Troopperi avasi silmänsä, mutta näki hädin tuskin mitään.
Hän säpsähti ja yritti nousta, mutta ei liikahtanutkaan, sätki vain surkeasti. Hän tunsi hiertävät köydet ranteissaan ja nilkoissaan, mutta vielä suurempi osa liikkumattomuutta oli hänen heikkoutensa. Hän tunsi olonsa kuumeiseksi ja loukkaantuneeksi, ja naamionsa menettämisen aiheuttama nakertava heikkous, kuin suuri nälkä, raasti hänen taistelumielialaansa. Hän ei ollut varma, oliko hän sairas vai huumattu, mutta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin välittömiin kokemuksiin.
Hän keskittyi sammalmättääseen, jolla makasi. Se oli kostea. Aamun kirpeys tuntui selvästi. Hän haistoi Lehun syksyisen, syvän tuoksun, kuivuneen veren ja… zyglakeja tietenkin. Niiden hajusta ei voinut erehtyä. Niitä oli kaikkialla ja hyvin lähellä. Oliko Omppu elossa? Tai Zanuha? Yöstä ei voinut olla kovin kauaa. Troopperi kirosi mielessään ja yritti pitää päänsä kylmänä minkä kuumeeltaan pystyi.
Hänet oli otettu vangiksi, eikä syöty. Se tarjosi pienen toivon kipinän. Ehkä hänet uhrattaisiin jollekin suurelle zyglakein meripedolle… mutta ainakin toivo eli. Ehkä pidempään kuin hän itse, hän mietti ennen kuin vajosi taas synkkään uneen.
Suuri lisko puhalsi raskaasti ilmaa sieraimistaan ja tarkkaili potilastaan. Haavoittunut ja vangiksi joutunut klaanilainen oli nuorehko ta-toa. Flygel piteli silmälappuaan. Haamukipu tyhjässä silmäkuopassa kihelmöi. Hän tunsi elävästi muiston täynnä kipua ja miltä sinä päivänä haisi. Toain ja matoran-kansan veri, kuten tänäänkin. Oli universumin julma vitsi, että yhtenäisyyksiä tuohon kammottavaan päivään löytyi nykyhetkestä. Flygel yritti näyttää rohkeaa, mutta ajatus sai hänetkin harhauteeksi.
Heimolääkäri lähestyi toaa. Hän hengitti syvään ja selvensi mielensä. Oli tarkastettava toan kunto, miten pahasti Guechex oli hänet mukiloinut. Toan kehossa oli ruhjeita siellä täällä, sekä iholla että paikoin jopa panssarissa. Paljon mutaa, kuivunutta verta ja muuta orgaanista likaa oli ympäriinsä. Pitäisi desinfoida nämä haavat ja puhdistaa koko soturi, ettei tämä saa kuolemantauteja. Flygel arveli liian monen hänen kansastaan uskovan ulpukanjuuren desinfoivan tarpeeksi. Heimotietäjä oli oppinut zakazin hammaskansan opeista, että vahva alkoholi toimi paremmin.
Toinen vangeista, suurikokoinen skakdi mahtavan panssarikerroksen alla, oli hieman sivummalla. Ilmeisesti tämä oli selvinnyt lähinnä ruhjeilla, vaikka skakdin taltuttaminen olikin kuulemma vaatinut raivoisaa taistelua. Tuntui nurinkuriselta, että toa oltiin taltutettu helpommin. Kenties skakdi-väellä oli jotakin samaa alkukantaista taistelutahtoa kuin liskokansallakin.
Enkelten siunaamat (tai kenties kiroamat) zakazilaiset olivat monessa mielessä kuin toat, vaikka moni heistä ei kantanutkaan naamioita. Flygeliä salaa kiehtoi skakdien kulttuuri, jossa säihkyvistä hampaista pidettiin huolta. Hampaat tuntuivat yhdistävältä tekijältä heidän kansojensa kesken. Jos tilanne ei olisi mikä se oli, ehkä Flygel voisi opiskella jonkin skakdin opissa hammaslääkäriksi. Vai vaadittiinko siihen yliopistokoulutus? Ei hänen tarvinnut saada lisensiaattia, jos hän olisi töissä T’haokilla… Hän oli kuullut, että ”Liekkimiesten” kenraali oli myös leipuri — oli kiehtovaa, että jopa skakdi-soturit näyttivät arvostavan myös hyödyllisiä ammatteja, eikä vain tuhon töitä. Tosin ehkä se oli vain Gaggulabio.
Flygel horjahti pois ajatuksistaan. Näitä vankeja piti auttaa. Heidät piti parsia siihen kuntoon, että Tawan klaani ottaisi heidät vastaan. Flygel oli kuullut legendoja siitä, miten pitkälle Tawa ja muut klaanin soturit menivät omiensa eteen. Jo pelkkä Myrskysoturin ajattelu sai hänet tuntemaan ilman sähköistyvän. Mielikuvitusta se varmaan oli.
Flygel kaivoi tavaroitaan — röykkiötä täynnä erilaisia hyödyllisiä pussukoita ja kasseja. Hän oli aivan varmasti ottanut mukaan tuntosarveisilta ”lainatun” laukun täynnä näiden omia lääkintävarusteita. Putelit ja välineet, jotka oli suunnitellut kansa, jolla on neljä kättä, olivat aina vähän epäkäytännöllisiä, varsinkin kun zyglakit olivat heihin verrattuna hyvin suuria. Kaikki säilytysrasiat muistuttivat kennoja, ja ne oli sentään helppo erottaa ja kiinnittää tosiinsa.
Nazorakit puhuivat ja kirjoittivat omaa kieltänsä, jota Flygel onneksi osasi alkeet. Imperiumin lahja, voimalaitos, oli tarjonnut Flygelille mahdollisuuden oppia heidän kieltään, vaikka se rajoittuikin lähinnä tekniseen ja lääketieteelliseen sanastoon. Hän löysi puolillaan olevan purkin voimakasta kipulääkettä, ja toista minkä tiesi laskevan kuumetta. Ne ja pullollinen itse tislattua alkoholia sai riittää.
Katsotaanpa nyt sinua, Flygel mietti ja kumartui toan ylle. Hän kuuli muiden zyglakien keskustelevan omiaan hänestä välittämättä, kuten tavallisesti. Vaikein vamma hoitaa oli pitkä, kasvojen yli kulkeva ruhje, joka oli tullut zyglakin kynsien sivalluksesta. Flygel taputteli haavaa puhtaaksi vedellä, rahkasammaleella ja alkoholilla. Oli kummallista katsella toan naamiottomia kasvoja — niitä hän oli nähnyt ennen vain kuolleilla tai kuolevilla. Kenties se enteili pahaa, sillä matoran-kansa ei hevillä naamioistaan luopunut. Mitä hän heidän anatomiastaan tiesti, niin toien ei pitäisi kuolla naamionsa menettämisestä, vaikka matoralaiset saattoivat heikompina vajota koomaan.
Kun Flygel pääsi toan silmän kohdalle, hän irvisti. Näytti hyvin pahalta. Sellainen haava olisi varmasti tulehtunut hyvin pian, mikä olisi eittämättä johtanut kuolemaan tai vähintäänkin sokeutumiseen. Vahinkoa silmiin oli joka tapauksessa tullut.
Siinä puhdistaessaan silmien yli kulkevaa haavaa hän ajautui muistelemaan oman silmänsä menettämistä. Se päivä oli muovannut häntä enemmän kuin mikään. Hän oli epäonnistunut nöyryyttävästi, vieläpä muuten voittoisalla ryöstöretkellä. Putoaminen sosiaalisessa hierarkiassa heimon sisällä alkoi tuona päivänä. Jos hän olisi ollut vahva, olisi hän jatkanut vammasta huolimatta.
Mutta Flygel etsi sen jälkeen toista suuntaa elämälleen. Hänestä ei koskaan tullut sitä soturia, jonka isä hänestä halusi. Hänestä tuli itseoppinut parantaja ja viisas. Epätavallinen omiensa joukossa. Zyglak, joka hamusi tietoa ja taitoja niin enkelien lapsilta kuin naamiokansoiltakin. Ehkä niillä viisauksilla hän voisi nyt pelastaa ainakin yhden hengen.
Hieman apeana hän pohti, miten tämän toan elämä muuttuisi. Vaikka Flygel saisi pelastettua sen mitä pelastettavissa oli, ei hänestä enää ensiluokkaista soturia tulisi. Toivottavasti hänkin löytäisi uuden tavan olla hyödyksi, uuden tavan elää.
Hän sitoi kasvojen haavan tiukasti, mikä näytti silmien sitomiselta. Oli ensiarvoisen tärkeää, ettei haavaan tarttunut mitään — monta sotaurhoa oli kaatunut, kun jo hoidettu haava oli tulehtunut kärsimättömyyden tähden. Toan sydänkivi paloi vain heikosti, mutta lääkkeet olivat selvästi auttaneet sen kipinän vakauteen. Muiden ruhjeiden hoitaminen oli yksinkertaisempaa, ja ne paranisivat melko varmasti.
Flygel jatkoi Troopperin parantamista. Se oli oikein toaa kohtaan, ja se oli oikein zyglakeja kohtaan. Polku, jolle Guechex ja Raxcel pyrkivät, oli kuljettavissa ainoastaan, jos heidän vankinsa olisivat vaihtamisen arvoisia.
Sekä tämä toa että se toinen. Se skakdi.
Hieman sivummalla toinen zyglakien klaanilaisista vangeista oli köytettynä puuhun. Skakdi oli rimpuillut koko yön ja aamun, mutta oli lopulta rauhoittunut. Vankia vartioiva Calibus arveli sen johtuvan siitä, että skakdin lihaksista oli yksinkertaisesti loppunut voima kesken — tilanteesta huolimatta tämän mieli vaikutti täysin periksiantamattomalta. Calibus nojaili mäntyyn ja tarkkaili. Hän ei ollut keksinyt vielä luontevaa tapaa puhua vangeille. Toisaalta myös hiljainen odottelu tuntui vaivaannuttavalta.
Kuin tilauksesta täydellinen jäänmurtaja asteli esiin läheisen kuusikon takaa. Varhaisaamun auringot pilkistivät kuusikon katveesta ja langettivat pari hentoista valonsädettä virtaviivaiseen, tummasävyiseen zyglakiin, jonka mustien uurteiden kehystämät silmät hohkasivat varjoista kahtena punaviolettina viiruna. Veitsenterävät selkäharjakset kiiltelivät aamukasteessa, kun soturi seisoi kumarassa arvioiden Calibusta äänettömästi.
”Onko hän tajuissaan?”
Kysyjän ääni oli matala eikä noussut kuiskauksen yläpuolelle. Silti Calibus hieman hätkähti — hän ei ollut kuullut tämän soturin puhuvan aiemmin.
”Krhm, hei”, Calibus vastasi. ”Klaanilainen skakdi? On ymmärtääkseni.”
”Onko hän aiheuttanut… ongelmia?”
”Ei, hän on ollut koko vahtivuoroni ajan rauhallinen. Kuulemma rimpuilu oli hirmuista ensimmäiset tunnit, ja hänen riisuminen aseista ja kukistaminen kahlaamolla oli… hetkinen, olitko se sinä? Joka lopulta löi skakdin?”
Calibus katsoi saapujaa hetken — tämä pysyttäytyi liian syvällä varjoissa, että tämän olemuksesta kykeni tekemään vielä liian tarkkoja arvioita. Suomupeitteeltään tämä oli hyvin tumman violetti, ja jotenkin kauttaaltaan terävä sellaisella tavalla, jota ei tehnyt mieli lähestyä — vaikka tämä heidän liittolaisiinsa kuuluikin. Punavioletit silmät katsoivat häneen pitkään. Kun soturi puhui, tämän ääni oli rauhallinen, mutta jotenkin uhkaavalla tavalla. Ikään kuin tämä ei olisi aivan välittänyt keskustelemisesta, tai juuri mistään muustakaan.
”Hah”, tämä naurahti, eikä siinä ollut tippaakaan iloa. ”Jos tehtävä ei olisi vaatinut vankeja, ei hänen rimpuilunsa olisi kestänyt… ainakaan pidempään kuin se huvitti minua.”
Calibus nielaisi. Varjoissa lymyävä zyglak vaikutti vaaralliselta. Hän oli kuullut, että klaanilais-skakdin taltuttanut sankari oli Raxcelin parhaimmistoa. ”Olen Calibus, järviheimosta”, hän muisti käytöstapansa. ”Toki esittäydyimme käräjillä, mutta…”
Calibus tunsi voimakasta tarvetta vaikuttaa uskottavalta violetin zyglakin edessä. Violetti zyglak taas… oli jo livahtanut hänen ohitseen vangin luokse? Missä välissä?
Violetti soturi pysyttäytyi yhä varjoissa, mutta oli noussut hieman kumarastaan tarkastelemaan mäntyyn sidottua skakdia. Pitkä, koko mitaltaan terävä häntä vispasi liskon takana eestaas kuin vaanien skakdia omana villipetonaan.
”Skakdi”, zyglak sylkäisi ulos. ”Mikä on nimesi?”
Klaanilainen avasi silmänsä. Hetki häneltä meni tilanteen omaksumiseen, mutta pian hänelle valkeni, kuka hänen edessään seisoi. ”Olen Zanuha Pysäyttämätön, Ruutimyrsky! Klaanin piippu, liipasin ja perä! Ja julistan tämän sinulle, koska olet se soturi, joka iski minut maahan.”
Tilannetta loitommas seuraamaan jäänyt Calibus yllättyi vangin vastauksesta. Aiemmin klaanilainen ei ollut vastannut mitään.
Zyglak kierteli Zanuhaa — auringonvalo oksiston välistä maalasi tämän violettia, virtaviivaista hahmoa ohuina viiruina. Muutamista selkäharjaksista välähti kultaista valoa pienistä koruista ja lävistyksistä. Calibus oletti näkevänsä vain osan soturin mittavasta arsenaalista, joka riippui hopeisilla ketjuilla tämän lantiolla.
”Pysäyttämätön”, soturi toisti ivalliseen sävyyn. ”Minkä nimen otat nyt, Zanuha Pysäyttämätön… kun olen riisunut myös sen sinulta?!”
”Myös..?” Zanuha hönkäisi, kunnes huomasi sen. Hänen aseensa. Konetuliaseet, veitsi, koko sarja… violetti zyglak roikotti Zanuhan aseita vyöllään. ”Hrmh”, skakdi murahti. ”Luulin tulleeni suuren soturin taltuttamaksi, en pahaisen varkaan.”
”Varkaan? Minä nauran, Zanuha Pysäyttämätön. Otamme saaremme takaisin niiltä, jotka ovat sen meiltä ryöstäneet. Kiitä onneasi, että en vienyt sinulta jotain… lopullisemmin.”
Ennen kuin Zanuha ehti sanoa vastaan, hän hätkähti. Violetti zyglak oli jotenkin livahtanut hänen taakseen. Pitkä häntä kietoutui vangin kaulan ympäri niin tiukasti, että hän hädin tuskin kykeni hengittämään… ja hännän kärki osoitti häntä. Mutta skakdia ei tervehtinytkään zyglakin veitsenterävä häntä, vaan se mitä siihen oli sidottu. Zanuha tuijotti oman cordak-kiväärinsä kuuteen piippuun lähietäisyydeltä. Calibus näki hädin tuskin hehkuvien viirusilmien kurkistavan skakdin olan yli.
”Ei mitään henkilökohtaista, Pysäyttämätön”, violetti zyglak kuiskasi.
Zanuha hengitti raskaasti. ”Kuka sinä olet?”
Aurinkojen valo heijastui terävästä hammasrivistä, joka hymyili ilotonta hymyä. Häntä hellitti, Zanuha veti syvään henkeä hädissään, zyglak livahti varjoihin. Ja aivan sekunneissa soturi nousi täyteen mittaansa Calibuksen ja skakdin välissä.
Zyglak oli nuori ja vetreä koiras, mutta silti Calibuksen ja tämän välillä tuntui olevan vuosikymmenten kuilu. Violetti suomupeite heijasti aurinkojen valoa vain vaivoin ja oli täynnä arpia taisteluista halki aikain. Kuono oli terävä ja pitkä ja hammasrivistö täydellisen tappava. Punahehkuisia silmiä ympäröivät mustat uurteet, keho oli täynnä lävistyksiä ja tatuointeja… ja nyt myös aseita. Zyglakin pitkään rankaan ja häntään oli sidottu ketjuilla sekä teräaseita että ennen klaanilaiselle kuuluneita tuliaseita. Kaksi kappaletta suuria panosvöitä roikkui zyglakin rintakehällä. Se nousi takajaloilleen ja suuntasi häntäzamorinsa kohti taivasta, sekä pyöräytti pitkien teräväkyntisten sormiensa ympärillä paria pienempää pistoolia.
”Nimeni on Zaaxus, Kylmäteräs”, matala ääni lausui. ”Laavaluolissa taottu. Bio-Klaani vei minulta kaiken… ja aion maksaa velkani korkojen kanssa.”
Ennen kuin Calibus tai Zanuha ehtivät reagoida mitenkään, soturi katosi jälleen varjoihin, joista se oli saapunutkin.
Calibus jäi tuijottamaan hölmistyneenä pimeyteen. Aikamoisen särmikäs kaveri.
Vasta nyt hän tajusi, että oli kuullut joskus aiemmin Zaaxus Kylmäteräksestä. Tyyppi oli kuulemma immuuni elementaalivoimille, mitä ikinä tarkoittikaan.
Meixez katseli kohtaamista sivummalta. Skakdi ja toa olivat tosiaan melkoisia sotavankeja. Mutta niitä oli vain kaksi. Voisi olla kolmaskin.
”Gue…” hän aloitti hiljaisella äänellä.
Päällikkö hänen vierellään avasi toisen silmänsä. Toipilaanakaan Guechex ei halunnut vaipua syvään uneen, Mei tiesi. Gue tahtoi olla aina valppaana. Valmiina singahtamaan muita suojaamaan, vaikka sitten päiväunilta.
”Mei”, jättilisko vastasi möreällä äänellä.
”Olisinko minä voinut… olisiko minun pitänyt iskeä siihen klaanilaiseen jollain toisella tavalla? Siellä aukiolla. Siihen jota ammuin kaulaan.”
Mei ei katsonut Guechexia puhuessaan tälle, vaan tuijotteli kohti puunlatvoja. ”Mutta jos en olisi tappanut sitä skakdia, meillä voisi olla nyt kolmas sotavanki. Se olisi varmasti arvokas.”
”Ei…” Guechex toisti itseään. ”Teit ihan oikean päätöksen. Se skakdi oli ampumassa Calibuksen siihen paikkaan. Emme me sitä halua. Nuoli kaulaan oli viisas päätös.”
Mei ei vastannut mitään, ynähti vain.
Guechex huokaisi. ”Ymmärrän epäröintisi, mutta se on turhaa. Tämä on sotaa. Se skakdi tähtäsi helvetinkiväärillään kuolettavaa laukausta Calibusta päin… luuletko hänen epäröineen? Nuoli kaulaan oli käsilläsi olleilla työkaluilla ainut varma tapa pelastaa Calibus.”
He molemmat katsoivat Calibusta, joka nojaili läheisellä aukiolla puuhun ja hyräili jotain.
”Ja Mei…”
”Hm?”
”Calibus tarvitsee pelastetuksi tulemista. Ja ansaitsee sen myös. Hän on hyvä zyglak.”
Mei ei taaskaan vastannut. Hän oli avannut keskustelun puhuakseen kasvattajansa kanssa sotimisesta, ei Calibuksesta.
”Kahlaamolla Raxcel olisi kyllä voinut toimia vähän rauhallisemmin…” Guechex vielä murahti. ”Siitä taposta olisi saanut vangin.”
Hetken he kaksi olivat hiljaa ja kuuntelivat lähipuissa laulavia lintuja. Meixezillä oli myös toinen asia, josta hän tahtoi puhua Guechexille, mutta se oli vaikea. Hänen vatsaansa väänsi. Hänestä tuntui, että hän pystyi puhumaan Guechexille tappamisesta, epävarmuudesta, oikeasta ja väärästä… se oli aina tuntunut luontevalta, viime viikkoina entistä enemmän. Mutta se, mitä hän nyt tahtoi kysyä, jänniti häntä.
”Gue…”
Guechex kääntyi Mein puoleen. ”Hmm?”
”Mitä sinä ajattelet henkimaailmasta?”
Henkien maailma, vaellus sinne. Myytit, tarut. Näistä he eivät koskaan puhuneet. Eivät kun Mei oli aivan nuori, eivät nytkään. Mutta Mein rintaa puristi, hänen oli pakko puhua Guechexille siitä, mitä käräjäyönä oli tapahtunut. Sotavankien nappaamisen suunnittelu ja väijytys oli vienyt niin paljon aikaa ja huomiota, että vasta nyt Meistä tuntui, että tälle ajatukselle oli tilaa. Ja nytkin vain ehkä.
Hetkeen Guechex ei vastannut mitään. Hengitteli vain, kunnes lausui lopulta varovasti: ”Olen tottunut pitämään etäisyyttä pappien asioihin.”
Niinpä niin, Mei ajatteli. Sen tiesinkin. Mutta…
”Oletko koskaan… kokenut sitä? Haistanut sitä, nähnyt sitä, henkimaailmaa ympärilläsi?”
”Kokenut… hmm….” Guechex rapsutti leukaansa. ”Mistä tämä tuli mieleesi? Olet hautonut tätä kysymystä jo pidempään, eikö?”
Mei nielaisi. Ne, jotka hänet tunsivat, tunsivat hänet hyvin. ”Käräjistä asti.”
Muutama sulka kohosi Guechexin niskassa. ”Puhuiko Fatizax teille jotain? Häiritsikö hän teitä?”
”Ei, ei mitään sellaista. Siis, puhui kyllä… puhui aika paljonkin, hänellä riitti sanottavaa. Mutta ei häirinnyt.”
Guechex murahti hyväksyvästi. ”Pidä silti varasi.”
”Pidän totta kai. Ja olet oikeassa, tämä liittyy siihen, mitä asiaa Fatizaxilla oli. Mutta vähemmän siihen, mitä hän sanoi, ja enemmän siihen, mitä hän näytti. Gue… minä luulen käyneeni henkimailla.”
Mei nielaisi ja odotti Guechexin vastausta. Se tuli onneksi pian.
”Minä… minä muistain jotain samanlaista. Nuoruudestani.”
Mei yllättyi. ”Niinkö?”
”Kyllä. Heimomme tietäjä näytti minulle jotain, joka vastaa hyvin sitä, miltä kuvaukset henkimaailmasta kuulostavat. Tai siltä se ainakin silloin tuntui. Suuri, tyhjä erämaa…”
Päällikön katse tuijotti hetken tyhjyyteen. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi:
”Mutta siitä on kauan, Mei… On unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin niin vanha muisto.”
”Minulle… minulle se oli totta.”
”Hrm…”
Metsän tuoksu oli turvallinen. Hieman loitommalla Raxcelille uskolliset soturit valmistivat ruokaa. Tunnelma oli sinänsä rauhallinen, mutta Mein vatsanväänne ei ollut helpottanut. Tämä seuraava asia oli se, minkä sanominen tuntui vaikeimmalta.
”Minä luulen… minä luulen, että Alinnel oli siellä. Minä luulen kohdanneeni äidin henkimailla.”
Meixez käänsi katseensa kasvattajansa kasvoihin. Sinisten silmien takan valmisteltiin selvästi ajatusta.
”Meixez”, Guechex lopulta sanoi hitaasti. ”Minä en epäile sinun kokemuksiasi. Luota aisteihisi, luota vaistohisi. Mutta pidä varasi sen suhteen, mitä muut kertovat niiden merkitsevän.”
Tuuli kävi mäntyihin heidän yllään, ja pieni rypäs vettä putoili heidän ympärilleen. Guechex jatkoi:
”Tämä syksy on osoittanut, että pappi on pahan paikan tullen kaikista vaarallisin zyglak. Zyxax… hän oli aina vaarallinen, mutta hän ei olisi johtanut meitä näin kuolettavalle polulle ilman ylipappi Kurielezin kuiskuttelua korvaansa. Älä anna kenellekään otetta sielustasi. Se on omasi.”
Mei nyökkäsi. ”Pidän varani.”
Hän ajatteli, että keskustelu olisi päättynyt siihen, mutta Guechex pääsi yllättämään. Hän irrotti yhden rannekoruistaan ja ojensi sen Meille. ”Katso tätä”, päällikkö sanoi.
Mei otti korun vastaan. Se oli tavallaan tuttu esine — roikkuihan se sentään aina Guechexin ranteessa — mutta ei Mei ollut sitä koskaan huolella tutkinut. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja pyöritteli sitä käsissään. Koru koostui pienistä luunpaloista, jotka olivat nahkaremmillä kiinni toisissaan. Luuosia oli kahdeksan ja ne muistuttivat jonkinlaisia kasvoja.
”On minullakin henkinen puoleni”, Guechex sanoi hiljaa. ”Tai ainakin pidin tietyistä tarinoista, jotka kuulin nuorena. Tämä koru muistuttaa minua siitä.”
Mei katseli luukasvoja tarkemmin. Jokainen oli erilainen.
”Minä en ole kovin hyvä kertomaan… näitä tarinoita…” Guehcex mutisi. ”Mutta sen mukaan — mitenkäs se aina sanottiin — meidän elämämme eivät ole vain omiamme. Vaan meille on jokaiselle tietty rooli… tietyt kasvot, joita kulloinkin kannamme. Milloin on aikamme taistella, milloin komentaa, millloin löytää…”
Guechex piti miettimistauon ennen kuin jatkoi murahtaen. ”Hrmh, en ehkä muista tarinaa niin hyvin kuin ajattelin… mutta… minusta se oli aina lohdullista. Ajatus siitä, että meillä on nämä… roolit tai kasvot. Että tietty elämän suuri näytelmä tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen.”
Suuri punamusta soturi laski käden samanvärisen tyttärensä olkapäälle. Heistä kumpikin ikävöi kolmatta.
”Minä en ole oikea zyglak kertomaan tätä tarinaa. Ehkä joku muu osaa paremmin”, Guechex jatkoi. ”Halusin vain… halusin vain kertoa, että on minullakin henkinen puoleni. Pidä itse kiinni omasta sielustasi… mutta muista, ettet ole ensimmäinen etkä viimeinen siinä risteyksessä, josta itsesi löydät.”
Mei katseli korua vielä hetken, ennen kuin ojensi sen Guechexille. Päällikkö asettui taas makaamaan ja korisi matalataajuudella. Mei tiesi sen tarkoittavan kutakuinkin sitä, että Gue oli tyytyväinen keskusteluun eikä oikeastaan tahtonut jatkaa. Meixez kulki loitommas omaan rauhaansa.
Hän uskoi kyllä Guechexia, mutta pelkät sanat eivät rauhoittaneet hänen sieluaan. Hänen oli koettava henkivaellus uudelleen Fatizaxin kanssa.
Myöhemmin
He olivat käyneet henkimailla jo neljästi käräjien jälkeen. Jokainen kerta oli ollut erilainen. Mei ei ollut varma, veikö Fatizax hänet ja Calibuksen tarkoituksella joka kerta eri paikkaan, vai oliko se vain henkimaiden luonne. Joka tapauksessa he olivat nähneet paljon.
Eräs kaikista uskomattomimmista asioista oli, että he olivat tavanneet siellä zyglakeja kokonaan muista heimoista. Ei ainoastaan saaren muista heimoista, vaan kokonaan muilta alueilta. Muilta meriltä, muista sakaroista. Meixezillä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan, että Fatizaxilla — tai oikeammin kellään heistä — oli tällaisia kykyjä.
Uskomattominta oli tietenkin se Alinnelin henkäys, jonka Mei muisti. Sitä hän ei ollut kuitenkaan kokenut uudestaan, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Mutta viimeisin henkivaellus oli tapahtunut jo monta päivää sitten. Sen jälkeenkin Fatizax oli jatkanut Mein ja Calibuksen opettamista, mutta ei henkivaelluksessa. Vaan…
”Eikö tämä laulaminen voisi jo riittää?” Mei tuskaili. Hänelle tuotti vaikeuksia pysyä äänessä mukana.
Kolmikko istui pienellä aukiolla muusta leiristä syrjässä. Ilta oli jo pimennyt.
Fatizax käänsi päänsä kohti Meitä. ”Ei! Kreeh, Mei… sinun on oltava kärsivällinen! Ryntäilimme levottoman sielusi tahdissa jo pitkin henkimaailman tasankoja ja laaksoja! Tasapuolisuutta! Nyt me teemme jotain kanssaoppilaasi sielun muotoista!”
Mei vilkaisi Calibusta, joka vastasi anteeksipyytävällä hymyllä.
”Tuota, kiitän osoittamastanne huomiosta, arvon tietäjä”, Calibus sanoi. ”Mutta, tuota, henkivaellusharjoituksiin palaaminen sopii minullekin. Koen, että—”
”Kreeh!” Fatizax parkaisi. ”Nuorisolaiset kokevat yhtä sun toista, mutta tietävätkö omaa parastaan?”
”Krhm, niin, emme tietenkään…” Calibus laski päänsä. Mei ei vastannut.
Calibus oli joka tapauksessa tyytyväinen saadessaan viettää aikaa Mein ja Fatizaxinkin kanssa. Ei tarvinnut kohdata Zaaxus Kylmäterästä uudelleen…
”No en minä tiedä! Että tietävätkö parastaan! Nuorisolaiset!” Fatizax ähkäisi vastauksen omaan kysymykseensä. ”Ehkä ne tietävät oman parhaansa! Ehkä eivät! Ei tietäjä tätä tiedä! Mutta… mutta…”
Hänen ryhtinsä valahti. ”Kreeh… ei näissä käy kiirehtimänkään. Uskokaa kun sanon, että näissä ei käy kiirehtimän.”
Mei katsoi tietäjää. Hän ei ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
Fatizax jatkoi: ”Laulu, jota harjoittelemme on vanha kuin taivas. Muistatteko kun puhuin käräjäyönä esiajoista? Syvistä ajoista? No tämä laulu on niin vanha! Se on kuulkaa hyvää vastapainoa nuorten sydänten kiireiselle jyskeelle. Hidastaa teitä, meitä, kaikkia… kreeh, ettemme suin päin säntää sielun ansoihin…”
”Sielun ansoihin?”
”Kreeh, niin… se…”
Fatizax näytti kutistuvan kallonsa sisällä ja jatkoi: ”Ette te ole ensimmäisiä nuorisolaisia, joita minä olen hengen kammioihin johdattanut… ensimmäisiä oppilaitani ole ette. Ja, kreeh, olen ottanut harha-asekeleita. Kulkenut päin seinää! Kerran oli eräs Noyzrek-niminen nuori zyglak, vuodenkiertoja ja vuodenkiertoja sitten… ja hän löysi henkimaailmasta jotain. Jonkun.”
Fatizaxin ikä näkyi hänen silmissään, kun hän katsoi Meixeziä silmiin. ”Kuulostaako tutulta?”
Mei ei mielellään katsonut ketään silmiin, mutta tietäjän katse oli kuin hypnotisoinut hänet. ”Minä… minä aistin siellä jonkun läsnäolon… kuin vainun tai kaiun… Alinnelista.”
”Mitä?” Calibus henkäisi.
”Niin, minä… minä en osaa selittää sitä. Mutta jotenkin olen siitä aivan varma”, Mei selitti. Hän ei ollut itsekään varma siitä, mitä hän tarkoitti. Mutta Fatizax… tiesikö hän?
”Kreeh, niin, niin juuri… näin kävi Noyzrekille. Hän löysi henkimaailman suurimman aarteen.”
Mei tunsi kahden muun katseet polttavina ihollaan. ”Mitä hänelle tapahtui?”
”Sinne jäi Noyzrek…” Fatizax sanoi hiljaa. ”Sinne jäi oppilaani. Heijastustaan etsimään, niin monen ikuisuuden päähän kuin on tähtiä taivaalla. Henkimaailmaan eksynyt.”
”Olen pahoillani…” Calibus kuiskasi.
Mei ei sen sijaan saanut sanotuksi sitäkään vähää. Hän vain katsoi tietäjää edessään.
”Kreeh… tämä on jo muinainen erhe”, Fatizax vastasi. ”Vanha kestää kyllä, vanha kestää kyllä… mutta samaa virhettä en aio toistaa. Liian nopeasti ei sovi henkimaailman jokaista syvännettä sukeltaa. Ei, ennen kuin on siihen valmis.”
”Luulen ymmärtäväni”, Calibus sanoi. ”Ehkä… ehkä on tosiaan parhaaksi pysyä laulamisessa toistaiseksi. Mitä sanot, Mei?”
Puhuteltu zyglak nyökkäsi vain. Kaipa he olivat oikeassa…
Mei muisteli Guechexin varoituksia papeista. Mutta se, että Fatizax oli itse ottanut Noyzrekin puheeksi, valoi Meihin luottamusta. Tuskin Fatizaxilla oli pahat mielessä.
He aloittivat taas hyräilemään sitä vanhaa laulua, jonka tietäjä oli heille opettanut. Calibus oli jo ottanut tietäjän paikan laulunjohtajana, niin luontevasti musiikki hänestä virtasi. Mei ei oikeastaan uskonut että olisi oppinut sitäkään vähää, ellei Calibus olisi ollut harjoituksissa mukana.
Mei liittyi hyräilyyn, valmiina pettymään jälleen kerran. Mutta tällä kertaa laulu tuntui erilaiselta. Värinä täytti Mein rintakehän kuten aina ennenkin, mutta nyt se tuntui leviävän koko hänen kehoonsa. Hänen kehoonsa, maahan hänen allaan ja ennen kaikkea Fatizaxiin ja Calibukseen. Ensimmäistä kertaa Mei tunsi olevansa samalla taajuudella kahden muun laulajan kanssa.
Laulu aikojen takaa. Se oli kaunista. Hän vilkaisi Calibusta sivusilmällä. Tämän silmät olivat kiinni, kuten yleensäkin laulaessa. Mei ei osannut olla tuntematta itseään kateelliseksi siitä, miten luontevasti laulaminen Calibukselle tuli. Mutta tällä kertaa se onnistui häneltäkin. Tällä kertaa he kaikki kolme olivat harmoniassa.
Mikä tämä vanha laulu oli? Mitä tietäjä opetti heidät laulamaan?
Meixezille oli aina ollut vaikeaa tuntea muihin yhteyttä. Kun muut katsoivat etelään, hän katsoi pohjoiseen. Kun muut hymyilivät, hän irvisti. Mutta tämän kerran, tämä laulu—
”Fatizax!”
Lauluharjoitukset katkaissut ääni oli Raxcelin. Harmonia, yhteys ja musiikki katkesivat siihen paikkaan.
Tietäjä pyöräytti silmiään kalankallonsa alla. ”Mitä, valtiatar?”
Sininen päällikkö ilmaantui pienen aukion laidalle. Hän näytti turhautuneelta. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Kreeh… miltä näyttää? Opetan kansamme lauluja nuorisolai—”
”Sinun piti ottaa yhteyttä Bio-Klaaniin!” Raxcel ähkäisi.
Mei ja Calibus vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Raxcel jatkoi:
”Olemme tuhlanneet jo kylliksi aikaa! Toa voimistuu päivä päivältä, hyvä ettei Flygel paranna sitä liikaa! Ettei se saa taas yhteyttä tuleensa… ja skakdikin on melkoinen riski. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata aikaa. Otat siihen jumalaasi jolla on Bio-Klaanin jäsenkortti nyt yhteyttä! Ja sanot Tawalle, että vaihdamme vankeja. Tarvitsen Vasellin.”
Fatizax luimisteli. ”Helpommin sanottu kuin tehty, päällikkö… saattaa olla että hän ei tahdo juuri nyt puhua minulle…”
Raxcel murahti vihaisesti. ”Tawako? Ei sillä ole väliä, et sinä edusta meitä kuitenkaan.”
”Ei, kun… Makuta Nui ei tahdo puhua minulle…”
Raxcel näytti tyrmistyneeltä. ”Jumalasi ei tahdo puhua sinulle?”
”Niin…”
Raxcel veti syvään henkeä. Hän naksautti niskojaan ja kuopi jaloillaan maata. ”Mistä sinä sait tämän päähäsi?”
Fatizax näytti lannistuneelta. ”Kreeh… no… odottakaas… ehkä on parempi että näytän…”
Hän alkoi levitellä rituaaliesineitään aukiolle. ”Pahoittelen, hyvä nuoriso, harjoituksemme siirtyvät myöhempään…”
Mei yritti sisäistää äkisti muuttunutta tilannetta. Vasta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, miksi Fatizax opetti heille laulua… ja päässyt ensimmäistä kertaa siihen mukaan. Ja nyt Raxcel oli rynninyt paikalle ja keskeyttänyt kaiken.
Toisaalta, Mei mietti. Ehkä minä olisin vielä viikko sitten ollut itsekin sitä mieltä, että Fatizaxin tekemiset ovat ajanhukkaa?
Pienen puuhastelun jälkeen tietäjä sai rakennettua pienen matka-alttarin Makuta Nuille. Tietäjä mutisi rukouksensa läpi. ”Oi Pohjoisen Noita… oi Verimyrsky Matemaattinen… oi Makuta Nui… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua!”
Hän piti pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Kreeh, jos tällä kertaa kaiuttimen kautta, että nuo muutkin kuulevat…”
Raxcel kallisti päätään. Mei ja Calibus näyttivät hämmentyneiltä.
Pian tuuli yltyi ja alttari alkoi hohtaa punaisena. Puut ravistelivat vettä ja lehtiä nelikon päälle.
Taivas tummui entisestään, ja ääni alkoi kaikua aukiolla: ”Kiitos, kun soitit Pohjoisen Noidan puhelinpalveluun. Emme voi juuri nyt ottaa puheluanne vastaan. Tiedoksenne annettakoon, että tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi ottamaan puheluanne vastaan, vaan siitä, että en halua tehdä niin. Tähän voi olla noin kolme syytä:
(1) Soittaja on todella törkeän tylsä henkilö eikä ansaitse sekuntiakaan Pohjoisen Noidan kallisarvoista aikaa. Tässä tapauksessa en kuuntele viestiäsi, joten turha jättää mitään äänimerkin jälkeen.
(2) Soittaja on Fatizax. Tiedoksesi, oi ’nöyrin palvelijani’, että kun et suostunut paljastamaan minulle tietojasi, kävin itse kaivelemassa ja törmäsin siihen sinun tinaukkoosi. Hänellä oli muutenkin paljon enemmän lorea kuin sinulla. Muistutan, että en ole vihainen, vain vähän pettynyt, mutta olen silti sitä mieltä, että ansaitset jonkinlaisen pienen rangaistuksen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Jätä ehdotuksesi äänimerkin jälkeen.
(3) Soittaja on Kapteeni Klint. Sanon tämän viimeisen kerran, perhanan piraatti: jos haluat uudistaa Merirosvokuningas Mildlyboringin solmiman suojelusopimuksen, sinun tulee toimittaa uhrilahja, joka lyö laudalta Mildlyboringin lahjan. Muistutuksena, että Mildlyboring uhrasi minulle neljännen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälön, jolla ei tosin osoittautunut olevan yhtäkään ratkaisua. Voit toimittaa lahjoituksesi Bio-Klaanin linnakkeen pääsisäänkäynnin aulan asiakaspalvelijalle tai postittaa sen Bio-Klaaniin minun nimelläni. Toimitukset prosessoidaan noin kahdenkymmenen arkipäivän kuluessa, paitsi, jos olen matkoilla, jolloin käsittelyaika voi venyä jopa kahteen kuukauteen. Mikäli uhrilahjaa ei kelpuuteta, mahdollisia postikuluja tai muita maksuja ei korvata. Jos jäi epäselvyyksiä, voit esittää kysymyksesi äänimerkin jälkeen.
Hyvää päivänjatkoa.”
Kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, jonka jälkeen tuuli laski taas ja aukio hiljeni.
Fatizax katsoi muita nolona.
”Mitä…” Raxcel aloitti. ”Mitä tuo oli?”
”Kreeh… saattaa olla, että Makuta Nui ei ole täysin hyväksynyt kaikkia toimiani, eikä suostu nyt puhumaan minulle… ei ennen kuin keksin itselleni sopivan rangaistuksen. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa! Kreeh, hänellä on korkeat standardit tällaisten asioiden suhteen!”
Raxcel tuijotti epäuskoisena kohti taivaita. ”Mene naimisiin, ja ukko käy kuolemassa. Ota tietäjä palvelijaksesi, ja ukko riitautuu jumalansa kanssa… Kuulehan nyt, Fatizax. Minä tiedän, että olet paras konstimme aloittaa neuvottelut Bio-Klaanin kanssa. Yritä edistää tätä asiaa kunnolla.”
Hän katsoi Meixeziä ja Calibusta, ja jatkoi sitten:
”Olet oikeassa siinä, että nuorempien ohjaaminen on tärkeää sodankin aikana… mutta meillä on kiire. Keksi itsellesi se rangaistus, tai joku toinen keino lepyttää Makuta Nui. Mutta toimi nopeasti. Haistan myrskyn ilmassa.”
warning Tämä viesti tulee lukea tietokoneella, koko ruudun tilassa ja valitsemasi juoman kera.
Jos saat pelin aikana mustan ruudun, päivitä sivu.
Ja kun astut sinne, minkä Dox näkee, säädä ikkunan kokoa vähän eestaas niin se korjaa yhden bugin…
Bio-Klaani, sairasosasto
Tuuli ulvoi rakenteissa ja myrsky pauhasi ulkona, mutta sairasosasto oli silti rauhallinen. Oli yö.
Kepe oli törmätä Takalekiin astuessaan oviaukosta sisään. He katsoivat toisiaan silmiin, jakoivat oudon katseen ja ohittivat toisensa. Sairasosastolle saapuva Kepe jäi katsomaan pois astelevan Takalekin perään. Olipa kumma kohtaaminen, hän mietti.
Kepe pudisteli päätään. Miksei hän sanonut Takalekille mitään? Samalla asiallahan he täällä olivat, Doxin unta valvomassa. Ehkä molemmilla oli paljon mielen päällä? Tai ehkä myrskykeli johdatti uppoutumaan omiin ajatuksiinsa?
Kepe käveli Doxin vuoteelle.
Äh, ei Kepe ostanut omia hypoteesejaan. Hän ei sanonut Takalekille mitään, koska ei tahtonut tuntea oloaan syylliseksi – sitä oli muutenkin ilmassa. Kepe vakuutteli kyllä itselleen kantavansa vastuun teoistaan – oli kuin hän tuntisi Zeeronin pettyneen katseen silläkin hetkellä – mutta kaikkea ei vain jaksanut kerralla. Hän ei uskonut itsellään olevan kaistaa käsitellä vielä tätäkin.
Ei Takalek ollut koskaan suoraan syyttänyt Kepeä Doxin tilasta… mutta kyllähän hän siihen liittyi.
Dox nukkui hengittäen rauhallisesti.
Ja sitä paitsi, olihan se kredipselleenitesti ollut vähän harkitsematon temppu…
Kepe jäi valvomaan Doxin vuoteen äärelle vielä tunniksi. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja hän lähti kohti pajaansa.
Kun Kepe oli poistunut, Dox avasi jälleen silmänsä.
Märkä mutteripussi vaihtui kädestä toiseen. Rahitallin omistaja tarkisti summan ja nyökkäsi, jonka jälkeen hän kohensi takkinsa kauluksia.
”Eihän ampparisi syö gukkojani?!” Hän joutui huutamaan ulvovan tuulen ja sateenropinan yli.
”Älä pelkää, Orondes syö vain kukkien mettä”, huppupäinen matkalainen totesi. ”Onko tässä kylässä majataloa?”
”Ei! Tämä on vähän sellainen läpikulkupaikka, tiedäthän!?” oranssi matoran vastasi. ”Tänne tullaan vain vaihtamaan ratsua tai joskus lavatansseihin. Nykyään ei oikein enää niihinkään – näillä vesillä liikkuu torakoita, ja ne vasta vähän aikaa sitten tekivät varoittavan esimerkin tuosta länsipuolen saaresta ja pikkuserkkuni huoltoasemasta.”
”Pahus! No, voinko nukkua lintujen kanssa tallissa!?”
”Toki! En minä kehtaa sinua tämän myrskyn armoille jättää!” matoran huusi. ”Hyvä että edes pääsit tänne lentäen! Tämä sää on aivan mahdoton!”
”Orondes on vikkelä siivistään! Jouduin kyllä keventämään lastia huomattavasti viimeisillä kilometreillä! Antiikkinen mahriaanikanuuna oli lähinnä turhaa painoa! Onko täällä kievaria?!”
”On! Noiden kolmen talon jälkeen vasemmalle!”
Matkalainen kiitti ja suunnisti tallinpitäjän mainitsemaan paikkaan. Hän värisi kylmästä läpimärän rukouskaavun alla.
Tietysti… tietysti JUURI NYT piti nousta hitonmoinen myrsky! Mysterys Nuille ei olisi ollut enää kuin päivän matka! Ja varmasti minun tuurillani lentosää tulee pysymään huonona ainakin seuraavat pari viikon ajan! No, saa vanhus odottaa uutisiaan vielä tovin…”
Äkillinen tuulenpuuska tarttui matkalaisen kaavun helmoista ja melkein puhalsi hänet kumoon. Hän päästi kidastaan muutaman kirouksen, ja hakeutui lähitalon räystään suojaan.
Viimein hän löysi kievariin, jonka julkisivun ikkunat oltiin naulattu laudoilla umpeen. Matkalainen huokaisi helpotuksesta ja veti hupun pois päästään. Paradox kohensi aurinkolaseja kasvoillaan ja astui peremmälle.
Saatuaan kupin vahvaa teetä Paradox istuutui juottolan nurkkapöytään. Viereisestä ikkunan laudoituksen raoista näki juuri ja juuri kylänraitille.
Tämä myrsky ei tunnu lainkaan luonnolliselta, hän pohti siemaistessaan teetään. Tokihan Välisaarilla myrskysi syksyisin, mutta tapa jolla tuuli pyörteili nui-kopenin siivissä oli tavallista arvaamattomampi. Sateessakin oli jotain väärää – se pimensi näkyvyyden olemattomaksi silloinkin, kun auringot yrittivät pilkistää myrskypilvien lomasta.
Tee lämmitti hänen kylmiä sisuksiaan, mutta se ei lämmittänyt hänen mieltään. Paradox laski huokaisten päänsä pöytään. Missä hitossa se Bartax on…?
Munkkikokelas kaivoi rukousriipuksensa kaulastaan ja alkoi pyöritellä siihen pujotettuja helmiä. Ath-Koron jälkeen hän oli vetänyt vesiperän tutkinnoissaan. Hän tulisi palaamaan Oraakkelin luo lähes tyhjin käsin. Kaiken lisäksi Oraakkeli oli jo aktivoinut majakkakuulan, mikä tarkoitti että häntä odotettiin palaamaan Mysterys Nuille pikimmiten. No, kaipa hän vielä kyselisi tämän kylän asukkailta asiasta.
Paradoxin sormet osuivat kolmion muotoiseen riipukseen, jonka keskelle oltiin kaivettu krikcitin silmä. Paradox kohotti sen silmiensä eteen. Nooh, on minulla jotain mehukasta…
Ath-Koron temppelin salahuoneessa ollut muraali. Mitä se tarkoitti? Siinä oli ollut kuvat Isä Orondesista, Avdesta sekä… jostakuta kolmannesta, tasa-arvoisena Orondeksen rinnalla. Toinen krikcit? Paradox ei muistanut kertomuksia Orondeksen krikcit-seuraajasta…
Hän otti pitkän siemaisun teetä. Se ei ollut kovin hyvää teetä. Se oli karvasta ja mausta päätellen pelkkää kuusenkerkkää. Voi, mitä hän antaisikaan juuri nyt saadakseen kupillisen kotipaikkansa teetä…
Paradox jähmettyi. Hän laski riipuksensa närkästyneesti alas ja kulautti lopun teen kerralla alas.
Hyvin epämunkkimaista sinulta, Paradox. Ole kiitollinen tästä hetkestä, lämpimästä juomasta ja katosta pääsi päällä, hän sätti itseään.
Paradox astui ulos rankkasateeseen. Hän veti hupun päähänsä ja lähti etsimään kylän turagaa taikka kirjuria. Hän oli autuaan aavistamaton siitä että häntä tarkkaili joku. Akaku-kasvoinen ta-matoran piti tiukasti kiinni ruokohatustaan ja lähti astelemaan soturimunkin perään.
Jos se ylipäätään oli enää edes mahdollista, sade oli yltynyt yhä rankemmaksi viime päivistä.
Valo pääsi enää vain vaivoin läpi sankan pilvipeitteen, joka valutti raskaita, painavia pisaroita kaupungin ylle. Admin-tornin taukohuoneen ikkunalasi suorastaan paukkui ja natisi, kun sivusuuntainen tuulenpuuska singotti rankkasadetta suoraan sitä päin. Ennen päivän säätiedotusta Visokki oli ollut aikeissa aloittaa aamunsa miellyttävällä ajatusten selkeyttämisellä kaupunkikävelyn merkeissä. Kun henkinen tila alkoi muuttua paremmaksi viikkokausien sumusta ja usvasta, alkoi samalla myös muistaa kaikki henkilöt, joiden näkemistä oli laiminlyönyt.
Kun alkoi taas hiljalleen oppia rakastamaan itseään, oli helpompi muistaa, kuinka monen henkilön seurassa viihtyi. Vaikeaa se yhä oli: kuten myös ajan viettäminen tässä huoneessa. Vasta viime aikoina Visokki alkoi muistaa tätä paikkana, jossa oli juotu monet iltateet syvällisten keskustelujen ääressä. Enää Matoron verta pulppuava kaula huoneen lattialla ei ollut edes toinen tai kolmas ajatus, joka tästä huoneesta mieleen tuli.
Erityisen vaikeaa oli hyväksyä, että hän oli vieläkään herännyt siitä unesta. Elikö hän nytkin taas vain uutta unta elämästään ja yritti korjata kaikki edellisen unen virheet? Ehkä Visokki heräisi kohta tästä unesta tässä samassa huoneessa… ja yrittäisi taas tehdä kaiken paremmaksi.
Kuka tietäisi, kuinka monta kertaa sellainen olisi voinut toistua?
Joitakin jäniksiä ei vain voinut laittaa takaisin hattuun. Jos Visokki oli jostain nousevassa myrskyssä kiitollinen, niin siitä, että se esti häntä näkemästä kuiluksi romahtanutta tähteä keskellä taivasta. Se oli laiha lohtu siihen ymmärrykseen, että jossain siellä takana se edelleen oli.
Myrsky ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä ikkunalasin läpi ja muurien yli pientä valopistettä itäisellä rannalla. Siinä oli toinen jänis, joka ei mahtunut takaisin hattuunsa. Siitä, ja sen herättämistä pelon tunteista huolimatta he olivat alkaneet taas keskustella Tawan kanssa.
Joka päivä parin viikon ajan he olivat kohdanneet tässä aamu-, iltapäivä- tai iltateekupposen ääressä. Ensin se oli ollut vain käytännön järjestelyjä Rumisgonen operaatiota varten, sitten Visokki oli livauttanut itsensä auttamaan Tawaa muissa asioissa ja sitten he olivat alkaneet taas puhua tunteista. Niitä oli paljon pinnalla. Samana yönä kun Gee oli soittanut, olivat he istuneet kahdestaan alas tänne hetkeksi ja vihdoin pyytäneet toisiltaan anteeksi: Tawa siitä, että oli loukannut Visokkia Lehu-Metsän epäonnistuneen operaation jälkeen ja Visokki siitä, että ei ollut huomioinut Tawan tunteita pitkään, pitkään aikaan. He olivat halanneet pitkään. He todella puhuivat vihdoin oikeista asioista. Vaikka kipeää se teki.
Vieläkään Visokki ei luottanut Tawan peilikuvaan: sen hän oli jopa sanonut Tawalle. Tawa oli ollut siitä hieman vaikeana, mutta oli kertonut ymmärtävänsä.
”Bio-Klaanissa on kummallisempia asioita kuin kaksi täysin identtistä toaa”, tämä oli siihen sanonut.
”Kummallisempia kyllä, mutta ei yhtä korkeassa asemassa”, oli Visokki vastannut.
Ja se keskustelu oli jäänyt silloin siihen. Sama ajatus piti kuin aiemmin: peili-Tawa saisi olla admin-tornissa, mutta ei liikuskella sen ulkopuolella.
Heidän arvovaltaisin vankinsa.
Välillä Visokki näki Tawan kahdestaan tämän kanssa. Välillä hän näki tornin käytävillä Tawan, joka näytti tismalleen samalta kuin hänen Tawansa: mutta tällä oli sillä tavalla erilainen katse, että enemmän tietävä ymmärtäisi kyllä, kummasta oli kyse.
Peilitär ei ollut toki yrittänyt huijata heitä missään vaiheessa. Useimmiten tämä käytti sitä viininpunaista viittaa, jonka Tawa oli tälle antanut. Eleiltään, ilmeiltään ja olemukseltaan tämä oli muuten kuin hänen Tawansa, mutta jokin oli yksinkertaisesti väärin. Jokin oli eri tavalla.
Hetkeen ei Visokki ollut harkinnut mahdollisuutta, että tämä olisi jälleen vain yksi Avden juoni. Ehkä olikin… mutta ei tuntunut terveelliseltä lähteä sille polulle. Ei sen jälkeen, kun pakkomielle Avden suhteen oli romuttanut hänen moraalinsa, mielenterveytensä ja ystävyytensä. Ja joka kerta kun hän palasi miettimään Koneen tapahtumia, oli hänelle selvempää, että ei Avde halunnut täysin tuhota heitä. Kyllä, tämä oli näennäisesti Imperiumin puolella, mutta samalla oli lahjoittanut heille Nimdan sirun? Aivan hyvää hyvyyttään?
Tietenkin Nimdallakin oli taipumusta vain tuhota käyttäjänsä. Mutta jos Punainen Mies halusi nähdä heidän ainoastaan kuolevan, tämä olisi tuskin ojentanut heille asetta.
Bio-Klaanin ideaali mahtui täysin Avden sairaaseen unelmaan. Sitä ideaalia… täytyisi vain muuttaa. Karsia pois ne asiat, jotka eivät mahtuneet unelmaan. Ja mitä enemmän Visokki mietti asiaa, sitä enemmän kuulosti siltä, että joku Tawan kaltainen kyllä sopisi Avden rinnalle. Osaksi hänen legendaansa.
Kultainen Soturi Punaisen Miehen rinnalle: kohtalon airut.
Visokki väristi kylmät väreet pois kehostaan. Ei. Sinne hän ei voinut mennä. Hän oli pelannut Avden peliä jo tarpeeksi: tuijottanut niin suuria ja kosmisia kappaleita, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle. Tai edes peiliin. Sitä hän ei ollut tehnyt pitkään, pitkään aikaan.
Makuta Nui saisi jatkaa näiden johtolankojen seuraamista syvempiin vesiin. Kotimakuta saattoi olla aika raskas persoona, mutta ainakin tämän kykyyn kestää synkkiä salaisuuksia saattoi luottaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ollut juuri nyt kirjaimellisesti syvemmissä vesissä, vaan oli päässyt satamaan tämän kelin tieltä.
Visokin oli puolestaan pakko ottaa etäisyyttä näistä asioista. Pakko haukata happea. Parantuminen alkoi tavallisista, pienistä askelista. Ja luottamus palasi vähitellen. Siksi hän oli sopinutkin tämän tapaamisen tälle aamulle.
Tawa — hänen Tawansa — astui taukohuoneeseen, käveli huolettomasti hänen ohitseen ja kippasi Nöpön sylistään suoraan hänen päälleen. Ussal vinkaisi, pyörähti ympäri ja takertui välittömästi innoissaan Visokin kuoreen ja alkoi nuolla pitkällä hopeisella kielellä hänen päälakeaan. Tawa asteli kaatamaan teekuppiinsa hieman hunajaa purkista.
”Mitä sinun päivääsi kuuluu?” Tawa sanoi huoneen toiselta puolelta.
”Ihan hyvää, kiitos. Meillä oli aamupalaveri juhlatoimikunnan kanssa. Olen todella iloinen, kuinka nopeasti löytyi innokkaita talkoolaisia… ehkä linnakkeessa ollaan vain iloisia siitä, että suunnittelemme pitkästä aikaa jotain muutakin kuin sotatoimia. Ja kyllähän Rumisgonen-operaatiolta palanneet ansaitsevat kiitoksemme.”
”Voi, ihana kuulla. Kuulin että Paacokin innostui pääsevänsä järjestämään keikkaa.”
”Jouduin hillitsemään häntä. Ehkä nyt ei ole oikea aika kehittää uutta festaria…”
”Niin, eipä varmaan”, Tawa myönsi apeasti. ”Ja aika rajallisesti linnassa siihen olisi tiloja muutenkin. Oletteko puhuneet vielä, minä päivänä tämä tapahtuisi?”
”Haaveilin, että tulevalla viikolla. Mutta tuo sää… odottaisin ehkä sen läpi.”
Tawa asteli teekuppi kädessä Visokin viereen katselemaan ikkunasta ulos. Siellä jyrähti. Aiempina päivinä sade oli ollut lähinnä sankka ja todellinen myrskyäminen oli jäänyt öille. Nyt jyrähtelyt mereltä ja kasvava tuulen nopeus ulottuivat myös valonajan puolelle. Kaupungilla oli liikkeellä myrskyvaroitus, ja periaatteellisimmatkin teltoissa majailijat olivat joutuneet siirtymään väliaikaismajoitteisiin sisätiloihin. Jopa Icecap oli tullut satama-altaasta linnakkeen puolelle.
”Paaco yritti napata lähetyksen Voitto Korporaation sääasemalta, mutta vastaanotti vain osan. Vincent Vapourin mukaan ’melekonen puhuri vähän kaikkialla’, kevyesti sanottuna. Muuta emme ole saaneet hetkeen… pitkän matkan yhteydet taitavat olla tällä hetkellä aika hyödyttömiä.”
Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokki aavisti mistä kiikasti:
”Eiköhän Gee pärjää, jos hän on selviytynyt vihollisalueella yli kuukauden. Vähän saattaa vilustua.”
”Ja minä lähetin Matoronkin vasta sinne”, Tawa sanoi. ”Toivottavasti hän ehtii takaisin, ennen kuin tuo muuttuu liian pahaksi…”
”Vaatimus saattaa olla kohtuuton, mutta… voisitkohan sinä yrittää rauhoittaa tuota myrskyä?”
”Se… on valitettavasti vähän minun yläpuolellani. Voin torjua tuhoisimmat salamat, mutta tuuleen en pysty. Enkä veteenkään.”
”Aivan. Se käy järkeen.”
”Ja tuo sää vaikuttaa siltä, että se saattaa olla kenen tahansa toan yläpuolella. Minulla on siitä jotenkin… outo tuntemus.”
He keskittyivät katselemaan ikkunasta. Jyrähti taas.
Tällaisia pitempiä hiljaisuuksia heidän välillään nykyään oli. Kun ne tulivat vastaan, niitä piti vain kestää. Ikinä Visokista ei kuitenkaan tuntunut siltä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä hän halusi sanoa tai kysyä. Ne vain tuntuivat kivuliailta kurkunpohjalla: kuin Nimdan siru, jonka hän oli pullauttanut Tawan jalkoihin, ja josta ei myöskään voinut oikeastaan vielä puhua.
Sillä mitä sellaiseen voisi edes sanoa? Mitä Visokki oli itsekään siitä enää mieltä? Tawa oli täynnä ristiriitoja asian suhteen, ja viimeinen asia, mitä Visokki nyt haluaisi ehdottaa, oli ”säilötään se taskukelloon”. Hänen olisi pakko tutkia asiaa vielä enemmän.
Yksi kipeimmistä ajatuksista painautui tajuntaan tässäkin hetkessä. Eikä Visokki varsinaisesti tahtonut antaa sille valtaa, mutta… ehkä oli lempeitä tapoja yrittää puhua siitäkin?
”Tämä myrsky”, hän sanoi. ”Onko se samanlainen kuin silloin, kun saavuit?”
Tawa mietti hetken hiljaa, ja sitten sanoi vain:
”On.”
”Sinä puhuit siitä joskus, ja se kuulosti käsittämättömän isolta. Kuin olisi ollut puhdas ihme, että pääsit rantaan.”
”Ihme se olikin”, Tawa sanoi. ”Täällä ei ollut silloin vielä juuri laisinkaan asutusta. Jos olisin lyönyt pääni myrskyssä johonkin rantakarikkoon, en tiedä olisiko kukaan ollut vetämässä minua maihin.”
”Silloin, kun sinä johdatit minut tänne, oli seesteinen sää. Oli… helpompi uskoa, että olit todella löytänyt paratiisin.”
”Paratiisin?” Tawa ähkäisi kiusaantuneena. ”Toivottavasti en ole julistanut sinulle noin.”
”Olimme aika nuoria. Olit aika innoissasi. Ei siinä ole mitään hävettävää.”
”Niin, eipä kai”, Tawa sanoi.
Jälleen yksi hiljaisuus laskeutui. Sade piiskasi ikkunalasia. Nöpö loikkasi alas Visokin kuorelta ja tepasteli jalat napisten lattialla. Visokki tiesi, millä kysymyksellä hän halusi täyttää sen hiljaisuuden.
”Tawa”, hän sanoi. ”Kun saavuit rantaan, kävitkö ikinä tuon majakan sisällä?”
Tawa oli hetken hiljaa. Hän kyllä muisti sen, kun he olivat viimeksi yrittäneet puhua tästä.
”En muistaakseni”, hän lopulta sanoi. ”Mutta siitä on tietenkin vuosia jo.”
”Aivan. Anteeksi että puhun tästä taas. Aihe on ollut… sattuneesta syystä mielessä.”
”Ei se mitään. Kerron sinulle kyllä, jos jotain pälkähtää mieleeni… tähän liittyen.”
”Kiitos.”
Tawan vastaus kuulosti täysin rehelliseltä, mutta silti Visokki ei voinut olla miettimättä, tiesikö hän täysin, kenen kanssa puhui tälläkään hetkellä.
Ja myrsky vain yltyi. Julma sade piilotti taakseen monta asiaa, mutta jopa sieltä sadesumuisen ilman ja märän ikkunalasin takaa Visokki näki muurien toisella puolella olevan vanhan majakan.
Eikä hän tiennyt, voisiko hän odottaa enää kauempaa.
”Tämä saattaa olla yksi mysteeri, jonka vastaus… en ole siihen ehkä valmis. En tiedä voinko saada tietää sitä sinusta.”
”Niin, lopulta meistä jokaisella on rajamme.”
”Näemme kaikista lähimmätkin ystävämme aina vain yhdestä suunnasta kerrallaan… kuka tietää mitä toisella puolen todella on?”
”Niin, paitsi jos siellä takana on peili.”
”… okei no joo. Mutta mitä minä yritän tässä sanoa on että…”
Snowie piti pienen tauon. Hän ja Kepe kävelivät Bio-Klaanin käytävällä ämpärit sylissään.
”… että en minä tiedä haluanko edes selitystä sille, miksi pidät taikinasta.”
Kepe katsoi ämpäriä sylissään. Kevyesti hyllyvää aarretta sen sisällä.
”Ehkä se on vain hyvää?”
Kaksikolla oli ollut onnekas operaatio kahviolla. Rumisgonesta tulleista jauhoista oli tehty paljon taikinaa, ja jos oli valmis ostamaan ja viemään sen siinä olomuodossa ilman, että odotti että siitä leivotaan jotain (”Oikeastiko? Siis, sopiihan se, mutta…”) he olivat päässeet melkein kuin jonon ohi. Nyt kuorma piti vain toimittaa Kepen pajalle asti.
”Suurin mysteeri ovat ystävät, jotka saimme matkan varrella.”
”Juu, vaikka sitten niin.”
He kääntyivät viimeiselle suoralle ennen taikina-aarteen loppusijoituspaikkaa, mutta kulman takana kaksikkoa odotti yllätys: Visokki.
”Hei”, admin tervehti heitä ja nousi seisomaan.
”Tervehdys”, Kepe vastasi.
”Moi!” Snowie yhtyi.
”En ollut varma mistä etsiä, joten päätin odottaa teitä tässä”, Visokki selitti. ”Onko teillä hetki aikaa?”
Hepäs olivat suosittuja administon keskuudessa, Kepe ajatteli.
”Ilman muuta. Käydään peremmälle.”
Toa avasi pajan oven ja johdatti kolmikon sisään. Hän naksautti valot päälle ja laski kantamukset höyläpenkille. ”Saisiko olla jotain? Taikinaa olisi tässä nyt kaksi ämpärillistä, tai sitten kahvia, tai…”
”Lämmintä limsaa, tai pakastejuustotikkuja, tai-” ”Ei kiitos.”
Paja oli yhä se sama paja kuin ennenkin. Pöytiä ja höyläpenkkejä joiden päälle oli kasattu monenlaisia vipstaakkeleja, sekä nipuittain piirustuksia vielä suunnitteilla olevista laitteista.
Kepe oli tuonut sohvan siihen tyhjään kohtaan, jossa Verstaan ovi oli ollut. Hän oli uskaltanut tehdä tämän vasta tutkittuaan seinän rakenteen ja varmistuttuaan siitä, että sen takana oli tosiaan vain maata ja kiveä. Aivan kuin ovea ei koskaan olisi ollutkaan…
Kepe viittoi seuruetta peremmälle ja katseli Visokkia. Vastahan he olivat selvittäneet Ritarintakojan salaisuutta Tawan kanssa. Mahtoiko tämä olla jatkoa, vai erillinen seikkailunsa?
Kepe ja Snowie istuivat sohvalle ja Visokki asettui viltin päälle sohvan eteen.
”Aion mennä nyt suoraan asiaan”, Visokin ääni kaikui sohvallaistujien mielissä. ”Kepe, me puhuimme aiemmin siitä, että vanhaa majakkaa täytyisi tutkia. Ehdotan, että teemme sen mahdollisimman pian.”
Kepe kohotti kulmiaan. Okei, ehkä tämä ei ollut ihan suora jatkotutkimus ritarihommiin. Hän huomasi olevansa… helpottunut? Hänellä taisi riittää vielä käsiteltävää siinä, mitä Zeeronin kanssa oli tapahtunut. Siinä, miten hänen tutkiskelunsa todella vaikuttivat muiden elämään.
Vai että vanha majakka. Kyllähän Kepe tämänkin mysteerisuortuvan muisti, mutta viime päivät olivat menneet taas niin vauhdikkaissa tunnelmissa, ettei ollut ajatellut asiaa hetkeen. Ja eikös Visokki ollut…
”Olen palannut sairaslomalta”, admin jatkoi. ”Uskon, että majakka ansaitsee huomiomme seuraavaksi.”
Visokki nyökkäsi. Adminillisella auktoriteetillaan hän oli julistanut itse oman sairaslomansa päättyneeksi. Radukow oli ollut… varauksella hyvillään Visokin reipastumisesta. Kuulemma rauhallinen paluu töihin saattoi olla tässä vaiheessa hyväksikin, mutta nyt piti olla erityisen tarkkana, ettei homma palaisi taas pohjaan. Käynnit Radukowin luona jatkuivat. Mutta enenevissä määrin hänestä tuntui, että hän oli hoitanut vain oireita… ja nyt vasta hän otti askeleen kohti niiden juurisyitä.
”Täytyy myöntää, etten ole ehtinyt miettiä vanhaa majakkaa liiemmin, mutta muistan että olemme puhuneet siitä”, Kepe kertoi ja nojautui syvemmälle sohvaan. Taikinan pariin ehtisi myöhemminkin, jos tutkimukset kerran kutsuivat. ”Miksi me oikeastaan olemmekaan kiinnostuneita siitä?”
”Hmm, vanha majakka?” Snowie ihmetteli ja vilkuili puolihuolimattomasti pajan keittiökulmauksen suuntaan. ”Se siellä ruoppausaseman takana?”
”Se juuri”, Visokki vastasi. ”Me olemme kiinnostuneita siitä, koska…”
Niin, se ei ollutkaan mikään aivan yksinkertainen juttu. Niljakas möykky hipaisi Visokin sydänalaa.
”Vanha majakka liittyy Avdeen. Se liittyy Bio-Klaanin perustamiseen, ja se liittyy Nimdaan.”
Visokki katsoi Kepeä ja Snowieta. Oltiin menossa syvään päätyyn. Hän tiesi kyllä, että parivaljakko oli seurannut Nimdan arvoitusta todellisuuden rajalle – oikeastaan juuri heidän kokemuksensa valkoisen hiekan erämaassa oli se, miksi hän uskoi voivansa luottaa heihin – mutta vanhan majakan tapauksella oli… ulottuvuuksia.
Mitä lähempää mysteeri liippasi Avdea, sitä varovaisempi täytyi olla petturiehdokkaiden suhteen. Ennen romahdustaan koneessa ja sitä seurannut lomaa hän ei olisi jakanut näitä asioita Snowien kuullen laisinkaan… mutta toisaalta, ennen sitä hän oli myös valtuuttanut Manun tutkimaan Gekon päätä. Se oli ollut selvä virhearvio. Avdea ei voitettu tempautumalla vainoharhaan, hän uskoi nyt.
Toinen ulottuvuus liittyi Tawaan.
”Hmm… voisitko tarkentaa?” Kepe pyysi kulmiaan kurtistaen.
”Luonnollisesti. Majakka on ollut täällä kauemmin kuin me – kauemmin kuin Bio-Klaani. Tawa ei puhu tästä suoraan, mutta uskon majakan vetäneen häntä puoleensa jollain tavoin. Avde taitaa olla sitä mieltä, että vanha majakka on jopa syy sille, miksi Bio-Klaani on perustettu tänne.”
Hän piti taas pienen tauon ja veti syvään henkeä. Sisään ja ulos.
”Miltä kuulostaa tähän asti?”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan.
”Niin, olenkin miettinyt tätä”, Kepe totesi. ”Kaupungin vanhinta rakennuskantaa. Minä… olen kysynyt tästä Tawalta, että mitä tällä paikalla oli ennen linnaa ja kaupunkia. Hän puhui kyllä ikivanhoista valleista ja niiden hyödyntämisestä, mutta vanhimmista osista ei käynyt liikoja ilmi.”
Lumiukko nousi sohvalta ja käppäili kohti huoneen laitaa. ”Hei, niin, hetkinen, eikös Verstaan avain ollut… tai siis ’ei-ollut’ ihan hemo vanha?”
”Aaveelta?” Visokki hämmästyi sanavalintaa. Hän vaihtoi hieman hermostuneena asentoaan.
”Semmoinen mustavalkoinen heppuli”, Snowie seposti pajan seinustalta. ”Pyöreät kasvot, musta kangaskeho, yleensä lamppu matkassa… Jänniä kavereita, ovat seurailleet meikää ja Kepeä alkusyksystä. Ihan kivoja kai, mutta silti aika hyytäviä…”
Kepe tajusi, ettei ollut nähnyt ’aaveista’ jälkeäkään enää sen jälkeen, kun Verstaan ovi sulkeutui. Vaati vahvaa päättäväisyyttä olla tempautumatta välittömästi siihen samaan epätoivoon, joka oli vallannut hänet Profeetan valtakunnan jälkeen: ei, he olivat kyllä nähneet niitä. Ne olivat jollain tasolla todellisia.
”Aivan… no, tämä ei ainakaan vähennä tuntemustani siitä, että kaupungin vanhimmat rakennukset ovat tutkimisen arvoisia.”
Visokki kaiveli muistiaan: kummituksista oli puhuttu aiemmin hänen kuullensa. Hän ei oikein osannut suhtautua siihen. Se, miten hän tunsi maailman sai kaikki muut tuntumaan toisinaan kummituksilta… ja kyllähän menneiden aikojen olennoilla oli jonkinlainen läsnäolo, tavalla tai toisella. Vähintään niiden mielissä, jotka jäivät muistamaan. Kaikilla heillä oli kummituksia, myös hänellä.
”Kepe, Snowie, mitä sanoisitte, jos lähtisimme saman tien etsimään tietoa vanhasta majakasta? Kirjattua, objektiivista tietoa… ei pelkkiä muistoja. Lähtisittekö kanssani Bio-Arkistoihin?”
Kepe nyökkäsi. ”Tehdään näin.”
”Ööh, höh, äh…” Snowie mumisi. ”Olin juuri laittanut uunin päälle, rupesi hirveästi tekemään mieli niitä pakastejuustotikkuja…”
”Snowie…”
”Joo, okei, okei, tämä on tärkeämpää!”
Lumiukko laittoi vasta käynnistämänsä uunin pois päältä ja nakkasi herkut takaisin arkkupakastimeen. Taikinaämpärin päälle hän levitti liinan. ”Mutta tiedättekö…”, hän totesi ja kaivoi laukkunsa esiin. Hän ahtoi sinne eväsleivän, lämpimämpää vaatetta, vanhan painetykkinsä…
Snowie kääntyi vielä penkomaan jotain Kepen keksintöhyllystä.
”…tämä kannattaa ehkä ottaa mukaan.”
Hän piti käsissään Kepen kummitusimuria.
Sade ropisi niin lujaa arkiston itäisiin ikkunoihin, että Geevee oli huomaamattaan jäänyt nojailemaan yhtä niistä vasten kuin unenomaiseen transsiin vajoten. Vaikka hän oli hiljattain löytänyt sisältään vakaan kammon merta kohtaan, oli sateen ropina hänestä silti yksi elämän rentouttavimmista kokemuksista. Ainakin näin sisätiloissa, jossa sade ei päässyt kihelmöimään kummallisesti hänen ihollaan. Hän oli miettinyt jo hetken, että hänen pitäisi kysyä siitä Taatilta. Sateessa oli selvästi jotain kummallista ja lennonjohdolla oli yleensä hyvät mittalaitteistot tällaisten asioiden selvittämiseen.
Geevee havahtui lopulta ajatuksistaan ja jatkoi matkaansa kohti tiskiä. Kirjaston asiakaspuolen sulkemisaikaan ei ollut enää kauaa ja Vaehran oli tilojen tarpeeksi hiljennyttyä rauhoittunut tiskin taakse uuden suosikkiprojektinsa pariin. Aivojen perusteellinen koluaminen oli jäänyt Vaehranin kontolle, eikä Geevee pannut siitä pahakseen. He kävivät pääpointit kuitenkin aina läpi yhdessä. Geeveelle oli jäänyt paljon aikaa melko konkreettisen muodon ottaneelle itsetutkiskelulle. Mustan Käden maininneita kirjoja ei kuitenkaan maa tuntunut kantavan montaa päällään. Geeveestä tuntui suorastaan siltä, että joku tuntematon suuri voima olisi halunnut jättää organisaation tarinan kertomatta. Tonttua suoraan sanottuna ärsytti, että hänen menneisyyteensä liittyvä tiedonkeruu muistutti niin paljon Selecius-säätiöön liittyvää tiedonkeruuta.
Onneksi ainakin toinen mysteerien järjestöistä oli pala palalta avaamassa salaisuuksiaan. Aivot olivat osoittautuneet oikeaksi koukuksi Tähtikartaston vasemmalle suoralle. Valitettavasti myös Vaehran joutui välillä miettimään, mikä Sherlock Gnomes oli nyrkkeilymetaforassa. Kauheaa kyllä, loputon pino keskinkertaisia mysteerikirjoja vaikutti oleva tekstimäärällisesti suurin kokonaisuus, mitä heillä oli Delekiin liittyen. Ei kai kukaan nyt kirjoittanut niin paljoa paljastamatta jotain itsestään? Vaikka ne eivät ehkä auttaneet mysteerien yksistyiskohtien kanssa, kaikki kirjat yhdessä maalasivat kyllä tohtori Delekistä melko elävän kuvan niin tieteen harjoittajana kuin henkilönäkin.
”Mitäs tämä ilta on tuonut tullessaan?” Geevee kysyi ja asettui nojaamaan tiskiä vasten. Vaehran luki aloittamansa kappaleen loppuun, nosti katseensa kirjasta ja venytteli makeasti.
”Luvut kuusi ja seitsemän pohjustivat edelleen argumenttia liittyen sielun kaappaamiseen ja erottelemiseen aivotoiminnasta. Ei ehkä mitään kovin yllättävää, mutta Delek kyllä kirjoittaa välillä, kuin hän olisi keksinyt siihen jonkin konkreettisen metodin. Minusta tuntuu useammassakin kohdassa, että hän on tehnyt Seleciuksella joitain todellisia edistysaskeleita, mutta välttelee niiden mainitsemista kirjassaan.”
Geevee nyökkäsi. Suurin osa Aivojen ensimmäisistä luvuista oli keskittynyt pohjustamaan Delekin vakaumusta sielun ja tietoisen ajattelun eroille.
”Luku kahdeksan on ollut erikoisempi”, Vaehran jatkoi. ”Ja Kezen itse asiassa mainitaan täällä kertaalleen. Huolimatta näkemyseroistaan, kuten videokin antoi olettaa, he olivat tehneet yhdessä kokeita, joissa Kuma-Nui oltiin ehdollisettu erilaisille psykedeeleille. Siitä saadulla datalla Delek yrittää todistaa, että vaikka tietoisen ajattelun sumentaa, jokin osa altistetusta toimii silti tietyn yksilöllisesti ennustettavan ohjenuoran mukaan. Ja ennen kuin ehdin edes saattaa omaa ajatustani tästä loppuun, Delek kirjoitti neljä sivua siitä, miten sielun toiminta eroaa esimerkiksi vaistoista. Tätä prosessia hidastaa lähinnä se, että tohtori ei osaa kirjoittaa mitään lyhyesti…”
Geevee naurahti. Se oli käynyt selväksi jo Tähtikartastoa lukiessa. Akateemiset käytännöt eivät selvästi olleet vielä vakiintuneita Selecius-säätiön aikoina. Hänellä oli sellainen tunne, että teksti, jota Vaehran luki, saattoi hyvinkin olla tieteen itsensä syntyajoilta, mikä selittäisi konventioiden täydellisen puuttumisen.
”Suoraan sanottuna tämän illan kovin yllätys oli tämä”, Vaehran sanoi ja nosti kirjan viereen lasketun paperisen lappusen, jonka oli löytänyt niteen välistä noin kaksitoista sivua sitten. Sen irrottamisesta oli kuulunut inhottava riipivä ääni, sillä lappu oli liimautunut melko tiukasti kiinni sivuun Äksän uintireissun seurauksena. Geevee nappasi lapun ja luki sen. Tontun naurunremakka täytti tilan.
