warning Tämä viesti tulee lukea tietokoneella, koko ruudun tilassa ja valitsemasi juoman kera.
Jos saat pelin aikana mustan ruudun, päivitä sivu.
Ja kun astut sinne, minkä Dox näkee, säädä ikkunan kokoa vähän eestaas niin se korjaa yhden bugin…
Bio-Klaani, sairasosasto
Tuuli ulvoi rakenteissa ja myrsky pauhasi ulkona, mutta sairasosasto oli silti rauhallinen. Oli yö.
Kepe oli törmätä Takalekiin astuessaan oviaukosta sisään. He katsoivat toisiaan silmiin, jakoivat oudon katseen ja ohittivat toisensa. Sairasosastolle saapuva Kepe jäi katsomaan pois astelevan Takalekin perään. Olipa kumma kohtaaminen, hän mietti.
Kepe pudisteli päätään. Miksei hän sanonut Takalekille mitään? Samalla asiallahan he täällä olivat, Doxin unta valvomassa. Ehkä molemmilla oli paljon mielen päällä? Tai ehkä myrskykeli johdatti uppoutumaan omiin ajatuksiinsa?
Kepe käveli Doxin vuoteelle.
Äh, ei Kepe ostanut omia hypoteesejaan. Hän ei sanonut Takalekille mitään, koska ei tahtonut tuntea oloaan syylliseksi – sitä oli muutenkin ilmassa. Kepe vakuutteli kyllä itselleen kantavansa vastuun teoistaan – oli kuin hän tuntisi Zeeronin pettyneen katseen silläkin hetkellä – mutta kaikkea ei vain jaksanut kerralla. Hän ei uskonut itsellään olevan kaistaa käsitellä vielä tätäkin.
Ei Takalek ollut koskaan suoraan syyttänyt Kepeä Doxin tilasta… mutta kyllähän hän siihen liittyi.
Dox nukkui hengittäen rauhallisesti.
Ja sitä paitsi, olihan se kredipselleenitesti ollut vähän harkitsematon temppu…
Kepe jäi valvomaan Doxin vuoteen äärelle vielä tunniksi. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja hän lähti kohti pajaansa.
Kun Kepe oli poistunut, Dox avasi jälleen silmänsä.
Märkä mutteripussi vaihtui kädestä toiseen. Rahitallin omistaja tarkisti summan ja nyökkäsi, jonka jälkeen hän kohensi takkinsa kauluksia.
”Eihän ampparisi syö gukkojani?!” Hän joutui huutamaan ulvovan tuulen ja sateenropinan yli.
”Älä pelkää, Orondes syö vain kukkien mettä”, huppupäinen matkalainen totesi. ”Onko tässä kylässä majataloa?”
”Ei! Tämä on vähän sellainen läpikulkupaikka, tiedäthän!?” oranssi matoran vastasi. ”Tänne tullaan vain vaihtamaan ratsua tai joskus lavatansseihin. Nykyään ei oikein enää niihinkään – näillä vesillä liikkuu torakoita, ja ne vasta vähän aikaa sitten tekivät varoittavan esimerkin tuosta länsipuolen saaresta ja pikkuserkkuni huoltoasemasta.”
”Pahus! No, voinko nukkua lintujen kanssa tallissa!?”
”Toki! En minä kehtaa sinua tämän myrskyn armoille jättää!” matoran huusi. ”Hyvä että edes pääsit tänne lentäen! Tämä sää on aivan mahdoton!”
”Orondes on vikkelä siivistään! Jouduin kyllä keventämään lastia huomattavasti viimeisillä kilometreillä! Antiikkinen mahriaanikanuuna oli lähinnä turhaa painoa! Onko täällä kievaria?!”
”On! Noiden kolmen talon jälkeen vasemmalle!”
Matkalainen kiitti ja suunnisti tallinpitäjän mainitsemaan paikkaan. Hän värisi kylmästä läpimärän rukouskaavun alla.
Tietysti… tietysti JUURI NYT piti nousta hitonmoinen myrsky! Mysterys Nuille ei olisi ollut enää kuin päivän matka! Ja varmasti minun tuurillani lentosää tulee pysymään huonona ainakin seuraavat pari viikon ajan! No, saa vanhus odottaa uutisiaan vielä tovin…”
Äkillinen tuulenpuuska tarttui matkalaisen kaavun helmoista ja melkein puhalsi hänet kumoon. Hän päästi kidastaan muutaman kirouksen, ja hakeutui lähitalon räystään suojaan.
Viimein hän löysi kievariin, jonka julkisivun ikkunat oltiin naulattu laudoilla umpeen. Matkalainen huokaisi helpotuksesta ja veti hupun pois päästään. Paradox kohensi aurinkolaseja kasvoillaan ja astui peremmälle.
Saatuaan kupin vahvaa teetä Paradox istuutui juottolan nurkkapöytään. Viereisestä ikkunan laudoituksen raoista näki juuri ja juuri kylänraitille.
Tämä myrsky ei tunnu lainkaan luonnolliselta, hän pohti siemaistessaan teetään. Tokihan Välisaarilla myrskysi syksyisin, mutta tapa jolla tuuli pyörteili nui-kopenin siivissä oli tavallista arvaamattomampi. Sateessakin oli jotain väärää – se pimensi näkyvyyden olemattomaksi silloinkin, kun auringot yrittivät pilkistää myrskypilvien lomasta.
Tee lämmitti hänen kylmiä sisuksiaan, mutta se ei lämmittänyt hänen mieltään. Paradox laski huokaisten päänsä pöytään. Missä hitossa se Bartax on…?
Munkkikokelas kaivoi rukousriipuksensa kaulastaan ja alkoi pyöritellä siihen pujotettuja helmiä. Ath-Koron jälkeen hän oli vetänyt vesiperän tutkinnoissaan. Hän tulisi palaamaan Oraakkelin luo lähes tyhjin käsin. Kaiken lisäksi Oraakkeli oli jo aktivoinut majakkakuulan, mikä tarkoitti että häntä odotettiin palaamaan Mysterys Nuille pikimmiten. No, kaipa hän vielä kyselisi tämän kylän asukkailta asiasta.
Paradoxin sormet osuivat kolmion muotoiseen riipukseen, jonka keskelle oltiin kaivettu krikcitin silmä. Paradox kohotti sen silmiensä eteen. Nooh, on minulla jotain mehukasta…
Ath-Koron temppelin salahuoneessa ollut muraali. Mitä se tarkoitti? Siinä oli ollut kuvat Isä Orondesista, Avdesta sekä… jostakuta kolmannesta, tasa-arvoisena Orondeksen rinnalla. Toinen krikcit? Paradox ei muistanut kertomuksia Orondeksen krikcit-seuraajasta…
Hän otti pitkän siemaisun teetä. Se ei ollut kovin hyvää teetä. Se oli karvasta ja mausta päätellen pelkkää kuusenkerkkää. Voi, mitä hän antaisikaan juuri nyt saadakseen kupillisen kotipaikkansa teetä…
Paradox jähmettyi. Hän laski riipuksensa närkästyneesti alas ja kulautti lopun teen kerralla alas.
Hyvin epämunkkimaista sinulta, Paradox. Ole kiitollinen tästä hetkestä, lämpimästä juomasta ja katosta pääsi päällä, hän sätti itseään.
Paradox astui ulos rankkasateeseen. Hän veti hupun päähänsä ja lähti etsimään kylän turagaa taikka kirjuria. Hän oli autuaan aavistamaton siitä että häntä tarkkaili joku. Akaku-kasvoinen ta-matoran piti tiukasti kiinni ruokohatustaan ja lähti astelemaan soturimunkin perään.
Toalais-säännöstö joka on lewinnyt läpi Sakarain, joka opettaa Ritarille kuinka kulkea Hyweiden Tietä, siten kuin Tikohin Suur-Kirjurit owat sen ylös-kirjoittaneet Mata Nuin Punaiseen Kirjaan
Suojele heikkoja ja hädässäolewaisia
Kunnioita wiisaita ja tovereitasi
Älä surmaa äläkä satuta suotta
Ole tosi sanoissasi ja pidä walasi
Malta kätesi ja hillitse mielitekosi
Äläkä hawittele omaisuutta tahi mainetta
Suuri Lehu
Myrskyn toinen päivä
Auringot olivat vasta nousemassa. Sitä tuskin tiesi ilman kelloa, sillä pilvet olivat raskaat ja myrsky jatkui. Rapujoki tulvi. Tuuli oli jäätävä. Ainoa suoja sitä vastaan oli Suuri Lehu-metsä, joka levittäytyi heistä pohjoiseen ja länteen. Siitä eteen päin ei olisi asiaa heidän vankkuriensa kanssa. Etelän niityillä virtasi iloisia sadepuroja.
Klaanilaiset olivat saapuneet metsän peittämään varusvarastoon, jota kutsuttiin nimellä Kinloka. Sen yksinkertaiset katokset ja teltat olivat kätketty mestarillisesti maaston sekaan. Ketään ei ollut vastassa. Sade oli muuttanut maan liejuksi, johon sekoittui kuolleita lehtiä.
”Voimme jättää kärryt tähän, tavaraa haetaan tästä kun tarvitaan”, Voyager sanoi. Hän loikkasi alas ohjastajan paikalta. Kura roiskui, ja sade ja tuuli kävivät hänen kaapuunsa kiinni.
