Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.
Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.
Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.
Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.
Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.
Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona. Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.
Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.
Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa
Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.
Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.
Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.
Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.
”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
”Arvaa.”
Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.
Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.
Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.
”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
”Mh!”
Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.
Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.
”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”
Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.
”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.
Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
Murhaava mulkaisu.
”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.
”Alinnel.”
Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.
Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”
Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.'”
Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.
”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”
Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”
Nykyhetki
Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.
Ainakin suunta on oikea.
Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin. Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.
Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.
Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.
Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.
Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.
Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.
Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.
”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”
Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.
Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.
Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.
Massiivinen keho kiertyi vasemmalle, sitten oikealle.
Robottikehon selän ei olisi periaatteessa pitänyt mennä jumiin. Ymmärrettävää kuitenkin – tämä robottikeho oli matkustanut palasina pienen postiveneen ruumassa päivätolkulla. Metru Nui oli kyllä hyvin puolustettu, mutta jos oli huomattavasti keskimääräistä matkalaista vähemmän orgaaninen, oli piiloutuminen helpompaa.
Aivot hänen mestarinsa oli pakannut nimikkeen ”kudosnäyte” alle.
Satama-alueen hiljaisuudessa Harmaa Aine oli kasannut itsensä ja rullaillut rauhallisempiin kaupunginosiin. Mestarinsa asioilla suurkaupungissa rullaluisteleva aivorobottihirvitys keräsi kuitenkin tavallista vähemmän katseita – sen tämänhetkisen haarniskan kruunasi eloton keinopää, ja aivovisiiri oli luukun peittämä. Aivan huomaamaton köntys ei kuitenkaan ollut.
Esimerkiksi ruokailun tähden. Harmaa Aine oli parahultaisesti lounastauolla yksinkertaista kasvisruokaa tarjoilevan pikaruokapaikan terassilla. Kiireinen tori aukesi hänen takanaan täynnä pienten rouvien ja herrojen elämää. Puhtaana kiiltävät pilvenpiirtäjät reunustivat aukiota. Suoraan Harmaata Ainetta vastapäätä oli ruokapaikan tumma ikkuna, josta koko ympäristö peilaantui. Hänen edessään muovisella pöydällä oli kaalipiiras.
Makuta Abzumon robottikätyri lopetti selkänsä venyttelemisen ja kävi tuumasta toimeen. Tumman hahmon vatsasta aukesi luukku, jonka takana odotti pimeyttä.
Pimeyttä ja pilli.
Tsurrr-urr-urrr. Metallinen pilli työntyi ulos Harmaan Aineen rintakehästä ja upposi piiraaseen. Slluuuurpss. Lounas imeytyi robottikehon syvyyksiin. Aine oli varma, että mestari olisi kyennyt suunnittelemaan tehokkaammankin tavan tuottaa energiaa raskaasti panssaroidun rullabotin tarpeisiin. Aine ei ollut varma, miksi mestari teki näin, mutta ei ajatellut asiaa enempää. Ehei, ei kiputuumailuja.
Kaalipiiras jatkoi pilliytymistään.
Abzumo oli lähettänyt Harmaan Aineen Metru Nuihin kaiken varalta: vaikka makuta osasikin lukea uuden yhteistyökumppaninsa mielen, ei tärähtänyt huonekasvi ollut liian luotettava liittolainen. Abzumo tarvitsi jonkun luotettavan paikalle varmistamaan, että sopimus piti. Ja kukapa olisi luotettavampi kuin Harmaa Aine, joka ei kyennyt edes ajattelemaan mestarinsa kyseenalaistamista. Ehei, ei kiputuumailuja.
…sluuurps. Lautanen oli pillillä imettävästä ruoasta tyhjä. Ruokaputki imeytyi sisään, luukku meni kiinni. Harmaa Aine nousi pöydästä. Lounastauko oli ohi ja tehtävä kutsui tekijäänsä.
Matoro Mustalumen koplan seuraaminen etäältä ei ollut Harmaasta Aineesta lainkaan hullumpaa. Se oli pääasiassa ulkotyötä, ja koko ajan sai olla tekemässä jotain pientä ja turvallista. Makutan koe ja vitsi piti tästä paljon enemmän kuin Abzumon laboratorion vahtimisesta. Tai kaleerin kannen kiillottamisen valvomisesta. Tai pelottavissa temppeleissä hyörimisestä.
Kaikkinensa pääsy pois siltä saarelta oli mukavaa – siellä oli ollut vain harmaita päiviä. Harmaa Aine oli seisonut ja odottanut tehtävää tai tuhoa. Saari oli kuitenkin sodassa.
Konsepti hämmensi Harmaata Ainetta. Hämmensi koska pelotti.
Hän ei uskaltanut ajatella sotaa. Harmaa Aine oli melko varma, että sotatuumailut johdattaisivat hänet kiputuumailuihin. Ehei.
Ja eikö hänen puolensa ollut sentään voitolla? Nazorak-imperiumin eteneminen oli suureellisuudessaan tasaisen hidasta – Harmaan Aineen ymmärryksen mukaan ensisijaisesti huoltolinjojen ylläpidon takia – mutta ainakin se oli varmaa. Saaren värikkäämmät asukkaat eivät olleet saaneet kahinoissa tuumaakaan alueita takaisin. Saati sitten taistelleet suoraan vastaan. Mestari piti Harmaan Aineen pääsääntöisesti poissa toiminnasta, mutta tietämyksensä perusteella Aine ymmärsi Bio-Klaanin väen pistävän vastaan erittäin satunnaisesti ja silloinkin ensisijaisesti häirintämielessä.
Sodan dynamiikka oli vaikeaa. Symmetrisessä asetelmassa hänen puolensa olisi pitänyt voittaa jo aikapäiviä sitten, mutta tilanne ei kai ollutkaan symmetrinen? Makuta Abzumo ei ollut koskaan vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta sodan etenemisestä, vaikka likimain kaikki taistelussa kaatuneet olivat hänen lapsiaan.
Mutta äkkiä ajatukset toisaalle. Tehtävään, tai miksei vaikka kaaliin.
Hitaasti ja pienten pyörien kuljettamana Harmaa Aine liukui terassin reunalta ja otti ainoan askelman alas. Viimeinen asia, mitä hän päiväänsä kaipasi, oli kiputuumailu ja päänsärky.
Lauma Fusa-kenguruita aterioi yhä tuulisella nummella kauniissa syksyisen aamuhämärän valaistuksessa. Välillä ne hyppelehtivät sinne tänne ajattelematta asiaa sen kummemmin. Asiat eivät olleet lainkaan hullummin; Se kamala melukin oli loppunut aikoja sitten slurp-äänen saattelemana. Ei sillä, kenguruiden pussesista ojennetut kuulokkeet olivat suojanneet pussieläinten korvia po-musiikin rajulta rakkaudelta.
Erään fusan etutaskusta työntyi esiin pieni ja vihreä käsi, joka piteli pussista törröttävää kaukoputkea. Okulaari oli suunnattu pohjoiselle taivaalle. Pian myös pieni lautasantenni työnnettiin ulos.
“#Kssh#Viittätoista marakassia on kappalaisen ravistettava! Miten se kohina katosikaan?#Ksssh#”
“Vasen nappi, tälläkin kertaa. Nui-Kamelin selän katkaisi kahdeksanraajainen syväläisparoni”
“Aa, just. Ken katselee kuilua, on hänen varmistettava, ettei silmälasit tipahda.”
“Mieluummin siika säkissä kuin kymmenen oksalla. Ok?”
“Jes. No niin. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Maja-Pää? Koodinimet Sininen Python, Kermakakku ja Koli-Pää ovat päässeet asemiin. Avaan pian yhteyden. Jäärät 7-9 harhautettu, sirkkarykmentti hajallaan. Lossimies on jo matkalla.”
“…Maja-Pää kuuntelee. Koodinimille Sininen Python, Kermakakku ja Koli-pää lupa edetä annettu. Mites operaatio Vu-”
“Shh! Linja ei ole vieläkään satavarma! Mutta okei: Kauan eläköön Suurkylä!”
Virstan pari pohjoiseen
Puistikossa rapisi. Kiven kova musiikki oli kovin kiva harhautus, mutta kiirettä kolmikolla oli silti pitänyt. Nyt Sininen Python, Kermakakku ja Koli-Pää keräsivät voimiaan pienen pienen metsäpläntin piilossa, Nui-Koron nummimaaston keskellä.
”Okei”, vakava ääni keskeytti lepohetken. ”Raportoidaan… Pussipiruille? Piru kolmoselle? että asemissa ollaan.”
Iniko rapsutti päätään ja lisäsi: ”Oliko se Pussipiru kolmonen?”
Syvempää tietoutta salanimistön hienouksista ei näyttänyt olevan Kermakakulla tahi Koli-Päälläkään, joten Iniko tyytyi Pussipiru kolmoseen.
“#Kssh#Okei… Tässä “Sininen Python”. Kuuleeko Pussipiru, ilmeisesti kolme?#Ksssh#”
“Hei, sinun kuuluu sanoa tunnuslause!”
“#Kssh#Ai niin se… Tuota noin, minulla oli se täällä jossain… ‘En pidä kullanvärisistä Maraka-hamstereista ja olen ylpeä siitä.’ Ok? Ja miten tämä kohina oikein katoaa?#Kssh#”
Kermakakku ja Koli-Pää kuuntelivat lausetta kummissaan. Kermakakku pyöritteli silmiään. Hän toivoi sydämessään, että olisi saanut olla Sininen Python.
“Vasen namiska, ne sanovat. Kolmanne kerran jälkeen paronin pössypulisongit pamahtivat!”
“Joo, oikein meni. No niin. Sininen Python” – äänessä oli huomattavissa ylpeyden viipale – “Koli-Pää ja Kermakakku asemissa. Olemme suojassa katseilta. Mitäs nyt? Kuuleeko Pussipiru kolme”
“Pussipiru neljä eikä kolme!”
“Aivan juuri, Pussipiru neljä.”
Koli-Pää kaivoi repustaan tonkan inkivääriolutta ja otti huikan. Hän tarjosi sitä Kermakakulle, joka pudisti päätään. Kakulla oli oma viini mukana. Ei tosin sellainen juotava.
“Pussipiru neljä kuuntelee. Edetkää pohjoiseen. Näette sen kyllä kun pääsette lähelle. Pussipiru neljä kuittaa.”
Iniko työnsi radiopuhelimen takaisin reppuun. Normaalisti he olisivat tietenkin olleet suoraan yhteydessä Paacoon. Nyt välissä oli kuitenkin russakoiden valloittama Nui-Koro, jonka häirintälaitteet estivät kaukopuheluiden tietoliikenteen. Kengurykmentin toimiminen väliasemana oli todettu parhaaksi ratkaisuksi, sillä pussieläinpartisaanit pystyivät samalla hoitamaan paikallistason vahtitehtäviä. Iniko ei ollut varma, oliko musamoderaattorin vai guerillatoranien radiojuonto kummallisempaa, mutta Sinisellä Pythonilla ei ollut asiaan valittamisen varaa. Olihan se ihan positiivista, että Nui-Koron alue hoidettiin entisten paikallisten voimin.
Kun raportaatiotyö oli pois alta, sai sankartrio salainen keskittyä itse tiedusteluun. Huhu kertoi hirveydestä pohjoisessa, ja jos pikkulintujen liverrysten totuusatribuutti olisi yhdenmukainen heidän havaintojensa kanssa, edessä olisi kultainen mahdollisuus.
(Ei hamsterinkultainen.)
Iniko nappasi peitsensä puuta vasten lepäämästä ja viittoi kahta muuta mukaansa. Esi-isien muinainen nuija nousi Koli-Pään matkaan – Kermakakun pitkäjousi lepäsi turvallisesti omistajansa harteilla. Steltiläisen mytologian Amorannin hengessä punakärkiset nuolet lepäsivät viinessään.
Torakka ja kuolema tekevät söpön parin.
Metsikkö oli sangen piskuinen, ja kolmikko askelsi sen pohjoisrajalle alta aikayksikön. Aamuyön hämärässä kompasteleminen hidasti toimintaa hieman. Sininen Python oli oikeasti musta, joten Iniko uskaltautui lähimmäs metsän laitaa. Hän painautui tummaa maata vasten, kaivoi repustaan kiikarit ja tähyili pellon yli. Seuraavan metsän takana todella erottui jotain rautaista ja valtavaa. Iniko viittoi Samolia luokseen.
Koli-Pää ymmärsi eleen ja ryömi likelle paremman koodinimen saanutta klaanilais-toveriaan. Maan Toa ojensi kiviveljelle kiikarit ja osoitti eteenpäin.
”Tuossa suunnassa, puiden katveessa… näetkö?” Iniko kuiskasi.
Hetken tihrustettuaan Samol löysi kohteen.
”Hurm. Mikä hiivatti on tuo härveli?”
Iniko vilkaisi taakseen: Kermakakku piti suunnitellusti vahtia.
”Näyttää torakoiden tankkauspisteeltä, ilmeisesti lentokoneita varten pykätty.”
”Oih! Lentohuoltsikka?” kuului kiusallisen äänekäs huudahdus takaapäin.
”Shh!” Iniko yritti hillitä Kermakakkua. Sininen Python kutsui kuitenkin kolmikon viimeisen jäsenen puiden rajaan. ”Sellainenpa juuri.”
Metallinen, muutaman kerroksen korkuinen torni oli rakenteiltaan raskas ja väreiltään, sikäli kun aamun vasta valjetessa asiasta mitään selvää sai, tummanharmaa ja ruskea. Siitä törrötti kaikkiin ilmansuuntiin eri kokoisia laskeutumisalustoja ja antenneja. Kokoisekseen väkkyräksi siitä säteili yllättävän vähän valoa – ilmeisesti öttiäiset tahtoivat pitää bensa-asemansa salassa. Lentoliikennettäkään ei vielä näkynyt.
”Taukotupa taitaa olla vielä käyttöönvihkimistä vailla” Samol arvioi.
”Hmmm, parhaita hetkiä pinkoa paikalle ja katsoa mikä meno?” Kermakakku kysyi metsän sissioloihin sopimattoman pirteästi. Verrattuna mustaan Inikoon ja ruskeakeltaiseen Samoliin vaaleanpunainen Kermakakku oli melko silmille loikkaava ilmestys. Kuka Toa edes on vaaleanpunainen?
”Olet oikeassa”, Iniko tuumi. ”Menoksi siis!”
Iniko, Samol ja Geetee Tyttötulenhenki perääntyivät metsän siimekseen, valmiina jatkamaan tehtäväänsä.
Huokaus.
Nazorak-imperiumin Ilmavoimien huoltokeskussolmukohdan taukohuoneesta ei saanut edes torakoiden ruokatahnamunkkeja – ainoastaan sinistä mönjää, joka tuntui jäädyttävän aivot. Korpraali 8043 vietti aikaa yksin ikävystyneisyytensä kanssa ja siemaisi uudelleen juomaansa. Hän oli ollut innoissaan päästessään vahtimaan uutta ja tärkeää rakennusta, mutta näköjään homma oli lähinnä yksiksensä istuskelua.
Mutta ainakin homma oli turvallinen. Parempaa tämä oli kuin metsän itälaidan miehittäminen. Kamalan, kamalan metsän. Onneksi epäpuhtailla käskyläisillä oli yhä rintamavastuu enemmistöstä Lehu-metsää. Korpraali 8043 ei ollut varma alempien rotujen keskinäisestä työnjaosta. Mitä siitäkin muka tulisi, ilman imperiumin hierarkiaa?
Hörpsis. Huokaus. Sininen mömmö pyöri säiliössään.
Tylsää mutta turvallista. Kuka muka pääsisi jokaisen tankkaustasanteen nurkkaan pystytettyjen tykkipesäkkeiden miehityksen valvovain silmäin alta? Ei ainakaan joku C-luokan hoopo klaanilaistiimi räikeissä väreissä.
Sehän olisi absurdia. Mitä ne muka tekisivät?
Hyödyntäisivät sitä, että eräs tiedustelijoista on alati yhdessä maan kanssa? Ja liukuisivat – heinät vain vähän heiluen – tuuma kerrallaan pellon mullan seassa. Täysin liikkumatta, maan henkien (ei niiden Maahenkien) hellästi kannattelemina? Aamuhämärän pimeyteen ja vartijoiden väsymykseen tukien, ja samalla uuteen harhautukseen luot-
Onko tuo pentele metsäpalo?
”Toivottavasti en sytytä nättejä ja taipuisia kettuja tuleen” Geetee aprikoi pyyhkiessään multaa kivan kirkkaasta haarniskastaan. Maan Toan kuljetus oli harmoninen mutta likainen.
”Pelko pois, pysty-Toa” Samol Koli-Pää rohkaisi monotonisesti. ”Luonnon lapset haistavat vaaran.”
”Nämä pirulaiset sen sijaan…” Iniko lausui tarkastellessaan edessään kohoavaa sotatönöä. ”Tämän läävän väki ei osaa aavistaakaan, mitä on tulossa.”
Raskasta rautaseinää koristi raskas rautaovi. Ilmeinen huolto-ovi, huomioon nähden ohi.
Esi-isien sotavasara jysäytti sen saranoiltaan esi-isien hienovaraisuudella.
Siitä huolimatta kukaan ei kuullut klaanilaisten murtautumista. Ilmeisesti vielä käyttöönottamaton tankkaustorni toimi vajaalla miehityksellä. Massiiviset ilmanvaihtoputket halkoivat harmaata tehdashallia ja yhtä seinustoista koristi hillittömän iso imperiumin heptagrammi. Valaistukseltaan vajaassa huoneessa sekin hävisi muun ankeuden joukkoon.
”Onpa kolkkoa” Samol ihmetteli puunaamionsa takaa. ”Missä musiikin soitto, missä kodinhengen toteemipaalut?”
”Henkeä vailla on torakoiden talo”, Iniko hyväksyi.
”Ja värejä!” vahvisti ilmeisesti kettutyttö.
Tyhjä varastohalli ei ollut ainoastaan vailla sielua, vaan myös järkeenkäypiä etenemisreittejä. Ainut toinen ovi oli valtava, ilmeisesti rekkakipittimiä varten suunniteltu rautaportti, eikä sen läpäisemisestä olisi varmasti seurannut mitään muuta kuin poskettomasti vihulaispartioita. Hallin katossa oli kuitenkin avonainen luukku, mitä lie lastaustehtäviä varten.
”Hmm, mitäs nyt?” tulen Toa arvioi. ”Menee hankalaksi.”
”Miten niin?” Iniko ihmetteli, kun hänen jalkansa kohosivat maasta. Sininen Python kohosi kohti katonrajaa. ”Kaikki aina unohtavat tämän.”