”Morjensta vaan ja terkkuja maakareille! – Snowie”, siinä luki. Hyväntuulisesti myhäillen hän ojensi lapun takaisin Vaehranille, joka laski sen pöydälle toisen kirjan välistä löytyneen yllätyksen vierelle. Geevee ei sitä tosin matalasta kulmastaan nähnyt.
”Jos pitäisi jotenkin tiivistää, en ole ainakaan vielä tullut hullua hurskaammaksi. Delekin obsessio sielun erottamiseksi tietoisuudesta on tietenkin kiehtova tietäen, että Nimda on ollut tätä kirjoittaessa läsnä, mutta saan tästä myös sellaisen kuvan, että jos Delek oikeasti löysi siihen tarvitsemansa työkalut, siihen liittyy jotain muutakin. Toivon, että seuraavat pari lukua ovat valaisevat tämän suhteen. Otsikot ainakin lupaavat hyvää. Toivon, että tekstissä selitetään, mitä tuo useammassa luvun otsikossa mainittu Feä Ondo tarkoittaa”, Vaehran vielä summasi. Geevee nyökytteli ymmärtäväisesti, mutta hypähtyi pystyyn, kun arkistojen tuulikaapista alkoi kuulua syysmyrskyn vesiä päältään pudistelevia askeleita.
Vaehrankin nosti katseensa kirjastaan, kun huomasi saapujat.
”Kepe!” Vaehran huudahti iloisesti. ”Ja Snowie!”
”Vaehran!” Kepe vastasi ja vilkutti.
”Vaehran!” Snowie hihkaisi myös. ”Ja Geevee!” hän lisäsi, huomattuaan tontun ilmestyvän tiskin takaa.
”Ja Geevee!” Kepekin täydensi.
”Kepe! Ja Snowie!” tonttu vastasi.
”Hei vaan…” puuttui Visokki keskusteluun.
”Ja Visokki!”
”Ja Visokki! Anteeksi, en nähnyt sinua maljakon takaa”, Vaehran lisäsi hieman nolona. Admin oli melko matala ja jäi joskus piiloon huonekalujen taakse.
Saapujat alkoivat riisua sadeviittojaan ja ripustaa niitä naulakkoon. Visokki ei tosin riisunut omaansa. Oli itse asiassa äkkivilkaisulla hieman epäselvää, miten tämä oli saanut sen ylipäätään päälleen.
”Hauskaa että päätitte tulla käymään”, Vaehran puhui ja nousi seisomaan. ”Pistänkö teetä tulemaan, vai onko meillä kiire? Oletan, että visiittinne ei ole luonteeltaan yksinomaan tervehdyshenkinen.”
Kepe ja Snowie olivat ennen sotaa viettäneet arkistolla kelpo määrän iltoja ilman sen muodollisempaa tarkoitusta, mutta näinä aikoina silkka huoleton ajanvietto oli uhanalainen laji. Adminin läsnäolo kieli sekin astetta vakavaluonteisemmasta asiasta.
”Olemme täällä tosiaankin tietoa etsimässä”, Visokki vastasi. ”Mutta tällä kelillä ei parane kieltäytyä kuumasta juotavasta.”
”No siinä tapauksessa käyn laittamassa veden kiehumaan”, Vaehran sanoi hymyillen ja sulki varovaisesti kirjan, jota oli tiskin takana lukenut. Hän nousi Aivot kainalossaan ja lähti astelemaan kohti takahuonetta, kunnes hän tajusi jotain, raotti kirjan kantta kainalossaan sen verran, että saapuneet näkivät sen nimen, ja virnisti.
”Kiitos muuten terkuista, Snowie. Tämän hankkiminen taisi olla melkoinen seikkailu, päätellen muurille parkkeeratun menopelin tilasta.”
”Höhö! Minä nyt lähinnä hypistelin kirjaa hetken aikaa takaisintulomatkalla”, Snowie naurahti. ”Sen verran että ehdin laittaa terkkulapun väliin.”
”Oliko myös meetvursti lisäyksesi?”
Vaehran vilkaisi makkaranviipaletta, joka oli löytänyt tiensä kirjan välistä arkiston tiskille. Se oli vääntynyt muistuttamaan arvoituksellista hymyä.
”Ööh, en”, lumiukko vastasi hämmentyneenä. ”Luin sitä kyllä ilmaravintolassa, joten sikäli tämä voi olla vikani…”
”Enemmän kirja kärsi kastumisesta”, Vaehran huikkasi poistuessaan takahuoneeseen. ”Mutta ei hätää, se on ihan luettavissa.”
Kepe oli hyvillään siitä, että myös arkistojen parhaat voimat työskentelivät Nimdaan liittyvän mysteerivyyhdin parissa. Hän huomasi kuitenkin olevansa myös hieman huolissaan — salaisuusjahti oli ajanut hänet pahimmillaan aika syviin vesiin, josta oli kestänyt oma aikansa nousta taas pinnalle. Sitä kohtaloa hän ei tovereilleen toivonut.
”Voitte varmaan uskoa, että yritän päätellä vierailunne aihetta konklaavin kokoonpanon perusteella. Tämä on kuin pulmapeli”, Geevee hihkaisi ja vilkuili yksi kerrallaan saapuneita klaanilaisia. ”Verstas vai Nimda? Rahat vai kolmipyörä?”
”Niillä ei ehkä ole kovin paljoa eroa”, Kepe vastasi.
Snowie kohotti kulmiaan. ”Rahoilla ja kolmipyörällä? Minä olen kyllä –”
”Äh, ei, kun Verstaalla ja Nimdalla. Tai siis, on tietysti, mutta… tutkimme molempia.”
”Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli on sielun verstas”, Geevee myönsi lainaten läsnäolijoille tuttuja sanoja.
”Runollista”, Visokki hymähti.
Geevee huomasi, että admin ei tainnut tunnistaa sanojen kontekstia. Tonttu kohotti kulmiaan ja vilkaisi kohti Kepeä ja Snowieta, josko nämä haluaisivat selittää Visokille, mistä sanoissa oli kyse.
Mutta yksi niistä oli uusi myös Kepelle ja Snowielle.
”Mieli on sielun mikä?” Kepe pysähtyi hetkeksi, sitten hymähti. ”Hoh! Aika hyvin keksitty, sehän itse asiassa sopii tuon lauseen päätteeksi varsin hyvin. Osuvaa!”
”Emme me edes keksineet sitä, näinhän Kezen itse nauhalla sanoi.”
Kepe jähmettyi taas, ja näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
”Eee– eihän sanonut? Se lausehan jäi kesken?”
”Ai hittolainen niin, me ei ollakaan nähty pieneen hetkeen. Öh…” Geevee pysähtyi pälyilemään ympärilleen. Sulkemisaikaan oli vain muutama minuutti ja hän oli melko varma, että arkistoissa ei ollut enää ainuttakaan asiakasta. Yksityisetsiväkin taisi olla muissa hommissa. Vaehran ei ollut kuitenkaan tehnyt vielä sulkukierrostaan, joten kaiken varalta hän puhui hieman hiljempaa.
”Me katsoimme sen uudestaan. Osa nauhasta oli… öh, korruptoitunut. Peelo onnistui palauttamaan hajalle menneitä osia. Kezen kertoi nauhalla aika paljon enemmän kuin alun perin luulimme.”
Se oli tietenkin valhe, mutta siinä hädässä Geevee ei keksinyt parempaakaan. Tawa oli ollut selkeä vannottaessaan kaikki silloiset läsnäolijat pysymään hiljaa Nimdan sirusta työpöytänsä laatikossa. Visokilta tontun pieni epäröinti ei jäänyt huomaamatta, mutta uteliaisuus vei voiton yksityiskohtiin tarttumisesta.
”Paljon enemmän? Kuten mitä?”
”Saimme vahvistuksen sille, että Selecius-säätiöllä oli kuin olikin Nimdan siru hallussaan, Gamma, ja Kezen viittasi useampaan kokeeseen, jonka he olivat sillä teettäneet”, Geevee kertoi. ”Hän myös ilmaisi katumusta joihinkin säätiön ja itsensä tekoihin. Ja löysimme myös vilahduksen Delekistä! Joskaan siitä ei voinut päätellä paljoa. Pikkuisen ääntä ja vilahdus kädestä.”
Gamma. Visokin epäilykset siitä, mitä oli tapahtunut, vahvistuivat. Hän saattoi suorastaan tuntea sirun terävät muodot kurkunpäässään.
Kepe rapsutti leukaansa. ”Huh. Jotain tämänkaltaistahan me epäilimmekin… hyvä saada tästä vahvistus. Vai oli Kezenillä ja Delekillä Gamma…”
”Hei… hetkinen!” lumiukko jatkoi ja käveli innostuneesti edestakaisin. ”Minulla oli Gamma myös! Siis, se Nimdan pala! Ei kyllä kauaa, joitain sekunteja vain, ennen kuin Avden nukke vei sen. Muistatko Visu? Soitit minulle sen avulla.”
”… muistan. Nimdan kappaleet ovat ehtineet moneen.”
”Ehkä näistä pitäisi tehdä joku taulukko”, Kepe mietti ääneen. ”Voisi helpottaa tietojen säilyttämistä ja jakamista.”
Geevee ei ehtinyt murehtia Tawan sirun pimittämistä sen kauempaa, kun Vaehran saapui takahuoneesta essu yllään teetarjottimen kanssa. ”Täältä tullaan, lämmintä juomaa ja herkkiä makuja.”
Tarjottimella oli pannullinen keitettyä vettä, valikoima teepusseja, neljä kupposta, sekä yksi laakeampi astia. Bio-Klaanissa oli yleisesti tiedettyä, että kattavan tarjoiluastiaston oli hyvä palvella myös visorakeja.
Viisikko asettui yhden aulan asiakaspöydistä ääreen ja valikoi itselleen juotavat.
”Eli…” Kepe aloitti ja yskäisi. ”Me tarvitsemme tietoa vanhasta majakasta.”
”Meillä on syytä uskoa, että kaikki ei ole sen suhteen ihan sitä miltä näyttää”, Visokki täydensi. ”Majakka liittyy todennäköisesti Nimdaan.”
Arkistomaakarit näyttivät yllättyneiltä.
”Vanha majakka on ollut täällä pidempään kuin me klaanilaiset – paitsi tietysti Manu, mutta se on nyt sivuseikka – ja voi jopa olla, että majakka on syy sille, miksi olemme täällä. Siis, miksi Bio-Klaani on tällä saarella. Se jotenkin… kutsui Tawan tänne.”
”Umbra kutsui minut jäseneksi takavuosina…” Snowie mietiskeli ääneen. ”Hänkin on siinä mielessä eräänlainen majakka…”
Geevee nojautui eteenpäin tuolissaan. ”Bio-Klaanin salattu varhaishistoria..? Sinähän olit mukana, eikö vain, Visokki? Perustamassa Klaania. Puhuiko Tawa tuolloin majakasta?”
Visokki puri hammasta. Tässä se nyt oli. Syy sille, miksi hän oli vältellyt majakan mysteeriin tarttumista.
”Ei. Majakkaan liittyy jotain, mitä Tawa… ei kerro minulle.”
Neljä muuta klaanilaista vilkuilivat toisiaan. Visokki jatkoi.
”Minä en tiedä miksi, tai kuinka tietoisesti, mutta Tawaan ja majakkaan liittyy salaisuuksia. En tiedä yrittääkö Tawa suojella minua joltain, onko hänen mielelleen tehty jotain… tai valehteleeko hän ehkä itselleenkin. Meillä kaikilla on mielissämme sopukoita, joihin astelua välttelemme… ja uskon vanhan majakan olevan sellainen paikka Tawalle.”
Ja tietysti… Visokki ajatteli, mutta yksityisesti. Tawoja on kaksi.
Snowie ryysti teetä. ”Meinaat kuitenkin, että tätä on syytä penkoa? Siis, ettei tallota Tawan varpaille…”
Kepe ei voinut olla ajattelematta sitä, miten hänellä itsellään oli taipumus sukeltaa pää edellä mysteerien syövereihin. Syksyn aikana hän oli satuttanut sillä itseään… ja tietysti Zeeronia.
”Olen miettinyt tätä paljon. Uskon, että tämä on oikea tapa toimia.”
”Siinä tapauksessa”, Vaehran rykäisi ja suoristautui. ”Ehdotan, että koostamme ennakkotietomme yhteen, ja käymme kirjojen kimppuun. Faktojen listaus!”
Geeveellä oli jo lehtiö valmiina. Hän naksautti kuulakärkikynänsä taistelukuntoon.
”Fakta yksi…” Kepe aloitti. ”Majakka on vanhempi kuin Bio-Klaani, ja ollut Mysterys Nuin etelärannikolla pitkään.”
”Fakta kaksi”, Vaehran liittyi. ”Majakka on yhä käytössä. Uusi majakka on tietysti liikenteen kannalta tärkeämpi, mutta vanhassakin palaa vielä valo.”
”Fakta kolme!” Snowie nosti kolme sormea pystyyn. ”Siellä ehkä kummittelee.”
Geevee laski lehtiönsä. ”Mitä?”
”Juu, tai siis…” lumiukko seposti. ”Me kutsumme ’aaveiksi’ sellaisia mustavalkoisia olentoja, jotka liittyvät kaupungin vanhoihin rakennuksiin ja Verstaaseen. Siksi minulla on tämä imurikin matkassa! Ne vähän pelottavat minua…”
Tonttu nyökytteli hitaasti. ”Aivan… lisään sen listalle.”
”Fakta neljä… Avde hyökkäsi Bio-Klaaniin nähdäkseen muistoni tuosta majakasta. Siinä muistossa Tawa piteli Nimdan sirua käsissään majakan korkeimmassa kerroksessa.”
”Mitä?”
”Häh?”
”…anteeksi?”
”Miten oli?”
Visokki käänsi katseensa ulos ikkunasta. Raskaat sadepisarat ravisuttivat arkistojen pihan havupuita.
”Niin… tämä on kenties kaikista perimmäisin syy vanhan majakan mysteerin ratkomiselle. Avde tahtoi minulta muiston… juuri tuon muiston. Minä en muistanut sitä itsekään, mutta hän löysi sen päästäni. Tawa ja minä vanhan majakan huipulla… Nimdan siru Zeeta Tawan käsissä…”
”No… tämä kieltämättä lisää asian… painokkuutta”, Vaehran sai sanotuksi. ”En tunne Avdeen liittyviä seikkoja tarkasti, mutta tämä kuulostaa huolestuttavalta.”
”Avdella on kyllä vahva yhteys Nimdaan… ja mikäli eräisiin vanhoihin legendoihin on uskominen, myös Verstaaseen. Profeetta joka alunperin avasi oven Verstaaseen teki sen käyttääkseen Nimdan voimaa saadakseen rakastettunsa takaisin – tai näin ainakin itse sitä legendaa tulkitsen – ja Avde on heidän lapsensa. Tai siis samaa perhettä”, Kepe pohti ääneen. Olisipa hän kysynyt Profeetalta tämän motivaatiosta. Se kohtaaminen tuntui nyt unelta, eikä unissa koskaan pystynyt tekemään rationaalisia päätöksiä.
Visokki vilkaisi Kepeä. ”Niin. Asiat lähestyvät toisiaan ja puroista alkaa muodostua joki. Ollaan varovaisia, ettei virta vie meitä mukanaan.”
Geevee pomppasi tuoliltaan lattialle. ”No, tämä ei päivittelemällä selviä. Minulle tulee heti mieleen pari selontekoa, joista voisi olla apua.”
”Samoin”, Vaehran nyökkäsi ja nousi hänkin. ”Hae sinä henkilöstöraportit, ja minä tuon kiinteistöasiakirjat?”
”Kiinni veti.”
Maakarit pyyhälsivät hyllyjen väliin ja jättivät muut kolme vielä viimeistelemään kupposiaan.
”Miten teillä muuten… miten teillä menee Tawan kanssa?” Snowie kysyi Visokilta. ”Koska… me puhuimme tästä silloin kun olit, tuota, Kapuran mielessä, ja neuvoin sinua kysymään mielikuvitus-Tawalta apua, niin jäin miettimään…”
Visokki katsoi Snowieta pitkään. Hän havahtui siihen, ettei enää kavahtanut kysymystä yhtä paljon kuin olisi aiemmin kavahtanut.
”Paremmin, kiitos kysymästä. Viime päivien käänteet ovat olleet hyväksi meille molemmille, vaikka hän kaipaisikin kohta lomaa.”
”Heheh, en yhtään ihmettele”, Snowie sanoi. ”Käänteitä riittää. Sinänsä ihan napiin mennyt Rumisgonen-keikkammekin oli aika rankka kyytiläispuolelta, mutta tuskin hirveästi helpompi täällä epätietoisuudessakaan.”
Visokki nyökkäsi. Snowie selvästi tiesi, mikä viime päivien käänteistä oli vaikuttanut Tawaan eniten. Nämä päivät olivat lisänneet ymmärrystä siitä, mikä oli oikeasti tärkeää. Kaupunki oli jonkin verran tyhjempi, ja se oli herättänyt monetkin heistä siihen, että mikään tai kukaan täällä ei olisi ikuista… mutta taistelulla voitiin kuitenkin saavuttaa vähän lisäaikaa. Viimeinen keskustelu Dinemin kanssa palasi Visokin mieleen. Hänen oli vaikea olla herkistymättä.
Hän sulki silmänsä. Hän kuvitteli näkevänsä Tawan, näkevänsä tämän väsymyksen, ja alkoi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten hyödytön oli ollut jo viikkojen ajan. Enemmän kuin koskaan Tawa oli joutunut kannattelemaan neljälle adminille kasattua työtä yksin. Ei sellaiselle voinut olla katkera… ei, vaikka tämä salailisikin jotain. Vaikka sitten tietoisesti.
Mutta kyllä hänen täytyi saada tietää. Vähintään Tawan itsensä vuoksi. Konkreettiset askeleet sodassa olivat tärkeitä, mutta niin oli tämäkin. Jos heidän kohtalonsa oli joutua aina Nimdan hampaisiin, hän halusi tietää, kuinka kauan sitten se oli alkanut.
”Noniin!” Vaehranin ääni kuului hyllyjen välistä. ”Parempi tulla tänne, täällä on enemmän tilaa levittää tarvittavat asiakirjat.”
Kepe, Snowie ja Visokki nousivat ja kulkivat äänen luo. Siellä arkistomaakarit olivat jo pistäneet parastaan ja levittäneet pöydälle yhtä sun toista.
”Näistä meidän pitäisi saada koostettua sangen kattava tietopaketti vanhasta majakasta”, Vaehran selitti. ”Aivan ensimmäiseksi meinasin aloittaa tästä, mutta…”
Hän liu’utti paksun kirjan pöydän yli muiden luettavaksi. Siinä oli leveät ja kellastuneet sivut.
”… tästä ei löytynyt oikeastaan mitään. Tämä on listaus kaupungin ja lähitienoon rakennuksista ja niiden historiasta, mutta majakasta kerrotaan vain sen olleen rannalla jo ennen muuta kaupunkia. Mitä ilmeisimmin jäänteenä etelärannan vanhasta asutuksesta. Vanhoja majakkoja on saarella muutenkin, mutta tämä on ikäisekseen häkellyttävän hyvin säilynyt. Muuta ihmeellistä siinä ei vaikuttaisi olevan.”
”Mutta eipä hätää”, jakkaralle asettunut Geevee jatkoi. ”Meillä on kyllä aineistoa ihmeteltäväksi koko sakille. Tarttukaa mieleiseenne ja ruvetkaa selaamaan. Tässä on erilaisia tutkimuksia ja raportteja, linnakkeen korjaustoimikunnan vuosikertomuksia, muutaman mahdollisesti olennaisen yrityksen rekisterejä…”
Kepe katsoi kirjoja edessään. Tämänkaltainen tutkimus ei ollut aivan hänen ominta alaansa, mutta hommaa riitti kaikille kynnelle kykeneville. Hän tarttui lähimpään niteeseen, joka vaikutti olevan painettu selonteko satamarakennusten huoltotarpeista kahdenkymmen vuoden takaa. Eikun menoksi…
Kaikki ottivat itselleen luettavaa. Tunnin silmäilyn jälkeen Vaheran kävi keittämässä uuden pannullisen teetä, ja toisen tunnin vierähdettyä taukohuoneen keksipurkki tyhjennettiin pöydälle. Aina välillä joku löysi jotain hyödyllistä tai mielenkiintoista (”Hei! Tiesittekö, että Koukkukäpälä ja Hevisauresin korvaaja toimivat aikoinaan Huonon kadunlakaisijoina?”), ja kolmannen tunnin jälkeen seurue oli käynyt kaikki niteet jonkinlaisella tarkkuudella läpi.
”Näistä muodostuu aika pahaenteinen kuva…” Geevee totesi katsoessaan seurueen tekemiä muistiinpanoja. ”Varsinaisesta majakan historiasta ei ole kirjoitettu käytännössä mitään, ja muutakin dataa on vain vähän. Näiden tietojen perusteella mikään kaupungin huoltoyrityksistä ei ole koskaan korjannut majakkaa, eikä ole Bio-Klaanin korjaustoimikuntakaan. Mikään taho ei ole myöskään toimittanut sinne mitään tavaroita. Ei ruokaa, ei vaatteita, ei uutta maalia, ei vaihtolamppua majakan isoon lyhtyyn…”
”Eikä mitään tietoa henkilökunnasta…” Visokki mietti. ”On tietysti mahdollista, että majakanvartijan ammatista ei yksinkertaisesti jää minkäänlaista paperijälkeä, mutta että näin monta vuosikymmentä ilman minkäänlaista merkkiä missään näistä kirjoista…”
Snowie tunnusteli keksipurkin pohjaa viimeisten murujen varalta. ”No joo, aika kumma juttu… en muista, että kukaan olisi koskaan puhunut mistään majakanvartijasta. Mutta… pakkohan siellä on jonkun olla? Kun se kuitenkin pyörii siellä aina välillä, se valo?”
”Melkoinen erakko…” Kepe totesi ja nousi seisomaan. Hän venytteli ja mietti seuraavia askeleita. ”Luuletteko, että meidän olisi parasta vain… mennä paikan päälle?”
Kirjoja selaamalla pääsi vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa tarvittiin empiriaa.
Snowie näytti hermostuneelta ja vilkuili kirjahyllyyn nojaavaa kummitusimuria.
”Luulen”, Visokki vastasi. ”Meillä alkaa olla kasassa kattavat pohjatiedot, ja tänään ehtisimme vielä. Minä en haluaisi venyttää tätä enää yhtään.”
Visokki katsoi kaikki tutkimusseurueen jäsenet läpi. Nelikko hänen edessään ei ollut välttämättä voimakkain tai vaarallisin kokoelma klaanilaisia, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Oli luultavasti sitä turvallisempaa, mitä harvempi kahlaisi tämän arvoituksen altaaseen… ja nämä neljä olivat jo aika syvällä.
”Kenenkään teistä ei ole tietenkään pakko tulla mukaan.”
Kepe vilkaisi Snowieta, Snowie vilkaisi Kepeä. Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan. Kaikki ilmoittivat olevansa mukana.
”Mutta saanko ehdottaa, että käymme tässä välissä pikaisesti linnakkeella?” lumiukko kysyi vielä. ”Meinasin unohtaa, että minun oli tarkoitus käväistä vielä Kupen luona kysymässä tästä haavastani…”
Hän taputti laserviiltoa kädessään.
”Hei, se saattaisi olla muutenkin hyvä idea”, Vaehran innostui. ”Minusta tuntuu, että hän voisi auttaa meitä toisellakin tapaa.”
Heidän kävellessään tietä kohti kaupunkia Kepe mietti, miten hänkin haluaisi nyt nähdä tuon korjatun Kezenin nauhan. Ties mitä salaisuuksia se yhä kätki. Eräs yksityiskohta joka oli mennyt muilta ohi mutta tuotti hänelle kylmiä väreitä oli se, että Kezen itse oli puhunut mielestä sielun ”verstaana”. Vaikka sanavalinta olikin kääntynyt toisesta, muinaisemmasta kielestä, hän ei voinut olla miettimättä sitä, että oli itse alkanut kutsua Verstasta tuolla nimellä jo kauan sitten, kauan ennen kuin tiesi sen yhteydestä Nimdaan ja sen mielimaailmaan. Oliko Kezen itse aikanaan löytänyt samanlaisen oven?
Se ei ollut mahdoton ajatus, jos tälläkin oli ollut Nimdan siru käytettävissään. Samaan tapaan kuin Profeetta oli löytänyt – tai avannut – oven Verstaaseen.
Veikö Kezenin ovi samaan paikkaan?
Se ajatus kuitenkin katkesi siihen, kun Vaehran hidasti askeleitaan ja jättäytyi Kepen tasalle.
”Hei, Kepe”, tulen toa sanoi. ”Sopiiko vaivata hetki?”
”Tottahan toki”, Kepe havahtui ja vastasi.
”Sinä olet yksi ainoista, joilta voin tätä oikeastaan kysyä”, Vaehran pohjusti, ”kun olet onnistunut tasapainottamaan noin taitavasti, noh… eräänlaisen tutkijan uran ja vähän toalle perinteisemmän seikkailemisen. Minä olen pölyttynyt sisätiloissa viime aikoina aika paljon ja vaikka rakastan työtäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, minä luulen olevani lähdössä pian… no sanotaan sitten vaikka tosiaan seikkailemaan. Onko… onko sinulla koskaan vaikeuksia siinä? Tiedätkös, vaihtaa moodi työstä siihen, että pitäisi olla… sankari?”
Kepe mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän ei ollut juuri koskaan sanallistanut aiheeseen liittyviä ajatuksiaan.
”Minä en oikeastaan ole koskaan oikein ajatellut olevani mikään sankari… Ja niihin seikkailuihin, joihin olen päätynyt, suhtaudun oikeastaan aika samaan tapaan kuin tieteentutkijan työhöni – eräänlaisena kenttätutkimuksena, joissa toan kyvyistä vain sattuu olemaan välillä hyötyä? En ole juurikaan ajatellut, että siinä olisi mitään moodia vaihdettavaksi. Ja sitten välillä unohdan kokonaan olevani toa.”
Vaehran kuunteli mietteliään näköisenä. Hiljaisuus Kepen sanojen jälkeen viesti, että hän todella prosessoi toverinsa sanoja.
”Olen… yllättynyt. Sinulla on kuitenkin niin paljon legendaarisia seikkailuja vyösi alla. Koko se juttu Nui-Korossa, tuo teidän Verstas-episodinne ja… mikäs se oli se kerta, kun tutkitte niitä hylättyjä kaivoksia Killjoyn kanssa?”
”Joo se oli kyllä outo tapaus, siellä pitäisi käydä uudestaan… Mutta ei noissa omasta mielestäni mitään hirveän sankarillista tai toamaista ollut. Olen vain aina mennyt eteenpäin tieteilijän intuitiollani – ja se tapaa tuottaa ihan hyviä lopputuloksia, joten heuristiikkaa ei ole useinkaan tarvinut muuttaa… Äh, tai siis, tarkoitan että on ihan hyvä olla se oma itsensä, niissä housuissa joissa on itselle mukavinta olla. Ethän sinäkään varmaan itse päättänyt olla toa, joten minusta on ihan ookoo toimia niin kuin itse kokee parhaaksi, ja olla huolehtimatta liikaa siitä, että näyttääkö sankarilliselta vai ei. Ja luottaa siihen, että se kuka sinulle ikinä toa-kiven antoikaan teki sen harkitusti eikä hetken mielijohteesta. Se on ainakin itselleni lohdullinen ajatus.”
Vaehran naurahti. Ei mitenkään ilkikurisesti, mutta ei aivan vilpittömästikään. Ehkä lähinnä itselleen ja omille ajatuksilleen.
”Olet aina jotenkin tosi paljon enemmän maan tasalla näistä asioista kuin voisi kuvitella tyypiltä, joka keksi… no, esimerkiksi kummitusimurin? Kaipa minä kysyn tätä lähinnä siksi, että riski joutua tositoimiin on aika iso ja huomioiden kuinka nazorakien rintama vaan liikkuu ja liikkuu, tuntuu siltä, että… tulikosketus on aika vääjäämätön. Normaalisti lohduttautuisin sillä, että ainakin paras ystäväni on rinnallani aina, kun häntä tarvitsen, tiedätkö, vähän niin kuin Snowie on aina sinun kanssasi! Mutta… tällä kertaa joudun lähtemään ilman häntä. Minun pitää jotenkin saada tämä asia ratkaistua omin voimin.”
Vaehran tuijotteli edessään kävelevää kaksikkoa. Geeveen kädet vispasivat edestakaisin tämän keskustellessa lumiukon kanssa. Hänellä oli vieläkin huono omatunto siitä, että hän oli lähdössä. Siitäkin huolimatta, että tonttu oli moneen otteeseen vannonut ääneen, että Vaehranin lähtö oli tälle okei.
”Miksi sitten olet lähdössä yksin? Seikkailu kaksin on aina hauskempaa, ja silloin sitä jaksaakin paremmin!”
”Geevee”, Vaehran aloitti. Sen sanominen tuntui jotenkin vaikealta. Hän oli oikeastaan tietoisesti vältellyt niitä ajatuksia melko pitkään, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän hänestä tuntui, että niitä olisi pakko jossain vaiheessa käsitellä.
”Geevee on… vaarassa. Muistatko sen taannoisen hotellipalon? Peelo on melko varma, että sen tarkoitus oli… polttaa Geevee. Se oli minusta ihan kauhea ajatus. Ja tuulesta temmattu myös. Kunnes vähän aikaa sitten saimme… tai siis, Geevee sai tietää hieman asioita itsestään. Ja nyt, oikeastaan… minusta tuntuu, että tunnen hänet vähän jotenkin entistä huonommin? Tai siis, enhän minä edes tiedä, mikä hän on, muuta kuin tuollainen tonttu, eikä sillä tietenkään ole minulle mitään väliä. Hän on minun tonttuni, minun ystäväni, mutta jos joku yrittää tappaa hänet sen vuoksi… tuntuu siltä, että jos hän lähtisi mukaan, hän olisi vielä suuremmassa vaarassa. Mutta ajatus siitä, että hänelle tapahtuisi jotain sillä välin, kun olen poissa…”
Vaehranin oli pakko pysähtyä hengittämään. Hän oli ehkä sanonut jo liikaa, vaikka luottikin kyllä Kepeen siinä, että keskustelu jäisi vain heidän kahden välille.
Vastaus oli huomattavasti synkkäsävyisempi kuin mitä Kepe oli odottanut, ja kuulosti hyvin vakavalta. Hän ei tiennyt mistä oli kyse – eikä edes sitä, mikä tonttu oikeastaan oli. Tilanne ei kuulostanut järin yksinkertaiselta, eikä hän ollut varma, oliko hänellä edes neuvoja annettavaksi.
”Mitä luulet, kuka saattaisi olla tuon takana? Tai voitko odottaa, että syyllinen saadaan kiikkiin ennen kuin lähdet?”
Kepen mieleen tunki vääjäämättä myös uusi ajatus; mitä jos Snowielle kävisi jotain? Se ei ollut aiemmin edes kuviteltavissa – oliko lumiukoille edes mahdollista käydä mitään, jos kyseessä oli vieläpä lumiukko, joka ei sulanut? Tietysti se lasersäde oli todistanut, että Snowiekin saattoi vahingoittua…
”En… en ole aivan varma”, Vaehran myönsi. Hänen ajatuksensa vierailivat väkisinkin Tulinoidan Mestarissa, kuka tämä sitten olikaan – jos oli – mutta hän ei ollut edes siitä ajatuksesta kovin itsevarma.
”Toivon vain, että nämä muurit suojelevat häntä sen aikaa, kun olen poissa. Se kumma etsivä ja Peelo lupasivat kyllä selvittää, mikä pikkumiestä vainoaa, mutta tämä reissuni liittyy Sugan Selecius-kontakteihin. Ja se pitää hoitaa niin pian kuin mahd– hetkonen!” Vaehran keskeytti itsensä tajutessaan jotain. ”Peelo! Pitäisikö hänetkin ottaa mukaan? Se on kamalan välkky kaveri. Saattaa hoksata jotain, mitä me emme.”
”Ah, ei vaivata turhaan”, Kepe vastasi. ”Hän on… mitenkäs hän sen oikein sanoikaan? ’Dynamo-matkalla lihamaailmaan?’ Hänellä on tapana tehdä niin aina välillä.”
Vaehran oli vähän yllättynyt siitä, että Kepe tiesi Peelon liikkeistä. Androidi oli kyllä viime aikoina vaellellut arkistoissakin aika määrätietoisen näköisesti kaikenlaisia kummallisia pyyntöjä esittäen. Tämän täytyi olla melko syvällä omassa tutkimuksessaan ja toisaalta Vaehran myös luotti, että tämä kertoisi heille löydöksistään, jos sellaisiin törmäisi.
”Ah, niin joo. Hän on maininnut sen dynamon muutamaan otteeseen syksyn aikana”, Vaehran tuumasi. Hän oli unohtunut taas tuijottelemaan edessään kulkevaa kaksikkoa. Molemmat heistä olivat toa-soturin vaaralliseen vanaveteen sotkeutuneita raukkoja, kun Vaehran sitä mietti, mutta Kepen sanoissa oli kyllä aika paljon konkreettista totuutta. Ystävyyttä ei mitattu siinä, kuka oli toa ja kuka ei. Kyllähän tontut ja lumiukot lopulta kummatkin uhkuivat sellaista vanhojen seikkailutarinoiden mystiikkaa.
Snowie tallusti ja Geevee kipitti hieman toa-parivaljakkoa edellä.
”Mitenkäs laivat? Pysyvätkö pulloissaan?” lumiukko kysäisi.
”Hahah”, tonttu naurahti. ”Ongelmahan on perinteisesti toisensuuntainen… vaikeampaa se on saada niitä sinne pulloon kuin estää niitä tulemasta ulos. Mutta kyllähän sinä sen tiedät – mitä siitä on, useampi vuosi, kun olit kokeilemassa?”
”Joo…” Snowie pysähtyi hetkeksi muistelemaan. ”Jotenkin sitä luulisi, että taito pienentää sormia tekisi siitä hommasta helpompaa – tai minusta muuten vaan näppärämmän – mutta ei se ole ikinä onnistunut…”
”Tuntemattomia ovat lumiukon tiet…” Geevee mutisi huvittuneena. ”Oletko ikinä kokeillut muuttua niin pieneksi, että mahtuisit vaikka juuri pulloon kokonaan?”
”En… enkä usko, että se onnistuisi. Jotenkin se tuntuu liian vaikealta. Sehän näissä tempuissa tulee tielle, että pitäisi osata ajatella ne ennen kuin tekee niitä. Alkuvuosina teimme Kepen kanssa testejä siitä, mikä kaikki on minulle mahdollista, mutta siitä on jo aikaa.”
Geevee jäi miettimään sitä hetkeksi. Hänkin oli viime aikoina… saanut uudenlaisen perspektiivin omaan kehoonsa, mieleensä ja niiden väliseen suhteeseen.
”Kuinka usein mietit…” tonttu aloitti. ”…että sinä tai minä keräisimme aika paljon enemmän ihmetystä osaksemme varmaan missä tahansa muussa kaupungissa? No, paitsi ehkä Odinalla…”
”Jatkuvasti…” lumiukko sanoi ja suoristi sadeviittaansa. ”Ja viime aikoina vielä enemmän. Kun siis…”
Kuinkakohan paljon Geevee tiesi petturitutkinnasta?
”… kun minulla on se tilanne, että…” Snowie yritti muotoilla ajatustaan.
”Että sinun epäillään tehneen jotain Bio-Klaanille petollista, ja nyt mietit muuttuuko tilanne? Että oliko myös tästä kaupungista löytämäsi hyväksyntä sittenkin vain väliaikaista?”
Snowie katsoi vierellään taapertavaa tonttua. ”Niin.”
He askelsivat hetken puhumatta.
”Täsmälleen niin”, päivitteli lumiukko. ”Tosi, ööh, tarkkaa myötätuntoa.”
”Hmh”, Geevee äännähti. ”En tiedä olenko erityisen… yleisesti hyvä myötätunnossa. Mutta luulisin ymmärtäväni tilanteesi. Eräänlaisena tonttuna eläminen antaa nähdäkseni perspektiiviä samoihin asioihin kuin jonkinlaisena lumiukkona oleminen.”
Snowie oli horjahtaa mutaisella polulla, mutta Geevee auttoi häntä pitämään tasapainonsa. Snowie puhui: ”Onneksi on tonttuja, tai siis tonttu.”
Hän ei tiennyt, miten arkaan kohtaan osui. Geevee kuitenkin sulki tässä tilanteessa veljensä sydämeensä. Nyt ei ollut järkevää avata tätä keskustelua.
”Niin. Ja onneksi täällä on muutenkin ymmärtäväistä väkeä.”
Snowie nyökkäsi. ”No jep! Vaikkapa tuo toa-herrasväki takanamme…”
He katsoivat Kepeä ja Vaehrania, jotka tulivat muutaman metrin perässä, omaan keskusteluunsa uppoutuneina.
”En suoraan sanottuna tiedä, mitä tekisin ilman Kepeä…”, lumiukko puhui hiljaa. ”Tai siis tiedän, tavallaan. Meillä oli vähän vaikea pätkä tuossa välissä, kun… saimme vastauksia Nimda-juttuihin, ja käsittelimme niitä aika eri tavalla… Ja se oli ihan kamalaa! Siis, elely ilman että notkun Kepen pajalla ja ilman että syön Kepen kanssa leipiä ja niin edelleen.”
Geevee katsoi sadeviittaan kietoutunutta Vaehrania. Aikoikohan tulen toa ottaa tuon viitan matkoilleen? Tonttu saisi syödä aika monta leipää ilman omaa partneriaan, jos Vaehran toteuttaisi seikkailunsa.
Snowie huomasi muutoksen Geeveen kasvoilla. ”Mitäs, sanoinko jotain hölmöä..?”
”Ei, mietin vain… että olet oikeassa sen suhteen, että näitä juttuja ei parane pitää itsestäänselvyytenä.”
”Ai?”
”Vaehran on ehkä lähdössä tehtävälle… huoli polttelee.”
Geeveellä olisi riittänyt käsiteltävää itseensä ja kaltaisiinsa liittyvien asioidenkin sulattelussa. Siihen päälle vielä Vaehranin seikkailusuunnitelma… no, tokihan nämä asiat kytkeytyivät toisiinsa.
Snowie nyökytteli. ”Ohhoh… luulen ymmärtäväni huolen. Nörtti-toan kanssa elely antaa perspektiiviä nörtti-toan kanssa elelyyn… tai siis…”
Geevee nyökkäsi tietävisenä.
”Niin…”
”Kun osaavathan nuo taikoa ja kaikkea, mutta silti…”
”Niinpä.”
Snowie ja Geevee pudistivat kumpikin päitään. Oli liian helppoa kuvitella, mitä kaikkea ystävälle saattaisi sattua sota-ajan ja murhanhimoisten salaliittojen temmellyksessä.
”Palaan aiempaan”, Snowie totesi. ”Että en halua kuvitella, mitä tekisin ilman Kepeä. Näissä petturijutuissakin… Koska kyllähän se minuun sattuu, että sellaisia minusta mietitään, tietenkin. Mutta se helpottaa, että Kepe on ollut vankkumaton kaveri tämän tiimoilta. Eikä ole pistänyt minua tästä tikunnokkaan, kun tietää että niitä, ööh, tikkuja on liuta jonossa.”
Kylmät väreet kulkivat lumiukon selkäpiitä pitkin. ”En halua kuvitella sellaista päivää, että Kepe vaihtaa tässä kantaansa…”
Geevee nyökkäsi. ”Ei siis kuvitella. Meillä on tehtävää tässä ja nyt.”
He katsoivat Visokkia, joka johti seuruetta päättäväisesti. Uniikki tapaus hänkin, molemmat ajattelivat mielessään. Yksi klaanilainen lisää, jolle ei varmasti ollut liikaa kotivaihtoehtoja tämän kaupungin ulkopuolella.
Visokki vilkuili majakan suuntaan. Hän tarvitsi hetken hiljaista yksinoloa: kun puhuminen ja ajatteleminen olivat suorituksina niin lähellä toisiaan, vaati ajatustyö vastapainokseen myös sanomattomuutta.
Hän katsoi majakkaa, ja kuvitteli Tawan sen korkeimpaan kerrokseen, lampun vierelle. Nimda Zeeta käsissään, riemukkaasti hymyillen. ”Visokki! Katso!” Tawa kutsui häntä muistojen halki.
Majakassa välähti valo.
Tietenkin siinä välähti valo. Vanha majakka oli käytössä, kuten aina ennenkin. Valo ohjasi meriliikennettä – meriliikennettä, jonka nazorakit olivat pelottaneet pois. Mutta kuitenkin. Vanha majakka jatkoi välkettään. Tasaisesti, ennakoitavasti, luotettavasti, aivan kuten aina ennenkin. Siihen ei vain koskaan kiinnittänyt huomiota.
Paitsi nyt. Nyt Visokki tiesi, että majakkaa ei ollut huollettu koskaan. Visokki tiesi, että siellä ei ollut virallista henkilökuntaa. Visokki tiesi muistavansa, kuinka hän ja Tawa olivat olleet sen kattokerroksessa, Nimdan hohteessa.
Majakassa välähti valo.
Se oli tuttuun tapaansa sävyltään kylmä. Taittoi siniseen.
Sairasosaston aktiivisuus sinä iltana oli samalla tasolla arkistojen kanssa. Se oli tietenkin hyvä asia: missään ei ollut vakavaa onnettomuutta tai tulipaloa, joten sairasosastolla ei myöskään ollut tulipalokiirettä. Tunti tunnilta voimistuva myrsky oli eittämättä sulkenut suuren osan kaupungin väestä sisätiloihin. Juuri siksi Kupe olikin niin yllättynyt, kun osaston aulaan rämähti vettä tiputtava viisikko.
”Toivottavasti teillä ei ole kaikilla jotain hätänä. Meitä ei ole päivystyksessä ihan hirveän montaa”, ylilääkäri huomautti, mutta tarttui Vaehranin käteen, kun tämä sitä tarjosi. Kaksikko näki toisiaan melko harvoin päivittäiset työpisteensä huomioiden, mutta läsnäolevista kaikki tiesivät, että toat olivat vanhoja ystäviä.
”Meillä olisi sinulle itse asiassa vähän erikoisempi pyyntö”, Vaehran aloitti.
”Tai siis, erikoisempi pyyntö ja vähän tavallisempi pyyntö. Jos voisimme aloittaa siitä, ööh, sairasosastomaisemmasta…”, Snowie pisti väliin. ”Alkujansa tulimme kysymään, että oletko ehtinyt kurkistaa niitä kuvia haaveristani. Joista puhuimme eilen.”
”Hmm, aivan”, Kupe nyökytteli. ”Olen. Hyvä että kävit näyttämässä haavaasi, mutta emme suoraan sanottuna saaneet kuvista kovin paljoa irti.”
Lumiukko kuunteli jännittyneenä. Kepe oli myös utelias.
”Laseraseen aiheuttama vamma vaikuttaa tyypilliseltä, noh, sinulle. Kuten hyvin tiedät, olet mielenkiintoisimpia potilaitani, ja uskon olevani tilanteestasi paremmin perillä kuin kukaan muu lääkäri… mutta tietomme ovat valitettavan rajalliset.” Veden toa katsoi lumiukkoa myötätuntoisesti ja jatkoi asialliseen tapaansa: ”Emme ole varmoja, miksi isku lamautti kätesi niin pitkäksi aikaa, koska emme ole aivan varmoja anatomiastasi muutenkaan. Mutta on täysin uskottavaa, että isku sattui osumaan… no, hermoosi, tai vastaavaan. Eli kyse voi hyvinkin olla silkasta sattumasta. Hyvä uutinen on se, että vammasi vaikuttaisi olevan paranemaan päin.”
”Ohhoh”, Snowie päivitteli. ”Onhan sitä oudompaakin sattunut… mutta hyvä jos kätönen tulee kuntoon!”
Hän vilkaisi naarmua kädessään. Yhä siihen koski, mutta nyt selvästi vähemmän.
”Onko se pysynyt paikallaan?” Kupe kysyi.
”Ööh, aika hyvin joo”, Snowie vastasi ja pyöritteli vasenta kättään. Hän kääntyi muiden suntaan. ”Kun siis, tämä käsi oli ensin lamautuneena ja sitten hyvän tovin irti. Siinä sitten kestää aina välillä, että se kiinnittyy tukevasti.”
”Mutta niin”, Kupe selvitti kurkkuaan ja käänsi myös katseensa muuhun joukkioon. ”Oletan ettette tulleet kaikki tänne kuulemaan Snowien epikriisiä.”
”Emme”, Visokki vastasi. ”Olemme lähdössä tutkimaan saaren vanhaa majakkaa ja ymmärrät varmasti, millaisia haasteita tämä sää sille asettaa. Kenelläkään meistä ei ollut välitöntä tietoa Hain sijainnista ja Ruki on… noh, tiedät kyllä. Toivoisimme matkaamme veden toaa pidättelemään pahimpia tyrskyjä sillä aikaa, kun menemme sisään.”
Kupe katsoi hämähäkkiä vähän hölmistyneenä. Hän melko harvoin poistui sairasosastolta muissa kuin lääkärin tehtäviin liittyvissä asioissa. Hän kuitenkin ymmärsi Visokin pyyntöä ja osasi jo valmiiksi vastata siihen kysymykseen, jonka joku tilannetta ulkopuolelta tarkkaileva olisi saattanut kysyä.
”Kyseenalaistaisin muuten, miksi olette valinneet juuri tällaisen yön sen tutkimiselle, mutta olen kyllä melko varma, että tämä myrsky tulee ainoastaan pahenemaan tästä. En ole käsitellyt sellaisia vesimääriä… ikinä. Oletteko varmoja, ettette halua odottaa aamuun? Tai sitä, että saamme Hain kiinni.”
”Kuten itsekin sanoit, myrsky tästä tuskin lientyy. Jos annamme asiamme odottaa, saattavat aallot muuttua täysin hallitsemattomiksi. Hoitaisimme tämän mielellämme tänä yönä”, Vaehran selitti.
Julkisella paikalla sanomatta jäi, että jos majakassa oli jotain salaperäistä toimintaa, sitä oli varmasti lähinnä yöllä.
Kupe murahti ja mietiskeli hetken. Hän pälyili hetken ympärilleen, mutta karjaisi lopulta olkansa yli jonnekin syvemmälle sairasosastolle.
”EREGCE! OLETKO HOLLILLA?”
Jostain kauempaa kuului hyväksyvä, puoliksi huudettu murahdus ja askeleita. Kupe käänsi katseensa takaisin Vaehraniin ja selitti.
”En valitettavasti voi jättää osastoa ilman ainuttakaan lääkäriä. Katsotaan, mitä voimme tehdä asialle.”
Hetken päästä ovesta Kupen selän takaa ilmestyi valkoiseen lääkärintakkiin pukeutunut pitkä schilukromidi, joka loikkasi ensin kynnyksen ja sitten Kupen vastaanottopöydän yli hieman yliampuvan ketterästi kokoonsa nähden.
Mies oli melko laiha, kasvojensa rakenteeltaan jykevä ja tämän päästä kasvavat lonkerot oli trimmattu äärimmäisen lyhyiksi niin, että ne törröttivät tämän kallosta suoraan ylöspäin. Etelästä saarelle saapunut mies oli ollut tuttu näky sairasosastolla jo muutamia vuosia, mutta yksikään läsnäolijoista ei muistanut käyneensä tämän kanssa kokonaista keskustelua.
”Tunniksi-pariksi, Kupe toisti. Tiedän, että sinulla piti olla vapaailta, mutta olisiko sinun mahdollista päivystää sen aikaa, kun olen poissa?”
Eregce suki hetken leukaansa. Schilukromidi näytti puntaroivan Kupen sanoja tarkkaan.
”Noooh. Kylläpä se varmaankin passaa. Jos nyt ei puhuta kokonaisesta yövuorosta, tosijjaan. Kiskon kymmenettä tuntia jo tällä hetkellä, tosijjaan.”
”Kiitos”, Kupe huokaisi. ”Otan hakulaitteen mukaan siltä varalta, että jotain sattuu.”
Eregce nyökkäsi. Lonkerot tämän päässä hyllyivät hassusti.
”Teillä kävi tuuri. Tämä myrsky on niin pahana, että jouduin perumaan parkour-roolipelin jo toista iltaa putkeen. On vähän liian vaarallista viedä liikuntarajoitteisia skeittiparkkiin kaatuilemaan tällaisessa tuulessa, tosijjaan.”
”Parkour-roolipeli” toisteli itseään melko monen kuuntelijan päässä. Snowie kyllä tiesi, mistä oli kyse, sillä Bladis oli kulkenut Eregcen ryhmässä jo jonkin aikaa ja kertonut siitä kupillisen ääressä. Se oli Klaanin linnoituksen urbaaneimmissa ympäristöissä kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen, jossa Eregce ehosti syystä tai toisesta huonosti liikkuvien potilaiden liikkumisen kokemusta elävillä kuvauksilla siitä, millaisilla tavoilla hänen johtamansa fysioterapeuttiset harjoitteet vaikuttivat pelin maailmaan. Suurimman osan ajasta jokainen lihaskuntoharjoite oli puettu joko taisteluksi muinaisia liekkidraakkeja vastaan tai pahan makutan kätyreiden peittoamiseksi. Ne kuulostivat Snowiesta ihan hauskoilta, vaikka Bladis olikin kertonut niistä vähän nolostellen.
”Parkour… roolipeli?”, Visokki ihmetteli.
”Niin tosijjaan, kun liikuntarajoitteisilla monesti olisi mielitekoja urheilla, mutta –”
”Ei kun… minä en ymmärrä, mitä parkour tarkoittaa”, Visokki jatkoi hieman nolostuneena. Päätellen siitä, että kukaan muu ei ollut kysynyt aiheesta mitään, kaikki muut tiesivät, mistä on kyse… tai eivät kehdanneet vain myöntää tietämättömyyttään.
”Aah, niin, tosijjaan”, Eregce yllättyi. ”Sehän kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa, että edetään pisteestä A pisteeseen B silleen mahdollisimman tehokkaasti, tosijjaan. Tiedätkös, lähdetään hoodeille, etsitään mahdollisimman hyvä spotti, jossa edetä, ja sitten taitetaan matka mahdollisimman suoraan esteistä huolimatta. Silleen, hypitään aitojen yli, kiivetään katon kautta, pudottaudutaan niin korkealta kuin nivelet kestää!”
”Hoodeille”, Snowie toisti äänettömästi, mutta niin selkeästi suutaan liikuttaen, että Kepe ymmärsi sen silti.
”Spotti”, Kepe nyökytteli. Kupe näytti siltä, että olisi halunnut vajota jonnekin aika syvälle. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä kuudes kerta, kun hän sai kuulla selityksen.
”Mutta hetkonen. Jos te hypitte ja pompitte niveliänne uhaten, miten se muka sopii liikuntarajoitteisille?” Geevee ihmetteli.
”No katsos nyt unohdit sen ’roolipeli’-osion”, Eregce huomautti. ”Me vain kuvailemme sanoillamme, kuinka tekisimme niin, tosijjaan!”
Schilukromidin katse kääntyi sitten takaisin Visokkiin, joka koki hädin tuskin viisastuneensa.
”Mutta meillä on kesäisin myös ihan oikea kerho. Oikea jengi, gang, tosijjaan. Sinä olisit siinä varmaan ihan mielettömän hyvä, kun kävelet seinillä ja sellaista, tosijjaan. Olisi siinä Long Boille ja Jakelle näyttämistä, kun pistäisit mutkat suoriksi ja liitäisit seitin varassa rakennuksesta toiseen, tosijjaan!”
”Kiitos, lupaan miettiä asiaa.”
”Tai esimerkiksi!” Eregce jatkoi siitäkin huolimatta, että Kupe yritti epätoivoisesti päästä tilanteesta irti.
”Sitten on näitä tiettyjä liikkeitä, tai movementeja. Jos vaikka teitä vastaan ajaa koskaan äärimmäisen nopea objekti, tai huomaatte kiitävänne joskus hirvittävällä vauhdilla kohti kiinteää esinettä, voitte suorittaa niin sanotun apinaylityksen, elikkäs kong vaultin, tosijjaan.”
Ennen kuin kukaan ehti estää, Eregce hyppäsi uudestaan Kupen pöydän yli niin, että hän otti käsillään kiinni pöydästä ylittäessään sen antaen itselleen lisää liike-energiaa. Hän laskeutui pöydän toiselle puolelle ilman, että hänen jalkansa olivat koskaan koskeneet siihen.
”NO NIIN, SITTEN”, Kupe avasi kurkkuaan. Eregce hätkähti ja raapi otsaansa hieman kiusaantuneena.
”Niin, tosijjaan, taisin innostua taas tosijjaan.”
”Osasto on sinun”, Kupe teroitti. ”Palaan heti, kun olemme valmiita. Pidä kahvipannu täynnä, jos ei tule mitään kiireellistä.”
Eregce nyökkäsi ja suoristi kong vaultin seurauksena rypistynyttä takkiaan. Kupe jätti oman takkinsa tuolinsa selkänojalle ja liittyi eriskummallisen joukkion kuudenneksi. Kolme toaa, tonttu, lumiukko ja hämähäkki, valmiina uhmaamaan myrskyä.
”Näyttäkää tietä”, Kupe totesi ja kuusikko lähti valumaan yksi kerrallaan osastolta ulos kukin Eregcelle vielä heipat sanottuaan. Schilukromidi nosti kätensä lippaan Visokin hyvästellessä hänet viimeisenä. Sitten hän meni sulkemaan oven joukkion perästä, koska hämähäkki ei sitä pystynyt itse kätevästi tekemään. Lääkäri palasi työpöytänsä taakse vaivattomalla kong vaultilla.
Myrsky oli jälleen pahentunut iltaa vasten. Pilvet peittivät tähtitaivaan ja langettivat Mysterys Nuin pimeyteen. Tuuli oli yltynyt ja pisaroita tuli paljon ja painokkaasti. Sade paiskautui taivaista maahan viistoina viivoina – poikkeuksena kuitenkin kuuden klaanilaisen säätä uhmaava seurue. Rantatiellä marssi joukkio, jota sadepisarat väistivät. Ne putosivat taivaalta samassa kulmassa kuin muuallakin, mutta kiersivät heidät.
Myös meren kuohut, jotka rynnivät ahnaasti mereltä haukkaamaan saaren laitaa, kesyyntyivät seuruetta lähestyessään ja painoivat vaahtoiset päänsä nöyrinä maltilliselle korkeudelle. Näin säilyi kuusikko, jos nyt ei kuivana, niin ainakin ajautumatta aallokkoon.
Tämä oli tietenkin Kupen ansiota. Hän piti käsiään päänsä yllä ja ranneteriään ristissä. Vain aavistuksen meren mustaa kirkkaampi sininen hehku taivutti veden elementin heitä väistämään. Toan suoma turva-alue oli hyvin rajatun kokoinen – jo muutaman metrin päässä kuusikosta isoimmat laineet paiskautuivat vaarallisen näköisesti rantatielle.
Tuulelta ei veden toa tutkimusseuruetta kuitenkaan suojannut.
”Melkoinen ujellus!” Snowie kommentoi myrskyä.
”Ilman toa ei olisi ollut huono lisävahvistus”, Kupe puri hammastaan ja puski eteenpäin. Tämä pusersi sanoja suustaan melko täsmällisesti, sillä suurin osa hänen keskittymisestään meni tyrskyjen hillitsemiseen. Vaihtoehtoja siihenkään tehtävään ei kyllä ollut ihan hirveästi. Voyager oli luultavasti jossain sotateknisellä tehtävällä ja toinen päivittäisessä tekemisessä Klaanin kanssa oleva elementin edustaja makasi parhaillaan sillä osastolla, jolta he olivat vain tovi aikaisemmin poistuneet.
”Kestätkö?” Visokki huolehti. Kupe nyökytteli päätään ja murahteli myöntävästi.
”Toistaiseksi. Merivesi on onneksi suureksi osaksi vain, noh… vettä. Tämä sade sen sijaan tottelee minua huonosti. En usko, että se on kovinkaan paljon vettä.”
”Mitä… mitä tarkoitat sillä, että ei vettä?” Kepe ihmetteli käytännössä huutaen joukon perukoilta tyrskyjen huminan ylitse.
”Siinä on rautaa”, Kupe selitti. ”En usko, että tämä on luonnollinen myrsky. Koillisessa tapahtuu jotain kummallista. Siitä oli kuulemma joku pätkä radiossakin, mutta Paaco ei saanut lähetystä siivottua tarpeeksi, että olisi selvinnyt, mitä siellä tapahtuu.”
Viisi muuta pälyilivät toisiaan huolestuneina. Keinotekoinen myrsky ei kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä. Kepen oli myönnettävä, että hän oli huomannut veden oudon maun jo aikaisemmin. Niin kovassa tuulessa oli vaikeaa välttyä suuhun lentäviltä pisaroilta. Zeeron ja hänen sienensä olivat myös uskoneet, että siinä oli jotain väärää. Omia laskelmiaan hän ei ollut ehtinyt edistämään. Tätäkö sota teki? Saastutti niinkin arkiset asiat kuin syyssateet?
”Siksi luulen, että tämä on kuitenkin hyvä ilta hoitaa tämä”, Kupe myönsi. ”Näyttää siltä, että tämä vain pahenee päivä päivältä.”
Rantalehto suojasi heitä seuraavan tieosuuden ajan pahimmilta tyrskyiltä, ja Kupekin sai vetää vähän henkeä. Mutta siinä missä elementit olivat hetken armollisemmat, alkoi lähestyvä majakka jännittää klaanilaisia yhä enemmän. Sen kylmänsävyinen valo välkehti rantalehdon latvuston lomasta.
Valo lampusta, jota kukaan ei käyttänyt. Tornista, jota kukaan ei huoltanut.
Majakka, jossa kukaan ei koskaan käynyt.
Rantalehdon turva jäi taakse, ja taas tuuli kävi täysillä heidän kimppuunsa. Kupe jännitti jälleen lihaksensa ja kävi rauhoittamaan aallokkoa.
Vaehran kertasi mielessään faktoja. Vanha. Toiminnassa. Ei huoltoa, ei henkilökuntaa. Ehkä kummittelee…
Geevee keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä. Tuuli oli kova vastus pienelle tontulle.
Snowie puristi kummitusimuria käsissään, tietäen itsekin sen olevan lähinnä turvariepu.
Kepe katsoi lähestyvää tornia. Näin läheltä sen valo näytti sinisemmältä kuin kaupungista käsin. Miten se oli muka mahdollista?
Visokki ajatteli Tawaa. Hän ajatteli nuorta sähkön toaa Nimdan sirun kanssa ajan pyörteisiin kadonneessa muistossaan. Visokki kyseenalaisti toimiaan. Mitä hän odotti saavansa tietää? Millaisen totuuden hän pystyisi edes ottamaan vastaan? Että hänen paras ystävänsä oli petturi? Että Tawa oli jonkinlaisen harhaisen itsestään rakentaman sankarimyytin vallassa? Että Bio-Klaanin juuriadmin oli menettänyt itsensä Nimdan kurimukseen jo aivan alussa?
Siinä seisoi majakka. Vanha, kivinen ja suuri. Sen varjossa kuusi klaanilaista tunsivat itsensä yhtäkkiä hyvin pieniksi.
”Entäs nyt?” Kupe kysyi.
”Peremmälle vaan”, Vaehran julisti tuulen yli. ”Ovi on varmaan toisella puolella.”
Seurue lähti kiertämään majakkaa vasemmalta, sisämaan puolelta. Uksi ei kuitenkaan tullut vastaan. Ei ensimmäisen neljänneksen aikana, eikä majakan toiselta puoleltakaan. Kuka rakentaisi oven meren puolelle? Kuusikko jatkoi kiertämistään, mutta…
”Ei tässä ole ovea!” Geevee huudahti. He olivat kiertäneet koko rakennuksen.
”Mitä kummaa?” Kepe ulvahti. Hän halusi sisään, tuulensuojaan. He kaikki halusivat.
”Piirustusten mukaan pohjakerroksessa oli kyllä ovi…” Vaehran muisteli. Hän ei kuitenkaan tohtinut kaivaa papereita laukusta tässä kelissä. ”Piirustusten, ja kaiken järjen mukaan.”
Visokki silmäili majakan seinää. Hän voisi kiivetä sitä pitkin. Sisämaan puolella, tuulelta suojassa se saattaisi olla mahdollista…
Snowie katseli majakan huippua. Läheltä katsottuna torni oli niin korkea, että miltei huimasi. Sinertävä valo välähti majakan laella ja heijastui lumiukon silmistä.
”Anteeksi, en ajatellut tätä aiemmin…” lumiukko selitti, halaten yhä kummitusimuria sylissään. ”Meillä on vielä yksi fakta liittyen vanhaan majakkaan… tai siis yksi huhu! Yksi urbaani legenda!”
”Sanovat–” Snowie aloitti, mutta vaikeni, kun poikkeuksellisen viheliäinen aalto pärskäytti kylmää suolavettä heidän päälleen.
”Pahoittelen!” Kupe huudahti. Suojaus oli herpaantunut hetkeksi.
”Ei se mitään”, Visokki vastasi. ”Teet hyvää työtä!”
”Niin, tosiaan”, Snowie keräsi itsensä. ”Kaupungissa kiertää tarina, että vanhan majakan ovi ilmestyy vasta, kun tornin kiertää kolmesti vastapäivään ja kerran myötäpäivään!”
Tutkijoiden ilmeet näyttivät epäileväisiltä. Kepe huokaisi. ”Tällaista tämä toisaalta välillä on. Pelko pois, seurue! Paranormaalitiede kysyy kummiakin keinoja!”
Idea oli sikäli helppo myydä, että kaikki halusivat äkkiä pois, ja liike voitti toimettomuuden. Kuusi klaanilaista kiersi majakan, aloittaen tällä kertaa oikealta meren puolelta. He tekivät sen uudelleen, ja sitten vielä kolmannen kerran. Viimeinen, myötäpäiväinen kierros alkoi niin tuulenpieksemissä tunnelmissa, etteivät klaanilaiset ajatelleet kuin seuraavaa askeltaan.
Askel, toinen, kolmas…
Majakkassa välähti valo. Oliko säde voimakkaampi kuin edellisillä kerroilla?
Kierroksen viimeinen mutka. Ihan pian…
… ja siinä se oli. Raskastekoinen, puinen ovi. Aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Ehkä he eivät olleet vain huomanneet sitä ensimmäisellä kerralla pimenevässä myrskysäässä? Tervainen puu oli lähes identtistä sävyä sitä ympäröivien kivien kanssa. Pari aikain ja merituulten pyöristämää porraskiveä johti sitä kohti.
”Sisään!” Visokki ilmoitti aikailematta. Kepe edellä kuusikko nousi lyhyet ovelle johtavat askelmat, ja valkovihreä toa tarttui kahvasta. Hän vetäisi siitä, ja ovi se aukesi. Tuuli kuitenkin tarttui siihen välittömästi, ja paiskasi sen taas kiinni. Kepe irrotti hätkähtäen otteensa, mutta nappasi kahvasta hammasta purren uudelleen. Hän, Vaehran ja Kupe kiskaisivat yhdessä tuumin, ja he saivat kiskottua oven riittävästi raolleen, että Geevee, Snowie ja Visokki vilahtivat sisään. Sitten Kepe, ja Vaehran, ja…
Ovi pamahti kiinni.
”Kupe!” Snowie huudahti. ”Oletko kunnossa?”
”Olen!” kuului lääkärin vakaa ääni puuoven takaa. ”Kaikki ok!”
”Oletko valmis, jos työnnämme ovea, jotta pääset sisään?”
”Se ei ole tarpeen!” veden toa huusi takaisin. ”Pidättelen aaltoja paremmin, kun jään tänne niiden kanssa. Yritän pitää huolta, että ne eivät huuhdo paluutietämme mereen!”
”Jos olet aivan varma!”
”Olen! Tulkaa vain ajoissa takaisin, en voi jättää Eregceä odottamaan koko yöksi!”
”Selvä!”
Oven ulkopuolella tyrskyjä pidättelevä toa asettui risti-istuntaan ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä. Aaltojen vesi kyllä totteli häntä, mutta myrskytuulen vaikutukselle hän ei mahtanut mitään. Jos joku olisi ollut Bio-Klaanin muureilla katsomassa majakkaa, olisi silti voinut huomata, kuinka tyrskyt kiersivät suuren osan rakennelman juuresta. Kupe nosti kätensä hitaasti hieman koholle ja tunnusteli ilmaa. Kenties tarkkaan sadetta kuuntelemalla hän löytäisi syyn sille, mikä siinä oli pielessä.
Sisäpuolella Visokki havahtui siihen, missä he olivat. Kivinen, pimeä, korkea, pyöreä tila. Jossain korkeuksissa kapea ikkuna päästi rahtusen yön niukkaa valoa sisään, niin että huone ei ollut aivan säkkipimeä. Mutta melkein.
Kepe kaivoi laukustaan lyhtyä. Visokin ei kuitenkaan täytynyt odottaa keinovaloa tietääkseen, miltä tornissa näytti. Hän muisti. Kaikki oli aivan kuten Avde oli näyttänyt. Kivinen, korkea huone, jonka seinustoilla kiersi pitkä kierreportaikko, joka johtaisi korkeampiin kerroksiin ja lopulta majakan kristalliselle lampulle…
”Lääh, no nyt!” Kepe puhisi ja sytytti retkilyhtynsä. Kelmeä valo täytti huoneen… mutta ei kokonaan. Korkeuksiin oli sikäli matkaa, että pienen soihdun loimu ei sinne yltänyt.
Retkue penkoi esiin muitakin valonlähteitä ja veti henkeä sisätiloihin päästyään.
”Tapahtuiko tuo todella?” Vaehran päivitteli. ”Todellako me pääsimme sisään… manaamalla esiin oven tornia kiertämällä?”
”Ihan niin kuin Tröbis sanoi…” Snowie läähätti. Hän oli lysähtänyt lattialle istumaan.
”Kuka on Tröbis?” kysyi Kepe.
”Cooltaisen kaveri.”
”Kuka on Cooltainen?”
”Wandyn kaveri.”
”Kuka… äh, tämä ei taida olla juuri nyt tärkeää.”
”Totta kai on. Paikalliset urbexx-harrastajat käyvät täällä toisinaan. Näistä jutuista se Eregcekin puhuu: paljon jänniä maastoja loikkia ja ponnistaa.”
Tornin alin kerros oli pohjaltaan pyöreä ja hyvin korkea. Mitään varsinaisia huonekaluja tilassa ei ollut, mutta klaanilaiset löysivät kasan irrallisia kattotiiliä ja röykkiön raskaita lankkuja. Ilma haisi ummehtuneelta ja raskaalta. Tummat seinät nielaisivat valosta yli puolet.
”Ehkä vähän liian jänniä minulle”, Snowie mutisi vielä perään.
Geevee piti kättään tornin kiviseinää vasten. Se eristi heidät tehokkaasti ulkomaailman myrskyltä. Hän tunsi voimakkaasti, kuinka… kuinka majakka kutsui heitä. Oli kutsunut kaiken aikaa. Tonttu jäi miettimään, mitä mahtoi tarkoittaa, että oli kuulevinaan kivirakennuksen kuiskeen.
”Ylöspäin?” Visokki ehdotti. Hän tahtoi painaa eteenpäin. Hän tahtoi päästä tämän mysteerin pohjalle… tai ehkä pikemminkin sen kattokerrokseen. Hän tunsi poltteen vatsassaan. Ainoa pahempi asia, kuin saada selville vanhan majakan salaisuus, oli olla saamatta sitä selville. Hänen täytyi saada tietää. Itsensä ja Tawan puolesta, hän kertoi itselleen.
”Ihan pian…” Kepe mumisi, ja etsiskeli vielä jotain repustaan. ”Voisin ottaa parit lukemat ennen kuin jatkamme. Varmistaa nyt tässä vaiheessa, ettei tämä ole taas lihaa tai mitään muutakaan epärelevanttia…”
”Lihaa?” Geevee kysyi hajamielisesti. ”Niinkuin… sen kirjan välissä?”
”Öh, ei. Pitkä tarina, liittyy tuohon imuriin.”
”Ja minä voisin tehdä näin”, Vaehran lisäsi, ja heilautti rannettaan kahdesti. Kirkas tulipallo syttyi hänen avoimelle kämmenelleen. ”Kas noin…”
Hän lähetti liekinpoikasen matkalle kohti korkeuksia. Vaatimaton mutta kirkasta valoa säteilevä tulenriekale kohosi, kohosi ja kohosi, kunnes se viimein valaisi tilan katon. Pimeyskin loppui lopulta; kierreportaat johtivat ylempiin kerroksiin, joiden luukun he nyt näkivät.
Majakkarakennus huokaisi tuulessa ja Vaehranin lieska sammui. Mutta se oli varmastikin vain sattumaa, eikö?
”Ööh…” Snowie aloitti, ja korjasi kummitusimurin asentoa kainalossaan. Toiseen käteensä hän oli ottanut vanhan myrskylyhdyn. ”Kuka tahtoo nousta ekana?”
”Minä menen”, vastasi Visokki. Etujoukkona oleminen kuulosti adminin velvollisuudelta… sitä paitsi niin kiitollinen kuin hän olikin avusta mysteerin ratkomisessa, jos jotain vaarallista sattuisi, hän olisi todennäköisesti parhaiten varustettu ratkomaan tilanne.
Visorakin vikkelät jalat astuivat portaille ja kuljettivat häntä ripeästi ylöspäin. Pimeys onneksi teki tilaa, kun loput seurueesta nousivat perässä valonlähteidensä kanssa. Kepe, Snowie ja Geevee kantoivat lyhtyjä, ja Vaehranilla oli hallittu tulenlieskansa.
Suuren pohjakerroksen kierreportaikon nouseminen kesti piinallisen kauan. Tila oli niin tyhjä, ja arvoitus tornin huipulla niin kutkuttava. Kaikki tunsivat majakan kutsun, jokainen omalla tavallaan.
Visokista tuntui… tutulta. Kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä pohjavire… mitä, aina? Koko Bio-Klaanin olemassaolon ajan? Vai vasta Koneen jälkeen? Kuin joku taajuus tai nuotti, joka oli soinut jo kauan hänen mielensä perukoilla olisi voimistunut.
Kepe tunsi olevansa taas uusien vastauksien äärellä. Kylläpä mysteereitä riitti… oliko hänestä tullut niistä riippuvainen?
Vaehran koki kuin uinuneen vaiston täyttymystä. Ehkä Kepe oli oikeassa, ehkä tutkimukset ja toa-seikkailut saattoivat täydentää toisiaan.
Snowie myötäeli kanssaklaanilaistensa kutkutusta. Jännityksestä huolimatta tässä mentiin porukalla kohti vastauksia.
Mutta kaikista eniten vanhan majakan taajuudella oli Geevee. Hänestä tuntui kuin rakennus olisi puhunut hänelle. Kieli oli tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei vielä… oli kuin puhe olisi ollut vaikeaselkoista runoutta. Säkeitä, jotka vaativat samaan aikaan sekä edellisen että seuraavan säkeen muuttuakseen ymmärrettäviksi. Mutta tunteita tonttu tunnisti. Majakka oli kutsuva… odottava. Se halusi heidät… se oli mustasukkainen. Kärsinyt. Kaunainen.
Tonttu ravisteli itsensä irti tuosta tunteesta. Hän kohotti soihtuaan korkeammalle ja vilkaisi alas. Pudotus oli jo aika pitkä. Hän katsoi Vaehrania, joka näytti paljon tavallista… toamaisemmalta, liekki kädessään, harppoessaan portaita ylös.
Tornissa oli kylmä. Alkuun kukaan ei ollut sitä huomannut, koska sisällä oli joka tapauksessa parempi kuin ulkona myrskyssä, mutta nyt he kaikki huomasivat sen. Edes Vaehranin liekki ei lämmittänyt kunnolla.
He olivat jo melkein tämän tilan katossa. Lyhdyt saivat klaanilaiset ja portaat langettamaan pitkiä varjoja, jotka tanssivat tornin koveralla seinällä. Visokki tarkkaili varjoja silmä kovana. Osa varovaisuudesta oli vaistonvaraista, osa taas… no, Visokki tiesi hyvin, että koko majakka saattoi olla Avden ansa. Varjot eivät liikkuneet yhtään eri tavalla kuin minkään muunkaan lyhdyn valossa… mutta hänestä tuntui silti siltä, että joku tarkkaili.
Ehkä koko muisto oli ollut manipulaatiota hänen johdattamisekseen tänne? Avde ei olisi sellaisen yläpuolella. Sentään tällä kertaa hän ei ollut yksin astuessaan myrskyn silmään. Omatunto painoi siitä, että hän oli valinnut tulla tänne ilman Tawaa… mutta mitä ikinä täältä löytyisikään, se ei välttämättä tekisi hyvää Tawallekaan.
Visokki pysähtyi ylimmälle askeleelle. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tutkimassa tätä ilman parhaan ystävänsä lupaa… tai edes kertomatta, mitä oli tekemässä? Oliko hän oppinut yhtään mitään viime kerrasta?
Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Majakka oli ottanut heidät vastaan, ja kutsui heitä ylemmäs.
Hämähäkki tuli aukkoon, joka johdatti seuraavaan kerrokseen. Hän painautui matalaksi ja otti muutaman erityisen varovaisen askelen. Hän hiipi aukon tasolle ja kurkisti sisään. Tämä kerros oli huomattavasti aiempaa matalampi. Portaat jatkuivat yhä seinää pitkin ylemmäs. Visokki nousi loput askelmat kerrokseen, mutta ei hahmottanut tilasta pimeässä muuta.
”Mitä näkyy?” Snowie huhuili viimeisimpänä. Hän kuulosti hermostuneelta.
”Ei vielä mitään… tarvitsen valoa.”
Vaehran nousi seuraavana lieskansa kanssa. Leimuava valonlähde toi kuolleeseen huoneeseen eloa. Valo paljasti sotkuisen tilan: heti sisääntulon kohdalla seinustalla roikkui rivissä kasa pitkiä sadeviittoja, joiden kiinnitysnauhat hipoivat lattiaa. Viittojen lisäksi naulakkoon oli ripustettu useita mustia sadehattuja. Sekalaisella tavaralla täytetty hylly halkaisi pyöreän tilan, mutta lepattavan liekin valossa oli vaikeaa nähdä, mitä toisella puolen oli.
Visokki keskitti mielensä ja luotasi huonetta. Tässä tilassa ei ollut kuin hän ja vähitellen ylös nousevat klaanilaiset… mutta korkeammalla oli joku. Ylemmissä huoneissa.
Tällä majakalla oli vartija.
Tietenkin oli. Koska… jokuhan tätä käytti.
”Hmm… kiinnostavaa…” Kepe mutisi skannatessaan huoneen irtaimistoa linssinsä avulla. ”Tavara on vanhaa… tämä köysinippu esimerkiksi, se on ollut täällä kymmeniä ellei satoja vuosia… mutta se on silti erinomaisessa kunnossa.”
Kepe ehti kyllä miettiä skannailunsa lomassa, oliko taas sukeltamassa arvoituksen pariin kohteelta lupia kyselemättä. Hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, että tämän romppeen tutkiskelu oli eri asia kuin athistien pyhimmän esineen kohtalolla kikkailu. Ja olihan tämä sentään kutkuttavaa.
Geevee katseli ympärilleen ja kosketti yhden sadeviitoista helmaa. Se oli kuiva ja muotoonsa kovettunut.
Vaehran kiersi hyllyn ja tarkasti huoneen toisen puoliskon. ”Täällä on… polttopuita. Paljon polttopuita, muutama tynnyrillinen vettä ja työkaluja.”
Sinänsä täysin tavanomaista tavaraa, Vaehran ajatteli. Hän katsoi kuitenkin Geeveetä, naru huolta sydäntään nykien. Tonttuystävä näytti olevan omissa maailmoissaan.
”Hei, tulkaa katsomaan!” Snowie hihkaisi. Hän oli löytänyt ulkoseinästä pienen ikkunan. ”Täältä näkee kotiin!”
Kepe ja Vaehran tulivat ikkunalle, ja Geevee pomppasi puulaatikon päälle nähdäkseen. Luoteeseen antavan ikkunan takana näkyi enimmäkseen mustaa, mutta Bio-Klaani ja ympäröivä kaupunki hohtivat lämmintä, kutsuvaa valoa. Linnakkeen tornit tunnisti helposti, samoin tärkeimmät kadut ja aukiot. Ja Tahtorakin, joka oli valaistu korjaus- ja valvontatöitä varten. Olivatpa siellä Bio-Arkistotkin, omalla kukkulallaan.
Snowie katseli haikeasti lämpöisen näköistä kotikaupunkia. Miksi hän olikaan tullut tänne hyytävään majakkaan..?
”Myrsky on nielaissut muun saaren”, Vaehran mietiskeli näkymää. ”Valon ja lämmön nauha on aika kapea.”
”Melkein liiankin kapea…” Geevee vastasi. ”Aivan kuin kaupunki olisi kauempana meistä kuin se oikeasti on.”
”Meidän on parempi jatkaa ylös”, Visokin ääni ilmestyi muiden mieliin. ”Epäkohteliasta olla tervehtimättä majakanvartijaa.”
Seuraava kerros koostui sekin yhdestä huoneesta, joka oli ilmiselvä keittiö helloineen ja ruokapöytineen.
”Olisikohan majakanvartijalla meille pakastejuustotikkuja”, Snowie pohti ääneen, yrittäen pakottaa ajatuksensa kivoihin asioihin. Mielikuva juustotikkujen rapeasta kuoresta ja lämpimästä sisälmyksestä tepsi aika usein, mutta ei tuntunut tällä kertaa riittävän.
”En tiedä…” Vaehran katsoi keittiötä kämmenellään tanssivan liekin valossa. ”Keittiö ei näytä siltä, että tätä olisi käytetty. Vuosiin.”