Muut kaksi eivät oikein vastanneet, nyökkäilivät vain unisesti. He olivat lähteneet Klaanista aamuyöllä – perussääntö näille kuljetuksille, ettei vihollinen saisi tietää mitään – ja itse kukin oli torkkunut jonkun aikaa telttakankaiden, kalatynnyrien ja ammuslaatikoiden päällä. Oikeasti sillä kelillä oli varmaan aivan sama, matkasiko yöllä vai päivällä, mutta rintamalla pyrittiin pitämään rutiinit. Matoro Mustalumi havahtui unesta vasta, kun ussalien tasainen käynti pysähtyi.
Toinen klaanilainen oli vireämpi. Riimuritari Blezer loikkasi alas vankkureista. Hänen raskaat jalkansa upposivat märkään maahan senttejä. Oranssinkultaisella haulla oli tuima ilme, kun hän haravoi katseellaan ympäröiviä hämäriä niittyjä ja pimeää metsän reunaa. Hän piti kättään valmiina vyöllään roikkuvan riimumiekan kahvalla.
”Toa Voyager, millaista seutua tämä osa metsästä on? Liikkuuko täällä isoja rahi-petoja? Muakoja, kuma-nuita… nazorak-nuita?”
Voyager haisteli ilmaa mietteliäänä ennen vastausta. Vesinorot virtasivat hänen harteitaan pitikin. Hän veti viitan tiukemmin ylleen ja nosteli jalkojaan pysyäkseen lämpimänä.
”Tämä alavampi osa metsää on aina ollut kesympää. Muistan vain yhden kuma-nuin, ja se oli murhatapaus, Matoro kai tietää tästä enemmän. Mutta ylemmäksi kulkiessa, tai kohti suota, metsä muuttuu kesyttömämmäksi. Zyglakeita on tullut lähelle ihan viime aikoina. En usko, että teidän suunnassanne on paljoakaan nazorakeja. Skakdeja siellä näkyy usein, mutta nekään eivät uskaltaudu pitkälle metsään.”
”Olette pitäneet ne pirut pelon vallassa”, Blezer sanoi ihaillen. ”Jonakin päivänä nämä niityt tulevat muuttumaan verisiksi sotatantereiksi.”
Ilman toa ei ollut aivan varma miten vastata ilmiselvästi kunnianosoitukseksi tarkoitettuun kommenttiin.
”Irroittakaa ravut ja jatkakaa ratsain”, hän lopulta sanoi ja osoitti. ”Minä talsin tästä Hydrukaan, kunhan saan vaunut piiloon.”
Vaikka he olivat kolmisin, päämajasta ei sopinut puhua sen tarkemmin. Ainoa ylimääräinen silmäpari kuului harakalle, joka oli laiskana tai ovelana otuksena liftannut kyydin vankkurien akselin alta. Nyt se ihmetteli, miksi kyyti oli pysähtynyt.
”Oletko hereillä, Matoro?” Voyager vielä hihkaisi.
Matoro mateli unisena vankkurien perältä. ”Mmmh, joo, olenhan minä”, hän mutisi ja kiskoi ylleen harmaan sadeviitan. Se oli lämmintä villakangasta, mikä oli käsitelty ulkopuolelta vettä pitävällä pinnoitteella. Hän veti hupun päähänsä ja nappasi mukaan nahkaisen repun. Muut tavarat menisivät rapujen selässä. Hän vielä tarkasti miekkansa ja muut varusteensa nopeasti ja sujautti lämpökiven viitan povitaskuun. Kylmän kelin vaatetuksessa oli usein sitä varten omat taskunsa.
Voyager oli täydessä toimessa. Hän laittoi vankkurien renkaat lukkoon ja alkoi asettamaan naamioverkkoa sen päälle. Kaksi muuta klaanilaista irrottivat ussalit längistään ja alkoivat vaihtaa niille valjaita ja satuloita. Matoro ähki ja sadatteli valjasten solmujen kanssa. Hänellä oli huomattavasti enemmän vaikeuksia irrottaa rapuja ohjaksistaan verrattuna Blezeriin, joka oli jo saanut oman ratsunsa irti ja silitti tämän kuorta silmien takaa.
”Toa Matoro, onko tarve avulle?”
”Äh, joo, jos voisit… en ole tottunut rapujen käsittelyyn”, Matoro sanoi. Randa olisi todella pettynyt nähdessään hänet juuri nyt, hän mietti.
Blezer asteli toverinsa luo. Matoro joutui katsomaan titaania aavistuksen yläviistoon, sillä tämä oli häntä ainakin päätä pitempi. Tämä vaikutti rotevalta ja hänellä oli pitkä kaula. Hänen hopeisessa haarniskaan oli kuusikulmaisia etelämanterelaisia riimuja, mutta ne peittyivät paksun viitan alle. Hänen varustevyöltään pilkisti kuulun riimumiekan lisäksi vaaleaan nahkalaukkuun suojaan laitettu grimoiri. Titaani kumartui ravun yli ja aukaisi länkien solmun.
”Tuo kätesi ei varmaan auta solmimisessa. Noin!” Blezer puheli setviessään suitsia. ”Oda tässä on lempeä tyttö. Meille on luvassa mukavan tasaista menoa.”
Ehkä Randan palopuhe ravuista häilyi Matoron mielessä, mutta se sai hänet katsomaan Odaakin hieman tavallista tarkemmin. Tämä oli keski-ikäinen ja rauhallinen rapu, jonka kuori oli samansävyistä siniharmaata kuin mitä myrskyinen taivas oli meren yllä. Kuusi vantteraa jalkaa pureutuivat mutaan, ja pönäkät sakset lepäsivät rennosti suun edessä. Odan keltaiset ja uteliaat silmät olivat lyhyiden tappien päässä. Tämä katsoi hieman alaviistoon, luultavasti pitääkseen sateen poissa silmistään. Ussaleilla oli selvästi erotettava ominaishaju. Se ei ollut mitenkään paha, vaikka monet tottumattomat pitivät sitä epämiellyttävänä. Leveä satula oli kiinnitetty Odan kuoreen, ja siinä oli sekä istumatilaa että useampi satulalaukku.
Toan kokoinen ratsastaja suuren ravun selässä istui leveästi, niin että ratsastajan jalat jäivät ravun silmätappien ja saksien väliin. Nahkaiset ohjakset kiinnitettiin remmeillä ravun saksikäsiin, lähelle sen ”hartioita.” Satula oli pultattu kiinni ravun paksuun kuoreen, johon tehtiin sitä varten pienet rei’ät, kunhan kuori oli niin paksu, ettei se aiheuttanut kipua.
Blezerin rapu, Mökö, oli tummempi kuoreltaan ja vaikutti vanhemmalta. Blezer oli Matoroa painavampi, joten he olivat laittaneet suuremman osan varusteista Odalle. Mökö tuntui tulevan nopeasti toimeen ratsastajansa kanssa, kun taas Matorolla oli hieman haasteita päästä ussalinsa kanssa samalle aallonpituudelle.
Voyager oli saanut sillä välin vankkurit naamioitua muun varusteleirin tavaran sekaan. Ne saisivat olla siinä, kunnes seuraavat sissit matkaisivat Klaanin suuntaan lomalle. Voyager oli viettänyt kokonaisen päivän vapaalla kaupungissa, eikä siitä ollut tullut mitään, ei siinä tilanteessa.
”Metsä on sekä suojanne että se, mistä löydätte vihollista, jos löydätte”, Voyager sanoi.
”… joten mikä tarkalleen on tehtävämme?” Blezer kysyi vaativasti. ”Ette suostuneet kertomaan kovin paljoa aiemmin.”
Voyager ojensi Matorolle pienen laukun, mistä löytyi laminoituja karttoja sekä vihko.
”Eli siis. Tämä on tavanomaista kaukopartiota, ja suoraan sanottuna aiomme perua koko tehtävän tämän myrskyn tähden. Selvittäkää Hatidin ja Lehu-Koron alueen tilanne – meikäläiset, viholliset, kaikki. Ja tietysti kaikki johtolangat Troopperista… Mitä enemmän tiedämme, sitä paremmin osaamme kohdistaa joukkomme. Minä kävin Lehu-Korossa lentäen viime viikolla, ja kylä on hyvin puolustettu. Voitte saada heiltä uusimpia tietoja. Mitä Hatidiin tulee, ilmeisesti heiltä pitäisi ainakin tiedustella, tahtovatko he auttaa meitä sodassa. Ja skakdeja seudulla on erityisen paljon.”
Hän katsoi Matoroa. ”Mutta ilmeisesti teillä on myös jokin erityinen tehtävä suoraan admineilta?”
Matoro nyökkäsi ja taputti toisen puolen satulalaukkua.
”Toimitamme paketin Lehu-Koron seudulle.”
Sekä Voyager että Blezer katsoivat laukkua mietteliäinä.
”Mitä siinä on?” Blezer kysyi. ”Miksi se on ’erityinen tehtävä’?”
”Koska Tawa sanoi, ettei ylimääräisten tarvitse tietää siitä”, Matoro vastasi. ”Anteeksi, älkää huoliko siitä. Se on hyvä asia.”
Voyager nyökkäsi. Hänelle tuli mieleen Troopperin ja Taibun tehtävä Tulikärpäsen tankkausasemaa vastaan, miten senkin tehtävän todellinen luonne oli ollut vain harvojen ja valittujen tiedossa. Hän yritti olla spekuloimatta, mistä oli kyse, vaikka hänellä oli kyllä ihan hyviä arvauksia.
