Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Klaanon Rope

Lukeneisuutta ja vanhoja ystäviä

7 kommenttia

Bio-Klaanin kaupunki

https://www.youtube.com/watch?v=3IgEDT2WWB8

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.

Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.

Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.

Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.

Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
”Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. ”Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”

Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
”Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. ”Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”

Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. ”Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”

Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.

Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.

Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.

Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
”Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. ”Voinko hypätä tässä pois?”

Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.

Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. ”No mikä jottei…”
”Ha, kiitos!”

Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.

”Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.

”Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”

Bio-Arkistot

Ring ring!

Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.

Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.

Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.

Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.

Mihin ne ajat puikkelehtivat?

Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.

Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
”Hetkinen vielä, anteeksi!”

Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
”Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
”Kas vain. Päivää.”
”Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
”Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi ”Mutta kiitos tarjouksesta!”

Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. ”Lepäilkööt tuossa tovin.”

Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. ”Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
”No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
”Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
”Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
”Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
”Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.

Kuten Snowielle tässä. ”Joten, kirjoja.”
”Opuksia juurikin!”

Vaehran myhäili Snowien intoilulle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
”Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
”Ahaa?”
”Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”

Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
”Hetkinen, athismia?”
”Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”

Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.

”Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. ”Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”

Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
”Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. ”Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
”Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. ”Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
”Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
”Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”

Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. ”Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”

Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
”Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
”Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. ”Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”

Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
”No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. ”Minä ja Kepe, me…”

Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.

Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.

Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
”Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. ”Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
”Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”

Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.

Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.

Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta?
Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.

Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.

”Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
”Juu?”

Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
”Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
”Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
”Jeh!”

Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
”Heetkinen, mitenkäs Umbra?”

Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. ”Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”

Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.

Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
”Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. ”Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.”
Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
”Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. ”Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”

Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
”Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
”Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. ”Ilo oli minun puolellani.”

Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.

Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.

Mihin pahaan pari kirjaa muka voisivat johtaa?

Klaanon Rope

Hengen lentoa syksyisessä Klaanissa

11 kommenttia

Bio-Klaani
Suuren Hengen Temppelin puutarha

Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.

Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.

Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.

”He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.

“Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”

Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
”Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. ”Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.

“Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
”Oh, juu!”

Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.

Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
”Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. ”Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”

“Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
”Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. ”Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”

Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.

“Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
”Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. ”Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
”Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. ”Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”

Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.

”Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”

“Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
”Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”

“Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
”Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. ”Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”

“Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”

Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.

”Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. ”Otatko uuden palan?”
Mata-Antro Rusko nyökkäsi. ”Mutta vain pienen.”

Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. ”Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”

Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. ”Kysy pois, utelias lumiukko.”

”Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. ”Mistä maailma koostuu?”

Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.

https://www.youtube.com/watch?v=u-LCLdaGeW8

“Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
”Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
”Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. ”Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”

Lisää kahvia.

”…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
”Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”

“Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”

Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
”Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. ”Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”

En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.

”Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. ”Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”

Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.

”Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
”Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.

Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
”Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. ”Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
”Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”

”Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
”Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”

Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
”Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”

Rusko hieroi leukaansa. ”Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”

Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.

Vai että santsikierrosta…

Bio-Klaanin kaupunki
Tuokiota myöhemmin

https://www.youtube.com/watch?v=BwhgB35ljEs

Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.

Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.

”Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.

Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?

”Hiljaa!”
Ei sitten.

Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.

”Mm-hm.”

Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.

”Jep.”

Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-

”Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- ”Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”

Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.

”Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. ”Enhän häiritse?”

Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
”En keskeytä mitään?”

Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
”E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, ”kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.

Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.

Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
”Isä Zeeron.”
”Isä Zeeron.”

Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.

Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.

”Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.

”Rauhaa, Z-mies”, mintunvihreä sanoi.
”Iisisti, pappa Z”, violetti jatkoi.

Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.

”No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. ”Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
”No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. ”Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”

Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.

”Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ’meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
”Mm, niin, aivan…”

Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.

Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.

”Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. ”Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”

Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
”He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
”Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon ”sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”

Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. ”Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”

”Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”

”Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, ”koskaan kuullutkaan…”
”Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
”Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ’ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
”Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”

”No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”

Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.

”Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
”Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”

”Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. ”Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”

”Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. ”Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
”Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
”Öh siis vertauskuvallisesti.”

Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. ”Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”

Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
”Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”

Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.

Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.

Eihän?

”Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”

Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.

”Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”

Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.

”Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”

Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.

”Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”

Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.

”Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. ”Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
”Onko?”
”Niin, onko?”
”Niin niin, onko?”
”Mu-… Mu-mutta. Eäh.”

Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
”Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, ”olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
”Nooh, omasta mielestäni juu.”
”No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”

Zeeron levitti villinä kätensä. ”Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”

”Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. ”Ha! Joo joo!”
Innostus syttyi lumiukon silmiin. ”Joo!”

Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
”Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!”
”Mitä aiot, poika?”
”Aion oppia!”

Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
”Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”

Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.

”Niin, kiitos niistä! Tsau!”

Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
”Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.

Klaanon Rope

Malmiräätälit

6 kommenttia

Bio-Klaanin linnake

Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa – pieni ihme itsessään, evakkotulva huomioiden. Pyöreässä huoneessa oli kiviset seinät. Katto ja lattia olivat molemmat samasta, vaaleasta lankusta rakennetut. Tornihuoneen neljä ikkunaa aukesivat kaikki eri suuntiin, antaen mainion näköalan niin merelle, metsään, pelloille kuin kaupunkiinkin. Kahden matoralaisen katseet olivat kuitenkin pelilautaan kohdistetut.

”Hans?” toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
”Hm?” hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
”Eikö… Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?”

Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
”Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai.”
”Niin, mutta-”
”Sinun vuorosi.”

Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä säikähtäneinä seisaalleen ja katsoivat toisiinsa.
”Sinäkin kuulit sen?”
”Mikä se oli?”
”Ei aavistustakaan.”
”Se kuului alakerrasta, eikö?”
”Joo.”

Kaksi pikkuveikkoa kävivät mielessään, mitä heidän lempitorninsa alemmissa kerroksissa oli. Jotain vanhoja varastotiloja? Ja nyt sieltä kuului… laukauksia?

”Pitäisikö meidän kertoa jollekin modelle?”
”Kai meidän on pakko.”

Matoranit askelsivat varovaisesti kohti portaikkoa.

Se kuului taas. Ilmiselvä laukaus. Nazorak-kivääri, kenties?
”Mikä se on?” Plaploo hermoili.
”En…” Hans piti tauon ja pysähtyi. Plaploo toisti tempun muutaman askelen päästä, huomattuaan ystävänsä jääneen jälkeen.
”Mitä nyt, Hans?”
”Tämä on typerää.”
”Mitä tarkoitat?”

Hans mietti hetken, miten sanansa asettelisi.
”Emme me tee tätä taas. Viime kerta oli riittävän hölmö.”
Plaploon ilme valahti välittömästi. ”Todellako?”
”No toki! Hermoilimme ja säntäilimme ympäri Klaanin käytäviä, salaperäistä ääntä metsästäen. Lopulta äänet aiheutti Moderaattori Paacon musiikki, olihan moinen n-”

”Ei se!” Plaploo parkaisi. Hänen äänensä oli yhtäkkiä paitsi paljon voimakkaampi, myös särkymispisteessä.
Hans hämmentyi ystävänsä voimakkaasta reaktiosta. ”Mekö emme puhu diskoteekkiselkkauksesta? Mitä en nyt ymmärrä?”
”Viime kerta, kun linnakkeeseen tunkeuduttiin. Etkö muista?”

Totta kai Hans muisti. Zyglakien yöllinen isku jäi kaikkien mieleen. Mutta Hansin ja Plaploon mieleen se jätti erityisen mustan jäljen.
”Jarp…” Hans sanoi hiljaa.

Kaksikon hyvä ystävä, sähkömies Jarp oli menettänyt henkensä zyglakien kourissa. Kuulemma yksi liskosoturi oli silpaissut pienen insinöörin pään harteilta yhdellä siistillä sivalluksella.

Hans ja Plaploo eivät koskaan puhuneet siitä. Hautajaisissa Jarpista oli sanottu muutama kaunis sana – sähkömies oli laskettu haudan lepoon yhdessä muiden zyglakien hyökkäyksessä menehtyneiden kanssa. Jarp oli saanut viimeisen lepopaikkansa koristeeksi kauniin kukkakranssin, samanlaisen kuin muutkin vainajat.

Vaan muistiko kukaan enää pikku-Jarpia? Niinä päivinä, kun oli sateista ja kahviossa myytävien lehtien etusivulla kirjoitettiin Allianssin hirmuteoista ja kaikkialla oli kova häly, Plaploo mietti, mikä kaikki unohtui sodan pauhussa. Toat seikkailivat ja muut sankarit tekivät uskomattomia asioita. Mikä arvo oli pienten ponnistelulla? Toisinaan Plaploo puristi haaleanvihreillä sormillaan kahvion pöydänreunaa niin lujaa että sattui – kun hän ei saanut katsettaan irti tiskillä mainostettavan lehden otsikoista.

”Totta puhuakseni…” Hans aloitti. Plaploo hätkähti ulos ajatuksistaan. ”Kuulin, että Jarpin kaulan… hengen riistänyt lisko on linnoituksessa vankina.”
”Mi-mitä?” Plaploo henkäisi.
Hans nyökkäsi. Todellisuudessa tieto ei perustunut epävarmaan huhuun: matoralainen oli asiasta varma. Hän oli ottanut asiakseen selvittää. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, mitä tiedolla teki.

Jarpin tappaja… linnakkeessamme. Hullu maailma.

”Menen puhumaan hänelle, ennemmin tai myöhemmin”, Plaploo julisti.
”Mitä? Miksi?”
”Ehkä löydän rauhan.”

Hans pudisti oranssia päätään. Ajatus kuulosti huonolta, erittäin, kovin huonolta. Hän oli jakamassa ajatuksiaan ystävälleen, mutta sitten se kuului taas. Se oli taatusti Nazorak-kivääri.
”Selvitetään tämä!”
”Jeh!”

Kaksi pientä jalkaparia tamppasi portaita alas, suorastaan uhmakkaan päättäväisyyden vallassa.

Kierreportaikon alas päästyään usein lautapelejä harrastava matoralais-duo huomasi laukausten äänen voimistuvan. Mysteerimelun lähde oli mitä ilmeisimmin erittäin lähellä… jopa…
”Tuon oven takana?” Plaploo ehdotti varovaisesti. Hänen urheampi ystävänsä painoi korvansa rappusten alapäässä olevaa puuovea vasten.

Sikäli kun Hans tahi Plaploo muistivat, tornin alaosan piti aueta muuannenteen vähän käytettyyn kellarivarastoon. Miksi Nazorakit sinne tunkeutuisivat? Ei auttanut kuin ottaa selvää.

Hansin oranssit sormet koskettivat vanhan puuoven karheaa pintaa. Uksin lukossa oli avain – kukaan ei ollut pakottanut itseään väkisin läpi. Ovi aukesi narahtaen, paljastaen takaansa ampumaradan.

”Hetkinen, mitä?”

Moderaattori Bladis losautti parahultaisesti ampumaradan päässä seisovaa Snowieta Nazorak-kiväärillä rintakehään.
”Hihihii, kutittaa!”

Näkymä oli hämmentävä. Varaston tavanomaiset valtiaat – käyttämättömien moppien rivistöt, ylimääräiset jakkarat ja pari polkurapuvaunua oli raivattu pitkän tilan reunoille. Kauimmaisessa päässä varastoa/ampumarataa loisteputkilamput valaisivat Snowien, lähemmässä erittäin värikkään seurueen.

Hansin ja Plaploon edessä seisoskelivat Admin Guardian ja Hansille ja Plaploolle tuntematon, erittäin viiksekäs Matoran. Myös muutama muu muukalainen ja Telakan johtaja Tongu seisoskelivat ampumaradaksi muunnetun varaston laidoilla. Kaikilla oli kuulosuojaimet päässään.

Hans ja Plaploo olivat ilmaantuneet joukkion selkäpuolelle, joten muihin nähden vastakkain seisoskeleva Lumiukko huomasi saapujat ensimmäisinä.
”Hohoi, hei!” Snowie hihkaisi ja vilkutti. Ampuraattori ei kuitenkaan keskeyttänyt puuhiaan: seuraava laukaus kajahti ilmoille ja valkopullukka säikähti silminnähden. Zamor-kuula kuitenkin poksahti harmittomana Snowieta vasten. Lumimiehen rintakehässä oli jotain outoa.

Huoneen lössi kääntyi kannoillaan ja huomasi Hansin ja Plaploon. Kaksikko oli silminnähden hämillään, ja Guardian katsoi asiakseen avata tilannetta.
”Teemme vähän testejä”, Admin selitti. ”Saa tulla seuraamaan sivusta.”

