parhaat olivat pystyttäneet sen jo sisällissodan aikoihin ja sen jälkeen se oli kulkenut toa-turaga-sukupolvelta toiselle. Metru Nuin sodassakin se oli jotenkin onnistunut väistämään sekä Rautalaivaston pommit että Mustan Käden muukalaislegioonan räjähtävät otteet.
Sanahan käsiin rakennus oli päätynyt turaga Nohkiin poismenon jälkeen. Siitäkin oli jo miltei vuosisata. Sen jälkeen Sanahan melko paksusta yliopiston johtajien palkkapussista suurin osa oli mennyt rakennuksen ylläpitoon. Se ei häntä kuitenkaan haitannut. Sellaisen kulttuuriaarteen kunnossapito oli hänelle kunnia-asia.
Nyt hän kuitenkin istui siellä yksin. Puutarhurit ja kiinteistönhoitajat olivat kaikki kotonaan tai evakuoituneet vedenpaisumuksen tieltä. Sanaha itse tuskin oli hyökyaaltojen osalta vaaravyöhykkeellä, mutta myrskyn voiman kyllä silti tunsi. Veden täyttämä metru välkehti salamoiden leiskuessa. Vettä tuli niin kaatamalla, ettei ikkunoista nähnyt enää ulos. Työhuoneensa lattialla risti-istunnassa oleva tohtori kuuli tosin sateenkin läpi kuiskaukset, jotka hänen päätään olivat edellisen viikon asuttaneet.
Hän ei enää katunut kulkemaansa tietä. Onu-Metrun kaivaukset olivat antaneet hänelle vapauden kaikista maallisista murheistaan. Liha, jonka hän oli kasvoilleen sallinut, oli ohjannut hänen polkuaan siihen asti arvokkaasti. Hänelle oli luvattu paikka kaksoiskuningattarien äänitorvena. Hän olisi Cah’vadokin ja Gah’vadokin maanpäällinen saarnaaja. Heidän oma Ourgoksensa. Hänen suullaan he puhuisivat, ja niin he tekivätkin.
Sanansaattaja oli ohjattu oikealle polulle, kuten tämän äitikin tätä ennen. Jos Sanahalla olisi ollut omaa tahtoa edes hieman jäljellä, olisi hän katsonut työpöydällään olevaa valokuvaa, jossa hän yhdessä tohtori Nizin kanssa hymyili kameralle, joka oli heistä kuvan napannut Mustan Käden tukikohdan syvyyksissä.
Mutta liha oli päättänyt, että sellaisten muistojen aika oli ohitse. Hänen työnsä oli tehty. Viimeisenä lahjanaan aika itsessään oli suonut hänelle kaksi viikkoa rakkaan Mavrahinsa seurassa. Vaikka Sanahan oli koko tutkinnan ajan pakko peitellä jälkiään, oli Mavrahin kanssa vietetty aika ollut hänelle kultaakin arvokkaampaa. Hän saisi vajota tyrskyihin tietäen, että oli saanut nauttia kaikesta, mitä hyvässä elämässä kuului. Meren Äiti kannusti lapsiaan rakastamaan, joten niin oli hänkin tehnyt.
Hänen kanohinsa lepäsi huoneen nurkassa hylättynä. Hänen todelliset kasvonsa, ne jotka liha oli hänelle muodostanut, hymyilivät. Ja hän hymyili niiden kasvojen takana. Ukkosen jälleen jyrähtäessä hän nousi viimein pystyyn, otti mukaansa pöydälleen aikaisemmin asettelemansa kääreen, ja asteli kotinsa alakerran kautta ulos.
Hän ei päässyt montaa askelta, kun maahan sateen mukana kerääntynyt liha oli muuttunut upottavaksi. Sykkivä rihmasto ei enää päästänyt hänen jalkojaan liikkeelle, joten Sanaha päätti, että tämä kaikista paikoista olisi se, missä hän maksaisi velkansa takaisin.
Sillä Meren Äidin viesti oli selvä. Kaikki se, mikä oli hänen lapsistaan – se, mikä oli Cah’vadokista ja Gah’vadokista – maksaisi heikkoudestaan ainoan hinnan, joka oli reilua. He kaikki palaisivat takaisin Äitiin ja ruokkisivat niitä, jotka olivat vielä tulematta.
Sanaha kääri mukanaan kantamastaan kääreestä esiin vastateroitetun skalpellin. Se oli samanlainen kuin ne, jollaisia hän oli päivittäin käyttänyt Nizin kanssa lihan lapsia tutkiessaan. Nekin muistot lähinnä hymyilyttivät häntä. Vaikka niistäkin päivistä oli kauan, muisti hän ne silti yhtä kirkkaasti kuin eilisen.
Nekin muistot kuuluivat nyt Äidille. Kuten kuului kaikki, mikä ajan pintaa oli ikinä koskettanut.
Le-Metru
Le-Metru ei ollut koskaan ollut niin hiljainen. Jopa sodan aikaan – silloin, kun tykistö jyrisi taukoamatta metrun eteläisimpien kaupunginosien yllä – siviileistä täysin evakuoitu Kohiki-salmen ranta näytti enemmän elonmerkkejä kuin nyt.
Pimeyden Metsästäjien rantautumisesta aiheutunutta evakuointikäskyä ei koskaan ehditty purkaa myrskyrintaman voimistuttua. Päin vastoin, evakuointikäsky oli annettu Metru Nuin jokaiselle rannikkoalueelle. Ensimmäiset hyökyaallot olivat iskeneet suoraan etelästä. Nyt se koko alue, jolla Musta Käsi ja Naho olivat taistelleet, oli jo veden alla.
Naho seisoi karikolla ympärillään vellovaa vettä tunnustellen. Hän oli sulkenut hetkeksi silmänsä ja vain kuunnellut. Äänet, jotka mereltä olivat kaikuneet, kuuluivat koko ajan selvemmin. Eikä hän osannut selittää niitä. Oli kuin meri itsessään olisi jotenkin herännyt henkiin. Naho kyllä aisti, miltä siitä tuntui, mutta se ei hänelle paljoa lohtua tuonut.
Mitä edes olisi kuulunut ajatella siitä, että meri oli surullinen?
Ukkosen jyrinä ei enää tauonnut hetkeksikään. Viimeisin rintama, jonka Steltinmerellä riehuva pyörre heitä kohti oli puskenut, oli voimakkaampi kuin Metru Nui oli koskaan kokenut. Ja niin oli ollut edellinenkin. Ja sitä edellinen. Ja mikäli ennusteet pitivät paikkansa, se tulisi ainoastaan pahenemaan.
Kirjaimellisesti omassa elementissään Naho ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin lohduttomaksi. Hän ei enää edes osannut pukea sanoiksi sitä oloa, joka hänelle siinä tyrskyissä seisoessa oli noussut. Varjottu oli ehkä ollut oikeassa. He todella elivät lopun aikoja.
Naho hädin tuskin kuuli kommunikaattorinsa piippauksen meren pauhun lävitse. Hän pyyhki vettä näytön pinnalta ja siristeli silmiään nähdäkseen, mitä viestissä sanottiin. Hän joutui kuitenkin lukemaan sen useampaan kertaan ymmärtääkseen kunnolla, mitä oli tapahtunut.
Yhdellä viestillä jo valmiiksi karmiva päivä oli muuttunut vielä kammottavammaksi. Epäröimättä hetkeäkään Naho heittäytyi aaltoihin ja lähti uimaan kohti pohjoista. Ja vaikka aallokko kävi suoraan etelästä päin, menisi matkaan Ga-Metruun siitä huolimatta tovi.
Se oli alkanut.
Meren Äiti oli alkanut kutsua omiaan kotiin.
Äiti
Nivawk-asema, BHS Xcution
Nurukan oli laittanut stopin lähtövalmisteluille heti viimeisimpien sääennusteiden saavuttua. Oli selvää, että tilanne ei tulisi ainakaan helpottamaan. Tuuli riepotteli sisämaatakin jo sellaisella tavalla, etteivät he luultavasti olisi päässeet paljoa asemaa itseään pidemmälle.
Se uutinen raastoi kaikkein eniten Xeniä, joka ei ollut noussut komentosillan lattialta enää tunteihin. Hänen rinnassaan pistävä kivistys oli vienyt kaiken voiman hänen raajoistaan. Hän joutui puremaan hammastaan jo pelkästään ympäröivässä keskustelussa kärryillä pysymiseksi. Huolen turruttama Killjoy hädin tuskin sai katsettaan irti tyttärestään. Hänen suunnitelmansa oli ollut saada Xen Klaaniin niin nopeasti kuin mahdollista. Kepen pajalle tai Manun pakeille, kenties. Yksityiskohdilla ei ollut niin väliä. Killjoy oli vakuuttunut siitä, että Bio-Klaaniin pääseminen olisi korjannut kaikki heidän ongelmansa. Ja sitten myrskyrintama oli vain voimistunut, ja kaikki toivo oli kadonnut tuuleen sen mukana.
Komentokeskuksen näyttö kilahti. Sitä ei tapahtunut enää kovinkaan tiuhaan. Myrskyn voimistuessa yhteydet muuhun maailmaan heikkenivät tunti tunnilta. Tätä päivitystä he olivat odottaneet jo kolme raastavaa tuntia. Nurukanin ja Mavrahin katseet kääntyivät kohti Codya, joka luki karttojen mukana tulleet meteorologiset tiedotteet ensin hiljaa mielessään.
”Isompi hyökyaalto on osunut Xian länsiosiin. Vesipatsaat ovat puskeneet ainakin viisi kilometriä sisämaahan päin. Tässä ei sanota mitään siitä, ovatko he evakuoineet rannikkojaan. Se itsessään kertonee aika paljon”, Cody selitti.
”Entä tilanne Steltillä? Onko sieltä saatu päivitystä?” Nurukan kysyi.
”Ei”, Cody pudisteli päätään. ”Xialaiset luulevat, että niiden säätornit ovat kaatuneet tuulesta. Ne ovat siellä kuitenkin lähimpänä rintaman keskustaa.”
Killjoy ei sanonut mitään. Hänen katseensa poukkoilu lattialla istuvan tyttärensä ja häntä päin koko ajan vilkuilevan Mavrahin välillä. Professori oli näyttänyt pitkään siltä, että haluaisi sanoa jotain, mutta Killjoy tiesi myös, ettei tämä yleensä nauttinut keskeneräisten ajatusten jakamisesta.
”Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sano se”, Cody tuhahti Mavrahin epäröintiä hetken tuijotettuaan. Professori raapi niskaansa vaivaantuneena, mutta taipui painostavan hiljaisuuden laskeuduttua komentosillalle.
”Sodan aikana… kun matkustin merillä, tein tutkimusta. Luonnontieteelliselle seuralle. Hyvin rahoitettu tutkimusretki. Katalogisointia! Uusien lajien havainnointia.”
Suurin osa läsnä olevista ei ymmärtänyt, miten Mavrahin pohjustus liittyi heidän tilanteeseensa. Killjoy tiesi. He olivat keskustelleet asiasta edellisten päivien aikana monesti suljettujen ovien takana.
”Tarinoita pitkin historiaa. Merenkävijöiltä kuin rosvoiltakin”, Mavrah jatkoi. ”Äänistä merellä. Surua. Itkua. Ja sitten… näköhavaintoja. Vuoria lihaa kellumassa vedessä ja ajelehtimassa. Havaintoja niin paljon, että todellisuuspohja todennäköinen. Seuran tutkimusretki tahtoi todistaa. Näyttöä Levi-Atheonista.”
Lihavuoren mainitseminen oli tarpeeksi kiinnittääkseen jokaisen huomion. Maahan tiivistyvät liharihmastot olivat jo aikaisemmin päivällä saaneet Nivawk-aseman suurimmat sisäänkäynnit jumiin. Vapaaehtoiset ympäri kaupunkia yrittivät parhaillaankin siivota sykkivää vieraslajia pois, mutta myrskytuuli teki siitä käytännössä mahdotonta.
”Levi-Atheon?” Xen yskäisi.
”Yksi monista nimistä. Juontaa kaukaa etelästä”, Mavrah selitti ja käänsi katseensa myötätuntoisesti Xeniin, jolla tuntui olevan vaikeuksia saada sanaakaan suustaan.
”Merten Äiti, Gucheleki. Emme löytäneet itse jälkiä, mutta tarinoita monta. Dataa paljon, mutta päätelmiä vähän. Tutkimus ollut jäissä sodan jälkeen, kunnes Killjoy kertoi löydöstä Steltinmerellä!”
Siitä Xenkin oli kuullut. Cody ja Nurukan sen sijaan vaihtoivat kummastuneita katseita.
”Muutama viikko sitten löysimme Breznikovan kanssa jotain Steltinmeren pohjasta. Siellä on muinainen kaupunki. Uponnut jostain syystä. Ja siellä… minulle puhui joku, joka kutsui itseään Äidiksi. Hän varoitti minua Abzumosta. Hän oli se syy, miksi ehdin edes paikalle”, Killjoy mutisi. Hän päätti jättää kertomatta sen osan tarinasta, jossa siihen liittyi veden alla piileskelevät haarniskoihin suljetut liha-ankat, jotka väittivät olevansa kotoisin tähdistä.
”Tuo… tuntuu melko merkittävältä yksityiskohdalta”, Cody äyskäisi. Killjoy kohautti olkiaan. Kohtaaminen oli tietenkin oikeasti kummitellut hänen mielessään kaiken aikaa, mutta hän ei silti osannut selittää sitä sen paremmin kuin oli hetkeä aikaisemmin tehnyt.
”Tieto auttoi!” Mavrah kiirehti jatkamaan, ennen kuin Cody ehti harmittelemaan ääneen, ettei Killjoy ollut taaskaan kertonut kaikkea.
”Steltinmeri laaja alue, mutta ei tutkimaton. Jälkiä tutkimusretkistä vähän, mutta ainakin yksi sellainen tehty. Kuvaukset vedenalaisesta kaupungista täsmäävät Killjoyn havaintoihin.”
”Ja arvatkaa kahdesti, kuka sen tutkimusretken teki”, Killjoy huokaisi. Kaikki pystyivät hänen äänensävystään jo päättelemään, että hän viittasi Niziin.
”Ja sait tietää siitä vasta nyt?” Nurukan kysyi epäileväisesti.
”Sen jälkeen, kun hänestä tuli toa, hän osallistui monelle retkelle, joiden yksityiskohdat eivät olleet julkisia”, Killjoy sanoi. ”Ja jos olen ihan rehellinen, minua ei silloin ihan hirveästi myöskään kiinnostanut. Hän rämpi vedessä harjoittamassa tiedettä. Eivät kumpikaan oikein omaa erityisalaani.”
Codyn teki happamuuttaan mieli heittää Killjoylle jokin kommentti siitä, oliko tällä ja Nizillä ikinä ollut mitään yhteistä, mutta lattialla ulahtelevaa Xeniä vilkaistuaan hän lopulta nielaisi ajatuksensa.
”Joka tapauksessa, yhtäläisiä linjoja tarpeeksi. Zyglakien kertomukset, tutkimusraportit, Killjoyn silminnäkijähavainnot, kaikki osoittavat Levi-Atheoniin. Jos legendat Merten Äidistä todellisia, selitys myrskylle alkaa valjeta”, Mavrah selitti.
Professori puhui kuin tapahtumissa olisi paljonkin järkeä. Mutta vaikka Cody ei saanutkaan kaikkia lankoja itse yhteen, hän ymmärsi nyt, miksi Killjoy oli vaikuttanut niin pitkään niin hermostuneelta.
Jos Niz oli tutkinut ”Äitiä” jo ennen sotaa, jos se oli auttanut Killjoyta pelastamaan Xenin…
He olivat viettäneet edelliset viikot Nizin muistiinpanojen jäljillä löytämättä mitään erityisen hyödyllistä Xenin kuulan pelastamiseksi. Vähiten stressaantunut siitä oli Xen itse, mutta sekä Cody että Nurukan olivat pelänneet sen johtuneen siitä, että tämä oli jo luovuttamassa. Hermorauniona myrskyä sadatteleva Killjoy oli lakannut olemasta hyödyllinen heti Varjotun kohtaamisen jälkeen.
He kaikki tiesivät, että Xenin aika oli käymässä vähiin. Heidän ympärillään tapahtuva lihan ja veden paisumus kuitenkin sai heidät kaikki miettimään, oliko tekeillä jotain muutakin.
”Vahkit”, Nurukan tajusi sitten. ”Jos Äiti on jonkinlaista lihaa, onko se voinut häiritä Biancan verkkoa?”
Mavrah nyökytteli. ”Luulin, että ehkä yhteys katki vain myrskyn takia, mutta nykyinen hypoteesi raskauttavampi. Killjoyn zyglak-kontaktien tarina Äidistä viittaa valtarakenteisiin. Kenties sellaisiin, joita Biancakaan ei voi murtaa.”
”Selittäisi myös sen, miksi en ole kyennyt uneksimaan itseäni enää Kranalaan”, Killjoy huokaisi. ”Yhteyteni sinne katkesi suurin piirtein samaan aikaan kuin vahkien yhteys Biancaan katosi.”
Sen olisi pitänyt olla yksiselitteisesti hyvä uutinen, mutta silti kenenkään heistä olo ei siitä tiedosta parantunut.
Komentosillan liukuovet aukesivat. Naho marssi sisään vettä valuvana ja juuri hänelle tyrkätty pieni näyttöpääte käsissään. Jokaisen sillalla olevan jakamaton huomio kääntyi toaan, jonka he tiesivät olleen Le-Metrussa varmistamassa, että rannat olivat tyhjät. Nahon katseesta näki, että jokin oli pahasti pielessä. Hieman odottamattomasti hän kuitenkin asteli suoraan puhuttelemaan Mavrahia, joka yllättyi, kun toa kumartui hänen ylleen ja laski kätensä tämän olkapäälle.
”Olen pahoillani”, Naho sanoi silminnähden huonovointisen näköisenä. ”Sanaha on kuollut.”
Xenin silmät laajenivat kauhusta. Mavrah tuijotti Nahoa suoraan silmiin linssit kiiluen.
”Mitä… minä… en ymmärrä. Vasta eilen illalla me puhuimme. Olet varmasti ymmärtänyt väärin!”
Naho puristi matoranin olkapäätä kovempaa, eikä sanonut mitään. Ainoastaan katsoi Mavrahia silmiin ja antoi tämän käydä prosessin päässään läpi.
”Hän laittoi vielä viestinkin illalla. Ei hän voi… ei kai hän nyt… ei hän tekisi sitä… eihän?”
Killjoy oli nähnyt Sanahan Xcutionilla ainoastaan kerran. Siitä oli melkein viikko ja silloinkin tämä oli ollut Mavrahin seurassa. Nämä olivat yksissä tuumin keskeyttäneet Onu-Metrun kaivauksilla tehdyt tutkimuksen holvikaareen veden alkaessa kertymään kammioon sellaisella vauhdilla, että se oli alkanut haittaamaan työskentelyä.
Se tapa, millä Mavrah Sanahasta puhui, oli saanut Killjoyn jo päättelemään, mitä oli tapahtunut. Ei kuitenkaan sitä, miksi.
”Ei… eihän tämä voi näin olla…” Mavrah parahti tämän jalkojen viimein pettäessä. Naho onnistui kannattelemaan professoria tämän sopertaessa itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää. Nurukan riensi lopulta Nahon rinnalle ja nosti Mavrahin tuolille istumaan. Maamies madalsi ääntään vielä entisestäänkin ja alkoi rauhoittelemaan tiheästi hengittelevää Mavrahia, kun Naho suoristi selkänsä ja viittoili Killjoyta ja Xeniä mukaansa sivummalle.
He astuivat yhdessä komentosillan ulkopuolelle, tosin se vaati, että Killjoy käytännössä kantoi Xenin sinne. Kun ovet sulkeutuivat, ja he tiesivät, että olivat muiden kuuloetäisyyden ulkopuolella, Naho viimein kakisti ulos sen, mitä ei halunnut Mavrahin kuullen tehdä.
”Sinä tunsit hänet myös, etkö vain?” hän kysyi Xeniltä. Vahki nyökkäsi varovaisesti.
”Keskustelimme kunnolla oikeastaan vain kerran.”
Naho oli selvästi kysynyt sitä, koska halusi olla hienotunteinen niitä kohtaan, jotka olivat tohtorin tunteneet. Killjoy näki kuitenkin siitä, kuinka Nahon kädet tärisivät, että hän halusi akuutisti päästä purkamaan asiaa jollekulle.
”Hän… oli jotenkin saanut… kallonsa auki omin voimin”, Naho aloitti. Xen ja Killjoy vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.
”Sitten hän oli alkanut… leikkaamaan itseään”, Naho jatkoi. ”Naapuri oli huomannut hänet seisomasta sateessa ja hälytti kaartin. Koko sen ajan Sanaha vain… leikkasi lisää. Hän oli osannut silpoa itseään niin, että hän pystyi jatkamaan… vaikka hän oli menettänyt jo valtavia määriä.”
Vaikka Naho ei sitä suoraan sanonut, Killjoy oli ymmärtänyt, että Sanaha oli silponut omia aivojaan. Kaiken mahdollisen sotatantereella nähtyäänkin puistatus hiipi myös hänen kehoonsa. Xen pureskeli hänen vieressä sormiaan yrittäen harhauttaa itseään kammottavista mielikuvista.
”Hän oli yhä elossa, kun minä saavuin paikalle. Krana kasvoillaan, naamio ties missä. Hän romahti maahan vasta yrittäessään sanoa jotain, kun vaadin pudottamaan skalpellin maahan.”
Naho vilkaisi sanojensa päätteeksi taakseen varmistaakseen, ettei komentosillan ovi ollut huomaamatta auennut. Hän ei halunnut, että Mavrah joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.
”Miksi he tekisivät niin?” Xen parahti ääneen. Killjoy näytti tietävän, mistä tämä puhui, mutta Naholla ei ollut hajuakaan siitä, keihin vahki viittasi.
”Bahragit”, Xen täsmensi. ”Minä tunnen heidät… tai tiedän ainakin. Miksi ihmeessä he laittaisivat kenetekään tekemään noin?”
”Minä en usko, että heillä on enää langat käsissään omasta verkostaan”, Killjoy murahti. Xen tuijotti isäänsä ensin kuin olisi sanomassa jotain, mutta sanat karkasivat jonnekin tietämättömiin. He kaikki kyllä tiesivät sen, tunsivat sielussaan, että Äidin läsnäolo oli laittanut maailman kirjat sekaisin.
”Mistä ihmeestä hän oli edes saanut sen? Kranan siis”, Naho ihmetteli. Siihen Killjoylla ei ollut vastausta. Xen kuitenkin muisti lihan, johon oli Onu-Metrun kaivauksilla törmännyt. Nyt, kun hän asiaa mietti, oli Sanahalla saattanut hyvinkin olla se jo silloin, kun he edellisen kerran tapasivat siellä. Bahragien sanojen perusteella nämä olivat kuitenkin johdatelleet Xeniä luokseen jo jonkin aikaa.
Hän olisi pukenut ajatuksensa jotenkin sanoiksi, kun hänen koko kroppaansa taivuttava vihlaisu käänsi hänet kaksin kerroin. Xen ulvahti niin kovaa, että Nurukan oli kuullut sen komentosillalle asti ja ryntäsi käytävälle kolmikon luokse. Killjoy oli kuitenkin ehtinyt ottamaan tyttärestään kiinni, ennen kuin tämä ehti vajota lattialle.
”Ne… ne pahenevat…” Xen yski kouristuksensa lävitse. Nurukan ja Naho katsoivat voimattomina, kun vahki kiemurteli pahimman vihlonnan ajan.
”Ettekö te tosiaan mahda sille mitään?” Naho kysyi surullinen ilme kasvoillaan. Killjoy ja Nurukan vilkaisivat toisiaan tietävästi. Lopulta, Xenin pysyessä niukin naukin tolpillaan, Nurukan otti vahkista kiinni ja alkoi taluttaa tätä takaisin komentosillalle.
”Minä pysyn näiden sydänsärkyjä potevien kanssa hetken, jos tahdotte hieman tuulettua”, Nurukan murahti.
He kaikki tiesivät, että toa viittasi lähinnä Killjoyyn, sillä Naho oli ollut sisätiloissa hädin tuskin kymmentä minuuttiakaan. Killjoy nyökkäsi kiitollisena, mutta jäi katsomaan, kun Nurukan talutti hänen tyttärensä kohti siltaa, jossa Cody oli kumartuneena Mavrahin vierelle hiljaiseen keskusteluun uppoutuneena.
Automaattisten ovien sulkeuduttua heidän edessään, Killjoy huokaisi syvään ja lähti kävelemään kohti lääkintäkantta. Naho lähti välittömästi tämän perään kyselemättä, kaipasiko tämä seuraa. Killjoy oli tullut hänen luokseen heikkona hetkenä sen jälkeen, kun hän oli murjonut Lhikanin naamion tämän kasvojen sisään. Nyt hän tekisi vastapalveluksen. Kahden edellisen päivän tunnelman perusteella hän ei halunnut jättää Killjoyta yksin ajatustensa kanssa.
”Meillä on yksi idea Xenin kuulan suhteen”, Killjoy mutisi. ”Nuparu on työstänyt sitä jo puolitoista viikkoa, mutta edes hän ei ole aivan varma siitä, kuinka hyvin se toimii.”
Naho ei kysynyt tarkentavia kysymyksiä, sillä hän epäili saavansa niitä pian. Lääkintäkannelle ei ollut pitkä matka. Oli melkein yö, joten suurin osa laivalla työskentelevistäkin oli paraakeissaan nukkumassa.
Lääkintäkannella Naho tajusi heti, että keino, josta Killjoy puhui, oli lääkintäkannen vastaanottopöydällä lepäävä suuri metallinen kuutio. Se näytti hänestä vähän uunilta tai kenties jonkinlaiselta holvilta. Killjoy pysähtyi sen eteen ja risti kätensä.
”Se on eräänlainen alipainekammio. Nuparu arvelee, ettei kuula kestä enää kauaa, ja tällä säällä on turha toivoa enää, että saisimme ulkopuolista apua. Viimeinen toivomme on irrottaa kuula, säilöä se tuossa ja toivoa, että se kestää siihen asti, että pääsemme Bio-Klaaniin.”
Se kuulosti Nahosta teoriassa ihan pätevältä suunnitelmalta, mutta Killjoyn äänensävystä pystyi jo päättelemään, että sekin taisi olla enemmän tai vähemmän ihmeen toivomista.
”Mitä mieltä Xen on suunnitelmasta?” toa kysyi. Killjoy vilkaisi vaistomaisesti taakseen kuin odottaen näkevänsä Xenin seisomassa siinä.
”Sanoi kuolevansa mieluummin pystyyn kuin yksin pimeässä laatikossa.”
Lauseen lopuksi Killjoy nielaisi niin äänekkäästi, että Nahokin kuuli. He seisoivat hetken rinnakkain painekammiota tuijottaen, kunnes Naho huomasi, että Killjoyn vasen käsi vapisi.
”Onko kaikki hyvin?”
Hän tajusi heti, miten typerä kysymys se oli. Killjoy kuitenkin ymmärsi, mitä Naho sanoillaan tarkoitti. Hän tarttui oikealla kädellä vasempaansa pitääkseen sitä paikoillaan.
”Kylmä ilma saa nivelet juilimaan”, hän selitti.
Naho ei irrottanut Killjoysta katsetaan, vaan istahti vastaanottopöydän reunalle ja risti kätensä. Killjoysta huolehtiminen oli hyvä tapa yrittää työntää Sanahan tapaus jonnekin syvälle. Jos hänen ajatuksensa lipesivät sekunniksikin, näki hän matoranin leikkaamassa jälleen uutta siivua irti omista aivoistaan.
”Oletko päättänyt, mitä aiot tehdä asialle?” Naho kysyi.
”Minä en päätä mitään Xenin puolesta”, Killjoy mutisi. ”Yritin aikani suostutella häntä, mutta hän on tehnyt päätöksensä.”
Nuparun alipainekammio näytti nyt Nahosta entistäkin surullisemmalta siinä pöydällä yksinään. Hän toisaalta ymmärsi Xenin päätöstä. Samalla se sai hänet myös tajuamaan, miltä Killjoysta täytyi tuntua.
”Hän on ollut Bauinuvassa paljon viime päivinä”, Naho purki ajatuksiaan. ”Oikeastaan siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto kuulutettiin. Hän on vieraillut Mexxin luona joka päivä. Samoin Nacen. Hän istui sen turagan vierellä eilen varmaan kolme tuntia putkeen.”
”Tiedätkö, mistä he puhuivat?” Killjoy kysyi.
”En. Nace on mykkä. Xen käyttää sitä Matoron naamiota kommunikoimiseen.”
”Xenin naamiota”, Killjoy täsmensi.
”Niin”, Naho myönsi.
Killjoy tuijotteli Nahosta ohi jonnekin seinään. Naho rummutti sormiaan painekammion metallisella pinnalla sopivia sanoja etsien.
”Sinulla on aina jokin suunnitelma”, toa yritti epäonnistuneesti saada Killjoyn katsetta itseensä. ”Mitä muita vaihtoehtoja on?”
”Istua alas ja hukkua lähimpään tulvivaan ojaan”, Killjoy huokaisi. Naho kohotti kulmiaan kummastuneena, joten Killjoy laski viimein katseensa tyhjästä seinästä.
”Naho, meillä ei ole mitään. Niziltä ei selvinnyt minkäänlaisia dokumentteja. Ne joko tuhoutuivat Onu-Metrussa tai hän vei ne mukanaan jonnekin Tarkastajan holviin. Mavrahilla ei ole mitään, Nuparulla ei ole mitään, Nascostosta kuuluu vain samaa hiljaisuutta kuin Taras Silistäkin ja kaikki muut, joista voisi olla mitään hyötyä, ovat myrskyn toisella puolella. Meillä ei ole mitään. Ei suunnitelmaa. Ei mitään.”
Naholta kesti hetki oikeasti sisäistää Killjoyn sanat. Kyllähän hän tilanteen pääpiirteittäin ymmärsi, vaikkei ollutkaan paikalla kauheasti silloin, kun Mavrah ja Nuparu olivat suurimman osan työstään tehneet. Hän myös tiesi, ettei suuria löytöjä tai ahaa-elämyksiä oltu koettu. Hän ajatteli nyt ensimmäistä kertaa aidosti sitä mahdollisuutta, että Xen tosiaan oli matkalla kohti kuolemaa.
Se taas oli ainoa asia, mitä Killjoy oli edelliseen viikkoon ajatellut. Cody oli ihmetellyt ääneenkin sitä, kuinka rauhallisesti Killjoy tuntui ottavan Nascoston joukkojen radiohiljaisuuden Taras Silissä. Todellisuus oli kuitenkin se, ettei Killjoy ollut sitäkään asiaa paljoa ajatellut. Se, mitä Xenille oli tapahtumassa, vei valveilla vietetyistä tunneista jokaisen. Ja niitä muita hädin tuskin nukuttuja tunteja ei ollut montaa.
”Minä voin yrittää puhua hänelle vielä tuosta painekammiosta, jos siitä on apua”, Naho ehdotti. Hän oli melko varma, että sitä Killjoy häneltä oli toivonut Nuparun ratkaisun näyttäessään.
Killjoy tuijotti Nahoa hetken aikaa hiljaa ja myöntyi sitten nyökäten varovaisesti. Naho pakotti kasvoilleen vienon virnistyksen, laskeutui alas pöydältä ja puristi Killjoyn olkapäätä astellessaan tämän ohi takaisin käytävälle. Killjoy ei kuitenkaan seurannut häntä.
”Olen varma, että kohtalo laittaa asiat vielä oikeille raiteille”, Naho yritti vielä lohduttaa, mutta antoi automaattiovien kuitenkin sulkeutua itsensä ja Killjoyn väliin, kun Killjoy ei vastannut tai edes kääntynyt Nahon puoleen tämän poistuessa.
Killjoy jäi kuuntelemaan Nahon loittonevia askelia, mutta ei kuullut niitä ensin lainkaan. Kului ainakin kymmenen sekuntia, ennen kuin hän kuuli ne matkaamassa kohti komentosiltaa. Toa oli pysähtynyt oven toiselle puolelle, mutta oli kuitenkin päättänyt olla palaamatta sisälle. Tärisevin käsin Killjoy riisui kypäränsä ja käänsi sen käsissään tuijottaakseen sitä hetken. Hän ei ollut edes varma siitä, oliko Naho varmasti poistunut kuuloetäisyydeltä, kun hän paiskasi kypärän huoneen halki. Lajitelma vanhoja näytteenottovälineitä pirstoutui iskun voimasta, kun sen heittänyt mies valahti vastaanottopöytää vasten ja purskahti itkuun.
Komentosillalla tilanne oli rauhoittunut jo hieman. Mavrah istui nurkassa teekupin kanssa Codyn kanssa hiljaa keskustellen. Nurukan oli nostanut Xenin istumaan sillan vasemmalla seinällä sijaitsevan tavarahyllyn päälle, jonne vahki oli lopulta asettunut pitkälleen. Tämän silmät olivat kuitenkin auki. Naho otti Nurukanin paikan hyllyn vierellä vapauttaen maan toan tutkimaan uusinta säätiedotetta, joka oli ilmestynyt sillä aikaa, kun Naho oli ollut Killjoyn kanssa lääkintäkannella.
Xen vilkaisi vierelleen sen verran, että näki Nahon saapuneen paikalle, mutta käänsi sitten taas katseensa kohti kattoa.
”Ihan kamala se Sanahan juttu”, Xen kuiskasi niin hiljaa, ettei Mavrah varmasti kuullut. Naho nyökytteli päätään.
”Tämä myrsky on saanut kaikki ihan sekaisin”, Naho huokaisi.
”Luuletko, että minutkin?” Xen kysyi. ”Kun en halua sinne Nuparun koneeseen.”
Nahon sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän ihmetteli, miten Xen oli osannut arvata heti, mistä hän oli tullut puhumaan. Vähän aikaa asiaa ajateltuaan hän sitten taas muisti, että Cencord varmaan kuunteli häntä edelleen. Hän päätteli sen myös vähän vaikealta näyttävästä Xenin olankohautuksesta, joka tuli kuin suoraan reaktiona hänen ajatuksilleen.
”En tullut syyttämään sinua päätöksestäsi, jos se on, mitä epäilet”, Naho puolustautui. Xen naurahti, mutta ele katosi ulvahdukseen, joka tuli siitä, kun hänen rinnassaan kouristi jälleen.
”Jos kuulani repii irti, minä en näe enkä kuule mitään. Enkä oikeastaan tiedä… tuntisinko ylipäätään mitään… Olisinko edes olemassa?”
”Pelottaako se ajatus?” Naho kysyi.
”No tietenkin”, Xen ähkäisi. ”Mutta se ei ole se syy, miksi en halua tehdä sitä. Nuparu sanoi itsekin, ettei se painekammio välttämättä edes toimi. Koska kukaan ei oikein ymmärrä, miten minä toimin, voi vain olla, että kuula halkeaa siitäkin huolimatta.”
Xen puhui siitä niin huolettomasti. Oli toisaalta hänen tyylistään kuulostaa siltä, että hän ei murehtinut. Naho epäili, että pinnan alla tapahtui jotain muutakin, mutta ei silti ollut aivan varma, mitä ajatella.
”Ymmärrän sen kyllä”, Naho huokaisi. Xen kääntyi kyljelleen nähdäkseen Nahon hieman paremmin. Hän hymyili, vaikka se aina välillä muuttuikin irvistykseksi rintaa pistäessä.
”Kaikesta tapahtuneesta huolimatta… nämä viimeiset viikot ovat olleet ihan hyvä kunniakierros”, Xen tuumasi. ”Sain nähdä kaupunkia, tapella pimeyden metsästäjiä vastaan, ratkoa muinaisia mysteereitä, viettää aikaa teidän kanssanne…”
”Xen…” Naho toppuutteli. Vahkin sanat olivat nostaneet palan kurkkuun.
”Minä sanoin niin isällekin”, Xen kuitenkin jatkoi. ”Että se, että hän oli täällä kanssani loppuun asti teki tästä kaikkien näiden rintakipujen ja kouristusten arvoista. Minä vain toivon, että ne Bio-Klaanin Tawat ja Visokit ja muut saavat nostettua hänet pinnalle sen jälkeen, kun minä… noh… kuolen.”
Xenin äänestä kuuli haikeuden. Oli selvää, että hän oli odottanut Bio-Klaanin näkemistä. Nyt, kun se ei ehkä koskaan tapahtuisi, oli rapulinnoituksen näkeminen muuttunut vain viimeiseksi haaveeksi. Asiaksi, jota kuvitella viimeisinä hetkinä.
”Kuulostat siltä, että olet jo luovuttanut”, Naho nielaisi. ”Killjoy ei arvostaisi tuollaista asennetta.”
”Naho, tämä sattuu ihan helvetisti”, Xen huomautti. Hän oli kylkiasennossakin puristanut rintaansa koko keskustelun ajan.
”Sitä on kestänyt jo niin kauan, että osaan peittää sen, mutta minä en jaksa enää…”
Vaikka Xen edelleen hymyili sanojensa läpi, Nahon usko alkoi olla lopussa. Hän antoi päänsä romahtaa Xenin vierelle ja mongersi jotain, mistä Xen ei saanut selvää. Vähän aikaa siinä ryvettyään hän nosti kasvonsa, tuijotti Xeniä silmiin ja yritti löytää lohduttavia sanoja. Niitä hän ei kuitenkaan löytänyt. Xen kuitenkin naurahti ääneen sille ajatusten mytylle, joka Nahon päässä kiertyi. Se sai luvan riittää.
”Ja hei, minä en vakoile ajatuksia töykeyttäni sitten”, Xen kiirehti täsmentämään. ”Mitä pidempään kivistys jatkuu, sitä vaikeampaa Cencordin kontrollointi on… ja se tuntuu haluavan kuulla kaiken.”
Naho pakotti itsensä hörähtämään Xenin puolustuspuheelle. Esittää ei kuitenkaan tarvinnut pitkään, kun Nurukan korotti huomattavasti ääntään komentosillalle valuvan datan edessä.
”Nyt se isokin liikkuu.”
Cody ja Mavrahkin nostivat katseensa. Naho joutui auttamaan pystyyn halunneen Xenin vaivalloisesti pystyyn ja taluttamaan tämän näytön luokse. He tuijottivat sitä hetken. Koillissakarasta ilmestynyt toinen rintama oli jo tunteja aikaisemmin sulautunut Steltinmerellä raivoavaan suurempaan myrskyyn. Säätutka näytti sen valtavana violettina klönttinä pohjoisen maailman kartalla. Mikään kartalla ei kuitenkaan liikkunut hetkeen.
”Kärsivällisyyttä”, Nurukan sanoi. He odottivat vielä tovin. Jokainen sillalla oli täysin hiljaa, kunnes rintama liikkui kartalla yhden pikselin verran pohjoiseen.
”Se on tehnyt noin jo neljästi viimeisen viiden minuutin aikana”, Nurukan selvitti havaintojaan. He kaikki tiesivät, mitä se tarkoitti. Vaikka nytkähdys kartalla näytti äkkiseltään pieneltä, täytyi rintaman liikkeen olla tosimaailmassa hirvittävän nopea.
”Pohjoiseen”, Naho empi. ”Tänne?”
”Paha sanoa, mutta kyllä, ainakin pohjoiseen”, Nurukan murahti. Sitten kartta nytkähti uudelleen, ja myrsky oli taas yhden pikselin pohjoisempana.
”Tuolla vauhdilla… kuusi tuntia”, Mavrah sanoi. Oli ällistyttävää, miten nopeasti hän oli tehnyt laskelmat. Professorin ääni oli käheä. Naho päätteli, että hän oli käyttänyt sitä paljon sillä aikaa, kun hän oli ollut Killjoyn kanssa muualla.
”Hitto vie”, Naho äyskähti ja ryntäsi kommunikaatiopöydälle ja avasi sieltä linjan suoraan Killjoyn kypärään. Se kuitenkin tuuttasi välittömästi huonoa signaalia. Kaikki läsnäolevat kuulivat sen. Ja he kaikki myös tiesivät, mitä se tarkoitti. Nivawk-aseman pohjakerroksen ja pintamaailman välissä oli sen verran paljon etäisyyttä ja kiinteää materiaa, etteivät langattomat yhteydet usein toimineet niiden välillä. Xen nilkutti Nahon vierelle ja nyökkäsi ylöspäin. Hän tiesi täsmälleen, minne hänen isänsä oli mennyt.
Näköalat Ko-Metrun komentotornissa eivät olleet koskaan olleet niin huonot. Vesisade oli niin rankka, että horisonttia ei yksinkertaisesti nähnyt. Kaupungin valot olivat peittyneet veteen ja sumuun. Torni itsessään huojui edestakaisin pahimpien puuskien riepotellessa sitä. Killjoyn piti aika-ajoin tarrata kiinni kaiteesta, ettei tuuli olisi vienyt häntäkin. Joka kerta, kun hän irrotti siitä otteensa, joutui hän kaapimaan kuin liimana toimivaa lihaa irti kämmenistään. Sitä kondensoitui nyt jo silminnähtävällä tahdilla. Hädin tuskin hänen edessään erottuvat Tiedon Tornit olivat täysin punaisten rihmastojen peitossa.
”Minä kuulen ne koko ajan”, hän sanoi ääneen. Vain hetkeä aikaisemmin luukku hänen takanaan oli auennut ja huppupäinen hahmo oli astellut hänen vierelleen.
”Kellot”, hän sitten vielä täsmensi. ”Ne eivät ole koskaan pauhanneet näin kovaa, vaikka Biancasta ei ole kuulunut mitään viikkoon.”
”Minäkin kuulen ne”, Xen myönsi. ”Vaimeina, mutta kuulen kuitenkin.”
Luukun takaa kuuluvasta kopinasta Killjoy päätteli, että joku – luultavasti Naho – oli auttanut Xenin portaita ylös ja jäänyt sitten itse istumaan sinne. Häntä ei tosin haitannut, vaikka toa kuulisikin heidän keskustelunsa, tosin tuskin kuuli, sillä tuulen pauhatessa hänellä oli vaikeuksia kuulla Xeniäkään, vaikka tämä seisoi aivan hänen vieressään.
Hetken aikaa he seisoivat siinä rinnakkain hiljaa. Sanoja heillä olisi kummallakin riittänyt. Ja aihetta puhumiseen myös, mutta kumpikin heistä vain antautui hetkeksi myrskylle. Kaikessa kammottavuudessaankin sitä oli pakko kunnioittaa. He todistivat jotain sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen todistettu. Heidän molempien katseet kuitenkin nopeasti kääntyivät kohti taivasta ja siellä paistavaa silmää. Se näytti siltä kuin se olisi tuijottanut suoraan heitä kohti. Vielä aikaisemmin se oli liikkunut kuin etsien jotain, mutta sen jälkeen, kun Killjoy oli astellut ulos, se oli jäätynyt paikalleen.
”Oletko varma, että tuo on… se Äiti?” Xen kysyi varovaisesti.
”Olen nähnyt sen ennenkin”, Killjoy nyökkäsi. ”Silloin, kun hän varoitti minua Abzumosta.”
”Ja täten auttoi sinua pelastamaan minut”, Xen jatkoi Killjoyn ajatuksen loppuun.
Killjoy nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa paljon enemmän siitä, mitä hän oli viime viikkoina ajatellut. Kaikista niistä mereltä kantautuvista kuiskauksista ja päätelmistä, joita hän oli niiden perusteella tehnyt. Hän kuitenkin halusi antaa Xenille tilaa. Hän kuitenkin tiesi, että välttämättömän välttelemistä ei voinut jatkaa loputtomiin. Killjoyn oli vääjäämättä pelattava viimeinen korttinsa, huolimatta siitä, kuinka epätoivoiselta se kuulosti.
”Tämä myrsky…” Killjoy aloitti, mutta Xen näki siinä mahdollisuutensa ja loikkasi heti jatkamaan lausetta.
”On tulossa tänne.”
”On… hetkonen. Mitä?”
”Niin”, Xen mietti. ”Mavrahin piti saada ajatuksensa muualle, joten hän jäi laskemaan vielä tarkkaa arviota, mutta hän puhui vajaasta kuudesta tunnista. Rintama liikkuu meitä kohti valtavalla vauhdilla. Naho laittoi heti viestiä meriporttien komentokeskukseen, mutta sieltä ilmoitettiin, että metsästäjien sabotaasin korjaamiseen menee ainakin vuorokausi vielä.”
”Joka tarkoittaa, että se rintama myös pääsee tänne halutessaan”, Killjoy päätteli. Xen kohotti kulmiaan isänsä sanavalinnalle. Hän puhui myrskystä kuin sillä olisi tahto.
”Minä olin tulossa kertomaan sinulle, että aion mennä sinne”, Killjoy jatkoi. Xen kuuli tämän äänestä, että Killjoy oli pohtinut asiaa pitkään.
”Olen varma, että Äiti on siellä myrskyssä. Kaikki Taras Silistä ollut tietomme viittaa siihen, että se massa lihaa, joka sieltä pakeni, oli yksi osa sitä, mitä hänestä oli Silvottu. Ja nyt hän on tulossa tänne…”
Ajatus oli Xenistä naurettava. Killjoy oli heistä viimeinen, jonka olisi kuulunut mennä vedenpaisumusta päin. Killjoy näki Xenin katseesta, että hänen ideansa kuulosti kaikin tavoin typerältä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi olla rehellinen siitä, mitä hän oli jauhanut päässään Metru Nuille saapumisestaan lähtien.
”Hän ei ole mikä tahansa Äiti. Sen perusteella, mitä hän minulle viimeksi kertoi, hän väitti olevansa… minun äitini.”
Xenin tuomitseva ilme muuttui salamassa hämmennykseksi.
”Pidin ajatusta täysin mielipuolisena”, Killjoy selitti. ”Tietenkin… mutta sitten tapasin Kranalassa zyglakeita ja heidän arvionsa mukaan kuulani haisee aivan… noh, heille. Zyglakille. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen. Sitten myrsky nousi… ja nyt tuo silmä tuijottaa minua taas.”
He vilkaisivat sitä nopeasti. Siellä se edelleen loisti paksun pilvipeitteen ja sateen lävitsekin.
”Minä mietin pitkään sitä, miksi hän odotti niin pitkään, ennen kuin alkoi puhua minulle. Olen ollut meren äärellä tai sen yllä ison osan elämästäni. Hän olisi voinut puhua milloin vain, mutta hän valitsi tehdä sen vasta, kun sinut piti pelastaa. Minä uskon… että niin oli tarkoitus käydä. Että Äiti haluaa pelastaa sinut. Joten ehkä… jos tapaan hänet uudestaan… saattaisimme löytää jonkin ratkaisun…”
Killjoyn katse kääntyi Xenin rintakehään. Vahki tunsi kuulan muljahdukset sisällään. Xen ei olisi normaalisti pystynyt ottamaan Killjoyn kertomusta täysin tosissaan, mutta hänen isänsä äänensävy oli raskas sellaisella tavalla, mitä Xen ei ollut koskaan ennen kuullut. Killjoy tiesi sen itsekin. Kaikki vaihtoehdot oli koluttu. Kaikki keinot käytetty. Viimeinen myrskytuulessa taittuva oljenkorsi oli viimeinen epätoivoinen yritys todistaa, että mikään heitä suurempi todella välitti heistä.
”No sitten minä tulen mukaan”, Xen paukautti. Killjoy pudisteli siihen heti päätään.
”Sinä et lähde mihinkään tuossa kunnos-”
”Mitä hiton väliä?” Xen äyskäisi. ”Kuole maaten täällä tai jalat tulvassa rämpien. Lopputulos on sama. Jos sinä lähdet tekemään tällä säällä jotain noin uskomattoman typerää, minulla on oikeus olla typerä kanssasi.”
”Xen, minulla ei ole mitään käryä siitä, mitä tapahtuu. Tämä voi olla täysin turha yritys. Tai kaikki voi mennä pieleen ennen kuin pääsemme edes rantaan asti. En halua, että otat sen riskin. Viimeksi, kun puhuimme, löysin itseni merestä puoliuppeluksista. Mitä vain voi tapahtua…”
”Isä. Lopeta. Tämä ei ole neuvottelu. Minä vain ilmoitin, että jos sinä menet, niin minä tulen mukaan. Sitä paitsi… jos se asia, joka meitä lähestyy, on todella äitisi, sehän tarkoittaa, että hän on minun isoäitini. Ja minä haluan päästä kysymään häneltä itse, miksi hän auttoi sinua pelastamaan minut.”
Xen oli ristinyt kätensä ja irvisteli siihen malliin, että hänen rintaansa raastava kipu oli hallinnassa vain hädin tuskin. Tuijotuskilpailu ei ollut rehti, koska Killjoyn kypärä piilotti hänen katseensa suunnan. Xenin voitto tuli kuitenkin siinä, kun Killjoy kääntyi hetkeksi vilkaisemaan komentotornin alla avautuvaa Ko-Metrua. Siellä se taas seisoi. Musta piste, jonka erotti sieltä aina. Se oli puoliksi hautautunut vetiseen lihaan, mutta Killjoy tiesi silti, että se katsoi häntä kohti. Hän jätti sen kuitenkin omaan arvoonsa, kääntyi takaisin kohti Xeniä ja huokaisi syvään.
Hän oli niin ylpeä siitä, millaiseksi Xen oli tullut. Edes niissä kivuissa ja kaiken kokemansa jälkeen hän seisoi siinä hänen edessään selkä suorana päättäväisin katsein. Ilman häivähdystäkään pelkoa sitä kohtaan, mikä heitä odottaisi.
”Kamppeet kasaan sitten”, Killjoy myöntyi. ”Lähdemme tunnin päästä. Pyydän Codya järjestämään meille kyydin.”
Xen antoi ristittyjen käsiensä valahtaa ja voitonriemuinen virnistys levisi hänen kasvoilleen. Kahdesti ei tarvinnut käskeä. Ja vaikka Killjoysta näki, että tämä oli huolen ja epätoivon murtama, Xen oli silti kiitollinen siitä, että ennen kuin hänen kuulansa lopullisesti pettäisi, hän saisi kokea vielä yhden viimeisen seikkailun.
Xcutionin paraakin lattialla istuva Killjoy oli täyttänyt olkapäidensä ohjuspatterit käsin. Kuusitoista yhteensä, kahdeksan molempiin olkapäihin. Miksun mukana olivat kadonneet Nynrah-haamujen innovaatiot ja paluu vanhaan vaati taas sen, että hän täydensi ammusvarastonsa itse. Ionimiekka- ja kilpi olivat mukana. Ranteiden sisään piiloutuvat raidetykit oli puhdistettu ja ladattu. Hän olisi kysynyt Brosnilta apua niiden kalibroimiseen, mutta radioyhteyttä Nascostoon ei yksinkertaisesti enää ollut. Killjoylla oli paha aavistus siitä, että syypää oli jotain muuta kuin myrsky, mutta sitä oli toistaiseksi turha spekuloida.
Xenin varustus oli kevyempi. Sarajin ionimiekka oli tiukasti kiinni hänen reidessään. Killjoy ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, joten varastoja hieman kaiveltuaan hän oli antanut tyttärelleen vielä yhden lahjan. Mustaharmaa metallinen reppu oli ohut ja kiinnittyi magneetin lailla Xenin selkään. Sitä hädin tuskin erotti, mutta jo se, että Xen oli suostunut ottamaan sen vastaan, oli antanut Killjoylle ripauksen mielenrauhaa. Se oli palvellut häntä hyvin Kohiki-salmella sata vuotta sitten. Nyt se palvelisi hänen tytärtään.