Pöydillä oli muutama kattila, ja kaappien päällä oli maustepurkkeja. Lepattava lieska paljasti tekstit niiden kyljissä: suolaa, sokeria, anista…
Geevee nuuhki ruokakaappia. ”Joo, haju kertoo samaa.”
Kotipajalle jäänyt taikina käväisi Kepen mielessä, kun hän pysähtyi hyllyjen äärelle. Jauhosäkkejä, kuivatuotteita ja purkkiruokaa siisteissä riveissä… mutta kuinka vanhaa? Osa siitä näytti siltä, kuin paikallinen eläimistö olisi nakertanut tiensä läpi niiden sisältöön. Toisaalta ehkä se, joka täällä asui haki ruokaa kaupungista läheltä. Tai kalasti.
Muitakin vaihtoehtoja oli. Kyllä hänen mielikuvituksensa keksi niitä tälläisessä pimeydessä, myrskyn jyrähdyksiä ja sateen piiskaavaa ääntä kuunnellen. Mutta sellaiselle ei sopinut nyt antaa liikaa kaistaa. Kepe katsoi käsiään. Ne tärisivät — varmasti pelkästään kylmyydestä. Ja innostuksesta. Niin sen täytyi olla.
”Majakanvartija on seuraavassa kerroksessa”, Visokki kertoi.
Matala puuovi narisi hitaasti auki. Seuraava kerros ei ollutkaan enää täysin pimeä — lämmin punainen valo lankesi lattialle ja seinille. Vasemmalla puolella huonetta oli puinen vanha sängynrunko, oikealla puolella kamiinan luukun läpi näkyi lieskoja. Tila ei ollut juurikaan edellisiä lämpimämpi, ja heidän hengityksensä höyrysi yhä kosteassa ilmassa. Aivan kuin kamiina olisi sytytetty aivan vastikään.
Vaehran himmensi liekkiä kämmenellään ja asteli Visokin vierelle. ”Iltaa!” hän korotti ääntään. ”Onko täällä ketään?”
Kaikki astuivat huoneeseen etsien katseellaan… yhtään ketään.
He hätkähtivät, kun jokin tumma kamiinan vierellä liikahti. Jopa Visokki oli rekisteröinyt sen ensin huonekaluksi: niin liikkumattomana se oli paikoillaan ollut. Tummanruskea sadetakki kahisi kosteana lyhyen olennon päällä.
”Iik!” Snowie kiljahti, mutta peitti nopeasti suunsa kädellään. Hän irvisti nolostuksissaan. Kepe laski kätensä tämän olkapäälle ja pudisti päätään.
”Hyvää iltaa”, Visokki viesti hahmolle. ”Lienettekö te majakanvartija?”
Tumma sadeviitta kääntyi hieman heitä kohti. Kamiinan valo paljasti tummanharmaat kasvot ja kuin vain vaivoin auki pysyvät sinertävät silmät.
”Matkalaisia”, vanhan miehen käheä ääni totesi. ”Myrskyltäkö suojassa?”
”Sitäkin”, Vaehran vastasi. ”Tulimme myös katsastamaan majakan tilanteen… ja tapaamaan teitä.”
Hahmo, jonka tulisijan oranssi kehysti, oli suurin piirtein Geeveen kokoinen. Majakanvartijan liikkeet olivat hitaat, kun hän käänsi katseensa Vaehraniin.
”Toa”, hän naurahti väsyneesti. ”Ja toinenkin. Ja… kolmas?”
”Hehehe…” hermostunut Snowie päästi. ”Jotain sen suuntaista…”
”Mikä suuri ilo kuulla, että saarella on edelleen suojelijansa”, vanhus sanoi ottaen muutaman askeleen heitä kohti. Hän otti hieman tukea pienestä tuolista. ”Suuri, suuri ilo, että yllämme valvoo yhä ystävällismielisiä tähtiä.”
”Niin on”, Geevee vastasi vanhukselle. ”Kaikki niistä eivät ole vielä kadonneet.”
Sadeviitan huppu kääntyi tonttua kohti. Siniset silmät laskivat häneen katseensa, ja klaanilaiset näkivät vanhat kasvot. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, mikä kanohi oli kyseessä, mutta miehessä oli ikinuorta arvokkuutta. Tämä hymyili hiljaa.
Geevee pysähtyi räpyttelemään silmiään nähdessään miehen kasvot. Tonttu oli ollut poissaoleva koko portaissa harhailun ajan: nyt hän tuntui melkein jäätyvän paikoilleen. Visokki oli avaamassa suutaan, mutta pysähtyikin tuijottamaan arkistoijaa. Mistä ihmeestä tämä puhui?
”Olemme tosiaan Bio-Klaanista”, Kepe kertoi ja rykäisi. ”Minä olen Kepe, ja tässä ovat seurueemme johtaja Admin Visokki, Vaehran, Geevee ja Snowman. Olemme täällä selvittämässä vanhan majakan historiaa ja toimintaa.”
Kepe katsoi majakanvartijaa edessään, mutta ei voinut olla ajattelematta Zeeronia. Rehellisyys, selkeys tavoitteista, suoraselkäisyys…
Vanhus siirsi katseensa nyt Kepeen.
”Vai Bio-Klaanista…” hän sanoi, kuin kuulisi sanan ensi kertaa. ”Johdattiko valoni teidät rantaan merta turvaan?”
”No, tuota…” Kepe pysähtyi miettimään kysymystä. ”Oikeastaan kyllä, omalla tavallaan…”
Eikö majakanvartija tiennyt Bio-Klaanista? Miten se oli mahdollista? Toki tämä vaikutti aika vanhalta… ehkäpä vanhuksen mieli oli tehnyt tälle tepposet. Majakanvartija hymyili yhä, mutta nyt… jotenkin liikuttuneesti? Tämä haukkoi henkeään ja keräili sanojaan.
”Onpa… onpa ilo että valoni saavuttaa vielä jonkun. Onpa ilo, että pääsitte rantaaan.”
Visokki oli keskittynyt hetken Geeveehen, joka tuntui olevan jonkinlaisessa transsissa. Nyt admin kääntyi vanhaa miestä kohti ja otti varovaisen lähestyvän askeleen.
”Niin, pääsimme. Jo monia vuosia sitten. Minä olen Visokki, yksi järjestömme johtajista. Hyvä ystäväni, Toa Tawa, löysi tämän rannan teidän majakkanne ansiosta vuosia ja vuosia sitten, ja johdatti myöhemmin minutkin tänne. Täällä olemme saaneet olla turvassa pitkään. Onpa… sääli, että emme ole kohdanneet teitä aiemmin. Voisi sanoa, että olemme teille kaikesta tästä velkaa.”
Vanhus katsoi Visokkiin, mutta… ehkä kuitenkin hieman tämän ohi. Visokki oli hämmentynyt — tuntui kuin vanha mies ei olisi pitänyt häntä edes kovin merkityksellisenä. Geeveetä hän taas tuijotti pitkään.
Vanhus nosti kätensä laskeakseen huppuaan: tämän ruskeat käsivarret vilahtivat hihoista, ja huppu lysähti hänen selälleen. Tummanharmaa, hieman pyöreä naamio — kanohi Rau — kääntyi vasemmalta oikealle seuraillen koko seuruetta.
”Toia”, hän sanoi. ”Niin paljon toia. Olettekohan te… kulkeutuihan minun siunaamani kivi edes jollekulle?”
Kepe nyrpisti otsaansa mietteliäänä, ja sitten tajusi: ”Turaga? Olette turaga?”
Vanhus nyökkäsi syvään. ”Ilo kuulla, etten jäänyt viimeiseksi… että sana vielä tunnetaan.”
Vaehran tuijotti majakanvartijaa, ja käänsi sitten katseensa Geeveehen. Tonttu vastasi katseeseen järkyttyneen näköisenä.
”Emme taida valitettavasti tietää, kuka toa-kivesi sai”, Snowie seposti ja rapsutti takaraivoaan. ”Mutta… eiköhän se ole päätynyt hyviin käsiin. Meillä on täällä saarellakin niin hirveän monta kivaa toaa. Eikös?”
”Henkilö, joka antoi minulle omani, oli yksi kirkkaimmista valoista”, turaga sanoi huokaisten. ”Oli… kunnia lämmitellä hänen tulessaan. Olisi vielä suurempi kunnia tietää, kenet minun kiveni sai syntymään uudelleen.”
Kamiinasta kuului poksahdus, kun liekit nielaisivat herkullisen polttopuun.
”Niin, onhan toana oleminen… merkityksellinen asia”, Kepe vastasi ja mietti aiempaa keskusteluaan Vaehranin kanssa. ”Krhm, jos ette pahastu, arvon turaga, meitä kiinnostaisi vilkaista tämän majakan lamppua.”
Visokki tarkkaili majakanvartijaa, mutta vielä enemmän hän oli varuillaan Vaehranin ja Geeveen reaktioiden takia. Mitä arkistomaakarit olivat tajunneet? Geevee oli suorastaan jäätynyt paikoilleen, Vaehran katsoi epäuskoisena vuorotellen ystäväänsä ja vuorotellen turagaa. Turagassa Visokki ei nähnyt… mitään outoa? Vanhukset olivat toisinaan eriskummallisia, eikä tämä ollut Klaanin mittapuulla edes kovin eksentrisen oloinen.
Mutta jokin hänessä oli saanut Geeveen ja Vaehranin tolaltaan.
”Vai lamppua…” hän sanoi mietiskelevästi. ”Varokaa, että se ei polta silmiänne.”
Vanhuksen katse ei tuntunut keskittyvän juuri kehenkään heistä. Ajatukset kulkivat läpi Kepen mielen, kun hän mietti seuraavaa siirtoaan. Näkiköhän tämä heitä edes kunnolla? Oliko sama valo sokaissut hänet? Vanhus jatkoi:
”Voin saattaa teidät lähemmäs valoa… mutta voinko luottaa, että osaatte katsoa sitä oikein?”
”Kiitos huolenpidosta!” Snowie nyökytteli levottomasti. ”Mutta meillä on tässä hirmu fiksu lössi. On näkemystä ja kokemusta ja tutkittua tietoa…”
”Emme aio koskea siihen ilman lupaanne”, Kepe vakuutteli. ”Ensialkuun haluaisimme vain nähdä, minkälainen valonne on.”
”Voi, se on kaunis. Se on yksi kauneimmista asioista tähtien alla. Ja niin, niin vaarallinen. Varokaa, ettette polta itseänne.”
”Anteeksi”, Vaehran sanoi matalalla äänellä. ”Visokki… klaanilaiset… meidän pitäisi ehkä ottaa pieni… neuvottelutekninen aikalisä.”
Visokki katsoi Vaehrania kysyvästi, mutta toimi heti: ”Pahoittelut, arvon turaga. Joudumme keskustelemaan asiasta keskenämme.”
Turaga laski päätään ja hymyili apeasti.
”Tietenkin. Kyllä minä tiedän, että valoni kutsuu luokseen.”
Visokki, Vaehran, Kepe ja Snowie ottivat askeleen taaksepäin ja kääntyivät pieneen rinkiin. Geevee pysyi paikallaan, katse yhä turagaan liimautuneena. Snowie antoi majakanvartijan suuntaan vielä hermostuneen asiakaspalveluhymyn ja näytti tälle peukkua.
”Mitä nyt?” Kepe kuiskasi. Hänen näkökulmastaan keskustelu oli mennyt hyvin: turaga tuntui olevan suopea jatkotutkimuksille.
Vaehran katsoi heitä kaikkia vakavana. Hän yritti kohdata Geeveenkin katsetta, mutta huomasi, että hänen ystävänsä oli kuin transsissa.
”Tämän sanominen ääneen tuntuu täysin järjettömältä”, Vaehran aloitti, ”mutta… me tunnemme tuon henkilön.”
”Häh? Siis käykö hän kirjastossa, vai..?”
Vaehran pudisti päätään. ”Ei, emme sillä tavalla.”
Hänen vakava katseensa kohtasi Kepen.
Kepen silmät pullistuivat. Hetkinen… Hän vilkaisi majakanvartijaa, ja sitten taas Vaehrania, ja sitten taas majakanvartijaa… olihan hän hetken ajatellut, että tutun näköiset kasvot, mutta… ei sellaista tullut harkinneeksi.
”Ei voi olla… mutta miten..?”
”Ööh, jeesikääs vähän”, Snowie supatti.
Kepe käänsi katseensa lumiukkoon.
”Se… video.”
Lumiukko kurtisti kulmiaan hetken, ennen kuin: ”Se video..?”
Hänkin vilkaisi majakanvartijaa. Rau-kasvoinen turaga vastasi katseeseen sinisillä silmillään.
Vaehran nyökkäsi. ”Se video, josta puhuimme aiemmin. Jossa Turaga Kezen puhuu Nimdasta… tuhansia vuosia sitten.”
”M-mutta…”
”Delek?” majakanvartijan ääni kaikui yhtäkkiä. ”Delek, oletko täällä? Minä… minä en enää näe kunnolla.”
Joukkio hiljeni lähes kokonaan ja käänsi katseensa turagaa kohti. Tämä tuijotteli heitä ja apea hymy alkoi valua alas hänen kasvoiltaan.
”Delek… minä yritin vielä korjata kaiken. Minä, minä tiedän että se kaikki oli sinustakin virhe. Me… emme olleet aina parhaita ystäviä. Mutta sinä edes yritit pelastaa hänet.”
Visokki muisti nähneensä mainitun videon kerran itsekin. Ja heti seuraavana hän muisti, että Matoro Mustalumi oli löytänyt seikkailuillaan saman miehen ruumiin. Nähnyt sen kuivana ja kuolleena temppelin kivisillä lattioilla.
Siinä tuo nyt käveli ja puhui.
”Olemmeko me vaarassa?” hän sanoi suunnaten viestinsä vain klaanilaisille.
Geevee otti askeleen kohti muinaista turagaa kuin hypnoosin vallassa. Vaehran yritti varoen tarttua tonttua olkapäästä, mutta tämä työnsi käden pois ja jatkoi askeliaan.
”Geevee”, hän yritti kuiskata.
”Minun… minun täytyy kuunnella mitä hänellä on sanottavana”, Geevee sanoi selvästi itsekin kauhuissaan. ”Minun täytyy tietää, mitä hän tarkoitti tähtien sammumisella.”
Klaanilaiset seurasivat arkistoijan varovaisia askelia — Vaehran ja Visokki valmiina toimimaan hetkenä minä hyvänsä. Admin ja arkistomaakari katsoivat toisiaan tietämättä täysin, miten tontun pyyntöön olisi pitänyt reagoida. Ainakaan… Kezen ei vaikuttanut vihamieliseltä.
Geevee pysähtyi joidenkin askelten päähän turagasta. Vaehran ja Visokki seurasivat tämän perässä parin metrin päässä, mutta toimintavalmiina. Hehkuva kekäle Vaehranin kädessä muuttui taas kuumemmaksi. Samalla he huomasivat, että kamiinan sisus oli ehtinyt sammahtaa hiillokseksi. Hämärä otti valtaa — Kezenin silmien sininen tyhjä loiste valaisi pimeyttä.
Ukkosen jyrinä pusersi itsensä julmasti kiven läpi.
”Arvon turaga. Mitä… mitä te tarkoititte tähtien sammumisella?” Geevee kysyi varovaisesti.
Kezen katsoi suoraan Geeveen läpi. Tämän katse ei tarkentunut mihinkään.
”Niistä kaksi on jo sammunut”, turaga huohotti. ”Molemmat meidän syytämme. Ja Baterra kasvaa suuremmaksi vain. M-minä… siksi minä sytytin majakan. Koska täytyy olla vielä valoa. Jossain täytyy olla vielä.”
”Minä… ymmärrän, ehkä”, Geevee sanoi. ”Mitä… mitä te teitte tähdille?”
”Yritimme anastaa niiden mahdin. Mutta me onnistuimme ainoastaan syöksemään maailman raiteiltaan. Ja… harva meistä selviytyi näkemään huomista.”
Turaga naurahti epävakaalla tavalla.
”En… en ole oikeastaan varma. Selviydyinkö minä?”
Geevee kiristeli hampaitaan. ”E-en tiedä mitä sanoa teille, turaga…”
Vaehran otti askelia lähemmäs ja lähemmäs ystäväänsä. Visokki lähti kiertämään Geeveetä ja Kezeniä toiselta puolelta. Pimeydessä sitä oli vaikea täysin hahmottaa, mutta turagan kasvot alkoivat nousta ylemmäs. Ensiksi hän oli luullut, että tämä oli vain suoristanut ryhtinsä, mutta sitten… oli kuin tämä olisi kasvanut silmissä. Vielä hieman kostea sadeviitta nousi hartioiden mukana, ja sen liepeiden alla… oli liikettä. Kuin mustia nauhoja, jotka naputtivat lattiaa.
”Kepe…” Snowie henkäisi. ”Kepe, me löydettiin oikea kummitus…”
Kepe nielaisi.
”V-voi jehna.”
He kaikki haukkoivat henkeään, kun Kezenin harmaat kasvot nousivat katonrajaan. Sadeviitta valahti lattialle… ja turagan keho hajosi kymmeniksi mustiksi suikaleiksi, jotka lepattivat ympäriinsä. Silmien sininen hehku oli sammunut, ja nyt Geevee katsoi suoraan tyhjiin mustiin aukkoihin kanohissa.
”De – lek”, kaikui käheä ääni kiviseinistä. ”Del – ek… si – nä lupasit. Si – nä lupasit pitää h – ä – nen liekkinsä elossa.”
Geevee vapisi kauttaaltaan.
”E-en ole Delek… mutta ehkä… ehkä hän tietää.”
”Mi – nä sytytin va – lon… j – a se p – a – laa y – hä. Jon – kun muun on j – at – ket – tava liekin elvyttämistä. K- k – kor – jaa virheesi, Delek… j – os vie – lä kuulet…”
Ennen kuin Geevee ehti sanoa siihen mitään, tarttui Vaehran häntä olkapäästä ja työnsi hänet taakseen. Hohkaava liekki toan kädellä valaisi nauhoina väreilevän olennon, kuulsi sen läpi ja vääristyi seinälle kuumeunimaiseksi varjojen fraktaaliksi.
Myrsky alkoi ulvoa entistä hyytävämmin ikkunoiden läpi… ja oli kuin koko torni olisi alkanut jyristä. Snowie ja Kepe tukeutuivat toisiinsa katse naulittuna aaveeseen, eikä lumiukolla käynyt mielessäkään käynnistää imuria. Visokki tuijotti näytelmää edessään, kun ääni ylhäältä keskeytti hänet. Ääni majakan korkeimmasta kerroksesta.
”Visokki! Katso!”
Se oli Tawan ääni.
Se oli Tawan ääni siitä muistosta, joka oli heidät tänne torniin tuonut. Siitä muistosta, jonka Avde oli halunnut. Siitä muistosta, jossa Tawa oli poiminut Nimdan siru Zeetan majakan lampusta.
Visokki juoksi kummituksen ohi ennen kuin kukaan ehti reagoida. Eipä se tehnytkään mitään, hädin tuskin vilkaisi häntä.
Visokki kääntyi ylös vieville portaille ja lähti pinkomaan niitä ylöspäin. Hän kohosi, työnsi pihdeillään luukun auki, ja…
Siinä se oli. Ikkunaseinäisen huoneen keskellä, kristallinen pyörivä lamppu. Majakan valo. Majakan valo, joka oli tuonut heidät kaikki tänne. Majakan valo, joka oli kutsunut Tawan perustamaan Bio-Klaanin juuri tänne.
Siniset valokeilat lankesivat lampusta ja kiersivät huonetta. Toinen niistä pyyhkäisi Visokin yli… hänen oli pakko sulkea silmänsä. Kun hän avasi ne uudestaan, hän pystyi tarkentamaan kristallilampun keskelle. Siellä se leijui, Nimdan siru. Sininen, unenomainen, hehkuva.
Zeeta kaiverrettuna pintaansa. Lahjoittamassa sinistä valoaan koko maailmalle.
Kerrosta alempana Kepen silmän kummitushälytin kävi kuumana. Kezenin ääni ulvoi tuulen yllä. Se valitti, se kaikui, se kuulosti huonosti muistetulta painajaisunelta.
”O – len p – itän – yt valoa p – itkään päällä… mut – ta julmem – mat kä – det haluavat sammuttaa sen. N – e ha – luavat r – r – epiä kaiken r – iekaleik – si.”
Oli kuin aika olisi hidastunut. Kepe tajusi. Hänen mielessään kaikui särkymisen ääni, kun Profeetan kuunsirppi iskeytyi Verstaan lattiaan ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.
”Visokki!” hän huudahti ja kääntyi kannoillaan. Kepe harppoi adminin perään ylempään kerrokseen. ”Visokki!”
Visorak kuuli huudon, mutta hänen katseensa oli nauliutunut sinisenä hohtavaan sirpaleeseen majakan lampun sisällä. Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti.
Kaikki nämä vuodet. Nimdan siru Zeeta, heidän etupihallaan. Visokki tunsi Tawan voitonriemuisen hymyn, kun tämä piteli sitä käsissään muistossa, joka ei käynyt järkeen. Sininen valokeila pyyhkäisi jälleen Visokin yli.
”Visokki!”
Kepe saapui katolle juuri ajoissa.
Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen.
Nimdan siru oli poissa — kuten oli myös sitä koskettanut Tawan kuvajainen.
Majakan ylin kerros pimeni: vain salamat ikkunoista toivat siihen valoa. Sade rummutti majakan tiilikattoa vasten. Tuuli ulvoi ikkunoiden takana.
”Mitä…?”
”Visokki, meidän pitää mennä! Nyt!” Kepe huusi.
Samaan aikaan kun Kepe varoitti visorakia, tämän jalat tekivät saman. Verkko vapisi. Paitsi että Visokki ei seisonut verkolla, vaan majakassa.
Hämähäkin silmät suurenivat… ja hän ymmärsi. Ymmärsi olleensa vain pieni kala hirmuisen merikrotin vieheen edessä. Ja kohta hirviön leuat aukeaisivat taas.
”Niin pitää. Mennään!”
Kepe ja Visokki pinkoivat alas tornin ylimmästä huoneesta. Visokki vilkaisi vielä sivusilmällään suurta kristallilamppua, joka jäi surullisena ja sammuneena pyörimään huoneen keskelle. Kuin pahoillaan tyhjästä lupauksestaan.
Vaehran, Geevee ja Snowie seisoivat kaikki odottavan näköisinä. ”Mitä –”
”Snowie!” Kepe keskeytti. ”Se tapahtuu taas!”
”Häh?”
”Se tapahtuu taas, pitää mennä! Kaikki ulos majakasta mars!”
Kepe jatkoi portaiden laskeutumista alempaan kerrokseen. Visokki tuli perässä majakan sisäseinää pitkin.
Lumiukko tajusi. Hän tarttui arkistomaakareita käsistä, pudottaen imurin ja myrskylyhdyn lattialle. ”Nyt hölkätään! Kiire ja hoppu!”
Hän lähti vetämään kaksikkoa mukanaan alas. Kezenin kummitus jäi katsomaan surullisena perään. Geeveen katse oli yhä Kezenissä. Tontun sisuskaluja repi tarve tietää enemmän.
”H – y – v – ä – s – t – i”, kaikui kummituksen surumielinen laulu vain hädin tuskin myrskyn alta. Se alkoi nousta hitaasti ylemmäs ja ylemmäs.
Puuporras hänen allaan ratkesi, ja puunsäleet singahtivat kierreportaikon kattoon.
”Mitä?”
Samassa muutakin roinaa alkoi tulla alakerrasta klaanilaisia vastaan. Laastipölyä, pikkukiviä, puunpaloja… ne putosivat alhaalta kohti ylempiä kerroksia.
”Öö”, Kepe summasi seurueen ajatukset. ”Voi mennä oudoksi.”
Vaehran kiskoi jalkansa hajonneesta portaasta, ja väisti siitä irronneen, ylös putoavan naulan.
Kaikki huoneen irtaimisto valahti kattoon. Vaatteet ja lakanat, kattilat ja haarukat, kolahtivat kaikki puiseen kattoon, joka natisi kovaan ääneen. Natisi ja…
Valtava rysähdys repi puolet huoneen katosta heidän päältään. Se kohosi lautasilppuna kohti myrskyävää taivasta, vieden mukanaan huonekaluja, kamiinan, kummitusimurin… majakan tyhjiä lupaileva kristallilamppu oli jo kadonnut korkeuksiin.
”Nyt ei ole aikaa ihmetellä! Kaikki, vauhtia!”
Viisikko rynnisti seuraavaan kerrokseen. He tunsivat taivaskurimuksen vedon kehoissaan, ja viimeisenä tulevat Visokki ja Vaehran joutuivat vetämään itsensä portaita alas.
Villisti kieppuva sadeviitta lätkähti vasten Snowien etumusta ja kietoutui tämän naaman ympärille. ”Ymfpf!”
Kepe yritti auttaa ystäväänsä irti vaatteesta, mutta heille tuli nopeasti isompi ongelma. Kasa lankkuja ja tiiliskiviä jostain pohjakerroksesta oli pudonnut kohti taivaita ja tukki porraskäytävän aukon. Tie alas oli tukossa.
”Valkolieska! Sulata!”
Samassa kun sanat karkasivat Vaehranin huulilta, hänen ojennetusta kädestään singahti polttavan kuuma välähdys. Hehku oli niin kuuma, että Kepe luuli kasvojensa sulavan, mutta tuliloitsu oli myös tarkasti suunnattu. Sekunnissa oli heidän laskeutumisensa reitin tukkinut roina palanut ja sulanut pois. Kepe sai kiepsautettua Snowien sadeviitasta vapaaksi, ja oli laskeutumassa alas, kun yhtäkkiä…
”Geevee!”
Tonttu oli liian pieni. Mikä kiskoi majakkaa kohti taivaita, vetäisi myös hänet mukanaan. ”Vaehran!”
Visokki reagoi ensimmäisenä. Hän loikkasi Geeveen perään ja tarrasi tähän pihdeillään. Nousu kuitenkin katkesi, kun Visokin seitti pysäytti heidät. Visokki kiertyi ilmassa ja tarrasi salamannopeasti kehräämäänsä seittiin. Hän alkoi kiskoa itseään alemmas.
”Menkää!” hän huusi kolmelle muulle. ”Minä tulen perässä!”
Mutta Kepe oli katsonut taivaalle, ja hänen huomionsa nauliintui sinne. Taivaalle putoavan majakanraunion takana myrsky… ja myrskyn takana…
Kepe lakkasi hengittämästä nähdessään näyn.
”Toveri nyt mennään!” Snowie kiskaisi Kepen mukanaan alempiin kerroksiin.
Vaehran huomasi Geeveen olevan tukevasti Visokin otteessa ja alkoi johtaa matkaa alaspäin. ”Taitaa.. mennä kiipeilyksi.”
Koko majakka oli romahtamassa kohti taivaita. Osa porrasaskelmista piti vielä ulkoseinässä… mutta siitäkin lohkeili paloja, jotka putosivat ylöspäin. Verkkonsa avulla itseään alaspäin kiskova ja pihdeissään Geeveetä puristava Visokki väisteli ylöspäin tippuvia majakankappaleita. Vaehran ja Snowie aloittivat kapuamisen portaidenrankoja pitkin kohti maata. Kepe tuli perässä, mutta sielunsa silmin hän näki yhä sen, mikä myrskyn takana oli odottanut. Oliko hän todella nähnyt sen?
Kuin mustan aukon taivaassa… ja sen edessä seisovan tutun kaksikon.
Kaksittain, mustia kuin valoa nielevä taivaankappale takanaan.
Kurkistaen alas siihen kuiluun jonka pohjalla he kaikki olivat: kuin halveksuen.
Jälleen kerran heidän perässään: jälleen kerran repimässä maailmaa kappaleiksi heidän ympäriltään.
Kaksi sinistä kättä ojentumassa taivaalta heitä kohti — kutsuen heitä ja tornin kappaleita luokseen tuhoisalla voimallaan.
Vaehran kiskoi itseään määrätietoisesti alas kohti majakan pohjaa kun valtava lohkare, joka oli ironnut jostain syvemmältä sinkoutui täydellä vauhdilla toaa kohti. Oli toimittava nopeasti. Hän loikkasi ilmaan kaikilla voimillaan, ja kun näytti, että se ei riittäisi, ojensi kätensä eteenpäin ja liu’utti niitä pitkin lohkareen pintaa ja ponnisti. Hän sai juuri tarpeeksi liike-energiaa, että hän sai jalkansa nostettua kappaleen yli ilman, että ne edes koskettivat sitä. Hän laskeutui sen toiselle puolelle tyylipuhtaasti horjahtamatta. Esimerkillinen kong vault.
”Pitäkää kiinni!” Vaehran huusi romahtavan majakan jylyn yli.
Snowie puuskutti kovaäänisesti — kiipeily ei ollut hänen leipälajinsa. Majakan seinää ylöspäin vierivä tiiliskivi osui häntä käsivarteen, joka katkesi iskusta. Lumiukko ei ehtinyt edes huudahtaa, kun hänen vasen kätensä vilahti taivaalle. Kiinnitys oli ollut heikko kyynärvarren tienoilta.
”M-mutta…!” hän sopersi. ”Käsi…”
Kepe hänen takanaan huomasi takaiskun. Se ravisteli hänet näkemästään, ja hän tähysti romun mukana yläilmoihin katoavaa kättä. ”Oho! Nyt.. nyt on kuitenkin pysyttävä liikkeessä!”
”Mutta en minä tahdo olla kohtalokas yksikätinen antisankari! Ei minusta ole siihen!”
”Ei hätää”, Kepe huusi myllerryksen keskellä. ”Ei sinusta sellaista tule! Mutta nyt pitäisi kavuta alas!”
Pari askelmaa heidän takanaan portaat irtosivat majakan seinästä ja putosivat taivaalle.
”En minä… en minä pysty!” Snowie parkaisi. Hän tunsi hönkänsä hyytyvän. Askelma kerrallaan hän kapusi alaspäin, mutta jokainen liike tuntui alkusoitolta romahdukselle. Häntä huimasi. Vasen käsi oli pätkä vain.
”Eikun nyt pystytään!” Kepe kannusti taaempaa. Hän tunsi mustan poltteen niskassaan, mutta nyt piti päästä nopeasti alemmas. Snowie liikkui liian hitaasti. Tällä vauhdilla koko majakka olisi pudonnut taivaalle ennen kuin he olisivat pohjalla. Kepe katsoi alas. Painavin irtaimisto oli vielä paikallaan. Mitään gravitaatiomalleja ei tilanteessa käynyt laskeman, mutta alempana kamaran painovoimalla oli kaikesta päätellen voimakkaampi imu.
Vaehran eteni hyvää vauhtia kohti majakan pohjaa, mutta lumiukon voimat olivat loppua kokonaan. Taivaan veto voittaisi pian.
”Snowie!! Onko sinulla se painetykkisi mukana?”
”M-mitä? Niisk… On!” Snowie parahti.
”Hyvä!!”
Kepe kapusi Snowieen kiinni ja penkoi tämän laukkua. Siinä rytäkässä eväsleipä ja lämpimät tumput karkasivat ja tippuivat yläilmoihin, mutta Kepe löysi etsimänsä. Hän työnsi sen Snowien syliin. ”Ammu taivaalle!”
”M-mitä? Eikun… joo!”
Kepe piti kaikin voimin kiinni ystävästään, ja yksikätinen lumiukko losautti vanhalla pyssyllään kohti myrskyä. Kohti mustaa aukkoa taivaassa. Kohti julmia käsiä, jotka heitä havittelivat. Kaksikko romahti portaikon rauniosta läpi ja syöksyi kohti maanpintaa. He tömähtivät majakan lattiaan, kaikesta päätellen painovoiman piirissä taas.
Ylempänä Visokki ja Geevee viuhuivat tuulen armoilla. Adminin jalat kiskoivat heitä seittiä pitkin alemmas, mutta heidän elämänlankansa ankkuripiste saattaisi pudota taivaalle hetkenä minä hyvänsä.
”Visokki!” pihtiotteessa oleva Geevee huusi. ”Löysää hieman! Saamme apua!”
Tonttu oli huomannut jotain heidän yläpuolellaan. Visokki luotti Geeveen sanaan ja päästi hetkeksi irti seitistään. He putosivat ylöspäin, kunnes… Molskis! Hämähäkki ja tonttu kelluivat valtavassa vesipisarassa taivaalla. Kupe pinnisti voimiaan, ja ohjasi vesimassan kauemmas majakasta. Kun hän päästi irti, Visokki ja Geevee mätkähtivät mutaan muutamankymmentä metriä majakasta sisämaahan.
”Hyvin tehty!” alas ja pihalle ehtinyt Vaehran puristi Kupen olkapäätä.
Kepe ja Snowie pääsivät tolpilleen hekin ja ryntäsivät majakan oviaukolle. Viime tipassa, sillä siinä samassa majakan kiviset perustuksetkin murenivat irti saaren pinnasta ja putosivat myrskypilviä päin. Portaat olivat jo kohoamassa ilmaan, kun kaksikko kompuroi niitä pitkin ulos majakasta. He lysähtivät Kepe polvilleen ja Snowie vatsalleen maahan.
Ennen kuin he ehtivät edes ryömiä kauemmas, oli koko majakka tiessään, pudonnut pala palalta myrskytaivaan syövereihin.
Sinä yönä Bio-Klaanin vanha majakka lakkasi olemasta.
Ja siinä he olivat: hengästyneinä, ryvettyneinä, voipuneina, keskellä julminta myrskyä jonka kukaan heistä oli nähnyt. Hikipisarat sekoittuivat raskaaseen sateeseen, joka piiskasi heitä joka puolelta. Ainoaa valoa sateiseen rantamaisemaan toivat pitkät salamat mereltä ja hohkaavat silmä- ja sydänvalot. Snowie katseli murheellisena katkennutta kättään ja Kepe taputteli häntä olalle. Vaehran yritti hätäisesti sytyttää pientä liekkiä käteensä, mutta ilma oli aivan liian kosteaa. Pian hän säntäsi Geeveen luokse, auttoi tämän mättäältä pystyyn ja sulki pienen ystävänsä tiukkaan halaukseen.
”Oletko kunnossa?”
”Kyllä kai”, Geevee parkaisi. ”N-niin kunnossa kuin tuollaisen jälkeen voi ylipäätään olla.”
”Mitä… mitä majakalle tapahtui?” Vaehran sanoi katsoen taivasta kohti. ”Oliko se myrskyn syytä? Nielaisiko itse myrsky sen?”
Keskellä sadetta klaanilaiset tasailivat hengitystään. Kupe tarkisti ryvettyneen viisikon läpi selvästi keskittyen vain siihen, olivatko kaikki kunnossa — isommat kysymykset hän onnistui sivuuttamaan. Visokki keräili itseään ja vilkuili siihen aukkoon pilvipeitteessä, joka oli nyt kuroutumassa umpeen. Siihen, johon viimeinen majakan perustuksista vasta nyt katosi.
Oli aivan kuin pilvien läpi olisi kurkistanut jotain tuttua. Se jokin, johon hän oli katsonut aiemmin. Se, mikä ei mennyt enää pois.
Kepekin tähyili taivaan suuntaan, mutta etsimiään sinisiä kouria hän ei sieltä enää erottanut.
Vaehran jatkoi:
”Majakan katoaminen, liittyikö se jotenkin Kezeniin? Ja siihen, miten hän… manifestoitui täällä? Eihän… eihän siinä ole järkeä. Matoron mukaan hänen ruumiinsakin oli aivan toisella puolen maailmaa.”
”Vaehran”, Geeveen ääni kuului vain vaivoin tuulen alta. ”Majakka… se… siinä oli jotain väärää alusta asti.”
Kepe astui eteenpäin kohti ystävyksiä. Ja yritti auttaa heidät läpi ymmärryksen.
”Mitään majakkaa… ei ehkä –”
”Kepe”, Snowie keskeytti. Ja veti ystävänsä sivuun ainoalla kädellään.
”… Snowie?”
”Kepe minusta tuntuu, että niiden täytyy käydä tämä ihan omaan tahtiinsa.”
”… aivan.”
He hiljenivät myrskyn keskellä. Geevee ja Vaehran seurasivat kohtaa pilvirintamassa, jossa he olivat vannoneet äsken olleen reikä. Ja laskivat yhdessä katseensa kohtaan, jossa ikiaikaisesta kivestä tehdyt perustukset olivat levänneet.
Geevee hengitti raskaasti ja epäuskoisesti. Vaehran kävi läpi jotain, jota hän ei ollut uskonut voivansa ikinä harkita.
”Vaehran…” Geevee katsoi ystäväänsä vakavana. ”Majakkaa ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
Kepe ja Snowie katsovat toisiaan ja nyökkäsivät. Molemmille teki vaikeaa pysyä hiljaa, mutta he arvelivat sen olevan parhaaksi.
Antaa poikien sulatella.
Visokki laski katseensa myrskyävästä taivaasta nelikkoon, ja sitten majakan entisiin perustuksiin. Mitään merkkejä rakennuksesta litimärässä nurmessa ei enää ollut. Jos tässä pisteessä oli joskus seissyt torni, siitä oli kymmenen elinikää.
Jos joku Klaanista katsoi tänä yönä majakan suuntaan, mitähän he olivat edes nähneet — vai olivatko nähneet mitään laisinkaan?
Myrsky oli syössyt sen mereen, Visokki sanoisi jokaiselle, joka kysyisi. Jos kysyisi. Jos kukaan muu kuin he enää muistaisivat, että mitään tornia tällä rannalla oli seissytkään.
”Lähdetään kaupungin suuntaan, ennen kuin myrsky vie meidät mukanaan.”
Arkistot
Vaehran ohjasti keltahehkuista liekkiä tarkka ilme kasvoillaan. Hän lämmitti ja kuivasi viittä märkää klaanilaista Bio-Arkistojen tuulikaapissa. Kupe oli palannut linnakkeelle vapauttamaan sijaisensa.
Tuulikaapista väsyneet seikkailijat suuntasivat arkistomaakarien ohjeistuksesta suoraan henkilökunnan keittiöön. Tila ei ollut erityisen suuri, mutta lämpeni nopeasti. Vaehran pisti lisää teetä tekeytymään ja Snowie haki huoneeseen ylimääräisen tuolin. Pian Kepe, Snowie ja Geevee olivat ahtautuneet puupenkille, Vaehran istui toimistotuolilla ja Visokki lepäsi viltin päällä toisella penkillä. Seurueen välissä oli pöytä, jonka keskellä höyrysivät teemukit. Taas uusi keksipaketti oli auki.
”Eli..” Geevee aloitti. ”Semmoinen ilta.”
Sade rummutti keittiön vaatimatonta ikkunaa. Kuinka hyvää tekikään olla sisällä.
”Kiitos teille kaikille. Nopeita liikkeitä. Eregce olisi meistä ylpeä”, Visokki puhui. Hän vilkaisi Snowien katkennutta raajaa. ”Pahoittelut kätesi puolesta.”
”Höhö…” Snowie naurahti väsyneesti. Hän oli aivan naatti. ”Olisi pitänyt varmistaa, että se on paremmin kiinni…”
Hän katsoi käden katkeamiskohtaa. ”Näitä, ööh… näitä sattuu. Aina välillä. Jos ihan totta puhutaan, tässä hetkessä se eväsleivän putoaminen harmittaa aika lailla yhtä paljon. Kun emme ehtineet syödä niitä juustotikkuja, tai sitä taikinaa… eivät nämä pelkät keksit oikein— Anteeksi, harhauduin. Mitä minun piti sanoa, oli että… varmaan itse kunkin tekisi mieli mennä nyt nukkumaan, mutta me Kepen kanssa ajattelimme, että vielä ei ehkä kannata.”
Kepe nyökkäsi. Hän oli painautunut seinän ja Snowien väliin.
”Kun siis”, lumiukko jatkoi ”meille kävi Kepen kanssa aiemmin syksyllä vähän samanlaiset tepposet… että seikkailimme suoraan unen ja toden rajamaille, ja siitä seurasi sitten, tuota…”
”Minä otin sen tosi raskaasti”, Kepe täydensi. ”Koska visiittimme Verstaaseen ei mahtunut omaan tieteelliseen maailmankuvaani.”
Hän katseli Vaehrania ja Geeveetä.
”Haluamme varmistaa, ettei teille käy samoin. Visokista on tässä varmasti myös vertaistukea, hänelläkin on kokemusta valkoisesta hiekkaerämaasta todellisuuden laidalla.”
”Pitää paikkansa.”
Vaehran pyöritteli lusikkaa teekupissaan. ”On… on tässä sulateltavaa. Kiitos.”
”Minä sanoisin”, Geevee aloitti ja hieroi käsiään yhteen ”että ymmärrys siitä, mitä tapahtui voisi olla hyvä apu. Mistä majakassa oli kyse?”
Tontusta tuntui kuin hän olisi ollut puolet seikkailusta unessa. Jonkinlaisen verhon takana todellisuudesta irrallaan.
”Niin, hyvä kysymys”, Kepe vastasi mukinsa takaa. Hän oli ehtinyt miettiä asiaa rajatusti seurueen tarpoessa majakan entiseltä paikalta arkistoille, kättään surkuttelevan Snowien lohduttamisen lomassa. ”Kuten taisimmekin kaikki oivaltaa, vanhaa majakkaa ei ollut koskaan olemassa… ei sellaisenaan. Meillä kävi sama homma alkuperäisen Verstaan kanssa. Sieltäkin löysimme Nimdan sirun – vieläpä saman sirun, Zeetan – ja sekin lakkasi olemasta.”
”Eli… oliko Zeeta koskaan majakassa vai ei?”
”Tjaa-a”, Kepe pohdiskeli pursottaessaan hunajaa teehensä. ”Ehkä Kezenillä oli jonkinlainen kaiku tai muisto Nimdasta. Profeetta Orondeksella myös. Joku riittävän voimakas yhteys Nimdaan heillä oli joka tapauksessa oltava, jotta he kykenivät kanavoimaan sillä haaveitaan todeksi… tai melkein todeksi.”
Geevee kääntyi Kepeä kohti. ”Mitä tarkoitat? Kanavoimaan haaveitaan?”
”Näin me olemme Kepen kanssa päätelleet”, Snowie nyökkäsi rauhallisesti. ”Että Profeetan toive otti Verstaassa muodon… ja siitä tuli jonkinlainen Profeetan valtakunta. Joka sitten kuitenkin hajosi, kun raukka tajusi ettei hänellä oikeasti ollut Nimdan sirua.”
Lumiukko piti pienen tauon ja hörppäsi kuumaa juomaa. ”Usko loppui kesken.”
”Valvoja sanoi, että Orondeksen henki ei ollut tarpeeksi vahva”, Kepe vielä täydensi.
”Ja epäilette, että Kezenille kävi samoin?” Vaehran kysyi. Häntä harmitti vähän, ettei hänellä ollut muistiinpanovälineitä käsillä, mutta toisaalta… edes hän ei ollut juuri nyt muistiinpanotunnelmissa. Eikä edes pysähtynyt kysymään, kuka oli Valvoja.
”Se olisi johdonmukaista”, Kepe sanoi. ”Että hänellä oli joku yhteys Nimdaan, jonka avulla hän loi maailmaamme majakan… mutta sitten häneltäkin ’loppui usko.’ Ja majakka lakkasi olemasta.”
”Aika… metafyysistä”, Vaehran päivitteli.
Ukkonen jyrähti taas ulkona.
”Tämä ei vielä vastaa siihen, miksi minulla on päässäni muisto Tawasta majakassa”, Visokki totesi.
”Ei vastaakaan”, Kepe myönsi.
Se oli tilanteessa Visokille samaan aikaan pahinta ja parasta. Bio-Klaani oli nyt taatusti tietäväisempi Nimdan salaisuuksien suhteen, mutta Tawan sielun väristä ilta ei ollut paljastanut mitään.
Totta kai hän sisimmässään tiesi, että ei hänen paras ystävänsä voinut valehdella tällaisesta. Ja ehkä Tawa oli osa tätä: Nimdan luokseen valheilla houkuttelemia uneksijoita, jotka halusivat vain nähdä paremman maailman. Ehkä Tawa ja Visokki olivat yhtä paljon tämän uhreja kuin Kezen tovereineen?
Se kyllä varmistaisi silti yhden pahimmista mahdollisuuksista: että Nimda oli ollut täällä pidempään kuin he. Että he olivat täällä sen armosta. Ukkonen ulkona vastasi ajatukseen julmalla pauhulla: kuin myöntääkseen tämän todeksi.
Kepe jatkoi:
”Ja lisäksi tässä on toinenkin aika olennainen kysymysmerkki. Eli siis se, että miten Kezen oli siellä, jos hän on… kuollut.”
”Se oli kummitus…” Snowie kuiskasi. Hän muisti, ettei ollut Kezenin luona edes tajunnut pitelevänsä käsissään kummitusimuria.
Kepe maisteli teetään. Hunajaisen hyvää — vaikka näissä olosuhteissa pelkkä kuuma vesikin olisi tehnyt kauppansa. ”Ja tämä palaa pahaenteisesti siihen, mitä opimme Verstaasta viime kerralla. Vaikka Profeetan valtakunta romahti ja ovi sinne katosi, se on yhä olemassa. Jollain… taajuudella.”
Oli kuin Zeeronin pistävät silmät olisivat katsoneet Kepeä mukin pinnasta. Tiede-toa huokaisi. ”Ja… tätä ajatusta olen haudutellut jo pidempään, mutta Kezenin tapaaminen nähdäkseni varmistaa sen. Meillä on syytä ajatella, että tämä taajuus… Verstaan todellinen luonne… on…”
Visokki, Vaehran ja Geevee katsoivat odottavina.
”… tuonpuoleinen”, Kepe vastasi. ”Siis, paikka mihin kuolleet menevät.”
”Niin kai”, Kepe totesi. Ajatuksen sulattelu vaikutti tuottavan muille vaikeuksia. Snowien kanssa he olivat sentään pyöritelleet tätä jo aiemmin. ”Uskokaa pois, tämä hypoteesi ei tullut minullekaan luontevasti. Mutta… miettikääpäs. Miettikää kummituksia.”
Vaehran kurtisteli kulmiaan, Visokki tuijotti Kepeä ja Geevee näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
”Meillä on ollut kummituksia polun varrella pitkin syksyä”, Snowie palasi keskusteluun. ”Tai siis… mehän puhuimme niistä Verstaan aaveina. Siellä Verstaassa niitä asui vaikka miten. Ja nyt sitten… nyt sitten yksi kuollut jäbä ilmestyi meille sellaisen muodossa. Kezen, Verstaan aave! Ne ovat ihan oikeita kummituksia…”
”Eli… varmistakaapas nyt, että seuraan ajatuksenkulkuanne”, Visokki puhui. ”Verstas on tuonpuoleinen ja nämä ’aaveet’ ovat sen asukkeja… joista osa on vieraillut meidän maailmassamme, viimeisimpänä kuollut Turaga Kezen?”
Kepe nyökkäsi.
Vaehran pyöritteli päätään. ”Mata Nui… tällä olisi kyllä… melkoisia seuraamuksia. Toki tunnemme kaikki tarinat sieluista Punaisella tähdellä, mutta että aitoja, oikeita kuolleiden sieluja keskuudessamme…”
Hetken he kaikki olivat hiljaa. Keittiön seinäkello raksutti menemään.
”Enkä nyt väitä, että kaikki kuolleet sielut olisivat Verstaassa”, Kepe lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Ehkä se on vain jonkinlainen… välitila, johon jotkut putoavat. Jonkun… kriteeristön perusteella.”
”Eli ehdotat, että on tietty logiikka, jolla jotkut päätyvät kuollessaan tänne… Verstaaseen?” Vaehran varmisteli. ”Ei kuulosta siltä, mitä temppelissä saarnataan… mutta ei täysin vastakkaiseltakaan.”
Hän katsoi huoneessaolijoita. Legenda Initoista tuonpuoleisena ei kenties ollut kokoontuneille klaanilaisille erityisen lohdullinen muutenkaan. Mata Nui -usko ei tyypillisesti ottanut kantaa siihen, mitä visorakeille, lumiukoille ja tontuille kävi kuoleman jälkeen.
”Ehkä”, Kepe vastasi. ”Varmimmat Verstaan asukit ovat Kezen, Orondes ja Orondeksen kanssaseikkailija Avgellan, ja heillä oli kaikilla suora yhteys Nimdaan. Kezenillä ja Orondeksella oli molemmilla omat ovensa Verstaaseen.”
Kepe piti pienen miettimistauon, jota muut hiljaisuudellaan kunnioittivat.
”Ja… oikeastaan… jos Kezen vaikutti tällä saarella, heitä yhdistää myös Mysterys Nui. Hetkonen, olivatkohan he saarella samoihin aikoihin?”
”Historia on pitkä”, Geevee totesi tonttulakonisesti. ”Mutta jos Kezen on vaikuttanut saarellamme, niin siinä tapauksessa… ehkä myös hänen mestarinsa on käynyt täällä.”
Tulinoidan legenda oli todella tulossa kotiin.
Vaehran ei sanonut siihen mitään — jäätyi miettimään vain.
Kepe hieroi leukaansa ja haukkasi keksiä. ”Hmm…”
”Vaikka aikajanat eivät kohtaisikaan, saaremme on silti merkittävä yhteys. Eli kaikki tapaukset, jossa… joku kuolee, ja tämän sielu päätyy Verstaaseen, ovat liittyneet jollain tapaa saareemme? Profeetta katosi tänne, ja Kezenillekin paikka oli majakan perusteella merkityksellinen.”
Snowie kulautti teemukinsa tyhjäksi. ”Eli… jos kuolee ja joko liittyy Nimdaan tai ehkä käy tällä saarella tai molempia… niin saattaa päätyä Verstaaseen aaveeksi. Ja sitten… sitten voi ehkä käydä välillä kummittelemassa?”
”Niin… se olisi teoria”, Kepe vastasi.
Visokki sulki silmänsä, ja vielä kerran hän näki Tawan edessään, majakan laella. ”Visokki! Katso!” toa huusi. Tuo muisto se vasta kummitus olikin, Visokki mietti. Palaisikohan se koskaan ajatusten tuonpuoleiseen, ja lakkaisi kummittelemasta häntä?
”Tuonpuoleinen”, Geevee vielä maisteli. ”Manan majat, Initoi, helvetti… vanha majakka oli siis jonkinlainen tuonpuoleisen manifestaatio maailmassamme… jonkinlainen… helvetin lisäsiipi?”
”Hassua. Same sanoi ihan samaa Gekon remppaprojektista.”
Admin häpesi vitsiään saman tien, mutta muut hekottivat väsyneesti.
Snowie lepuutti takaraivoaan keittiön seinää vasten ja katsoi ikkunasta ulos myrskyyn.
”Hmm… Jos kaikki Verstaan aaveet, joihin olemme törmänneet, ovat kuolleiden sieluja… niin keitäköhän kaikkia me olemme sitten kohdanneet? Keitä he olivat eläessään?”
Ulkona ulvoi kylmä tuuli. Ja silloin Kepe tiedosti, kuinka paljon Aaveita Verstaassa olikaan ollut, julistamassa Profeettaa herrakseen.
Muisti lukeneensa kadonneesta ystävästään Iggystä, tai Ignadesistä… joka oli kaupungin kirjojen mukaan virallisesti kuollut.
Muisti, kuinka paljon Aaveita Verstaan taivaalla oli lentänyt.
Ja kuinka monta oli kuollut Nui-Koron polttohautaan… tai saarella sen jälkeen.
Kuinka monta tämä sota oli tappanut?
Kylmä sai Kepen hytisemään. Yö pimeni entisestään.
Heillä kaikilla oli ajatuksia, joita he olivat liian väsyneitä ajattelemaan kunnolla.
Jos tie ei pääty kuolemaan, niin mihin sitten? Todellako jäämme kummittelemaan muutenkin kuin vain toistemme muistoihin?
Ulottuuko Mata Nuin valo sinne… Verstaaseen? Miten tämä suhtautuu muihin myytteihin siitä, mikä meitä odottaa kuoleman jälkeen?
Hetkinen, mihin se käsi siis putosi…
Minulla oli veli.
Ne siniset kourat… mitä ne halusivat? Mitä ne olivat tekemässä, tai tehneet jo?
Ja tosiaankin… Kaikki ne aaveet. Keitä he olivat eläessään?
Utopia
Matka halki loputtoman aavikon on pitkä. Mutta ennen pitkää, vääjäämättä, pääset perille.
Muistat nähneesi aavikolla hahmon. Hän kulki tehtävällä jota et ymmärrä, ja tuli jostain mitä et tunne.
Kohtaat hänet taas, maalaamassa valkeaan maahan mustaa viivaa. Et tiedä kuka hän on.
Mutta et voi karistaa sitä tunnetta, että hänessä on jotain tuttua.
Toalais-säännöstö joka on lewinnyt läpi Sakarain, joka opettaa Ritarille kuinka kulkea Hyweiden Tietä, siten kuin Tikohin Suur-Kirjurit owat sen ylös-kirjoittaneet Mata Nuin Punaiseen Kirjaan
Suojele heikkoja ja hädässäolewaisia
Kunnioita wiisaita ja tovereitasi
Älä surmaa äläkä satuta suotta
Ole tosi sanoissasi ja pidä walasi
Malta kätesi ja hillitse mielitekosi
Äläkä hawittele omaisuutta tahi mainetta
Suuri Lehu
Myrskyn toinen päivä
Auringot olivat vasta nousemassa. Sitä tuskin tiesi ilman kelloa, sillä pilvet olivat raskaat ja myrsky jatkui. Rapujoki tulvi. Tuuli oli jäätävä. Ainoa suoja sitä vastaan oli Suuri Lehu-metsä, joka levittäytyi heistä pohjoiseen ja länteen. Siitä eteen päin ei olisi asiaa heidän vankkuriensa kanssa. Etelän niityillä virtasi iloisia sadepuroja.
Klaanilaiset olivat saapuneet metsän peittämään varusvarastoon, jota kutsuttiin nimellä Kinloka. Sen yksinkertaiset katokset ja teltat olivat kätketty mestarillisesti maaston sekaan. Ketään ei ollut vastassa. Sade oli muuttanut maan liejuksi, johon sekoittui kuolleita lehtiä.
”Voimme jättää kärryt tähän, tavaraa haetaan tästä kun tarvitaan”, Voyager sanoi. Hän loikkasi alas ohjastajan paikalta. Kura roiskui, ja sade ja tuuli kävivät hänen kaapuunsa kiinni.
Muut kaksi eivät oikein vastanneet, nyökkäilivät vain unisesti. He olivat lähteneet Klaanista aamuyöllä – perussääntö näille kuljetuksille, ettei vihollinen saisi tietää mitään – ja itse kukin oli torkkunut jonkun aikaa telttakankaiden, kalatynnyrien ja ammuslaatikoiden päällä. Oikeasti sillä kelillä oli varmaan aivan sama, matkasiko yöllä vai päivällä, mutta rintamalla pyrittiin pitämään rutiinit. Matoro Mustalumi havahtui unesta vasta, kun ussalien tasainen käynti pysähtyi.
Toinen klaanilainen oli vireämpi. Riimuritari Blezer loikkasi alas vankkureista. Hänen raskaat jalkansa upposivat märkään maahan senttejä. Oranssinkultaisella haulla oli tuima ilme, kun hän haravoi katseellaan ympäröiviä hämäriä niittyjä ja pimeää metsän reunaa. Hän piti kättään valmiina vyöllään roikkuvan riimumiekan kahvalla.
”Toa Voyager, millaista seutua tämä osa metsästä on? Liikkuuko täällä isoja rahi-petoja? Muakoja, kuma-nuita… nazorak-nuita?”
Voyager haisteli ilmaa mietteliäänä ennen vastausta. Vesinorot virtasivat hänen harteitaan pitikin. Hän veti viitan tiukemmin ylleen ja nosteli jalkojaan pysyäkseen lämpimänä.
”Tämä alavampi osa metsää on aina ollut kesympää. Muistan vain yhden kuma-nuin, ja se oli murhatapaus, Matoro kai tietää tästä enemmän. Mutta ylemmäksi kulkiessa, tai kohti suota, metsä muuttuu kesyttömämmäksi. Zyglakeita on tullut lähelle ihan viime aikoina. En usko, että teidän suunnassanne on paljoakaan nazorakeja. Skakdeja siellä näkyy usein, mutta nekään eivät uskaltaudu pitkälle metsään.”
”Olette pitäneet ne pirut pelon vallassa”, Blezer sanoi ihaillen. ”Jonakin päivänä nämä niityt tulevat muuttumaan verisiksi sotatantereiksi.”
Ilman toa ei ollut aivan varma miten vastata ilmiselvästi kunnianosoitukseksi tarkoitettuun kommenttiin.
”Irroittakaa ravut ja jatkakaa ratsain”, hän lopulta sanoi ja osoitti. ”Minä talsin tästä Hydrukaan, kunhan saan vaunut piiloon.”
Vaikka he olivat kolmisin, päämajasta ei sopinut puhua sen tarkemmin. Ainoa ylimääräinen silmäpari kuului harakalle, joka oli laiskana tai ovelana otuksena liftannut kyydin vankkurien akselin alta. Nyt se ihmetteli, miksi kyyti oli pysähtynyt.
”Oletko hereillä, Matoro?” Voyager vielä hihkaisi.
Matoro mateli unisena vankkurien perältä. ”Mmmh, joo, olenhan minä”, hän mutisi ja kiskoi ylleen harmaan sadeviitan. Se oli lämmintä villakangasta, mikä oli käsitelty ulkopuolelta vettä pitävällä pinnoitteella. Hän veti hupun päähänsä ja nappasi mukaan nahkaisen repun. Muut tavarat menisivät rapujen selässä. Hän vielä tarkasti miekkansa ja muut varusteensa nopeasti ja sujautti lämpökiven viitan povitaskuun. Kylmän kelin vaatetuksessa oli usein sitä varten omat taskunsa.
Voyager oli täydessä toimessa. Hän laittoi vankkurien renkaat lukkoon ja alkoi asettamaan naamioverkkoa sen päälle. Kaksi muuta klaanilaista irrottivat ussalit längistään ja alkoivat vaihtaa niille valjaita ja satuloita. Matoro ähki ja sadatteli valjasten solmujen kanssa. Hänellä oli huomattavasti enemmän vaikeuksia irrottaa rapuja ohjaksistaan verrattuna Blezeriin, joka oli jo saanut oman ratsunsa irti ja silitti tämän kuorta silmien takaa.
”Toa Matoro, onko tarve avulle?”
”Äh, joo, jos voisit… en ole tottunut rapujen käsittelyyn”, Matoro sanoi. Randa olisi todella pettynyt nähdessään hänet juuri nyt, hän mietti.
Blezer asteli toverinsa luo. Matoro joutui katsomaan titaania aavistuksen yläviistoon, sillä tämä oli häntä ainakin päätä pitempi. Tämä vaikutti rotevalta ja hänellä oli pitkä kaula. Hänen hopeisessa haarniskaan oli kuusikulmaisia etelämanterelaisia riimuja, mutta ne peittyivät paksun viitan alle. Hänen varustevyöltään pilkisti kuulun riimumiekan lisäksi vaaleaan nahkalaukkuun suojaan laitettu grimoiri. Titaani kumartui ravun yli ja aukaisi länkien solmun.
”Tuo kätesi ei varmaan auta solmimisessa. Noin!” Blezer puheli setviessään suitsia. ”Oda tässä on lempeä tyttö. Meille on luvassa mukavan tasaista menoa.”
Ehkä Randan palopuhe ravuista häilyi Matoron mielessä, mutta se sai hänet katsomaan Odaakin hieman tavallista tarkemmin. Tämä oli keski-ikäinen ja rauhallinen rapu, jonka kuori oli samansävyistä siniharmaata kuin mitä myrskyinen taivas oli meren yllä. Kuusi vantteraa jalkaa pureutuivat mutaan, ja pönäkät sakset lepäsivät rennosti suun edessä. Odan keltaiset ja uteliaat silmät olivat lyhyiden tappien päässä. Tämä katsoi hieman alaviistoon, luultavasti pitääkseen sateen poissa silmistään. Ussaleilla oli selvästi erotettava ominaishaju. Se ei ollut mitenkään paha, vaikka monet tottumattomat pitivät sitä epämiellyttävänä. Leveä satula oli kiinnitetty Odan kuoreen, ja siinä oli sekä istumatilaa että useampi satulalaukku.
Toan kokoinen ratsastaja suuren ravun selässä istui leveästi, niin että ratsastajan jalat jäivät ravun silmätappien ja saksien väliin. Nahkaiset ohjakset kiinnitettiin remmeillä ravun saksikäsiin, lähelle sen ”hartioita.” Satula oli pultattu kiinni ravun paksuun kuoreen, johon tehtiin sitä varten pienet rei’ät, kunhan kuori oli niin paksu, ettei se aiheuttanut kipua.
Blezerin rapu, Mökö, oli tummempi kuoreltaan ja vaikutti vanhemmalta. Blezer oli Matoroa painavampi, joten he olivat laittaneet suuremman osan varusteista Odalle. Mökö tuntui tulevan nopeasti toimeen ratsastajansa kanssa, kun taas Matorolla oli hieman haasteita päästä ussalinsa kanssa samalle aallonpituudelle.
Voyager oli saanut sillä välin vankkurit naamioitua muun varusteleirin tavaran sekaan. Ne saisivat olla siinä, kunnes seuraavat sissit matkaisivat Klaanin suuntaan lomalle. Voyager oli viettänyt kokonaisen päivän vapaalla kaupungissa, eikä siitä ollut tullut mitään, ei siinä tilanteessa.
”Metsä on sekä suojanne että se, mistä löydätte vihollista, jos löydätte”, Voyager sanoi.
”… joten mikä tarkalleen on tehtävämme?” Blezer kysyi vaativasti. ”Ette suostuneet kertomaan kovin paljoa aiemmin.”
Voyager ojensi Matorolle pienen laukun, mistä löytyi laminoituja karttoja sekä vihko.
”Eli siis. Tämä on tavanomaista kaukopartiota, ja suoraan sanottuna aiomme perua koko tehtävän tämän myrskyn tähden. Selvittäkää Hatidin ja Lehu-Koron alueen tilanne – meikäläiset, viholliset, kaikki. Ja tietysti kaikki johtolangat Troopperista… Mitä enemmän tiedämme, sitä paremmin osaamme kohdistaa joukkomme. Minä kävin Lehu-Korossa lentäen viime viikolla, ja kylä on hyvin puolustettu. Voitte saada heiltä uusimpia tietoja. Mitä Hatidiin tulee, ilmeisesti heiltä pitäisi ainakin tiedustella, tahtovatko he auttaa meitä sodassa. Ja skakdeja seudulla on erityisen paljon.”
Hän katsoi Matoroa. ”Mutta ilmeisesti teillä on myös jokin erityinen tehtävä suoraan admineilta?”
Matoro nyökkäsi ja taputti toisen puolen satulalaukkua.
”Toimitamme paketin Lehu-Koron seudulle.”
Sekä Voyager että Blezer katsoivat laukkua mietteliäinä.
”Mitä siinä on?” Blezer kysyi. ”Miksi se on ’erityinen tehtävä’?”
”Koska Tawa sanoi, ettei ylimääräisten tarvitse tietää siitä”, Matoro vastasi. ”Anteeksi, älkää huoliko siitä. Se on hyvä asia.”
Voyager nyökkäsi. Hänelle tuli mieleen Troopperin ja Taibun tehtävä Tulikärpäsen tankkausasemaa vastaan, miten senkin tehtävän todellinen luonne oli ollut vain harvojen ja valittujen tiedossa. Hän yritti olla spekuloimatta, mistä oli kyse, vaikka hänellä oli kyllä ihan hyviä arvauksia.
”No, jos se ei olisi tärkeää, olisimme lykänneet koko matkaa”, hän sanoi lopulta.
”Hmm. Hyvä on. Komentoketjua täytyy kunnioittaa”, Blezer mutisi.
Samooja katsoi vielä Matoroa.
”En yritä neuvoa sinua, sinulla on paljon enemmän kokemusta vaarallisista tehtävistä, mutta olen kuitenkin ollut täällä Lehun rintamalla pidempään. Tämä meidän taistelumme vaatii kärsivällisyyttä ja itsekuria. Älä ota turhia riskejä.”
Mahtoiko Troopperi joutua ongelmiin jonkun tyhmän riskin takia? He eivät tietäisi ennen kuin löytäisivät tämän…
”Ymmärrän kyllä”, Matoro nyökkäsi hieman turhautuneena siitä, että häntä piti muistuttaa siitä. ”Onko meillä kuitenkin lupa tarttua tilaisuuteen, jos sellainen osuu kohdalle?”
”No, kunhan vältätte kuolemista. Tai vangiksi jäämistä”, Voyager sanoi synkästi. Kumpikaan ei maininnut Troopperia, mutta ajattelivat kyllä.
”Käskettiin välttää taistelemista skakdien kanssa, jos mahdollista.”
”Siksikö, että niiden ’leipä-operaatiosta’ on meille hyötyä?” Blezer kysyi.
Voyager nyökkäsi. ”Pitäkää kirjaa kaikista vihollishavainnoista. Radiohiljaisuus Hydrukan suuntaan. Klaaniin voi kommunikoida koodikielellä, sinulla on se vihko. Tällä kelillä ei kyllä saa Laivastolta apua. Suunnassanne ei pitäisi olla muita partioita – Taibulla on ryhmä pohjoisessa ja Angorangerit ovat Kiltainmaalla.”
”Suurkylän vapauttamisen aika koittaa vielä”, Voyager vakuutti. ”Mutta tämä on sota jättiläistä vastaan. Tahtorak pitää ensin väsyttää ennen kuin sen voi kaataa.”
”Sinusta on kouliintunut nopeasti… no, sotilas”, Matoro sanoi ehkä jopa ankealla äänensävyllä.
”On pakko”, Voyager vastasi.
”Niinhän se usein on”, Matoro vastasi hieman poissaolevasti. ”Oliko vielä jotakin muuta?”
”Ei. Onnea matkaan ja tervetuloa Bio-Klaanin sisseihin, kumpikin teistä. Melkoisen myräkän saitte ensimmäiselle partiollenne. Älkää vilustuko.” Voyager heitti repun selkäänsä.
Matoro vilkaisi taivaalle ja huokaisi.
”Onhan tämä varmaan syksyn surkein keli. Onko sääennustusta?”
Voyager pyyhkäisi vettä otsaltaan.
”Surkealta näyttää. Meteorologisen osaston väki ei osannut selittää, mistä tämä johtuu. Minä kyllä tunnen kotiseutumme ilman tarpeeksi hyvin, jotta tiedän, että tämä ei ole normaalia. Myrskyrintama on valtava, ja me olemme vasta sen reunalla. Sen silmä on jossain idässä. Ainakin se on työntänyt tänne lämmintä ilmaa Steltinmereltä ja Arj-Durunista.”
Hän madalsi ääntään.
”Minusta tuntuu, että se vain kasvaa. Se tuntuu melkein… vihaisen tahdon aiheuttamalta, eikä tämän maailman myrskyltä.”
Blezer nyökkäsi. ”Niin minäkin uskon.”
Matoro kohautti olkiaan. ”En epäile ilman toan sääennustusta. Eli voimme odottaa sen pahenevan?”
Samooja nyökkäsi.
”Sikäli kun minä tiedän. Ainakin täällä sisämaassa ja metsässä se ei iske niin kovaa päälle. Sanoivat, että Kalmarissa nähtiin nelimetrisiä aaltoja. Toivottavasti torakoiden laivat yllätettiin merelle.”
Matoro vilkaisi jonnekin etelään. Kelvinin olisi pitänyt jo ehtiä turvallisesti maihin…
”No, ehkä me sitten laitamme rapujalkaa toisen eteen”, hän sanoi. ”Meillä menee se kolme-neljä päivää. Yritämme pitää ripeää tahtia.”
Voyager nyökkäsi.
”Se lienee viisasta. Nähdään.”
”Nähdään.”
”Suuren Hengen siunausta teille pääasemassa”, Blezer vastasi.
”Ja meille…” Matoro sanoi. Sade ropisi tasaisesti heidän viittoihinsa. Sen enempää puhumatta sotureiden tiet erkanivat: Voyager lähti jalan pohjoiseen, ja kaksi muuta käänsivät rapunsa kohti länttä.
RAPUJOEN RITARIT
Matkan alkupuoli kulki pitkään metsän reunaa. Heidän vasemmalla puolellaan levisi Ratamolaakso, mikä työnsi pitkän kiilan Lehun sisään. Sumuisen laakson pohjalla virtasi Ratamonoja, mikä yhtyi idässä Rapujokeen. Klaanin seudun vuohipaimenet olivat aikanaan tuoneet sinne mahejaan, mutta nykyään niityillä oli hiljaista. Ratamonojan laakso jatkui kauas länteen, kunnes maasto nousi ja muuttui metsäksi.
Alkumatkan avomaastossa he saattoivat kulkea ussalien nopeinta askellajia, sivuravia. Kun metsä muuttui tiheämmäksi, oli pakko vaihtaa etukäyntiin – vaikka ravut olivat sivuttain nopeita, ne eivät navigoineet esteiden keskellä hyvin sivusuunnassa. Kummatkin silmät tarvittiin polun löytämiseen metsässä. Mutta jopa rapujen käynti oli hieman nopeampaa kuin reipas kaksijalkaisen kävely, ja vielä tärkeämpää – se oli väsymätöntä.
Lopulta lännessä he sukelsivat Lehun synkkään syleilyyn. Niissä osissa metsää oli paljon lehtensä menettäneitä puita – haapoja, tammia ja koivuja. Joissakin oli jäljellä vielä väsyneen ruskeita lehtiä, mutta melkein kaikki oli tallautunut osaksi metsänpohjan elämää. Synkimpiä notkoja asuttivat kuuset. Sienet olivat ainoita elämänmuotoja, jotka näyttivät nauttivan siitä kelistä. Niitä kasvoi suurina nippuina siellä täällä. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä ikivihreämmäksi metsä muuttuisi. Aamuauringot yrittivät paistaa sadepilvien harson väleistä. Metsässä tuuli tuiversi heikommin, mutta jokainen puu pudotteli pisaroita.
”Minä kävin länsiosissa aivan hiljattain”, Matoro avasi keskustelun. Blezer ratsasti etummaisena. ”Haimme lähinnä kalaa etelän kylistä. Totta puhuakseni tämä tehtävä tuntuu mielekkäämmältä.”
”Toa Suga kertoikin siitä, kun ilmoittauduin tehtävälle. Etkö päässyt tositoimiin Kofo-Korossa?”
”Saaren eteläosat ovat vielä rauhallisia”, Matoro huokaisi vaisusti, vaikka olihan se hyvä asia.
Blezer nyökytteli ja hymyili leveästi. ”Ymmärrän! Minä itse janoan päästä taas tositoimiin. Liityin itse Klaaniin yli kuukausi sitten, ja vaikka tarjouduin lähtemään rintamalle auttamaan veljiämme taistelussa hyönteispiruja vastaan, minulle on annettu vain tehtäviä kaupungissa ja lähikylissä. Ymmärrän sen toki. En taida olla ansainnut luottamusta ja aseveljeyttä adminien ja klaanilaisten silmissä. Mutta joka tapauksessa, on ilo matkata itse Välisaarten kuuluisin Matoro Mustalumen kanssa!”
Matoron oli pakko hymähtää sille. Siitä tuli hieman mieleen ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut Sugan kanssa vuosikymmeniä sitten.
”Miten sinä tänne päädyit? Merisaarron läpi? En tainnut koskaan kysyä”, Matoro kysyi. Hän huomasi kuinka Blezer suoristi selkäänsä ja pörhisti rintaansa.
”Mitä, etkö sinä ole vielä kuullut Hopekäden ritarikunnan Mysterys Nuilla suorittamista urotöistä?” titaani kysyi.
”Anteeksi, en tunne etelän ritarikuntia erityisen hyvin, ja olen ollut Klaanistakin paljon matkoilla”, Matoro sanoi.
”Annahan kun kerron. Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt asettaa tätä runomittaan.”
Hän alkoi puhumaan syvällä ja vakaalla äänellä, sillä tavalla juhlallisella miten suuret tarinat aina kerrottiin.
”Kolmisen kuukautta sitten saavuimme toverieni kanssa Mysterys Nuin reheville rannoille. Hopeakäden Suurmestari Tyrosus oli uskonut meille tärkeän tehtävän – jäljittää epäkuolevaisten kaupunki Ruttosiipi Samarxxan, uhkaavasti Klaaninsaarta kohti lipuva necropolis, ja kukistaa sen kirottu käskynhaltija, Tohtori Ocsid! Rantauduimme ja aloitimme matkamme Lehumetsään, mutta Initoi oli suonut seurueellemme verisemmän matkan. Pian kimppuumme hyökkäsi tappajamuaka. Se oli kuin itse Makutan tekemä peto. Muutamalla sivalluksella se onnistui surmaamaan puolet soturi-veljistäni, ja taistelun tiimellyksessä jouduin eroon lopuista. Mutta lopulta onnistuin kaatamaan villipedon ja kostin veljieni kohtalon.”
Blezer piti dramaattisen tauon. Se saattoi olla myös tekninen tauko, sillä Blezer joutui vetämään henkeä.
”Mutta silloin kuulin pienoisen äänen – pensaikosta kömpi esiin pieni muakan pentu. Tajusin että olin juuri vienyt siltä emon. Tunsin että Suuri Henki velvoitti minut ottamaan tuon orpopennun huostaani. Se ei olisi selvinnyt yksin luonnon armoilla. Meidän kohtalomme tulevat ikuisesti olemaan sidottuja toisiimme hänen äitinsä vuotaman veren kautta! Annoin pennulle nimeksi Rijo.”
”Tuota… että lentävä kaupunki Ruttosiipi?” Matoro kysyi kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein.
”- Hetkinen, meidän vuoremme yllä? Eivätkö nazorakit huomanneet sitä? Tai meidän laivastomme?” Matoron oli pakko keskeyttää.
”Maahisruhtinas Ocsid oli langettanut nekropoliksen ylle voimakkaan volitagara-loitsun. Vain tarkkanäköisimmät ja Kohtalon siunaamat kykenivät havaitsemaan sen. Joka tapauksessa siirryin kylmyyden ja kuuran halki Samarxxanin kannelle ja valmistauduin elämäni koitokseen. Taistelin Ocsidin kätyreitä, onuhisia vastaan, mutta Surmaritarien kaartin ruttokenraali Uumes päihitti minut kaksintaistelussa. Riimumiekkani vietiin ja minut heitettiin tyrmään, uhriksi tulevalle pimeydelle.”
Blezer näytti synkältä kertoessaan tappiostaan, mutta sitten hän alkoi hymyillä. ”Mutta sitten ratsujoukot saapuivat! Loput aseveljistäni – Arator, Boros ja Turalyon – lensivät avukseni lohrakin selässä! Yhdessä me löimme ruttoruhtinaan joukot ja onnistuimme sabotoimaan Samarxxanin spitaalimoottoreita. Lentävä linnoitus alkoi syöksymään kohti merta, mutta tiesin etten voisi poistua ilman pyhää miekkaani. Ruttosiiven palavalla kannella kohtasin surmaritari Uumeksen, joka piteli minun miekkaani. Taistelu oli pitkä ja verinen. Me mittelimme väkevin loitsuin ja iskuin. Mutta vihani oli pyhä ja oikeutettu. Se antoi minulla yliluonnolliset voimat, ja lopulta kukistin hänet ja otin omani takaisin. Se oli Mata Nuin tahto.”
Matoro ei ollut aivan varma, miten tarinaan suhtautua. Se oli kuitenkin täydellisen, sataprosenttisen totta: sen hän kyllä kuuli Blezerin äänestä.
”Ruttosiipi siis tuhoutui? Miten jäit Klaaniin, etkä lähtenyt toveriesi mukaan?”
Synkkä tuulahdus kävi Blezerin Haulla. ”Ei, Ruttosiipi ei tuhoutunut – sitä sitovat kiroukset, jotka olivat meidän mahtiamme suuremmat. Ne on langetettu aikana ennen aikaa, Kuninkaista Syvimmän kirotussa laulussa, siinä mistä kaikki paha sikiää. Ontuva Samarxxan suuntasi kurssinsa koilliseen, ja Arator, Boros ja Turalyon lähtivät sen perään. Mutta minulle Arator sanoi: Veli, tähtien mukaan sinun tulee jäädä, sillä Ruttosiiven kosketus on häväissyt tämän saaren, eikä se lähde sieltä, ennen kuin Makutain rutto on hävitetty juuriaan myöten. Minäkin näin, kuinka rutto oli ehtinyt kasvattamaan juurensa tähän maaperään, kuinka se ryömi teitä kohti päivä päivältä lähemmäksi. Siksi jäin puolustamaan tätä saarta.”
”Tarkoitatko nazorakeja?”
Blezer nyökkäsi. ”Nazorakit. Pirakat. Makuta Abzumo ja hänen hirviönsä. He kaikki ovat osa ruttoa joka mädättää tätä maailmaa. Siksi minä liityin Bio-Klaaniin. Tahdon auttaa näitä taistelussa Suuren Hengen vihollisia vastaan. Sillä tämä saari lemuaa sairaudelta: se on kaikkialla ilmassa, vedessä ja maassa. Makutan työn jäljet ovat kaikkialla ympärillämme. Jopa tämä sade maistuu rutolta. Eikä se ole kaikki: minä aistin, että Ruttosiiven lairdi ja nazorakein rutto-imperiumi ovat liitossa; epäpyhässä paktissa Kolmen Hyveen maailmaa vastaan. Sillä paha tahtoo pahan luo, se on sen luonne. Siksi minä koen Velvollisuudekseni auttaa – ja jos Suuri Henki suo, kenties eräs päivä myös muut Hopeakäden Ritarit ratsastavat avuksemme, kun taistelemme aikamme Kohtalosta.”
Palopuhe loppui juhlallisesti kuin rukous. Matoro oli kuunnellut tarinaa tarkkaavaisena ja nyt maisteli sitä. Ruttosiivestä hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Sen sijaan hän kyllä tunsi kardalaisen Mata Nuin uskon pääpiirteet, mutta ei ollut aikoihin puhunut syvemmin perinteisen kardalaisen ritarin kanssa. Blezer vaikutti jäykältä ja viralliselta, mutta Matoron valtasi mielenkiinto kuulla enemmän. Ja eipä heillä ollut muuta tekemistä hetkeen kuin puhua. Ennen tätä tehtävää he olivat hädin tuskin tavanneet.