Huoneen väki otti kuulosuojaimet pois päästään. Hans ja Plaploo katsoivat Adminia, sitten Nazorak-kiväärin kanssa heiluvaa Bladista. Liikkumarajoitteinen skakdi huomasi tuijotuksen. ”Kaipasivat loistavaa aseenkäyttelijää testauksen avuksi.”

Guardian pohti mielessään sanojen ’loistava’ ja ’innokas’ vivahteellisia eroja.

”Mutta ihan pettymys tämä on!” Bladis jatkoi. Hän viittasi ehkä kädessään olevaan torakka-aseeseen, tai ehkä koko tilanteeseen. ”Lelupyssy, skarrar.”

Ennen kuin mysteerioita ratkova matoralais-duo ehti ihmetellä sen enempää, Snowie avasi suunsa.

”Sitä paitsi ei mutta tämä on ihan mainiota!” lumiukko hihkui lönkötellessään huoneeseen saapuneen kaksikon tykö ampumaradan maalialueelta. Hänellä oli yllään sileä metallipanssari. Äärimmilleen pelkistettyssä ja muodoiltaan hieman pyöreässä metalliliivissä oli muutama lommo, mutta muuten se kiilteli uutuuttaan. Panssaria koristi siihen tökerösti sinisestä teipistä ja pullonkorkeista askarreltu Ussal.
”Tein sen ihan itse!” pyylevä klaanilainen kommentoi somistusta. ”Kuvan siis, en liiviä. Ja sehän tässä onkin se mainious, rautapaidan alkuperä! Sen auktorin tulkinnallisuus!”
Vihreä ja oranssi matoralainen kohottivat kulmiaan jaetun hämmentymisen kokemuksen merkiksi.
”Mitä Snowie tässä yrittää sanoa…” Guardian otti askeleen eteenpäin ”on että panssaripaita kehitettiin useita tekniikoita hyödyntäen.”
”Joo, ja siis, ovathan mestat parahultaisesti ahtaat – minäkin jaan tätä nykyä huoneen kahden Dapi-Korolaisen käsityöläisen kanssa – mutta se tässä juuri onkin pointtina! Tai siis, siitä tämä alkoi. Tämä tässä!”

Lumiukko koputti rintapanssariaan.

”Joo, hei vaan!” yksi huoneen seinustalla nojaileva matoralainen vilkutti. Kasvoillaan suurta Rauta kantava tulen matoran oli länkäsäärinen ja pyöreävatsainen. ”Uusi kämppiksemme sai kieltämättä oikein ideavonkaleen. Me…” Ta-Matoran tökkäsi vieressään istuvaa Fe-Matorania, joka keskittyi lähinnä sylissään tuhisevan mustan sammakon silittelemiseen ”…juttelimme Snowmanin kanssa työnteosta. Kerroimme olevamme vasta kisällejä, ja että mestarimme kiertelee Dapi-Koron, Askelman ja Rol-Horiin väliä, suurta sepänviisauttaan jakaen. Kerroimme hänelle kauniista naamioista, vahvoista vasaroista ja terävistä sahoista, jotka mestarimme loihtii pienimmänkin ahjon äärellä.”
”Ja sitten kysyin…” Snowie hömelössä haarniskassaan jatkoi taas ”…että onko hän koskaan kokeillut oikein isoa ahjoa? Ja siinä vaiheessa!”
Lumiukko pyörähti kömpelösti ja osoitti kummankin kätensä etusormilla varastotilan takaseinällä seisoskelevaa sähkön matorania. Pitkä matoralainen oli pukeutunut komeaan huopaviittaan, jossa oli mahtava röyhelökaulus. Sähkötär nyökkäsi lyhyesti.
”Siinä vaiheessa törmäsimme tähän mahtavaan naiseen!”
”Juu-u!” Dapi-Koron möhömaha vahvisti. ”Nui-Koron käsityöläiskilta oli jo löytänyt tiensä Telakkanne mahtavien roihujen äärelle. Teillä oli niin paljon opetettavaa!”
Killan johtaja hymyili pompöösin kauluksensa alta. ”Tunne on molemminpuolinen.”

Hans ja Plaploo katsoivat edessään intoilevaa joukkiota. Siinä todella oli matoralaisia ympäri pohjoista ja aimo liuta Suurkylän väkeä.
”Lopulta saimme yhteyden itse kunnioitettuun pohjoisen valumamestariin – siinä vasta eri jehu – ja johan alkoi rautasoppa kuplimaan ja sotisopa räätälöitymään”, Snowie hymyili. ”Siinä oli osaajaa monenlaista, ja koko ajan vaan tuli lisää. Pohjoisen muinaistieto ja Nui-Koron käsityökulttuuri ja tulipa mukaan sitten kiinnostuneita klaanilaisiakin… Siinäpä vasta resepti! Olisipa Kapura ollut näkemässä!”
”Ruuhka-aika Telakalla”, Tongu ilmaisi huvittuneisuutensa. ”Melkoista. Omat poikamme ja tyttömme osallistuivat seppähetkeen innolla ja taidolla.”
Tongun vieressä nököttävä ta-matoran Garson otti pomonsa kehut vastaan tyynesti. Hän ei yleensäkään turhia intoillut.

Keltajätti naksautti mikrouunin kokoisia rystysiään. “Enpä malta odottaa russakoiden ilmeiden näkemistä, kun niiden piruparkojen panokset pysähtyvät kuin seinään!”

“Juu, vaikka tietty olisikin kivempi, etteivät meikäläiset joutuisi ensinkään tulilinjalle”, lumimies tuumi testitulilinjastolta, “Mutta jos joudumme, niin ainakin olemme satsanneet hengissä pysymiseen.”

“Vihollisten ampuminen on mainio satsaus hengissä selviytymiseen”, Bladis murahti. Skakdinaattorilla oli aurinkolasit, kellarissakin.

“Niin ne torakatkin varmaan ajattelevat”, vanhempi skakdi sanoi mietteliäästi.

“Tai siis ajattelevat kunnes saavat vastaansa kovan paidan!” yksi pohjoisen kisälleistä rohkaistui lohkaisemaan. Bladis naksautti jälleen torakkatussaria.

Plam!

Bladis puhalsi Nazorak-kiväärin piippua. Haarniskaan jäi vain pieni lommo. ”Niin että tuollaisen saivat aikaan.”

Moni läsnäolija mulkaisi vihaisesti Bladista – väki oli jo ottanut kuulosuojaimet päästään – mutta useat myös nyökkäsivät hyväksyvästi. Panssari oli todella vaikuttava.

”Henkilökohtaisesti pidän tässä kaikessa eniten siitä, että tämä on oikeastaan Allianssin lahja meille”, Guardian virnisti. ”Jos he eivät olisi pakottaneet hyvää väkeä pakosalle, käsityöläiskonklaavi olisi jäänyt väliin.”

Makea karman tuoksu leijaili ampumaradan yllä.

”Eli…” Hans hahmotteli tilannetta. ”Te yhdistitte eri kylien tietämyksen ja lopputuloksena saitte aikaan torakkakiväärin osumilta suojaavan haarniskan?”
”Kyllä”, Nui-Koron käsityöläiskillan johtaja hyväksyi. ”Tarkka tiivistys.”

“Siis: Imperiumin rautasaappaan alla yhtenäisyys muodostaa uuden rautamuurin, jonka suojassa kulttuuri ja perimätieto nousee uuteen, ennenäkemättömään kukoistukseen!” kisälli lausui mahtipontisesti.

“Tuon voisi painattaa paitaan, jos käyttäisin sellaista”, Guartsu virnisti.

“No, voit painattaa sen tuohon haarniskaan.”

”Mutta jos haluamme, että metallivelhojen uurastus todella auttaa meitä, tarvitsemme aika lailla työvoimaa – enemmän, kuin mitä saarella on seppiä”, Faxon-kasvoinen po-matoran mutisi viiksiensä alta. Hans ja Plaploo tuijottivat vaikuttuneina suurkyläläisen naamakarvoja ja tunnistivat hahmon Nui-Koron ylikomisario Harkeliksi.

”Testikappaleen taontaan meni Bio-Klaanin, pohjoisen ja meidän suurkyläläisten parhaimmistoltakin päiviä. Vaikka työnjako olisi seuraavien sarjojen saralla pätevämmin hoidettu, tahtimme on parhaimmillaankin vain paita pari per päivä”, Harkel jatkoi.

Guardian hymähti uuden toverinsa puheille ja loi kysyvän katseen katseen Tonguun.

”Minä tiedän miehen”, Keltaisen Jättiläisen puhe kumisi tilassa. ”Todellinen takomisen mestari – hän ja alaistensa armeija. Asuu puoli maailmaa tuohon suuntaan.” Tongu huitaisi huolimattomasti koilliseen avautuvaa ikkunaa kohti. ”Kelpo mies.”
”Ai?” Guardian varmisti epäilyksensä. ”Hän on saanut bisneksen taas rullaamaan viime kerran jäljiltä?”
”Kelpo mies.”

Harkel tyytyi vastaukseen – viikset vapisivat myöntymisen merkiksi. Nui-Koron ylikomisario oppi kunnioittamaan Admin Guardiania päivä päivältä enemmän. Sotaveteraani oli käytännön mies, ja poliisin oli helppo ymmärtää, miksi klaanilaiset seurasivat sinistä johtajaansa uskollisesti. Bio-Klaanin sotastrategi oli organisoinut sirkusmaisen seurueensa sotakuntoon, kaiken aineksen kyvykkäästi hyödyntäen. Ja ainesta oli päivä päivältä enemmän.
”Admin Guardian”, Harkel jatkoi ajatuskulkuaan ääneen.
Sininen skakdi käänsi päätään. ”Ylikomisario Harkel?”
”Onko meillä tänään aikaa suunnitella Siniviittojen organisoimista osaksi Bio-Klaanin puolustusta?”

Pronssisen Hahnahin puolustajien alistaminen Bio-Klaanin alaisuuteen oli kiistelty aihe. Monet Suurkylän vanhoista päättäjistä olivat ehdotusta vastaan, koska tiesivät sen vähentävän Nui-Koron autonomiaa. Saaren vanhassa valtakeskittymässä oli yhä vain katkeruutta bio-klaanilaisia ”vallananastajia” kohtaan. Jos turaga Tahae olisi yhä ollut vallan kahvassa, olisi ajatus Siniviitoista osana Bio-Klaanin komentoketjua tukahdutettu jo suunnittelupöydälle.
Mata Nuin kiitos ettei ole… Harkel tuumi.

Useimmat muut kiittelivät vallanvaihdoksesta Harkelia itseään – olihan viiksikomisario vastannut henkilökohtaisesti siitä, että pahan pormestarin valtakausi päättyi Nui-Korossa. Ylennyksensä lisäksi Harkel oli saanut virallista asemaansa enemmän vaikutusvaltaa Siniviittojen johdossa: Nui-Koron poliisipäällikkö Arnopin osuutta pormestari Tahaen korruptioskandaaliin ei oltu onnistuttu todistamaan, mutta yleinen mielipide oli, että Arnop kuului pahan pormestarin sisäpiiriin. Huhu oli sikäli perusteltu, että juuri Arnop oli antanut Harkelille potkut, kun viiksikyttä oli alkanut nuuskimaan Nui-Koron verovarojen virtaa.

Tilanne Suurkylän evakkojen valtapoliittisella kentällä oli sekava, vaan ei Harkelin kannalta toivoton. Hänellä oli taskussaan useimpien Siniviittojen uskollisuus, sekä ammattimainen ja toimiva suhde väliaikaiseen valtuutettuun, Nui-Koron viralliseen ylimpään päätöksentekijään. Yhdessä he olivat onnistuneet raivaamaan Klaani-myönteisen kannan läpi Nui-Koron päätöksentekoelimien. Näkemyksen eteenpäin ajamisessa oli auttanut kahden klaanilaisen – Toa Kepen ja Snowmanin – avustus veroja kiertävän ja väärinkäyttävän pormestarin nappaamisessa. Sama seikkailu oli lopullisesti vakuuttanut Harkelin itsensäkin Bio-Klaanin sakin mainioudesta.

Lopulta Harkel oli saanut hyväksynnän Siniviittojen ja Bio-Klaanin puolustuksen yhdistämisestä. Sotku se oli ollut, mutta valmista tuli kuitenkin.
Kunhan Sulfrey vain olisi auttamassa paperitöiden kanssa… ylikomisario kaipasi avustajaansa.

