Avainsana: Frakerakk

  • Äksä on kadonnut

    Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä
    Muutama päivä Rumisgonen jälkeen

    Tehtaanmyymälän hyllyt olivat täynnä aseita kuin supermarketissa ikään. Oli hyllymetri toisensa perään ehtaa rumisgonelaista piraatti-cordakia, rhotuka-kivääriä, zamor-laukaisinta, säteitä ampuvaa keihästä sekä yksi sinko – sen lisäksi, mitä Bloszarin omia viritelmiä hyllyillä oli jo valmiiksi ollut. Perältä löytyi myös miekkoja, keihäitä, kirveitä ja mitä erilaisempia ”toa-työkaluja.” Enemmänhän myymälä oli sillä hetkellä yksi Klaanin asevarastoista kuin kauppa, sillä sotahommiin aseet eivät maksaneet, eikä aseita juuri muille myyty. Bloszar säilytti toa-sinetillä varustetussa kaapissa myös vaarallisia aseita, joiden ei haluttu joutua vääriin käsiin. Gjarken aseita oli löydetty Kepen verstaalta ja ne oltiin tuotu varmuuden vuoksi tänne. Onuhinen oli vain yksi mysteeri muiden joukossa.

    Umbra pudisteli sadetakkiaan ja jätti sen naulakkoon. Hän ei muistanut nähneensä niin montaa asetta samassa paikassa sitten Mustan Käden tukikohdan. Mörköä ei valikoimassa näyttänyt olevan, mutta erilaisia kristallipiikkejä, protokiipeilykenkiä ja nyrkkirautoja oli vetolaatikot täynnä. Toa oli huomaavinaan myös kellertävän käärmeen, joka katosi trukkilavan alle niin että vihreä pää vain vilkkui.

    ”Päivää”, kaupanpitäjän ääni kuului jostain takahuoneen puolelta. Tältä kesti hetki ilmaantua cordak-laatikoiden lomasta. ”Mitä saisi olla?”

    ”Mistäs sitä nyt aloittaisi…” Umbra maisteli ja katseli ympärilleen. ”Naamiotani tuskin osaat korjata. Mukautettava haarniska on rikki, tykkikäsi on rikki ja siinä ollut käsiproteesi on myös poissa. Miekan kadotin myös Legendojen kaupunkiin.”

    Bloszar katsoi tulijaa päästä varpaisiin ihmetellen.
    ”Öh, rankkaa viime aikoina, vai?” hän kysyi tönkösti.

    ”Kävimme Steltillä, Karzahnilla, puolessa Metruista ja sitten olin kuukausia vangittuna. Pääsin vasta Klaaniin ja ai että sauna teki hyvää”, Umbra selitti huolettoman kuuloisesti.

    Vasta silloin Bloszarilla sytytti.
    ”Hetkinen, sinäkö olet se Umbra?”
    Vaikka hän oli kyllä luullut, että se lyhyempi kaveri oli ollut se josta Matoro oli puhunut…

    ”Joo olen minä. Ei olla varmaan esittäydytty ennen.”

    ”Öh, juu, olen Bloszar. Olen aika uusi. Olen seppä ja keksijä, hauska tutustua. Olitko sinä peräti moderaattori?”
    Bloszar mietti, olisiko pitänyt kätellä toaa, mutta kun tämä ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, niin ei hänkään.

    ”Olin”, Umbra nyökkäsi. ”Moderaattorien pää, vaikka Same sitä hommaa on aina tehnyt paremmin. Tästä tosin ei olla vielä kuulutettu toreilla.”

    ”Niin ja minulla on ollut kädet täynnä työtä näiden asehommien kanssa niin en ole ehtinyt seurata, mitä Klaanissa tapahtuu…” Bloszar sanoi jotenkin pahoittelevasti. ”Minulla on tuolla pari naamiota, mutta miekkoja löytyy enemmän. Osa niistä on niitä Kapuran pajalta tuotuja. Tykistä en tiedä, pitää katsoa miten se kiinnittyy. Ja minä ja Seran oikeastaan väsäsimme juuri Matorolle käden… että sekin järjestyy jollain aikavälillä.”

    Umbra nosti kokeeksi kevyen cordak-tykin hyllystä ja tähtäili sillä testiksi.
    ”Tuotiinko sinulle kasa voimattomia naamioita jossain vaiheessa? Niitä elementaalienergian?”

    ”Ei ole näkynyt. Ettei niitä viety sinne Satamakadun kanohikauppaan?”

    ”Okei. Toivottavasti niille löytyy jotain kierrätyskäyttöä. Mutta asiaan.”
    Umbra laittoi cordakin takaisin paikalleen, ainakin melkein. Hän kopautti rintakehäänsä sormellaan.
    ”Pitäisi uusia haarniskaa, hankkia uusi käsi, miekka ja kaikkea tarpeellista toailuun.”

    Bloszar kirjoitti jotakin ylös kassan vieressä olevaan muistioon.
    ”Miekkaa voi katsoa vaikka heti, mutta muun kanssa voi valitettavasti kestää. Minun pitää katsoa mittoja haarniskastasi ja kädestäsi. Oliko sinulle miekalle jotain vaatimuksia? Et taida olla niitä, jotka ovat suunnattoman kiintyneitä aseisiisi…”

    ”Huomiosi osuvat kyllä oikeaan. Tässä on vuosien varrella käytetty vaikka mitä. On ollut sauvoja, peitsiä, miekkoja, tykkejä, piikkejä ja kynsiä. Katsotaanpa niitä miekkoja.”

    Miekat olivat lähellä näyteikkunaa erilaisia cordakeita täynnä olevan hyllyn takana. Koko liike tuntui hieman ahtaalta. Osan tilasta veivät laatikot, mitä oli hädin tuskin avattu.
    ”Anteeksi sotkusta, suurin osa tästä tavarasta on sieltä Rumisgonesta. Täältä löytyy tämä perinteisempien toa-aseiden puoli”, Bloszar pahoitteli ja osoitti ylpeänä huolelliseen riviin asetettuja miekkoja, ja toisessa telineessä oli keihäitä ja muita pidempiä aseita. Löytyipä pitkästä laatikosta myös pari kirvestä ja oudompiakin varusteita. Pohjalla oli yksi niistä vahkisauvoista, mitä jostain syystä löytyi jokaisesta maailman asekaupasta aina pari.

    ”Metru Nuin sotavarastoja on tullut näemmä tännekin”, Umbra nauroi ääneen.

    ”Ne on suoraan sanottuna aika huonolaatuisia”, Bloszar sanoi. ”Kun niitä piti tehdä niin paljon niin nopeasti. Ei mitenkään loukkauksena Ta-Metrun takojille…”

    ”Joku siellä on tehnyt laskuvirheen kun näitä on maailmassa niin paljon enemmän kuin vahkeja”, Umbra jatkoi ja nappasi kokeeksi pitkän katanan mallisen miekan. Hän kuitenkin laski sen nopeasti.

    Bloszar valkkasi yhden käden miekan, jonka terä oli melko leveä. Messingin värinen metalli oli kaiverrettu koristeellisesti.
    ”Jos saan ehdottaa. Tässä olisi kunnon luotettava toa-ase. Sekin on alkujaan tametrulaista tekoa, mutta sodanjälkeistä. Tämä materiaali pinnoitettu antistaattisesti, eli sitä voi käyttää salama-iskujen torjumiseen. En nyt tiedä kuinka usein tuota ominaisuutta tarvitsee.”