”No, jos se ei olisi tärkeää, olisimme lykänneet koko matkaa”, hän sanoi lopulta.
”Hmm. Hyvä on. Komentoketjua täytyy kunnioittaa”, Blezer mutisi.
Samooja katsoi vielä Matoroa.
”En yritä neuvoa sinua, sinulla on paljon enemmän kokemusta vaarallisista tehtävistä, mutta olen kuitenkin ollut täällä Lehun rintamalla pidempään. Tämä meidän taistelumme vaatii kärsivällisyyttä ja itsekuria. Älä ota turhia riskejä.”
Mahtoiko Troopperi joutua ongelmiin jonkun tyhmän riskin takia? He eivät tietäisi ennen kuin löytäisivät tämän…
”Ymmärrän kyllä”, Matoro nyökkäsi hieman turhautuneena siitä, että häntä piti muistuttaa siitä. ”Onko meillä kuitenkin lupa tarttua tilaisuuteen, jos sellainen osuu kohdalle?”
”No, kunhan vältätte kuolemista. Tai vangiksi jäämistä”, Voyager sanoi synkästi. Kumpikaan ei maininnut Troopperia, mutta ajattelivat kyllä.
”Käskettiin välttää taistelemista skakdien kanssa, jos mahdollista.”
”Siksikö, että niiden ’leipä-operaatiosta’ on meille hyötyä?” Blezer kysyi.
Voyager nyökkäsi. ”Pitäkää kirjaa kaikista vihollishavainnoista. Radiohiljaisuus Hydrukan suuntaan. Klaaniin voi kommunikoida koodikielellä, sinulla on se vihko. Tällä kelillä ei kyllä saa Laivastolta apua. Suunnassanne ei pitäisi olla muita partioita – Taibulla on ryhmä pohjoisessa ja Angorangerit ovat Kiltainmaalla.”
”Suurkylän vapauttamisen aika koittaa vielä”, Voyager vakuutti. ”Mutta tämä on sota jättiläistä vastaan. Tahtorak pitää ensin väsyttää ennen kuin sen voi kaataa.”
”Sinusta on kouliintunut nopeasti… no, sotilas”, Matoro sanoi ehkä jopa ankealla äänensävyllä.
”On pakko”, Voyager vastasi.
”Niinhän se usein on”, Matoro vastasi hieman poissaolevasti. ”Oliko vielä jotakin muuta?”
”Ei. Onnea matkaan ja tervetuloa Bio-Klaanin sisseihin, kumpikin teistä. Melkoisen myräkän saitte ensimmäiselle partiollenne. Älkää vilustuko.” Voyager heitti repun selkäänsä.
Matoro vilkaisi taivaalle ja huokaisi.
”Onhan tämä varmaan syksyn surkein keli. Onko sääennustusta?”
Voyager pyyhkäisi vettä otsaltaan.
”Surkealta näyttää. Meteorologisen osaston väki ei osannut selittää, mistä tämä johtuu. Minä kyllä tunnen kotiseutumme ilman tarpeeksi hyvin, jotta tiedän, että tämä ei ole normaalia. Myrskyrintama on valtava, ja me olemme vasta sen reunalla. Sen silmä on jossain idässä. Ainakin se on työntänyt tänne lämmintä ilmaa Steltinmereltä ja Arj-Durunista.”
Hän madalsi ääntään.
”Minusta tuntuu, että se vain kasvaa. Se tuntuu melkein… vihaisen tahdon aiheuttamalta, eikä tämän maailman myrskyltä.”
Blezer nyökkäsi. ”Niin minäkin uskon.”
Matoro kohautti olkiaan. ”En epäile ilman toan sääennustusta. Eli voimme odottaa sen pahenevan?”
Samooja nyökkäsi.
”Sikäli kun minä tiedän. Ainakin täällä sisämaassa ja metsässä se ei iske niin kovaa päälle. Sanoivat, että Kalmarissa nähtiin nelimetrisiä aaltoja. Toivottavasti torakoiden laivat yllätettiin merelle.”
Matoro vilkaisi jonnekin etelään. Kelvinin olisi pitänyt jo ehtiä turvallisesti maihin…
”No, ehkä me sitten laitamme rapujalkaa toisen eteen”, hän sanoi. ”Meillä menee se kolme-neljä päivää. Yritämme pitää ripeää tahtia.”
Voyager nyökkäsi.
”Se lienee viisasta. Nähdään.”
”Nähdään.”
”Suuren Hengen siunausta teille pääasemassa”, Blezer vastasi.
”Ja meille…” Matoro sanoi. Sade ropisi tasaisesti heidän viittoihinsa. Sen enempää puhumatta sotureiden tiet erkanivat: Voyager lähti jalan pohjoiseen, ja kaksi muuta käänsivät rapunsa kohti länttä.
RAPUJOEN RITARIT
Matkan alkupuoli kulki pitkään metsän reunaa. Heidän vasemmalla puolellaan levisi Ratamolaakso, mikä työnsi pitkän kiilan Lehun sisään. Sumuisen laakson pohjalla virtasi Ratamonoja, mikä yhtyi idässä Rapujokeen. Klaanin seudun vuohipaimenet olivat aikanaan tuoneet sinne mahejaan, mutta nykyään niityillä oli hiljaista. Ratamonojan laakso jatkui kauas länteen, kunnes maasto nousi ja muuttui metsäksi.
Alkumatkan avomaastossa he saattoivat kulkea ussalien nopeinta askellajia, sivuravia. Kun metsä muuttui tiheämmäksi, oli pakko vaihtaa etukäyntiin – vaikka ravut olivat sivuttain nopeita, ne eivät navigoineet esteiden keskellä hyvin sivusuunnassa. Kummatkin silmät tarvittiin polun löytämiseen metsässä. Mutta jopa rapujen käynti oli hieman nopeampaa kuin reipas kaksijalkaisen kävely, ja vielä tärkeämpää – se oli väsymätöntä.
Lopulta lännessä he sukelsivat Lehun synkkään syleilyyn. Niissä osissa metsää oli paljon lehtensä menettäneitä puita – haapoja, tammia ja koivuja. Joissakin oli jäljellä vielä väsyneen ruskeita lehtiä, mutta melkein kaikki oli tallautunut osaksi metsänpohjan elämää. Synkimpiä notkoja asuttivat kuuset. Sienet olivat ainoita elämänmuotoja, jotka näyttivät nauttivan siitä kelistä. Niitä kasvoi suurina nippuina siellä täällä. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä ikivihreämmäksi metsä muuttuisi. Aamuauringot yrittivät paistaa sadepilvien harson väleistä. Metsässä tuuli tuiversi heikommin, mutta jokainen puu pudotteli pisaroita.
”Minä kävin länsiosissa aivan hiljattain”, Matoro avasi keskustelun. Blezer ratsasti etummaisena. ”Haimme lähinnä kalaa etelän kylistä. Totta puhuakseni tämä tehtävä tuntuu mielekkäämmältä.”
”Toa Suga kertoikin siitä, kun ilmoittauduin tehtävälle. Etkö päässyt tositoimiin Kofo-Korossa?”
”Saaren eteläosat ovat vielä rauhallisia”, Matoro huokaisi vaisusti, vaikka olihan se hyvä asia.
Blezer nyökytteli ja hymyili leveästi. ”Ymmärrän! Minä itse janoan päästä taas tositoimiin. Liityin itse Klaaniin yli kuukausi sitten, ja vaikka tarjouduin lähtemään rintamalle auttamaan veljiämme taistelussa hyönteispiruja vastaan, minulle on annettu vain tehtäviä kaupungissa ja lähikylissä. Ymmärrän sen toki. En taida olla ansainnut luottamusta ja aseveljeyttä adminien ja klaanilaisten silmissä. Mutta joka tapauksessa, on ilo matkata itse Välisaarten kuuluisin Matoro Mustalumen kanssa!”
Matoron oli pakko hymähtää sille. Siitä tuli hieman mieleen ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut Sugan kanssa vuosikymmeniä sitten.
”Miten sinä tänne päädyit? Merisaarron läpi? En tainnut koskaan kysyä”, Matoro kysyi. Hän huomasi kuinka Blezer suoristi selkäänsä ja pörhisti rintaansa.
”Mitä, etkö sinä ole vielä kuullut Hopekäden ritarikunnan Mysterys Nuilla suorittamista urotöistä?” titaani kysyi.
”Anteeksi, en tunne etelän ritarikuntia erityisen hyvin, ja olen ollut Klaanistakin paljon matkoilla”, Matoro sanoi.
”Annahan kun kerron. Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt asettaa tätä runomittaan.”
Hän alkoi puhumaan syvällä ja vakaalla äänellä, sillä tavalla juhlallisella miten suuret tarinat aina kerrottiin.