”Illasta”, Guardian vastasi, mietti hetken ja muutti lausumaansa. ”Tai huomenna. Lupauduin Tawan poliittiseksi tulitueksi. Kuulemma jotain närää mehiläistarhaajien ja poronhoitajien välillä. Ilmeisesti kumpaakin elinkeinoa on haasteellista harjoittaa samalla torilla.”
Harkel tuhisi ymmärtäväisesti viiksiensä takaa. Mehiläistarhaajat ja poronhoitajat…

”Hunajasta kun on melkein puhe”, Snowie heitti väliin pirteästi ja rupesi riisumaan rautapaitaansa. ”Voisi olla iltapäiväteen paikka. Olemme kykkineet täällä kellarissa, mitä, aamusta asti?”
Tongu nyökytteli keltaista päätään (vaikka sitä olikin hankalaa havaita) ja nosti peukkunsa pystyyn. ”Joo, kuulostaa suunnitelmalta! Ehkä me ollaan teehetkemme ansaittu, itse kukin. Meitä kaivataan muutenkin Telakalla vasta puolentoista tunnin päästä. Ja sitä teetä tulisi kyllä muutenkin juotua sielläkin. Illasta pitäisi kunnostaa pari höyrykattilaa, mutta ehkä ne jaksavat odottaa.”
”Niitä isoja”, Garson vahvisti ja levitti kätensä niin laajalle alueelle kun vain kykeni.
”Joskus minä mietin, miten saatte kaikki härvelinne pysymään ilmassa”, Dapi-Koron kisälli tuumaili. ”Ne ovat iiisoja.”
”Näitä kattiloita ei asennetakaan lennokkiin”, Garson vastasi vakavana. Ennen kuin seppä pohjolasta ehti ihmetellä Telakan mekaanikon vastausta, Bladis otti osaa keskusteluun.

Plam! Plam! Plam! Klik.

Moderaattori varmisti varaston takaseinään tyhjentämänsä pyssykän lippaan tyhjäksi. ”Joo mentiin.”

Tohtori Kupe olisi taatusti närkästynyt korvakäytävien tarpeettomasta ja jatkuvasta vaarantamisesta, jos olisi ollut läsnä. Muutama ”ulko-klaanilainen”, jotka eivät Moderaattori Bladista aiemmin tunteneet, suunnittelivat pitävänsä kuulosuojaimet jatkuvasti päässään pyssy-skakdin välittömässä läheisyydessä.

”Virallistan tämän olleen niinsanotusti tässä”, Guardian hyväksyi spontaanin teetauon. ”Saimme haluamamme tulokset. Tongu, uskon projektin etenemisen käsiisi.”
”Selvä peli.”

Värikäs seurue alkoi tehdä lähtöä. Seinäännojailijat suoristautuivat ja Dapi-Koron rautamatoran nousi seisomaan. Napo loikkasi hänen sylistään laiskasti, kurnutteli hetken aikaa ja pomppi sitten isäntänsä jalkojen juuren. Snowie sieppasi lemmikkinsä syliin.
”Sinusta on tullut laiska.”
”Kroaak.”

Harkel hieroi käsiään yhteen. ”Iltapäivätee pitää selän suorana ja mielen kirkkaana. Lainvalvojan voimajuoma!”
”Mikä siinä teessä”, Guardian jupisi itsekseen. ”Vettä, jossa on makua. Vähän.”
”Voin tietty puhua vain omasta puolestani”, Garson kommentoi Adminin monologia pakatessaan romppeitaan ”mutta meillä Telakalla kiehuvaa vettä tulee sammioittain ihan jo jäähdytysjärjestelmien kautta. Sama vaivahan se on maustaa.”
”Mitä. Öljylläkö?”
”No yleensä silläkin”, ta-matoran myöntyi. ”Mutta inkivääri peittää kiusallisen maun.”
”Vanha kunnon tulijuuri”, lumiukkeli hyväksyi kulinarismin. ”Maukkaistaa niin teen kuin olusenkin.”
”Alkaa olla tyyristä tuontitavaraa”, Tongu harmitteli. ”Näillä näkymin jäävät sadot saamatta niin Nui-Koron niityiltä kuin Päättisten pelloiltakin.”

”Hei, onko okei jos menemme johonkin paikkaan Satamakadun varrella?” Snowie lörpötteli ampumarata-alueen tyhjetessä. ”Menen tästä suoraan veneilemään, joten moinen olisi kannaltani kätevää.”
”Mikä jottei” Harkel vastasi. Muutkin näyttivät hyväksyvän, ja hymy lumiukon kasvoilla leveni. ”Jes! Uskon, että meri-ilma selventää ajatuksiani muutamasta, öö, jutusta. Plus käyn ehkä samalla tapaamassa vanhoja kavereitani.”
”Oletko edes ajanut venettäsi tosi ison sushin tapauksen jälkeen?” Guardian kysäisi. Tuntui kuin tosi isosta sushista olisi kulunut melko pieni ikuisuus.
”Itsepä asiassa en ole. Taidan kyllä mennä puisella paatilla.”
”Mistä moinen?”

Lopputarina jäi kuitenkin Hansilta ja Plaploolta kuulematta. Seppäsaattue, oheiset klaanilaiset ja yksi ylikomisario saapastelivat ulos samaisesta ovesta, josta matoralaiskaksikko oli hetki sitten tepastellut sisään. Bio-Klaanissa sattui ja tapahtui: toisinaan tahti oli kova ja päätöksentekoprosessi spontaani. Vain Bladis jäi halliin Hansin ja Plaploon seuraksi.

Iltapäiväteesakin äänet kaikuivat vielä käytävästä, kun Plaploo avasi suunsa.
”Moderaattori Bladis”, pieni ääni aloitti varovaisesti.
”Mmh?” skakdi reagoi, nostamatta kuitenkaan katsetta puhdistamastaan Nazorak-kivääristä.
”Muistatko sinä Jarpia?”
Hopeiset skakdinsormet lakkasivat hetkeksi työskentelemästä. ”Se pikku sähköinsinööri?”
”Hän juuri.”

Bladis testasi kiväärin lukon liikkuvuutta ja katsoi sitten pientä vihreää matoralaista. ”Eikös hän ole sitä teidän sakkia?”

Hans ja Plaploo nyökkäsivät; Hans ripeästi, Plaploo varovaisesti.

”Korjasi joskus taukotilan töllöttimen. Pätevä sälli. Kertoi harrastavansa kalastusta”, Moderaattori muisteli öljytessään aseen piippua. ”Väitti istuksivanskarrar!”
Bladis sylkäisi kämmeneensä ja yritti hinkata kiroamista aiheuttaneen öljyläikän asevyöstään. Tahra vain levisi entisestään. Hans ja Plaploo vilkaisivat toisiaan.
”Niin”, Bladis jatkoi todettuaan puhdistusoperaationsa toivottomaksi. ”Väitti itsuksivansa ongen kanssa pari mutkaa yläjuoksuun aina iltapäivisin.”
”Ei tosin viime aikoina…” Plaploo mumisi.

”Ei niin”, Bladis vastasi jämptisti. Hän kääri tuliaseen huopaan ja laski nyytin syliinsä.
”Sinäkö…” Hans yritti aloittaa, mutta sai vastauksen ennen kuin ehti esittää kysymystään loppuun.
”Minä muistan. Että hän menehtyi liskonkutaleiden iskussa.”

Bladis käänsi pyörätuolinsa oven suuntaan ja alkoi hivuttaa itseään uloskäyntiä kohti. Hans ja Plaploo katsoivat moderaattorin menoa hiljaisina.
”En ollut ampumassa kunnialaukauksia silkasta pyssyttelyn ilosta”, skakdi vielä kertoili kadotessaan oviaukosta. ”En minä kenen tahansa muistolle ammu.”

Piikkiharjainen moderaattori hävisi Hansin ja Plaploon näköpiiristä. Joku muisti pikku-Jarpia.

”Lelupyssy, skarrar!” joku kirosi käytävästä. Hans ja Plaploo jäivät kuuntelemaan, kuinka Bladis keräsi käytävälle levinneen Nazorak-kiväärin komponentteja lattialta.

Klaanon Rope

Aivoitusarviota ennen ja nyt

11 kommenttia

Lehu-metsän pohjoisosat

Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.

Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.

Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.

Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.

Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.

Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona.
Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.

Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.

Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa

Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.

Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.

Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.

Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.

”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
”Arvaa.”

Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.

Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.

Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.

”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
”Mh!”

Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.

Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.

”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”

Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.

”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.

Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
Murhaava mulkaisu.

”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.

”Alinnel.”
Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.

Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”

Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.'”

Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.

”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”

Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”

Nykyhetki

Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.

Ainakin suunta on oikea.

Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin.
Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.

Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.

Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.

Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.

Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.

Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.

Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.

”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.

Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.

Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.

Mutta olenko aivan yksin pyrkimysteni kanssa…

Klaanon Rope

Kaalikivutta

7 kommenttia

Metru Nui

Harmaat nikamat rutisivat.

Massiivinen keho kiertyi vasemmalle, sitten oikealle.

Robottikehon selän ei olisi periaatteessa pitänyt mennä jumiin. Ymmärrettävää kuitenkin – tämä robottikeho oli matkustanut palasina pienen postiveneen ruumassa päivätolkulla. Metru Nui oli kyllä hyvin puolustettu, mutta jos oli huomattavasti keskimääräistä matkalaista vähemmän orgaaninen, oli piiloutuminen helpompaa.

Aivot hänen mestarinsa oli pakannut nimikkeen ”kudosnäyte” alle.

Satama-alueen hiljaisuudessa Harmaa Aine oli kasannut itsensä ja rullaillut rauhallisempiin kaupunginosiin. Mestarinsa asioilla suurkaupungissa rullaluisteleva aivorobottihirvitys keräsi kuitenkin tavallista vähemmän katseita – sen tämänhetkisen haarniskan kruunasi eloton keinopää, ja aivovisiiri oli luukun peittämä. Aivan huomaamaton köntys ei kuitenkaan ollut.

Esimerkiksi ruokailun tähden. Harmaa Aine oli parahultaisesti lounastauolla yksinkertaista kasvisruokaa tarjoilevan pikaruokapaikan terassilla. Kiireinen tori aukesi hänen takanaan täynnä pienten rouvien ja herrojen elämää. Puhtaana kiiltävät pilvenpiirtäjät reunustivat aukiota. Suoraan Harmaata Ainetta vastapäätä oli ruokapaikan tumma ikkuna, josta koko ympäristö peilaantui. Hänen edessään muovisella pöydällä oli kaalipiiras.

Makuta Abzumon robottikätyri lopetti selkänsä venyttelemisen ja kävi tuumasta toimeen. Tumman hahmon vatsasta aukesi luukku, jonka takana odotti pimeyttä.

Pimeyttä ja pilli.

Tsurrr-urr-urrr. Metallinen pilli työntyi ulos Harmaan Aineen rintakehästä ja upposi piiraaseen. Slluuuurpss. Lounas imeytyi robottikehon syvyyksiin. Aine oli varma, että mestari olisi kyennyt suunnittelemaan tehokkaammankin tavan tuottaa energiaa raskaasti panssaroidun rullabotin tarpeisiin. Aine ei ollut varma, miksi mestari teki näin, mutta ei ajatellut asiaa enempää. Ehei, ei kiputuumailuja.

Kaalipiiras jatkoi pilliytymistään.

Abzumo oli lähettänyt Harmaan Aineen Metru Nuihin kaiken varalta: vaikka makuta osasikin lukea uuden yhteistyökumppaninsa mielen, ei tärähtänyt huonekasvi ollut liian luotettava liittolainen. Abzumo tarvitsi jonkun luotettavan paikalle varmistamaan, että sopimus piti. Ja kukapa olisi luotettavampi kuin Harmaa Aine, joka ei kyennyt edes ajattelemaan mestarinsa kyseenalaistamista. Ehei, ei kiputuumailuja.

…sluuurps. Lautanen oli pillillä imettävästä ruoasta tyhjä. Ruokaputki imeytyi sisään, luukku meni kiinni. Harmaa Aine nousi pöydästä. Lounastauko oli ohi ja tehtävä kutsui tekijäänsä.

Matoro Mustalumen koplan seuraaminen etäältä ei ollut Harmaasta Aineesta lainkaan hullumpaa. Se oli pääasiassa ulkotyötä, ja koko ajan sai olla tekemässä jotain pientä ja turvallista. Makutan koe ja vitsi piti tästä paljon enemmän kuin Abzumon laboratorion vahtimisesta. Tai kaleerin kannen kiillottamisen valvomisesta. Tai pelottavissa temppeleissä hyörimisestä.

Kaikkinensa pääsy pois siltä saarelta oli mukavaa – siellä oli ollut vain harmaita päiviä. Harmaa Aine oli seisonut ja odottanut tehtävää tai tuhoa. Saari oli kuitenkin sodassa.