    ”No jos Tawa on joskus vihainen…” Umbra nauroi. He eivät olleet vielä ehtineet puhua kuulustelun jälkeen.

    ”Niin tuota”, oli kuin Bloszar olisi äkkiä muistanut jotain. ”Minun onkin pitänyt mennä kertomaan moderaattoreille jotakin, mutta en halunnut vaikuttaa vainoharhaiselta. Mutta kun sinä olet tehnyt niitä hommia niin ehkä osaat neuvoa? Tiedät varmaan Äksän?”

    ”Kyllähän minä Äksän tiedän. Pokeria, kaljaa ja saunaa. Vene ja kaikkea. Hieno mies, titaaneista paras.”

    ”No kun en ole nähnyt häntä pariin päivään”, Bloszar sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, vaikka liikkeessä ei ollut ketään muuta heidän lisäkseen. ”Viimeksi sinä yönä, kun saavuimme Rumisgonesta. Ensin ajattelin, että hän oli vain nukkunut koko päivän, mutta kun hän ei ollut eilenkään kotona, minä vähän huolestuin. Tietysti hän voi olla jossain keikalla… mutta noh, kuinkahan kauan sitä pitäisi odottaa, ennen kuin se on katoamistapaus?”

    ”Haa. Mysteeri. Minulla on aikaa kyllä selvittää talkkarin katoamista”, Umbra tuntui innostuvan hieman liikaa. Seuran puute oli tehnyt hänestä vähän tahdittoman.

    ”Minä toivon että hän olisi vain krapulassa jonkun tutun sohvalla…” Bloszar mietti. ”Mutta ehkä meidän olisi hyvä katsella ensin, ennen kuin vaivaan modeja tarpeettomasti. Sinähän olet kuitenkin tehnyt tällaista ennenkin.”

    Umbra mietti, ettei kyllä ollut koskaan se paras valinta semmoisiin tapauksiin, mutta ehkä päämoderaattorina ja salaisena agenttina toimiminen antaisi hänelle pätevyyden tutkia yhden talkkarin liikkeitä.
    ”Voidaan lähteä Äksän kämpille vaikka heti. Nämä aseet voi sitten katsoa myöhemmin.”

    Bloszar kohautti olkiaan. ”No, mennään vain. Hoidan ensin pari juttua”, hän sanoi, laittoi miekan takaisin ja katosi takahuoneeseen. Umbra jäi katselemaan ympärilleen. Hän pysähtyi miettimään, ettei ollut varmaan koskaan nähnyt niin paljoa aseita kerralla missään päin Bio-Klaania, eikä siinä ollut kai kuin osa Rumisgonesta tuodusta lastista. Linnan asevarasto tuntui paljon hillitymmältä kuin rivi toisensa jälkeen cordakeita.

    Takahuoneen suunnalta kuului etäistä puhetta. Lopulta viitisen minuutin kuluttua Bloszar ilmestyi paksu varustevyö mukanaan.
    ”Sain tuuraajan kauppaan”, hän sanoi, nappasi vielä muistiinpanovälineet ja punaisen sadetakin ja suuntasi sitten ulko-ovelle. ”Mennäänkö?”


    Kadut lainehtivat. Toa-kaksikko hyppäsi suuren raputaksin kyytiin ja juttelivat niitä näitä matkan linnalle. Muutama siniviitta tuli kaduilla vastaan, mutta suurin osa kaupungin väestä oli sisätiloissa, vaikka yleensä iltapäivästä oli ruuhkaista. Umbra oli kuulevinaan outoa pörinää katoilta, mutta Äksän mysteeri oli mielenkiintoisempi selvittää. Ja se oli varmaan vain sateen ääni.

    ”Äksä asuu neljännessä”, Bloszar sanoi, kun he pääsivät linnan aulaan. Tuulikaapin matto oli melkoisen märkä, kun kaikki sisään tulijat olivat kuin uitettuja muakoja. Hissi ei toiminut, kuten tavallista, joten he nousivat portaita. Tulen toa näytti tuntevan tien, joten Umbra vain seurasi tätä. Klaanilaisia maleksi nojatuoleissa pelaamassa shakkia tai lukemassa. Moni moikkasi pirteästi Umbraa. Heillä ei ollut aikomustakaan mennä ulos sillä ilmalla.

    Sankarit löysivät itsensä pian Äksän oven edestä. He katsoivat ensin lukkoa ja sitten toisiaan.

    ”Eikö sinulla ole avainta?” Umbra ihmetteli.

    ”Minä luulin, että sinulla on jokin yleisavain”, Bloszar puolusteli.

    ”Olen entinen moderaattori…” Umbra mutisi.

    ”Keneltähän voisi kysyä?”

    ”Etsitään sitten talkkari jostain. Niillä on yleisavaimet kämppiin.”

    Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen neloskerroksen käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.

    ”Hei Toba!” Umbra kohotti ääntään löydettyään parin käytävän päästä etsimänsä. ”Voitko avata meille Äksän kämpän oven? Meillä ei ole avainta ja ollaan vähän huolissamme miten kasinotitaanilla menee.”

    Viheltely keskeytyi, ja matoran katsoi ex-modea. Kyllähän linnan henkilökunnalle oli tiedotettu, että Umbra ei ollut enää moderaattori vaan tavallinen klaanilainen, mutta kai se oli jotakin tärkeää, jos hän pyysi.

    ”Tuota tuota, juu”, Toba ihmetteli, laittoi moppinsa siivouskärryyn ja kävi läpi avaimiaan.
    ”Onko jotain sitten käynyt?” hän kysyi, kun he lähtivät Äksän asunnon suuntaan. Se oli aivan kulman takana.

    ”Bloszar tuolla sanoi, ettei Äksää ole nähty pariin päivään Rumisgonen jälkeen”, Umbra kertoi. ”Ettei sillä ole krapula tai mitään pahempaa. Modeille ei ole kuulemma tehty huoli-ilmoitusta, mutta niillä tuntuu olevan aina kädet täynnä muutenkin.”

    Bloszar odotteli heitä siellä hieman kärsimättömän oloisena.

    ”Sikäli kun häntä tunnen niin mies on varmaan jossain baarissa”, Toba mutisi. ”Hän jäi kerran talonmiesten ammattiyhdistyksen kokouksesta pois siksi, että silloisessa Uudessa Kievarissa oli joku peli-ilta… tiesittekö, että se oli aikanaan talkkarina linnassakin, mutta ryhtyi mieluummin tekemään hommia muualla kaupungissa. Suoraan sanottuna hän on joskus vähän hämärässä seurassa… no, toivotaan ettei mitään ole sattunut.”

    Siivooja kurotti ja avasi titaanikokoisen oven.

    ”Noin. Laittakaa se sitten kiinni perässänne. Hyvää päivänjatkoa teille vaan.”
    Matoran meni jatkaamaan moppausta, ja alkoi taas kerran vihellellä.

    Eteisen kulunut matto toivotti toat tervetulleeksi. Naulakon vieressä oli avainkaappi ja sen vieressä sulaketaulu. Umbra avasi avainkaapin. Se ei ollut lukossa. Veneen avain oli paikallaan, samoin häkkivaraston. Mopon avain oli myös paikallaan. Samoin mönkijän. Äksällä tuntui olevan kulkuvälineitä vaikka kuinka.