Kattoluukun aukosta kohottuaan maan Toa lopetti Kanohi Mirunsa käytön. Ilmeinen lastaustila oli yhtä tyhjä kuin alempi kollegansakin, koristeeton myös. Mittakaava oli kuitenkin vaikuttava. Iniko kaivoi repustaan köyttä ja sitoi sen peitseensä, jonka runnoi lattia/kattoluukun kaiteen lomaan. Köysi putosi, klaanilaiset kipusi.
Ylätasanteen kapeaa siltarakennelmaa reunusti rivi toimisto- ja valvontakoppeja, joista pystyi tiirailemaan alas halliin. Järjestelmällisyys oli nazorak-imperiumin toinen nimi, ja olikin tärkeää, että korkeamman tason väki kontrolloi lastauksia, tankkauksia ja tarkastuksia vihreä silmä kovana. Nyt huoneet olivat kuitenkin pimeitä ja tyhjiä. Klaanilaiset eivät uskoneet, että torakat ripustaisivat sisäänajettujenkaan työhuoneidensa seinille kuvia parhaista ystävistään (Mikä oli Inikon mielestä sääli), suloisista eläimistä (Mitä Geetee ei voinut käsittää) eikä edes vanhoista kotimaisemistaan (Mistä Samol päätteli, etteivät torakat varmastikaan olleet kotoisin kauniilta saarelta). Toimistoissa oli standardimallien kovat penkit, suorakulmaiset rautapöydät ja seinille identtisiin paikkoihin ripustetut heptagrammit. Osa kalusteista oli vielä kuljetuskääreissä. Paikka haisi uudelta ja teolliselta. Edes Nazorakien lemu ei ollut vielä vallannut sitä.
Geetee sytytti pienen liekin ja sankarit hiipivät huoneiden ohitse. Viimeisessä huoneessa oli hieman täytettäkin: Ilmoitustaululla oli taulukoita ja listoja, mutta klaanilaiset eivät saaneet vielä selvää. Toki osa Klaanin nörteistä oli huhkinut torakkakirjoituksen selvittämiseksi, mutta suurimmalla osalla jäsenistä ei ollut ollut aikaa opetella ihmeellisiä koukeroita, jotka näyttivätkin kovin vastenmielisiltä.
Toat astuivat huoneeseen ja alkoivat nuuhkia pioneeritoimistoa. Hyvällä tuurilla jostain olisi voinut löytyä vaikkapa rakennuksen pohjapiirrustus, joka olisi osoittanut ilmastointikanavan latausaseman yllättävän epävakaaseen energia-ytimeen. Moista ei kuitenkaan näkynyt. Iniko ja Geetee olivat jo jatkamassa matkaansa, kun Samol nosti alahyllyltä esiin mapin, jonka selkämyksessä luki vanhoilla kunnon Matoran-kirjaimilla “GAGGULABIO”
“Oho!” Koli-Pää huudahti, “Tätähän voi lukea!”
“Näyttää torakoiden ja skakdien väliseltä kirjeenvaihdolta”, Iniko totesi hieroen leukaansa.
“Onkohan siellä paljastuksia salasuhteista?” Geetee innostui.
“Aika viileältä vaikuttavat nämä suhteet”, Iniko sanoi ja selaii sivuja, “Kenraali Gaggulabio on siirtänyt tukikohtansa pesästä Lehu-metsään. Lounaiselle rintamalle ei kuulemma tarvita ‘ötököitä’. Meidän lienee paras ottaa nämä mukaan.”
“Mikä tämä on? Jonkinlainen työaikalista? Olemmeko kiinnostuneita nazorakien kahvitauoista?” Geetee hihkui. Iniko luki paperin. “Näyttää paremminkin tämän aseman toimilistalta. Gaggulabion kätyreillä ei ole ilmavoimia, joten heidän luotettava torakoiden ilmasotaan. Näyttää siltä, ettei täällä ole huollettu vielä mitään, seuraava vuoro on vasta viikkojen päästä. Joku alus nimeltä… Tulikärpänen?”
”Aikovat ilmeisesti laajentaa kantamaansa etelää-” Geetee oli jatkamassa, mutta tuli keskeytetyksi.
”Tulikärpänen?” Iniko varmisti.
“Mm-hm, jep jep! Heistä olisi varmasti ikävää, jos tälle paikalle tapahtuisi jotakin!”
”Ei ei, me voimme muutakin.”
Samol ymmärsi, mitä Iniko ajoi takaa: “Jos rosvolinnun pesän hävittää, se rakentaa pian uuden.” Koli-Pää ei paljon piitanut lukemisesta. “Parasta olisi odottaa sopivaa tilaisuutta ja pudottaa koko lintu.”
“Viisaita sanoja, kiviveli”, Iniko vastasi, “Mitenköhän on? Voisimme tulla takaisin myöhemmin, ehkä suuremalla joukolla ja Laivaston tukemana, ja lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”
“Emme siis tuikkaakkaan paikkaa tuleen? Kyllä sekin käy!” Geetee kommentoi. Iniko sulloi skakdikansion reppuun. “Jos poistumme hipi hiljaa, ne eivät tiedäkään, että me tiedämme, mitä ne suunnittelevat!”
“Ollaan siis hiljaa”, Iniko vastasi.
“Mutta entä tuo kansio?” Samol kysyi. “He huomaavat, että se on kadonnut.”
“No… Kyllä minäkin olen hävittänyt muutaman tärkeän vankeinhuoltopaperin, mutta en sentään usko, että ne ovat vieraan vallan agenttien viemiä…” GT tuumaili. He valmistautuivat poistumaan.
Vaan eipä sekään tanssin lailla sujunut.
Heti toimistosta ulos astuttuaan Geetee pysäytti klaanilaiset hätäisellä kädenliikkeellä ja suhautti liekkinsä sammuksiin. Partiotorakka käppäili kaksi toimistoa tuonnempana lastaushallissa. Selkä klaaniagentteihin päin, mutta selvästi jotain epäilyttävää havainneena.
”Mitä se…”
Nazorak meni sörkkimään Inikon yhä kaiteessa nököttävää peistä kiväärillään.
”Sitä se.”
Samol puristi sotavasaraansa entistä tiukemmin. Heimomies lähti harppomaan vartijaa kohti, lyömäase kohoten…
…mutta pysähtyi, kun punainen nuoli sujahti hänen ohitseen ja naulasi vartijan pään ilmastointiputkeen. Splöt.
Torakka ei edes kouristellut, pudotti vain pyssynsä ja veltostui uudesta takaraivotapistaan roikkuen. Vihreää litkua valui putkea pitkin lattiaan, jossa se alkoi muodostaa kuvioita betoniin.
”Hii, ötövartija ja tuuletusjärjestelmä on uusi lemppariparini!”
Samol ei tiennyt, aloittaako kysymyksellä ”miksi olet niin häiriintynyt” vai ”miksi listit torakkani”, mutta Geetee vastasi kysymättäkin.
”Nuijasi jäljiltä siivoamiseen olisi mennyt varmaan joku tunti. Tuon raasun voi napata vaivatta matkaan. Tämän piti olla salainen operaatio, muistatteko?”
Ensimmäiseen kysymykseensä esi-isien perillinen ei saanut vastausta.
Samol nykäisi Amoranninnuolen russakan tuntosarvien välistä ja koppasi kitiinikropan syliinsä. Iniko hinkkasi vihreät mönjätahrat makuupussin suojapussillaan. Tiedustelupartio oli nyt siivouspartio.
Ja sitten sähäkköjen lähtöjen partio. Samol ja Geetee liukuivat köyttä pitkin alas, Iniko nappasi kepukkansa ja levitoi perässä.
”Ja sitten hiivattiin” maan Toa julisti vakavalla äänellään.
”Kuin kalliolta pudotettu kivi.”
”Tai kettu!”
”…”
”Painovoimaa nekin tottelevat!”
Kolmikko kirmasi raikkaaseen ulkoilmaan ja heittäytyivät pötkölleen peltomaahan. Tällä kertaa Iniko vajotutti heitä hieman syvemmälle multaan (”Mmmhphh-nghääg!”) ja liukumapako alkoi.
Puolivälissä peltoa Kermakakku muisti jotain.
”Mites se saranoiltaan lyöty metalliovi?”
Näemmä klaanilaisten oli taivuttava vielä remonttireiskapartioksikin.
Myöhemmin
Muuannen torakkainsinööri, numeroltaan 5011, oli komennettu asentamaan lamppuja huoltokeskussolmukohdan takavarastoon. Ruuhkan välttämiseksi hän kiersi rakennuksen vasenta laitaa, sivuovea etsiskellen. Kulman takaa se ilmestyikin, pieni metallinen tekele. 5011 asteli ovelle ja kaivoi vyöltään avainnipun. Hetken räpellettyään hän löysi oikean avaimen, asetti sen lukkoon ja käänsi. Niks.
Nazorakin käsi tarttui ovenkahvaan ja työnsi – uksi kaatui kovaa rämähtäen sisäänpäin.
5011 säpsähti voimakasta ääntä. Kiinnostunut insinööri kumartui ja nosti murtuneen saranan käteensä. Joku oli yrittänyt paikata sitä tarrateipillä ja purkalla.
Joskus insinöörin numero 5011 oli vaikea uskoa Totuusministeriön kuvauksiin imperiumin rakennustyön laadusta.
Kaksoisauringot olivat jo laskemassa, kun neljä toaa saapuivat Ga-Metruun. Jalkapatikalla kanavien ja salmien täyttämässä kaupunginosassa eteneminen oli sangen vaivalloista, he olivat huomanneet.
Ga-Metru oli muuten kaikin puolin miellyttävä kaupunginosa. Se oli rauhallinen ja tietyllä tapaa rentouttava, eikä Po- tai Onu-Metrulle tyypillistä teollisuuden hälinää ollut lainkaan. Siitä, ettei matka kuitenkaan ollut mikään sunnuntaikävely, oli toia ikävästi muistuttanut Bordahk-partio, jonka he olivat välttäneet vain niukasti.
Ryhmä oli matkalla Ga-Metrun keskuskirjastoon, sillä heillä ei ollut Arkistossa käynnin jäljiltä edelleenkään tarkkoja tietoja Arupak-matoranista tai tämän sirusta. Matoro muisteli, miten oli ollut juuri tarkastamassa, kenellä kyseisen informaation omaava kirja oli lainassa, kun muotoa muuttava asia oli iskenyt heidän kimppuunsa. Ja kun he putosivat alas Käden hautaan, aikaa mielisairaille matoraneille ei juuri jäänyt.
Jään toa kuuli etäisesti kolmen muun toan keskustelun suuren satamakontin vieressä, kun he nauttivat Tren Kromin taukopaikalta mukaan otettuja eväitä iltapalaksi. Hän ei ollut nälkäinen. Ei sillä tavalla nälkäinen. Toa sulki silmänsä ja keskittyi ajatuksiinsa.
Hänen nälkänsä oli psyykkistä. Se oli halua ottaa Epsilon hänen valkoiseen käteensä ja ratkaista sillä kaikki maailman ongelmat.
Hän ei tiennyt, miksei hän vain tehnyt niin. Kenties jonkinlainen alkukantainen tuntemattoman pelko piteli häntä. Hän ei ymmärtänyt sirua tarpeeksi hyvin kyetäkseen käyttämään sitä varauksetta.
Matoro sulki silmänsä ja lukitsi aistinsa. Hän pyrki supistamaan näkönsä, kuulonsa ja hajunsa toiminnan, ja keskittyi näkemään vain mielen. Oman, Nimdantäyteisen ja kaoottisen mielensä. Kanohi Cencordissa matkustavan hiljaisen makuta-mielen. Kolmen Klaanilaisen mielet, joita hän ei halunnut katsoa.
Ympäröivässä Metrussa mieliä oli paljon, mutta mikään niistä ei herättänyt klaanilais-Toan huomiota. Opettajia viettämässä aikaa, biologeja ja farmaseutteja asioillaan – juuri sitä, mitä Ga-Metrussa saattoi olettaakin tapahtuvan.
Paitsi että…
Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä hän oli aistinut. Se oli karmivalla tavalla tyhjää ja tuttua. Mieli, joka oli tehty lukemattomaksi, mutta jota hän silti osasi lukea. Tyhjä taulu, mutta Matorolle erittäin tutulla tavalla tyhjä taulu.
Ritarikuntalaisten mielisuojaus.
Matoro tuli aivan uudella tavalla levottomaksi. Mitä Ritarikunta täällä teki?
Hän vielä varmisti asian. Kolme mieltä, mielensuojauksen verhoamina. Hänen pitäisi keskeyttää keskittymistuokionsa. Toa harppoi ystäviensä luo.
”Umbra”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Kun törmäsimme niihin Bordakheihin, ja varoitit, etteivät ne ole välttämättä ainoat meitä tarkkailevat silmät täällä… mitä tarkkaan ottaen tarkoitit?”
”Metru Nui…” Moderaattorien johtaja murahti. ”Otimme riskin, kun tulimme näin keskeiseen paikkaan. Sinä ja minä… Varsinkin sinä. Me olemme listoilla.”
Kapura piti tauon olkansa yli pälyilystä ja kohotti kulmiaan. Umbra ja Matoro kuitenkin tuijottivat toisiaan. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.
”Missä?” Umbra kysyi.
Matoro sulki taas silmänsä. Hiljaisuuden ja Cencordin valkoisen hohteen hallittua tilannetta hetken mustalumen suu meni mutruun.
”Koko ajan lähempänä.”
”Voi Karzahni”, valon Toa ärjäisi. ”Mennään, liikettä!”
“Hetkinen”, Kapura esitti hämmennyksensä. “Mistä te puhutte?”
“Mata Nuin inkvisiittorit…” Umbra mutisi. ”Matoro, montako niitä on?”
“Näin kolme tyhjää mieltä”, jään toa vastasi.
Deleva, joka oli keskustelun ajan syönyt takea-muhennostaan, puuttui keskusteluun: “Jokuko on tulossa kimppuumme? Minä sanon, että isketään. Meitä on enemmän ja ne eivät tiedä, että tiedämme niistä. Olisi typerää päästää aloite käsistämme.” Hän nousi pystyyn ja veti suuren, punaisen pitkäjousensa selästään. “Mistä ne ovat tulossa, jääpää?”
Matoro epäröi. Hän ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Hän pälyili matalien rakennusten kattoja. Voi Nurukan, et tiedä, minkä kanssa olemme tekemisissä…
“Matoro. Ei tämä voi olla yhteensattuma. Minä olen Ritarikunnan etsimä ja sinulla on palanen myyttistä superasetta”, Umbra taivutteli. “Sinä tunnet Ritarikunnan. Tiedät, että ne ottaisivat Nimdan enemmän kuin mieluusti omiin holveihinsa piiloon.”
”Ritarikunnan…?” Kapura aukoi suutaan. Nimi oli salaliittoteoreetikolle tuttu, mutta asiayhteys oli kovin konkreettinen.
Ajatus oli kyllä käynyt Matoron mielessä, mutta vasta päämoderaattorin sanoiksi pukema epäilys konkretisoi sen. “Ne ovat meistä katsottuna kaakossa.”
”Liikettä sitten!” Umbra komensi. Kaikki neljä pakkasivat varusteensa ja lähtivät pää-moderaattorin perässä syvemmälle konttilabyrinttiin.
”Tämä on turvallisin reitti.”
Muutaman minuutin vaiteliaan ja Delevan ja Kapuran osalta äärimmäisen hämmentävän minuutin jälkeen klaanilaiset päätyivät varastoalueen laitaan. Heidän edessään oli rauhallinen rantakatu, jonka takana avautui vehreä puisto. Metrulle tyypilliseen tapaan siististi leikatut puut ja pensaat reunustivat rauhallisena virtaavia kanavia. Oikealla alkoi Hopeinen meri. Maisema oli kaunis mutta kiusallisen avoin ja nelikko pysähtyi puntaroimaan vaihtoehtojaan.
Delevan kärsivällisyys alkoi loppua – epäselvä tilanne vaivasi häntä.
”Ritarikunta? Mistä te puhutte? Sekö Ritarikunta? Myyttien tarunhohtoinen Mata Nuin Ritarikunta?”
”Se”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Se ja sama.”
”Ja me pakenemme sitä?”
”Emme koko kerhoa”, Umbra pisti väliin. ”Vaan kolmea agenttia.”
Deleva kelasi tilannetta päässään. Aika monta salaista organisaatiota yhdelle matkalle.
”Kyllä se on läpi mentävä”, Umbra jatkoi. ”Ei käy kiertämän.”
Klaanilaiset hyväksyivät ja alkoivat pinkoa puiston poikki. Vihreä ruoho tallautui nelikon jalkojen alla (vaikka kyltti käski olemaan kävelemättä nurmikolla) kun he etenivät kohti parempia piilopaikkoja. Sellaiseksi osoittautui puiston pohjoispäädystä löytyvä kahvilarakennus. Tai tarkemmin sanottuna sen katto. Rakennus oli ympäristön korkein, eikä sinne nähnyt muiden tönöjen huipulta. Vitivalkeaa kattoa reunustivat korkeat kaiteet. Täältä kukaan ei löytäisi heitä sattumalta.
”Noh?” entinen aseiden ja nykyinen teorioiden seppä tokaisi. ”Onko oikeaoppisuuden partio kintereillämme?”
Matoro antoi Cencordin voiman virrata lävitseen ja ympäröivät mielet alkoivat hahmottua hänen päässään.
Ei pahus…
Suojattujen mielten kolmikko läheni edelleen. Reitin mutkittelu ei ollut vaikuttanut asiaan mitenkään – Ritarikuntalaiset olivat todella heidän perässään.
”Jep, tänne tulevat” Matoro ilmoitti synkkänä. ”Ne tietävät, missä suunnassa olemme.”
Deleva ei ollut koskaan laskenut otettaan jousestaan. Hän loi muihin merkitsevän katseen.
”Tämä on umpikuja!” Kapura ähkäisi. ”Jos ne tietävät, että olemme täällä, jäämme nalkkiin!”
”Jos se yhtään lohduttaa” Umbra aloitti. ”Ne ovat minun ja Matoron perässä.”
Mustalumi piti silmällä (mielellä?) vainolaisten lähestymistä. Se oli uhkaavan nopeaa. Aivan liian nopeaa.
”Ne ovat ihan kohta täällä…”
”Oi voi voi…” Kapura vaipui omiin maailmoihinsa. Äsken melkein tasapainoinen Toa alkoi taas vajota.
Deleva puristi nyrkkejään tiiviimmin yhteen ja kuuma voima huokui hänen sormiensa välistä.
”Matoro, kuinka pian?” Umbra tivasi.
”Oi voi voi voi…” Kapura jatkoi.
”Voitko lopettaa!” Deleva ärjäisi.