”Kolmisen kuukautta sitten saavuimme toverieni kanssa Mysterys Nuin reheville rannoille. Hopeakäden Suurmestari Tyrosus oli uskonut meille tärkeän tehtävän – jäljittää epäkuolevaisten kaupunki Ruttosiipi Samarxxan, uhkaavasti Klaaninsaarta kohti lipuva necropolis, ja kukistaa sen kirottu käskynhaltija, Tohtori Ocsid! Rantauduimme ja aloitimme matkamme Lehumetsään, mutta Initoi oli suonut seurueellemme verisemmän matkan. Pian kimppuumme hyökkäsi tappajamuaka. Se oli kuin itse Makutan tekemä peto. Muutamalla sivalluksella se onnistui surmaamaan puolet soturi-veljistäni, ja taistelun tiimellyksessä jouduin eroon lopuista. Mutta lopulta onnistuin kaatamaan villipedon ja kostin veljieni kohtalon.”
Blezer piti dramaattisen tauon. Se saattoi olla myös tekninen tauko, sillä Blezer joutui vetämään henkeä.
”Mutta silloin kuulin pienoisen äänen – pensaikosta kömpi esiin pieni muakan pentu. Tajusin että olin juuri vienyt siltä emon. Tunsin että Suuri Henki velvoitti minut ottamaan tuon orpopennun huostaani. Se ei olisi selvinnyt yksin luonnon armoilla. Meidän kohtalomme tulevat ikuisesti olemaan sidottuja toisiimme hänen äitinsä vuotaman veren kautta! Annoin pennulle nimeksi Rijo.”
”Tuota… että lentävä kaupunki Ruttosiipi?” Matoro kysyi kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein.
”- Hetkinen, meidän vuoremme yllä? Eivätkö nazorakit huomanneet sitä? Tai meidän laivastomme?” Matoron oli pakko keskeyttää.
”Maahisruhtinas Ocsid oli langettanut nekropoliksen ylle voimakkaan volitagara-loitsun. Vain tarkkanäköisimmät ja Kohtalon siunaamat kykenivät havaitsemaan sen. Joka tapauksessa siirryin kylmyyden ja kuuran halki Samarxxanin kannelle ja valmistauduin elämäni koitokseen. Taistelin Ocsidin kätyreitä, onuhisia vastaan, mutta Surmaritarien kaartin ruttokenraali Uumes päihitti minut kaksintaistelussa. Riimumiekkani vietiin ja minut heitettiin tyrmään, uhriksi tulevalle pimeydelle.”
Blezer näytti synkältä kertoessaan tappiostaan, mutta sitten hän alkoi hymyillä. ”Mutta sitten ratsujoukot saapuivat! Loput aseveljistäni – Arator, Boros ja Turalyon – lensivät avukseni lohrakin selässä! Yhdessä me löimme ruttoruhtinaan joukot ja onnistuimme sabotoimaan Samarxxanin spitaalimoottoreita. Lentävä linnoitus alkoi syöksymään kohti merta, mutta tiesin etten voisi poistua ilman pyhää miekkaani. Ruttosiiven palavalla kannella kohtasin surmaritari Uumeksen, joka piteli minun miekkaani. Taistelu oli pitkä ja verinen. Me mittelimme väkevin loitsuin ja iskuin. Mutta vihani oli pyhä ja oikeutettu. Se antoi minulla yliluonnolliset voimat, ja lopulta kukistin hänet ja otin omani takaisin. Se oli Mata Nuin tahto.”
Matoro ei ollut aivan varma, miten tarinaan suhtautua. Se oli kuitenkin täydellisen, sataprosenttisen totta: sen hän kyllä kuuli Blezerin äänestä.
”Ruttosiipi siis tuhoutui? Miten jäit Klaaniin, etkä lähtenyt toveriesi mukaan?”
Synkkä tuulahdus kävi Blezerin Haulla. ”Ei, Ruttosiipi ei tuhoutunut – sitä sitovat kiroukset, jotka olivat meidän mahtiamme suuremmat. Ne on langetettu aikana ennen aikaa, Kuninkaista Syvimmän kirotussa laulussa, siinä mistä kaikki paha sikiää. Ontuva Samarxxan suuntasi kurssinsa koilliseen, ja Arator, Boros ja Turalyon lähtivät sen perään. Mutta minulle Arator sanoi: Veli, tähtien mukaan sinun tulee jäädä, sillä Ruttosiiven kosketus on häväissyt tämän saaren, eikä se lähde sieltä, ennen kuin Makutain rutto on hävitetty juuriaan myöten. Minäkin näin, kuinka rutto oli ehtinyt kasvattamaan juurensa tähän maaperään, kuinka se ryömi teitä kohti päivä päivältä lähemmäksi. Siksi jäin puolustamaan tätä saarta.”
”Tarkoitatko nazorakeja?”
Blezer nyökkäsi. ”Nazorakit. Pirakat. Makuta Abzumo ja hänen hirviönsä. He kaikki ovat osa ruttoa joka mädättää tätä maailmaa. Siksi minä liityin Bio-Klaaniin. Tahdon auttaa näitä taistelussa Suuren Hengen vihollisia vastaan. Sillä tämä saari lemuaa sairaudelta: se on kaikkialla ilmassa, vedessä ja maassa. Makutan työn jäljet ovat kaikkialla ympärillämme. Jopa tämä sade maistuu rutolta. Eikä se ole kaikki: minä aistin, että Ruttosiiven lairdi ja nazorakein rutto-imperiumi ovat liitossa; epäpyhässä paktissa Kolmen Hyveen maailmaa vastaan. Sillä paha tahtoo pahan luo, se on sen luonne. Siksi minä koen Velvollisuudekseni auttaa – ja jos Suuri Henki suo, kenties eräs päivä myös muut Hopeakäden Ritarit ratsastavat avuksemme, kun taistelemme aikamme Kohtalosta.”
Palopuhe loppui juhlallisesti kuin rukous. Matoro oli kuunnellut tarinaa tarkkaavaisena ja nyt maisteli sitä. Ruttosiivestä hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Sen sijaan hän kyllä tunsi kardalaisen Mata Nuin uskon pääpiirteet, mutta ei ollut aikoihin puhunut syvemmin perinteisen kardalaisen ritarin kanssa. Blezer vaikutti jäykältä ja viralliselta, mutta Matoron valtasi mielenkiinto kuulla enemmän. Ja eipä heillä ollut muuta tekemistä hetkeen kuin puhua. Ennen tätä tehtävää he olivat hädin tuskin tavanneet.
”Sinä siis päätit jäädä vieraalle seudulle, noin vain? Eikö sinulle jäänyt kotiseudullesi ystäviä?”
”Koin sen velvollisuudekseni. Tietysti… minä tunnen toisinaan koti-ikävää Odo-Onon laakeille maille. Minä en oikein välitä saaristoista – haarniskani ruostuu niin nopeasti tällaisessa meri-ilmastossa. Ja kaipaan minä aseveljiäni ja Suurmestariani, mutta Toan velvollisuus ajaa henkilökohtaisten suhteiden edelle. Se vain on tuska jonka Toa-ritarin on kestettävä.”
”Niin minullekin on opetettu”, Matoro sanoi mietteliäänä. ”Kuulostat varmalta. Etkö ole koskaan epäillyt sitä? Kenenkään takia?”
Matoro katsoi kuinka Blezerin naamiolle kohosi outo ilme. Tämän suupieli nyki. Lopulta Blezer ärähti tuskastuneesti: ”En! En kertaakaan! Jumalattomat viettelijättäret ja Makutain kraatat saattavat koetella hyveitäni mutten ole kertaakaan langennut! Minulla on Velvollisuuteni – se viitoittaa tieni! Löydän Yhtenäisyyteni veljieni kanssa! Olen onnellinen kun saavutan Kohtaloni!”
Matoro tunnisti sen yhdeksi Kolmen Hyveen mantroista, vaikkei sanamuoto ollutkaan täysin tuttu.
”Kohtaatko sinä sitten tehtävissäsi useinkin viettelijättäriä?” Matoro kysyi hieman huvittuneena.
Blezer oli hetken hiljaa kunnes hän naurahti nolostuneesti. ”No, kaipa joudun sen taakan kantamaan kun Mata Nui takoi minut näin komeaksi!”
Hän pyyhkäisi päälaelleen pudonneen lehden pois.
”Tuttu ongelma”, Matoro naurahti. Hänen oli pakko myöntää, että Blezer kyllä oli ihan komean näköinen. Tällä oli sointuvat kasvonpiirteet, terävä leuka sekä vahvojen kulmien alla jaden vihreät silmät. Viitan altakin erotti tämän treenattujen hartioiden siluetin.
”Entä mikä on ollut sinun suurin koettelemuksesi? Olen kuullut että olet tehnyt useita urotöitä!” Blezer kysyi innoissaan.
”Niin, urotöitä kai”, Matoro mietti hetken. ”Lasketaanko se koettelemukseksi, jos siinä epäonnistuu?”
”Hmh, lasketaan toki”, Blezer sanoi mietteliäänä. ”Toat tulevat vääjäämättä kohtaamaan tappioita ja epäonnistumisia. Suurmestarini sanoi että ne ovat arvokkaita opetuksia. Ehkä niistä viisastuneena tulemme voittamaan tulevaisuudessa.”
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi, ja mietti, mitä edes viitsisi kertoa. Metru Nuin tapahtumat kuuluivat niihin, mistä pitäisi joko kertoa koko tarina, tai ei mitään.
”Olen yrittänyt ottaa oppia parhaani mukaan. Haluaisin ajatella, että olen onnistunut, mutta se on varmaankin toiveajattelua. Yritän vain välttää niiden virheiden ajattelua ja keskittyä olennaiseen. Tämä matka on ensimmäinen oikea kenttätehtäväni moneen kuukauteen.”