”Sinä siis päätit jäädä vieraalle seudulle, noin vain? Eikö sinulle jäänyt kotiseudullesi ystäviä?”
”Koin sen velvollisuudekseni. Tietysti… minä tunnen toisinaan koti-ikävää Odo-Onon laakeille maille. Minä en oikein välitä saaristoista – haarniskani ruostuu niin nopeasti tällaisessa meri-ilmastossa. Ja kaipaan minä aseveljiäni ja Suurmestariani, mutta Toan velvollisuus ajaa henkilökohtaisten suhteiden edelle. Se vain on tuska jonka Toa-ritarin on kestettävä.”
”Niin minullekin on opetettu”, Matoro sanoi mietteliäänä. ”Kuulostat varmalta. Etkö ole koskaan epäillyt sitä? Kenenkään takia?”
Matoro katsoi kuinka Blezerin naamiolle kohosi outo ilme. Tämän suupieli nyki. Lopulta Blezer ärähti tuskastuneesti: ”En! En kertaakaan! Jumalattomat viettelijättäret ja Makutain kraatat saattavat koetella hyveitäni mutten ole kertaakaan langennut! Minulla on Velvollisuuteni – se viitoittaa tieni! Löydän Yhtenäisyyteni veljieni kanssa! Olen onnellinen kun saavutan Kohtaloni!”
Matoro tunnisti sen yhdeksi Kolmen Hyveen mantroista, vaikkei sanamuoto ollutkaan täysin tuttu.
”Kohtaatko sinä sitten tehtävissäsi useinkin viettelijättäriä?” Matoro kysyi hieman huvittuneena.
Blezer oli hetken hiljaa kunnes hän naurahti nolostuneesti. ”No, kaipa joudun sen taakan kantamaan kun Mata Nui takoi minut näin komeaksi!”
Hän pyyhkäisi päälaelleen pudonneen lehden pois.
”Tuttu ongelma”, Matoro naurahti. Hänen oli pakko myöntää, että Blezer kyllä oli ihan komean näköinen. Tällä oli sointuvat kasvonpiirteet, terävä leuka sekä vahvojen kulmien alla jaden vihreät silmät. Viitan altakin erotti tämän treenattujen hartioiden siluetin.
”Entä mikä on ollut sinun suurin koettelemuksesi? Olen kuullut että olet tehnyt useita urotöitä!” Blezer kysyi innoissaan.
”Niin, urotöitä kai”, Matoro mietti hetken. ”Lasketaanko se koettelemukseksi, jos siinä epäonnistuu?”
”Hmh, lasketaan toki”, Blezer sanoi mietteliäänä. ”Toat tulevat vääjäämättä kohtaamaan tappioita ja epäonnistumisia. Suurmestarini sanoi että ne ovat arvokkaita opetuksia. Ehkä niistä viisastuneena tulemme voittamaan tulevaisuudessa.”
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi, ja mietti, mitä edes viitsisi kertoa. Metru Nuin tapahtumat kuuluivat niihin, mistä pitäisi joko kertoa koko tarina, tai ei mitään.
”Olen yrittänyt ottaa oppia parhaani mukaan. Haluaisin ajatella, että olen onnistunut, mutta se on varmaankin toiveajattelua. Yritän vain välttää niiden virheiden ajattelua ja keskittyä olennaiseen. Tämä matka on ensimmäinen oikea kenttätehtäväni moneen kuukauteen.”
”Johtuivatko virheesi siitä, että toimit Hyveiden vastaisesti, vai tapahtuivatko ne siitä huolimatta?” Blezer kysyi.
”Sekä että”, Matoro mietti. Yhtenäisyys? Haha, siitä ei edes kannattanut puhua. Velvollisuus? Tietyssä mielessä Nimdan jahtaaminen oli ollut velvollisuus Klaania kohtaan sotaa varten, joten ehkä siitä ei löytynyt moitittavaa. Mutta se Yhtenäisyys ei ollut mennyt ihan putkeen.
”Toisinaan näemme lopputuloksen virheenä, mutta jos teimme kaikki valintamme Hyveiden tiellä, on kyse meitä suuremmasta voimasta. Valintojemme lopputulos ei ole se, mikä Toan määrittää, vaan valinnat itse”, Blezer sanoi tomerasti.
Matoro oli hetken hiljaa ja mietti.
Aft-Amanaa ei kannattanut edes ajatella, mutta noin sanottuna ainakin Angoncen tapahtumat kuulostivat paremmilta. Hän oli yrittänyt estää katastrofin ja pelastaa Deikan ja kaikki muut. Mutta…
”Laiha lohtu silloin, kun lopputulos on katastrofi”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”Kyllä minä olen yrittänyt olla itselleni hieman armollisempi, mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Olisitko voinut tehdä toisin?”
Vaikka Blezer ei vaikuttanut paljoakaan Matoroa vanhemmalta ja kokeneemmalta, hän esitti hyviä kysymyksiä. Ehkä hänen koulutukseensa kuului enemmän toalaista filosofiaa kuin Matoron omaan. Kai niiden piti saada aika kulumaan siellä ritariluostarissa jotenkin.
Toa huokaisi.
”Toki. En vain näe, miten olisin voinut valita niin, ettei lopputulos olisi ollut käytännössä sama.”
Vaikka hän ei olisi satuttanut Kapuraa, Angoncen tapahtumat olisivat silti tapahtuneet. Siksi Kapuran satuttaminen oli se, mikä häntä eniten valvotti, sillä sen valinnan hän oli tehnyt aivan itse.
”Liikkuvia osia oli liikaa.”
”Niin. Kun kohtaamme tapahtumien myrskyn, ainoa ohjenuoramme on toimia oikein, seuraamuksista välittämättä”, Blezer sanoi.
”Seuraamuksista välittämättä?” Matoro kysyi. ”Eikö tuo ole… aika radikaali opetus. Eikö esimerkiksi jonkun hengen pelastaminen oli kuitenkin arvokkaampi kuin aina moraalisesti oikein toimiminen?”
”Se vaatii raudanlujaa tahtoa, mutta lopulta Hyveiden tie johtaa suurempaan hyvään kuin mitä me voimme juuri siinä hetkessä arvioida”, Blezer kertoi.
Matoro kohautti olkiaan.
”Olitko sinä Metru Nuin sodassa?” hän kysyi epäillen.
”Hopeakäden Ritarikunta taisteli Varjotun liittolaisia vastaan etelässä. Näin kyllä sodan.”
”Ja et edes sodassa tehnyt kompromisseja koodisi kanssa?”
”Totta kai minä tein, mutta se johtuu omasta heikkoudestani. Mutta minua vuosisatoja vanhemmat ritarit silti tekevät samoja virheitä. Hyveiden tie on haastava, mutta sen seuraaminen on yhtä kaikki korkein Kohtalomme.”
Matoro jäi miettimään, miten Hyve-teologiaa pitäisi soveltaa sirun jättämiseen Xenille. Kaipa se olisi ollut hänen Velvollisuutensa tuoda siru Bio-Klaaniin, tai tuhota se. Mataismissa ei taida olla teologista konseptia teoille, joiden tekeminen on pakollista addiktiosta irtautumiseksi. Elämän Kuninkaan legendassa Toa-sankarit käyttivät naamioista suurinta, pelastivat maailman, ja jättivät sen jälkeensä, Seitsemänsadan seitsämänkymmenen portaan taakse. Sitten he jatkoivat elämäänsä, ne heistä jotka selvisivät. Matoron oli pakko verrata tarinaa Nimdaan: todennäköisesti Ignika oli vietellyt toia aivan yhtä suuresti. Ehkä taakka oli ollut helpompi kantaa, kun heidän Yhtenäisyytensä oli pysynyt ehjänä.
Lopulta Matoron oli pakko vastata. Hänen äänestään kuuli ärsyyntymisen.
”Puhut, kuin ’Hyveiden tie’, olisi jotenkin selkeä, että valinnat olisivat yksinkertaisia. Anteeksi, mutta minusta tuntuu, että et ole vain tehnyt vielä tarpeeksi virheitä. Jätin uskomattoman vaarallisen esineen jollekulle Metru Nuilla. Onko Velvollisuuteni ensisijaisesti Bio-Klaanille – jonne minun olisi siru pitänyt tuoda? Vai onko se Velvollisuus omalle itselleni, sillä tiesin, että minun oli pakko päästää irti siitä sirusta, saman tien? Vai onko se Velvollisuus niitä kohtaan, jotka saatoin vaaraan valinnallani? Tämä ei ole erityisen yksinkertaista!”
Blezer oli hetken hiljaa.
”Hmm, ymmärrän mitä tarkoitat. Käännyn yleensä Suurmestarini puoleen syvissä kysymyksissä, mutta se ei ole aina mahdollista, kun valinta on tehtävä. Mutta eikö ’Velvollisuuden ongelma’ ole yksi eniten väitellyistä kysymyksistä hyveteologiassa? Kohdistuuko Velvollisuus yhteisöön vai omaantuntoon?”
”Niin.”
”Oletan, että valitsit lopulta velvollisuutesi Bio-Klaanille, kun kerran olet täällä.”
”Niin… mutta ei se mielenrauhaa tuo. Velvollisuus korjata omat virheet tuntuu tärkeämmältä kuin velvollisuus juuri millekään muulle.”
”Alussa on Yhtenäisyys, Matoro Mustalumi. Velvollisuus Yhtenäisyydelle tulee ennen sinun omia murheitasi. Se Toain on opittava. Sen tähden minä omistan koko elämäni ritarikunnalleni. Omat onnistumiseni ja virheeni eivät ole mitään Kohtalon suuren suunnitelman rinnalla. Mitä tapahtuu, sen oli määrä tapahtua tavalla tai toisella. Me emme vain ymmärrä kaikki niitä tapoja, joilla Kohtalo toimii. Mikä näyttää virheeltä meille saattaa kantaa hedelmää vuosisadan kuluttua, ja mikä vaikuttaa tärkeältä juuri nyt ei välttämättä ole minkään arvoinen vuosisadan kuluttua.”
Matoro ei jaksanut väittää vastaan, vaikka ei ollut varsinaisesti vakuuttunut. Hän ei ollut koskaan arvostanut sellaista Toa-dogmaattisuutta, mutta tiesi, ettei siitä kannattaisi sanoa mitään.
Blezer jatkoi puhettaan:
”Minun nähdäkseni Bio-Klaani on yksi monista Kolmen Hyveen ritariklaanien pitkässä traditiossa kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta. Sinun Velvollisuutesi Toa Tawaa kohtaan pitäisikin olla tärkein Velvollisuutesi. Vaikka kutsutte häntä Juuriadminiksi, minun näkökulmastani hän on Bio-Klaanin ritarikunnan Suurmestaritar. Te taistelette yhtä lailla Suuren Hengen luomakuntaa tuhoavaa kaaosta ja ruttoa vastaan. Teet oikein, kun valitset sen taistelun yli henkilökohtaisen taistelusi.”
”Niinpä kai”, Matoro kohautti olkiaan ja kirosi ties miten monetta kertaa typeryyttään. Jos Delta vain olisi nyt kellossa ja täällä, huoli ei piinaisi häntä jatkuvasti. Hän karisti sen ajatuksen jonnekin kauas, ja sen sijaan kävi päässään läpi seuraavien päivien aikataulua. He jatkaisivat länteen niin pitkään kun jaksaisivat, ja pääsisivät Hatidiin pian seuraavana päivänä. Sitten suuntana olisi Lehu-Koro. Oli mahdollista, että he eivät saisi mitään hyödyllistä tietoa, että homma olisi vain vähemmän rento versio Kofo-Koron matkasta, mutta niillä seuduilla Allianssin joukkoihin törmääminen oli täysin mahdollista. Jos Gaggulabion miehet kuljettivat piirakoita Lehun leiristä Kofo-Koroon, niiden piti kulkea Hatidin itäpuolelta. Jossakin siellä olisi heidän ylimääräisen toimituksensa määränpää.
Ussal-kyyti oli tasaista, ja ne olivat hyviä löytämään reittejä. Vain muutaman kerran klaanilaisten piti korjata niiden suuntaa. Heillä oli mukana karttoja, jotka näyttivät helppokulkuisimmat reitit läpi Lehun, ohi sen soiden ja rinteiden. Eteläinen Lehu-Wahi on monelle klaanilaiselle tuttu, ja etenkin seudun oman Toa-kolmikon toimesta hyvin kartoitettu. Rapulatvan ja Kiro-Wahin pohjoispuoliset ikimetsät olivat sen sijaan villejä heillekin.
Matoron oli vaikea tulkita, mitä Blezer mietti, mutta ajatuksissaan he olivat kummatkin. Tasainen sateen ropina oksiin ja viittaan oli Matorosta rauhoittavaa, ja vaikka aina piti pitää mielessä pieni vaaran uhka, tarjosivat Lehu-metsän ikipuut heille näkösuojan. Hän oli halunnut tositoimiin, ja päätyi toistuvasti lähinnä matkustamaan ja ajattelemaan. Toisaalta, sitähän seikkailut yleensä olivat – suurempi osa niistä oli aina kulunut laivalla kuin itse määränpäässä. Äksänkin kanssa hän oli ystävystynyt lähinnä loputtomalla kortinpeluulla ahtaan veneen hytissä.
Rapujalkojen tasainen käynti oli sateen ja tuulen lisäksi ainoa ääni, joka metsässä kuului. Silloin tällöin ne kumisivat kovempaa, kun kitiiniset jalat osuivat kiviin tai kaatuneisiin puihin, jotka ravut ylittivät kuin mitään esteitä ei olisi ollutkaan. Matoro miltei horjahti ravun selästä, kun unohti pitää kiinni Oda-ravun ylittäessä suuren juurakon. Hän sai satulasta viime hetkellä otteen ja vilkaisi toveriinsa toivoen, että tämä ei ollut huomannut mitään.
Ussalit kuulivat sen ensimmäisinä, ja pysähtyivät. Blezer osoitti taivaalle, joka pilkotti suurten tammien lehtien välistä.
”Lentävä kone”, hän sanoi hiljaa.
”Piiloudutaan”, Matoro sanoi ja hyppäsi alas ravun selästä. Hän lähti johdattamaan sitä tiheimpien puiden alle.
”Voin ampua sen alas”, Blezer protestoi, mutta seurasi kuitenkin. He painautuivat puuston joukkoon ja tuijottivat ylös. Lentäviä kohteita oli kaksi. Ne olivat nazorakia pienempiä – oikeastaan ne muistuttivat hieman mekaanisia Nui-Ramoja. ZZZZZZZZZZZZ, niiden roottorit sanoivat, ja niiden kamerat haravoivat metsää. Ne katosivat pian jonnekin länteen.
Kun ääni haipui, klaanilaiset uskaltautuivat viimein puhumaan.
”Kirottuja ötököitä”, Blezer murahti. Matoro kaivoi esiin pienen muistion, ja merkitsi siihen heidän suurinpiirteisen sijaintinsa ja kohtaamisen ajan – sissit rakensivat sellaisesta tiedosta käsitystä nazorakien partioreiteistä. Ajankohdan merkitsemistä varten hänellä oli ihan toimiva taskukello mukana sissien suunnistuspakkauksessa.
”Nuo olivat kauko-ohjattuja tiedustelulennokeita”, Matoro sanoi. ”Sanomme niitä korennoiksi. Niitä on kyllä pudotettu paljon, mutta nyt on parempi, jos emme anna mitään vihjettä läsnäolostamme.”
Kelvin oli kertonut niille myös nimen, joka oli tekninen lyhenne mitä Matoro ei muistanut.
”Minua piinaa taistella kuin rotta”, Blezer mutisi. ”Mutta kyllä minä ymmärrän, miksi.”
He söivät lounaan iltapäivästä erään puron varrella. Siihen kuului ruisleipää, juustoa, kalaa ja omenoita. Termoksessa oli hyvin vahvaa kahvia. Heillä oli mukana myös marssileiväksi tehtyä nuikorolaista evästä, mitä tehtiin nimenomaan sellaisille pitkille matkoille. Nazorakit eivät häirinneet heitä enää sen yhden kerran jälkeen. Yhden verenhimoisen kuma-nuin he kiersivät kaukaa, ja Blezer melkein putosi tuomionkäärmeen pesään toisessa välikohtauksessa.
Aikainen herätys painoi, mutta ravut vain painoivat eteenpäin. Välillä he puhelivat niitä näitä. Matoro kyseli Blezerin kotiseudusta ja ritarikunnasta, ja puolestaan kertoi toverilleen kaikenlaista Klaanista ja omista matkoistaan. Teologiset väittelyt hän kiersi kaukaa. Mutta välillä meni tuntikin ilman, että juuri puhuttiin. Se ei näyttänyt Blezeriä paljoa haittaavan.
Illan pimetessä Matoro viimein sanoi:
”Jossakin näillä main pitäisi olla hyvä pysähdyspaikka”, Matoro mietti ja haravoi metsää silmänsä yökatseella. He kulkivat hieman kuivemman sammaleisen rinteen päällä, jota reunustivat männyt. Oikealla alhaalla rinne laskeutui läpipääsemättömäksi kuusikoksi. Auringot olivat laskeneet jo.
”Pysähdyspaikka?” Blezer kysyi.
”Niin”, Matoro vastasi ja nousi rapunsa selästä. Hän talutti sitä alas mäkeä kuusikkoon. ”Meillä on jokunen mökki täällä metsässä matkantekoon ja huvitteluun, mutta näillä main on jotain parempaa…”
Blezer seurasi kömpelömmin, ja liukastui märällä sammaleella. Hän liukui alas rinnettä melkoisen kolinan kanssa, mutta loukkasi lähinnä ylpeytensä.
”Älä pidä minua jännityksessä”, hän mutisi kangetessaan itseään ylös. Mökö-rapu kipitti pudonneen ratsastajansa viereen ja tökki tätä saksillaan jotenkin huolestuneen oloisena.
Matoro raotti tiheiden kuusien verhoa, kumartui hieman ja sukelsi sisään. Oda-rapu seurasi isäntäänsä uskollisesti. Hetken kuluttua myös Blezer ratsuineen tuli perässä.
Kuusien takaa paljastui sammaleinen aukio. Matoro avasi valokiven rasian, ja lämpimän keltainen valo vapautui tilaan. Puut kaartuvat omituisesti muodostaen lähes kupolimaisen katon aukion ympärille. Niistä putoili pisaroita. Ylhäällä oksat levisivät ja kiertyivät toisiinsa, kuin havut olisivat pitäneet kiinni toinen toistensa käsistä. Käpyjen ryppäät koristivat latvoja, mutta yksikään ei ollut pudonnut kuusiympyrän sisäpuolelle. Aukiolla oli noin metrin levyinen lähde, joka oli täysin kirkas ja sen reunat olivat vaaleaa kiveä. Vihreä katto heijastui sen pinnasta. Tila oli Blezerin mielestä suurempi ja korkeampi kuin miltä kuuset olivat ulkopuolelta näyttäneet.
Mutta se ei ollut kaikki. Lähteen vieressä oli ajan hampaan kaluama kupoli, joka näytti Toa-Suvalta. Vähän matkan päässä oli nuotion jäänteet ja kuusenoksien alle työnnetty puinen laatikko.
Blezer katsoi suvaa hartaan rauhallisesti. Hän kosketti Kolmen Hyveen symbolia haarniskassaan ja mutisi jotakin hiljaa. Matoro katsoi tätä ja oli itsekin hetken hiljaa. Kostean metsän tuoksuun sekoittui voimakas kuusenpihkan haju. Harakka oli ilmestynyt läpi oksien, ja nokki käpyjä muina miehinä.
”Tätä kutsutaan Katveen Kappeliksi”, Matoro kertoi hiljaisella äänellä. ”Vanhalla kielellä Bohinua-Kini.”
”Kätketyn Vehreyden Temppeli”, Blezer mutisi.
”Niin, se on yksi käännös. Suva on kuulunut jollekin toalle, joka suojeli saarta ikuisuuksia sitten. Ja, niin sanotaan, suojelee tätä paikkaa edelleen…”
”Tunnen sen”, Blezer vastasi ja asteli lähemmäksi kulunutta suvaa. Sammalta ei kasvanut sen päällä, mutta vuosisadat ja luonnonvoimat olivat kuluttaneet siitä pois kaikki kaiverrokset, jos siinä sellaisia oli koskaan ollutkaan. Jäljellä oli vain sileä kivi ja tunne varjelevasta läsnäolosta. Jopa puut tuntuivat kumartavan kivelle.
Matoro päästi Odan vapaaksi, joka melkein saman tien käpertyi nukkumaan sivummalle. Toa itse istuutui nuotion rippeiden viereen ja kaivoi rapulaukusta polttopuita. Nopea inventaario paljasti, että myös paikalle jätetyssä laatikossa oli polttopuita – ja muita välttämättömiä tarvikkeita – mutta heidän ei tarvinnut käyttää niitä.
”Troopperi ja Voyager näyttivät tämän paikan minulle kerran”, hän kertoi. ”Ja ajattelivat, että vaikka se onkin pyhä, sen varjeleva henki ei panisi pahakseen, jos käyttäisimme paikkaa omana pienenä turvapaikkanamme. Tätä on käytetty leiripaikkana. Minä en ole kyllä ollut täällä moneen vuoteen.”
Blezer vain nyökkäili ja katseli hitaasti ympärilleen. Lopulta hänkin istuutui nuotionalun toiselle puolelle ja risti jalkansa. He seurasivat pitkään, miten liekit kasvoivat. Hieman kostea puu poksahteli ja rätisi. Kipinät kohosivat kuusien latvoja kohti. Ulkona satoi kovaa, mutta heidän oksakattonsa piti heidät melko kuivina. Ehkä Pyhä Suva vastusti sitä sadetta. He olivat siitä huolimatta kietoutuneet tiukasti sadeviittoihinsa. Laatikosta oli löytynyt kolmijalka ja kuparinen kattila veden keittämistä varten.
”Nämä ovat kauniita maita. Saarenne on oikein miellyttävä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Onko sinun Toa-Suvasi täällä vai kotisaarellasi?”
Matoro hymähti hieman. Vesi ei kiehunut vielä.
”Se on vähän hassu tarina”, hän sanoi lopulta. Ulkona oli jo täysin pimeä: vain nuotio ja heidän omat sydänkivensä loivat mitään valoa tilaan. ”Oletan, että tiedät, miten Suvat toimivat?”
Blezer kohautti olkiaan.
”Tiedän niiden merkityksen, mutta en tiedä, miten jotkut Toat käyttävät niitä naamioiden muuttamiseen.”
”Joo en minäkään”, Matoro sanoi. ”Mutta siis, ne pyhitetään rituaalein tietylle toalle. Siitä tulee jotenkin… voimistava paikka. En tiedä Suvista kovin paljoa. Joka tapauksessa, en oikein koskaan asunut toana tarpeeksi kauaa kotisaarellani, että sinne olisi rakennettu Suva. Mutta kerran kuljin pitkään pitkin Pohjoista, ja päädyin viettämään aika paljon aikaa eräässä kylässä siellä luoteismailla – paikka on nimeltään Kotu-Koro, en usko että olet koskaan kuullutkaan siitä. Lähellä oli aika isoja ongelmia mille piti keksiä ratkaisu.”
Matoro piti hetken tauon ja kaatoi kiehuvaa vettä metalliseen kuppiin. Mukaan hän sekoitti kamomillateetä. Lämmin höyry vasten kasvoja tuntui hyvältä.
”No, kyläläiset olivat loputtoman kiitollisia, mutta heillä ei ollut juuri mitään annettavaa… joten he tekivät minulle Toa-Suvan, jonka turaga oikein siunasi hienoin menoin. Olin vähän että öööh mutta olihan se liikuttava ele heiltä. En tiedä, yrittivätkö he saada minut jäämään. Ehkä. Vietin siellä sitten talven. En ole käynyt sen jälkeen…”
Matoron ääni vajosi. Hän hymähti itselleen.
”Miksiköhän en? Se ei edes ole niin kaukana… Pohjoiselle Mantereellehan pääsee Klaanista muutamassa päivässä. Tai pääsi, silloin joskus. Aina on ollut jotain muuta…”
Myös Blezer otti teetä. Hän katsoi Matoroa.
”Ei millään pahalla, mutta sinä ei ole kovin hyvä kertomaan tarinoita”, hän lopulta sanoi kuolemanvakavasti.
”Heh, joo, tiedän”, toa vastasi. ”En osaa dramatisoida niitä…”
Yllättäen Blezer rykäisi ja madalsi ääntään samalla tavalla kuin kertoessaan omasta taistostaan Ruttosiivellä. Hän alkoi laulamaan selkeästi.
Toalaiset tornin työsti,
Tapulin taivasta tapaavan,
Linnan lumivuoren laelle,
Kuurakalliolle kupolin.
Vannoivat veljeyden valan,
Solmivat sanoista siteen,
Teoilla todeksi teki,
Asetti aseet ainiaaksi.
Nyt uinuvat uljaat urhot,
Tappo-tantereet tyhjinä,
Hamaran henget hukkuneet,
Kalma kävi, marras myi.
Säilänsä on särkyneinä,
Keihäänsä on katkenneina,
Kanohit nuo kappaleina,
Kesti vain hyveistä kolme.
Matoron oli helppo kuvitella koko toa-joukko kiiltävissä haarniskoissa ja kirkkain äänin hymisemässä muinaisia lauluja siihen tapaan. Hän tunsi laulun etäisesti, mutta tarina oli hyvin tuttu: se kertoi Toain Tornista, Haumadusta, minkä esiaikojen toat nostivat peruskalliosta kauas pohjoiseen, Lohredin jäämaahan. Pimeyden voimat olivat tavoitelleet torniin suljettua aarretta iäisyydet, mutta sitä puolustavat toat olivat vannoneet suojelevansa sitä ajan loppuun asti. Ja niin he olivat tehneet, kunnes vain yksi oli ollut jäljellä. Metrulainen tarina väittää sen olleen Toa Lhikan edellisessä elämässään, mutta kardalainen traditio kiistää sen. Arkeologien mukaan Toain Tornin rauniot ovat vanhemmat kuin edes Dumen toa-ajat. Mutta se oli yhdentekevää legendan näkökulmasta: se oli tarina periksiantamattomuudesta, surusta ja vääjäämättömyydestä, ei yksittäisestä sankarista.
”Olen käynyt siellä kerran”, Matoro kertoi. ”Moni pohjoisen toa on vieraillut niillä raunioilla. Se… se on todella jotakin.”
Hän ei käyttänyt sanaa ”pyhiinvaellus”, mutta se se oli ollut: moni toa kulki sellaisiin paikkoihin toivoen löytäen jotakin itsestään.
Mustalumi maistoi teetä. Hän kuvitteli, miten eräänä päivänä Bio-Klaanista kerrottaisiin puoliksi unohtunutta legendaa siitä, miten kultainen Toa-soturi nostatti pelkällä toivolla tornin rajamaiden suojaksi, ja sen sankarit kamppailivat Makutain mahtia vastaan kunnes lopulta kaatuivat. Jokisuistosta voisi edelleen löytää kivimuurin kappaleita, jotka Rapujoen virta ja Visulahden aallot olivat hioneet sileiksi. Niin kauan kuin saarella asuisi matoran-kansaa, he kertoisivat tarinaa Rapulinnasta ja sen sankarillisesta mutta vääjäämättömästä lopusta.
”Miten paljon onkaan Suuren Hengen luomuksia, jotka janoaisin nähdä”, Blezer sanoi hiljaa.
Matoro nyökkäsi ja maistoi teetä.
”Onhan tässä aikaa”, hän lopulta sanoi. ”Sinun pitäisi lähteä oikein maailmanmatkalle kunhan tämä sota on ohi.”
”Hmm”, Blezer mutisi ja katseli liekkejä. ”Minun paikkani on siellä minne Suuri Henki minut asettaa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Voithan sinä yhdistää työn ja huvin.”
”Asenteesi on kevytmielinen Toa-soturiksi.”
”Niinpä kai”, Matoro myönsi ja meni maaten viittaansa kietoutuneena. ”Ehkä maailma tarvitsee hieman lisää kevytmielisyyttä.”
Siitä oli aikaa, kun hänellä oli viimeksi ollut märkä sammal pään alustana. Kuukausi Klaanissa ja oikeassa sängyssä tuntui saman tien. Ehkä hänen olisi pitänyt pakata mukaan riippumatto niin kuin Snowiella. Laivojen riippumatoissa oli aina mukava nukkua. Heillä oli sentään lämpökivet mukanaan, jotka saattoi laittaa kehon viereen yöksi taistelemaan kylmää vastaan.
”Tunnetko legendoja tämän saaren menneisyydestä?” Blezer kysyi.
Matoro mietti hetken. Pieneksi häpeäkseen hänen oli myönnettävä, että tunsi monta muiden maiden tarua paremmin kuin Mysteryksen kaukaiset ajat.
”Hmm”, Matoro maisteli. ”Muistan tarinan siitä, miten metsän alla ollut suuri ortonien kaupunki romahti, ja siitä syntyi Kummitusten tuo. Tiedätkö, kun kaikkien niiden kuolleiden aaveet jäivät vaeltamaan sumuun. Suo muodostui siihen päälle, eikä edes zyglakit pidä siitä seudusta. Tai niin lehulaiset sen kertovat. Tiedä sitten, onko se totta.”
Blezer näytti pohtivan kuulemaansa syvään. Tuli leikki hänen naamiollaan.
”Olen kuullut monia ortonien tragedioita. Kerrotaan, että muinaisina aikoina suuren onnettomuuden edessä he hylkäsivät Suuren Hengen valon ja vaelsivat maailman syviin paikkoihin, joissa voisivat elää ilman Hyveitä.”
”Sama tapahtuma, tuhat tarinaa?” Matoro mietti.
”No, voi tarinanne suon synnystä silti olla totta. Kenties heidän aaveensa elävät siellä, koska kieltäytyvät seuraamasta Punaisen Tähden kutsua.”
”Lohduton ajatus. Mitä aaveet edes tekevät kaikella ajallaan?”
”Kiroavat eläviä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Ruumiistaan erotettu sielu ei voi milloinkaan levätä tällä puolella. He kuuluvat taivaalle, eivät sakaroille.”
”No, emme ole menossa suolle asti”, Matoro sanoi ja veti viitan hupun silmilleen. ”Että älä suotta valmistaudu henkien poismanaamiseen. Öitä.”
Titaani ei vastannut mitään, vain kohensi tulta ja näytti keskittyvän mutisemaan rukousta. Matorokin mietti lyhyen rukouksen päässään, sellaisen mitä toille opetettiin mielen rauhoittamiseksi. Hän kertasi vielä mielessään tehtävän. Otlek oli vakuuttanut, että siinä olisi järkeä. Matorosta tuntui hyvältä, että Tawa oli uskonut hänelle jotakin oikeasti tärkeää. Ei häntä haitannut olla yksi Klaanin sotilas muiden joukossa… mutta luottamus oli silti jotakin, mistä viime aikoina oli ollut kovasti pulaa. Hänen mielensä harhaili kuitenkin pian takaisin Metru Nuille, kuten yleensä. Uni tuli melkein heti niin pitkän päivän jälkeen, havukattoon ropisevasta sateesta ja etäisestä ukkosesta huolimatta.
Joskus yön pikkutunneilla Matoro heräsi, kun salama osui puuhun aivan heidän lähellään. Hän huomasi pitelevänsä kättään miekan kahvalla, mutta tajusi nopeasti, ettei mitään hätää ollut. Oli niin kylmä, että hänen hengityksensä höyrystyi pimeässä. Hän oli ehkä taas nähnyt painajaista Syvästä Naurusta, mutta se ajatus katosi nopeasti valveeseen.
Oli säkkipimeää, ja ainoa valo oli hänen oman sinisen sydämensä syke. Blezer kuorsasi viittaansa kääriytyneenä sammuneen nuotion toisella puolen. Kaksi rapua tuhisi untaan. Sade ropisi puiden latvoihin, ja pisaroita pääsi silloin tällöin läpi ja napsahteli Matoron viittaan. Tuuli ulvoi latvoissa kovaa, mutta metsän temppelissä siltä oli suojassa. Hetken mielijohteesta hän otti esiin kultaisen kellon. Niin läheltä sydänvalo valaisi juuri tarpeeksi heijastuakseen kellon kiiltävästä pinnasta.
Sellaisina hetkinä, kun yö oli mustaakin mustempi, ja valveen ja unen raja häämötti aivan lähistöllä, hän oli varma, että Langenneen Silmä kuiski. Ei samalla tavalla kuin Nimda tai edes loinen, se ei ollut mitään selkeitä ajatuksia. Mutta se oli välähdyksiä ja sirpaleita tuntemuksista, kuiskauksia puhtaasti tunnetilan muodossa.
Hän muisti huomanneensa sen jo silloin Aft-Amanassa, kun hän oli kellon ensi kerran avannut. Etsi minut. Täytä minut. Soita minua.
Matoro ei oikeastaan edes avannut kellon kantta. Mitä väliä sillä oli pimeydessä. Hän pyöritteli sitä käsissään ja… kuulosteli?
Jokin osa hänestä oli lievästi huolissaan. Hänellä oli tarpeeksi paljon kokemusta taikaesineistä, jotka kuiskivat hänen korvaansa… mutta tämä ei tuntunut lainkaan Nimdalta, tai edes tietoisuudelta. Langenneen Silmän tunsi vain, kun kuunteli. Se oli heikko ja surullinen loiste, joka maistui kaipuulle.
Joskus tuntui, kuin Langenneen Silmä olisi surrut. Kaivannut kaikkea, minkä oli menettänyt. Mahdollisuuksia. Rakkaita. Hävitettyjä hetkiä, joita ei voisi enää koskaan saada takaisin. Se oli kuin loputon kaihon meri, mikä avautui tyhjänä ja pimeänä, kun viisareita väänsi.
Kenties se oli terveellisempi tunne kuin Nimdan tai Cencordin esiin loihtimat visiot suuruudesta, vallasta ja voimasta. Ainakin kaipuu oli jotakin, joka ei ajanut satuttamaan muita. Ehkä se oli tunne, jonka kanssa hän osaisi elää.
Hän ei tiennyt, kauanko hän mietti niitä ajatuksia, ja vaipui lopulta takaisin uupuneen matkalaisen uneen.
Myrskyn kolmas päivä
Jälleen he nousivat ennen aurinkoja. Päivät vain lyhenivät mitä lähemmäksi talvea ne hiipivät. Matoro löysi Blezerin meditoimasta aamuhämärässä. Tämä kertoi valmistelevansa päivän riimuja.
Ruoho muodosti roudankukkia. Pieniä pisaroita oli jäätynyt kuusenneulasten päihin. Kun sammaleelle astui, se rusahti hieman. Pienet lätäköt olivat ohuessa jäässä. Sade tuli rakeina, mutta muuttui aamun edetessä taas vedeksi.
He söivät yksinkertaisen aamupalan tulen ääressä. Matoro keitti niin vahvaa kahvia, että sitä ”pitäisi leikata veitsellä.” He täyttivät pullonsa lähteestä ja lähtivät pian liikkeelle. Mänty aivan heidän turvapaikkansa vieressä oli hiiltynyt mustaksi, kun ukkonen oli osunut siihen keskellä yötä. Kaikki oli märkää, vielä märempää kuin eilen. Kappelin luota lähti vanha metsätie, joka oli hädin tuskin muuta kuin kapea puuton ura. Se johti länteen kohti Lehu-Koroa. Sitä tuskin tunnisti tieksi, jos ei sitä tiennyt.
Virstat kuluivat. Lännessä metsä harveni ja taittui luoteeseen, ja antoi periksi laajoille niittymaille, jotka jatkuivat Kofo-Korosta kuusi peninkulmaa pohjoiseen. Kelvin oli kertonut, että oli kohdannut Allianssin tiedustelupartion siellä asti, mutta se olisi ollut ainoa nazorak-havainto niin etelästä. Skakdeja näkyi useammin. Hatidin asukkaat kyllä aiheuttivat toisinaan harmia matkalaisille heidän ”maassaan.”
”Ja nämä ’hatidilaiset’ todella ovat niin vaarallisia kuin sanotaan?” Blezer kysyi.
”Yleensä emme edes neuvottelisi terroristien kanssa”, Matoro sanoi kylmästi. Oli mahdoton tietää, oliko se vitsi.
”Onhan se jalo ajatus Toa Tawalta, pyytää näitä rikollisiakin yhteiseen taisteluun. Tyypillistä häneltä”, Blezer murahti. ”Ehkä he suostuvat auttamaan torakoiden niittämisessä…”
”En olisi liian toiveikas”, Matoro sanoi. ”Mutta sama meidän on siellä käydä, kun täällä olemme.”
Pian he huomasivat edessään rumimman rakennuksen, jonka olivat ikinä nähneet. Hatidin tunnisti jo kaukaa, sillä mikään muu joukko saarella ei kyennyt rakentamaan mitään niin rumaa mutta modernia kuin mitä Hatidin radiotorni oli. Rakennus oli metalliputkista, teräslevyistä ja Karmiini Kane-ra -tölkeistä koottu, teipillä ja köydellä kasassa pysyvä häkkyrä. Oli suoranainen ihme, että se edes pysyi pystyssä siinä tuulessa. Mikäpä pahan tappaisi, Blezer pohti.
Asema oli vastuussa Uroigejein radiolähetyksistä ympäri saarta. Ne saarnasivat tuhoa ja anarkiaa jokaiselle. Sitä kuuntelivat lähinnä teknomusiikin ystävät, mutta Nazorak-Imperiumin puolella sekin riitti syyksi sotaoikeudelle. Jostakin helvetin syystä lähetykset pääsivät joskus läpi jopa nzaorakein radiohäirinnästä. ”Kerhotalon” ja radiotornin takana kasvoi suuri vuatamaka, ja ilmeisesti alamäessä oli suurempikin kylä, jossa asui tonttuja tai mitälie. Blezer näki harakan korkealla ylhäällä, aivan kuin se olisi välttänyt Hatidin lähelle tulemista.
”Täällä ollaan”, Matoro sanoi hiljaa. ”Mennään katsomaan, onko kukaan kotona.”
Hatidin ”muuri” oli hyvin kohtelias ilmaus. Paikan ”puolustukset” oli rakennettu aaltopellistä ja tynnyreistä. Ne oli kasattu mäelle, josta laski polku merenlahden rannassa olevalle saunamökille. Jostakin juuri ja juuri Matoron pään korkuisen muurin takaa kuului sekavaa huutelua ja etäinen teknomusiikin ääni. Klaanilaiset vilkaisivat toisiinsa, ja heistä ensimmäinen päätti lopulta koputtaa muurin kohtaan, jonka päätteli olevan ”portti” siihen johtavien renkaanjälkien takia. Koputus sai koko peltihäkkyrän kumisemaan. Hetken näytti kuin itse radiotornikin olisi huojunut koputuksesta.
Kaksikko odotti kärsivällisesti. Muurin takaa kuului sattumanvaraisia laukauksia, mutta sen perusteella mitä Matoro paikasta tiesi, kyse oli aivan normaalista hatidilaisesta ilmiöstä.
”Pitäisikö koputtaa uudelleen?” Blezer kysyi.
”En usko, että tuo seinä kestää toista koputusta.”
”Totta.”
Hetken odotuksen jälkeen luukku muurissa aukesi. Se oli tismalleen nopeiden aurinkolasien muotoinen, mihin pian ilmestyikin silmäpari.
”Mitä Asiaa?” joku kysyi. ”Parempi Olla Tärkeää Kun Fasistit Tulee Tänne Asti”
”Onko Tiikeli paikalla? Tuota, haluaisimme puhua hänen kanssaan”, Matoro vastasi. Tiikeli oli aina ollut Hatidin väestä se… yhteistyökykyisin.
”Meillä Ei Ole Ketään Paikalla”, tyyppi portin takana sanoi ja sulki luukun.
Klaanilaiset katsoivat ensin luukkua ja sitten toisiaan.
”M-mutta… sinä olet paikalla?” Matoro kysyi.
”Ne ovat imbesillejä. Älä tuhlaa sanojasi”, Blezer murahti.
”Eipä varsinaisesti yllätä”, Matoro vastasi. ”ÄLKÄÄ SITTEN PYYTÄKÖ MEILTÄ APUA, KUN TORAKAT POLTTAVAT TYPERÄN KERHOTALONNE!” hän jatkoi kovaan ääneen portin suuntaan.
”Kuolema On Vapautus!” sama ovivartija huusi portin toiselta puolelta.
”Imbesillejä, kuten sanoin”, Blezer vakuutti.
”Niin. Niin sanoit.”
”Mitä jos vain lähdemme.”
”Joo. Sanotaan Tawalle, että ne eivät halunneet neuvotella.”
”Hetki vain”, Blezer sanoi ja pamautti nyrkkinsä porttiin.
”Imbesillit. Mikäli teillä on mitään tietoa nazorakien liikkeistä, jakakaa se meille. Teillä ei ole mitään syytä salata sitä.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen luukku aukesi taas. Sieltä pisti esiin toiset silmät (tosin niissä oli aivan yhtä hullu pilke.)
”Niin No Kyllä Me Jotain Tiedetään”, se sanoi.
”Amshu Älä Sano Niille Mitään, Ne On Niitä Kansallisbolsevisteja”, toinen ääni portin takana protestoi.
”Älä Huoli, En Sano”, ushma katsoi sivuun ja sitten taas aukosta portissa. ”On Meillä Yksi Syy Salata Näitä. Se On Hauskempaa Näin!”
Tällaiset hetket koettelivat jopa Blezerin koodistoa. Toa ei tapa idiootteja, hän toisteli hiljaa mielessään.
”Te olette kyllä pahempia kuin torakat”, Matoro pyöräytti silmiään. ”Miksi edes tuhlaamme aikaamme.”
”Niin Mä Kysyisin Just Samaa Teiltä.”
Kun klaanilaiset vielä viipyilivät hetken, ilman läpi pamahti laukaus aivan Blezerin jalkojen viereen. Koko radiomasto meinasi kaatua rekyylin voimasta. Mikä ensiksi näytti jonkinlaiselta automatisoidulta massiiviselta tarkkuuskivääriltä tornin huipulla paljastui tarkemmalla katsomisella pieneksi tontuksi, joka asetta operoi.
Klaanilaiset kavahtivat kauemmaksi. Blezerin Kanohi Hau alkoi hohtaa.
”MITÄ KARZAHNIA!?” Blezer karjaisi.
Muurin takaa kuului kikatusta. ”Triggered. Toi On Vaan Joumahin Tapa Sanoo ’Suksikaa Hittoon’.”
”Joo, Moro!” hatidilainen ovivahti huikkasi ennen kuin kolautti kurkistusluukkunsa kiinni.
Klaanilaiset peruuttivat ensin monta kymmentä metriä ennen kuin uskalsivat kääntää selkänsä radiomaston tarkk’ampujalle.
”Kirotut makutan sikiöt joutavatkin kuolla!” Blezer tuhahti ja loikkasi toisen ravun selkään. Ussalkaksikko katseli hermostuneena laukauksen suuntaan. Matoro oli juuri nousemassa omansa selkään kun toinen laukaus kajahti – ja kummankin kauhuksi Odalta puuttui toinen silmä, joka oli räjähtänyt veritahraksi pitkin tämän selkää, satulaa ja takana olevaa koivunrunkoa. Joumah nauroi radiomastossa ilosta kun rapuparka panikoi ja syöksyi pakoon niin kovaa kuin pystyi.
Matoro ei edes keksinyt tarpeeksi voimakasta kirosanaa kuvatakseen tilannetta. Hän katsoi radiomastoa ja sitten ussalin suuntaan, joka yritti löytää mitä tahansa helpotusta vuotavaan haavaansa.
Blezer karautti omalla ravullaan sen perään, ja Matoro loi vielä viimeisen silmäyksen Hatidin psykoottiseen tarkk’ampujaan. Oli parempi laittaa juoksuksi.
Blezer saavutti pian Oda-paran ja hyppäsi oman rapunsa selästä.
”Hei, tyttö! Rauhoitu. E-ei mitään hätää”, Blezer tarttui Odan ohjaksista. Hän laskeutui polvilleen rahin eteen ja yritti hellästi tarttua riuhtovan rahin kasvoista. Ussal vikisi. Sen haava pulppusi verta.
”Ssshh”, titaani rauhoitteli Odaa. Hän avasi vyöllään ollen nahkakotelon ja veti sieltä esiin koristeellisen kirjan. Titaani avasi kirjan kultaisen silkkinauhan kohdalta, jolla tiesi haluamansa loitsun olevan.
”Karda-linjat eivät ole täällä vahvoja, mutta tämän pitäisi onnistua”, Blezer kuiskasi ussalille.
Blezer luki tekstin kirjasta, sitten hän nosti kätensä hitaasti rahin haavan päälle.
Mata Nui Keto Nui!
Dekaya ma-amana!
Mata Nui Avo Nui!
Titaanin sormet alkoivat hohtaa, ja rahin haava umpeutui. Rahin hengitys tasaantui.
Matorolla ei kestänyt kauaa saavuttaa rapupari.
”En voi uskoa, miten pikkumaista tuo oli”, hän parahti vielä Hatidin suuntaan. Hänkin kumartui loukkaantuneen ravun eteen ja taputti tämän kylkeä. Yksisilmäinen ussal oli surkea näky, mutta ainakin sen verenvuoto oli lakannut.
”Sinä olet aika hyvä tässä”, hän vilkaisi ensin haavaa ja sitten haukasvoa.
”Voima tule Suuresta Hengestä, se ei ole omaani”, Blezer vastasi ylpeästi.
”Suuri Henki saisi vaikka polttaa nuo tyypit”, Matoro mutisi. ”Tai vaikka Laivasto…”
”En ole eri mieltä.”
Blezer piti edelleen kättään ussalin kuorella, tämän silmien välissä. Oda näytti rauhoittuvan. Harakka katseli tilannetta turvallisen matkan päästä.
”Kuinka huono tilanne?” Matoro kysyi ja veti kättään pitkin ussalin kuorta. Suuri rapu näytti surkealta mutta edelleen hyvin eläväiseltä.
”Ravut ovat sitkeitä, mutta lienee paras keventää hänen lastiaan. Kuinka kaukana Lehu-Koro on?”
”Neljä tuntia pohjoiseen, sanoisin”, Matoro mietti. ”Jos kaikki menee hyvin.”
”Kuljemme hitaammin, kun emme ole ratsailla”, Blezer huomioi.
”Tässä maastossa emme kyllä kovin paljoa. Älä huoli, pysyn kyllä tahdissa”, Matoro sanoi itsevarmana. ”Tai vaihdetaan vaikka ratsastajaa aina välillä. Voimme pyytää sitten kylässä, josko Oda voi levätä siellä.”
Kaukana takana Hatidin radiomasto ulisi tuulessa. Matoro haaveili siitä, miten myrskytuuli heittäisi koko hirvityksen mereen.
”Mikä on määränpäämme Lehu-Koron jälkeen?” Blezer kysyi ja vilkaisi Odan selässä olevaa salapakkausta.
”Hieman Lehusta pohjoiseen, luulen”, Matoro vastasi. Blezer tyytyi vain hyväksymään sen, eikä kysellyt enempää.
Heidän reittinsä pohjoiseen katkaisi jonkinlainen metsän läpi kulkeva tie. Tai sen kutsuminen ”tieksi” oli harhaanjohtavaa – pikemminkin se oli ajoura, jolta puut ja pusikot oli kaadettu ja siirretty poikittain tien sivuille. Se oli vain muutaman metrin levyinen. Mutainen metsän pohja oli läpeensä myllätty. Blezer kohotti kulmiaan.
”Mikä telaketjupeto jättää tällaisia jälkiä?” hän kysyi.
Ajourat olivat muuttuneet liejuksi sateessa.
”Zakazin prätkät”, Matoro vastasi ja kuulosteli. Hän veikkasi, että Liekkimiehet olivat liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia rahdatakseen tavaraa sillä säällä.
”Leipurikenraalilla vaikuttaa olevan myös hakkuuosasto.”
”Hän on yksi UPM:n osakkaista”, Matoro tuhahti täynnä inhoa. ”Tämä reitti on varmaankin raivattu leivostavaran kuljettamiseen pohjoisen leireistä Kofo-Koroon. Tietysti tämä kelpaa myös armeijan huoltamiseen.”
He ylittivät tien nopeasti ja kulkivat syvemmälle metsään.
”Lehu-Koro on käytännössä vihollisen linjojen takana”, Blezer pohti. ”Heillä täytyy olla voimakkaat puolustukset.”
”No, täällä on hädin tuskin ’linjoja’. Kummallakaan puolella ei ole tarpeeksi väkeä pitämään tällaisia valtavia alueita hallussa. Lehu-Koro on aina ollut jonkinlainen linnoitus keskellä metsää, erillään muista etelän kylistä.”
”Mutta eräänä päivänä palkkasoturit kulkevat tätä tietä etelään. Sitten, kun vihollisen suurin hyökkäys alkaa. Kenties meidän pitäisi miinoittaa se.”
”Meidänkin täytyy toisinaan modernisoitua”, Blezer vastasi loukkaantuneesti.
Toa laittoi skakdi-tien sijainnin tarkkaan ylös, mutta ei kirjoittanut sanaakaan miinoitteista. Olisi sääli, jos eräs erityinen Liekkimies astuisi miinaan. Tämä itse ehkä osaisi arvostaa sen ironiaa, rannan merimiinat huomioon ottaen, mutta silti.
Polku kulki Suolahden petollisen rannikon ja skakdi-tien välistä muutaman kilometrin levyistä metsäkaistaletta. Lehtipuita oli paljon, ja maaperä oli hiekkaisempi. Matoro tarpoi etummaisena ja talutti Odaa. Blezer ratsasti Mököllä. Parin tunnin kuluttua he vaihtoivat päittäin. Tuuli kävi kovaa lahdelta, heidän vasemmalta puoleltaan. Kaikki tavarat olivat märkiä. Yhden kapean merenlahden he ylittivät Matoron tekemällä jääsillalla, mikä leikkasi matkasta yhden tai kaksi virstaa.
Vielä tunnin matkattuaan he kuulivat äänen.
”Pysähtykää!” huusi gorserkkeri heidän takanaan. Klaanilaiset pysähtyivät enimmäkseen hämmennyksestä, ja katsoivat taakseen kädet miekkojensa kahvoilla. Sieltä juoksi yllättävän kovaa tahtia haalean sininen tonttu, rapumaisen matoranin kaltainen, jonka suuret kynnet viistivät löysästi maata. Tontun ääni oli käheä ja vanha. He olivat kuulleet sen aiemmin Hatidissa. Olento haisi kulahtaneelle sokerille.
”Peto, jos tulet lähemmäksi, saat katua!” Blezer komensi.
”Chillatkaa Vähän. Mun Toverit On Idiootteja Kun Ne Missaa Mahdollisuuden Murhata Natsorakkeja”, vanha gorserkkeri sanoi. ”Älkää Ymmärtäkö Väärin, Mä Kyllä Haluan Tappaa Teidät, Mutta Sen Voi Tehdä Myöhemminkin. Mutta Me Tiietään Missä Niitä Natseja On Eikä Sinne Pääse Mopoautolla Niin Ei Olla Menty.”
Blezer katsoi Matoroa hämmentyneenä. Matoro nyökkäsi kuin se olisi ollut maailman normaalein asia.
”Tiedät, missä nazorakeja on lähistöllä?” toa kysyi edelleen varuillaan.
”Joo. Niillä On Uusi Radioasema Pohjoisen Kukkuloilla, DJ Huomasi Niiden Lähetykset Ja Laittoi Niihin Trollausta Päälle. Mutta Ne Häiritsee Meitä Ja Niitä On Lentänyt Kerhotalon Päältäkin Kerran. Mutta Nuoremmat Toverini On Keskittyneet Bilettämiseen Ja Skakdien Kiusaamiseen Kun On Liian Suuri Vaiva Mennä Sinne Natsi Asemalle.”
Ushman puheen seuraaminen tuntui jotenkin oudon kuormittavalta. Oli kuin jokainen sana olisi vaatinut kuulijan täyden huomion.
Blezer katsoi Matoroa.
”Emme voi luottaa häneen”, titaani murahti.
Matoro katsoi ushman suuntaan.
”Tiedätkö, paljonko radioasemalla on nazorakeja?”
Pohjoisen kukkuloiden täytyi viitata Kiro-Wahin vaaroihin. Se ei ollut kovin paljoa Lehu-Korosta koilliseen.
”Ei Voi Olla Montaa. Se On Aika Uusi. Me Voitais Mennä Tappaan Ne Kaikki. Joumah Ei Jaksa Tulla Niin Tarviin Jeesiä.”
”… sinä taistelisit klaanilaisten puolella?” Matoro kysyi ihmeissään.
”No En Ikinä. Mutta Mä Nyt Oon Ehkä Semmoinen Maltillisempi Dotalitaristi, Että Klaanin Fasistit On Pienempi Paha Kuin Natsorakkien Fasistit. Klaani Ei Ole Tullut Meidän Reviirille. Niin Me Voitais Tehdä Yhteis Opsi.”
Klaanilaiset katsoivat vanhaa ushmaa epäillen, mutta lopulta nyökkäsivät toisilleen.
”Tuota… miksi kutsumme sinua?” Matoro kysyi lopulta.
”Oon Amshu, Gorserkkeri.”
Tonttu narskutti teräskynsiään toisiaan vasten. Ehkä se oli jonkinlainen tervehdys.
Toa ja titaani esittäytyivät lyhyesti. He kyselivät gorserkkeriltä lisää tietoja, mutta tämä ei osannut kertoa ”Natsorak Asemasta” paljoakaan, muuta kuin että pystyi johdattamaan joukon sinne. Matkaa olisi puoli päivää pohjoiseen ushman askelia. Suunta oli oikea.
”Nyt kun olet osoittanut kykysi järjelliseen kommunikaatioon”, Blezer mutisi ja vilkaisi tonttua, joka käveli heistä viimeisenä. Tämä irvisti Blezerille.
”Kerro, mitä muuta tiedätte. Ovatko nazorakit hyökänneet teidän kimppuunne? Entä skakdi-palkkasoturit?”
Amshu pyöritteli päätään kuin olisi hetkeksi unohtanut, miten puhuminen toimi. Sitä jatkui monta sekuntia.
”Imbesilli! Puhu minulle”, Blezer murahti.
”Haha Se On Läppä Haha Miten Helposti Sulta Palaa Käämi”, Amshu sanoi. ”Sun Pitäis Ottaa Vähän Peukkuu Tai Vaik Fentaa. Semmonen Lieggimies Kun Harkonn Myy Meille Quazaa, Sairaan Kovaa Kamaa. Suosittelen Kaikille.”
”Olen kuullut nimen”, Matoro havahtui ja huomautti. ”Eli Labio lähinnä myy teille tavaraa?”
”No Siis Sen Tyypit Menee Edes Takas Meidän Kerhon Ohi. Niin Laitettiin Läpällä Miinoite Siihen Ja Siin Kuoli Niistä Pari Niin Ne Ei Oo Sen Jälkeen Olleet Ystävällisiä. Mut Se On Niiden Moka. Mitäs Ajeli Meidän Mailla. Meillä On Oma Miina Tehdas Missä Tehdään Madu Hedelmistä Ja Pahvista Miinoja.”
”Entä nazorakit?” Matoro kysyi.
”No Semmoinen Valkoinen Kävi Täällä Eikä Ees Tapettu Sitä. Onhan Me Jotain Niitä Syöty Kun Ne On Tullut Liian Lähelle. Me Tapetaan Kaikki!”
Kelvin oli ehkä maininnut asiasta. Ihme, että tämä oli selvinnyt Hatidista hengissä pois. Vaikutti siltä, että vaikka urogejegeläisistä ei ollut kuin harmia, ne olivat niin lähellä rintamaa, että olivat käytännössä Klaanin liittolaisia tilanteen pakottamana. Hänestä tuntui hieman ikävältä myöntää, että läpeensä miinoitettu hullujen tappajatonttujen kylä olisi ihan hyödyllinen hidaste Allianssin joukkoja vastaan.
”Minulla on vielä yksi kysymys”, Blezer mutisi ja katsoi Amshua pistävästi. ”Minä luulin ensin, että te olisitte Manalan maahisia, mutta sinulla ei ole heidän auraansa. Mikä peto sinä oikein olet?”
”Woah Sä Oot Kyllä Idiootti. Oon Urogejegenin Ushmien Gorserkkeri. Jos Et Tiiä Niin Ushmat On Puuttuva Linkki Matoralaisen Ja Ravun Välillä.”
Hän napsutteli käsissä olevia ”miekkojaan” aggressiivisesti. Ne olivat ajan ja taisteluiden kuluttamat mutta silti kuolettavan terävät. Klaanilaiset ravut pyörittelivät silmiään jotenkin nolostuneina väitetystä sukulaisuussuhteesta.
Blezer vain pudisti päätään.
”Aurasi on puhdasta kaaosta. Älä petä meitä.”
”Petän Vaan Jos Se On Hyvä Läppä”, Amshu naurahti oudon kurlaavasti.
”Sinä päivänä menetät ruman pääsi”, Blezer manasi ja kääntyi Matoron puoleen. Hän laski ääntään.
”Harkitsetko tätä todella? Hän ei ole millään tavalla luotettava olento.”
Amshu istuutui sammaleelle etäisyyden päähän ja teroitti kynsiään kiveä vasten kuin ketään muuta ei olisi ollut paikalla.
”Me voimme kysyä Lehu-Korosta heidän näkemystään. Jos he varmistavat tuon tontun kertomuksen, minusta meidän pitäisi tehdä sillä jotakin”, Matoro vastasi hiljaa mutta päättäväisesti.
”Entä varsinainen tehtävämme?” Blezer huomautti. ”Se, mikä on niin tärkeä, ettet voi puhua siitä minulle. Matoro, mitä ehdotat on ’sooloilemista.'”
”Voyager sanoi, että meillä on lupa tarttua mahdollisuuksiin, jos niitä ilmenee”, Matoro puolustautui. ”Saamme paketin toimitettua ihan hyvin tämän jälkeen. Käydään tiedustelemassa se Allianssin paikka. Ei siitä tule montaa tuntia lisämatkaa.”
”Minä en pidä tehtävän muuttamisesta kesken kaiken”, Blezer mutisi. ”Mutta näen perustelusi. Hyvä on, Toa Matoro. Mutta emme voi luottaa tonttuun missään.”
”Ei tietenkään”, Matoro vastasi. Hän otti pari askelta Amshun suuntaan ja viittoi tälle.
”Hei, gorserkkeri, tule mukaan. Mennää katsomaan sitä nazorak-tukikohtaa.”
Mikähän edes oli gorserkkeri? Matoro oletti sen olevan jonkinlainen titteli ushma-soturille, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut ihan hirveästi kuunnella tontun ekspositiota gorserkkerien olemuksesta.
”Enemmän Kuin Vaan Katsomaan”, Amshu mutisi, ja lähti jolkottamaan klaanilaisten perään.
Klaanin kaukopartio oli kulkenut Suolahden ja sitten Lehuvirran vartta pohjoiseen jo hyvän tovin. Alajuoksulla joki virtasi leveänä ja vuolaana, ja sateet olivat saaneet sen tulvimaan yli äyräidensä. Kumpikin ranta oli käytännössä suota, ja matkalaiset joutuivat tämän tästä oikaisemaan kauempaa sisämaan puolelta löytääkseen kantavaa maata. Harakeket, tai kansan suussa vesipellavat, koristivat ruokojen kanssa rantoja. Myrskyn kaatama haapa ajelehti virrassa. Puusto oli muuttunut sekametsäksi.
Normaalisti joen sävy oli vihertävä, sillä se virtasi Kummitusten suolta, mutta sade oli hävittänyt sävyn. Hieman edempänä koillisesta tuleva Kirojoki yhtyi Lehuvirtaan ja toi siihen kirkkaampaa ylängön vettä. Jokea etelään seilaamalla pääsi Suolahdelle ja sieltä Ruki-Koroon, Ryytilään ja Ga-Koroon. Normaalisti etelästä kuljettiin Lehu-Koroon veneellä, mutta sillä säällä joelle ei ollut uskaltautunut juuri kukaan. Ja mitä Matoro oli rukikorolaisia tavannut viime kerralla Kofo-Korossa, he olivat sanoneet ettei kovin moni matkalainen enää kulkenut kylien väliä.
”Onko sota vielä tehnyt tuhoa näillä main?” Blezer kysyi.
”Tässä vähän matkan päässä oli Bole-Koro”, Matoro kertoi toverilleen. ”Se oli ihan pieni kylä, pari tusinaa asukasta. En ollut koskaan käynyt siellä. Skakdi Metorakk ja tämän miehet tappoivat melkein kaikki sieltä. Ainoat selviytyjät tulivat myöhemmin Klaaniin.”
”He saavat maksaa rikoksistaan ennen pitkää”, Blezer sanoi hiljaa.
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi hiljaa, vaikka hän ei ollut asian suhteen optimistinen. Kenraali Gaggulabio jos kuka osasi välttää seuraamuksia rikoksistaan.
Alkuillasta he näkivät Lehu-Koron jykevät paaluvarustukset. Kylä sijaitsi vastakkaisella puolella jokea. Siitä suunnasta he erottivat, miten joen törmää oli vahvistettu puurakenteilla, jotka kannattelivat nyt tulvan päällä olevaa kylän reunaa. Pidemmällä vastarannalla paalumuuri oli kuitenkin ankkuroitu tukevasti maahan, ja vielä vahvistettu paksulla maavallilla, joka oli kahden toan korkuinen. Muurien yli ei näkynyt kovin montaa taloa, mutta siinä kohosi neljä tornia. Keskellä kasvoi valtava tammi, suurempi kuin juuri mikään toinen puu.
Heidät huomattiin pian. Matoro erotti muurin harjalla olevia vihreäviittaisia jousimiehiä ja kiekonheittäjiä seuraamassa heidän lähestymistään. Se muistutti sellaisia Pohjoismantereen metsäseutujen kyliä, missä matoranien on organisoitava itse oma puolustuksensa. Kylä oli aina ollut lähellä zyglakien asuinsijoja ja muutenkin villi, eikä Lehu-Koron toa ollut aina paikalla. Kahu-lintu lensi korkealta heidän yltään.
”He vaikuttavat hyvin varautuneilta”, Blezer sanoi.
”Ei Ole Aikaa Jutella Junttien Kanssa. Jatketaan Matkaa!” Amshu puolestaan mutisi.
Kun Matoro oli viimeksi käynyt siellä, hän muisti nähneensä joen ylittävän sillan, mutta nyt sellaista ei ollut. Jokin, mikä oli kenties kerran ollut sillan toinen pää, oli nyt laituri – ja sekin oli tulvan takia veden ympäröimä. Matoro antoi Odan talutusriimun Blezerille ja tuli niin lähelle rantaa kuin pystyi. Maa oli pettävää.
Hän heilutti kättään Lehu-Koron muurin suuntaan ja huusi, että he olivat klaanilaisia. Hänelle heilutettiin pian muurilta takaisin. He seurasivat, miten aivan jokea vasten oleva portti avattiin ja kolmen matoranin soutama vene lipui hämärän joen sille puolelle. Vettä vihmoi hieman kovempaa, kuin myrsky olisi taas voimistunut yötä kohden. Litimärkä harakka värjötteli pajunoksien alla.
Lehulaisilla oli kaikilla paksut viitat. Kaksi näytti le-matoraneilta. Kolmas lieni kiven kansaa. Heidän kaavuissaan oli kuvattuna tammenlehvä ja nuoli. Vanttera ja isoleukainen le-matoran kertoi olevansa vartiopäällikkö Feren ja antoi toveriensa nimiksi Virta ja Kanjo. Klaanilaiset esittäytyivät lyhyesti.
”Tarvitsetteko turvapaikkaa yöltä?” yritti Feren arvata matkalaisten tarkoitusta.
”Kiitos tarjouksesta”, Matoro vastasi.
”Se ei päde ushmaan”, vartiopäällikkö korjasi nopeasti.
Blezer virnisti vahingoniloisesti. Amshu mutisi jotakin ja narskutteli saksiaan.
”En Olisi Edes Halunnut Teidän Kurjaan Kylään. Jos Ei Olisi Niin Märkää Niin Polttaisin Sen.”
Matoro pyöräytti silmiään ja yritti keskittyä asiaan.
”Oikeastaan me olimme matkalla Kiro-Wahiin, ja ajattelimme päästä sinne vielä tänä yönä”, hän kertoi. ”Meidän… ’oppaamme’ kertoo tietävänsä siellä sijaitsevasta nazorak-radioasemasta. Tiedättekö te jotakin siitä?”
Feren vilkaisi toveriaan. Toinen le-matoran, rurukasvoinen nainen joka oli esitelty Virtaksi, puhui.
”Huomasimme sen vasta pari päivää sitten. Emme tavallisesti mene niin pitkälle Kiro-Wahiin – se on hyvin vaikeakulkuista.”
”Lisäksi Turaga Wherdu on kieltänyt vihollisen suoran provosoimisen, mutta pidämme ympäröiviä seutuja silmällä”, huomautti kolmas, po-matoran nimeltä Kanjo. Hän vaikutti varovaisemmmalta kuin toverinsa.
”Haha Me Ollaan Tiedetty Siitä Pidempään, Ootte Aika Surkeita.”
”Amshu ole jo hiljaa”, Matoro sanoi ja katsoi matoraneja pahoittelevasti.
”No, ainakin tarinanne täsmäävät. Kuulimme tältä tontulta suurin piirtein saman, ja hän on johdattamassa meitä sinne.”
Lehun kaartilaiset katselivat ushmaa epäillen. Blezerin pitkä ja ritarillinen siluetti kuitenkin karisti hieman heidän pelkojaan.
”Ja aioitte jatkaa vielä tänään?” Feren kysyi.
”Yritämme osua sinne yön pimeyden turvin. Osaatteko sanoa, mitä siellä meitä odottaa?” Matoro sanoi.
”Pahoittelen, Toa. Emme ole menneet lähelle. Mutta se ei ole suuri asema, korkeintaan pari tusinaa vihollista, linnoittautuneena vaaran laelle. Todellako aiotte iskeä sinne kaksin… tai siis kolmin?”
Matoro nyökkäsi. ”Ainakin katsomme, mitä voimme tehdä. Ja jos niillä ei ole aavistustakaan siitä, että olemme lähettyvillä, meillä on melkoinen yllätyksen etu. Tällä säällä ne eivät taatusti saa vahvistuksia.”
Vartiopäällikkö näytti mietteliäältä. ”Toamme on muualla, mutta olen varma, että kaartista löytyy muutama vapaaehtoinen. Älä huoli, emme hidasta teitä. Tunnemme nämä metsät. Oikeastaan minun on vaadittava, että otatte luotettavan oppaan meiltä. Ushma saattaa… johtaa teidät harhaan.”
Matoro oli jo sanomassa, ettei heidän tarvitse tulla mukaan sellaiseen riskioperaatioon, mutta Blezer nyökkäsi syvään.
”Arvokas ele, arvon vartiopäällikkö. On ilo nähdä pikkuväkeä, jotka eivät ole unohtaneet omaa voimaansa”, ritari julisti. Amshu mökötti.
Virta katsoi vartiopäällikköä. ”Olen vapaaehtoinen. Olen ollut siellä viimeksi”, hän sanoi saman tien.
”Väkesi näyttää hyvin motivoituneelta, vartiopäällikkö”, Matoro hymähti.
Päällikkö Feren katsoi sotilaitaan ja sitten taas klaanilaisia. ”Sanovat sankarit, jotka taivalsivat saaren läpi tällaisessa myräkässä. Onko tämä tosiaan vain tiedusteluretki?”
”Nyt siitä on tullut aggressiivista tiedustelua”, Matoro hymähti.
”Onko totta, että meidän kylämme Voyager on myrskyn takana? Turaga sanoi tunteneensa sen.” Kysyjä oli Virta.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hän veti myrskyn Klaanin ylle ja nazorak-ilmavoimien niskaan, mutta kyllä tämä taitaa olla jopa Toain voimia suurempi.”
”Tämä ei ole maallinen myrsky. Tunnen sen luissani”, Blezer mutisi.
Kukaan ei kysynyt, mitä se implikoi.
”No, lähettäkää joka tapauksessa terveisiä meidän pojillemme sinne”, päällikkö sanoi. ”Ja tuokaa minun soturini ehjinä takaisin, Bio-Klaanin ritarit. Varjelkoot Suuren Lehun henget askeleitanne, ja kätkekööt teidät pahoilta silmiltä.”
”Näemme huomenna”, Matoro vakuutti. Klaanilaiset jäivät odottamaan, kun lehulaiset soutivat takaisin kyläänsä. He istuivat puun alla ja söivät eväitä. Amshu ei halunnut heidän ruokiaan.
Lehulaiset ottivat Odan lepäämään kyläänsä, mutta eivät voineet tarjota lainarapua. Virta haki lisää varusteita, ja hänen mukanaan tuli toinen kaartilainen, joka kertoi nimekseen Kaitu. Hänellä oli vaaleanvihreä Pakari ja rauhallinen katse. Kummallakin oli hailakanvihreät viitat, lyhyet jouset ja miekat. He eivät puhuneet kovin paljoa. Ushma kiiti edellä hieman liian nopeasti ja haisteli oikeaa tietä.
Kiro-Wahi oli metsäinen vedenjakaja- ja ylänköalue, joka erotti soisen läntisen Lehun itäisestä sydän-Lehusta. Se oli rikkonainen, vaarojen täyttämä alue, jonka luolissa asui kuma-nuita. Kulku oli hidasta, kun rikkonaiset kalliot nousivat ja laskivat äkisti. Kirkkaat purot virtasivat kukkuloilta alas. Kirovirta oli vuolas ja voimakas, ja kulki syvällä kalliokurussa. Kerran he ohittivat kivien jonon, mikä näytti muinaislinnan perustuksilta.
Lehulaiset lauloivat matalalla äänellä matkalaulua. Se oli sanoiltaan pirteä, mutta Matoron oli vaikea saada kiinni sen rytmistä. Hän oli kuullut sellaista joskus ennenkin: toisinaan Välisaarten vanhan väen keskuudessa törmäsi sellaiseen hitaasti ja kaarrellen kulkevaan lauluun.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja hei! Mepä mättäit’
tervehdimme ja hei! Mepä varjoja tuon ikilaakson
tervehdimme ja ain’ toivomme se metsäpä että
vastais meille takaisin laulullaan rahiriistan.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja lahjojasi sun
kaipaillaan. Ain’ metsää, mättäit, varjoja iki-
laakson tervehdimme, ja kiitän lahjojasi sun.
Sitä kuunnellessa Kiro-Wahin metsäiset kukkulat ja kivikot tuntuivat äkkiä vähemmän uhkaavilta. Mutta kun ilta pimeni, myös laulu hiljeni lopulta. Sade oli tehnyt kallioista liukkaita ja petollisia. Rapujaloissa kyllä riitti pitoa, mutta Mökö kulki mukana vain kantamassa tavaroita, sillä Odan (ja Matoron) pakkaus oli pitänyt siirtää sille. Amshu oli osoittautunut ussalien veroiseksi kalliokiipijäksi, eikä toallekaan maasto tuottanut niin paljoa haasteita kuin muille.
Yö oli jo aluillaan ja tuuli jälleen yltymässä, kun he löysivät ensimmäiset merkit nazorakeista. He olivat nousseet yhden vaaran rinnettä pitkin, kun huomasivat, että pohjoisessa toisen laella kohosi radiomasto. Matoro ryömi hieman ylemmäksi Virta mukanaan. Hän pyyhkäisi kiikarisilmänsä linssiltä vettä ja tähysti asemaa. Viitat, hämärä ja surkea sää pitivät heidät joka tapauksessa vaikeasti havaittavissa.
Matoron konesilmä vaihtui vihreäksi, kun hän sääti päälle yökiikarin ja pyyhki vettä linssiltä.
”Siellä on masto ja rakennuksia”, hän sanoi. Äänen piti olla kova, että se selvisi siinä tuulessa. ”Niillä on asemat vaaran laella. Näen kaksi tuliasemaa… liikettä ei ole kovin paljoa. Ehkä tusina nazorakia?”
”Ne luottavat siihen, ettei kukaan kulje täällä”, Virta sanoi. ”Olemme antaneet vihollisen toimia melko vapaasti. Meillä ei ole varaa suoriin taisteluihin. Ehkä heistä on tullut ylimielisiä.”
”Nazorakeilla on varaa olla ylimielisiä, eivätkä ne varmaan odota hyökkäystä tässä säässä”, Matoro vastasi ja vain seuraili aseman menoa hetken. Se oli rakennettu yksinkertaisista konteista. Tukikohta oli kuitenkin niin korvessa, ettei sinne voinut olla kovin aktiivista liikennettä Nui-Koron esikunnasta. Vartiointi näytti pahaa-aavistamattomalta: kaksi nazorakia tupakoivat hämärässä siitä huolimatta, että se paljasti sijainnin helposti. Konekivääripesäkkeitä oli kolmeen suuntaan.
”Toa, onko sinulla suunnitelmaa?” le-matoran kysyi.
Matoro katseli asemia mietteliäänä.
”Lähelle pääseminen ei ole ongelma minulta ja Blezeriltä”, hän sanoi. ”Mutta jos siellä on enemmän nazorakeja kuin näemme, siitä voi muodostua ongelma. Vaikuttaa kyllä siltä, että kyse on kevyesti puolustetusta radioasemasta. Mennään alas muiden luo.”
Parikymmentä metriä alarinteeseen näkösuojassa odotti muu osa seurueesta. Blezer ja Kaitu puhuivat hiljaa jostakin, kun Matoro saapui paikalle Virtan kanssa. He kertoivat, mitä olivat nähneet.
”Olen tuhonnut suurempiakin joukkoja vihollisia”, Blezer tokaisi. ”Mutta käskymme olivat vain tiedustella. Voimme raportoida sijainnin Klaaniin, ja ilmavoimat voivat tuhota aseman kun myrsky laantuu.”
Matoro vilkaisi titaania. ”Saimme tosin luvan tarttua tilaisuuteen, jos sellainen tulee. Minusta tämä näyttää hyvältä mahdollisuudelta – ja se on radioasema, joten saatamme saada ehjänä sodan kannalta tärkeää saalista. Eivätkä nazorakit voi lähettää tänne apujoukkoja tässä säässä.”
Lisäksi hänestä tuntui väärältä laittaa jotkut Laivaston matoralaiset vaaraan, kun hän voisi yhtä hyvin hoitaa tehtävän itse.
”No. En ole eri mieltä. Ajattelin vain käskyjämme.”
”Minä ajattelin, että Virta ja Kaitu antavat meille taustatulta täältä, ja me kolme- hetkinen, missä se ushma on?” Matoro kysyi. Tontusta ei näkynyt enää jälkeäkään. Blezer tajusi saman, ja näytti nolostuneelta, kun hänen silmänsä oli pettänyt.
”Luopio on hylännyt meidät, ja mennyt ilmoittamaan meistä viholliselle”, hän sylkäisi.
”Tuskin, ne vihaavat nazorakeja”, Matoro sanoi. ”Minä pelkään, että se lähti edeltä sooloilemaan ja paljastamaan koko homman. Mennään vauhdilla!”
Klaanin soturit laskeutuivat rinteeltä kuusien sekaan, kun taas matoran-samoojat nousivat ylemmäksi. He ottivat jousiensa jänteet taskuistaan sateen suojasta ja virittivät ne paikalleen. Sitten he vain odottivat ja seurasivat, miten ritarit kulkivat alempana.
Vaarojen välinen metsä oli tiheää, nuorta ryteikköä, missä ei juuri nähnyt kättään pidemmälle. Kun kuusien välissä kulki, ne pudottivat kaikki vesipisaransa seikkailijoiden sadeviitoille. Kaikki tuoksui tuoreelle kuuselle.
”Eli sinun voimasi eivät ole elementaalisia vaan… riimuja?” Matoro kysyi.
”Niin. Loitsuja.”
”Mitä niillä voi tehdä?”
”Mitä vain. Etelän riimusepät osaavat mitä mahtavampia taitoja. Minä? Minulla on jään, voiman ja pyhän tulen loitsuja.”
”Hei, minullakin on jään loitsuja.”
”Eikä ole. Toan voima on toisenlaista. Titaani-ritarien loitsut – kuten Esikuningas Caraparin yliluonnolliset voimat – tulevat Karda-linjoista, kun taas teidän lahjanne elävät harmoniassa luonnon elementtien kanssa.”
”Sama se. Kun joudumme taisteluun, yritetään toimia nopeasti ja ilman pysähdyksiä. Ei anneta niille aikaa.”
”Suunnitelma on hyvä. Toivokaamme vain, ettei imbesilli paljasta lähestymistämme.”
Tiheät kuuset muuttuivat äkkiä pienemmiksi, ja maasto nousi jyrkästi kallioiksi. He kiersivät vaaraa itään päästäkseen sen jyrkempiin osiin, joita konekivääriasemat eivät vahtineet yhtä hyvin. Kallio oli niin jyrkkä, että sitä ei pystynyt kiipeämään ilman varusteita. Soturit pysähtyivät hetkeksi sen juurelle. Kra-kraa, sanoi harakka, joka kaarteli tulevan taistelupaikan yllä, kenties odottaen raatoja.
”Odota”, Matoro sanoi ja sulki silmänsä. Suletu hohti heikkoa, kelmeää valoa. Sitä kesti vain hetken.
”Eivät vaikuta huomanneen meitä”, hän kuiskasi. ”Yksi on yläpuolellamme, loput kauempana.”
Hän alkoi muotoilla jäistä lohkaretta kallion juurelle, johon ilmestyi karkeita portaita kuin näkymättömän kaivertamana. He kapusivat niitä pitkin ylös niin hiljaa kuin taisivat. Sateen ropina ja tuulen humina onneksi peitti muut äänet. Blezer jäi hieman taaemmas, kun Matoro ryömi konekivääriasemaan pitkä puukko käsissään – ionimiekan kirkas valo paljastaisi heidät heti. Vartija kuoli heti, kun tämän kurkku viillettiin auki. Vihreä veri sekoittui sadeveteen. Sellainen tappaminen toi Matoron mieleen Ritarikunta-ajat, mutta sen ajatuksen hän työnsi nopeasti pois.