    ”Ainakaan hän ei ole lähtenyt kauas”, Umbra ajatteli ääneen. Hänelle tuli koko hommasta mieleen rikospaikkatutkimukset Samen tai Bladiksen kanssa. Ne olivat olleet hyviä aikoja, vaikka hän ei ollut kyllä koskaan kauhean hyvä siinä tutkimus-osassa. Epäiltyjen pidättäminen oli enemmän hänen alaansa.

    Asunnossa oli siistiä. Matot oli imuroitu ja tampattu. Huonekalut olivat isoja ja aika vanhoja, varmaankin itse viriteltyjä löytöjä Klaanin lukemattomilta kirpputoreilta. Kaljapullot ja tölkit oli laitettu valtavaan säkkiin. Ilmalämpöpumppu hurisi seinällä lähellä ikkunaa. Äksällä oli klaanin ensimmäinen ja ehkä ainoa ilmalämpöpumppu. Klaanilehti oli tv-pöydällä auki. Rumisgonen operaatiosta oltiin kirjoitettu isot jutut ja Äksää juhlittu sankarina muiden osallistujien kanssa. Bloszar ja Äksä hymyilivät vierekkäin matkalla otetussa valokuvassa.

    Bloszar availi kaappeja. Työkaluja, maaleja. Yhdessä laatikossa lojui 20-millisiä ammuksia, minkä toa tiesi menevät titaanin tykkiin. Seinällä oli myös maalitykki ja naulapyssy. Hän siis oli tuskin tehnyt työtehtäviäänkään.

    ”Onko tällaista käynyt ennen?” Bloszar vilkaisi Umbraa. ”Katoamisia kaupungissa, tarkoitan. Mietin että liittyykö tämä siihen kirjaan, minkä Äksä hankki Rumisgonessa. Se oli ilmeisesti todella tärkeä, kun adminit pyysivät spesifisti sitä.”

    Umbra raapi leukaansa ja istuutui Äksän sohvalle. Se oli oikein mukava, sellainen kulunut ja vanha tuoli-ystävä.
    ”Klaanissa tapahtuu kyllä outoja juttuja harva se päivä… Muistatko mikä tuo kirja oli nimeltään? Voi olla, että kirja liittyy Äksän katoamiseen jotenkin jos se on niin tärkeä.”

    ”Aivot, Tohtori Delekiltä”, Bloszar vastasi. ”Äksä voitti sen korttipelissä ja kai luki sitä, mutta tietääkseni hän vei sen Tawalle. Suoraan sanottuna Äksä ei ole kovin lukumiehiä.”

    Umbra hörähti ja mietti.
    ”Liittyyköhän tämä sitten Frakerrakkiin ja pelivelkoihin? Äksän uhkapelitaustasta tietävät varmaan kaikki kaupungissa.”

    Siivouskomerosta Bloszar löysi viritelmän peltikanistereita ja putkia, mikä haisi… väkevälle alkoholille. Sekin oli vasta valmistumassa.
    ”Äksä kyllä joskus uhosi, ettei pidä Frakerakkista yhtään. Onko hän vaarallinen? En ajatellut, että hän olisi mikään rikollispomo. Keskiuusi on kuitenkin ihan normaali kievari.”

    ”Frakerakkista on ollut joskus ennen harmia”, Umbra muisteli. ”Sai Toa Hemiljoun uhkapelikoukkuun ja kauheisiin velkoihin. Minä olen varma, että se kiristi sitä, mutta meillä ei ollut todisteita.”

    Bloszar ei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Hemiljousta.
    ”Kuulostaa vakavalta. Kuinka siinä sitten kävi?” hän kysyi samalla, kun oli siirtynyt käymään läpi paksua pinoa lehtiä ja muita papereita Äksän työpöydältä. Lehtiä, laskuja, firman kirjanpitoa.

    ”Hemiljou lähti lopulta Klaanista. Telakalla eivät tykänneet hänen työpanoksestaan ja siitä, että pummi aina pelirahaa muilta.”

    ”Luuletko, että Frakerakk olisi kaapannut Äksän?” Bloszar vilkaisi toveriaan. ”Eikö se olisi hänelle hyvin vaarallista? Toki sellaisesta jää aina kiinni tämän kokoisessa kaupungissa.”

    ”Ehkä Frakerakk on käyttänyt hyväkseen tätä Rumisgonen operaatiota ja tätä loputonta vesisadetta. Modejen silmistä osa on myös siinä Avden nukessa katolla.”

    Bloszarista se kuulosti hieman kaukaa haetulta, mutta toisaalta hän luotti entisen päämoderaattorin näkemykseen asiassa.
    ”Pitäisi kai käydä jututtamassa sitä Frakerakkia… hei, katso. Tähän kalenteriin on merkattu kaikenlaista. Keskiuuden peli-illat, Bingon ekstralauantait, kaikki sellainen… hmm. Seuraavana iltana siitä kun tulimme takaisin oli merirosvojen noppa- ja korttipeli-ilta Ruskeassa Makutassa. Pitäisikö kysellä, kävikö Äksä siellä?”

    ”Mennään vaan sinne. Ehkä siellä törmää johonkin tuttuihin.”
    Umbra ponnahti pystyyn. Sateeseen palaaminen ei haitannut yhtään, kun mysteeri vain tiivistyi.


    Paljon merenkävijöitä ja merirosvoja oli maissa vankina Huonolla, kun myrsky Mysteryksen yllä vain jatkui. Tuuli oli pakottanut jopa ilmarosvot maihin, ne pari jotka olivat uskaltautuneet Klaaniin. Osa heistä oli pyörinyt satamassa varmaan syyskuusta asti ja hoitaneet lyhyitä kuljetuksia saaren etelärannikolla. Toiset kalastivat merialueilla, jonne nazorakit eivät uskaltautuneet. Osa oli vain elämäntapamerirosvoja.
    Ränsistyneet ja vanhat rakennukset pursusivat kulkijaa johon kuului routajaisia, matoraneja ja kaikkea siltä väliltä. Porukka pyrki pois mutaiselta kadulta ja sateensuojiin. Metallisiin roskapönttöihin oli tehty tulia joiden ääressä jotkut piraattiseurueet värjöttelivät. Lippa esti veden pääsemistä tulta sammuttamaan. Jos tuli sammui, sitä ruokittiin terästetyllä rommilla, mitä oli aina tarjolla. Yksi krickiti soitti viulua ja toinen skakdi vislasi huuliharppuunsa. Kaikki halusivat taas seikkailemaan! Yarr!

    Ruskea Makuta oli aivan täynnä tylsistyneen oloista väkeä. Viina haisi ja merimiesteemainen musiikki soi vanhasta jukeboksista. Toat vetivät heti melkoisen määrän katseita puoleensa, etenkin Umbra. Tunnelma sähköistyi välittömästi.

    Valottu marssi itsevarmasti matoran-kokoisen tiskin eteen. Bloszar tuli perässä ja pälyili hieman huolestuneena ympärilleen. Ei hän nyt uskonut, että siellä oli mitään uhkaa, mutta talollinen humaltuneita merirosvoja ei koskaan ollut kovin rauhoittava tilanne. Baarimikko oli laiha po-matoran, joka mulkoili klaanilaisia hetken. ”Mitäs herroille saisi olla?” hän kysyi sitten.
    ”Pari karhuhaita. Ollaan Klaanin asioilla niin ei haluta ottaa liikaa”, Umbra vastasi. Toa kaivoi kukkarostaan widgetin ja laittoi sen pöytään.
    ”Hinta on noussut sitten kun sinua on viimeksi nähty, Valottu.”
    Umbra kaivoi lisää kuvetta kukkarostaan. Palkillinen muttereita slurpsahti takaisin toan taskuun. Ainakin hän oli saanut takautuvasti palkkojaan, vaikka olikin ehdonalaisessa…

    Matoran täytti kaksi toa-kokoista kolpakkoa ja laittoi ne sivummalle, missä baaritiski nousi korkeammaksi. Takana oli pari kynnystä, jotta baarimikko ylttäisi myös pitemmälle väelle mitoitetulle puolelle. Bloszar maistoi omaa juomaansa epäillen.