Kun Naho näki kaksikon seuraavan kerran, he olivat molemmat Xcutionin kokoustiloissa, joskin eri puolilla. Lasiseinäisen käytävän oikealla puolella Killjoy ja Cody kävivät kiivasta keskustelua samalla, kun Xen ja Nurukan keskustelivat vasemmalla. Vaikka huoneisiin näki sisälle, olivat ne täydellisesti äänieristettyjä. Naho ei edes näiden huulilta pystynyt päättelemään, mitä huoneissa keskusteltiin, mutta jonkinlaista vaihtokauppaa niissä selvästi käytiin. Killjoy ojensi rannetietokoneensa Codylle, joka ei näyttänyt haluavan ottaa sitä vastaan. Samoin Nurukan ojensi jotain Xenille, joka näytti siltä, että oli purskahtamassa itkuun. Lopulta keskustelut päättyivät siihen, kun Killjoy ja Cody kättelivät toisiaan ja Nurukan ja Xen halasivat toisiaan pitkään. Normaalisti Naho olisi ilahtunut sellaiset eleet nähdessään, mutta tavasta, jolla kaksikot toisistaan erosivat, hän aisti jo hieman, mihin keskustelut olivat liittyneet.
Selvästi kumpikin heistä, sekä Xen että Killjoy, valmistautui siihen mahdollisuuteen, etteivät he koskaan tulisi takaisin.
Nahon kanssa jäähyväiset olivat lyhyet. Halattuaan Xeniä hän yllätti vielä Killjoyn samalla eleellä. Hänen omaksi yllätyksekseenkin Killjoy vastasi halaukseen. Kun he erkanivat, paikalle jäänyt Nurukan kiskoi vielä Killjoyn hetkeksi luokseen. Xen ja Cody olivat menneet edellä, joten vain Naho oli kuulemassa.
”Lupaatko tehdä kaikkesi, että hän selviää”, Nurukan kysyi. Killjoy nyökkäsi.
”Lupaan.”
Nurukan puristi Killjoyn olkapäätä näennäisesti tyytyväisenä. Toat jäivät käytävälle seisomaan kahden. Heidän molempien päässä pyöri sama ajatus: He olisivat tahtoneet lähteä heidän mukaansa. Mutta Killjoy ja Xen olivat yhdessä kieltäytyneet. Tämä olisi matka, jonka he tekisivät kahdestaan.
Cody oli ainoa, joka matkusti heidän kanssaan Nivawk-aseman pinnalle. He olivat matkalla kohti ajoneuvohangaaria. Kukaan heistä ei sanonut hissimatkan aikana sanaakaan. Codykin alkoi puhumaan vasta tallien ovilla.
”Lentäminen ei ole mahdollista tällaisella kelillä, joten Betty ei ole vaihtoehto. Olin valmistautunut ajamaan teidät rannikolle itse, mutta sitten löytyi kuski, joka oli vielä hullumpi ja valmis tekemään reissun.”
Hallissa säksättävä rapujalkainen vahkikävelijä ei ollut tavanomainen. Sen sivulla olevista siivekkeistä ja moottoreista näki, että se oli tuunattu jonkinlaiseksi amfibiksi. Se soveltui heidän tarkoitusperiinsä täydellisesti. Sen kasannutta matorania oli pidetty hulluna. Miksi kukaan nyt haluaisi ajaa rapujalkaisella suoraan veteen? Mutta myrskyn myötä tulviva Metru Nui oli sille täydellinen ympäristö. Kek heilutteli heille innokkaana kättään, avasi kävelijän takaosan ja ohjasi Killjoyn ja Xenin sisään.
He istuivat vastakkain ovea lähimmille penkkeihin. Kuskin paikalle kavuttuaan Kek jäi vielä tarkistamaan ajoneuvonsa järjestelmiä, kun kätensä ristinnyt Cody tuijotti vielä hetken kaksikkoa. Xeniä hän katsoi kaiheudella, Killjoyta taas jotenkin huolestuneesti. Vahkin asennosta Xen luuli, että Cody valmistautui pitämään jonkinlaista jäähyväispuhetta, mutta komentaja teki lopulta vain kunniaa ja toivotti heille onnea matkaan. He molemmat vastasivat siihen vetämällä kädet lippaan. Kek sulki kävelijän ovet ohjaamosta käsin ja matka myrskyn maille alkoi.
Kävelijä oli jo kaukana, kun raskaasti puuskuttava Mavrah juoksi Codyn rinnalle katsomaan, kuinka autotallin automaattiovet sulkeutuivat. Hän oli tullut niin pian kuin oli mahdollista, mutta oli silti saapunut liian myöhään. Hän olisi halunnut nähdä heidät vielä kerran.
He seisoivat tallissa Codyn kanssa hiljaa. Hän ei kysynyt siitä ääneen, mutta Mavrah näki punareunaisen rannetietokoneen puristumassa Codyn vasemmassa kädessä. Komentajan katse oli maassa. Se päivä oli kohdellut heitä kaikkia kaltoin.
”Käyn… katsomassa Vakamaa, kun kerran olen ylhäällä”, Mavrah mutisi ja lähti laahustamaan Nivawk-aseman sairasosastoa kohti. Cody jäi seisomaan talliin yksin. Kun hän kuuli Mavrahin askeleiden kaikkoavan, hän nosti Killjoyn rannetietokoneen silmiensä eteen, töytäisi kevyesti painikkeita sen sivussa ja katsoi, kuinka sen näyttö heräsi henkiin.
Aseman käytävät tuntuivat tavallistakin harmaammilta, kun Mavrah asteli niitä pitkin ohittaen matkallaan lukuisia ko-matoralaisia, jotka oli komennettu auttamaan lisää metrun evakuoitavia asemalle sisään. Mavrah hädin tuskin kuuli, mistä nämä keskustelivat. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Ne olivat Sanahassa.
Hän katui kaikkia niitä asioita, joita ei koskaan ollut sanonut tälle ääneen. Hän puristi tiukasti laukkuaan ja heilutteli sitä sen verran, että kuuli sen sisällön kolisemassa tummaa nahkaa vasten. Ne olivat heidän yhteiset muistiinpanonsa. Onu-Metrun kaivauksilla yhdessä vietettyjen päivien hedelmät. Hän ei antaisi otteensa livetä niistä koskaan. Yksinkertaiset muistiinpanot olivat muuttuneet arvokkaiksi muistoesineiksi.
Hän toivoi enemmän kuin mitään, että Vakama saisi hänen ajatuksensa edes hetkeksi muualle. Edellisen päivän episodin jälkeen takojaa oli pidetty ankarien kipulääkkeiden vaikutuksen alla, jotta tämän särkevät kädet antaisivat hänelle edes hetkeksi rauhan. Miehen ajatus oli onneksi tuntunut lääkepöllyistä huolimatta juoksevan, ja Mavrah kaipasi enemmän kuin koskaan ystävää rinnalleen.
Mutta hän yllättyi nähdessään, ettei Vakama ollut enää sairasosastolla. Se oli kummallista, sillä aulan hoitohenkilökunta oli väittänyt, että hän olisi. Hämmentynyt Mavrah kolusi ensin läpi pienen sairaalahuoneen ja sitten sinne johtavan käytävän. Hetken aikaa itseään rauhoiteltuaan hän kuitenkin kuuli nyyhkytystä tyhjästä varastohuoneesta aivan kulman takaa. Hetkeäkään epäröimättä hän ryntäsi siitä sisään ja onnekseen löysi ystävänsä polviltaan sen lattialta.
Oli selvää, että Vakaman kipulääkkeet toimivat edelleen, sillä sellaisessa tilanteessa kuka tahansa olisi huutanut, jos tuntoa olisi ollut. Mavrah katsoi kauhuissaan, kuinka hänen ystävänsä kädet lohkeilivat. Rätinän suorastaan kuuli. Metalli kirskui kuin jokin suurempi voima olisi halunnut rusentaa ne kasaan.
”Auta… minua…” Vakama onnistui ulvahtamaan. Mutta ennen kuin Mavrah ehti ottaa askeltakaan lähemmäksi, korviavihlova metallin kirkahdus viilsi hänen korvissaan. Hän katsoi kauhuissaan, kuinka Vakaman kädet murenivat ranteista eteenpäin ja ta-matoran rojahti maahan käsiensä sirpaleiden päälle.
Mavrahin hätääntyneet avunhuudot kuultiin vasta, kun professori astui varastohuoneesta ulos käytävälle. Menetyksestä toiseen kävellyt mies lysähti maahan. Lasit tippuivat käytävälle hoitohenkilökunnan saapuessa ihmettelemään äkillisiä parahduksia.
Tajuttomuuden viedessä Mavrahin mukanaan, olivat hänen viimeiset ajatuksensa siinä myrskyssä, jota kohti Xen ja Killjoy olivat hetkeä aikaisemmin lähteneet matkaamaan.
Mitä niin hirvittävää he olivat tehneet, että Levi-Atheon rankaisi heitä tällaisella tavalla?
Xenin ja Killjoyn matka oli vähäsanainen. Alkumatkan he kuuntelivat vielä Kekin kummallisia tarinoita menneiden päivien ajotehtäviltään. Ajo-olosuhteet olivat kuitenkin paljastuneet nopeasti niin huonoiksi, että tämän oli pakko keskittyä pitämään heidät tiellä. Siellä, missä Metru Nuin kadut eivät tulvineet, ne olivat niin liukkaita, että rapujalkojen vispaamisen suorastaan tunsi. Pienemmät kadut olivat kuitenkin usein niin täynnä vettä, että niille siirtyminen olisi melkein vaatinut sukellusveneen.
Matka Onu-Metrun rannikolle kesti lopulta useamman tunnin. Suurimman osan siitä ajasta he kuuntelivat piiskaavaa sadetta kulkupelinsä kattoa vasten sekä ukkosen jyrinää, joka tuntui kuuluvan koko ajan lähempää ja lähempää. Aivan rantaan asti Kek ei heitä kuitenkaan pystynyt viemään, sillä sitä ei yksinkertaisesti enää ollut. Etelään päin osoittava rannikkokaistale oli ollut niin monen hyökyaallon uhri, että se, missä sisäänkäynti kaivauksille oli ennen sijainnut, oli nyt syvällä veden alla. He pysähtyivät lopulta törmälle sen yläpuolella. Kek lähti Killjoyn pyynnöstä heti takaisin kohti Nivawk-asemaa. Oli turhaa jättää matorania riskeeraamaan henkeään, kun he eivät tienneet, kuinka kauan heillä muutenkaan kestäisi.
Killjoy oli se, joka kierteli aluetta hetken samalla, kun Xen asettui istuskelemaan törmän reunalle. Killjoy ei uskaltanut lähteä lentoon sillä säällä, joten hän kiersi jalan törmän hieman merta kohti viettävälle osuudelle ja tähysti kohti kaivausten oletettua suuaukkoa. Hänen kummastuksekseen se kuitenkin näytti olevan täysin ummessa. Tyrskyjen heilutellessa vesimassoja hän aina välillä näki sen kohdan, missä sisäänkäynnin olisi pitänyt olla, mutta kiviseinämä siinä kohtaa oli täysin sileä. Se näytti suorastaan koskemattomalta.
”Oletko varma, ettei meidän olisi kuitenkin kannattanut mennä Le-Metruun?” Xen kysyi Killjoyn selitettyä hänelle havaintonsa.
”Kaikista niistä paikoista, joissa olemme viime viikkoina käyneet, kuiskaukset kuuluivat täällä kaikkein selvimmin. En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta olen varma siitä, että paikka on oikea.”
Xen vilkaisi kommunikaattoriaan. Mavrahin laskemaan hetkeen oli vielä parikymmentä minuuttia.
Killjoy istui tyttärensä vierelle ja naulitsi katseensa raivoavaan ulappaan. Nahon radion kautta matkan aikana lähettämät uutiset eivät olleet parantaneet kummankaan heistä oloa. Liikkeellelähdön jälkeen myrsky oli pyyhkinyt tieltään valtavan määrän saaria. Ne olivat kadonneet sekä tutkasta että radiolinjoilta. Xian länsirannikko oli täysin pimeä. Meksi-Korossa valmistauduttiin pahimpaan. Matkan loppupuolella yhteys Nivawk-asemalle oli myös katkennut. Myrsky oli jo niin lähellä, ettei edes Metru Nuin sisäinen radioliikenne enää toiminut.
Xen ei saanut ajatuksiaan käännettyä ymmärtämään sitä, mitä maailmalle heidän ympärillään oli tapahtumassa. Ainoa asia, joka esti häntä tuntemasta oloaan täydellisen yksinäisesti, istui hänen vierellään ja kuunteli merta kuin vastauksia odottaen.
Xen tahtoi antaa isälleen kuuntelurauhan, mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi, hän pakotti itsensä ääneen siltä varalta, että se oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Sillä mitä lähemmäksi rintama saapui, sitä kovempaa hänen rintaansa kivisti. Oli selvää, ettei hän kestäisi tolpillaan enää kauaa.
”Isä.”
”Niin”, Killjoy murahti.
”Kun minä olen kuollut… aiotko vierailla usein haudallani?”
Killjoy käänsi katseensa vierelleen järkyttyneenä.
”Miksi kysyt tuollaista?”
”Koska minä tahdon, että käyt”, Xen vannotti. ”Minä tahdon, että siellä on aina kukkia. Tahdon, että se on värikkäin hauta maailmassa.”
”Se ei tule tapahtumaan”, Killjoy vannotti enemmän itselleen kuin Xenille. ”Tavalla tai toisella sinä selviät tästä. Me keksimme jotain.”
”Isä…” Xen huokaisi. ”Sinun pitää alkaa valmistautua siihen mahdollisuuteen, ettei tähän ole mitään ratkaisua.”
He käänsivät katseensa toisistaan taas kohti merta. Jos se jotakin heille kuiskasi, Xen ei sitä kuullut. Eikä hän halunnut kysyä Cencordilta, kuuliko Killjoykaan.
”Minä en halua, että vaivut epätoivoon sitten, kun olen poissa. Joten minä haluan, että pidät huolta, että hautani on niin räikeä että sen katsominen sattuu”, Xen sanoi.
Hiljaisuutta kesti taas hetki. Sen aikana Killjoy oli puristanut kätensä nyrkkiin useaan otteeseen. Katse kypärän takana oli etsinyt mereltä jotain kiintopistettä, jota tuijottaa, ja kun sellaista ei löytynyt, valui miehen katse hitaasti omiin jalkoihinsa.
”Millaisia kukkia sinä sitten haluaisit?” Killjoy lopulta kysyi. Xen virnisti hänen rinnallaan ja mietti hetken.
”Olen nähnyt sellaisia tosi räikeän punaisia petunioita. Ne on kai risteytetty jonkin muun kukan kanssa, mutta ne ovat ihan saman värisiä kuin huppuni tai tuo sinun haarniskan punainen”, Xen haaveili.
”Petunioita?” Killjoy naurahti. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä. Ei ollut kovin montaa kuukautta, kun hän oli katsellut sellaisia vielä Tawan kukkapenkissä. Oli käsittämätöntä, miten päivä päivältä Xen muistutti häntä aina enemmän ja enemmän Bio-Klaanista.
”Hyvä on. Petunioita. Mutta niitä voi olla aika vaikea löytää näin talven kynnyksellä.”
”Keksit varmasti jotain”, Xen hymyili. Killjoyn vapiseva käsi hapuili hetken Xeniä kohti, kunnes löysi tämän hopeisen kämmenen. Hän puristi sitä niin kovaa kuin pystyi, ja Xen vastasi siihen. He katsoivat merelle odottaen, mitä se toisi tullessaan. Mutta minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Myrsky raivosi, tuuli pauhasi. Lihaisia rihmastoja oli alkanut muodostua kaksikon päälle ja heidän oli pakko nousta pudistelemaan niitä pois. Silti heistä molemmista tuntui oudon rauhalliselta. Jos hyökyaalto olisi saapunut nyt ja pyyhkäissyt heidät molemmat tiehensä, voisivat he molemmat sulkea silmänsä rauhassa ja antautua merelle.
Noin kymmenen minuutin kuluttua heidän kärsivällisyytensä kuitenkin alkoi taas väistyä. Sade oli kyllä muuttunut taas kovemmaksi, mutta mitään muuta ei ollut tapahtunut. Radiossa oli hiljaista. Horisontissa oli pelkkää sinistä ja harmaata. Heillä ei ollut mitään keinoa tietää, missä rintama juuri sillä hetkellä oli, vaikka Xen olikin melko varma siitä, että Mavrahin laskema h-hetki oli jo tapahtunut.
Killjoy erityisesti alkoi olla huolissaan. Hänen päässään ei pauhannut mitkään muut kuin iänikuiset kellokoneistot. Ei merkkiäkään mereltä tulevista kuiskauksista. Taivaalla loistanut silmä näytti sekin jääneen pilvipeitteen taakse piiloon, eikä siitä nähnyt vilahdustakaan. Hän ei kuitenkaan ollut valmis myöntämään vielä tappiota. Hän oli varma, että paikka oli oikea. Ehkä Äiti vain vaati hieman suostuttelua tällä kertaa. Fatizaxin päälleen pukema kalan kallo virnuili hänelle mielessään.
”Tahdon, että kokeilet kanssani jotain”, Killjoy sanoi.
”Toivottavasti et ehdota, että lähdemme uimaan. Se ei kuulostanut viimeksi menneen osaltasi hirveän hyvin”, Xen tuumasi.
”Ei mitään sellaista. Kun kävin tapaamassa zyglakeja, he opettivat minulle erään sävelmän. Ajattelin, että laulaisitko sen kanssani?”
Xen näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hän kyllä tiesi isänsä olevan laulumiehiä, mutta hetki ei tuntunut sille mitenkään erityisen soveliaalta.
”Minä en edes ole kokeillut laulaa sen jälkeen, kun uudelleenasensit äänihuuleni”, Xen parahti.
”Ei sen väliä. Tämä on todella yksinkertainen. Minä aloitan, ja kun saat melodiasta kiinni, voit liittyä mukaan”, Killjoy selitti.
Xen ravisteli päätään hämmentyneenä, mutta ei sanonut enempään, kun Killjoy aloitti hiljaisen hyräilynsä. Hänelläkin kesti selvästi hetki tapailla, kuinka melodia meni, kunnes hän viimein tuntui saavan siitä kiinni ja alkoi hitaasti, mutta varmasti korottamaan ääntään. Lopulta hän lauloi niin kovaa, että onnistui viimein kilpailemaan humisevan tuulen kanssa. Hetken aikaa sitä kuunneltuaan Xen viimein liittyi lauluun mukaan. Se oli aluksi melkoista haparointia. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin Killjoy laulua vei, mutta puhtaan intuition avulla hän liittyi kahden hengen kummalliseen kuoroon.
Heidän antautuessa musiikin vietäväksi, raivoava meri tuntuikin yhtäkkiä rauhoittavalta ja sade kotoisalta. Xen ei osannut sitä selittää, mutta nuottien paetessa hänen suustaan hän koki olonsa märässä ensimmäistä kertaa kotoisaksi. He antoivat laulun lohduttaa heitä yhdessä. Irrottaa heidät hetkeksi maallisista murheista. He sulkivat silmänsä hetkeksi ja antoivat heitä säestävän meren pauhun tehdä tehtävänsä. Jossakin kaukana Fatizax sai olla ylpeä.
Kun he avasivat viimein silmänsä, he jatkoivat yhä laulua, mutta Xen oli ensimmäinen, joka huomasi, että horisontti näytösti yhtäkkiä jotenkin erilaiselta. Kuin silmillä olisi ollut äkkiä helpompi tarkentaa siihen. Kuin se olisi ollut jotenkin lähempänä.
Killjoy huomasi sen myös, mutta vasta, kun Xen hätäisesti tökki häntä haarniskan kylkeen. He tuijottivat näkyä yrittäen vain ymmärtää, mitä se tarkoitti. Vähän aikaa sitä tuijoteltuaan he tulivat siihen tulokseen, että horisontti tosiaan liikkui. Lähemmäksi heitä. Valtavalla vauhdilla.
”Ööööhh”, Xen parahti ottaen samalla vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Silloin Killjoy viimein ymmärsi, mitä he tuijottivat. Horisontti liikkui, koska se oli pelkkää vettä. Hyökyaalto, joka kurotteli niin korkealle kohti taivaita, että mitään muuta ei nähnyt, lähestyi heitä etelästä. Se määrä vettä, joka heidän edessään kohosi, oli suorastaan lumoavaa. Sellaisten massojen ei pitäisi liikkua sellaisella tavalla. Näyn epätodellisuus oli vanginnut heidät paikallaan. Ja samalla he tiesivät, että sellaisella vauhdilla heillä ei myöskään olisi aikaa väistää sitä. Se saapuisi ja ahmaisisi tieltään heidät ja koko rannan. Oikeastaan – siinä kokoluokassa – tuntui todennäköiseltä, että se ahmaisisi koko metrun… ehkä koko nuin.
Ja kun he tajusivat sen, neljä keltaista silmää syttyivät sen keskelle kirkkaina kuin auringot. Ne häikäisivät. Äiti oli kuullut lastensa laulun.
Xen tarttui taas isänsä käteen, mutta tällä kertaa hädästä. Siinä tuulessa olisi turha nousta ilmaan. Sellaista massaa oli turha juosta karkuunkaan. Heistä ei jäisi jäljelle mitään, kun aalto osuisi maihin, eikä se ollut enää kaukana. Hohtavia silmiä tuijottamalla etäisyyksien arvioiminen oli muuttunut hetkessä helpommaksi. Ja sitten saapui humina. Veden pauhu sellaisella lujuudella, että se oli pirstoa heidän korvansa.
Xen sulki silmänsä valmiina ottamaan sen vastaan. Killjoy oli aikeissa nostaa tyttärensä syliinsä ja ampaista taivaalle viimeisenä epätoivoisena yrityksenä paeta luonnotonta luonnonvoimaa, kun se sitten vain pysähtyi.
Veden humina lakkasi. Vesipatsas pysähtyi niin lähelle heitä, että hieman kurottelemalla sitä olisi voinut koskettaa. Sade oli jäätynyt ilmaan. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat silmät, jotka mittailivat heitä jostain aallon sisältä.
”Äidin silmät ovat toki kauniit, mutta toivoisin silti huomiotanne”, kuului ääni heidän takaansa.
Vähän matkan päässä heistä istuskeli hahmo suuren mustan kiven päällä. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut siinä aikaisemmin mitään, mutta hahmon rennosta asennosta he päättelivät, että tämä oli ollut siinä jo hetken. Kauempana tämän takana pönötti jonkinlainen sininen kanisteri. Keltainen toa hymyili leveästi. Ilma tämän ympärillä väreili kummallisesti, kun tämän käsi osui ilmaan jäätyneisiin vesipisaroihin.
”Sinä…” Killjoy mutisi. Hän tunnisti hahmon välittömästi samaksi, joka oli ollut Taras Silin taistelun viimeisessä kamerakuvassa.
”Olen pahoillani siitä, että olen hieman myöhässä”, keltainen nainen – ilmiselvästi toa – hykerteli ja kiskoi keltaista sadeviittaa hieman tiukemmin päälleen. ”Odotin näkeväni sinut jo Taras Silissä. Minulta kesti hetki huomata, että emme ollutkaan sillä aikajanalla.”
”Aikajanalla?” Killjoy ähkäisi vastaukseksi selvästi hänelle osoitettuihin sanoihin. He olivat ottaneet Xenin johdolla muutaman askeleen lähemmäksi toaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt kantavan mukanaan mitään, tai muutenkaan vaikuttanut vihamieliseltä.
”Niin. Täytyy myöntää, että se jekkusi huijasi minuakin. Kuvittele, kun luulin puhuvani kahdennelletoista lapselle, mutta haarniskasi sisällä puhuikin yksi Viktorin vanhoista munakelloista. Siinä vaiheessa tajusin, ettei sinulla ole pienintäkään aikomusta tulla tapaamaan Äitiä sinne, joten minun piti varmistaa, että Äiti pääsee tapaamaan sinua tänne.”
Xen oli sanoista todella hämmentynyt ja yritti saada kiinni edes vähäisistä tiedonrippeistä. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun hän ei edes tiennyt kummallisen hahmon identiteettiä.
”Kuka sinä oikein olet?” Xen kysyi. Toa loikkasi alas kiven päältä ja astui heidän eteensä ylpeänä.
”Aivan, niin tietenkin, tällä aikajanalla emme ole tavanneet aikaisemmin. Minut tunnetaan monilla nimillä. Inivahin kansat kutsuvat minua nykyään Atamaksi. Tässä maailmassa minut tunnetaan Jotorina. Siinä on… vähemmän, sanotaanko, sellaista ennustuksellista painolastia, joten pidän siitä melko paljon. Tosin nykyäänhän olen tosiaan myös tohtori, mutta sen käyttäminen nimenä olisi varmaan tapojen vastaista.”
”Voi ei… et kai sinä ole yksi niistä?” Killjoy parahti.
”Tiedän, että viittaat kilpakumppanisi Tohtori Nebulan seuralaisiin. Huoli pois. Vaikka ystävystyimmekin hänen kanssaan, olen täällä puhtaasti yhteisen perheemme asialla. Aikajanojen suojelijana velvollisuuteni on saattaa teidät äitimme hoviin turvallisesti”, Jotor selitti.
Killjoy vilkaisi taakseen ja tuijotti hetken vedessä vellovia silmiä. Hän luuli, että he olisivat voineet vain puhua siinä, mutta ei vastustellut, kun Jotor viittoi heitä mukaansa.
”Seisokaa ihan lähelläni. Minun piti sulkea tie kaivauksille, noh… tämän veden takia. Minulla on oikoreitti.”
Xen vilkaisi isäänsä vahvistusta hakeakseen. Hän oli melko varma, ettei Killjoykaan oikeasti tuntenut toaa, mutta se, että he olivat ylipäätään löytäneet mitään rantaan saapumalla tuntui jonkinlaiselta ihmeeltä. Killjoy vastasi Xenin katseeseen myöntävästi. Tämä oli se käsi, jonka he pelaisivat. Kaikki peliin. Sitä paitsi, mitä yksi toa heille mahtaisi? Jos tämän tarina paljastuisikin petokseksi, Killjoy saisi häntänsä tämän kurkulle niin nopeasti, ettei tämä ehtisi muakaa sanoa.
He astuivat aivan Jotorin rinnalle. Ennen kuin mitään tapahtui, toa kuitenkin vilkutteli kohti paikalleen jähmettynyttä hyökyaaltoa.
”Lähdemme matkaan!”
Ja aallosta vastattiin. Kuin tuhat kidutettua sielua olisi kirkunut samaan aikaan.
Sitten aivan yllättäen maa heidän allaan petti. Kiinteä kivi heidän jalkojensa alla muuttui hiekaksi ja he putosivat. Xen oli osannut arvata, että he olivat seisoneet suoraan kaivauksille johtavan tunnelin yläpuolella, mutta yllättyi, kun hänen kauhulla odottamaansa tärähdystä ei tullutkaan. Sen sijaan heidät otti vastaan pehmeä hiekasta koostuva liukumäki, joka kiidätti heitä vaudilla kohti syvyyksiä. Jotor surffasi hiekka-aallon harjalla vaivattoman näköisesti, kun taas pyllymäkeä laskevan Xenin vierellä haparoiva Killjoy huusi kauhusta, kun tämä matkasi mäkeä alaspäin pää edellä.
He saapuivat holvikaarihuoneeseen ennätysajassa. Jotor joutui kiireessä jauhamaan yhden seinän heidän läheltään tomuksi saadakseen tarpeeksi lisää irtohiekkaa pysäyttääkseen Killjoyn etenemisen. Xen nosti itsensä pystyyn rintaa puristaen. Liukumäki oli ollut aivan aavistuksen liian jännittävä käänne ja Killjoykin unohti nopeasti kokemansa kauhut tyttärensä tueksi rientäessään.
”Me tarvitsemme apua pian”, Killjoy mutisi Xenin vajotessa jälleen yhteen kouristukseen. Jotor katsoi näkyä hieman murheellisena.
”Näen sen. Tulkaa. Mitä pikemmin pääsemme kotiin, sen parempi.”
Holvikaari oli yhä siinä, mihin Xen ja Killjoy olivat sen muutamaa viikkoa takaperin jättäneet. Tilan nurkassa oli yhä työkaluja ja instrumentteja, jotka Mavrah ja Sanaha olivat epäilemättä jättäneet jälkeensä sillä oletuksella, että he tulisivat vielä takaisin. Ajatus kouraisi Xenin taas miltei kaksin kerroin.
”Eli se on kuin onkin portti?” Killjoy ihmetteli Jotorin astellessa tutkimaan holvikaarta.
”No toki. Melko rujo sellainen. Tulinoidan innovaatiot eivät olleet koskaan erityisen hienovaraisia. En edes tiedä, miten hän kaapi kasaan sellaisen määrän hiekkaa tiimalaseistani, että hän kykeni rakentamaan näitä niin monta.”
”Tulinoidan?” Xen ähkäisi. Hän tiesi, että Nizkin oli vieraillut niillä kaivauksilla. Nyt hän toden teolla mietti sitä, oliko hänkin tiennyt.
”Niin”, Jotor huokaisi ja siveli valkoisen kiven pintaa kämmenellään. ”Se oli melko monta elämää sitten. Mutta hopeareunus se on myrskypilvessäkin! Ilman vanhoja välineitäni nämä ovat ainoa tapa päästä Äidin luokse lihassa ja veressä. Tosin varoituksen sana, nämä toimivat vain yhteen suuntaan. Jos haluatte takaisin, tulee teidän lainata kyyti häneltä itseltään.”
”Miksi emme olisi voineet puhua hänelle tuolla ylhäällä?” Killjoy ihmetteli.
”Äidin on tullut aika palata siihen maailmaan, jonka hän itselleen rakensi. Hän tahtoo tavata lapsensa siinä valtakunnassa, jonka he häneltä tulevat perimään.”
Killjoy ja Xen vilkaisivat toisiaan Jotorin sanoja ihmetellen. Tämä – oletettavasti edellisen tempauksensa perusteella kiven toa – kaivoi sadetakkinsa povitaskusta hyppysellinen valkoista hiekkaa ja ripotteli sen holvikaaren aukkoon kuin suolan höyryävän annoksen päälle.
”Tämä on ollut suljettuna melko pitkään, mutta luulisin, että se tuosta virkoaa.”
Ei kuulunut ääntäkään siitä, kun holvikaaren yhteys jonnekin ikuisuuksien päähän muodostui. Yhtäkkiä siitä ei vain nähnyt enää lävitse, vaan synkkä, absoluuttinen pimeys oli täyttänyt raamit. Se näytti samalta molemmilta puolilta. Siitä ei nähnyt läpi. Killjoy tunsi saman kylmäävän tunteen selkäpiissään, minkä hän tunsi yleensä Kranalassa mustaan aurinkoon tuijottaessaan. Xen nyrpisti hieman kuonoaan. Hän tunsi sen kylmyyden myös.
”Noh, lapset ja lapsenlapset ensin”, Jotor hihkaisi ja viittoili heitä astumaan porteista sisään. Xen tunsi sydänkuulassaan taas sen kihelmöinnin, minkä silloin, kun hän oli loikkinut tyhjän kaaren lävitse sen jälkeen, kun he olivat löytäneet sen. Killjoy taas tunsi sen paljon lujempaa. Kellokoneistot hänen tajunnassaan pauhasivat niin lujaa, että hän ei kuullut, mitä Jotor sanoi seuraavaksi. He olivat astuneet kaaren eteen, mutta keräsivät edelleen rohkeutta astua siitä läpi, kun he tunsivat töytäisyn selissään ja kaatuivat siitä läpi tyhjyyteen.
Pinnalla jäätynyt aika oli lähtenyt kulkemaan taas, kun Jotor oli kaksikon perässä kadonnut holvikaaresta sisään. Meren Äiti lauloi lauluaan – viimeisiä säkeistöjä lastensa aloittamasta sävelestä. Hyökyaalto osui viimein Onu-Metrun rannikkoon ja jatkoi matkaansa kohti sisämaata kuin maa ei olisi koskaan tullutkaan sen tielle.
Nivawk-asemalla Killjoyn ja Xenin signaalien viimeisetkin rippeet katosivat. Naho puristi hermostuneena kätensä nyrkkiin ja kirosi ääneen.
Silmä pohjoisen maailman taivaalla oli kadonnut. Sade ja tuuli hellittivät vain sen verran, että Metru Nuilla alettiin viimein saamaan tietoa siitä, mitä oli tapahtunut.
Kaksi metrua, Onu ja Le, olivat puoliksi veden peitossa. Evakuoinnista huolimatta tuhansia asutettuja taloja oli joutunut aaltojen murskaamaksi. Hätäsignaalit muualta maailmasta alkoivat löytää tietään myös Metru Nuin vastaanottimiin. Naholta kesti tunti saada minkäänlaista kuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Uutiset olivat karua luettavaa.
Stelt oli hiljentynyt jo ennen kuin rintama oli lähtenyt liikkeelle. Xialla yritettiin edelleen saada selvää siitä, oliko läntistä rannikkoa edes enää olemassa.
Pohjoisen mantereen rantaviiva oli siirtynyt kilometreillä. Ja sitten tulivat ensimmäiset viestit Meksi-Korosta. Tai niiltä, jotka olivat tarkkailuasemiltaan nähneet, mitä sille oli tapahtunut. Saaren paikalla oli nimittäin vain vettä. Kaikki merkit siitä, että siellä oli joskus elänyt ketään, oli pyyhitty puhtaaksi.
Tulen toa, joka astui Nahon valvomaan kommunikaatiohuoneeseen, oli edelleen kasvoistaan siteiden peittämä. Ainoastaan turvonneet silmät ja irvistävä suu pilkottivat niiden lävitse. Tiputuskonetta perässään vetävä Lhikan otti aseman haltuunsa mitään Naholle sanomatta. Tarvittiin vain yksinkertainen nyökkäys. Hän ottaisi aseman hallintaansa, jotta Naho pääsisi etelään mahdollisimman nopeasti.
Jos siellä oli ketään hengissä, oli toimittava nopeasti. Ja nopeasti Naho liikkuikin. Kaikkialle kerääntynyt vesi ja kudosneste kiihdytti häntä kohti puoliksi uponnutta Le-Metrua.
Kesti tunteja, ennen kuin kukaan tajusi, mitä Onu-Metrun rannikolla oli tapahtunut.
Vaikka vesi oli syönyt rannikosta käytännössä kaiken, oli yhden kammottavan yksityiskohdan synty jäänyt kaikilta näkemättä. Sillä merta metrun edustalla peitti verkko. Lihasta koostuva verestävä jäänne, joka oli alkanut kirkumaan välittömästi tämän Äidin jätettyä maallinen todellisuus noustuaan taivaisiin.
Silmät, joita lihaan ilmestyi, katsoivat ympärilleen kauhuissaan. Ne tiesivät, mitä se kaikki tarkoitti.
Sillä Äidin palatessa kotiin, oli kello viimein lyönyt kaksitoista…
Kylmyydelle ei tuntunut olevan loppua. Vilunväristykset kulkivat edelleen Killjoyn ruumiin läpi, kun hän heräsi. Hänen edelliset muistikuvansa sulautuivat kaikki yhteen, ja muodostivat ainoastaan kummallisen vääjäämättömyyden tunteen, joka kaikkosi hänen mielestään kuin vasta nähty uni.
Mutta tunne piili edelleen hänen sisällään. Killjoy vannoi, että oli nähnyt matkan aikana jotain, mitä hänen ei olisi kuulunut. Kuin hän olisi tuntenut huonoa omatuntoa asiasta, jota hän ei edes muistanut tehneensä tai nähneensä.
Hän nosti katseensa ylös sorasta, johon hän oli päätynyt. Hän ei ainakaan muistanut pudonneensa mistään, mutta hän oli uponnut sen verran syvälle maa-ainekseen, että olisi ollut outoa, jos niin ei olisi tapahtunut. Hän ei lopulta edes pysähtynyt katselemaan ympärilleen, vaan lähti välittömästi etsimään Xeniä. Ei kestänyt kauaa, kun hän näki kaksi Kal-metallista jalkaa törröttämässä pystysuoraan sorasta hieman alempana mäessä.
Killjoy päästi irti Xenin vasemmasta jalasta ja päästi tämän maahan. Henkeään haukkova tyttö räpiköi itsensä pystyyn narskuvaa soraa ympäriinsä pärskien. Muutaman viimeisen valkoisen kiven huppunsa sisältä kaavittuaan he uskalsivat viimein tutkia ympäristöään.
”Oletko kunnossa?” Killjoy varmisti.
”Juu… helvetinmoinen trippi”, Xen vastasi. ”Missä me olemme?”
Oli yö. Taivaankannella loistavat tähdet olivat kuitenkin niin kirkkaita, että niiden valossa näki oikein hyvin. He olivat saapuneet valkoisesta sorasta koostuvaan jyrkkään mäkeen. Heidän takanaan sitä samaa soraa näkyi loputtomiin. Ilma oli hieman kostea ja suolainen. Killjoy polki jalkaansa maassa ja kuunteli sorasta lähtevää ääntä. Hänellä oli paha aavistus heidän olinpaikastaan, mutta ei voinut olla siitä vielä aivan varma.
”Hoooooi!” kuului huuto kaukaa mäen päältä. Keltainen hahmo heilutteli heille siellä käsiään. Xen ähkäisi kuuluvasti. Matkaa olisi paljon ja nousu tulisi olemaan rankka. Hän vastusteli sitä ensin, mutta Killjoyn maaniteltua tovin Xen hyväksyi kohtalonsa ja nousi isänsä reppuselkään, kun tämä alkoi hitaasti kapuamaan mäkeä ylös.
”Tunnistatko taivaan perusteella, missä olemme?” Xen kysyi. Killjoy käänsi päänsä hieman vaivalloisesti vilkaisemaan, mutta keskittyi sitten taas löytämään tukevaa jalansijaa.
”Olen melko varma, että tuollaista taivasta ei ole olemassakaan.”
”Miten niin ei ole?” Xen ähkäisi.
”En tunnista noista kuvioista ainuttakaan. En ole mikään tähtitieteilijä, mutta osaan suunnistaa niistä tarpeen vaatiessa. Ja minä en ole koskaan nähnyt tähtiä tuollaisessa järjestyksessä.”
Matkan viimeiset kymmenet metrit hän nousi rakettimoottoriensa avustuksella. Jotor katsoi, kun he laskeutuivat hänen vierelleen, ja Xen laskeutui hetkeksi alas Killjoyn reppuselästä. He olivat odottaneet näkevänsä mäen toisella puolella jotain, mutta heidän edessään olikin vain laakson verran lisää soraa.
”Joo, pahoittelut. Minulla ei oikeastaan ollut hajuakaan siitä, miten lähelle pääsisimme tuolla. Joudumme kävelemään jonkin matkaa.”
”Kuinka pitkälti?” Killjoy kysyi.
”Teemme välipysähdyksen Vanhassa Temppelissä. Luulen, että Äiti on nostanut sen takaisin ajasta. Se on ihan hauska etappi, jos haluaa vähän kokea nähtävyyksiä samalla.”
”Et ole edes kertonut, missä tarkalleen olemme”, Xen huomautti. Jotorin kasvoille nousi ihmettelevä ilme.
”Etkö ole tosiaan vielä hoksannut? Minä ymmärsin, että sinäkin olit kulkenut täällä jo. Sinä ja se Nurukan-veikko.”
Killjoyn epäilykset kävivät toteen. Xenkin tajusi sen. Tottahan toki se sora oli vaikuttanut tutulta, mutta mikään muu paikassa ei näyttänyt siltä kuin ennen. Valkoinen sumuinen taivas oli täysin tiessään ja tähtitaivas loisti sen tilalla. Horisontin piirteet erotti selvemmin kuin ne aikaisemmat ikuisuudet. Ilma tuntui erilaiselta. Sen haistoi ja maistoi. Mutta silti Killjoy oli arvuutellut sitä mahdollisuutta heti sorasta herättyään.
”Olemme Kranalassa.”
”Jep!” Jotor vahvisti. ”Emmekä minään sielunmatkaajaana tai huumausaineiden alaisena, vaan ihan aidosti ja oikeasti.”
Senkin Killjoy oli huomioinut välittömästi. Normaalisti sielunmatkatessa hän näytti aina vanhalta itseltään hopeisine Miruineen, mutta nyt hän oli siellä omana itsenään. Hän otti kypärän hetkeksi pois päästään nuuhkiakseen heitä ympäröivää ilmaa. Hänen aistinsakin toimivat aivan eri tavalla kuin ennen. Kaikki tuntui niin todelliselta. Lähinnä, koska todellisuuttahan se oli.
”Mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi, mutta Jotor viittoili tätä jo peräänsä.
”Selitän matkalla. Meillä on tässä aikaa jutustella patikoinnin ohessa.”
Xen yritti nilkuttaa eteenpäin, mutta se oli niin vaivalloisen näköistä, että Killjoy kaappasi tyttönsä taas reppuselkään ja lähti harppomaan Jotorin perään. Hän lähti halkomaan ikuisuuksia samaan tapaan kuin oli Peelonkin kanssa. Sora narskui heidän jalkojensa alla. Ainakin sade oli päättynyt. Edellinen vierailu oli ollut tavanomaistakin masentavampi sen vuoksi.
”Äiti ajoi sen edellisen valtiaan täältä pois”, Jotor selitti, kun Killjoy oli saapunut astelemaan tämän rinnalle. ”Se kellossa roikkuva nainen ei kohdellut tätä paikkaa kovin hyvin. Nyt, kun Äiti on täällä taas, on taivas kirkas ja horisontti selvä. Paitsi tietenkin tuo ikävä läntti tuolla keskellä, mutta sille emme mitään mahda.”
Sitä oli huomattavasti vaikeampi erottaa yötaivasta vasten, mutta Killjoylta ei silti kestänyt kauaa löytää sitä. Musta aurinko paistoi edelleen täsmälleen siinä kohtaa taivaankantta kuin ennenkin.
”Ajoi pois? Miksi hän ei tehnyt sitä aikaisemmin, jos se oli niin helppoa?” Killjoy kysyi.
”Monimutkaisia uusiintumisjuttuja”, Jotor vastasi. ”Äiti oli heikossa hapessa melko pitkään sen jälkeen, kun Tulinoita silpoi hänet. Kaikki, mitä hänestä jäi jäljelle, vietiin teidän maailmaanne ja säilöttiin ympäriinsä. Se pala, mikä oli Taras Silin alla, on kasvanut ja uusiutunut vuosisatoja. Steltinmeressä olevat rippeet tuhansia ja taas tuhansia. Mutta nyt aika on koittanut. Kolmas Vapauden Sota raivoaa jättäen Äidille melko vähän vaihtoehtoja. Oli tullut aika.”
Xenin olisi tehnyt mieli tarttua toan jokaiseen lauseeseen, mutta yksi ajatus ylitti muut.
”Miten niin ’teidän maailmaanne’?”
Jotor osoitti suoraan edessäpäin kajastavaa taivasta. Siellä oli yksi tähti, joka oli kaikkia muita suurempi. Se loisti kirkkaana ja selvänä. Viisi suurta sakaraa erottui siitä niin selkeästi, että sekä Killjoy että Xen tajusivat heti, mitä Jotor yritti heille kertoa.
”Älä viitsi…” Killjoy haukkoi henkeään.
”Mitä? Luulitko, että teidän maailmanne on ainoa laatuaan? Olette molemmat olleet kytköksissä tänne koko elämänne, ettekö tosiaan ole koskaan kuulleet tarinaa keltaisesta tähdestä? Inivahista? Äiti paratkoon Demiurgista?”
Isä ja tytär pudistelivat päätään. Jotor näytti näiden reaktiosta aidosti hieman harmistuneelta.
”No hiivatti… olisikohan siitä pitänyt kirjoittaa itse jotain… vaikka Äiti olisi kyllä pyytänyt, jos hän olisi halunnut muistojen elävän…”
”Sinä ja Äiti kuulostatte kovin läheisiltä”, Xen huomioi Killjoyn selästä ja yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä, että he olivat niin perusteellisesti jossain muualla kuin kotonaan.
”Olen ollut hänen sanansaattajansa aikojen alusta lähtien”, Jotor ylpeili. ”Palvellut hänen tahtoaan ja varjellut aikaa hänen poissaolonsa aikana.”
”Okei, mitä tuo edes tarkoittaa?” Killjoy ähkäisi. ”Että olet joku aikajanojen vartija?”
”No se on ollut kunniatehtäväni! Pidän huolta siitä, että Äidin lahjan saaneet eivät lipeä aikajanoista kaikkein katalimmille. Ei mitään kovin suuria tekoja, mutta paljon sellaisia pieniä. Että asiat pysyvät raiteillaan ja vältämme kaikkein pahimmat katastrofit. Ettei kukaan vaikka laukaise tuomionpäivää etuajassa tai mitään sellaista.”
”Eli… mitä? Tarkoittaako tuo, että sinäkin näet tulevaisuuteen? Niin kuin Biancakin?” Killjoy kysyi.
”Höpsistä! Ajan säikeet ovat Äidin itsensä etuoikeus. Minä vain noudatan hänen neuvojaan. Yleensä minun ei tarvitse koskea mihinkään vuosisatoihin, kun asiat menevät ihan omalla painollaan. Mutta aina välillä pitää upottaa kädet saveen. Viimeiset pari vuotta on ollut melkoista mikromanagerointia.”
”Eli ohjaat meitä kohti kohtaloamme?” Killjoy mutisi. Jotor kääntyi nyt katsomaan häntä loukkaantuneena.
”Älä nyt hulluja puhu! Kohtalo? Pah! Äidin lahja maailmallenne on paljon monimuotoisempi kuin Punaisen Kuninkaan kapeat visiot. Aika ei ole mikään määränpää, vaan se matka. Sitä voi muuttaa, siihen voi vaikuttaa!”
Killjoy ei ollut vieläkään ihan varma, miten Jotorin konsepti ajasta erosi hänen huomiostaan, mutta oli selvästi parempi vain myötäillä.
”Olemmeko mekin täällä siksi, että olet korjaillut asioita? Vaikuttanut aikaan tai jotain?” Xen kysyi.
”Juu enemmän tai vähemmän”, Jotor nyökytteli nyt hieman leppyneenä. ”Teidän saaminen tänne ei kyllä ollut mitenkään vaikeaa missään niistä versioista, mistä Äiti puhui. Isompi työ oli auttaa laivallinen merirosvoja kotiin myrskyn alta pois, että ne ehtivät pelastamaan yhden prinssin. Ai niin ja mitään tästä ei tosiaan tapahtuisi ilman Matoro Mustalumea, ja sen ääliön pitäminen hengissä Metru Nuille asti se vasta hankalaa hommaa onkin. Ette usko, miten typeriin asioihin se poika menee aina kuolemaan. Metru Nuin meriportit ovat auki ja se silti valitsee yhdeksän kertaa kymmenestä mennä Karzahnin kautta. Ääähh. Anteeksi. En ole päässyt purkamaan tuntojani hetkeen.”
Killjoy kuunteli toaa yrittäen parhaansa mukaan pysyä tämän ajatuksenjuoksussa kiinni. Hän tunsi, miten Xenin hengitys oli muuttunut raskaammaksi Matoron nimen kuultuaan.
”Ah, mutta kappas. Välietappimme näkyykin jo horisontissa. Siitä ei ole enää pitkä matka rantaan. Kiristetäänpäs vähän tahtia!”
Jotor lähti käytännössä juoksuun ja jopa Killjoyn pitkine jalkoineen piti tehdä töitä pysyäkseen tämän perässä. Hänkin oli nähnyt pienet rakennelmat horisontissa. Koska hän ei tiennyt, missä päin Kranalaa he liikkuivat, oli mahdotonta sanoa, oliko se sellainen rakennelma, josta Killjoy olisi mennyt ennen ohi. Mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä selvempää kuitenkin oli, että Killjoy olisi varmasti muistanut sen, jos olisi.
”Ihanaa, kun Äiti taas vähän sisustaa. Sen kellonaisen aikana kaikki kiinnostava vain hautautui tähän soraan. Nyt kaikki vanha alkaa taas nousta pinnalle.”
He lähestyivät jonkinlaisia raunioita. Kiviset pilarit ja puhtaanvalkeat seinät olivat melko romuna, mutta niistä oli vaikea sanoa, minkä vuoksi. Osa niistä näytti ajan hajalle kuluttamilta, mutta osa siltä kuin ne olisivat vasta rakennusvaiheessa. Muutaman minuutin lisää taivallettuaan he astuivat röykkiön keskelle, jossa komeili kolme suurta veistettyä hahmoa. Kauempaa Killjoy oli luullut, että siellä oli elämää, mutta hahmot paljastuivat lopulta yksityiskohtaisiksi patsaiksi.
”Ah, minä muistan nämä!” Jotor innostui. ”Nämä komeilivat myös Zighlaan suuren temppelin aukiolla. Sopivaa, että Äiti on halunnut tuoda ne takaisin. Ehkä vähän omahyväisesti sanottu, mutta minusta näin upeaa veistostaidetta ei enää osata tehdä.”
Killjoy laski Xenin selästään, jotta tämä saisi mennä tarkastelemaan patsaita lähempää. Vaikka Jotor tuntui olevan niistä kovin innoissaan, tuntui Killjoysta niiden läsnäolo oudolta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Kranalassa mitään niin todellista.
”Keitä he oikein ovat?” Xen kysyi. Hänen yllätyksekseen, ennen kuin Jotor heti vastaamaan mitään, Killjoy teki niistä ensimmäisen huomion.
”Olen ollut tarpeeksi monessa Athistitemppelissä tunnistaakseni Isä Athin.”
Oikeanpuolimmainen patsas esitti siivekästä olentoa, jonka yksinäinen pyramidisilmä ei kummallisesta muodostaan huolimatta ollut Xenistä mitenkään pelottavan näköinen.
”Vapauden raikas tuuli, Ath. Antoi kasvonsa maailmalle lahjaksi pimeyttä täyttämään. Ilman hänen uhraustaan ei aikaa voisi muovata, sillä vapaus valita on jokaisen säikeen ytimessä. Mutta ilman aikaa ei vapaus paljoa myöskään merkitsisi, sillä valinnat ovat valintoja vain, kun niillä on seuraukset”, Jotor kertoi. Tämä oli hidastanut puheenparttaan sen verran, että Xen päätteli tämän kertaavan jotain lukemaansa ulkomuistista.
Killjoy ei ollut varma, mitä ajatella. Hän tiesi Isä Athin legendan pääpiirteittäin. Tämän katseeseen törmääminen tällaisessa paikassa kuitenkin tuntui merkilliseltä.
”Entäs tuo laiha kaveri tuolla vasemmalla?” Xen osoitti. Jotor otti muutaman askeleen sivummalle, asetti kädet lanteilleen ja hymyili hieman vaikeasti.
”Ah, Setheus. Toinen arkkipiispa Ensimmäisen Seurakunnan suurissa saleissa. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että maalliset kahleet pois leikkaamalla näkee sen punaisen langan, johon meidät kaikki on kiedottu. Hän leikkasi, leikkasi ja leikkasi, kunnes jopa tuo, mitä patsaaseen on vangittu, oli poissa. Nyt hän on henki vain. Saattaa sanojaan kohtalon hovissa ja lausuu Totuuden kaikille niille, jotka sen ovat valmiita kuulemaan. En tosin välttämättä suosittele. Ne, jotka ovat yrittäneet, yleensä… menettävät sydämensä.”
Xen tuijotti Jotoria kummastuneena. Toa kiemurteli vähän vaikeasti paikoillaan.
”Tarkoitin sitä kirjaimellisesti. Oikeasti, älkää yrittäkö. Setheus raukka tarkoittaa hyvää, mutta Totuus on muutakin kuin hänen ja hänen kuninkaansa kapeakatseinen eetos.”
Killjoy tuijotti patsasta kaikessa hiljaisuudessa. Sekä Peelo että Manu olivat puhuneet jotain Totuudesta. Ja… Koobeesta? Hän ei ollut aivan varma, kuinka tosissaan Jotorin selvitys piti ottaa. Kaiketi he kuitenkin puhuivat jostain niin vanhasta, että vuodet olivat värittäneet tarinoita.