Äkkiä helvetti pääsi irti. Ensin hän luuli tulleensa huomatuksi, kun laukaukset repivät yötä. Pian hän tajusi, että ne tulivat toiselta puolelta asemaa. Konekiväärinsarja ja gorserkkerin sotahuuto olivat kummatkin ääniä, joista sotilaat näkivät painajaisia vuosikymmeniä myöhemmin.
Pimeässä oli mahdoton huomata lehulaisia samoojia toisella vaaralla, mutta sieltä alkoi sataa tarkkaan tähdättyjä nuolia tukikohtaan. Joku nazorak ampui ilmaan valoraketin, mutta se ei juuri auttanut: myrsky oli liian päällä, eikä mikään ajoneuvo pääsisi auttamaan heitä tarpeeksi nopeasti. Myrskytuuli heitti valoammuksen äkkiä kauas.
”Se siitä hiiviskelystä”, Blezer mutisi taaempana, veti miekkansa ja lähti juoksemaan matalana kohti aseman keskiosia. Matorokin otti miekkansa ja seurasi, muttei sytyttänyt vielä terää. Koko tiedusteluasema oli herännyt hälytykseen. Siellä oli taatusti enemmän kuin tusina nazorakia. Komentoja huudettiin. Ushman uhreista kuului sydäntä riipiviä huutoja. Kumpikin klaanilainen oli tyytyväinen siitä, ettei ollut näkemässä.
Suurinpiirtein keskellä leiriä oli nuotiopaikka, joka oli ympäröity konteista tehdyillä rakennuksilla. Kaksi nazorakia olivat barrikadin takana ampumassa ushman oletettuun suuntaan. Ne eivät ehtineet reagoida, kun Blezerin miekan puhdas energia (ja se että se on helvetin iso miekka) lopetti heidän elämänsä lyhyeen. Sivustasta hyökännyt nazorak-kersantti kuoli Matoron miekkaan. Blezer oli ottanut tältä yhden zamorin osuman hartiaansa, mutta panssarin paksuus piti hänet haavoittumattomana.
He kävivät nopeasti vartiopaikan läpi, eivätkä nähneet enempää nazorakeja. Taistelun ääniä kyllä kuului. Matoro pysähtyi suurimman kontin oven eteen, mikä kulki radiotornin alle.
”Aistin sisältä kolme henkilöä. Jos mahdollista, yritetään vangita paikan komentaja tai radisti”, Matoro sanoi. Vesipisarat sihisivät, kun ne osuivat Matoron vaaleanpunaiseen terään.
”Vangita?” Blezer tuhahti ja vilkaisi toaa. ”Ne ovat rutto, joka kuristaa saartanne.”
”Ja heistä voi olla meille enemmän hyötyä hengissä”, Matoro katsoi toveriaan tiukasti.
”Mh. Hyvä on”, Blezer mutisi eikä protestoinut enempää. Hän lausui sanat, ja lähimmän rakennuksen ovi räjähti kappaleiksi, kun titaani osoitti sitä riimumiekallaan. Klaanilaiset syöksyivät sisään. Ensimmäisessä kontissa oli makuupusseja ja enimmäkseen tyhjiä asekaappeja. Seuraava ovi oli paksu, mutta sekään ei pidellyt klaanilaisia. Huone sen takana oli radiokeskus. Konsoleista kulki johtojen sikermä mastoon, joka oli suoraan heidän yläpuolellaan.
Sisältä heitä kohti avattiin saman tien tulitus, mutta edellä tulevan Blezerin Hau suojasi siltä. Ensimmäinen sotilas sai päälleen jäätä. Blezer huusi jotakin ja osoitti riimuterällään kohti kahta kauempana olevaa nazorakia: valkoinen kenttä jäädytti ne paikalleen.
Matoro juoksi suoraan radiolaitteelle. Sen päälle oli kaadettu happoa, ja samoin oli koodikansion. Hän onnistui kiskomaan irti jälkimmäisen puoliskon sivuista, joihin happo ei ollut ehtinyt. Haju kirveli.
”Hemmetti”, hän sanoi. ”Liian hitaita.”
Sitten hän vilkaisi valkeassa hohtavassa kentässä olevaa nazorak-paria.
”Mikä tuo on?”
Blezer paiskasi sivuoven kiinni.
”Se on sukorak-kenttä. Se jähmettää niille sijoilleen.”
Matoro hieroi leukaansa. Hän oli kyllä nähnyt joskus stasiskapseleita, joilla saatettiin jähmettää raheja… tai vankeja. Mutta tällainen sovellutus oli uusi.
”Hyvää työtä”, Matoro sanoi. ”Näetkö, tällä toisella on tumma haarniska. Se tarkoittaa tiedustelupalvelua. Toisen haaarniskassa on viestiosaston symboli. Ne voivat olla arvokkaita vankeja.”
Hän vilkaisi kolmatta, paikalleen jäädytettyä nazorakia. Hänen konepistoolinsa, kätensä ja jalkansa olivat jäätyneet seinään. Nazorak oli kauhuissaan.
”Tuo on vain sotilas. Jätetään hänet tänne.”
”Kuinka tunnet nazorakit näin tarkasti?” Blezer ihmetteli.
”Tiedot tulevat loikkarilta”, Matoro vastasi.
Blezer katseli nazorakeja mietteliäänä: ensin kahta stasiksessa olevaa, ja sitten kiinni seinään jäädytettyä sotamiestä. Muualta kompleksista kuului vielä laukauksia ja huutoja… mutta ei kovin paljoa.
”Jos jätämme yhden henkiin, emmekä ota tätä vangiksi, hän kertoo, mitä täällä tapahtui.”
Matoro katsoi tätä ja huokaisi. Se oli luultavasti totta. Sillä ei ollut välttämättä paljoa merkitystä, tiesivätkö nazorakit täsmälleen, mitä oli tapahtunut… mutta ehkä sillä oli? Hetken hän mietti, miksei ollut vain tappanut sitä kolmatta nazorakia saman tien, taistelutilanteessa. Se olisi ollut moraalisesti yksinkertaisempaa. Sotavangin teloittaminen kahden tämän lajitoverin edessä tuntui vain julmalta.
”Eivätköhän nazorakit osaa päätellä, että kyse oli klaanilaisista”, Matoro vastasi. Ja ehkä on parempi, että he saavat syyn niskoilleen, eikä lehukorolaisten läsnäolo tule ilmi. ”Ja että täältä kadonneet nazorakit ovat jääneet vangeiksi, ja että mitä he tietävät on jo meidän tiedossamme.”
Blezer ei vastannut siihen mitään ja huokaisi vain.
”Meidän pitäisi varmistaa koko asema ennen kuin lähdemme.”
”Tarkoitat kai, räjäyttää koko asema. Onneksi nazorakeilla on aina jossakin räjähteitä”, Matoro virnisti. ”Selvitetään, mitä täällä on. Voitko jättää nuo tuohon?” hän kysyi kahdesta jähmetetystä.
”En voi poistua kovin kauas, tai loitsu raukeaa”, Blezer sanoi.
”Köytä heidät”, Matoro sanoi ja napsautti harppuunansa kuoren auki. Sen sisällä oli rulla ohutta teräskaapelia. Häneltä löytyi toinen vyöltä. Hän heitti ne Blezerille, joka hädin tuskin sai kopin. Jään toa keskittyi koluamaan komentokeskuksen pöytälaatikoita ja laitteistoja. Hän osasi zankzoraa hyvin välttävästi. Sodan alettua siitä oli pidetty kursseja Bio-Klaanin kansanopistossa Manun tekemän oppikirjan perusteella. Se riitti kuitenkin arvioimaan, mikä tuntui tärkeältä ja mikä ei. ”Tärkeät”-kategorian hän latoi pöydälle.
Hänen selkänsä takana Blezer sitoi kaksi nazorakia tiukasti. Sukorak-kenttä katosi pian sen jälkeen, kun nazorakit olivat kiinni. Tummanruskea yritti hyökätä Blezerin kimppuun, mutta ei voinut tehdä mitään. Titaani iski tämän maahan hieman liian rajusti. Toinen, punaruskea nazorak näytti ymmärtävän tilanteen, ja yritti vain olla hiljaa.
Silloin jotakin iskeytyi ovea vasten. Kovaa.
KLANG.
Ikkunaan roiskui vihreää verta. Matoro säpsähti ja kääntyi.
Blezer marssi suoraan oven luo… mutta silloin toinen kumahdus ovea vasten pakotti sen saranoiltaan, ja se kaatui sisään. KLANG. Ritari kaatui sivuun. Gorserkkeri läähätti oviaukossa ja sylkäisi kappaleen kitiinikuorta suustaan.
Amshu oli yltä päältä veressä – mutta se oli vihreää vihollisen verta. Hän lipoi sitä huuliltaan ja kynsistään ja hengitti raskaasti ja rahisevasti. Tonttu oli ottanut useita haavoja, mutta se ei näyttänyt hillitsevän hulluuden kiiltoa sen silmissä. Gorserkkeri vaappui vääjäämättä kohti kahta nazorak-vankia – ja klaanilaisia – ja hymyili suupielet kuolassa.
”Ahahaha, Lisää Saalista…”
Nazorakit katsoivat toisiaan ja sanoivat jotakin. He yrittivät liikkua, mutta köydet tekivät sen mahdottomaksi. Tummakuorinen yritti nousta mutta kaatui. Gorserkkeri hyppäsi puolustuskyvyttömän saaliinsa kimppuun…
… tai yritti, mutta Matoron potku osui raputonttua kylkeen ja kaatoi tämän. Hän oli äkkiä ushman ja nazorakien välissä, miekka kohti tonttua. Tonttua, joka oli juuri lyönyt tiensä sisään ovesta…
”He ovat vankeja”, Matoro sanoi. ”Lopeta.”
Ushma murisi ja kampesi itsensä pystyyn.
”Tiesin Että Olisitte Fasistien Kanssa Liitossa”, Amshu sihisi ja mittaili toaa maaninen hymy kasvoillaan. Blezer oli päässyt ylös ja saanut miekkansa käsiinsä. Hän uhmasi ushmaa sivusta.
”Kuolinpäivä Se Vasta On Elämisen Arvoinen”, gorserkkeri hurrasi ja hyökkäsi käsittämättömän voimakkaalla loikalla Matoroa päin. Niin pieneksi olennoksi tontussa oli valtavasti voimaa. Toa ei voinut väistää; vangit olivat hänen takanaan. Hän ei myöskään halunnut ottaa naamaansa rapuhirvitystä, joka oli juuri repinyt kappaleiksi tusina nazorakia. Jäävalli nousi heidän väliinsä sekunnissa: ushma iskeytyi siihen ja pirstoutui siitä läpi. Sen vauhti hidastui vain hieman. Matoro kaatui, kun tonttu osui hänen rintakehäänsä kuin unihalvausdemoni. Hän sai ravunsaksen iskun poskeensa ja iski ioniterällä tonttua selkään, mutta terä oli liian pitkä ollakseen käytännöllinen sellaisessa painissa. Ushma huusi ja raivosi ja sohi ympäriinsä. Saksista olisi tullut vielä monta osumaa, jos Blezer ei olisi ollut nopea ja napannut ushmaa tiukasti syliinsa. Jopa väkivahvalle titaanille oli vaikeaa pidätellä gorserkkerin mahtia. Ushman veri tuoksui sokeriselle ja hiilihapotetulle. Se yritti kaivautua saksillaan läpi Blezerin käsien. Lopulta Blezerin oli pakko heittää hirvitys kauemmaksi, ja saman tien Matoro syöksi sen päälle niin paljon jäätä kuin vain pystyi.
Ushma katosi metrien kokoisen jäävuoren sisään. Vasta sitten hengästynyt Matoro uskalsi lopettaa ja laskeutui polvilleen loskaan.
”Helvetti mikä tyyppi”, Matoro naurahti kuivasti hengähdyksien välistä.
”Sanoin, ettemme voisi luottaa siihen”, Blezer vastasi.
”No, pääsimme tänne asti sen avulla”, Matoro sanoi. ”Ja kaikki meni ihan hyvin.”
”Jätämmekö sen tuohon?”
”En halua ottaa riskiä, että se pääsee uudelleen vapaaksi.”
”Meidän pitäisi kadottaa se tästä maailmasta. Nämä ’gorserkkerit’ ovat oikeita demoneita.”
Matoro katsoi jään sisään vangittua ushmaa. Vaaran huipulla loppusyksystä se ei sulaisi ennen ensi kevättä. Tosin nazorakit saattaisivat ottaa sen vangiksi. Se tuntui liian karulta kohtalolta… mutta hän ei keksinyt muutakaan. Luultavasti siitä seuraisi lähinnä lisää kuolleita nazorakeja.
”No, siitä ei ole meille harmia hetkeen”, Matoro vastasi. ”Tokihan Klaani olisi voinut hävittää Hatidin huligaanit aikaa sitten… mutta noh. Emme me oikein toimi niin. Vaikka ne ovat vaarallisia ääliöitä, ne ovat saaneet olla rauhassa, kunhan eivät ole tehneet pahaa muille.”
”Mhh. Toa Tawan armeliaisuus voi vielä johtaa suurempaan kärsimykseen”, Blezer mutisi. ”Hyvä on. Mitä teemme vangeillamme?”
Matoro kääntyi katsomaan kahta nazorakia, ruskeaa ja tummanruskeaa. Vaaleampi oli kauhusta jäykkä. Tumma tuijotti toaa katseella, joka yritti tappaa.
Kolmas, tavallinen sotamies, oli edelleen kiinni jäässä.
”Mitkä ovat numeronne?” Matoro kysyi mahdollisimman selkeästi. Hän tunnisti, että ruskealla oli armeijan alikersantin natsat, mutta tiedustelupalvelun sotilasarvoja hän ei tunnistanut.
”Emme fuhu teille”, tummempi sylkäisi. Alikersanttikaan ei vastannut.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hyvä on. Muut saavat kuulustella teitä myöhemmin. Minä nyt vain toivon, että arvostatte sitä, että pelastimme teidät raivohullulta tontulta. Emme me teitä huviksemme halua tappaa.”
Blezer vilkuili nazorakeja ylenkatsovasti mutta selvästi kiinnostuneena. Matoro tajusi sen olevan ensimmäinen kerta, kun ritari näki nazorakin läheltä ilman, että oltiin välittömässä hengenvaarassa.
”Ne näyttävät heikoilta ruipeloilta”, hän mutisi.
”Ei tarvitse olla kovin vahva tehdäkseen paljon pahaa”, Matoro vastasi. ”Älä aliarvioi niitä. Niiden kuljettaminen Klaaniin vaatii meidät kummatkin terävinä. Paremmalla säällä voisimme tilata kuljetuksen Laivastolta, mutta nyt meidän on varmaan pakko mennä hitaan kaavan kautta. Rapulatvaa myötäillen itään, sanoisin.”
”Tai jätämme vangit Lehu-Koroon, kunnes sää selkiää.”
”Sekin on vaihtoehto”, Matoro myönsi. ”Voitko vahtia heitä? Heitä tuo kolmas jonnekin komeroon, emme saa kuljetettua kolmea. Ja nappaa täältä kaikki tärkeä reppuun. Minä käyn alueen nopeasti läpi, ja selvitän mistä löydän tarpeeksi kranaatteja antennin räjäyttämiseen.”
”Hyvä on”, Blezer sanoi ja työnsi miekkansa huotraan.
Matoro ei löytänyt radioasemalta kovin montaa elävää sielua. Länsireuna oli kammottavassa kunnossa: ushma oli raadellut ruumiita. Yhden hän tunnisti upseeriksi. Sade ja veri sekoittuivat hailakan vihreäksi litkuksi. Se virtasi jatkuvana purona alas vaaralta.
Ylempää löytyi kaksi nuolien surmaamaa sotilasta. Hän kävi teltat läpi yksi kerrallaan. Oli todennäköistä, että osa nazorakeista oli paennut. Lopulta hän löysi pienen rakennuksen, mikä palveli raskaan aseistuksen varastona. Toa nappasi sieltä huoletta kaksi salkkua miinoja sekä kertasingon selkäänsä ja suunnisti takaisin kohti keskiosia. Muu tukikohta oli lähinnä kontteja ja telttoja, eikä olisi minkään arvoista tuhota, mutta radiotornin hajottaminen pakottaisi nazorakit ainakin kuljettamaan paikalle uuden tornin osat ja tekniikan. Millähän ne olivat edes kuljettaneet sille kirotulle kukkulalle sellaisia teräspalkkeja? Imperiumilla oli selvästi liikaa resursseja.
Mustalumi viritti miinat ja Blezer siirsi vangit. Kaksi köytettyä nazorakia laitettiin toistaiseksi Mökö-ravun selkään. Blezerillä roikkui mukanaan iso repullinen koodikirjoja ja muita tukikohdan asiakirjoja. Hyvän etäisyyden päästä Matoro otti singon ja lähti tähtäämään korkeasta polviasennosta. Vesipisarat valuivat tähtäinristikkoa ja teleskooppisilmän linssiä pitkin.
Torniin osuminen ei ollut kovin vaikeaa, ja räjähteitä oli kylvetty niin laajasti, että ketjureaktio oli varma. Varmistin pois, vilkaisu takavaara-alueelle, liipasin sisään. Valtava ääni repi yötä. Suuliekki löi, ja takaliekki iski kahta pidemmälle.
Huipulla koko helvetin torni pamahti, ja teräs ulisi kun se kaatui. Arvokas elektroninen laitteisto särkyi kappaleiksi Kiro-Wahin kallioille. Hän tajusi vasta hetken kuluttua, että Amshu oli ehkä kuollut tai vapautunut räjähdyksessä, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut mennä selvittämään, oliko. Ehkä sisätilat olivat ihan kunnossa, lähinnä torni oli kappaleina. Matoro heitti kertasingon kivikkoon.
”Sinä käytät yllättävän sujuvasti melko, krhm, epätyypillisiä toa-työkaluja”, Blezer kommentoi. Oli vaikea sanoa, oliko se moite vai vitsi. Matoro kiilasi heidän pienen retkikuntansa kärkeen. Rapujen selässä istuvat köytetyt nazorakit eivät sanoneet juuri mitään, mutta tarkkailivat klaanilaisia silmä kovana. Blezer oli löytänyt toiselta veitsen ja itsemurhakapselin, jotka oli ottanut pois.
”Toa-koodi ei sano mitään singoista”, Matoro hymähti. Sade piiskasi heitä.
Se sai Blezeriltä virneen. ”Ei niin. Mutta kenties se johtuu siitä, että Toa Jovanin aikaan ei niitä ollut.”
”Melkoinen miekka sinulla”, Matoro sanoi. ”Tuleeko voimasi sen riimuista?”
”Useimmat tulevat. Ne, jotka tuhoavat. Tämä on kulkenut ritarilta ritarille tuhansia vuosia.”
”Ihan siistiä.”
”Omasi vaikutti uudemmalta. Onko se ’laaser-miekka’?”
Matorolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä oli laaser-miekka.
”Se luo terän ionikentän sisään”, Matoro vastasi. ”Kevyt, terävä, ei vie tilaa.”
”Käytännöllistä”, Blezer mutisi vähäpuheisesti, mutta taisi tarkoittaa ”moderneja hullutuksia.”
Pian he löysivät lehukorolaiset samaisesta paikasta, jossa heidän reittinsä oli aiemmin eronnut. He eivät juuri puhuneet. Matkaa takaisin kylään oli vielä useampi tunti, ja he olivat kaikki rättiväsyneitä.
Myrskyn neljäs päivä
Kolmannen matkapäivän taivas oli vieläkin synkempi kuin se oli ollut edellispäivänä. He olivat lähteneet Lehu-Korosta niin varhain, että oli vielä pimeää. Myrsky oli kaatanut paljon metsää yön aikana. Se tuntui vain pahenevan. Nazorak-vangit oli toistaiseksi jätetty kylän kaartin vahdittavaksi, ja loukkaantunut Oda-rapu oli jälleen mukana. Silmästään huolimatta tämä tuntui olevan voimissaan, ja antoi ratsastaa. He kulkivat vain tunnin verran, kunnes tulivat jälleen skakdien käyttämälle metsätielle. Piti hoitaa vielä viimeinen osa tehtävää.
Vaikka sää oli harmaa ja metsä ankea, Matoro koki jotakin vastustamatonta tyytyväisyyttä. Se kaikki oli tuonut hänelle mieleen Pohjois-Mantereen suuret metsät ja loputtomat pikku saaret joita he olivat kolunneet Umbran kanssa. Märän sammaleen ja mätänevien lehtien haju kieli vääjäämättä lähestyvästä talvesta. Hänen oli vaikea uskoa olevansa jälleen siinä, Klaanin ykköslinjassa, tekemässä jotakin ei pelkästään hyödyllistä vaan oikeasti tärkeää.
Blezer katseli tietä pohjoiseen. Näkyvyys oli heikko. Tie oli sumun peitossa. Myrsky oli kaatanut useita puita sen poikki.
”Meillä on aiemmalla ilmatiedustelulla suhteellisen hyvä kuva heidän leiriensä sijainneista”, Matoro sanoi ja kaivoi esiin muovitetun kartan, jota oli täydennetty lehukorolaisten tiedoilla. Hän pohti hetken.
”Paketti pitäisi jättää pohjoisemmaksi”, hän sanoi lopulta ja sukelsi takaisin metsän puolelle Oda kintereillään.
”Jätämmekö palkkasotureille ansan?” Blezer kysyi.
”Ei, tämä on jotakin muuta. Sen pitää olla jotenkin noudettavissa.”
”Skakdien noudettavissa?”
”No, yhden tietyn skakdin”, Matoro virnisti. He jatkoivat pohjoiseen joitakin kilometrejä. Sade yltyi. Ajo-uralla ei kulkenut ketään. Yhdessä kohdassa he tulivat hylätylle leiripaikalle. Nuotion hiilet olivat litimärät. Yhden puun viereen oli jätetty pieni pino klapeja. Tietenkään sotilas ei kanna mitään ylimääräistä. Sivummalla oli tupakantumppeja ja muutama rhotuka-kiväärin hylsy.
Pohjoisesta kuului moottoripyörän ääni. Se ei välttämättä ollut ajamista, vaan ainoastaan moottorin huudattamista. Blezer säpsähti ja vei kätensä miekalleen.
”Sinne on matkaa”, Matoro sanoi. ”Noista peleistä lähtee melkoinen meteli.”
Hän otti pakkauksen Odan selästä kantoon ja asteli syvemmälle metsään skannaten puustoa. Kuuset kohosivat korkeuksiin. Lopulta hän löysi myrskyn kaataman puun, jonka valtava juurakko muodosti suuren seinän. Toa kyykistyi sen alle ja työnsi pakkauksen sinne. Blezer piti kummankin rapuja ja seurasi sivusta Mustalumen työskentelyä.
Hetken mielijohteesta Matoro kirjoitti mukaan lyhyen viestin.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet –MM”
Hän oli aika varma, että Guardian kyllä muistaisi sen sananvaihdon. Hän yleensä muisti sellaiset typerät viisastelut hyvin. Tuntui jotenkin ironian mestarinäytteeltä, että Viimeinen Vartija oli soluttautunut Kenraali Gaggulabion joukkoihin. Guardian oli kyllä mestari sellaisessa.
Sitten hän peitti pakkauksen mahdollisimman hyvin oksilla, lehdillä ja sitten mudalla. Juurakosta sitä ei voinut juuri erottaa, ja se toivottavasti suojaisi piiloa hieman sateeltakin. Toivottavasti sen sisältö auttaisi Vartijaa yksinäisessä tehtävässään. Lopuksi toa vielä asetti kätköön pienen linnunpesän repustaan.
Hetken Matoro kuvitteli, miten Guardian olisi nälvinyt hänelle siitä, miten isku nazorak-asemalle oli jättänyt henkiin sekä todistajan että murhaajatontun. Guardian olisi varmaankin teloittanut ne. Mikä olisi ehkä ollut oikea ratkaisu suuremman sodan kannalta… mutta onneksi oli aina Tawa, joka muistutti toisesta vaihtoehdosta.
Blezer katseli sitä kädet puuskassa.
”Ja miten hän löytää kätkön?”
Matoro pyyhki mutaa käsistä viittaansa ja nousi pystyyn.
”Se onkin vaikeampi osa. Emme voi kommunikoida emmekä tehdä paikasta ilmiselvää. Onneksi meidän liittolaisiimme kuuluu myös muuan veljeskunta, jossa taidetaan lintujen kouluttaminen paremmin kuin missään muualla.”
Hän vihelsi matalalta. Hetkeen mitään ei näkynyt. Niin metsän siimeksessä näkyvyyttä ei ollut kovin paljoa.
Matoro yskäisi ja vihelsi uudelleen. Viimein lintu ilmestyi paikalle. Se oli iloisen näköinen mangroveharakka, joka lehahti juurakon päälle ja käänteli päätään kutsujaa katsoessaan. Blezer muisti nähneensä saman lajin linnun heidän lähistöllään useita kertoja. Se oli tavallisesti lämpimämmän ilmanalan lintu, mutta kyllä niitä pohjoiseenkin eksyi, etenkin poltetulta eteläiseltä naapurisaarelta. Mustavalkoista lintua oli vaikea erottaa tavallisemmasta mata-harakasta, mutta tarkkasilmäinen huomasi tummanvihreät höyhenet pyrstössä. Guardian kyllä huomaisi, ettei kyse ole Mysteryksen tavanomaisesta harakasta, vaan pakolaisesta Veljeskunnan saarelta.
”No niin, tules tänne”, Matoro puhui linnulle ja ojensi kättään. Siinä oli pari siementä vyön taskusta. Harakka katseli häntä ivallisesti.
”Miksi tämä oli niin paljon helpompaa silloin, kun Otlek näytti homman…” toa mutisi ja napsautti sormiaan. ”Voisitko nyt tulla…”
Lopulta harakka uskaltautui Matoron kädelle, ja nokkaisi siemenen.
”Kra-kra-kraa!”
Varislinnun kosketus tuntui jotenkin ällöttävältä. Ei siksi, että se olisi jotenkin poikennut muista linnuista, mutta ihan vain… se oli varislintu. Matoro yritti olla näyttämättä epäröintiä toverilleen ja terästi itsensä. Idiootti, se on vain lintu, et ole enää Aft-Amanassa. Kuka muka voi kehittää fobian johonkin hiton varislintuihin? Haistoivatko tavallisetkin linnut pelon? Toivottavasti eivät…
”Kra-kra-kraa!”
”No niin”, hän laski linnun varovaisesti pesää kohti. ”Tämä on nyt sitten sinun asemapaikkasi. Ja sinun pitäisi johdattaa tänne joku, joka on kouluttajasi tuttu.”
Matoro katsoi lintua, sulki silmänsä ja hänen naamionsa loisti heikosti. Se kesti vain silmänräpäyksen. Lintu näytti hämmentyneeltä, mutta ymmärsi pian. Se… nyökkäsi Matorolle? Häh? Osasivatko Veljeskunnan linnut tehdä noin? Sitten se nappasi toisenkin siemenen, säksätti ”kra-kra-kra!” ja lensi pois.
Matoro kaatoi loput siemenet pesän viereen.
”Toivottavasti se tajusi…” hän mutisi noustessaan kuopasta ylös. Blezer oli katsonut näytelmää naama peruslukemilla.
”Mitä sinä teit sille?” hän kysyi.
”Välitin sille kuvan ja tuntemuksen miehestä, joka sen pitää etsiä.”
”Toimiiko se?”
”Ei aavistustakaan. Yleensä nämä löytävät kouluttajansa, ei jotain muuta henkilöä. Mutta minulle vakuutettiin, että se voi toimia, ja että harakat ovat tarpeeksi älykkäitä tehtävään. Etenkin nämä harakat.”
Blezer kohautti olkiaan.
”Voipi ollakin. Raheilla on viisautta, joka usein uupuu meiltä kaksijalkaisilta.”
”Onhan harakallakin kaksi jalkaa.”
”Saivartelet. Ymmärrät kuitenkin, mitä tarkoitan”, Blezer murahti.
”Ymmärrän, ymmärrän. Minä ja varislinnut, meillä on historiaa…”
Matoro talloi vielä hieman jälkiään, vaikka sade luultavasti kadottaisi ne joka tapauksessa.
”Ei sitten sanaakaan tästä osasta tehtävää”, Matoro katsoi toveriinsa. ”Voitko vannoa sen?”
”Vannon sen Kolmen Hyveen kautta”, Blezer nyökkäsi. ”Toa Tawa voi olla huoletta.”
Hänen katseestaan kuitenkin näki, että Blezer aavisti enemmän kuin sanoi, mutta ymmärsi myös miksi se oli salaisuus.
”Minun täytyy myöntää, kyseenalaistin ensin miksi tehtävälle tulisi joku niinkin uusi klaanilainen kuin sinä olet. Mutta no, aina ei voi saada parhaita miehiä, niin pitää tyytyä tarpeeksi hyviin. Niin kuin meihin kahteen”, Matoro naurahti hieman ja tarttui taas Oda-ravun riimuun. Hän tarkasti kompassinsa ja lähti liikkeelle. Märkä sammal litisi joka askeleella.
Blezer oli ajatuksissaan. Matoro ei häirinnyt tätä. He ottivat suunnan kohti kaakkoa. Suorin reitti ulos Lehusta veisi heidät Ratamonlaakson länsipäähän ennen yötä. Klaanissa he olisivat sitä seuraavana päivänä. Tai sitten joskus aamuyöstä, jos he vain jatkaisivat matkaa… siinä säässä se alkoi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Ehkä he saisivat yösijan jostakin Klaanin lähiseudun maalaistalosta, ja taittaisivat viimeisen matkan huomenaamusta. Ainakin matka laaksoa pitkin kulkisi nopeasti. Matorosta tuntui, kuin hänen jokainen nivelensä ja haarniskan kappale olisi märkä sadeviitasta ja Lehu-Korossa vietetystä kuivasta yöstä huolimatta, eikä sade vain ottanut loppuakseen. Ei, päinvastoin, jossakin lännessä jyrisi ukkonen. Koillistuuli oli vain yltynyt, ja vaikka metsän siimeksessä sitä ei tuntenut kovin vahvasti, puut valittivat ja natisivat juuristaan. Toa kiskoi huppua syvemmin päähänsä ja pisti jalkaa toisen eteen. Matkaa kotiin oli vielä monta kymmentä virstaa, ja myrsky vain paheni.
Kolme päivää sitten
Ritarien takomisen jälkeen
Matoro veti oven kiinni perässään. Tuntui oudolta tulla tapaamaan Tawaa ilman, että Xela tervehti ensin. Tyhjä sihteerin pöytä Admin-siiven aulassa oli kuin monumentti niille, jotka olivat lähteneet.
Juuriadmin näytti vasta päiväunilta heränneeltä mutta silti väsyneeltä. Oli vasta iltapäivä. Sade ropisi kevyesti ikkunaan. Nainen asteli ohi työpöytänsä ja istuutui (tai pikemminkin lysähti) sohvalle.
”Hei. Pahoittelen, että tämä tulee hyvin lyhyellä varoitusajalla”, Tawa sanoi ja nosti katseensa Matoron suuntaan. ”Istu toki.”
”Ei se mitään.”
Matoro istuutui tuolille. Hänellä oli päällään valmiiksi laitettu varustevyö. Mies katsoi adminia kysyvästi. Tawa näytti hakevan sanojaan tavalla, joka ei ollut hänelle aivan tavallista. Tällä oli harteillaan pehmeä tummansininen viitta. Nöpö nukkui pienessä virkatussa korissa lattialla eikä näyttänyt piittaavan Matorosta lainkaan.
”Ensinnäkin, kiitos että lupauduit hoitamaan tämän”, Tawa sanoi. ”Valitettavasti en tahtoisi luottaa tätä aivan kenelle tahansa.”
”No, minun oli joka tapauksessa määrä olla pian vuorossa…” Matoro nyökkäsi, vaikka olikin suunnattoman tyytyväinen siitä, että hän olisi jälleen siellä, minne kuului: luotettuna hoitamassa Bio-Klaanin tärkeimpiä tehtäviä. Kalan hakeminen Kofo-Korosta oli tärkeää, mutta ei hän ajatellut sitä koko sotaa tehdä.
”Niin. Ilmeisesti partiomatka aiottiin perua tämän surkean sään tähden. Melko julmaa lähettää ketään tuonne.”
Syksyn pimeys sai koko hetken tuntumaan illalta, vaikka sinne oli vielä matkaa.
”Mutta?”
Tawa huokaisi ja mietiskeli. Hänen silmiensä vihreä kenties loisti hieman kirkkaammin kuin se oli edellisinä viikkoina loistanut.
”On sitä parempi, mitä harvempi tietää. Gee otti yhteyttä viime yönä.”
Matoron oli pakko hymyillä. Eihän hän koskaan ollut ajatellut, että Guardian olisi kuollut… mutta kyllä se tieto silti piristi. Ensin Umbra, nyt Guardian? Ehkä Kapurakin vain ilmestyisi takaisin ensi kuussa ja koko juttu paljastuisi salaiseksi tehtäväksi.
”Missä hän on?”
”Ilmeisesti hän on soluttautunut Allianssin skakdien joukkoon, mutta siihen tietomme loppuvat. Hän ei voinut puhua kauaa.”
Tawa näytti siltä, että olisi halunnut sanoa ”kyllä”, mutta malttoi itsensä.
”Se olisi liian vaarallista, eikä hän tahtonut sitä. Hän… tietää, mitä tekee.” Toivottavasti.
”Sen sijaan ajattelimme toimittaa hänelle tarvikkeita. Etenkin jotakin, millä pitää yhteyttä meihin.”
”… mutta emme tiedä, missä hän tarkalleen on?”
”Aivan. Meillä on… kokeilemisen arvoinen idea, vähintäänkin. Nappaa Bladis mukaasi asevarastoon, hän ja Otlek voivat kertoa sinulle käytännön suunnitelman. Tahtoisin, että toimittaisit Geelle paketin samalla, kun partioitte Lehussa. Jos se ei koskaan löydä häntä, emme menetä kovinkaan paljoa… mutta jos hän löytää sen, se auttaisi häntä kovasti.” Meitä, Tawa melkein sanoi. Pelkästään mahdollisuus pitää yhteyttä oli riskin arvoinen.
”Toki. Sen ei pitäisi pidentää matkaa juuri lainkaan”, Matoro nyökkäsi, eikä voinut peittää tyytyväistä hymyään. Sekä Geen löytymisestä että siitä, että hän istui juuri siinä juuri sillä hetkellä.
”Tiedän, että yrität näyttää, että olet taas kunnossa”, Tawa sanoi haikeasti. ”Ja olen iloinen kun näen, miten paljon työtä olet tehnyt toipumisen eteen. Mutta toivon, ettet ota sen takia ylimääräisiä riskejä vain todistaaksesi jotakin.”
Matoro katsoi tätä. Hänestä tuntui hieman nololta, että Tawan piti muistuttaa häntä siitä… mutta ehkä se oli aiheellista. Ehkä jonkun olisi pitänyt sanoa se hänelle jo aikaa sitten. Tuskin hän olisi sitä uskonut ennen kuin teki itse kaikki ne virheet, mutta silti. Se toi hänen mieleensä Oraakkelin sanat ja pistävän katseen.
”Käskystä”, Matoro yritti sanoa kevyesti, mutta Tawa näki siitä läpi. ”Olen tainnut tehdä huonoja ja hätäisiä valintoja tarpeeksi yhdeksi elinäksi. Olen yrittänyt oppia niistä… Toimimaan velvollisuuden enkä hetken mielijohteiden varassa.”
”En minä sitä tarkoita”, Tawa sanoi hitaasti ja jokaista sanaa harkiten.
”Matoro, sinun ei pitäisi yrittää olla sotilas. Me kumpikin tiedämme, että olemme sitä enemmän. Sotilas vain satuttaa käskystä. Jos sallit väsyneen runollisuuden, me toat olemme ritareita: jos satutamme, se on omasta valinnastamme ja uskostamme, eikä sokeasta velvollisuudesta. Sinun pitäisi luottaa siihen. Virheistäsi huolimatta voit valita paremmin. En toivoisi sinulta sokeaa uskollisuutta Bio-Klaania tai minua kohtaan.”
Se yllätti Matoron. Hän katsoi Tawan väsyneitä vihreitä silmiä ja sitten lattianrajaa.
”Mistä tämä tulee?” mies kysyi.
”Ehkä minä vain olen itsekin pohtinut näitä asioita viime aikoina. Valintoja, ritareita, toan roolia siinä kaikessa. Se on vaikea polku. En nyt ole mikään esimerkillinen tapaus itsekään.”
”Melko vaatimatonta joltakulta, jota ilman emme olisi tässä linnassa”, Matoro hymähti.
”Niin”, Tawa hymyili varovaisesti. ”Virheistä huolimatta saamme kaikenlaista aikaan.”
Matoro ei oikeastaan tiennyt, millaisista virheistä Tawa puhui. Vain harvat tiesivät Tawan menneisyydestä, ja hänelle tämä oli aina ollut vain ja ainoastaan esikuva. Todellinen henkilö, kyllä, mutta ihailtava kuvajainen siitä, mitä Toa voisi parhaimmillaan olla. Se oli kaiketi, miten jotkut nuoremmat olivat hänestäkin ajatelleet, Matoro mietti. Ehkä hän alkoi vasta nyt erottaa Tawan kultaisen kuoren alta tragedian, josta huolimatta tämä jaksoi aina vain eteenpäin.
”Niinpä kai”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ajattelin, että paras tapa päästä niistä virheistä eteenpäin on keskittyä johonkin hyödylliseen. Että sodassa auttaminen auttaisi omaatuntoani.”
”Se voi pitää paikkansa, en minä sitä kiistä”, Tawa nyökkäsi. ”Minä vain toivon, ettet anna sen muuttaa itseäsi liikaa. Sotilaaksi tai miksikään muuksi. Olen kyllä ylpeä nähdessäni, miten monet klaanilaiset antavat kaikkensa meidän yhteiselle kodillemme… mutta onhan se myös loputtoman surullista. Moni meistä on jo kovettanut itsensä selvitäkseen. Ymmärtäähän sen. Metru Nui teki sen aikanaan monelle, ja pelkään, että vaikka me selviäisimme, meidän sotamme jättää saman jäljen.”
Eikä hän ajatellut vain nuoria toia, jotka laskevat surmaamansa nazorakit tusinoissa ellei sadoissa, vaan kaikkia muitakin. Niitä jotka olivat tulleet sotaa pakoon vain joutuakseen jälleen kaivamaan kiväärin esiin. Niitä jotka uhrasivat luovuutensa ja ahkeruutensa sodan töille. Niitä jotka uhrasivat ideaalinsa ja omantuntonsa Bio-Klaanin puolesta.
Siihen oli vaikea vastata. Matoro ei ollut kuullut Tawaa ennen niin… syvällisenä. Paitsi ehkä kerran Tawastialla aamukolmelta, mutta se oli eri tilanne. Ehkä se henkevyys tuli univelasta.
”Olen huomannut”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Hän muisti Sugan sotastrategiset pohdinnat taistelijan ominaisuuksista ja Äksän nauramassa sille, miten kohta ammuttaisiin torakoita. Eihän se hänelle uutta ollut: toan on täytynyt tottua väkivaltaan. Mutta se tuntui erilaiselta, kun se oli kaikkialla, kun se läpäisi koko yhteisön.
”Luulisi, että sinulla on tarpeeksi murheita huolehtia siitä, miten me selviämme hengissä. Mutta jaksat huolehtia myös… kaikesta tuosta.”
”En voi sille mitään”, Tawa sanoi. ”Kenties on hyvä niin.”
”Minä teen parhaani”, Matoro vakuutti. ”Muistan kyllä Metru Nuin.”
Ei ollut aivan varma, tarkoittiko hän sotaa vai katastrofia. Opetuksia yhtä kaikki: opetuksia siitä, miten tarkoitus pyhittää keinot, ja kaikki voidaan uhrata Lopullisen Voiton alttarilla, kunnes voitto maistuu tuhkalta ja tie sinne on päällystetty ruumiilla ja särjetyillä unelmilla.
”Kyllä sinä pärjäät. Kunhan vain ensi kerralla mietit kahdesti ennen kuin valitset”, Tawa virnisti. Hän vilkaisi kelloa pettyneenä. Se oli vieläkin liian vähän sille, että voisi mennä nukkumaan ja säilyttää edes jonkinlaisen unirytmin. Ehkä parin tunnin kuluttua.
”Heh, yritän”, Matoro hymähti vastaukseksi. Oli vaikea sanoa muuta. Hän ei tiennyt, oliko Tawan luottamus huojentavaa vai lisäsikö se painetta, mutta se tuntui hyvältä. Hän oli kaivannut sitä tunnetta, kenties vielä enemmän kuin jännitystä. Mutta ei hän sitä osannut tai halunnut sanoittaa.
”Tuota… minun pitäisi ehkä sitten mennä sen Bladiksen luokse. Oliko vielä jotakin?”
”Onnea matkaan. Lähdette yötä vasten, ettekö?”
Matoro nyökkäsi.
”Sitten sinun kannattaa ehkä ottaa lyhyet ilta-unet ensin”, Tawa hymyili. ”Onko sinun edelleen vaikea nukkua?”
”Kamomilla auttaa vähän”, Matoro myönsi.
”Siinäs näet. On minunkin neuvoistani joskus hyötyä”, Tawa sanoi heleästi ja haukotteli.
”Niin… no, tuota, kiitos… tästä ja kaikesta”, Matoro sanoi ja lähti. Hän terästi itsensä, yritti keskittyä tehtävään ja suunnisti kohti modesiipeä. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa niin… normaaliksi.
Metalli nitisi rytmikkäästi airojen kyntäessä aallokkoa. Mustat aallot kohisivat vanhan veneen puuköliä vasten. Oli aamuyö, ja aurinkoin sarastukseen oli vielä muutama tunti aikaa, mutta silti pieni kalastajavene taittoi hitaasti matkaansa kohti avomerta.
Öisen meren kohinan läpi puski kova ääni: sumutorvi valitti. Kalastusveneen kaksi matkustajaa jähmettyivät ja vilkaisivat toisiaan. He kuiskuttelivat keskenään jotain. Sitten kuului molskahdus, kun jotain putosi veteen.
Pimeän ja sumun seasta lipui esiin tumma muoto. Kohdevalot rävähtivät päälle. Puuvenettä moninkerroin isompi teräslaiva lähestyi pienempää alusta kuin rintaansa pullistellen uhitteleva ukkometso. Aallot hivelivät sen laitaan maalattua karmiininpunaista heptagrammia. Joukko ruskeita sarvipäitä rymisteli huudellen kannen reunalle.
”Helttaf!” perämies karjui megafoniin. ”Te siellä! Nämä vedet ovat Nazorakein Imferiumin valvonnassa! Minne olette menossa ja millä asialla?”
Puuveneen matkustajat, kaksi iäkästä vortixxia, katselivat leppoisasti vastakannella parveilevia matruuseja sekä näiden keihäitä ja kivääreitä, jotka oli suunnattu heitä kohti. Vanhukset arvioivat perämiestä pitkään hiljaa.
”Myö ollaan vaan kalas…” olkihattuinen hammastikkua pureskeleva vortixx, vanhempi kahdesta, tokaisi verkkaisesti.
Nazorak-perämies kohotti tuntosarveaan. Hän sai odottaa vielä pienen hetken, ennen kuin toinen, henkselihousuinen kalastaja täydensi:
”Aamuverkoilla, jjuu!”
Perämies sähähti pöyristyneenä ja marssi ohjaushyttiin, jossa hattupäinen kapteeni nojasi ruoriin.
”Arvon aliluutnantti, he väittävät olevansa kalastajia. Upotammeko veneen?”
Kapteeni tuhahti. ”Ammusten tuhlausta. Tutkikaa alus.”
Laskusilta kolahti alas. Kalastajat katsoivat voimattomina, kun nazorakit nousivat heidän veneeseensä ja alkoivat kaivella veneessä olevia tynnyreitä, heidän reppujaan ja jopa lautojen rakoja. Odotellessaan kalamiehistä vanhempi sylkäisi hammastikkunsa veneen pohjalle, kaivoi esiin piipun ja alkoi sytytellä sitä pienellä sytkärillä. Nazorak-perämies astui vanhusten eteen ja alkoi hyvin vaativaan sävyyn esittää kysymyksiä:
”Kertokaa, keitä olette.”
”Met ollaampi Kalamiäs”, totesi vanhempi kalastajista ja puhalsi ilmoille savupöllähdyksen.
”Ja Velipoeka”, jatkoi nuorempi väistäen hieman Kalamiähen henkosia.
”Vai niin. Tuletteko Fio-Klaanista tai työskentelettekö heidän kanssaan?”
”Eeppä tulla”, kuului verkkainen vastaus pienen hetken kuluttua. ”Myöt asuthaan tos toeseel saarel. Tiiäkkö, tuolla vähä etelämpänä.”
”Tiälä kyl kala syä hyvi”, täydensi nuorempi vortixx.
Yksi sotilaista juoksi perämiehen taakse ja veti käden lippaan.
”Arvon ylimatruusi, matruusi 39997! Tutkimme veneen. Emme löytäneet mitään takavarikoitavaa.”
Eipä veneessä juuri mitään ollutkaan: kaksi paria airoja, pari ongenvapaa ja köyttä, sekä tynnyreissä jonkin verran vasta pyydettyä kalaa. Kalastajien repuista löytyi muutama kartta ja kasa uistimia; pussillinen tupakkaa; hieman evästä, enimmäkseen kalasta tehtyä sellaista.
Perämies nyökkäsi ja kääntyi katsomaan xialaisia.
”Ottakaa heiltä furje ja airot”, tämä sanoi matoraniksi niin, että kalastajatkin ymmärsivät ivan. ”Offivat, etteivät tule vesillemme toiste.”
Nazorakit laskivat Kalamiähen purjeen alas ja takavarikoivat airot. Kalahommiin — tai pikemminkin niiden lopetteluun päivän päätteeksi — ilmaantuneeseen pikku komplikaatioon silminnähden närkästynyt Kalamiäs laittoi kätensä puuskaan ja imi ison henkosen piipustaan seuratessaan, kuinka meritorakat kantoivat laskusiltaa pitkin ylös laivaan heidän ainoat keinonsa liikuttaa venettä.
Perämies oli juuri aikeissa nousta takaisin omaan laivaansa, mutta pysähtyi huomatessaan Kalamiähen piipun. Nazorak ei sanonut mitään vaan nappasi tupakointivälineen vortixxin hampaista. Piippu vaikutti olevan tehty oliivipuusta, eli se oli luultavasti peräisin joiltain kaukaisemmilta vesiltä. Piipun pesän pintaan oli taidokkaasti kaiverrettu aaltoja ja lintuja.
”Onfas nätti fiiffu”, perämies hymähti. Hän kääntyi ja kipusi laskusiltaa ylös nazorakien laivaan tyhjentäen samalla piipun sisällön mereen.
”Suattaapi olla, että viivyttään tiälä hetki”, totesi Velipoeka ja raapi päätään. Tämän sanat kantautuivat perämiehen sarviin ja aiheuttivat hienoisen hymynvireen tämän kasvoilla.
”Enne oli miähet rautaa ja laivat puuta”, totesi Kalamiäs katsellessaan, kun nazorakit vetivät laskusillan takaisin laivaansa.
”Jaa, ohan nykysilleenki miähet rautaa. Nyt vaa on laivatki”, kuului Velipojjan pohdiskeleva vastaus, kun nazorakien laiva oli jo ottanut suunnakseen pohjoisen.
”Ei nuot mittää rautaa ollu, jottai kittiinii.”
”Ei kait ne miehii ollukkaa?”
”Tiiäppä noista.”
”Liekkö ne naisiakkaan ollu. Vaikeeta niistä on sanoa, nii.”
”Naiset o jottai titaanii tai jottai. Ei tarvita sellasia pomottaan.”
Kalamiäs istahti alas ja tarttui onkivapaan. Hän räpelsi hetken uistinten kanssa ja heitti sitten siiman veteen. Koho pulpahti pintaan ja alkoi kellua laineiden keskellä. Velipoeka noudatti esimerkkiä ja heitti oman siimansa veteen toiselle puolelle venettä. Sitten kalastajakaksikko istuskeli katsellen hitaasti loittonevaa laivaa. Aamusumun ahmaistua etääntyvän aluksen Kalamiäs huokaisi syvään.
”Mahotonta meininkiä.”
”Eiksitä ennää elantoonsa saa hankkii?” Velipoeka vahvisti.
”Ampua pitäs.”
”Tykillä.”
Kalamiähen vapa nyki hieman, mutta koho ei kuitenkaan pulpahtanut pinnan alle.
”Säikyttivät saaliit karkuun, perkule”, hän tuhahti.
Hetken kuluttua Velipoeka vastasi:
”Eppähän oo kovin kummonen kalamiäs jos ei kala syä.”
”No emmää ny tiiä, jos kaikki kuttuu meikäläästä Kalamiäheks nii eikse sitten riitä?”
”Mää oon sentään Velipoeka. Se ny ei miksikään muutu. Mutta voikko sää olla Kalamiäs jos et oo kalamiäs?”
”Meinaakkos ruveta kukkoileen, Velipoeka? Ei piä liian leuhkaksi ruveta, suattaapi käyä hassusti.”
”Eipä tässä, kuhan kismittää noi natorakin perkuleet.”
”No sanoppa muuta.”
”Ai vaikka että kaunis ilma?”
”Eiku se on sanonta.”
”Mikä?”
”’Sanoppa muuta’. Tai ’äläppä muuta sano’.”
”Ei kait niittä molempii yhtaikaa pysty tekkeen?”
”Äläppä muuta sano.”
”Ei kala syä muutenkaan.”
”No ei varmaan jos koko ajan pakista piipität niinku kasa kivirottia paistokasarissa.”
”Meleko vinkee mielikuva.”
”Heh heh. Ollaas sitä ny olevinnaa nii hauskoja.”
”Iha huluvatonta touhua, nii.”
”Ruppeeppa vielä jatkammaa tommosta niin mojautan tällä –”
Tämä varsin verkkainen sanaharkka päättyi yllättäen siihen, kun vesi pärskähti heidän veneensä vieressä. Valkoinen nazorakin pää nousi yskien ja pärskien pintaan. Kalamiehet riensi nostamaan Kelvinin veneeseen, ja hetken kuluttua tämä makasikin yhä vettä suustaan kurlaten veneen pohjalla.
”Hehei, sehän toimi!” hihkaisi makutan ääni Kelvinin päässä kaiken kansan kuultavaksi.
”Vanha jippo, tokihan se toemi!” Kalamiäs totesi. ”Onpahan tällä teän natorakilla hyvet keuhkot!”
Pienen Kelvinin yskimisen ja kakomisen täyttämän hetken jälkeen Velipoeka yskähti kiusaantuneesti ja kysyi:
”Ette vois niit varapurjeit ojentaa sieltä, että päästäs joskus poies täältä?”
Kelvin, yskien yhä kivuliaasti vettä kurkustaan, ojensi reppunsa ja kangaskääreen, jonka oli sitonut sen kylkeen kiinni, Velipojjaalle.
”Saatanan russakat vei meän purjeen kuten arvelttiin!” hörähti Kalamiäs.
”Mutta täl kertaa meni airotki”, lisäsi Velipoeka hetken kuluttua.
”Uuet pittää varmaan hankkia. Lisätään se noitten hintaan. Sekä miun piippu. Mutta viritäpä uus purje, Velipoeka!”
”Jeessöör.”
”Kun sanoit… että sinulla on… keino fäästä… saartorenkaan läfi… en kuvitellut tätä”, Kelvin sanoi yskimisestä hengästyneenä osoittaen sanansa päänsisäiselle enkelilleen.
”Sori siitä. Mutta ainakin tämä oli muihin vaihtoehtoihin nähden kohtuullisen turvallinen tapa. Low risk, low reward, mitenkäs sitä sanotaan? Eivät teikäläiset tuhlaa ammuksia vanhoihin vortixxinpieruihin, jotka ’eksyvät vieraille vesille’. Paukut on hyvä jättää mahdollisten vihulaisten varalle. Tiedätkö, sellaisten, jotka saattaisivat ampua takaisin. On kyllä mennyt ihan mahdottomaksi tämä touhu! Joskus muutama kuukausi sitten minä ja Guartsu pystyimme ihan hyvin vain veneilemään pois saarelta ilman, että törmäsimme heti nazorakeihin. Tai törmäsimmehän me niihin lopulta, mutta emme oikeastaan edes Klaanin lähivesillä. Se oli enemmänkin vahinko. Mutta todennäköisyyspeliähän tämä on. Kyllä nopealla pikkuveneellä pääsee vieläkin saarron läpi, ja aika huono tuuri silloin on, jos törmää teikäläisten aluksiin. Eikä se kai saarron pointti olekaan, että estetään kaikkien pienten purtiloiden pako. Mutta enpä tiedä. Olisitko halunnut ottaa sen riskin? Varsinkin sen jälkeen, kun tärtäläisiä upotettiin?”
”… no, ehkä mieluummin en.”
”Sitä minäkin vähän veikkasin. Ja siksi sinä sait harjoitella vähän hengityksen pidättämistä. Kyllä minä olen melko varma, että aivovaurioita alkaa syntyä vasta joskus kymmenen minuutin kohdalla! Pidätän tosin oikeuden olla väärässä.”
”Tuo ei kyllä yhtään vakuuta.”
”Mites se maksu?” Kalamiäs huikkasi.
”Ah, tosiaan”, Manu viestitti. ”Pikku hetki. Kelvin. Lipas.”
Kelvin kaivoi repustaan pienen puisen lippaan.
”Kulmapalat.”
Nazorak kaiveli reppuaan melko pitkään, kunnes löysi kahdeksan merkillistä obsidiaaninpalaa, jotka sopivat suorakulmaisen särmiön kulmiin. Hän kiinnitti ne lippaan kulmiin ja odotti lisäohjeita.
”Ja sitten neste.”
Kelvin arveli makutan tarkoittavan hämäräperäistä lasipulloa, joka sisälsi purppuraista kuplivaa nestettä.
”Kaadan tätä tuohon päälle vain?”
”Jep. Valuta ympyrän muotoon, jos pystyt.”
Nazorak teki työtä käskettyä. Hän hätkähti hieman, kun neste pölläytti ilmoille tummanvioletin savupilven osuessaan puulippaan pintaan.
”Rupesitte sitte pössytteleen sielä?” Velipoeka tiedusteli huvittuneena. Kelvin siirsi itseään hieman kauemmas lippaasta yskien vähän epäterveelliseltä vaikuttavaa savua keuhkoistaan.
”Noin. Hyvä tuli”, Manu totesi. Kelvin katsoi hälvenevän savun takaa paljastunutta lipasta, joka oli parhaillaan kokemassa muodonmuutosta: tumma obsidiaanikuori levittäytyi lippaan pinnalle, ikään kuin kulmapalat olisivat alkaneet syödä lipasta. Kun prosessi oli muutaman sekunnin kuluttua valmis, hän katsoi syntynyttä obsidiaaniarkkua hieman tarkemmin. Sen jokaista tahkoa koristi hampaita muistuttava koristereunus, jonka välissä obsidiaani oli rosoista. Hätkähdyttävintä oli, että kannen keskelle avautui suuri sinisenvihreä silmä, joka ryhtyi herkeämättä tuijottamaan nazorakia silmiin. Hän kokeili siirtyä oikealta vasemmalle ja taas takaisin, mutta silmä seurasi hänen liikkeitään.
”Aika felottavaa”, hän totesi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt samanlaisen lippaan: Manun huoneessa Bio-Klaanin linnakkeessa oli ollut samanlainen, joskin isompi. Hän avasi lippaan. Ja sehän oli tyhjä, mikä ei tosin yllättänyt häntä laisinkaan – olihan se alun alkaenkin ollut tyhjä. ”No totta kai se on sinulle tyhjä. Annas kun minä.”
Kelvin tunsi pientä kihelmöintiä kädessään ja huomasi sen sitten liikkuvan omia aikojaan. Käsi liikkui lippaan kannelle ja työnsi sen auki, mutta tällä kertaa lipas ei ollutkaan tyhjä.
”Miten tämä edes toimii?”
”Taikuudella.”
Lipas näytti olevan sisäpuolelta paljon laajempi kuin ulkoa, mikä oli aiheuttaa nazorakille pahoinvointia. Mikäli hänen muistinsa ei häntä pettänyt, lippaan sisältö näytti olevan päällisin puolin täsmälleen sama kuin mitä hän oli nähnyt Manun huoneessa olevan arkun sisällä. Huomio kiinnittyi ensiksi pitkään koristeelliseen tikariin, sen jälkeen outoon naamaan, joka näytti koostuvan lihasta. Lippaassa oli myös muutama ilotulitusraketilta näyttävä asia ja pari himmeästi hohtavaa kullanväristä tankoa. Sitten huomio kiinnittyi muutamaan vinyylilevyyn, jotka makasivat lippaan pohjalla.
”Eikö noiden kannattaisi olla jossain fahvikoteloissa?” Kelvin kysyi, mutta ennen kuin Manu ehti vastata, heidän molempien huomio kiinnittyi siihen, että lippaassa näkyi liikettä. Yhtäkkiä läpinäkyvähkö, vihreä pieni kuutio pomppasi lippaan syvyyksistä sen reunalle. Hölmistynyt nazorak tuijotti kuutiota tuimasti ja huomasi, että hänen suuntaansa osoittavassa tahkossa oli jotain kasvojen tapaista. Vähäisen määrän vihreää limaa jälkeensä jättäen irvistävä kuutio pomppasi veneen reunalle ja siitä suoraan mereen.
”Hä”, kommentoi Velipoeka.
”Jaa”, totesi Kalamiäs.
”En muistanut, että tuo oli tuolla”, Manu mutisi muina miehinä. ”Minulla on täällä muuten näemmä 64 sellaista kämmenen kokoista sileäksi hiottua timanttia. Kelpaisiko maksuksi, Kalamiäs?”
Kalastajavanhus nyökkäsi hyväksyvästi.
”Oletan, että saamme moisella summalla myös kyydin takaisin etelämantereelta.”
”Eiköhän s’ole ihan kohtuullista.”
”Puolet nyt, puolet paluumatkalla. Ja odotatte meitä satamassa, kunnes palaamme.”
”Jep jep.”
Kelvin valikoi – Manun hienovaraisella ohjastuksella – 32 vähiten hienoa timanttia arkusta ja ojensi ne yksi kerrallaan Velipojjaalle, joka asetteli ne omaan laukkuunsa. Hän ei jalokiviä poimiessaan voinut olla kiinnittämättä huomiota nuhjuiseen säkkiin, joka makasi arkun nurkassa Matorolta lainattujen kirjojen vieressä. Säkki nytkähteli vähän.
”Ovatko nämä oikeasti samat tavarat kuin huoneessasi olleessa arkussa?” hän kysyi.
”Ovat”, kuului Manun vastaus. Kelvin käänsi katseensa säkistä takaisin timantteihin. Häntä puistatti.
”Joo, mutta yhtään isommalla porukalla ei olisi onnistunut näin hienovaraisesti. Jos olisin halunnut raahata mukanani vaikka sellaisen perinteisen kuuden koplan, niin ei mitään toivoa tällä taktiikalla! Olisi pitänyt silloin vain luottaa siihen, että nopealla veneellä pääsee pakoon. Eikä vanha kunnon Kalamiäs sitä paitsi kuljeta kuin yksittäisiä pakolaisia pois saarelta. Aika tuottoisaa bisnestä, kuten ehkä huomasit maksusta. Toisaalta myös aika riskaabelia heille.”
Kelvin nyökkäsi. ”Kuinka fitkä matka meillä on Etelämantereelle?”
”Näytäpä vähän sitä karttaa.”
Kelvin veti repustaan esiin suuren rullalle käärityn paperin ja avasin rullan tarkasteltavaksi.
”Ei kyllä näytä ihan siltä, mihin olen tottunut”, nazorak sanoi ja raapi päätään.
”Öh. Jotain outoa tuossa tosiaan on.”
”Eikö sakaroita pitäisi olla vain viisi?”
”On niitä valitettavasti kuusi, mutta eteläinen sakara ei todellakaan ole noin iso. Eikä eteläinen manner näytä tuolta… eikä kyllä pohjoinenkaan. Mitä helvettiä! Perhanan tärtäläiset! Eivätkö ne osaa tehdä mitään oikein?”
Kelvin heitti suosiolla syrjään ”kartan”, jonka he olivat ”ostaneet” parilta piratismista luopuneelta ja yhdyskuntapalveluksensa suoritettuaan Klaanin kaupunkiin asumaan jääneeltä tärtäläiseltä, ja huokaisi. ”Antavatkohan kalastajat lisämaksusta karttansa?” ”Eiköhän joku Tangoia Sadiil Korossa myy karttoja. Hei, Kalamiäs, kuinka pitkä matka edessä?”
”Eekköhän kolome päevää mee hyvällä sääl, mut jos ihan satamaan halluutte niin lähenee viikkoo. Lähin kauppunki onpi Fen Nuil tai iha ittään Amohi Roattaan. Enpä oo siel asti kuunaa käyny!”
”Hmm, ei kiitos, menemme suoraan pohjoisrannikolle. Tangoia-Wahiin. Siellä pitäisi olla yksi satamapaikka, Tangoia Sadiil Koro. Ja sitä paitsi sää ei tule olemaan hyvä.”
”Tjaa? No kantsii olla varohvaine. Siel aavikolla ompi vaa hietaa ja niit romidei!” ”Juuri niin! Mutta tosiaan, ei teillä sattuisi olemaan karttoja Arj Durunista?”
”Miksi sanot, että sää ei tule olemaan hyvä?” Kelvin kysyi uteliaana.
”Siksi, koska idässä tuntuu alkavan joku ihan helvetin hazardi myrsky. Haluan rantaan mahdollisimman nopeasti. Minua ei kiinnosta kuolla keskellä avomerta.”
”Ahaa…”
Katsellessaan maisemia Kelvin rupesi tuntemaan tutun, kipinöivän tunteen nousevan takaraivonsa sisäpintaa pitkin. Pian se – ”Kkhrr- än ansaitsee tilaisuuden! Otan hänet henkilökohtaisesti va- zzzrrh”
Kelvin sulki toisen silmänsä ja puri pihtihampaitaan. Hänen kokemansa ”takaumat” eivät enää tuntuneet kivuliailta, lähinnä häiritseviltä.
”Olen huomannut, että muistojeni falautuminen on viime aikoina alkanut hidastumaan. Viime kerrasta on jo viitisen fäivää.”
”Tarvitaanko muistojen palautumiseen jokin laukaiseva tekijä, vai tapahtuuko sitä satunnaisesti?”
”Tietääkseni täysin satunnaisesti. En ole ainakaan huomannut mitään yhdistäviä tekijöitä”, Kelvin selitti – vaihtaen nyt puhumaan zankrzoraa. ”Nyt kun mietin, taisin saada ensimmäisen muistoni Lehu-metsässä, kun kohtasin Siniset kädetTuijotusleikki Kuoleman kanssa.… näiden aaveiden näkeminen säikäytti minut niin, että minusta tuntui kuin olisin oikeasti nähnyt elämäni vilisevän silmieni edessä. Mikä on todella ironista, jos Siniset kädet todella osaavat pyyhkivät muistoja…”
”Siltähän se kuulemiemme kertomusten mukaan kuulostaa, mutta tämä on asia, jota täytyy tutkia tarkemmin. Tämä erinäisiin sinisiin käsiin perustuva muistojentuhoamisteknologia kuulostaa kyllä erittäin hämärältä. Haluan päästä asian ytimeen jossain vaiheessa. Ja voi olla, että tarvitsisin sitä varten aitoa kredipselleeniä…”
Kelvin nojasi laivan kaidetta vasten ja hieroi päätään. ”Kuten Matoro ja Bloszar kertoivat, heiltä on poistettu muistoja aiemmin. Jäljet näyttävät johtavan tähän ’Mata Nuin Ritarikuntaan’. Mutta sitten on myös Imperiumin Siniset kädet, joista on ollut nazorakien keskuudessa huhuja jo vuosikymmeniä. Ja Kepen mukaan nämä samat agenttinazorakit liikkuvat tässä ’Verstaassa’…”
Kelvin mietti hetken, ja jatkoi: ”Lisäksi, kun olin Rakentajan yönä tämän Joueran mielessä, pääsin tutkimaan laitetta, joka uskoakseni säilytti hänen muistojaan.Tervetuloa Koneeseen — Näytös 7. Yksi näistä muistoista katkesi kesken kaiken. Se… tuntui minusta hyvin tutulta. Se tuntui aivan kuin yhdeltä minun muistoistani. Eli oletettavasti myös häneltä oli poistettu muistoja.”
”No mitä sinun palautuneet muistosi kertovat sinulle? Miksi se ei ollut alun alkaen ilmiselvää, että ne olivat muistoja, jotka olit vain unohtanut?”
”No se on vähän erikoinen johtopäätös mihin hypätä – varsinkaan, kun en edes vähän aikaa sitten tiennyt muistinpyyhinnän olevan edes realistinen konsepti!” Kelvin puolustautui. ”Ja varsinkin, kun jotkut muistoni tuntuvat hyvin… vierailta. Kuin ne olisivat tapahtuneen täysin erilaiselle olennolle… Minun on ollut vaikea uskoa, että olisin voinut kokea ne.”
Olipa se sitten alkutalven hyytävä tuuli tai keskustelunaihe, joka tapauksessa Kelviniä kylmäsi. Ajatus siitä että maailmassa liikkui jokin asia, joka kykeni jälkiä jättämättä tuhoamaan ja manipuloimaan kenen tahansa muistoja… totta kai se tuntui pelottavalta. Oliko niin todella käynyt juuri hänelle? Olivatko sen tehneet Siniset kädet, nuo elävät varjot työläisten painajaisista? Olivatko ne tonkineet hänen aivojaan kyborgisormillaan Lehu-metsässä ja nyt Kelvin ei kyennyt edes muistamaan sitä?
Kelvin värisi. Hänestä tuntui kuin häntä olisi… vahingoitettu. Oliko jotain todella olennaista raavittu hänestä pois?
”Mutta mitä näissä muistoissani tapahtuu…” Kelvin palasi makutan esittämään kysymykseen. ”Joskus kehoni on täysin erilainen. Minulla… ei ole käsiä. Objektit vaikuttavat paljon suuremmilta kuin normaalisti. Muistoissani toistuu usein valkotakkiset, hoitajilta ja lääkäreiltä vaikuttavat nazorakit, jotka tekevät minulle asioita… sekä tietenkin…”
Kelvin piti tauon. Hän yritti sanoittaa muistikuvaansa. Kun hän oli käyttänyt Bloszarin pajassa tämän ”muistinaattoria”, se oli tämän mukaan vienyt hänet hänen ”ensimmäiseen muistoonsa”.Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä. Jos insinööritoan teoriat pitivät paikkansa, seuraavan asian sanominen ääneen Kelvinistä tuntui entistäkin huolestuttavammalta.
”… suuri, suorastaan massiivinen olento, joka makaa jonkinlaisessa kammiossa. Sen huuto välillä särkee tuntosarviani, ja se… se… etäisesti muistuttaa nazorakia.”
”Ahaa!” Manu huudahti. ”Taidankin tietää!”
”Öh, tietää mitä?”
”Tiedän, mistä tuo muisto on”, Manu vastasi ja piti pienen tauon. Kelvin ymmärsi, että tämä mietti, kuinka muotoilisi sanansa. ”Nyt, kun olemme jo hyvän matkaa merellä, olet alkanut täyttää oman osuutesi sopimuksestamme. Joten ehkäpä minunkin on syytä alkaa täyttää omaa osuuttani. Lupasin kertoa sinulle salaisuuksia, joita Imperiumin esikunta ei tahtoisi sinun tietävän.”
Kelvin suoristi välittömästi ryhtiään tämän kuullessaan. Kyllä, tämä oli se mitä hän oli odottanut makutan tapaamisesta lähtien.Lahja isältä.
Alkoi sataa vettä – juuri, kun sumu oli ehtinyt hälvetä. Kalamiäs murahti ärtyneesti.
”Nykyään sattaa koko ajan”, Velipoeka protestoi.
Mutta Kelvin ei välittänyt sateesta.
”Mi-mitä sinä tiedät?” hän kysyi Manulta hermostuneesti. ”Liittyykö se jotenkin tähän muistiasiaan?”
”Tiesin, että he pimittävät näitä asioita teiltä, mutta en ymmärtänyt heidän menevän niin pitkälle, että he pyyhkisivät kaikki muistonne siihen liittyen, saatika sitten, että he kykenisivät sellaiseen. Aika pöyristyttävää.”
”Äh, Manu, kakista ulos!”
”Hyvä on. Muistatko, kun satamaan matkalla hieman kimpaannuit siitä, kun Matoro vertasi sinua frostelukseen? Tai siis ei oikeasti verrannut, mutta asia tuli ikään kuin puheeksi.”
”… Niin?”
”Ja sanoit silloin, että nazorakit eivät ole raheja, koska te synnytte kanistereista.”
”Mihin sinä olet menossa tällä?”
”Kerropa minulle, ihan rehellisesti, kuinka monta kertaa olet nähnyt nazorakien kanisterin.”
Kelvin kohotti tuntosarviaan hämmentyneesti.
”No, en kieltämättä kovin montaa kertaa. Olen nähnyt junavaunuja, jotka kuljettavat nazorakien kanistereita Pesässä. Meillä oli biologian oppitunteja, joilla opettaja esitteli meille käytettyä sellaista. Niitä on ollut patsaissa ja elokuvissa.”
”Mutta et ole nähnyt kertaakaan nazorakin rantautuvan kanisterissa?”
Kelvin avasi suunsa vastatakseen mutta hiljeni kuitenkin. Lopulta hän vastasi epäröiden: ”E-en. En omin silmin.”
”Tässä on nyt tietenkin vaarana, että alan kuulostaa sinun tuntosarviisi Kristallinoidan kaltaiselta salaliittosammakolta, mutta… mitä, jos kanistereita ei koskaan ollutkaan?”
Kelvin pysyi hetken vaiti. Merituuli leikki hänen viitallaan, ja yhä rankkeneva sade piiskasi hänen huppuaan. Kalamiäs ja Velipoeka istuivat laivan perässä ohjaamassa venettä välillä vilkuillen Kelviniä.
”… miksi Imperiumi lavastaisi jotain sellaista? Miksi… nazorakien synnystä valehdeltaisiin?” Kelvin kysyi, vaikka saattoi itsekin aavistaa vastauksen.
”Uskon sillä olevan jotain tekemistä teidän puhtausoppienne kanssa… ja halun näyttää yhdeltä Suuren Hengen monista kansoista. Mutta sitäkin enemmän… kyse saattaa olla turvallisuudesta. Minulla on itse asiassa kokemusta turvallisuusuhkana toimimisesta.”
Kelvin katsoi Manua epäluuloisesti, tai olisi katsonut, jos se olisi ollut fyysisesti mahdollista.
”Se suuri kysymys onkin tietysti tämä: jos nazorakit eivät rantaudu kanistereista, kuinka teitä sitten syntyy lisää? Tämänkin sodan aikana teitä on kuollut aikamoinen määrä. Yksi vaihtoehto olisi, että teitä ei synny enempää vaan teitä on vain alusta alkaen ollut lukemattomia, mutta ottaen huomioon, että olette sotineet myöskin lukemattomia sotia, olisi epätodennäköistä, että joukkonne olisi enää tässä kohtaa maailmanhistoriaa niin valtava kaikista tappioista huolimatta; ja lisäksi jotkut teistä ovat näkyvästi huomattavasti vanhempia kuin toiset. Siispä ei myöskään tule kuuloon, että teitä ei yksinkertaisesti enää tulisi lisää. Mitä vaihtoehtoja on jäljellä?”
Kelvin näytti täysin hämmentyneeltä.
”Että… me lisäännymme… muilla tavoin?”
”Kuten miten? Ilmassa on ollut jo joitain vihjeitä.”
”… suvullisesti, kuten rahit? Kuten…”
Kelvin pidätti hetken hengitystään, ennen kuin vei ajatuksensa loppuun asti.
”… frostelukset.”
Annettuaan ajatuksen hautua hetken hän henkäisi tuskastuneesti: ”Mutta Manu, eihän tuossa ole mitään järkeä! Ei nazorakeilla ole lisääntymiselimiä, saati, öh, ’paritteluviettiä’!”
”Niin… se tekeekin tästä mielenkiintoisempaa. Joskin en ole ihan sataprosenttisen varma siitä, että olisit oikeassa vieteistä ja elimistä. Mutta ennen tästä spekuloimista meidän täytyy puhua totisesta todellisuudesta.”
”Tämä kuulostaa nyt aika paksulta”, Kelvin protestoi.
”Arvelinkin, että ajattelisit niin. Minun lienee siis parempi näyttää kuin kertoa.”
Kelvin kuuli päässään sormien napsahduksen, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kehonsa horjahtavan veneen pohjalle. Hänen kasvonsa tömähtivät märkiin lautoihin, mutta jotenkin hän tunsi, kuinka hänen mielensä jatkoi matkaa veneen pohjan läpi aina syviin, pimeisiin vesiin…
Mikrokosmos totuudesta
warning Varoitus! Seuraava teksti käsittelee aiheita, joista lukeminen voi aiheuttaa ahdistusta joillekin lukijoille. Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja (sisältää spoilereita).
Tämä viesti sisältää kohtauksia ja rinnastuksia seksuaaliseen väkivaltaan, raiskaukseen sekä pakotettuun raskauteen. Viestin kirjoittajat ovat avoimia kritiikille mitä tulee näiden aiheiden käsittelyyn tässä viestissä.
Kova tuuli pölläytti lunta Kelvinin silmiin. Hän älähti ja kohotti vaistomaisesti kätensä silmiensä suojaksi. Lumituisku myrskysi kaikkialla hänen ympärillään saaden Kelvinin ohuet tuntosarvet lepattamaan.
Kun hän avasi silmänsä, hän ymmärsi seisovansa kallioisella rinteellä, jonka lumipeitteisestä maasta kohosi jostain syystä lukuisia jäisiä radiomastoja ja lipputankoja. Pari välkehtivää katulamppua valaisi muuten jo hämärtymässä olevaa vuorimaisemaa. Hän hätkähti, kun punamustan makutan hahmo astui hänen rinnalleen.
”Olemme mielesi sisäänkäynnillä”, tämä vastasi Kelvinin hämmennykseen. ”Astumme pian minun muistoihini.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. Mitä sellaista kerrottavaa makutalla muka olisi, että heidän täytyisi sukeltaa mielimaailmaan?
”Mutta sitä ennen… milloin ajattelit kertoa minulle hänestä?”
”Mi-mitä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes huomasi itsekin sen asian, mitä Manu katsoi.
Vähän matkan päässä, ison siirtolohkareen alle muodostuneesta kolosta katsoivat takaisin punaiset silmät. Lukuisat punaiset silmät. Kraatan muodon ottanut loinen tuijotti kaksikkoa värähtämättömillä silmillään.
Hetken hän seisoi siinä etsien sanoja. Makuta ei rikkonut hiljaisuutta, seisoi siinä vain kädet puuskassa tuijottaen kraataa silmiin.
”Äh, olen pahoillani!” Kelvin sanoi lopulta. ”Olin jumissa Joueran mielessä hänen loisensa kanssa. Se uhkasi tuhoavansa minut. Sitten tuo ilmestyi. Se sanoi voivansa yrittää auttaa…”
Makuta huokaisi syvään.
”Niinpä tietysti. Nokkelaa peliä, Nauru, todella nokkelaa.”
Kraata päästi värähtelevän sihahduksen, minkä jälkeen se kääntyi ja kiemurteli jonnekin syvälle kolonsa uumeniin.
”Mutta, eipä sillä liene väliä”, Manu totesi Kelvinin yllätykseksi. ”Minulla näytti olevan tuollainen ihan omasta takaa. Mutta olisit sinä silti voinut mainita tehneesi tämän valinnan.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”En ole vihainen. Vain pettynyt.”
”Ai… mistä… mistä sinä sait loisen?”
”Minulla on… teoria, joka vaatii vielä vahvistamista. Mutta en sinulta, voit olla huoleti sen suhteen. Enkä edes omaa huolimattomuuttani.”
Sen kuuleminen huojensi hieman Kelvinin oloa. ”No, kuinka ongelmissa me olemme nyt, kun sinullakin on loinen?”
”Sen perusteella, mitä opimme Kapuran mielessä, en olisi lainkaan huolissani itsestäni. Enemmän sinusta, koska olet alttiimpi hienovaraiselle vaikuttamiselle.”
Makuta vilkaisi vielä Kelvinin uuden uniystävän perään ja hymähti.
”On kaiketi varsin ironista, että se on kraata.”
Kelvin vilkaisi myös siirtolohkareen suuntaan.
”Niin, eikö se ole vähän outoa? Kraatat eivät ole mikään suosikkirahin- hetkinen! Mitä tuo edeltävä kommentti tarkoitti?!”
”Ei mitään kovin henkilökohtaista”, Manu naurahti ontosti. ”Arvioisin sinun olevan samalla vaaravyöhykkeellä kuin Matoro. Loiset voivat salakavalilla tavoilla vahvistaa sellaisia tunnetiloja ja käyttäytymismalleja, joista on hyötyä Syvälle Naurulle. Hienovaraista suggestiota, joka ei varsinaisesti ole sääntöjen vastaista. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedostat sen. Mutta mennäänpäs jo sisälle lämmittelemään.”
Manu pyöräytti etusormeaan ilmassa, ja nietokseen heidän edessään ilmestyi ovi.
”Teidän jälkeenne.”
Hieman arastellen Kelvin astui sisään ja oli jälleen jossain muualla.
Hälytysvalot välkkyivät punaisina, ja käytävällä kaikuivat ison seurueen kiireiset askeleet. Seurueen jäsenet kuiskivat toisilleen jotakin. Kelvin seurasi kummastellen heidän loittonevia selkiään, minkä jälkeen hän huomasi katsella ympärilleen. Hän tunnisti nuo rumat, massatuotetut loisteputkilamput mistä vain: he olivat Pesässä.