”Kuinka pian?”
”Oivoivoi…”
”Matoro…!”
”Ne ovat täällä!”
Sitten tapahtui paljon ja samaan aikaan.
Rakennuksen alta kuului jalka-auton pysähtymisen ja ovien avautumisen ääniä. Deleva latasi jousensa ja tähtäsi rakennuksen reunan yli. Matoro yritti estää plasman toaa, mutta myöhästyi. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja muuntautui valonsäteeksi.
Valon toa oli ensimmäinen, jonka reaktio aktualisoitui. Valovoiman rippeet lakkasivat kesken matkan kohti katutasoa. Kokenut toa tiesi kuitenkin voimiensa rajan – hän oli hyökännyt valon nopeudella hyökätäkseen ensimmäisenä. Hän tunsi tämän vainolaisen Delevaa paremmin, ja oli tahtonut estää tätä tekemästä virheliikkeitä.
Tai niin hän ainakin jälkikäteen uskotteli itselleen.
Umbra pamahti Ritarikuntalaisten kulkuneuvon päälle suurimassaisen toan voimalla. Katto rusentui sisäänpäin ja ovista juuri astumassa olleet hahmot mätkähtivät rähmälleen katuun. Juuri silloin Delevan plasma-ammus kuitenkin iskeytyi jalkakiiturin viereen. Kuumapää puoli-toa oli ymmärtänyt ohjata hyökkäystään sivuun klaanilaisen ilmiinnyttyä tielle, mutta lyhyt reaktioaika johti vain pieneen tähtäyksen muunnokseen. Plasma sulatti katua, heitti auton kyljelleen ja aiheutti varmasti palovammoja.
Umbra havaitsi lentävänsä kaaressa, kohtaavansa katukiveyksen ja polttavan aallon. Kivun hälvettyä hän katseli ympärilleen. Muutaman metrin päässä kaksi hahmoa nousi pystyyn: selakhialainen ja matoralainen. Ennen kuin Umbra ehti nousta pystyyn, hopeinen selakhi irrotti oudosta haarniskastaan kiekon, ja viskasi sen häntä kohti.
Vihreä välähdys. Tssäpp.
Karzahni.
Umbra huomasi olevansa siistissä kerrostalokorttelissa. Ei kuitenkaan kadulla, tai rakennuksissa sisällä, tai edes katolla, vaan korkealla ilmassa, kahden kerrostalon välissä.
Umbra huomasi iskeytyvänsä jälleen katuun.
”Teleportaatiokiekko…” Deleva ärjähti. ”Pelkurin ase. Lakkasin kunnioittamasta saman tien.”
Matoro oli vetänyt hänet pois katon reunalta Umbran hävitessä. Tilanne oli erittäin huolestuttava, mutta nyt jos koskaan ei ollut varaa paniikille.
Mihin Ritarikunta pyrkii? Matoro yritti ymmärtää. Mustalumi kurkisti itse varovaisesti, mitä kadulla tapahtui. Matoralainen veti kolmatta hahmoa pois savuavasta jalkakärrystä. Kiekkohaarniskaan sonnustautunut Selakhi oli hävinnyt.
Tssäpp.
Matoro sai potkun leukaansa ja iskeytyi valkean katon kaidetta vasten. Häntä tuimasti tuijottava haiagentti piti jo kädessään seuraavaa pikasiirtolautasta. Klaanilainen toimi niin nopeasti kuin vain taisi ja kierähti sivuun. Pala kaidetta materialisoitui jonnekin muualle Matoron takaa.
Cencord-kasvot loivat katseen selakhiin juuri, kun tämä tarrasi pohkeessaan olevasta Kanokasta. Hopeiset sormet puristuivat kiekon ympärille. Vihreä välähdys, tssäpp.
Agentti oli tiessään. Delevan plasma-ammus humahti siitä, missä Ritarikuntalainen oli seisonut.
Matoron sormet tarrasivat miekkaan ja vetivät säilän auringonpaisteeseen. Läpinäkyvä terä heijasti valossa valkeutta.
”Kapura, ryhdistäydy!” hän huudahti. Ei vihaisena, ainoastaan kiireisenä.
Tulen toa puristi päätään molemmilla käsillään. ”En tiedä, mitä se tahtoo…”
”Hyödytön!” Deleva sähähti. Matoro ja Umbra olivat käyttäneet suuren osan elementaalivoimistaan, mutta plasmapatterit olivat vielä täynnä.
Vihamielinen vihreä välähdys iski taas, mutta tällä kertaa se ei tuonut selakhin jalkaa iskua tuomaan. Vaan miehittämättömän ilmalaivan.
Lentopeli rysähti kahvilan kattoon ja Klaanilaiset selvisivät sen alta vaihtelevalla menestyksellä. Matoro pälyili ympärilleen – hän oli ilmeisesti pudonnut yläkerran parvekkeelle eleganttien, valkoisten kahvilatuolien keskelle. Deleva nousi hänen vierellään pystyyn, Kapurasta ei ollut merkkiäkään.
”Se liero teleporttasi lentokoneen meihin!” Deleva kertoi tunteistaan.
”Hmm”, Matoro hyväksyi vaisusti. Hän luki Kanohillaan ympäristöä. Mihin pikasiirtyvä ja pikasiirryttävä agentti oli nyt hävinnyt?
Delevan silmät toimivat kuitenkin Matoron mieliskannausta nopeammin. Plasmanuoli räjähti katuun heidän allaan, muttei osunut kohteeseensa.
”Deleva, odota!” Matoro määräsi. ”Meidän täytyy kerätä rivimme yhteen ja rauhoittua. Ottaa tilanne haltuum-” Hetkonen.
Harppuuna viuhahti kotelostaan ja Matoro ampaisi kohti naapurirakennuksen kattoa.
”Tai tehdä nääiiin!” seikkailija huudahti viilettäessään kohti kohdettaan. Tällä kertaa selakhi ei ehtinyt kadota ajoissa, vaan Mustalumi sai iskunsa perille, olkoonkin se kontrolloimaton yhteentörmäys Ritarikuntalaiseen.
”Deika!” Glennhu huusi. Vahkivaunu hänen edessään savusi. Oliko tyttöparka vielä kärryssä?
Keltaisen matoralaisen voimat eivät riittäneet taipuneen oven riuhtomiseen auki, joten hän avasi ison nahkalaukkunsa ja kaivoi sieltä suurimman vaa’an painonsa. Nahkalakkinen agentti viskasi sillä vaunun ikkunan sirpaleiksi ja savu tuprusi ulos.
”Deika?”
Vastaukseksi Glennhu sai tukahdutettua yskintää. Komaunaama nappasi salkustaan veitsen, kietaisi nenäliinakankaansa kasvojensa suojaksi ja sukelsi ikkunasta puolittain sisään. Pikkumiehen jalat sätkivät ilmassa ja yläkroppa sukelsi savussa. Kemistiagentti löysi etsimänsä ja leikkasi Deikan kädet ja jalat vapaiksi – suukapula saattoi jopa suojata savulta. Glennhu raahasi kollegansakoneensa vahkivaunusta.
”No nyt…”
Hän avasi Toan suukapulan hellästi.
”Jaksatko puhua?”
Deika avasi suuret, siniset silmänsä. ”Ka… Kapura?”
”Ei, en ole Kapurasi”, Ritarikuntalainen vastasi karhealla äänellään. Glennhu oli vaihtanut Deikan rakkauden ja jäljityksen kohdetta uudeksi klaanilaiseksi pian Mata Nuin pyhään kaupunkiin päästyään. ”Mutta nyt pitäisi jaksaa men.. Uh-oh.”
”Sanopa muuta”, Umbra totesi yksoikoisesti. Kadun päähän ilmestynyt Valon Toa piti sapeliaan suorana kätensä jatkeena ja asteli kohti agentteja. ”Miksi ette jätä minua rauhaan?”
Cyrenda rakas ja Matoro kierähtivät pystyyn. Taistelupari osoitti toisiaan teräaseilla. Matoro arvioi selakhin taistelutekniikkaa. Agentin ase oli kahvan yläpuolelta kahdeksi samaan suuntaan osoittavaksi teräksi jakautuva viiltohirvitys. Vaiko kenties isku? Matoro ei ollut varma, miten asetta oli tarkoitus käyttää. Se näytti raskaalta, mutta toisaalta selakhialaiset olivat tunnettuja sekä vahvoina että nopeina taistelijoina.
Matoro otti varovaisen sivuaskeleen vasemmalle. Cyrenda teki saman perässä – kaksikko alkoi kiertää toisiaan.
”Mitä haluatte?” Matoro tivasi taistelupariltaan. Hänen keskittymisensä ei kuitenkaan herpaantunut. Cyrenda ei vastannut, vaan jatkoi entisen agentin askelten mukaista liikkumista.
”Miksi seuraatte meitä?” Mustalumi ei antanut periksi. Aivan liikaa kysymyksiä.
Selakhi piti kaksiteräistä asettaan ensin molemmin käsin, mutta irrotti sitten vasemman kätensä otteen. Hän laski vasemman kätensä hitaasti reidelleen.
”Seis!” Matoro huudahti. Vaan eipä auttanut.
Tssäpp ja Cyrenda katosi.
Matoron taakse.
Uusi tssäpp.
Vihreän valonvälähdyksen saattelemana Matoro katosi katolta.
Raskaasti hengittävä Deleva latasi jälleen uuden ammuksen. Kapura nousi hänen perässään tikapuita.
”Pysy paikallasi!” Deleva komensi vastustajaansa.
”Odota”, Kapura kuitenkin rauhoitti. ”Tajusin ehkä jotain.”
Cyrenda ei liikahtanutkaan, makasi vain maassa. Deleva piti jousensa jännittyneenä ja tähtäyksensä agentissa.
”Nuo ovat Kanokoita”, Kapura aloitti. ”Muokattuja teleportaatio-Kanokoita…”
Delevan ilme viesti ilmiselvyyttä.
”Eli…” Kapura jatkoi. ”Niitä on rajallinen määrä! Katso, hänen varastonsa hupenevat jo.”
Delevan ilme viesti ymmärrystä. Agentin levytelinehaarniska oli tyhjentynyt selvästi taistelun aikana.
”Olen sentään seppä!” Kapura huudahti. ”Minä tunnen kiekot”
”Eli… Mitä teemme?”
”Viivytämme!”
Cyrenda keinautti itseään ensin taaksepäin ja sitten jaloilleen. Kiekko liisi ilman halki kohti klaanilaisia, mutta Deleva oli nopeampi. Hän avasi punahehkuiset nyrkkinsä ja tähtäsi avokämmenensä agenttia kohti. Taistelulautanen suli ennen iskeytymistään kaksikkoon.
Kasviaivoinen salaliittoseppä liittyi tuoreen klaanilaisen seuraksi, ja alkoi tulivoimillaan kuumentaa ilmaa heidän ja vainolaisensa välillä. Seuraavakin kiekko oli nestettä ja sitten höyryä kauan ennen, kuin se osui kohteeseensa.
Selakhi tajusi joutuneensa alakynteen, ja pikasiirsi itsensä toisaalle.
Umbra oli jo melkein lyömäetäisyydellä.
”Tulimme legendojen kaupunkiin Karzahnin kautta…” Valon Toa murisi. ”Olisin jäänyt sinne, jos olisin tiennyt kohtaavani näin paljon menneisyyden aaveita!”
Glennhu ei tiennyt, että klaanilaisen suru, turhautuminen ja raivo kohdistuivat vähintään yhtä paljon Toa Kaleihin kuin Ritarikuntaankin.
Umbran miekka ei hohtanut elementaalienergiaa, silkkaa lihasvoimaa vain. Kemisti-matoran ja savusta toipuva rakkausterminaattori eivät olleet mikään haaste kokeneelle Toalle, elementaalivoimia tai ei.
Glennhu loikkasi laukulleen ja kaivoi sieltä jotain. Umbra harppasi askeleen eteenpäin, mutta myöhästyi. Kemisti nakkasi jotain maahan. Lasi särkyi ja sairaalloisen punainen savu tuprusi.
Umbra tunsi myrkyn imeytyvän keuhkoihinsa. Hän hoippui taaksepäin, kauemmas savun lähteenä toimivasta lätäköstä. Hänen epäselvässä mielessään pyöri epäselvä kaipuu suun eteen kiinnitettävää suodatinta kohtaan. Pää-moderaattorin ajatukset sumenivat ja Ritarikuntalaiset pääsivät pakoon.
Cyrenda huohotti raskaasti ja hiki virtasi hänen merkillisen Kanohinsa alla. Tulen ja plasman toien kanssa taistelu oli fyysisesti raskasta jo lämpötilankin takia. Vasta nyt selakhi ehti kunnolla tutkailla ympäristöään. Katto kuului ilmeisesti jonkinlaiselle laboratoriolle. Paksuja, hopeisia piippuja ja puolipallon muotoisia kattoikkunoita oli ympäri kattotasannetta. Korkea ja monihaarainen antenni oli suunnattu itään, kohti Hopeista merta. Lännessä taas-
Sinä olet nopea harppuunasi kanssa.
Lännessä oli Matoro Mustalumi, ja miekanterä, joka löysi välittömästi tiensä Cyrendan kurkulle.
”Luuletko todella…”, klaanilainen aloitti. Hänen äänensävyään oli vaikea tulkita. ”…että se riittää, että heität minut muutaman korttelin jonnekin tuonnemmas?”
Matoro viittoi Cyrendaa pyörähtämään ympäri ja jatkoi. ”Tämä on Legendojen kaupunki ja minä olin sodassa. Tunnen nämä kadut ja tiedän, mihin rintamalinjat oli vedetty. Minä en tarvitse suunnistuksen naamiota. Minä en eksy Metru-Nuille.”
Selakhi totteli hänen henkeään uhkaavan Toan eleitä ja kävi polvilleen, Matoron kiiltävä terä yhä kurkullaan.
”Joten kerrohan nyt todella… Miksi olette täällä ja mitä tahdotte minusta ja ystävistäni?”
Korkean rakennuksen katolla tuuli. Matoron korvissa kuului hetken pelkkää tuulen ulinaa, sitten jotain muutakin.
”Näinköhän?” kuului karhea ääni Matoron ja Cyrendan takaa. Glennhu huuteli naapurirakennuksen katolta.
Myös nahkalakkinen matoralainen oli onnistunut hankkimaan itselleen panttivangin: hänen pienissä sormissaan oli kapea terä, joka oli Deikan kaulalla.
Mitä?
Matoron kulmat menivät kurttuun. Tässä oli nyt jotain, mitä hän ei tajunnut.
Matoron ymmärrys tilanteesta ei ollut edelleenkään erityisen suuri. Hän puristi miekkaansa tiukemmin, pitäen sen yhä Cyrendan kurkulla. Mustalumi yritti tajuta ja nähdä, mihin nahkalakkinen ritarikuntalainen pyrki. Matoralaisen oikea käsi piteli yhä ohutta veistä, mutta vasemmassa oli jonkinlainen… teepussi? Kattojen välillä oli vain reilun kymmenen metrin matka, mutta Matoron oli vaikea nähdä, mitä tapahtui.
Glennhu avasi tottunein sormin luukun Deikan niskassa. Onkalo selkäytimen paikalla paljastui jälleen. Vaaleanpunahopeisen panssaroinnin alta näkyi Deikan vanhan, sinikultaisen haarniskan jäänteitä.
”Olen pahoillani… taas”, sanoi partneriaan pelastava matoran ääni tavallistakin karheampana.
Missä Umbra, Kapura ja Deleva ovat? Matoro oli huolissaan. Miksi Iden-kasvoinen, minulle täysin tuntematon Toa on kelpaava panttivanki? Onko tämä tosi outoa bluffausta?
Glennhun otteessa oleva Toa veltostui hetkeksi, mutta tokeni siinä silmänräpäyksessä. Sinisissä silmissä oli ensin sekaannusta, sitten toivoa.
”Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. ”Matoro?”
Toivoa ja rakkautta. Deika riuhtoi itseään pois Glennhun otteesta.
”Ehei, nyt ei ole aika liikkua”, nahkalakki valisti ja painoi veitsen lappeella kollegaansa kaulalta.
Henkitorvella lepäsi Matoronkin säilä. Oli aika saada kysymyksiin vastauksia.
”Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä hänelle teet?” Matoro huusi tuulen yli. ”Hän on yksi teistä!”
Deika tuijotti Matoroa silmät suurina.
”Sinä olet hänen elämänsä rakkaus!”
”Hän… Mitä?”
Matoro toivoi kuulleensa väärin.
”Deika tässä rakastaa sinua koko sielullaan! Hän palvoo maata jolla astelet!” Glennhu julisti kovaan ääneen. Tuulen ujellusta tai ei, Matoro oli kuullut aivan oikein.
”Joten laske miekkasi!” keltainen ritarikuntalainen jatkoi. ”Tai sinuun täydellisesti uskova ja luottava tyttöparka menettää henkensä!”
Matoron kasvoilta saattoi lukea täydellisimmän esimerkin “Mitä karzahnin karzahnia?”-ilmeestä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta oli hiljaa. Tilanne jätti hänet sangen sanattomaksi.
”Meillä ei ole loputtomasti aikaa!” kemistiagentti painosti. ”Vahkit tulevat hetkenä minä hyvänsä, eikä kumpikaan meistä tahdo törmätä niihin!”
Matoro kasasi ajatuksiaan. ”Mistä sinä puhut? Miten niin rakastaa?”
Mustalumi ei nähnyt ritarikuntalaisen ilmettä. Hän kuvitteli matoralaisen kasvoille nousevan hymyn. Todellisuudessa Glennhun suupielet painuivat alas.
”Deika tässä… Hän on kokenut kovia.”
Deikan katse ei irronnut Matorosta hetkeksikään. Cyrendakin pysyi liikkumattomana. Glennhu jatkoi tarinaansa.
”Hän on vanha agentti, ihan niinkuin mekin. Deikalle kävi kuitenkin hassusti. Eräällä tehtävällään hän kohtasi muuan aristokraatin.”
Matoro pälyili hermostuneena ympärilleen. Oliko tämä vain viivytystä?
”Deika ja aristokraatti kohtasivat toisensa monta kertaa sen jälkeen…” Glennhu puhui kovaa tuulen yli. ”Kunnes eivät enää kohdanneet. Koskaan. Deikaan sattui.”
Matoron päässä viiletti useita nasevia välihuudahduksia, mutta hän arveli, että nyt ei ollut niiden aika. Komaunaama jatkoi vaan.