Konsepti hämmensi Harmaata Ainetta. Hämmensi koska pelotti.

Hän ei uskaltanut ajatella sotaa. Harmaa Aine oli melko varma, että sotatuumailut johdattaisivat hänet kiputuumailuihin. Ehei.

Ja eikö hänen puolensa ollut sentään voitolla? Nazorak-imperiumin eteneminen oli suureellisuudessaan tasaisen hidasta – Harmaan Aineen ymmärryksen mukaan ensisijaisesti huoltolinjojen ylläpidon takia – mutta ainakin se oli varmaa. Saaren värikkäämmät asukkaat eivät olleet saaneet kahinoissa tuumaakaan alueita takaisin. Saati sitten taistelleet suoraan vastaan. Mestari piti Harmaan Aineen pääsääntöisesti poissa toiminnasta, mutta tietämyksensä perusteella Aine ymmärsi Bio-Klaanin väen pistävän vastaan erittäin satunnaisesti ja silloinkin ensisijaisesti häirintämielessä.

Sodan dynamiikka oli vaikeaa. Symmetrisessä asetelmassa hänen puolensa olisi pitänyt voittaa jo aikapäiviä sitten, mutta tilanne ei kai ollutkaan symmetrinen? Makuta Abzumo ei ollut koskaan vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta sodan etenemisestä, vaikka likimain kaikki taistelussa kaatuneet olivat hänen lapsiaan.

Mutta äkkiä ajatukset toisaalle. Tehtävään, tai miksei vaikka kaaliin.

Hitaasti ja pienten pyörien kuljettamana Harmaa Aine liukui terassin reunalta ja otti ainoan askelman alas. Viimeinen asia, mitä hän päiväänsä kaipasi, oli kiputuumailu ja päänsärky.

Vähemmän ajatuksia, enemmän rullailua.

Klaanon Rope

Sillä välin toisaalla – sissikoplan matkassa

13 kommenttia

Aikaisemmin

Nummi Nui-Koron tuntumassa

Boing boing.

Lauma Fusa-kenguruita aterioi yhä tuulisella nummella kauniissa syksyisen aamuhämärän valaistuksessa. Välillä ne hyppelehtivät sinne tänne ajattelematta asiaa sen kummemmin. Asiat eivät olleet lainkaan hullummin; Se kamala melukin oli loppunut aikoja sitten slurp-äänen saattelemana. Ei sillä, kenguruiden pussesista ojennetut kuulokkeet olivat suojanneet pussieläinten korvia po-musiikin rajulta rakkaudelta.

Erään fusan etutaskusta työntyi esiin pieni ja vihreä käsi, joka piteli pussista törröttävää kaukoputkea. Okulaari oli suunnattu pohjoiselle taivaalle. Pian myös pieni lautasantenni työnnettiin ulos.

“#Kssh#Viittätoista marakassia on kappalaisen ravistettava! Miten se kohina katosikaan?#Ksssh#”

“Vasen nappi, tälläkin kertaa. Nui-Kamelin selän katkaisi kahdeksanraajainen syväläisparoni”

“Aa, just. Ken katselee kuilua, on hänen varmistettava, ettei silmälasit tipahda.”

“Mieluummin siika säkissä kuin kymmenen oksalla. Ok?”

“Jes. No niin. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Maja-Pää? Koodinimet Sininen Python, Kermakakku ja Koli-Pää ovat päässeet asemiin. Avaan pian yhteyden. Jäärät 7-9 harhautettu, sirkkarykmentti hajallaan. Lossimies on jo matkalla.”

“…Maja-Pää kuuntelee. Koodinimille Sininen Python, Kermakakku ja Koli-pää lupa edetä annettu. Mites operaatio Vu-”

“Shh! Linja ei ole vieläkään satavarma! Mutta okei: Kauan eläköön Suurkylä!”

Virstan pari pohjoiseen

Puistikossa rapisi. Kiven kova musiikki oli kovin kiva harhautus, mutta kiirettä kolmikolla oli silti pitänyt. Nyt Sininen Python, Kermakakku ja Koli-Pää keräsivät voimiaan pienen pienen metsäpläntin piilossa, Nui-Koron nummimaaston keskellä.
”Okei”, vakava ääni keskeytti lepohetken. ”Raportoidaan… Pussipiruille? Piru kolmoselle? että asemissa ollaan.”
Iniko rapsutti päätään ja lisäsi: ”Oliko se Pussipiru kolmonen?”

Syvempää tietoutta salanimistön hienouksista ei näyttänyt olevan Kermakakulla tahi Koli-Päälläkään, joten Iniko tyytyi Pussipiru kolmoseen.

“#Kssh#Okei… Tässä “Sininen Python”. Kuuleeko Pussipiru, ilmeisesti kolme?#Ksssh#”

“Hei, sinun kuuluu sanoa tunnuslause!”

“#Kssh#Ai niin se… Tuota noin, minulla oli se täällä jossain… ‘En pidä kullanvärisistä Maraka-hamstereista ja olen ylpeä siitä.’ Ok? Ja miten tämä kohina oikein katoaa?#Kssh#”

Kermakakku ja Koli-Pää kuuntelivat lausetta kummissaan. Kermakakku pyöritteli silmiään. Hän toivoi sydämessään, että olisi saanut olla Sininen Python.

“Vasen namiska, ne sanovat. Kolmanne kerran jälkeen paronin pössypulisongit pamahtivat!”

“Joo, oikein meni. No niin. Sininen Python” – äänessä oli huomattavissa ylpeyden viipale – “Koli-Pää ja Kermakakku asemissa. Olemme suojassa katseilta. Mitäs nyt? Kuuleeko Pussipiru kolme”

“Pussipiru neljä eikä kolme!”

“Aivan juuri, Pussipiru neljä.”

Koli-Pää kaivoi repustaan tonkan inkivääriolutta ja otti huikan. Hän tarjosi sitä Kermakakulle, joka pudisti päätään. Kakulla oli oma viini mukana. Ei tosin sellainen juotava.

“Pussipiru neljä kuuntelee. Edetkää pohjoiseen. Näette sen kyllä kun pääsette lähelle. Pussipiru neljä kuittaa.”

Iniko työnsi radiopuhelimen takaisin reppuun. Normaalisti he olisivat tietenkin olleet suoraan yhteydessä Paacoon. Nyt välissä oli kuitenkin russakoiden valloittama Nui-Koro, jonka häirintälaitteet estivät kaukopuheluiden tietoliikenteen. Kengurykmentin toimiminen väliasemana oli todettu parhaaksi ratkaisuksi, sillä pussieläinpartisaanit pystyivät samalla hoitamaan paikallistason vahtitehtäviä. Iniko ei ollut varma, oliko musamoderaattorin vai guerillatoranien radiojuonto kummallisempaa, mutta Sinisellä Pythonilla ei ollut asiaan valittamisen varaa. Olihan se ihan positiivista, että Nui-Koron alue hoidettiin entisten paikallisten voimin.

Kun raportaatiotyö oli pois alta, sai sankartrio salainen keskittyä itse tiedusteluun. Huhu kertoi hirveydestä pohjoisessa, ja jos pikkulintujen liverrysten totuusatribuutti olisi yhdenmukainen heidän havaintojensa kanssa, edessä olisi kultainen mahdollisuus.

(Ei hamsterinkultainen.)

Iniko nappasi peitsensä puuta vasten lepäämästä ja viittoi kahta muuta mukaansa. Esi-isien muinainen nuija nousi Koli-Pään matkaan – Kermakakun pitkäjousi lepäsi turvallisesti omistajansa harteilla. Steltiläisen mytologian Amorannin hengessä punakärkiset nuolet lepäsivät viinessään.

Torakka ja kuolema tekevät söpön parin.

Metsikkö oli sangen piskuinen, ja kolmikko askelsi sen pohjoisrajalle alta aikayksikön. Aamuyön hämärässä kompasteleminen hidasti toimintaa hieman. Sininen Python oli oikeasti musta, joten Iniko uskaltautui lähimmäs metsän laitaa. Hän painautui tummaa maata vasten, kaivoi repustaan kiikarit ja tähyili pellon yli. Seuraavan metsän takana todella erottui jotain rautaista ja valtavaa. Iniko viittoi Samolia luokseen.

Koli-Pää ymmärsi eleen ja ryömi likelle paremman koodinimen saanutta klaanilais-toveriaan. Maan Toa ojensi kiviveljelle kiikarit ja osoitti eteenpäin.
”Tuossa suunnassa, puiden katveessa… näetkö?” Iniko kuiskasi.
Hetken tihrustettuaan Samol löysi kohteen.
”Hurm. Mikä hiivatti on tuo härveli?”

Iniko vilkaisi taakseen: Kermakakku piti suunnitellusti vahtia.
”Näyttää torakoiden tankkauspisteeltä, ilmeisesti lentokoneita varten pykätty.”
”Oih! Lentohuoltsikka?” kuului kiusallisen äänekäs huudahdus takaapäin.
”Shh!” Iniko yritti hillitä Kermakakkua. Sininen Python kutsui kuitenkin kolmikon viimeisen jäsenen puiden rajaan. ”Sellainenpa juuri.”

Metallinen, muutaman kerroksen korkuinen torni oli rakenteiltaan raskas ja väreiltään, sikäli kun aamun vasta valjetessa asiasta mitään selvää sai, tummanharmaa ja ruskea. Siitä törrötti kaikkiin ilmansuuntiin eri kokoisia laskeutumisalustoja ja antenneja. Kokoisekseen väkkyräksi siitä säteili yllättävän vähän valoa – ilmeisesti öttiäiset tahtoivat pitää bensa-asemansa salassa. Lentoliikennettäkään ei vielä näkynyt.
”Taukotupa taitaa olla vielä käyttöönvihkimistä vailla” Samol arvioi.
”Hmmm, parhaita hetkiä pinkoa paikalle ja katsoa mikä meno?” Kermakakku kysyi metsän sissioloihin sopimattoman pirteästi. Verrattuna mustaan Inikoon ja ruskeakeltaiseen Samoliin vaaleanpunainen Kermakakku oli melko silmille loikkaava ilmestys. Kuka Toa edes on vaaleanpunainen?

”Olet oikeassa”, Iniko tuumi. ”Menoksi siis!”

Iniko, Samol ja Geetee Tyttötulenhenki perääntyivät metsän siimekseen, valmiina jatkamaan tehtäväänsä.

Huokaus.

Nazorak-imperiumin Ilmavoimien huoltokeskussolmukohdan taukohuoneesta ei saanut edes torakoiden ruokatahnamunkkeja – ainoastaan sinistä mönjää, joka tuntui jäädyttävän aivot. Korpraali 8043 vietti aikaa yksin ikävystyneisyytensä kanssa ja siemaisi uudelleen juomaansa. Hän oli ollut innoissaan päästessään vahtimaan uutta ja tärkeää rakennusta, mutta näköjään homma oli lähinnä yksiksensä istuskelua.

Mutta ainakin homma oli turvallinen. Parempaa tämä oli kuin metsän itälaidan miehittäminen. Kamalan, kamalan metsän. Onneksi epäpuhtailla käskyläisillä oli yhä rintamavastuu enemmistöstä Lehu-metsää. Korpraali 8043 ei ollut varma alempien rotujen keskinäisestä työnjaosta. Mitä siitäkin muka tulisi, ilman imperiumin hierarkiaa?

Hörpsis. Huokaus. Sininen mömmö pyöri säiliössään.

Tylsää mutta turvallista. Kuka muka pääsisi jokaisen tankkaustasanteen nurkkaan pystytettyjen tykkipesäkkeiden miehityksen valvovain silmäin alta? Ei ainakaan joku C-luokan hoopo klaanilaistiimi räikeissä väreissä.

Sehän olisi absurdia. Mitä ne muka tekisivät?

Hyödyntäisivät sitä, että eräs tiedustelijoista on alati yhdessä maan kanssa? Ja liukuisivat – heinät vain vähän heiluen – tuuma kerrallaan pellon mullan seassa. Täysin liikkumatta, maan henkien (ei niiden Maahenkien) hellästi kannattelemina? Aamuhämärän pimeyteen ja vartijoiden väsymykseen tukien, ja samalla uuteen harhautukseen luot-

Onko tuo pentele metsäpalo?