    ”Ah. Hyvää”, Umbra nosti kolpakkoa iloisesti. ”Ja kiitos paljon. Meillä Bloszarin kanssa on vähän mysteeri käynnissä. Et sattuisi tietämään Äksän olinpaikasta?” Umbra työnsi tiskille hieman tippiä.

    Baarimikko katsoi toaa mietteliäänä. Hän varmaankin tiesi, että Umbra ei ollut enää varsinaisesti moderaattori – sana kulki nopeasti – mutta toisaalta toa puhui merirosvojen kieltä. Matoran otti ”tipin” ja sujautti sen essunsa taskuun maireasti virnistäen.
    ”No tokihan minä autan Bio-Klaanin viranomaisia”, hän sanoi. ”Äksä on kelpo asiakas. Hän oli täällä viimeksi toissapäivänä peli-illassa. Lähti vasta yömyöhään ja melko rankasti ottaneena. Eihän sitä miestä pöydän alle juoda helposti, mutta hänellä oli railakasta seuraa.”

    ”Seuraa?” Bloszar kohotti kulmiaan.

    ”Niin. Vihreä lyhyt jantteri ja sitten peikko. En tunne heitä. Kuulemma kauppamiehiä.”

    ”Minkä firman?” Umbra kysyi.

    Baarimikko kaivoi esiin yhden lukuisista käyntikorteista, joita oli saanut kaksikolta. Hän sujautti sen pöydälle. Se oli tehty jotenkin mauttomista graafisista elementeistä halvimmassa xialaisessa painotalossa. Kortissa luki:

    VOITTO KORPORAATIO.
    ARVOA ELÄMÄÄSI.
    Puh: 020-7145.
    Fax: 0862-318427
    Telex: 7145-xi-vf
    @voitto #voittokorporaatio

    ”Kuulostaapa tutulta. Hei, minulla on tuon firman imuri ja mikroaaltouuni”, Umbra tajusi.

    Sikäli kun Bloszar tiesi, Voitto Korporaatio teki lähinnä melko huonolaatuisia kopioita parempien xialaisten yrityksien tuotteista. Se ei kuitenkaan raottanut mysteerien verhoa lainkaan.
    ”Tiedätkö, tunsiko Äksä ne tyypit?” Bloszar kysyi baarimikolta.

    Tämä kohautti olkiaan. ”Jaa-a. Äksä nyt tuntee vähän kaikki. Ehkä muistiani voisi jotenkin virkistää…”

    Umbra kaivoi taas kuvetta. Oli parempi olla väleissä baarimikon kanssa.

    Matoran virnisti. ”Äksä lähti niiden mukana aamukolmelta. Se kaksikko käy täällä joka ilta. Tuo kulma on niiden vakiopöytä. Luulen, että jos arvon toat tahtovat tavata nämä Voiton kauppamiehet, niin teidän tarvitsee vain istua iltaa ja odotella. Ja mielellään olla rikkomatta asioita yhtä paljon, kun edellisen Valotun tekemän pidätyksen yhteydessä…”

    Umbra jätti huomautuksen omaan arvoonsa. Kaksikko meni kaljoineen istumaan pöytään, mistä näki hyvin ovelle, ja pääsi nopeasti liikkeelle. He pääsivät alkukankeuden jälkeen kertaamaan monia seikkailujaan, eikä baarin väkikään enää tuijottanut heitä samalla tavalla. Oikeastaan merirosvokapakan tunnelma oli Umbrasta oikein mukava. Sopivan rouhea ja elämänmakuinen. Katua piiskaava sade teki lämpimän puutalon vieläkin kotoisammaksi.

    ”Niin, olin vasta päässyt kaupunkiin, kun se pommitus tapahtui. Oli sekin alku tälle…” kaljan rohkaisema Bloszar kertoi.

    ”Luin siitä pommituksesta raportteja. Hoitelin noihin aikoihin zyglak-johtaja Zyxaxia ja Kraaksi nimettyä olentoa toisaalla.”
    Umbran äänensävy oli pakostikin hieman rehvakas, mutta se kalpeni nopeasti, kun muisti mihin kaikkeen se oli johtanut.

    ”Tuota… mitä sitten oikeastaan tapahtui, ettet ole enää moderaattori? Siis jos ei haittaa että kysyn. Matoro sanoi vain, että jäit vihollisten vangiksi Metru Nuilla…”

    ”Mata Nuin ritarikunnaksi kutsuttu organisaatio on vuosien ajan kiristänyt minua menneisyyden virheelläni. He halusivat minulta tietoja klaanilaisista joita he pitävät vaarallisina. Visokki joutui tässä sijaiskärsijäksi, mutta Ämkoo ja Makuta Nui saivat hänet pelastettua. Elin salattua elämää: Klaanin päämoderaattori, ritarikunnan agentti. Moni klaanilainen, kuten Kepe, päätyi Klaaniin tavattuani minut. Tuntuu, että olin enemmän mainostoimisto Tawalle mädällä sydämellä varustettuna…”
    Monologi päätyi yllättävän syviin vesiin. He olivat istuneet siinä jo aika monta tuopillista. Umbra ei näyttänyt juuri välittävän siitä, kuinka moni maakrapu tai merikarhu sai kuulla sen tarinan. Linnakkeessa asiat kuitenkin liikkuisivat ennen pitkää. Parempi, että jossain huhussa olisi sentään suurin osa totuutta.

    Ensin Bloszar oli sanomassa, että ehkä sellaisista asioista ei pitäisi puhua ääneen julkisella paikalla, mutta yritti sen sijaan piristää toveriaan minkä taisi.
    ”Ehkä sinä olet vähän liian ankara. Sanoit itsekin että sinua kiristettiin virheiden takia…”
    Se sai hänet heti miettimään, oliko Äksä päätynyt jonkin samanlaiseen tilanteeseen. Oliko tämä ottanut pikavipin Voitto Korporaatiolta ja nämä nyt karhusivat sitä takaisin? Löytäisivätkö he Äksän betonisaappaissa Visulahden pohjasta?

    ”Tai kuulostaa vain siltä, että se teidän Metru Nuin reissu meni melko surkeasti… ei siitä tarvitse itseään syyttää”, Bloszar jatkoi. ”Hyvä etten tullut mukaan….”

    ”Oli Metru Nuilla ihan hyviä juttuja”, Umbra sanoi. ”Nurukan, Deleva, Xen, Kapura… Matoro. Pääsin jopa käyttämään Nimdan sirua, mikä oli aika mielenkiintoinen kokemus. Ennen olin yrittänyt tuhota semmoisen Bladiksen kanssa.”

    ”Tuhota? Ovatko ne todella niin vaarallisia?” Bloszar kysyi. Nappuripöydästä vilkaistiin heidän suuntaansa.