”Sattui ja paljon. Lopulta hän pyysi järjestöämme tekemään jotain – mitä tahansa – jotta kipu hellittäisi. Tässä vaiheessa sinun tulee ymmärtää, että Deika oli ollut parhaita jäljittäjiämme: mielenvoimain Toat ovat harvassa. Järjestömme ei voinut antaa kaikkien lahjojen valua hukkaan, mutta Deika oli menettänyt yhteyden voimiinsa. Surusta särkynyt mieli… Sen jälkeen minä…”
Glennhu piti pienen tauon ja nielaisi.
”Minut määrättiin hoitamaan asia. Emme keksineet, miten saisimme vuolaana virtaavat tunteet hävitettyä, joten valjastimme ne. Kehitin tavan ohjata Deikan särkyneen mielen ylitsepursuavat tunteet uuteen kohteeseen.”
Omaksi kauhukseen Matoro alkoi ymmärtää, mihin tämä tarina veisi.
”Sama, palava rakkaus, joka Deikalla oli ollut, mutta eri henkilö”, kemisti kertoi kurkku käheänä. ”a nyt se henkilö olet sinä, Matoro Mustalumi. Tiedän, että tämä kaikki saattaa kuulostaa hullulta. Ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta Delkan tunteet ovat todellisia – kaikki, mitä hän tuntee sinua kohtaan, on hänelle yhtä totta kuin se, mitä hän tunsi erästä hyvin erityistä steltiläistä kohtaan. Kaikki se on hänen omassa mielessään yhtä totta!”
“Tä-tässä ei ole mitään järkeä”, jään toa voihkaisi katsellessaan lyhyttä toaa, jonka silmissä paloi epätoivo. Matoro näki, kuinka Deikan silmäkulmasta vierähti kyynel.
Glennhun äänenvoimakkuus nousi jälleen. ”Joten päästä irti vaimostani! Maailma on valintoja täynnä – mieti, kenelle olet vastuussa!”
Ei vielä, Matoro ajatteli. Hänen täytyi saada tietää.
”Mutta miksi seuraatte meitä?” klaanilainen ärjäisi. ”Me emme käyneet kovia kokeneen ystäväsi – ei, uhrisi – kimppuun! Toitte hänet itse luoksemme!”
”Mutta missä merkeissä?” Glennhu mylvähti vastaukseksi.
”Miksi t- Mitä?” Mustalumen suu lakkasi käymästä hetkeksi. ”Sitähän minä juuri kysyin! Miksi hyökkäsitte kimppuumme?”
”Niinkö siinä todella kävi?”
Tuuli voimistui.
”Mekö hyökkäsimme kimppuunne?” Tällä kertaa puhuja oli Cyrenda Matoron otteessa. ”Tehtävämme ei ollut koskaan hyökätä klaanilaisia vastaan.”
Matoro puristi huuliaan tiukemmin yhteen. Selakhi jatkoi.
”Meidän piti vain tarkkailla teitä ja arvioida, voiko teihin ottaa turvallisesti kontaktia. Ilmeisesti ei.”
”Tekö…” Matoro sai suustaan.
”Me arvioimme tilannetta ja toivoimme yhteistyötä”, Cyrenda kertoi, miekka yhä kurkullaan. ”Jo vuosikaudet Ritarikunnan ja Bio-Klaanin välit ovat olleet sietämättömän kireät. Niin kauan kuin kourallinenkin teistä tietää olemassaolostamme ja voi sillä Arkistonne sisällöllä todistaa sen, olemme tukalassa paikassa. Ei ole mikään salaisuus, että piilottelette listallamme olevia henkilöitä ja hirviöitä. Makuta Nui oli ylittänyt rajan jo kauan sitten, joten olimme valmiita ottamaan riskejä, mutta te… Entiset jäsenemme. Toivoimme liennyttävämme välejä järjestöjemme välillä.”
Oli Matoron vuoro nielaista.
”Mutta sinä ja ystäväsi teitte selväksi, että Bio-Klaani ei halua ystäviä.”
Cyrenda käänsi päätään hitaasti ja varovaisesti, niin, että hän pystyi silmäkulmastaan katsomaan Matoroa. ”Kävikö mielessänne hetkeäkään, että saatoimme lähestyä teitä liittolaisina?”
Sekavat ajatukset pyörivät Matoron päässä. Typerä, typerä, typerä, hän syytti itseään. Kaikki ikävät yllätykset olivat tehneet heistä vainoharhaisia. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kirkkaammin hän tajusi heidän hätäilynsä typeryyden. Toisaalta, hän muisti Umbran sanat, jos Ritarikuntalaiset olisivat olleetkin hyökkäämässä… Jään Toa ei ollut tuntenut sellaista epäonnistumisen ja katumuksen tunnetta pitkään aikaan.
Ja nyt tämä. Matoro vilkaisi lohdutonta Deikaa.
Tuuli humisi. Aika mateli laboratorioiden katoilla.
Sitten Matoro huomasi jotain. Hän katsoi Glennhun vasemmalla puolella olevalle katolle.
Deleva plasmajousen kanssa ja Umbraa jaloillaan pitelevä Kapura.
Glennhu huomasi Matoron katseen ja käänsi päätään.
Deika huomasi Glennhun huomion siirtyneen ja löi itseään panttivankina pitävää matoralaista kyynärpäällää vatsaan.
Hopeahaarniskainen Toa yritti pusertaa itseään irti nahkalakin käden alta. Glennhun veitsikäden ote lipesi. Kaula aukesi, veri purskahti.
Jään Toa harppoi kahdella pitkällä askeleella katon reunalle ja sukelsi alas. Matoro Mustalumi ja harppuuna tekivät jälleen yhteistyötä. Klaanilainen keinahti klaanilaisten luo, Glennhu ja Deika jäivät Matoron oikealle.
”Äkkiä alas!” Matoro komensi.
”Me vasta nousim-” Kapura yritti pistää väliin, mutta tuli keskeytetyksi.
”Alas!”
Klaanilaiset ottivat juoksuaskeleita alas ramppia pitkin, jota kolmikko oli katolle noussut. Cyrendaa ei näkynyt missään, mikä huolestutti Matoroa suunnattomasti. Hän vilkaisi ritarikuntalaisten suuntaan vielä viimeisen kerran. Ja löysi sittenkin Cyrendan.
Kiekkotaistelija oli pikasiirtynyt kahden muun agentin luo. Selakhi ja matoralainen seisoivat, Toa makasi omassa veressään. Elossa, mutta erittäin heikossa kunnossa.
”Matoro…” yritti heikko ääni hurmeen keskeltä.
Mielikuva toasta kummitteli Matoron mielessä klaanilaisten paetessa tapahtumapaikalta.
Päättiset, hieman Klaanin saaren rannikolta itään
Pär-Nui
Kaksi klaanilaista käveli kauppakadulla. He olivat erittäin tuoreita jäseniä.
Sekä Tedni että Sulfrey olivat saaneet jäsenyyden voidakseen toimia virallisesti sinisen Ussalin nimissä. Kyseinen vaakunaeläin oli käynyt kummallekin erittäin tutuksi, vaan ei ylväinä liehuvien lippujen tai hassujen virkailijahattujen kautta – kahden Matoralaisen ja konseptuaalis-heraldisen ravun tiivis suhde oli kumileimasimen ansiota.
Koska voi pojat kuinka paljon paperitöitä evakuointi aiheuttikaan.
Sulfrey oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lähisaarten pakolaisten organisoijaksi, koska hän tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa Bio-Klaania kohtaan. Olihan hän evakko itsekin. Hän oli myös häpeilemättömän tehokas byrokraatti.
Tedni oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi pakolaisten organisoijaksi nättien tyttöjen takia.
Ja nyt he kumpikin olivat tulleet Päättisille, Pär-Nuin saareen ja sen mukaan nimettyyn kylään. Kiusallinen jutustelu alkakoon.
”Tämä on kylpyläkaupunki syksyllä”, Tedni aloitti vaisusti. ”Kastumme aina kun kävelemme keskustaan.”
Sulfrey mutisi jotain hiljaista vastaukseksi.
”Nähtävyyksiä ei ole…” yleensä ninja nyt paperityöassistentti jatkoi ”mutta taloista katsoo pyöreät ikkunat.”
Näinhän se oli, taloissa oli pyöreät ikkunat. Nui-Koron poliisilaitoksen paras paperinpyörittelijä ei vastannut keskustelunavaukseen vieläkään, joten Tednin suu kävi edelleen.
”Matoralaiset kantavat leivoslaatikoita. Kahviloita on paljon – tuollakin uusi Koro-nic.”
Sulfrey alkoi katua sitä, että oli ottanut innokkaan Le-Matoranin avustajakseen. He tulisivat viettämään saarella pari päivää, luultavasti kahvilassa papereita leimaten. Ja rupatellen.
”Muutaman päivän kuluttua myös meillä on kanta-Koro-nic” Tedni lausui Sulfreyn pelot ääneen. ”Ja siellä kantapöytä.”
”Niin…” Sulfrey lopulta huokaisi. He olivat päässeet kadun päähän ja saapuivat puistoon.
”Hotellissa puiston laidalla asuu vanhoja Matoralaisia”, Tedni selosti. ”Leskimummoja ja vaareja, jotka etsivät toisistaan seuraa. Mitä ne meistä ajattelevat? ’Eivät nuo varmaan käy edes Nui-markkinoilla.”
”Eh…” Komau-kasvoinen matoralainen reagoi ja toivoi keskustelun loppuvan. Mutta ei.
”Tämä on kylpyläkaupunki syksyllä.”
”Sanoit sen jo.”
”Ai niin joo.”
Kaikkialla alkoi jyristä. Valkea taivas halkeili. Valkea lattia täyttyi ammottavilla, mustilla kuiluilla. Jopa seinät, joita tilalla ei vaikuttanut ikinä olleen, alkoivat rapistua kuin tapetti, ja valkeat hiutaleet satoivat yhä leveneviin railoihin jättäen jäljelle vain uhmaavan pimeyden.
Vaiko kenties valon?
Näkymättömät kädet alkoivat ahnaasti hapuilla kaikkea, mikä tämän maailman muodosti. Kaikkea alettiin säälimättä nyhtää palasiksi. Laastia alettiin kaapia takaisin ämpäreihin. Nauloja irti lattioista, ja takaisin Ahjon tuliin.
Kepe ja Snowie olivat viimein valmiita lähtemään, etsimään pakoreittiä. Heille tulisi kiire, eivätkä he vielä voineet tietää, miten mustanpuhuvat Vangit suhtautuisivat heihin nyt. Mutta nyt heitä ei viivyttänyt Kepe, vaan Dox.
Dox oli erehtynyt luomaan katseensa siihen asiaan taivaalla, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt valaista tämä maailma, mutta joka säteili ja paahtoi vain pahaenteistä mustuutta. Tämä ei selvästikään saanut irrotettua siitä katsettaan. Kepe ja Snowie olivat vältelleet sitä tähän asti, ja nyt tajusivat, että olivat tehneet viisaasti. Heidän täytyi raahata Dox mukanaan ovesta.
Kun ovi sulkeutui, oli pilkkopimeää. Jyrinä kuulosti kaukaisemmalta kuin äsken. Dox urahteli kuin olisi herännyt biokrapulaan.
Kepe pyöräytti kiikarisilmäänsä kokeellisen, Ruruun perustuvan pimeänäkölinssin. Sen avulla hän löysi edestään pöydän. Pöydällä oli myrskylyhty, samanlainen jollaisia Vangit kantoivat, sekä vanhanaikaiset tulukset. Muutaman yrityksen jälkeen lyhdyn sydän syttyi, ja kiviseinäisen käytävän täytti ainakin kymmenen metrin etäisyydelle asti lämmin valo.
Ja noin metrin päässä kolmikko näki kasvot. Virnistävät, punertavat kasvot, joita he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kasvot sanoivat: ”moi”.
Puhuneen olennon takaa ilmestyi toinen. Tämä muistutti ihan liian kauan pimeässä ollutta, kuihtunutta Toaa.
He olivat löytäneet Iggyn, ja… ja…
”heh”
”…”
”…”
Ja sen toisen tutun tyypin.
Se naurahti lyhyesti lyhdyn valossa. Se raapi vaaleanpunakarvaista peikkomaista kehoaan pitkillä sormilla. Sen vänkyrältä punanaamalta katsoi mielipuolinen katse. Niin mielipuolinen, että mikään Verstaan kammotus ei ollut sen mielenterveyttä juuri horjuttanut.
Otus keikkui kahdella pitkällä jalalla niin, että sen päähän huonosti kiinnitetyt jäniksenkorvat väpättivät. Sille tuntui olevan erittäin vaikeaa pysyä pystyssä. Syy tähän valkeni, kun Kepe näki teräksiset luistimet suurten vaaleanpunaisten jalkojen alla. Tässä vaiheessa hän ei viitsinyt edes kysyä.
Iggy loikkasi Doxin kimppuun vingahtaen iloisesti surkeaksi piipitykseksi muuttuneella äänellään. Harmaa ruipelo rutisti entisen leikkitoverinsa tiukkaan halaukseen. Dox ei vastannut, vaan tyytyi tuijottamaan eteenpäin kuin hetkeen jäätyneenä.
”Eli”, Kepe sai vihdoin ulos huohottaen, ”mitä ihmettä.”
Ei kaikkein sulavin keskustelunaloitus.
”Taivas putoaa”, Snowie sanoi hiljaa. Pimeät käytävät ja katakombit eivät suojanneet heidän korviaan staattiselta jyrinältä, joka voimistui jossain kaukana.
Oli vaikea sanoa, kumpi kaksikosta näytti ahdistuneemmalta. Juuri nyt se oli Kepe. ”M-mutta miten? Miten se on mahdollista?”
”Mikä niin?”
”Nimdan siru. Se haihtui vain pois. Se, se oli aivan Profeetan hyppysissä…”
”Oliko se koskaan hänen hyppysissään?”
Kysymys aiheutti Kepessä aivan uudenlaista pelkoa. ”… Niin hän ainakin luuli.”
”Spinä. Niin luulimme mekin.”
Ajatus oli harvinaisen pysäyttävä.
”Mutta me näimme sen”, Kepe haparoi. ”Me näimme sen omin silmin.”
”Eh, onko nyt aikaa miettiä sitä?” Snowie yritti pakottaa kasvoilleen hymyntapaista. ”Minusta tuntuu, että meillä on juuri nyt kiireisempiä juttuja. Kuten ensimmäisenä, mitä täällä tapahtuu? Tietääkö kukaan?”
Maailma jyrisi ja tärisi. Iggy oli liian onnellinen ystävänsä jälleennäkemisestä ja roikkui tässä kiinni loikkien paikallaan kuin iso harmaa sammakko. Dox lähinnä tuijotti edessään olevaa seinää kuin siinä olisi ollut jotain todella kiinnostavaakin.
”… oletinko minä teidän toisaalta vastaavan…”
”Entä sinä?” Kepe osoitti kysymyksen sille vaaleanpunaiselle, joka oli eksynyt todella kauas ulkojäiltä luistinreissullaan.
Mielipuolinen virne leveni. Kaksi nököhammasta työntyi esiin ristihuulista.
”nyt on kiire nyt on hopu…
on rofeetann valta lopppu”
”Mitä?” Kepe hymähti typertyneenä. Tämä oli jo hänellekin liian tyhmää, ja hän jos kuka oli ehtinyt nähdä ja kuulla tyhmää.
”Loppu?” Snowie yritti jatkaa. ”Tuota, selittäisitkö mitä tarkoitat?”
”ei haluu voima sirujen…
käsiin sinisten käsien………..”
Runoilija (jos sitä sellaiseksi oli tarpeeksi kohtelias kutsumaan) pomppi paikallaan niin, että luistimet kilisivät kivilattiaa vasten. Se näytti kiireiseltä. Jos sillä olisi ollut taskunauris, se olisi tuijotellut taskunauristaan intensiivisesti.
Sillä ei ollut taskunaurista. Taikka nauriita ylipäätään.
”Pistääkö Nimda siis… luukun kiinni?” Kepe kysyi. Hän halusi eniten vain tajuta, mitä tapahtui. Hän tiesi, että oli aivan liian pieni ja mitätön tehdäkseen asialle mitään, mutta hän halusi edes tajuta. Toivo järkiselitykselle tästä kaikesta oli ehkä ainoa asia, jolla hän piti kiinni omasta järjestään. Tälle kaikelle täytyi vain olla selitys.
”Jänö” nyökkäsi ainakin kuudesti. Kepe kuunteli intensiivisesti, mitä sillä olisi sanottavanaan.
”läskit kyllä koht tumuu…
kun menet kumpuun jossa on harmaa sukka jossa on kukka…
mutta lehmät kävelee.”
Syvä hiljaisuus. Taustalta nouseva jytinä muistutti olemassaolostaan.
”… tuo, tuo ei edes rimmaa…” Kepe inahti.
”… hei, tämän minä tunnen!” Snowie tirskahti hiljaa. ”Jänö” ei välittänyt. Se jatkoi.
”vastauksia en voi kertoa…
paremat antaa valvoja..
perään juoskaa nopeasti……
etä ehdite perile asti…….. …. …”
Pinkki peikkojänis kääntyi kannoillaan, päästi taas yhden pienen ”heh”-äänen ja luisteli peremmälle synkkään käytävään. Tai ainakin yritti luistella. Se pysyi pystyssä kaksi ja puoli askelta. Klaanilaisten mielessä kävi, olisiko tälle pitänyt kertoa portaista.
Kepe ja Snou katsoivat tämän perään, ja sitten toisiaan pitkään.
Heidän oli pakko nähdä, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.
Jyrinä vyöryi kohti. Snowie ja Kepe tarttuivat kiinni Iggyn ja Doxin ranteista ja riuhtoivat kaksi Verstaan pitkäaikaisasukkia vaaleanpunaisen jäniksen perään, alas kiviportaita. Jostain portaiden alapäästä kuului tömähdys ja innostuneen äänen vaimea huudahdus.
”hopusti sis yhtä matkaa….. .. . .. ….
kohta maailmame lakkaa!!!!!”
Järistys ravisutti kivisten käytävien rakenteista tuhatvuotista pölyä ja tomua. Pöly peitti lopunkin näkyvyyden ja täytti juoksijoiden silmät ja keuhkot. Vain jänismäinen olento tiesi täsmälleen, mihin he olivat menossa. Näkyvyys palasi ja Kepen lyhty muuttui tarpeettomaksi, kun he saapuivat otuksen perässä Valvojan kammioon.
Heitä siellä tervehti vain punaisuus. Ja syke. Aivan liian elävä syke.
Snowie ei tiennyt, miltä oli odottanut Valvojan näyttävän. Hänelle oli jo käynyt selväksi, että Verstaan väsymätön ja valpas vartija ei ollut mikä tahansa tietokone. Mutta hänen edessään, allaan, yllään ja ympärillään oleva asia ylitti silti kaikki odotukset.