”Toivottavasti en sytytä nättejä ja taipuisia kettuja tuleen” Geetee aprikoi pyyhkiessään multaa kivan kirkkaasta haarniskastaan. Maan Toan kuljetus oli harmoninen mutta likainen.
”Pelko pois, pysty-Toa” Samol Koli-Pää rohkaisi monotonisesti. ”Luonnon lapset haistavat vaaran.”
”Nämä pirulaiset sen sijaan…” Iniko lausui tarkastellessaan edessään kohoavaa sotatönöä. ”Tämän läävän väki ei osaa aavistaakaan, mitä on tulossa.”

Raskasta rautaseinää koristi raskas rautaovi. Ilmeinen huolto-ovi, huomioon nähden ohi.

Esi-isien sotavasara jysäytti sen saranoiltaan esi-isien hienovaraisuudella.

Siitä huolimatta kukaan ei kuullut klaanilaisten murtautumista. Ilmeisesti vielä käyttöönottamaton tankkaustorni toimi vajaalla miehityksellä. Massiiviset ilmanvaihtoputket halkoivat harmaata tehdashallia ja yhtä seinustoista koristi hillittömän iso imperiumin heptagrammi. Valaistukseltaan vajaassa huoneessa sekin hävisi muun ankeuden joukkoon.
”Onpa kolkkoa” Samol ihmetteli puunaamionsa takaa. ”Missä musiikin soitto, missä kodinhengen toteemipaalut?”
”Henkeä vailla on torakoiden talo”, Iniko hyväksyi.
”Ja värejä!” vahvisti ilmeisesti kettutyttö.

Tyhjä varastohalli ei ollut ainoastaan vailla sielua, vaan myös järkeenkäypiä etenemisreittejä. Ainut toinen ovi oli valtava, ilmeisesti rekkakipittimiä varten suunniteltu rautaportti, eikä sen läpäisemisestä olisi varmasti seurannut mitään muuta kuin poskettomasti vihulaispartioita. Hallin katossa oli kuitenkin avonainen luukku, mitä lie lastaustehtäviä varten.
”Hmm, mitäs nyt?” tulen Toa arvioi. ”Menee hankalaksi.”
”Miten niin?” Iniko ihmetteli, kun hänen jalkansa kohosivat maasta. Sininen Python kohosi kohti katonrajaa. ”Kaikki aina unohtavat tämän.”

Kattoluukun aukosta kohottuaan maan Toa lopetti Kanohi Mirunsa käytön. Ilmeinen lastaustila oli yhtä tyhjä kuin alempi kollegansakin, koristeeton myös. Mittakaava oli kuitenkin vaikuttava. Iniko kaivoi repustaan köyttä ja sitoi sen peitseensä, jonka runnoi lattia/kattoluukun kaiteen lomaan. Köysi putosi, klaanilaiset kipusi.

Ylätasanteen kapeaa siltarakennelmaa reunusti rivi toimisto- ja valvontakoppeja, joista pystyi tiirailemaan alas halliin. Järjestelmällisyys oli nazorak-imperiumin toinen nimi, ja olikin tärkeää, että korkeamman tason väki kontrolloi lastauksia, tankkauksia ja tarkastuksia vihreä silmä kovana. Nyt huoneet olivat kuitenkin pimeitä ja tyhjiä. Klaanilaiset eivät uskoneet, että torakat ripustaisivat sisäänajettujenkaan työhuoneidensa seinille kuvia parhaista ystävistään (Mikä oli Inikon mielestä sääli), suloisista eläimistä (Mitä Geetee ei voinut käsittää) eikä edes vanhoista kotimaisemistaan (Mistä Samol päätteli, etteivät torakat varmastikaan olleet kotoisin kauniilta saarelta). Toimistoissa oli standardimallien kovat penkit, suorakulmaiset rautapöydät ja seinille identtisiin paikkoihin ripustetut heptagrammit. Osa kalusteista oli vielä kuljetuskääreissä. Paikka haisi uudelta ja teolliselta. Edes Nazorakien lemu ei ollut vielä vallannut sitä.

Geetee sytytti pienen liekin ja sankarit hiipivät huoneiden ohitse. Viimeisessä huoneessa oli hieman täytettäkin: Ilmoitustaululla oli taulukoita ja listoja, mutta klaanilaiset eivät saaneet vielä selvää. Toki osa Klaanin nörteistä oli huhkinut torakkakirjoituksen selvittämiseksi, mutta suurimmalla osalla jäsenistä ei ollut ollut aikaa opetella ihmeellisiä koukeroita, jotka näyttivätkin kovin vastenmielisiltä.

Toat astuivat huoneeseen ja alkoivat nuuhkia pioneeritoimistoa. Hyvällä tuurilla jostain olisi voinut löytyä vaikkapa rakennuksen pohjapiirrustus, joka olisi osoittanut ilmastointikanavan latausaseman yllättävän epävakaaseen energia-ytimeen. Moista ei kuitenkaan näkynyt. Iniko ja Geetee olivat jo jatkamassa matkaansa, kun Samol nosti alahyllyltä esiin mapin, jonka selkämyksessä luki vanhoilla kunnon Matoran-kirjaimilla “GAGGULABIO”

“Oho!” Koli-Pää huudahti, “Tätähän voi lukea!”

“Näyttää torakoiden ja skakdien väliseltä kirjeenvaihdolta”, Iniko totesi hieroen leukaansa.

“Onkohan siellä paljastuksia salasuhteista?” Geetee innostui.

“Aika viileältä vaikuttavat nämä suhteet”, Iniko sanoi ja selaii sivuja, “Kenraali Gaggulabio on siirtänyt tukikohtansa pesästä Lehu-metsään. Lounaiselle rintamalle ei kuulemma tarvita ‘ötököitä’. Meidän lienee paras ottaa nämä mukaan.”

“Mikä tämä on? Jonkinlainen työaikalista? Olemmeko kiinnostuneita nazorakien kahvitauoista?” Geetee hihkui. Iniko luki paperin. “Näyttää paremminkin tämän aseman toimilistalta. Gaggulabion kätyreillä ei ole ilmavoimia, joten heidän luotettava torakoiden ilmasotaan. Näyttää siltä, ettei täällä ole huollettu vielä mitään, seuraava vuoro on vasta viikkojen päästä. Joku alus nimeltä… Tulikärpänen?”

”Aikovat ilmeisesti laajentaa kantamaansa etelää-” Geetee oli jatkamassa, mutta tuli keskeytetyksi.
”Tulikärpänen?” Iniko varmisti.
“Mm-hm, jep jep! Heistä olisi varmasti ikävää, jos tälle paikalle tapahtuisi jotakin!”
”Ei ei, me voimme muutakin.”

Samol ymmärsi, mitä Iniko ajoi takaa: “Jos rosvolinnun pesän hävittää, se rakentaa pian uuden.” Koli-Pää ei paljon piitanut lukemisesta. “Parasta olisi odottaa sopivaa tilaisuutta ja pudottaa koko lintu.”

“Viisaita sanoja, kiviveli”, Iniko vastasi, “Mitenköhän on? Voisimme tulla takaisin myöhemmin, ehkä suuremalla joukolla ja Laivaston tukemana, ja lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”

“Emme siis tuikkaakkaan paikkaa tuleen? Kyllä sekin käy!” Geetee kommentoi. Iniko sulloi skakdikansion reppuun. “Jos poistumme hipi hiljaa, ne eivät tiedäkään, että me tiedämme, mitä ne suunnittelevat!”

“Ollaan siis hiljaa”, Iniko vastasi.

“Mutta entä tuo kansio?” Samol kysyi. “He huomaavat, että se on kadonnut.”

“No… Kyllä minäkin olen hävittänyt muutaman tärkeän vankeinhuoltopaperin, mutta en sentään usko, että ne ovat vieraan vallan agenttien viemiä…” GT tuumaili. He valmistautuivat poistumaan.

Vaan eipä sekään tanssin lailla sujunut.

Heti toimistosta ulos astuttuaan Geetee pysäytti klaanilaiset hätäisellä kädenliikkeellä ja suhautti liekkinsä sammuksiin. Partiotorakka käppäili kaksi toimistoa tuonnempana lastaushallissa. Selkä klaaniagentteihin päin, mutta selvästi jotain epäilyttävää havainneena.
”Mitä se…”
Nazorak meni sörkkimään Inikon yhä kaiteessa nököttävää peistä kiväärillään.
”Sitä se.”
Samol puristi sotavasaraansa entistä tiukemmin. Heimomies lähti harppomaan vartijaa kohti, lyömäase kohoten…

…mutta pysähtyi, kun punainen nuoli sujahti hänen ohitseen ja naulasi vartijan pään ilmastointiputkeen. Splöt.

Torakka ei edes kouristellut, pudotti vain pyssynsä ja veltostui uudesta takaraivotapistaan roikkuen. Vihreää litkua valui putkea pitkin lattiaan, jossa se alkoi muodostaa kuvioita betoniin.
”Hii, ötövartija ja tuuletusjärjestelmä on uusi lemppariparini!”

Samol ei tiennyt, aloittaako kysymyksellä ”miksi olet niin häiriintynyt” vai ”miksi listit torakkani”, mutta Geetee vastasi kysymättäkin.
”Nuijasi jäljiltä siivoamiseen olisi mennyt varmaan joku tunti. Tuon raasun voi napata vaivatta matkaan. Tämän piti olla salainen operaatio, muistatteko?”

Ensimmäiseen kysymykseensä esi-isien perillinen ei saanut vastausta.

Samol nykäisi Amoranninnuolen russakan tuntosarvien välistä ja koppasi kitiinikropan syliinsä. Iniko hinkkasi vihreät mönjätahrat makuupussin suojapussillaan. Tiedustelupartio oli nyt siivouspartio.

Ja sitten sähäkköjen lähtöjen partio. Samol ja Geetee liukuivat köyttä pitkin alas, Iniko nappasi kepukkansa ja levitoi perässä.
”Ja sitten hiivattiin” maan Toa julisti vakavalla äänellään.
”Kuin kalliolta pudotettu kivi.”
”Tai kettu!”
”…”
”Painovoimaa nekin tottelevat!”
Kolmikko kirmasi raikkaaseen ulkoilmaan ja heittäytyivät pötkölleen peltomaahan. Tällä kertaa Iniko vajotutti heitä hieman syvemmälle multaan (”Mmmhphh-nghääg!”) ja liukumapako alkoi.

Puolivälissä peltoa Kermakakku muisti jotain.
”Mites se saranoiltaan lyöty metalliovi?”
Näemmä klaanilaisten oli taivuttava vielä remonttireiskapartioksikin.

Myöhemmin

Muuannen torakkainsinööri, numeroltaan 5011, oli komennettu asentamaan lamppuja huoltokeskussolmukohdan takavarastoon. Ruuhkan välttämiseksi hän kiersi rakennuksen vasenta laitaa, sivuovea etsiskellen. Kulman takaa se ilmestyikin, pieni metallinen tekele. 5011 asteli ovelle ja kaivoi vyöltään avainnipun. Hetken räpellettyään hän löysi oikean avaimen, asetti sen lukkoon ja käänsi. Niks.

Nazorakin käsi tarttui ovenkahvaan ja työnsi – uksi kaatui kovaa rämähtäen sisäänpäin.

5011 säpsähti voimakasta ääntä. Kiinnostunut insinööri kumartui ja nosti murtuneen saranan käteensä. Joku oli yrittänyt paikata sitä tarrateipillä ja purkalla.

Joskus insinöörin numero 5011 oli vaikea uskoa Totuusministeriön kuvauksiin imperiumin rakennustyön laadusta.

Klaanon Rope

Omasta mielestä

8 kommenttia

Ga-Metru
Metru Nui

Kaksoisauringot olivat jo laskemassa, kun neljä toaa saapuivat Ga-Metruun. Jalkapatikalla kanavien ja salmien täyttämässä kaupunginosassa eteneminen oli sangen vaivalloista, he olivat huomanneet.

Ga-Metru oli muuten kaikin puolin miellyttävä kaupunginosa. Se oli rauhallinen ja tietyllä tapaa rentouttava, eikä Po- tai Onu-Metrulle tyypillistä teollisuuden hälinää ollut lainkaan. Siitä, ettei matka kuitenkaan ollut mikään sunnuntaikävely, oli toia ikävästi muistuttanut Bordahk-partio, jonka he olivat välttäneet vain niukasti.

Ryhmä oli matkalla Ga-Metrun keskuskirjastoon, sillä heillä ei ollut Arkistossa käynnin jäljiltä edelleenkään tarkkoja tietoja Arupak-matoranista tai tämän sirusta. Matoro muisteli, miten oli ollut juuri tarkastamassa, kenellä kyseisen informaation omaava kirja oli lainassa, kun muotoa muuttava asia oli iskenyt heidän kimppuunsa. Ja kun he putosivat alas Käden hautaan, aikaa mielisairaille matoraneille ei juuri jäänyt.