    ”Ne ovat potentiaalisesti todella vaarallisia. Matorolla on enemmän kokemusta siruista, mutta itse näin sen pitkälti aseena. Aseena, joka oli paljon enemmän kuin se kapea-alainen käyttö, millä tuhosin Svarlen. En ole oikein perillä siitä missä ja kenellä siruja nykyisin on. Niiden tuhoaminen omilla taidoillani ja tiedoillani on mahdotonta.”

    ”Matoro ei oikein suostunut kertomaan siruista. Viimeksi kun näin, hän oli lähdössä kaukopartioon. Melkoisen surkea keli metsässä rämpimiseen. Mutta sota ei kai katso säätä…” Bloszar sanoi. Umbra tilasi vielä lisää juotavaa, mutta Bloszar oli oli ottanut aika vähän.

    ”Matoro varmaan nauttii vain tuosta eräilystä, oli keli mikä hyvänsä. Muistuu mieleen kun siltä loppui bensa moottorikelkasta ja se patikoi Kaya-Wahin poikki. Snowielta siis kuulin tästä vuosia sitten.”

    ”Hei, katso”, Bloszar säpsähti äkkiä ja nyökkäsi oven suuntaan. Sisään oli ilmestynyt pitkä ja pätkä. Pitempi oli limen värinen peikko, ei suurimmasta päästä mutta ei mikään ihan pienikään. Bloszar huomasi, että tämän mustan nahkatakin alta pilkisti myrkynvihreä säiliö ties mitä tahnaa. Tämän toveri oli lyhyt, matoranin kaltainen olento, jolla oli pitkät vihreät veitsikorvat ja maaninen virnistys. Se hykerteli itsekseen. Umbra tunnisti sen Karzahnin väeksi. Kummallakin oli Voitto Korporaatio pinssi rinnassa. He marssivat suoraa päätä tilaamaan juotavaa.

    ”Mitäs sanot Bloszar, mennäänkö?” Umbra kuiskasi.

    ”Pitäisikö meidän seurata heitä hetk-” Bloszar oli kysymässä, kun Umbra oli jo noussut. Tämä marssi suoraan kaksikon taakse näiden ollessa baaritiskin edessä.

    ”Hei Voiton tyypit. Oletteko nähneet meidän talkkarinuita?”

    Maahinen kääntyi mocktailinsa kanssa äänen suuntaan. Kännissä ei sopinut ajaa prätkää. Peikon absintti savusi hiukan tämän kourassa. Tämä nousi ja katsoi toaa. Äkkiä tyyppi näytti Umbrasta aika paljon isommalta.

    ”Jaa ketä?” peikonjärkäle kysyi.

    ”Äksä. Xxonni. Pelimies. Korttihai. Rakkaalla titaanilla on monta nimeä.”
    Umbra suoristi ryhtinsä ja katsoi peikkoa tuimasti silmiin.

    Voittolaiset katsoivat toisiaan ja sitten taas toaa. Kapakan väki oli pian ymmärtänyt, että tilanne saattaisi eskaloitua. Se olisikin sopivaa viihdettä Ruskean iltaan.

    ”Me kuule ollaan oltu täällä vain vähän aikaa. Kauppamatkustajia ollaan, pärjätään kaikkein vaarallisimmissakin paikoissa”, peikko sanoi. ”Meikä on Keitto-Nipa ja kaverini tässä on Piri-Piru. Että parempi ettet alota mitään kohellusta, toa.”
    Nyt myös maahinen seurasi valon toaa silmä kovana. Myös Bloszar oli noussut, ja oli nyt Umbran vieressä. Kaikki tuntuivat arvioivan toistensa kykyä väkivaltaan, mutta kukaan ei ollut tekemässä ensimmäistä liikettä.

    ”Jos selvitellään tämä asia ulkona”, Umbra sanoi. Baarimikko näytti huojentuneelta moisesta ehdotuksesta, vaikka oli jo alkanut sulkemaan astiakaappeja.

    ”Tai muuten? Ootko sä joku jepari?” Keitto-Nipa kysyi ja kohensi asentoaan pidemmäksi. Kyllä hänen vasen koukkunsa toaan toimisi, mutta elementtihirmujen kanssa se ei riittänyt, peikko tiesi.

    ”Ei olla rikottu mitään lakeja, ei olla ei!” maahinen räkätti. ”Tai jos ollaan, vahinko oli!”

    ”Kuulin, että olitte pelanneet Äksän kanssa täällä. Bloszar on sen hyvä ystävä ja on huolissaan tyypin tilanteesta. Toivon teiltä yhteistyötä”, Umbra yritti kuulostaa jämäkältä mutta rauhalliselta.

    ”Juu, Voitto Korporaatio on eettinen firma ja ja haluaa kehittää paikallisyhteisöjä rakentavasti ja aina noudattaa paikallisia lakeja, etenkin ympäristö- ja kuluttajansuojalakeja ja -määryksiä”, peikko lateli tekstiä, mikä kuulosti ulkoa opetellulta. ”Me pelattiin sen äijän kanssa, mutta se ei tietääkseni ole laitonta.”

    ”Uhkapelaaminen on laillista täällä! On on!” maahinen täydensi.

    ”Ihan sallittua on joo, hauskaa ajankäyttöä”, Umbra mutisi. ”Mutta haluaisimme tietää minne Äksä on sen jälkeen mennyt. Käytiin sen kämpällä ja kaikki avaimet on paikoillaan. Te olette viimeiset jotka tyypin ovat nähneet. Lähditte yhtä matkaa.”

    ”Mikä merirosvokaupunki”, peikko sanoi muka loukkaantuneesti. ”Sitä vain syytellään kunnollisia kauppamiehiä! Ei ihme, että ajoitte sen pomon viime projektin alas…”

    ”Eihän hän edes syyttänyt teitä mistään”, Bloszar huomautti. Siitä seurasi kuolemanhiljaisuus, ja koko baari tuntui odottavan taistelun alkua pöytien takana. Umbra katsoi silmä kovana, miten peikko hikoili. Viktoriaanit vilkaisivat toisiaan.

    ”No ei me mitään tiedetä. Juu juu, lähti kotiinsa”, peikko vastasi.

    ”Missä kohtaa erositte? Minne suuntaan lähditte täältä?” Bloszar kysyi.

    ”No ei sitä nyt tommoisia muista kun oltiin niin kännissä.”

    ”Tokihan te muistatte, minne itse menitte? Missä majatalossa te yövytte?”

    ”Siinä sen palaneen vieressä, mikä se on, satamamotellissa… varmista vaikka sieltä, ollaan oltu kirjoilla siellä koko aika.”

    ”Mutta Äksä asuu Linnassa, ja se on aivan eri suuntaan. Ja silti menitte yhtä matkaa?” Bloszar jatkoi kyselemistä. Peikolta alkoi vastaukset loppua.

    ”No helvetti, kuten sanoin, oltiin kännissä. Ei näitä voi muistaa!” tämä yritti vielä.

    ”Umbra, minusta meidän pitäisi pidättää heidät”, Bloszar sanoi hiljaa toverilleen. ”Heidän tarinansa ei voi pitää paikkaansa.”

    ”Kansalaispidätys siis. No hyvä on.”
    Umbra korotti ääntään. ”Voiton jäbät, teidät pidätetään epäiltynä Äksän katoamisesta.”
    Hän vei kätensä vyötäisilleen, ja tajusi, ettei hänellä ollut miekkaansa. Hitto. No, ei toa miekkaa tarvinnut.