”… Kepe, öööh… mitä tämä…”
”Niinpä”, Kepe vastasi. ”Kysyn yhä samaa.”
Jänö hekotti. ”moi best valvoja”
Ja Valvoja vastasi:
”Moi.”
Snowie yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen juuri katseli. Se oli…asia, josta lähti paljon johtoja, kuten koneelta odottaa saattoi. Johdot kiemurtelivat, yhdistyivät paksummiksi nipuiksi, hajosivat uudestaan, ja hajosivat kukin aivan eri suuntaan. Punaiset, kelmeästi hohtavat säikeet muodostivat kuin lihaksia, jotka pitivät itse asiaa paikallaan. Muutama suurempi, paksumpi johto, kuin valtimo tai laskimo, kuljetti jonkinlaisia nesteitä ympäriinsä.
Ja itse asia? Se oli kuin… valtava sydän.
Elävä se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mistä alkoi elävä ja mihin päättyi kone? Suonet, jänteet ja piirilevyt olivat kutoutuneet monimutkaiseksi neuleeksi, joka ympäröi lihaisaa ydintä, jonka halkaisija oli toista metriä. Ydintä, joka valaisi koko huoneen punaisella loisteella. Tuon sydämen pinnan läpi kuulsi jokin tumma muoto, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Tumma hahmo nyki ja liikahteli välillä, kelluen maljassaan.
Snowie ei tahtonut ajatella tuota…prosessoria? sen enempää. Sen sijaan hänen katseensa palasi taas letkuihin, suoniin… oliko tuo yksi ruokatorvi? Ne hajaantuivat aivan joka kolkkaan huonetta, osa ovista ulos. Tämän… olennon hermopäätteet kutoutuivat taatusti syvälle Verstaan kiviseiniin. Valvoja oli kaikkinäkevä. Verstas, tai ainakin nämä ”ylemmät” kerrokset, olivat sen ruumis. Ja tämä huone, jossa he olivat, oli sen rintakehän sisällä.
”Niin”, Valvojan ääni kaikui. ”Minä olen kaikkialla.
Minä olen täällä.
Minä olen enemmän kuin minä.”
”Valvoja”, Kepe sanoi kuin testinä. ”Kuuletko minua, Valvoja?”
Kaiku tuli ennen Valvojan puhetta. Sen ääni särisi kuin se ei olisi sitä pitkään aikaan käyttänytkään.
”Kyllä.”
”Mitä Verstaassa tapahtuu, Valvoja?”
”Vuokraaja”, punainen olemus kupli takaisin. ”Sopimuksesi on ohi.”
Snowie ja Kepe nielaisivat. Kepe ei voinut olla näyttämättä avuttomalta. Vuokraaja. Sitä hän olikin aina ollut. Hän oli asustanut keskellä selittämättömyyden sokkeloa, joka oli joka päivä ollut valmiina nielemään hänet elävältä. Mutta olisiko hän voinut vastustaa kiusausta?
Kaikki tuntematon ja uusi Verstaan uumenissa oli kiehtonut häntä vain kaivautumaan syvemmälle ja syvemmälle pölyn ja tomun täyttämiin käytäviin. Hän oli ollut kuin pikkukala valtavan hirviömäisen krotin vieheen edessä. Hän oli tunkeutunut niin syvälle että oli unohtanut, että Verstas ei kuulunut hänelle. Jos kenellekään.
”Mu-mutta miksi?” Kepe kysyi hiljaa. ”Haluaako Nimda meidät pois luotaan?”
Kysymystä ei oltu osoitettu Valvojalle, mutta tämä vastasi. Olemuksen ääni oli rauhallinen, kun se latoi sanoja jotka olivat sille ehkä itsestäänselvyyksiä.
”Voiman Viipale ei ole Verstaassa.
Ehei.
Se ei ollut täällä koskaan.”
Snowie ja Kepe hätkähtivät. Tämä varmisti loputkin epäilykset. Mutta siinä ei vain ollut järkeä, eihän? ”M-mutta… Profeetalla oli siru”, Kepe sai lopulta sanottua.
”Viipale halusi Varkaan luulevan niin”, Valvoja sykki kuin olisi lapselle selittänyt. ”Kerran se hänellä olikin. Hän kaivoi sillä haudan.”
”Ja loi tämän koko maailman sillä”, Kepe lisäsi.
Valvoja puhui. Syke alleviivasi jokaista sanaa. Se teki kaikesta painokkaampaa, entistäkin painavampaa.
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Ja henki oli vahva, mutta mieli ei.
Ensin Varas kokeili, mihin Viipale pystyi. Ja Viipale pystyi paljoon. Viipale pystyi lähes kaikkeen.
Sitten oli Viipaleen vuoro kokeilla. Se halusi nähdä, mihin Varas pystyi. Ja se näki.
Nyt työhaastattelu on ohi. Ja paikka varattu toiselle.”
Klaanilaistoa nielaisi. Atheon, Profeetta, tämän oman pienen maailmansa jumala ja luoja oli ollut vain Nimdan sirun henkilökohtainen narri. Häntä ei pelottanut enää se, että Nimdan siru voisi joutua vaarallisten, suuruudenhullujen olentojen käsiin. Ei. Häntä pelotti jokin paljon perimmäisempi ajatus.
Se, että hän ehkä oli ollut vielä isompi narri.
Kepe tunsi Snowien käden laskeutuvan hiljaisesti olkapäälleen. Snowie ei sanonut ystävälleen mitään, mutta tiesi äänettömästi, mitä painia tämä päässään kävi.
Toa ei halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Hän oli tiedostanut mahdollisuuden jo pitkään, mutta oli pelännyt ajatella sitä. Nyt Valvojan sanoja kuunnellessaan hänen täytyi kuitenkin kohdata se.
Todellisuus oli vain sitä, mitä Kepen silmät hänelle näyttivät. Hän ei voinut olla varma muusta. Hän ei voinut olla edes täysin varma kaikesta, minkä oli nähnyt omilla silmillään. Ja kuinka paljon asioita vuosien varrelta hän olikin vain… unohtanut?
Kuinka paljon hetkiä elämässään hän vain luuli kokeneensa?
Ja jos Nimda päätti, mikä oli todellista ja mikä ei, kuka Kepe oli sanomaan sille vastaan?
Valvoja puhui.
”Älä menetä päätäsi, Vuokraaja.
Kaikki menee algoritmin mukaan.
Näin kuului aina käydäkin.”
Tämän sanat eivät lohduttaneet. Snowie yritti hakea Kepen katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta. Hän kilpaili siitä Valvojan vangitsevan punaisuuden kanssa. Luminen ukko yritti parhaansa mukaan rauhoittaa ääntään puhuessaan, niin vaikeaa kuin se alkoikin olla. ”Kepe. Meidän täytyy oikeasti lähteä täältä.”
Kepe pudisti päätään. Ei, hänen ilmeensä sanoi. Ei, hänen täytyisi tutkia mitä tapahtui. Jyrinä, halkeilu ja turmion äänet syvemmältä Verstaasta olivat selitettävissä, ehkä jopa pysäytettävissä. Hän tarvisi vain aikaa.
”Kepe! Mennään jo!”
Hän tunsi Snowien käden kiertyvän omansa ympärille. Samassa lumiukko siirsi kasvonsa hänen ja Valvojan väliin.
”… Spinä. Spinä hei. Meidän täytyy vain mennä nyt”, Snowie tiukkasi ahdistuneena. ”Ehkä tämä ei ole ihan hukkareissu? Löysimme sentään nuo kaks…”
”heh”
”… kolme.”
Hän vilkaisi pinkkiä jänistä. Snowie ei ollut koskaan nähnyt huonolaatuisempaa otusta. Oli kuin se olisi tallennettu aivan väärällä tiedostomuodolla. Se vilkutti hänelle epäilyttävästi.
”… noustaan nyt vain noita portaita, okei? Takaisin pajaasi! Takaisin turvaan!”
”Viitoittaja”, Valvoja pärskähti. ”Suuntasi on väärä.”
Snowie kääntyi nolona kohti punaisuutta. ”… eeh. Voisitko, voisitko kenties ystävällisesti viitoittaa meille oikean suunnan?”
”Sitä ei ole, Viitoittaja. Turvaan ei pääse.
Missään ei ole turvaa.
Turva on ohi.”
Syvä hiljaisuus. Valvoja ei jatkanut siitä aiheesta.
”Vaanija”, se lopulta töräytti, ”hukkasit hattusi.”
Iggy ei tiennyt, että häneen viitattiin. Harmaa luikero ei olisi välttämättä tiennyt, vaikka hänelle olisi puhuttu hänen omalla nimellään. Punainen jokin oli kuitenkin sanonut ”hattusi”, ja se sai Iggyn vinkaisemaan iloisesti ja ravistamaan Doxia olkapäistä. Dox ei reagoinut. Tämä vain tuijotti edelleen.
”Vainottu”, Valvoja vastasi Doxin hiljaisuuteen, ”olit joskus luonani Vierailijana.
Nyt olet vihdoin Valaistunut.”
Dox olisi ollut varmasti äärimmäisen tyytyväinen tästä ylennyksestä, jos hän olisi keskittynyt muuhun kuin värähtämättömään tuijotteluun. Se mitä sininen otus olikaan sitten nähnyt luonnottomassa tilassa vei edelleen koko tämän huomion, eikä Snowie pitänyt siitä. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Kepe. Minä en pidä tästä. Minä en pidä tästä ollenkaan.”
Kepekään ei pitänyt. Hänkään ei pitänyt tästä ollenkaan. Doxin näkemä ei voinut mitenkään vetää vertoja sille, mitä toa kävi läpi päässään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut elämässään sanaparia ’eksistentiaalinen kauhu’ niin paljoa kuin tällä hetkellä.
Verstaan Valvoja ei pelännyt. Se vain valvoi. Taukoamatta. Värähtämättä.
”Vihollinen on kintereillänne, Viitoittaja”, Valvoja sanoi, ja Snowie yhdisti sanat heti Sinisiin Käsiin, ”kaksittain kintereillänne. Sitä ei kauaa pidätellä. Sen ei olisi pitänyt päästä tänne.
Vartija voisi ehkä pysäyttää sen, tai Veistäjä. Mutta Veistäjä ei ole enää puolellanne.
Eikä Veistäjää miekkoineen tänne koskaan kuulunut päästääkään.
Eikä Varoittajaakaan. Varokaa Varoittajaa.
Valotun olisitte voineet päästää. Valotulla on hieno hattu.”
”Kepe”, Snowie kuiskasi ja sai vihdoin tämän huomion.
”Niin?”
”Missään mitä tuo puhuu ei ole enää minkäänlaista järkeä. Meidän pitää oikeasti mennä. En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta… se tapahtuu tässä koko maailmassa.”
Valkovihreä toa kuunteli valkoisen ystävänsä sanoja. Hän alkoi kuulla niiden järjen. … hopusti siis yhtä matkaa. Kohta maailmamme lakkaa.
Ei, hän ajatteli. Hänen olisi vihdoin keskityttävä. Keskityttävä selviytymään. Muussa ei olisi järkeä. Eksistentiaalinen kauhu ja pelottavat implikaatiot saisivat odottaa.
”… harvinaisen hyvä pointti.”
”Lisäksi, minua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa Dox. Raukka ei ole reagoinut yhtään mihinkään sen jälkeen kun jätimme Profeetan taaksemme.”
Kepe katsoi Doxin tyhjään punaiseen katseeseen. Snow puhui hälyttävän totta. Dox oli näyttänyt tältä vain silloin kun oli löytynyt Verstaaseen katoamisen jälkeen metsästä. ”Mmitäköhän ihmettä se näki siel-”
Kepen vastauksen keskeytti pinkin jäniksen rääkäisy, joka osoittautui tarkemmalla kuuntelulla lauluyritykseksi.
”soita musiikkii, valvoja”
”En.”
”soita musiikkii, a-haa”
”Vemmelsääri. Runosi ovat hirveitä.”
”heh joo tiedän.”
Klaanilaiset olisivat voineet kuunnella pidempäänkin, kuinka valtava punainen V-pakkomielteinen keinoäly puhui vaaleanpunaisen kaniasuisen luistelijan kanssa, mutta päätyivät siihen tulokseen että se oli paras vaihtoehto vain silloin kun kaikki muut vaihtoehdot olivat todella paljon heikompia.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
Kepe tarttui jälleen Doxista ja Snowie Iggystä. He suuntasivat kohti samaa portaikkoa jota pitkin olivat Valvojan luokse saapuneet. Hetken Kepe mietti, olisiko Valvoja pitänyt tuoda jotenkin heidän mukanaan. Silloin hän tajusi, että ensinnäkään se ei onnistuisi mitenkään ja toiseksi Valvoja jos joku kaipasi Verstaan asukeista vähiten pelastajaa.
Se näkisi kyllä kaiken jo kaukaa.
”Viiletä, Vemmelsääri. Viiletä perään. Näytä tie pois Ihmemaasta.”
Viimein vaaleanpunainen vipeltäjä vastasi.
”heh okei sanon sule hei hei.
oot best valvoja vaik oot aikas g–.”
”Mene nyt jo.”
Kun viisikko oli kadonnut, näkymätön käsi koputti jo Valvojan kammion ovea.
Vaaleanpunainen vemmelsääri johti neljän matkalaisen tietä läpi pimeyden. He eivät tienneet, mikä syy heillä edes oli luottaa olentoon, mutta se tunsi tien. Se näytti ehkä narrilta, mutta tässä maailmassa se olisi yhtä hyvin voinut olla kuningas.
Vanha kuningas oli nimittäin syösty valtaistuimeltaan. Kuunsirpin muotoinen kruunu oli sirpaloitunut ja totuuden valo pirstonut valheen, ja äänistä päätellen tämä maailma tiesi sen. Kapinallinen myrsky syöksi värittömän taivaan halki voitokkaat jyrähdykset, jotka kaikuivat loputtomasta tilasta näihin ikiaikaisiin kivikäytäviin. Valtaistuin oli vapaa, koska Nimda oli niin päättänyt.
Ja kun Profeetan valtaistuin vapautui, valtakunnassa puhalsi uusi tuuli. Se oli myrskytuuli, mutta ei hallitsematon luonnon myrsky, joka repi kappaleiksi vanhan elämän kylvääkseen siemenet uudelle. Tämä myrskytuuli kuulosti siltä, kuin sen olisi aina ollut tarkoitus tapahtua. Oli kuin se olisi odottanut vääjäämättömänä ja rakentanut itseään tuhansia tämän maailman vuosia. Siirrellyt hitaasti nappuloita oikeille paikoilleen odottamaan tuhatvuotisen pelin ehdotonta loppuratkaisua.
Jyrinä kuulosti lopulta, ja sitä se ehkä olikin. Mutta ei välttämättä sillä tavalla, mitä Kepe ja Snowie luulivat.
Samalla kun kohtalon pyörän vaijerien tyly jyly karkotti heidät, Verstaan valtaistuin odotti ottajaansa.
Kepe ja Snowie eivät enää saaneet selvää luistelevan kanin soperruksesta. Se kipitti jossain kymmenien metrien päässä ja he vain yrittivät pysyä sen perässä. Se juoksi nurkan taakse, ja niin juoksivat hekin. Nurkan takana odotti välittömästi toinen nurkka ja toisen takana kolmas. Käytävä tuntui pyörivän ympyrää kunnes taas suoristui. Jänö ei kuitenkaan jatkanut sitä vaan syöksyi sen seinässä olevaan oveen, josta hohti kelmeää valkoista.
”Tuo ovi!” Kepe huusi. ”Ei-ei se ollut aiemmin tuossa!” He kuitenkin seurasivat jänöä siihen.
Ja olivat taas suola-aavikolla. He tunsivat mustan poltteen.
Luonnoton myräkkä ja luonnon itsensä halkeilu täyttivät hahmottoman tyhjyyden. Tuuli puhalsi läpinäkyviä kiteitä lentoon.
”heh”
”Runoilija” oli taas heidän edessään. Se virnuili. Se raotti toista ovea, joka avautui keskellä ei mitään, siinä missä ei pitänyt olla seinää vaan pelkkää ilmaa. Oviaukon sisällä oli pimeys.
Pimeys ei ollut yhtä ahdistavaa kuin tyhjyys. Neljä sankariamme ja jänö juoksivat oveen ja olivat taas samanlaisella synkällä käytävällä, jotka näyttivät kuuluvan Klaanin linnakkeen alakertaan mutta eivät kuuluneet.
Ovi suola-aavikolle sulkeutui itsestään ja he jatkoivat taas käytävää. Jalat eivät väsyneet vaikka vaellus suola-aavikolla oli tuntunut vuosilta. Se, mitä Profeetta olikaan heille juottanut oli tehnyt tehtävänsä. Tai ehkä kyse oli vain puhtaasta selviytymistahdosta, joka otti ohjat lupaa kysymättä, kun olemassaolo oli vaarassa loppua? Kepe ei ehtinyt miettiä – hän pelkäsi liikaa.
Pelko antoi voimaa jalkoihin. Hän ei olisi voinut pysähtyä, vaikka olisi yrittänyt.
Miten lähellä he olivat jo Kepen pajaa? Oliko Ahjo jäänyt jo taakse?
Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pahinta oli se, etteivät he tienneet varmasti, lähestyivätkö he edes pintaa. Mutta heidän ei auttanut kuin luottaa jänöön.
Lyhty valaisi pitkää, suoraa käytävää, jonka lattia oli puulautoja, kuten myös katto. Katto näytti oikeastaan tismalleen samalta kuin lattia. Jos huone olisi ollut ylösalaisin, kukaan ei olisi huomannut mitään eroa. Seinustoilla ei ollut ovia, jotka olisivat kielineet asioiden todellisen tolan.
Ehkä hekin olivat ylösalaisin.
Käytävän suuntaisesti kulkeneista laudoista reunimmaiset irtosivat äkkiä liitoksistaan, ja katosivat pimeyteen. Seuraavaksi koko seinä vain…putosi alas, murenematta. Jäljelle jäi vain mustuus. He eivät kuitenkaan hidastaneet, vaikka kukin äännähti pelästyneesti.
Kepe huomasi mustuudessa liikettä. Lyhtyjä. Vangitkin pakenivat tätä hävitystä. Liitivät halki äärettömän onkalon. Vaan mihin suuntaan? Alas. Kohti universumin suurimman luonnottomuuden valaisemaa suola-aavikkoa. Jos se siis oli alhaalla päin.