”No entäs tuo keskimmäinen sitten?” Killjoy kysyi. Hahmo oli kaikista kolmesta selvästi toamaisin. Sen haarniska näytti kuitenkin kummallisen orgaaniselta, kuin se olisi tehty merenelävistä tai itseään vielä muinaisemmista fossiileista. Aseensa lisäksi sillä oli käsissään tiimalasi.
”Mitä? Ettekö muka tunnista?” Jotor virnuili ilkikurisesti. Hän hyppäsi patsaan viereen ja yritti parhaansa mukaan poseerata samalla tavalla. Ilman kantamuksia siitä ei vain oikein tullut mitään.
”Naamio on kyllä myös vaihtunut niin monta kertaa, että en ihmettele, ettei samaa näköä enää oikein ole”, Jotor tuumasi ja kääntyi katsomaan patsasta silmiin hieman haikean näköisenä.
”Tuo olet sinä?” Xen kysyi. ”Ketkä sen ovat alun perin tehneet?”
”Zighlaan kaupunki palveli monia kansoja. He kutsuivat minua silloin vielä Ourgokseksi. Mutta siitä on niin paljon aikaa, että nimi sellaisenaan ei ole enää kovinkaan monen muistissa”, Jotor haikaili.
”Joten, kun sanoit, että olet aikajanojen vartija”, Killjoy aloitti.
”Minä todella tarkoitin sitä!” Jotor täydensi. ”Aikojen alusta alkaen. Toki tässä on ollut muutaman sadan vuoden rakoja siellä täällä. Varsinkin Äidin nukkuessa vietin aika paljon aikaa vain ihan itsekseni. Ja olisitpa nähnyt sen yhden seikkailun, jossa minun piti liittoutua itseni kanssa! Kun elää epäkronologisesti, voi tehdä kaikkea jännittävää.”
”Joten… sinä et taida olla kiven toa laisinkaan?” Xen ihmetteli.
”Höpsistä! Aika on vain toinen elementtini. Minä suojelin tätä maailmaanne jo, ennen kuin Äiti antoi minulle lahjansa.”
”Ja mikä se lahja sitten oikeastaan on?” Xen janosi tietää.
”Noh, sen lisäksi, että hän lahjoitti ajan säikeen uskollisen kulkuneuvoni sydämeen, niin tämän kaiken” hän ylpeili ja pyörähti muutaman kerran ympäri käsiään kevyesti levitellen.
”Äiti antoi minulle regeneroitumisen lahjan. Eipä tästä halki aikojen tapahtuvasta suojelustyöstä muuten olisi tullut mitään. Olet varmasti nähnyt sen jollakulla toisellakin.”
Killjoyta hieman inhotti, että Jotor iski lauseensa päätteeksi hänelle silmää. Hän ymmärsi, että toa viittasi Ficukseen.
”Minulla on paha tapa aina vain uusiutua hieman eri näköiseksi kuin aiemmin. Pitänee joskus kysyä, onko Purifierilla ollut sama ongelma”, Jotor jatkoi.
”On”, Killjoy yskäisi. ”Ja toivoisin, että jos teet sen, ammu häntä päähän jollain aikasäteellä, ettei hän voisi enää koskaan satuttaa ketään.”
Jotor naurahti taas, mutta tällä kertaa jotenkin paljon edellisiä kertoja ilkikurisemmin. Hän pärskäisi niin kovaa, että joutui pyyhkimään roiskeita naamioltaan, ennen kuin asteli viimein patsaiden luota takaisin Killjoyn ja Xenin luokse. Hän tähysti hetken näiden tuijotuksessa kohti horisonttia, korjasi sitten suuntaa muutamalla asteella ja viittoili nämä taas peräänsä.
”Jatketaan matkaa! Olemme jo puolivälissä kohti rantaa.”
He lähtivät taas patikoimaan, mutta tällä kertaa Xen käveli itse. Sen varjolla Killjoy pystyi jättäytymään taaemmaksi hänen kanssaan samalla, kun ripeäjalkainen toa joutui jatkuvasti pysähtelemään, ettei karkaisi kaksikolta kokonaan. Se antoi heille mahdollisuuden viimein puhua, vaikkakin he käytännössä kuiskivat siltä varalta, että Jotorin naamio oli jokin kaukaa kuulemisen muinainen maski.
”Hän ajattelee kielellä, josta en tunnista sanaakaan”, Xen huokaisi.
”Niinkö?” Killjoy kysyi. ”Mitä se mielestäsi tarkoittaa?”
”Ainakin sitä, että hän hyvinkin saattaa olla niin vanha kuin väittää, mutta ehkä tärkeämmin sitä, että hän ehkä tietää, että osaan lukea ajatuksia.”
Killjoy murahti. Hän ymmärsi, mitä Xen sillä tarkoitti. Jos Jotor aktiivisesti esti Xeniä näkemästä mieleensä, hän silloin myös aktiivisesti piilotteli jotain.
”Pidetään varamme. Kuinka voit?”
”Kuin kuula haluaisi ampaista rintani lävitse ja ampaista avaruuteen”, Xen huokaisi. Tilaansa nähden hän pakotti itseään eteenpäin yllättävänkin tasaisesti, mutta Killjoy näki kyllä, että joka kerta, kun Xen puhui, tämä joutui pidättelemään parahduksia.
”Jos tuohon nyt on luottamista, matkaa ei ole enää pitkälti”, Killjoy lohdutti. ”Laitoitko Nuparun uutetta vielä ennen lähtöä?”
”Laitoin. En vain tiedä, kuinka paljon siitä enää on hyötyä. Vannon, että olen kuullut sen jo rasahtelevan muutamaan otteeseen.”
Killjoy irvisti kypäränsä alla. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata Xen syliinsä ja lentää loppumatka, mutta hän ei myöskään halunnut vajota vielä sellaisiin paniikkiratkaisuihin.
”Oletko oikeasti sitä mieltä, että se asia, minkä näimme siellä aallossa, osaisi auttaa minua?”
”Ainakin meitä selvästi odotettiin”, Killjoy tuumi. ”Ellei tuo tyyppi ole joku Ficuksen jekku ja johdata meitä suoraan Biancan syliin.”
”Uskotko tuohon vaihtoehtoon itsekään?”
Biancan viimeiset sanat kaikuivat Killjoyn mielessä. Tokihan se kaikki saattoi olla vain osa todella pitkään mietittyä huijausta, mutta hänellä oli ollut aikaa miettiä tämän laulun sanoja. Ei, ei hän uskonut, että hän oli valehdellut.
”Pianhan se nähdään.”
He jatkoivat matkaa vielä melkoisen tovin, mutta se ei kummoiselta tuntunut huomioiden, millaisia etäisyyden Kranalassa normaalisti olivat. Sekä Killjoylla että Xenillä oli kokemusta sora-aavikolla ikuisuuksia kulkemisesta. Nyt ajan kuluminen tuntui kuitenkin jollain tapaa todellisemmalta ja välimatkat hahmotettavammilta. He eivät olleet varmoja, johtuiko se siitä, että he olivat siellä nyt konkreettisesti, vai oliko Äidin saapuminen vaikuttanut paikkaan muutoinkin kuin taivaan kirkastamisella.
Ennen pitkää he saapuivat taas ylöspäin viettävään maastoon. Jyrkkää silminkantamattomiin jatkuvaa rinnettä pitkin valui soraa, kun kolmikko puski sitä ylöspäin. Xenkin halusi välttämättä jatkaa jalkojensa päällä, joka kuitenkin hidasti matkaa melkoisesti. Jotor oli oppinut hidastamaan myös sen verran, että matkan viimeinen tunti taittui yhdessä. Toa ehti kertoa useamman tarinan menneiden aikojen seikkailuistaan, jotka vaihtelivat epäuskottavan fantastisista kummallisen maallisiin. Jotorilla oli hämmentävän paljon tietoa muun muassa mattojen kutomisesta. Aihe ei Killjoyta erityisesti kiinnostanut, mutta toan juttelu antoi ainakin jotain, mihin keskittyä nousun aikana.
He olivat miltei saavuttaneet rinteen lakipisteen, kun Jotor viimein pysähtyi. Xen puuskutti raskaasti ja otti tauon vastaan kiitollisena.
”Olemme ihan kohta perillä. Ranta avautuu tämän törmän toisella puolella.”
”Joten miksi pysähdyimme?” Killjoy kysyi.
”Tätä pidemmälle minä en tule”, Jotor vastasi.
Xenin kulmat kohosivat. ”Onko sinulla siihen joku syy?”
”No ensinnäkin… Äiti on suuri ja hänen sanansa vielä suuremmat. Ne on tarkoitettu teille, joten olisi töykeää jäädä kuulemaan ne kutsumatta.”
”Mutta toiseksi?” Killjoy tivasi.
”Noh, toiseksi, minua kaivataan toisaalla. Hypoteesiin on tästä melkoisesti matkaa ja minun täytyy ehtiä sinne, ennen kuin… ah, noh, spoilereita.”
Killjoy ei edelleenkään oikein saanut ajatuksiaan kääräistyä Jotorin selitysten ympärille. Toa ei kuitenkaan edes vilkaissut huipun ylitse, vaan sokeasti luotti, että he olivat oikeassa paikassa ja, että hän saattoi jättää opastettavansa jatkamaan siitä kaksin.
”Ah, yksi asia piti muistaa vielä sanoa!” Jotor kuitenkin tajusi. ”Sitten, kun Torie lähtee perääni, muistuttakaa, että jos ajan säikeitä silittää vastanukkaan, joutuu jumiin ikuisiksi ajoiksi elämään omaa elämäänsä uudestaan. Eli joko hanskat matkaan tai sitten käsittelee niitä toooosi varoen.”
Xen ja Killjoy tuijottivat toisiaan ymmärtämättä sanaakaan, mitä Jotor suustaan päästi. Xen erityisesti oli niin hämmentynyt, että ei edes tajunnut kuulleensa Torien nimen kerran aikaisemminkin.
”Onnea matkaan sitten!” toa hihkui ja lähti surffaamaan rinnettä vauhdilla alamäkeen. Tämän perään tuijotteleva kaksikko ei edes ehtinyt sanoa hyvästejä, kun näiden kummallinen opas lähti jo kiitämään, minkä Killjoy nyt oletti olevan kohti pohjoista. Ja jos Hypoteesi oli siellä, hän arveli nyt myös tietävänsä, minne he olivat saapuneet.
Hän antoi Xenin vielä hetken huokaista. Hiljaisuuden laskeuduttua he kuitenkin kuulivat viimein jotain. Kaukaisuudesta kuului meren pauhua. Jotor ei ollut valehdellut ainakaan siitä, että he olivat olleet matkalla rannalle.
”Oletko valmis?” Killjoy kysyi.
”Lyyhistymään tähän ja luovuttamaan, joo”, Xen puuskutti. ”Mutta sama kai jatkaa, kun ollaan tultu näin pitkälle.”
Sanojensa päätteeksi vahki virnisti. Se valoi Killjoyyn tarpeeksi toivoa, että tämä tarttui tyttärensä käteen ja alkoi taluttaa tätä viimeisten kymmenien metrien yli. Heidän ensimmäinen uusi aistikokemus tuli kuitenkin jo ennen sitä. Suolaisen meren tuoksu oli väkevä.
Killjoy nosti päänsä törmän yläpuolelle ensimmäisenä. Vaikka värit koostuivat lähinnä sinisen eri sävyistä, ei hän koskaan ollut nähnyt Kranalassa mitään niin värikästä. Hän auttoi Xenin ylös rinnalleen ja yhdessä he lähtivät matkaamaan taas alaspäin kohti rantaa. Heidän katseensa olivat kuitenkin naulittuina horisonttiin. He olivat astuneet kuin toiseen maailmaan.
Syvänsininen meri velloi ja aaltoili. Se ei ollut samalla tavalla myrskyn pauloissa kuin meri kotona oli, mutta aallokko oli silti huomattava ja kohina kuuluva. Vesilintujen vaakkumisen seasta kuului myös jonkin toisen linnun kukkumista, mutta niiden äänien lähteitä kumpikaan heistä ei nähnyt. Eipä ympäristön katseluun voinut hirveästi muutenkaan keskittyä, kun heidän katseensa oli naulittu siihen, mitä merellä alkoi tapahtua.
Se näytti ensin aallolta, hieman samanlaiselta vesipatsaalta kuin se, jonka ahmaisemaksi he olivat Onu-Metrussa melkein jääneet, mutta sen muoto muuttui hyvin nopeasti jonkinlaiseksi kohoumaksi. Veden sisältä puski ulos jotain valtavaa. Neljän hohtavan silmän muodostamat valopatsaat ilmestyivät melkein heti muodon pinnalle.
Koska he olivat niin korkealla, Killjoy ja Xen eivät ensin ymmärtäneet, kuinka valtava olento todella oli. Mutta mitä lähemmäksi se heitä merestä asteli, sitä selvempää oli, että Äiti oli todella jotain sellaista, jonka vain loputon meri voisi kätkeä sisäänsä.
Hohtavat, sykkivät pallot sen selässä olivat osittain läpikuultavia ja niistä näki, kuinka jotain nukkui niiden sisällä. Metru Nuin korkeimpia torneja pituudellaan pilkkanaan pitävät raajat kannattelivat Äidin kolossaalista kehoa korkealla veden pinnan yläpuolella. Pihtimäiset sakset muodostivat raajoista etummaiset. Samankaltaiset löytyivät siitä, minkä he olettivat olevan Äidin suu. Se louskui hohtavan katseen alapuolella nälkäisen näköisenä. Killjoy ymmärsi, että heidän meriensä suurimmatkin olennot olisivat Äidille pelkkä suupala. Hän ei halunnut edes ajatella sitä, mitä tämä söi pysyäkseen hengissä.
Äidin jokainen askel järisytti Kranalaa sellaisella voimalla, että se meinasi heittää molemmat mäkeä laskeutuvasta kaksikosta nurin. Mutta pahin oli vielä edessä, sillä Äidin puhuessa koko todellisuus vavahteli sellaisella tavalla, mikä sai heikkona astelevan Xenin miltei pyörtymään.
”Lapseni. Tervetuloa kotiin.”
Killjoykin vavahteli sanojen edessä. Oli selvää, että ne eivät tulleet sieltä, missä hän oletti Äidin suun sijaitsevan, mutta telepatiaakaan se ei voinut olla, sillä ilma konkreettisesti väreili jokaisen sanan myötä ja sora kaksikon jalkojen alla hyppelehti.
”Kuinka kaunis ele tuoda oma lapsesi mukanasi. Näen, että perhe on tehnyt teistäkin kokonaisempia.”
”Sinä autoit minua pelastamaan hänet”, Killjoy kailotti Äitiä kohti niin kovaan ääneen, että tämä varmasti kuuli. ”Mutta nyt tarvitsen apuasi uudestaan. Hänen henkensä on yhä vaarassa.”
Äiti reagoi siihen työntämällä itseään lähemmäksi heitä. Killjoy joutui taas rientämään Xenin tueksi, kun tämän jalat olivat pettää. He näkivät omat kuvajaisensa heijastumassa Äidin silmistä. Se yksinkertainen liikekin kuitenkin nostatti tuulen heidän ympärilleen.
”Sydän on hauras. Sielu parsittu heikolla langalla.”
”Voitko… voitko sinä auttaa?” Xen kähisi. Äiti otti taas askeleen taaksepäin ja päästi syvän mietiskelevän korahduksen.
”Teidät on luotu suuria tekoja varten, lapset. Mutta toisen teistä aika on lopussa. Niin olen minä päättänyt.”
”Miten niin sinä olet päättänyt? Voitko sinä auttaa vaiko et?” Killjoy tivasi.
”Aika parantaa kaikki haavat. Tulkaa rantaani. Meillä on paljon puhuttavaa.”
Sen sanottuaan Äiti lähti hiljalleen peruuttamaan takaisin kohti merta, mutta ei kuitenkaan vajonnut täysin sen sisään. Lihaisan vuoren lailla suuri osa tämän valtavasta ruhosta jäi tarkkailemaan heitä veden pinnan yläpuolelle samalla, kun tämän jalat koukuistuivat lepoasentoon.
Xen ja Killjoy jatkoivat tämän pyynnöstä matkaa alas kohti rantaa. Siellä he huomasivat myös siistissä rivissä marssivan joukkion, joka lähestyi heitä idästä. Niitä johtavan legioonalaisen Killjoy tunnisti jo kaukaa. Myös Xen oli nähnyt sen ennen. Lhekon metallinen ruumis näytti kuitenkin erilaiselta kuin sitten kummankaan viime näkemän. Siinä, niin kuin tämän perässä marssivissa sotilaissakin, oli nyt jo enemmän kultaista kuin hopeista. Mustan Käden Kalien haarniskat oli paikattu ja jokainen oli varustettu keihäällä, joiden päät kiiltelivät tähtitaivaan valoissa.
Heidät ohittaessaan Killjoy nyökkäsi Lhekolle, ja Lheko nyökkäsi takaisin. Killjoy oletti kiitollisuudenosoituksen olevan paikallaan huomioiden, että sekä Xenin selviäminen että hänen kutsunsa Äidin luokse olivat enemmän tai vähemmän tämän ansiota.
Xenin selkäpiissä kylmäsi kuolleen toan nähdessään. Cencord ei kuullut tämän mielessä mitään. Eikä kuullut kenenkään muunkaan muodostelmaan seisomaan asettuneen Kalin päässä. Hän ei toisaalta pystynyt keskittymään niiden kaiveluun kunnolla, sillä hän oli välittömästi lentää nurin rantahiekkaan astuttuaan. Hänen jalkojensa alla maasta törrötti jotain. Killjoykin pysähtyi tutkimaan sitä. Se oli messinginvärinen ja kova. Lähempää tarkkailtuna koko ranta oli niitä täynnä. Killjoy nielaisi. Hänen arvauksensa heidän tarkemmasta sijainnistaan oli osunut oikeaan. He seisoivat Biancan kellokoneiston hiekkaan hautautuneissa raunioissa.
”Teeskentelijän rakkain harha ei vainoa teitä enää, lapseni. Olkaa rauhassa.”
”Mitä hänelle tapahtui?” Xen kysyi katse edelleen hammasrattaassa, johon oli miltei kaatunut.
”Tukahdutin hänen laulunsa.”
Killjoyn vatsanpohjassa kouraisi. Vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla vain hyvä asia, tuntui hänestä silti kummalliselta, että Bianca oli noin vain poissa. Se, mitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, että jos kellokoneisto oli säpäleinä, miksi hän kuuli sen kuitenkin edelleen mielessään?
”Nyt, kun hänen valheensa varjo ei enää syövytä kotiani, voimme aloittaa rakentaa uudelleen sitä, minkä Tulinoita liekeillään romahdutti.”
”Kuinka hän edes onnistui siinä?” Killjoy ähkäisi.
”Ja… miksi?” Xen täydensi.
”Hän tahtoi Inivahin voiman itselleen. Silpoi minut vapauden lieskoilla sen anastaakseen. Mutta Noita oli sokea Totuudelle. Silpoessaan minut hän silpoi myös voiman, mitä hän etsi. Keltainen tähti ei ollut ajan vartija, vaan minä olin.”
”Vapauden liekki”, Xen toisti ja vilkaisi isäänsä. He molemmat ymmärsivät, että Äiti viittasi Nimdaan.
”Sen jälkeen tähteni vajosi pimeyteen, joka sitä oli jo tavoitellut. Tulinoita erehdyksessään hiljensi taivaan. Ja samalla tuomitsi teidät kaikki kärsimykseen. Minut surmaamalla hän surmasi myös ajan itsensä. Kirosi teidät iäisyyksiin, joihin kuolevaisten mieliä ei oltu tarkoitettu.”
Killjoy tuijotti Äitiä intensiivisesti kuunnellen, mutta myös kiusallisen tietoisena siitä, mitä Kalit heidän ympärillään tekivät. Lheko käskytti niitä asemiin Äidin ympärille kuin suojaksi. Killjoy ei kuitenkaan osannut päätellä niistä, oliko kyseessä vain varotoimi vai valmistautuivatko nämä johonkin.
”Niz oli neuvokas, kun loi lapsensa kantamaan Tulinoidan kasvoja. Sillä teolla hän liitti noidan perinnön osaksi perhettämme. Nyt hänen perintönsä on meidän, ja uusi aika voi alkaa.”
”Sinä tunsit äidin?” Xen ihmetteli. Killjoy taas ei ollut maininnasta aivan niin yllättynyt.
”Hän on se, joka minut löysi. Tuhat ikuisuutta meressä valvottuani hän oli ensimmäinen, joka todella kuuli minut. Pala minua rinnassaan hän oli viimein se, joka auttoi minua tulemaan taas kokonaiseksi.”
Killjoy vilkaisi vaistomaisesti omaa rintakehäänsä. Se ei jäänyt Äidiltä huomaamatta. Liha väreili tyytyväisenä lapsensa reaktioon.
”Olet siis viimein hyväksynyt sen. Ymmärrät viimein, kuka olet.”
”En menisi niin pitkälle”, Killjoy mutisi. Heidän yläpuoleltaan kuului taas kukkumista. Yönmusta käki lenteli kaukana heidän yläpuolellaan.
”Miksi kiistää se, mikä on totta? Sinä olet Inivahin todellinen perillinen, minun lapseni. Se, että olet tullut näin pitkälle, on siitä elävä todiste. Julistakaa ylpeänä Nui-Kralhia! Inivahin Viimeistä Kuningasta!”
”Eläköön hän ikuisesti! Inivahin Viimeinen Kuningas!” Kalit julistivat ja iskivät keihäitään neljästi maahan. Killjoy katsoi ympärilleen kauhistuneena.
”Mitä tuo oikein tarkoittaa?” Xen ärjähti.
”Polkunne on merkitty aikaan itseensä. Ourgokseni on muovannut sen niin. Sinä, Nui-Kralhi, olet teoillasi ansainnut kaiken sen, minkä näet.”
”Minä en tullut tänne kruunattavaksi”, Killjoy ärjyi niin kovaa, että muutama Kal rivistöissään käänsi katseensa häneen.
”Minä tulin tänne hakemaan apua Xenille, enkä ole vieläkään saanut vastausta, pystytkö siihen vaiko et.”
Kaikki läsnä tunsivat Äidin läpitunkevan tuijotuksen. Killjoy ei värähtänytkään, kun häntä mittailtiin. Sitten katse värähti aavistuksen verran, epäilemättä Xeniin. Kuului valtava ilmavirran suhahdus. Xen oli melko varma, että Äiti oli juuri haistanut häntä.
”Tiede, joka pitää lastasi hengissä, ei ole osa luomakuntaani. Minun tahtoni ei häntä pysty pelastamaan. Mutta pyyntösi ei tule minulle yllätyksenä, Nui-Kralhi. Voin antaa sinulle jonkun, jolla on voima toteuttaa toiveesi.”
Xenin katse laajeni ihmetyksestä. Hän ei voinut kuvitella, ketä hän tarkoitti. Killjoy risti kätensä odottavaisena.
”Tuokaa esiin tuomittavat”, Äiti julisti. Lheko suoristi välittömästi selkänsä, kumarsi ja asteli Killjoyn ja Xenin rinnalle, kun Äidin silmät välkähtivät vielä normaaliakin kirkkaampana ja hetken päästä rantahiekka alkoi muodostamaan painovoimaa uhaten holvikaarta heidän taakseen.
Kaaresta astui ensin ulos yksinäinen Kal. Tämänkin ikivanhaa haarniskaa oli paikattu kultaisin uusin osin ja se veti perässään valtavaa messinkistä ketjua, jonka toinen pää ilmestyi näkyviin pian tämän perässä. Sininen bahrag marssi eteenpäin katse maassa, lihaa puristava metallipinta täynnä haavoja. Tämän perässä ulos astui toinen Kal, joka veti perässään bahrageista punaista. Hopeiset soturit marssittivat kuningattaria kohti vesirajaa, jossa nämä tiputtivat ketjut käsistään ja irrottivat ne sieltä, mistä ne oli kiedottu sisarusten valtavien kitojen ympärille.
Xen katsoi, kuinka bahragit polvistuivat Äidin edessä. Minkään niin suuren ei olisi koskaan kuulunut näyttää niin vähäiseltä.
”Cah’vadok, ensimmäinen tyttäreni ja vapaan tien kulkija. Gah’vadok, myös ensimmäinen tyttäreni ja kohtalon polun talsija. Surmani jälkeen jätin maailmani teille. Ja yhdessä teidän oli määrä suojella seuraajiamme. Teidän nimeenne vannoivat parvet uskollisuutta ja teidän untanne on lihamme uneksinut.”
”Kunnioitetut olkoon Äitimme lapset!” Kalit julistivat. Cah’vadok uskalsi raottaa hieman ummistettuja silmiään, mutta käänsi katseensa ripeästi alas äitinsä häikäisevän katseen nähdessään.
”Pitkään teidän valtanne kesti. Pitkään uinuivat parvet rauhassa. Siunattu olkoon se työ, jonka te meidän kaikkien eteemme teitte.”
”Siunattu äiti. Kunnialla olemme palvelleet valtakuntaasi”, Gah’vadok uskaltautui lausumaan. Tämän kaksonen kääntyi katsomaan siskoaan kauhuissaan siitä, että tämä oli uskaltanut avata suunsa.
”Rakas lapseni. Kunnia yksin ei suojele linjoista kauneinta”, Äiti jatkoi. Tämän äänestä kuuli siihen hiljalleen hiipivän pettymyksen. ”Koska teeskentelijän saapuessa te taivuitte. Te annoitte kauniin Inivahin hänelle, joka väärin perustein parviamme tavoitteli. Hänelle, joka silvotun äitinne mahdin ahmaisi.”
Kalit iskivät keihäänsä maahan neljästi. Äiti nousi jälleen merestä ja työntyi lähemmäksi tyttäriään.
”Ruokkikoot lihanne tulevia siskojanne ja veljiänne.”
Xen kiljaisi ääneen, ennen kuin Killjoy edes ehti kunnolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Äidin leuat olivat kaapanneet bahragit maasta sellaisella vauhdilla, etteivät hänen silmänsä olleet pysyneet perässä. Hän kuitenkin kuuli, kuinka Äidin leuat jauhoivat siskokset palasiksi ja nielaisi ne. Ainoa todiste, mikä niiden olemassaolosta jäi, oli pieni kimpale sykkivää lihaa, joka tipahti rannalle Xenin ja Killjoyn eteen.
Xen oli haparoinut isänsä kylkeen ja puristi tätä kauhuissaan. Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Hän katsoi ylös, ja näki, kuinka kirkkaana hohtavat alkiot Äidin selässä kiemurtelivat tyytyväisenä.
”On tullut aika. Tuokaa minulle Teeskentelijä.”
Ennen kuin kumpikaan heistä ehti toipua näkemästään, holvikaari Killjoyn ja Xenin takana aukesi uudestaan. Tällä kertaa Kaleja astui ulos kuusi, ja ne vetivät perässään jonkinlaista messinkistä kahleiden vyyhtiä. Xen kuuli heti ensimmäisistä ajatuksista, kuka se oli. Killjoy joutui tihrustamaan tarkemmin. Musta hahmo oli sidottu jonkinlaiseen ristinmuotoiseen häkkyrään sekä käsistään että jaloistaan. Valtava suukapula peitti tämän kaikkein tunnistettavimmat piirteet, mutta hetken aikaa sitä tuijoteltuaan Killjoy viimein tajusi, kenet Kalit olivat vanginneet.
”Helvetti soikoon…”
Ficuksen vankila rysähti maahan Killjoyn oikealle puolelle. Kalit irrottivat suuren osan tätä ympäröineestä kehikosta ja katosivat niiden kanssa takaisin holvikaareen, joka katosi jälleen rantahiekkaan sulautuen. Kahlittuna rantaan jätetty Ficus ei kuitenkaan näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä.
”Teeskentelijä Ficus. Maailmani taivaan pirstomisen yrityksestä, pyhien parvien haltuunoton suunnittelusta ja valheellisen parasiittisi ajassa levittämisestä, sinun uusi kohtalosi on tarjota Kuningas-Kralhille se, mitä hän sinulta kaipaa.”
Kalit iskivät keihäitään neljästi maahan. Sitten ilmestyi uusi holvikaari Killjoyn ja Xenin oikealle puolelle. Xenin sydänkuula oli pysähtyä siihen paikkaan. Edes Killjoy ei ollut uskoa silmiään.
Kaaresta astuvalla rähjäisellä Kalilla oli mukanaan uutuuttaan kiiltävä sulavapintainen Kal-haarniska. Siinä itsessään ei olisi ollut mitään poikkeuksellisen merkittävää, mutta naamio, joka kasvoille oli aseteltu, taas oli. Sininen Ruru oli tuttu. Se ei ollut jäljitelmä. Killjoy oli nähnyt sen niin läheltä niin monta kertaa, että hän tiesi välittömästi sen olevan aito.
Sitten yksi Äidin valtavista jaloista laskeutui aivan heidän keskelleen. Se työntyi Ficuksen yläpuolelle, haki hetken aikaa oikeaa asentoa ja sitten iski. Ficuksen sisältä kuului korahdus, kun Äidin raajan terävä, suippo pää iskeytyi mustaan lihaan ja alkoi imeä. Ruumis nytkyi, kun uloke etsi tämän sisuksista jotain, kunnes kuului ääni – kuin imukuppi olisi ironnut jostain sileästä.
Äidin jalka irtautui, ja sen päässä hohti jotain sinistä. Jotain, jonka he kaikki välittömästi tunnistivat.
”Sinä voit vain tehdä noin?” Killjoy huudahti hämmästyneenä. Päätellen siitä, että reikä Ficuksen rinnassa sulkeutui, loput kymmenen arkkikranaa olivat yhä hänen sisuksissaan. Vain yksi oli irronnut. Vain yksi sininen sielu.
”Tee se niille kaikille, nopeasti!” Killjoy yritti maanitella, mutta Lheko oli astunut tylysti hänen ja Ficuksen väliin.
”Yksi asia kerrallaan”, Äiti lausui. Uloke tiputti kuulan lopulta Lhekon käsiin. Killjoy katsoi, kun tämä asteli rurukasvoisen haarniskan luokse, avasi tämän rintakehässä olevan luukun ja asetti kuulan sisään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten Äidin uloke kiersi jonnekin haarniskan selän taakse ja upotti itsensä kuuluvan rusahduksen saattelemana sen sisälle. Sitten alkoi kuulua ääntä, kuin joku olisi pursottanut hammastahnaa tuubistaan hieman liian nopeasti.
Xen oli viimein päästänyt irti isästään ja ottanut useamman askeleen eteenpäin ihmettä paremmin todistaakseen. Uloke pumppasi lihaa haarniskan sisälle täyttäen siitä jokaisen sisäelimille varatun kolon. Hetken päästä Rurun takana olevat tyhjät silmätkin täyttyivät massalla. Kun uloke lopulta irtosi, kaatui haarniska maahan, mutta ei täysin kasvoilleen. Kal-metalliset kädet olivat ottaneet rantahiekan vastaan juuri, ennen kuin tämä oli tärähtänyt siihen.
Kalit olivat marssineet syrjään. Lheko oli kiskonut Ficuksen edelleen kahlitun velton ruumiinkin sivummalle. Xen ja Killjoy seisoivat rannassa kahden ja katsoivat, kuinka sininen hohde paistoi läpi Kal-haarniskan raoista, kun se kampesi itsensä pystyyn. Se haukkoi henkeään, vilkuili ympärilleen hätääntyneenä ja lähti sitten juoksuun. Tämän hätä kuitenkin loppui kuin seinään tämän astuessa ensimmäistä kertaa vesirajaan. Aaltojen nuoleskellessa hopeisia jalkoja nainen viimein pysähtyi.
Äiti vajosi takaisin horisonttiin vartomaan aikaansa. Rurukasvoinen hahmo nosti kätensä kasvojensa eteen ja tuijotti niitä kummastuneena. Sitten hän käänsi katseensa taivaankanteen, joka meren yläpuolella paistoi. Silloin tämän ryhti viimein lysähti ja asento rentoutui. Mitä ikinä Niz siellä näkikään, selvästi rauhoitti häntä. Hän otti pari askelta taaksepäin, mutta piti katseensa edelleen taivaassa. Killjoyn sydänkuula pamppaili. Xenin raajat vapisivat niin paljon, että hän pysyi enää hädin tuskin pystyssä.
”Hei siellä”, Niz kääntyi lopulta ympäri ja hymyili. Huolimatta siitä, että tämän keho oli uusi, olivat kasvot täsmälleen kuin hänen aviomiehensä ja tyttärensä ne muistivat. Xen otti useamman haparoivan askeleen eteenpäin, ennen kuin lähti täyteen juoksuun äitiään kohti. Killjoy yritti estää, mutta oli liian hidas. Vain hetken päästä Xen oli äitinsä syleilyssä ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”Rakas”, Niz haukkoi henkeään. Hysteeriseen itkuun vajonnut Xen soperteli jotain tämän kylmää hopeista rintaa vasten.
”Hei, kaikki on ihan hyvin”, toa tyynnytteli ja puristi tytärtään hieman kovempaa. Killjoy katsoi edelleen siellä, mihin hän oli jäänyt seisomaan. Hän ei ollut toistaiseksi ottanut askeltakaan Niziä kohti.
”Minä en tiedä enää, mitä tapahtuu… olenko kuollut vai mitä, mutta älä enää ikinä jätä meitä”, Xen sopersi. ”Jos sinä enää ikinä lähdet niin minä… minä… kai… kai sinä olet todellinen? Oletko se oikeasti sinä?”
”Totta kai se olen minä”, Niz naurahti, tosin Rurulle nousseesta ilmeestä päätellen hän ei aivan itsekään vielä uskonut siihen. Vahkitytön ote hänen sylissään alkoi kuitenkin hiljalleen laantua. Oikeastaan se heikkeni aivan liikaa. Ote lipesi ja Xen valui hiekkaan järkyttynyt ilme kasvoillaan. Uusin kouristus oli vakava. Todella vakava. Jopa Niz oli kuullut raksahduksen tämän rintakehän sisältä.
”Lheko!” Niz parkaisi. Kal-soturi nyökkäsi ja poimi tälle sotilaidensa rivistä ojennetun keltaisen vyyhdin. Hän ojensi sen sitten vuorostaan Nizille, joka alkoi hätäisesti käärimään Xeniä siihen. Keltainen kangas näytti vähän kuin huopaviltiltä, mutta välittömästi, kun se kosketti Xeniä, tämän katse rauhoittui ja ruumis veltostui.
”Mitä sinä teit?” Killjoy kysyi, mutta ei vieläkään ollut liikkunut edes Xenin tueksi rientääkseen.
”Käärin hänet pysäytettyyn aikaan”, Niz selitti. Se kuulosti aivan järjettömältä, mutta kun toa seuraavan kerran nosti kankaaseen käärityn Xenin pystyyn, oli tämä jähmettynyt täysin paikalleen. Silmät kiiluivat avonaisina, mutta rauhallisen näköisinä. Vahkin rinta ei enää kohoillut hengityksen tahdissa eivätkä raajat vispanneet.
”Tuon pitäisi ostaa meille hieman aikaa. Pitää kuula aisoissa vielä vähän aikaa.”
Lheko oli lopulta se, joka nosti Xenin maasta ja kantoi tämän keltaiseen käärittynä Killjoyn luokse. Se oli kuin toisinto siitä hetkestä Onu-Metrusta, kun Mustan Käden tukikohta oli sekuntien päässä Abzumon julmasta tempusta. Tällä kertaa Xen oli kuitenkin vielä kokonainen. Lheko laski tämän Killjoyn vierelle ja palasi joukkojensa luokse. Killjoy kosketti Xenin kasvoja varovaisesti. Ne olivat yhä lämpimät. Ja vaikka tämän katse oli lasittunut paikalleen, oli selvää, että tyttö oli edelleen hengissä.
”Kuinka kauan tuon pitäisi kestää?”
”Tarpeeksi kauan, että ehdimme keskustella”, Niz hymähti. ”Lähdetäänkö pienelle kävelylle?”
Killjoy ei olisi halunnut poistua Xenin rinnalta, mutta Niz oli jo lähtenyt testaamaan uusia jalkojaan ja kävelemään hitaasti rantaviivaa pitkin. Killjoy halusi varmistua tyttönsä turvallisuuden, joten hän käänsi katseensa vaativasti Lhekoon ja sai vastaukseksi ymmärtäväisen nyökkäyksen. Sen turvin hän vastahakoisesti lähti harppomaan Nizin perään.
”Huomaan, että en saanut sinulta niin lämmintä vastaanottoa kuin Xeniltä”, Niz huokaisi kuullessaan Killjoyn takanaan.
”Mistä edes tiedän, että olet oikeasti sinä? Olen kuullut tänään paljon asioita ja aika harvat niistä sisältävät järkeä. Sinä kaikkein vähiten.”
”Kysy minulta jotain, minkä vain minä tietäisin”, Niz maanitteli. Killjoy kuitenkin tiesi jo täsmälleen, mitä kysyä.
”Mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoin sinulle ennen hääseremoniaamme?”
”Sinä olet jo noitunut itsesi melkein kaikkiin ajatuksiini”, Niz virnisti. Vastaus kevensi Killjoyn oloa hieman. Tai ainakin se avasi erilaisia haavoja kuin ne, missä piti huolehtia, kenen kanssa hän edes keskusteli.
”Niz… mitä helvettiä täällä tapahtuu?”
He olivat pysähtyneet. Äiti oli alkanut tekemään jotain keskellä mertaan. Tämän pihdit ja kädet vispasivat edestakaisin kuin se olisi kutonut jotain.
”Helvettiä juuri. Me olemme siellä. Tai ainakin yhdessä niistä. Tämä on se paikka, jonne Äidin siunaamat tulevat kuollessaan.”
”Tuo ei vastannut kysymykseeni”, Killjoy murahti.
”Mutta sinun on tärkeää ymmärtää se”. Niz huokaisi. ”Nämä… arkkikranat… Feä Ondot, sitovat meidät tänne pysyvällä tavalla. Kumpikaan meistä ei olisi täällä, jos Äidin liha ei olisi säilönyt sielujamme. Tai… ainakin minun sieluani.”
”Ymmärsin jo perusteet. Tulinoita sitä, Tulinoita tätä. Silvottu Äiti, lihat kuuliin ja kuulat tyyppeihin”, Killjoy tilitti.
”Niin. Tulinoidan ja tohtori Delekin tekojen vuoksi me täällä olemme, mutta se ei ole se syy, miksi tämä on tärkeää ymmärtää.”
”Vaan?”
”Vaan se, mihin he arkkikranat suunnittelivat alun perin”, Niz selitti. Killjoyn oli pakko myöntää, että hän oli kiinnostunut. Yönmusta käki oli laskeutunut jonnekin bahrageista tipahtaneiden jäänteiden päälle ja nokki sitä nyt vimmatusti.
”Niitä on kaksitoista syystä”, Niz selitti. ”Ne ovat ansa. Tohtori Delek tiesi, että jos joku joskus saisi ne käsiinsä hänen jälkeensä, niillä voisi yrittää tehdä hirvittäviä asioita. Hän jakoi silvotun Äidin niihin sellaisella tavalla, että jos joku yrittäisi käyttää niistä kaikkia, se vain tappaisi käyttäjänsä. Se oli, mitä Qwienne Puhtaalle lopulta kävi. Tosin hän ei päätynyt kuollessaan tänne, kiitos Cestainun varotoimenpiteiden. Hänet täytyi pitää peruuttamattomasti pois ajan syntysijoilta.”
”Mutta hän oli täällä… tätä paikkaakin kutsuttiin Valkoisen Valtakunnaksi”, Killjoy ihmetteli.
”Se ei koskaan ollut Qwienne. Hänen sielunsa lepää Tarkastajan tuonelassa ja on ollut siellä aina. Se asia, jonka kanssa olet keskustellut, Bianca, oli valhe, jota Ficus on kaiken aikaa kertonut itselleen.”
Killjoy oli jopa kysynyt sitä ääneen Peelon kanssa keskustellessaan. Miksi Kranalassa oli aina vain Bianca eikä koskaan Ficusta?
”Eli… jos kaksitoista arkkikranaa vain tappaa käyttäjänsä… Ficus ei olisi koskaan onnistunut siinä, mitä hän yrittää?”
”Niin”, Niz huokaisi. ”Ja minusta tuntuu, että hän ymmärsi sen jopa itsekin. Ainakin se asema, jonka hän on itselleen rakentanut, näyttää toimivan ihan ilman Feä Ondojakin. En usko, että hänen maailmanloppunsa todellisuudessa nojasi kovinkaan moneen arkkikranaan. Hän olisi varmasti pystynyt toteuttamaan suunnitelmansa jo kahdeksalla. Ehkä vähemmälläkin.”
”Hän olisi voinut vain tehdä sen…” Killjoy kuiskasi. Käki oli lopettanut lihan nokkimisen ja oli nyt kääntynyt katsomaan suoraan keskustelevaa kaksikkoa. Killjoy huomasi nyt, miten kummalliselta se näytti. Se oli täynnä punaisia silmiä, jotka tuijottivat häntä myös.
”Miksi et vain kertonut tätä minulle aikaisemmin? Mistä sinä edes tiedät tämän kaiken?”
Niz osoitti kohti Äitiä ja hymyili. Killjoy asteli viimein vaimonsa rinnalle ja katsoi, mitä merellä tapahtui. Hän näki nyt, että Äiti punoi jonkinlaista seittiä. Keltainen massa erittyi jostain sen sisuksista ja punoutui kangasmaisiksi säikeiksi tämän otteessa. Nyt yksi niistä oli valmis ja Äiti kurotti korkealle kohti taivaita ja pingotti sen jonnekin näkymättömiin niin, että se taivasta halkoen kulki sitten aivan maahan asti.
”Tuo on hänen lahjansa meille”, Niz selitti. ”Aikaa. Se tulee hänestä. Ja silloin, kun kaikki kolme kuoleman väriä loistivat vielä taivaalla, aika oli se, joka sitoi luomakunnat yhteen.”
”Ilman aikaa ei valinnoilla ole seurauksia. Ilman aikaa ei kukaan saavuta kohtaloitaan. Sitä Totuutta ei Setheus ymmärtänyt, eikä siihen ole Syvällä Naurulla sanaakaan sanottavanaan.
Äiti lausui sanat melankolialla, jollaista Killjoy ei ollut siihen saakka vielä kuullut.
”Hän antoi ajan maailmallemme, jotta meillä olisi myös se kaikki muu. Ilman aikaa kaikki muutkin vanhoista hyveistä vain seisovat paikallaan”, Niz selitti. ”Ja sitten Tulinoita miltei poltti sen kaiken. Ilman Cah’vadokia ja Gah’vadokia sekin vähäinen aika, mitä jäljelle jäi, olisi menetetty. Jopa Ficus tai… Bianca… kaikessa suuruudenhulluudessaan lopulta suojeli sitä, mitä meillä oli.”
”Luomakunnan aika oli pysähtyä kokonaan Tulinoidan ahneuden vuoksi. Maailma jatkui, koska viimeiset säikeet eivät sammuneet, ja koska liha, jonka minä ja aviomieheni teille loimme, jatkoi sykkimistään etelässä. Aika jatkui. Elämä jatkui. Vaikkakin vääristyneenä ja viimeisiään vedellen. Ja nyt me voimme alkaa korjaamaan sen, mitä Adorium Selecius rikkoi.”
”Hetkonen… aviomiehesi?”
Niz ei ilmeestään päätellen ollut kovin tyytyväinen, että se oli se asia, johon Killjoy tarttui.
”Väitätkö, ettei kaltaiseni kykenisi rakkauteen?”
Killjoy ei vastannut, ainoastaan katsoi, kun Äidin punomat kaksi uutta ajan säiettä pingottuivat kosmokseen.
”Kun yritimme pysäyttää Ficuksen, minä tartuin yhteen noista. Äiti opasti minut sinne. Cestainu ei tiennyt, että olin siellä oikeasti niiden vuoksi. Ja kun tartuin siihen, minä näin…”
”… kaiken?” Killjoy kysyi.
”Kaiken lopun”, Niz sanoi murheellisena. Käki kukkui. Äiti hykerteli uutta säiettä punoessaan.
”Katsos… ajalla on myös ikävä varjopuoli. Se on se syy, miksi arkkikranat lopulta tappavat sen, joka ottaisi ne kaikki. Se syy, miksi Äidinkin liha lopulta hajoaa ja mätänee pois. Se on ajan luonne. Se on kaunista, koska se kestää hetken ja tulee sitten päätökseensä.”
Niz käänsi katseensa taivaalle. Killjoy näki tämän silmistä, että tämä ei kyennyt katsomaan Baterraan suoraan. Killjoykin vilkaisi sinne. Hän tuijotti tyhjyyttä sen sydämeen hetken ja ymmärsi viimein, mitä Niz tarkoitti.
”Siksi Ficus onnistui repimään tuon taivaankanteen arkkikranoilla”, Killjoy kuiskasi. ”Koska ne ovat pohjimmiltaan aikaa ja ajan lopussa on…”
”Tyhjyys”, Niz täydensi. ”Kaiken puute. Musta aurinko, Baterra.”
”Endon”, Äiti lausui.
”Ja minä näin sen”, Niz jatkoi. ”Miten se tapahtuu. Kuinka loputkin tähdistä pimenevät sen syödessä kaiken.”
Niz huokaisi syvään. Seuraavien sanojen löytäminen oli tälle selvästi vaikeaa. Killjoyn reaktio olisi ollut viimein sulkea Niz syleilyynsä, mutta tämän hopeista rankaa tuijotellessaan hän esti kuitenkin itseään.
”Minä muistan, kuinka sinä aina kysyit, miksi kaikki tuntuu aina niin tyhjältä. Kuinka tuijottelit tähtitaivasta ja mietit, mikä sen kaiken merkitys on. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta tyhjyys on aina kutsunut sinua. Ja… kaipa silloin, kun teimme Xenin yhdessä, toivoin, että se olisi tarpeeksi täyttämään sen aukon sydämessäsi, mitä minäkään en kyennyt täysin paikkaamaan.”
”Se täytti”, Killjoy vastasi. Hän otti viimein kypärän pois päästään ja katsoi vaimoaan syvälle tämän keltaisiin silmiin.
”Siksi minä tarvitsen apuasi. Sinä teit sen hänen kuulansa. Auta minua korjaamaan se.”
”Se, mitä minä en silloin ymmärtänyt, oli, että se oli virheistä kaikkein pahin”, Niz jatkoi välittämättä Killjoyn pyynnöstä. ”Kun kosketin sitä säiettä, minä ymmärsin. Loppu, jota yritimme estää Ficusta toteuttamasta, ei ollut koskaan tulossakaan. Hän on rikki. Niin rikki, ettei hän koskaan olisi saanut suunnitelmaansa loppuun saakka.”
He kääntyivät katsomaan taakseen. Kal-kaartin keskellä horrokseen vangittu musta hahmo ei liikahtanutkaan.
”Mutta sinä sen sijaan…”
Killjoy kääntyi katsomaan Niziä hämmentyneenä, mutta toa ei enää vastannut katseeseen. Se oli maassa ja vältteli kaikin voimin harmaita kasvoja.
”Miten niin minä?”
”Kun Xen kuolee… palaat takaisin siihen synkkyyteen. Älä valehtele itsellesi. Sinä tuijottelet mustaa aurinkoa kuin se olisi vaivainen tähdenlento. Olet ajatellut sitä ennenkin. Mitä tekisit maailmalle, jos Xen ei selviäkään tästä?”
”Puhut hulluja!” Killjoy puolustautui. ”Sitä paitsi, sillä ei ole mitään väliä. Jos vain autat minua korjaamaan kuulan!”
”Se ei ole, mitä minä siinä ajan säikeessä näin”, Niz kiristeli hampaitaan. ”Se koston kierre, johon sinä vajoat, ei koskaan lopu. Eikä olosi muutu paremmaksi repimällä Matoro Mustalumelta jalat ja käsi irti. Eikä ruumiisi parane ampumalla Viimeisen Vartijan. Mutta sinä vain jatkat, kun et muita vastauksia saa. Kunnes katseesi siirtyy tähtiin ja alat syyttämään niitä kaikista murheistasi.”
”Puhut paskaa.”
”Vannon, etten.”
”Sinä valehtelet taas.”
”En valehtele.”
”NO MIKSI HELVETISSÄ MINÄ SITTEN EDES OLEN TÄÄLLÄ?”
”Koska aika ei ole kohtalo”, Niz tyynnytteli. ”Koska sitä voi muuttaa. Varovasti. Pienillä valinnoilla. Kulkemalla täsmällisesti vapauden ja kohtalon rajalla.”
Killjoy rauhoittui hieman. Hän puri hammastaan, mutta ei kyennyt estämään itseään ajattelemasta sitä viimeistä keskustelua, jonka hän oli käynyt Codyn kanssa ennen lähtöään. Sitä samaa, jonka vuoksi hän oli jättänyt rannetietokoneensa komentajan hoiviin.
”Auta minua”, hän kuiskasi. ”Auta Xeniä…”
”Kulta… minä en voi.”
Killjoyn katse ei irronnut Nizistä. He tuijottivat toisiaan taas suoraan silmiin, pienen hetken täysin hiljaa.
”Sitä hänen kuulaansa ei ole yksinkertaisesti tehty kestämään. Eikä kyseessä ole edes se, että kuori olisi hauras, vaan se, miten se on tehty. Se sielujen sidos, jotka muodostavat Xenin, on luonnostaan epävakaa. Vaikka kyseessä olisi Äidin itsensä mahti yhdistettynä tohtori Delekin paljon edistyneempään tieteeseen, se ei riittäisi. Ja minä en koskaan päässyt lähellekään sitä. Vaikka onnistuisimme pelastamaan hänen sielunsa nyt, kymmenen tai kaksikymmentä vuotta eteenpäin se alkaa hajota uudestaan. Tästä ei ole olemassa versiota, jossa hän selviää hengissä. Hänen kuulansa murtuu. Se on vain karu totuus.”
Killjoy kuunteli Nizin selitystä suu ammollaan. Ajatukset raksuttivat. Niin myös kellokoneistot, joiden lähdettä hän ei vieläkään ymmärtänyt. Sitten hän asetti kypärän takaisin päähänsä ja lähti marssimaan takaisin kohti Xeniä.
”Minä vien hänet takaisin kotiin ja kokeilen itse. Ei se voi olla vaikeaa, jos sinun kaltaisesi aivokuollut ääliö pystyy siihen.”
Kuului valtava metallin räsähdys, kun hopeinen kaarti asettui muodostelmaan Killjoyn tielle ja asetti keihäät tanaan. Killjoy kallisti päätään niille ja kääntyi sitten taas Niziä kohti, joka ei kuitenkaan seurannut häntä.
”Käske uhrejasi väistymään.”
”En käske”, Niz vastasi.
”Päästä minut.”
”Eikö Ourgos kertonut sinulle, että Tulinoidan holvikaaret toimivat vain yhteen suuntaan? Täältä ei ole tietä pois, ellei Äiti sinulle sellaista avaa.”
”Päästä. Minut!” Killjoy tivasi ja astui takaisin Nizin luokse ja työnsi sormensa tämän naamion otsaan.
”Minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Saatana soikoon, kun edes kuolema ei säästä minua sinun iänikuisilta valheiltasi. Koko sen ajan, kun olimme yhdessä, pelkkiä valheita. Ensin valehtelit siitä, että ette olleet enää yhdessä Ficuksen kanssa. Sitten piilottelit Zorakia, sitten valehtelit Kaleista. Helvetti! Valehtelit Cestainulle, miksi yrititte pysäyttää Ficuksen. Varmaan saatana valehtelit häävalassasikin, kun sanoit ’tahdon’! No arvaatko mitä, minä en enää tahdo. Minä tahtoisin, että sinä olisit pysynyt kuolleena tai Ficuksen sisuksissa, koska helvetti soikoon ainakin Ficus ymmärtää, MIKSI TÄSSÄ HELVETIN MAAILMASSA ELÄMINEN ON JATKUVASTI NIIN SAATANAN PERSEESTÄ! Jopa hän… JOPA HÄN OLISI VARMASTI YRITTÄNYT PELASTAA SARAJIN, JOS HÄNELLÄ OLISI OLLUT SIIHEN MAHDOLLISUUS! JA SINÄ ET LAITA TIKKUASI RISTIIN SEN AINOAN ASIAN ETEEN, MINKÄ ME TEIMME YHDESSÄ, MIKÄ ON PELASTAMISEN ARVOISTA! KOSKA HENKI PARATKOON ME KAKSI OLIMME PASKIN PARI MITÄ LUOMAKUNTA ON KOSKAAN NÄHNYT!”
Killjoyn raivonpuuska oli viimein tarpeeksi Nizille. Tämä työnsi Killjoyn syyttävän sormen pois silmiensä edestä ja läimäisi avokämmenellä Killjoyn kypärää. Kal-metalli väreili ilmassa niiden kohdatessa.
”XEN ON HITTO SOIKOON KONE! Hän on tieteellinen koe! Ymmärrätkö? KOE! Se, että olet jotenkin onnistunut sitomaan koko olemassaolon merkityksesi tyttöön, jonka AINOA POINTTI oli olla mielikuvitusta kutitteleva TESTI, on pöyristyttävää ja lapsellista ja jättää sopivasti huomiotta sen faktan, että SINUN TYHJYYTTÄ JANOAVA, TYHJÄSTÄ SIINNYT SIELUSI EI VÄLITÄ MISTÄÄN MUUSTA! Katso ympärillesi! Me olemme jumalan hovissa. JUMALAN! Ja sinä välität vain tytöstä, joka kuolee joka tapauksessa kuin sinulla ei ole maailmalle mitään muuta annettavaa!”
Hiljaisuus laskeutui. Hetken aikaa kuulosti siltä kuin merikin aaltoineen olisi pysähtynyt. Kalit seisoivat täysin paikallaan. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun käki pyrähti jälleen lentoon kohauttaen siipiään.
Killjoyn nyrkki liukui tämän käden uumeniin ja ampumavalmiudessa humiseva tykki valmistautui ampumaan. Niz oli nostamassa käsiään päänsä suojaksi, mutta viime hetkellä Killjoy käänsikin aseensa taakseen ja laukaisi sen. Se osui häntä lähimpänä ollutta Kalia kaulaan ja energia-ammus kärvensi tämän pään sisältä päin. Soturi rämähti maahan aivojen materiaali ilmiliekeissä. Muilta Kaleilta ei kestänyt kauaa mobilisoitua, mutta keihäin varustetut joukot eivät mahtaneet paljoa kenraalille, joka ampaisi välittömästi taivaalle tytärtään tähystäen.
Uusi holvikaari ehti olla paikallaan vain hetken. Sieltä valui ensin ulos tyrskyjä merivettä. Sitten alkoi kuulua marssia. Kaksitoista hopeisena kiiltelevää jalkaparia saapui Lhekon luokse yksi kerrallaan. Niistä kaksi perimmäistä kantoi mukanaan ruumista. Makutan silmissä ei palanut enää valo. Cestainu Kuolematon oli viimein siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
”Olet myöhässä, Torie”, Lheko sanoi happamasti, kun Tarkastajan ruumista kantaneiden Kalien johtaja asteli tämän rinnalle. Killjoy näki ilmastakin käsin, että nämä Kalit olivat erilaisia. Ne olivat raskaampia ja tyylitellympiä, ja jokaisen niistä kasvoja koristi identtinen Hau, jossa oli puoliskoja erottava linja keskellä kasvoja. Killjoy oli nähnyt ne ennenkin Tarkastajan kartanon valtaistuinsalissa.
Yksi niistä torjui sitä kohti ammutun ohjuksen ilmasta sauvallaan. Yksi Lhekon kaartilaisista ei ollut aivan niin onnekas, sillä räjähde oli lentänyt suoraan tämän silmäaukosta sisään. Vaikka legioona oli kuoreltaan vankka, oli heitä ilmassa kiertelevän Killjoyn osumatarkkuus vaikuttava.
Ja hän oli viimein löytänyt Xenin. Kalit olivat raahanneet tämän Ficuksen rinnalle uinumaan. Punaisen nutun ja keltaisen huovan näki jo kaukaa. Miettimättä enempää hän syöksyi tytärtään kohti valmiina ampaisemaan tämä sylissään kohti taivasta. Hypoteesi saisi toimia heidän turvapaikkanaan, kun hän suunnittelisi seuraavaa siirtoa.
Oli kuitenkin virhe tulla niin alas niin lähellä legioonaa. Torien ryhmästä yksi oli heittänyt keihäänsä täydellisessä kaaressa niin, että se läpäisi Killjoyn selkämoottorit sivusuunnassa. Hänen lentoratansa jatkui reilusti yli alkuperäisestä tarkoituksestaan ja valkoinen sora otti hänet vastaan noin viisikymmentä metriä kohti sisämaata.
Niz oli rientänyt Lhekon rinnalle katsoessaan, kuinka Killjoy putosi. Oli selvää, että tämä ei pysyisi maassa kauaa.
”Onko se asia, jonka rakensimme Zorakin kanssa, yhä toiminnassa?”
”Kyllä on.”
Niz nyökkäsi huojentuneena ja otti useamman askeleen taaksepäin. Muiden Kalien edetessä varovaisesti Killjoyta kohti, kajahti Lhekon keihäs neljä kertaa maahan.
”Tuokaa Gekutok.”
Kun Killjoy sai nostettua päänsä viimein sorasta, hän tunsi jo, ettei lentoon nouseminen ollut enää vaihtoehto. Kal-metallista tehty keihäs oli lävistänyt heikommasta metallista tehdyt plasmamoottorit kuin veitsi voita. Oli ollut virhe yrittää kaapata Xen, ennen kuin vihollisia oli ensin harvennettu.
Hän havahtui siihen, että koko Kranalan tanner värähteli. Hän vilkaisi ensin meressä seittiään punovaan Äitiin, mutta ääni ei näennäisesti lähtenyt siitä. Sitten hän huomasi hopeisen kolossin, joka lähestyi häntä hitaasti Kalien joukosta.
”Miksu… mikä helvetti tuo on?” hän kysyi. Ei vastausta. Ei tietenkään, miten hän oli saattanut unohtaa?
”Bianca?” hän yritti epätoivoisesti. Ei taaskaan vastausta. Sen hän osasi jo arvatakin. Lähestyvä kolossi oli ainakin kymmenen metriä korkea, kauttaaltaan hopeisen metallin peitossa, olkapäät ja selkä täynnä aseita, joista osa muistutti Mustan Käden tekemiä, mutta osa kuin niiltä plasmakanuunoilta, mitä hän oli nähnyt Feterrojen käyttävän. Se lähestyi hitaasti, mutta lähestyi kumminkin.
Ennen kuin Killjoy edes ehti aloittaa spekuloimaan sen heikkouksia, kuului hänen kypäränsä päältä pienoinen kopsahdus. Infernaalinen käki oli laskeutunut hänen kypäränsä päälle ja naputteli nokallaan sen visiiriä hänen oikean silmänsä kohdalta. Kuului hentoa kilinää, kun nokka kohtasi kypärän pinnan. Sitten, pienen hetken siinä naputeltuaan, se vaikutti tyytyväiseltä siihen, mitä oli tehnyt ja pyrähti takaisin lentoon. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa pohtia sen merkitystä, kun valtava valonsäde nirhaisi hänen olkapäätään. Jopa Kal-metallin läpi hän tunsi sen sairaalloisen kuumuuden. Mäki Killjoyn takana katosi tulipalloon ja paiskasi hänet maahan.
Sen täytyi olla peräisin kolossin aseista, mutta ammus oli muistuttanut enemmän valonsädettä kuin projektiilia. Sitten niitä tuli kaksi lisää. Jokainen osuma muovasi uudestaan maastoa. Niin voimakkaat olivat sen iskut. Killjoy sytytti ionikilpensä ja miekkansa. Valo valoa vastaan, siis.
Torie katsoi taistelua etäämmältä. Näytti siltä, että Killjoy oli onnistunut kuromaan itsensä ja Gekutokin välissä olevan etäisyyseron kiinni onnistuneesti. Tämän aseet sivalsivat nyt Kal-Feterran jalkoja tuloksetta. Niin läheltä Gekutokin osumatarkkuus kuitenkin laski dramaattisesti. Noin neljäkymmentä Lhekon legioonalaista haki asemiaan taistelun ympäriltä. Ne piirittäisivät Killjoyn ensin.
Hän vilkaisi vierellään uinuvaa kaksikkoa. Puhdistaja näytti kahleisiinsa nähden yllättävänkin levolliselta. Xen sen sijaan näytti siltä kuin olisi vain jäädytetty paikalleen kesken lauseen. Torie sääli tätä hieman. Cestainun viimeinen toive olisi ollut, että vahkityttö olisi vielä saanut nähdä oman tähtensä päivänvalon.
Cestainun ruumis oli asetettu rantaveteen Äidin eteen, jossa tämä nyt saisi levätä. Äiti näyttäisi heille tien tulevaisuuteen. Aivan kuten Niz oli heille luvannut.
Gekutokin valonsäteet osuivat viimein kohteeseensa. Neljän Kal-sotilaan kanssa samaan aikaan kamppailtuaan Killjoy ei ollut ehtinyt väistää lähietäisyydeltä ammuttua sarjaa. Kuumuus oli helvetillinen – hänestä tuntui kuin hänen sisuskalunsa olisivat olleet liekeissä – iskusta syntynyt paineaalto oli niin luja, että se täräytti häneltä tajun kankaalle haarniskan sisältäkin.
Sitä tajuttomuutta kesti ainoastaan muutaman sekunnin, mutta se oli tarpeeksi hyökkääjille. Kun hän avasi silmänsä, natisi hänen kypäränsä tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt. Neljä keihästä oli survottu kypärän erinäisiin saumoihin ja ne väänsivät lujaa. Kal-metalli Kal-metallia vasten Killjoy tiesi, että se riittäisi. Hän käynnisti jalkapohjissaan selviytyneet rakettimoottorit ja onnistui kiihdyttämään itsensä maata pitkin etäämmälle juuri sillä hetkellä, kun kypärä murtui.
Sen koko yläosa irtosi. Repeytyi kaulasuojan yläpuolelta ja lensi jonnekin soraan. Hän oli kuitenkin onnistunut välttämään pistot täpärästi ja ottamaan hieman etäisyyttä lähimpiin hyökkääjiin. Gekutokin takaa hän kuitenkin huomasi heti uutta liikettä. Hän ehti nähdä Lhekon heilauttavan kättään kerran. Jostain syystä Killjoylla oli kuitenkin vaikeuksia tarkentaa katsettaan siihen. Oikeastaan, hänen näkökenttäänsä oli ilmestynyt jonkinlainen valtava musta alue, joka tarkoitti, että hänen täytyi kääntää päätään kokonaan, jos halusi nähdä vihollisensa kunnolla.
Sitten hän tunsi piston päänsä oikealla puolella. Ja pisto muuttui nopeasti hirvittäväksi vihlonnaksi. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?
Hän käänsi katseensa taakseen ja huomasi Lhekon keihään maassa vain muutaman metrin päässä. Se oli punaisen veren peitossa. Mihin se oli muka osunut? Adrenaliini ei yksinkertaisesti antanut hänen ymmärtää, ennen kuin hän tajusi, että hänen oikealle poskelleen valui koko ajan jotain kuumaa.
Keihäs oli tullut niin nopeasti, ettei hän ollut yksinkertaisesti ehtinyt reagoida. Se oli lävistänyt hänen päänsä täsmälleen oikean silmän kohdalta. Ja kun hän tajusi sen, kipu viimein asettui paikoilleen. Legioonan johtaja oli käyttänyt tilaisuutensa tappavan tarkasti.
Killjoy läimäisi kädet reiän kohdalle, mutta siitä ei ollut hyötyä. Vuoto tuli hänen päänsä sisältä. Hän kopeloi takaraivoaan ja tunsi keihään ulostuloreiän. Hänen polvensa pettivät viimein. Hän tunsi, kuinka hänen ruumiinsa veltostui. Keihäs oli vienyt mukanaan jotain muutakin kuin silmän.
”Jos olisit vain kuunnellut minua”, Niz lausui surumielisesti. Kalit olivat tehneet tälle tilaa ja toa asteli nyt yksin kohti Killjoyta kyyneleet poskillaan vuolaasti virraten.
”Mutta minä tiesin, millainen sinä olet. Sanat eivät riitä täyttämään sitä tyhjyyttä, joka sinua kalvaa. Sinun tulee nähdä, kuten minäkin olen sen nähnyt. Olen pahoillani, ettemme voineet ratkaista tätä millään muulla tavalla.”
Äidin kaksi etummaista raajaa laskeutuivat taivaista Nizin molemmille puolille ja alkoivat punomaan uutta säiettä. Killjoylla ei ollut enää voimia vastata. Hän vain katsoi, kuinka keltainen säie Nizin yläpuolella alkoi värisyttää ilmaa heidän ympärillään.
”Sinulle, uskollisin seuraajani, minä uskon taivaiden muovaajan paikan. Ole sinä minun uusi Ourgokseni. Taivuta aika tahtoosi niin, että valomme voi taas paistaa maailmojen taivailla.”
Sitten Äiti repäisi hädin tuskin syntyneen säikeen kahtia. Repeämiskohta rikkoi äänivallin. Pamahdus oli korviahuumaava, mutta Killjoyn päässä soi jo niin pahasti, että hän hädin tuskin kuuli muutenkaan. Ainoaa silmäänsä siristelemällä hän kuitenkin näki, kun jotain kultaista tippui säikeen rippeistä maahan Nizin eteen.
Se oli selvästi naamio, mutta Killjoy ei koskaan ollut nähnyt mitään sen kaltaistakaan. Ja sen molemmilla sivuilla sitä puristi kaksi oranssia pientä kättä, jotka suihkusivat verta ympäriinsä. Ne olivat leikkautuneet ranteiden kohdalta kuin se olisi revitty niine päivineen edellisen omistajansa kourista.
Niz irrotti hellästi irtokädet naamion sivuilta ja katsoi sitä hetken. Se oli kaunein asia, mitä hän oli koskaan eläessään nähnyt. Se selittämätön taito, jolla jokainen sen pinta oli kaiverrettu, oli todella kaiken sen odottamisen arvoista.
Sitten hän nosti sen kasvoilleen vanhan naamionsa päälle, ja kultainen valo täytti hetkeksi koko kosmoksen.
”Suojelkoon se sekä sinua että Inivahin ikuista perintöä.”
Ja kun sen valo viimein hälveni, näki Killjoy heti, mitä se antoi Nizin tehdä.
Horisontissa risteilevät ajan säikeet olivat heränneet henkiin. Ne taipuivat ja kaartuivat kohti Nizin taivasta kohti ojennettuja käsiä. Ne tanssivat hänen ympärillään kuin näkymätön tuuli olisi niitä ohjannut, mutta todellisuudessa se oli Niz, joka niitä komensi. Aika itsessään oli taipunut hänen tahtoonsa.
”Jos vain olisi ollut jokin muu keino”, Niz lausui. Hänen äänensä oli muuttunut. Vanha teeskenneltykin lempeys oli kadonnut, kun taivas säkenöi tämän uuden mahdin edessä.
Ja juuri, kun Killjoy oli saanut kerättyä tarpeeksi voimia sanoakseen jotain, alkoi maa hänen ympärillään täristä. Messinkiset sirpaleet rantahietikon sisällä olivat alkaneet nousta ilmaan. Biancan kellokoneiston rippeet kasasivat itseään hänen selkänsä taakse. Ja juuri, kun hän oli kääntymässä katsomaan sitä, ampaisi yksi Nizin pyörittelemistä ajan säikeistä hänen kallossaan olevasta reiästä läpi.
Se nosti hänet ilmaan. Täytti aukon hänen kallossaan. Viisti reunoilla pilkistäviä aivoja ja nosti hänet korkeuksiin. Hänen koko ruumiinsa roikkui hetken aikaa sen varassa, kun Niz ohjasi loputkin säikeistä hänen ympärilleen. Ne sitoivat hänet jokaisesta raajasta uudelleenkasattuun koneistoon.
”Kuinkakohan monta kertaa luulet, että sinun pitää elää koko elämäsi uudelleen, että ymmärrät, mille tielle olet astumassa?” Niz huokaisi.
Taivaita kohti kurotteleva valtava kello toivotti uuden kaikkinäkevänsä tervetulleeksi. Killjoy kuuli sen ensimmäistä kertaa, niin kuin se todella oli. Hän ymmärsi nyt, ettei häntä hänen koko elämänsä riivannut kellojen tikitys ollut koskaan peräisin Biancan koneistosta, vaan hänen omastaan.
Ja ajan säikeet päättivät, että hänet oli tuomittu näkemään se kaikki uudestaan ja uudestaan. Jokainen hetki, jonka hän oli koskaan kulkenut, tapahtuisi ikuisesti uudelleen ja uudelleen. Hän tiesi sen jo. Hän tiesi, ettei sitä Totuutta, jonka Niz luuli hänelle näyttävänsä, ollut oikeasti olemassa.
Hän ei voinut kuin nauraa. Se oli kaikki yhtä vitsiä vain. Pienen hetken ajan sillä rannalla keskustellessaan hän oli onnistunut vielä kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa he kaikki kävelisivät sieltä pois yhdessä. Sen elämän, jonka hän olisi kaikista maailman asioista eniten tahtonut.
Sen sijaan hän sai kaiken sen, mitä hän jo katui. Siinä oli tarinallista ironiaa. Joten hän ei osannut kuin nauraa. Kellokoneiston ja ajan säikeiden lukitessa hänet paikoilleen, Niz ja Lheko vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He eivät nähneet samaa ironiaa, minkä Killjoy näki.
Ja niin Nui-Kralhi otti paikkansa Äidin perillisenä. Ei vain ajan, vaan myös tyhjyyden uutena kuninkaana. Tuomittuna ikuiseen kiirastuleen rattaiden raksuttaessa kaikkialla hänen ympärillään. Musta aurinko sykki taivaalla säestäen lopun aikojen alkua. Se väreili kuin joku jossain olisi yrittänyt ahmaista sen mahdin siinä kuitenkaan onnistumatta.
Ja hänen tyttärensä makasi maassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Pysäytettyyn aikaan käärittynä kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut hienoista sinistä hohtoa, joka paistoi tämän kankaisen vankilan alta.
Siitä hetkestä lähtien, kun Niz oli hänet laittanut horrokseen, oli hän käynyt vilkasta päänsä sisäistä keskustelua. Huolimatta siitä, että aika hänessä ei kulkenut, antoivat vapauden liekit hänen mielelleen kaikki tarvittavat työkalut vaellella.
Nurukan oli ollut antaessaan Deltan Xenin mukaan. Ja vaikka hän oli kammonnut ajatusta kantaa sitä jälleen, oli maan toan kauaskatseinen varotoimi kantanut hedelmää.
”Minä en edelleenkään näe enkä kuule mitään. Joko on tullut aika?” Xen kysyi ajatuksissaan. Hänen olemassaolonsa oli kummallinen. Kaikki hänen aistinsa olivat täysin jumissa, mutta ajatus juoksi sirun ansiosta oikein mallikkaasti.
”Yritin tukkia auringon sen toisesta päästä siinä onnistumatta. Meidän täytyy silti yrittää”, Itroz huokaisi.
”Miten luulet, että onnistumme siinä? Onko se edes mahdollista täältä käsin? Sinähän sanoit, että tämän paikan Baterra ei ole vielä täysin todellinen”, Xen ähkäisi.
”Mietitään sitä sitten, kun olemme irti näistä kahleista.”
”Tämä pahainen huopa ei ole ongelma. Uskon, että saan sen kyllä hajalle. En vain tiedä, joko on oikea hetki.”
Enkeli hänen mielessään hiljeni hetkeksi pohtimaan. He tunnustelivat yhdessä mieliä ympärillään. Suurimmassa osassa niistä ei liikkunut mitään, mutta loppuja kuuntelemalla he tulivat yhdessä siihen tulokseen, että hetki, jota he olivat odottaneet, oli käsillä.
”On aika levittää siipemme, Sanansaattaja. Nyt on se aika, kun meidän työmme alkaa.”
Taivaan enkelten julman sielun lailla Nuori poika, jäät legendana soimaan
Kauan on tuudittanut rakkauteni kehto uneen sinua, jota ainoastaan unihin kutsutaan, kun uuden aamun näät nousevan
Loiston tuo yötaivas suo ja kasvoihin hauraisiin hohdon se luo Kunpa ajan kulun saisin pysähtymään Mitä sen eteen en tekiskään
Jos tiedät syyn meille, jos löydät kohtaamisellemme tarkoituksen Silloinhan kertoisin aivan kuin raamattu opeista vapauden
Lauseet teesistä Julman taivaan enkelin, hiljaa huomaat, on kaikista murheellisin Tiukasti tartuit kiinni unen maastasi Todellisuuteen tuo se mukanasi Kirkkaammin sua loistaa ei voi kukaan muu Tarinasi legendan lailla sointuu
Syvä etelä
Vuosisata sitten
Skakdi oli lukenut evankeliumin varmasti kymmeniä kertoja. Se oli kirjoitettu kuiviin vuodatettujen kansojen verellä, peitetty maan tasalle palaneiden valtakuntien tuhkilla ja haudattu maankuoreen manaiden ja manalaisten ruuaksi. Uuden-Uljaan-Suunnan jälkeen jokainen Turaga Dumen näkemystä maailmasta vastustava pamflettikin oli vain estämässä Työläistä tekemästä työtään. Lopetukset ja muutokset tai uudet alut eivät mahtuneet maailmaan, jota pohjoisen nui-turaga muovasi loputtoman työn ja loputtoman kasvun maisemaksi.
Mutta skakdi ei ollut Työläinen. Hänen kotimaansa oli ollut uuden uljaan ajan ensimmäinen uhri: tragedia, monet sanoivat, täysin estettävissä. Vaan kun xialaisvalmisteiset syöksypommittajat olivat saapuneet pauhun saattamina yöllä auttamaan Zakazin lapsia tappamaan lisää kaltaisiaan, oli Zorak von Maxitrillian Arstein ymmärtänyt, ketä varten maailma oli rakennettu. Mutta se ei ollut mikään syy lakata rakentamasta parempaa, arvokkaampaa ja rohkeampaa maailmaa.
Ja joskus rakentaakseen jotain uudelleen oli palattava sen pohjapiirustuksiin, sen alkulähteeseen. Mikä oli Kuulapsen tarinan merkitys? Mihin Valotun valo meidät voisi johdattaa? Mitä Äiti Kendu kuiskaisi, jos maailman orpo vaeltaja voisi laskea päänsä hänen povelleen? Minkälaista unelmaa maailmasta tarinat rakensivat, ja mitä siitä oli menetetty vuosisatojen julmasti raahautuessa eteenpäin?
Zorak von Maxitrillian Arstein oli tiedemies. Hän tiesi, että monesti paras tapa herättää jotain henkiin ei ollut ottaa selvää, mikä sen oli tappanut… vaan, että miten se oli syntynyt ylipäätään.
Suurilehtiset saniaiset väistyivät, kun hän pieksi niitä sahalaitaisella terällä tieltään. Viidakko oli sankka — niin sankka, että oli vaikea uskoa kenenkään sivistyneen astelleen sen syvyyksiin tuhansiin vuosiin. Tunteja sitten he olivat alkaneet seurata ensimmäisiä merkkejä jostain, joka voisi olla asutusta: vanha umpeenkasvanut polku, ehkä? Saattoi se olla eläimienkin talloma… mutta tapa, jolla kivet oli ladottu sen sivuille, tuntui tarkoituksenmukaiselta eikä sattumalta.
Oppipoika laahusti perässä seuraten samoja askelmia pitkin. Poika oli häntä nuorempia Zakazin lapsia, mutta sota oli kasvattanut hänet mieheksi silmänräpäyksessä. Hupullinen aurinkovaate suojasi tätä rankaisevalta paahteelta ja viidakon hyönteisiltä… vaikka Zorak von Maxitrillian Arstein tiesi, että enemmän tämä peitti arpeutumistaan. Sota oli jättänyt heihin kaikkiin jälkiä, toisiin näkyvämpiä kuin toisiin. Zorak kantoi omiaan ylpeydellä: ne eivät olleet tahroja, vaan todiste siitä, että hän oli uskonut johonkin.
Hän vilkaisi olkansa yli: oppilas tuijotti hupustaan alas karttaan.
”Kauanko vielä Iyatharalin notkelmalle, poika kulta?” hän kysyi tältä katse yhä polussa.
”Puolitoista kilometriä, oi mestarini”, oppilas lausui.
Tapa, jolla oppilas käytti ’mestaria’, oli tuntunut Zorak von Maxitrillian Arsteinille aina jokseenkin ivalliselta, mutta näin ylpeä mies ei päästänyt sellaista ihonsa alle. Ei hän olisi valinnut avukseen kiemurtelevaa kynnysmattoa tai keikistelevää hameväen edustajaa: sellaista huomiota hänen kaltaiselleen riitti. Zorak kaipasi matkatovereita, joilla oli näkemystä ja kunnianhimoa… ja poika oli osoittanut lupausta molempiin. Mutta onnekseen tiesi paikkansa.
”Auringot ovat rankaisevia tänään”, Zorak sanoi siemaisten vesileilistään. ”Mutta notkelma pitäisi olla helppo tunnistaa. Kohta näemme, ohjaako polku todella meidät Äiti Maan poveen.”
He olivat seuranneet ikiaikaisten temppeliraunioiden vyötä Azioro Nuin saariketjujen läpi aina Atuha-Wahin sademetsiin. Toisilla saarista he olivat löytäneet vain riekaleiksi revittyjä perustuksia: niin julmasti oli historian hammas vanhat valtakunnat tomuksi jauhanut. Kolmannella saarista – sillä, jonka nimi oli vanhoissa kartoissa Desonga – oli heitä tervehtinyt vain vähä-älyisten alkuasukkaiden heimo. Lahjattomampi tutkimusretkeilijä olisi asettunut primitiivien palvomaksi ja löytänyt itselleen tusinan vaimoja. Ehkä sitten eläkepäivinä, mietti Zorak von Maxitrillian Arstein ja hykerteli omalla vitsilleen.
Eivät hänen kaltaisensa miehet eläköityneet. Ehkä sitten, jos jokainen taivaan tähti olisi joskus kartoitettu ja jokainen aarre löydetty. Mutta olisiko sellaisessa maailmassa elämisessä mitään järkeä?
Sademetsä otti kaikki aistit haltuunsa. Maailman alkuaikojen villipetojen kirkaisut kaikuivat kilometrien päähän. Pistävät lahottajakasvien hajut puskivat kielen päälle. Varpaanvälit täyttyivät tahmeasta maa-aineksesta. Zorak joutui pysähtymään välillä leyhyttelemään hatullaan viileämpää ilmaa kasvoillensa. Oppipoika ryysti pitkään vettä hänen takanaan. Tämä sulki leilin korkin ja maiskutteli.
”Juomavettä on kahdelle hengelle enää puolen päivän matkustusta varten, mestari. Puut ja maaperä ovat ahneita täällä. Jos notkelmalta ei löydy mitään, meidän täytyy ehkä harkita joelle palaamista… tai lähteen etsimistä.”
”Se olisi valitettava takaisku”, Zorak murahti. ”Mutta intuitioni sanoo, että olemme lähellä läpimurtoa.”
”Niin, uskon toki siihen”, sanoi oppipoika hiljempaa. Zorak tiesi, että tämä jätti jotain sanomatta: jotain, joka ei olisi kunnioittavaa. Tämä olisi esimerkiksi voinut tarttua siihen, että he olivat olleet lähellä läpimurtoa jo kolmella eri saarella. Mutta vanhan maailman hautojen kaivelu vaati kärsivällisyyttä. Kuinka moni rosvoruhtinas olikaan raunioittanut maailmaa jälkeen niiden aikojen, jolloin heidän etsimänsä aaveet olivat eläneet?
”Uskotteko todella siihen yhä, mestarini?” oppipoika kysyi yhtäkkiä. ”Että niiltä ajoilta on jäänyt jotain? Muutakin kuin tarinoita?”
”Emme ole täällä pelkästään siksi, että luin jonkin vanhan uskonnollisen tekstin”, Zorak vastasi. Hän mietti, kuinka paljon hänen oli viisasta paljastaa korvattavissa olevalle apurille, mutta päätti lopulta, että tämä ansaitsi pienen palan totuutta.
”Ennen sodan alkua rahoitin erästä… arkeologista tutkimusta. Kaivauksilta he löysivät jotain todella kiinnostavaa, minkä vuoksi heidän kaikkien oli kuoltava. Salaisuuksien hinta, poika kulta, se on joskus todella raskas.”
Oppipoika hymyili hiljaa huppunsa alta. Zorak ei ollut varma, uskoiko tämä olevansa vitsissä mukana. Hän ei ollut toki tarkoittanut sitä vitsinä, vaikka olikin kertonut sen silmäniskun saattelemana.
”Ymmärrän, että en ole ollut seuraajanne kovin pitkään”, oppilas sanoi, ”mutta mikäli löydämmekin jotain, tulee myös minusta niiden salaisuuksien vartija.”
”Kovin kohtuullista. Hyvä on. Kuten hyvin tiedät, Äiti Maan kultti on hävinnyt vuosisatojen kierrossa lähes jäljettömiin. Eräät protoatheonistiset lahkot etelässä uskovat häneen elämän antajana ja alkulähteenä jopa Suuren Hengen aikoja ennen. Minä taas… no, minusta hän on aina vaikuttanut vain maailman kansalaiselta. Kuin sinä ja minä. Ei – tärkeämpää on se, mitä hän loi.”
Zorak kaivoi laukkunsa etutaskusta kääreen: jotain kivikovaa kangassuikaleessa. Hän kieritti sen auki varovaisesti ja antoi sisällön oppipojan käsiin. Tämä katsoi sitä herkeämättä: pientä sirpaloitunutta laattaa, jonka pinnassa oli ikiaikaisia kaiverroksia pitkänhuiskeasta hahmosta kankaiden verhoamana ja kukkaseppele päänsä yllä. Tämä oli laskeutunut polvillensa siunatakseen matoralaista. Tuohon matoralaiseen lankesi kaikki aurinkojen valo.
”Uskotte siihen koulukuntaan, että hän loi Ensimmäisen Pojan?” oppipoika sanoi katse sirpaleeseen naulittuna.
”Hän, ja hänen puolisonsa”, Zorak lausui dramaattisesti. ”Joskin jumalilla oli totta kai osansa tässäkin näytelmässä. Viitteitä isän ja äidin kaltaisiin hahmoihin löytyy syvältä krikcitiläisestä perinteestä, mutta en täysin usko, että he olivat itse krikcitejä. Yhtä paljon he saattoivat olla toia: eräässä evankeliumin versiossa isä nimetään Ordeksi, joka on myös ensimmäinen mielen toa syvältä Vanha-Mataian legendoista. Mutta on myös hyvä muistaa, että se, mitä vaikkapa ’toa’ tarkoittaa, on voinut muuttua aikakausien saatossa täysin. Jännittävintä on, ettemme voi täysin tietää, minkälaisia luurankoja edes etsimme!”
Oppilas katsoi laattaa pitkään haltioituneena, kunnes lopulta raaski luopua siitä. Zorak tarttui kiveen tiukasti ja kääräisi sen jälleen kankaaseen sekä pujotti sen parempaan talteen.
”Niin”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Voisivatko he olla niitä, joita nyt kutsumme Suuriksi Muinaisiksi?”
Zorak von Maxitrillian Arstein naurahti remakasti. ”Poika kulta. En usko, että mitään ’Suuria’ Muinaisia ikinä olikaan. Muutoin eläisimme heidän temppeliensä keskellä ja palvelisimme heidän jalkojaan.”
Tämä käänsi selkänsä oppilaalle ja jatkoi matkaa.
”Ei. Se, mitä he saivat aikaan, saattoi olla suurta. Mutta he itse näyttäytyvät minulle kovin, kovin pieninä.”
Keskipäivän aurinko hellitti, helle vain hieman: kuuman kostea sademetsän henkäys painautui vasten ihoa joka puolelta. Hikinorot sekoittuivat vaikeasti hengitettävään märkään ilmaan, joka tiivistyi kaikkialle pisaroina.
Notkelman muodot alkoivat erottua puunlatvojen välistä. Jos karttaan oli luottaminen, heidän täytyi olla todella lähellä.
”Tuo antaa hieman varjoa”, Zorak tokaisi ja osoitti esiin nousevaa jylhää kalliota. Se oli liian jyrkkä kiivettäväksi, muutoin hän olisi laittanut pojan kapuamaan ja tutkailemaan aluetta korkealta.
Jonkin oli oltava vialla. He havahtuivat kohta kierrelleensä aluetta jo pitkän tovin löytämättä mitään, mutta tämä sama kallio tuli aina vastaan. Voisiko olla…?
Poika tyhjensi hyvää vauhtia vesileiliä kurkkuunsa samalla, kun Zorak tutkaili kallionseinämää hieman tarkemmin. Siinä ei ensin näkynyt mitään merkkejä sivilisaatiosta. Skakdi siristi silmiään ja tuijotti oikein tuimasti. Sitten hän kaivoi laukustaan pienen harjan ja alkoi puhdistaa seinämää kivipölystä.
Ja kuinka ollakaan, pölyn siirtyessä kivestä paljastui kaiverruksia: hyvin samanlaisia kuin hänen laatassaan.
”Katsopas vain”, Zorak naurahti. Poika vilkaisi hänen olkansa yli ja kohotti kulmaansa. Esiin oli paljastunut jonkinlainen kaiverrus kolmesta hahmosta, joista yksi oli kahta muuta pienempi ja kahdella isommalla huput päässään. Kaiverruksen tyyli oli hyvin tuttu: selkeitä, teräväkulmaisia muotoja tehtynä karkealla työkalulla.
”Isä Kuu, äiti Maa ja… Kuulapsi?” poika kysyi. Hyvä. Tämä oli tehnyt läksynsä.
”Täsmäävät kuvastoon”, Zorak sanoi. ”Mutta kuinka tästä edetään?”
Poika osoitti kuvien alapuolelle. Zorak pyyhkäisi harjallaan osoitetusta kohdasta, jolloin sen alta paljastui vanhoja, kulmikkaita kirjaimia. Oli jännittävää, kun vaivannäkö alkoi vihdoin tuottaa hedelmää.
”Onneksemme vanhan mataian taitoni on huippuluokkaa”, Zorak sanoi hyväntuulisesti.
Hetken aikaa poika tuijotti kärsivällisesti, kun Zorak kyykki tekstin edessä.
”Siinä lukee kutakuinkin: ’Oletko alkuvoimain taitaja? Täytä meidät.’ Mitähän pirskattia?”
Poika kurtisti kulmiaan ja asetti kämmenensä leualleen mietteliäänä. Zorak alkoi kävellä edestakaisin kärsimättömästi. Aina oli jokin koukku.
”Alkuvoimain taitaja. Tarvitsemmeko me toan? Ja ’täytä meidät’?”
”Käännätteköhän sen nyt varmasti oikein?” poika sanoi. Hymyn olisi kai ollut tarkoitus olla hyväntahtoinen, mutta se raastoi Zorakin hermoja. Hän mulkaisi tätä häijysti, jolloin poika nosti kätensä pystyyn luovuttamisen merkiksi.
Sitten Zorakilla välähti.
”Ahaa, nämä kaiverrokset!”
Hän tutkaili kuvioita hetken, puhdisti niitä lisää laukustaan kaivamallaan vielä pienemmällä harjalla ja virnisti sitten voitonriemuisesti.
”Arvasin! Nämä kaiverrokset itsessään voidaan täyttää”, hän selitti. ”Jos täytämme tämän elementaalienergialla, sen pitäisi virrata myös sisään jonkinlaiseen mekanismiin, joka epäilemättä on tuolla takana.”
Oppipoika ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta mestarinsa löydöksestä.
”No, meiltä joka tapauksessa puuttuu toa”, tämä totesi lakonisesti. Zorak virnisti häijysti.
”Mihinpä me toaa tarvitsisimme? Meillä on tässä kaksi oikein kelpo skakdia”, hän sanoi. Poika katsoi häntä epäuskoisesti. Zorak jatkoi:
”Ja toinen meistä on jään alkuvoimaan viritetty. Sen luulisi kelpaavan hyvin.”
”En rehellisesti sanottuna nauti ideasta, mestari”, poika sanoi kylmän asialliseen sävyyn.
”Sillä ei ole minulle ihan hirveästi painoarvoa, poika”, Zorak sanoi ja ojensi kätensä. ”Kädestä kiinni ja sassiin.”
Vastahakoisesti oppipoika ojensi kätensä ja sulki silmänsä. Hän keskittyi siihen mekanismiin, jonka kurja enkeli oli heidän rotunsa perimään upottanut. Zorak keskittyi myös – ja yhdessä he pusersivat ulos jään alkuvoimaa, joka virtasi suoraan Kuulapsen ääriviivoihin. Jää ja huurre täytti kaikki kolot ja halkeamat, ja jokin naksahti ja rasahteli seinämän sisällä.
Kallioon avautui jylhästi jyrähtäen oviaukko, jonka saumoja ei ollut aiemmin pystynyt edes havaitsemaan. Liuta valtavia värikkäitä tuhatjalkaisia kuhisi pois alta, kun kivi siirtyi seremoniallisesti. Zorakin silmät suurenivat.
”Katsohan, me teimme sen.”
Poika tuijotti kättään, kuin se olisi ollut jotain iljettävää, ennen kuin riensi oviaukosta sisään rynnänneen työnantajansa perään. Zorak oli tyytyväinen; poika olikin heittäytymässä liian ylpeäksi.
Siinä se nyt oli: kivinen temppeli, jonka arkkitehtuuri ei muistuttanut oikein minkään Zorakin tunteman muinaisen sivilisaation tyyliä; kenties se oli niitä kaikkia muinaisempi. Pylväät ja kattorakenteet tuntuivat ensisijaisesti funktionaalisilta ja karkeilla työkaluilla veistetyiltä. Kaiverrukset ja koristelut oli tehty jälkikäteen ja niitä oli kerrostuneena vuosisatojen varrelta. Jo kaukaa he erottivat kaksi vierekkäistä sisäänkäyntiä, joita reunustivat kolme patsasta: yksi oviaukkojen vasemmalla ja yksi oikealla puolella, sekä yksi niiden välissä, muita hieman suurempi. Oikeanpuoleinen patsas esitti huppupäistä hahmoa, joka oli polvistunut keskipatsasta kumartamaan. Tämän pään ympärillä oli kuunsirppiä muistuttava sädekehä. Vasemmalla taas oli kuvaus jonkinlaisesta siivekkäästä olennosta, ja koska Zorak oli taiteen ja historian mies, hän tunnisti tämän ikonografiasta jonkinlaiseksi lintumaiseksi enkeliksi. Vaan minkä jumaluuden enkeli? Athin, vai jonkin vielä vanhemman?
Myös enkeli kumarsi kohti keskimmäistä hahmoa, joka oli oikeanpuoleisen tapaan huppuun verhoutunut. Tämän pään takana oleva sädekehä oli vain pyöreä kiekko, ja tämän sylissä oli jonkinlainen pieni kivi, tai kenties nyytti. Selvästi evankeliumin ”Avde”… ja tätä kantava patsas Kendu.
Kun he astelivat lähemmäs, saniaisten takaa paljastui huimaava näky: heidän ja temppelin portaiden välissä oli syvä kuilu, jonka ylitse kulki kapea kivinen silta. Niin kovin perinteistä.
Kliseisessä seikkailuelokuvassa joko hän tai poika putoaisi kaiken päätteeksi alas, Zorak mietti, mutta onneksi elokuvat olivat elokuvia. Niitä tehtiin Xialla vitsaukseksi asti. Hän oli aina ollut itse enemmän teatterin ystävä. Toki jos olisi pakko valita, kumpi heistä joutuisi vaaraan pudota, se olisi poika eikä hän itse. Tämä sai astella edeltä näissä tilanteissa.
Sama päti mahdollisiin ansoihin – jos hän saattaisi pelastua varmalta kuolemalta riuhtaisemalla pojan vaikkapa seinästä sinkoutuvan myrkkynuolen ja itsensä väliin, uhraus olisi kyllä sen arvoinen. Se oli itse asiassa yksi suurimmista syistä siihen, miksi hän ei koskaan matkustanut yksin. Nuoremmat miehet saivat leikkiä hengellään tyhmän rohkeasti.
”Varovasti yli”, hän kuitenkin herrasmiesmäisyydessään huomautti heidän astuessaan kapealle sillalle. Poika nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.
He tohtivat katsella alas kuilusta vasta päästyään sen toiselle puolelle: pohjasta oli vaikea tunnistaa teräviä kiviä enempää. Karmea loppu varmasti usealle varomattomalle typerykselle.
Kuilun jälkeen odotti kiipeäminen eroosion pyöristämiä kiviportaita ylös. Pelkästään portaiden määrä ei ollut suuri, vaan myös kunkin yksittäisen askeleen korkeus. Näitä portaita ei ollut ainakaan matoralaisten kiivettäväksi tarkoitettu. Kun he saapuivat ylös, olivat patsaat mahtavan näköisiä. Kukin niistä oli ainakin viisi kertaa heidän mittaisensa. Jälleen Äiti Maa puolisoineen sekä, oletettavasti, enkeleistä julmin heidän onneaan vaanimassa.
Aurinkojen aiempi lohduton paahde ja kirkkaus väistyivät lopullisesti; tänne ei päässyt enää pieninkään valonsäde. Kiven sisässä oli sekä viileää että pimeää. Zorak von Maxitrillian Arstein kaivoi repustaan sytytysvälineet ja iski kipinää seinätelineessä seisovaan ikivanhaan soihtupuuhun. Hän ojensi toisen loimuavista soihduista oppipojalle, ja he molemmat jatkoivat uusia portaita syvemmälle maan alle.
Käytävä tuntui loputtomalta. Sen patsaat olivat kaatua päälle. Lukemattomat kummalliset yksityiskohdat kivessä hämmensivät ja hätkähdyttivät. Jälleen kokonaisia seiniä täynnä linnunkasvoisia demoneja ja kirmaavia metsän jäniksiä. Heidän katseensa pysähtyivät uuteen Maan Äitiä kuvaavaan reliefiin. Siinä tämä taas oli, kukkien ja oksien peitossa, täysin pyöreä sädekehä päänsä takana: vastaparina kuunsirppikruunua kantavalle puolisolleen käytävän toisella puolella.
”Poika kulta. Oletko ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, miten Äiti Maata kuvataan usein vain ympyrän muotoisella riimulla?”
Oppilas hymähti hiljaa ja lähestyi reliefiä. Valo paljasti hahmon sädekehän pyöreän muodon paremmin.
”Totta kai, mestarini. Joidenkin tutkijoiden mukaan se kuvaa luonnon iäistä kiertokulkua. Kaikki elävä kuolee lopulta ja antaa tilaa uudelle elävälle. Uuden-Uljaan-Suunnan indoktrinoimissa piireissä varmasti ajateltaisiin asia matanuistisen näkemyksen läpi: tuokin ympyrä on vain Suuri Pyörä, jossa kaikkien meidän sielut pyörivät kierros toisensa jälkeen, kunnes Kohtalomme toteuduttua pyörä meidät tyhjyyteen sinkoaa.”
”Hyvä poika”, Zorak naurahti. ”Kelpo ajatus sekin. Mutta tutkijat tai matanuistit, heistä ei meidän tarvitse välittää: mitä sinä ajattelet sen tarkoittavan?”
”Minä ajattelen, että ympyrän pinta on kuva vanhasta maailmasta”, oppipoika sanoi vakavammin. ”Että ennen viisisakaraista tähteä oli maailma hyvin erilainen.”
”Hmm. Mitä tarkoitat?”
”Ehkä etsimme Asorongaa tai Yhtenäisyyden kaupunkia turhaan tästä maailmasta? Ehkäpä Äiti Maa ja Isä Kuu tulivat jostain, missä maa ja taivas olivatkin hyvin toisenlaisia. Jostain, missä maailman reuna ei ole seinä, joka yhtyy taivaaseen. Mutta sekä heidän lapsensa että Suurten Muinaisten perillisten paikka on olla iäti tähden vankeina.”
Zorak oli hetken vain hiljaa, kuunteli vain oppipojan sanoja. Kuin vanha saarnamies, hän mietti. Soihdun valossa tämä yritti vapaalla kädellään maalata ilmaan sellaisia maailmoja, joita he pystyivät vain kuvittelemaan.
”Ajatus on kiinnostava”, Zorak totesi. ”Vaikkakin liippaa huolestuttavan lähellä pyöreä maailma -teorioita, joihin vain älynlahjoiltaan heikot uskovat.”
Oppipoika naurahti kuivasti.
”Todettakoon, että en usko meidän maailmamme olevan pyöreä. Mutta se ei tarkoita, että jokin toinen ei voisi olla.”
”Niin, kai niin voisi olla. Jatketaan.”
Pimeys kävi sielun päälle. Tämä ei ollut ensimmäinen synkkä syöveri, jossa Zorak saati oppipoikakaan oli ollut, mutta tähän asti suurin niistä se oli. Jännitykseen sekoittui epäuskoisuus: voisiko tämä kaikki olla totta? Olivatko he kävelleet valtavaan huijaukseen? Vai saattoiko Äiti Maa todella olla ollut olemassa?
Ja jos oli, niin mitä hänen jälkeläiselleen oli tapahtunut? Voisiko ’tohungain kuningas’ oikeasti olla Valottu? Valon toia oli kautta aikain syttynyt ja sammunut, kaikki lopulta pimeyden nielaisemina.
Zorak puristi soihtuaan tiukemmin. Oppipoika vilkaisi varjoihin, Zorak ei. Jos niitä tuijotti liikaa, näki niissä myös liikettä, jota siellä ei oikeasti ollut. Jokainen, joka tulenliekkiä oli valinnut aikain saatossa kantaa, näki lopulta harhoja. Soihtu kädessään oli helppo nähdä itsensä jumalten sanansaattajana.
”Ei merkkejä ansoista, mestari”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Mutta… täällä saattaa olla jokin meidän lisäksemme.”
”Pimeyttä on turha säikkyä”, Zorak tuhahti. ”Se on aina kanssamme.”
Oppipoika ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Punaiset silmät vilkaisivat hupusta ja katosivat taas sen sisälle.
Soihdut lepattivat valoa ja lämpöä ympäristöön. Patsaiden täyttämä käytävä tiivistyi ahtaammaksi oviaukoksi. Kivisen oven kahvan oli ajan hammas nielaissut ja jäljellä oli vain rosoinen ulkonema, josta tuskin saisi otetta. Mutta oven ja seinän välissä oli juuri ja juuri sellainen aukko, että pitkät pianistin sormet mahtuisivat väliin. Zorak viittoi oppipoikaansa ovea kohti. Oppipojan hymy hyytyi, mutta tämä ojensi mestarilleen soihtunsa ja alkoi urakoida ovea auki.
Raskas kivi raapi vasten kiveä, mutta lopulta antoi periksi. Liekin valo paljasti vaikeasti hengitettävää pölyä ja pienemmän, intiimimmän tilan. Sellaisen, johon murtautuminen alkoi tuntua jonkin pyhän häpäisemiseltä.
Zorak von Maxitrillian Arstein rakasti sitä tuntemusta. Kuolleilla ei ollut oikeutta loukkaantua elävien teoista, ja tällaisen pitäminen pyhänä oli turhaa hurskastelua.
Uuden tilan peräseinällä oli lisää kaiverruksia: kaksi hahmoa, suuri ja pieni, polvistuneena kunnioittavaan asentoon. Koruttoman, pölyisen huoneen keskellä oli syvennys, jossa näytti olevan… painava laatta, kuin jotain peittämään?
Kun he katsoivat tarkemmin, oli laatan pinnassa lisää kaiverruksia: metsän puita, kukkasia, kaniineja, kissapetoja, kavioeläimiä. Lempeä, pitkä hahmo makaamassa kädet rintakehällään, kullattu kantele käsissään. Zorak näki omat kasvonsa heijastumassa laatan pinnasta: se oli jonkinlaista kiiltävää, sileää kiveä. Paljon ympäristöään arvokkaampaa.
”Poika”, Zorak von Maxitrillian Arstein sanoi virnuillen leveästi. ”Me olemme löytäneet hänen lepopaikkansa.”
Poika näytti epäuskoiselta, mutta seurasi mestarinsa askelia lähemmäs.
”Se näyttää hyvin koskemattomalta. Voiko todella olla, että yksikään haudanryöstäjä ei ole päässyt näin pitkälle?”
”Kenelläkään ei ole ollut tarpeeksi vakaumusta”, Zorak hykerteli. ”Auta minua avaamaan se.”
Oppipoika vain tuijotti häntä hetken epäilevänä.
”Mikä hätänä, pelkäätkö kummituksia? Jos ne haluaisivat surmata minut, ne olisivat tehneet sen jo missä tahansa edellisestä kymmenestä haudasta. Tule.”
He kyyristyivät kivipaaden ääreen. Nyt ei mestarikaan voinut välttyä lihastyöltä, vaan tarttui paateen oppipoikansa kanssa. Kaksi skakdia tarttuivat rivakasti laatan sivulta ja alkoivat nostaa sitä kaikkine voiminensa. Heidän oli pakko vetää henkeä, mutta samanaikaisella riuhtaisulla laatta nousi lopulta kokonaan irti ja kalahti kuurouttavan kovasti vasten lattiakiveä. Jotain mureni, ja kivipölyä pöllähti ilmoille.
Se, mitä he luulivat haudaksi, avautui heidän edessään loputtomana kuiluna. Ja kuilu, kuten ne monesti tekivät, katsoi takaisin.
”Ettekö kunnioita kuolleita, skakdit?”
Zorak hätkähti poispäin. Punaisena hehkuvien silmien meri puhui heille haudan sisältä. Äänien kuoro kimpoili seinistä. Sanat olivat kaikki samoja, mutta ääniä oli kymmenkunta: toiset huusivat kuin painajaisesta heränneenä, toiset kuiskasivat korvan juuressa.
Oppipoika oli kavahtanut täysin vasten seinää. Tajuttuaan, että painajainen haudan pohjalta puhuikin ymmärrettäviä sanoja, uskaltautui tämäkin soihtuineen lähemmäs. Zorak jakoi katseen hänen kanssaan: oliko tämän vainoharha ollut perusteltua? Oliko vilauksia heidän nyt kohtaamastaan hirveydestä kulkenut soihtujen valon rajamailla?
”Niin arvelinkin”, painajainen vastasi. ”Mitä luulit löytäväsi? Jos olet eksynyt tänne asti, tiedät hyvin, ettei mitään ruumista edes ollut haudattavaksi. Niinhän tarina kertoo.”
Olennon pilkallinen sävy kaikui kammiossa. Zorak ei ollut nähnyt tai kuullut milloinkaan sellaista. Oliko tämä hirviö manan majoilta, kuolleiden sielujen kummittelua vai jotain vielä käsittämättömämpää? Hyökkäykseen se ei ollut kuitenkaan käynyt. Ehkä sen kanssa voisi vielä neuvotella?