”Tämä muisto on useamman kuukauden takaa”, Manu sanoi. ”Järjestin aika levottoman pienen välikohtauksen aivan pesänne ytimessä. Pienessä iskuryhmässäni oli mukana…”
Seuraavat Manun sanat eivät kuuluneet Kelvinin vieressä seisovasta Makuta Nuista:
”Vielä hieman pidemmälle.”
Kelvin tunnisti, että heidän edellään kulkevan seurueen kärjessä oli niinikään Makuta Nui. Ja tämän vierestä hän huomasi myös Matoron. Muista klaanilaisista hän tunnisti ulkonäöltä myös liskomaisen moderaattorin sekä keltaisen jättiläisen. Pitkää sinivalkoista toaa hän ei tuntenut.
Muistoa seuraavat Kelvin ja Manu kävelivät klaanilaisjoukon perään. Kelvin huomasi vaistomaisesti varovansa askeleitaan, vaikka tiesikin, ettei tila ollut todellinen. Hän pelkäsi minä hetkenä vain muiston täyttyvän karjuvista nazorak-vartijoista.
”T-tekö todella pääsitte näin syvälle Pesään? Miten ihmeessä te selvisitte elossa näin pitkälle?”
”Matoron seikkailijan neuvokkuudella, Keetongun terveellä järjellä, Sugan ylitsepursuavalla rohkeudella sekä minun ylivertaisella älykkyydelläni”, Manu sanoi hetken tuumittuaan. ”Ja aimo annoksella manipulaatiota ja tiedon pimittämistä.”
”Ööh… Make kyllä melkein tapatti meidät ainakin kahdesti. No, oli hänellä ainakin tulivoimaa! Äijä oli kuin elävä liekinheitin, todella kova kill count, kuten nykynuoriso sanoo. Ja hänen lentotaidostaan oli pakoitellen hyötyä!”
Kelvin kyllä huomasi, ettei Manulle ollut jäänyt kovin vaikuttunut kuva Makesta muuna kuin murhamasiinana. Hänen kävi moderaattoria hieman sääliksi.
”Mutta meitä piti olla alun perin itse asiassa kuusi, koska jostain syystä aina pitää olla kuusi”, Manu jatkoi. ”Mutta Gekko, perkele… se ääliö vain totaalisesti katosi, ennen kuin pääsimme edes matkaan. Kuulemani mukaan hänellä oli sen sijaan jokin aivan ihmeellinen BDSM-sessio Abzumon kanssa. Niin että mitä helvettiä? En enää koskaan tee sen valon toan kanssa töitä! Eipä sillä, että hänestä olisi enää mihinkään sen jälkeen, mitä hänen loisensa kanssa tapahtui… Surullinen olento. Ehkä meidän pitäisi antaa hänet Arsesteinille lahjaksi, kun tämä kaipaa omaa valon toaa niin kovin?”
Kelvin ei tiennyt, kuka Gekko oli, eikä ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut tästä ajatella (tai mitä BDSM tarkoitti), mutta Manun arvion täytyi olla liioiteltu.
He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Ensin Kelvinin askeleet hidastuivat, sitten pysähtyivät kokonaan.
”Vau…”
He olivat saapuneet suureen, peruskallioon kaiverrettuun onkaloon. Kelvinin huomion kiinnitti välittömästi yksi tilaa reunustavista seinistä: se kaareutui tasaisesti ja sen pinta oli kuin mustaa terästä. Seinää reunusti kaikkialta syvä railo lattiassa, mistä kohosi tilaan punainen kajo. Kelvin ymmärsi, että tuo terässeinä olikin jonkinlainen onkalon keskustaa hallitseva pallomainen rakennelma. Kymmenet luonnonkiveen upotetut teräspalkit ja pneumaattiset männät kannattelivat palloa railon yläpuolella. Isoista ilmanvaihtokoneista kiinnittyi humisevia letkuja teräspallon pintaan.
Kelvin katsoi näkyä hämmentyneenä. Mitä noin isoa voisi olla itse Pesän ytimessä?
Manu viittoili Kelviniä seuraamaan. He kapusivat klaanilaisten perässä metalliselle sillalle, joka johti pyöreän rakennelman ainoalle oviaukolle. Kelvin astui pieneen tilaan juuri nähdäkseen muisto-Manun lyövän virkailija-nazorakilta pään poikki. Hän sävähti irtonaisen pään lentäessä pitkässä kaaressa pitkin käytävää roiman verisuihkun siivittämänä. Sen, että Makuta Nui ei kahdesti miettinyt, ennen kuin kohdisti hänen lajitovereihinsa hyvinkin brutaalia väkivaltaa, ei olisi kuulunut varmaankaan tulla hänelle yllätyksenä.
”Tässä se nyt on, pojat.”
Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Kelvin katsoi oveen piirrettyjä zankrzoralaisia numeroita.
”… Nolla nolla nolla?” hän kuiskasi oudoksuen.
Seurue avasi oven, ja Kelvin astui heidän perässään sisään.
Aivan ensimmäisenä asiana Kelvinin sieraimiin hyökkäsi kuvottava väkevä haju, jonka koostumusta hän ei uskaltanut edes arvioida mutta joka voimakkuudellaan oli viedä häneltä tajun. Häntä puistatti.
Huone, tai oikeastaan halli, johon he olivat juuri astuneet, oli valtava. Kelvin mykistyi näystä. Huoneen kaarevat seinät olivat orgaanisen, ällöttävästi liikehtivän lihamaisen massan peitossa, ja siellä täällä seinästä oli puskenut esiin hitaasti keinahteleva lonkero, joka ajoittain hamusi jotain kahmaistavaa. Huoneen ainoa valaistus tuntui tulevan niinikään seiniin upotetuista valokivistä, joita seinissä muhiva massa puristi itseään vasten kuin poikastaan suojeleva rahi-emo.
Sitten hän näki sen.
Se oli iso. Se liikkui. Ei paljoa, mutta liikkui kuitenkin.
Se oli samaa, puhtaan ruskeaa väriä kuin nazorakit.
”M-manu…”
Varjot leikkivät olennon kumpuilevalla siluetilla. Sillä oli kaksi valtavaa kouraa sekä lukuisia pienempiä ulokkeita, jotka vaihtelivat nazorak-käsistä aina sahalaitaisiin sirppeihin. Sen kehoa peittävästä kitiinikuoresta kasvoi koukeroisia piikkejä, ja siihen aukesi syviä uurteita sekä lovia, joiden muodostamia kuvioita oli hypnoottista katsella. Ne näyttivät muinaisilta.
Olennon kehoa pitivät vangittuna lukuisat kahleet, joiden ketjut kiinnittyivät olentoa ympäröiviin seiniin ja lattiaan. Kahleet kuitenkin antoivat sille tarpeeksi tilaa liikkua jonkin verran.
Sitten olento liikkui niin, että Kelvin näki sen paremmin. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suu aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Olennolla ei ollut lainkaan silmiä.
Ja se oli varmasti sama olento, jonka Kelvin oli nähnyt muistoissaan.
”… mikä tuo on?”
Makuta katseli heidän edessään möllöttävää hirmuista olentoa hieman kaihoisasti.
”Hän, Kelvin hyvä”, Manu sanoi, ”on 000, nazorakien kuningatar. Sinun… äitisi.”
Kelvin jähmettyi ja käänsi katseensa hitaasti makutaan. ”Minun… mikä?”
Manu nyökkäsi eteenpäin. Kelvin seurasi Manun katsetta, kunnes se osui olennon takaruumiiseen. Kuningattaren pitkulainen peräpää oli paksun liman peitossa. Se sykki ja vavahteli tasaiseen tahtiin. Kelvin hätkähti, kun peräpään hetken supisteltua sen kärkeen aukesi ontelo, joka työnsi sykähdellen ulos yhden kelmeän tahman peittämän ovaalinmuotoisen, vihreän möhkäleen.
Munan.
Kuningatar ärjähti hieman tuskasta munan työntyessä ulos. Se kaappasi hampaillaan kiinni katosta työntyvästä lonkerosta ja nykäisi, jolloin aimo annos seinät peittävää mössöä irtosi ja putosi sen ammottavaan kitaan. Kelvin ehti nähdä pienen hetken katon metallia, ennen kuin ympäröivä aines liikkui peittämään kaljun kohdan.
Manu osoitti yhtä jadenvihreistä soikioista sormellaan ja sanoi:
”Sinäkin olet syntynyt tuollaisesta, et rantautunut missään kanisterissa.”
Kelvin tuijotti edessään olevaa näkyä – vihreitä munia ja Kuningatarta. Hän alkoi hitaasti pudistaa päätään ja kohotti kätensä tuntosarvilleen.
”Mutta… ei”, Kelvin sopersi, ”Eihän se voi olla…”
Hän otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hän ohitti kauhistelevat muistoklaanilaiset ja pudottautui metalliritiläiseltä tasolta tuolle orgaaniselle, sykkivälle ja suorastaan kuumalle massalle. Sitten hän alkoi kävellä eteenpäin.
Tämän oli oltava unta, näkyä, hulluutta. Tuhat ajatusta sinkoili nazorakin päässä. Tämä ei voinut olla totta! Ei, ei kaikki, minkä hän tiesi omasta lajistaan ja sen alkuperästä, sen biologisesta rakenteesta, voinut olla valhetta! Ei, ei hän voinut olla syntynyt…
… tästä.
Kelvin oli saapunut kuningattaren kehon juurelle. Sen hengitys värähdytti tunkkaista ilmaa, ja sen keho säteili lämpöä, jonka Kelvin tunsi tuntosarvissaan. Hän kohotti varovaisesti kättään ja kosketti olennon pintaa.
Sen kitiini oli kuuma ja kostea. Se tuntui pehmeältä. Se oli todellinen.
Kelvin nielaisi.
”Manu… t-tarkoittaako tämä siis, että minä olen… rahi?”
Makuta Nui hymyili hieman surullisesti.
”Kuin frostelukset.”
Kelvin tuijotti pitkän hetken tyhjyyteen. Sitten hän alkoi nyökytellä apaattisesti. Hän naurahti hermostuneesti ja totesi särkyneellä äänellä: ”Aivan. Totta kai. Sehän… yksinkertaistaa asioita…”
Niin, jos nazorakit tulivat isosta metallipallosta Pesän ytimestä eivätkä merestä, se tekisi työvoiman saamisesta paljon ennakoitavampaa. Valtameren haravoimisen sijaan kaikki nazorakit tulisivat keskitetysti samasta lähteestä.
Kuningattaren kuori kohosi kevyesti jättiläisen hengittäessä, ja Kelvin saattoi tuntea tämän sykkeen kätensä alla. Kelvin laski kätensä alas ja astui taaksepäin.
”000”, Kelvin kuiskasi tunnustellen numerosarjaa suussaan, ”sekö… ei, sinäkö olet kummittellut muistoissani viimeiset kuukaudet?”
Hän kelasi päässään staattisesti rätiseviä muistoja. Kyllä, tämä tila tuntui tutulta. Hän oli nähnyt tämän kammion kurkistettuaan Bloszarin muistinaattoriin, joskin Kuningatar oli näyttänyt silloin vieläkin isommalta.
Kelvin käänsi hitaasti päätään. Munat. Olisiko mahdollista…
Kelvin saapui vihreän röykkiön luokse, joka koostui kokonaan noista vihreistä munista. Munat olivat kelmeän kellertävän liman peitossa, ja ne näyttivät olevan täynnä jonkinlaista nestettä, mutta Kelvin erotti silti niiden sisältä pienet varjomaiset siluetit.
Kelvin näki jotain silmäkulmassaan ja käänsi päätään. Yksi muna oli liikahtanut, ja sen pintaan oli ilmestynyt halkeama. Se huojui hieman paikallaan, ja sen sisällä näkyi liikettä. Halkeama suureni, ja pieni reikä räsähti sen leveimmässä kohdassa auki. Jokin tökki itseään läpi reikää yhä peittävästä kelmusta.
Yhtäkkiä koko muna repesi keskeltä kahtia, mikä sai Kelvinin kavahtamaan taaksepäin. Munan sisältämä neste valui lattialle – ja sen mukana haaleanruskea pieni olento. Kelvin pidätti hengitystään. Toukalla oli hento karvapeite, kuusi pientä raajaa sekä lyhyet tuntosarvet.
Se liikahti. Se päästi hampaistaan pienen pihahduksen. Sen kylki kohosi tasaisesti sen hengittäessä nopeasti.
Kelvin tuijotti maassa makaavaa toukkaa mykistyneenä. Oliko hän juuri todistanut nazorakin syntymän? Lopulta hän lähestyi toukkaa ja laskeutui varovaisesti polvelleen. ”He-hei…”
”Keskonen”, kuului Makuta Nuin ääni Kelvinin takaa. ”Yleensä toukat kypsyvät munissa pitkän aikaa ennen kuoriutumista ja ne viedään munimisen jälkeen hautomoon odottamaan otollisempaa aikaa kuoriutua. Mutta joskus käy näinkin.”
Vilkaisemattakaan Manuun päin Kelvin poimi toukan pienen kehon varovaisesti käsiinsä. Voi taivas, olipa se kevyt! Hän yritti tukea toukan alaruumista alakäsillään kohottaessaan poikasen kasvot omiensa tasolle. Sen päälaki oli paljon pienempi, samoin sen pihtileuat, mutta ne ehdottamasti tunnisti nazorakin kasvoiksi.
Pienokaisen silmät raottuivat ja lopulta rävähtivät ammolleen. Siniset silmät katsoivat vihreitä. Oli kuin Kelvin olisi tuijottanut kahta pientä smaragdia.
”Ooh…”
Hän tarkasteli toukkaa haltioituneena. Oliko hänkin joskus ollut näin pieni? Oliko hänelläkin ollut näin pienet kädet ja tällainen pehmeä karvapeite?
Toukka ei ollut vielä yhtä tummanruskea kuin aikuiset nazorakit, mutta sen silmät olivat yhtä kauniit kuin itse Kapteeni Puhtaudella. Kelvin ei voinut olla miettimättä, oliko hänkin ollut syntyessään kauniin vihersilmäinen. Oliko hän sitten kehittynyt eri suuntaan kuin muut… vai ollut jo kuoriutuessaan erilainen?
Epäpuhdas…
”Kelvin. Tulepas kuuntelemaan”, Manu sanoi nyökäten kohti seuruetta ovensuussa.
Kelvin vilkaisi ensin epävarmasti toukkaa sekä Kuningatarta, laski sitten hetken emmittyään toukan tämän äidin viereen ja asteli Manun luokse. Hän havaitsi, että muisto-Manun johtama klaanilaisseurue oli jähmettynyt, ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
”Rytmityssyistä toistan tätä muistoa vähän asynkronisesti”, todellinen Makuta Nui hänen vieressään selitti ja napsautti sitten sormiaan. Äkkiä klaanilaisissa näkyi taas liikettä.
”Manu…” sanoi muisto-Matoro niin hiljaa, että Kelvin joutui ponnistelemaan kuullakseen. ”Se on…”
”Kyllä”, muisto-makuta vastasi tälle.
”Tämänkö takia et kertonut meille?” pitkä toa, ilmeisesti Suga, kysyi.
”Ette olisi lähteneet mukaan.”
”Emmekö?” Make kuiskasi.
”Emme… se on iso…” Matoro sanoi ääni täristen.
”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, muisto-Manu julisti.
Makuta Nui – se, joka seurasi tätä muistoa Kelvinin kanssa nykyhetkessä – päästi suustaan pöyristyneen naurahduksen. Kelvin tuijotti tätä sanattomana, sitten tämän muistikuvajaista. Manu pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan.
”Voi että… kyllä sinä tiesit, että Abzumo oli jo täällä. Tiesit, ettei se kävisi niin helposti.”
”Teidän tehtävänne oli siis… salamurhata Kuningatar…” Kelvin sanoi hiljaa yhdistäessään langanpätkiä mielessään, ”ja siten estää uusien nazorak-sotilaiden synty.”
”No ei tuo nyt ihan hirveän salaista ollut”, Manu puuskahti. ”Aikamoista meteliä me ehdimme pitää pitkin pesää.”
”Pää kiinni! Sinä tiesit, että nazorakit syntyvät Kuningattaresta jo ennestään ja siksi toit klaanilaisten iskuryhmän tuhoamaan sen. Ymmärsinkö oikein?” Kelvin sanoi uudenlaista järkytystä äänessään.
”Ei se ollut ensimmäinen vaihtoehtoni”, Manu sanoi hieman kiivastuen, ”eikä myöskään helppo valinta minulle henkilökohtaisesti. Mutta suuri johtajanne ei ole kovin yhteistyöhaluinen: puhuminen ei auttanut mitään yhdelläkään kerralla, kun sitä kokeilin. Ja minähän kokeilin! Kokeilin ensin rauhanomaisia keinoja, vaikka hän kehtasi tulla minun saarelleni ja alkaa sotia minun alamaisiani vastaan – ja siinä samalla väittää sitä muka pyhäksi sodaksi nazorakien alkukodon takaisin saamiseksi. Paskapuhetta ja täyttä tekopyhyyttä. Nazorakit eivät ole syntyneet tällä saarella, ja Kenraali tietää sen.”
Kelvin ei sanonut mitään, tuijotti vain syyttävästi. Manu kurtisti kulmiaan synkästi nähdessään Kelvinin ilmeen.
”Minä ajattelin, että jos te aiotte tuhota itsenne sotimalla joka tapauksessa, saattaisi olla parempi tehdä eutanasia kuningattarelle, jolloin nazorakeja ei voisi syntyä enää lisää. Jos Kenraali välittää kansastaan edes murto-osan siitä, miten paljon hän välitti silloin, kun imperiumi oli pelkkä satapäinen heimo pienellä saarellaan, hän lakkaisi sotimasta ja antaisi teille tilaa hengähtää. Nazorakit katoaisivat maailmasta rauhanomaisella tavalla, hitaasti aikain kuluessa. Väitätkö, että olisi armollisempaa vain tappaa teidät kaikki yhdellä kertaa, tehdä välitön kansanmurha? Olisiko Selakhian tasavallan kaltainen kohtalo mielestäsi parempi vaihtoehto? Vai kehtaatko sinä ehdottaa, että minun kuuluisi vain antautua ja antaa teidän tärvellä koko se valtakunta, jonka Käskynhaltija on minulle ammoin osoittanut?”
Kelvin ei pystynyt sanomaan mitään. Häntä alkoi yököttää, ja hän joutui ottamaan tukea polvistaan.
”Eli… tämä suunnitelmasi olisi johtanut… nazorakein sukupuuttoon.”
Kelvin hengitti raskaasti.
”Onnistuitteko siinä?”
”Seuraa tarinaa, niin saat selvää”, Manu sanoi nyökäten eteensä.
”Miten me… tapamme… sen?” liskomainen moderaattori kysyi.
”Meidän tulee…” muisto-Manu aloitti.
”… niin?”
”En ole itse asiassa ajatellut asiaa”, Manu myönsi. Todellinen Makuta Nui tirskahti.
”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa.
”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti!”
”’Hieno saavutus’”, Manu Kelvinin vierellä naureskeli. ”Pikemminkin hieno sumutus. Tiedoksesi, Kelvin, että narrin rooli on välillä myös aika haastavaa näyteltävää.”
”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” Keetongu kysyi selvästi raivoissaan.
”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” muisto-Manu puolustautui.
”Miksi?” Suga kysyi.
”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi.
”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää.”
Kelvin hätkähti kovaa ääntä, joka kaikui kammiossa tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Hän pälyili ympärilleen, kunnes huomasi suunnan, mihin Manu katsoi, ja seurasi sitä. Itse varjoista astui esiin tummanpurppura olento, jolla oli terävähampaisella kanohillaan julma hymy.
”Ettekö tiedä? Teidän ihanalla makutallanne on yhteys torakoihin.”
”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, Matoro tuhahti. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.”
”Ah, niin! Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.”
”Manu, kuka hän on?” Kelvin kysyi varautuneesti. Jokin tässä uudessa tulijassa hermostutti häntä. Klaanilaisetkin selvästi suhtautuivat tähän varteenotettavana uhkana.
Aivan kuin vastauksena Kelvinin kysymykseen, tulija jatkoi: ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti. Siitä on jo kauan… Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia – hirviömäisiä raheja!”
Purppura makutan hymy leveni ja tämän silmät alkoivat hohtaa. ”Päätimme luo-”
Manu napsautti sormiaan. Muisto-makutan hahmo jähmettyi kesken lauseen täysin paikalleen. Kelvin katsahti ympärilleen ja huomasi kaiken muunkin seisahtuneen, Matoroa ja muita klaanilaisia myöten. Jopa kuningatar oli lakannut vääntelehtimästä. Aika oli pysähtynyt jälleen.
”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi tuon sekopään itseriittoista monologia”, Manu tuhahti. ”Hän on Makuta Abzumo. En tiedä, ehtikö Matoro puhua sinulle hänestä, mutta hän on syyllinen moneen pahaan ja hänellä on nykyään hallussaan kaksi Nimdan sirua. Hän on aivan helvetin vaarallinen ja hänet pitää pysäyttää.”
Ajan pysähtymisestä huolimatta Abzumoksi nimitetyn saatanallisen olennon pää kääntyi hitaasti katsomaan kohti Kelviniä psykoottinen virne kasvoillaan. Tämän silmissä paloi viha. Kelvin hätkähti rajusti, ja Manu väänsi oman naamansa ärsyyntyneeseen irveeseen.
”Mutta sen saa tehdä joku muu”, hän tuhahti. ”Minulla on prioriteeteissani tärkeämpääkin tekemistä. Kerropa minulle, Kelvin. Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?”
Kelvinin silmät suurenivat. Hän tuijotti sanattomana ensin Manua ja sitten taas Abzumon läpitunkevaa katsetta. Purppuran makutan torahampaat näyttivät siltä, että ne olisivat voineet raadella lihaa. Tämän kanohin sarvet kyllä muistuttivat etäisesti nazorakien tuntosarvia. Makutan punaiset silmät hohtivat tämän mustissa silmäkuopissa kuin kaksois-Initoit.
Kelvin vastasi värisevällä äänellä: ”… m-monet r-rahilajit ovat m-makutojen luomia. H-hänkö… on nazorakien l-luoja?”
Manu ei vastannut mitään vaan tuijotti vain jähmettynyttä Abzumoa poissaolevasti. Kelvinin jalkoja kuumotti ja hänen kurkkuaan kuivasi. Hän kuiskasi hiljaa: ”Abzumo. Ab Zumo. Isä… Zumo…”
Manu rykäisi ja selvensi kurkkuaan. ”Tahdoit tietää, onnistuimmeko tuhoamaan Kuningattaren. Josko kelaisimme vähän eteenpäin.”
Manu napsautti sormiaan, ja muisto heidän ympärillään kulki pikavauhtia. Kelvin näki, kuinka muiston Manu ampui varjosalaman Abzumoon ja kuinka Kuningatar hyökkäsi klaanilaisia kohti. Täysi taistelu syttyi Kuningattaren kammiossa. Makutat taistelivat keskenään lentäen ilmassa. Toa Suga käytti valtavaa improvisoitua miekkaansa katkaistakseen yhden Kuningattaren pihtihampaista.
”KhhriiaaaaHHHH!” Kuningatar karjaisi.
”Aaaah!” myös Kelvin parahti kauhuissaan. Hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun nähdessään Kuningattaren haavoittuvan, vaikka vain pikakelatun muiston muodossa.
”Ilman Abzumon läsnäoloa operaation loppuosa olisi todellisuudessa ollut lastenleikkiä”, Manu totesi muiston kiitäessä Kelvinin silmien edessä. ”Mutta totta kai hänen piti tulla sotkemaan asiat. Ja ehkä se oli hänen oikeutensakin.”
Manu palautti kohtauksen normaaliin nopeuteensa juuri parahiksi, kun hänen muistoversionsa ja tämän klaanilaistoverit onnistuivat murtamaan Kuningatarta pitelevät kahleet. Kuningatar karjui vauhkoontuneesti. Kammioon murtautuneet nazorakhoitajat yrittivät tainnuttaa Kuningatarta, mutta yksi hoitajista astui liian lähelle valtavaa petoa, ja Kelvin sai todistaa, kuinka Kuningattaren valtaiset leuat kahmaisivat tämän yläruumiin kitaansa. Vihreää verta roiskui kaikkialle, ja vyötärön kohdalta katkaistu torsonpuolikas jalkoineen lysähti lattialle. Kuningatar oli juuri syönyt oman lapsensa… tai ainakin puolet tästä.
Yhtäkkiä hirvittävä tunne hiippaili Kelvinin mieleen. Toukka! hän ymmärsi kauhistuneena. Kuka pitää huolta toukasta? Hän kääntyi katsomaan munaröykkiön suuntaan, joka –
Ei. Kelvin käänsi katseensa pois. Hän ei saattanut katsoa. Jokin osa hänen aivoistaan viestitti hänelle, että sen näyn näkeminen ei olisi hyväksi hänelle. Hän nielaisi ja kiiruhti klaanilaisten luo.
”Häivytään täältä!” Keetongu karjaisi, ja klaanilaiset perääntyivät kammiosta nazorakien raivaamaan tunneliin. Manu napsautti jälleen sormiaan, ja muisto pysähtyi – täsmälleen sillä hetkellä, kun kammioon sisään hirmuista vauhtia kiiruhtamassa ollut Kenraali 001 oli ehtinyt ovensuuhun, johon tämä jähmettyi varsin dynaamiseen poseeraukseen. Vanhasta tottumuksesta Kelvin hieman kavahti, vaikka tietoisessa mielessään ymmärsikin tämän Kenraalin olevan muisto vain. Tämän silmien julma, intensiivinen tuijotus vaikutti olevan kohdistettu juuri häneen. Mutta hän onnistui löytämään nazorakien ylimmän johtajan katseesta myös häivähdyksen huolta.
”Ilmiselvästikään emme onnistuneet Kuningattaren ’salamurhaamisessa’, joten teimme jotain, mikä ainakin vei Kenraalin huomion pois paostamme”, Manu selitti. ”Joten turha huolehtia, äitisi on yhä elossa. Ja teidän invaasionne saarelleni jatkuu.”
Kelvin värähti, kun Manu sanoi sanan ”äiti”. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Onko vastaavanlaista iskua yritetty myöhemmin?”
”Tuskin. Eiköhän Kuningattaren kammion turvatoimia ole kiristetty merkittävästi, kuten varmasti myös koko pesän. Moista tilaisuutta ei tarjoutune toiste. Bio-Klaani on varsin alakynnessä tässä sodassa, ellet ole sattunut huomaamaan.”
Kelvin nyökkäsi. ”Entä missä Abzumo on?”
”Kuka tietää”, Manu tuhahti välinpitämättömästi. ”Varmaan havittelemassa seuraavaa Nimdan sirua. Hänellä on niihin jokin pakkomielle. Kuulemani mukaan hän yritti riistää Deltan vastikään Mustan Käden hoivista, eikä Matoron mielitietty selvinnyt ihan ehjin nahoin siitä kohtaamisesta.”
”Matoro… hän tiesi Kuningattaresta”, Kelvin sanoi kiivastuneesti keskeyttäen Manun alkavat pohdinnat Matoron parisuhde-elämän huonoimmista valinnoista. ”Hän näki sen omin silmin. Miksei hän sanonut mitään siitä? Miksei kukaan klaanilainen kertonut minulle siitä?”
Hänen äänensä särkyi loppua kohti. Hän kohotti katseensa Manun kasvoihin. ”Miksi sinä kerrot tästä vasta nyt?”
”En usko, että Matoro tai moni muukaan on edes ajatellut, ettei suurin osa imperiumin kansasta itse asiassa ole tietoinen omasta syntyperästään”, Manu sanoi maireasti. ”Se tuli jopa minulle hieman yllätyksenä, kun törmäsin tähän ilmiöön ensimmäisen kerran. Kuningatar menee tähän samaan kategoriaan vaarallista tietoa.”
”Ahaha, aivan! ’Koska et kysynyt.’ Niinpä tietysti!” Kelvin ärjähti ja päästi katkeran naurun. Hän suki tuntosarviaan turhautuneena ja käveli edestakaisin pohtien kaikkea kuulemaansa. Lopulta hän heitti sormensa osoittamaan Manua.
”Sinä tiesit hyvän aikaa, etten tiennyt tästä. Halusit säästää kertomisen ’sopivampaan hetkeen’?”
”Nähdäkseni olen toiminut täysin meidän sopimuksemme ehtojen mukaan”, Manu totesi kylmän rauhallisesti. ”Lupasin kertoa sinulle nazorakien synkimmät salaisuudet, jos lähdet kanssani matkalle. Nyt olemme matkalla, ja olen alkanut kertoa sinulle salaisuuksia.”
Kelvin tuijotti Manua kiristellen samalla hampaitaan. Häntä sapetti se, että sekä Imperiumi että Manu olivat pitäneet häntä pimennossa näinkin kauan. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Manu oli teknisesti ottaen oikeassa. Hän vihasi sitä, kun joku oli teknisesti ottaen oikeassa.
”Kerro sitten kaikki”, Kelvin sihahti. ”Sinä olit Abzumon työpari – hänen on täytynyt kertoa sinulle asioita! Kerro minulle kaikki, mitä tiedät nazorakeista!”
”Sanasi on lakini”, Manu sanoi ja kumarsi melodramaattisesti. Hän heilautti kättään, jolloin käytävän seinään ilmestyi uusi ovi. ”Jos todella tahdot, näytän sinulle seuraavan muiston. Mutta varoituksen sana: totuus ei ole hellävarainen rakastaja. Astut sisään omalla vastuullasi.”
Kelvin tuijotti Manua pistävästi. Sitten hän tempaisi oven auki ja astui seuraavasta ovesta.
Uuden muiston haju oli paljon miellyttävämpi. Huone ei oikeastaan tuoksunut miltään, paitsi häivähdykseltä jostain kemikaalista. Kelvin löysi itsensä jonkinlaisesta laboratoriosta, päätellen huonetta täyttävistä työtasoista ja tarvikehyllyistä. Lattia oli mustavalkoista marmoria, ja tilan valaisivat katosta kasvavat, kelmeänsiniset valokivet.
”Sisäelimet ovat nyt jokseenkin järjestyksessä”, kuului ääni Kelvinin takaa.
Hän kääntyi ja huomasi kaksi makutaa, punaisen ja violetin, kumartuneena jonkin pöydän ylle. Hänen hämmennyksekseen makutalla, jonka hän uskoi Manuksi, oli kasvoillaan tämän perinteisen naamion sijaan se kanohi, jonka hän oli edellisessä muistossa nähnyt Abzumon kasvoilla. Violetilla makutalla, oletettavasti Abzumolla, taas oli jokin naamio, jota hän ei tunnistanut.
Kelvin asteli muisto-makutain luokse katsomaan, mitä nämä työstivät. Pöydälle oli levitetty kaavioita, muistiinpanoja, luonnoksia ja valokuvia. Kelvin ei osannut lukea makutojen kieltä, mutta hän uskoi ymmärtävänsä, mitä ne kuvasivat: suunnitelmia nazorakien anatomialle.
Kelvinin silmät kiersivät kuvasta toiseen. Kaksi piirrosta kolmisormisesta kämmenestä, toinen avattuna, toinen puristettuna nyrkkiin. Kaavio hyönteismäisestä suusta, pihtihampaista, nielusta ja äänentuottoelimistä. Yksityiskohtainen kaavio silmämunan linsseistä tuijotti takaisin häntä kohti.
Hän palasi kahteen kuvaan hyönteismäisistä käsistä. Hän kohotti oman kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. Hän katsoi ensin nyrkkiään ja sitten taas luonnosta. Hän avasi kätensä vapisten.
”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa”, violettiin verhoutunut makuta makusteli, ”kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”
”Keuhkojen kapasiteetti tulee ensin vastaan”, huomautti toinen. Ääni todella kuului Makuta Nuille. ”Eikö ole sitä paitsi vähän turhaa laittaa mitään kovin monimutkaisia supervoimia? Tavoitteena on kuitenkin massatuotanto. Ei visorakeillakaan ole mitään voimia.”
Kelvin jähmettyi yhden piirroksen kohdalle. Se oli yksityiskohtainen luonnos nazorak-kehosta, joka oli levittänyt raajansa ja siipensä leveään haara-asentoon. Nazorakin siluetti seisoi geometrisesti täydellisten ympyröidän ja neliöiden sisällä tavalla, joka muistutti Kelvinistä selvästi nazorakein Pyhää Heptagrammia.
”… onpas”, Abzumo sanoi typertyneenä.
”Häh, ai mitä muka?”
”Eri rotujen rhotukat sisältävät erilaisia efektejä. Ja niiden hampaat kuulemma erittävät hordika-myrkkyä.”
”Mutta tuollainenhan vie hirveästi resursseja!”
”En väitä, että olisit väärässä.”
Kelvin hätkähti, kun todellinen Manu avasi suunsa hänen vieressään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: ”Työskentelin Abzumon kanssa yhdessä monissa projektissa, ja usein pallottelimme ideoitamme noin.”
Kelvin aisti makutan äänessä haikeutta ja alkoi käsittää, että Manu ja Abzumo olivat joskus olleet läheisiä.
”Milloin tämä tapahtui?”
”Satoja kertoja sinun elinikäsi verran menneisyydessä.”
Manu teki kädellään pyyhkäisevän liikkeen, ja muisto liikkui villisti niin, että Kelviniä alkoi lähes huimata. Keskellä huonetta oli nyt ilmestynyt sammio, jossa kellui jonkinlaisia orgaanisia möykkyjä. Huoneen seinustalla oli pieni terraario, jonka lasisesta seinästä näki läpileikkauksen muurahaispesästä. Yhden lasikuvun alla oli läpikuultava muna, jonka kudosta jokin sädekehää muistuttava laite 3D-tulosti.
Manu pyöräytti taas kättään, ja muisto liikkui. Tila täyttyi lämpimästä valosta, ja Kelvin joutui suojaamaan silmiään. Osa laboratorion katosta oli auennut paljastamaan taivaan iltaruskon, ja Kelvin tajusi näkemästään maisemasta, että laboratorio sijaitsi ilmeisesti tornissa.
Kaksi makutaa seisoivat laboratorion keskellä suuren, suorakulmion muotoisen tankin edessä. Tankkia kuristivat lukuisat suonimaiset letkut, ja sammion yläosasta kohosi satoja johtoja katonrajaan asti, missä ne jakautuivat ympäri huonetta oleviin näyttöihin ja mittareihin.
”Koe numero seitsemän on kasvanut tarpeeksi. Olisitko ystävällinen ja sulkisit kaihtimet? Voimme herättää hänet”, Abzumo sanoi keskittynyt ilme kasvoillaan.
”Käskystä”, muisto-Manu totesi kyllästyneesti ja painoi nappia vierellään olevasta paneelista.
Tila alkoi pimentyä, kun katossa ollut luukku rupesi sulkeutumaan. Nyt Kelvin näki, mitä tankissa oikein oli: kellertävässä nesteessä kellui mekaanisten käsien pitelemänä nazorak. Tämä oli sysimusta sekä täysin eleetön, eikä Kelvin osannut sanoa, oliko tämä elossa vai ei. Hahmossa kaikkein kryptisintä oli pitkin tämän kehoa kiemurtelevat purppurana hohtavat riimut, joita Kelvin ei osannut lukea.
Kattoluukun sulkeutuessa aurinkoinvalo lankesi monimutkaiseen mekanismiin, jossa mekaanisten käsien pitelemät peilit ja linssit heijastivat valot ohuiksi säteiksi, jotka osuivat tankissa kelluvaan olentoon.
Abzumo napsautti sormiaan, ja tankkia ympäröineet kynttilät syttyivät kuin itsestään. Hän nyökkäsi muisto-Manulle, minkä jälkeen hän kääntyi takaisin kohti tankkia ja alkoi lausua… loitsua?
”Vīrēs nātūrae, vōs iubeō: cōgite hōs lūcis radiōs in turbinem furiōsum ut īgnem magnum creētis…”
Kelvin ei ymmärtänyt makutan sanoja, mutta silti hänestä tuntui kuin ne olisivat uponneet suoraan hänen tajuntaansa. Häntä pyörrytti, ja hän olisi kaatunut, ellei oikea Manu olisi napannut häntä olkapäästä kiinni. Peilien heijastamat säteet sivelivät mustan nazorakin pintaa kiihtyvällä vauhdillla.
Abzumo lausui rauhassa viimeiset sanat. Hän piti dramaattisen tauon, jonka päätteeksi hän julisti: ”Ignītiō.”
Valonsäteet kohdistuivat yhdeksi säteeksi, joka iskeytyi keskelle tankissa kelluvan nazorakin rintaa. Olento nytkähti, ja samassa tankin sisus räjähti liekkeihin. Kelvin hätkähti taaksepäin ja törmäsi selällään takanaan seisovaan Manuun. Tankin lasiseinät helisivät sisällä raivoavan infernon voimasta ja osaan niistä ilmestyi halkeamia. Tankin sisällä oleva neste kupli ja kiehui, muuttui kaasuksi keräten säiliöön painetta. Kuului metallin vääntymisen ääni sekä poksahdus – jotain oli mennyt rikki. Liekkien hehku valaisi muisto-makutojen hymyilevät kasvot.
Sitten lieskojen seasta kurottui punaisena hohtava käsi. Abzumon kasvoille levisi haltioitunut ilme ja hän astui lähemmäksi. Muiston Makuta Nuin virne leveni. Punainen käsi kouristeli hetken puristaen kolmisormisen kouransa nyrkkiin, kunnes katosi takaisin roihuun.
”Riittää!” Abzumo komensi. Muisto-Manu sulki kattoluukun kokonaan ja sammutti tankkia ympäröivät laitteet.
Kelvin seurasi, kuinka nestetankin sisällä ollut tuli sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin ja sen takaa paljastui uusi olento: musta nazorak-siluetti oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi. Tämä oli onnistunut repimään oikean yläkätensä vapaaksi, ja nyt loputkin mekaaniset kourat aukesivat päästäen nazorakin kellumaan vapaasti sitä ympäröivässä nesteessä.
Kelvin käveli tankin eteen ja katsoi kummastellen punaisena hohtavaa lajitoveriaan. Tämä oli kooltaan pieni, mutta tämän keho vaikutti jänteikkäältä. Nyt hän erotti kunnolla tämän kasvonpiirteetkin. Tämän tiedottomilla kasvoilla oli seesteinen ilme.
Kelvin kuuli askeleita takanaan. Hän käänsi päätään ja suorastaan loikkasi kauhistuneena taaksepäin nähdessään Abzumon ilmestyneen vierelleen. Makuta tuijotti lumoutuneena tankissa uinuvaa nazorakia. Hän painoi teräväkyntisen kätensä lasia vasten ja huokaisi: ”Hän on valmis. Uuden uljaan lajin ensimmäinen yksilö. 0001.”
Kelvinin silmät laajenivat. ”Ke-kenraali?”
Labran seinään kädet puuskassa nojaileva todellinen Manu nyökkäsi.
”Steve. Ensimmäinen. Eräänlainen prototyyppi, jonka perusteella kaikki muut nazorakit on suunniteltu. Hän ei syntynyt kuningattaresta, vaan teimme hänet… niin sanotusti käsipelillä.”
Kelvin kohotti kämmenensä otsalleen. Hän mietti kuumeisesti, mitä tästä seurasi. ”Eli… Ensimmäisen legenda on totta? Kenraali on aina ollut olemassa? Siis nazorakien historian alusta asti?”
Manu nyökkäsi hitaasti.
”Kenraali on aina ollut Steve. Jo historianne alusta alkaen.”
Abzumo kääntyi ja meni puhumaan jotain muisto-Manun kanssa. Kelvin kohotti katseensa takaisin vastasyntyneeseen Kenraaliin. Punainen hohto alkoi kadota tämän kuorelta ja korvaantua nazorakeille ominaisella ruskealla. Tämä köhi kuplia suustaan ja käpertyi sikiöasentoon. Tämän tuntosarvet värisivät hieman.
On jotenkin vaikea uskoa, että 001 on joskus ollut näin… haavoittuvainen ja… näin pieni.
Kelvin tajusi olevansa sillä hetkellä Kenraalia pitempi.
”Menkäämme eteenpäin”, Manu rykäisi havahduttaen Kelvinin tämän ajatuksista, ja ovi ilmestyi keskelle huonetta tyhjästä. Tällä kertaa tuntui kuin ovi olisi imaissut Kelvinin sisäänsä.
Kun Kelvin seuraavan kerran avasi silmänsä, hän seisoi hämärässä luonnonluolassa. Välittömästi hänen kuulonsa täytti hyytävä kitiinirangan rusahtelu ja hampaiden rouskutus. Hän käänsi hitaasti päätään. Hänen vierellään makasi kasa heiluvia, sätkiviä ja potkivia jalkoja.
”Mi-mi-mitäh…?” Kelvin henkäisi kauhistuneena. Häneltä kesti hetki edes ymmärtää, mitä hän katsoi. Kasasta työntyvät kitiiniset jalat näyttivät hänestä nazorakin jaloilta, joskin paljon kookkaammilta. Niiden kuori oli raidallista mustan, tummanvihreän ja keltaisen väreissä. Sitä oli ensin vaikeaa erottaa tässä valaistuksessa, mutta lopulta Kelvin tajusi sätkivän olennon makaavan verilammikossa.
Kelvin otti muutaman varovaisen askeleen kiertäen olentoa myötäpäivään. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei olennolla ollut yläruumista. Hän kohotti alakätensä kauhistuneesti suulleen. Vihreä veri pulppusi katkenneesta torsosta luolan lattialle, jota kammion reunoilla kasvava sienikasvusto imi ahnaasti.
Kelvin hätkähti nähdessään sivusilmällään valtavan varjon liikkuvan. Se oli Kuningatar – tällä kertaa tosin kooltaan paljon pienempi kuin aivan ensimmäisessä muistossa. Sen hampaat jauhoivat maassa makaavan olennon ruhoa, ja se nielaisi. Sitten se päästi matalan, tyytyväisen murinan.
”Se taisi olla viimeinen”, kuului Manun ääni, sävyltään huvittunut.
”Tiedän kyllä!” kaikui Abzumon, ärsyyntynyt.
Kelvin äkkäsi takanaan seisovat makutat. Abzumo piti käsiään puuskassa ja pudisteli päätään tyytymättömänä. Muisto-Manu heilautti kättään löysästi, jolloin Kelvinin edessä maannut ruho rupesi hyvin arvottomasti kierimään lattiaa pitkin, kunnes se lätsähti jonkinaliseen epämuodostuneeseen rykelmään. Kelvin kohotti katsettaan nähdäkseen sen pimeydessä. Näky sai ilman katoamaan hänen keuhkoistaan: se oli verinen kasa samankaltaisia nazorakmaisia ruumiita. Kasasta törrötti lukuisia jalkoja, isoja siipiä sekä kynnekkäitä kouria.
Muisto-Manu venytteli raajojaan tylsistyneenä. ”Pitää varmaan yrittää myöhemmin uudestaan. Uuden veljeskatraan kasvattamisessa menee het-”
”Ei!” Abzumo kivahti. ”Kuninkaat epäonnistuivat tehtävässään kerta toisensa jälkeen! Tämä on tuhoon tuomittu konsepti. En ymmärrä, miten Virtuoosi on niin hyvä rahiensa astuttamisessa. Meidän on kokeiltava jotain muuta.”
Abzumo poistui rivakasti marssien muisto-Manun luota. Kelvin jäi tuijottamaan punamustaa makutaan. Hän kohotti tuntosarveaan. Oletpa sinä ollut monessa tämän vaiheessa mukana…
”Seuraa nyt tarkkaan”, nyky-Manu hänen vierellään huomautti ja nyökkäsi kohti Abzumoa.
Abzumo marssi luolan perällä olevan stalagmiitin muotoisen aparaatin luokse. Hän pyyhkäisi kädellään sen pintaa mikä sai metallikuoren aukenemaan. Laitteen sisältä purkautui kylmää höyryä. Hän teki kädellään liikkeen ilmaan, ja samassa laitteen sisältä lennähti jonkinlainen kuusikulmainen putkilo. Kelvin katsoi ilmassa leijuvaa esinettä ihmeissään. Se oli ainakin puolitoista metriä pitkä, kuulaan valkoinen ja sen pinta näytti kristallimaiselta. Silti Kelvinistä näytti jotenkin siltä, kuin putkilon pinta olisi samalla vellonut nestemäisesti, kuin se olisi sekoittunut ja muuntunut lakkaamatta.
Abzumo heilautti kättään, ja työtasolta lensi steriili pitkävartinen hansikas hänen avoimelle kämmenelleen. Hän kääntyi ja yhtäkkiä siivet kasvoivat hänen selkäänsä ja olkapäihinsä. Hän nousi levitoivan putkilon kera Kuningattaren peräpään yläpuolelle.
”Mi-mitä hän tekee?” Kelvin ihmetteli.
Kuningatar itse ei näyttänyt välittävän luojiensa läsnäolosta, vaan se oli keskittynyt tutkimaan sykkivän sienimassan peittämää seinää. Massiivisen nazorakin tuntosarvet tunnustelivat massan pintaa, josta välillä takertui lonkeroita niiden ympärille. Kelvin katseli Kuningattaren eleitä. Ne eivät kielineet nälkäisyydestä taikka agressiivisuudesta vaan… uteliaisuudesta.
Makuta veti nitisevän kumihanskan käteensä. Se oli niin pitkä, että se ylsi tämän hartiaan asti. Sitten tämä tarttui ensimmäistä kertaa kuusikulmaiseen putkiloon ja… puristi. Seuraavaksi kuului kuin lasin rikkoutumisen ääni, kun kristalliputkiloon ilmestyi särö. Sitten se pirstoutui tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, muuttui makutan käden ympärillä pyöriväksi jauheeksi ja lopulta otti öljymäisen nesteen muodon. Sitten tämä alkoi lähestyä Kuningatarta.
”Tiedätkös, Kelvin”, nykyhetken Makuta Nui sanoi, ”elämän luominen ei oikeastaan ole kovinkaan vaikeaa. Biologisen, mekaanisen, biomekaanisen elämän… kaikki on ennen pitkää tehtävissä…”
Abzumo laski paljaan kätensä Kuningattaren kuorta vasten ja silitti sitä rauhoittelevasti. Kuningatar ei vaikuttanut edes huomaavan makutaa.
”Mutta luomisen lahjan jakaminen… se se vasta vaikeaa onkin.”
Kelvinin silmät laajenivat.
”hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!”
Luola tärisi karjahduksesta. Kelvin horjahti maahan äänen voimasta. Leijuva makuta veti hansikoidun kätensä pois ja lennähti kauemmaksi. Samassa Kuningatar kuitenkin pyörähti ympäri ällistyttävällä nopeudella, ja sen pitkät tuntosarvet viuhahtivat ruoskien lailla. Peto suuntasi silmättömän katseensa purppuraan enkeliin, ja sen valtava, ulokkeellinen kita avautui nytkähdellen. ”Khrrr-rrr-tzk-tzk…” se murisi ja naksutteli pihtejään.
Abzumo hymähti huvittuneesti. ”Rauhoitu, pienoinen. Kaikki on h-”
Kelvin ehti tuskin räpäyttää silmiään, kun Kuningattaren hampaat olivat jo sulkeutuneet Abzumon hartian ympärille. Riuhtaisu, ja makutan koko oikea käsivarsi repeytyi paikaltaan hanskoineen päivineen.
Kelvin kompuroi jaloilleen ja loikkasi sivuun, kun Abzumon veriroiskeiden saattelema ruho mätkähti lattiaan hänen viereensä. Tällä oli ällistynyt ilme kasvoillaan.
”HKKRAAAAAA!” Kuningatar karjaisi ja murskasi purppuran makutan valtavalla kourallaan. Kun tämä nosti kouransa lattiasta, Kelvinin hämmästykseksi alla ei ollut muuta kuin lattiaan ilmestynyt halkeileva kolo. Kelvin katseli nopeasti ympärilleen ja äkkäsi sitten makutan leijumasta keskellä ilmaa. Tämän käsi oli kasvanut takaisin. Kuningatar vauhkoontui ja alkoi huitoa makutaa lukemattomilla käsillään, mutta yksikään niistä ei osunut, sillä Abzumo meni niistä vain läpi – niin kuin tämä olisi ollut täysin aineeton.
”Hys nyt, tyttöseni. Säästä voimiasi…” Makuta sanoi ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen.
”Sinusta tulee äiti.”
Kelvin katsoi antiklimaattisesti lässähtänyttä kamppailua suu ammollaan, avuttomana ja kauhistuneena. Viimein Kuningatar luovutti. Sen ääni korisi matalana, ja sen kuolaa tihkuvat hampaat nytkähtelivät levottomasti. Sen tuntosarvet sukivat villisti ilmaa, ja olennon silmätön katse tuntui edelleen olevan naulittuna enkeliin, joka oli sitä vastaan rikkonut.
Lopulta valtava hyönteinen laski päänsä alas ja kääntyi hitaasti pienessä luolassaan. Sen tuntosarvet painuivat maahan. Se otti muutaman kivuliaalta näyttävän askeleen ja lyyhistyi luolan seinää vasten.
Kelvinin sydän hakkasi hänen rinnassaan, kun hän viimein astui esiin piilostaan. Hän huomasi vasta nyt ristineensä kämmenensä rintansa päälle. Hän tuijotti maassa huohottavaa jättiläistä. Hän olisi halunnut mennä lähemmäksi, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut. Kuningattaren kumpuileva keho värähteli epätasaisessa tahdissa. Sen jalat sätkivät ilmassa. Se oli tuskissaan.
Sitä tuntemusta oli vaikea kuvailla, mutta sillä hetkellä Kelvinistä tuntui kuin… kaiken peittävä tunnottomuus olisi levinnyt hänen jokaiseen niveleensä. Aivan kuin talven routa olisi jäädyttänyt hänen jalkansa luolan kiviseen pohjaan. Ainoa asia, minkä hän näki, oli avuttomasti kyljellään makaava Kuningatar, ja ainoa asia, mitä hän tunsi, oli hänen oma sykkeensä – sekä hyytävä, kostea tunne, joka alkoi valua pitkin hänen niskaa-
Ei! Eieieieieiei EI! Hän ei pitänyt siitä! Hän ei voinut sietää sitä tunnetta! Hänen sykkeensä kiihtyi. Siniset silmät tuijottivat Kuningatarta. Miksi hänelle tehtiin näin? Miksi hänen täytyi kärsiä näin?! Miksei kukaan voinut auttaa –
Sormien napsautuksen ääni pirstoi Kelvinin todellisuuden. Kelvin kohotti kätensä kohti Kuningatarta, mutta muisto liikkui jo eteenpäin. Häntä heikotti. Kun hän avasi silmänsä, hänen eteensä lävähti tietokoneen näyttö. Hänen täytyi ottaa tukea näppäimistöstä ollakseen lyyhistymättä maahan.
Näytöllä oli yksi ympyrä. Solu. Tsygootti. Kuva alkoi väristä. Hitaasti solu alkoi venyä. Se venyi äärimmilleen, kunnes se halkesi kahdeksi identtiseksi soluksi. Ne halkesivat neljäksi, neljä kahdeksaksi, kahdeksan kuudeksitoista. Kelvin tuijotti solujen eksponentiaalista jakaantumista. Hän pidätti hengitystään. Hän alkoi hahmottaa, että jotain peruuttamatonta oli käsillä – että tämä hetki tulisi käynnistämään kauhistuttavan ketjureaktion, jonka väreet loisivat myrskyjä halki historian. Ketjureaktion, jonka ympärille lukemattomat elämät tulisivat kietoutumaan.
Muisto liikkui taas eteenpäin. Kelvin seisoi suoraan kuningattaren takana, ja hän katsoi sitä ammottavaa liman peittämää lovea, mistä munat tulivat. Kuului litinää ja kudoksen ratkeamisen ääni, kun emo työnsi nazorakien ensimmäiset munat ulos. Hän kuuli niistä kaikuvan sykkeen.
Kelvinin oli vaikea hengittää. Makuta Nuin muistot vilisivät hänen ohitseen, mutta hän ei enää kyennyt keskittymään niihin. Hän ei enää pystynyt sanomaan, mikä näky oli makutan muisto, mikä hänen omansa ja mikä vain kuvitelmaa. Hän näki loittonevan mustan saaren. Hän kuuli sotilaiden marssiaskeleet.
Kelvin hengitti raskaasti. Hän painui kyyryyn ja kohotti käden otsalleen.
”Manu. Manu! Ei! Tämä on liikaa! MANU, LOPETA!”
Kelvin tunsi, kuinka lihakammioiden polttava kuumuus väistyi ja tilalle palasi vuoristoilman lohduttava viileys. Hänen raajansa upposivat syvälle kinokseen, kun hän lysähti nelinkontin lumeen.
”Jos niin toivot”, hän kuuli Manun äänen vierellään sanovan. Kelvin veti pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin nousi seisomaan ja avasi silmänsä. Manu istui luminietosten keskellä jalat ristissä ja tutkimaton ilme kasvoillaan. ”Tyydyttivätkö vastaukset?”
Kelvin tuijotti Manua suu ammollaan. Hänen hengityksensä höyrysi talvisessa yössä.
”Se… minä siis…” hän etsi sanojaan, mutta tuskin mikään sana zankrzoran taikka matoranien kielessä pystyi kuvaamaan sitä kaivertavaa tunnetta, minkä hän juuri nyt sisällään tunsi.
”Ä-äiti…” Kelvin lopulta päästi suustaan pakahtuneella äännellä.
”Äiti, isä, lapsi”, Manu mutisi. ”Koneeseen kahlittu matoralainen kansa ei tule koskaan ymmärtämään näiden sanojen todellista merkitystä.”
Hetken Kelvin keskittyi vain hengittelemään. Hän asteli lumisen jyrkänteen reunalle. Oli jo pimeää, ja hän hädin tuskin kykeni erottamaan edessään levittyvän maiseman. Heitä ympäröivät katulamput välkkyivät.
Kelvin hengitti vielä kerran sisään, ja kasasi itsensä. ”Kaiken tämän aikaa, syvällä Pesän sydämessä… minulla on ollut äiti. Ei, ei vain minulla… vaan kaikilla nazorakeilla. Me emme ole vain aseveljiä tai tovereita. Kaikki nazorakit… me olemme sisaria toisillemme…”
Hänen sydämensä tykytti.
”Ja meidät loi… makuta. Me olemmekin vain pahaisia raheja…”
Kelvin kristi hampaitaan.
”… kuin visorakit… kuin frostelukset.”
”Älä vähättele itseäsi”, Manu sanoi tuimasti. ”Onko Visokki sinun mielestäsi vain ’pahainen rahi’? Entäpä Keetongu? He ovat upeita yksilöitä, ja niin olet sinäkin. Ole ylpeä siitä, kuka olet.”
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
Kelvin katsoi ympärillään levittyvään jäiseen erämaahan. ”Kenraali. Tietääkö hän kaiken? Tietääkö hän, että olemme Abzumon luomuksia?”
”En osaa sanoa. En tiedä, mitä Abzumo on kertonut hänelle, mutta varmasti hän aavistaa jotakin.”
Kelvin nyökytteli, sitten hän päästi kireän naurahduksen.
”Helkkarinmoinen valhe ylläpidettäväksi! Hahaha! Ei tämän edes pitäisi olla mahdollista! Ahah… me nazorakit olemme kyllä valehtelun mestareita.”
Kelvin henkäisi syvään. Ja äitimme… hän makaa kahlittuna vankilassaan ilman, että juuri kukaan edes tietää hänestä. Kuningatar… pikemminkin Orja.
”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka.”
Kelvin kuuli railon repeävän jäässä. Hän oli pitkän tovin aivan hiljaa.
”Manu. Olit mukana kaikissa noissa muistoissa”, hän lopulta sanoi.
”No, ne ovat minun muistojani”, Manu sanoi vaitonaisesti.
”Sanoit, että teitte Kenraalin käsipelillä.”
Manu pysyi hiljaa.
”Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”
”Kuningattaren kammiossa klaanilaiset kyseenalaistivat, miksi sinulle oli niin tärkeää tuhota Kuningatar. Abzumo… hänkin sanoi, että se on sinulle aivan liian tärkeää. Ja sanoit itse, ettei se ollut sinulle henkilökohtaisesti helppo valinta.”
Manu huokaisi. Hän kampesi itsensä seisomaan ja pudisteli lunta polvistaan.
”Mietinkin, huomaisitko. Välillä olet liian terävä omaksi hyväksesi.”
”Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Jotain räsähti taas. Katuvalot välkkyivät uhkaavasti. Kelvin tunsi syvän kouraisun vatsansa pojassa. Hän kiristi hampaitaan. ”Manu… kerro minulle, mitä he tarkoittivat.”
”Minä… olen vastuussa Mysterys Nuista ja sen lähisaarista”, Manu sanoi empien. ”Annoin jo muinoin Profeetta Orondeksen päästä toimimaan alamaisiani vastaan selkäni takana, enkä voinut olla yrittämättä estää samanlaista tragediaa tapahtumasta taas.”
”Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
Kelvin mulkaisi Manua kohti, ja vuoren rinne vavahti. Katuvalojen lamput poksahtelivat, ja Jossain alempana käynnistyi lumivyöry. Kaksikon väliin repesi syvä railo täynnä pimeyttä ja jääpiikkejä. Punaiset silmät tuijottivat kaksikkoa sen syvyyksistä.
”Makuta Nui! Mikä sinä olet minulle!? SANO SE!”
Manu katseli Kelviniä hieman surua silmissään. Surua ja… epävarmuutta?
”Minä olen isäsi. Senkö haluat kuulla?”
Kelvin hengitys katkesi.
Makuta Nui hymähti ja pyöräytti sitten jälleen sormeaan ilmassa.
Kelvinistä tuntui kuin hän olisi pudonnut jälleen jääkylmän veden pinnan läpi.
Avatessaan silmänsä Kelvin oli taas vorttixien pienen paatin kannella. Hän puristi tiukasti ylleen kietomaansa vilttiä. Kalamiähen ja Velipojan nostama purje ohjasi venettä hyvää vauhtia kohti avointa merta. Sade oli hetkeksi taas tauonnut.
”Heei. Heräsikkös sää viimein?” Velipoeka huikkasi Kelvinille kun huomasi tämän pälyilevän katseen. ”Sää tuuperruit ihan tokkonaan, niin nostettiin sut tollee istuma-asenthon. Toljotit sitte hyvän hetke lasisil silmil tyhjää! Johan tässä vähä huolestu!”
Kelvin nousi seisomaan sanomatta sanaakaan. Sitten hän ryntäsi veneen laidalle ja oksensi.
”No ohhoh”, Kalamiäs kommentoi.
”Ootkos sie merisairas?” Velipoeka tiedusteli.
”Taijat olla maakrapuja”, Kalamiäs tuumasi.
Kelvin yski ja köhi. Laineet pärskähtivät hänen kasvojaan vasten. Hän hengitti syvään.
”Manu… kun m-me kohtasimme ensi kertaa… Visokin toimistossa… tämä oli se, m-mitä lupasit kertoa?”
”Se on… totuus lajisi synnystä. Eikö se ole juuri se, mitä sinulle lupasin? Eikö se ole… se, mitä halusit?”
Kun laineet hieman rahuhoittuivat, Kelvin hahmotti mustasta vedestä näkyvän peilikuvansa. Hän tuijotti pitkän hetken kuvajaistaan – kasvojaan, jotka näyttivät hieman Kanohi Kraahkanilta.
Ovi narahti auki ensimmäistä kertaa viikkoihin. Admin-tornin käytävän valo kavalsi pölyisen tilan, jota ei oltu ehditty siivota montaakaan kertaa koko syksynä. Harvoin huoneen omistaja hyvinäkään aikoina siellä kauaa viihtyi, mutta sota-aikana Tawa ei ollut varma, oliko tämä edes nukkunut huoneistossaan.
Tawa asteli sisään varoen kuin hautaholviin. Pimeään huoneeseen lankesi hieman valoa myrsky-yön läpi ikkunasta, kun Bio-Klaanin linnakkeen muurilla lyhdyt lepattivat sadesumun läpi. Huoneessa oli kylmä. Lämpöpatterit olivat kaikki vielä alkukesä-asetuksissaan. Tawa sulki aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Ei hänen olisi tarvinnut tehdä tätä välittömästi — mutta yritäpä nukkua sen puhelun jälkeen. Vajaan tunnin hän oli ehtinyt kieriskellä sängyssään ukkosen jyrinää kuunnellen ennen kuin hänen oli ollut vain pakko etsiä vara-avain sekä marssia sisään. Tawan katse vaelteli seinälle viritetyissä aseissa, sivupöydällä lojuvissa kiväärinhuoltovälineissä ja petaamattomassa sängyssä… ennen kuin hän otti askeleen Geen työpöytää kohti. Ja yritti ymmärtää sitä käsittämätöntä paperin sekasortoa, joka sillä ja sen takana olevalla seinällä levittäytyi.
Kyllä hän oli kuullut, että Gee oli ottanut henkilökohtaisesti tehtäväkseen selvittää Kapuran pajan loputkin mysteerit. Se tuntui vain sivujuonteelta petturitutkinnassa — ja mahdollisesti järjettömältä harhautukselta. Tawa pläräili papereita läpi, silmäili nähdäkseen mitään kiinnostavaa.
Valaistusnaatti, Komisario Elliptinen, jonkinlaisen noppapelin sääntökirjan melko epävirallisilta näyttäviä valokopioita… olikohan todellakin varma, että tämä ei ollut täysi vesiperä? Mitä hän teki täällä tähän aikaan? Ja oliko hän todella edelleen hieman humalassa? Hänen pitäisi juoda vettä vielä, kun asialle voisi tehdä jotain. Yöpalakin voisi tehdä terää, mikäli joku lähialueen kojuista vielä tarjoili.
Tawa huokaisi laskien roolipelipaperit sivuun. Hänen kätensä hakeutui lipaston vasemman ylälaatikon kahvalle. Miksi Gee ei vain voinut sanoa suoraan, mitä tarkoitti? Olisi täällä itse kaivelemassa omia sotkujaan, tolvana.
Laatikon sisällä odotti siisti nippu kyniä, työkaluja, muistiinpanoja… ja, aivan sen perällä todella, todella vanhan näköinen pergamenttikäärö. Tawa ei ollut täysin varma, selviytyisikö se hänen kosketuksestaan. Hyvin varoen hän nosti kääröä esiin ja rullasi auki sen sisuksia hämärässä tilassa. Huomattavasti uudemman paperin keskellä muinaisjäänne todella vangitsi katseen. Tämän sen täytyi olla.
Käärön sisältä valuva pöly oli ikiaikaista: ja niin olivat sanatkin. Vanhaa mataiaa. Eteläisiä heksagonikirjaimia. Kulunutta mustetta, vaikeasti tulkittavia kirjainmerkkejä ja symboleja…
Ja kuva ritarista säihkyvässä haarniskassa seisomassa miekka ojossa. Takanaan sininen kolmio, joka lupasi tehdä unista totta.
Kepen paja, huomenna
Valkoinen käsi… se lötkötti nesteessä. Kuplat ympäröivät sen läpinäkyvään lieriöönsä, ja Kepe ja Snowie tarkkailivat sitä ulkopuolelta. Tai Kepe tutkaili oikeastaan nestesäiliön alalaidan näytön lukemia, ja lumiukko tuijotti itse purkitettua kättä. Omaa kättään.
”Ööh”, Snowie aloitti. ”Selviääkö mitään?”
Kepe raapi päätään. ”Enpä kyllä tiennyt, että näinkin on mahdollista käydä. Yleensähän ottamasi vahinko katoaa, öö, yleisen olomuotosi vuoksi itsestään melko nopeasti.”
”No niinpä!”
Kepen ehdotuksesta Snowie oli irrottanut Rumisgonen operaation loppusuoralla haavoittuneen kätensä kyynärvarresta alaspäin. Nyt he olivat sulloneet sen testiputkiloon selvityksiä varten. Snowieta väsytti mahdottomasti — Tahtorakin lento oli vetänyt kaikki sille osallistuneet aika loppuun — mutta salaperäisesti toimimasta lakannut käsi vaati tutkimuksia. Oliko tässä käynyt valitettava sattuma osuman suhteen, vai olivatko nazorakit kenties kehitelleet salaista antilumiukkoteknologiaa?
”Näissä mittareissa ei näy mitään kovin ihmeellistä… Tuosta jäljestä pitää ehkä ottaa kudosnäyte, ja katsoa onko tuo palaneen näköinen pinta, öö, omaa materiaasi vai jotain muuta. Joko se on a) sitä mitä oletkaan, ja se voi näköjään hapettua ja palaa karrelle, tai sitten b) …”
Ovelle koputettiin. Parivaljakko hätkähti ja kääntyi pois purkitetun käden ääreltä.
”Sisään vaan, Tawa, ovi on auki”, Kepe lausui.
Pajan uksi narahti auki ja sen takaa paljastui kuin paljastuikin pöllämystyneen näköinen Tawa. Juuriadminilla oli päällään mukavin syksyinen tummansininen villakangasviittansa ja silmien alla tummaa usealta peräkkäiseltä valvotulta yöltä.
”Huomenta!” tiedemies tervehti.
”Joo, moi!” Snowie liittyi, ja yritti vilkuttaa. Ei onnistunut. Tai käsi kyllä sätki purkissa, mutta ei sitä tervehdykseksi tunnistanut.
Tawa seurasi kaksikon touhuamista unisena ja otti varovaisia askelia sisään.
”Huomenta”, Tawa vastasi. ”Jos en keskeytä mitään kiireistä, haluaisin jututtaa Kepeä eräästä…” Admin piti pienen tauon.
”Hetkinen… mitä teillä on siellä purkissa?”
”Se on käteni!” Snowie hihkaisi. ”Siihen osui joku sädehomma kun palattiin kauppareissulta, ja se jostain syystä meni sitten epäkuntoon, eikä ole toiminut sen jälkeen- eikun hei! Äskenhän se hytkyi kun kokeilin vilkuttaa!”
Lumiukko vilkutti oikealla, kehossa kiinni olevalla kädellä purnukkakädelleen. Sitten hän vilkutti purnukkakädellä takaisin. Voitonriemuinen ilme levisi hänen kasvoilleen. ”Hurraa!”
Kepe puolestaan näytti varsin hämmentyneeltä. ”Mutta… Miten? Miten tuo edes toimii?”
”No en minä tiedä, mutta toimii kumminkin! Eiköhän ongita kätönen takaisin tölkistä.”
”Hmm, en tiedä”, Kepe mietiskeli. ”Ottaisin siitä varmuuden varalta vielä pari lukemaa. Alustavat tulokset ovat aika epämääräisiä. Sitä paitsi tuo jälki ei näytä olevan menossa mihinkään. Voisi olla turvallisempaa palata asiaan, hmm, huomenna iltapäivästä?”
”Iltapäivästä? Huomenna? Minun rakas hyvä vasen käteni, aivan yksin, liemessä, huomiseen iltapäivään asti?”
Kepe nyökytteli. ”Niin sen täytyy olla. Tieteen nimissä on oltava täsmällinen.”
”Mutta… mutta…”
”Täsmällinen, Snowie.”
Lumiukko huokaisi. ”Okei, mutta sinä saat voidella leipäni siihen saakka. Siihen en yhdellä kädellä kykene, nimittäin.”
Tawa katsoi Snowien irtokättä hämmentyneenä, mutta empaattisena. Hän ei täysin ymmärtänyt mikä hätä tällä oli, mutta yritti keksiä tapaa ilmaista myötätuntoaan aiheesta.
”Tuota, toivotan pikaisia paranemisia”, hän lopulta sanoi. ”Sopiiko, että vaivaan teitä hetken?”
”Tottahan toki”, Kepe vastasi.
Vasta nyt kaksikko huomasi Tawan kantavan melkoista pinoa tavaraa sylissään. Sekalaisen muotoinen ja kokoinen irtopaperi oli kasattu parhaalla mahdollisella tavalla kansioiden väleihin, mutta tuntui silti siltä, että kaikki olisi voinut pursuta väärästä liikkeestä suoraan Kepen pajan lattialle. Toisessa kädessään Tawa piti höyryävää teekupillista, toisessa petuniakuvioista sateenvarjoa. Hän laski vaivalloisesti objekteja käsistään työtasolle.
”Ilmeni jotain, josta haluaisin kysyä Kepeltä”, hän sanoi ja vilkaisi hieman hajamielisesti lumiukkoa kohti. Ja pysähtyi hetkeksi katsomaan tätä vaikeana. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Ja… toki, uskon että sinäkin tiedät jotain näistä asioista, Snowie.”
Lumiukolta kesti hetki tajuta, mikä teki tilanteesta kiusallisen. Ai niin, petturitutkintajuttuja. Pitäisikö hänen mennä seisomaan huoneen ulkopuolelle? Tai nurkkaan, tai jotain..?
”Tiedän, että teille ei tarvitse erikseen sanoa, että”, Tawa puhui hiljempaa, ”Nimda-asioista ei ole turvallista puhua liian julkisesti. Mutta tässä, mistä kohta puhun, on toinenkin äärimmäisen luottamuksellinen kulma. Tämän salassapito on tärkeää myös… erään henkilön turvallisuuden kannalta.”
”Voit tietysti luottaa meihin”, Kepe vastasi sivuuttaen aiemman kiusallisuuden.
Tawa huokaisi tahtomattaankin liian kovaa ja katsoi kaksikkoa. Oliko tämä varmasti viisasta? Tason 1 sotasalaisuus petturiehdokkaan kuullen? Samen kylmäävä skeptisyys painoi jossain takaraivossa, mutta kyllä hän tiesi, että kaikki henkilöt, joita tämä kosketti luottivat kyllä Snowieen. Etenkin itse asianomainen. Silti… ehkä tämä kannattaisi kertoa ilman liikaa yksityiskohtia.
”Gee on hengissä”, Tawa sanoi lähes kuiskaten. ”Hän soitti yöllä.”
Kepellä ja Snowiella kesti hetki prosessoida.
”Mitä?”
”Puhelimella?”
Jos Tawa olisi ollut vähemmän kärsivällinen ja lempeä henkilö, hän olisi ehkä kysynyt, että millä muulla sitä nyt ylipäätään soitetaan. Banjolla? Mutta hän ymmärsi nämä ensireaktiot — vaikea hänenkään oli vielä uskoa, että yöllinen ei ollut vain unta.
”Hän voi ihan hyvin”, Tawa sanoi rauhallisesti. ”Ja… on turvassa. Vaikka emme tiedä täsmällisesti, missä.”
Tunteet vyöryttivät Snowien tajunnan. He olivat jättäneet Geen metsään, omillaan Ämkoota vastaan, ja paenneet. Niin Gee oli heitä määrännyt, tietenkin, mutta tuo yö oli kummitellut Snowieta viikkokaupalla. Se pimeä aukio, jonne he jättivät skakdiystävänsä väijyi lumiukkoa aina hänen heikkoina hetkinään… mutta nyt Gee olikin elossa? Auringon säteet läpäisivät tiheän kuusikon. Se aukio jäi Harkelin haudaksi, mutta ei Geen. Snowie pakahtui niin, että unohti hetkeksi hengittää. Silmäkulmatkin hänellä kostuivat.
Tawa oli itkenyt tätä läpi hädin tuskin nukutun yön, mutta Snowien katseen nähtyään havahtui taas kyyneliin poskellaan. Hän sipaisi ne pois huolettomasti vasemmalla kädellä.
”Tämähän on mahtava uutinen”, Kepe iloitsi ääneen. ”Tietysti hän on elossa, hänhän on niin neuvokas. Selvisikö, miksi häneltä kesti näin kauan ottaa yhteys?”
”En valitettavasti tiedä kovin paljoa”, Tawa sanoi. Totta kai hän tiesi enemmän, mutta ei se valhekaan ollut. ”Gee on pysynyt poissa vihollisen näpeistä koko tämän ajan, mutta uhka on tuskin ohi vieläkään.”
”Vanha kunnon eversti”, lumiukko naurahti ja pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. ”Sielläkö se on ryöminyt koko tämän ajan? Varsinainen sotasankari… onkohan aikaa mennyt marjastamiseen?”
Tawa katsoi Snowieta ja hymyili. Kai… kai nuo sentään olivat aitoja kyyneliä? Eihän se välttämättä tarkoittanut, että hän ei silti voisi olla petturi, mutta ei Tawa voinut olla sitä mieltä, että tämän kertominen Snowielle olisi ollut väärin. Oikeasti hän olisi halunnut juosta läpi Bio-Klaanin katujen huutaen, että Gee oli elossa. Vaikka se olisi kuinka typerää.
”Olemmeko järjestämässä pelastusoperaatiota, jos hän soittaa meille uudestaan… voisin yrittää suuntia hänen sijaintiaan Klaanin radioantennien avulla?”
”Ovatko ne kengurut lähtövalmiina? Niiden avullahan siellä viimeksikin pompittiin.”
”Hyviä ajatuksia”, Tawa sanoi. Hän tunnisti tuon saman polttavan tarpeen laittaa pelastuspartio kasaan vaikka heti… ja viime yönä oli vaatinut melkoista painia itsensä kanssa olla tekemättä niin sillä sekunnilla.
Ei kirjaimellista painia — eikä kirjaimellisesti itsensä. Peilitär oli kyllä uhannut, ja ollut siinä ihan oikeassa. Tässä tilanteessa oli pakko niellä alkeellisimmat tunteensa.
”Vaikka… en sinänsä tullut puhumaan hänen etsimisestään. Paaco yrittää selvittää, onko mahdollista tehdä mitään tarkempia arvauksia hänen sijainnistaan. Hän voi varmasti kertoa, jos voit auttaa jotenkin, Kepe. Nyt on kuitenkin todella tärkeää, että emme puhu tästä liian kovaan ääneen. Se, että Geestä ei tiedetä laajemmin suojelee hänen sijaintiaan myös Allianssilta.”
Kepe ymmärsi nyt Tawan varovaisuuden. ”Aivan, jos Allianssi saisi kuulla hänestä, se saattaisi olla hänelle vaaraksi, missä hän ikinä piileskeleekään.”
”Yksin, vihollisarmeijan ympäröimänä, erämaan armoilla… hän on Viimeinen Vartija! Ihan kuin niissä huonoissa leffoissa…”
Oliko tuo vitsi, Tawa mietti. Vai uskoiko Snowie siihen vähän myös oikeasti?
Pahempaa… uskoiko Tawa myös? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Tuo, tai epätoivo.
”Mutta, tuota…” Kepe yskäisi. ”Mistä sitten tulit puhumaan?”
Tawa laski katseensa sekavaan kasaan paperia, jonka hän oli levittänyt sivupöydille.
”Gee halusi, että vilkaisen jotain, jota hän oli kaikessa hiljaisuudessa tutkinut. Hän… hän olisi halunnut ymmärtääkseni nostaa asian esille kanssani, mutta sitten tankkausaseman operaatio tapahtui, ja… tämä kaikki on pölyttynyt hänen huoneessaan yli kuukauden. Paperi, tai ainakin osa siitä, on peräisin Kapuran pajalta. Se takavarikoitiin, kun hän joutui tutkinnan kohteeksi Metru Nuilta palattuaan.”
Kepe kurtisti kulmiaan. ”Tutkinut? Gee tutki jotain… Kapuran papereita?”
”Ehkä se liittyi petturitutkimukseen”, Tawa sanoi vaikeasti. ”Metru Nui oli vaikea paikka. Sillä ei ole nyt joka tapauksessa enää väliä, kuten hyvin ehkä tiedätte. En tiedä, kuinka hyvin tunsitte Kapuran, mutta hän oli… syvemmällä Nimdassa kuin juuri kukaan meistä.”
Monet Klaanin mysteereistä tosiaankin kietoutuivat Nimdan ympärille, Kepe mietti. Voi kun he olisivat yhdistäneet tietojaan jo aiemmin. Ennen kuin vasta viimeisenä iltana, jonka Kapura vietti Bio-Klaanissa. Silloin he olivat lähinnä puhuneet erinäisistä valkoisista jauheista, joita Kepe oli saattanut kokeilla tai olla kokeilematta eläviin kohteisiin.
”Voi Kapura…” Snowie sanoi. ”Olit kyllä aina parempi tajuamaan juttuja kuin kertomaan niitä muille…”
Lumiukko muisteli erästä elämänsä omituisimmista öistä, jonka hän oli viettänyt seppä-toan unta ja siellä tapahtuvaa mieliseikkailua valvoen.
”Mutta ainakin hän piti hyviä muistiinpanoja?” hän jatkoi.
”No… mittavia muistiinpanoja ainakin”, Tawa sanoi tyytymättömänä siihen, että se oli kohteliain sanavalinta, jonka hän keksi.
Admin avasi kansion ja Kepe ja Snowie katselivat hämmentyneinä jotain, joka näytti enemmän haaverilta askartelukerhossa kuin koherentilta ajatuksenkululta. Oli ilmiselvää, että tätä kaikkea paperia ei ollut tarkoitettu säilytettäväksi tällä tavalla. Tai säilytettäväksi ylipäänsä: ainoa mikä sai heidät rekisteröimään sen muuna kuin roskana oli se, että Bio-Klaanin ylipäällikkö vaikutti uskovan sen olevan tärkeää. Toisaalta tämä vaikutti todella väsyneeltä, mutta siihen vetoaminen ei ollut reilua tai kohteliasta.
”Kepe hei”, Snowie kommentoi papereita.
”Hm?”
”Sinä aina sanot, että minä en osaa pitää papereitani järjestyksessä.”
”Se pitää paikkansa tästä riippumatta.”
Tawa yritti parhaansa mukaan levittää kansioiden sisältöä luettavampaan muotoon. Kepe ja Snowie miettivät hetken, tarvitsiko tämä apua, mutta näytti siltä, että sotkua olisi helpompi lähinnä pahentaa. Pillimehunsa Snowie sentään otti pois pöydän kulmalta.
”Kapuran kunniaksi on sanottava, että tämä oli kai alkujaan hänen seinällään. Pahoittelut myös siitä, että en usko että tästä edes puolet on… tärkeää, tai ainakaan muille kuin hänelle.”
Tawa havahtui siihen, että Kepe ja Snowie keskittyivät teksteistä siihen, jossa puitiin mahdollisuutta, että Guardianeja saattaisi olla kaksi. Hän ei halunnut myöntää, kuinka pitkään oli yöllä harkinnut sitä, että tämän Gee oli halunnut hänen näkevän.