    Epäillyt eivät selvästi suostuneet alistumaan.
    ”Myähähää!” maahinen nauroi ja syöksyi toien ohi vihreänä salamana. Se jätti peräänsä rikinkatkun. Peikko pyrähti vauhtiin yllättävän nopeasti ja taklasi Umbran maihin puhtaalla massallaan. Bloszar väisti, eikä uskaltanut ampua roistoa millään sivullisia täynnä olevassa kapakassa. Hän auttoi Umbran ylös ja he juoksivat perään. Pihalta kuului moottoripyörän käynnistyksen ääniä. Erittäin kovia ääniä. Toat pääsivät kadulle vain nähdäkseen moottoripyörän perävalon ja peikon selän. Kaksi roistoa pyörän selässä syöksyivät valtavaa vauhtia pitkin Huonoa. Vesi ja muta roiskui, kun tonttu driftasi huonon ja normaalin satamakadun risteyksessä ja käänsi ajosuunnan kohti pohjoista.

    Pyörä näytti ja kuulosti hieman legendaariselta Avakin harrikalta, mutta käynti kuulosti epävakaalta ja moottori kähisi kuin nuhainen. Sen täytyi olla Voitto Korporaation oma versio. Jos kumpikaan heistä olisi koskaan jaksanut selata firman esitteitä läpi, he olisivat ehkä tienneet, että kyse oli Nitroraketti-merkkisestä pyörästä, joka oli niin vaarallinen ja epävakaa, että sen myynti oli kielletty kaikkialla, missä ajopelien myyntiä yleensäkään kontrolloitiin.

    ”Tuolla vauhdilla emme saa heitä kiinni millään”, Bloszar valitti. Juoksemaan lähtemisestä ei olisi mitään hyötyä.
    ”Minä soitan portille”, hän jatkoi ja kaivoi radiopuhelimen vyöltään. Umbra mittaili katua hetken.

    ”Kauanko meillä on aikaa?” hän kysyi.

    ”Pari minuuttia, jos ne ei juutu ruuhkaan”, Bloszar sanoi.

    ”Se riittää vallan mainiosti”, Umbra sanoi ja kyykistyi maahan kuin juoksija ennen sprinttiin lähtemistä. Hänen ruumiinsa alkoi säkenöimään kirkkaasti. Hän ei ollut tehnyt sitä hetkeen, mutta se tuli kuin lihasmuistista, kaikista varjoista huolimatta.
    Äkkiä kirkas loiste peitti toan alleen, kun tämä hyppäsi valon virtaan. Koko temppu toimi kuin Le-Metrun kourujärjestelmä, mutta paljon nopeampana. Pienen hetken Valottu tunsi katoavansa fotonien virtaan yhtenä niistä. Suunnattoman suuri vauhti oli hetkellisesti hänen puolellaan.

    Valonsäde kuitenkin liikkui Umbran reaktiokykyä nopeammin, eikä hän ehtinyt pysähtyä ja kääntyä kulmassa, kuten oli aikonut. Sen sijaan säde syöksyi Huonon suuntaisesti Rapujoen tulvivan suun yli suoraan toiselle rannalle. Säde palasi miehen muotoon vasta osuakseen kaupunginmuuriin. Umbra kirosi. Päätä jomotti. Hitto, hän oli ruosteessa. Niin, sille oli syy miksi hän yleensä vain syöksyi tyyppejä päin. Ohjaaminen ei ollut erityisen helppoa.

    Hän katsoi ympärilleen. Kello kävi, eikä siinä osassa kaupunkia ollut sellaisia pitkiä suoria, joita pitkin olisi turvallista syöksyä. Sitten hän käänsi katseensa taakseen ja ylös, sataman ylvääseen majakkaan. Se loisti kirkasta valoa kohti myrskyävää merta. Umbra keskittyi valoon – ja tunsi taas muuttuvansa valon olennoksi, joka syöksyi kohti majakan huippua. Kirkas valonlähde auttoi keskittymään, ja hän materialisoitui onnistuneesti majakkaan. Sieltä hän näki kauas kaupungille. Moottoripyörä oli ohittanut sillan ja syöksyi juuri temppelin ohi, täysillä kohti Itäporttia.

    Umbra seurasi moottoripyörän liikettä pienen hetken, ja ampaisi sitten suoraan sitä kohti. Ulkopuolisista näytti kuin majakka olisi ampunut jonkinlaisen lasersäteen suoraan kaupunkiin.

    Kuului pamaus kun Toan ja moottoripyörän kurssit kohtasivat. Umbra ei ollut aivan perillä fysiikasta sen kaiken takana, mutta hänen prototeräksinen haarniskansa oli tarpeeksi kovaa tekoa suojaamaan häntä voimilta, jotka hänellä oli pelissä. Moottoripyörään osuminen sattui silti. Se repesi keskeltä kahtia, ja sen oma eteenpäin kohdistunut liikevoima heitti pyörän palaset matkustajineen suoraan menosuuntaan. Valosta materialisoitunut Umbra iskeytyi itse katuun ja sai naamansa täyteen kuraista vettä ja kipua.

    Maahinen ja peikko lojuivat pyörän kappaleiden seassa pitkin Nui-Koron aukiota. Nitorinkadun temppeleissä ikkunat helisivät, mutta eivät onneksi rikkoutuneet. Suuremmilta vahingoilta onneksi selvittiin, sillä kaduilla ei ollut juuri muuta liikennettä niissä olosuhteissa. Umbra tajusi vasta kangetessaan itsensä pystyyn, miten vaarallinen temppu oli ollut. Hänen värinsä oli silminnähden tummennut sellaisen valomäärän käytöstä.

    Peikko näytti olevan kanveesissa lennettyään kaaressa Athin kappelin edustalla kasvavaan puuhun. Kadun toisella puolella kypäräpäinen karzahnilainen ähisi ja kikatti yksikseen. Umbra marssi tämän luo ja nappasi sen sarvista ilmaan.
    ”Maahinen! Kerro missä Äksä on!”

    Piri-Piru vain käkätti. Se kohta, mistä Valottu Manalan olentoa koski, alkoi savuamaan. Maahisen suupielestä valui violettia verta.
    ”Ahaha, kirottu valo polttaa! Kirottu valo polttaa! Ha ha! Maahinen ei muista mitään! Ha ha! Hahaha!” Koko onuhinen kiehui. Umbra mietti, polttaisiko hänen kosketuksena moisen pimeyden olennon kokonaan, ja päätti irrottaa otteensa tästä. Maahinen vain lysähti mutaan hengittäen nopeasti. Sade sihisi, kun se osui otuksen pintaan. Umbrakin vain istuutui siihen viereen ja jäi odottamaan Bloszaria paikalle. Kipu alkoi vasta nyt säteilemään kunnollla.


    Bio-Klaanin vankilaosasto oli kyllä Umbralle tuttu, ja vielä saapuessaan hän oli miettinyt, päätyisikö ehkä kalterien taakse. Sen sijaan hän oli paikalla niinsanotusti siviilinä. Takaa-ajosta oli noin tunti, ja ilta oli pitkällä. Vartiosto oli Umbran ja Bloszarin kanssa toimittanut vandaalit linnaan, ja Bladis oli saman tien liiennyt kuulustelijaksi, kunhan pidätetyt olivat saaneet ensiapua.