”Jotkin versiot tarinasta”, Zorak ojensi ja tarkasteli pimeyttä varautuneena. ”Vaan kuinka usein legendojen katakombit todella ovat tarinan kohteiden todellisia hautoja… ja milloin vain muistomerkkejä? Joka tapauksessa, jonkinlaisia totuuksia sieltä voisi uskoa löytävänsä.”
Pienen pienet raajakkeet kurottivat itsensä kuilun reunalta, kuin musta syvyys olisi yrittänyt kiivetä sieltä ulos. Se puhui taas.
”Hauta ei ole kuollutta varten, vaan eläviä. Rakennatte temppeleitä, kivipaasia, kumpuja sekä katakombeja vain uneksiaksenne unta, että jossain on jotain tätä parempaa. Niin myös Maan Äidin seuraajat rakensivat tämän pyhätön kertoakseen hänen tarinaansa… ja herättääkseen toivoa, että se voisi loppua onnellisesti.”
Loputon tumma massa vyöryi ylös hautaa kuin nousuvesi, joka saapui sieltä kammiota täyttämään. Punaiset silmät liikkuivat mielipuolisesti ympäriinsä katsellen sekä Zorakia että hänen oppipoikaansa.
”Mutta hänen ruumiinsa ei täällä lepää, sillä se ei sopisi Kohtalottarien laulamaan lauluun. Sillä on paljon lopullisempia tapoja kuolla kuin kehon, mielen tai jopa sielun kuolema. Myös muisto voi unohtua… tai vääristyä tunnistamattomaksi.”
”Hyvä on, demoni”, Zorak sanoi. Hänen silmänsä pienenivät viiruiksi. ”Osaatko sinä kertoa, mitä Äiti Maalle todella tapahtui?”
”Osaan”, kuoro sanoi rauhallisesti. ”Mutta mikä saa teidät uskomaan, että olisitte sen tiedon arvoisia? Niin rohkeasti olitte valmiina repimään auki Langenneen haudan, mutta mitä varten?”
Zorak naurahti huvittuneesti ja kohensi takkinsa asentoa. Sitten hän veti syvään henkeä ja huudahti:
”Pahoitteluni, demoni – kuinka epäkohteliasta minulta olla esittäytymättä. Minä olen Zorak von Maxitrillian Arstein – tiedemies, seikkailija, visionääri… kulttuurin ja edistyksen mies Zakazin saarelta! Vaikka hirvittävä sisällissota koetteli saartamme, uskon, että voin viedä sen kohti upeaa tulevaisuutta.”
Oppipoika näytti olevan varma, että näki punaisten silmien meressä epäuskoa.
”Ja upea uusi tulevaisuus”, Zorak jatkoi paatoksellisesti, ”se tarvitsee näköalaa. Se tarvitsee rohkeutta. Se tarvitsee jonkun, joka uskaltaa tehdä vaikeita valintoja. En kaihda keinoja viedäkseni maailmaa eteenpäin. Tuhoan viholliseni, jos täytyy. Kaadan kaikki esteet tieltäni. Ja syrjäytän vaikka jumalat valtaistuimiltaan, mikäli se sitä vaatii!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen kuoro hymähti kalseasti.
”Zorak von Maxitrillian Arstein, sanot. Minä ymmärrän nimien voiman, skakdi. Niillä voi hallita… ja tämä nimi on melkoinen kruunu otsallasi. Mutta niin se on myös kahle, joka sitoo sinut pyhään tarkoitukseen.”
Zorak kavahti taaksepäin. Muodoton demoni oli vyörynyt osittain ulos haudasta. Se oli jotenkin sekunneissa langennut vasten takaseinää, ja nyt sen silmät tuijottivat myös sieltä.
”Nimillä voi hallita myös muita. Sano ’Syvä Nauru’, mikäli haluat meitä joksikin kutsua. Se on yksi nimistämme.”
”Nimi on perintö”, Zorak sanoi painokkaasti yrittäen olla antamatta muodottoman pimeyden pelotella itseään. ”Minä en ole tämän nimen ensimmäinen kantaja – mutta minä olen se, joka sillä tullaan muistamaan.”
Oppipoika tuijotti olemusta herkeämättä. Tämä keräili itseään ja sanojaan:
”Sanoit, että Syvä Nauru on yksi nimistäsi. Mitä muita niitä on?”
Hirviö hykersi. Zorak von Maxitrillian Arstein puski vilunväreet pois. Aivan kuin hän olisi nähnyt sen mustassa massassa jotain tuttua? Tutut kasvot kamalassa kuoleman kouristuksessa, vielä tutummat kädet sen kaulalla kuristamassa… ei, ei se voinut olla.
”Me jos joku tunnemme tosinimen voiman, skakdi. Sitä sitoo taioista vanhin. Onko loitsua voimakkaampaa kuin tietää asian nimi… siihen on merkitys sidottuna. Siksi mestarisikin varmasti pukeutuu noin mahtavaan nimeen kuin viittaan?”
Katseet lankesivat oppipojasta taas Zorakiin. Tämä otti uhmakkaan askeleen edemmäs, ja katsoi hirviön mustaan syöveriin päättäväisenä.
”Mikä olet, peto?”
”Sanotaanko vaikka, että olen jonkun uni, vaikka se ei kovin hyödyllinen vastaus olekaan.”
”Vaikutat enemmän painajaiselta. Miten niin olet uni, Syvä Nauru?”
Punaiset silmät katsoivat sivulle, ja sen seinää vasten kuroutunut olemus paljasti altaan hieman seinäkaiverrusta. Kankaisiin verhoutunut lempeä pitkä hahmo puolisoineen piteli matoralaisen näköistä pientä olentoa hellästi otteessaan.
”Emmekö me kaikki ole jonkun unelmia? Ettekö myös te ole luojanne uni lihaksi ja vereksi tulleena?”
”… miten kehtaat?”
Pilkkaa, sitä se oli. Joko järjetön holviston hirviö ei tiennyt, mistä puhui tai pahempaa, tunsi Zakazin kansan tuskan ja diasporan ja silti sanoi noin. Niin moni heistä, Zorak mukaan lukien, oli hylännyt Suuren Hengen. Joskin Suuri Henki oli hylännyt heidät ensin antamalla heidät hullun enkelinsä leikkikaluksi.
Harva elävä edes muisti aikaa ennen kuin tappion enkeli oli täyttänyt ilman sekä myrkyttänyt veden ja maan kirouksella, joka oli vääristänyt Zakazin lapset luojansa määrittämästä muodosta. Heillä olisi voinut olla legendojen hopeisia kaupunkeja, häikäisevää arkkitehtuuria, tiedettä ja taidetta ja toivoa. Heillä olisi voinut olla omia unelmia eikä vain enkelten kieroutuneita kutsuja pimeyteen ja verenvuodatukseen.
”En pilkkaa, Arstein hyvä. Mutta puhun hyvinkin totta, kun sanon olevani jonkun uni. Ja uskon, että luomiseen ja unelmointiin tarvitaan aina rakkautta, toivoa ja uskoa. Miksi muuten olisitte Äiti Maan temppelissä, jos ette unelmia seuraamassa, merkityksiä etsimässä? Mahtavia aseita tai arvoesineitä löytäisitte muualtakin.”
Zorak vetäisi syvään henkeä. Hän ei voinut päästää pahaista demonia vaikuttamaan hermoihinsa.
”Jos luulet, että olen erityisen kiinnostunut Ensimmäisen ’perheen’ tarinasta, joudun tuottamaan pettymyksen. Sanalla sanoen pidän rinnastuksia rahien ja kanisterisyntyisten lisääntymisestä… täysin moukkamaisina. Meille on annettu elämä, sielu ja tietoisuuden valo, jotta voisimme jakaa eteenpäin viisautta, totuuksia, liekkiämme. Tarinaamme! Vastenmielinen ajatus, että joku olisi kiinnostunut geneettisen materiansa jakamisesta.”
”Geneettisen materiansa, hahaha. Hah. Harmillinen yksinkertaistus noin häikäisevän terävältä mieleltä. Kai sinäkin koet tarvetta luoda jotain?”
”Koen, mutta se ei kuulu sinulle. Minä… olen täällä, koska tahdon tietää enemmän. Tuskin mikään tarina on vanhempi kuin tohungain kuninkaan tarina. Ja hölmökin näkee rinnastukset useiden matoralaisen legendan vapahtajien välillä. Ensimmäinen poika, Valottu, musta vapahtaja.”
”Punainen Mies”, varjo lisäsi, ja Zorak hämmentyi.
”Ehkä niin. Mitä voit kertoa hänestä, Syvä Nauru?”
”Hän ja minä olemme yhtä.”
Varjon reunat kietoutuivat kaiverroksessa olevaan toiveikkaaseen, pakarikasvoiseen matoralaiseen.
”Valehtelet”, Zorak tuhahti. ”Ei sinun kaltaisesi voi ymmärtää mitään sellaisesta.”
”Uni kaipaa myös uneksijan, Zakazin Zorak. Ja tässä maailmassa Ensimmäinen poika oli myös ensimmäinen, joka meidät uneksi.”
Järjettömiä sanoja järjettömältä pedolta.
”Miten niin tässä maailmassa… oletko jostain muualta?”
”Kaikki aikanaan, Zorak. Rakas kuulapseni… on unelmoija, mutta myös unista kaunein itse. Me ruokimme häntä, ja hän meitä. Oli aika, jolloin olimme erilliset – ennen kuin Kuninkaamme solmi sielumme iäksi punaisella langallaan. Vaan tuskin Kuningas tiesikään sytyttäneensä samalla sinisen vapauden liekin, joka voisi kasvaa Kuninkaankin loimua suuremmaksi. Niin kaunis on uni Kuulapseni, minun Punaisen Mieheni, että koko maailmalla on hänelle pyhä tarkoitus.”
Kuin pienten jalkojen kipityksen saattamana musta massa hyökyi aivan heidän eteensä. Zorak ei tehnyt siirtoakaan väistääkseen. Jos olento olisi halunnut väkivaltaa, se olisi valinnut sen jo.
”Mitä te haluaisitte hänen olevan?”
Zorak ei halunnut antaa juonikkaalle olennolle liian helppoa vastausta. Hänen yllätyksekseen oppilas kuitenkin puhui:
”Voisiko hän olla Valottu… tai opastaa meidät tämän luokse?”
Zorak pöyristyi ja ärähti oppipojalleen. Hän oli avaamassa suutaan käskeäkseen tätä pysymään hiljaa, mutta Syvä Nauru ehti puhua ensin. Sen julma ja kaiken yli puskeva kuoro voitti aina.
”Totta kai, ystävä. Haluatko puhua hänelle?”
”Minua kyllä kiinnostaisi”, oppilas sanoi. Tämä hymyili leveämmin, vaikka hikikarpalo valui tämän ohimolla. ”Olisi… kunnia paistatella sellaisessa valossa.”
”Voitte kohdata, jos niin haluatte. Niin paljon kuin hän on minä ja minä olen hän, voimme unelmoida yhdessä paremmasta maailmasta.”
”Sellainen unelmointi kiinnostaisi minuakin. Olen mestarini nöyrä oppipoika, mutta voit kutsua minua –”
Hän astui Syvän Naurun ja oppilaansa väliin ja irvisti vihaisesti. Kuinka tämä kehtasikaan yrittää kuiskia hänen ohitsensa, korruptoida tahrimatonta mieltä.
”Kuuntele itseäsi, demoni. Mikä sinä edes olet, paitsi paha uni ja huono ajatus? Sinä olet ottanut vain itseäsi kauniimman idean, louhinut sen ontoksi ja asutat sen lihaa. Luuletko, että minun pitäisi uskoa sanaakaan, mitä minulle sanot? Luuletko, että uskon sinun kaltaisesi hirvityksen voivan johtaa meidät Valotun jäljille?”
Zorak veti hattuaan syvemmälle päähänsä ja tarttui rivakasti oppilaansa olkapäästä.
”Me lähdemme nyt!”
Ilkikuristen naurujen hiljainen kuoro seurasi Zorakia, kun hän alkoi riuhtoa oppilastaan perässään pölyisiä käytäviä pitkin.
”Sulje vain silmäsi minulta, Zorak von Maxitrillian Arstein. Mutta et voi kieltää itseltäsi sitä, mitä näit.”
Zorak tuhahti. ”Hyvästi, hirvitys!”
Syvän Naurun viimeiset sanat tulivat hyytävien kuiskauksien kaikuna heidän perässään holvikäytäviä pitkin:
”Kun vielä vaivut uneen, työni jatkuu. Mitä näit noissa silmissä, kun puristit viimeisen valon pois niistä?”
”OLE HILJAA!” Zorak huusi. Hän puristi oppipoikaansa olkapäästä ja raahasi tätä pois punasilmien hehkusta. Vastalauseet jäivät kuulematta, kun kiihkon ja raivon valtaama skakdi paini toisen pimeydestä ja pölystä taas aurinkojen valoon.
Sademetsän painostava ilma tiivistyi iholle. Oppipoika tuli töytäistyksi maahan ja ähkäisi turhautuneena. He olivat jälleen notkelman reunalla, kuilun äärellä ja kivisillan edessä. Puuhkuen ja puuskuttaen Zorak nojaili puuhun aivan rotkon juurella ja tasasi hengitystään.
”Minua ei ole ikinä loukattu noin”, hän tuhisi. ”Ja sinäkin! Toivoton pojankloppi, annoit itsesi tulla sen vieteltäväksi. Kuunnella nyt irvikuvan valheita. Olitko valmis myymään sielusi, typerys?”
Oppipoika oli polvillaan maassa. Painiskelu oli jättänyt hänen käsiinsä muutamia nirhaumia. Aurinkovaatteen punainen huppu oli valahtanut alas ja paljasti oppilaan niska-alueen hirvittävät sota-arvet. Tämä nykäisi hupun taas yllensä ja ponnisti itsensä pystyyn.
”Minä kuulin mahdollisuuksia, mestari”, tämä sanoi lempeän rauhallisesti. Tuo seesteisyys sai Zorakin vielä entistä enemmän suunniltaan.
”Järkiheitto laukunkantaja! Olisitko valmis heittäytymään hirviön syötäväksi? Luulin sinusta parempaa.”
”Ei, ei, ei, oi mestarini, ettekö ymmärrä? Ettekö näe paralleelia Tulentuojan tarinaan? Ettekö näe, että olette osa mahtavaa narratiivia, joka on teitäkin suurempi? Se ojentaa teille kätensä historian kirjoilta, mutta ette vain ole vielä tarttunut siihen!”
Oppipoika huokaisi syvään.
”Laskeuduimme muinaiseen hautaan, ja muodoton musta pimeys oli valmiina ojentamaan meille avaimet ikuiseen mahtiin. Tahtipuikon, jolla kohtalo taipuisi edessämme. Aivan kuin se tai sen kaltainen kerran tarjosi Xian Tulinoidalle. Eikö tämä merkitse teille yhtään mitään?”
Zorak hohotti syvältä vatsalaukustaan.
”Tulinoita? Anna minun nauraa. Typerä lortto, joka päätyi varmasti vain polttamaan näppinsä. Hölmö narratiivi, jolla Xia hallitsee maailmaa. Tunnistaisit ansan, kun näet sen! Totta kai tämä muistuttaa sitä, näinhän kaikki ansat alkavat! Saat heittäytyä pirun kitaan heti, kun tahdot; minä palaan Danmariaan löydöksieni kanssa ja sitten tuon koko steltiläisen arkeologisen yhteisön mukanani raastamaan tästä paikasta sen vähäisenkin kullan ja kunnian, mitä siitä on jäljellä.”
Oppipoika pysähtyi aloilleen. Tämän hymy oli hyytynyt.
”Pyydän teitä harkitsemaan uudestaan, mestari.”
”Miksi muka?”
”On… jotain siinä tabletin sirpaleessa, jota ette ole vielä ehkä… osannut arvostaa. Antakaa kun näytän.”
Typerä poika. Ehkä se tulisi tyytyväiseksi, jos saisi hetken yrittää päteä. Zorak kaivoi kääreen laukustaan, ja poika käveli aivan hänen eteensä vastaanottamaan sen. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut edes avaamaan sitä, vaan kylmän tyynesti sujautti sen taskuunsa. Zorak tuijotti poikaa häkeltyneenä.
”Kuules, valuaivo, jos aiot jäädä tänne kaivelemaan niin otan kyllä loput juomavedestä aivan itselle-”
”Kiitos kaikesta, mestari”, oppipoika sanoi ja töytäisi hänet rotkon reunan yli.
Kun Zorak von Maxitrillian Arstein VII putosi kohti terävää kivikkoa, hän ei ehtinyt edes katua montaa asiaa. Mutta yksi niistä, mitä hän ehti, oli se, että hänellä ei ollut selkeää perillistä mittavalle määrälle omaisuuttaan hajautettuna pankkeihin ympäri Steltiä ja Xiaa. Se paperityö oli jäänyt harmillisen kesken.
Harjarikon skakdin hymy hyvästeli hänet kuilun loittonevalta reunalta ja saattoi hänet seuraavaan paikkaan. Siellä odottaisivat ne kasvot, jotka hän oli omin käsin kelmeiksi kuristanut.
Illan pimetessä raatokärpäset herkuttelisivat jo hänen haljenneella kallollaan. Oppipoika laskeutuisi taas pimeyteen ja tekisi sopimuksen menneen maailman demonin kanssa. Kumpikaan heistä, skakdi tai demoni, ei kertoisi toiselle koko totuutta. Mutta molemmat kyllä tiesivät, minkälaisen sielun kanssa työskentelivät.
Yhtä kaikki Zorak von Maxitrillian Arsteinin työ jatkuisi. Mutta nyt oli vihdoin syttynyt uusi valo, jota hän seuraisi tähtiin asti.
Matka oli alkanut lupaavasti. Nousurampin päässä oli ollut vastassa laivan särmikäs kapteeni, kypsään ikään ehtinyt skakdi, jossa jämeryys ja kärsivällisyys yhtyivät. Useampi kuin yksi seurueen jäsenistä oli huokaissut kaihoisasti; valitettavasti kapteenin piti todennäköisesti ohjata laivaa, eikä tätä voinut tavoittaa pubin, loungen, klubin tai karaokebaarin puolelta.
Miehekkään kapteenin lisäksi vastaanotossa oli ollut ryhmä leveästi hymyileviä vartijoita, joilla oli jykevät leukaperät ja valpas katse. Päällään näillä oli mustat kultanappiset haarniskat, jotka toistivat ihonmyötäisesti kansakodin yltäkylläisyyden pyöristämiä vatsoja. Kunkin hatussa oli laivanmuotoinen kiiltävä kokardi ja huotrassa messinkikahvainen sapeli. Ryhmä tiesi olevansa turvassa; osa jopa vähän toivoi kohtaamista jää- tai merirosvojen kanssa. Olisipahan kerrottavaa kotipuolessa!
Lähdön jännitys oli nyt takanapäin ja matkatavarat turvassa avainkortillisissa hyteissä. Buffetin avautumiseen olisi vielä hetki, joten lomaväki oli hajaantunut ympäri laivaa. Maj istui pääaulan sohvalla, hyräili hajamielisesti kaiuttimista soivan tyhjänpäiväisen nimeämispäivänsävelmän tahtiin ja ihaili laivan kullattujen suojakaiteiden ja koristekerubien loistetta. Keskellä aulaa pieni suihkulähde pulputteli iloisesti muistuttaen ulkona hallitsevasta vesielementistä.
Bors vaappui paikalle ja istahti Majn viereen. He katselivat yhdessä Borsin infopisteeltä löytämää risteilyohjelmaa. Puolen tunnin päästä alkaisi bingo pubissa. Hierontoja olisi tarjolla koko ajan, joskin allasosasto vaati pienen lisämaksun, paitsi jos oli risteilyklubin jäsen vähintään hopealuokassa. Bingon kanssa samaan aikaan oli Walle Waikirun Manaattiklubin puuhatuokio. Bors ja Maj ihmettelivät, mikä sen kohderyhmä edes oli. He olivat nähneet mursuasuun pukeutuneen skakdin harhailemassa käytävillä pariin otteeseen; toisella kerralla tämä oli ollut syventyneenä keskusteluun juoma-automaatin kanssa.
Bors ja Maj eivät ihmetelleet, miksi mursuteemainen maskotti piti Manaattiklubia, mutta tämä johtui vain siitä, ettei heillä ollut tarpeeksi mielikuvitusta.
He päättivät käydä ensin läpi tax-free-myymälän hajuvesiosaston ja siirtyä sitten loungeen seuraamaan trubaduuriesitystä. Matkaopas oli muistuttanut kaikkia kokoontumisesta aulan kellon alle kaksikymmentä minuuttia ennen buffetin avautumista. Selkeällä äänenpainolla ilmaistu aikataulu lisäsi turvallisuuden tunnetta.
Kapteeni Nordenskad oli kuninkaan mies henkeen ja vereen. Meriupseerina hän oli palvellut Skakdinavian Kuninkaallisessa Laivastossa melkein sen perustamisesta asti, sisällissodan jälkeisistä vuosista, ja johtanut monia matkoja läpi kesyttämättömien luoteisten merien. Kuri, kuri oli tärkeää: se erotti todellisen kuninkaallisen aluksen nektannilaisista tai warrekilaisista roistoista. Kohtalo oli kuitenkin puuttunut peliin, ja vakavan loukkaantumisensa jälkeen oli kontra-amiraali Nordenskadin sotilasura päättynyt, ja siviiliura risteilijän kapteenina alkanut.
”Että mitä turskaletta? Se vene on tekemässä mitä?”
”No tule itse katsomaan, kapu! Paapuurin puolella!” hänelle vastattiin puhetorvesta. Nordenskad murahti, sulki kirjan, veti kapteenin hatun päähänsä ja asteli ulos kajuutastaan. Hän oli kuvitellut pääsevänsä rauhoittumaan illaksi, ja luotti perämies Meywerin taitoihin kakkosmiehenä. Mutta ei sitten, sjutton!
Kapteeni harppoi ulos niin että takki liehui, ja saapui sotilaallisen nopeasti yläkannen paapuurin puoleiselle laidalle. Tuuli oli niin kova, että hänen oli puristettava kaidetta tiukasti. Syyspuhurit olivat tyypillisiä Tren Kromin niemimaan meriseuduilla, siellä missä Steltinmeren lämpimämmät vedet pusertuivat Välisaaria kohti, mutta merisää oli silti poikkeuksellisen kehno. Toki alus oli suuri ja vakaa, eikä sitä pieni viima haitannut, eikä haitannut kapteeniakaan.
Juuri kun hän yritti tarkentaa katsettaan merelle, kuului väkivaltainen räksähdys – kuin puun repeytymisen ääni. Alati kohoavat aallot heittivät ensimmäiset veneen kappaleet laivan sivulle: ensimmäiset todisteet onnettomuudesta. Nordenskad nojasi laidan yli niin paljon kuin uskalsi nähdäkseen paremmin. Turskale, siellä tosiaan kellui jäänteet puisesta pienveneestä, joka oli yksinkertaisesti osunut Ganska Romantiskia kylkeen. Se oli ollut niin kevyt, että vanttera risteilijä oli hädin tuskin tuntenut osumaa. Mitä helkuttia?
Hän ei nähnyt aaltojen seassa yhtään ketään, mutta laittoi silti pelastusharavoinnin prioriteetiksi. Onneksi aluksella tuppasi olla syväläinen sellaiseen. Gerhal saisi käydä meren puolella, ja muut voivat tähystää selviytyneitä. Matkustajat olivat tuskin huomanneet koko asiaa, mutta Nordenskadin olisi silti hyvä selittää tilanne. Hän piteli kiinni litimärästä hatustaan ja marssi komentosillan suuntaan.
Eläkeläiskaksikko katsoi käytävällä luistelevaa otusta, joka pysähtyi hetkeksi lyödäkseen nyrkillään pyöreän laivaikkunan sirpaleiksi. Sitten se tarttui kultanappiseen vartijaan lasinsirpaleiden koristamalla käpälällään ja tunki skakdin väkivaltaisesti ulos vähän liian pienestä ikkunasta. Kuului vaimeneva huuto ja loiskahdus.
”Nythän minä muistan, mikä se on”, sanoi Maj. ”Piraija. Niitä on Meksi-Korossa. Näin siitä dokumentin.”
”Piraija? Oletko varma? Eivätkö ne ole vaarallisia?” pohti Bors. Toisaalta, niin. Olihan otus juuri tehnyt henkirikoksen poikkeuksellisen julmalla tavalla.
”Ei, ei ollenkaan! Niitä pitää vaan lyödä kepillä, niin niistä tulee karamelleja. Tuo äskeinen on tietenkin pelkkä ohjelmanumero, hauskasti toteutettu sketsi. Hieman rämäpäinen mielestäni, mutta tiedäthän, millainen maku nuorisolaisilla on nykyään.”
Nordenskad puri hammasta ja juoksi kohti komentosiltaa. Kaikki laivan ulkovalot olivat sammuneet. Ympärillä levisi pimeä, hyinen meri. Kuului metallinen kolahdus, ja käytävän loisteputket alkoivat sammua yksi kerrallaan. Kapteeni oli kompastua kokolattiamaton peittämiin portaisiin. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja kaivoi vyöltään esiin tehokkaan taskulampun. Mitä se… otus oikein aikoi? Laivakaappaukset eivät olleet mitenkään harvinaisia, ja Nordenskadkin oli todistanut niitä aikoinaan. Tätä terroristia ei näyttänyt kiinnostavan matkustajien omaisuus eikä edes se, että laiva pysyi pinnalla. Nordenskad oli henkisesti valmistautunut pistämään zamorin hyökkääjän kallon sisään, mutta silminnäkijähavaintojen perusteella siitä ei olisi mitään hyötyä.
Hän saapui komentosillan ovelle. Se ei ollut edes lukossa. Helvete, mietti kapteeni ja avasi oven niin jämerästi kuin siinä tilassa pystyi.
Komentosillalla oli aavemaisen hiljaista ja pimeää. Ainoa valo tuli horisontin laskevista auringoista ja joistain kojelaudan napeista. Moni niistä oli punaisia ja vilkkui hätäisesti. Ohjaustuolit oli kaadettu, ja keskellä lattiaa oli iso verilammikko. Siinä oli kappale, jonka Nordenskad tunnisti varaperämies Kobben jalaksi. Se oli leikattu jollain teräaseella polven alapuolelta. Muita osia varaperämiehestä ei näkynyt.
Kojelaudan keskeltä aivan ikkunan likeltä oli revitty irti laivan kommunikaattorilaitteisto, jonka osia näkyi lattialla. Laivan nopeutta säätävät vivut oli työnnety täydelle nopeudelle. Jarruvipu oli irrotettu ja isketty sisään miehistön kahviautomaatin annostelijaan. Kommunikaattorin paikalla olevaan syvään kuoppaan – sana ”pesä” tuli vaistonvaraisesti Kapteenin mieleen – oli asettunut hahmo, joka tuijotti tulijaa rävähtämättömin punaisin silmin.
”moi best kaptenni”
Nordenskad hengitti raskaasti. Hän valaisi kojelaudan asukkia taskulampullaan. Otus räpytti silmiään. Kapteenin oli jostain syystä vaikea tarkentaa katsettaan. Ikään kuin hyökkääjä olisi värähdellyt ja sumentunut jatkuvasti.
”Sinä olet tappanut neljä miehistön jäsentä”, sanoi Nordenskad. ”Ja pistänyt laivan menemään täyttä vauhtia tuuliajolla. Miksi?”
”parempi reiti”, vastasi otus. ”jännempi.”
”Tällainen reitti vie vain yhteen suuntaan, ja se on alaspäin! Nämä ovat vaarallisia vesiä. Tiedätkö, mitä tuolla liikkuu?”
”tylsä kapteenni! pitää päästä bio-klanniin hops hops. ei jarru tuskia!”
Nordenskad otti varovaisen askeleen kohti kojelautaa. Ainakaan kaappari ei koettanut aktiivisesti nirhata häntä jaloissaan olevilla terillä, jotka kiilsivät hätävalojen hehkussa. Se oli… askel eteenpäin, mietti vanha merimies väistäessään irtojalkaa. Hän pysytteli poissa otuksen oletetulta kantamalta, eikä uskaltanut vielä koskea ohjaimistoon. Nyt piti edetä varovasti. Bio-Klaaniin… se ehkä selittäisi jotain hahmon olemuksesta, mutta aiemmin Tawa oli jättänyt risteilyalukset rauhaan. Ja eikö siellä ollut joku sotakin?
”hieno hatu”, sanoi otus ja hymyili Nordenskadille. Tämä kosketti hermostuneena kapteeninhattunsa lippaa. ”Krhm, kiitos”, tämä vastasi automaattisen kohteliaasti. Heillä alkoi olla jo jonkinlainen yhteisymmärrys. Tavallaan.
”hatu tänne”, jatkoi otus ja ojensi huopaista käpälää. Nordenskad kavahti; hattu oli osa auktoriteettiä. Sen luovuttaminen terroristille oli… no, luovuttamista. Mutta toisaalta: miehistö ja matkustajat ennen kaikkea. Olemalla mieliksi hatun kaltaisissa pikkuasioissa hän saisi lisäaikaa estää laivan välitöntä uppoamista ja tehdä hätäkutsu Kuninkaalliselle Laivastolle. Tai kenelle tahansa.
”hatu tähän käpä lään tai lähtee pää”, murisi kaappari. Nordenskad otti pikaisesti hatun päästään ja ojensi sitä otuksen pesää kohti. Vanhana sotilaana hän käytti vaistonvaraisesti eleen hyväkseen ja hivuttautui kojelaudan likelle.
Otus nappasi hatun. Se teki venyttelevän eleen ja paljasti jalkaansa kiinnitetyn terän. Siinä oli verta, eikä se edes näyttänyt kovin terävältä. Kaksin käsin otus hakkasi hattua luistimeensa ja teki siihen kaksi hapsuista reikää. Nordenskad nielaisi. Hän oli pitänyt siitä hatusta. Kaappari otti ylpeän ilmeen ja laski pukineen päähänsä niin, että kaksi irrallisen näköistä korvaa törröttivät rei’istä. Sitten se tarttui itseään kämmenistään kuin ja heilutteli niitä.
”moi best kaptenni. moi best kaptenni. hauska tavatata. miten voit te? kii toshyvin.”
Nordenskad oli käyttänyt performanssin hyväkseen ja siirtynyt ikkunalle. Hän kirosi mielessään. He olivat kaukana reitiltä, ilman huomiovaloja. Merelle oli lähes mahdoton nähdä. Oli aallokkoa ja… voi ei…
Skakdi loikkasi ruorille ja käänsi hammasta purren. ”Siellä on jäävuoria! Ei tämä pääse mistä vaa-”
”paha enti nen kaptenni! eisaa poiketa kaptennin reitiltä!” Kerälle käpertynyt otus ponnahti pystyyn ja loikkasi ilman halki. Se laskeutui ruorille, luistimen terä leikkasi kädensijan irti ja oli lähellä irrottaa Nordenskadilta sormia. Huopainen nyrkki tärähti skakdin rintaan ja lennätti tämän toista metriä ilman halki suoraan lattian verilammikkoon. Kaapparikapteeni vilkaisi kompassia ja käänsi ruoria takaisin.
”Murhanhimoinen hullu! Jos haluat sinne Klaaniin, niin sinun pitää ohjata!” karjui Nordenskad lattialta.
”voit olla varsaperämies heh läppä oli”, kuului vastaus. ”tai sitten pistetään kölin al-”
Kuului valtava tömähdys ja tärähdys. Aluksen nopeus putosi monta solmua. Äkillinen vauhdin pudotus heitti kaiken eteenpäin. Lattialla makavaa Nordenskad liukui hitusen eteenpäin, mutta ruorin päällä keikkunut vihollinen jatkoi matkaansa suoraan sirpaleiksi hajoavan ikkunalasin läpi ja katosi näkyvistä.
Nordenskad kampesi itsensä ylös. Törmäys! Mutta ainakin komentosilta oli taas hänen, hattua tai ei. Kommunikaattori oli poissa pelissä, mutta kaikkia valoja hirviö ei ollut hajottanut. Skakdi naputteli niistä päälle ne, mitkä pystyi. Hän veti sumutorven kahvasta, hidasti vauhtia ja tarttui ruoriin. Jäävuoria oli oikealla ja vasemmalla.
Matka oli alkanut lupaavasti. Jäävuori oli sinistä teräsjäätä ja niin kovaa tekoa, että sillä pystyisi seilaamaan jo Suuren Lumi-Maan eteläpuoleisilla karikkoisilla merillä ilman, että se juuri menettäisi massaa aurinkojen paahteessa. Meren Äiti oli antanut Sinisalakoiden heimolle kunnolliset myrskysäät, joilla kelpasi siirtyä talveksi eteläisemmille kalastusmaille. Liian kauas länteen ei sopinut kulkea, sillä siellä alkaisivat Merenalaisten kalastusmaat.
Sinisalakoiden jäävuorta oli valmisteltu pohjoisessa koko kesä. Siihen on huolellisesti kaiverrettu mukavat pienet kodit itse kullekin perhekunnalle, suuri sali tietäjälle ja toinen päällikölle. Juuri silloin suurin osa heimosta oli kerääntynyt Tietäjän saliin kuulemaan tämän kertomusta Aikojen Alusta ja siitä, miten Routajaisten kansa oli ajettu kylmille reunamaille Naamiokansan taikuuksilla. Mutta eivät Routajaiset sitä kostonhimoisena muistelleet, vaan pikemminkin selityksenä heidän elämäntavalleen. Sillä eikö ollut parempi kellua vapaana, maailman merillä, kuin kahlita itsensä vuoreen joka olisi aina vain samassa paikassa?
Tarinaa kertoessaan tietäjä Zylgber teki kolmella käsiparillaan mitä ihmeellisimpiä, hypnoottisia tanssiliikkeitä. Yleisö, joka oli kaaressa hänen ympärillään, toisti alimpien käsien liikkeet mutta ei ylempiä. Ne olivat eri kieltä. Syvällä vuoren sisällä meren tyrskyt hädin tuskin kuuluivat –
Jää valitti tuskissaan: RÄSKRIEEEEEEEEEE. Häly alkoi välittömästi. Jää ei ollut terve.
Ensimmäisenä nousi päällikkö Fropwhet ja käski veri-soturinsa mukaansa. Suurella nopeudella he kapusivat jäisiä tunneleita pintaa kohti, matkaten seinillä kuin pörröiset hämähäkit, joiden jokaisen raajan päässä oli jäähakku. Tai ei mitään ”kuin”, koska se oli hyvin kirjaimellisesti, miten he tunneleita kapusivat.
Päällikkö pisti päänsä ulos aukosta, joka oli vain muutaman sylen aaltoja korkeammalla. Mutta nyt aukosta näkyi vain mustaksi maalattua terästä. Sen täytyi olla naamiokansan tekosia. Frostelusit kiipesivät ylemmäksi, kunnes löysivät aukon, josta näkivät koko tilanteen.
Fropwhetin kaikki neljä leukaa napsahtivat auki, kun hän ymmärsi, mitä katsoi. Mutta hän oli ollut kurssin kanssa niin huolellinen! Ne olivat vesiä, missä naamiokansa ei purjehtinut siihen vuoden aikaan. Naamiokansa pelkäsi Meren Äitiä, joten syksyllä heidän reittinsä kulki Suuren Lumi-Maan eteläisiä rannikoita, ei Karikko-Meren keskeltä.
No, kun huono-onniset naamiolaiset olivat nyt osuneet hänen jäävuoreensa, niin se tarkoitti vain yhtä asiaa: Meren Äiti oli ajanut ne saaliiksi Sinisalakan heimolle. Kukapa päällikkö Fropwhet oli sitä kiistämään?
Mutta pian Fropwhet tajusi, ettei se ollut naamiokansan rautavuori, joka oli vajoamassa Äidin syleilyyn… vaan Sinisalakoiden oma jäävuori. Kuinka se oli mahdollista? Hän tähysti parhaansa mukaan naamiokansan laivaa, ja lopulta ymmärsi: se on kirottujen Lumi-Örkkien laiva – niiden, jotka tekivät Jään-Murtajia ja monasti jopa vahvistivat aluksiensa keulat. Mutta ei sen olisi pitänyt kokonaista jäävuorta voittaa! Olivatko he liikkeellä liian aikaisin? Oliko suuri tietäjän sali vaarantanut jäävuoren rakenteellisen integriteetin? Olivatko he kaivaneet vuortaan liian ahneesti, ja nyt se kostautui? Jossakin syvällä täytyi olla vuoto.
Hän ohjeisti nopeasti sotureita. Jäävuori piti hylätä! Naiset ja lapset pelastusjäävuoriin ensimmäiseksi. Miehet yrittäisivät tukkia vuodon, ja jos se ei onnistuisi, he tulisivat perässä. Yksinkertaisen käskynjaon päätyttyä routajaisia lähti eri suuntiin, herättämään niitäkin matkustajia, jotka eivät olleet olleet tietäjän esityksessä.
Ja aivan kuin päivä ei olisi ollut Fropwhetilla tarpeeksi surkea, hänen päälleen putosi hyökkääjä. Se oli niljainen ja haiseva olento, joka rymysi alas jäävuoren pintaa surkeasti räpiköiden. Otus osui routajaispäällikköön, mutta ei työntänyt tätä alas jäätunneliin, sillä tämä sai monilla jääkoukuillaan kiinni reunoista. Olento oli suoraan hänen päällään ja näytti jotenkin yllättyneeltä siitä, että tämän pudotus oli pysähtynyt. Sen silmien kiilto oli sairas, eikä sillä ollut edes naamiota. Fropwhet ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kurjaa.
”tuli kani ranka, jää varskaan vei”, se lauleskeli käsittämättömillä sanoilla. Päällikkö oli jo iskemässä tätä hakuillaan, kun olento äkkiä ponnisti ylös. Se upotti luistimen syvälle Fropwhetin sääreen ja kylkeen ja loikkasi, ilmeisesti käyttäen frostelusta lähinnä alustana. Pinkki hirvitys ponnisti pitkässä kaaresta poispäin jäävuoren tähystysaukolta, ja Fropwhetin oma ote antoi periksi. Hän valui takaisin sisälle uppoavaan jäävuoreen, jonka evakuointi oli täyttä vauhtia käynnissä.
Tuuli tuiversi Nordenskadin silmille, kun tämä käänsi karskisti ruoria väistellen jäävuoria. Hatuttoman skakdin harja hulmusi tuulessa; tämä oli kuin nuoruudessa Nordens Lejonin kannella. Aikana ennen tuulilaseja ja ohjaustehostimia.
Mikä meripirulainen olikaan ollut, sen oma ohjauskyvyttömyys oli koitunut sen kuolemaksi. Maatkoon nyt meren pohjassa tuomionpäivään asti!
Kun kurssi oli hetken vakaa, kapteeni tarttui puhetorviin ja yritti selvittää miehistönsä tilannetta. Konehuoneesta vastattiin normaalisti – siellä oltiin oikeastaan autuaan tietämättömiä. Ihailtavaa omistautumista velvollisuudelle, Nordenskad pohti lähes liikuttuneena. Mutta valvomosta ei vastannut kukaan, eikä radiohuoneesta. Lopulta hän sai kiinni matruusi Åken, joka vastasi miehistön kanttiinista.
”Kapteeni!”
”Matruusi, puhu minulle. Mikä on tilanne?”
”Meitä on täällä tusina. Haimme aseet, mutta tunkeilija telkesi meidät. Emme ole saaneet yhteyttä muihin.”
Nordenskad murahti. ”Tunkeilija lensi yli laidan. Olen komentosillalla yksin. Onko Meywer kanssanne?”
”Emme ole nähneet häntä.”
Mitä hyvien miehien haaskausta, Nordenskad ajatteli katkerana. Kukaan heistä ei ansainnut loppua niin järjettömissä olosuhteissa. Merenkävijän ikuinen sota myrskyä vastaan oli arvoisa loppu, toisin kuin luistimella teloitetuksi tuleminen.
”Minä lähetän jonkun päästämään teidät pois. Tulkaa komentosillalle, kun mahdollista.”
”Jees söör.”
Pala palalta järki ja järjestys alkoi vallata alaa kaoottisen välikohtauksen jälkeen. Kapteeni kävi läpi komentosillan lukuisat mittauslaitteet ja katsasti vahingot. He olivat ajautuneet kauas kurssilta, Kiuramen kolmioon. Se oli avonainen merialue, joka jäi Tren Kromin niemimaan, Välisaarten ja Arj Durunin rannikoiden väliin. Läntisten merivirtojen törmätessä Steltinmeren vesiin syntyi epävakaat sääolosuhteet, jotka tekivät Kiuramenmerestä pahaenteisen. Järkevät merenkulkijat kulkivat mantereiden rannikoita myötäillen Välisaarille… mutta Ganska Romantisk oli ajautunut keskelle koko seutua. Ensi alkuun alus pitäisi navigoida jäävuorien läpi pohjoiseen, turvallisemmille vesille.
Mutta kapteenin ilo ei kestänyt pitkään. Mitä takakannen kamerassa vilahti? Voi ei.
Hän pyyhki tuulen heittämiä vesipisaroita kiteiseltä näytöltä. Rosoisessa kuvassa hortoili ilmiselvä hahmo: kirottu jäniini, kapteenin hattu päässä. Nordenskad kirosi synkästi mielessään, otti lokikirjan takkinsa taskuun ja päätti antaa kuulutuksen koko alukselle.
”Krhm. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”
Kovaääniset läpi risteilijän toistivat hänen karskin äänensä. Se rauhoittaisi matkustajia.
”Kaappari yritti ottaa aluksemme haltuunsa. Vaaratilanne ei ole ohi.”
Nordenskad toivoi, että asioiden suoraan sanominen olisi kaikkein selkeintä. Hän ei ollut mies, joka kaunistelisi totuutta, ei omille matkustajilleen.
”Olemme ajautuneet pois kurssilta, ja aluksella on kaninmuotoinen merirosvo. Pysykää rauhallisesti matkustajatiloissa. Miehistö varmistaa turvallisuutenne parhaansa mukaan. Minä lupaan teille että saan teidät ja tämän aluksen turvallisesti satamaan. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”
Vaikka se olisi viimeinen tekoni, hän kiristi hampaitaan. Kaappari valvontakameroissa tuli yhä lähemmäksi. Nordenskad mietti hetken vastarinnan mahdollisuutta, mutta komentosillalla ei ollut tuliaseita. Kirotut siviilialukset. Hänen aikansa koittaisi vielä: piti organisoida miehistö ja iskeä voimalla. Niin hän livahti huoltokäytävästä aluksen uumeniin, ja vain minuutteja myöhemmin uusi kapteeni oli jälleen komentosillalla.
Desable oli seurannut kaappausoperaatiota yhtäläisen vaikuttuneena ja pettyneenä. Hänen aivonsa ja kumman kanin… muut ominaisuudet olivat tuoneet heidät jo toistamiseen Ganska Romantiskin hallintaan. Typerät huolimattomuusvirheet heittivät suunnitelmaan hidasteita, mutta siihen Desable oli jo tottunut. Hänen uuden rikoskumppaninsa kanssa toimiminen ei ollut eksaktia tiedettä. Se oli kuin täysin päinvastainen prosessi Joueran kanssa toimimiselle: yksityiskohdilla ei ollut mitään merkitystä, vaan suunnitelmat piti maalata suurella pensselillä. Mutta yhdessä asiassa vemmelsääri ja Jouera muistuttivat toisiaan: äärimmäisessä, sokeassa omistautumisessa päämäärälle, ja vain päämäärälle.
Eivätkä heidän päämääränsä lopulta edes eronneet niin paljoa, eiväthän?
Desable ei voinut vieläkään väittää täysin ymmärtävänsä isäntäolentona tarkoitusperiä, mutta ymmärsi tuomionpäivästä tarpeeksi epäilläkseen sen olevan lopulta lähellä sitä, minkä hän ja Jouera olivat haaveilleet eräänä päivänä koittavan. Jos aarteet olivat tie tuomittuun maailmaan ilman horisonttia, silloin niiden löytäminen oli myös Desablen prioriteetti. Ja vemmelsääri kyllä yritti, mutta myös sohlasi: onnistuminen vaatisi laskelmoivampaa kartanlukijaa. Sitä paitsi vemmelsääri on alkanut suhtautua ”mieli setäänsä” jo yhteistyökykyisemmin – vai onko Desable vain menettämässä järkensä rippeetkin? Siitä hänen oli mahdoton sanoa mitään, eihän hän ollut enää mitään muuta kuin järkensä rippeet.
Kaappari oli kiskonut ruoria, kunnes kurssi osoitti taas suoraan länteen, kohti Mysterys Nuita.
Vemmelsääri. Miehistön vastarinta pitää murtaa, jos haluamme pitää kurssin.
Kaniini kohautti olkiaan, niin että linnunpesä tämän päässä hölskyi.
”jos ärsyttäis vale kaptennia tapamalla sen ystäviä”
Desable ei ollut aivan varma paremmastakaan suunnitelmasta. Kenties miehistön jatkuvassa kauhussa pitäminen olisi paras tapa käyttää hänen rikostoverinsa… lahjoja. Toisaalta Desable ei koskaan luottanut pelkkään raakaan voimaan ja kestäyyteen. Ei…
Kapteeni teki kuulutuksen. Kenties meidän –
”ei se ole KAPTENNI, kun MINÄ olen. se on vale kap teeni. vara kapteeni. varas kapteeni. niin kuin meidän aare varskas.”
Entinen kapteeni, niin. Meidän pitäisi tehdä omamme. Luvata, että olemme nyt merirosvoalus ja että jokainen, joka auttaa uutta kapteenia, saa osan tulevasta ryöstösaaliista.
”vaan eipä saa. aarteet kuuluu minunle!”
Se on ’läppä’. He eivät oikeasti saa mitään.
”heh joo tajuan.”
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Desable ymmärsi pian, että kapteeni oli lähtiessään ottanut mukaansa mikrofonin ja ilmeisesti joitakin olennaisia piuhoja, koska äänentoisto ei vain toiminut. Ja IT-ongelmien korjaaminen vemmelsäären matkustajan penkiltä oli melkein yhtä toivotonta kuin sen tekeminen kokonaan ilman kehoa. Koko yritys päättyi siihen, kun kani menetti kiinnostuksensa asiaan ja mukiloi puolet ohjauspaneelista ja kaikki sen mittarit. Sitten tämä valui istumaan komentosillan lattialle itseensä tyytyväisenä.
Desable pohti, miten kauan heillä olisi aikaa, ennen kuin miehistö toimisi taas. Joukkomurha pitäisi ehkä järjestää mahdollisimman pian. Merenkäynti vaikutti rajulta, mutta kurssi oli oikea ja moottorit kävivät. No, hänen kyytinsä ei ollut liikkumassa siitä lattialta hetkeen, joten oli kai sama kuulustella tätä tämän tarkoituksista noin seitsemännensadannen kerran.
Jollakin tavalla Desablea hirvitti, miten hän suhtautui uuteen olemassaolonsa muotoon käytännössä rutiinilla.
Vemmelsääri. Mikä kultainen kello on?
Hetkeen ei tullut mitään reaktiota. Nukkuiko otus? Noin vain?
Vemmelsääri!
”trupa kiinni mieli setä minä suunitelen.”
Etkä suunnittele. Sinä et tee niin koskaan.
”nytkin on suunni telma! hyvä sunitelma! ensin meri rosvo, siten bro-koro. ja lopuksi tomio päivä.”
Hyvä on. Mutta kenen suunnitelma se on alun perin?
”itse keksinn.”
Olen nähnyt mielesi syövereissä vihjeitä muusta.
”älä aina ole niin kryptinnen. heh joo punai nen setä kretoi minule siitä. tiedätkkö puna sedästä?”
Desable oli melko varma puhuneensa vemmelsäären mielessä ”Punaisen miehen” kanssa, mutta ei ollut tullut siitä hullua hurskaammaksi.
Punainen Mies on arkkityyppi, joka toistuu useissa legendoissa lopun aikojen airuena.
”niin ja hänn sanoi etä jos haet korvat silmän ja kielen niin sat pitää ne ja ne tuo tomion päivän.”
Miksi hän auttaa sinua?
”heh ehkä puna setä pitää mi nusta.”
Eikä pidä. Mitä Punainen Mies saa tästä?
”etei aarre ole pahojen setien halussa. meri rosvvojen ja selaisten. peturi kapeteenien.”
Desable ei ollut onnistunut edes kaikkien niiden ihme maassa viettämiensä ikuisuuksien jälkeen rakentamaan koherenttia kuvaa ”aarteista”. Edes hänen kompletionistinen läpipeluunsa ei ollut valaissut asiaa, vaikka hän olikin kerännyt käytännössä kaikki kanin mielessä olevat esineet. Aarteita näytti olevan kolme, mutta mitään järkevää niistä ei irronnut.
Paitsi kanin lupaus siitä, että ne toisivat tuomion. Siitä oli turha kysyä enempää – Desable oli yrittänyt kerta toisensa jälkeen. Mutta jollain sairaalla tavalla hän alkoi uskoa siihen. Punaisen Miehen kaltaisen legendojen hämärissä elävän olennon läsnäolo jäniinin narratiivissa teki ”tomion päivästä” uskottavamman. Vaikka Desable ei ollut koskaan uskonut sellaisiin ennustuksiin suoraan, vemmelsäären tapauksessa moni aihetodiste puhui sen puolesta, että tämän ”liittolaiset” ja ”aarteet” todella ajoivat maailmaa kohti tuhoa. Tuhoa, joka seilasi skakdinavialaisessa risteilyaluksessa 25 solmun nopeudella länteen.
Maj ei ollut ihan varma, mitä mieltä hän oli vallitsevasta tilanteesta. Heidän olisi pitänyt olla kotona Peders-Korissa jo kolme päivää sitten, mutta toisaalta… merenkäyntiä oli vaikea ennustaa, ja miehistö yritti varmasti parhaansa. Ja taas toisaalta, he olivat maksaneet kahden yön risteilystä eikä kukaan ollut vaatinut heiltä lisämaksua hyteistä ja buffettikin järjestettiin joka päivä päivä kellontarkkaan puoli kuudelta. Menu tosin oli muuttunut. Kalaa oli vähemmän, simpukat ja kaviaari olivat kadonneet tyystin. Pääruokana oli taas jonkinlaista jauhelihakastiketta. Siinä oli kokkareita. Hyvää kunnon kotiruokaa, oli Bors sanonut. Niinpä kai. Ei voinut valittaa, kun ilmaiseksi sai. Greftalin matoralaisille tämäkin olisi juhla-ateria, oli Majta opetettu.
Buffetissa oli taas vähemmän syöjiä kuin eilen. Se oli hieman kummallista, koska Majn tietojen mukaan Ganska Romantisk ei ollut pysähtynyt yhteenkään satamaan. He eivät olleet nähneet Bertulia ja Palunieta kahteen päivään; sekin oli lievästi huolestuttavaa. He olivat tivanneet asiaa vartijoilta, ja Bors oli uhannut korottaa ääntään. Viimein vartijat olivat kertoneet, että Bertulia ja Palunie olivat saaneet merisairauden ja että heistä pidettiin hyvää huolta.
Se oli rauhoittavaa. Joku niissä vartijoissa kuitenkin riipi Majn selkäpiitä, vaikkei hän osannut myöntää sitä edes itselleen. Ensinnäkin heitä oli vähemmän kuin aiemmin. Ja ne, jotka partioivat vielä laivan käytävillä, olivat maalanneet rujosti silmiensä ympärille kirkkaanpunaiset pyöreät kentät ja kiinnittäneet päähänsä siniset pannat, joissa oli kangassuikaleista tehdyt korvat. Se ei tuntunut ihan normaalilta, vaikka ulkomaillahan tässä oltiinkin. Sapeleidensa lisäksi vartijat kantoivat myös tuliaseita. Maj myös epäili heränneensä toissa yönä laukausten ääneen, vaikka kyse olikin todennäköisesti harmittomasta painajaisesta.