Toinenkin seinä putosi. Kattokin putosi…joskin ylöspäin. Heidän allaan ollut lattia sen sijaan vaikutti kestävän, vaan kuinka pitkään? Se oli muuttunut sillaksi halki pimeyden. Kummallakin puolella vaelsi lukemattomia soihtuja, kukin jonkin näissä tiloissa vuosituhansia eläneen olennon kantamana. Niiden maailman muuttumattomuus oli viimein päättynyt. Ne eivät kuitenkaan huutaneet peloissaan tai panikoineet. Kenties ne eivät enää osanneet tuntea pelkoa. Tai ehkä ne olivat kaiken aikaa osanneet odottaa tätä. Aikaa, jolloin Profeetan valtakausi päättyisi.
Voi, olisivatpa ne tälläkin kertaa pysähtyneet auttamaan heitä.
Määrätietoisesti ne kaikki suuntasivat kohti syvyyksiä. Ylös katsoessaan Kepe näki tähtitaivaan, jonka valopisteet leijailivat hiljalleen alas. Osa niistä oli tarttunut toisiaan raaja-ulokkeista muodostaen tähtikuvioita. Täydellisessä hiljaisuudessa näky olisi ollut uskomaton, mutta sitä nyt säestävä kaiken hajoamisen synnyttämä taustakohina esti nauttimasta siitä. Ja koko pakotilanne ylipäätään.
Iggy ja Dox kulkivat joukon jälkimmäisimpinä, käsi kädessä. Silta alkoi saavuttaa päätään, edessä oli uusi portaikko. Kepe, Snou ja joukon kärjimmäisimpänä kulkeva kani kirmasivat niitä hyvää vauhtia ylöspäin, kun silta petti Iggyn ja Doxin alta.
Molemmat päästivät rääkäisyn heti kun tajusivat mitä tapahtui. Kepe, Snowie ja jänö huomasivat tapahtuneen, kun oli jo liian myöhäistä.
Dox ja Iggy saivat pysäytettyä pudotuksensa parimetriseen, paksuun lankkuun, joka törrötti kivitiilten välistä muutamaa metriä entisen sillan alapuolella. Se oli ollut osa kovan kohtalon kokenutta kattoa tai lattiaa, tai kenties jonkinlainen tukipuu. Kumpikin heistä sai siitä otteen käsillään. Dox sai punnerrettua itsensä sen päälle. Se taipui heidän painonsa alla.
Ja rasahti poikki Doxin silmien edessä. Silmien, jotka yhä edelleenkin näkivät jotain muuta.
Iggy putosi pimeyteen, ulvahduksen säestämänä.
Dox havahtui transsistaan hetkeksi ja yritti saada tämän kädestä otteen.
Mutta myöhästyi joillakin millisekunneilla.
Hetkessä tämä oli poissa.
Snowien huolestunut kutsu kuului jostain ylempää, katkenneelle lankulle näkymättömistä. ”Dox! Iggy! Oletteko hengissä!?”
Dox päästi surumielisen äänen vastaukseksi. ”Heillä ei taida olla kaikki kunnossa. Dox! Missä Iggy on?”
Doxin vastaus vaimeni soperrukseksi, joka ei enää kantautunut muiden klaanilaisten korviin.
”Meidän on löydettävä tie heidän luokseen”, Kepe ja Snou muodostivat yhtenevän mielipiteensä. Jyly kaukaa kuitenkin voimistui yhä, ja jänö näytti taas siltä, että olisi hätäisenä etsinyt jonkinlaista ajannäyttäjää, ja kirkui jotain siitä, miten suuri ”kire ja hopu” heillä oli.
Kepe työnsi auki oven, joka näytti siltä, että sen takana olisi ollut portaat alempaan kerrokseen. Mutta sen takana olikin vain sama himmeiden valojen täyttämä pimeys kuin sillalla. Ja kun ovi oli auennut ääriasentoonsa, karmit irtosivat seinästä ja koko hökötys kaatui alas tyhjyyteen.
Ja tiili kerrallaan myös seinä. Ja sitten lattialaudat.
”Snou”, Kepe totesi kääntyen katsomaan ystäväänsä. ”Meidän on mentävä.” Kylmä tuuli puhalsi katon heidän yltään. Tiedemiehen katse oli vakava ja alakuloinen.
”Mu-mutta… he ovat… ” Snowie änkytti. Lumiukko katsoi hätäisesti tyhjyyttä, sitten taas Kepeä. Ja tyhjyyttä.
”He ovat niin viattomia!”
”Dox ja Iggy ovat otuksia, jotka jos ketkä selviäisivät tällaisesta. Heitä ei saa niin vain hengiltä”, Kepe järkeili. ”Mitä voimme muka tehdä? Pudota myös?”
Porkkananenä nielaisi. Päätös ei ollut helppo, mutta Snowiekin ymmärsi tilanteen toivottomuuden.
Jänö näytti tyytyväiseltä, kun Kepe ja Snowie kääntyivät taas sen puoleen. Se virnuili ja totesi: ”valastunu kriksittiäine ja vaanijainen reitin löytää / jos löytää”. Se ei lohduttanut. Mutta oli lähdettävä liikkeelle.
Väritön outo tila tuntui utuisemmalta kuin aiemmin. Todelliselta se ei ollut koskaan tuntunut.
Mutta loppujen lopuksi… mikä tuntui?
Vasamat vavahduttivat valtaistuinsalia.
Sininen ukkonen räiskyi kahden mustan kämmenistä kohti yhtä isompaa. Järkälemäisen Mustan Ritarin miekka oli pidempi kuin Käsien vartalot, ja yksi harkittu heilautus torjui näiden ammukset.
Salama räjäytti seinään reiän, toinen vastaava sinkoutui valtaistuinsalin loputtoman korkeaa kattoa kohti. Siniset Kädet eivät keskeyttäneet – nyt kaikki kahden torakan kahdeksan kättä nousivat pystyyn.
Outoa tilaa repivä tuulenvire sai sekunneiksi seurakseen ukkosmyrskyn. Väistöliike oli välitön. Suuri musta ritari suhahti sivuun salamoiden tieltä paljon nopeammin kuin sen kokoisen olennon olisi uskonut tai toivonut liikkuvan.
Jokin oli tullut Sinisten Käsien ja niiden saaliin väliin, eivätkä ne epäröisi. Mutta ei epäröisi Ritarikaan. Se oli vannonut valan herransa suojelemiseksi. Se ei sallisi itsensä epäonnistuvan jälleen.
Siniset Kädet yllättyivät, vaan eivät näkyvästi. Suuri musta varjo suhahti kohti. Se rävähti valtavan mustan variksen tai rastaan lailla valmistellen jälleen yhtä ainoaa lyöntiä, joka olisi vaivatta kaatanut kaikki Oudon tilan elottomat metsät.
Olennot astuivat yhtäaikaisesti kauemmas toisistaan. Ritarin miekka jyrähti niiden välistä lattian läpi, ja koko rakennus halkesi.
Sen sekunnin aikana kun Ritari yritti riuhtoa miekkaansa irti lattiasta, siniset kourat tarttuivat tämän molemmista olkapäistä. Sähköinen kosketus kesti sekunnin.
Valtaistuinsalin ikkuna sirpaloitui kuin lumihiutaleiksi, kun musta haarniskavuori lensi sen läpi ja vei mukanaan myös karmit. Ja ympäröivän seinän. Se putosi alas eikä enää näkynyt.
Aivan palatsin juurelta kuului jyrähdys, joka takuulla muodostaisi kraaterin.
Kädet eivät vaivautuneet tarkistamaan tappoa. Ne kääntyivät pois lattiassa törröttävän jättiläismiekan luota ja suuntasivat katseensa ylemmäs temppelin kattorakenteisiin, joita alkoi vavisuttaa jyrinä kaikkialta maailmasta, kaikkialta palatsin ympäriltä. Silmättömät visiirit katsoivat toisiaan.
Direktiivi kuusi.
Millään muulla ei olisi väliä.
Kaksittain kävi askel kohti Verstaan Valtaistuinta.
Kepe ja Snowie seurasivat vaaleanpunaisen jänön loikkaa yhä edelleen.
Pian se olisi ohi, ja he olisivat turvassa.
Tai näin he yrittivät kumpikin mielessään hokea. Kummankin ajatuksia kuitenkin jäyti pahasti se, että Dox ja Iggy olivat kadonneet. Olivatko he kunnossa? Ties mitä heille oli tapahtunut. Kenties he olivat murtaneet luunsa itsekseen hortoilevaan vaakasuuntaiseen kiviseinään, tai ehkä vain yksinkertaisesti pudonneet tyhjyyteen.
Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa ihmettä, sillä he eivät voineet enää perääntyä. Jokainen hetki eteenpäin kulkiessakin oli vain arvailua, oliko lattia yhä paikallaan tai sen tilalla edes jotain, mitä pitkin he voisivat loikkia.
Koko juoksu muistutti maailman suurinta esterataa, eikä kummankaan sankarin kunto kestäisi sitä enää paljoa kauempaa.
Käytävän halkaisi metrinen railo, joka leveni pikkuhiljaa näkymättömien käsien nyhtäessä lankkujen nauloja irti yksi kerrallaan. He loikkasivat sen yli. Seuraavan nurkan takana odotti vielä leveämpi railo. Käytävän kummankin seinän tilalla oli vain pimeyttä ja harvenevia Vankien valoja. Kepe huomasi oikealla puolella kuin painottomuudessa leijuvan lankkukyhäelmän.
Snowie kumartui tyhjyyden ylle Kepen ja kanin pitäessä tämän jaloista kiinni. Snowie kurotti kohti puurakennelmaa, ja joutui venyttämään käsivarttaan jonkin verran pidemmäksi kuin tavallista. Kenties entinen katon tai lattian kappale kellui kuin kelluikin heidän luokseen Snowien onnistuttua nykäisemään sitä.
Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui veneeksi. Mitä kukaan täällä veneellä olisi tehnyt?
”Kestääköhän se painoamme”, Kepe ehti epäillä, mutta jänö loikkasi pimeydessä kelluvaan paattiin itsevarmasti. Se huojui ja heilui vähän, mutta kesti. ”Tämän maailman fysiikassa ei ole mitään järkeä”, Kepe mutisi kavutessaan Snowien kanssa tyhjiöveneeseen. Mutinaa ei kuitenkaan kuullut kukaan, kaukainen jyly peitti sen yhä alleen. Ääni ei kuitenkaan ollut voimistunut merkittävästi. Ehkä siltä alkoi työ loppua; käytäväsokkelon kaikesta materiasta jo puolet oli haipunut olemattomuuteen. Kun he tähyilivät ympärilleen, näkyi vain loputon pimeä meri, jossa siellä täällä kellui yksittäisiä käytävänpätkiä ja huoneita, portaikkoja ja varastohyllyjä, jossain törrötti hiljakseen lepattava soihtu tai toinen. Näitä käytäviä ei ikinä oltukaan kaivettu maan sisään, ei tiiliseiniä koottu multaa vasten. Ne olivat aina muodostaneet puun tiheää juurakkoa muistuttavia rakenteita tyhjyyteen ilman minkäänlaisia kannattimia.
”Miten me saamme liikutettua tätä lähemmäksi railon toista lait-…” Snowie ehti pohtia ääneen, ennen kuin kuului taas ”heh”. Joku tunsi tämän todellisuuden heitä paremmin.
Kani tarttui veneen molemmista reunasta ja alkoi kaikin voimin ja ähkien kiskoa sitä ylöspäin.
Ja kas kummaa, heidän venhonsa nousi.
”…Tässä ei ole mitään järkeä.”
Kaarnalaiva lipui kohti korkeuksia. Ylhäälläpäin näkyi kaukana lisää käytävien ulkoseiniä, suurin osa niistä oli vielä paremmassa kunnossa kuin tällä tasolla olevat. Valonlähteiden määräkin kasvoi; siellä täällä näkyi seinillä loistavia lamppuja ja soihtuja, jotka joku oli sytyttänyt. Ehkä Vangit tai Valvoja heitä opastaakseen?
Joidenkin valojen editse liikkui hahmoja. Kepe oletti näiden olevan niitä Vankeja, jotka olivat jääneet sytyttämään soihdut ja lyhdyt heitä varten.
Vene kellui kuin laituriin erään varastohuoneen kupeeseen. Koko tilan kaikki hyllyt olivat täynnä säilyketölkkejä, joista suuri osa oli nyt vierinyt lattialle, osa kadotakseen ikuisiksi ajoiksi pohjattomaan kuiluun.
Jänö hyppäsi ”laiturille” ja viittoi heitä seuraamaan. Juuri kun Snowie oli astumassa kuivalle maalle, vene nytkähti hieman ja alkoi valua alaspäin.
Snowie yritti tarttua lautaiseen reunaan, mutta hänen otteensa ei kestänyt.
Vene vajosi taas kohti syvyyksiä. Kani katsoi heidän peräänsä, ja teki sormellaan kaulalleen eleen, joka ei luvannut hyvää.
Varovaisesti Kepe kurkisti laidan yli katsoakseen, mikä heitä kiskoi takaisin alas.
Ja hänestä tuntui, että joku nimenomaan kiskoi. Kuin näkymätön käsi. Hän ei tahtonut kurotella enempää partaan yli. Eikä rehellisesti sanottuna edes nähdä vetäjää.
”Snowie. Nyt hypätään.”
”Mihin?”
”Ihan mihin tahansa!” Kepe huusi, ja he loikkasivat ja tarrasivat kiinni paksusta parrusta.
Kepe vilkaisi alas. Leijupurtta vedettiin vielä jonkin matkaa, ja sen jälkeen jokin rutisti sen tuusannuuskaksi.
Jänö oli jo ilmestynyt parrun päähän.
”menox menox hops hops”, tämä jatkoi sen kummemmin selittämättä, vaikka varmasti tiesi, mitä juuri oli tapahtunut. Kepe ja Snowie kampesivat itsensä ylös, ja matka jatkui taas.
Vähän myöhemmin Kepe alkoi jo tunnistaa käytäviä, tai siis niitä käytävien ja huoneiden osia, jotka vielä olivat jäljellä. Joissain näistä tiloista hän jopa muisti käyneensä.
Jyly alkoi rauhoittua. Pahin oli varmasti jo takana. Pian he saavuttaisivat tutun ja turvallisen pajan, ja pääsisivät sieltä Klaanin linnakeeseen.
Vielä pari ovea.
Verstaan ”suuri varasto”. Kepen mielessä kävi uudelleennimetä se ”pieneksi varastoksi” nähtyään, mitä alempana oli. Jos se selviäisi tästä mullistuksesta.
Suuren varaston perällä heitä odotti iloinen yllätys.
Se oli Dox.
Dox oli jotenkin onnistunut raivaamaan tiensä läpi tuon myrskyisän meren, kuten ehkä Verstaan asukkaalta saattoi odottaakin. Kepe ja Snowie molemmat syöksyivät halaamaan tätä. Doxin katse oli kuitenkin yhä lasinen. Eikä Iggyä näkynyt missään.
”Dox, missä Iggy on? Sattuiko sil–…hänelle jotakin?” Kepe yritti huolissaan kysyä. Iggyhän saattaisi olla jossain tässä ihan lähellä, kavunnut jollekin hattuhyllylle, antamatta tietenkään kuulua mitään itsestään…
Sitten tapahtui vielä suuri rysähdys. Se kuului siitä varaston päästä, josta he olivat tulleet. Tuossa takaseinässä paloi soihtu, eikä sen valossa näkynyt mitään epätavallista. Sitten he huomasivat, että soihtu – ja koko takaseinä – alkoivat lähestyä heitä. Salia alettiin rullata kasaan, ehkä se pakattaisiin johonkin muuttolaatikkoon.
”Äkkiä pajaan!” Kepe huusi, ja nelikko syöksyi pajaan johtavalle ovelle. He loikkasivat sen läpi, ja Kepe ehti juuri lyödä oven perässään kiinni, kun takaseinä rysähti siihen. Toivottavasti Iggy ei jäänyt väliin.
Jysäys kuitenkin heitti kaikki kumoon pitkin pajan lattiaa. Kepe löi päänsä pöydänreunaan, eivätkä muutkaan säästyneet kolhuilta. Kepe yritti tajuta mitä tapahtui. Verstaaseen johtava ovi alkoi sulautua seinään. Sen karmit surkastua, kivitiilet tunkeutua metallipinnan läpi kuin peittääkseen sen, kahva imeytyi tiilten väliin. Avaimenreikä, johon Kepe oli Verstaan suuren rauta-avaimen jättänyt, imaisi sen sisäänsä ja sulki suunsa. Jäljelle jäi vain paljas seinä.
Täysin paljas seinä.
Tuona yönä Verstas lakkasi olemasta.
Snowie ei uskaltanut sanoa mitään. Hän oli noussut istuvaan asentoon rysähdyksen jäljiltä, ja niin oli Kepekin. Mutta lumiukon vanha ystävä ei näyttänyt voivan hyvin: tiedemies tuijotti kivistä seinää vaitonaisena.
”Kepe…” Snow aloitti varovaisesti. ”Öööh…”
Tiedemies, tai kukaan muukaan nelikosta, ei kuitenkaan vastannut. Valkea klaanilainen kumartui eteenpäin ja yritti tulkita ystäväänsä. Kepen kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea minkäänlaista ilmettä. Ehkä epäuskoa?
Doxin olemus viesti samaa lamaantuneisuutta kuin aiemminkin ja silmien tapitus sillä oli samaa luokkaa pajan tiedemiehen kanssa. Jänö oli jo ehtinyt hävitä.
”Kepe”, lumimies yritti uudelleen. ”Kepe, oletko kunnossa?”
”En…” Toa vastasi.
Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minä tiedän, että sinä olet meistä yleensä se teorianmuodostaja, mutta minulla on aika vahva epäilys siitä, mitä juuri tapahtui.”
Kepen katse siirtyi pikku hiljaa seinästä lumimieheen. ”Älä sano sitä…”
”Kepe. Kuinka kauan olet tiennyt Verstaan olemassaolosta?”
”Melkein siitä lähtien, kun tulin Klaaniin… Sain avaimen kun vielä majoituin tähtitornissa.”
Kiviseinä koostui edelleen pelkistä tiilistä. Mikään tuijottaminen ei tuonut siihen ovea.
”Ja koko tänä aikana…”, Snowie jatkoi. ”Ketkä kaikki ovat käyneet Verstaassa?”
Kepe tiesi, mitä lumimies ajoi takaa.
Hän ei pitänyt siitä.
”Minä, sinä…” Seinä oli edelleen pelkkää kiveä, ei lainkaan ovea. ”Dox… Ja Iggy.”
”Siinä se?”
Kepe nyökkäsi hitaasti.
”Ei… edes Tawa?” Snowie kysyi hitaasti. Hän pelkäsi tietävänsä vastauksen.
Äskeisen pakomatkan aikana klaanilaisten ympäriltä oli pudonnut seiniä ja katto ja yllättävä vene.