Jään toa kuuli etäisesti kolmen muun toan keskustelun suuren satamakontin vieressä, kun he nauttivat Tren Kromin taukopaikalta mukaan otettuja eväitä iltapalaksi. Hän ei ollut nälkäinen. Ei sillä tavalla nälkäinen. Toa sulki silmänsä ja keskittyi ajatuksiinsa.

Hänen nälkänsä oli psyykkistä. Se oli halua ottaa Epsilon hänen valkoiseen käteensä ja ratkaista sillä kaikki maailman ongelmat.

Hän ei tiennyt, miksei hän vain tehnyt niin. Kenties jonkinlainen alkukantainen tuntemattoman pelko piteli häntä. Hän ei ymmärtänyt sirua tarpeeksi hyvin kyetäkseen käyttämään sitä varauksetta.

Matoro sulki silmänsä ja lukitsi aistinsa. Hän pyrki supistamaan näkönsä, kuulonsa ja hajunsa toiminnan, ja keskittyi näkemään vain mielen. Oman, Nimdantäyteisen ja kaoottisen mielensä. Kanohi Cencordissa matkustavan hiljaisen makuta-mielen. Kolmen Klaanilaisen mielet, joita hän ei halunnut katsoa.

Ympäröivässä Metrussa mieliä oli paljon, mutta mikään niistä ei herättänyt klaanilais-Toan huomiota. Opettajia viettämässä aikaa, biologeja ja farmaseutteja asioillaan – juuri sitä, mitä Ga-Metrussa saattoi olettaakin tapahtuvan.

Paitsi että…

Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä hän oli aistinut. Se oli karmivalla tavalla tyhjää ja tuttua. Mieli, joka oli tehty lukemattomaksi, mutta jota hän silti osasi lukea. Tyhjä taulu, mutta Matorolle erittäin tutulla tavalla tyhjä taulu.

Ritarikuntalaisten mielisuojaus.

Matoro tuli aivan uudella tavalla levottomaksi. Mitä Ritarikunta täällä teki?

Hän vielä varmisti asian. Kolme mieltä, mielensuojauksen verhoamina. Hänen pitäisi keskeyttää keskittymistuokionsa. Toa harppoi ystäviensä luo.

”Umbra”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Kun törmäsimme niihin Bordakheihin, ja varoitit, etteivät ne ole välttämättä ainoat meitä tarkkailevat silmät täällä… mitä tarkkaan ottaen tarkoitit?”

”Metru Nui…” Moderaattorien johtaja murahti. ”Otimme riskin, kun tulimme näin keskeiseen paikkaan. Sinä ja minä… Varsinkin sinä. Me olemme listoilla.”

Kapura piti tauon olkansa yli pälyilystä ja kohotti kulmiaan. Umbra ja Matoro kuitenkin tuijottivat toisiaan. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.

”Missä?” Umbra kysyi.
Matoro sulki taas silmänsä. Hiljaisuuden ja Cencordin valkoisen hohteen hallittua tilannetta hetken mustalumen suu meni mutruun.

”Koko ajan lähempänä.”
”Voi Karzahni”, valon Toa ärjäisi. ”Mennään, liikettä!”

“Hetkinen”, Kapura esitti hämmennyksensä. “Mistä te puhutte?”

“Mata Nuin inkvisiittorit…” Umbra mutisi. ”Matoro, montako niitä on?”

“Näin kolme tyhjää mieltä”, jään toa vastasi.

Deleva, joka oli keskustelun ajan syönyt takea-muhennostaan, puuttui keskusteluun: “Jokuko on tulossa kimppuumme? Minä sanon, että isketään. Meitä on enemmän ja ne eivät tiedä, että tiedämme niistä. Olisi typerää päästää aloite käsistämme.” Hän nousi pystyyn ja veti suuren, punaisen pitkäjousensa selästään. “Mistä ne ovat tulossa, jääpää?”

Matoro epäröi. Hän ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Hän pälyili matalien rakennusten kattoja.
Voi Nurukan, et tiedä, minkä kanssa olemme tekemisissä…

“Matoro. Ei tämä voi olla yhteensattuma. Minä olen Ritarikunnan etsimä ja sinulla on palanen myyttistä superasetta”, Umbra taivutteli. “Sinä tunnet Ritarikunnan. Tiedät, että ne ottaisivat Nimdan enemmän kuin mieluusti omiin holveihinsa piiloon.”
”Ritarikunnan…?” Kapura aukoi suutaan. Nimi oli salaliittoteoreetikolle tuttu, mutta asiayhteys oli kovin konkreettinen.

Ajatus oli kyllä käynyt Matoron mielessä, mutta vasta päämoderaattorin sanoiksi pukema epäilys konkretisoi sen. “Ne ovat meistä katsottuna kaakossa.”

”Liikettä sitten!” Umbra komensi. Kaikki neljä pakkasivat varusteensa ja lähtivät pää-moderaattorin perässä syvemmälle konttilabyrinttiin.
”Tämä on turvallisin reitti.”

Muutaman minuutin vaiteliaan ja Delevan ja Kapuran osalta äärimmäisen hämmentävän minuutin jälkeen klaanilaiset päätyivät varastoalueen laitaan. Heidän edessään oli rauhallinen rantakatu, jonka takana avautui vehreä puisto. Metrulle tyypilliseen tapaan siististi leikatut puut ja pensaat reunustivat rauhallisena virtaavia kanavia. Oikealla alkoi Hopeinen meri. Maisema oli kaunis mutta kiusallisen avoin ja nelikko pysähtyi puntaroimaan vaihtoehtojaan.

Delevan kärsivällisyys alkoi loppua – epäselvä tilanne vaivasi häntä.
”Ritarikunta? Mistä te puhutte? Sekö Ritarikunta? Myyttien tarunhohtoinen Mata Nuin Ritarikunta?”
”Se”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Se ja sama.”
”Ja me pakenemme sitä?”
”Emme koko kerhoa”, Umbra pisti väliin. ”Vaan kolmea agenttia.”

Deleva kelasi tilannetta päässään. Aika monta salaista organisaatiota yhdelle matkalle.

”Kyllä se on läpi mentävä”, Umbra jatkoi. ”Ei käy kiertämän.”

Klaanilaiset hyväksyivät ja alkoivat pinkoa puiston poikki. Vihreä ruoho tallautui nelikon jalkojen alla (vaikka kyltti käski olemaan kävelemättä nurmikolla) kun he etenivät kohti parempia piilopaikkoja. Sellaiseksi osoittautui puiston pohjoispäädystä löytyvä kahvilarakennus. Tai tarkemmin sanottuna sen katto. Rakennus oli ympäristön korkein, eikä sinne nähnyt muiden tönöjen huipulta. Vitivalkeaa kattoa reunustivat korkeat kaiteet. Täältä kukaan ei löytäisi heitä sattumalta.

”Noh?” entinen aseiden ja nykyinen teorioiden seppä tokaisi. ”Onko oikeaoppisuuden partio kintereillämme?”

Matoro antoi Cencordin voiman virrata lävitseen ja ympäröivät mielet alkoivat hahmottua hänen päässään.

Ei pahus…

Suojattujen mielten kolmikko läheni edelleen. Reitin mutkittelu ei ollut vaikuttanut asiaan mitenkään – Ritarikuntalaiset olivat todella heidän perässään.
”Jep, tänne tulevat” Matoro ilmoitti synkkänä. ”Ne tietävät, missä suunnassa olemme.”

Deleva ei ollut koskaan laskenut otettaan jousestaan. Hän loi muihin merkitsevän katseen.

”Tämä on umpikuja!” Kapura ähkäisi. ”Jos ne tietävät, että olemme täällä, jäämme nalkkiin!”
”Jos se yhtään lohduttaa” Umbra aloitti. ”Ne ovat minun ja Matoron perässä.”

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=1t2mZfHdXuM]

Mustalumi piti silmällä (mielellä?) vainolaisten lähestymistä. Se oli uhkaavan nopeaa. Aivan liian nopeaa.
”Ne ovat ihan kohta täällä…”
”Oi voi voi…” Kapura vaipui omiin maailmoihinsa. Äsken melkein tasapainoinen Toa alkoi taas vajota.
Deleva puristi nyrkkejään tiiviimmin yhteen ja kuuma voima huokui hänen sormiensa välistä.
”Matoro, kuinka pian?” Umbra tivasi.
”Oi voi voi voi…” Kapura jatkoi.
”Voitko lopettaa!” Deleva ärjäisi.
”Kuinka pian?”
”Oivoivoi…”
”Matoro…!”
”Ne ovat täällä!”

Sitten tapahtui paljon ja samaan aikaan.

Rakennuksen alta kuului jalka-auton pysähtymisen ja ovien avautumisen ääniä. Deleva latasi jousensa ja tähtäsi rakennuksen reunan yli. Matoro yritti estää plasman toaa, mutta myöhästyi. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja muuntautui valonsäteeksi.

Valon toa oli ensimmäinen, jonka reaktio aktualisoitui. Valovoiman rippeet lakkasivat kesken matkan kohti katutasoa. Kokenut toa tiesi kuitenkin voimiensa rajan – hän oli hyökännyt valon nopeudella hyökätäkseen ensimmäisenä. Hän tunsi tämän vainolaisen Delevaa paremmin, ja oli tahtonut estää tätä tekemästä virheliikkeitä.

Tai niin hän ainakin jälkikäteen uskotteli itselleen.

Umbra pamahti Ritarikuntalaisten kulkuneuvon päälle suurimassaisen toan voimalla. Katto rusentui sisäänpäin ja ovista juuri astumassa olleet hahmot mätkähtivät rähmälleen katuun. Juuri silloin Delevan plasma-ammus kuitenkin iskeytyi jalkakiiturin viereen. Kuumapää puoli-toa oli ymmärtänyt ohjata hyökkäystään sivuun klaanilaisen ilmiinnyttyä tielle, mutta lyhyt reaktioaika johti vain pieneen tähtäyksen muunnokseen. Plasma sulatti katua, heitti auton kyljelleen ja aiheutti varmasti palovammoja.

Umbra havaitsi lentävänsä kaaressa, kohtaavansa katukiveyksen ja polttavan aallon. Kivun hälvettyä hän katseli ympärilleen. Muutaman metrin päässä kaksi hahmoa nousi pystyyn: selakhialainen ja matoralainen. Ennen kuin Umbra ehti nousta pystyyn, hopeinen selakhi irrotti oudosta haarniskastaan kiekon, ja viskasi sen häntä kohti.

Vihreä välähdys. Tssäpp.

Karzahni.

Umbra huomasi olevansa siistissä kerrostalokorttelissa. Ei kuitenkaan kadulla, tai rakennuksissa sisällä, tai edes katolla, vaan korkealla ilmassa, kahden kerrostalon välissä.

Umbra huomasi iskeytyvänsä jälleen katuun.

”Teleportaatiokiekko…” Deleva ärjähti. ”Pelkurin ase. Lakkasin kunnioittamasta saman tien.”
Matoro oli vetänyt hänet pois katon reunalta Umbran hävitessä. Tilanne oli erittäin huolestuttava, mutta nyt jos koskaan ei ollut varaa paniikille.

Mihin Ritarikunta pyrkii? Matoro yritti ymmärtää. Mustalumi kurkisti itse varovaisesti, mitä kadulla tapahtui. Matoralainen veti kolmatta hahmoa pois savuavasta jalkakärrystä. Kiekkohaarniskaan sonnustautunut Selakhi oli hävinnyt.

Tssäpp.

Matoro sai potkun leukaansa ja iskeytyi valkean katon kaidetta vasten. Häntä tuimasti tuijottava haiagentti piti jo kädessään seuraavaa pikasiirtolautasta. Klaanilainen toimi niin nopeasti kuin vain taisi ja kierähti sivuun. Pala kaidetta materialisoitui jonnekin muualle Matoron takaa.

Cencord-kasvot loivat katseen selakhiin juuri, kun tämä tarrasi pohkeessaan olevasta Kanokasta. Hopeiset sormet puristuivat kiekon ympärille. Vihreä välähdys, tssäpp.

Agentti oli tiessään. Delevan plasma-ammus humahti siitä, missä Ritarikuntalainen oli seisonut.