Pubin trubaduuri oli vaihtanut luuttunsa ja haitarinsa sähkökitaraan, jossa oli jostain syystä kaksi kaulaa. Se oli ainakin liiallista.
Oli hyviäkin puolia. Normaalisti tax-free-ostokset sinetöitiin laivassa niin, että ne sai avata vasta mantereen puolelta. Nyt vartijat olivat ilmoittaneet, että rajoituksesta luovutaan. Myös myymälän tuotteiden hintaa oli alennettu. Mitään valittamista ei siis oikeastaan ollut – ja eihän valittaminen ollut lainkaan rakentavaa toimintaa muutenkaan. Maj hymyili kannustavasti Borsille, joka pyyhki suunpielensä kastikkeesta ja haki uuden mukin kotikaljaa linjastolta.
Illalla he menivät karaokebaariin. Alkujaan Maj ja Bors olivat vierastaneet tätä alkujaan japanuilaista perinnettä, mutta valitettavasti risteilyn ohjelmalista loppui siihen, kun laivan olisi pitänyt palata kotisatamaan. Aiemmin kaksikko ei ollut lainkaan tiedostanut karaoken uskonnollista merkitystä; he olivat pitäneet sitä vain kaverusten välisenä hauskanpitona ja mahdollisena nuorisolaisten parinetsintätouhuna. Viime päivinä heille oli selvinnyt, että kyse oli jonkinlaisesta rituaalista. Korvapantaiset vartijat toivat Erityisvieraan kuulemaan esityksiä pienessä kantotuolissa, jonka tumman harsoverhot jättivät muukalaisen henkilöllisyyden mysteeriksi. Laulukirjoistakin oli karsittu sivuja. Maj ei ollut löytänyt Kesäillan valssia, hänen oli täytynyt tulkita Jänis istui maassa.
Matka oli alkanut lupaavasti. Kevyt risteilijä SS Lützen oli lähtenyt Harmaasaaren tukikohdasta lokakuun lopussa partioimaan koillista sektoria. Se oli Komentaja 194:n kolmas tehtävä risteilijän komennossa itsenäisellä operaatiolla. Tavallisesti partiointi tehtiin pareissa, mutta Rautasiiven poissa ollessa proseduuri oli eri. Tarvittiin suurempi määrä aluksia reserviksi, kun suuri osa tulivoimasta oli muualla.
Eipä se Komentaja 194:ää mietityttänyt liikoja. Koillinen sektori oli tavallisesti hiljainen. Sodan alussa siellä oli tavattu usein kauppalaivoja, mutta nykyään ani harva alus yritti ennen niin vilkkaasta suunnasta Pesäsaarelle. Pohjoisen komennukset olivatkin laivastossa lähempänä lomaa kuin taistelutehtäviä – tai niin ainakin usein sanottiin. Komentajan mielestä se oli vaarallisen naiivi ajatus, sillä pohjoiset vedet olivat täynnä pieniä saaria ja karikoita, joihin kokematon kippari saattoi osua. Suuri osa miehistöstä oli kokemattomia merisotilaita, jotka olivat vasta hankkimassa merenkulkukokemusta.
SS Lützen oli melko vanha mutta monesta selvinnyt. Sen kaltaiset kevyet risteilijät olivat laivaston työjuhtia: tarpeeksi suuria tekemään itsenäisiä tehtäviä ja selviytymään suurimmasta osasta vastaantulijoita. Soolotehtävät Bio-Klaanin ilma-aseen kantaman sisäpuolella oli lopetettu SS Hürfundin menetyksen jälkeen, mutta niin pohjoisilla asteilla ei ollut pienintäkään pelkoa ilmaiskusta. Sitä paitsi tuuli oli ollut navakka jo merelle lähtiessä – ja nyt viikkoja myöhemmin se oli äitynyt suorastaan myrskyksi.
”Komentaja. Kontra-amiraali lähetti uudet käskyt. Hän käski palata satamaan.”
Puhuja oli aluksen radioupseeri. Komentaja 194 piti tästä: radioupseeri oli kelpo sotilas, mutta tarpeeksi rento ollakseen myös ihan mukavaa seuraa. Pitkillä merikomennuksilla sellainen oli kultaa arvokkaampi ominaisuus.
Komentaja henkäisi syvään savukkeesta ja katseli merta. Se oli vihainen.
”Hetikö?” hän kysyi ja katsoi radistia. Tämä laski kuulokkeet kaulalleen, missä roikkui myös paksu villainen kaulahuivi.
”Niin pian kuin mahdollista. Meteorologian osastolta sanottiin, että myrsky ei ole laantumassa. Päinvastoin.”
”Sen täytyy olla todella paha, jos esikunta vetää pois kaikki partiot.”
”No… kaikella kunnioituksella, mutta oletteko katsonut ulos.”
Komentaja 194 naurahti. Koko alus huojui, kun valtavat aallot heiluttivat sitä. Mutta nazorakit olivat tehneet laivoja koko historiansa: SS Lützen ei säikähtäisi pientä myrskyä. Kannella litimärissä verkamantteleissa työskentelevät matruusit eivät ehkä jakaneet komentajan itsevarmuutta.
”Kiitos, aliluutnantti”, hän lopulta sanoi. Hän oli jatkamassa tupakasta nautiskelua, kun sisäpuhelimesta kuului lyhyt pyyntö. Komentajaa tarvitaan komentosillalla. Hän puraisi tupakan tiukasti leukojen väliin ja lähti kapuamaan kerrosta ylemmäksi. Merellä pysyi timmissä kunnossa, kun joutui kiipeämään tikkaita tiheään. Sekin oli itseään kunniottavalle meriupseerille tärkeää.
Komentaja 194 nousi komentosillalle tikkaita pitkin. Sillä korkeudella aluksen huojumisen huomasi vielä voimakkaampana. Aluksen komentohierarkian toinen, Komentajakapteeni 338, piti siellä tiukkaa kuria. Nyt hänen kasvonsa olivat kuitenkin valahtaneet kalpeiksi, kai kovan merenkäynnin takia.
”K-komentaja paikalla”, kiekaisi lähin luutnantti. Ne merimiehet, jotka seisoivat, tekivät kunniaa, ja ohjauslaitteiden parissa olevat yksinkertaisesti nyökkäsivät.
”Lepo”, komentaja murahti. ”Saimme uudet käskyt. Palaamme lähimpään satam- mikä HELVETTI tuo on?”
”Se on skakdinavialainen risteilyalus, komentaja”, 338 vastasi.
”Risteilyalus? Mitä se tekee täällä, tässä säässä?”
Kenelläkään paikallaolijalla ei ollut vastauksia. Radisti yritti ottaa yhteyttä siihen, mutta mitään vastausta ei saatu, ei ensimmäisellä eikä kolmannellakaan kerralla. Sen kurssia oli vaikea arvioida myrskyssä, mutta suoraan länteen se suuntasi.
”Ehkä se on Lentävä zakazlainen”, luutnantti kuiskasi katsellessaan myrskyä vastaan puskevaa alusta kuin lumottuna. Sen lipputangossa liehuivat siniset housut.
”Mahdotonta. Amiraali upotti Lentävän zakazlaisen vuosisata sitten, luutnantti”, komentaja korjasi, mutta se oli hyödytöntä. Semmoiset tarinat elivät. Ja olihan se oikea tarinakin melko epäuskottava.
”No…” Komentajakapteeni 338 katsoi esimiestään. ”Avaammeko tulen?”
”Doktriini on yksinkertainen. Ne eivät vastaa eivätkä käänny, joten ne täytyy upottaa.”
Kaikki tiesivät, että aluksessa on luultavasti lähinnä matkustajia eikä sotatarvikkeita, mutta Imperiumin vesillä toimittiin Imperiumin säännöillä.
SS Lützenin etummaisin tykki ampui ensin varoituslaukauksen. Se meni turhan kauas, sillä tuuli heitti ammuksen lentoradan aivan kujalle. Seuraava osui aivan risteilyaluksen viereen.
Hetken komentosillalla seurattiin, josko typerä alus kääntäisi kurssia tai edes lähettäisivät heille viestin lipuilla. Komentaja ei nähnyt kiikareilla siellä juuri mitään toimintaa. Ikkunoissa kyllä paloi valot – ei tosin kaikissa – mutta etenkin komentosillalla näkyi olevan hädin tuskin väkeä. Mitä jos se todella oli aavelaiva?
Myrsky tuntui pahenevan joka hetki. Se vaikutti jo ampumiseen, kun jokainen aalto keinutti SS Lützenia monta metriä.
”Kääntäkää alus ympäri kotia kohti, ja upottakaa samalla tunkeilija”, komentaja määräsi. Risteilijän U-käännös myrskyssä oli manööveri, joka vaati paljon tilaa, eikä sitä voinut tehdä nopeasti. Lützenin tykit alkoivat soida, ja kranaatteja sataa Ganska Romantiskin kannelle. Osumatarkkuuden tarkistaminen oli vaikeaa, kun piiskaavan sateen läpi näki hädin tuskin muuta kuin räjähdyksiä – ja alkoi kuulla huutoja.
Mutta pian myös nazorakit ymmärsivät tehneensä virhearvion. Vaikka Lützenin moottorit miten pyristelivät meren voimaa vastaan, oli kääntyminen tuskallisen hidasta, ja valtava sivuaalto iski suoraan kannelle. Alus oli kääntynyt vasta neljänneskierroksen, ja sen kurssi kulki nyt suoraan Ganska Romantiskin edestä. Niin läheltä nimen saattoi erottaa laivan kyljestä juuri ja juuri. Käännös jatkui tuskallisen hitaasti, ja jokainen aalto teki siitä vaikeampaa. Komentaja 194:n oli pakko sytyttää uusi tupakka käskynkarjumisen välissä. Ehtisivätkö he pois alta? Niin suuren aluksen kanssa törmääminen ei luultavasti tuhoaisi Lützenia, mutta yhdistettynä myrskyyn oli täysin mahdollista, että osuma vähintään jättäisi heidät tuuliajolle, tai kaataisi koko aluksen. Ja 194:n sotilasuran. Onneksi hetki hetkeltä Lützen hilasi itseään kurssille kohti länttä, kunnes oli melkein Ganska Romantiskin kanssa kylki kyljessä. Siviilialus oli jatkuvan tulituksen seurauksena tulessa, ja sen rungossa oli ammottavia repeämiä, joista se otti jatkuvasti vettä sisäänsä. Vaikka SS Lützen ei ollut mitenkään pieni alus, skakdinavialainen laiva oli silti kolossi sen rinnalla. Ja siltä etäisyydeltä jokainen tykistön keskitys repi Ganska Romantiskin kylkeen aina vain suurempia reikiä.
Mutta se räjähdys ei tullut vihollisaluksen kannelta. Ei, se tuli Lützenin kannelta. Komentaja nojasi kaiteeseen ja tuijotti komentosillan ikkunasta yrittäen saada selvyyttä tapahtumista. Sade piiskasi kantta. Ensimmäinen räjähdys oli ollut heikko, mutta ne jatkuivat. Heiteltiinkö risteilyalukselta jotakin? Ne satoivat kannelle ja pamahtelivat. Komentaja 194 näki, miten miehistö yritti ottaa suojaa, ja joku suistui yli laidan liukkaalla kannella. Tämän toverit huusivat ja heittivät tälle pelastusrenkaan. Mitä helvettiä edes tapahtui?
Hän käveli ulos komentosillan sivuovelta, mikä vei kapealle tasolle, joka kiersi tornia. Tuuli kävi häneen kiinni valtavalla voimalla, ja nazorakin oli pakko tarrata kaiteeseen niin tiukasti kuin suinkin. Paksu sininen takki piti onneksi vettä, mutta se ei kovin paljoa lohduttanut, kun kaikki muu oli hetkessä litimärkää. Mutta sieltä ulkoa Komentaja tajusi tilanteen vakavuuden jotenkin aivan eri tavalla. Risteilyaluksen kannella riehui monen monta siluettia, jotka heittelivät epämääräistä tavaraa alas. Olivatko ne polttopulloja, jotka oli tehty Skakdinavian valtionmonopolialkoholiyhtiön tuotteista? Sieltä lensi alas myös jonkinlaisia keihäitä, jotka olivat ehkä… verhotangoista ja keittiövälineistä tehtyjä? Se oli nöyryyttävää. Voi ei, nyt sieltä hyppi alas jotain hulluja. Siniset korvat vain vilkkuivat. Oliko tämä jokin uusi ja vaarallinen merirosvojen rotu? Merten rottia, tosiaankin –
”Komentaja! Varo!”
Kannelta kuuluva merisotilaan huuto sai upseerin vilkaisemaan ylöspäin, ja tämä väisti täpärästi ilman läpi viuhuvan ketjun, jonka päässä valtava ankkuri takertui komentosillan torniin tuhoten tutka-antennin. Alus nytkähti tarttuessaan risteilijään. Ankkurin päällä irvisti skakdi, jolla oli päässä siniset tekokorvat, hampaissa hummerien avaamiseen tarkoitetut vankat pihdit ja silmien ympärillä punaista verta.
”Tuomio tulee!” kirkui hyökkääjä ja loikkasi pitkä fileerausveitsi ojossa komentajan kimppuun. Nazorak väisti vaistonvaraisesti oikealle ja veitsi löi tyhjää. Piraka laskeutui rinnuksilleen tähystystasolle ja koetti nousta pystyyn sihisten ja naureskellen. Mutta kokeneelle ja oman aluksensa läpikotaisin tuntevalle meriupseerille ei rääsyläisestä ollut vastusta. 194 otti kaksi askelta taaksepäin, veti esiin pistoolinsa ja ampui skakdia rintaan. Luoti meni suoraan läpi.
Hyökkääjä katsoi hetken rintaansa ja 194 luuli näkevänsä tämän silmissä pienen järjen pilkkeen; olento oli kaukana kotoa, aivan liian syvällä, ja loukkaantunut kuolettavasti. Nazorakin mielessä sekoittui sääli ja vakaumus siitä, että puhtauden aate oli oikealla asialla.
Lisää polttopulloja osui kannelle ja tornin huippuun. Alas ankkuriketjua kiipesi kolme hyökkääjää. Oranssit lieskat niin omalta kannelta kuin vihollisenkin rungosta valaisivat taistelua. Tuli heijastui ammutun skakdin silmistä. Se päästi pitkän vertahyytävän rääkäisyn, veti sapelin esiin ja syöksyi vielä viime voimillaan kompuroiden komentajan kimppuun. Perääntymisvaraa ei ollut, joten 194 ampui vainoojaansa lähetäisyydeltä polveen. Skakdi romahti ja 194 auttoi tämän potkulla kaiteen yli.
”Ketju! Irrottakaa se! Heti!” karjui komentaja tornista. Polttopullot olivat todella typerä asevalinta tällä kelillä; liekit sammuivat heti, kun alkoholi oli palanut loppuun. 194 viittoi sotilaita jättämään sammutustyön ja tulemaan avuksi. Hän nousi ensimmäisenä tikkaita tornin huipulle ja ampui suoraan ylöspäin kohti kiipeävää skakdia, joka putosi mereen. ”Rautasaha!” huusi komentaja myrskyn läpi, ja näki matruusin avaavan huoltotarvikearkkua tornin kyljessä. Saha nousi kädestä käteen tikkaita kiipeävien sotilaiden mukana, ja parinkymmenen sekunnin sisään he pääsivät sahaamaan tornin rakenteita irti; risteilijän ankkuri ja sen ketju olivat siihen nähden paljon paksumpia. Ketjua pitkin kiipeävät skakdin tajusivat touhun ja epäilivät hetken, mutta tajusivat sitten, etteivät pääsisi kiipeämään takaisin. Ensimmäinen hyppäsi toistakymmentä metriä sotalaivan kannelle ja joutui välittömästi sotilaiden pistinten lävistämäksi. Kiipeilyä jatkava toveri taas sai torniin kiivenneen sotilaan kivääritulesta ja putosi hengettömänä aaltoihin.
”Nopeammin!” huusi komentaja sahaaville sotilaille. Hyökkääjät olivat osoittautuneet sekä säälittävämmiksi että huonommin johdetuiksi kuin jopa Gaggulabion palkkasoturit, eikä niistä ollut kevyen risteilijän miehistölle vaaraa. Mutta ankkuriketju oli vetämässä Lützenia kohti huvialuksen rukoa, eikä se kohtaaminen päättyisi kauniisti. Komentaja osoitti kuohuja risteilyaluksen vesirajassa, ja laajennein silmin sotilaat saivat uutta puhtia työhönsä. Kun metalliristikoon sahattu leikkaus näytti tarpeeksi syvältä, alkoivat sotilaat hakata sitä kiväärinperillään. Lopulta valettu rauta antoi periksi, torninhuippu viuhui ketjun mukana yläilmoihin ja kalahti kauempana Ganska Romantiskin kylkeen.
Litimärkä komentaja kompuroi takaisin komentosillan puolelle ja karjui komentoja puhelimeen. Täysi vauhti moottoreihin, nyt on tosi kyseessä! Tärkeintä oli päästä pois isomman laivan sivuaallokosta. Skakdinavialainen alus oli jo niin silputtu, että myrsky todennäköisesti viimeistelisi sen. Komentaja 194 ei aikonut uhrata sen eteen ainoatakaan ylimääräistä nazorakia. Vaikka kotiin ei ollut kuin pari tusinaa meripeninkulmaa, matka tuntui juuri silloin ylivoimaiselta.
Päivä oli ollut pitkä. Maj kaipasi jo omistusoikeusasuntoaan ja kesämökkiään perunamaineen. Lomalla oli mukava olla – tai ainakin aika mukava – mutta liika oli liikaa. Hän ei halunnut enää yhtään lasillista karaokebaarissa, ei yhtään pähkinäpussia pubissa. Loungen punaisesta sametistakin hän oli saamassa tarpeekseen. Jos se ylipäätänsä oli mahdollista.
Parempaakaan tekemistä ei oikein ollut. Niinpä he olivat käyttäneet taas yhden päivän laivan takaosan karaokebaarissa muistellen kouluaikoja, eläviä ja kuolleita yhteisiä ystäviä, eri konvehtirasioiden konvehteja herkullisuusasteita, syntymäpäiväkutsuja, nimeämispäivälahjoja, Melumfestin takavuosikymmenten esiintyjiä, uutisankkureita komeusjärjestyksessä, Allsång på Skakdenin hauskimpia väliaikaohjelmanumeroita, raaputusarpojen voittoja, hiihtokilpailuja, sitä kun Palunie oli päässyt lehteen kasvattamallaan jättikokoisella kesäkurpitsalla. Muun muassa. Yhdessä vaiheessa he olivat kuulleet kaukaa häiritsevää meteliä, mutta diskijukka oli laittanut vain musiikkia kovemmalle, ja ilta oli jatkunut.
Bors työnsi lippukortin väsyneenä lukijaan ja kaksikon hytin ovi aukesi. Heitä löi kasvoille kylmä merituuli. Hytin merenpuoleinen seinä oli kokonaan poissa, lattia lainehti vedestä, toinen sänky oli säpäleinä ja seinästä pilkotti jotain, joka näytti räjähtämättömän tykinammuksen perältä.
He astuivat sisään. Maj tuijotti aukosta merelle. Bors istui sängylle ja huokaisi.
”Luulen, että voisimme saada osan rahoista takaisin. Tai ainakin uuden hytin. Vaikka ollaan jo yliajalla…”
Maj ei vastannut. Hajamielisesti hän kaivoi säilyneen sängyn alta ensimmäisen illan sinetöidyt tax-free-ostoksensa ja kaivoi esiin tupakkikartongin, jonka kannessa hymyili piippua polttava skakdi keltaisessa sadetakissa ja -hatussa. Toisesta pakkauksesta hän löysi hopeoidun sytkärin, johon oli kaiverrettu ja kullattu laivayhtiön tunnus.
Maj ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. Ne olivat tuliaisia Peders-Korin Ukkojaoston toimikunnalle. Se tuntui nyt kovin kaukaiselta. Neljännellä yrittämällä hän sai savukkeen syttymään. Maj otti pitkiä henkosia ja puhalteli sieraimistaan savuvanaa myöhäisillassa myrskyävälle merelle. Lopulta hän sylkäisi tumpin mereen. Mereen, jonka Pitäminen Puhtaana oli Majlle tavallisesti niin tärkeää, Bors tajusi.
Maj irrotti lakana sängystään ja alkoi repimään sitä pitkiksi suikaleiksi, jotka hän sitoi köydeksi ja kiersi lanteilleen. Hän kokeili hajonneen sängyn irronneita rautaputkia, tunki yhden improvisoidulle vyölleen ja heilutteli toista ilmassa. Sitten hän irrotti kieltokyltistä piittaamatta palosammuttimen telineestään huoneen nurkassa ja lykkäsi sen Borsin syliin.
”Minusta meidän pitäisi etsiä se kapteeni”, sanoi Maj lopulta. ”Alkuperäinen kapteeni.”
”Miksi niin?” sanoi Bors ja katsoi ystäväänsä, joka oli kuin muuttunut nainen.
”Luulen, että hän saattaa tarvita apua.”
Maj loi vielä mietteliään katseen räjähtämättömään tykinammukseen, mutta päätti, että se oli parempi jättää sikseen. Kaksikko sulki hyttinsä oven viimeistä kertaa takanaan ja katosi laivan käytäville.
Lokikirja S/S Ganska Romantisk
Marraskuun 20. päivä, Kuningas Karlek II:n 86. hallintovuosi
Myrsky on yltynyt yhä. Pahoittelen, etten voi raportoida ohjesäännön vaatimia tietoja, sillä en ole päässyt komentosillalle vallankaappauksen jälkeen kertaakaan. Kurssimme on pysynyt vakaana, ja uskon sen todella johtavan Mysterys Nuille. Ohitimme Manaatinseljänteen toissapäivänä. On ihme, ettemme ajautuneet matalikoille.
Eilen kohtasimme paikallisen sotilasmahdin aluksen. Otimme taistelussa suuria vahinkoja. Kakkosboileri ei enää toimi, ja aluksella on toisinaan vaikeuksia puskea läpi aalloista. Omaatuntoani kurittaa kyvyttömyyteni suojella matkustajia, mutta jos olisimme paljastaneet itsemme taistelussa, roikkuisimme eittämättä valekapteenin kätyrien hirttoköydessä. Vahingoista huolimatta Ganska Romantisk ontuu eteenpäin kuin mahtava tahtorak, kohti kovaa maata ja turvaa. Hän on sitkeä ja sisukas, kuten kotimaamme. Öisin mieleni palaa Skakdinavian tunturien lomaan. Kenties näen ne vielä kerran.
Yritimme eilen ottaa Åken kanssa yhteyttä paikallisiin merirosvokaupunkeihin radiolla, mutta sää tekee sen mahdottomaksi. Me, jotka olemme vielä järjissämme, olemme pitäneet päät matalina, ja olemme linnoittautuneet miesten saunatiloihin ja niihin johtaviin huoltokäytäviin. Meitä on jäljellä kahdeksan. Gerhal kuoli eilen, kun petturit saivat hänet kiinni taistelun jälkeen. Se on kenties armeliaampi kohtalo. Toiset ovat seonneet täysin, ja palvelevat kaapparia kuin uskoen tämän tarkoitusperiin.
Nimeni on Kapteeni Nordenskad. Maailmani on kelluva huvituksien ja kuoleman lautta. Kerran olin Kuninkaallisen Laivaston meriupseeri. Uskoin järjestyksen ja järjen voittoon. Mutta kun kaaos tuli, kaikki meistä särkyivät omilla tavoillaan. En enää tiedä, kuka on hullumpi: minä, vai kaikki muut. Minua vainoavat sekä elävät että kuolleet. Vemmelsääri ja tämän mielipuoliset kätyrit etsivät minua taukoamatta, ja ne joita en kyennyt suojelemaan, piinaavat untani.
Le-matoran asteli pitkin oransseista kivistä ladottua kujaa. Hän kantoi yhdella olalla reppua ja hyräili nykivää sävelmää. Hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä kujan kummallakin reunalla. Rakennuksien päällä oli terasseja, joihin avautui ovia ylemmistä kerroksista. Kulkija heilautti kättään toiselle matoralaiselle, joka kasteli terassiviljelmiä lommoisella peltikannulla.
Kulkija kääntyi risteyksestä ja saapui pienelle aukiolle, jonka laidalla oli avaramman näköinen rakennus, jonka edessä oli pitkä ja leveä tiilillä ladottu katos. Sisältä kuului puheensorinaa ja aterimien kilinää. Edessäkin oli pöytiä; yksi oli aurinkoisella kivetyksellä katoksen edustalla. Pöydän ääressä istui neljä matoralaista. Nämä olivat rentoutuneista asennoistaan päätellen jo syöneet, mutta kullakin oli vielä teekuppi edessä. Pöydällä oli rinkeleitä, yksi istujista poltti piippua.
”Ah, Jegev”, sanoi piippua polttava ta-matoran. ”Teetkö pienen esiintymisen?”
”Toki”, vastasi Jegev, kumarsi lyhyesti joukolle ja istui pitkälle penkille. Teenjuojat tervehtivät samalla eleellä. Ta-matoran työnsi tulokkaalle eteen paperin ja kynän. ”Saat olla kauppias.”
”Eksoottinen rooli”, sanoi Jegev ja luki lomakkeen nopeasti. Hän teki muutamia merkintöjä ja ojensi sen takaisin. Ta-matoran raapi leukaansa, lisäsi vielä muutaman merkin ja ojensi takaisin.
”No niin. Kahu-Nui, Jöb ja Groszexk astuvat sisään. Kauppa on täynnä puisia hyllyjä, joissa on monenlaista tavaraa. Tila on aika korkea, ja ylimmille hyllyille pääsee tukevan näköisillä tikkailla. Pöydällä on öljylamppu ja pienistä ikkunoista tulee myös vähän valoa sisään.”
”Onko siellä aseita?” kysyi onu-matoran. ”Ja paljonko meillä onkaan rattaita?”
”Mulla on kaksisataakakskyt ratasta”, sanoi rinkeliä mussuttava ko-matoran.
”Heitä tarkastelu”, sanoi ta-matoran.
Ko-matoran otti pöydältä koristeellisen, geometrisen kiven ja heitti sen pöydälle. ”Kaks. Matalauta.”
”Et näe oikein mitään. Kaupassa on pimeää, ja tulit juuri sisään aurinkoiselta kadulta.”
”Hö. Muthei, minullahan on hyvä hajuaisti. Saanko heittää uuden tarkastelun, edulla?”
”Okei, heitä vaan”, sanoi ta-matoran ja pyöräytti silmiään.
”Olen zyglak”, sanoi onu-matoran ylpeänä, vastoin empiiristä todistusaineistoa.
”Oletko Groszexk?” kysyi Jegev.
”Eikun Povori on Groszexk. Se on Hordika-lohikäärme.”
Hiljaa ollut po-matoran näytti paperille piirtämäänsä kuvaa. ”Olen Hordika-lohikäärme-ristiretkeläinen”, tämä sanoi toteavaan äänensävyyn.
”Minä olen Jöb”, nyökkäsi onu-matoran. ”Sekin on ihan hyvä zyglak-nimi.”
Noppa lensi taas, ja uudestaan. ”Kaheksantoista!”
”Haistat pölyä, ja rautaa, joka voi olla aseista, tai sitten jostain muusta, emt. Ja haistat happoa, joka on varmaan jonkinlainen happokeihäs, mutta sitäkin on vaikea sanoa, kun et näe mitään. Jegev?”
”Mitäs tämä on, kaksi liskohirviötä kunniakkaassani kaupassani? Oletteko tulleet ryöstämään myynnissäni olevat tuotteeni, jotka kuuluvat minun omaisuuteeni? Te katalat!” lausui Jegev paatokselliseen sävyyn.
”Meillä on rahaa”, sanoi niin kutsuttu Jöb.
”Ooh! Minä en muuta rakastakaan kuin rahaa!” vastasi Jegev ja hieroi käsiään yhteen. ”Mikä Gortt on? Kahu-Nui?”
”Mä olen ilman toa, mutta osaan muuttua linnuksi! Betem sanoi, että on parempi, jos ei olla kaikki jotain liskohirvilöitä”, vastasi ko-matoran.
”Voitte te olla, mutta näin tulee kenties kiinnostavampia interaktioita”, vastasi Betemiksi esitelty ta-matoran. ”Hmm, Jöb ja Groszexk, heittäkääpä ketteryys.”
Nopat kilisivät. Jöb heitti viisi ja Groszexk neljätoista.
”Kahu-Nui tarkoittaa niin kuin isoa kotkaa”, totesi Gortt Jegeville. ”Mikä sä muuten olet? Pitääkö heittää tarkkailua?”
”No ei, siinä se on edessä, näet sen normaalisti”, sanoi Betem.
”Paitsi Jöb ei nää mitään”, sanoi Gortt.
”Olen steltin aristokraatti, ja minulla on sellainen rusetti kaulassa, ja monokkeli”, sanoi Jegev.
”Ja kun Jöb heitti vaan vitosen, niin sen häntä osuu vahingossa semmoiseen telineeseen missä on kauppatavaraa ja ne kaatuvat kaikki lattialle”, sanoi Betem, joka ikään kuin johti tilannetta.
”Tänään tulee kyllä harvinaisen surkeita lukemia”, puisteli Jöb päätään.
”Sinä roisto! Pilaat kauppani ja tuhoat vielä kalliita tuotteitani! Varo, sillä minä aion kutsua paikalle kaupunginvartioston, joka vie sinut vankilaan, josta et pääse pois, sillä olet tehnyt rikoksen ja rikkonut lakia ja turmellut omaisuuttani!” kivahti Jegev.
”Kukas tuolta tulee?” kysyi Gortt, eli Kahu-Nui.
”Mistä?” kysyivät muut yhteen ääneen.
”Kadunkulmalta, tässä todellisuudessa”, sanoi Gortt avuliaasti.
”Oho, Neppa! Matkaaja palaa kotiin!” huusi Jegev iloisesti.
Kapeaa katua saapui ga-matoran, jolla oli harteillaan vaalea kaapu. Tulija talutti nyörissä keskikokoista norsua, jonka selässä oli monenlaista pakkausta ja säkkiä. Neppa näytti hyväntuuliselta, joskin väsyneeltä. Gortt ja Povori liukuivat alas penkiltä ja katosivat rakennuksen sisään; he palasivat tuossa tuokiossa. Povori toi ämpärillisen raikasta vettä suoraan kaivosta ja toisen täynnä hedelmiä ja tarjosi niitä norsulle. Gortt kantoi viinikannua ja isoa lautasellista höyryävää, mausteisen tuoksuista muhennosta.
”Kiitos”, sanoi Neppa ja istui penkille. ”Mukava olla taas täällä.”
”Minäkin haen annoksen”, sanoi Jegev. ”Olin päivän louhoksella. Otti voimille, vaikka tuskin samalla tavalla kuin sinulla.”
”No, olen viimeiset kaksi viikkoa lähinnä istunut, välillä kävellyt ja toisinaan soutanut”, sanoi Neppa. ”Vaikka ottaahan tuo koville eri tavalla.”
Alussa ga-matoran keskittyi vain työntämään muhennosta suuhunsa. Norsu joi antaumuksella ja siirtyi sitten hedelmien pariin. Muut katsoivat uteliaina sen pakkauksia. Jegev palasi sisältä ruokalautasen kanssa.
”Padam-padam-päivä”, sanoi Jegev onnellisena. ”No, mitäs uutta avarasta maailmasta?”
”Yhä pohjimmiltaan rikki ja valheelle rakennettu”, vastasi Neppa pyyhkien suunpieliään. ”Hyvää tämä.”
Hän kiinnitti huomiota pöytäkumppaneihinsa, jotka eivät meinanneet saada silmiään irti norsun kantamuksista. Maailmanmatkaaja siemaisi vielä pitkästi teekupista. ”Mitähän Punainen Mies sanoo kärsivällisyydestä?”
”Jos vaan kerrot että löysitkö ne”, sanoi Povori anelevasti. ”Kahden uusimman setin korttitaulut…”
”Ja uusimman painoksen sääntökirjan”, jatkoi Betem.
”Pelko pois”, nauroi Neppa. ”Meillä on molemmat, ja pääsin veneessä istuessani jo puoleen väliin painolaatan kaivertamista korttitaulusta. Boostereita saa nykyään jo Howai Nuilta yhdestä pikkuisesta liikkeestä, mutta täysi tieto koko seteistä löytyi vasta Karapakiasta. Minulla oli runsaasti aikaa kaiverrella niitä veneessä istuessani. Ja sääntökirjakin löytyi.”
”Pliis?” kysyi Betem.
”Älä sitten tahmaa sitä kastikkeella, kun se on vielä ainoa kappale.” Neppa asteli norsun luo, taputti tätä kärsään ja noukki satulalaukusta ison kovakantisen kirjan. Sen kannessa toa-soturi hyppi laavaputouksen keskellä ja oli lyömässä ilkeää makutaa pitkällä miekalla. Kuiluja ja Kanohi-lohikäärmeitä, luki kiiltävin kirjaimin kannessa. Kuudes painos.
”Se on upea”, sanoi Betem ja hypisteli sivuja. ”Aloitan ensimmäisen kopion tekemisen jo tänään.”
”Jep. Ja tässä on korttitaulut Povorille. Kirjoitin jo muistiin vähän ajatuksia kuutiosta. Mustapunainen on vahvin. Voidaan hioa niitä yleisyyksiä. Ehdin kaivertamaan jo tavallisimman kortit, niin niitä voi alkaa painamaan. Niitä tarvitsee kuitenkin eniten. Vietkö laatatkin painotalolle?”
Povori nyökkäsi ja selasi kopionippua, jonka avulias peliluolan pitäjä oli tulostanut Neppalle kaukana Karapakiassa. Setit oli julkaistu jo puoli vuotta sitten, mutta näin etelässä kukaan ei ollut niitä vielä nähnyt.
Jegev katseli nippua Povorin olan yli. ”Miksi tuoli on kulkuneuvo?”
”Se ei ole oleellista. Oleellista on se, että se on ilmainen!” sanoi Povori ihastuneena.
”Kaikki ne on ilmaisia, senkun painat menemään”, vastasi Jegev.
”Eikun pelin sisällä. Hinta on pyöreä nolla.” Maksun konsepti oli useimmille kaupunkilaisille tutuin juuri erilaisten pelijärjestelmien jännittävänä sääntökomponenttina.
Neppa kaivoi laukusta vielä pienen kangaspussin ja nakkasi sen pöydälle. Nauha oli löystynyt ja pussin suusta putosi oransseille katukiville kaksi syvän sinisenä kiiltävää safiiria. Sisällä oli useita enemmän.
”Onko joku teistä menossa temppelille? Nuo voisi viedä takaisin”, sanoi Neppa taputtaen norsun kärsää.
”Ei kai. Mutta joku sisällä varmaan on, joten vien ne tiskille”, sanoi Jegev, korjasi lautaset ja heitti pussukan niiden päälle. Sinisiä kiviä löytyi louhokselta, jossa kaupunkilaiset hakkasivat kiveä rakennuksia varten. Niitä kertyi vuosikymmenessä yksi tai kaksi, ja ne oli tapana viedä temppelin edustalla oleviin maljoihin, sillä ne olivat kauniita katsella. Ulkomaalaiset olivat niistä oudon kiinnostuneita, joten maailmanmatkaajat ottivat niitä mukaansa. Niiden jakaminen vastapalveluksena sytytti ulkomaalaisten silmiin oudon kiihkon, ja myös näiden luonne tuntui muuttuvan – joskus avuliaaksi ja kiitolliseksi, joskus levottomaksi ja pälyileväksi. Sentään ne auttoivat maailmanmatkaajia saamaan tarvitsemansa; muuten ulkomaalaisten kanssa toimiminen oli yleensä hyvin hankalaa. Kellekään ei ollut ikinä selvinnyt, mikä oli kivien vaikutuksen taustalla: ne eivät olleet oikein hyödyllisiä mihinkään.
Neppa istui penkille varjoon, oikaisi jalkansa ja asetti kätensä päänsä taakse. Hän antoi ruoan asettua vatsaansa ja katseli sinisellä taivaalla liitäviä merilintuja. Ulkomailla oli kiinnostavaa käydä, ihmetellä uusia jokisuistoja, ennennäkemättömiä purjealuksia, vieraita taloja ja puukujia, makuja mausteista, joita täällä ei kasvanut. Mutta silti mikään muu paikka ei ollut sellainen kuin koti. Muissa paikoissa oli aina taustalla paine, epämukava painon tunne hartioilla ja kallonpohjassa. Eikä se johtunut vain vieraudesta tai tottumattomuudesta. Neppa näki sen kaikkien ulkomaalaisten silmissä, kuuli puheiden taustalla ja luki rivien välistä. Jotkut tunnistivat sen. Jotkut harvat jopa tunnustivat sen, mutta hyvin harva uskalsi yrittää tehdä asialle mitään. Moni upotti sen vitseihin ja meteliin, osa pulloon. Aamulla lähes kaikki palasivat ruotuun.
Neppa oli hetken vain hiljaa.Väkeä purkautui ulos keskuskeittiöstä. Osa jäi rapsuttamaan norsua. Toiset lähtivät kohti yläkaupunkeja, toiset suuntasivat illaksi louhokselle tai kehräämöön. Kaukana yläpuolella aurinkojen valo kiilsi kupoleissa ja kalliotornien koskemattomissa, ajan ja tuulen kaivertamissa kyljissä.
”Loput laukut on lähinnä niitä, mutta olen kuunnellut ehkä neljäsosan”, hän vastasi viimein.
”Yllätyksiä luvassa siis”, vastasi Jegev solidaarisesti.
”Aivan takuulla.”
”Saanko katsoa?”
Neppa hymyili silmät kiinni. Kaikki olivat aina samanlaisia. Jotkut vaan esittivät kärsivällistä pidempään. Mutta miksi turhaan? Pitihän elämässä olla yllätyksiä.
”Veli hyvä, ne ovat yhtä paljon sinun kuin minunkin, ja yhtä vähän.”
”Tattista”, sanoi Jegev, liukui alas penkiltään ja siirtyi availemaan kantolaukkuja. Norsu oli laskeutunut vatsalleen sulattelemaan ruokaansa. Se katsoi Jegeviä suurella silmällään ja tunnusteli tämän naamiota kärsänsä kärjellä.
Le-matoran kaivoi esiin neliönmuotoisia pahviläpysköjä ja pienempiä muovirasioita. Hän yritti saada selvää tarkoituksellisen epäselviksi väännetyistä ympyrän- ja kuusikulmionmuotoisista kirjaimista ja huolimattomasti lyijykynällä kirjoitetuista etiketeistä. Sinkkuja oli melkein neljäkymmentä ja kasettejakin toista tusinaa. Muutama nimi oli tuttu, suurin osa aivan uusia.
”Jos haluat ottaa tirsat, niin voin mennä etukäteen pistämään nauhoja valmiiksi”, huikkasi Jegev Nepalle.
”Olen ok, mennään vaan”, sanoi Neppa. ”Viedään iso kaveri ensin laguunille. Kaipaa varmaan perhettään.”
Jegev työnsi äänitteet takaisin norsun laukkuun. Nepan noustessa ja venytellessä eläin ymmärsi yskän, kohottautui jaloilleen ja päästi matalan törähdyksen, joka tärisytti kattotiiliä. He lähtivät aukiolta jyrkästi alaspäin viettävää kujaa, toinen iltapäivän auringoista paistoi vastaan lännestä. Välillä he kulkivat portaita, joita norsu laskeutui rauhallisen varovaisesti siirtämällä yhtä jalkaa kerrallaan alemmalle askelmalle. Vastaantulijat pysähtyivät tervehtimään ja taputtamaan norsua, joku tarjosi parvekkeelta porkkanoita. Muutaman kaltevan korttelin jälkeen kaupunkirakenne hajaantui. Kolmikko ohitti iltavalossa kylpeviä viinitarhoja ja pysähtyi juomaan sadevesitynnyristä. Rinteessä oli kaalipelto, jota reunustavissa auringonkukissa mehiläiset pörräsivät. Tie muuttui laattakivetetyksi poluksi, jonka ympärillä solisi puro.
Lännenpuoleinen laguuni oli pienempi kuin satama, johon Neppa oli tänään saapunut. Po-matoran nosteli talikolla heinäpaaleja vankkureista, Jegev meni avuksi. Aallonmurtajan takana näkyi kaksi palaavaa kalastusvenettä. Laguunissa vilvoittelevat norsut törähtivät tervetuliaissanoja kaupungista laskeutuneelle juhdalle, ja pari nuorta eläintä juoksi törmäillen rantaruovikosta vastaan. Neppa irrotti norsun hihnan ja kantolaukut ja kantoi ne lämpimänkeltaisella lampulla valaistuun tallirakennukseen; näin etelässä ilta hämärtyi nopeasti. Hän palasi pihalle kantaen kahta matoran-kokoista selkäreppua, jotka oli tehty paksusta oranssiksi värjätystä pellavasta. Ne olivat täynnä ja painavan näköisiä.
Neppa ja Jegev heilauttivat kättään norsuille ja po-matoranille ja lähtivät etelänpuoleista polkua kohti yläkaupunkia. Reitti mutkitteli ensin vesirajassa. Ylhäällä rinteeseen rakennettujen talojen valopisteet heijastuivat tummasta vedestä. Matkan varrella he ottivat kalastuslaiturin partaalla olevasta telineestä kuivatut kampelat iltaa varten evääksi. Polku kääntyi vasemmalle rinteeseen, ja kilometrin käveltyään kaksikko nousi kallioon hakattuja portaita esikaupunkiaukiolle, jonka yöperhosia houkuttelevien lyhtyjen valossa potkittiin palloa.
He istuivat hiljaa aukion reunalla lepuuttaen jalkojaan, kunnes kirskuna ja kolina ilmaisivat köysiradan vaunun saapuneen yläkaupungista. Se oli ruosteinen ja natiseva, mutta toimi suhteellisen moitteettomasti. Oikeastaan Jegev muisteli pelkästään ilolla sitä yhtä kertaa, kun vaijeria kelaava höyrykone oli tyystin hajonnut ja jättänyt hänet ja pari muuta kaupunkilaista killumaan korkealle kaupungin yläpuolelle. Aurinko oli laskenut, kuu oli noussut saaren ylle ja taas laskenut. Noustessaan kyytiin he olivat olleet vain hyvänpäiväntuttuja, palatessaan heitä oli yhdistänyt side, jota ei helposti rikottaisi. Onneksi heillä oli ollut evästä ja pullo mukana. Ja pelikortit.
Tällä kertaa ongelmia ei tullut. Vaunusta kipusi ylös harvahampainen vanhus ja pari katukoiraa. Neppa ja Jegev istuivat kuluneille puupenkeille. Muita matkustajia ei tullut, mutta yksi pallonpotkijoista antoi heille laatikollisen sitruunoita vietäväksi yläkaupunkiin. Neppa sulki oven ja kilautti kelloa. Vaunu nytkähti liikkeelle ja kohosi radallaan kohti lounaassa kohoavaa harjannetta, jonne yläkaupunki oli rakennettu. Vuosia – ehkä vuosisatoja – sinne oli päässyt vain rinnettä mutkittelevia portaita. Kauan sitten oli rakennettu tavaran kuljettamista varten iso vinssisysteemi, minkä jälkeen myös yläkaupunkiin oli voitu rakentaa hiekkakivestä. Vuosien saatossa pystysuuntainen hissi oli saanut tuekseen köysiradan, joka yhdisti yläkaupungin suoraan keskustaan.
Vaappuvan matkan päätteeksi vaunu kolahti laituriinsa. Ylhäällä oli viileämpää, mutta yö oli tyyni. Alapuolelle levittäytyi pienten lämpimien pisteiden valomeri. Kaupungin äänet hukkuivat höyrykoneen puksutukseen. Konehuoneen ovella piipullisella oleva onu-matoran vilkutti heille laiskasti. Jegev jätti sitruunat katoksen alle. Vaijerin hihnapyörä nytkähti taas liikkeelle ja vaunu liukui tyhjänä takaisin alas.
Harjanne jatkoi kaartaen etelään, ja kävi muutaman sadan metrin päässä liian jyrkäksi rakentamiselle. Noilla kallioilla pesivät vain kiislat ja merikahut, eikä yksikään matoran ollut tiettävästi koskaan kiivennyt sinne. Ennen pitkää kallioharjanne leventyi, ja siihen oli hakattu ammoisina aikoina leveät portaat. Temppeliä kaupunkilaiset olivat rakentaneet silloin, kun oli kiinnostanut, mutta vuosikausien työn tulos oli siitä huolimatta komeaa katseltavaa – myös nousevan kuun valossa. Kaupunkilaiset tiesivät sydämessään, että Pyhään kurkottava työ oli aidoimmillaan silloin, kun kukaan ei siihen pakottanut.
Temppeli ei ollut valmis, eikä se tulisi koskaan valmiiksi. Matoralaisia saapui kapseleissaan saarelle silloin tällöin, ja joskus harvoin joku ulkomaalainen halusi muuttaa kaupunkiin. Olisi ollut väärin jättää heidät, tulevat sukupolvet, suuren työn ulkopuolelle. Työtä aina riitti: talvimyrskyjen jälkeen jadekivinen kupoli vaatisi kunnostusta; eteishalli näyttäisi kenties mukavammalta kaiverretuin pylväänjalustoin, ja suihkulähteen kastelukanavan muoto olisi jonkun toisen mielestä elegantimpi puolikaarevana. Muun työn ohessa osallistuminen Temppelin rakentamiseen toi elämään miellekkyyttä, ja samalla se muistutti kaupunkilaisia siitä, mitä ei pitänyt unohtaa: sitä, keitä he olivat ja mitä he eivät olleet. Ja ennen muuta se muistutti Vitsistä.
Kaupunkilaiset eivät voineet ylpeillä omaisuudellaan, valloituksillaan tai teknologiallaan. Mutta he saivat suurta, sydäntälämmittävää riemua siitä, että vaikka Suur-Athin kirkko pohjoisessa oli paljon korkeampi, mahtavampi ja hallitsevampi kuin heidän jadekupolinen temppelinsä, oli heillä jotain, mitä pääpaikka vain väitti säilyttävänsä holviensa kaikkein pyhimmässä. Kirkko oli ottanut Mielen Isän kasvojen sirun menettämisen niin raskaasti vain siksi, että se oli paljastanut heidän oman tekopyhyytensä. Pyhä Äiti oli tosiaankin sokea joillekin asioille.
Vain kaupungin vanhimmat asukkaat muistivat Vitsin toteuttamisen, ja tarinaa siitä kerrottiin nurkkapöydissä ja liesien äärellä uudestaan ja uudestaan, ajasta aikaan. He olivat riskeeranneet henkensä ja uskonsodan syttymisen, mutta syystä tai toisesta kirkko oli päättänyt lakaista asian mahdollisimman hiljaa maton alle. Kirkkoisien mielestä tapaus oli enimmäkseen kiusallinen; kaupunkilaisten mielissä se oli kunniakas ja hyvin, hyvin huvittava.
Siellä se pyöri tälläkin hetkellä, metrin verran ilmassa suuren kupolin polttopisteessä. Neppa ei tiennyt, kuvitteliko hän vai erottuiko Temppelin pienissä ikkunoissa heikko sininen hohto, ajatusta häilyvämpi. Temppelin ovet olivat auki, ja sirua kiersi maailman monimuotoisin ja -ilmeisin patsasgalleria. Hahmoja oli veistetty hiekkakivestä ja jadesta, niihin oli upotettu sinisiä jalokiviä ja vaaleita kvartsikiteitä. Osa oli puhallettu lasista tai vuoltu puusta, jokunen oli jopa kudottu kalaverkoista ja kaikesta roinasta, mitä saarelle oli ajatunutkaan. Osa näytti humoristista käsimerkkiä. Lähes kaikki virnuilivat – osa ovelasti, osa hyväntahtoisesti kuin suuren ja herkullisen aterian päätteeksi. Veistoksista erottui kaksi toistuvaa hahmoa, joskin osa näytti näiden kahden välimuodolta tai yhdistelmältä. Oli Varas, itse Athin varjonkantaja ja kuolevaisten suojelija, suurivatsainen ja hehkuvasilmäinen, joka hengittäisi sisäänsä kuolleiden sielut ja kantaisi nämä Tyhjyyden porteille, pois Punatähden ikuisesta piirileikistä. Ja oli Poika, Hatar Atheon, kirkon unilukkari ja johdattaja. Ath ei ollut antanut maailman lapsille vapautta vain, jotta nämä astuisivat vapaaehtoisesti kirkon kahleisiin. Punainen mies olisi nouseva järjestystä vastaan. Kun aika oli oikea, tapaisivat Hatar ja Atheon tyhjyyden portilla ja polttaisivat pois mielen ja sielun kahleet, aineellisen ja aineettoman maailman loputtoman raskaan taakan.
Se olisi toinen Vitsi. Kukaan ei olisi nauramassa, mutta toisaalta, se oli koko homman juju.
Neppa ei ajatellut sitä kulkiessaan loppumatkan äänihuoneelle. Hatar Atheonia eivät kiinnostaneet palvontamenot tai rukoukset. Tärkeää oli muistaa – ja muistaa, että tekopyhyys vaani jokaisen oven takana. Kiintyminen maailmaan oli vankeutta. Kiintyminen elämään oli omistamista.
Sisällä paloi lyhty, ja vaimea hurina kantautui etuhuoneen aukinaisesta ikkunasta kujalle. Jegev astui sisään ensin ja jätti reppunsa seinää vasten. Vanha ko-matoran puuhaili metallisen rukkia muistuttavan vehkeen parissa, joka pyöri polkimen tasaiseen tahtiin.
”Iltaa teille”, sanoi matoran. ”Unettomina yövuoroon tulossa? Nuorena sitä jaksaa.”
”Meillä on uutta levitettävää”, vastasi Jegev. ”Neppa palasi avarasta maailmasta.”
”Terve, Komprad”, sanoi Neppa ja istahti puulaatikon päälle. ”Meillä onkin täytettä nauhoille. Miten kone pelittää?”
”Hyvin, kiitos kysymästä… raaka-aineen laatu huomioon ottaen! Vartha kertoi, että pohjolassa Xian saaren lähellä on sellainen iso jätepyörre, mikä on täynnä muovia, valtava lautta sitä kelluu siellä. Niillä on kaikki se materiaali, ja heittävät sen mereen. Ja täällä me keräämme vanhat kalaverkot ja hylkytavarat ja kaikki, eikä sekään aina riitä. Magnetointi kyllä toimii. Mutta voi olla, että vuoden-parin käytössä nuo nauhat katkeavat useammin kuin kerran.”
”No, öljynjalostamo tuskin parantaisi kaupunkiamme oikeasti, ja Nepallakin oli muuta etsittävää kuin polymeerit”, sanoi Jegev.
”Toki, toki”, sanoi Komprad. ”No, minä lopetan tältä illalta, Muuva odottaa minua jo. Jääkää te nuoret tänne harrastamaan, kun yö on kaunis ja ilma raikasta. Nauha on puolen tunnin päästä käyttövalmis, se kuivuu vielä. Käyttäkää siihen asti vanhoja keloja kaapista.” Matoran otti mustan kaavun naulasta ja kietoi sen ylleen.
”Hyvää yötä”, tämä huikkasi vielä ikkunasta kujalta. Neppa ja Jegev toivottivat hyvät yöt.
Jegev avasi sähkökaapin ja naksautti pääkytkimestä virrat päälle. Takahuoneeseen syttyi lukuisia vihreitä, oransseja ja punaisia valopisteitä. Ne eivät riittäneet tilan valaisuun, joten Neppa kantoi laukkunsa lisäksi etuhuoneen lyhdyn sisään. Takahuoneessa ei ollut ikkunoita, ja sen seinät oli vuorattu olkipaaleilla. Ga-matoran kytki joitakin johtoja uusiin liitoksiin ja tarkasti, ettei soittimen neulassa ollut pölyä.