”Johtuivatko virheesi siitä, että toimit Hyveiden vastaisesti, vai tapahtuivatko ne siitä huolimatta?” Blezer kysyi.
”Sekä että”, Matoro mietti. Yhtenäisyys? Haha, siitä ei edes kannattanut puhua. Velvollisuus? Tietyssä mielessä Nimdan jahtaaminen oli ollut velvollisuus Klaania kohtaan sotaa varten, joten ehkä siitä ei löytynyt moitittavaa. Mutta se Yhtenäisyys ei ollut mennyt ihan putkeen.
”Toisinaan näemme lopputuloksen virheenä, mutta jos teimme kaikki valintamme Hyveiden tiellä, on kyse meitä suuremmasta voimasta. Valintojemme lopputulos ei ole se, mikä Toan määrittää, vaan valinnat itse”, Blezer sanoi tomerasti.
Matoro oli hetken hiljaa ja mietti.
Aft-Amanaa ei kannattanut edes ajatella, mutta noin sanottuna ainakin Angoncen tapahtumat kuulostivat paremmilta. Hän oli yrittänyt estää katastrofin ja pelastaa Deikan ja kaikki muut. Mutta…
”Laiha lohtu silloin, kun lopputulos on katastrofi”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”Kyllä minä olen yrittänyt olla itselleni hieman armollisempi, mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Olisitko voinut tehdä toisin?”
Vaikka Blezer ei vaikuttanut paljoakaan Matoroa vanhemmalta ja kokeneemmalta, hän esitti hyviä kysymyksiä. Ehkä hänen koulutukseensa kuului enemmän toalaista filosofiaa kuin Matoron omaan. Kai niiden piti saada aika kulumaan siellä ritariluostarissa jotenkin.
Toa huokaisi.
”Toki. En vain näe, miten olisin voinut valita niin, ettei lopputulos olisi ollut käytännössä sama.”
Vaikka hän ei olisi satuttanut Kapuraa, Angoncen tapahtumat olisivat silti tapahtuneet. Siksi Kapuran satuttaminen oli se, mikä häntä eniten valvotti, sillä sen valinnan hän oli tehnyt aivan itse.
”Liikkuvia osia oli liikaa.”
”Niin. Kun kohtaamme tapahtumien myrskyn, ainoa ohjenuoramme on toimia oikein, seuraamuksista välittämättä”, Blezer sanoi.
”Seuraamuksista välittämättä?” Matoro kysyi. ”Eikö tuo ole… aika radikaali opetus. Eikö esimerkiksi jonkun hengen pelastaminen oli kuitenkin arvokkaampi kuin aina moraalisesti oikein toimiminen?”
”Se vaatii raudanlujaa tahtoa, mutta lopulta Hyveiden tie johtaa suurempaan hyvään kuin mitä me voimme juuri siinä hetkessä arvioida”, Blezer kertoi.
Matoro kohautti olkiaan.
”Olitko sinä Metru Nuin sodassa?” hän kysyi epäillen.
”Hopeakäden Ritarikunta taisteli Varjotun liittolaisia vastaan etelässä. Näin kyllä sodan.”
”Ja et edes sodassa tehnyt kompromisseja koodisi kanssa?”
”Totta kai minä tein, mutta se johtuu omasta heikkoudestani. Mutta minua vuosisatoja vanhemmat ritarit silti tekevät samoja virheitä. Hyveiden tie on haastava, mutta sen seuraaminen on yhtä kaikki korkein Kohtalomme.”
Matoro jäi miettimään, miten Hyve-teologiaa pitäisi soveltaa sirun jättämiseen Xenille. Kaipa se olisi ollut hänen Velvollisuutensa tuoda siru Bio-Klaaniin, tai tuhota se. Mataismissa ei taida olla teologista konseptia teoille, joiden tekeminen on pakollista addiktiosta irtautumiseksi. Elämän Kuninkaan legendassa Toa-sankarit käyttivät naamioista suurinta, pelastivat maailman, ja jättivät sen jälkeensä, Seitsemänsadan seitsämänkymmenen portaan taakse. Sitten he jatkoivat elämäänsä, ne heistä jotka selvisivät. Matoron oli pakko verrata tarinaa Nimdaan: todennäköisesti Ignika oli vietellyt toia aivan yhtä suuresti. Ehkä taakka oli ollut helpompi kantaa, kun heidän Yhtenäisyytensä oli pysynyt ehjänä.
Lopulta Matoron oli pakko vastata. Hänen äänestään kuuli ärsyyntymisen.
”Puhut, kuin ’Hyveiden tie’, olisi jotenkin selkeä, että valinnat olisivat yksinkertaisia. Anteeksi, mutta minusta tuntuu, että et ole vain tehnyt vielä tarpeeksi virheitä. Jätin uskomattoman vaarallisen esineen jollekulle Metru Nuilla. Onko Velvollisuuteni ensisijaisesti Bio-Klaanille – jonne minun olisi siru pitänyt tuoda? Vai onko se Velvollisuus omalle itselleni, sillä tiesin, että minun oli pakko päästää irti siitä sirusta, saman tien? Vai onko se Velvollisuus niitä kohtaan, jotka saatoin vaaraan valinnallani? Tämä ei ole erityisen yksinkertaista!”
Blezer oli hetken hiljaa.
”Hmm, ymmärrän mitä tarkoitat. Käännyn yleensä Suurmestarini puoleen syvissä kysymyksissä, mutta se ei ole aina mahdollista, kun valinta on tehtävä. Mutta eikö ’Velvollisuuden ongelma’ ole yksi eniten väitellyistä kysymyksistä hyveteologiassa? Kohdistuuko Velvollisuus yhteisöön vai omaantuntoon?”
”Niin.”
”Oletan, että valitsit lopulta velvollisuutesi Bio-Klaanille, kun kerran olet täällä.”
”Niin… mutta ei se mielenrauhaa tuo. Velvollisuus korjata omat virheet tuntuu tärkeämmältä kuin velvollisuus juuri millekään muulle.”
”Alussa on Yhtenäisyys, Matoro Mustalumi. Velvollisuus Yhtenäisyydelle tulee ennen sinun omia murheitasi. Se Toain on opittava. Sen tähden minä omistan koko elämäni ritarikunnalleni. Omat onnistumiseni ja virheeni eivät ole mitään Kohtalon suuren suunnitelman rinnalla. Mitä tapahtuu, sen oli määrä tapahtua tavalla tai toisella. Me emme vain ymmärrä kaikki niitä tapoja, joilla Kohtalo toimii. Mikä näyttää virheeltä meille saattaa kantaa hedelmää vuosisadan kuluttua, ja mikä vaikuttaa tärkeältä juuri nyt ei välttämättä ole minkään arvoinen vuosisadan kuluttua.”
Matoro ei jaksanut väittää vastaan, vaikka ei ollut varsinaisesti vakuuttunut. Hän ei ollut koskaan arvostanut sellaista Toa-dogmaattisuutta, mutta tiesi, ettei siitä kannattaisi sanoa mitään.
Blezer jatkoi puhettaan:
”Minun nähdäkseni Bio-Klaani on yksi monista Kolmen Hyveen ritariklaanien pitkässä traditiossa kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta. Sinun Velvollisuutesi Toa Tawaa kohtaan pitäisikin olla tärkein Velvollisuutesi. Vaikka kutsutte häntä Juuriadminiksi, minun näkökulmastani hän on Bio-Klaanin ritarikunnan Suurmestaritar. Te taistelette yhtä lailla Suuren Hengen luomakuntaa tuhoavaa kaaosta ja ruttoa vastaan. Teet oikein, kun valitset sen taistelun yli henkilökohtaisen taistelusi.”
”Niinpä kai”, Matoro kohautti olkiaan ja kirosi ties miten monetta kertaa typeryyttään. Jos Delta vain olisi nyt kellossa ja täällä, huoli ei piinaisi häntä jatkuvasti. Hän karisti sen ajatuksen jonnekin kauas, ja sen sijaan kävi päässään läpi seuraavien päivien aikataulua. He jatkaisivat länteen niin pitkään kun jaksaisivat, ja pääsisivät Hatidiin pian seuraavana päivänä. Sitten suuntana olisi Lehu-Koro. Oli mahdollista, että he eivät saisi mitään hyödyllistä tietoa, että homma olisi vain vähemmän rento versio Kofo-Koron matkasta, mutta niillä seuduilla Allianssin joukkoihin törmääminen oli täysin mahdollista. Jos Gaggulabion miehet kuljettivat piirakoita Lehun leiristä Kofo-Koroon, niiden piti kulkea Hatidin itäpuolelta. Jossakin siellä olisi heidän ylimääräisen toimituksensa määränpää.
Ussal-kyyti oli tasaista, ja ne olivat hyviä löytämään reittejä. Vain muutaman kerran klaanilaisten piti korjata niiden suuntaa. Heillä oli mukana karttoja, jotka näyttivät helppokulkuisimmat reitit läpi Lehun, ohi sen soiden ja rinteiden. Eteläinen Lehu-Wahi on monelle klaanilaiselle tuttu, ja etenkin seudun oman Toa-kolmikon toimesta hyvin kartoitettu. Rapulatvan ja Kiro-Wahin pohjoispuoliset ikimetsät olivat sen sijaan villejä heillekin.