Matoron sormet tarrasivat miekkaan ja vetivät säilän auringonpaisteeseen. Läpinäkyvä terä heijasti valossa valkeutta.
”Kapura, ryhdistäydy!” hän huudahti. Ei vihaisena, ainoastaan kiireisenä.
Tulen toa puristi päätään molemmilla käsillään. ”En tiedä, mitä se tahtoo…”
”Hyödytön!” Deleva sähähti. Matoro ja Umbra olivat käyttäneet suuren osan elementaalivoimistaan, mutta plasmapatterit olivat vielä täynnä.

Vihamielinen vihreä välähdys iski taas, mutta tällä kertaa se ei tuonut selakhin jalkaa iskua tuomaan. Vaan miehittämättömän ilmalaivan.

Lentopeli rysähti kahvilan kattoon ja Klaanilaiset selvisivät sen alta vaihtelevalla menestyksellä. Matoro pälyili ympärilleen – hän oli ilmeisesti pudonnut yläkerran parvekkeelle eleganttien, valkoisten kahvilatuolien keskelle. Deleva nousi hänen vierellään pystyyn, Kapurasta ei ollut merkkiäkään.
”Se liero teleporttasi lentokoneen meihin!” Deleva kertoi tunteistaan.
”Hmm”, Matoro hyväksyi vaisusti. Hän luki Kanohillaan ympäristöä. Mihin pikasiirtyvä ja pikasiirryttävä agentti oli nyt hävinnyt?

Delevan silmät toimivat kuitenkin Matoron mieliskannausta nopeammin. Plasmanuoli räjähti katuun heidän allaan, muttei osunut kohteeseensa.
”Deleva, odota!” Matoro määräsi. ”Meidän täytyy kerätä rivimme yhteen ja rauhoittua. Ottaa tilanne haltuum-”
Hetkonen.
Harppuuna viuhahti kotelostaan ja Matoro ampaisi kohti naapurirakennuksen kattoa.
”Tai tehdä nääiiin!” seikkailija huudahti viilettäessään kohti kohdettaan. Tällä kertaa selakhi ei ehtinyt kadota ajoissa, vaan Mustalumi sai iskunsa perille, olkoonkin se kontrolloimaton yhteentörmäys Ritarikuntalaiseen.

”Deika!” Glennhu huusi. Vahkivaunu hänen edessään savusi. Oliko tyttöparka vielä kärryssä?

Keltaisen matoralaisen voimat eivät riittäneet taipuneen oven riuhtomiseen auki, joten hän avasi ison nahkalaukkunsa ja kaivoi sieltä suurimman vaa’an painonsa. Nahkalakkinen agentti viskasi sillä vaunun ikkunan sirpaleiksi ja savu tuprusi ulos.
”Deika?”

Vastaukseksi Glennhu sai tukahdutettua yskintää. Komaunaama nappasi salkustaan veitsen, kietaisi nenäliinakankaansa kasvojensa suojaksi ja sukelsi ikkunasta puolittain sisään. Pikkumiehen jalat sätkivät ilmassa ja yläkroppa sukelsi savussa. Kemistiagentti löysi etsimänsä ja leikkasi Deikan kädet ja jalat vapaiksi – suukapula saattoi jopa suojata savulta. Glennhu raahasi kollegansakoneensa vahkivaunusta.
”No nyt…”

Hän avasi Toan suukapulan hellästi.
”Jaksatko puhua?”

Deika avasi suuret, siniset silmänsä. ”Ka… Kapura?”
”Ei, en ole Kapurasi”, Ritarikuntalainen vastasi karhealla äänellään. Glennhu oli vaihtanut Deikan rakkauden ja jäljityksen kohdetta uudeksi klaanilaiseksi pian Mata Nuin pyhään kaupunkiin päästyään. ”Mutta nyt pitäisi jaksaa men.. Uh-oh.”
”Sanopa muuta”, Umbra totesi yksoikoisesti. Kadun päähän ilmestynyt Valon Toa piti sapeliaan suorana kätensä jatkeena ja asteli kohti agentteja. ”Miksi ette jätä minua rauhaan?”

”Voi Cyrenda rakas”, Glennhu mutisi itsekseen. ”Voisit käväistä täälläkin.”

Cyrenda rakas ja Matoro kierähtivät pystyyn. Taistelupari osoitti toisiaan teräaseilla. Matoro arvioi selakhin taistelutekniikkaa. Agentin ase oli kahvan yläpuolelta kahdeksi samaan suuntaan osoittavaksi teräksi jakautuva viiltohirvitys. Vaiko kenties isku? Matoro ei ollut varma, miten asetta oli tarkoitus käyttää. Se näytti raskaalta, mutta toisaalta selakhialaiset olivat tunnettuja sekä vahvoina että nopeina taistelijoina.

Matoro otti varovaisen sivuaskeleen vasemmalle. Cyrenda teki saman perässä – kaksikko alkoi kiertää toisiaan.
”Mitä haluatte?” Matoro tivasi taistelupariltaan. Hänen keskittymisensä ei kuitenkaan herpaantunut. Cyrenda ei vastannut, vaan jatkoi entisen agentin askelten mukaista liikkumista.
”Miksi seuraatte meitä?” Mustalumi ei antanut periksi. Aivan liikaa kysymyksiä.

Selakhi piti kaksiteräistä asettaan ensin molemmin käsin, mutta irrotti sitten vasemman kätensä otteen. Hän laski vasemman kätensä hitaasti reidelleen.
”Seis!” Matoro huudahti. Vaan eipä auttanut.

Tssäpp ja Cyrenda katosi.

Matoron taakse.

Uusi tssäpp.

Vihreän valonvälähdyksen saattelemana Matoro katosi katolta.

Platamm!

Hehkuvan kuuman valonvälähdyksen saattelemana Cyrenda mätkähti rähmälleen.

Raskaasti hengittävä Deleva latasi jälleen uuden ammuksen. Kapura nousi hänen perässään tikapuita.
”Pysy paikallasi!” Deleva komensi vastustajaansa.
”Odota”, Kapura kuitenkin rauhoitti. ”Tajusin ehkä jotain.”

Cyrenda ei liikahtanutkaan, makasi vain maassa. Deleva piti jousensa jännittyneenä ja tähtäyksensä agentissa.
”Nuo ovat Kanokoita”, Kapura aloitti. ”Muokattuja teleportaatio-Kanokoita…”
Delevan ilme viesti ilmiselvyyttä.
”Eli…” Kapura jatkoi. ”Niitä on rajallinen määrä! Katso, hänen varastonsa hupenevat jo.”
Delevan ilme viesti ymmärrystä. Agentin levytelinehaarniska oli tyhjentynyt selvästi taistelun aikana.
”Olen sentään seppä!” Kapura huudahti. ”Minä tunnen kiekot”
”Eli… Mitä teemme?”
”Viivytämme!”

Cyrenda keinautti itseään ensin taaksepäin ja sitten jaloilleen. Kiekko liisi ilman halki kohti klaanilaisia, mutta Deleva oli nopeampi. Hän avasi punahehkuiset nyrkkinsä ja tähtäsi avokämmenensä agenttia kohti. Taistelulautanen suli ennen iskeytymistään kaksikkoon.

Kasviaivoinen salaliittoseppä liittyi tuoreen klaanilaisen seuraksi, ja alkoi tulivoimillaan kuumentaa ilmaa heidän ja vainolaisensa välillä. Seuraavakin kiekko oli nestettä ja sitten höyryä kauan ennen, kuin se osui kohteeseensa.

Selakhi tajusi joutuneensa alakynteen, ja pikasiirsi itsensä toisaalle.

Umbra oli jo melkein lyömäetäisyydellä.
”Tulimme legendojen kaupunkiin Karzahnin kautta…” Valon Toa murisi. ”Olisin jäänyt sinne, jos olisin tiennyt kohtaavani näin paljon menneisyyden aaveita!”
Glennhu ei tiennyt, että klaanilaisen suru, turhautuminen ja raivo kohdistuivat vähintään yhtä paljon Toa Kaleihin kuin Ritarikuntaankin.

Umbran miekka ei hohtanut elementaalienergiaa, silkkaa lihasvoimaa vain. Kemisti-matoran ja savusta toipuva rakkausterminaattori eivät olleet mikään haaste kokeneelle Toalle, elementaalivoimia tai ei.

Glennhu loikkasi laukulleen ja kaivoi sieltä jotain. Umbra harppasi askeleen eteenpäin, mutta myöhästyi. Kemisti nakkasi jotain maahan. Lasi särkyi ja sairaalloisen punainen savu tuprusi.

Umbra tunsi myrkyn imeytyvän keuhkoihinsa. Hän hoippui taaksepäin, kauemmas savun lähteenä toimivasta lätäköstä. Hänen epäselvässä mielessään pyöri epäselvä kaipuu suun eteen kiinnitettävää suodatinta kohtaan. Pää-moderaattorin ajatukset sumenivat ja Ritarikuntalaiset pääsivät pakoon.

Cyrenda huohotti raskaasti ja hiki virtasi hänen merkillisen Kanohinsa alla. Tulen ja plasman toien kanssa taistelu oli fyysisesti raskasta jo lämpötilankin takia. Vasta nyt selakhi ehti kunnolla tutkailla ympäristöään. Katto kuului ilmeisesti jonkinlaiselle laboratoriolle. Paksuja, hopeisia piippuja ja puolipallon muotoisia kattoikkunoita oli ympäri kattotasannetta. Korkea ja monihaarainen antenni oli suunnattu itään, kohti Hopeista merta. Lännessä taas-

Sinä olet nopea harppuunasi kanssa.

Lännessä oli Matoro Mustalumi, ja miekanterä, joka löysi välittömästi tiensä Cyrendan kurkulle.
”Luuletko todella…”, klaanilainen aloitti. Hänen äänensävyään oli vaikea tulkita. ”…että se riittää, että heität minut muutaman korttelin jonnekin tuonnemmas?”
Matoro viittoi Cyrendaa pyörähtämään ympäri ja jatkoi. ”Tämä on Legendojen kaupunki ja minä olin sodassa. Tunnen nämä kadut ja tiedän, mihin rintamalinjat oli vedetty. Minä en tarvitse suunnistuksen naamiota. Minä en eksy Metru-Nuille.”

Selakhi totteli hänen henkeään uhkaavan Toan eleitä ja kävi polvilleen, Matoron kiiltävä terä yhä kurkullaan.
”Joten kerrohan nyt todella… Miksi olette täällä ja mitä tahdotte minusta ja ystävistäni?”

Korkean rakennuksen katolla tuuli. Matoron korvissa kuului hetken pelkkää tuulen ulinaa, sitten jotain muutakin.

”Näinköhän?” kuului karhea ääni Matoron ja Cyrendan takaa. Glennhu huuteli naapurirakennuksen katolta.

Myös nahkalakkinen matoralainen oli onnistunut hankkimaan itselleen panttivangin: hänen pienissä sormissaan oli kapea terä, joka oli Deikan kaulalla.

Mitä?

Matoron kulmat menivät kurttuun. Tässä oli nyt jotain, mitä hän ei tajunnut.

”Päästä puolisoni irti!” Glennhu huusi vastapäisen laboratorion katon reunalta.

Matoron ymmärrys tilanteesta ei ollut edelleenkään erityisen suuri. Hän puristi miekkaansa tiukemmin, pitäen sen yhä Cyrendan kurkulla. Mustalumi yritti tajuta ja nähdä, mihin nahkalakkinen ritarikuntalainen pyrki. Matoralaisen oikea käsi piteli yhä ohutta veistä, mutta vasemmassa oli jonkinlainen… teepussi? Kattojen välillä oli vain reilun kymmenen metrin matka, mutta Matoron oli vaikea nähdä, mitä tapahtui.

Glennhu avasi tottunein sormin luukun Deikan niskassa. Onkalo selkäytimen paikalla paljastui jälleen. Vaaleanpunahopeisen panssaroinnin alta näkyi Deikan vanhan, sinikultaisen haarniskan jäänteitä.
”Olen pahoillani… taas”, sanoi partneriaan pelastava matoran ääni tavallistakin karheampana.

Missä Umbra, Kapura ja Deleva ovat? Matoro oli huolissaan. Miksi Iden-kasvoinen, minulle täysin tuntematon Toa on kelpaava panttivanki? Onko tämä tosi outoa bluffausta?

Glennhun otteessa oleva Toa veltostui hetkeksi, mutta tokeni siinä silmänräpäyksessä. Sinisissä silmissä oli ensin sekaannusta, sitten toivoa.

”Matoro?” Deika kysyi ensin itseltään, sitten voimakkaammin. ”Matoro?”

Toivoa ja rakkautta. Deika riuhtoi itseään pois Glennhun otteesta.
”Ehei, nyt ei ole aika liikkua”, nahkalakki valisti ja painoi veitsen lappeella kollegaansa kaulalta.