Jegev tuli perässä oman reppunsa kanssa ja sulki oven hiljaa. Neppa otti kaapista nauhakelan ja asetti sen nauhuriin. Jegev nosteli repuista sinkut ja kasetit pöydälle.
”Tämä yö ei edes riitä näiden kaikkien läpikäymiseen”, sanoi le-matoran.
”Voimme jatkaa huomenna”, vastasi Neppa. ”Ei kai sinua joka päivä louhoksella tarvita?”
”Kyllä ne pärjäävät ilmankin pari päivää. Ja louhinta sujuu kahta paremmin, kun on jotain uutta musaa. Mistä aloitetaan? Pistetäänkö nimen mukaan aakkosittain?”
Neppa katsoi häntä vinosti. ”Miksi ihmeessä?”
Jegev hymähti. ”Niin, no, hyvä pointti.”
”Myöhemmissä kopioissa voidaan miettiä optimaalinen kuuntelujärjestys, mutta ensimmäinen kasetti olkoon mielivaltainen: mihin käsi osuu ensin. Paitsi, että tiedän hyvän aloitusbiisin. Tämän keikalla kävin, sain levyn heiltä sen jälkeen.” Neppa pläräsi sinkuista esiin värikkään pahvikotelon, jonka kannen ihmeellisiin muotoihin väännetyistä matoran-aakkosista ei saanut juuri selvää. ”Todella pimeää fe-musiikkia, örinää, pörinää ja särisevät urut. Ihan meidän tyylistä kamaa.”
Neppa painoi soittimeen 45 kierrokseen minuutissa ja pisti kiekon pyörimään. Jegev painoi kasettisoittimen päälle ja äänityksen alkaneeksi. Sahaus ja pauhu täytti huoneen ja löi henkisesti molemmista ilman pihalle. Neppa käänsi levyn, B-puoli oli umpimielisempi. Seuraavaksi sinkuksi valikoitui sattumalta kuulasta durunilaista aavikkojatsia. Oli hordikabiittiä ja skakdinavialaista veitsivalaantappoheviä, selvästi vortixxien tulkitsemaa peikkobluesia ja metrulaista trancea muutamaan kertaan kädestä käteen kopioituna bootlegginä. Eläväksi rumpukoneeksi tituleerattu nakutus toi uudelle kasetille hypnoottisemman rauhallisen välivaiheen. Sitä tasoittivat odinalainen arpikudospörinä, väitetysti aito karzahnilainen sludgeräp ja varsinkin tajuntaa väkivalloin laajentava ushma-dubstep, joka tuntui äänimuotoon tallennetulta päänsäryltä.
Kasetti oli täynnä. Jegev leikkasi nauhan ja liimasi sen pään kasetin kelaan. Kuu nousi taivaankannella, he jatkoivat toisen puolen äänittämistä: kalmahilaista perkussiohaahuilua, haitari- ja maniskapainotteista Välisaariston merirosvomusiikkia, jyhkeitä titaaniriffejä ilman ymmärrettäviä sanoituksia. Zakazlainen gangstaräp kertoi sisällissodan jälkeisen sukupolven iloista ja suruista. Schiludomilainen doom vei kaksikon kauas ajassa ja paikassa. Selakhialainen kristallisyntikka taikoi esiin äänikudoksia maailmasta, joka oli ikivanha ja arvoituksellinen.
Kun magneettinauhan toinenkin puoli oli täynnä, ei kumpikaan jaksanut enää kuunnella: äänimatka maailman ääriin oli ollut palkitseva mutta hyvin, hyvin kuluttava.
He siirtyivät takaisin etuhuoneeseen. Lyhdystä oli öljy lopussa, joten Neppa kaivoi kaapista kolme kynttilää ja sytytti ne vatiin pöydälle. He alkoivat järsimään kuivattuja kaloja mietteliäinä. Kaapista löytyi appelsiiniviiniä.
”Maailma, luulisin… ei ole ihan niin ikävä, kun yleensä näyttää”, mielsi Jegev.
”Niin. Minustakin moni ulkolainen on ihan kunnon kaveri. Ja varsinkin näistä, ketkä näillä soittivat, keitä tapasin, on sydämessään lähellä meitä. Koittavat kapinoida ja pistää vähän vastaan. Mutta siltikään he eivät voi irrottautua siitä, että onko tekemisellä joku seuraus – kuuntelevatko muut sitä musiikkia, hankkivatko ne näitä levyjä. Ja että voivatko he tehdä tuota kamaa vain viikonloppuna? Siksi he kutsuvat kahta päivää viiden päivän välein. Ja joissain paikoissa yhtä päivää neljän tai kuuden välein.”
”Hm. Kuulostaa uskonnolliselta. Jutulta, jonka vain joku jumala tai pappi keksisi.”
”Niin, mutta heille se on ilmiselvä ja kyseenalaistettava juttu! Heidän pitää saada ikään kuin lupa tehdä tuollaista. Ja tehdä työtä kahta kovemmin, jotta saisivat hankittua soittimia. Sillä monet niistäkin, joiden kanssa puhuin musiikista, pitivät kiinni HEIDÄN kitaroistaan ja HEIDÄN vahvistimista ja pedaalilaudoista. Ja sitten menivät lavalle ja huusivat tuhoa yhteiskunnalle.” Neppa huokaisi.
”Ja he saivat siitä rahaa tuon soittokaman ’ostoon’, eikö?”
”No, eivät ihmeisesti juurikaan paljon! Lähinnä kai kaljaa. Yksi sanoi tekevänsä opettajahommia kanisterisyntyneille, jotta voisi ’vapaa-ajallaan’ soittaa ja tehdä musiikkia.”
”Voiko se olla hyvää opetusta elämään, jos sitä tekee vain pakosta? Sitä minä ainakin mietin”, vastasi Jegev. ”Hetkinen. Sanoit vapaa-aika. Muu aikako on sitten, mitä, vankiaikaa? Heillähän on niitä, mitä ne nyt oli, mihin varkaita ja roistoja laitetaan. Varastoja?”
”Vankiloita. Minullakin meni aika kauan tajuta, mitä se vapaa-ajan käsite tarkoittaa. Se on työn ulkopuolista aikaa.”
”Eli työ on kuin vankila?”
”He astelevat töihin joka päivä, oikeastaan vapaaehtoisesti, niin kuin yleensä mekin”, sanoi Neppa.
”Vapaaehtoisesti ja ei kuitenkaan vapaaehtoisesti, luulen.”
”Olet oikeassa. Jos he eivät mene työasemalleen aamulla, heitä ei päästetä sinne seuraavanakaan. Ja sitä ne, kenen kanssa puhuin, pelkäävät kaikista eniten.”
”Miten ketään voi kieltää tekemästä töitä?”
”Ne yksinkertaisesti lakkaavat antamasta rahaa”, huokaisi Neppa. ”Ja ilman rahaa he eivät ole minkään arvoisia. Ilman rahaa ei ole kotia, ei ruokaa… Ilman rahaa he eivät ole mitään, ja silti he kärsivät.”
”Eikä kukaan auta heitä?”
”Heillä on ehtoja”, Neppa muisteli. ”Peloistaan kertonut soittaja sanoi, että hänen pitäisi luopua kitarakamoistaan, jotta saisi ensi hätään rahaa ruokaan ja asumukseen. Eikä hän sitten voisi edes soittaa, vaikka hänellä olisi siihen paljon aikaa.”
”Kuulostaa jotenkin ekstrarangaistukselta”, sanoi Neppa.
”Ulkomailla ne tykkäävät rangaistuksista. Tai eivät ne niistä tykkään, mutta rankaisevat silti.”
”Minä en ymmärrä sitä. Niiden vankiloiden, vartiostojen ja poliisivoimien ylläpito kuulosta kauhean työläältä, eikä ne edes tee mitään. Ja yleensä auttaminen on aika helppoa.”
Neppa nyökkäsi. ”Niillä on noita kahdessa mittakaavassa: omia varten ja muiden saarien tai kaupunkien asukkaita vastaan. Ne sanovat, että jos niillä ei olisi armeijaa ja aseita, ulkomaalaiset veisivät niiltä kaiken. Mutta ne eivät ikinä sano, että jos ne kuulisivat, ettei niiden naapurilla ole armeijaa, niin ne hyökkäisivät sinne heti. Tai että se olisi niin kuin luonnollinen juttu tehdä. Mutta en tiedä. Onhan noilla sotia. Vanhojenkin aikojen jälkeen.”
”Siellä missä on paljon tyyppejä joilla on aseet on ennen pitkää taistelu. Ja niitähän on. Mieti niitä, toiakin. Saavat tähden taivaalle, ja silti ne aina ovat vaan aseissa kiinni, iskemässä keihäällä toisia kurkkuun. Mieti, miten hyödyllinen yksi toa olisi louhoksella tai ojankaivuussa, mutta ei – taistelu ja seikkailu ovat niiden osana.”
”Meidän tähtemme eivät sentään ole toa-sotilaiden tähtiä, vaan oikeita tähtiä”, sanoi Neppa.
”Onneksi niin”, myönsi Jegev. ”Mitähän ne edes valloituksillaan haluavat? Kuka lähtisi kodistaan saadakseen jonkun toisen asuinpaikan?”
”Kai sekin liittyy yleensä rahaan, tai johonkin rahaan vaihdettavaan asiaan. Luonnonvaroja, kultaa, aseita. Ottavat ne ja palaavat takaisin. Tai sitä ne kai pelkää. Ja joissain soditaan hyvistä satamapaikoista, tai muuten sijainneista, joista on hyötyä seuraavan sodan kannalta. Nyt kun miettii, niin aika lohduttomalta se kieltämättä kuulostaa.”
”Onneksi meillä ei ole mitään kunnollista! B-laatuista magneettinauhaa ja samanlaista hiekkakiveä kuin muuallakin. Auringonlaskuja ei voi varastaa, ja padam padam -reseptistä luovumme vapaaehtoisesti. Naapuritkin ovat kalastajakyliä niin kauas kuin silmä huipulta kantaa. Mataistit ja kirkko ovat aina innokkaita levittämään sanaansa, ja pakostikin ajattelen, että maailma olisi iloisempi paikka, jos useampi ymmärtäisi, miten asiat kannattaa tehdä. Mutta ehkä on parempi, että emme pidä itsestämme paljoa meteliä. Ehkä joku kuitenkin päätyisi ajattelemaan, että yläkaupungista on kätevä ampua tykillä. Mitä vaan, mikä tulee tulilinjalle.”
Kaksikon puhellessa kuu laskeutui temppelin taakse ja auringot alkoivat kajastaa idässä. Atheonistien kaupungin elämä jatkui päivän, viikon, kuukauden muutaman. Mutta pitkän hiljaisuuden jälkeen jokin käänsi katseensa etelään. Sillä kuolevaisten kolmen kynttilän valopiirin ulkopuolella valvovat voimat, joiden kiinnostusta yksikään tohunga ei halunnut herättää. Uusi Nimdan sota oli alkava.
Ensin saarelle saapui varjon ja veren noita. Jonain muuna aikana kaupunki olisi toivottanut tervetulleeksi hänen filosofiansa ja sointunsa, mutta nyt noidan kintereillä oli maailmanpalo: ei Atheonin puhdistava kirkas liekki vaan tuhon ja kärsimyksen hornankone savuvanoineen.
Siinä hetkessä ajatteli noita vain uhan pysäyttämistä: sillä Arkkienkeli oli syönyt hänen ystävänsä, punaisen sotapäällikon ja sinivalkean ritarin, ja siru käsissään sen mestari uhkaisi syöstä koko maailman orjikseen. Noita uskoi, että Nimda olisi turvassa ainoastaan hänen kädessään – ja karussa vaihtokaupassa ei kaupungin kulkijain henki hänelle paljoakaan merkinnyt. Varjokäsi iski kerran, kahdesti; Punatähti sai kalastajan ja lakaisijan. Noita levitti uudet siipensä ja kiiti temppelille kuin lepakko tapulin pimeydestä.
Hän harppoi sisään ovista, läpi pylvässalin kupolin alle. Pitkät sormet kurottuivat ottamaan sirun, varkaana varkailta. Ja silloin Piipari saapui.
Jo ilman Nimdan mahtia oli hän tuhon voimassa väkevä. Maa valitti, ilma kiehui, puut syttyivät kuin kokkotulet. Kivi murtui, liha paloi ja portaat sortuivat kuiluihin. Toisten loppu oli nopea, toisten hidas. Mutta ennen kuin kolmas päivä koitti hävitetyn kansan ja revityn maan ylle, oli Punatähti saanut kuolleista jokaisen. Ikuiseen kehään, rikkomattomaan sykliin. Temppelin jadekupoli murtui ja murskasi alleen Varkaan ja Pojan kuvat.
Helvetinkoneensa kannelta Piipari katsoi tuhoa aarre sydämellään, ja totesi, että näin oli hyvä. Kaikki, jotka veivät Nimdan sen oikeutetulta omistajaltaan, olivat tuomittuja kärsimään ja kuolemaan.
Mutta Piipari erehtyi, niin kuin vallan ja verenhimon sokaisemat aina erehtyvät. Sillä tuhon koittaessa osa oli ollut louhoksella, maan perustukset kattonaan; toiset avomerellä kaukana valkamistaan. Raunioista he kaivoivat muutaman eloonjäneen, ja vaikka moni ei enää koskaan kävellyt ja tanssinut, paloi Atheonin kirkas liekki heidän sydämissään voimallisemmin kuin koskaan ennen.
Legendat puhuvat Valotusta, joka raottaa Varjon ja Valheen verhoa ja paljastaa Totuuden maailmasta.
Valottu kantaa kultaista Valon Kanohi-naamiota.
Naamiota, joka säteilee empatiaa ja myötätuntoa.
Hän on Aurinkojen valtias.
Hänet täytyy löytää.
Hänellä on airut, joka levittää sanaa Valotun saapumisesta.
Kultaisen soturin kultainen sanansaattaja.
Kaikki valon toat pyrkivät täyttämään tämän Kohtalon, sillä se on heille määrätty.
Mata Nuin ja Kolmen hyveen nimeen.
Kuukausia sitten
”Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. ”Onko sinulla asiaa?”
”Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. ”Tarvitsen sotilaitasi.”
”Mihin?”
”Olen menossa eteläiselle mantereelle – erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka… kiinnostaa minua. Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”
Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
”Miksi tarvitset siihen nazorakeja?”
”Tarvitsen henkivartijoita. Sinun joukkosi saavat riittää.”
”Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?”
”Älä kysele liikaa, ystäväiseni. Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”
”Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”
Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
”Kaksi vain.”
”No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”
”Kiitos, ystävä. Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”
Pesän esikunta
Painestetut turvaovet aukesivat ja kaksi nazorakia marssi edessä aukenevaan käytävään. Maanalaisten joukkojen vääpeli oli raskaassa haarniskassaan ja kenttäreppunsa kanssa vaikuttava näky. Harmaa torakka tuoksui maalta. Hän asui syvyyksissä. Jokaisella askeleella hän jätti jälkeensä hienoa kivipölyä. Kehittynyt pora oli hänellä mukana, tietenkin. Suojalasit ja kuulosuojaimet roikkuivat varustevyöllä kenttäpullon seurassa.
Tämän vierellä marssi pitkä, hiekansävyisen kuorensa huolella kiillottanut laivaston pursimies. Hän oli pukeutunut laivaston siniseen sadeviittaan, barettiin sekä saappaisiin. Hänellä oli selässään rinkka ja olallaan kivääri. Hänen vyöllään roikkui pitkä veitsi. Pursimiehen katseessa oli aistittavissa ylpeyttä ja ylimielisyyttä mutta myös hermostuneisuutta. Selvästi hän ei enää pitänyt maanalaista kompleksia kotoisana.
Molemmat olivat nuoria sotilaita, jotka olivat vasta valmistuneet reserviupseerikoulusta. He kaksi olivat tienneet toisensa jo opiskeluaikana, mutta he eivät voineet sanoa tuntevansa toisiaan. Pursimies kohotti kulmaansa, kun vääpelin haarniskan alta varisi soraa lattialle. Hän tuhahti hiljaa. Olisi nyt edes siistiytynyt Kenraalin tehtävää varten.
Toiset ovet aukesivat ja he saapuivat punahohtoiseen komentokammioon. Kuvaputkitietokoneet rätisivät seinustalle. Oven molemmin puolin seisoi hampaisiin asti varustautuneita tiedustelupalvelun sotilaita. Pitkän pöydän takana muutama upseeri supatti hiljaa. Vääpeli ja pursimies ottivat ripeästi asennon, kun pöydän ääressä istunut, selvästi huoneen korkea-arvoisin nazorak käänsi katseensa heihin.
”Kenraal-”
”Kenraalimajuri 010! Pursimies 822 ja vääpeli 861 käskystä paikalla!” pursimies ennätti puhuttelemaan tätä ennen pariaan.
010, vanha maavoimien esikuntaupseeri, nyökkäsi kaksikolle. Hän kohensi alemmalla kädellään monokkelia kuonollaan ja käänsi katseensa takaisin antiikkiseen kirjaan, jota oli ollut lukemassa. Hän oli jäntevä ja tukevarankainen ja piti yhä jääräpäisesti takkinsa etumuksessa jo lakkautetun ratsuväen palveluksessa ansaittuja arvomerkkejä.
”Lepo, nuorukaiset. Tervetuloa. Oletan, että olette perehtyneet saamaanne tehtävänantoon?” 010 sanoi nostamatta katsettaan kirjastaan.
”Kyllä arvon kenraalimajuri. Olen vakaa kuin Imperiumin maaperä! Tuon mukanani maaperänäytteitä kentältä”, porakka sanoi vetäen kätensä lippaan.
Hymynpoikanen nousi 010:n suupieleen.
”Se on loistavaa kuulla. Jätän siis Imperiumimme tuoreen liittolaisen teidän suojelukseenne”, tämä sanoi ja ojensi kätensä kohti huoneen perällä olevaa varjoa.
Vääpeli ja pursimies hieman hätkähtivät – kumpikaan ei ollut huomannut, että tilassa oli vielä joku muu: nimittäin tietokoneiden välähteleviä kuvia ja numeroita katseli punainen matoran. Tämä käänsi siniset kasvonsa ja vilkaisi nazorakeja olkansa yli.
”Hauska tutustua, pursimies 822 ja vääpeli 861. Odotan matkaamme innolla. Lähdemmekö?” Avde sanoi pehmeällä äänellään matoranin kielellä. Kenraalilla taisi sittenkin olla huumorintajua: nämä kaksi ovat kaukana ”eliitistä”.
”Matoralainen? Tämä ei tullut kyllä tehtävänannosta esille”, vääpeli mutisi itsekseen.
”Kenraali ja liittolaisemme vannottivat pitämään yksityiskohdat salassa tietovuotoriskien minimoimiseksi”, 010 selitti ja vilkaisi sitten porakkaa terävästi monokkelinsa läpi. ”Se ei liene vääpelille mikään ongelma.”
Vääpeli kalpeni tajutessaan puhuneensa ohi suunsa. Pursimies naurahti hermostuneesti: ”Ei tietenkään, ei tietenkään, arvon kenraalimajuri! Otamme käskyn kuin käskyn kunnialla vastaan!”
Pursimies vilkaisi Avdea nopeasti sivusilmällä. Ei hänkään mielellään suostunut ma toraa palvelemaan, olihan hän jo pienestä klopista asti kuullut, ettei pintamaailman olioihin voinut luottaa. Tämän lisäksi pursimies tunsi, että jokin tässä Avdessa oli pahasti pielessä; hän ei vain osannut sanoa, mikä. Mutta käsky oli käsky, ja hänen velvollisuutensa oli suorittaa se mukisematta.
”Loistavaa”, 010 murahti ja nousi seisomaan. Vasta kenraalimajurin kääntyessä heitä kohti pursimies tajusi, ettei vanhalla sotasankarilla ollut oikeaa yläkättä. Kenraalin oliivinvihreän univormun hiha oli ommeltu kiinni kyynärpään kohdalta.
”Älkää antako pintamaailman tahria teitä”, kenraalimajuri sanoi tuimasti. ”Esinazorakein siunausta. Na zora!”
”NA ZORA!” kaksi sotilasta karjaisi.
Kenraalimajuri poimi kirjansa ja poistui rivakoin askelin. 861 vilkaisi toveriaan. 822 kohautti varovaisesti olkiaan. Hänestäkään sellainen tervehdys ei ollut ohjesäännön mukainen – jopa hieman kyseenalainen, kun otti huomioon ”siunauksen” uskonnolliset merkitykset – mutta kumpikaan heistä ei alkaisi kritisoida Imperiumin kymmenettä.
Avde hymyili ja nyökkäsi. Sitten tämä napsautti sormiaan.
Oviaukko alkoi piirtyä hitaasti seinään viiva viivalta – kuin universumin kudokseen olisi viilletty reikä, jonka takaa näkyi kelmeää valoa. Pursimiehen silmät laajenivat hämmästyksestä. Vääpeli kurtisti kulmiaan. Hän oli kyllä nähnyt erilaisia käytäviä ja tunneleita, olihan hän ollut monen rakentamisessa mukana. Mutta eteen taialla ilmestynyt ovi tuntui väärältä. Se sattui porakan maailmankuvaan. Hän ei erottanut mitään partikkeleita taikka leikkuujälkeä.
”Tämä on kyllä oudoin tunneli, jonka olen nähnyt”, hän kommentoi.
Taikaesitys jatkui. Oviaukkoon ilmestyi sen luoja, vihreään kaapuun verhoutunut nukke, pidellen airoa kädessään. Olennon olemuksessa oli jotain pahasti vialla, sen pystyi aistimaan ilmasta. Huoneessa olleet nazorakit jähmettyivät. Vartijat puristivat aseitaan tiukemmin.
Avde puolestaan astui muina miehinä lautturinsa ohi käytävään.
”Seuratkaa, ystäväiseni. Joudumme kävelemään hetken, ennen kuin pääsemme purrelleni.”
Enempiä sanomatta vääpeli ryhdistäytyi ja marssi Avden perään. Pursimies vilkuili epäröiden tunnelia ja ovenkarmia, kunnes hän itsekin päätti kipittää sisään. Ovi kolahti kiinni hänen takanaan – kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
”M-mikä tila tämä on? En ole koskaan nähnyt Fesässä tällaista…” pursimies uteli.
”Tämä ei ole meidän rakentamamme. Teräkaivajat tai ortonit eivät ole myöskään tehneet tätä”, vääpeli kertoi. ”Fesän tunnelikartat on kyllä tehtävä uusiksi sitten, kun falaamme takaisin.”
Kaksikko kuuli edellä kävelevän matoranin hymähtävän.
”Älkää pelätkö, en ole kaivertanut salakäytäviä Pesäänne. Ehkä teidän ei kannata ajatella tätä liian konkreettisesti. Tämä reitti on vähän kuin… kouru veden pinnalta pinnan alle.”
Vääpeli ja pursimies vilkaisivat toisiaan kummissaan.
”Minne me olemme matkalla?!” vääpeli kysyi tuohtuneena.
”Etelämantereelle”, Avde sanoi viimeinkin suoraan, ”mutta joudumme ensin tekemään pienen välipysähdyksen.”
Vieterinukke kohotti kätensä, ja samanlainen ovi kuin aikaisemmin piirtyi keskelle käytävää. Kaksi nazorakia seurasivat sitä ällistyneinä. Pursimies hieraisi silmiään yhä epäuskoisena.
”Teidän jälkeenne – mutta muistakaa: älkää katsoko ylös”, Avde sanoi painokkaasti.
Nazorakit astuivat ovesta, ja samassa heidän maailmansa laajeni.
Suola-aavikko
Piirteetön autiomaa levittäytyi heidän edessään silmänkantamattomiin. Täydellinen valkoisuus. Taivaan ja maan halkaisevaa horisonttia pystyi hädin tuskin hyönteissilmin näkemään. Kaikkeus oli tyhjää täynnä – ainoastaan kaukana taivaanrannassa siinsi temppelimäinen rakennus.
Ja ainoastaan Musta Aurinko valaisi taivasta. Sekä vääpeli että pursimies jotenkin vaistosivat, ettei sitä kannattaisi katsoa.
”Mielenkiintoinen fartikkelirakenne”, vääpeli otti tomua käteensä ja tutki sitä suurennuslasilla.
”Mi-mihh-mit…” pursimies sopresi. ”Missä me olemme? Tämä nyt ei ainakaan ole Fesässä!”
Pursimies kaivoi rinkastaan kiikarit ja haravoi horisonttia maksimitarkennuksella.
”… ei mitään. Ei mäkiä, ei vuoria, ei merta, ei filviä taivaalla. Me emme voi olla enää saarella.”
Pursimies kohotti kätensä ohimolleen. Hän yritti parhaansa mukaan järkeillä tätä mahdotonta paikkaa, mistä itsensä löysi. He eivät voineet olla kovin kaukana komentokammiosta, jostä he olivat matkaan lähteneet. Heidän kulkemansa matka oli tuntunut maksimissaan 50 metriltä! Tällaista tilaa ei voinut olla olemassa!
Pursimiehen kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä kuullut kummitustarinoita mata-kansan langettamista kirouksista. Hän kysyi värisevällä äänellä: ”Avde… oletko sinä kironnut meidät? Onko tämä jotain… taikaa?”
”Tämä on siunaus teille. Ei kirous. En yleensä jaa siunauksiani näin avokätisesti”, Punainen mies tokaisi.
Nazorakit katsoivat toisiaan. Heidän silmiensä vihreä silminnähden himmeni, kunnes siitä oli jäljellä vain häivähdys. Jopa Avden vieteriukko alkoi menettää värejään.
”Tämä paikka odottaa vielä luojiaan”, Avde sanoi. ”Älkää välittäkö aaveista tai kummituksista. Henget jättävät teidät kyllä rauhaan.”
Vääpeli oli kyllä kuullut Nynrahin haamuista, mutta taikausko oli vain taikauskoa; hänen maailmankuvansa kielsi uskomasta niihin. Usko Imperiumiin oli vahvempi kuin usko taikurin temppuihin. Jos asia vaati uskomista, se ei ollut todellista.
”Et nyt tosissasi väitä, että täällä on kuolemanjälkeisiä sieluja?” vääpeli töksäytti ajatuksensa ulos.
”Sielut harvoin piittaavat siitä, kummalla puolella elämää ne ovat. Mikä minua kiinnostaa enemmän, ystävät, on teidän sielujenne laatu.”
Punaisen miehen katse tuntui leikkaavan läpi kitiinikuoren.
”Miten sinä aiot mitata sielun laatua?” vääpelin aivot raksuttivat. Hänelle maanäytteet olivat tuttuja. Kemiaa, fysiikkaa, biologiaa. Laitettiinko ne johonkin vaakaan?
”Tzk, efäilen vahvasti onko mitään ’sielua’ olemassakaan”, pursimies tuhahti.
”Kylmää materialismia, kuten Imperiumin lapsilta sopii odottaa. Siitäkin huolimatta, että astelette todellisuudessa, jota edes Tohtori 006 ei osaisi selittää”, Avde sanoi horisonttia katsellen. Hänen äänensävynsä oli enemmän haikea kuin vaativa. ”Se on aina rajoittanut kansanne potentiaalia. Ei, kun minä kysyn teidän sielunne laatua, minä haluan tietää, keitä te todella olette. Oletteko milloinkaan edes kysyneet itseltänne, mitä olisitte ilman Imperiumia?”
Nyt pursimies astui äreästi eteenpäin.
”Tuki suusi, saasta! Älä fuhu meidän ’fotentiaalin rajoittamisesta’! Te fintamaailman oliot olette aina sortaneet meitä fuhtaita! Te ajoitte meidät maan alle fois aurinkojen valosta! Älä loukkaa lajimme kunniaa!”
Yhä vain heidän värinsä haalistuivat. Vain Punaisen Miehen kasvot sekä pursimiehen siniset vaatteet säilyttivät sävynsä.
”Minä olen nazorak. Minä olen Imferiumin soturi. Ilman yhdyskuntaa en olisi mitään”, vääpeli totesi järkähtämättömästi. Hän oli kotonaan maan alla, eikä hän edes halunnut pintamaailmaan.
”Moni pinnalla on aivan yhtä eksyksissä. Ette ole niin erilaisia kuin haluaisitte uskoa. Mutta aina silloin tällöin joku herää unestaan ja ymmärtää. Kenties sitä ei voi pakottaa.”
Avde katsoi kumpaakin nazorakia kummallisen myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan suuntaan, joka näytti tismalleen samalta kuin kaikki muutkin suunnat. Hänen lautturinsa seurasi perässä.
”Kävelkää kanssani.”
Pursimies 822 nyrpisti kuonoaan, mutta lähti Avden ja tämän nuken perään. Häntä turhautti matoranin hienopuheisuus ja ylimielinen tyyneys. Olisi sanonut nyt jotain vastaan! Kenraalin tehtävä tai ei, matorania hän ei alkaisi kumartelemaan!
Vääpeli 861 oli tavallisesti hyvä hahmottamaan etäisyyksiä ja maan muutoksia, mutta nyt niitä ei kerta kaikkiaan ollut. Kuinka pitkään he olivat kulkeneet? Hän oli yrittänyt pitää silmällä taskukelloaan, mutta jokaisella vilkaisulla siinä oli vähemmän järkeä. Mekaanisen kellon ei pitäisi reagoida sillä tavalla… juuri mihinkään. Sen täytyi olla hajalla, se oli ainoa selitys.
He kulkivat ikuisuuden jos toisenkin. Heidän oppaansa ei ollut sanonut sanaakaan. Maisemia ei juuri ollut. Kerran pursimies oli huomannut kaukana valkoisella tasangolla leijuvan olennon, mutta se oli kadonnut, kun hän oli laskenut kiikarinsa.
”Tämä paikka karmii minua”, pursimies kuiskasi parilleen zankrzoraksi.
”Onkohan tällä luolalla kattoa?” vääpeli kuiskasi vastauksena. ”Kaikki vaikuttaa täällä niin teolliselta ja väärältä. Yhtään luonnollista muodostelmaa ei ole tullut vastaan.”
Pursimies melkein katsoi kohti taivasta, mutta tuli pian toisiin ajatuksiin.
”Hehe, en… en osaa sanoa. Saammekohan yhteyden esikuntaan – tai edes laivastoon? 861, kokeile kenttäradiotasi.”
”Käskystä”, vääpeli murahti. Hänellä oli keskikokoinen radio taisteluliivinsä reisitaskussa. Se oli keskipitkän matkan radiovastaanotin että -lähetin, jota käytettiin yleensä komppaniatason viestimiseen. Kun 861 käänsi läpi taajuuksista, radio huusi omituista, tyhjää kohinaa. Miltään kanavalta ei kuulunut mitään muuta. 822 otti oman pienen radiopuhelimensa, ja nopean testin perusteella he sentään pystyivät kommunikoimaan toisilleen. Yhteys oli heikko ja kohiseva, mutta se oli olemassa, mikä teki nazorak-kaksikolle hieman vähemmän eksyneen olon.
Jos ”eksymisellä” mitään merkitystä oli maailmassa, missä ei tuntunut olevan mitään.
Jälleen yksi ikuisuus kului. Sitten Avde pysähtyi. Paikka ei näyttänyt mitenkään merkitykselliseltä. Hän kuitenkin katseli jotakin horisontissa. Niiden ikuisuuksien aikana värien rippeetkin olivat kaikonneet.
”Tämä maailma oli kerran kauniimpi”, hän lausui. ”Mutta se kuvastaa edelleen lukemattomia mahdollisuuksia. 861, millainen olisi sinun unelmiesi maailma?”
Vääpeli joutui oikeasti miettimään vastausta kysymykseen. Oman itsensä ja omien mielitekojensa ajattelu ei tullut hänelle yhtään luontevasti. Hän oli aina ollut vain osa järjestelmää. Oli käytäviä, joita suunniteltiin ja kaivettiin. Tehtiin louhoksia. Pidettiin huolta, että katto ei romahtanut tai että ei aiheutettu tulvia pohjavesiin poraamalla. Jos vapaa-aikaa oli, lätkittiin korttia muiden yksikön jäsenten kanssa.
Se tuntui pursimiehestä kiusalliselta minuutilta, kun he vain seurasivat ajatuksissaan olevaa kaivosmiestä. Kun vastausta ei kuulunut, kääntyi Punainen mies toisen sotilaan suuntaan.
”Entä sinä, 822? Millainen olisi sinun unelmiesi maailma?”
Pursimies naksutteli pihtejään mietteliäästi. ”Vai unelmieni maailma. No… jos ihan mielikuvitteelliseksi heittäydyn, niin minun maailmassani olisi enemmän kufoleita. Kufoleita, mantereita, saaria ja meriä. Siellä olisi aina hyvä sää furjehtia ja vesi olisi kirkasta. Jokainen satama olisi turvallinen fysäkki, kun nazorakit kansoittaisivat maita. Sotimisen sijaan voisimme tutkia maailman villejä sakaroita! Olisin seikkailija kuin Amiraali konsanaan.”
”Maailmasi kuulostaa kauniimmalta kuin se, mitä Imperiumi julistaa virallisena totuutenaan”, Avde sanoi hiljaa.
Pursimies hymähti.
”Niin, kaifaisin kyllä itsekin enemmän kirjallisuutta siitä, mitä teemme Lofullisen voiton jälkeen.”
Sitten seilori vilkaisi terävästi matorania. ”Entä te, Avde? Millainen on teidän unelmien maailma?”
Avde hymyili hieman. Hän oli selvästi tyytyväinen vastaukseen.
”Minä unelmoin maailmasta, missä jokainen meistä olisi vapaa. Sellaisesta maailmasta, missä pursimies 822 voisi seilata meriä tutkimusmatkailijana, jos niin tahtoisi. Missä vääpeli 861 voisi omistautua maaperän tutkimiseen aseiden rasvaamisen sijaan. Missä matoralaiset eläisivät vapaana Suuren Hengen kirkon kahleista. Maailman kansat ovat aina olleet erinomaisia rakentamaan tukahduttavia koneita, jotka kuristavat sen, mitä me todella tahdomme tehdä.”
Punainen mies huokaisi ja katsoi kaukaisuuteen.
”Olen kiertänyt tätä maailmaa ikuisuudet, pidempään kuin teidän Imperiuminne on ollut olemassa, pidempään kuin Metru Nuin kaupunki on noussut kohti taivasta. Minä iloitsen jokaisesta, joka avaa silmänsä unelmien loputtomille mahdollisuuksille. Lopulta voimme saavuttaa vapauden utopian vasta, kun siihen uskoo useampi kuin koneeseen.”
Pursimies kohotti tuntosarviaan. Hän jakoi merkitsevän katseen vääpelin kanssa.
”’Pidempään kuin Imperiumi’… kuinka hiton vanha hän on?” pursimies kuiskasi zankrzoraksi.
Vääpeli nyökkäsi.
”Varsin sileäposkinen matoran-vanhukseksi. Joko hän valehtelee tai hän ei ole matoran lainkaan.”
Pursimies selvensi kurkkuaan ja puhui jälleen Avdelle:
”Oletfa jalomielinen. Liittouduitko nazorakien kanssa saavuttaaksesi tämän utofiasi?”
”Jaan Kenraalin kanssa tiettyjä yhteisiä intressejä. Mutta ei, hän ei usko vapauteen, eikä hän tiedä, mitä tekisi Lopullisen voiton jälkeen. Siinä mielessä sinä, 822, olet jo hieman vapaampi kuin Kenraali.”
Tämä yllätti pursimiehen. Hän hymähti äänekkäästi, mutta sillä hän yritti lähinnä peittää oman nolostumisensa. Moista imartelua ei kuullut joka päivä. Vai oli hän ihan Kenraaliakin vapaampi.
”Se ei ollut imartelua. Minä tarkoitan, mitä minä sanon”, Avde huomautti.
Pursimiehen kasvot kalpenivat. Pystyikö hänen ilmeitä lukemaan noin helposti, vai… oliko Avde lukenut hänen ajatuksensa?
”… täytyy myöntää, Avde, etten ole koskaan fuhunut fintamaailman asukin kanssa näin fitkään. Tämä on ollut… kiinnostavaa”, pursimies heitti vastaukseksi – tällä kertaa kuitenkin huomattavasti epävarmemmalla äänellä. ”Kerro, toveri Avde, lisää itsestäsi. Kerro lisää sinun unelmastasi.”
”Ilo on täysin minun puolellani”, Avde nyökkäsi… ja vasta silloin nazorakit tajusivat, että hänelle oli ilmestynyt varjo. Ei sellainen varjo, jonka auringot heittäisivät luonnollisesti, vaan mustaakin mustempi varjo – sellainen, joka näytti syövän kaiken yhtä lopullisesti kuin aurinko heidän yllään.
”Mutta ensin, ystävät, autan teitä katsomaan omiin sieluihinne.”
Silloin hänen varjonsa laajeni ja kohosi, kuin se ei olisi ollut varjo lainkaan. Se kohosi jokaiseen suuntaan Punaisen Miehen takana, ja kymmenet punaiset silmät avautuivat sen syövereistä.
Pursimies katsoi eteensä. Hän näki… itsensä. Hän näki itsensä tulvivassa luolassa, jonka suuaukolta oli näkymä rannalle, missä laiva teki lähtöään. Hän tunnisti, että laiva oli hänen.
Hän yritti astua kohti luolan suuta, mutta ei pystynyt: hänen toisen nilkkansa ympärillä oli kahle, jonka kettingin pää oli pultattu peruskallioon. Hänen kasvoilleen kohosi kauhistunut ilme. Hän yritti repiä kahlettaan, huutaa muille seiloreille, etteivät nämä jättäisi häntä, mutta turhaan. Laiva nosti ankkurinsa ja alkoi lipua kohti horisonttia.
Epätoivoisesti pursimies huusi. Hän huusi niin kauan, että kadotti äänensä. Hän puristi silmänsä kiinni. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut tätä! Hän tahtoi merelle! Hän tahtoi olla VAPAA!
Sitten hän kuuli pärskähdyksen, kuin jotain olisi pudonnut veteen. Hän kuuli myös siipien läiskettä. Pursimies hengitti kiivaasti, kunnes hän viimein uskalsi raottaa silmiään. Pimeyden meressä häntä kohti hyppeli… kala?
Pursimies kohotti tuntosarveaan. Kala hyppeli veden pintaa pitkin pursimiehen jalkojen juureen. Se oli lentokala. Se räpytteli siipimäisiä rintaeviään ja näykki nazorakia varpaasta. Pursimies hymähti. Tuo kala oli oikeastaan aika kaunis. Hän otti sen varovaisesti kämmenelleen ja ihaili sitä lähempää. Hän hengitti jo paljon rauhallisemmin.
Lentokala katsoi nazorakia lempeästi punaisilla silmillään.
Vääpeli putosi jostain korkealta. Hänen allaan hopeinen meri tyrskysi syysmyrskyn lailla. Siivistä ei ollut mitään hyötyä, hän ei ollut rakettijääkäri. Ilmavirta tuntui tuntosarvissa. Torakka hapuili tarvikeliiviään. Pora olisi hyödytön tässä tilanteessa. Maanmittausvälineet lensivät ilmassa kun vääpeli yritti löytää jotain mikä auttaisi häntä tässä tilanteessa.
Turhaan.
Hän halusi huutaa, mutta ei voinut. Hän laittoi yläraajat silmiensä eteen. Hän ei halunnut kohdata merta. Hän ei uskaltanut.
Hän ei koskaan kohdannut merenpintaa. Aaltojen syvyyksistä nousi uljas valas, jossa yhdistyi suuri koko ja vauhti. Tumman hirvityksen iho oli täynnä uurteita, muutama harppuunan väkänen törrötti tämän haarniskan ja lihan välistä. Olento oli varmasti upottanut useita valaanpyyntialuksia.
Valas ponnahti hyppyyn ja avasi kitansa.
Olennon massiivinen suu hehkui punaisena helmenvalkea hammasrivistö loistaen. Sen hampaanväleissä oli veitsikalmarin pyyntilonkeroita.
Nazorak löysi itsensä olennon nielusta, lihaluolasta. Virta vei häntä yhä syvemmälle olennon sisälle kohti tämän vatsaa. Lihamaailma oli täynnä arpikudosta: moni muu oli taistellut olennon tahtoa vastaan joutuessaan tämän saaliiksi.
Vääpeli tunsi loppunsa koittavan. Hän ei pääsisi täältä enää pois. Vatsahapot syövyttäisivät hänet ja pilkkoisivat hänet rahipedon energiaksi ja ravintoaineiksi.
Kuin jumalallinen väliintulo olisi tapahtunut, pieni musta ja punasilmäinen myyrä kaivautui hänen avukseen. Rahi kaivoi tunnelia valaan lihaan, ja nazorak päätti seurata sitä. Matka lihatunneleissa kesti pitkään. Rasvaa, lihaskudoksia ja luuta sai väistellä biotolkulla.
Valas oli onneksi pinnalla, kun myyrä ja nazorak pääsivät ulos sen syövereistä. Aikaa tuntui kuluneen päivätolkulla heidän seikkailunsa aikana.
Vääpeli oli helpottunut uuden ystävänsä avusta. Uni jatkui levollisesti painajaisen jälkeen.
Tuuli värisytti nazorakin tuntosarvia. Pursimies avasi hitaasti silmänsä. Hän makasi kasvot nurmikossa.
Vihreää ruohoa.
Hän kierähti, nousi istumaan ja pälyili ympärilleen. He olivat rantatörmällä normaalin taivaan alla. Vähän matkan päässä törmä muuttui kiviseksi rannaksi, joka laskeutui mereen. Pursimies kääntyi ympäri. Vääpeli makasi hänen vierellään. Tämä ei ollut vielä tajuissaan, mutta hän näki, kuinka tämän rinta kohoili hengityksen tahtiin.
Ja vähän matkan päässä istui Avde pienellä kivellä. Tämä katseli merelle eikä näyttänyt noteeraavan herääviä nazorakeja. Horisontti oli kauniin sininen. Sellaisia loppukesän päiviä ei olisi enää monta.
Pursimiehen katsellessa Punaista Miestä hänen päässään laukkasi lukemattomia kysymyksiä. Mitä hän oli nähnyt? Oliko… oliko Avden varjo hyökännyt heidän kimppuunsa? Missä he olivat nyt ja mikä oli ollut se outo valkoinen tila? Mikä oli paistanut tyhjän maailman taivaalla?
Nazorak hengitti syvään. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista pelkoa. Hänellä ei ollut koskaan ollut unihalvausta – hän pohti, mahtoiko se tuntua samalta. Kuitenkin… nyt hän tunsi olonsa levolliseksi, kuin kaikki jännitys ja särky hänen lihaksistaan oli kadonnut.
”Autan teitä katsomaan omiin sieluihinne”, pursimies toisti mielessään. Sitten hän nousi horjahdellen jaloilleen ja asteli Avden vierelle. Tämä kohotti katseensa häneen.
”No, opitko itsestäsi jotain uutta?”
Nazorak tuijotti matorania tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän näytti empivän seuraavia sanojaan.
”Kyllä…”
Pursimies istahti matoranin viereen ja käänsi katseensa merelle. Tällä kertaa hän huomasi rantaviivalle ankkuroituneen valkoisen veneen, jonka edessä vihreäkaapuinen hahmo odotti. Pursimies lipaisi kielellään meri-ilmaa ja tähyili taivaalla kaartelevia lintuja.
”Tämä rantaviiva näyttää tutulta. Olemmeko Etelämantereella?”
Avde nyökkäsi. ”Kylä nimeltä Tangoia Sadiil Koro on aivan lähellä. Kotisaarenne on pohjoisessa. Oletko koskaan seilannut näillä vesillä?”
”Kyllä. Minut oli aiemmin komennettu Cofs Nuin tukikohtaan. Olin yhden fregatin miehistöä. Silloin mantereen luoteiskulma tuli tutuksi.”
Avde nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kun tämä ei ollut vastaamassa, pursimies kysyi:
”Uskotko että nazorakeilla on sielut?”
Vuorokausi sitten moinen ajatus ei olisi edes käynyt nazorakin mielessä.
Punainen mies nyökkäsi. ”Te pelkäätte ja haaveilette ja uskotte kuin mikä tahansa muu kansa. Nähdäkseni se kertoo kaiken tarvittavan. Koetko, että usko sieluun muuttaa jotakin?”
Pursimies hengitti syvään. Hän tuijotti horisonttia kaukaisuudessa. ”Sielu on hyvin henkinen sonsefti. Nazorakit eivät kykene taikomaan eivätkä hallitsemaan elementtejä. Varmaan siitä syystä olemme kääntäneet selkämme kaikelle henkiselle.”
”Uskoanne Lopulliseen voittoon voi verrata matoran-uskon Kohtaloon. Harva sivilisaatio kykenee täysin kadottamaan uskon johonkin itseään suurempaan.”
Pursimies oli tovin hiljaa. ”Niin, enfä ole miettinyt sitä tuolla tavalla. Minä fääsin fari viikkoa sitten katsomaan Totuusministerin uusimman oofferaesityksen. Se kertoi Esinazorakien viimeisestä taistosta. Minusta se oli hyvin vaikuttava. Monet toverini liffueessani tuntuvat uskovan Esinazorakeihin.”
”On lohdullista, ettette ole täysin luopuneet sellaisesta uskosta. Mitä itse ajattelet Esinazorakeista?”
Pursimies kohotti olkiaan. ”Kyllähän se tuntuu jännittävältä ajatuksesta – että me nazorakit olisimme maailman valittu kansa matoranien sijaan. Että me folveudumme jostain suuresta ja myyttisestä. Mutta… se voi tuntua myös raskaalta joskus. Että minun harteillani olisi suuri vastuu olla heidän maineensa veroinen.”
”Lapsen on aina vaikea päästä irti opettajansa varjosta. Se voi muodostua kahleeksi”, Punainen Mies sanoi. ”822, minä uskon, että olet viime kädessä vastuussa ainoastaan itsellesi. Kun Lopullinen Voitto vielä kerran pyyhkii yli maailman, vain ne, jotka ovat heittäneet pois maalliset kahleensa ja uskovat, perivät taivaan.”
Perivät taivaan… 822 toisti mielessään.
Pursimies havahtui ajatuksistaan, kun kuuli vääpelin ärähdyksen. Tämä oli viimein herännyt ja yritti kammeta itseään istumaan raskaassa varustuksessaan. Pursimies meni tämän luokse ja tarjosi auttavaa kättään.
”Näin kammottavaa unta”, vääpeli sanoi. ”Siinä oli jättiläismäinen valas ja outo funasilmäinen myyrä. Fainajaisella se uni alkoi. Kontiainen oli oudon tuttavallinen ja mukava.”
”Se on hyvä kuulla”, Avde nyökkäsi. ”Puhelimme juuri toverisi kanssa sieluista.”
Pursimies näytti hieman nololta, kuin se olisi ollut suuri paljastus.
”Sieluista? Mietin kyllä sen teidän keskustelunne jälkeen niitä unelmia. Mitä haluaisin tehdä, jos saisin fäättää elämästäni. Olen… salaa ollut kiinnostunut junamatkustamisesta. Fesän sisällä on tullut ajeltua, joten tuollainen tafa matkustaa fintamaailmassa tuntuu luontevalta. Onu-Metrun kaivauksia olisi myös mielenkiintoista nähdä. Mikä se fohrok oikein on?”
”Olen kuullut, että Pohjoisen mantereen läpi kulkee maailman pisin rautatieverkosto”, Avde sanoi. ”Kenties pääset vielä näkemään sen. Toistaiseksi tehtävänne ei vie niin kauas.”
Vääpeli hillitsi pienen innostuksensa. Hänen mielikuvituksensa ei ollut koskaan laukannut näin. Ehkä silloin opiskeluaikoina.
”Olisi kiva fäästä sen kyytiin. Mikä tämä meidän tehtävämme oikein on?”
”Totta kai”, merimies vastasi jopa hieman loukkaantuneena.
Avde katsoi kumpaakin nazorakia arvioiden.
”Tahdon teidän etsivän minulle erään Valotun. Hänen toa-tähtensä on kirkas, ja se tulee näkymään jossakin pohjoisella taivaalla.”
Nazorakit vilkaisivat toisiaan. Pursimiehen katse petti huolen.
”Valon toan?” hän kysyi. ”Mutta me olemme kaksin, eikä meillä ole erityisen voimakkaita aseita.”
”Älkää pelätkö. En soisi teidän kuolevan. Haluan ainoastaan tietää, missä toa on; en sen enempää. Olen seurannut hänen… tekemisiään ennenkin, mutta hän ei koskaan viivy pitkään yhdessä paikassa. Tunnistatte hänet hatusta.”
”Valottu. Aurinkojen Ritari. Aamuntuoja. Legenda on yhtä vanha kuin sivilisaatio. Valon toa, joka nousee lopun aikana pelastamaan taivaankannen iäiseltä pimeydeltä.”
Nazorakit vilkuilivat Avdea ja toisiaan. He eivät selvästikään olleet varmoja, millä tavoin heidän uusi opettajansa suhtautui tarinaan.
”Toa Domek on Valon Toa, ja siten hänetkin on tuomittu Valotun polulle. Hän välttelee sitä parhaansa mukaan. Siksi uskon, että meillä voi olla jotakin yhteistä.”
Pursimies näytti mietteliäältä. Sitten hän nyökkäsi.
”Etsimme, millä saarella hän on, ja seuraamme häntä. Miten otamme yhteyttä, kun tehtävä on suoritettu?”
”Uudet ystävänne osaavat auttaa teitä siinä”, Avde sanoi vilkaisten tätä päin ja otti askeleen kohti rantaa. ”Näemme pian uudelleen.”
Punainen mies asteli alas rantaa pitkin ja astui liikkumattoman lautturin ruuheen. Alus kulki rannasta vain muutaman airon vedon, kunnes katosi, siinä kahden nazorakin silmien edessä. Aukko todellisuudessa vei veneen, eikä sen matkustajasta jäänyt muuta todistetta kuin jäljet rantahiekassa.
Pursimiehestä tuntui… oudolta. Hänen käsissään ja varpaissaan kihelmöi. Aivan kuin hänestä olisi tuntunut, ettei hän olisi tahtonut Avden jättävän heitä. Hän ei varmasti ollut tavannut ketään niin mystillistä ja kiehtovaa henkilöä.
Vääpelin mielikuvitus taas oli alkanut elää omaa elämäänsä mysteerimiehen tapaamisen aikana.
”… Vai Valottu”, pursimies puuskahti hämmentyneenä. ”Vääpeli, oletko ollut koskaan näin kaukana Pesästä? Nimittäin minusta tuntuu, että tämä saattaa olla vähän pidempi komennus…”
”En ole koskaan käynyt näin kaukana. Puhuivat, että Maanalaisen tiedustelun väki oli uskaltautunut syvälle Ma Wetiin. Että se jatkuisi aina merien alle. Ja siellä olisi kaikkea outoa”, vääpeli kertoi.
Pursimies nyökkäsi. Hän mittaili vääpeliä sivusilmällään päästä varpaisiin. Kömpelö metrojääkäri, joka ei ole koskaan astunut vieraalle maalle, hänen parinaan toaa etsimässä. Se ei ollut ideaalein tilanne pursimiehelle, mutta sen kanssa piti vain pärjätä. No, ehkä oli hänelle luontevampaa ottaa johtajan rooli tässä parivaljakossa.
He ryhtyivät tarkastelemaan ympäristöään. Ranta ei ollut kovin kaukana kylästä. Pursimies nosti kiikarit silmilleen. Tangoia Sadiil Koron talot olivat savisia matoran-taloja kupolikattoineen. Kylästä kulki pieni polku satamaan, jossa oli muutama pieni purjevene.
Pursimiehen ilme synkkeni. ”861.”
”No mitäs?”
”Tajusin juuri, että meidän pitää varmaan vohkia vene.”
”… pitääkö?”