Matoron oli vaikea tulkita, mitä Blezer mietti, mutta ajatuksissaan he olivat kummatkin. Tasainen sateen ropina oksiin ja viittaan oli Matorosta rauhoittavaa, ja vaikka aina piti pitää mielessä pieni vaaran uhka, tarjosivat Lehu-metsän ikipuut heille näkösuojan. Hän oli halunnut tositoimiin, ja päätyi toistuvasti lähinnä matkustamaan ja ajattelemaan. Toisaalta, sitähän seikkailut yleensä olivat – suurempi osa niistä oli aina kulunut laivalla kuin itse määränpäässä. Äksänkin kanssa hän oli ystävystynyt lähinnä loputtomalla kortinpeluulla ahtaan veneen hytissä.
Rapujalkojen tasainen käynti oli sateen ja tuulen lisäksi ainoa ääni, joka metsässä kuului. Silloin tällöin ne kumisivat kovempaa, kun kitiiniset jalat osuivat kiviin tai kaatuneisiin puihin, jotka ravut ylittivät kuin mitään esteitä ei olisi ollutkaan. Matoro miltei horjahti ravun selästä, kun unohti pitää kiinni Oda-ravun ylittäessä suuren juurakon. Hän sai satulasta viime hetkellä otteen ja vilkaisi toveriinsa toivoen, että tämä ei ollut huomannut mitään.
Ussalit kuulivat sen ensimmäisinä, ja pysähtyivät. Blezer osoitti taivaalle, joka pilkotti suurten tammien lehtien välistä.
”Lentävä kone”, hän sanoi hiljaa.
”Piiloudutaan”, Matoro sanoi ja hyppäsi alas ravun selästä. Hän lähti johdattamaan sitä tiheimpien puiden alle.
”Voin ampua sen alas”, Blezer protestoi, mutta seurasi kuitenkin. He painautuivat puuston joukkoon ja tuijottivat ylös. Lentäviä kohteita oli kaksi. Ne olivat nazorakia pienempiä – oikeastaan ne muistuttivat hieman mekaanisia Nui-Ramoja. ZZZZZZZZZZZZ, niiden roottorit sanoivat, ja niiden kamerat haravoivat metsää. Ne katosivat pian jonnekin länteen.
Kun ääni haipui, klaanilaiset uskaltautuivat viimein puhumaan.
”Kirottuja ötököitä”, Blezer murahti. Matoro kaivoi esiin pienen muistion, ja merkitsi siihen heidän suurinpiirteisen sijaintinsa ja kohtaamisen ajan – sissit rakensivat sellaisesta tiedosta käsitystä nazorakien partioreiteistä. Ajankohdan merkitsemistä varten hänellä oli ihan toimiva taskukello mukana sissien suunnistuspakkauksessa.
”Nuo olivat kauko-ohjattuja tiedustelulennokeita”, Matoro sanoi. ”Sanomme niitä korennoiksi. Niitä on kyllä pudotettu paljon, mutta nyt on parempi, jos emme anna mitään vihjettä läsnäolostamme.”
Kelvin oli kertonut niille myös nimen, joka oli tekninen lyhenne mitä Matoro ei muistanut.
”Minua piinaa taistella kuin rotta”, Blezer mutisi. ”Mutta kyllä minä ymmärrän, miksi.”
He söivät lounaan iltapäivästä erään puron varrella. Siihen kuului ruisleipää, juustoa, kalaa ja omenoita. Termoksessa oli hyvin vahvaa kahvia. Heillä oli mukana myös marssileiväksi tehtyä nuikorolaista evästä, mitä tehtiin nimenomaan sellaisille pitkille matkoille. Nazorakit eivät häirinneet heitä enää sen yhden kerran jälkeen. Yhden verenhimoisen kuma-nuin he kiersivät kaukaa, ja Blezer melkein putosi tuomionkäärmeen pesään toisessa välikohtauksessa.
Aikainen herätys painoi, mutta ravut vain painoivat eteenpäin. Välillä he puhelivat niitä näitä. Matoro kyseli Blezerin kotiseudusta ja ritarikunnasta, ja puolestaan kertoi toverilleen kaikenlaista Klaanista ja omista matkoistaan. Teologiset väittelyt hän kiersi kaukaa. Mutta välillä meni tuntikin ilman, että juuri puhuttiin. Se ei näyttänyt Blezeriä paljoa haittaavan.
Illan pimetessä Matoro viimein sanoi:
”Jossakin näillä main pitäisi olla hyvä pysähdyspaikka”, Matoro mietti ja haravoi metsää silmänsä yökatseella. He kulkivat hieman kuivemman sammaleisen rinteen päällä, jota reunustivat männyt. Oikealla alhaalla rinne laskeutui läpipääsemättömäksi kuusikoksi. Auringot olivat laskeneet jo.
”Pysähdyspaikka?” Blezer kysyi.
”Niin”, Matoro vastasi ja nousi rapunsa selästä. Hän talutti sitä alas mäkeä kuusikkoon. ”Meillä on jokunen mökki täällä metsässä matkantekoon ja huvitteluun, mutta näillä main on jotain parempaa…”
Blezer seurasi kömpelömmin, ja liukastui märällä sammaleella. Hän liukui alas rinnettä melkoisen kolinan kanssa, mutta loukkasi lähinnä ylpeytensä.
”Älä pidä minua jännityksessä”, hän mutisi kangetessaan itseään ylös. Mökö-rapu kipitti pudonneen ratsastajansa viereen ja tökki tätä saksillaan jotenkin huolestuneen oloisena.
Matoro raotti tiheiden kuusien verhoa, kumartui hieman ja sukelsi sisään. Oda-rapu seurasi isäntäänsä uskollisesti. Hetken kuluttua myös Blezer ratsuineen tuli perässä.
Kuusien takaa paljastui sammaleinen aukio. Matoro avasi valokiven rasian, ja lämpimän keltainen valo vapautui tilaan. Puut kaartuvat omituisesti muodostaen lähes kupolimaisen katon aukion ympärille. Niistä putoili pisaroita. Ylhäällä oksat levisivät ja kiertyivät toisiinsa, kuin havut olisivat pitäneet kiinni toinen toistensa käsistä. Käpyjen ryppäät koristivat latvoja, mutta yksikään ei ollut pudonnut kuusiympyrän sisäpuolelle. Aukiolla oli noin metrin levyinen lähde, joka oli täysin kirkas ja sen reunat olivat vaaleaa kiveä. Vihreä katto heijastui sen pinnasta. Tila oli Blezerin mielestä suurempi ja korkeampi kuin miltä kuuset olivat ulkopuolelta näyttäneet.
Mutta se ei ollut kaikki. Lähteen vieressä oli ajan hampaan kaluama kupoli, joka näytti Toa-Suvalta. Vähän matkan päässä oli nuotion jäänteet ja kuusenoksien alle työnnetty puinen laatikko.
Blezer katsoi suvaa hartaan rauhallisesti. Hän kosketti Kolmen Hyveen symbolia haarniskassaan ja mutisi jotakin hiljaa. Matoro katsoi tätä ja oli itsekin hetken hiljaa. Kostean metsän tuoksuun sekoittui voimakas kuusenpihkan haju. Harakka oli ilmestynyt läpi oksien, ja nokki käpyjä muina miehinä.
”Tätä kutsutaan Katveen Kappeliksi”, Matoro kertoi hiljaisella äänellä. ”Vanhalla kielellä Bohinua-Kini.”
”Kätketyn Vehreyden Temppeli”, Blezer mutisi.
”Niin, se on yksi käännös. Suva on kuulunut jollekin toalle, joka suojeli saarta ikuisuuksia sitten. Ja, niin sanotaan, suojelee tätä paikkaa edelleen…”
”Tunnen sen”, Blezer vastasi ja asteli lähemmäksi kulunutta suvaa. Sammalta ei kasvanut sen päällä, mutta vuosisadat ja luonnonvoimat olivat kuluttaneet siitä pois kaikki kaiverrokset, jos siinä sellaisia oli koskaan ollutkaan. Jäljellä oli vain sileä kivi ja tunne varjelevasta läsnäolosta. Jopa puut tuntuivat kumartavan kivelle.
Matoro päästi Odan vapaaksi, joka melkein saman tien käpertyi nukkumaan sivummalle. Toa itse istuutui nuotion rippeiden viereen ja kaivoi rapulaukusta polttopuita. Nopea inventaario paljasti, että myös paikalle jätetyssä laatikossa oli polttopuita – ja muita välttämättömiä tarvikkeita – mutta heidän ei tarvinnut käyttää niitä.
”Troopperi ja Voyager näyttivät tämän paikan minulle kerran”, hän kertoi. ”Ja ajattelivat, että vaikka se onkin pyhä, sen varjeleva henki ei panisi pahakseen, jos käyttäisimme paikkaa omana pienenä turvapaikkanamme. Tätä on käytetty leiripaikkana. Minä en ole kyllä ollut täällä moneen vuoteen.”
Blezer vain nyökkäili ja katseli hitaasti ympärilleen. Lopulta hänkin istuutui nuotionalun toiselle puolelle ja risti jalkansa. He seurasivat pitkään, miten liekit kasvoivat. Hieman kostea puu poksahteli ja rätisi. Kipinät kohosivat kuusien latvoja kohti. Ulkona satoi kovaa, mutta heidän oksakattonsa piti heidät melko kuivina. Ehkä Pyhä Suva vastusti sitä sadetta. He olivat siitä huolimatta kietoutuneet tiukasti sadeviittoihinsa. Laatikosta oli löytynyt kolmijalka ja kuparinen kattila veden keittämistä varten.