    Umbra ja Bloszar olivat odotushuoneessa, mikä palveli samalla vanginvartijoiden taukohuoneena. Bodyguard oli mennyt Bladiksen mukana selliin, joten he olivat kaksin, ja lähinnä odottelivat vastauksia. Se turhautti Umbraa, olla siellä tekemättä mitään. Hän istuskeli sohvalla. Olkapäässä tuntui vieläkin törmäys. Eikä Bloszarkaan vaikuttanut olevan juttutuulella. Tämä vain tuijotti ovea, mistä Bladis ilmestyisi takaisin hetkenä minä hyvänsä, ja toivottavasti kertoisi mitä tahansa uutisia.

    Tuskallisen pitkän ajan kuluttua ovi lopulta avautui ja Bladis rullasi paikalle.

    ”Joopa joo mikä sotku”, skakdi mutisi. ”Siis joo, nämä kaverit saapui tänne Voiton puolesta joku aika sitten. Ne kyllä liversivät kuin pikku-takut.”

    Bloszar katsoi Bladista toiveikkaasti. ”Saitko tietää jotain Äksästä?”

    Skakdi kohautti olkiaan. ”No hyvää että huonoa. Hyvää on se, että tiedämme mitä tapahtui. Peikko, tämä ’Keitto-Nipa’, kertoi että pomo – siis Voiton toimitusjohtaja – oli käskenyt kidnapata Äksän. Ei hajuakaan miksi. Mutta niin piti tehdä.”

    ”Huonot uutiset on varmaankin, että emme tiedä minne ne Äksän vei?” Umbra mutisi.

    ”No. Niin. Se kertoi jostain laittomasta teleporttiviritelmästä niiden huoneessa majatalossa. Menemme tutkimaan mistä on kyse heti kun pääsemme. Mutta kuulemma se on ’kertakäyttöinen teleportti’ jonka firma kehitti mullistamaan matkustamisen – se on nääs kertakäyttöinen koska jos se olisi monikäyttöinen niin eihän niitä tarvitsisi myydä niin montaa – ja ne teleporttasivat Äksän sillä, öh, Voitto Korporaation tukikohtaan?”

    ”Tulee ihan Botar mieleen”, Umbra pohti ääneen. ”Miten tässä pitäisi edetä?”

    ”No hiton outohan tämä juttu on”, Bladis nyökkäsi. ”Mutta peikko vakuutti, ettei Äksää saanut satuttaa ja että se tahdottiin, öh, ’neuvotteluvaltiksi’, tiedä sitten mitä se tarkoitti. Onneksi Voitto on yleensä enemmänkin outo kuin julma. Pelastuspartiotahan tässä pitää miettiä, ehkä Kepe saa siitä teleportista jotain irti.”

    ”Keitäs nämä tyypit sitten oli? En muista nähneeni niitä ennen”, Umbra mietti.

    ”Paaco kaiveli, mitä meillä on”, Bladis kertoi ja vilkaisi paperia. ”Tulivat Klaaniin keväällä rahtilaivalla, missä oli tämän Voitto Korporaation tavaraa. Se on enimmäkseen myyty. Veikkaan, että nämä kaksi jäivät tänne hollille, jos vaikka niiden pomo tarvitsisi jotain. Se matoran, Piri-Piru, on saanut parit ylinopeussakot, ja se ajopeli oli ajokiellossa. Keitto-Nipan tiedetään polttavan viinaa ja myyvän sitä Huonolla, ja pari sen asiakasta päätyi teholle, mutta suoraan sanottuna se ei ole Huonon tapauksessa kauhean harvinaista.”

    ”Pikkurikollisia siis?”

    ”No, Voitolla on sellainen maine. Biopolin tietokannan mukaan isolla osalla niiden työntekijöistä on rikosrekisteri. Kuulemma ne ’antaa uusia mahdollisuuksia väärin tuomituille’, ihan arvokasta kai, mutta jos toimitusjohtaja määrää kidnappauksia niin onhan koko kuvio vähän outo.”
    Bladis huokaisi syvään väsyneen oloisena.
    ”Bloszi, onko sinulla mitään veikkauksia koko hommasta? Oliko Äksällä jotain tekemisiä sen firman kanssa?”

    Bloszar nosti katseensa lattiasta ja huokaisi.
    ”Ei sitten mitään tietoa. Ensin ajattelin, että tämä liittyisi siihen kirjaan tai pelivelkoihin, mutta tässä ei tunnu olevan mitään järkeä.”

    ”Niin no, ehkä Äksä oli ennen Voitto Korporaation talonmiehenä ja pomo halusi hänet takaisin”, Bladis naurahti, mutta tunnelman kevennys ei juuri auttanut Bloszaria. ”Mutta hei. Hyvä että saitte nuo tyypit kiinni. Ehkä tehdä vankienvaihdon tai jotain. Lupaan, että selvitämme tätä minkä pystymme.”

    ”Kiitos”, Bloszar vastasi vaitonaisena. ”Pääsenkö myös katsomaan sitä teleporttia? Minusta voisi olla apua.”

    ”No juu, kyllähän meillä on aina käyttöä tekniikan väelle”, Bladis nyökytteli. ”Mennään kohta. Ja hei Umbra, kiva nähdä että olet edelleen ihan terässä.”

    ”Jäi vähän kaihertamaan se etten päässyt mukaan Rumisgonen reissuun, niin on kiva vihdoin olla taas hyödyksi Klaanille.”

    ”Kerran mode, aina mode”, Bladis naurahti.

    ”Harmi kun se prätkä meni ihan lunastuskuntoon. Olisit tykännyt siitä, Bladis.”

    ”Sydämeni itkee verta”, skakdi vastasi synkästi. ”Mutta oli se kyllä holtitonta rällätä sillä pääkatua tällä säällä.”

    ”Niitä osia voi ehkä käyttää jossain”, Umbra mietti.

    ”Jos siitä on mitään jäljellä, ne voi kärrätä tehtaalle”, Bloszar sanoi ja yritti keskittyä siihen hetkeen. ”Ja meillä jäi sinun toa-varusteidesi katsominen kesken, Umbra.”

    ”Katsotaan näitä varusteita sitten kun ehditään. Hyvin pärjäsin taas ilman”, Umbra heilautti kättään. ”Eihän tämä vielä ratkennut, mutta ihan hyvin tämmöiseksi yllätysseikkailuksi.”

    Voitto Korporaation salainen tutkimuskeskus, Taras-Sil

    Mitä helkkaria, Äksä ihmetteli pää pyörällä.

  • Kaksityisetsivä

    Bio-Klaani

    Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.

    Helvetin läpi. Ei kylmyyden.

    Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.

    Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.

    Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.

    Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.

    ”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.

    ”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.

    ”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”

    Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.

    ”En minä pelosta piiloudu, Seran.”

    ”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”

    ”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”

    ”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”

    ”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.

    ”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”

    ”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”

    ”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”

    Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.

    ”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”

    Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.

    ”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”

    ”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”

    ”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”

    ”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”

    ”Odotamme”, Killjoy virnisti.

    ”Odotamme?”

    ”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”

    Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.

    ”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”

    ”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.

    ”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”

    ”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.

    ”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.

    ”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.

    Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.

    ”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-

    ”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”

    ”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”

    ”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”

    Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.

    ”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”

    Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.

    ”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.

    Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.

    ”Tunnistikohan hän sinut?”

    Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.

    ”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”

    ”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”

    ”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”

    Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.

    ”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.

    ”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”

    Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.

    ”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”

    ”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”

    Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.

    ”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.

    ”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.

    ”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”

    Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.

    ”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”

    ”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”

    ”Että… että mitä?”

    ”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”

    Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.

    ”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
    ”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”

    ”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”

    ”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.

    Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.

    ”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.

    ”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.

    Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.

    ”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”

    Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.