”No minulle annettiin vain 60 ratasta pintamaailman valuuttaa. Se ei ole paljon, eikä se varmasti riitä veneen ostamiseen.”
”Punaisen miehen testi. Mielikuvitusta käyttämällä me varmasti keksimme ongelmaan ratkaisun!”
Pursimies pyöritteli silmiään. ”No kuvitteleppa meille paatti, älykääpiö.”
Vääpeli oli vähän loukkaantunut. Oli heillä aseet. Väkivalta oli ratkaisu tähänkin pulmaan.
He odottivat hämärän laskeutumista ennen kuin hiipivät satamaan. Laiturissa oli pienikokoinen moottoripursi, jonka kannella paloivat valot. Silmälappuinen merimies-skakdi vihelteli hyvätuulisesti tarkistaessaan purjeiden solmuja. Hänen hyräilynsä hiljeni korahdukseen, kun pursimiehen kiväärin pistin upposi hänen selkään. Nazorakit tönäisivät skakdin kylmästi veteen, irrottivat köydet laiturista ja suuntasivat aluksellaan kohti avomerta.
Yö laskeutui Välimeren aalloille. Pursimies seisoi ruorin takana ja tarkisti heidän kurssiaan kompassistaan. Hän yritti tähyillä tähtitaivasta.
”861! Huomaatko taivaalla mitään erityisen kirkasta tähteä?”
822 hyräili vanhaa laivaston marssikappaletta. Aurinkojen hehku himmeni horisontissa, ja meri tuoksui raikkaalta. Seilori koki olevansa elementissään.
Sitten hän kurtisti kulmiaan. Miksei vääpeli vastannut?
”861! Hoi, kuulitko?”
Vääpeli ei edelleenkään vastannut. Pursimies laittoi ruorin lukituksen päälle ja poistui kannelle. Hän löysi toverinsa laivan ruumasta. Vääpelin hampaat tärisivät, ja hän heijasi itseään edes takaisin. Pursimies katsoi tätä kummissaan.
”Vääpeli… kaikki hyvin? Oletko sinä paleltunut?”
”Pelkään merta kuollakseni. Sitä on mahdoton kesyttää porilla tai hakuilla. Se kätkee syövereihinsä olentoja, jotka voivat nielaista meidät kokonaisina. Näin unessani valtavan valaan, jonka lihasyövereihin minut nielaistiin.”
Vääpelin katse oli tyhjä. Tämän alakädet kramppasivat.
Pursimies räpytteli silmiään. ”Si-sinä pelkäät merta? Oikeasti? Mikset sanonut siitä mitään aiemmin?”
”Imperiumin oppeihin kuuluu, ettei pelkoa näytetä. Sen pitäisi olla sinulle itsestään selvää”, vääpeli tiuskahti. Oikeasti hän oli aivan hajalla ja nolona asiasta.
Pursimies pudisteli päätään. Hän ei ollut varma, kuuluiko hänen ottaa vääpelin tilitys vakavissaan. Tämäkin vielä! Mitäköhän kenraalimajuri oli ajatellut määrätessään porakan tähän tehtävään? Vai oliko tämä miettinyt mitään – olivatko he kaksi olleet vain joutilaimpia sotilaita lähettää Avden lapsenvahdeiksi?
Mutta sitten pursimies mietti omaa painajaistaan. Oliko hänkään toisaalta mikään esimerkkisotilas, jos itse kammosi ajatusta maan alla elämisestä?
Pursimies huokaisi ja laski katseensa häpeissään murjottavaan vääpeliin.
”No… kaipa se on ihan loogista. Maanalaisissa joukoissa tuskin tarvitaan uimakoulutusta.”
Hän raapi ohimoaan mietteliäänä.
”Ohjaamossa oli yhdet pelastusliivit – voin tuoda ne sinulle. Voin hoitaa hommat tuolla kannella tämän yön. Jos alamme huomenna koulimaan sinusta merenkävijää?”
Vääpeli mietti hetken. Vaikka tarjous kuulosti järkevältä, hän oli silti kauhistunut ideasta.
”Tarvitsen ne pelastusliivit kyllä, ennen kuin alan mihinkään tällä aluksella.”
Pursimies nyökkäsi. Hän nousi portaat ylös ja asteli kajuuttaan, missä hän alkoi tutkimaan lattiatason kaappeja. Missä hän olikaan nähnyt ne liivit… ah, siinä! Kaappeja tonkiessaan pursimiehen katse osui pariin matorankieliseen kirjaan. Hän silmäili niiden kansia lievä inho kasvoillaan.
Hän oli jo aikeissa viskata ne mereen, kun sai ajatuksen. Se ei ollut hyvä ajatus, hän myönsi, mutta se voisi antaa vääpelille jotain muuta ajateltavaa.
”Hei, tässä!” Pursimies huusi ruumaan samalla viskatessaan pelastusliivit vääpelille, joka otti ne kiitollisena vastaan. ”Löysin tuolta myös pari matoralaista kirjaa. Sinähän osaat lukea? Voisit joutilaana tutkia, onko niissä mitään hyödyllistä. Minä menen ohjaamaan.”
Pursimies heitti kirjat vääpelin eteen ja katosi oviaukosta.
Pelastusliivi yllään vääpeli uskalsi vihdoin liikkua aluksella. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että paatti oli ainoa asia, joka piti heidät pois merestä ja sen vaaroista. Hän otti kirjat mielenkiinnolla ja helpotuksella vastaan. Kirjoja hän oli kyllä lukenut. Kaivoshommissa piti osata geometriaa, fysiikkaa, matematiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Matoranien kieltäkin heille opetettiin, koska tieteen kieli oli matoraneilta. Kirjoja oli kyllä sensuroitu rankalla kädellä, sen tiesivät kaikki.
Vääpeli raapi päälakeaan. Punainen opus oli auennut ensimmäisenä hänen eteensä. Sen vanhahtava kieli oli vaikeaselkoista ja mahtailevaa, toi mieleen legendat, joita Esinazorakeista kerrottiin. Suuri henki, joka laskeutui taivaista tuoden mukanaan matoranit ja antoi heille kolme hyvettä: yhtenäisyyden, velvollisuuden ja kohtalon. Vääpeli selasi punaista kirjaa sieltä täältä. Se ei selvästi ollut tieteellinen teos, vaan jonkinlainen… ideologis-uskonnollinen opas? Toa Nitorin tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Elämän toa uhrasi henkensä maailmaa ruokkivassa maailmassa ja pelasti koko luomakunnan. Kirja vaikutti olevan kokoelma matoranien kansantarinoita ja legendoja, joissa aina painotettiin kohtaloa ja miten kaikki oli Mata Nuin luomistyön ansiosta.
Vääpeli löysi kirjasta myös kappaleen Valotusta. Siitä, jota he olivat lähteneet etsimään.
”Valottu – Seitsemäs Toa, Varjon tuhoaja, Rauhan ja ymmärryksen tuoja, Mata Nuin oikeus, Aurinkojen taitaja, Spektrien mestari – on Valon elementin toa, joka täyttää ennustuksen ja lofettaa maailmaa uhkaavan Varjon. Ennustukset kertovat hänen kantavan suurta Valon kanohi-naamiota, joka antaa hänelle ymmärrystä, viisautta ja empatiaa. Jokainen Valon elementin edustaja tulee tavoittelemaan Valotun arvonimeä, ja heistä yksi tulee saavuttamaan arvonimen. Jos valon toa efäonnistuu, hän katsoo liian syvälle valoon ja sokaistuu tai falaa niin loffuun, että löytää suunnattoman fimeyden. Valottu on valon edustajien velvollisuus, ja he, jotka eivät tavoittele tätä ideaalia, tulevat kokemaan kammottavan kohtalon ilman yhtenäisyyttä muun luomakunnan kanssa.”
Vääpeliä puistatti ajatus siitä, minkälaisen soturin he tulisivat kohtaamaan. Niin kirkas valo, että se polttaisi heidän silmänsä.
Ylhäällä kannella pursimies tutki merikortteja. Hän nosti katseensa tähtitaivaalle. Nyt hän huomasi pohjoisemmassa keltaisena hohtavan tähden, joka loisti huomattavasti ympäröiviä tähtiä kirkkaampana.
Tuo sen on pakko olla, pursimies hymyili ja käänsi kurssiaan.
Yhdeksän päivää myöhemmin
Pursimies seisoi yksin mustan, täysin tyynen meren pinnalla. Kontrasti peilityynen meren ja myrskypilvien täyttämän taivaan välillä oli… melkoinen. Hän katseli ympärilleen ihmeissään. Minne hänen pitäisi mennä?
Sitten hän alkoi kuulla loisketta. Lentokala loikki nazorakia kohti veden pintaa pitkin luoden jokaisella pompullaan meren pintaan kasvavia ympyröitä. Se loikkasi nazorakia kohti, ja pursimies onnistui nappaamaan sen ilmasta. Hän katseli olentoa ihmeissään.
Lentokala tapitti nazorakia hohtavilla silmillään ja sen suuhun aukesi hampaiden täyttämä kita. ”Hoi, seilori 822! Lentokala 1, voinko puhutella?”
Pursimies hätkähti kalan puhuessa. Mitähän ihmettä.
”Öh, lupa myönnetty…?”
Lentokala riemastui. ”Oletko miettinyt, mitä teet, jahka tämä tehtävä on ohi? Aiotko palata Pesään?”
Pursimies naurahti kummastuneesti. ”Totta kai aion palata! Mikä kysymys tuo on?”
Kalan hymy lopahti. ”Mutta… miksi? Eikö ole paljon hauskempaa olla pikkuveneen kapteeni kuin sotalaivan kansipoika?”
”M-minä…” pursimies oli sanomassa, mutta hänen lauseensa jäi kesken. Hän pysähtyi oikeasti tutkimaan sieluaan. Mitä olivat nämä tunteet, jotka hänen sisällään velloivat?
”Minä…”
Pursimies hätkähti hereille unestaan. Hän oli kietoutunut vilttiinsä veneen ruumassa, jonne kajasti valo oviaukosta. Hän pohti hetken näkemäänsä unta ja pudisti päätään. Hän ryömi ylös pedistään ja nousi kannelle.
He olivat täksi päiväksi ankkuroituneet suojaiselle luodolle. Pursimies toimi kaksikon suunnistajana yöaikaan, minkä vuoksi hän pyrki nukkumaan päivisin. Ilta oli pian laskeutumassa.
Vääpeli kyhjötti kallioisella luodolla nuotion ääressä – tämä luki jotakin kirjaa. Pursimies haistoi kahvin tuoksun, mikä sai hänet hymyilemään. Hän loikkasi maihin ja käveli toverinsa luo.
”Mitäs luet?”
Vääpeli havahtui kirjastaan. Pursimies istuutui nuotiolle ja kaatoi itselleen kupillisen. Heidän omat kenttämuonansa olivat jo päässeet loppumaan, mutta onneksi veneessä oli ollut reilusti edellisten omistajien ruokia. Ehtaa kahvia myös!
”Tämä Mata Nuin uskonto on aika mielenkiintoista. Olen lukenut tämän kirjan kannesta kanteen jo pariin otteeseen. Matoralaisten yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo muistuttavat kyllä paljon niitä arvoja, jotka meille Pesässä on annettu”, vääpeli kertoi ja siemaili kahviaan. Nokinen kahvipannu toi kahviin paremman maun kuin mitä siinä tavarassa, jota Pesässä usein tarjoiltiin, oli.
Pursimies loi epäilevän katseen pariinsa ryystäessään juomaansa. ”Miten muka? Meidän nazorakien elintavat ja järjestelmät ovat niin erilaisia pintamaailmasta, että on vaikea kuvitella meillä olevan samanlaisia arvoja.”
”Matoraneja ja nazorakeja yhdistää kyllä ylhäältä päätetty hierarkinen rakenne, jossa joku asettaa kohtalon, josta tulee sitten velvollisuus, ja vain yhtenäisyydellä järjestelmä – Mata Nuin seurakunta tai Imperiumi – toimii. Kaikilla on tietty paikka yhteisössä”, vääpeli pohti ääneen. ”Työn arvostus on myös molemmilla kansoilla vahva.”
Pursimies oli hetken hiljaa. Hänelle palautui mieleen se, mitä Avde oli hänelle puhunut kohtalosta.
”Hmm, totta, totta… mutta mikä matoraneilla sitten määrittää johtajuuden? Kenraali ja Amiraali ovat ikivanhoja johtajia, jotka ovat todistaneet mahtinsa ja pitäneet Imperiumin suojassa vuosisatoja. Ovatko matoranien johtajat myös sotureita?”
”Matoraneja johtavat usein turaga-papit, jotka ovat olleet toa-sotureita. He tietävät taikaloitsuja ja ovat todistaneet uskollisuutensa kansalleen ja jumalalleen uhraamalla osan voimistaan yhtenäisyydelle. Tämän kirjan mukaan pääosa turagoista on entisiä Mata Nuin uskonsotureita. Kenraali ja Amiraali ovat siis kuin Turaga Dume, joka johtaa Metru Nuilta Mata Nuin kirkkoa.”
Pursimies pärskähti juomaansa. Hän hekotteli itsekseen vääpelin vertaukselle.
”Haha… mitä, turaga Kenraali? Haha… älä sitten kerro kenellekään Pesässä, että olet lukenut tuollaista. Puhtauspoliisi saattaa pistää sinut jollekin aivopesukurssille!”
Pursimies nosti katseensa pilviselle taivaalle. Vääpeli mökötti itsekseen.
”Oletko opetellut kaikki ne solmut, mitkä näytin?” Pursimies vaihtoi aihetta.
”Joo, olenhan minä niitä harjoitellut”, Vääpeli vastasi. ”Välillä on joutunut kaivoshommissa tekemään erilaisia köysiä, niin ei nämä niin outoja olleet.”
Vääpeli kaivoi varustevyöltään kasan erilaisia solmuja, joita oli tehnyt.
”Hyvä, hyvä. Ohjaaminen sujuu sinulta jo hyvin! Voimme alkaa pitämään vuoroja”, pursimies totesi.
”Ohjaaminen ei ole ollut ongelma. Peruskoulutukseen kuuluu jo erilaisten ajoneuvojen käyttö. Meren armoilla olemista olen kyllä pyrkinyt harjoittelemaan. Manaatit ovat kyllä kiehtovia, samoin Steltin merilehmät. On hyvä nähdä jotain ystävällisiä kohteita pinnalla, pitää mielen pois Syvyyksistä.”
Pursimies hymähti. Ilmeisesti hän oli tehnyt ihan hyvää työtä porakan opettamisessa. ”Manaatit ovat kyllä hilpeitä! Kerran yksi sellainen lensi meidän laivan kannelle. Tarvittiin useampi matruusi heivaamaan se takaisin mereen.”
Pursimies hymyili muistolle, kunnes hänen ilmeensä synkkeni.
”Tuota… onko sinulla ollut outoja unia viimeaikoina? Unia punasilmäisistä olennoista?”
”Hm… Punasilmäinen myyrä on usein unissani. Se pelasti minut painajaisessa. Olen nähnyt olennon sen jälkeen unissani todella usein.”
”Ahaa…”
Pursimiehen ilmeessä oli sekä yllätystä että helpotusta.
”Minäkin olen nähnyt sellaisia unia. Minulla se on lentokala. Uskon, että se on… Avden lähetti. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia…”
”Vai että lentokala. Hmm. Pidän omaa rahiani kyllä aika turvallisena. Alkujärkytyksen jälkeen se on tuttu elementti unissani.”
”Niin… tuskinpa uni voi mitään pahaa tehdä”, pursimies totesi ja siemaisi mietteliäästi kahviaan. ”Vieköhän Avde meidät takaisin Pesään, jahka löydämme sen toan?”
Vääpeli ryysti kupistaan, minkä jälkeen hän vastasi vaisusti: ”Osa minusta toivoo, että Punaisella miehellä on meille suurempi tarkoitus kuin vain yhden toan etsintä…”
Pursimies vilkaisi ensin toveriaan, sitten horisonttia.
”Niin… olisihan se jännittävää…”
Hetken he vain istuivat siinä kuunnellen aaltojen loisketta ja liekkien rätinää.
Sitten vääpeli ärähti yllättäen. Hän nosti kätensä otsalleen. Pursimies katsoi häntä kummissaan.
”Tuota, kuuletko sinä joskus unissasi karjuntaa?” vääpeli kysyi.
Edelliset kolme päivää sää oli ollut kaunis, mutta sitten sumu oli noussut. Ulapalla sitä oli vain kevyesti, mutta moni pieni saari oli kietoutunut usvavaippaan. Tähdetkin olivat menneet suurimmaksi osaksi pilveen: jopa kirkas Valotuntähti näkyi vain silloin tällöin. Sen sijainnilla ei tosin ollut enää juuri väliä, sillä se oli heidän yläpuolellaan. Toa oli piilossa jossakin sen seudun kymmenistä saarista.
”En pidä tästä. Ehkä meidän pitäisi rantautua?” vääpeli sanoi ja irvisti kiikaroidessaan sumuisia saaria. ”En haluaisi osua johonkin kiveen.”
Pursimies istui vakaasti käyvän moottorin vieressä ja piti suuntaa.
”Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista näille vesille”, hän mietiskeli. ”Syksy on tulossa.”
Se ei näyttänyt rauhoittavan porakkaa lainkaan. Hän puristi kiinni veneen laidasta, kuin varmistaakseen sen kestävyyden, ja jatkoi saarien kiikarointia.
Mutta jo seuraavan yönä heitä onnisti. Kummallinen valoilmiö erottui paljaallakin silmällä: keltalehtisten puiden joukosta kajasti valoa. Se oli harvinainen näky, sillä he eivät olleet nähneet siinä saariston osassa mitään muuta merkkiä asutuksesta. Valon kajastus heijastui myös kallionseinämästä, joka nousi keskellä saarta ja jakoi sen matalempaan, metsäiseen osaan ja karuun kiviseen puoliskoon.
Nazorakit vilkaisivat toisiaan.
”Mahtaako se olla Valottumme?” vääpeli mutisi.
”Puut ovat tiellä. Meidän pitää ehkä mennä maihin, mutta hiljaa”, pursimies sanoi aavistus epävarmuutta äänessä. Kumpikin heistä tiesi, että jos toa huomaisi heidät, heidän henkensä olisi halpa.
”Rantaudutaan kallioiselle puolella. Kapuan sen laelle katsomaan”, vääpeli sanoi yllättävän itsevarmasti.
”… oletko varma, ettet putoa?”
”Minä olen kavunnut luolanseinämiä jo ennen kuin sinä seilasit meriä”, tämä naurahti.
He sammuttivat moottorin vielä kaukana ja soutivat rantaan. Joka hetki pursimies oli varma, että jokin kivi raapaisisi heidän poloisen ruuhensa pohjan rikki, mutta yllätti itsensäkin ohjaajan taidoillaan. Saaren se puoli oli surkeaa kivikkoa, eikä toan vene olisi taatusti sillä puolella.
”Pidä sinä vene valmiina”, vääpeli sanoi ja kevensi varusteitaan veneen rahtilaatikkoon. Pursimieskin yllättyi nähdessään, miten ketterästi tämän toveri lähti kapuamaan kallioista rantaa ylöspäin kaikilla kuudella raajalla. Tämä katosi pian sumuun, joka syleili saaren rantoja. Pursimies hymähti itsekseen.
Khzz-iekää nämä munat C-hautomoo-tzzzzz
Pursimies irvisti ja nappasi kiinni veneen laidasta. Hän piteli päätään.
Mi-mikä tuo oli?
Vääpeli löysi itsensä kallion päällä kasvavasta metsästä. Sumulta oli vaikea nähdä eteensä. Hän lähti hiipimään pieniä kinttupolkuja pitkin.
Sitten edessä päin välähti. Vääpeli kompuroi maahan ja työnsi kuononsa mättääseen. Kirkkaat valonsäteen läpäisivät sumuverhon vain vaivoin, minkä jälkeen ne katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Vääpeli kiristeli hampaitaan hermostuneesti, mutta tetsasi päättäväisesti eteenpäin.
Hän tuli kallion laelle, mistä oli muutaman metrin pudotus alempana viettävään metsään. Hän huomasi alapuolellaan teltan! Vihreän teltan ympärillä kajasti viitisen valokiveä.
Sitten hän näki toan. Tällä oli punakultainen haarniska sekä hattu! Tämä oli heidän etsimänsä Valottu!
Vääpeli seurasi toan tekemisiä ihmeissään. Oli kuin toa olisi imenyt ja kanavoinut valoa kristalleista. Kultaiset nauhat risteilivät kuin käärmeet ja palasivat toan kämmeniin. Vääpeli ei ollut koskaan ennen nähnyt toaa taikuroimassa.
”Valottu tulee poistamaan maailmasta pimeyden”, vääpeli sanoi itselleen haltioissaan.
Toan valot muuttuivat mahtaviksi käärmeiksi, jotka muistuttivat Punaisen kirjan tarinoita maailman ääriä suojelevista kristallikäärmeistä, jotka Suuri seppä iki-iäkäs Artakha oli luonut. Ne olivat täynnä elämää ja energiaa, jota Valottu taituiroi maailmaan. Salkoase toan kädessä hohti, niin kuin hohtivat tämän naamio ja haarniskakin.
Valotusta paistoi Esinazorakien aura ja olemus.
Toa teki liikesarjan erilaisia taisteluasentoja.
Tämän pitkä, värikäs huivi heilui tuulessa.
Vääpeli oli lumoutunut soturin esityksestä. Kirjan ennustukset tulisivat toteen tässä Domekissa – Degoh-Nuin Valotussa, joksi Avde oli toaa luonnehtinut.
Domek piirsi ilmaan liikkuvaa maalausta, kuin elokuvaa. Hänen sydämessään paloi taiteilijan sielu.
”Kohde havaittu”, vääpeli sanoi radiopuhelimeensa.
Vääpeli liukui jyrkkää kalliota pitkin ja loikkasi veneeseen.
”Se oli hän! Se oli hän, se Valottu! Tehtävämme on suoritettu!”
Pursimies katsoi vääpeliä ensin hämmästyneenä, mutta sitten leveä hymy kohosi hänen pihdeilleen. ”Mahtavaa! Nä-näkikö hän sinua?”
”Ei!”
”Okei. Siinä tapauksessa lähdetään äkkiä lipettiin täältä!”
Pursimies veti moottorin käyntiin ja suuntasi heidät ulapalle. Hän virnisti ylpeyttä rinnassaan. Tehtävä oli suoritettu – enää vain pitäisi raportoida Punaiselle Miehelle! Pursimies raapi päälakeaan barettinsa alta. Tämä vain ei ollut antanut heille kovin selkeitä ohjeita siitä, miten tähän saisi yhteyden.
”Uudet ystävänne osaavat auttaa teitä siinä.”
Pursimies katseli laineita mietteliäästi. Sumu alkoi hälvetä, ja pimenevä taivas alkoi tulla näkyviin.
”861, ota ruori hetkeksi. Ohjaa meitä avoimelle.”
”K-käskystä.”
Vääpeli tuli ruorin taakse. Pursimies asteli veneen laidalle ja laskeutui polvilleen. Hän kurotti kätensä laidan yli niin, että hänen kämmenensä upposi pinnan alle. Sitten hän sulki silmänsä.
Nazorak tunsi, kuinka lentokala ui hänen kätensä viereen. ”Hoi, seilori!”
Pursimies kurtisti kulmiaan. Tämä tuntui kummalliselta. Miten hän puhuisi uniolennolleen? Hei. Tahdon puhua Avdelle. Voitko viedä viestini?
”Syvä Nauru kuulee kutsusi, jos niin tahdot”, lentokala lausui ja virnisti.
Pursimies nyökkäsi. Tehtävämme onnistui ja löysimme Valotun. Hän majailee pienellä saarella Välisaarilla, jonka koordinaatit ovat 821P, 217L.
Hän mietti hetken, ja sitten lisäsi: Mitä tahdotte meidän tekevän seuraavaksi?
Lentokala hymyili. ”Syvä Nauru kuulee sanasi. Erinomaista! Olette suorituneet urheasti. Punaisella Miehellä on avullenne vielä käyttöä, jos olette valmiit jatkamaan matkaanne.”
Pursimies oli hetken vaiti. Hän katsoi edessään avautuvalla ulapalle. Kaksoiskuut hipoivat merta. Näky oli kaunis.
Sitten hän vilkaisi olkansa yli. Vääpeli pyöritti ruoria keskittyneesti, aivan kuin hän oli tätä aikaisemmin opettanut. Tämä ei näyttänyt enää yhtä pelokkaalta.
Lopulta pursimies nyökkäsi. Jatkamme matkaa. Mitä Avde toivoo meidän tekevän?
Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin
Sadevesi virtasi Amohi-Roadan tiilipäälysteisillä kaduilla. Ilma oli kostea ja kuuma tähän aikaan Steltinmerren rannikolla, ja syysmyrskyt sen kuin voimistuivat. Nazorak-kaksikko pujotteli kirjavanväristen savitalojen välissä ja yritti olla kastelematta jalkojaan. Pursimies pysähtyi pienen myymäläkatoksen kohdalla ja osti vesimelonin.
He saapuivat kaksikerroksisen asuintalonsa luo ja kapusivat sen portaat ylös. Vääpeli kaivoi esiin avaimen ja lampsi sisään etummaisena ja vettä vuotavana. Kattohuoneisto oli melkein aina epämiellyttävän kuuma, mutta ainakin auki oleva ikkuna viilensi sitä hieman. Hetkinen, olivatko he jättäneet ikkunan auki?
”Päivää”, he kuulivat tutun äänen. Punainen matoran istui nuhjuisella sohvalla selaillen kirjaa, joka kertoi tappajavalaasta. Hänessä ei ollut pisaraakaan sateen jälkiä.
”Suonette anteeksi. Ette olleet kotona, joten jäin odottamaan.”
Nazorakit olivat hetken yllätyksestä mykkiä.
”Fu-funainen Mi- kröhöm! Avde. Mitä te täällä teette?” pursimies takelteli.
”Kohteliaisuuskäynti vain”, Avde nyökkäsi ja laski kirjan pöydälle. ”Näen, että valitsitte jättää Pesän pysyvästi taaksenne.”
Nazorakit vilkaisivat toisiaan. Pursimiehen kasvoille levisi syyllinen ilme, kun taas vääpelin kasvoilta paistoi helpottuneisuus.
”Imferiumi ei enää huolisi meitä, emmekä me huoli takaisin Mysterykselle”, vääpeli kertoi silmät loistaen.
Pursimies riisui vettä tihkuvan sadehatun päästään ja huokaisi: ”Niin, se on totta. Olemme sulautuneet liian faljon ulkomaailman kulttuuriin, että voisimme falata Fesään. Kotona meitä varmasti fidettäisiin loikkareina, olimme sitä tai emme. Silti minä tahtoisin tavata maanmiehiämme vielä joskus…”
”Älkää tosiaan antako minun häiritä. Asuntonne näyttää mukavan eletyltä.”
Avde katseli uteliaasti nazorakien sekalaista sisustusta. Nurkan hyllyssä oli lupaava kirjakokoelman alku. Sinisiä seiniä koristi muutama itsemaalattu taulu sekä pari valokuvaa. Ikkunalaudalla kituva huonekasvi näytti siltä, ettei sitä ollut kasteltu riittävästi.
Pursimies epäröi hetken, ennen kuin asteli heidän keittiönurkaukseensa. Hän asetti kahvipannun kaasuliedelle.
”Juotteko kahvia? Turelaiset kahvilajikkeet ovat loistavan aromikkaita.”
”Ottaisin teetä, kiitos. Miten olette viihtyneet uudessa elämässänne?”
”Meillä on kamomillateetä”, vääpeli sanoi, otti hyllystä purnukan ja istuutui pöytään. ”Rauhoittaa mieltä ja sielua. Ja kiitos kysymästä, Funainen Mies. Nautin elämästäni, kun olen kokenut Avden valon. En ennen osannut ajatella itsenäisesti. Minulla ei ollut intohimoja tai mielikuvitusta. Mutta näin totuuden.”
”Minä vain sysäsin teidät uudelle polulle”, Avde sanoi nöyränä. ”Mutta olen tyytyväinen, jos koet sen johtaneen mielekkäämpään elämään.”
”Olen kokeillut maalausta. Vesivärejä, akvarelleja, sormivärejä. Yritin vangita sen unieni meripedon tähän maalaukseen”, vääpeli sanoi kaivaen esiin maalausta, jossa komeili valas tämän painajaisista.
”Sitten maalasin tämän unieni myyrän”, nazorak sanoi ja näytti mustaa punasilmäistä kontiaista.
Avde katseli kuvia ja nyökkäsi.
”Entä 822?” hän kääntyi toisen nazorakin suuntaan.
Pursimies kaatoi kuumaa vettä kultareunaisiin posliinikuppeihin ja istuutui itsekin alas. ”Hyvin, yllättävän hyvin… seurakunta on ottanut meidät lämfivästi vastaan. Me molemmat olemme tehneet töitä kaufias Arimatialle. Auttelen hänen varastollaan. Hän on ottanut minut myös luottokuljettajakseen, jos hänen täytyy furjehtia jonnekin! Steltinmeren rannikko on todella miellyttävää seutua. Ööhm… sen lisäksi tykkään laittaa ruokaa! Eilen tein oikein maukasta sitruunakampelaa, vaikka itse sanonkin.”
”Hieman fohjaanfalanutta”, vääpeli murahti ja kastoi teesiivilän kuppiinsa.
”Hiljaa! Et varmasti osaa tehdä itse faremmin!” pursimies ärähti.
Avde hymähti.
”En tahtoisi häiritä arkeanne, mutta kuulemani mukaan Imperiumin ulkoinen tiedustelu on saanut vihiä kahdesta nazorak-karkurista Amohi-Roadassa. He ovat olleet… tavallistakin hermostuneempia karkureista viime aikoina. Pesässä oli ilmeisesti pieni kapinayritys, ja osa siihen osaa ottaneista on yhä kateissa.”
”Kafina? Onko arvoisa Avde käynyt myös muilla visiiteillä Fesässä?” vääpeli uteli.
”Minulla on ystäviä monissa paikoissa”, Avde hymyili viattomasti ja maistoi teetään.
”Imferiumi menettää otettaan lafsistaan”, vääpeli murahti.
Hän nyökkäsi kohti yhtä seinällä olevista tauluista. Se kuvasi suurta, silmätöntä nazorakia.
”Tietävätkö kafinalliset totuuden Äidistä?”
”En usko. Toistaiseksi tahdoin vain varoittaa teitä”, Avde sanoi. ”Imperiumin tiedustelun kourat ovat pitkät, kuten varmasti osaatte kuvitella.”
Pursimies siemaisi omaa juomaansa vakavana. ”Meidän fitää varautua. Mikä on meidän seuraava tehtävämme?”
Punainen mies mietiskeli hetken, ennen kuin vastasi.
”Kun aika koittaa, olisi hyvä olla keinot levittää sanomaa paratiisista myös zankrzoran kielellä. Tiedän, että kumpikaan teistä ei ole kirjailija, mutta pystyisittekö laatimaan… eräänlaisen evankeliumin nazorakeille?”
Pursimies ja vääpeli vilkaisivat toisiaan.
”Se… olisi kunnia!” pursimies vakuutteli. ”Mutta… oletteko varma että meistä on siihen? Että me osaamme kuvailla utofiaasi oikeilla sanoilla?”
”Te olette Imperiumin lapsia, joten uskon teidän löytävän parhaat sanat omalle kansallenne. Uskossa ei ole kyse sanamuodoista, eikä sitä löydä ikivanhoista kirjoista. Teidän oma kokemuksenne ja todistuksenne on se, millä vakuutatte toverinne.”
Avden sanat tuntuivat valavan varmuutta tämän apostoleihin.
”Tuomme Funaisen miehen valon ja totuuden Äidistä kansamme tietoon!” vääpeli pauhasi innoissaan. ”He tulevat katkaisemaan siteen valheeseen, johon heidät on aivopesty toukista asti. On aika murtaa Enkelten valheen verho!”
Pursimies nyökytteli. Hän asetti kätensä sydämelleen ja kumarsi syvään. ”Jos niin tahdotte…”
Sitten hän tönäsi vääpeliä kyynärpäällään ja katsoi tätä merkitsevästi. Vääpeli näytti tajuavan toverinsa ajatuksen, ja he nousivat seisomaan rinnakkain. He kopauttivat kantansa yhteen ja huusivat ilmoille:
”NA TOI!!”
Avde katsoi heitä ilmeettä ja yritti olla näyttämättä lievää pettymystään.
”Lepo vain”, hän sanoi nyökäten ja risti kätensä eteensä pöydälle. ”Sade vain jatkuu, ja teillä on varmasti paljon kysyttävää. Minä voin yrittää vastata kaikkeen, mikä teidän mieltänne painaa.”
Pursimies kaivoi tulitikut taskustaan ja sytytti pöydällä olleet kaksi kynttilää.
Nykyhetki
Miten kaikki oli mennyt niin päin helvettiä niin nopeasti?
Ylikersantti 652 irvisti. Hänen kylkeään kivisti. Tumma tiedustelupalvelun haarniska oli torjunut vaarallisimman osan ammuksesta, mutta kipu tuntui silti lamauttavalta. Hän ei onnistunut pysymään pystyssä yhtään pidempään, vaan romahti ampumasuojana toimivien perunasäkkien taakse. Hänen leukansa painautui märkään hiekkaan. Vihreä veri sekoittui suolaiseen sateeseen.
Kaksi paria askelia lähestyivät. Epäpuhtaat!
Heitä oli ollut neljä sotilasta 17. Ulkoisen Tiedustelun partiosta. Kaikki motivoituneita ja koulutettuja liikkumaan ulkomaailmassa. He olivat seuranneet kahden epäpuhtaan jälkiä viikkoja aina siihen kirottuun kylään Kraskoan lounaispuolella. Sen oli pitänyt olla yksinkertainen puhdistustehtävä: karkulaiset olivat vain tavallisia rintamakarkureita.
Mutta kaikki oli mennyt pieleen heti alusta asti. Ensiksi myrskyrintama oli pyyhkäissyt heidän partionsa ylitse. Ylikersantti oli pitänyt tätä aluksi etuna, sillä karkulaiset eivät kykenisi liikkumaan rajuilman aikaan. Hän oli kuitenkin aliarvioinut myrskyn raivon.
Sitten taistelun alettua Luutnantti 498 oli ottanut osuman naamiokansan kiekonheittimestä, jota toinen epäpuhtaista oli operoinut. Tämä oli ilmestynyt neljäsataa metriä ylemmäksi taivaalle ja odotettavasti kuollut palattuaan maan pinnalle.
Kylä oli osoittautunut sokkeloksi. He olivat rei’ittäneet epäpuhtaiden piilopaikan seinät silpuksi, mutta nämä olivat liuenneet pakoon. Kersantti 891 oli menettänyt tajuntansa, kun epäpuhtaiden taloon rakentama ansa oli iskenyt tätä puulla kypärään. Ei ollut erityisen selvää, mitä korpraali 1133:lle oli tapahtunut, mutta se johtui taatusti epäpuhtaiden hallussa olevista noidankaluista.
Ylikersantti 652 yritti ponnistaa ylös, mutta tunsi puolet kehostaan käytännössä lamautuneeksi. Hän oli raivoissaan itselleen nöyryyttävästä epäonnistumisesta, mutta vielä enemmän hän vihasi epäpuhtaita. Silloin toinen niistä saavutti hänet. Tämä loikkasi perunasäkkien yli ja oli hetkessä hänen päällään. 652 sulki silmänsä ja valmistautui kuolemaan… kunnes tunsi vain, miten hänet kiskottiin vatsalleen, köytettiin ja työnnettiin istumaan perunasäkkejä vasten.
”Punaisen Miehen valo voittaa jälleen kerran Imperiumin”, kerettiläinen sanoi vangilleen tyynen rauhallisella äänellä, josta paistoi läpi Avden tapa puhua. Nazorakin ulkomuoto ja olemus oli ylikersantin mielestä luotaantyöntävää. Tämä oli maalannut kuorensa punaiseksi, ja päässään tällä oli kullanvärinen kypärä. Hän yritti epätoivoisestu rimpuilla irti köysistään.
”Meidän jälkeemme tulee muita”, 652 sylkäisi. ”Imperiumin mahti on rajaton!”
”Me olemme valmiina, tuli teitä kuinka paljon vain. Olette vain osa konetta ilman vapautta. Nazorakit ovat liian kankeita, liian korruptoituneita. Ja te elätte valheessa!”
Nyt toisetkin askeleet litisivät mutaisella kadulla. Toinen epäpuhtaista – pitempi ja hoikempi – käveli heidän luokseen kanokalaukaisin kädessään. Hän kuulosti hengästyneeltä. ”En onnistunut säästämään muita. Onneksi yksi säilyi hengissä…”
652 irvisti nähdessään, mitä epäpuhdas oli tehnyt itselleen: tämän keho oli kauttaaltaan värjätty punaisella värillä lukuun ottamatta käsiä ja kasvoja, jotka oli taas maalattu sinisiksi. Ympäri tämän kehoa oli kaiverrettu jonkinlaisia matoralaisia riimuja. Epäpuhdas kyykistyi hänen eteensä ja kohensi rähjäistä barettia hänen päälaellaan.
”… mutta, mutta, kukas sinä olet? Ooh, oikein tiedustelupalvelun agentteja, näemmä. Ikävää, että päätitte tervehtiä meitä konepistooleilla – olisi ollut mukava jutustella pitkästä aikaa maanmiesten kanssa rauhassa kupposten ääressä.”
Vanki kävi mielessään läpi koulutustaan. Rentoudu, hallitse kasvonliikkeesi, älä anna mitään ulos. He eivät saa irti mitään, mitä et heille itse anna.
”Teidän tehtävänne lienee hankkiutua meistä eroon – olemme olleet liian kauan poissa Pesästä. Olemme saaneet liikaa perspektiiviä Imperiumiin, jotta voisimme koskaan palata. Ei sillä, että tahtoisimme.”
”Ulkolaiset ovat mädättäneet aivonne”, ylikersantti murahti.
”Punainen mies näytti meille totuuden”, sanoi hänet sitonut petturi hymyssä suin ja riisui kultaisen kypäränsä. Tämän leuka ja posket oli koristeltu kultaisilla viivoilla.
”Tismalleen! Usko pois, olimme joskus aivan kuin sinä. Olimme tietämättömiä ja tyytyväisiä rooliimme Imperiumissa. Sitten kaikki muuttui, kun Punainen Mies, Tuomiopäivän kirjuri, Todellinen Valottu ja Lopullinen Voittaja, näytti meille totuuden”, punasininen epäpuhdas huokaisi ja risti kätensä rinnalleen. ”Ennen olimme sulkeneet sielumme ja potentiaalimme, mutta sitten Syvä Nauru mursi lukkomme ja antoi meille toteemimme. Nyt olemme Punaisen Miehen kiitollisia opetuslapsia.”
”Kuuntelisit itseäsi”, puhdas parahti. ”Te olette vaihtaneet Pesän ja toveruuden… tähän hulluuteen! Te… te olette sotilaat 861 ja 822 ettekä mitään opetuslapsia!”
Kultakasvoinen kohensi ryhtiään.
”Numerot ja arvot eivät merkitse minulle enää mitään. Nimeni on Zoatham. Tässä on veljeni Dismas.”
Tämä nousi täyteen mittaansa ja ojensi kätensä kohti ylikersanttia. Salamoiden välähdykset valaisivat huoneen.
”Tämä voi olla merkki. Ota tämä tilaisuutena. Liity meihin!
Liity Kirjurin komppaniaan!”
Hänelle on annettu kaikki valta
taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat
hänen opetuslapsikseen:
opettakaa heitä näkemään
Totuus Suuren Valheen tuolla puolen
ja opettakaa heitä häätämään Pimeyden Enkelit
ja seuraamaan häntä Kultaisen Soturin uskollisuudella.
Ja katso, hän on teidän kanssanne
kaikki päivät maailman loppuun asti.
Po-Metrun kaduilla vallitsi rauha. Oli yö ja satoi rautaa. Kukaan vähäisistä ulkonaliikkujista ei huomannut, kuinka tornin ylimmässä kerroksessa syttyi valo.
Torni seisoi rauhallisella alueella, jossa sitä ympäröivät kiltojen ja yritysten matalat toimistorakennukset ja hiljainen pienteollisuusalue. Rakennuskanta ei ollut erityisen uutta eikä vanhaa, ei erityisen kallista eikä halpaa. Se oli tavanomaista. Yhteydet kohti keskustaa olivat hyvät, mutta liikennettä oli silti vähän. Seudulta pohjoiseen kiemurteli louhoksia ja alkuenergiateollisuutta, joiden luota ruuhkaisimmat kourut kulkivat kohti laita-metrun rakennustyömaita, eivät Coliseumin suuntaan. Sijainti oli siis samaan aikaan keskeinen ja syrjäinen, ja sen keskellä seisoi torni, keskimääräisimmän alueen tavanomaisimmassa korttelissa. Ja juuri siksi tornin kattohuoneisto toimi yhtenä kaupungin turagan monista turva-asunnoista.
Dume astui sisään ja ojensi viittansa palvelijalle. Tämä puisteli asusteen huolellisesti ja viikkasi sen hartaasti naulakkoon. Turaga itse asteli heti peremmälle asuntoon. Se oli sisustettu hyvän maun mukaisesti. Kalliisti, mutta hillitysti. Huonekalut olivat kaikki paikallista tuotantoa, tietenkin, ja tilat olivat avarat. Lattiat olivat arvokasta tuontipuuta ja seinät sileäksi hiottua Po-Metrun kiveä. Seiniä koristivat perinteiset ryijyt. Varmasti jonkun arvostetun käsityöläisen tuotantoa, mutta Dume ei tiennyt kenen. Moneen muuhun arvohuoneistoon verrattuna tornin korkeimman kerroksen asunnon ikkunat olivat kuitenkin pienet ja sijoitettu korkealle katonrajaan. Tämä poikkeuksellinen ratkaisu oli tehty huoneiston käyttötarkoitus huomioiden: vaatimattoman kokoiset ikkunat olivat turva-asunnon kannalta ihanteelliset. Sitä paitsi niillä keleillä auringonvaloa ei tullut suurestakaan ikkunasta. Edes Metru Nuin säänhallintajärjestelmä ei ollut voinut mitään niille sateille.
Dume käveli suoraan työhuoneeseen, joka oli sijoitettu asunnon keskelle. Siinä ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Oven hän jätti kuitenkin raolleen – palvelija tarjoilisi hänelle pian juotavaa. Kaupungin johtaja asettui punaisella huovalla päällystetyn työpöydän ääreen ja katsoi hänelle esille jätettyä paperinivaskaa. Hän siirsi kansilehden syrjään ja alkoi lukemaan ensimmäistä arkkia.
Selonteko toissapäiväisestä Pimeyden metsästäjien iskusta kaupunkiin. Turaga silmäili tekstin läpi, mutta tiedustelu ei ollut oppinut tapahtuneesta mitään uutta kuluneen vuorokauden aikana. Kaikesta päätellen vahkien toimintahäiriö oli Varjotun iskuun liittymätön tapahtuma, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin.
Dume nojautui taaksepäin tuolissaan ja mietti. Huomisessakin saarnassa tapahtumaa tulisi käsitellä, ja olisi hyväksi tehdä se tämänpäiväistä puhetta konkreettisemmin. Sanat oli syytä valita tarkkaan.
Pimeyden metsästäjien ja Metru Nuin välillä oli ollut diplomaattinen selkkaus, jonka seurauksena metsästäjät pakenivat pohjoissakarasta. Samassa yhteydessä Metru Nuin auktoriteetit karkottivat joukon kaupungin asukkaita, jotka olivat tehneet yhteistyötä Varjotun kanssa. Niin sen täytyi mennä.
Metsästäjille oli näytetty kaapin paikka ja Metru Nuin viranomaiset olivat pysäyttäneet väkivaltaisuudet rannikolle. Kyllä.
Armollisena hallitsijana Turaga Dume oli jättänyt rikkomuksen rankaisematta, ja samalla vapauttanut joukon rikollisia. Ei, ei sentään. Armollisena hallitsijana hän oli jättänyt rikkomuksen rankaisematta, mutta karkotti Varjotun kanssa vehkeilijät.
Insidentin jälkeen kaupunki on turvallisempi kuin aiemmin. Metsästäjät on pistetty kohtaamaan oma puutteellinen sotavoimansa ja levottomuuksia ja rettelöintiä aiheuttava aines on poistettu Metru Nuin sakarasta.
Dume ei jaksanut hymyillä, mutta tämä sai nyt kelvata. Vahkien poikkeukselliseen toimintaan uutiset palaisivat myöhemmin, kunhan tämä totuus oli ensin sulatettu.
Hän huokaisi ja käänsi muistion sivua.
Seuraavan paperin sisältö kuitenkin pysäytti hänet hetkeksi. Hän oli kuvitellut työpöytänsä täyttyvän ainoastaan Mustan Käden toissapäiväisen sotkun selvittelystä, mutta tähän arkkiin oli kirjattu jotain aivan muuta.
Se oli Liturgisen hallintoneuvoston pääsihteeri Agnan selonteko Punaisen Miehen lahkon liikehdinnästä. Dume kurtisti kulmiaan.
Punaisen Miehen myyttiä seuraavat toisinajattelijat ovat aktivoituneet kuluneiden viikkojen aikana, Agna oli kirjoittanut. Liturgisen opin vastaiseksi julistettu ja täten laiton lahko noli vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen aloittanut taas aktiivisen värväyksen. Punaisen Miehen – tai ”Hatar Atheonin” – väitetään olevan tulossa, että lopun ajat lähestyvät.
Dume pohti lukemaansa. Hän oli kuvitellut tämän marginaalisakin hävinneen kaupungistaan kokonaan. Huuhtoutuneen viemärien kautta mereen – harva lopun aikojen lahko oli näin sitkeä. Hänen aikanaan oli kuljettu ties miten monen ennustetun tuomionpäivän ohi, eikä vielä yksikään mokomista ennustuksista ollut osoittautunut minkään arvoiseksi.
Agna oli kirjoittanut siitä, miten lahkon lehtisiä oli alkanut kuluneiden viikkojen aikana löytyä kansalaistarkastuksissa, ja kuinka rohkeimmat saarnasivat Punaisen Miehen saapumisesta jo julkisilla paikoillakin. Ensimmäinen pidätys oli tehty Le-Metrun satamilla, mutta eniten lahkon aktiivisuutta oli pian ilmennyt pohjoisempana. Kaikista vilkkainta toiminta oli viime aikoina ollut Po-Metrussa. Kaupunginosasta oli paljastunut jopa salainen kirjapaino, mistä viranomaiset olivat takavarikoineet melkein sata kappaletta Ilmestyksen Evankeliumia.
Työhuoneen ovi narahti auki ja turaga hätkähti selonteon ääreltä.
”Liköörinne, arvon Turaga”, palvelija lausui nöyränä.
Turaga odotti, että palvelija asetti lasinalusen ja juoman hänen vierelleen ja poistui. Dume maistoi likööriä (se oli sopivan makeaa) ja palasi raportin pariin.
Agnan teksti kuvaili Punaisen Miehen lahkoon kohdistuvia tutkimuksia. Useampi luotettu kaupunginkaartin etsivä oli soluttautunut lahkolaisten tapaamisiin. Lopulta Rorzakhien urkinta-sauvoilla oltiin saatu taltioitua kokonainen kerettiläinen saarnakokous. Siitä oli käynyt ilmi, että aktiivisuuden lisääntyminen liittyi uskomukseen siitä, että ylöstempauksen hetket olivat käsillä. Ilmeisesti syksyn onnettomuudet kaupungissa täyttivät profetiaa Kuudesta Särkymisestä, joka edelsi lopun aikoja. Ko-, Onu-, ja Le-Metru olivat kokeneet katastrofinsa, ja lahkon mukaan kolme viimeistä metrua tulevat kokemaan suuren onnettomuuden hyvin pian.
Tutkinta oli kuitenkin täytynyt lopettaa, kun oli käynyt ilmi, että useampi etsivistä olikin alkanut urkkia viranomaisia vaihdettuaan puolta. Tultuaan uskoon. Etsivistä oli ollut helppoa hankkiutua eroon, mutta tilanne oli vielä luultuakin pahempi: tutkinnan aikana myös useampi Liturgisen hallintoneuvoston työntekijöistä oli alkanut odottaa Punaista Miestä saapuvaksi. Agna kirjoitti kaavasta: joka katsoi lahkon toimintaa tarkemmin, päätyi usein sen jäseneksi.
Seuraavaksi Agna oli kuvaillut Punaisen Miehen lahkon uskontunnustuksia.
Kun Punainen Mies saapuu, kaikki muuttuu. Kun lopun ajat ovat käsillä ja tähdet ovat kohdallaan, on maailma valmis Punaisen Miehen saapumiselle. Tuo Mies Punainen on kuin kuka tahansa meistä. Mutta hän on enemmän.
Hän on vanha, mutta hän on uusi. Hän näkee sen, mille muut ovat sokeita. Kun synkin hetki koittaa, vain hän näkee totuuden ja uskaltaa kulkea sitä kohti. Hän särkee Suuren Valheen ja saattaa meidät valoon. Punainen Mies johdattaa meidät paratiisiin.
Loppuun asti, Punaisen Miehen rinnalla kulkee Kultainen Soturi.
Tuo Kohtalon Airut seuraa Punaista Miestä ja pitää tämän turvassa.
Kultainen Soturi syöksyy taistoon Punaisen Miehen puolesta, jotta tämä voisi toteuttaa kohtalonsa.
Tuo muinaisen suojelija maksaa äärimmäisen hinnan velvollisuudestaan, jotta me voisimme pelastua.
Kun Punainen Mies saapuu, vanha maailma päättyy. Heidät, jotka eivät seuraa, huuhdotaan iäisen meren synkkään hautaan. Heidät, jotka eivät usko, unohdetaan paratiisin porttien väärälle puolelle.
Langenneiden enkelten petoksen varjot hän häätää pois. Syntiset, jotka pyrkivät estämään hänen tulonsa, korventuvat kirkkaimmassa valossa.
Kun Punainen Mies saapuu, Totuus paljastuu.
Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin. Punainen Mies saapuu nöyränä kuin kuka tahansa meistä. Levittäkää lehviä ja viittoja Hänen tielleen, sillä Hän on saapunut johdattamaan meidät Paratiisiin.
Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.
Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.
Dume käänsi raportin seuraavan lehden auki. Agna oli täyttänyt koko seuraavan sivun samalla lauseella.
Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.
Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.
Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin…
Siihen teksti loppui. Dume laski selonteon käsistään. Hän ei huomannut hengityksensä pinnallisuutta. Hetken hän tuijotti eteensä sanomatta mitään, mutta painoi pian pöydän pintaan asennetun paneelin ylintä nappia. Linja rasahti auki.
”Lähettäkää joku Agnan asunnolle”, Dume sanoi puhelimeen. ”Ja pidättäkää. Viekää johonkin Varjotun väestä tyhjentyneeseen selliin, mutta älkää tehkö haltuunottokirjausta.”
Hän nosti sormensa ja sulki yhteyden ennen kun kukaan ehti vastata. Hän tarttui juomaan vierellään ja hörppäsi.
Punaisen Miehen lahko valmistautuu ylöstempaukseen hänen kaupungissaan. Turaga nojautui pöytäänsä.
Mitä vielä, Dume mietti. Vai paljastuu totuus ja löytyy paratiisi. Ja Kohtalon Airutkin… Seuraavaksi ne varmaan kaivavat esiin ennustuksen valon naamiosta.
Pah.
Hän ei sallisi sellaisen upota omaan kansaansa. Ei tässä kaupungissa. Heillä oli jo oma legendansa täytettävänään. Kaikkihan sen tiesivät, että Metru Nuin taru oli parempi kuin valon naamio.