”Mutta”, Tawa sanoi varmemmin. ”Gee erityisesti uskoi, että Kapuralla oli jonkinlainen vainu siitä, miksi Nimda on hajonnut kuudeksi siruksi.”
Hän kääntyi katsomaan kaksikkoa.
”Minä käsitin Samelta, että te… olette kuulleet yhdessä melko paljon Nimdan ja Athin kirkon historiaa. Mitä te tiedätte ’Ritarista’?”
Kepe muisti elävästi, mitä Zeeron oli mökissään kertonut.
”Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Hän muisti tämän sanatarkasti, koska oli kerrannut sen siisteistä, täsmällisistä muistiinpanoistaan. Ja mitenpä noin vaikuttavia sanoja voisi unohtaa.
”Ritari… halusi Nimdan lopettaakseen taistelut, eikö?” Snowie muisteli kertomusta.
Ja ohimennen sitä, mitä Avde oli hänelle Nimdasta tarjonnut. Mutta siihen ajatukseen ei sopinut nyt juuttua.
”Vai oliko hän niin uskollinen Athin palvelija, että halusi viedä Nimdan kaikkien sitä havitelleiden ulottumattomiin? Mutta miksi hän silloin olisi hajottanut Athin luomuksen?” Kepe puolestaan pohti.
”Ritari on siis… se jonkinlainen athistinen pyhimys, jonka sanotaan sirpaloineen Nimdan”, Tawa sanoi ehkä muistuttaakseen itseään: tai ehkä selittääkseen sitä, mihin hän oli käyttänyt aivan hyvää ja terveellistä nukkuma-aikaa. ”Ja kuten hyvin tiedätte, aivan sodan alussa mekin teimme lupauksen tuhota Nimdan. Se… oli toisen, ehkä yksinkertaisemman ajan lausuntoja. Tilanne on nyt monimutkaisempi, kun Athin kirkko on liittolaisiamme, mutta uskon, että Gee on pitänyt kiinni siitä ajatuksesta. Uskon, että hän on kaiken aikaa yrittänyt selvittää, miten Nimdan voisi tuhota.”
Eikä ole sanonut siitä minulle, Tawa ajatteli. Koska hän tiesi sydämessään, että he eivät välttämättä olleet siitä enää samaa mieltä. Se oli musertava, vaikea ajatus, joka hänen oli pakko pitää sisällään nyt.
”En tiedä, oliko hänellä jo aiemmin syytä kaivella tätä Ritari-myyttiä, vai löysikö hän ensin sen, mitä Kapura oli asiasta kerännyt. Hänellä ei ollut viime yönä tarpeeksi aikaa selittää, mitä hän tarkalleen tiesi, tai edes ymmärsi. Hän… vain ohjeisti minut katsomaan tätä.”
”Joko hän siis haluaa, että jatkamme tutkimusta siitä mihin hän jäi… Tai soitti juuri nyt siksi, että hän on saanut selville jotain olennaista. Joka tapauksessa hän ajattelee meidän saavan Kapuran materiaaleista jotain irti. Mutta mistä niistä? Liittyykö ’kahden Geen teoria’ tähän?”
”Tai ehkä Bio-Klaanin salainen teleportaatiolaitteisto”, Snowie pisti väliin tihrustaessaan Kapuran tekstejä.
Tawa joutui nielemään myös turhautumisen siitä, että kumpikaan noista teorioista ei ollut täysin väärin: lähinnä pääosin. Hän jakoi Kepen kanssa katseen, jonka hän toivoi riittävän siihen, että Kepe ei nostaisi puheeksi sitä, että olivat he sitä teleportaatiolaitteistoa joskus oikeasti yrittäneet.
(Kepeä ei tarvinnut vakuuttaa enempää: se oli ollut aika vastuuton projekti jopa hänen mittarillaan.)
”Olen yrittänyt käydä noita läpi”, Tawa sanoi sivuuttaen valtaosan sakeasta sekoilusta pöydällä. ”Gee ei ole kai uskaltanut heittää mitään pois, koska on mahdoton sanoa, mikä on vitsiä, mikä on fiktiota ja mikä on… ’roolipeliä’? Siksikö niitä kutsutaan?”
”Joo”, Snowie vastasi. ”Se on sitä, kun keksitään joku toinen persoona ja sitten sillä ja kanssapelaajien vastaavilla hahmoilla on kaikenlaisia seikkailuja. Siitä voi syntyä hienoa draamaa, tai sitten se voi olla sarja mättöjä toisensa perään. No, sekin voi olla hauskaa.”
Kepe nyökytteli vieressä.
Snowie jatkoi: ”Ja niitä roolipelejä on tosiaan erilaisia. Perinteisiä, joissa heitetään noppaa, mutta sitten välillä on juttuja tietokoneella… ja kuulemma tuolla meidän keskusteluaukiolla järjestettiin joskus jotain… mikäs se oli, foorumiroolipeli? Minä olisin kyllä muistelevinani, että Kapura oli itse asiassa aloittanut senkin projektin…”
”Kuulostaa hauskalta”, Tawa sanoi. ”Mutta kuten sanoin, on hyvin vaikeaa tietää, mikä kaikki tästä pitäisi ottaa vakavissaan. En usko, että Geekään tiesi täysin, mutta hän antoi kyllä vinkkejä mihin keskittyä. Oletteko te kuulleet jostain, jota kutsutaan… ’ritarintakojaksi’?”
Kepe ja Snowie pudistivat päätään. Tawa nosti pinosta yhden lappusista, ei sen erikoisemman kuin muutkaan.
”Julmat ajat takovat ritareita meistä kaikista”, Tawa luki ääneen. ”Lainaus, kai jostain athistisesta teoksesta. Ja sen alla… hän on näyttänyt pohtivan tätä ’Ritaria’ paljon. Sitä, miten toisissa tarinoissa hän vaikuttaa olevan Nimdan vartija, joka on julistanut suojelevansa sitä ajasta ikuisuuteen, kun taas Zeeronin tarinan mukaan Ritari oli se, joka lopulta päätyi pirstomaan Nimdan. Onko… teillä ajatuksia siitä ristiriidasta?”
”Se tuntuu kieltämättä epäloogiselta”, Kepe vastasi.
”En tiedä…” Snowie maisteli ajatusta. ”Eikö tuo toisaalta ole vähän niinkuin se, miten me Bio-Klaanina olemme kertoneet toimivamme Nimdan suhteen?”
Tawa pysyi vaiti. Tuskin Snowie teki tätä tarkoituksella, ja Tawa tiedosti olevansa nyt todella emotionaalisesti vaikeassa tilassa… mutta kyllä se oli mennyt ihon alle.
”En tiedä, onko ritarin tarina edes niin tärkeä”, hän sanoi topakammin. ”Mutta Geen mielestä se selvästi oli.”
Kepe nyökkäsi, Snowie varovaisemmin. Lumiukko huomasi äskeisen muutoksen Tawan ulosannissa. ”Enkä, tuota, tosiaan tarkoita…”, Snowie puhui ”että minä tietäisin, mitä sillä Nimdalla kannattaa tehdä… Jatketaan ihmettelyä, eikö?”
Tawa nyökkäsi nopeasti ja jatkoi: ”Jos on olemassa jokin tapa tuhota Nimda, meidän täytyy joka tapauksessa vähintään tietää siitä. Hän pyysi minua vielä katsomaan erästä toista asiaa, joka… ei ehkä ollut alkujaan Kapuran pajalta.”
Tawan käsi hakeutui pöydän esineistä vanhinta kohti. Paperin sekasorrossa se oli hautautunut melko huomaamattomaksi, mutta tarkemmalla vilkaisulla pergamenttikäärö näytti suorastaan museoesineeltä muihin verrattuna. Keltainen vanha paperi oli käsintehdyn näköistä, ja vaikutti siltä, että vuodet olivat todella koetelleet sitä. Hyvin varovaisesti Tawa alkoi rullata kääröä auki.
Sen sisältä aukesi kirjainmerkkejä, jotka eivät muodostaneet ymmärrettäviä sanoja. Logogrammeja ikuisuuksien takaa. Siipiä, julmia lintuja, kuvakieleltään syvää etelää ja syvempää historiaa. Miekkoja ja kilpiä ja taisteluja aikain takaa.
Ja kuvia hahmoista. Ensimmäinen niistä oli suuri naamioitu jätti vasara kourassaan, menneiden aikojen kolossi hehkuvan ahjon ääressä. Mutta tämä ei takonut miekkaa tai kilpeä tai haarniskaa… tämä tuntui takovan kokonaista henkilöä.
Snowien ja Kepen katseet jähmettyivät. Oliko se… oliko se todella?
Käärön alapuoli vangitsi heidän katseensa. Tuttu musta haarniska, käsissään valtava musta miekka suojelemassa sinistä kaikkinäkevää silmää sitä kohti hyökyviltä ahnailta käsiltä.
”Hetkonen, mehän tunnemme tämän tyypin.”
”Tai siis emme tunne, mutta…”
Tawa kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Niin, siis…” Snowie yritti. ”Me tapasimme ihan tuon kuvan näköisen hepun Verstaan pohjalla.”
Lumiukon ja Kepen katseet hakeutuivat täysin tyhjään seinään.
”Näyttää kieltämättä samalta”, Kepe vahvisti.
”Ja silloin kun jahtasimme kummituksia, minä ajattelin että hän voisi olla vertauskuvallisesti minä, tilanteessa jossa Kepe on vertauskuvallisesti se Profeetta, kun ne menivät kahdestaan sinne Verstaaseen, ja Profeetta oli fiksumpi ja se toinen kaveri isompi ja tämä ei ehkä ole juuri nyt tärkeä tulokulma…”
Snowie piti pienen tauon. ”Mutta siis… tarinoissahan siitä Profeetan kaverihahmosta puhutaan… Mustana Ritarina.”
”Se tuntuu nyt jokseenkin… Orkahmin partaveitsen mukaiselta.”
Tawa katseli vuorotellen kaksikkoa, jotka tuntuivat loikkivan käsittämättömästä ajatuksesta toiseen hengästyttävää tahtia. Tältä hänestä oli tuntunut tänään aamuviideltä lukea tuntikaupalla Kapuran roolipelisuunnitelmia, ennen kuin hän tajusi sen olleen fiktiota/huumoria/terapiakirjoittamista/kaikkea näistä. Kummitukset, Profeetta, Verstas… hän ymmärsi jokaisen näistä sanoista, mutta ei uskaltanut lähteä arvailemaan, mikä osa näistä hänen pitäisi ymmärtää tässä kontekstissa. Okei, kummitukset — kyllähän linnakkeessa tapahtui outoja asioita… se oli varmaan se, mitä hänen peilikuvansa oli kehottanut Kepeä ja Snowieta selvittämään aiemmin.
Ja Verstas? Valkoisen valtakunnan vastakappale. Samoja asioita, joista Peelo puhui — isojen kosmisten totuuksien hippusia. Oli ehkä pakko aloittaa konkreettisimmasta asiasta.
”Te olette tavanneet hänet?” Tawa varmisti.
Jos nyt tällä Ritarillakin sattui olemaan Bio-Klaanin jäsenyys, hän ei kyllä…
”No siis, silloin kun eksyimme Verstaaseen ja kohtasimme Profeetan siellä, tämä Ritari oli hänen mukanaan. Jonkinlaisena palvelijana ja suojelijana.”
”Ja vaikka Verstasta ei ehkä ollutkaan olemassa”, Snowie täydensi. ”Niin ainakin, ööh, luulimme nähneemme ihan tuon näköisen häiskän. Se muuten tappeli niiden nazorakien Sinisten käsien kanssa.”
”Mutta, niin… keskittyen olennaiseen, olemme tavanneet kuvaa muistuttavan hahmon. Ja sen näköisestä hahmosta puhutaan tarustossa Mustana Ritarina.”
”Tarustossa”, Tawa toisti. ”Onko… sen perusteella mahdollista, että ritarit ovat yksi ja sama?”
”Orkahmin partaveitsi…” Kepe toisti.
Kaikki kolme katsoivat Mustaa Ritaria muistuttavan hahmon kuvaa käärössä. Ja sitä toista, suurempaa hahmoa, joka näytti takovan tätä kasaan. Vasaraa pitelevä, massiivinen olento kantoi kasvoillaan naamiota, joka näytti sulautuneen jonkinlaiseen kruunuun. Jättiläismäisestä – tai näin katsojien oli kuvaa tulkittava, Mustaan Ritariin kun vertasi – varrestaan huolimatta kuvituskuvan hahmo näytti elegantilta, hienostuneelta… herkältä?
”Tulkitsin, että Gee yritti todella ymmärtää ’Ritarintakojaa'”, Tawa sanoi tuijotellen käärön kuvia. ”Ja ymmärrän miksi. Jos haluaa tuhota Nimdan, täytyy palata siihen, minkälainen asia edes pystyisi siihen. Ja ehkä… miten sellaisen voi luoda. Kun te kohtasitte tämän Mustan Ritarin, vaikuttiko hän siltä, että hän olisi voinut tehdä niin?”
”Tuhota Nimdan?” Snowie mietti. Hän katsoi apua hakien Kepeä. ”No oli se ainakin aika iso…”
”Ja tällä oli aika iso miekka…”
”Anteeksi Tawa”, lumiukko jatkoi. ”Kysymys on vaikea. Mutta… oli se Ritari jotenkin elämää suurempi hahmo.”
”Ritarit usein ovat”, Tawa sanoi, ehkä ennen kaikkea itselleen.
Kepe nosti kädet lanteilleen ja tuijotti käärön hahmojen muotoja keskittyneesti. Uusi johtolanka vanhasta mysteeristä oli herättänyt hänen tiedonjanonsa, ja tämän päivän ohjelma sai luvan mennä suorilta uusiksi.
”Pitäisiköhän meidän mennä tässä suoraan lähteelle. Sinne, mihin tietomme Ritarista joka tapauksessa perustuvat… ehdotan, että menemme tapaamaan Zeeronia.”
Aamu kaupungilla oli raukea, uninen, mutta ennen kaikkea sateinen. Öinen myrsky oli hellittänyt ja ukkosen pahin jyrinä oli päättynyt aamukuuden aikoihin, mutta pilvirintama Visulahden yllä näytti päättymättömältä. Säätila oli karkoittanut valtaosan katujen asukkaista sisätiloihin, eikä eilinen sodan pauhu aivan muurien tuntumassa varmasti auttanut. Syksy ei ollut tähän asti ollut märimmästä päästä Välisaarilla, mutta rankkasade ei osoittanut merkkiäkään päättymisestä. Parhaisiin sadetamineisiinsa sonnustautunut kolmikko oli joutunut hyväksymään, että millä tahansa suojalla voisi ostaa lähinnä hetken aikaa ennen täyttä kastumista. Ensimmäinen tuulenpuuska admin-aukiolla oli hajottanut Tawan sateenvarjon. Vain osa Tawan tuomasta paperista oli matkassa, ja sekin pakattuna äärimmäisen vesitiiviisiin kantoastioihin.
Pysähdys athistien temppelillä oli ollut pitkä ja väsyttävä — ainakin siihen asti, kunnes joku meditoivasta seurakunnasta oli havahtunut transsistaan muistanut Zeeronin olevan sateella ulkona meditoimassa. Tawa ei ollut uskaltanut kyseenalaistaa tätä kaikkien kirkonisästä kuulemiensa tarinoiden perusteella. Heidän matkansa oli pian johtanut muureista ulos Rantatietä pitkin Rantalehdon itäiselle puolelle. Ennen metsän siimekseen seuraamista Tawa vilkaisi kohti rantaseudun vanhaa majakkaa. Se kesti, jos mikään muu ikivanha ei. Sää oli viime päivinä ollut hyvin samanlainen kuin silloin, kun hän oli ikuisuus sitten rantautunut tänne sen valossa.
Metsän siimeksessä kesti hetki huhuilua ennen kuin Kepe havahtui mättään takana olevaan piiloon, jonne ei ollut mahdollista marssia kuivin jaloin. Siellä vain vaivoin sateen suojassa istui tumma, kultanaamioinen ukko raukeana ja rauhallisena keskellä sienten merta. Oli vahveroa, rouskua ja tattia. Kätkö oli selvästi niin hyvä, että kaupungin rohkeimmatkaan sienestäjät eivät olleet ehtineet paikalle. Tai uskaltaneet uhmata vanhusta, joka sienten keskellä istui.
”Terveeks, isä Zeeron!” Snowie huudahti Kepen osoitettua hänelle oikean suunnan.
Munkki ei kuitenkaan vastannut, vaan jatkoi istumistaan lähes liikkumattomana. Kepe ja Snowie jakoivat keskenään tietäväisen katseen, nyökkäsivät, ja ottivat mukavan asennon kuusenrunkoon nojaillen. Tawa katseli hämmentyneenä.
”Aivan, tosiaan”, Kepe selitti. ”Meidän täytyy odottaa vuoroamme.”
”Ei sovi etuilla”, Snowie lisäsi. ”Zeeron on tehnyt sen hyvin selväksi.”
Tawa katseli ympärilleen. Ketään muita ei näkynyt. Oliko athisti kenties telepaattisessa yhteydessä johonkuhun?
”Siis vuoroa sieniltä”, Kepe vielä täsmensi, tajuttuaan, ettei hänen edellinen selityksensä tainnut olla mitenkään ilmiselvä, jos ei tuntenut Zeeronia. ”Hän käy tällaisissa paikoissa keskustelemassa niiden kanssa.”
”Aivan”, Tawa sanoi kumartuen viereen. Ja ehkä joku muu olisi pitänyt sitä huvittavana, mutta Tawa? Hän ymmärsi.
Tällä säällä taivas kuiski hänelle — mutta yhtä äänekäs mahtoi olla maaperä, jos oli virittynyt sen taajuudelle. Ehkä sienet olivat heitä kaikkia viisaampia. Mistäpä sen tiesi.
He odottivatkin vuoroaan sieniltä hyvin pitkään. Rumisgonen-seikkailusta vielä toipuva Snowie ehti sekä torkahtaa vasten Kepen olkapäätä että herätä ennen kuin mikään muuttui. Lopulta ei laisinkaan raukeasti ja hiljaisesti vaan suorastaan hätkähtäen aukesivat violetit silmät tuijottamaan heitä tuimasti.
”Hyrrä-heppu. Ja lumipallerokin”, matoralainen lausui äänekkäästi.
”Arvostettu Isä Zeeron”, Kepe aloitti ja kumarsi lyhyesti. ”Tulemme jälleen hakemaan viisauttasi… ja morjenstamaan.”
”Joo, meillä olisi muutama kyssäri”, Snowie liittyi ja teki myös pienen kumarruksen. ”Ja toin sitä pullaa, josta tykkäät.”
Hän kaivoi laukustaan rapisevan paperipussin. Kahviossa oltiin pistetty heti tuulemaan, kun Rumisgonen rahti oli saapunut. Enemmistö ruokalogistiikasta oli vasta aluillaan, mutta ensimmäiset jauhopakkaukset oltiin jo avattu ja jalostettu taikinaksi ja pulliksi. Leipomotuotteet olivat kriittinen osa sodankäyntimoraalin ylläpitoa, eikä tämänaamuisista herkuista edes mennyt voittoa Lieggimiesten tilikirjoihin.
”Ah…” Zeeron lausui. ”Emme yleensä ole samanmieliset kaupungin Mata-Antron kanssa, mutta leivonnaisvinkkaajaana hän on… kelvollinen. Parempikin.”
Isä Zeeronin oli vaikeaa myöntää sitä itselleenkään, mutta elämä kaupungissa oli leiponut askeetikosta hyvän pullan ystävän.
”Leiponut pullan ystävän…” Zeeron sanoi tuhahtaen ja tarttui pullapussiin. ”Luulet varmaan olevasi nokkela!”
Kukaan ei kuitenkaan — tietenkään — vastanut. Kepe, Snowie ja Tawa odottivat. Munkki katseli saapujia, ja sitten maaperää.
”Hetken voin teille antaa. Rihmastot… ne ovat tänään äänekkäitä.”
”Mitä ne sanovat?” Kepe kysyi. Zeeron katsoi tätä silmiin, ja sitten ylös taivasta kohti.
”Ne ovat janoisia, mutta taivas ei ruoki niitä hyvin. Tämä sade on kuolemaksi. Se yltyy vielä tästä, ja muuttuu julmemmaksi.”
Kepe ei ollut varma, mitä Zeeron tarkoitti, mutta hänen sanansa kuulostivat jokseenkin huolestuttavilta. Aiheuttivatko Gaggulabion leipomon päästöt ehkä happosateita? Ehkäpä tästä sadevedestä kannattaisi ottaa myöhemmin mittauksia…
”Minäkin tunnen sen”, Tawa sanoi. ”Vaikkakin… ehkä eri tavalla.”
Adminin ja munkin katseet kohtasivat.
”Admin Tawa”, Zeeron sanoi kunnioittavasti.
”Isä Zeeron”, Tawa vastasi. ”Olen kuullut teistä paljon. Pahoittelut, että minulla ei ole ollut aikaa kohdata tätä ennen.”
”Vaikea keksiä parempaa paikkaa, tai hetkeä”, Zeeron murahti. ”Millä tavalla tunnet sen?”
”Myrsky yltyy”, Tawa sanoi. ”On yltynyt jo hetken. Tuntuu, että olemme nähneet vasta pienen osan sen voimasta.”
”Ette silti taida olla puhumassa minulle myrskystä”, Zeeron naurahti kolkosti. ”Tai ainakin on maailmankirjat sekaisin, jos sähkön toa pyytää minulta apua myrskyn kanssa.”
Kepe ja Tawa vilkaisivat toisiaan. Snowie kävi sen sijaan asiaan: ”Niin, joo, me kysyisimme siitä Ritarista, josta kerroit silloin kämpilläsi. Siitä, joka ehkä rikkoi Nimdan, vaikka oli myös sen vannoutunut suojelija? Ja joka tahtoi välttää sodan. Niin että mikäs tyyppi hän oikeastaan oli, ja takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet? Ja kuulostaako uskottavalta, että minä ja Kepe ehkä törmättiin siihen, siis Ritariin, silloin kun meillä oli se seikkailu, jota ei sitten tainnutkaan tapahtua?”
Oksistoon hajoavien pisaroiden virta valui Zeeronin kurttuisia kulmia pitkin. Tawa oli hieman yllättynyt siitä, kuinka jurmulta tämä paljon puhuttu kirkonisä vaikutti. Kaikkien tarinoiden mukaan tämä oli ensisijaisesti hurmaava ja valtava persoona. Olivatko he löytäneet hänet huonolla hetkellä, vai oliko tässä jotain muuta?
”Takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet…” Zeeron mutisi. ”No, takoiko joku sinut?”
Ja se hiljensikin lumiukon hyväksi toviksi. ”Ööh…”, hän ehti vastata, ennen kuin Kepe puuttui peliin.
”Niin, kerroin sinulle silloin siitä ritarista, joka oli Profeetan mukana Verstaassa. Ja nyt olemme alkaneet epäillä, josko kyseessä olisi sama kaveri, joka aikanaan pilkkoi Nimdan kuudeksi. Luuletko, että tämä voisi olla mahdollista?”
Kepe muisti sillä sekunnilla heidän viime keskustelunsa Profeetasta… ja siitä, että he olivat melko varmasti päätyneet siihen lopputulokseen, että tämä oli yhtä kuin isä Orondes… ja myös Atheon. Kepe toivoi hetken, että olisi esittänyt tämän ajatuksen käärittynä eri nimitykseen kuin ’Profeetta’. Zeeron… ei ollut ottanut sitä kovin hyvin. Kukapa ottaisi vakavan väittämän, että hänen sankarinsa oli joukkomurhaaja.
Silti Zeeron tuntui sivuuttavan sen… ainakin hetkellisesti. Kepe näki kyllä, että munkki valitsi olla sanomatta jotain.
”Mihin toinen kätesi jäi, lumipallo?” tämä yhtäkkiä kysyi.
”Oho, niin, joo”, Snowie hätkähti. ”Ei tosiaan mitään hätää… jätimme sen purkkiin Kepen pajalle, kun siitä piti tehdä vähän testejä.”
Zeeron tuhahti, ehkä hyväksyvästi. ”Ettei ainakaan jäänyt takojasi työpöydälle, vaikka varaosiksi…”
”Onko siinä muuten tunto, siinä kädessä? Ettet ole vahingossa huitonut sillä ja tiputtanut purkkia lattialle?” Kepe varmisti.
”Tämä on tiedätkö Kepe vähän sama kuin silloin, kun osa minusta jäi maakuntamatkallamme metsään ja käveli sitten perässä kotiin… kyllä käsi osaa.” Snowie taputti Kepeä olkapäälle. Lumiukko virnisti, jokseenkin aika hermostuneesti. Hänkin huomasi kyllä kummallisen tunnelman keskustelun yllä.
Viimeistä sanaa hän painotti ilkikurisesti, katse tiukasti Snowiessa. Hän makusteli sitä hiljaa vielä muutamia kertoja.
”Minun vanhat korvani kyllä kuulevat, kun joku yrittää kysyä kysymyksen myöntämättä, mitä jo siitä tietää. Ja silloin en voi olla miettimättä, mikä sellaisen kysymyksen tarkoitusperä oikeasti on!”
Tawa näki Snowien tukalan olon ja päätti puuttua peliin.
”Halusimme tulla kysymään teiltä Ritarista, koska olemme oppineet hänestä monta asiaa, joita emme osaa selittää. Pahoitteluni, jos tämä ei kuulu kirkkonne ulkopuolisille, mutta haluan ymmärtää, kuka hän oli. Suojeliko hän Nimdaa, mutta valitsi kuitenkin sirpaloida sen? Ja… mistä hän päätyi tehtäväänsä? Opin viime yönä, että joku jota kutsutaan ’ritarintakojaksi’ saattoi… joko antaa hänelle voimansa, tai ehkä jopa luoda hänet?”
Tawa laski katseensa märkiin sieniin osoittaakseen nöyryyttä. Oli kuin vahverot olisivat tuijottaneet takaisin.
”Ymmärrän myös, jos nämä ovat vastauksia, joista ette voi noin vain luopua. Toivon voivani osoittaa olevani luottamuksenne arvoinen siinä.”
Zeeron oli hiljaa, ja sitten naurahti vanhan ukon rehevää, mutta kuitenkin jotenkin kolkkoa naurua.
”Ritari yrittämässä ymmärtää toista, niinkö? Kohtalon polulleen asettama, taivaan tähtien aseistama. Mata Nuin uskonsoturi. Rapulinnan suojelija!”
Tawa katsoi taas Zeeronia silmiin. Uurteisten kasvojen keskeltä hohkaava violetti katse haritti, mutta haastoi häntä sellaisella voimalla, jolla harva matoralainen uskalsi. Athistit eivät tosiaan pelänneet toia.
”Mata Nuin, niin”, Tawa sanoi nyökäten. ”Mutta en ole ollut siitä koskaan täysin varma, arvon isä. Hänen nimeensä on tehty paljon hirvittäviä asioita. Ja tehdään edelleen.”
”Jokainen, joka nostaa miekan minkä tahansa jumalan nimeen, vannoo valan tehdä myös hirvittäviä asioita”, Zeeron sanoi vakavasti — mutta ei ehkä kuitenkaan syyllistävästi. ”Se on ritariuden taakka. Vai! Mitä muuta ritarius edustaa sinulle, kuin valmiutta tuhota, pirstoa, tehdä väkivaltaa jonkin vuoksi ja jonkin puolesta?”
Kylmät sadepisarat riipivät Tawan selkänikamia pitkin. Hän hengitti viileää ilmaa miettien niitä sanoja hyvin tarkkaan. Mitä sellaiseen voisi edes vastata paljastamatta sieluaan täysin?
”Eivätkö jotkin asiat ole sellaisia, että niiden puolesta täytyy tehdä väkivaltaa?” hän kysyi varoen.
”Täytyy kuulostaa siltä, että valinta ei ole ikinä ollut sinun! Mikä sinut sille polulle asettaa, ritari? Punatähden pelottava valo?”
”Se on antanut minulle voiman tuhota ja pirstoa, kyllä. Se on antanut minulle voiman langettaa salamoita taivaalta. Uskotteko, että minun kuuluisi vain… kieltäytyä siitä lahjasta?”
”Kertoo paljon, että kutsut sitä lahjaksi”, Zeeron mutusteli. ”Athin silmissä moinen voisi olla kirous.”
”Kirous tai lahja”, Tawa sanoi vaisusti. ”Molemmat vievät vallan päättää, mihin muuhun elämänsä voisi käyttää.”
Zeeron hörähti.
”Ritari, totta kai ajattelisit noin. Koska et voi kuvitella polkua, jolla laskisit aseesi! Sellaista, jolla päättäisit olla langettamatta enää yhtään salamaa. Enkä minä tässä sinua yritä kampittaa! Admin Tawa, minä en sano, etteikö olisi asioita, joiden puolesta saisi, voisi tai kuuluisi taistella. Näillä kummuilla astelee paljon russakka-ritareita, jotka tappavat ja tuhoavat ja tulevat tapetuksi ja tuhoutuvat — ei yhtikäs minkään vuoksi! Siksi minusta on tärkeää mutustella, minkä vuoksi pirstoo. Tai tulee pirstotuksi.”
Rähjäisen ukon tapa puhua oli aseistariisuva, ja siinä oli helppo kuulla viisautta. Ja ehkä jos he olisivat olleetkin kahdestaan, olisi Tawa puhunut tämän kanssa siitä samasta, mistä Zeeronin mestari oli Tawalle puhunut. Siitä, miten suuren voiman kulkeutuessa käsiin ei ollut mahdollista nähdä muuta vaihtoehtoa kuin käyttää sitä hyvään. Olivatkohan athistit siruista samaa mieltä keskenään?
Tawa sanoi: ”En uskonutkaan, että ajattelisit niin. Että taisteleminen olisi väärin. Mutta minäkään en sano, etten voisi kuvitella polkua, jolla laskisin aseeni.”
Zeeron nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuka, tai mikä takoi sinut ritariksi, admin Tawa?”
”En valitettavasti tunne henkilöä, joka toa-kiveni minulle antoi.”
Se ei ollut valetta — mutta se ohitti sen, että ei hän edes muistanut aikaansa matoralaisena. Se ohitti sen, että kaikki hänen muistonsa ennen ensimmäistä talvea olivat uponneet lopullisesti pelon enkelin pohjattomaan kitaan.
”Mutta täytyy olla joku, tai ainakin jokin”, Zeeron sanoi nyökkäillen. ”Henkilö, jonka mukaan itsesi mallinsit. Liekki, joka sytytti ahjosi. Tai muotti, joka sinut muovasi.”
Henkilö, Tawa toisti huulillaan. Oli helppo, oikea ja niin lohduton vastaus, että se voitti aina, jos sille antoi valtaa. Se voitti aina joka tapauksessa. Se voitti lopussa. Ja vaikka kaikki muut vaihtoehdot olisivat valhetta, eivät kaikki totuudet olleet kuitenkaan viisaita tai ansainneet tulla sanotuiksi. Joten hän antoi Zeeronille valheen: ilmiselvän, naiivin — mutta se oli hänen suosikkivalheitansa.
”Tykkään ajatella, että minun… ’takojani’ saattoi olla Toa Leto”, Tawa sanoi. ”Mutta se on toki vain haave.”
Takoja. Ajatuksissaan hän käytti toista sanaa, mutta se tuntui liian alastomalta. Teki liian alastomaksi sen, kuinka paljon hän oli yksinäisinä vuosinaan enkeliään paossa tähän ajatukseen turvautunut. Siihen, että täytyi olla joku muu, jonka perintöä hän jatkoi. Joku, joka olisi hänen Makutaan tuhlaamansa rakkauden arvoinen.
Snowie ja Kepe olivat seuranneet keskustelua herkeämättä — astuneet nöyrästi sivuun siitä hetkeksi.
”Leto?” Kepe kuitenkin kysyi hiljaa. ”Kuulostaapa etäisesti tutulta.”
”Toa-legenda eteläiseltä mantereelta”, Tawa sanoi. ”Veden toa, yksi rakastetuimmista. Pelasti tuhansia janoon kuolevia harhailijoita Arj-Durunin dyyneillä. Siunasi satokausia lempeillä sateilla. Ja sanotaan, että kun hän lopulta laski keihäänsä, hän sai aikaan kymmeniä ja taas kymmeniä uusia toia. Enemmän kuin kukaan on koskaan tähän maailmaan… takonut.”
Se ei ollut kovin uniikki toive tai haave. Oikeastaan se oli niin naiivi, että Tawa mietti sitä yhä harvemmin. Puolet Eteläisestä mantereesta katsoi itsensä tavalla tai toisella Puhtaan Veden Leton lapsiksi. Mutta se oli niin kaunis valhe, että välillä se piilotti taakseen taivaan tyhjimmän enkelin siivet.
Kepe ja Snowie katsoivat häntä myötätuntoisesti, mutta eivät kovin yllättyneinä. Eihän se ollut mitenkään ainutlaatuista, varsinkaan täällä, että ei tiennyt toa-kivensä antajaa. Metru Nuin sota oli jättänyt lukemattomia juurettomia toia.
”Lempeät sateet synnyttivät hehkuvia salamoita”, Zeeron naurahti. ”Ei huono takoja, jonka ahjosta syntyä, admin Tawa.”
”Saaremme kaipaisi tätä lempeämpiä sateita”, Tawa sanoi ja maistoi pisarat huulellaan. Niissä totta tosiaan oli pistävä raudan maku. Tämä sade ei tuntunut tekevän häntä yhtään puhtaammaksi. Se tahri.
”Kirkkomme suhde ritareihin on ristiriitainen”, Zeeron jatkoi. ”Vapauden ja valinnan loputtomassa meressä haarniska yllään ei voi pulikoida — silloinhan uppoaa pohjaan! Mutta aivan kuin munkkina olen valinnut antaa elämäni Athille, voin myös nähdä, miksi joku valitsisi tarttua miekkaan. Taikka pitää kiinni miekasta, jonka joku muu on käteensä törkännyt.”
”Ja te kuitenkin kunnioitatte sitä… Ritaria?” Snowie haparoi tiensä takaisin keskusteluun. ”Vaikka hänkin vaikuttaa ristiriitaiselta henkilöltä. Suojelee, vai tuhoaa? Pirstoo taikka takoo?”
Siinäpä vasta kysymys, Tawa mietti. Jonain päivänä hän pelkäsi joutuvansa kertomaan vastauksen.
Tawa kirosi Geetä siitä, että tämä oli tehnyt kaikesta taas niin monimutkaista vain antamalla kuulla itsestään. Polku eteenpäin oli tuntunut helpommalta ennen tätä. Samoin kuin tämän antama uusi toivo… se ajaisi hänet vielä täysin hulluksi. Taas hän oli seuraamassa järjetöntä johtolankaa ilman kunnon yöunia.
Vain, koska se yksi oli soittanut hänelle kahden minuutin puhelun. Hän todella oli hölmö nuori tyttö yhä.
”Pirstoo taikka takoo”, Zeeron toisti jäyhemmin, ja mulkaisi Kepeä silmät violetteina viiruina.
Snowie ja Tawa katsoivat molemmat Kepeä. Kepe jotenkin häkeltyi siitä täysin, ja yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua:
”Isä Zeeron, kuten olette jo monesti todistaneet… olette Athin kirkon tarinoiden vartija. Te tunnette ne kaikki. Kerroitte Nimdan tarinan meille, kuten myös Punaisen Miehen legendan minulle, Visokille ja Makuta Nuille. Olen ikuisesti kiitollinen avustanne. Voisimmeko vielä toivoa teiltä yhtä tarinaa? Tällä Ritarilla täytyy olla oma tarinansa, ja te varmasti tunnette sen!”
Vain puunrunkoja pitkin valuva ryöpsähdys julman sateen raskaita pisaroita katkaisi siitä toiveesta syntyneen hiljaisuuden. Zeeron tuijotti Kepeen jotenkin niin happamasti, että hän ei voinut olla ajattelematta: oliko jotain pielessä? Oliko jotain todella tärkeää, josta Zeeron ei kertonut?
”Ritarilla on useita tarinoita, ja kuka tietää minkä niistä todella haluaisitte kuulla”, Zeeron sanoi. ”Sade nostaa siitä rihmastosta loputtoman sadon. Ritarin tarinasta voi takoa mitä ikinä itselleen tahtoo. Kilven, miekan tai vaikka kuokan. Voin antaa teille yhden tarinoista: tehkää sillä, mitä ikinä lystäätte.”
Kepe päästi ulos helpottuneen hihkaisun. Oliko hän huolestunut turhaan? Välillä hän mietti, pyysikö hän Zeeronilta kohtuuttomia loputtomassa tiedonjanossaan.
”Iso kiitos! Lupaan, että käytämme totuutta viisaasti ja harkiten-”
”Lupaus huomioitu”, Zeeron kivahti, ja sulki silmänsä kuin upotakseen muistoihinsa. Kepe hiljeni vaisusti odottamaan.
Sade yltyi, mutta Zeeronin sienikeidas suojasi heitä vielä siltä. Tuntui, että pilvet pimensivät valosta valtaosan — tai sitten oli taas vain aika yhdelle niistä tarinoista, joita olisi mahdoton unohtaa.
”Toa Tawa, kiitän rehellisyydestäsi takojasi suhteen. Tarinat ovat harvoin rehellisiä — jokaisella on tarkoitusperä. Joten ehkä tämä ei ole vastaus, vaan pikemminkin kysymys: mihin ritareita kaivataan?”
Zeeron henkäisi syvään, ja kun tämä puhui uudestaan, ääni tuli jostain matalalta: kuin sienet olisivat kurottaneet tälle rihmoillaan voimaa ja valtaa maan povesta.
”Miksi ritari taotaan?” Zeeronin ääni kaikui.
Silmien violetti hehku kutsui heidät uppoamaan niihin ja kuulemaan tarinaa jälleen kerran.
Ensimmäinen veljessarjan
Taivaankannen takojista
Kultakruunu Artakaha
Paratiisin parantaja
Loimussansa lämmitteli
Pätsissänsä ikihohkaa
Taivaankannen tulenpunaa
Voiton tulta ahjossansa
Kuuliaisna tulessansa
Kohtalonsa korkealla
Suurihenki siunaajanaan
Takoi kansaa kunnian
”Kuule, seppä Artakaha,
Totuuksien takoja,
Kuulin taivaan enkeliltä:
olla saa ei vapautta.
Olla saa ei lempeyttä
ei kosketusta, hellyyttä.
Valtaa vain ja vahvuutta,
hierarkiaa kaunista.
Siis auta, seppä Artakaha
auta meitä alistamaan
auta meitä rakentamaan
maailmasta vankila.”
Taistoon astui Artakaha
takoi omat ritarinsa
vahvempina, kauniimpina
sotaan vastaan vapautta.
Sivuun astui Tarazahnai
Liian myöhään totes taiston
Jos ois siihen astunut, niin
Kumman veljen rinnalla?
Ritarit nuo uuden ajan
Surmas’ seppä Enkerradan
Mursi mielen Karazahnain
Siunas’ vallan Artakahan.
***
Yhä jossain kaukomailla
Pyhätössä kätketyssä
Nousee nihti vartioonsa
Varjellakseen vapautta
Taistelija kuuliaisin
Enkerradan esikoinen
Ritariksi rakennettu
Mustamiekka Avgellan
Sade palasi, ja tarina väistyi.
Eikä Kepe tiennyt, mistä olisi aloittanut. Tarina… tuntui puolikkaalta. Se tuntui vasta alkaneelta. Ritarintakoja Enkerrada… Mustamiekka Avgellan… niin monta palapelin palasta… ja tässä mainittiin myös—
”Kuka se oli se Tarazahnai?” Snowie kysyi. ”Joku liaanityyppi?”
”Unohdettu, piilotettu”, Zeeron sanoi. ”Sepistä kolmas. Ehkä jos hän olisi valinnut välittää, tarina olisi voinut päättyä toisin.”
”Historian hämäriin on siis kadonnut näin monta myyttistä takojahahmoa…” Kepe pohti ääneen. Hän muisteli, miten oli aikanaan–
”Apinoiden kuningas…” lumiukko vielä päivitteli. ”Mutta niin, ehkä näiden ritarihommien kannalta Enkerrada ja Avgellan ovat ne keskeisimmät tyypit. Oliko se Profeetan kuoma siis Avgellan?”
”’Mustamiekka’ täsmää kyllä kuvauksena”, Kepe mietti ääneen. ”Mehän olemme koko ajan kutsuneet tätä vain ’mustaksi ritariksi’. Yhteys tuntuisi mahdolliselta. Tuo Enkerradan takoma Avgellan oli siis ’Mielen isän kasvojen suojelija’ – siis Nimdan vartija. Mutta miksi tämä siinä tapauksessa olisi ollut Profeetan luona Verstaassa? Luuliko hänkin, kuten Profeetta, että Zeeta oli siellä?”
Zeeron katsoi Kepeä pohdiskelevasti.
”Profeettanne vaikuttaa siltä, että hän sai monia pauloihinsa. En tiedä, mitä ajatella siitä, jos itse tarujen Avgellankin taipui hänen edessään… vaikka en ole kaikissa mietiskelyissäni päässyt vielä senkään yli, että hän saattaisi olla isä Orondes.”
”Niin, se on nimi, jonka hän antoi Visokille.”
Kepe mietti sitä, miten kummallekin heidän Verstaassa tapaamalleen haamulle oli nyt mahdollisesti nimi. Profeetta ja Musta Ritari. Orondes ja Avgellan. Nimet tekivät näistä todellisemman tuntuisia kuin pelkät tittelit. He eivät olleet enää vain tarinoiden hahmoja, vaan kauan sitten eläneitä henkilöitä, jotka kuiskivat läpi ajan Nimdan kautta.
Tawa oli hetken vain keräillyt sekalaisia tarinan kappaleita päässään sateen ropinaa kuunnellen. Kaikki muu tuntui käsittämättömältä, mutta yhteen osaan tarinaa hän pystyi helposti tarttumaan.
”Tämä Avgellan… oliko hän toa?”
”Ovatko kaikki ritarit toia”, Zeeron kysyi. ”Vai onko mata-usko vain rakastunut yhteen ritarin määritelmän, jota koko maailman täytyy noudattaa? Mielen isän seuraajissa on ollut toia kautta aikain, mutta jokainen heistä valitsi Athin tien vain kapinasta kohtaloaan vastaan. Ei, minä en tiedä, oliko hän toa, toa Tawa. Onko sillä väliä sinulle?”
”Ei kai”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Olen vain miettinyt viimeaikaisesti paljon sitä, mitä toana oleminen — ritarius, sanotaan — tarkoittaa. Ja ehkä minulle on yllättävää, että Athin kirkko ylipäätään tuntee ja arvostaa ritareita.”
”Miksi emme arvostaisi?” Zeeron kysyi. ”Tähtien valon alla jokainen valintamme on merkityksellinen. Vaatii rohkeutta tehdä valintoja nousta suurempia voimia vastaan tai niiden puolesta. Kertokaa te minulle! Miksi ritari taotaan?”
Tawa laski katseensa jalkoihinsa. ”Minä… en aivan tiedä”, hän sanoi rehellisesti.
”Taisteluita varten…?” Snowie kokeili.
”Taistelemaan jonkin puolesta… Tai puolustamaan. Sitähän Toien tehtävänä yleisesti pidetään.” Tässä kohtaa Kepekin muisti olevansa itsekin toa. Ritari – tuo sana tuntui hänelle vieraalta, vaikka olihan hän ollut toa jo vuosikausia. Hän ei kuitenkaan koskaan ajatellut olevansa sellainen.
Kepen mieleen palasi Zeeronin tarina Nimdan sirpomisesta – ja se Tawan keskeinen kysymys, joka oli tuonut heidät Zeeronin luokse.
”Mutta jos Ritari oli Nimdan suojelija… miksi hän olisi hajottanut sen kuudeksi?”
Zeeron jätti kysymyksen leijailemaan hiljaiseksi hetkeksi. Hän katsoi Kepeä silmiin. Ilme oli… jäyhä ja nuiva. Hiljaisuus oli julmempi, kuin mitä yleensä niin suorapuheinen Zeeron antoi jäädä ilmaan. Kepestä alkoi tuntua kuin hän olisi ollut piinapenkissä, ja hänen olisi pitänyt jotenkin vastata omaan kysymykseensä.
”Tuntemattomia ovat ritarien tiet”, Zeeron lopulta sanoi. Eikä enempää.
Kepe oli koko keskustelun ajan ihmetellyt Zeeronin nyreyttä. Oliko se edellinen keskustelu, jossa Visokki ja Manu olivat olleet mukana, ollut liikaa? Orondesin nimen tahriminen? Kyselikö hän sienivanhukselta liikaa kysymyksiä? Mutta vastaukset saattoivat olla niin lähellä…
”Kai meidän täytyy olettaa, että hänellä oli syy uskoa, että se olisi paras tapa suojella Nimdaa. Mutta miten hän olisi edes tehnyt sen? Mikä ase on niin mahtava, että se olisi saanut Nimdan kuuteen osaan–”
Kepen sydän hyppäsi hänen nähdessään Zeeronin ilmeen.
Vanhus oli aiemmin ollut vain nyrpeä… nyt tämä näytti suuttuneen. Järkyttävä ymmärrys laskeutui taivaalta hänen niskaansa.
Ei, se ei ollut se edellinen keskustelu. Vaan heidän ensimmäisensä… oliko hän todella sanonut, että… ja nyt hän oli tullut Zeeronin puheille Bio-Klaanin juuriadminin kanssa, vaikka oli silloin Zeeronin mökissä–
Violetit silmät leiskuivat, ja vanhus pudisti hänelle tuohtuneena päätään.
”Mitä sinä lupasit minulle, hyrrä-heppu?” Zeeron jyrähti. ”Mitä vannoit käsi sydämellä tekeväsi, kun me ensi kertaa kohtasimme Lehu-metsän siimeksessä? Mikä oli ehto sille, että kerron teille Nimdan tarinan?”
Tawa ja Snowie hätkähtivät näkyvästi. Kepe taas näytti siltä, että oli hieman odottanutkin tätä, ja nyt keskittyi vain ottamaan iskut vastaan.
”Ole hyvä ja muistuta minua! Sillä näin vanha ukko ei aina meinaa muistaa ihan joka keskustelua!”
Lumiukko läimäytti käden otsaansa. ”Hetkinen! Kepe, etkö sinä–”
”Et sinä! Hyrrä-heppu kertoo!”
Zeeron heilautti puisen kepakkonsa osoittamaan kohti Kepen suljettua suuta.
”Minä saan yleensä vain kertoa tarinoita! Tällä kertaa olisi kiva kuunnella, mitä hän on selitykseksi keksinyt!”
Kepe oli huomaamattaan puristanut silmänsä kiinni.
”Minä… Minä lupasin antaa Zeetan teille, kun sota on ohi.”
Hän kurkisti varovaisesti Zeeronia, sitten Tawaa. Juuriadmin näytti ymmärtävän jutun juonen sillä hetkellä ja kipuilevan sen parissa, pitäisikö hänen puuttua keskusteluun.
”Ja, öö, olen ihan oikeasti yhä sitä mieltä, että Athin kirkolle se kuuluukin. Tiedän, että näyttää aika pahalta, että olenkin nyt täällä näin Bio-Klaanin edustajana… ja kysyn näistä jutuista. Mutta- mutta jos minä saisin päättää– tai siis, tarkoitan että, ehkä me voimme päästä vielä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, niinhän minä kai silloin taisin tarkoittaa että katsotaan tätä sitten kun sota on ohi, sitten kun kaikki muu on taas selvää, tai siis…”
”Sitten kun sota on ohi?” Zeeron kivahti. ”Mitä aioit Athin kirkolle tarjota — pelkkää tomua, joka oli ennen Nimda?”
Kepen olkapäät lyyhistyivät ja hän painautui alas näyttäen sateen piiskaamalta koiralta. Zeeron oli ottanut esiin sen, mitä hän oli pelännytkin.
”Minä–… Minä en ole ehkä itse henkilökohtaisesti samaa mieltä Bio-Klaanin virallisen kannan kanssa, minusta asiaa pitää vielä miettiä tarkemmin, ei- ei minusta ole millään tavalla hyvä idea tuhota niin tärkeää artefaktia… Mutta tietysti on hyvä selvittää– tai siis eihän sitä koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, niin silloin on hyvä varautua kaikkiin tilanteisiin, ja tehdä suunnitelma kaiken varalle…”
Kepen muistiinpanot eivät olleet — täsmällisyydestään huolimatta — valmistelleet häntä tähän. Ne olivat keskittyneet myytteihin ja tieteeseen. Ja vähemmän hänen henkilökohtaisiin näkemyksiinsä tai Bio-Klaanin politiikkaan. Oli tapahtunut… kohtuullisen kokoinen kömmähdys.
Zeeron tuijotti häntä nykivän kulmansa alta hetken. Kun hän puhui taas, ääni oli rauhallisempi. Se oli melkein pahempaa.
”Sinä siis lupasit noin minulle tietäen, että Klaaninne oli vasta vähän aikaa sitten puhunut julkisesti Nimdan tuhoamisesta.”
Aivan, Kepe ymmärsi. Zeeron… oli siis vasta kuullut siitä. Kepelle tuo tiedotustilaisuus loppukesästä oli jo kauan sitten elettyä elämää. Olihan hän maininnut Zeeronille, että jotkut saattaisivat haluta tuhota Nimdan. Se… oli ollut hyvin epärehellisesti muotoiltu ilmaus. Ja nyt hän oli täällä Bio-Klaanin johtajan kanssa painostamassa Zeeronia puhumaan Ritarista, joka Nimdan pilkkoi…
Dominopalikat olivat lähteneet kaatumaan jo hetki sitten, ja jokainen hänen sanansa tuntui vain pahentavan syntyvää sotkua. Ei hän silti voinut lopettaa puhumista.
”… En jotenkaan koskaan ottanut sitä tosissani, Nimdan tuhoamista. Tai siis tarkoitan, että en ajatellut sen koskaan koskevan minua. Ja kun kerran olin niin syvällä Nimda-tutkimuksissani, ajattelin että minulla olisi jotain sananvaltaa asiaan, ainakin jos olisin löytänyt sirun ja se olisi fyysisesti omassa hallussani… ja jos tosiaan saisin itse päättää, niin tekisin ihan toisin…”
Kepe vilkaisi Tawaa huolissaan – mitä tämä ajatteli siitä, mitä hän juuri purki ääneen? Oliko hän paitsi typeryyksissään pettänyt Zeeronin luottamuksen, nyt vaarantanut myös oman asemansa yhtenä Klaanin luotetuista Nimda-tutkijoista?
”Mutta ei kai sentään…” Snowie pisti varovaisesti väliin. ”Ei kai Kepe mitään pahaa tarkoittanut? Eikö tämä ole vähän tällainen väärinkäsitystyyppinen tilanne…”
”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme!” Zeeron sanoi kärkevästi. ”Löytää ja tuhota! Näin sanottiin kuukausia sitten linnakkeenne mahtavien muurien sisällä. Minä en totta tosiaan tiedä, kummasta olisin pettyneempi: siitä, että olisit tolvana vai siitä, että olisit huijari!”
”Näistä olen kyllä mieluummin tolvana… Olen minä kyllä yksi vatipää…”
Snowie nosti kätensä ilmaan. ”Minäkin äänestän tolvanaa… jos minulta siis kysytään…”
Zeeron napautti ärtyneenä keppinsä maahan ja puuskutti — selvästi itsekin varsin tolaltaan. Sade oli alkanut vuotaa oksiston läpi heidän kaikkien päälle. Se kasteli athismin isän, Bio-Klaanin komentoketjun ykkösen ja kaikki siltä väliltä.
”Onko sillä väliä, jos lopputulos on sama?” Zeeron ärähti. Mutta nyt enemmän murheellisena kuin vihaisena.
Ja Kepestä tuntui todella pahalta katsoa häntä sellaisena. Hän oli taas sanomassa jotain, joka kuulosti järkevältä, mutta pelkkä häpeä otti komennon ja sulki hänen suunsa.
Tawa katsoi Zeeronia, ja sitten Kepeä, ja sitten maahan. Ja jälleen päässään hän kirosi sitä, miten Guardian oli lähtenyt keulimaan sirujen tuhoamisen kanssa, eikä ollut nyt täällä puolustamassa sitä valintaa. Vaikka silti… senkin taakse piiloutuminen oli aivan liian helppoa. Sillä nuo sanat, joita Zeeron oli lainannut, eivät olleet Geen suusta.
”Isä Zeeron”, Tawa korotti ääntään. ”Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi sekä itseni että Kepen puolesta. Athin seurakunta on tärkeä liittolainen meille tässä sodassa, enkä halua, että joudumme konfliktiin tästä asiasta.”
Zeeron katsoi vaisusti taas sieniin. Hän puhui kyllästyneellä sävyllä.
”Puhutte, kuin teillä ei olisi valtaa tähän, toa Tawa. Kuin teille ei olisi siunattu voimaa päättää, minkä puolen tätä sotaa otatte. Ja tulette puheilleni kysyen minua kertomaan Ritarin tarinaa — ja sitä, miksi ja miten Ritari pirstoi Pyhän Nimdan. Minä voin kertoa teille Ritarista ja hänen takojastaan… mutta en tiedä, voinko luottaa saattaa teitä tätä pidemmälle.”
”Tilanne… on monimutkaistunut siitä hetkestä, kun tuon lausunnon teimme”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Ja Kepe on puhunut yksityishenkilönä, ei edustaen Bio-Klaanin virallista kantaa.”
”Mikä se kanta on, ritari?” Zeeron kysyi hiljaa.
Ja Tawa jäätyi paikoilleen.
”Minä… en usko että voimme seistä vielä täysin minkään vaihtoehdon takana. Tärkeää on, että kun valinnan aika tulee, voimme seistä yhteisenä rintamana. Teidän kanssanne.”
Sade alkoi yltyä. Sillä ei ollut enää väliä. He olivat kaikki läpimärkiä.
”Jos et ole nostanut miekkaasi vielä minkään vaihtoehdon puolesta”, Zeeron sanoi hiljaa, ”en voi kertoa sinulle Ritarin tarinaa loppuun. Antaisitko itse voiman pirstoa, tärvellä ja tuhota sellaiselle, joka ei tiedä, mitä sillä tehdä? Sellaiselle, joka on puhunut tuhoamisesta tietämättä, mitä edes tuhoaisi?”
Vesipisarat valuivat Tawan visiiriä pitkin. Ja hän kirosi sitä, että ei todella voinut seistä nyt sanomansa takana.
”Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, hän lopulta sanoi hiljaa.
Zeeron siveli sormellaan kepakkoa täynnä lukemattomia tarinoita ja pyöritteli sitä hajamielisesti käsissään. Kepe ei tohtinut katsoa sitä. Jossain siellä oli Nimdan pirstojan tarina… ja hän tiesi jo nyt, että oli menettänyt siihen oikeuden. Se kivisti ja sattui hänen sydänalaansa, ja sade puski vilun luihin ja ytimiin.
”Ehkä teidän lienee parasta palata linnaanne”, Zeeron sanoi lopulta. ”Sade ei hellitä.”
Tawa nyökkäsi syvään.
”Kiitos ajastanne.”
”Kiitos kaikesta, isä Zeeron. On ollut suuri kunnia kuulla tarinoitanne”, vastasi Kepe hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
”…toivottavasti pulla maistuu”, Snowie lisäsi. Hän yritti hymyillä, mutta sanat valuivat apeina hänen huuliltaan.
Tawa, Snowie ja Kepe lähtivät astelemaan pois sateisesta metsästä jättäen alakuloisen vanhan miehen sientensä seuraan. Kun he pääsivät pois rantalehdon suojasta, sade yltyi vaan. Se alkoi piiskata tosissaan.
Sää kuvasi linnakkeen muureja lähestyvän kolmikon mielialaa. Liiankin hyvin. Tawa olisi halunnut keksiä mitä tahansa sanoja lohduttamaan Kepeä, mutta kaikki tuntui teennäiseltä. Yhtä teennäiseltä olivat tuntuneet ne sanat, joilla hän oli yrittänyt järkeillä valintaa, jota hän oli miettinyt kuukausia. Pirstoa vai takoa. Kuka hän luuli olevansa, että edes voisi tehdä sellaista päätöstä Bio-Klaanin… ja koko Athin seurakunnan puolesta?
Pyhä Äiti oli kannustanut häntä takomista kohti. Jostain kaukaa metsästä Gee painosti pirstomaan. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat käsittämättömän vaarallisilta… eikä tässä voinut asettua keskitielle.
Keskitiellä oli hänen nähdäkseen vain vaihtoehto ”anna Makuta Abzumon tehdä valinta puolestasi”.
Geen kannan hän tiesi… mutta mitähän Visokki ajatteli? Mitä kenenkään pitäisi?
”Miltä teistä tuntuu?” Tawa lopulta kysyi tarpoessaan kuravellisellä Rantatiellä.
”Minusta… Minusta olisi oikein, jos Nimda olisi Athin seurakunnan hallussa.” Kepe vastasi. ”Minusta tuntuu, että vain heillä on oikeanlainen kunnioitus sitä kohtaan. Mutta kuitenkin… olen tietoinen siitä, miten vaarallinen Nimda voi olla. Kykenevätkö he suojelemaan sitä? Hehän pyysivät Klaanilta apua. Entä voimmeko olla varmoja, etteikö joku heistä käyttäisi sitä ennen pitkää väärin? … En voi vastata kumpaankaan näistä myöntävästi.”
Joku heistä kyllä käytti sitä väärin. Kauan, kauan sitten. Sitä Kepe ei tohtinut sanoa. Se tuntui… epäkunnioittavalta Zeeronia kohtaan.
”Ja entä jos me suojelisimme sitä heidän puolestaan? Itseenhän sitä tietysti luottaa aina eniten, mutta miten siinä todellisuudessa kävisi…”
Näin sanoi intuitio, mutta Kepen oma luottamus todellisuuteen itseensä oli ollut koetuksella viime aikoina.
”Voi veljet mitä viipaleita”, Snowie päivitteli. ”Nimda tuntuu tuovan ennen kaikkea harmia. Eripuraa, sotaa, petoksia… kenelle tuollaisen kuuman perunan edes kehtaa käteen lykätä? Kenet olisimme valmiita kiroamaan sillä tavalla? Ja siltikin… tuhota nyt toisen porukan pyhä esine, ei sekään tunnu oikealta. Sekin himmentäisi maailman kirkkautta.”
Tawa kuunteli kaksikon puntarointia kärsivällisenä. Vasta tänään hän oli ymmärtänyt, kuinka syvälle Nimdan mysteereihin kaverukset olivat sukeltaneet.
”En tiennyt, että olit tehnyt tuollaisen lupauksen Zeeronille”, hän sanoi katsoen Kepeä. ”Varmasti siinä tilanteessa asiat olivat eri tavalla.”
Kepen omatunto kolkutti — tällä kertaa siitä, että Tawallekin tämä oli ollut yllätys. Ehkä siitä olisi vain pitänyt puhua aiemmin.
”Kaikki tuntui silloin vielä selvemmältä, ja yksinkertaiselta.”
”Kuten Nimdan tuhoaminenkin”, Tawa sanoi ymmärtäväisenä.
Kepe ei ollut enää yhtään varma, halusiko selvittää tapaa Nimdan tuhoamiseksi tätä pidemmälle. Se tuntui nyt jo lähes petokselta Zeeronia kohtaan. Toisaalta jos he eivät selvittäisi sitä, he pelaisivat vajaalla pakalla kortteja Allianssia vastaan.
”En nauti tämän ehdottamisesta varsinkaan tuon keskustelun jälkeen”, Tawa sanoi. ”Mutta Geelle tämän selvittäminen vaikutti todella tärkeältä. Hän… on ollut tämän perässä niin, niin pitkään. Ja kyllä minä haluaisin kuulla Ritarin tarinan loppuun. Ehkä se auttaisi ymmärtämään, miksi hän valitsi pirstoa Nimdan. Ja oliko se oikein silloinkaan?”
Syy oli kenties vielä tärkeämpi kuin tapa, Kepe totesi mielessään.
”Kävin Arkistolla aiemmin syksyllä”, Snowie aloitti varovaisesti. ”Halusin oppia lisää Nimdasta ja athismista ja Profeetasta ja Mustasta Ritarista… Vanha kamu Vaehran oli paikalla tietenkin, ja meillä oli siinä vähän outo hetki. Jälkikäteen tajusin, että kyse oli siitä, ettei hän ollut ihan varma, saiko minua auttaa tutkimuksissani petturiepäilysten tähden.”
Kepe ja Tawa kuuntelivat. Snowie oli selvästikin vasta tulossa itse asiaan.
”Vaehran päätyi kuitenkin etsimään kirjat minulle”, lumiukko jatkoi. ”Hän ajatteli, että oppi on joka tapauksessa hyväksi. Että ymmärryksen karttuminen on kuitenkin hyvän puolella.”
Kepe mietti ystävänsä sanoja. ”Jos me vielä haluamme yrittää toista lähestymistapaa–” hänn yhtäkkiä henkäisi. ”Meillä on vielä yksi mahdollinen tietolähde Ritarista ja Nimdan pirstomisesta.”
Tawa ja Snowie kääntyivät tieteilijää kohti.
”Kaupungissa asuu vielä eräs, jolla on taatusti tietoa aiheesta”, Kepe selitti. ”Tai… ainakin hänellä saattaa olla maalaus aiheesta?”
”Maalaus?” kysyi Tawa. Oliko hänen kaupungissaan kenties salainen Nimda-taruston taidegalleria? Tässä vaiheessa sekään ei enää yllättäisi.
”Niin, katsokaas…” Kepe vastasi. ”Kun minä ja Visokki yritimme tässä hetki sitten selvittää… tuota, universumin mysteerejä, jälkemme johtivat lopulta eräälle varastorakennukselle. Ja siellä oli eräs muraali.”
Snowielta oli jäänyt tämä mysteeriseikkailu välistä. ”Eräs muraali, joka kertoo Nimdan pirstomisesta?”
”Siitäkin, muiden asioiden muassa”, Kepe nyökkäsi. ”Tein tästä maalauksesta, tai oikeastaan muraalista, kopion, mutta alkuperäinen on yläkaupungilla. Varautukaa… pupuihin.”
Pupuihin, mietti Tawa. Visokki oli ollut aika oudolla päällä sen tapauksen jälkeen. Toivottavasti se ei ollut niiden pupujen takia.
Bio-Klaanin pohjoinen laitakaupunki lainehti sadevedestä. Viemäriverkko ei vetänyt kaikista kohdista toivotulla tavalla, ja tässä vaiheessa lähinnä nimellisiin sadetakkeihin sonnustautunut kolmikko joutui väistelemään valtavia tulvimisesta johtuvia ruuhkia. Sadeviittojen huppujen lomasta kaikkia vastaantulijoita ei ollut helppo tunnistaa, mutta he ohittivat ainakin määrätietoisen näköisen Inikon ja Thetan, joka tuntui haistelevan sadetta. Tyzny oli löytänyt jostain tyylikkään kuosisateenvarjon. Kummaraaja-Kurtz istui portaikolla ja pesi päälakeaan.
Tawa puristi sadeviittaansa tiukemmin. Hän ei ollut valmiina vilustumaan. Ei varsinkaan pupujen takia. Silloin hänen olisi varmaan viimeistään pakko hyväksyä peilikuvansa tuuraajakseen. Aamupäivä oli venähtänyt pitkän puoleiseksi, ja Tawan usko Kepen epämääräiseen johtolankaan heikkeni valitettavaa vauhtia. Mitkään puput eivät olleet niin söpöjä, että niiden takia kannatti uhmata tätä keliä.
Astuttuaan hämärästi valaistuun varastotilaan Tawa oli kompastua 2-10 läheisyydenkipeään pupuun ja muutti mielensä täysin. Voi hitto kuinka pörröisiä ne olivatkaan. Hänen univajeensa, surumielisyytensä ja yleinen väsymyksensä johtivat kaikin puolin epäarvokkaaseen liikuttuneeseen ulvahdukseen. Tawa kumartui lattian heiniin ja painoi kätensä pupujen lämmintä turkkia vasten.
Mintunvihreä, pitkänhuiskea matoralainen räikeässä munkinkaavussa nosti jalkansa pois työpöydältään ja katsoi ilahtuneena oviaukkoa kohti.
”Oho. Lumiukkeli, tsau”, Kondel tervehti.
”Moi!” Snowie vastasi. Hänkin kävi heti polvilleen pupujen pariin ja kävi silittämään.
Lumiukko kääntyi lattiapupujen puolesta ystävänsä suuntaan. Yksi kani oli jo yrittänyt puraista häntä nenästä.
”Joo joo”, Snowie vastasi. ”Tutustuimme Zeeronin kautta, kun olen käynyt siellä pitkin syksyä miettimässä, no, elämää ja sen sellaista.”
Pitkä matoran nyökytteli. ”Pappa Z:n teltalla käy välillä hirvee kuhina, kun kaikki haluu tipan viisautta. Tai sienisoppaa, se parantaa.”
”Höhö, joo, voi siitä keitosta niinkin sanoa,” Snowie naurahti. ”Vaikka sinä et aina olekaan Zeeronin kanssa ihan samaa mieltä, eikö?”
Letkeä matoralaisneito hymyili leveästi.
”Kun rupee olemaan kaikesta huoneessaolijoiden kanssa samaa mieltä, pitää ehkä miettiä kannattaisko vaihtaa huonetta. Et säkään kaikkia ukon juttuja purematta niele.”
”Ja soppaakin harvemmin.”
Tawa olisi voinut vannoa, että kuuli Kepen aivojen raksutuksen. Ehkä se oli vain naurista nakertava pikkupupu. Yksi tomppeleista olennoista yritti pompata hänen syliinsä ja kellahti heti kumoon, ja Tawaa huvitti taas melkein itkeä.
”Eli siis…” Kepe mietti ääneen. ”Sinä olet käynyt täällä jo aiemmin? Olin taas ollut käsivarren — tai ainakin lumiukon mitan päässä vastauksista kaiken aikaa?”
”No, niin”, Snowie totesi ja nousi täyteen pituuteensa. ”Kun on paljon liittolaisia, saa paljon Nimda-pisteitä… tai siis, kyllähän sitä oppii kaikenlaista, kun jutustelee ympäriinsä.”
Kepe pudisti päätään. Niin kai sitten.
”Ja siis…” lumiukko vielä jatkoi. ”Kondel on myös hoitanut Napoa. Missäs sammakkoseni muuten on?”
”Ottaa torkkui tuolla kulmassa. Ei viitti herättää just nyt.”
”Ei viitsi joo. Sielläpä tuo nukkuu, niin soma!”
Sammakko kuorsasi kanilauman keskellä. Se makasi selällään heinillä, ja sätki takajaloillaan kohti taivaita.
Kepe katsoi ilahtuneena lumiukon lemmikkiä, jota ei ollut nähnyt viikkoihin. ”Mitä, etkö sinä lähettänytkään Napoa luontoon? Sinähän sanoit, ettet kehtaa rasittaa rajallisia muonavarastoja?”
Snowien kasvoille levisi syyllinen ilme. ”Niin… se oli ajatukseni, mutta… en minä sitten viitsinytkään. Kun en minä tiedä selviääkö tuo edes luonnon armoilla…”
Lumiukko piti pienen tauon. Napo kuorsata tuhisteli menemään huolta vailla, ja yksi kaneista asettui sen viereen nuuskuttelemaan pikku nenällään.
”Mutta minun ja Kondelin juttu on ollut pikemminkin tällainen lemmikkisäätö ja luova ajatustenvaihto”, Snowie selitti. ”En minä mistään… mysteerejä ratkovasta muraalista tai sellaisesta ole tiennyt. Missä se muuten on?”
Tämän Tawakin halusi tietää. Kondelin ja klaanilaisten sanaillessa hän oli etsinyt katseellaan tätä luvattua muraalia huoneen seiniltä.
”Tervehdys”, Tawa sanoi. ”Sinä olit Kondel?”
”Tsau”, matoralainen sanoi. Tämä katsoi adminia hyvin pitkään. Matoran hymyili hänelle, mutta hyvin varovaisesti. ”Mä tiiän kyllä, kuka sä olet.”
Tawa ei ollut varma, miten se olisi pitänyt ottaa. Munkki vaikutti hyvin epämuodolliselta. Mitä hän oli Visokilta kuullut, heillä oli ollut… erimielisyyksiä.
”Kepe kertoi, että sinulla on jonkinlainen muraali, joka kertoo athistista tarinaa. Uskon, että haluaisimme katsoa sitä.”
”Ahaa, mun galleria jätti tooan mielen janoiseksi… no kukapa mä oisin estämään uutta vilkasua. Tänne päin”, Kondel vastasi ja viittoi Tawan, Kepen ja Snowien oikealle seinustalle. Hän veti kankaan syrjään, ja paljasti muraalin.
Salaperäiset tekstit, värikkäät hahmot, kryptiset symbolit. Ne tervehtivät klaanilaisia, aivan kuten olivat tervehtineet Kepeä ja Visokkia edellisellä kerralla. Avde nukkeineen. Profeetta ja tämän pari. Musta aurinko ja punainen tähti. Snowie ja Tawa juuttuivat siihen kaikkeen ja sen kaoottiseen tarinaan.
Mutta Kepe oli jo kolme askelta edellä. Mysteerin ratkonnan imu sai Kepen hetkeksi unohtamaan harminsa aiemmasta Zeeron-kohtaamisesta. Kaksi muuta totuuden etsijää osanneet edes huomata sitä, mihin Kepen huomio suuntautui tällä kertaa.
Kaksi lintua, miekat nokissaan. Sekä niiden vierellä… toat? Valkoinen ja musta.
Ja jos oikein käytti mielikuvitusta, nuo linnut olivat lentäessään sivaltaneet terillään jotain kuudeksi siniseksi sirpaleeksi. Kepe tunsi kihelmöintiä näpeissään.
Oliko Ritarin tarina kummitellut kaiken aikaa täälläkin?
”Ketkä tai mitkä ovat Bothodos ja Repheccio?” Kepe kysyi ennen kuin Tawa ja Snowie olivat saaneet edes ajatusta kasaan.
”Oho, sähän juoksit sisään vauhdilla. Noi linnut… niiden stoori on ehottomasti enemmän pappa-Z:n hommia kuin meikän. Oletko käynyt jutskaamassa sille?”
Kepe huokaisi ja voihkaisi liian äänekkäästi. Hän olisi halunnut vastata tähän arvokkaammin, mutta kysymys oli riisunut hänet aseista välittömästi.
Kondel risti kätensä ja nosti vasenta kulmaansa.
”Jäbyli”, hän sanoi. ”Minkäslainen homma.”
”Zeeron ei ole nyt vaihtoehto”, Kepe mutisi, ankeammin kuin olisi tahtonut.
Kondel näytti tajuavan ja puri hammasta yhteen.
”Aijaijaijaijai. Z-mies onkin ollut pari päivää jotenkin pahalla päällä… mähän en siis virallisesti tiedä mitään, mutta joku vois luulla, että sille on pari kuukautta sitten luvattu jotain, mitä ei ehkä voida lunastaa.”
Innostuksesta noussut Kepen mielentila putosi taas korkealta. Hän ei olisi halunnut puhua tästä täälläkin vielä.
”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi.
Kondel nojasi huoneen seinään. Asento näytti rennolta, mutta hänen elekielestään oli vaikea sanoa.
”Tää pistää mut vähän hankalaan paikkaan, mutta niin vissiin teidätkin. Pappa Z ei varmaan haluaisi, että lavertelen yhtään mitään. Joskin se toki vaatis että tietäis, mistä laverrella.”
Snowie oli unohtunut tuijottamaan muraalia. Hän oli huomannut Kepen olleen erityisen kiinnostunut kuvan yläosan miekkaa pitelevistä linnuista, ja jäänyt siihen jumiin itsekin. Linnut, miekat, miekkahahmot…
Jokin kello soi lumiukon tajunnan perukoilla, mutta hän ei ollut vielä varma, että mikä. Kun he ratkoivat mysteereitä, Kepe oli yleensä se, joka tajusi jutut ensimmäisenä. Kepen ajattelu oli yleensä selvälinjaisempaa, tarkempaa ja suoraan sanottuna nopeampaa. Lumiukko puhui kyllä vikkelästi, mutta hän oli hieman hitaampi ajattelemaan.
Mutta joku kello soi tajunnan perukoilla. Linnut, miekat, miekkahahmot… Vai oliko se sittenkin jotain, mitä muraalissa luki?
Bothodos ja Repheccio…
Repheccio… lintu…
Oliko kuvassa… eihän nyt sen…
”Onko tuo Mäksän lemmikkimerimetso?” hän kysyi, ei ehkä keneltäkään erityisesti. ”Onko tuo… Repekk?”
Tawa katsoi Snowieta häkeltyneenä. Hän ei ollut aivan varma, mitä ajatusten polkua tässä seurailtiin, mutta… kyllä hän Ämkoon linnun tiesi. Ei kai… ei kai se voisi olla? Ehkä tämä oli vain lumiukon totutun kummallista ajatuksenjuoksua.
”Söpö lempinimi”, Kondel sanoi virnistäen. ”Kuulkaas beibet, lähetäänkö siitä että kerrotte, mitä oikeasti tahdotte tietää. Sit voidaan miettiä, miten paljon kehtaan kuiskia ohi Pappa Z:n korvien.”
”Yritämme selvittää Nimdan pirstaloitumisen tarinaa… ja tietoja Ritarista, joka teki sen”, Kepe vastasi. ”Tahdomme tietää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui ja miksi niin tapahtui. Saatamme joutua samankaltaisen tilanteen eteen, ja olisimme siinä tilanteessa mieluummin tietojen kanssa kuin ilman niitä.”
Hän yritti olla mahdollisimman rehellinen ja selkeä. Zeeronin kanssa oli mennyt miten meni, mutta samaan solmuun ei ollut syytä mennä uudestaan.
”Joo ja sitten minä näin tuossa maalauksessa linnun”, Snowie lisäsi. ”Ja mietin että voi veljet, onko se Ämkoon lintu. Lintu, pelasti minut ja hänet ja tapiirin merestä. Olisihan se outoa nähdä se lintu tuossa. Mutta ei kai jättiläismerimetsoja ole kovin paljoa? Ja sellaisia, joiden nimi on… Rephecc?”
Kondel katsoi Kepeä, ja sitten Snowieta, ja sitten taas Kepeä. Viimeisenä hän katsoi Tawaa, joka ei ollut vielä aivan varma, mikä matoralainen oli… hippejään.
”Sulla on jäbä vähän jännä taipumus raahata tänne näiden tiedonhakureissujen yhteydessä linnakkeen isokenkäisimpiä,” Kondel puhui Kepelle. ”Varoitan, että auktoriteettiin vetoaminen ei oikein toimi muhun. Mutta kiitos rehdistä vastauksesta. Te siis haluutte pistää sirut vielä pienemmäksi hakkelukseksi?”
Hän pysäytti katseensa Tawaan.
”Jätän mun oman mielipiteen tässä täysin sivuun. Mutta eihän toi nyt hirveen hyvältä näyttäis niiden mielestä, jotka aattelee jo valmiiksi että Pyhä Äiti on vässykkä mummeli ja isä Bartax on kova äijä, joka vaan sanoo Bio-Klaanista sen, mitä kukaan muu ei kehtaa.”
(”Kuka on isä Bartax?” Snowie kysyi kuiskaten Kepeltä. Toa kohautti olkiaan.)
”Bio-Klaanin mielipide on vielä ilmassa”, Tawa sanoi. ”Ainakin niin pitkään, kun tutkimme vaihtoehtoja.”
”Bio-Klaani ei tiedä vielä mielipidettään, terveisin rouva Bio-Klaani”, Kondel naljaili.
”Neiti Bio-Klaani”, Tawa sanoi ennen kuin ehti harkita, ”en ole vielä naimisissa.”
Ja halusi ampua itsensä tykillä mereen välittömästi sen jälkeen.
”Sori/onnittelut sulhaselle”, Kondel sanoi ryystäen teetä, jonka oli juuri poiminut työpöydältään. ”Ei sillä, mä kyllä ihan mielelläni pohdin Nimdan pirstomisen problematiikkaa teidän kanssa. Ihan mun suosikkiaiheita.”
”Oho?” Snowie hölmistyi. ”Nimdan rikkominen?”
”No kun tästä on silleen 100000000 vuotta kirkollishistoriaa ja ihan mieletöntä vääntöä”, Kondel sanoi selvästi innostuen. ”Että onko se nyt sitten hyvä homma vai ei, että Ritari pisti Pyhän Nimdan pirstaleiksi? Mä uskon että epämääräisyys tästä on yksi niitä fundamentaalisia hommia, mitkä erottaa meidät, no, vaikka krikcitien kirkosta, tai, hitto atheonisteista. En oo ite ihan 100% atheonisti, flirttailen symboliikalla.”
”Aivan”, Kepe mutisi. ”Mitkä ovat vallitsevat kannat asiasta?”
Kondel kohautti olkapäitään.
”Helsvetin sekavaa. Siis Nimdan kasaaminen on hyvä homma, mutta sitten taas Atheon oli paha tyyppi, kun se yritti sitä? Ja Nimdan silpominen on huono juttu, mutta toisaalta siellä on se koko pointti siitä, että Ritarin piti silpoa se, että kaikki pahat ja ahneet koijarit ei sais sitä käsiinsä.”
Olihan se ristiriitaista, Kepe pohti. Orondes oli athismin kaanonin pahimpia hahmoja yritettyään kasata Nimdan, ja Avgellan oli jonkinlainen sankari… ehkä särjettyään sen? Ja kaikesta tästä huolimatta Profeetta ja Musta Ritari olivat olleet yhdessä Verstaassa. Mikä heitä yhdisti?
”Mitä sinä sitten uskot?” Tawa kysyi.
Kondel nosti yhden sormen pystyyn ja näytti riemastuvan.
”Että moni homma voi olla totta samaan aikaan, ja ei-totta. Niinkun Zeeron sanoo. Ja mulla ei oikein oo kovin kehittynyttä kantaa tähän. Kun toisaalta uskon sellaiseen, että maailma pitää riisua kaikista aseista… niin ehkä se Ritarin näkemys Nimdasta johtaisi sitten parempaan tulevaisuuteen vielä pitemmälle vietynä. Ei mitään suurempia voimia, millä alistaa toisia. Mutta sitten taas on jotenkin hirveän masentava ajatus, että Nimda olis vaan ase. Tyyppi sun KÄSI on ase, jos oikein haluut nähdä sen semmoisena.”