    ”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”

    ”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”

    ”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
    ”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”

    ”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.

    ”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”

    Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.

    ”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”

    ”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”

    ”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”

    Killjoy hiljeni hetkeksi.

    ”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”

    ”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”

    Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.

    ”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”

    ”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”

    ”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”

    ”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”

    ”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.

    ”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”

    Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.

    ”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”

    ”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”

    Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.

    ”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”

    ”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”

    ”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.

    ”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”

    ”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”

    ”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.

    ”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.

    ”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”

    Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”

    Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.

    ”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”

    Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”

    ”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”

    ”… minä.”

    ”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”

    ”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”

    ”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”

    Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.

    ”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”

    ”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”

    Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.

    ”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”

    Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.

    ”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”

    ”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”

    ”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”

    ”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”

    ”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”

    ”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”

    ”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”

    ”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”

    Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.

    ”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”

    ”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”

    ”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”

    ”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”

    ”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”

    ”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”

    ”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”

    Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.

    ”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”

    ”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”

    ”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.

    ”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”

    ”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”

    Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”

    ”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”

    ”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”

    Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.

    ”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”

    Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.

    Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten

    Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.

    Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.

    Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
    ”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather’”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
    ”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
    ”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
    ”Enpä taida.”
    ”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.

    ”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!” makuta ärähti.

    Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
    ”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
    Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
    ”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
    ”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
    ”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
    ”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”

    Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
    ”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
    ”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.

    Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
    MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
    ”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
    ”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.


    ”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”

    ”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)

    ”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”

    ”Purifier mainosti kranasysteemiä varmaan jonkinlaisena sielujen Pudotusboksi™:na.”

    ”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”

    Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.

    ”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”

    Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.

    ”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”

    ”Ahaa.”

    Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.

    Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.

    ”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.

    ”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.

    ‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”

    ”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.

    ”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”

    ”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.

    ”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”

    Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.

    Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.

    ”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.

    ”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”

    Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?

    Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.

    ”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”

    ”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.

    Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.

    Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.

    Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.

    ”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”

    punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.

    ”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.

    ”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”

    Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.

    ”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”

    ”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”

    Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.

    Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.

    ”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”

    Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.

    ”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”

    ”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”

    Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.

    ”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”

    Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.

    ”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”

    Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.

    ”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.

    ”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”

    ”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”

    ”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.

    ”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”

    Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”

    Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.

    ”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”

    ”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”

    ”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.

    ”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”

    Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.

    ”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.

    ”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”

    Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.

    ”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”

    ”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”

    ”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”

    ”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”

    ”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.

    Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.

    Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…

    Yksityisetsivän päiväkirja

    Toinen viikko

    Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!

    Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.

    Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.

    Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.

    Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.

    Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!

    Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.

    Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”

    Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.

    Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!

    Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!

    Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.

    Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!

    Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.

    Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!

    Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!

    Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!

    Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?

    Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.

    Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.

    Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?

    Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!

    Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.

    Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.

    Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.

    Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.

    Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.

    Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.

    Jäljellä on enää yksi nimi.

    Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.

    Menen käymään.

    Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.

    Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana

    Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.

    Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.

    ”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.

    ”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.

    Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.

    Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.

    ”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.

    Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.

    ”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”

    Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.

    Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.

    ”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.

    Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.

    Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”

    Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.

    ”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”

    Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.

    Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.

    Neljäs ja viides.

    Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.

    Kuudes. Seitsemäs.

    Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.

    Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.

    Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.

    Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.

    Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.

    ”Olet alkanut remontoimaan?”

    Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.

    Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.

    ”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.

    ”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”

    Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.

    ”Hyvä.”

    Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.

    Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.

    Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.

    ”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”

    Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.

    ”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”

    Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.

    ”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”

    Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.

    ”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”

    Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.

    ”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”

    Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.

    Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.

    Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.

    Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.

    Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.

    Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.

    ”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.

    ”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”

    Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.

    Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.

    Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.

    Hän lupasi muistaa.

    Bio-Klaani, eilen

    Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.

    ”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”

    Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.

    Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.

    Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.

    Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.

    Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.

    Milloin koittaisi hänen vuoronsa?

    Meri

    Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.

    ”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”

    Hän muistaisi.

    ”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
    Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”

    Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.

    ”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”

    Hän muistaisi itsensä vuoksi.

    ”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”

    Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.

    Bio-Klaani, eilen

    ”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”

    ”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”

    Ja Killjoy hengitti syvään.

    Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.

  • Tehmut astuu esiin

    Klaanin telakka, Komentohuone

    Viime päivien aikana ajatus Nynrahista ja kuljetusten loppumisesta oli vaivannut Keetongun mieltä. Vaikka tapahtumat torakkarintamalla olivat olleet hiljaisia, laajempi sota oli ilmeisesti tulossa, ja Nynrahin möröiltä tilattu alus olisi tärkeä. Keetongu oli päättänyt ottaa kaksi rohkeaa Matorania mukaan ja lähteä pikamatkalle Nynrahille nopealla, pienehköllä höyryrahtilentoaluksella. Hän oli kutsunut laivaston johdon koolle kertoakseen suunnitelmistaan. Hän esitti, että Tehmut ottaisi väliaikaisjohdon matkan ajalta, mutta Keetongu yrittäisi olla viestintälaitteiden kanssa mahdollisimman paljon yhteydessä Klaaniin.

    ”Mutta ajat ovat vaaralliset, ja juuri nyt laivastolle on tarvetta. Matoranit tarvitsevat suuremman johtajan, joka nostaa työmoraalia ja hätätapauksissa vaikka taistelumoraalia”, Tehmut selitti. Hän oli Matoran kuten muutkin Keetongua lukuunottamatta laivastossa. Hän oli vielä huomattavan pieni Matoran, ja vaikkei hän ollutkaan syntynyt johtajaksi, hän osasi tehdä päätöksiä tiukissa paikoissa. Hän oli myös hyvä taktikko.

    ”Eikö Toa Hemiljou ollut aikoinaan Laivastossa? Hän olisi hyvä varajohtaja laivastolle! Suuri Toa ja Klaanin Sotien veteraani! Häntä rivimiehet seuraisivat!” selitti Wepon, toinen vastapalkatuista Ta-Matoraneista innoissaan. Hän oli liittynyt laivastoon kolmisen vuotta Hemiljou-välikohtauksen jälkeen.

    ”Hemiljou? Suuri Toa ja Klaanin sotien veteraani? Hän työskenteli rahtilaivastossa kolme viikkoa, koska oli pahasti veloissa Frakerakk-Skakdille. Sille, joka pitää peliluolaa eräällä Admininaukion sivukujalla.”, Tehmut sanoi.

    ”Minä muistan hänet! Hän pinosi kaikki kontit hutiloiden. Muistan, kun Frakerakk nosti hänet seinälle sen jälkeen, kun ”Suuri Toamme” oli käyttänyt palkkarahansa terästettyyn rommiin Keskiuudessa Kievarissa”, sanoi vanhempi rahtilastaaja Kormakh.

    ”Terästettyyn rommiin?” Tehmut kysyi.

    ”Joo, Keskiuuden erikoinen. Keskiviikkoisin puoleen hintaan. Hyvää, jos et ota liikaa.”

    ”Hemiljouta ei näkynyt sen jälkeen.”

    ”Minä pidän enemmän Vanhasta Kievarista. Sopivan välimatkan päässä Frakerakkin luolasta.”

    ”Frakerakkin pelit on peukaloituja.”

    ”Sinulla on vain huonoa tuuria.”

    Keetongu nousi seisomaan. Matoranit vaikenivat.

    ”Selvä sitten. Lähden huomenna.”

    Hassut pikku Matoranit. Kumpa ei olisikaan mitään sotaa.