Henkitorvella lepäsi Matoronkin säilä. Oli aika saada kysymyksiin vastauksia.
”Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä hänelle teet?” Matoro huusi tuulen yli. ”Hän on yksi teistä!”
Deika tuijotti Matoroa silmät suurina.
”Sinä olet hänen elämänsä rakkaus!”
”Hän… Mitä?”
Matoro toivoi kuulleensa väärin.
”Deika tässä rakastaa sinua koko sielullaan! Hän palvoo maata jolla astelet!” Glennhu julisti kovaan ääneen. Tuulen ujellusta tai ei, Matoro oli kuullut aivan oikein.
”Joten laske miekkasi!” keltainen ritarikuntalainen jatkoi. ”Tai sinuun täydellisesti uskova ja luottava tyttöparka menettää henkensä!”

Matoron kasvoilta saattoi lukea täydellisimmän esimerkin “Mitä karzahnin karzahnia?”-ilmeestä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta oli hiljaa. Tilanne jätti hänet sangen sanattomaksi.

”Meillä ei ole loputtomasti aikaa!” kemistiagentti painosti. ”Vahkit tulevat hetkenä minä hyvänsä, eikä kumpikaan meistä tahdo törmätä niihin!”
Matoro kasasi ajatuksiaan. ”Mistä sinä puhut? Miten niin rakastaa?”

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=pls5-OFxXcI]

Mustalumi ei nähnyt ritarikuntalaisen ilmettä. Hän kuvitteli matoralaisen kasvoille nousevan hymyn. Todellisuudessa Glennhun suupielet painuivat alas.
”Deika tässä… Hän on kokenut kovia.”
Deikan katse ei irronnut Matorosta hetkeksikään. Cyrendakin pysyi liikkumattomana. Glennhu jatkoi tarinaansa.
”Hän on vanha agentti, ihan niinkuin mekin. Deikalle kävi kuitenkin hassusti. Eräällä tehtävällään hän kohtasi muuan aristokraatin.”
Matoro pälyili hermostuneena ympärilleen. Oliko tämä vain viivytystä?
”Deika ja aristokraatti kohtasivat toisensa monta kertaa sen jälkeen…” Glennhu puhui kovaa tuulen yli. ”Kunnes eivät enää kohdanneet. Koskaan. Deikaan sattui.”

Matoron päässä viiletti useita nasevia välihuudahduksia, mutta hän arveli, että nyt ei ollut niiden aika. Komaunaama jatkoi vaan.

”Sattui ja paljon. Lopulta hän pyysi järjestöämme tekemään jotain – mitä tahansa – jotta kipu hellittäisi. Tässä vaiheessa sinun tulee ymmärtää, että Deika oli ollut parhaita jäljittäjiämme: mielenvoimain Toat ovat harvassa. Järjestömme ei voinut antaa kaikkien lahjojen valua hukkaan, mutta Deika oli menettänyt yhteyden voimiinsa. Surusta särkynyt mieli… Sen jälkeen minä…”
Glennhu piti pienen tauon ja nielaisi.
”Minut määrättiin hoitamaan asia. Emme keksineet, miten saisimme vuolaana virtaavat tunteet hävitettyä, joten valjastimme ne. Kehitin tavan ohjata Deikan särkyneen mielen ylitsepursuavat tunteet uuteen kohteeseen.”
Omaksi kauhukseen Matoro alkoi ymmärtää, mihin tämä tarina veisi.
”Sama, palava rakkaus, joka Deikalla oli ollut, mutta eri henkilö”, kemisti kertoi kurkku käheänä. ”Ja nyt se henkilö olet sinä, Matoro Mustalumi. Tiedän, että tämä kaikki saattaa kuulostaa hullulta. Ja sitä se ehdottomasti onkin. Mutta Delkan tunteet ovat todellisia – kaikki, mitä hän tuntee sinua kohtaan, on hänelle yhtä totta kuin se, mitä hän tunsi erästä hyvin erityistä steltiläistä kohtaan. Kaikki se on hänen omassa mielessään yhtä totta!”

“Tä-tässä ei ole mitään järkeä”, jään toa voihkaisi katsellessaan lyhyttä toaa, jonka silmissä paloi epätoivo. Matoro näki, kuinka Deikan silmäkulmasta vierähti kyynel.

Glennhun äänenvoimakkuus nousi jälleen. ”Joten päästä irti vaimostani! Maailma on valintoja täynnä – mieti, kenelle olet vastuussa!”

Ei vielä, Matoro ajatteli. Hänen täytyi saada tietää.
”Mutta miksi seuraatte meitä?” klaanilainen ärjäisi. ”Me emme käyneet kovia kokeneen ystäväsi – ei, uhrisi – kimppuun! Toitte hänet itse luoksemme!”
”Mutta missä merkeissä?” Glennhu mylvähti vastaukseksi.
”Miksi t- Mitä?” Mustalumen suu lakkasi käymästä hetkeksi. ”Sitähän minä juuri kysyin! Miksi hyökkäsitte kimppuumme?”
”Niinkö siinä todella kävi?”

Tuuli voimistui.

”Mekö hyökkäsimme kimppuunne?” Tällä kertaa puhuja oli Cyrenda Matoron otteessa. ”Tehtävämme ei ollut koskaan hyökätä klaanilaisia vastaan.”
Matoro puristi huuliaan tiukemmin yhteen. Selakhi jatkoi.
”Meidän piti vain tarkkailla teitä ja arvioida, voiko teihin ottaa turvallisesti kontaktia. Ilmeisesti ei.”
”Tekö…” Matoro sai suustaan.
”Me arvioimme tilannetta ja toivoimme yhteistyötä”, Cyrenda kertoi, miekka yhä kurkullaan. ”Jo vuosikaudet Ritarikunnan ja Bio-Klaanin välit ovat olleet sietämättömän kireät. Niin kauan kuin kourallinenkin teistä tietää olemassaolostamme ja voi sillä Arkistonne sisällöllä todistaa sen, olemme tukalassa paikassa. Ei ole mikään salaisuus, että piilottelette listallamme olevia henkilöitä ja hirviöitä. Makuta Nui oli ylittänyt rajan jo kauan sitten, joten olimme valmiita ottamaan riskejä, mutta te… Entiset jäsenemme. Toivoimme liennyttävämme välejä järjestöjemme välillä.”
Oli Matoron vuoro nielaista.
”Mutta sinä ja ystäväsi teitte selväksi, että Bio-Klaani ei halua ystäviä.”

Cyrenda käänsi päätään hitaasti ja varovaisesti, niin, että hän pystyi silmäkulmastaan katsomaan Matoroa. ”Kävikö mielessänne hetkeäkään, että saatoimme lähestyä teitä liittolaisina?”

Ei, Matoro myönsi päänsä sisässä. Ei käynyt.

”Aikasi loppuu pian!” Glennhu komensi. ”Laske miekkasi!”

Sekavat ajatukset pyörivät Matoron päässä. Typerä, typerä, typerä, hän syytti itseään. Kaikki ikävät yllätykset olivat tehneet heistä vainoharhaisia. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kirkkaammin hän tajusi heidän hätäilynsä typeryyden. Toisaalta, hän muisti Umbran sanat, jos Ritarikuntalaiset olisivat olleetkin hyökkäämässä… Jään Toa ei ollut tuntenut sellaista epäonnistumisen ja katumuksen tunnetta pitkään aikaan.

Ja nyt tämä. Matoro vilkaisi lohdutonta Deikaa.

Tuuli humisi. Aika mateli laboratorioiden katoilla.

Sitten Matoro huomasi jotain. Hän katsoi Glennhun vasemmalla puolella olevalle katolle.

Deleva plasmajousen kanssa ja Umbraa jaloillaan pitelevä Kapura.

Glennhu huomasi Matoron katseen ja käänsi päätään.
Deika huomasi Glennhun huomion siirtyneen ja löi itseään panttivankina pitävää matoralaista kyynärpäällää vatsaan.

Hopeahaarniskainen Toa yritti pusertaa itseään irti nahkalakin käden alta. Glennhun veitsikäden ote lipesi. Kaula aukesi, veri purskahti.

Lyhyt kirkaisu katkesi äkkinäisesti. Matoron huomio herpaantui hetkeksi. Cyrenda tarrasi Kanokastaan. Tssäpp.

Jään Toa harppoi kahdella pitkällä askeleella katon reunalle ja sukelsi alas. Matoro Mustalumi ja harppuuna tekivät jälleen yhteistyötä. Klaanilainen keinahti klaanilaisten luo, Glennhu ja Deika jäivät Matoron oikealle.
”Äkkiä alas!” Matoro komensi.
”Me vasta nousim-” Kapura yritti pistää väliin, mutta tuli keskeytetyksi.
”Alas!”

Klaanilaiset ottivat juoksuaskeleita alas ramppia pitkin, jota kolmikko oli katolle noussut. Cyrendaa ei näkynyt missään, mikä huolestutti Matoroa suunnattomasti. Hän vilkaisi ritarikuntalaisten suuntaan vielä viimeisen kerran. Ja löysi sittenkin Cyrendan.

Kiekkotaistelija oli pikasiirtynyt kahden muun agentin luo. Selakhi ja matoralainen seisoivat, Toa makasi omassa veressään. Elossa, mutta erittäin heikossa kunnossa.
”Matoro…” yritti heikko ääni hurmeen keskeltä.

Mielikuva toasta kummitteli Matoron mielessä klaanilaisten paetessa tapahtumapaikalta.

Klaanon Rope

Sade kastelee Akilini-kentän

10 kommenttia

Päättiset, hieman Klaanin saaren rannikolta itään
Pär-Nui

Kaksi klaanilaista käveli kauppakadulla. He olivat erittäin tuoreita jäseniä.

Sekä Tedni että Sulfrey olivat saaneet jäsenyyden voidakseen toimia virallisesti sinisen Ussalin nimissä. Kyseinen vaakunaeläin oli käynyt kummallekin erittäin tutuksi, vaan ei ylväinä liehuvien lippujen tai hassujen virkailijahattujen kautta – kahden Matoralaisen ja konseptuaalis-heraldisen ravun tiivis suhde oli kumileimasimen ansiota.

Koska voi pojat kuinka paljon paperitöitä evakuointi aiheuttikaan.

Sulfrey oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lähisaarten pakolaisten organisoijaksi, koska hän tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa Bio-Klaania kohtaan. Olihan hän evakko itsekin. Hän oli myös häpeilemättömän tehokas byrokraatti.

Tedni oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi pakolaisten organisoijaksi nättien tyttöjen takia.

Ja nyt he kumpikin olivat tulleet Päättisille, Pär-Nuin saareen ja sen mukaan nimettyyn kylään. Kiusallinen jutustelu alkakoon.

”Tämä on kylpyläkaupunki syksyllä”, Tedni aloitti vaisusti. ”Kastumme aina kun kävelemme keskustaan.”
Sulfrey mutisi jotain hiljaista vastaukseksi.
”Nähtävyyksiä ei ole…” yleensä ninja nyt paperityöassistentti jatkoi ”mutta taloista katsoo pyöreät ikkunat.”

Näinhän se oli, taloissa oli pyöreät ikkunat. Nui-Koron poliisilaitoksen paras paperinpyörittelijä ei vastannut keskustelunavaukseen vieläkään, joten Tednin suu kävi edelleen.
”Matoralaiset kantavat leivoslaatikoita. Kahviloita on paljon – tuollakin uusi Koro-nic.”

Sulfrey alkoi katua sitä, että oli ottanut innokkaan Le-Matoranin avustajakseen. He tulisivat viettämään saarella pari päivää, luultavasti kahvilassa papereita leimaten. Ja rupatellen.
”Muutaman päivän kuluttua myös meillä on kanta-Koro-nic” Tedni lausui Sulfreyn pelot ääneen. ”Ja siellä kantapöytä.”

”Niin…” Sulfrey lopulta huokaisi. He olivat päässeet kadun päähän ja saapuivat puistoon.

”Hotellissa puiston laidalla asuu vanhoja Matoralaisia”, Tedni selosti. ”Leskimummoja ja vaareja, jotka etsivät toisistaan seuraa. Mitä ne meistä ajattelevat? ’Eivät nuo varmaan käy edes Nui-markkinoilla.”
”Eh…” Komau-kasvoinen matoralainen reagoi ja toivoi keskustelun loppuvan. Mutta ei.
”Tämä on kylpyläkaupunki syksyllä.”
”Sanoit sen jo.”
”Ai niin joo.”