”Nämä ovat kauniita maita. Saarenne on oikein miellyttävä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Onko sinun Toa-Suvasi täällä vai kotisaarellasi?”
Matoro hymähti hieman. Vesi ei kiehunut vielä.
”Se on vähän hassu tarina”, hän sanoi lopulta. Ulkona oli jo täysin pimeä: vain nuotio ja heidän omat sydänkivensä loivat mitään valoa tilaan. ”Oletan, että tiedät, miten Suvat toimivat?”
Blezer kohautti olkiaan.
”Tiedän niiden merkityksen, mutta en tiedä, miten jotkut Toat käyttävät niitä naamioiden muuttamiseen.”
”Joo en minäkään”, Matoro sanoi. ”Mutta siis, ne pyhitetään rituaalein tietylle toalle. Siitä tulee jotenkin… voimistava paikka. En tiedä Suvista kovin paljoa. Joka tapauksessa, en oikein koskaan asunut toana tarpeeksi kauaa kotisaarellani, että sinne olisi rakennettu Suva. Mutta kerran kuljin pitkään pitkin Pohjoista, ja päädyin viettämään aika paljon aikaa eräässä kylässä siellä luoteismailla – paikka on nimeltään Kotu-Koro, en usko että olet koskaan kuullutkaan siitä. Lähellä oli aika isoja ongelmia mille piti keksiä ratkaisu.”
Matoro piti hetken tauon ja kaatoi kiehuvaa vettä metalliseen kuppiin. Mukaan hän sekoitti kamomillateetä. Lämmin höyry vasten kasvoja tuntui hyvältä.
”No, kyläläiset olivat loputtoman kiitollisia, mutta heillä ei ollut juuri mitään annettavaa… joten he tekivät minulle Toa-Suvan, jonka turaga oikein siunasi hienoin menoin. Olin vähän että öööh mutta olihan se liikuttava ele heiltä. En tiedä, yrittivätkö he saada minut jäämään. Ehkä. Vietin siellä sitten talven. En ole käynyt sen jälkeen…”
Matoron ääni vajosi. Hän hymähti itselleen.
”Miksiköhän en? Se ei edes ole niin kaukana… Pohjoiselle Mantereellehan pääsee Klaanista muutamassa päivässä. Tai pääsi, silloin joskus. Aina on ollut jotain muuta…”
Myös Blezer otti teetä. Hän katsoi Matoroa.
”Ei millään pahalla, mutta sinä ei ole kovin hyvä kertomaan tarinoita”, hän lopulta sanoi kuolemanvakavasti.
”Heh, joo, tiedän”, toa vastasi. ”En osaa dramatisoida niitä…”
Yllättäen Blezer rykäisi ja madalsi ääntään samalla tavalla kuin kertoessaan omasta taistostaan Ruttosiivellä. Hän alkoi laulamaan selkeästi.
Toalaiset tornin työsti,
Tapulin taivasta tapaavan,
Linnan lumivuoren laelle,
Kuurakalliolle kupolin.
Vannoivat veljeyden valan,
Solmivat sanoista siteen,
Teoilla todeksi teki,
Asetti aseet ainiaaksi.
Nyt uinuvat uljaat urhot,
Tappo-tantereet tyhjinä,
Hamaran henget hukkuneet,
Kalma kävi, marras myi.
Säilänsä on särkyneinä,
Keihäänsä on katkenneina,
Kanohit nuo kappaleina,
Kesti vain hyveistä kolme.
Matoron oli helppo kuvitella koko toa-joukko kiiltävissä haarniskoissa ja kirkkain äänin hymisemässä muinaisia lauluja siihen tapaan. Hän tunsi laulun etäisesti, mutta tarina oli hyvin tuttu: se kertoi Toain Tornista, Haumadusta, minkä esiaikojen toat nostivat peruskalliosta kauas pohjoiseen, Lohredin jäämaahan. Pimeyden voimat olivat tavoitelleet torniin suljettua aarretta iäisyydet, mutta sitä puolustavat toat olivat vannoneet suojelevansa sitä ajan loppuun asti. Ja niin he olivat tehneet, kunnes vain yksi oli ollut jäljellä. Metrulainen tarina väittää sen olleen Toa Lhikan edellisessä elämässään, mutta kardalainen traditio kiistää sen. Arkeologien mukaan Toain Tornin rauniot ovat vanhemmat kuin edes Dumen toa-ajat. Mutta se oli yhdentekevää legendan näkökulmasta: se oli tarina periksiantamattomuudesta, surusta ja vääjäämättömyydestä, ei yksittäisestä sankarista.
”Olen käynyt siellä kerran”, Matoro kertoi. ”Moni pohjoisen toa on vieraillut niillä raunioilla. Se… se on todella jotakin.”
Hän ei käyttänyt sanaa ”pyhiinvaellus”, mutta se se oli ollut: moni toa kulki sellaisiin paikkoihin toivoen löytäen jotakin itsestään.
Mustalumi maistoi teetä. Hän kuvitteli, miten eräänä päivänä Bio-Klaanista kerrottaisiin puoliksi unohtunutta legendaa siitä, miten kultainen Toa-soturi nostatti pelkällä toivolla tornin rajamaiden suojaksi, ja sen sankarit kamppailivat Makutain mahtia vastaan kunnes lopulta kaatuivat. Jokisuistosta voisi edelleen löytää kivimuurin kappaleita, jotka Rapujoen virta ja Visulahden aallot olivat hioneet sileiksi. Niin kauan kuin saarella asuisi matoran-kansaa, he kertoisivat tarinaa Rapulinnasta ja sen sankarillisesta mutta vääjäämättömästä lopusta.
”Miten paljon onkaan Suuren Hengen luomuksia, jotka janoaisin nähdä”, Blezer sanoi hiljaa.
Matoro nyökkäsi ja maistoi teetä.
”Onhan tässä aikaa”, hän lopulta sanoi. ”Sinun pitäisi lähteä oikein maailmanmatkalle kunhan tämä sota on ohi.”
”Hmm”, Blezer mutisi ja katseli liekkejä. ”Minun paikkani on siellä minne Suuri Henki minut asettaa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Voithan sinä yhdistää työn ja huvin.”
”Asenteesi on kevytmielinen Toa-soturiksi.”
”Niinpä kai”, Matoro myönsi ja meni maaten viittaansa kietoutuneena. ”Ehkä maailma tarvitsee hieman lisää kevytmielisyyttä.”
Siitä oli aikaa, kun hänellä oli viimeksi ollut märkä sammal pään alustana. Kuukausi Klaanissa ja oikeassa sängyssä tuntui saman tien. Ehkä hänen olisi pitänyt pakata mukaan riippumatto niin kuin Snowiella. Laivojen riippumatoissa oli aina mukava nukkua. Heillä oli sentään lämpökivet mukanaan, jotka saattoi laittaa kehon viereen yöksi taistelemaan kylmää vastaan.
”Tunnetko legendoja tämän saaren menneisyydestä?” Blezer kysyi.
Matoro mietti hetken. Pieneksi häpeäkseen hänen oli myönnettävä, että tunsi monta muiden maiden tarua paremmin kuin Mysteryksen kaukaiset ajat.
”Hmm”, Matoro maisteli. ”Muistan tarinan siitä, miten metsän alla ollut suuri ortonien kaupunki romahti, ja siitä syntyi Kummitusten tuo. Tiedätkö, kun kaikkien niiden kuolleiden aaveet jäivät vaeltamaan sumuun. Suo muodostui siihen päälle, eikä edes zyglakit pidä siitä seudusta. Tai niin lehulaiset sen kertovat. Tiedä sitten, onko se totta.”
Blezer näytti pohtivan kuulemaansa syvään. Tuli leikki hänen naamiollaan.
”Olen kuullut monia ortonien tragedioita. Kerrotaan, että muinaisina aikoina suuren onnettomuuden edessä he hylkäsivät Suuren Hengen valon ja vaelsivat maailman syviin paikkoihin, joissa voisivat elää ilman Hyveitä.”
”Sama tapahtuma, tuhat tarinaa?” Matoro mietti.
”No, voi tarinanne suon synnystä silti olla totta. Kenties heidän aaveensa elävät siellä, koska kieltäytyvät seuraamasta Punaisen Tähden kutsua.”
”Lohduton ajatus. Mitä aaveet edes tekevät kaikella ajallaan?”
”Kiroavat eläviä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Ruumiistaan erotettu sielu ei voi milloinkaan levätä tällä puolella. He kuuluvat taivaalle, eivät sakaroille.”
”No, emme ole menossa suolle asti”, Matoro sanoi ja veti viitan hupun silmilleen. ”Että älä suotta valmistaudu henkien poismanaamiseen. Öitä.”