”Ei edes Tawa.”
Nyt tiedemiehen ajatusmaailmalta putosi pohja.
”Kepe…” Snowie katsoi ystäväänsä vakavana. ”Verstasta ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
Lumiukko odotti jotain reaktiota. Kamala totuus oli leijunut tilan yllä jo hetken, mutta nyt se hukutti koko huoneen.
Kepe nosti kämmenensä päänsä sivuille. Hän tarrasi sormillaan tiukasti naamioonsa.
Klak.
Kanohi irtosi rauhallisesti Kepen naamalta. Toa nosti naamion paljaiden kasvojensa eteen. Toisesta valkeasta silmänreiästä tuijotti takaisin pelkkä tyhjyys. Toinen, se mekaaninen, hohti edelleen vihreänä.
Kepe puristi naamiota edessään toisella kädellä, mutta vapautti toisen. Vapaan käden sormet tarrasivat mekaanisen silmän koneiston ympärille. Ne tekivät pyörittäviä liikkeitä.
”Kepe, mitä sinä…” Snowie yritti, mutta samalla hetkellä kovaääninen napsahdus vastasi hänelle.
Tiedemies irrotti Kanohiin kyhäämänsä linssikoneiston ulommaisen kerroksen. Hän asetti sen eteensä lattialle.
”Kepe…”
Lattialla istuva Toa jatkoi naamionsa tuijottamista silmästä silmään ja irrotti toisen palan optisesta apuvälineestään. Snowie tunnisti sen mikroskoopiksi.
”Kepe, mitä sinä teet. Anna minun auttaa.”
Kepe ei kuitenkaan lopettanut. Hän jatkoi tehokasta ja järjestelmällistä optisen koneiston purkamista. Pala palalta mekaaninen silmälaite irtosi Kanohista ja löysi tiensä Kepen eteen lattialle.
Viimeiset laitteet irtosivat voimalla – jäljelle jäi pelkkä tukirakennelma. Snowie oli melko varma, että osia ei kuulunut irrottaa noin.
”Kaikki nämä linssit…” Kepe aloitti. ”Tiedätkö, miksi tein ne?”
”Kepe…”
”Tein ne, koska olen tiedemies. Minun hommani on havainnoida maailmaa.”
”Oletko varma, että-”
”Tiede perustuu havaintoihin. Sen täytyy! Muuten uutta ei koskaan opita ja salaisuuden verho jää vetämättä syrjään. Tiedemiehen täytyy nähdä enemmän kuin muiden.”
Snowie ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa.
”Mutta olen sokea! Olen täysin sokea… Kaikki nämä linssit, ja havaintoni ovat yhtä tyhjän kanssa! Mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta, jos omiin aisteihinsa ei voi luottaa? Mitä hyötyä on mistään!”
Kepe kohotti naamionsa ilmaan ja löi sen kovaa maahan. Hänen eteensä puretut optiset laitteet rusahtivat väkivaltaisesti rikki.
”Kepe, ei, ne ovat mainioita…”
”Niiden ei kuulu olla mainioita! Niiden pitää olla objektiivisia! Puolueettomia!” Kepe löi naamiollaan uudelleen lattiaa. ”Minun piti selvittää Nimdan salaisuus! Minun piti… Minun…”
Toa huohotti. Hän jäi jälleen tuijottamaan naamiotaan, kunnes pudotti sen. Kanohi kolahti ilottomasti iskeytyessään lattiaan.
”Minun piti havainnoida kaikkia palapelin palasia. Käyttää kaikkia suodattimia, nähdä kaikki näkökulmat. Tehdä tiedettä…”
Kepe käänsi katseensa Snowieen. Kaksikko istui yhä pajan lattialla, ja Kepe tarttui naamionsa. Hän laittoi sen jälleen kasvoilleen ja jatkoi: ”…mutta miten voin tehdä tiedettä, jos kaikista isoin suodatin on täällä?” Hän napautti itseään sormella pääkoppaan. ”Enkä saa sitä pois. Olen jumissa yhdessä näkökulmassa… Kaikki havaintoni, eivät vain Nimdasta, vaan kaikki havaintoni, ovat mielen sumentamia. En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä.”
”Oi voi, Kepe…”
”E-enkä taatusti voi luottaa mieleeni. En tuon jälkeen. En, jos Verstas oli vain mieliemme tuotetta. Minä pidin sitä kotinani! Kotini ei ole totta, Snowie, kotini! Ja olen johtanut meitä kaikkia harhaan!”
”Kepe, ei se sitä tarkoita… Meitä on sahattu silmään, mutta… Mutta…”
Snowie siirsi katseensa taas kivitiiliseinään. Kepe seurasi esimerkkiä.
Ei ovea, ei avaimenreikää. Ei Verstasta.
”…niin…”
Sitten he olivat aivan hiljaa.
Päivä oli pilvinen kuten oli ollut koko viikkokin.
Taivaan valkoisuus ja määrittelemättömyys ei ollut missään vaiheessa lakannut muistuttamasta suola-aavikon matkasta. Värittömistä kiteistä, jotka olivat painautuneet hänen jalanpohjaansa vasten. Valvojan sanoista ruusunpunaisen hehkun keskellä. Sinisistä Käsistä.
Yöt olivat olleet vaikeita. Totuus ei ollut helpottunut ajattelemalla. Se leijaili yössä hänen vuoteensa yläpuolella mustana, valtavana ja kaikennielevänä. Snowie oli kehottanut häntä olemaan vain ajattelematta sitä. Mutta oli vaikeaa paeta ajatusta päänsä sisällä.
Viimeiset pari päivää Kepe oli vältellyt Snowieta. Kuultuaan tämän suusta karun totuuden hän oli tahtonut ottaa hieman mietiskelyetäisyyttä.
Dox oli siirretty sairasosastolle tutkimuksiin. Ulkoisesti tuo entinen moderaattori vaikutti täysin terveeltä. Mutta sisäisesti ei, eikä Kepe osannut kertoa kenellekään, miksi.
Joku oli joskus kertonut tiedemies-Toalle, että hulluksi tuleminen ei tuntunut siltä, että madot ryömivät pään sisällä tai edes välttämättä ääniltä, joita kukaan muu ei kuullut. Muutenhan kaikki maailmankaikkeuden hullut olisivat tienneet olevansa hulluja.
Ei. Hulluus tuntui kuulemma siltä, että oma järki säilyi, mutta kaikki muut sekosivat ympäriltä.
Kukaan muu ei ollut koskaan tiennytkään, mitä kaikkea Verstaan uumenissa oli piillyt. Ei Tawa, ei Visokki, ei Same, ei Bladis, ei Paaco. Eivät linnakkeen vanhat viisaat. Verstas oli ollut heille kaikille aina vain Kepen pieni paja linnoituksen pääreaktorin viereisessä huoneessa. Ja miksi sen olisikaan pitänyt olla mitään muuta? Miksi Verstaan järjettömyys oli ollut Kepelle yhtä todellinen tila kuin pieni paja työkaluineen… ja tietyssä mielessä jopa todellisempi? Verstas oli mahtunut paremmin hänen päähänsä silloin, kun se oli ollut ääretön.
Vaan oli olemassa jotain äärettömyyttä, loputtomuutta ja kaikennielevyyttä kammottavampaa.
Se, että ehkä mitään ei varsinaisesti ollutkaan.
Eikä mitään tapahtunutkaan.
Oli vain tyhjä, pohjaton kuilu, jonka reunalla jokainen koko elämänsä vaappui… ja heti kun tasapaino horjahti…
Ajatus oli parempi hylätä. Mutta ensiksi siitä täytyisi puhua. Ja Kepe tiesi täysin, kenelle.
Puutarhoissa oli pilvipäivänä hiljaista. Valkoisella puistonpenkillä kuitenkin istui jokin tai joku, jota olisi hyvinkin voinut luulla todella mielenkiintoiseen paikkaan sijoitetuksi kukkaistutukseksi.
”Hei!” käppänä rääkäisi ilmoille tuohtuneesti. Kepe luuli sitä tervehdykseksi, ja heilautti kättään. Isä Zeeron istui penkillä ja heitteli paperipussista rusinoita puiston puluille. Lopulta hän tajusi valkovihreän toan lähestyvän, ja virnisti.
”Hyrrä-heppu!” athisti hekotti. ”Pitkästä aikaa!”
Kepe ei vieläkään ollut keksinyt, mistä Zeeron oli tuon nimen keksinyt, mutta nyt ei ollut sen pohdinnan aika. Verstaalla– tai verstaattomuudella – oli paljon suurempi painoarvo. ”Isä Zeeron”, hän tervehti, ”teitä etsinkin. Sain kuulla läsnäolostanne, ja ajattelin, että teitä voi kiinnostaa kuulla, mitä minä ja Snowie koimme. Tai… emme kokeneet.”
Zeeron kohotti kulmiaan ja hänen hymynsä hyytyi, mutta hän ei lopettanut rusinoiden heittelyä.
”Palattuamme tähän linnakkeeseen astuimme siihen paikkaan, jossa uskoimme Profeetan vielä näinä päivinä elävän. Me molemmat näimme, tunsimme ja aistimme kaikilla meidänlaisillemme elämänmuodoille saatavissa olevilla tavoilla Atheonin luonnottoman maailman. Jossa tämä piti tuhatvuotista valtaansa Nimdan sirun suomin voimin. Mutta sitten… kaikki särkyi.”
Munkin silmäkulma värähti, mutta muuten hän näytti yhteen ainoaan sekuntiin jäätyneeltä. Tervehdyksen iloisuus oli kaikonnut kultanaamiolta, ja Kepe muisti tämän katseen. Minä uskon, että hän on Atheon, oli tämä sama katse sanonut.
”Poika”, hän lausui jähmeästi. ”Minulle sanotaan, että minä puhun outoja.” Sen sanottuaan hän laskeutui puiston penkiltä ja heitti loput rusinat puolihuolimattomasti puluille, joiden Kepe ei vieläkään tohtinut kertoa olevan oikeastaan täysin elottomia puutarhatonttuja.
”Haluan että kerrot koko jutun”, isä sanoi katsoen toaa tiukasti silmiin. ”Älä jätä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Minä… minä en tiedä, mitä Athin nimeen te menitte tekemään, ja se pelottaa minua. Kerro minulle kaikki, ja kerro se nyt.”
Zeeron piti tauon ja vilkaisi ylöspäin. ”Joku minua kärsimättömämpi on nimittäin tiiraillut näyttöään jo aika pitkään.”
Kepe alkoi olla jo totaalisen täynnä sitä, että hänen seikkailujensa neljäs seinä kaatui vähitellen päälle.
Kerratessaan tarinaansa Kepe huomasi, että muisti kaikki sen yksityiskohdat edelleen tarkasti, kuin ne olisivat tapahtuneet vain päivän tai pari sitten. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, helpottiko se, vai pahensiko se ahdistusta entisestään. Hän kertasi jokaisen kohtaamisen niin tarkkaan kuin toan muistilla saattoi.
Heidän ei ollut tarkoitus astua ilman apuvoimia niin syvälle Verstaaseen. Mutta sinne he olivat kuitenkin pudonneet halki pimeyden, vaeltaneet sen jälkeen mittaamattoman ajan oudossa, valkeassa maailmassa, kunnes olivat lopulta saapuneet Profeetan vallan keskipisteeseen. Profeetan aikeena oli ollut estää muiden Nimdan sirujen päätyminen Verstaaseen…mutta mitä ikinä hän oli yrittänytkään loitsia, ne taiat olivat pettäneet hänet, ja kaikki oli alkanut sortua, tuhoutua, kadota tyhjyyteen.
Mitä tuona hetkenä oli oikein tapahtunut? Kepe kuuli yhä selvänä päässään särkyvän, hopeisen kuunsirpin kalahduksen. Äänen, jonka jälkeen hän ei ollut enää uskaltanut uskoa aistejaan.
Kuultuaan tarinan lopetuksen Zeeron jäi hetkeksi tuijottelemaan taivasta. Sienimunkki otti molemmin käsin tukea seremoniasauvastaan.
”Melkoinen tarina”, hän pystyi vain sanomaan. Kepe ei tiennyt, uskottiinko hänen sanojaan vai tuijottivatko purppuraiset silmät häntä nyt kuin mielenvikaista. Ja jos oma järki oli Zeeronia epävakaammalla pohjalla, tilanne oli jo aika-
”HEI!”
… Zeeron rääkäisi jälleen rikkoen Kepen ajatuksen, mikä se sitten oli ollutkaan.
”Vai että Verstas”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa. ”Ahjo. Verstas. Muistuttaa minua jostain. Jos auttaa yhtään, en usko sinun olevan hullu. Ja jos oletkin, niin… no me olemme sitten kaikki hulluja täällä.”
Tämän kuulemisesta Kepe helpottui, vaikka joku Zeeronin mielipiteen painoarvon olisi voinut kyseenalaistaakin. Tämä tuntui jo pieneltä askeleelta kohti totuutta. Joka oli tuolla jossain.
”Tuo on hyvä kuulla. Mutta jos se kaikki oli totta-…”
”Poika. Minä sanoin, että et ole hullu. Minä en sanonut, että se olisi välttämättä ollut totta.”
”…Mutta, mitä se kaikki sitten oli? Mielessäni, johon tällä hetkellä luotan paljon vähemmän kuin varmaan pitäisi, kävi ajatus, että tuo kaikki olisi jotenkin ollut Nimdan aikaansaamaa. Mutta Zeeta ei lopulta ollutkaan siellä, näin sen katoavan Atheonin hyppysistä. Tämä herättää monta… aivan liian monta kysymystä. Jos Nimdan siru ei ikinä ollutkaan Verstaassa, kuka tai mikä uskotteli, että se on? Ja jos niin, mistä syystä? Ja jos tämä joku kaiken tämän aikaa puijasi niin meitä kuin Profeettaakin sirun sijainnista, palaamme taas samaan kysymykseen… mikä selittää kaiken tapahtuneen?”
Zeeron viittoi Kepeä kävelemään mukanansa sisäpihan nurmea pitkin. Hän ei ilmeisesti kokenut oloaan mukavaksi tässä nimenomaisessa pisteessä.
”Hyrrä-heppu”, hän kuiski heidän kahden kävellessä vierekkäin. ”Sanoit, että sait tekno-logiikallasi ilmeisesti vahvankin perstuntuman siitä, että siru…” hänen äänensä kuului nyt hädin tuskin syystuulen alta, ”… on silti jossain todella lähellä?”
Hänen omat keksintönsä olivat aina olleet asia, joihin Kepe puolestaan luotti enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Toden totta, hänen Nimdan jäljittämiseen virittämänsä Kanohi Elda oli antanut hyvin vahvan merkin sirun läsnäolosta. Ehkä vähän liiankin vahvan. Niin vahvan, että sellaista ei olisi pitänyt saada kuin aivan sirun vieressä, eikä oikeastaan sielläkään. Se oli ollut…
… aivan liian vahva. Eikä naamion säädöissä taatusti ollut mitään vikaa (taajuuksia kun voi säätää vain yhdellä akselilla). ”Mutta entä, jos myös naamio rehellisesti vain uskoi Zeetan olevan Verstaassa? Jos… tämä joku huijasi Kanohiakin?”
Mitä jos kaikki oli väärää.
Mitä jos mitään ei ollut.
Mitä jos ainoa vakio tulisi aina olemaan tyhjyys.
”Kun saavuit viikkoja sitten majalleni, uskosi tieteen tuloksiin oli horjumaton. Poika, en minä osaa sanoa sinulle mitä sinun pitää uskoa.” Hän huokaisi nyt paljon vakavampana.
”Mutta kai jotain nyt sentään on uskottava? Ja juuri nyt minä uskon, että jollain tapaa naamiosi oli oikeassa… ja olemme lähempänä Pyhää Zeetaa kuin koskaan. Mutta Pyhä Zeeta ei olekaan mikään lempeä rakastaja, ei! Se kutsui teidät mukaan valssiin, jonka askeleet vain se tiesi. Ei, sitä maailmaa ei ehkä ole olemassa… perinteisessä mielessä… mutta sen täytyi tarkoittaa jotain. Tämä profeetta, jonka kohtasitte… hän oli kuitenkin olemassa, eikö? Edes joskus? En tiedä onko hän enää, mutta Nimda otti sinut, lumipallon ja sirkkamiehen osaksi juuri tätä tarinaa jostain syystä…”
Profeetta oli tosiaan ollut joskus olemassa. Vaikka se Profeetta, se Atheon, jonka he olivat kohdanneet valtaistuinsalin portailla olisikin ollut vain hahmo jostain heidän mielikuvituksestaan, oli alkuperäinen tosiaan joskus käynyt tällä paikalla. Kepe oli koko ajan olettanut, että täällä Atheon oli luonut Verstaan.
Kepe otti laukustaan esiin paksun, vanhan kirjan. Heillä oli aito, konkreettinen todiste siitä, että tämä Profeetta oli joskus ollut olemassa. Tämä kirja sisälsi tarinoita hänestä. Kepe laski kirjan kivisen aidan reunalle, ja avasi sen keskeltä. Hän näki kuvan, jota oli ihmetellyt monasti niinä öinä, joina hän oli matkallaan Nui-Koron opusta tutkinut.
Ja kaiken aikaa hän oli olettanut tämän vanhan, epäselvän piirroksen olevan Verstasta kuvaava kartta. Mutta entä jos sekin olikin ollut vain katalyytti, joka oli kiihdyttänyt hänen mielikuvitustaan ja ollut osasyyllinen sen Verstaan luomiseen, jonka hän niin selvästi mielessään näki? Sama selittäisi, miksi Siniset Kädet olivat olleet Verstaassa. Ne eivät oikeasti olleet. Ne olivat tulleet hänen ja Snowien alitajunnoista. Jääneet kummittelemaan haamukivun lailla.
Mutta Verstas tuntui edelleen yhtä todelliselta kuin tuulikellojen lohduton kilinä. Ja ehkä jälleen jopa todellisemmalta. Jos tämäkin oli vain painajaista, ainoa pelottavampi asia olisi ollut herätä siitä.
Zeeron ojensi kättään vastaanottaakseen opuksen, jota toa intensiivisesti tutki. Mitään kysymättä sienimunkki seurasi Kepen ajatuskulkua ja nosti säälivän katseen niteen sivuilta toaan.
”Joskus olen miettinyt Profeetan tarinaa”, hän sanoi selaillen kirjan läpi. ”Ja sitä, kuinka paljon yhteistä sillä on Atheonin tarinan kanssa… ja taas ei. Ja sinun reissusepustuksesi saa minut miettimään, että entä jos jokin asia voi olla samaan aikaan totta ja epätotta… eikä siinä edes välttämättä ole ristiriitaa? Onhan kuun loistekin yhtä aikaa auringon valoa ja kuun valoa. Hyrrä-heppu, kai minä kerroin sinulle Mielen Isän tarinan?”