Tawa katsoi omaa kättään. Samaa, joka oli tappanut eilen vähintään nazorak-pilotin.
”Oma käteni jäi linnakkeelle, muuten, ettet ihmettele”, Snowie pisti väliin. ”Ei kuitenkaan mitään hätää. Nämä ovat näitä lumiukkojuttuja.”
Kondel tuntui huomaavan sen jotenkin äärimmäisen myöhässä.
”Kato oho. Sä olitkin ehkä jotenkin normaalia pienempi. Mut aattelin ettei oo kohteliasta kommentoida toisten kehoja.”
Kondelin esittelemät näkökulmat pysäyttivät Tawan. Kyllä, Nimdan tuhoaminen oli uskonnollisen muinaisjäänteen häpäisyä, mutta… ehkä maailma oli parempi, jos keinoja suorittaa uskomatonta väkivaltaa olisi vähemmän. Mutta toisaalta… oliko kukaan edes yrittänyt aikoihin tehdä Nimdalla muuta kuin suurenmoista tuhoa? Kaikki palasi taas siihen kohtalokkaaseen keskusteluun Pyhän Äidin kanssa. Nimdan sirut kauneimpana kukkana, joka lopetti väkivallan.
”Kiitän myös sinua rehellisistä ajatuksistasi Nimdan suhteen”, Kepe sanoi Kondelille. ”On suoraan sanottuna lohdullista kuulla, että vastaus ei ole kirkon jäsenillekään välttämättä ilmeinen.”
”Tässä kohtaa varmaan ihan freesiä paljastaa, että eihän mulla siis ole tästä varsinaista vastausta teille”, Kondel sanoi. ”Niin ehkä sitä voi miettiä lähinnä sen kautta, että onko tollaisten tekojen — pirstomisen ja takomisen — moraalisuus jotenkin vähän kiinni siitä, että mitä varten.”
”Entä olisiko sinulla vastausta siitä, miksi Ämkoon lintu on tuossa kuvassa?” Snowie yritti taas. Muraali hämmensi häntä.
Kondel katsoi lintuja pitkään.
”Ne sanoo — ja moni meistä tykkää uskoa — että noi on enemmän kuin lintuja. Ne on tosi vanhoja, ja nousee taivaalle aina silloin kun äiti Athin meille antama vapaus on uhattuna. Ne valitsee ratsastajansa kerran sadoissa vuosissa.”
”Mikä kunnia… minulle ja tapiirille”, Snowie totesi, ennen kuin tajusi Kondelin ehkä kuitenkin viitanneen Ämkoohon.
”Bothodos ja Repheccio, sanotaan, on Athin enkeleitä. Ne ohjaa syntymää ja kuolemaa, alkua ja loppua. Niiden nousu taivaalle kertoo aikakausien vaihtumisesta. Vois sanoa, että, no. Pirstomisesta ja takomisesta, taas.”
Pistää lentomatkamme vähän eri kehyksiin, Snowie ajatteli. Enkelimerimetsot, alun ja lopun linnut… aika dramaattista!
Hetkinen. Alun ja lopun.
Snowie kääntyi taas muraalin puoleen. Linnuilla oli nokissaan miekat. Alku ja loppu… vaiko…
… Alku ja Ääri?
”Ovatko nuo Ämkoon miekat?”
Tawan katse nauliutui muraaliin, niin myös Kepen.
Pienen hetken kaikki olivat hiljaa. Kanit loikkivat heinällä, Napo kuorsasi nurkassa ja sade rapisi varaston kattoon.
Tawa asteli lähemmäs muraalia ja laski kämmenensä miekkoja vasten. Tässäkö se tosiaan oli? Geen ratkaisu Nimdaan, ja Ath paratkoon, koko sotaan?
Tämä on niin paljon suurempaa kuin minä ja Ämkoo, hän oli sanonut.
Siksi hän jatkoi sitä järjetöntä jahtia Lehu-metsän uumenissa. Siksi hän oli viettänyt viikon päivät turaga Bakmein kovassa kokkikoulussa. Geellä oli kaiken aikaa ollut ratkaisun avain tähtäimessään… ja hän aikoi juosta sitä päin. Oli se kuinka hullua hyvänsä.
Joskus olisi ollut kivaa, että toinen vain puhuisi suoraan, Tawa mietti. Ja kieltäytyi näkemästä ironiaa.
”Mitä me oikeastaan tiedämme… mitä, Ämkoon miekoista?” Kepe kysyi.
”Tuota, jonkun verran”, Snowie vastasi. ”Hän kertoi minulle… no ei nyt tätä, mutta miekoistaan. Ikimiekoista. Ne ovat vanhoja ja teräviä kuin mitkäkin, aika lailla maagiseen asti. Ämkoo sai Äären mestariltaan, mutta menetti sen. Sitten hän kävi hakemassa Äären sisarmiekan, Alun, mestarinsa haudasta… Matoro oli sillä reissulla mukana. Ne miekat merkitsivät Ämkoolle hirmuisen paljon, ja… Voihan pannahinen! Se oli muuten Avden nukke, joka sen Äären vei!”
Tawa pysähtyi aloilleen. Tiesikö Ämkoo totuuden miekoista? Kuinka paljon tämä oli kaiken aikaa tiennyt?
Missä Ämkoo oli ollut ne neljä vuotta ennen paluutaan?
Miksi tämä oli sattunut Ath-Koroon juuri oikealla hetkellä pelastamaan Geen, Snowien ja Kepen?
Miksi tämä ratsasti linnulla, jolla uskottiin olevan Athin siunaus?
Ja… mihin tämä pyrki Allianssin riveissä?
Oliko komisario Harkelin tappaneen hullun toiminnasta edes mitään järkeä etsiä syitä ja seurauksia? Johtiko se vain turhan toivon herättämiseen? Gee… oli tuhlannut niin paljon aikaa järkeillen kaikkea sitä pahuutta Ämkoon sisuksissa piilottelevan makutan tekosiksi. Mutta se oli liian helppo vastaus — eikä selittänyt sitä, miten epäilyttävästi Ämkoo oli käyttäytynyt jo ennen ilmiselvää petturuuttaan.
Tawan ihoa kihelmöi, ja vain osa siitä johtui hyytävässä syyssateessa kastumisesta. Ahnaat silmät olivat tuijotelleet Bio-Klaania kohti jo ennen sodan alkua. Ja koko ajan Bio-Klaanin adminina toimiessaan Ämkoo oli kantanut mukanaan toista miekoista, jotka olivat aloittaneet tämän kaiken.
Tawa tasasi hengitystään. Tässä oli nyt aika paljon parin päivän sisään. Rumisgonen operaatio. Geen yhteydenotto. Yltyvä myrsky. Ritarin salaisuudet.
Alku ja Ääri.
”Entä nuo toat”, Tawa lopulta sanoi. ”Keitä nuo toat ovat? Toat lintujen siipien alla?”
Kondel kohautti olkiaan.
”Tätä mä en kyllä lähde ees veikkaamaan. Jotain ritareita kai.”
Kepen silmät pullistuivat ja hän oli hyperventiloida siinä ja silloin.
”Ritar…. ritarei.. ritareireirei….”
Snowie laski kätensä Kepen olkapäälle. ”Iisisti kuoma, iisisti.”
”Entä”, Kepe haparoi, ”Entä jos…”
Hän säntäsi Tawan ohi muraalille ja osoitti villisti miekkoja, lintuja ja mustaa ja valkoista hahmoa.
”Entä jos niitä on kaksi?????”
”Hmm?”
”Kaksi lintua, kaksi miekkaa, kaksi ritaria. Alku, Ääri. Takominen, pirstominen. Entä jos Musta Ritari ei ikinä rikkonutkaan valaansa? Entä… entä jos yksi ritari suojeli? Ja toinen tuhosi?”
Ritareita, Kepe yritti kasata ajatuksiaan. Ritareita, monikossa. Bothodoksen vierellä oli musta hahmo. Se voisi olla Avgellan. Mutta… mikä oli valkoinen ritarihahmo Repheccion siiven alla?
”Nimdan suojelija, Musta Ritari Avgellan”, Snowie nyökytteli innoissaan. ”Nimdan pirstoja, Valkoinen Ritari…
…
…Nallegva…?”
Ehkä ei kuitenkaan. Kepe pudisti päätään eikä vaikuttanut olevan edes naljailutuulella.
Kondel kääntyi tuijottelemaan klaanilaisten vauhkoontumista ensin huvittuneena, sitten vaikuttuneena.
”No oho. Mutta oishan siinä järkeä. Historia tekee tollaset legendaariset hahmot tosi yksinkertaisiksi”, Kondel sanoi. ”Ei kait siinä enää niin tarvitse katsella, mille kukin valansa vannoi. Lopputuloksen voi kietoa mihin agendaan tahansa.”
Kondel katsoi Tawaa.
”Sun kaltaiset jättää maailmaan isoja jälkiä. Toivottavasti oot jo päättänyt, minkälaisia.”
Tawa ei halunnut sanoa siihen mitään. Hän päätyi vain nyökkäämään.
Kaksi ritaria, Kepe toisti itselleen. Se selittäisi ristiriidan athilaisen ritarimyytin ytimessä. Se selittäisi, miksi Ritari suojelee ja miksi Ritari tuhoaa. Tieteilijä alkoi jo hieman rauhoittua ja palastella ajatuksiaan järjestelmällisemmin. Tämä antaisi hyvän vastauksen. Mutta samalla esittäisi hyvin perustavanlaatuisen kysymyksen.
Kuka oli Valkoinen Ritari?
Uusi vastaus tuntui tuovan mukanaan aina myös uuden kysymyksen. Musta Ritari mahtoi siis olla Avgellan, Enkerradan takoma Nimdan suojelija. Mutta kuka oli Valkoinen Ritari? Lisäksi Kepe huomasi ajattelevansa myös uudenlaista kysymystä: oliko hänellä oikeutta selvittää kaikkia näitä mysteerejä?
Zeeronin syyttävä katse painoi jostain yltyvän myrskyn läpi, ja sydänalassa pistivät rikotun lupauksen sirpaleet. Hänkään ei tiennyt, kumpaa ritaria hänen kuuluisi seurata: mustaa vai valkoista.
Olisipa Enkerrada tässä päivässä kertomassa, miksi oli miekan ritarilleen ojentanut.
Kepe ja Snowie kävelivät kaupungin kadulla kohti linnaketta. Tawa oli lähtenyt kiireisempänä edeltä, kun Snowie oli halunnut jäädä vielä rapsuttelemaan Napoa.
”Hei, Kepe”, lumiukko aloitti. He olivat kulkeneet tähän saakka puhumatta.
”Hm?” toa havahtui.
”Mikä meininki? Katseesi laahaa.”
Kepe kohotti kulmiaan. ”Katseeni laahaa..?”
”Juu, niin…” Snowie vastasi. ”Kun mietit juttuja, menet aika usein pääsi sisään… mutta kun mietit innoissasi, tuijottelet samalla vähän niinkuin kohti taivasta. Mutta nyt katseesi on lasittunut alaviistoon. Se kielii yleensä siitä, että kaikki ei ehkä ole ihan ok.”
Kepe hymyili vaisusti. ”Niin kai… kunhan mietin sitä, mitä Zeeron sanoi.”
”Ritarintakomisjuttuja… vai sitä Nimdan-luovutushommaa?”
”Jälkimmäistä.”
Sade jatkoi tihruttamistaan kaupungin ylle. Tällä hetkellä sitä tuli kylmänä suihkuna.
Snowie puhui taas. ”Sitä olisin veikannutkin. Mitäs?”
”No… olihan se melkoinen rimanalitus. Menin lupailemaan jotain, mitä en voi pitää, ja sitten kehtasin vielä mennä tenttaamaan häneltä lisää vastauksia. Enkä minä edes tajunnut, millaiseen loukkaukseen syyllistyin, ennen kuin se tapahtui. Varsinainen kömmähdys! Zeeron on vain auttanut minua ja näinkö maksan takaisin?”
He pysähtyivät hetkeksi.
”Kepe hei… sinä et ole paha tyyppi. Ehkä tämä ei nyt mennyt ihan kaikilta osin putkeen, mutta koko Nimda-jupakka on aika vaikea paikka. Minun mielestäni tämä oli ehkä ennen kaikkea tällainen… hajamielisyysonnettomuus? Lupailit Zeeronille vähän hupsuja silloin tutkimusretkellämme, mutta et tainnut ajatellut sitä ihan loppuun asti, kun se oli siinä vaiheessa niin teoreettista. Ei se tee sinusta pahaa tyyppiä.”
Kepe huokaisi.
Snowie jatkoi: ”Ymmärrän kyllä, jos tuo selitys ei vakuuta sinua. Hajamielisyysonnettomuus. Mutta mitä jos kokeilisit ajatella asiaa siten, että eihän kovin moni muukaan klaanilainen osaa antaa täysin selkeää ja johdonmukaista vastausta sen suhteen, mitä Nimdan kanssa pitäisi tehdä? Ihan pirun vaikea paikka! Sinä olet hirmu fiksu, mutta kuitenkin vain yksi klaanilainen.”
”Yksi klaanilainen, johon muut ovat luottaneet Nimda-jahdin osalta.”
Lumiukko rapsutti leukaansa. ”Niin… mutta en tiedä oliko koskaan reilua kasata kaikkia niitä paineita sinun niskaasi. Ja siis… eihän Tawakaan ole tämän suhteen mitenkään rautaisen vankkumaton, ja hän on sentään johtajamme.”
”Niin. En kyllä ajattele sen vähentävän omaa vastuutani.”
”No joo. Mutta vaikea sauma joka tapauksessa… sinulle tai Tawalle tai kenelle tahansa.”
Parivaljakko lähti taas liikkeelle. Kadut olivat jo sangen hiljaiset, eivätkä lainehtineet enää samalla tavalla kuin aiemmin päivällä. He olivat jo melkein linnakkeella.
”Ja jos ihan totta puhutaan, minusta tuntuu aika mäntiltä pistää Tawa vielä vaikeampaan paikkaan”, Snowie puhui varovaisesti.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä että… en minäkään ole ihan tyhmä. Vai mitä? Minä kyllä tajuan, että kun olen mukana näissä hommissa, Tawan ja muidenkin on pakko miettiä, mitä kaikkea sopii kertoa. Koska olen sen petturitutkinnan kohteena. Kyllä minä tajuan, että Tawaa kuormitti, kun olin tänään paikalla, ja että tämä kuormittaa sitten Samea…”
Kepe kiristi sadeviittansa hihnoja ja kuunteli.
”Tawa on selvästi tosi vaikeiden valintojen äärellä koko ajan”, lumiukko jatkoi. ”Enkä haluaisi tehdä niistä vielä vaikeampia. Mutta… en minä myöskään halua eristää itseäni muista! Poistua huoneesta, kun Tawa tulee puhumaan tärkeitä, tai jättää seikkailuja kanssasi väliin, tai sellaista… onhan se itsekästä minulta, mutta eristäytyminen pelottaa minua.”
Kaksikon askeleet litisivät lätäkössä.
”Tuohon voisin vastata…” Kepe sanoi hetken mietittyään. ”Että minusta on ihan ymmärrettävää, että haluat olla mukana. Täysi itsesi eristäminen olisi aika paljon vaadittu, vaikka kyse olisikin turvallisuusasioista tai sen kaltaisesta. Että et sinäkään ole paha tyyppi.”
”Hehe”, Snowie hymähti. ”Kiitos.”
”Sovitaanko niin, että jos minä en ole paha tyyppi, vaikka sähläsin lupaukseni Zeeronille, niin sinäkään et ole paha tyyppi, vaikka et eristäkään itseäsi?”
Kepe ei tiennyt, kuinka täysin uskoi sopimusehdotukseensa. Temppu Zeeronille oli ollut halju, eikä Kepe ollut vielä valmis antamaan itselleen anteeksi, ei lähimainkaan. Mutta eteenpäin oli mentävä.
”Kiinni veti”, Snowie vastasi.
Hetken he kävelivät taas hiljaa, tällä kertaa vähän paremmalla tuulella. He olivat jo Admin-aukiolla.
”Ja hei, otetaan Tawa soppariin mukaan”, Snowie lisäsi. ”Hänkään ei ole paha tyyppi, vaikka joutuu sekä miettimään Nimdan kohtaloa että petturijahtia.”
”Joo. Enpä kyllä kadehdi adminin asemaa.”
”No jep.”
”Nyt olen tyytyväinen, että saan sentään keskittyä tutkimuksiini. Tässä on mietittävää”, Kepe sanoi. ”Minä luulen, että voisin mennä vielä pajalle ja tutkailla vähän muistiinpanoja.”
”Eipäs, kun kahvioon!”
”Mene vain, minun ei tee nyt mieli syötävää tai juotavaa.”
”Mutta Kepe… minun tekee mieleni paahtoleipää.”
Hän viittoi ainoalla kädellään kohti kahvion parveketta.
”Ai niin…” Kepe muisti. Sopihan sitä ritarien arvoitusta pohtia käsipuolen kaverin leipiä voidellessakin. Toivottavasti sen käden korjaaminen ei vaatinut jonkinlaista ahjoa — seppänä hän ei ollut kovin kokenut.
Päivän kääntyessä iltaan myös Tawa nousi takaisin torniin, joka toimi hänen kotinaan. Hän laski sadetakkinsa naulakkoon valumaan vettä, kaatoi Nöpön kuppiin hajamielisesti merilevähiutaleita, asteli työpöydälleen ja nappasi käteensä käärön, jonka sisällä hohkasi alkuvoima. Sillä hän voisi takoa yhden ritarin tähän maailmaan lisää.
Vaikka hän ei ollut varma, tarvitsiko maailma lisää ritareita. Asiat tuntuivat tuhoutuvan ilmankin.
Kietoutuessaan peittoonsa ja tuijottaessaan palelevia jalkojaan sängynpäädyssä Tawa valvoi taas ja ei voinut olla vielä miettimättä, mikä todella oli sysännyt heidät tälle polulle.
Miksi tahdot tehdä näin, Gee? Tiedätkö sinä vielä jotain, mitä me emme?
Pakkomielteet tuhosivat suurempiakin henkilöitä. Mutta jonkin täytyi tuhoutua, että tämä sota loppuisi — eikä hän ollut vielä varma, minkä.
Holviston rantasärkät
Puolitoista kuukautta sitten
Auringonlaskuin maalaaman meren ylle nousi tuhansia kiloja savua ja tuhkaa. Pisteestä horisontissa, joka oli ennen hehkunut loputonta ja iätöntä elämää, kurotti kohti taivasta vain julma tummanharmaa pilvi tuhoa ja kuolemaa. Enää ei edes kiikarilla nähnyt pilven läpi niitä, jotka olivat kuolemaa saaren ylle sataneet. Jopa Tulikärpäsen kauhua alleen sylkevät turmion moottorit tuntuivat mitättömän pieniltä verrattuna siihen ainutlaatuisten kasvi- ja eläinlajien joukkotuhon kalmaisaan katkuun, joka vierailisi lähisaarten ilmatilassa viikkokaupalla.
Viimeinen Vartija ja Turaga Bakmei seisoivat karun kivisen saaren rantasärkillä katsellen viidakkosaaren viimeisiä hengenvetoja. Se tuhkainen sinetti heidän keskusteluilleen tuntui Guardianin kitalaessa kitkeränä. Ei hän ollut varsinaisesti Bakmein kanssa toimeen tullut, eikä ollut varma, kokiko niin vanha mies enää mistään sentimentaalisuutta — mutta ties kuinka pitkään oli viidakkosaari Klaanista etelään ollut tällekin koti.
Oikeastaan edes Guardian ei tiennyt, kuka elävä olisi asunut Klaanin lähisaaristossa ikivanhaa turagaa pidempään. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä sellainen menetys tuntui. Varovaisesti hän käänsi katsettaan vasemmalla puolellaan seisovaa vanhusta kohti. Turaga suki vasemmalla kädellään naamionsa leukapartaa ja neulanteräviä viiksiä. Tämän muinainen keltaisena hohkaava katse tuijotti savupilven ytimeen värähtämättä.
Turhia tunteita ei turaga näyttänyt. Guardian ei voinut olla miettimättä, oliko tuokin julman tuhon aalto niin vanhan miehen elämässä vain sivuhuomio. Valkoinen turaga oli nähnyt aikakausien juoksevan, menettänyt varmasti enemmän kuin Guardianilla ikinä oli ollutkaan ja turtunut katselemaan maailmaa vain asiana, jossa mikään ei ollut pysyvää. Tuskin nazorakien vallanhimoinen laajennushanke oli edes syypää suurimmalle menetykselle, jonka hän oli kokenut. Montako oppilasta tämän kovan koulun läpi oli kulkenut? Kuinka moni heistä oli jo poissa?
Mutta… ei kai tällaiseen tuhoon ja kuolemaan ikinä voinut täysin turtua. Ei, jos oli vielä jollain tapaa elossa.
”Syvimmät osanottoni, turaga”, Guardian sanoi kunnioittavaan sävyyn. ”Lupaan koko Klaanin puolesta, että tämä maksetaan takaisin.”
Hän vastaanotti välittömästi veitsenterävän katseen Bakmeilta. Myötätunnon yritys oli ollut selvästi pelkkää myrkkyä tälle — Guardian kirosi typeryyttään.
”Kapinen rakki”, tämä murahti. ”Jos henkikultasi on sinulle kallis, et pilkkaa minua säälillä enää ikinä!”
Guardian pyrki pitämään hengityksensä tasaisena ja katsekontaktin turagassa. Tappouhkaukset eivät olleet Bakmeilta harvinaisia, mutta hän oli kyllä moninkertaisesti näyttänyt olevansa niiden suhteen vakavissaan. Kuka hän lopulta edes oli turagalle — vain säälittävä kulkukoira, joka oli luvannut hoitaa petturiksi kääntyneen oppilaan pois päiväjärjestyksestä. Ainoa syy, miksi turaga ei ollut jo tulistunut hänelle kuolettavalla tavalla oli se, että jossain kaiken sen pohjalla tämän täytyi uskoa johonkin.
Kai jokaisen, joka oli joskus ollut toa, oli pakko uskoa johonkin?
”Pahoittelut epäkunnioittavuudestani”, Gee haparoi sanoissaan. ”En tarkoittanut sitä… säälinä. Uskon vain, että on tapahtunut hirvittävä vääryys, joka täytyy korjata. Nazorakit ovat ottaneet useita röyhkeitä askelia tuhotakseen pyhiä ja muinaisia asioita näillä saarilla, mutta tämä on niistä ehdottomasti pahin. Ainakin tähän asti.”
Bakmei vaikutti rauhoittuvan ja langetti entistä julmemman katseen kohti savupilveä.
”Pah. Vihollinen vaihtaa kasvoja, ottaa uusia muotoja ja takoo entistä pelkurimaisempia aseita. Sen voi vangita, sen voi surmata, mutta yksi asia on aina totta. Kun vuodet vierivät, uusi vihollinen ottaa edellisen paikan.”
Guardian kuunteli turagan sanoja niin kunnioittavasti kuin pystyi. Kun tämä piti mietintätaukoa, hän kysyi varovaisesti:
”Olette varmasti surmanneet lukemattomia vihollisia?”
”Sen lupauksen tein, kun minusta tuli soturi.”
”Entä ystäviä?” Guardian kysyi varoen. Ja toivoi, että turaga ei pitäisi sitä rajojen ylittämisenä.
Tämä oli hetken hiljaa, ja sitten tuhahti raivokkaasti.
”Jos et ole valmis siihen, kun astut Ämkoota vastaan, tulet epäröimään. Ja jos epäröit Miekkapirun terän edessä, olet pelkkä typerä ja kuollut piski.”
Merituuli alkoi hajottaa julmaa savupilveä osiin. Sen yläosasta erkani muutama uusi savuinen patsas: kuin suuret siivet kannattelemaan sitä kaikkea tuhoa ja kuolemaa, joka sieltä oli helvetin liekeillä nostatettu.
”Minä tiedän sen, turaga”, Guardian sanoi nyökäten syvään. ”Ja siksi toivoisin, että voisin ymmärtää paremmin häntä. Sanoitte, että Iki… ei ole pelkkä miekka. Että Ämkoo haluaa miekkansa pelastaakseen sielunsa. Minä ymmärrän kyllä, että ase voi olla enemmän kuin ase.”
Se vapautti Valkeasta Turagasta vain pilkallista naurua — sellaista, josta ilo oli raastettu aikain takana. Ja tämä tuijotti Guardiania kuin olisi pitänyt täysin naurettavana, että tämä kehtasi edes verrata kivääriään ikimiekkoihin.
”Ha! Hänen sielunsa. Järjetön rakki… ehkä, jos hän olisi voittanut taistelun itsestään riivaajaansa vastaan, se olisi jonain päivänä voinut olla hänen. Ämkoo voi vain unelmoida sen tien kulkemisesta. Hän käytti toista miekoista, kyllä, mutta rikkinäinen ei voi korjata rikkinäistä. Jos hän on valinnut tulla Viholliseksi, miekka ei kuunaan taivu täysin hänen tahtoonsa. Tai sen olennon, joka kantaa niistä toista.”
”Kertokaa minulle, turaga”, Guardian sanoi kärsimättömänä. ”Kertokaa minulle, miksi miekat ovat tärkeät. Tiedän, että en ole oppienne arvoinen, mutta tällä hetkellä olen ainoa, joka voi pysäyttää Ämkoon. Ja vihollisen, jonka puolen hän on valinnut.”
Bakmei katsoi Guardiania päästä varpaisiin, ja sitten taas silmiin. Hän tuhahti.
”Et ansaitse kuulla miekoista”, hän sanoi tylysti. ”Mutta ehkä jätät minut rauhaan, jos ymmärrät edes, mikä todella on vihollinen.”
Bakmei alkoi jälleen astella ylärinteeseen kohti Holviston synkkiä portteja. Lintukasvoiset demonit kutsuivat luokseen ikivanhoista seinistä. Guardian ei uskaltanut kyseenalaistaa, vaan säntäsi vielä kerran Valkoisen Turagan perään.
Katakombit olivat nielaista hänet.
Demonit ja ritarit ikiaikaisissa seinäkaiverruksissa laskivat ahnaat katseensa Guardianiin, kun hän seurasi hitaasti pimeyteen valuvaa valoa. Turaga Bakmei asteli kiviholveja itsevarmasti niiden ainoana vartijana. Ainoana, joka tiesi, keitä tänne oli haudattu.
He ohittivat kammioita, joiden merkitys oli havissut historian tuuliin. Pöly, savi ja kalma leijaili ja painautui Guardianin kitalakeen. Bakmein askellus oli määrätietoinen — kuin tämä ei edes olisi enää välittänyt, veisikö pimeys Guardianin mukanaan ja jäisikö hän harhailemaan hautakammioihin ikuisesti.
Jälleen uusi tila. Ikiaikaisen pergamentin haju, pöly joka pöllähti ilmaan jokaisella askeleella. Bakmein sauvan kärki paljasti seiniltä toia haarniskoissa, joiden kaltaisia oli tuskin taottu aikana, jonka kukaan muu muisti. Niiden säälimättömät katseet langettivat tuomionsa tunkeilijoiden niskaan, ja Guardian ei ollut varma, olisiko holvisto surmannut hänet jollain vanhan ajan taikuudella, mikäli Bakmei ei olisi ollut hänen seuranaan. Toat kaiverruksissa näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut jotain alkukantaista: kuin jokainen niistä olisi valinnut yhden eläinkunnan suvun, jonka mukaan niiden haarniska oli taottu. Miekat, kirveet, vasarat ja salkoaseet uhmasivat holviston tunkeilijoita uhkaavista kaiverruksista.
Huoneen perällä Bakmein sauvan valo paljasti kääröjä. Loputtomasti pergamentteja, joita vain muinainen kivi oli suojellut elementeiltä. Osa niistä näytti haurastuneen lukukelvottomaksi. Bakmein valkoinen käsi hapuili juuri oikeaa kääröä kymmenien joukosta. Lopulta hän pysähtyi tarttumaan itsevarmasti yhteen niistä.
”Rakki. Sinun täytyy ymmärtää, että vihollinen on vaaninut tohungain järkeä jo ensimmäisestä auringonnoususta asti. Se näivettää, se hajottaa, se tuhoaa. Ja se saa toiset nostamaan miekkansa puolestaan.”
Bakmei ojensi kääröä häntä kohti. Guardian tarttui siihen hyvin varoen.
”Oletteko tekin taistelleet sitä vastaan?”
”Se tarina ei ole sinun kuultavaksesi”, turaga totesi kylmästi. ”Nyt, mene. Ja palaa vain, jos surmaat Ämkoon… ja ymmärrät, miten takoa taas soturin sielun.”
Guardian nyökkäsi syvään, ja laski katseensa hauraaseen pergamenttiin käsissään.
”Minä lupaan vastustaa vihollista kaikin keinoin, mitä minulla on, Turaga”, hän sanoi ja otti varovaisia askelia poispäin, jälleen Holviston synkille käytäville. Aavemaiset linnut kirkuivat aikain takaa kutsuen luokseen helvettiin, mutta Guardian kaivoi muististaan reitin, joka veisi hänet taas kotiin.
Kun hän siellä avaisi käärön, hän ei ymmärtäisi soturin sielua eikä sitä, miten ritari taottiin. Mutta hän ymmärsi, mikä oli vihollinen — sekä sen, että oli pitkään ymmärtänyt. Sen sininen liekki oli polttanut tiensä hänen elämäänsä ja lupaisi polttaa vielä kaiken… ellei joku sitä pysäyttäisi.
Turaga Bakmei jäi seisomaan pergamenttien ja kaiverrosten keskelle. Hän salli katseensa vaeltaa pitkin menetettyjen ritarien menetettyjä katseita menneisyydestä… ja päästi kuivakan naurun kaikumaan käytävillä.
”Hah, vai että vastustaa vihollista, rakki”, hän tuhahti. ”Sinua paremmat ritarit ovat yrittäneet.”
Turaga puristi sauvaansa tiukasti kuin toivoen sen tilalle jotain terävämpää. Oli vain yksi ase, joka oli ikinä puhunut hänelle, ainoa joka oli kuunnellut. Sen jälkeen kaikki muu tuntui turhalta.
”Vielä rangassani henki pihisee. Vielä minussa väki virtaa. Ja vielä maksan sinulle velkani, Avgellan.”
Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Kevyt tuulenhenkäys ylitti aavan niityn. Päivä oli kaunis. Kaksoisauringot lähestyivät kupolin lakipistettä, ja niiden paiste sai niityn hohtamaan vihreänä. Pilvet lipuivat hitaasti loputtoman sinen keskellä. Maantasalla sudenkorento upotti hampaansa saalistamansa perhosen kehoon.
Maisemaa ihaillut kadetti henkäisi syvään. Hän vei kätensä vyölleen ja avasi sen soljen. Hän riisui vyönsä, miekkansa ja univormunsa tien reunaan. Tuuli tuntui raikkaalta hänen kuorellaan ja tuntosarvillaan.
Kadetti kääntyi ja suuntasi taas katseensa kohti sinistä taivaanrantaa, ja silloin hänen selästä kuului naksahdus. Hänen selässään ollut kitiininen kupu halkesi kahtia, ja sen puoliskot – niitä kutsuttiin peitinsiiviksi – kohosivat hänen olkapäidensä yläpuolelle.
Nazorak levitti siipensä. Nuo läpikuultavat siivet avautuivat täyteen mittaansa kokoontaiteltujen origamien lailla, ja niiden läpi paistavat auringot saivat siipisuonet hohtamaan sateenkaaren väreissä.
Kadetti henkäisi ulos ja asteli tietä päättäväisesti eteen päin. Maantie alkoi viettää loivasti alas, mikä oli sopiva kohta kadetille aloittaa hölkkäämään. Lopulta hän juoksi. Hän juoksi yhä nopeammin ja nopeammin, ja hänen siipensä värisyttivät ilmaa. Kadetin hengitys tiheni. Hän tiesi, että pian mäessä tulisi pieni nyppylä. Hän saattoi vannoa, että hän tunsi hienon nosteen selässään. Tuntuivatko hänen jalkansa kevyemmiltä?
Kadetti äkkäsi kohoaman tiessä. Hän veti syvään henkeä, värisytti siipiään niin lujaa kuin kykeni ja ponnisti.
Kadetin jalat irtosivat tiestä, ja pienen hetken ajan hän lensi.
Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kadetin siivet eivät kyenneet haastamaan painovoimaa, ja sen seurauksena kadetin kuono joutui tekemään tuttavuutta maantien kanssa. Tämä parkaisi, pyörähti ympäri ja tajusi kierivänsä kovaa vauhtia mäkeä alas. Taivas ja horisontti pyörivät hänen silmissään.
Lopulta hänen kierimisensä pysähtyi, ja kadetti jäi huohottamaan vatsalleen. Hänen suupielensä olivat naamuilla ja hänen siipiään vihloi.
Olin varma, että onnistuisin tällä kertaa. Enkö… enkö minä ole vieläkään tarpeeksi vahva..?
Kadetti havahtui huutoihin. Hän kohotti kasvojaan hiekasta. Osa hänen luokkalaisistaan heiluttivat käsiään ja huusivat jotain, mutta tuuli vei heidän sanat mennessään. Kadetti kuuli jonkun nauravan. Hän irvisti.
Noustuaan polvilleen kadetti löi nyrkkinsä tuskastuneesti maahan. Hitto! Hiton hitto! Mitä minä teen väärin? Siipeni ovat kasvaneet vaikka kuinka. Minkä vuoksi meillä edes on siivet, jos niillä ei voi edes lentää!?
Kadetti nousi seisomaan ja henkäisi syvään. Hän sulki silmänsä, ja hetken aikaa hän keskittyi vain tuulen henkäykseen tuntosarvillaan.
Hän avasi silmänsä, ja katsoi haikeasti taivaalle, missä sudenkorennot, paarmat ja kangasperhoset lensivät. Korkeammalla yläilmoissa nui-rama ja kahu taistelivat.
Niin… miksi nazorakeilla edes on siivet, kun kerran elämme pinnan alla? Tekivätkö Esinazorakit virheen…?
Kadetti puisteli moisen ajatuksen mielestään. Ei, hän ei saisi antaa periksi. Hän ei suostuisi luopumaan unelmastaan. Kadetti suoristi siipensä ja kohotti kätensä kohti loputonta taivasta. Kohti aurinkoja.
Jonain päivänä hän lentäisi omilla siivillään…
…ja ehkä sitten
hän olisi viimein vapaa Vuorenalaisen Kuninkaan ikeestä.
Nazorak-pesä
Näytöllä pyörivä kuvamateriaali oli heikkoa, paikoin suorastaan kelvotonta. Linssillä oli pisaroita joiden läpi myrskyinen merimaisema näyttäytyi helmeilevänä utuna. Useampi Munakennon kamera oli tuhoutunut, mutta ne olivat kuvanneet aivan tarpeeksi — Kenraali oli nähnyt ainakin aivan riittävästi ymmärtääkseen kärsimysnäytelmän luonteen. Videokuvaa oli myös laivaston taholta. Kaikessa siinä Tahtorak kiiti eteenpäin kuin myrsky huolimatta siitä mitä nazorakit sille tekivät. Tulen, sateen ja lyijyn läpi. Juuri sellaista vauhtia, mitä heidän puoli vuotta vanhat tiedustelutietonsa olivat antaneet ymmärtää, ja sitäkin nopeampaa. Ikivanhalla ilmailumekaniikalla rakennettua laivaa kannatteli taistelun läpi vain sen kapteenin jääräpäisyys. Määrätietoisuus. Optimismi, ehkä?
Kenraali tunsi iljettävän maun suussaan. Moukan tuuria, onnekkaiden idioottien toimintaa. Rohkeutta hän voisi kunnioittaa, ehkä röyhkeyttäkin… mutta jälleen kerran oli Bio-Klaanin laivasto vain onnistunut epätodennäköisessä.
Kirkkaasti valaistussa kammiossa pitkän pöydän ympärillä oli vain muutama henkilö. Kenraali 001 istui lähinnä projektoria, mutta ei edes katsonut ruudulle. Hänen katseensa oli tiukasti kokouksen muissa osanottajissa. Arvioiden. Odottaen. Ei ehkä syyttäen, mutta ei ollut hänen ongelmansa, jos he päätyisivät ajattelemaan niin. Häpeä oli yksi tapa pitää sotilaat ruodussa.
Kenraaliluutnantti 003 aloitti.
”Me olimme näin lähellä suurta voittoa”, hän sanoi ja teki dramaattisen eleen oikealla kädellään.
”Upseeri, jonka täytyy uhkapelata voittaakseen, ei ole erityisen luotettava upseeri”, Kenraali sanoi.
Arkkiagentti 007 piti kasvonsa peruslukemilla. Gaggulabio ryysti kahvia pitkään ja äänekkäästi. Sitten hän kolautti kupin pöytään ja maiskutteli. Nazorakit odottivat häneltä kommenttia pitkään, mutta luopuivat haaveesta kun Gaggulabio nostikin kupin uudestaan huulilleen.
”Kaikella kunniotuksella, Kenraali”, 003 sanoi. ”Käskyni oli yrittää pudottaa Tahtorak taivaalta. Nähdäkseni Majuri 087:n lennosto teki kaiken voitavansa. Tappiot ovat korvattavissa, mutta tällaisia tilaisuuksia on harvoin.”
”Tiedän”, Kenraali vastasi. ”He toimivat hyvin. Mutta Munakennon riskeeraaminen ei ollut mahdollisen voiton arvoista. Alusta ei voi korvata nopeasti ja se on joka tapauksessa pois vahvuudestamme pitkään. Meidän täytyy ajatella pitkällä aikaikkunalla, Kenraaliluutnantti.”
Kenraali kääntyi taas videokuvaa kohti.
”Tällä on seuraamuksia. Mitä kaikkea Bio-Klaani ikinä matkalta toikaan mukanaan, se varmasti pidentää linnakkeen selviytymistä talven läpi ja parantaa heidän puolustuskykyään. Juuri tällaisen estämiseen tarvitsemme merisaartoa — ja sen vuotaessa odotin parempaa myös ilmavoimilta. Tarvitsimme kirurgisen tarkkoja iskuja, emme moottorien huudattamista. Olen sanalla sanoen erittäin pettynyt, että ette onnistuneet kukistamaan puulaivaa liekinheittimillä.”
Ilmavoimien komentaja murahti ja nyökkäsi. Hän oli ensin sanomassa jotakin Koin käyttämisestä vihollisen ilmapuolustuksien testaamiseen, mutta toisaalta: hän oli kannattanut operaatiota vähintään yhtä paljon kuin Kenraalikin.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Suokaa anteeksi mahdolliset virhearvioni — mutta minun nähdäkseni saimme kohtaamisesta paljon arvokasta tietoa. Ensinnäkin, uudet Zhunke-Zhot toimivat suorassa ilmataistelussa, mutta meiltä puuttuu selvä vastaus Lohrak-hävittäjille. Lentävät jääkärimme eivät ole tarpeeksi tehokkaita saattajia.”
”Hävittäjäohjelma etenee niillä resursseilla, mitä sillä on. Voidaan kyseenalaistaa, miten paljon saamme aikaan puhtaalla hävittäjällä, kun suurimmalla osalla vihollisistamme ei edes ole ilmalaivastoa. 437 kävi lähellä ilman toan surmaamisessa, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tulitukea”, Kenraali puhui rauhallisesti. ”Tohtori 006 suositteli sen sijaan panostamista ohjuskehitykseen, mikä toimisi myös Bio-Klaanin… muita lentäviä maanvaivoja vastaan.”
Vaikka 003:n ehdotus ei ollut huono, ei tätä pitänyt palkita sellaisesta riskinotosta – ja kaikkien asejärjestelmien piti palvella Imperiumia kokonaisuutena, ei vain yhden aselajin haaveita.
Kenraali uskoi pohjimmiltaan maasotaan. Maaperä kuului heille. Meret olivat vanhojen jumalten taistelukenttä, ja jokainen joka luotti ilmalaivoihin liikaa putosi lopulta korkealta — jonain päivänä myös Tahtorak komentajineen.
003 nieli turhautumisensa.
”Siinä tapauksessa haluan omia insinöörejäni mukaan ohjusohjelmaan.”
Kenraali nyökkäsi. ”Toimita suosituksesi Tohtorille.”
Toki nazorakeilla oli ohjuksia, mutta kuten ilmavoimat, ne elivät varhaisia kehitysasteitaan. Kenties nerokkain malli ovat pienoisohjukset, joita eliittihaarniskoihin oli asennettu, mutta niissä ei ollut räjähdys- tai läpäisyvoimaa ajoneuvoja vastaan. Ne toimivat loistavasti esimerkiksi Toa-haarniskaa vastaan nopeatempoisessa tilanteessa, mutta suurempi tuho vaati suuren määrän niitä, eivätkä ne olleet erityisen halpoja tuottaa. Koissa oli testattu useampaa eri ohjustyyppiä keskinkertaisella menestyksellä, mutta kehitys kulki harppauksin.
003 vilkaisi pientä vihkoa, joka hänellä oli lentäjäntakkinsa taskussa.
”Toiseksi”, hän sanoi. ”Taistelu osoittaa, että Tahtorak ei ole niin suuri uhka kuin olimme ehkä laskeneet. Sen aseistus oli yllättävän kevyt. Suurempi murhe meille oli heidän toa-taistelijoistaan ja hävittäjistä. Syy sille, mikseivät he olleet käyttäneet Tahtorakia taistelussa saattaa olla se, että se on vain paperitiikeri. Vauhdikas sellainen, mutta pakenemalla ei sotia voiteta.”
Kenraali hieroi leukaansa.
”Sekö on ilmavoimien esikunnan näkemys?”
Kenraaliluutnantti nyökkäsi.
”Analyysi on luonnollisesti vielä kesken, mutta saimme melko paljon dataa sen kyvyistä. Puulaivat kuuluvat merirosvosatuihin tai museoihin.”
Siinä vaiheessa Arkkiagentti korotti hieman ääntään.
”Jos saan huomauttaa.”
Kenraali nyökkäsi tämän suuntaan.
”Varoisin toiveajattelua”, 007 sanoi. ”Se, että Tahtorakin aseistus oli kevyt tässä taistelussa ei tarkoita sitä, että näin olisi aina. Ymmärtääkseni heidän aluksensa ovat paljon modulaarisempia kuin meidän. Olisi loogista, että kun tehtävä on kuljettaa henkilöitä ja rahtia mahdollisimman nopeasti, aseistus olisi riisuttu.”
”Mahdollista”, 003 myönsi hieman ärtyneenä. ”Ainakin vastustajamme taitaa uhkapelin taidon.”
”Ja he vetivät siinä meitä pidemmän korren”, 001 sanoi happamasti. 003:n pihtihampaat tekivät ylitöitä pysyäkseen tyynen rauhallisina.
Kenraali nousi seisomaan ja katsoi poispäin.
”Onko meillä vielä tietoa rahdista?”
Nyt Gaggulabiokin heräsi. Hän viittoi laiskasti puheenvuoroaan, mutta pisti ensin muut odottamaan että ryysti pitkän siemauksen kahvia. 001 katsoi häntä pistävästi.
”Joo, meillä on Rumisgonessa pätevää väkeä, tosin lähinnä leipuria ja sellaista”, skakdi lopulta sanoi. ”Ne piti vähän hommaa silmällä. Tiedämme että klaanilaiset osti Merirosvokuninkaalta aseita – helvetisti aseita, monta vankkuria vietiin kunkun asevarastosta – ja perkeleesti ruokaa.”
”Omat lähteeni varmistavat tämän”, 007 sanoi. ”Iskussa pudonnutta lastia on nostettu merestä ja analysoitu.”
”Se ei siis ollut ryöstöoperaatio. Ymmärtääkseni Tahtorak tunnetaan lähisaarilla kauppalaivana. Kenties heillä on vanhoja sopimuksia voimassa. Kuinka tarkka käsitys meillä on Rumisgonen sotilaallisesta vahvuudesta?” Kenraali kysyi.
Arkkiagentti katsoi vihkoaan. Tämä oli joutunut kaivelemaan tiedustelutietoa osapuolesta, josta ei ollut järkevää tapaa pitää kirjoja. Rumisgone oli merkittävä satama, mutta ailahteleva luonteeltaan.
”Merirosvokuninkaalla on parikymmentä sotalaivaa. Puisia kaljuunoita. Sen lisäksi kaupungissa on noin viisikymmentä yksityisten merirosvojen tai kaapparien alusta, jotka ainakin nimellisesti vannovat uskollisuutta merirosvokuninkaalle. Näiden lisäksi pienempiä aluksia on vaihteleva määrä. Suuri määrä merirosvoja käyttää kaupunkia välisatamana. Järjestäytyneitä maavoimia ei ole. Ilmavoimia ei ole.”
”Entä raportit ilmarosvoista Cobs Nuin tukikohdan lähellä?” Kenraali kysyi. Ja vihasi sitä, että joutui ottamaan tällaiset asiat vakavissaan.
”Eversti Ämkoo hoiteli heidät ollessaan vielä Klaanin riveissä”, 007 sanoi. ”Varmistin tämän varhaisissa kuulusteluissa.”
001 nyökkäsi. Ehkäpä Miekkapirussa oli ollut lupausta jo pitkään.
”Tai ehkä tarkemmin he hoitelivat itsensä keskinkertaisella aseistuksella, en ole varma”, 007 täydensi.
”Kuulostavat piraateilta”, 001 murahti. ”Samanlaisia luteita maalla, merellä tai ilmassa.”
”Minusta meidän pitäisi tehdä kostoisku saman tien”, Kenraaliluutnantti iski nyrkin pöytään. ”Merirosvot kehtaavat asettua Imperiumia vastaan! Eikö tässä ole Rautasiivelle seuraava kohde, Kenraali?”
Kenraali pudisti päätään.
”Niin tunnetun kaupungin pyyhkiminen kartalta vetäisi meihin aivan liikaa huomiota muusta maailmasta. Ja viimeisin täyslaidallinen söi sen ammusvarastoa aivan riittävästi — kohteet täytyy valita harkitummin.”
Ilmavoimien komentajan kasvoille ilmestyi pieni hymy — tämä näki tilaisuutensa tulleen.
”No, voimme myös pommittaa paikan. Etelän tukikohdasta yltää sinne, jos koneisiin laitetaan varapolttoainetankit”, 003 selitti. ”Lähettäisi ainakin niille viestin, että pysyvät erossa Imperiumin asioista. Ja sekin kaupunki on puuta.”
”Kuulostaa uhkapeliltä, 003.”
Arkkiagentti ehdotti:
”Kenties meidän pitäisi antaa… liittolaistemme toteuttaa isku. Imperiumin resursseille on parempaa käyttöä, eikä meitä voisi liittää tapahtumiin yhtä selvästi.”
Kenraali nyökkäsi. ”Rumisgoneen on iskettävä, se on selvää. Sen pitää olla tarpeeksi tuhoisaa — ja mielellään kohdistua heidän laivastoonsa — että he ymmärtävät meidän olevamme tosissamme. Mutta se ei saa olla niin mittavaa, etteivät he näkisi muuta mahdollisuutta kuin liittyä sotaan. Ammumme heitä jalkaan varoituslaukauksena.”
Gaggulabio havahtui jälleen, tällä kertaa siksi että häntä tuijotettiin odottavasti.
”Liittolaisten? Ei meillä ole pommikoneita…” Gaggulabio mutisi.
”Sinun väkesi ovat käytännössä sivutoimisia merirosvoja”, Arkkiagentti parahti. ”Kyllä te osaatte tällaisen. Iskuryhmä Rumisgoneen satamaan, laivat tuleen, takaisin tänne.”
”Rumisgone on Lieggimiesten logistiikan solmukohta”, Labio puolustautui. ”Minun pitää ensin järjestää varastot ja pojat pois sieltä. Ei nyt omaan jalkaan kannata ampua!”
”Saat viikon”, Kenraali tuhahti. ”Haluan sen merirosvokuninkaan ymmärtävän, mihin hän on sotkeutunut. Ilman laivastoa hän tuskin on niin ylpeä.”
Labio ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hän lohduttautui miettimällä kaikkea saalista, mitä Rumisgonesta irtoaisi. Mutta mitä bisnesmahdollisuuksia menetettäisiin… jos hän vain saisi iskun jotenkin sellaiseksi, ettei Lieggimiehiä syytettäisi siitä. Kukahan ääliö suostuisi ottamaan syyt niskoilleen?
”Viikko riittää”, Gaggulabio mutisi. ”Ainakin jos tuo meri rauhoittuu vähän tuosta.”
”Se pitää ainakin merirosvolaivat satamassa hetken. Oliko vielä muuta?” Kenraali kysyi ja katsoi ilmavoimien komentajaa.
”Ei, arvon kenraali”, kenraaliluutnantti 003 vastasi. ”Na zora.”
Tämän sanottuaan Kenraaliluutnantti kumarsi ja poistui.
Gaggulabiolla kesti hetki ymmärtää, että hänen oletettiin myös poistuvan, joten hän otti kahvikupin mukaansa ja lähti. Santsattuaan ensin kupillisen sivupöydältä. Jäljelle jäivät vain Kenraali ja Arkkiagentti.
Kun askeleita ei enää kuulunut huoneen ulkopuolelta, Kenraali istui alas. Ja huokaisi.
”Mainitsit, että Sonnenradilta on tullut uusi raportti?”
Arkkiagentti nyökkäsi.
”Se on melko rutiininomaista tiedustelutietoa. Teidän ei tarvitse käydä niitä kaikkia läpi. Pidän kyllä huolen, että kaikki tärkeä päätyy pöydällesi.”
Hän työnsi tulostetun liuskan Kenraalille.
”Koen tärkeänä olla informoitu Sonnenradin asioista viimeistä piirtoa myöten. Kenties siinä on jotakin rauhoittavaa. Niin pitkän etsinnän jälkeen se on käsissämme. Keskinkertainen tiedusteluraportti Kotimaan kamaralta voittaa tiedot suurestakin voitosta täällä epäpuhtaassa maailmassa.”
Arkkiagentti nyökkäsi ja vastasi.
”Se on laittanut monta asiaa uuteen… perspektiiviin. Rutiininomaiset velvollisuudet tuntuvat mitättömiltä verrattuna siihen, mitä siellä tapahtuu.”
”Rutiininomaiset velvollisuudet eivät ole milloinkaan olleet yhtä tärkeitä”, Kenraali sanoi ja otti raportin. ”Emme saa tehdä typeriä virheitä viimeisellä suoralla.”
”Tietenkin, Kenraali.”
001 laski katseensa raportin sanoihin. Teksti oli korutonta ja helppolukuista. Käsittämättömältähän sen sisältö tuntui täältä sateiselta horisontilta ja hitaasti eteneviltä rintamilta käsin. Nuorempi ideologi joka tunsi vielä samanlaista paloa kuin joskus ennen saattaisi mennä noista sanoista tolaltaan ja tehdä turhia virheitä — ottaa liian isoja riskejä vain, koska ajatteli, että millään tästä muusta ei olisi enää mitään väliä, kun Lopullinen Voitto saavutettaisiin.
Typeryyttä, pyhiinvaeltajien kiihkoilua. Sellaista, jolla etelän titaanit tuhosivat itsensä spektaakkelimaisin tavoin. Kenraalille Luvattu Maa ei ollut maaliviiva, jolle pysähtyä hurraamaan. Hänelle se oli peruskallio, joka heiltä puuttui. Se, jota vasten he nojautuisivat, kun matoralainen maailma yritti heitä kuristaa. Sen aurinko ei vihannut heitä.
Ehkä siihen turvautuminen tuntui sopivalta, kun Uusi Sukupolvi oli kohdannut jälleen kerran umpikujan. Ehkä oli kaiken aikaa virhe olettaa voivansa löytää todellista puhtautta fundamentaalisesti epäpuhtaasta maailmasta. Ja epäpuhtailta käsiltä.
Sota täällä pinnalla jatkui, että he voisivat lopulta nousta Asepsiksen kukkuloille. Sinne, missä taivas olisi tyhjä toa-tähtien ikeestä.
Mutta oven ulkopuolella Kenraaliluutnantti 003 ei tahtonut tyhjentää taivasta tähdistä – hän tahtoi tehdä niistä omansa. Turhautumistaan purren hän otti adjutanttinsa mukaansa ja marssi pois esikunnasta. Pesän pääesikunnan edustalla oli suuri rautatieasema, jossa kulki viidet vierekkäiset raiteet. Sotilaat tekivät kunniaa, eikä upseeri kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän astui junavaunuunsa. Ulkopuolelta se näytti tuiki tavalliselta panssaroidulta upseerien vaunulta, mutta sisäpuoli oli luksusta: punaiset penkit oli päällystetty punaisella sametilla ja perässä oli viinakaappi.
”Arvon kenraaliluutnantti, oliko tapaamisenne kenraalin kanssa miellyttävä?” adjutantti kysyi.
003 tuhahti.
”Tarvitsen juotavaa. Arvon kenraali ei aina jaa näkemyksiäni.”
Adjutantti kipitti vaunun perälle ja kaatoi vakaalla otteella kirkasta juomaa pullosta, jossa oli matorankielinen etiketti. Hänestä näki, että hän oli käsitellyt enemmän snapsilaseja kuin vyöllään olevaa pistoolia.
”Olen varma, että hän ymmärtää näkökulmanne aikanaan”, adjutantti hymyili tyhjäpäisesti ja ojensi pienen lasin esimiehelleen. Tämä ei oikeastaan jaksanut jatkaa keskustelua, ja sen sijaan kaivoi salkustaan Tuhkasaaren lennoston tehtäväraportin. Hän oli lukenut sen jo kahdesti. Se sai hänen verensä kiehumaan, mutta hänen oli pakko myöntää kokevansa ylpeyttä siitä, miten uhkarohkeasti hänen ilmavoimansa olivat täyttäneet velvollisuutensa Imperiumia kohtaan.
”Tiesitkö, että Koin dekapitoi Bio-Klaanin lentäjä, joka syöksyi sen komentosillalle koneellaan?” 003 kysyi. Kyllä adjutantti tiesi. Hän oli kuullut esimiehensä puhuvan asiasta ainakin tusina kertaa. Kaikki ilmavoimissa tiesivät siitä: Koi oli heidän veriuhrinsa, heidän esikuvansa, heidän ideaalinsa. Se oli lentänyt aurinkoon ja vienyt vihollisensa mukanaan.
”Se on vain murto-osa siitä uhrimielestä, jota teidän jääkärinne osoittavat”, adjutantti vastasi. Se oli täysin tyhjänpäiväinen vastaus, mutta toisaalta, 003:n adjutantin tehtävä ei ollut tarjota mielipiteitä.
”Se riivattu matoran piinaa minua! Bio-Klaani, kaiken epäyhtenäisyyden ja epäpuhtauden kaupunki, ja silti heidän ilma-aseensa ei ole ainoastaan teknisesti vaikuttava, mutta kaiken lisäksi heidän henkensä on ihailtava. Epäpuhtaita tai ei.”
”Heidän aikansa tulee vielä”, adjutantti vastasi. 003 ei vastannut. Tasainen loiva ylämäki alkoi päättyä.
Rautatie nousi maan alta, mutta vaunun sisältä sitä ei voinut huomata, sillä vaunussa ei ollut ikkunoita. Ohuista aukoista ikkunoiden kohdalla olisi normaalisti tullut sisään luonnonvaloa, mutta pinnalla aurinkoja hädin tuskin näki. Sade ropisi kovaa vaunun metallipintaan.
Jos vaunusta olisi nähnyt kunnolla ulos, olisi matkalainen nähnyt ensimmäisenä lennonjohtotornin sekä suuret, ruskeat lentokonehallit, joiden kangas valitti tuulessa. Imperiumin punaiset liput liehuivat kovaa. Oli kuin taivas itse olisi halunnut repiä ne syleilyynsä. Lentokonehallien takana alkoi suuri rakennuskompleksi, jossa Ilmavoimien esikunta sekä tekninen pintaosasto toimi. Maa oli aidatun tukikohdan ympärillä karu ja autio, ja vaivaiskoivut oli hakattu alas edistyksen tieltä. Lännessä avautui suuri avara nevasuo. Idässä oli tunturi, jolta nousi korkea radiomasto.
Sen kaiken Kenraaliluutnantti 003 näki ilman ikkunoitakin, sillä mitään siitä ei olisi ilman häntä.
Juna puksutti eteenpäin vielä viisi minuuttia. Sitten se pysähtyi vavahtaen. Kenraaliluutnantti tyhjensi vielä yhden lasillisen kulauksella, ei osannut nauttia sen mausta, veti takkinsa kaulukset pystyyn ja asteli ulos. Sade ja tuuli iski välittömästi hänen kasvoihinsa. Hän veti kaulahuivin tiukasti kiinni ja lentäjänlasit silmiensä suojaksi.
”Haluan yhteyden Tuhkasaarelle”, 003 sanoi adjutantilleen.
”Kyllä, arvon kenraaliluutnantti”, upseeri vastasi. Hänen irvistyksestään näki inhon sitä säätä kohtaan. Huoliteltu univormu kastui välittömästi. ”Minne te menette?”
”Konehalliin”, 003 vastasi ja asteli sadetta vastaan. Adjutantti mietti hetken ja lähti sitten juoksujalkaa kohti esikunnan lämpimänä tervehtiviä ovia. Tämän johtaja puolestaan oikaisi loikkaamalla matalan aidan yli suoraan kiitoradalle, ja käveli kohti sen päässä odottavaa lentokonehallia. Hänellä ei ollut edes kiire, vaan nazorak pysähtyi hetkeksi kiitoradalle ihailemaan sen kaiken mittakaavaa. Lähimmäisissä kahdessa hallissa oli nimenomaan lentokoneita ja lentovaljaita, kun taas kahdessa taaemmassa oli kummassakin ilmalaiva – Munakennon sisaret. Viides halli oli toistaiseksi tyhjä.
Ja rivin viimeisenä oli itse Tulikärpänen. Myrskyn takia sen valmius oli laskettu minimiin, ja sen kaksi valtavaa nostopalloa oli tyhjennetty. Toistaiseksi pinnalla ei ollut sille tarpeeksi suurta hallia. Jopa torneihin köytettynä ja alas ajettuna sen koko ja voima sai 003:n sydämen jättämään lyönnin välistä.
Ulkona ei ollut juuri muita: vain muutamalla sotilaalla oli surkea nakki kulkea kiertopartiossa kentällä. Alue oli aidattu, keskellä erämaata ja niin kaukana pohjoisessa, että jokaisessa suunnassa oli nazorak-varuskuntia. Lähin asutus oli ollut Tho-Koro, ja sinnekin oli sata kilometriä linnuntietä itään. Se oli ollut Ilmavoimien ensimmäinen voitto: Klaanilaisten yritys suojata kylää oli päättynyt huonosti. He olivat sittemmin oppineet. Nykyään kylän paikalla sijaitsi maajoukkojen koulutuskeskus.
Kenraaliluutnantin ruskea takki oli litimärkä siinä vaiheessa kun hän saavutti hallin. Hän riuhtaisi metallioven auki ja tuli sisään.
Työläiset ja mekaanikot nyökkäsivät hermostuneesti komentajalleen kävellessään ohi. Kolmas marssi suurikokoisen aluksen luo. Potkurimoottorien alapuolelle oli kerääntynyt joukko nazorakeja, joista kolme oli syventynyt keskustelemaan mekaanisista piirroksista samalla kun kaksi muuta pystytti A-tikkaita. Insinöörit havahtuivat Kenraaliluutnantin läsnäoloon ja tekivät kunniaa. Yksi insinööriestä virnisti hänet nähdessään.
”Insinöörieversti, valitettavasti joudun häiritsemään uurastustasi. Te muut, jatkakaa.”
”Haah, mitä sinä nyt olet vailla”, insinöörieversti 062, ilmavoimien teknisen osaston johtaja, huokaisi sarkasmia äänessään. ”Vastahan sinä käskit vaihtaa Zhunke-Zhoihin T6-moottorit. Ethän muuttanut jo mieltäsi.”
003 oli joskus käyttänyt tästä kuvauksia ”persjalkainen” ja ”kynäniska”. Myös tämän itsensä kuullen. Kaksikko asteli sivummalle muista työläisistä.
”En! Annan sinulle lisää työtä. Kenraali lupasi lisää resursseja Tohtorin ohjusohjelmaan, ja haluan sinut hänen suunnitteluryhmäänsä pitämään meidän puoliamme.”
062 nyökytteli. ”Onnistuu. Delegoin vähiten kiireiset hommat alaisille. Mitään erityistoiveita?”
Kolmonen sipaisi leukaansa mietteliäänä. Hän madalsi hieman ääntään. ”Meidän pitää kehittää kerralla kapasiteetti maa-, meri- ja ilmajoukkoja vastaan. Tarpeeksi kevyt ammuttavaksi siiven alta. Kunnollinen läpäisykyky – ei mitään vain puualuksia vastaan suunniteltua kompromissia, vaan sellainen, millä uppoaa teräslaivakin..”
Tämän jälkeen Kenraaliluutnantti asteli lähemmäksi ja silmäili tarkasti lentokoneen avattua moottoria. Sitten hän vilkaisi insinööriään.
”Huomaan, ettei tämä ole aivan tavallinen T6”, hän virnisti.
Insinööri nyökkäili innostuneesti. ”Juu, minä virittelin sitä hieman. Vaihdoin pakosarjan tuollaiseen, minkä luulen toimivan paremmin. Emme kyllä voi testata sitä lennossa ennen kuin tämä keli tästä vähän paranee.”
”Luulin, että imuventtiilin koko asettaa joka tapauksessa ylärajan sille, mitä T6:sta saa irti”, 003 mietti.
”Kyllä, mutta meillä on ensimmäinen erä korkeaoktaanisempaa seideliä, mistä lähtee enemmän tehoa. Laskin, että uusi pakosarja toimisi sen kanssa paremmin.”
003 nyökkäili hyväksyvästi.
”Loistavaa työtä. Suoraan sanottuna tekisi mieli lentää koelento henkilökohtaisesti, mutta Kenraali ilmaisi jo kertaalleen tyytymättömyytensä sellaiseen ’riskinottoon aselajin komentajalta.'”
”Synkkä kohtalo”, 062 naurahti kuivasti.
”No sanos muuta. Älä käsitä väärin, Tulikärpänen lentää kuin unelma, mutta toisinaan kaipaan vähän nopeamman ja ketterämmän koneen puikkoihin. Se tuntuu, tiedäthän, välittömämmältä.”
”Luulin ettei ilmalaivaa pienempi härveli enää kykene kannattalemaan mainettasi.”
Tai 003:n egoa, joku toinen olisi saattanut ajatella.
Kolmonen tirskahti. ”Lärvi umpeen. Ai niin, ennen kuin lähden…”
Kolmonen kaivoi takkinsa taskusta vihreän kirjekuoren ja ohjensi sen 062:lle. ”Tervetuloa gaalaan. Toivottavasti ajankohta sopii sinulle. Olisi sääli juhlia nazorakien ilmailun merkkipäivää ilman sinua…”
062 silmäili kutsukirjettä ja hymyili. ”Varmasti onnistuu. Jollei onnistu niin sanon että Kenraaliluutnantti määräsi olla paikalla.”
”Heh, loistavaa!” Kolmonen sanoi aitoa iloa äänessään. ”Varaudu koviin pirskeisiin. Pesään on tullut uusia ulkomaalaisia, aatelisia jopa. Heille pitää näyttää että nazorakit osaavat juhlia!”
Ilmavoimien esikunta oli suuri suorakaiteen muotoinen kivirakennus. Ulkopuoli oli harmaa, mutta räystäillä toistui koristeellinen kiviaihe. Ulko-ovea reunustivat suuret pylväät, ja holvikaareen oli kaiverrettu koristeellisin aakkosin ilmavoimien tunnuslause:
VAIKEUKSIEN KAUTTA TÄHTIIN
Kenraaliluutnantti ravisti vettä paksulle eteismatolle. Hän sysäsi märän takin ja kaulahuivin lähimmälle sotilaalle. Aula oli korkea ja juhlavampi kuin sillä oli mikään lupa olla. Suuriin seinävaatteisiin oli kudottu taivaan sinessä lentävien nazorakein siluetteja. Päivystäjän pöydän takana oli seinävaate tähtitaivaasta, jota nazorakin käsi tavoitteli. Kalustus oli koristeellista ja maksimalistista. Kenraaliluutnantin kriitikkojen mielestä jopa turhamaista.
”Arvon kenraaliluutnantti”, päivystäjä hienossa univormussa aloitti. ”Majuri 087 on linjan takana. Ohjaan sen työhuoneeseenne. Ennen sitä-”
”Selvä”, 003 keskeytti eikä jäänyt kuuntelemaan, mitä turhanpäiväistä päivystäjällä olisi. Sen sijaan hän kääntyi oikealle ja suunnisti operatiivisen osaston ohi omaan työhuoneeseensa.
Se oli yhtä ylitseampuva kuin hänen junavaununsakin, mutta ei vetänyt vertoja Tulikärpäsen upseeritilojen koristelulle. Toimiston arvopaikalla kahden suuren kirjahyllyn välissä lepäsi nazorakin muotoisen mallinuken päällä hyvin vanha siipireppu. Vasen siipi oli kärsinyt pahoin, ja repun nahkaiset remmit olivat kärventyneet. Kypäräkin oli mallia, jota nykyiset lentäjät eivät enää käyttäneet. Laseja siinä ei ollut, sillä ne roikkuivat yleensä Kenraaliluutnantin kaulassa. Toisella seinällä oli kehystetty kuva Kenraali 001:sta.
Kenraaliluutnantti istui alas. Hänen pöytänsä oli hyvässä järjestyksessä: hän ei oikeastaan viettänyt siellä kovin paljoa aikaa. Mutta kun Tulikärpänen oli maassa, hänet oli pakotettu pysymään itsekin maassa. Tuhkakupin vieressä oli koristeellinen selakhialainen tikari, joka palveli paperiveitsen virkaa. Ikänsä ja väriensä puolesta kyse saattoi olla Keisari Pridakin aikaisesta aarteesta. Hän tarttui puhelimen luuriin.
”Majuri. Miten minun Munakennoni voi?” 003 aloitti. Sotilasarvo alussa oli enemmänkin muodollisuus: äänensävy oli suhteellisen vapautunut. He olivat lentäneet kauan yhdessä.
Toisesta päästä kuului käheä naurahdus. Majuri 087, Tuhkasaaren lennoston komentaja vastasi. ”Kenraaliluutnantti. Saimme sen hinattua rantaan. Helvetillinen keli. Näin, miten vihollisen toa lietsoi tämän myrskyn.”
”Muuten hyvä teoria, mutta tämä myrsky oli pohjoisessa jo ennen taistelua. Ilman toa? Ajattele, mitä kohtalon ivaa, että meillä on siivet mutta emme ole ilmojen valtiaita… mutta oikean värinen matoran voi vain komentaa tuulta.”
”Niin. Olisimme taatusti pudottaneet vihollisen ilman sitä.”
”Ei sinun tarvitse minulle puolustautua, kävimme jo läpi tapahtumat. Minä kyllä tiedän että teit parhaasi. Se oli hyvä yritys. Kenraali ei arvostanut yhtä paljon, mutta älä anna sen latistaa mieltäsi.”
”Rohkaisevaa kuulla, että et ole menettänyt vielä seikkailijan sydäntäsi, kenraaliluutnantti.”
”En koskaan”, 003 hymähti. ”Joten, Munakenno. Nyt kun insinöörit ovat ehtineet katsoa sitä, mikä sen tilanne on? Milloin poloinen on takaisin ilmassa?”
”Näyttää pahalta. Ensinnäkin, se on ihan vaan kiskottu rantaan nyt. Voimme aloittaa korjaukset vasta, kun myrsky laantuu, ja saamme sen siirrettyä tukikohtaan.”
”Hmph. Ilmatieteen laitos sanoo, että tämä voi kestää hetken. Säätutkija oli aivan hämillään.”
”Myrskyt, lentäjien pahin vihollinen”, naurettiin toisessa päässä.
”Mutta sitten kun korjaukset saadaan alkuun?”
”Kuukausi, ainakin. Pääinsinöörillä oli joitakin ehdotuksia sen päivittämiseksi.”
”Lupa myönnetty. Lähetän sinne myös korvaavia joukkoja menetettyjen tilalle. Säälittävää, miten paljon teiltä putosi, mutta se ei pelaa joka pelkää.”
”Niin. Se oli monen hyvän lentäjän viimeinen lento.”
003 kuuli melankolian toverinsa äänessä. Pieneksi hetkeksi se meinasi tarttua häneenkin. Kuinka moni urhea lentäjä putoaisi vielä taivaalta ennen kuin Kolmas saavuttaisi hänen unelmansa?
003 selvensi hieman kurkkuaan. ”Epäonnistumisesta huolimatta minä olen ylpeä siitä, mitä sotilaasi yrittivät, välitä se heille ylimääräisten alkoholiannoksien ja vapaapäivän kera. Bio-Klaanin lippulaivan haastaminen taivaalla jää kaikesta huolimatta elämään yhtenä tämän sodan sankariteoista. Me olemme tappioista huolimatta tehneet paljon enemmän Imperiumin eteen kuin muut. Maavoimat valtavaat tyhjiä kyliä ja menettävät miehiä metsässä. Merivoimat pitävät yllä saartoa, joka ei toimi, ja tasaisin väliajoin menettävät aluksia vihollisen ilmaiskuille, ja heidän suurin saavutuksensa on uusi järvi. Jokainen ilmavoimain operaatio on kirjattu nazorakien sankaritekojen historiaan…”
Kenraaliluutnantin paasaaminen oli muuttunut monologiksi, joka jatkui ja jatkui. Hän manasi maan rakoon pesävarainministeriön, totuusministeriön, ilmatieteen laitoksen ja suurin piirtein kaikki muut tahot paitsi ilmavoimat. Majuri 087 kuunteli kärsivällisesti lähinnä vanhasta ystävyydestä ja komentohierarkian tähden.
”No, kuten aina sanot – vaikeuksien kautta tähtiin”, hän lopulta vastasi.
Kenraaliluutnantti huokaisi syvään. ”Niin. Vaikeuksien kautta tähtiin.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Krhm. Minulla oli myös virallisempi syy soittaa sinulle. Olethan tulossa gaalaan merkkipäiväksi? Tahdon mukaan myös kolme sankaria, jotka olivat mukana taistelussa. Jätän heidän valitsemisen sinun käsiisi.”
”Totta kai olen tulossa. 087 kuittaa.”
Markiisimaat, Eteläinen Manner
Vuosikymmeniä sitten
Armeijan Ilmatiedustelun kapteenin lentopuku leikkasi taivasta. Hän ei ollut vielä Ilmavoimien komentaja 003. Niitä ei oltu edes perustettu.
Tuuli piiskasi sitä osaa lentäjän kasvoista, joka jäi kypärältä avoimeksi. Pilvet olivat niin matalalla, että hän ja hänen siipimiehensä viilsivät niitä. Hänen siipimiehensä ei ollut vielä Tuhkasaaren lennoston komentaja 087. Tuhkasaari oli vielä trooppinen paratiisi täynnä lintuja.
Kaksi paria puisia, suoria lentokoneensiipiä kiinnittyi raskaaseen lentoliiviin. Se kiristyi äärimmilleen liikkeen voimasta. Siivissä komeilivat vihreät Imperiumin heptagrammit. Jonakin päivänä ne kylväisivät kauhua koneen siivissä, mutta näitä siipiä kovin moni vihollinen ei ollut edes nähnyt. Niiden tehtävä oli vain noste. Kapteenin omat siivet hakkasivat suurella nopeudella kuin sudenkorennolla. Ne olivat kaikki ainoa moottori, mikä puvussa oli.
Liiveistä ja siivistä haarautui kaksi kaarta, lentäjän kummallekin puolen, joihin oli kiinnitetty välttämättömän ohjaimet. Kummallakin puolella oli vipu, joka ohjasi siivekkeitä nopeita ohjausliikkeitä varten. Ne oli mitoitettu alakäsille, jotta lentäjän parempi käsipari jäi vapaaksi improvisoimaan. Vasemmalla oli laskuvarjon laukaisin. Oikealla puolella oli kamera, jonka kulmaa oli mahdollista säätää lennossa. Aseita ei puvussa ollut, mutta Kapteenilla oli vyössään kaksi kranaattia sekä zamor-konepistooli. Jos he kohtaisivat vastarintaa, nopeus ja nokkeluus olisi silti paras tapa pysyä hengissä. Armeijan Ilmatiedustelun tehtävä ei ollut ampua vihollisia, ainoastaan osoittaa vihollisen sijainti ja antaa tykistön moukaroida se kappaleiksi. Ja siinäkin tehtävässä he olivat vasta todistamassa hyödyllisyyttään.
Kapteeni heilautti kättään niin, että sata metriä hänen takaoikealla lentävä luutnantti huomasi merkin. Se tarkoitti: vihollista edessä.
Maasto alhaalla oli tasaista. Siellä kasvoi lähinnä heinää ja nahkealehtisiä pensaita ja pieniä puita. Beigellä tasangolla kuitenkin marssi sotajoukko. Ne olivat päässeet yllättävän pitkälle, yllättävän nopeasti. Esikunta oli olettanut vihollisen liikkuvan hitaammin. Yläilmoista lentäjät näkivät, miten vihollisarmeija kulki vailla pelkoa tai kunnioitusta vihollista kohtaan, yhtenä maa-armeijana valmiina murskaamaan rannan sotilastukikohdan rynnäköllä. Aristokraattiruhtinas Rovages ratsasti kikanalon selässä. Suurin osa armeijasta vastasi odotuksia – ratsuväkeä, peikkokaartilaisia. Heillä oli kuitenkin mukana myös raskasta tykistöä, jota härät vetivät. Hyvä, ei xialaisia – heistä oli ollut kaikkein eniten harmia. Suuri osa pohjoisen maailman sotajoukoista oli sillä hetkellä kiinnostuneempi pohjoisen Suurkaupungin verimyllystä, mikä jätti nazorakeille mahdollisuuden operoida niinkin lähellä Steltiä.
Lentäjät ottivat nopealla tempolla valokuvia. Vielä ei näyttänyt siltä, että heitä olisi huomattu. Oli turhauttavaa vain havainnoida vihollista: nazorakit olivat kyllä tietoisia muun maailman lentokoneista ja olivat joutuneet pari kertaa taistelemaan niitä vastaan Fexian rannikolla, mutta Imperiumilla ei ollut edes itsenäisiä ilmavoimia. Että muka vain tulenjohtoa armeijalle ja laivastolle? Jos kapteenilla olisi ollut komennossaan edes kolme xialaista hävittäjää, ne olisivat pakottaneet ruhtinaan armeijan näyttämään edes hieman nöyryyttä. Mutta aika koittaisi vielä. Kenraali ja Amiraali myöntäisivät vielä, että nazorakien paikka oli taivaalla.
Armeija alhaalla oli nähnyt lentäjät. Siellä hälistiin ja osoiteltiin heidän suuntaansa. Kapteeni halusi palavasti tehdä mitä tahansa muuta kuin vain tiedustella, ja kävi katseellaan läpi mahdollisia kohteita. Ruhtinas katseli nazorakeja ylimielisesti, mutta syöksy hänen kimppuunsa sillä aseistuksella mitä Kapteenilla oli päättyisi ainoastaan huonosti.
Hän viittoi siipimiehelleen, että kääntyisi takaisin. Tämä kääntyi loivan u-käännöksen. Kapteeni lennähti armeijan yli. Sieltä ammuttiin häntä monenlaisilla asioilla, mutta ne olivat jatkuvasti liian myöhässä. Siinä korkeudessa vaatisi melkoista taitoa listiä nazorakin kokoinen lentäjä. Nazorak oli pian armeijan perällä… ja teki yllättävän syöksyn suurten sarvikuonojen vetämää tykistökolonnaa päin. Alakäsillään hän kaivoi kranaatit vyöstään. Ne eivät sentään olleet tavanomaisia käsikranaatteja, vaan polttokranaatteja.
Huutoja. Laukauksia. Kapteeni sukelsi pelottavan lähelle kohdettaan kuin petolintu, joka pudottautui taivaalta myyrän kimppuun. Vapaapudotus otti vatsan pohjalta ja huimasi. Nazorak puri leukojaan yhteen. Hän syöksyi niin lähelle kuin uskalsi, pudotti sillä voimalla kranaatit matkaan ammusvankkureita kohti, oikaisi siivekkeensä ja ohjasi valtavan nopeutensa uuteen nousuun.
Alhaalta kuului ensin vain pamaus, mutta sitten alkoi myrsky. Amatöörit eivät olleet tottuneet sellaiseen sodankäyntiin, hän virnisti. Häntä huimasi edelleen. Adrenaliini virtasi valtoimenaan. Vasta ylempänä hän huomasi reiän vasemmassa siivessään. Se haittasi ohjausta, ja hän uhkasi kääntyä takaisin armeijan suuntaan. Vaati hyvin luovia ja väsyneitä liikkeitä kompensoida kaartoa. Puvussa oli toinenkin reikä, mutta se oli pieni – luultavasti nuolesta. Pari ratsusotilasta näytti seuraavan häntä. Hänen oikeiden siipiensä lihakset olivat kuolemanväsyneet. Olisi ollut mukava vain liidellä albatrossin tavoin takaisin pesään, mutta piti kulkea kiertotietä.
Kapteeni päätti ensin lentää pohjoiseen ja tehdä sitten loivan 180 asteen käännöksen. Siipipuku menetti korkeutta tasaisesti, ja alettiin toimia lentäjän oman lentokyvyn äärirajoilla. Hän nielaisi kapselin bentsedriiniä taistellakseen väsymystä vastaan. Jos jotkut jaksaisivat seurata häntä, hän ohjaisi ne maajoukkojen pistimiin. Ja luutnantin olisi pitänyt jo ehtiä tukikohtaan tiedustelutietojen kanssa. Kenraali oli luultavasti jo organisoimassa vastausta aristokraattien lähestyvään armeijaan. Hyvällä tuurilla hän näkisi Imperiumin mahdin yläilmoista käsin.