Kepe nyökkäsi vaitonaisena. Zeeron hymyili harvinaisella tavalla.
”Hyvä! Puhuinko minä koskaan helvetistä?”
Synkkä, kiusallinen hiljaisuus varjosti pitkää tuijotusta. Kepelle tuli kylmä. Toa ei pitänyt siitä, mihin matoranin puhe oli menossa.
”Tiedätkö, minä mietin todella pitkään, että entä jos Atheon… hän oli kuitenkin legendan mukaan alkujaan kuolevainen, avasi portin tästä maailmasta ja astui toiseen. Ei siksi, että itse halusi. Isä Athin rankaisemana. Sitten minä mietin, että miten niin toiseen maailmaan? Mitä jos Ahjo on täällä kanssamme?”
”E-en ymmärrä.”
”Annapa kun kerron sinulle pikku tarinan menneiltä päiviltä. Joskus taannoin tosi epäonnekas partio torakan kutaleita putosi ansakuoppaan metsässäni. Niihin aikoihin en vielä tiennyt, että ne ovat kaikki kiittämättömiä pikku rottia! Eivät kirjaimellisesti rottia, mutta silti! Kun yritin auttaa harmittomiksi matkalaisiksi luulemiani otuksia ulos kuopasta, ne yrittivät ampua meikäläistä! No, minä sitten hankin lihanpalan ja houkuttelin pari kannibaalia sinne kuopalle.”
”…”
”Mutta se ei ole se juttu! Russakoilta jäi jälkeen joku metalliloota, eikä se lihansyöjäväellekään kelvannut. No, ojensin sen lootan sitten Sisar Kondelille, koska tyttö on fiksu ja oppimiskykyinen. Ja hetken päästä selvisi, että kyseessä oli joku russakka-ritarien kauko-puhe-elin! Ilmeisesti kaikkialla ilmassa kulkee jonkin sortin…”
Zeeron siveli sormiaan ilman halki kuin noukkien näkymättömästä pensaasta marjoja. ”… jonkin sortin ’aaltoja’, joita loota pystyi vangitsemaan ja tulkitsemaan, koska se oli viritetty oikealle… ’taajuudelle’. Mieti. Kaikkialla ilmassa ympärillämme leijuu näkymätöntä ja äänetöntä puhetta. Kuinka huonot aistit meillä onkaan, kun maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat mutta eivät? Sitten minulle juolahti mieleen.
Entä jos helvetti ei ole portin takana toisessa todellisuudessa, hyrrä-heppu?
Entä jos elämme sen keskellä? Entä jos se on kuin todella… juoksevaa sienisoppaa, jossa kaikki muhimme. Uimme sen läpi joka päivä huomaamatta sitä, tiedostamatta sitä.
Entä jos tämä Profeetta itse jonain päivänä löysi… oikean taajuuden ja kuunteli sitä. Entä jos hänestä tuli itse portti maailmaan, joka on aina täällä, mutta jolta mielemme meitä suojelevat.
Ja sinä ja lumipallo, yhdeksi pieneksi hetkeksi, Nimdan sirua antenni-keppinä käyttäen, löysitte sen saman taajuuden?”
Lakattuaan puhumasta pappi lakkasi myös hymyilemästä. Tajuttuaan täysin, mitä Zeeronin sanat oikeastaan tarkoittivat, Kepe ei voinut olla yhtymättä ilmeeseen, joka oli pelkoa puhtaimmillaan. Sen pelkoa, joka oli olemassa siellä, minne ei mikään silmä nähnyt. Seinien takana olevassa mustuudessa.
Sillä mikroskooppisen pienellä mustalla alueella silmien näkökentän välissä.
Tai siinä hiljaisuudessa, jossa jokainen vannoi kuitenkin kuulevansa jotain.
Hän nielaisi. Feterran kuoren sisällä.
Siinä pisteessä pään takana, johon ei koskaan voinut nähdä. Ei edes peilillä, koska silloin pää peitti sen. Se piste, josta ei koskaan voisi olla täysin varma, mitä siellä eli.
Asusti.
Oleili.
Kepe pureskeli Zeeronin sanoja. Tämä teoria selittäisi sen, ettei Verstasta fyysisesti ollut olemassa, ja samalla todistaisi, ettei hän ollut hullu. Verstas oli ollut Nimdan heidän mieleensä upottama viesti, kun he olivat jotenkin löytäneet sen…”taajuuden”. Mutta tämäkin aiheutti ongelmia, joita hänen oli vaikea hyväksyä. Ensinnäkin teoria oli kaiken tieteen ulkopuolella. Jos elävän olennon tietoisuus – tai fyysinen presenssi – oli tietyllä olevaisuuden taajuudella, taajuudenvaihdoksesta ei ollut minkäänlaista ennakkotapausta. Toiseksi…se silti vaati antennin, Nimdan sirun läsnäoloa. Ja he olivat jotenkin käyttäneet sitä, huomaamatta asiaa itse?
”Mutta… missä Zeeta sitten on?” hän pohti.
”Näytänkö minä joltain vainukoiralta?”, tokaisi kieltämättä ainakin hieman rähjäisen ja karvaa kasvavan näköi- ”EI, ÄLÄ SINÄ NYT AINAKAAN VASTAA. Niin, en kai minä sitä sinulle osaa kertoa? Oletteko kokeilleet kaivella linnoituksen alta? Sillä jos siru pystyi tekemään tuon teille kaikille, sen täytyy olla… todella lähellä.”
”Tuota… niin kai. Niin täytyy.”
Kepe yritti koota palasia päässään. Profeetta toi Nimdan tälle paikalle tuhansia vuosia sitten. Tawa perusti linnakkeen tälle paikalle jostain syystä.
Kaiken tämän aikaa ainakin Tawa, kenties muitakin, oli tiennyt jotain tämän paikan mystisestä alkuperästä. Luultavasti Tawa ei kuitenkaan tiennyt, että kyse oli Zeetasta. Muutoinhan siru olisi jo Klaanin hallussa. Toisaalta ainahan oli se mahdollisuus, että Zeeta oli kaiken aikaa salaa ollut administon hallussa ilman, että kukaan tiesi siitä.
Ei, se ei käynyt järkeen. Siinä tapauksessa Nimda ei olisi mitenkään päässyt tekemään hänelle, Snowielle, Doxille, Iggylle ja sille yhdelle sitä, mitä se ikinä tekikään. Siru oli jossain täällä, aivan lähellä, aivan heidän käsiensä ulottuvilla, mutta näkymättömissä. Tawalta olisi kuitenkin kysyttävä perus-…
Hetki.
Seeeeis.
Iggy?
Kepen sydän joko hyppäsi kurkkuun tai vajosi jonnekin isovarpaaseen, hän ei ollut tuolla hetkellä aivan varma.
Jos Verstasta ei ollutkaan. Jos se kaikki oli Nimdan luomaa illuusiota. Suola-aavikkoa ei ollut oikeasti missään. Eikä Verstaan suurta varastoa, saati niitä käytäviä, joissa he viimeksi Iggyn näkivät.
…Siispä… missä Iggy oli?
Kaikki äskeinen järkeily alkoi yhtäkkiä taas tuntua aivan turhalta. Jos he olivat hetkellisesti olleet Atheonin helvetin taajuudella, tuo taajuus vaikutti syöneen Iggyn. Koska eihän se ollut täällä missään. Eihän?
Kepe kääntyi taas Zeeronin puoleen. ”Isä Zeeron. Ajatuksenne saivat minut miltei taas uskomaan siihen, että tälle kaikelle löytyy järjellinen selitys. Mutta tajusin jotain, mikä vie taas pohjan kaikelta. Ystäväni Iggy vietti suurimman osan ajastaan Verstaassa. Mutta jos Verstasta ei olekaan, on Iggyn tämänhetkinen sijainti valtava kysymysmerkki. Hän ei päässyt mukanamme sieltä ulos. Olen varma, että hän jäi Verstaaseen sisään.”
”Oletko varma, että hän oli olemassa?” Zeeron kysyi kuin se olisi ollut maailman viattomin kysymys.
Ja ehkä se olikin. Mutta lausuttuna se tuntui siltä, kuin se jokin, joka sijaitsi siinä pisteessä pään takana, jonne oma silmä ei koskaan nähnyt, olisi laskeutunut niskalle. Ja hengittänyt.
Kepe nielaisi. Hän ei tosiaan muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Iggyn Verstaan ulkopuolella. Se ei ikinä poistunut sieltä. Saattoiko kokonainen Bio-Klaanin jäsenkin olla Atheonin tapaan mielikuvituksen luomus? Olihan tämän olemassaolosta pakko olla todisteita Verstaan ulkopuolellakin. Täällähän hän eli, ennen kuin Kepe ja Dox avasivat Verstaan. Jäsenrekisterissä täytyi varmasti olla merkintä. Ja varmasti klaanilaiset muistivat Iggyn. Muistivathan?
Muistivathan?
”En minä sano, että sinun pitäisi…” Zeeron jatkoi nyt hieman varovaisemmin, ”… kyseenalaistaa kaikki. Jos sille polulle lähtee, ei voi olla enää varma, onko itse olemassa. Vaikka kyllä minä sitäkin joskus mietin. Mutta… ehkä sinun pitäisi kuitenkin olla…”
Hänen silmänsä sinkoilivat vainoharhaisesti ympäriinsä kuin etsien salakuuntelijoita. ”… varovaisempi. Älä– älä yritä etsiä sitä taajuutta, okei? Tiedäthän sinä, mistä me nyt puhumme? Se joka yrittää todistaa muille että helvetti on olemassa vain päätyy… luomaan sen itse.”
Kepe tiesi Zeeronin olevan oikeassa. Jos hän liian vainoharhaisesti lähtisi etsimään todisteita Verstaasta, olisi hänen mielenterveytensä lopullisesti tuhoon tuomittu. Hänestä tulisi salaliittoteorioita hautova mielipuoli, eikä silloin paljoa lohduttaisi edes se, että jonain päivänä pääsisi huutamaan ”Ha! Olinpa oikeassa!”. Mutta samalla tuntui väärältä olla lähtemättä tuolle tielle. Iggyn tapauksessa oli kyse kokonaisen elävän olennon katoamisesta, kenties hengestä. Kepen edessä olevista valinnoista ja vaihtoehdoista mikään ei vaikuttanut oikealta, muttei myöskään väärältä.
Ehkä hänen pitäisi aloittaa Tawasta. Tältä saisi varmasti edes jotain vastauksia. Vastauksia, joiden ei tarvitsisi ottaa kantaa minkään yliluonnollisen asian olemassaoloon tai olemassaolemattomuuteen. Puhtaita faktoja, jotka voitaisiin puolueettomasti todistaa. Kuten Kepe oli jo matkallaan saaren halki etsinyt. Kuten hän oli aina etsinyt.
”Kiitos, isä Zeeron. Nyt tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Ilman neuvojanne tilanne olisi paljon vähemmän valoisa.”
Zeeron nyökkäsi hitaasti selvästi syvällä ajatuksissaan. ”Niin. Valo… valo on hyvä asia”, hän sanoi hajamielisen oloisesti. ”… paitsi jos se on mustaa.”
Tämä huomio sai Kepen ihon gukonlihalle, eikä hän oikeastaan edes tiennyt miksi.
”Niin, tuota”, munkki köhi, ”ei kestä kiittää, hyrrä-heppu.” Hän heilautti kättään. ”Mitä ikinä sitten teetkään… ole varovainen.”
”Parhaani mukaan”, Kepe vastasi, ja hyvästeli Zeeronin.
Pilvinen päivä alkoi lähestyä loppuaan. Pilvien harmauttamalta taivaalta alkoi sataa räntää. Ennen kuin yö laskeutui linnakkeen ylle, Kepe astui sisään, suojaan kotoisten valojen valaisemiin halleihin.
Ja hän tiesi mitä tehdä. Hän selvittäisi totuuden jättämättä mitään uskon varaan. Totuuden Verstaasta, Zeetasta ja Iggystä. Ja siitä lähtökohdasta, ettei taikuutta ja biomenninkäisiä vieläkään ollut.
Eihän?
Teknisesti ottaen ei missään
Valtaistuinsalin rippeiden keskellä seisoi kaksi.
Kaksi, jotka olivat odottaneet pitkään päästäkseen toteuttamaan tehtävän, joka niiden koko olemassaolon määritti.
Kaksi, jotka joutuisivat odottamaan vielä pitkään nähdäkseen kättensä työn tulevan valmiiksi. Odotus tulisi kestämään monta kertaa niiden elinkaarta pidempään… tai kestäisi, jos ne olisivat olleet vielä eläviä. Mutta työn vaikutukset tulisivat kestämään ikiaikaisesti.
Ja ne muistettaisiin ikuisesti.
Mutta kädet, jotka sen aikaiseksi saivat, unohtuisivat.
Niin kuuluikin.
Niin oli puhdasta.
Olion nimi oli Iggy, eikä hän todellakaan tiennyt missä oli.
Bio-Klaanin linnake
Lumiukon unet olivat kaiken tapahtuman jäljiltä levottomia.
Punainen silmä. Musta sulka.
Ja kaksi lintua – närhi ja joku pienempi, loinen ja toinen.
Lumimies lähestyi siivekkäitä, ja ne säikähtivät silminnähden.
Linnut liihottivat tiehensä, eri suuntiin, eikä Snowie tiennyt, kumpaa seurata. Pienemmän kujerrus ja suuremman rääkyntä kaikkosivat pikku hiljaa.
Ja siinä epätietoisuuden vallitessa lumiukko taas heräsi ja käänsi kylkeään.
Sairasosastolla makaava Dox ei saanut unta. Oli liian kirkasta, vaikka huone oli jo pimennetty.
Hän näki silmissään valkeuden. Hän ei päässyt siitä eroon, vaikka miten yritti. Mutta hetken sitä tuijotettuaan hän ei ollut enää varma, tahtoikokaan. Se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.
Valon keskeltä hän erotti muotoja. Kalkinvalkealta kallionkielekkeeltä avautui näkymä usvaiselle merelle. Maailma oli haljennut, ja synnyttänyt rantakallion.
Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.
Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan. Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.
Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.
Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.
Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
”Tahdotko donitsin?”
”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.
Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”
Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.
Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…
Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.
”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
Moderaattorin katse oli kylmä.
”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.
”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”
”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”
Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.
”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”
Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”
Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”
”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”
Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.
Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.
”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
Lumiukko kohotti kulmiaan.
”Listan?”
”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
”En minä mistään listasta…”
Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”
Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?
Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
”Luottaa? No, siis-”
”Ei mikään.”
Snowie nielaisi kuuluvasti.
”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”
Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…
Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”
2
Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.
Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita. Ai niin…
Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.
Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.
Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?
Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.
“Tuotanoin, hei vaan.”
Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.
“Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”
Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
“Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
“Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
Jake ei reagoinut.
“Paacon idea…”
Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.
Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan. Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.
Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
“Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”
Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.
Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.
Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
“Muistat varmaan Yö Kauhun.”
Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.
“Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”
Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
“…missä sinä olit sinä iltana?”
”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.
Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa. Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…
Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
“Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
“Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”
Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.
Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
“Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
“Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…
“Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”
“EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
“En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”
Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.
“Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.
Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia. Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…
Entä jos…?
Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?
Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.
Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.
Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi? Miksi ei valehtelisi?
Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake. …mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”
Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.
Entä jos…?
Entä jos Jake tiesi sen?
Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.
Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…
Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.
“Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.
Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.
“Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”
Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.
“MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
“Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
“Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”
Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
“…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…
“KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…
Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…
Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle. Paaco…
Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.
“Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
“Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
“No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.
Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…
Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
“Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.
Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
“Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.
Kynttilä oli sammunut.
3
Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.
Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.
”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
”P-päivää.” ”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää. ”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”
Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
”Olin”, Gekko kuiskasi. ”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen. ”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.
Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.
”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas. ”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.
Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”
Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja. ”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen. ”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”
Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
Hän ei jatkanut.
Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä! ”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…” ”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.
Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”
Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella. ”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
Hän oli maininnut Abzumon nimen.
Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.”
Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.
”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!”
Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.
Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.
Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä. Hi.
Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia. Hi. Hi.
Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.
Joku muu oli jo Gekon mielessä.
Joku Visokille tuttu. hi hi hi hi hi hi
Ja se halusi hänen mieleensä.
Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.
Gekossa oli loinen.
Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.
Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi. ”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.
”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”
”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”. ”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?” “Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.” ”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.
Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena. ”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…” ”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”
Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.
”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.
Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.
”Kaikki valmista?” Same kysyi.
”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.
Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.
”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.
Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
Syvä hiljaisuus.
Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
“Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.
”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.” Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti. ”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.
”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
”… öööh, neiti admin.”
Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?
“Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota… ”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.
Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa. ”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.
Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.
Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta. …mistä tiedät? visorak kysyi.
“Noh…” toa aloitti.
Puoli tuntia sitten
Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
“Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
“…ai, miksi?” Make kysähti.
“Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
“No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”
Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
“Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
Rahimiehen ilme oli epävarma.
“Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
“…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
“Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.
Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
“Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
“Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.
Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein… … portaat ylös… … portaat ylös… … portaat ylös…
”…”
Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.
Puoli tuntia myöhemmin
Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
”… niinkö”, Same tuhahti.
Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.
Se oli selvästi elävä, mutta täysin vailla muotoa.
Tutkija 402 tuijotti hypnoottista luomusta lasin läpi. Vaati suurta harjaantuneisuutta olla kyseenalaistamatta akvaarion elämänmuodon puhtautta. Ajatuksiltaan heikompi olisi saattanut ihmetellä, miten neste oli Nazorak.
Keskiverto-Nazorak ei olisi ymmärtänyt luomusta. Mutta se ei haitannut. Keskiverto-Nazorak ei tiennyt tästä sotilaasta, joka ei hyökännyt panssarivaunussa kohti vihollisia, vaan neulassa kohti Imperiumin omia.
402 piti moiset ajatukset poissa mielestään. Se oli kuitenkin vaikeaa: työpöydällä hänen takanaan lojui harmaita naamioita. Joka ainoa niistä oli saman muotoinen – kaikki epäsymmetriset kasvot irvistivät samalla, elottomalla tavalla. Matoranien teknologiaa oli vaikea ymmärtää. 402 ei ollut varma, oliko se edes teknologiaa. Organismi oli kuitenkin saatu pysymään hengissä.
402 jatkoi työtään. Hän nousi tikapuille, jotka oli asetettu akvaariota vasten ja ripotteli ravintojauhoa nesteen sekaan. Koko hankkeen oli pitänyt päättyä jo kauan sitten, mutta nesteen annostelu oli keskeytynyt. Hidastunutta prosessia ei kuitenkaan keskeytetty.