Titaani ei vastannut mitään, vain kohensi tulta ja näytti keskittyvän mutisemaan rukousta. Matorokin mietti lyhyen rukouksen päässään, sellaisen mitä toille opetettiin mielen rauhoittamiseksi. Hän kertasi vielä mielessään tehtävän. Otlek oli vakuuttanut, että siinä olisi järkeä. Matorosta tuntui hyvältä, että Tawa oli uskonut hänelle jotakin oikeasti tärkeää. Ei häntä haitannut olla yksi Klaanin sotilas muiden joukossa… mutta luottamus oli silti jotakin, mistä viime aikoina oli ollut kovasti pulaa. Hänen mielensä harhaili kuitenkin pian takaisin Metru Nuille, kuten yleensä. Uni tuli melkein heti niin pitkän päivän jälkeen, havukattoon ropisevasta sateesta ja etäisestä ukkosesta huolimatta.
Joskus yön pikkutunneilla Matoro heräsi, kun salama osui puuhun aivan heidän lähellään. Hän huomasi pitelevänsä kättään miekan kahvalla, mutta tajusi nopeasti, ettei mitään hätää ollut. Oli niin kylmä, että hänen hengityksensä höyrystyi pimeässä. Hän oli ehkä taas nähnyt painajaista Syvästä Naurusta, mutta se ajatus katosi nopeasti valveeseen.
Oli säkkipimeää, ja ainoa valo oli hänen oman sinisen sydämensä syke. Blezer kuorsasi viittaansa kääriytyneenä sammuneen nuotion toisella puolen. Kaksi rapua tuhisi untaan. Sade ropisi puiden latvoihin, ja pisaroita pääsi silloin tällöin läpi ja napsahteli Matoron viittaan. Tuuli ulvoi latvoissa kovaa, mutta metsän temppelissä siltä oli suojassa. Hetken mielijohteesta hän otti esiin kultaisen kellon. Niin läheltä sydänvalo valaisi juuri tarpeeksi heijastuakseen kellon kiiltävästä pinnasta.
Sellaisina hetkinä, kun yö oli mustaakin mustempi, ja valveen ja unen raja häämötti aivan lähistöllä, hän oli varma, että Langenneen Silmä kuiski. Ei samalla tavalla kuin Nimda tai edes loinen, se ei ollut mitään selkeitä ajatuksia. Mutta se oli välähdyksiä ja sirpaleita tuntemuksista, kuiskauksia puhtaasti tunnetilan muodossa.
Hän muisti huomanneensa sen jo silloin Aft-Amanassa, kun hän oli kellon ensi kerran avannut. Etsi minut. Täytä minut. Soita minua.
Matoro ei oikeastaan edes avannut kellon kantta. Mitä väliä sillä oli pimeydessä. Hän pyöritteli sitä käsissään ja… kuulosteli?
Jokin osa hänestä oli lievästi huolissaan. Hänellä oli tarpeeksi paljon kokemusta taikaesineistä, jotka kuiskivat hänen korvaansa… mutta tämä ei tuntunut lainkaan Nimdalta, tai edes tietoisuudelta. Langenneen Silmän tunsi vain, kun kuunteli. Se oli heikko ja surullinen loiste, joka maistui kaipuulle.
Joskus tuntui, kuin Langenneen Silmä olisi surrut. Kaivannut kaikkea, minkä oli menettänyt. Mahdollisuuksia. Rakkaita. Hävitettyjä hetkiä, joita ei voisi enää koskaan saada takaisin. Se oli kuin loputon kaihon meri, mikä avautui tyhjänä ja pimeänä, kun viisareita väänsi.
Kenties se oli terveellisempi tunne kuin Nimdan tai Cencordin esiin loihtimat visiot suuruudesta, vallasta ja voimasta. Ainakin kaipuu oli jotakin, joka ei ajanut satuttamaan muita. Ehkä se oli tunne, jonka kanssa hän osaisi elää.
Hän ei tiennyt, kauanko hän mietti niitä ajatuksia, ja vaipui lopulta takaisin uupuneen matkalaisen uneen.
Myrskyn kolmas päivä
Jälleen he nousivat ennen aurinkoja. Päivät vain lyhenivät mitä lähemmäksi talvea ne hiipivät. Matoro löysi Blezerin meditoimasta aamuhämärässä. Tämä kertoi valmistelevansa päivän riimuja.
Ruoho muodosti roudankukkia. Pieniä pisaroita oli jäätynyt kuusenneulasten päihin. Kun sammaleelle astui, se rusahti hieman. Pienet lätäköt olivat ohuessa jäässä. Sade tuli rakeina, mutta muuttui aamun edetessä taas vedeksi.
He söivät yksinkertaisen aamupalan tulen ääressä. Matoro keitti niin vahvaa kahvia, että sitä ”pitäisi leikata veitsellä.” He täyttivät pullonsa lähteestä ja lähtivät pian liikkeelle. Mänty aivan heidän turvapaikkansa vieressä oli hiiltynyt mustaksi, kun ukkonen oli osunut siihen keskellä yötä. Kaikki oli märkää, vielä märempää kuin eilen. Kappelin luota lähti vanha metsätie, joka oli hädin tuskin muuta kuin kapea puuton ura. Se johti länteen kohti Lehu-Koroa. Sitä tuskin tunnisti tieksi, jos ei sitä tiennyt.
Virstat kuluivat. Lännessä metsä harveni ja taittui luoteeseen, ja antoi periksi laajoille niittymaille, jotka jatkuivat Kofo-Korosta kuusi peninkulmaa pohjoiseen. Kelvin oli kertonut, että oli kohdannut Allianssin tiedustelupartion siellä asti, mutta se olisi ollut ainoa nazorak-havainto niin etelästä. Skakdeja näkyi useammin. Hatidin asukkaat kyllä aiheuttivat toisinaan harmia matkalaisille heidän ”maassaan.”
”Ja nämä ’hatidilaiset’ todella ovat niin vaarallisia kuin sanotaan?” Blezer kysyi.
”Yleensä emme edes neuvottelisi terroristien kanssa”, Matoro sanoi kylmästi. Oli mahdoton tietää, oliko se vitsi.
”Onhan se jalo ajatus Toa Tawalta, pyytää näitä rikollisiakin yhteiseen taisteluun. Tyypillistä häneltä”, Blezer murahti. ”Ehkä he suostuvat auttamaan torakoiden niittämisessä…”
”En olisi liian toiveikas”, Matoro sanoi. ”Mutta sama meidän on siellä käydä, kun täällä olemme.”
Pian he huomasivat edessään rumimman rakennuksen, jonka olivat ikinä nähneet. Hatidin tunnisti jo kaukaa, sillä mikään muu joukko saarella ei kyennyt rakentamaan mitään niin rumaa mutta modernia kuin mitä Hatidin radiotorni oli. Rakennus oli metalliputkista, teräslevyistä ja Karmiini Kane-ra -tölkeistä koottu, teipillä ja köydellä kasassa pysyvä häkkyrä. Oli suoranainen ihme, että se edes pysyi pystyssä siinä tuulessa. Mikäpä pahan tappaisi, Blezer pohti.
Asema oli vastuussa Uroigejein radiolähetyksistä ympäri saarta. Ne saarnasivat tuhoa ja anarkiaa jokaiselle. Sitä kuuntelivat lähinnä teknomusiikin ystävät, mutta Nazorak-Imperiumin puolella sekin riitti syyksi sotaoikeudelle. Jostakin helvetin syystä lähetykset pääsivät joskus läpi jopa nzaorakein radiohäirinnästä. ”Kerhotalon” ja radiotornin takana kasvoi suuri vuatamaka, ja ilmeisesti alamäessä oli suurempikin kylä, jossa asui tonttuja tai mitälie. Blezer näki harakan korkealla ylhäällä, aivan kuin se olisi välttänyt Hatidin lähelle tulemista.
”Täällä ollaan”, Matoro sanoi hiljaa. ”Mennään katsomaan, onko kukaan kotona.”
Hatidin ”muuri” oli hyvin kohtelias ilmaus. Paikan ”puolustukset” oli rakennettu aaltopellistä ja tynnyreistä. Ne oli kasattu mäelle, josta laski polku merenlahden rannassa olevalle saunamökille. Jostakin juuri ja juuri Matoron pään korkuisen muurin takaa kuului sekavaa huutelua ja etäinen teknomusiikin ääni. Klaanilaiset vilkaisivat toisiinsa, ja heistä ensimmäinen päätti lopulta koputtaa muurin kohtaan, jonka päätteli olevan ”portti” siihen johtavien renkaanjälkien takia. Koputus sai koko peltihäkkyrän kumisemaan. Hetken näytti kuin itse radiotornikin olisi huojunut koputuksesta.
Kaksikko odotti kärsivällisesti. Muurin takaa kuului sattumanvaraisia laukauksia, mutta sen perusteella mitä Matoro paikasta tiesi, kyse oli aivan normaalista hatidilaisesta ilmiöstä.
”Pitäisikö koputtaa uudelleen?” Blezer kysyi.
”En usko, että tuo seinä kestää toista koputusta.”
”Totta.”
Hetken odotuksen jälkeen luukku muurissa aukesi. Se oli tismalleen nopeiden aurinkolasien muotoinen, mihin pian ilmestyikin silmäpari.
”Mitä Asiaa?” joku kysyi. ”Parempi Olla Tärkeää Kun Fasistit Tulee Tänne Asti”
”Onko Tiikeli paikalla? Tuota, haluaisimme puhua hänen kanssaan”, Matoro vastasi. Tiikeli oli aina ollut Hatidin väestä se… yhteistyökykyisin.
”Meillä Ei Ole Ketään Paikalla”, tyyppi portin takana sanoi ja sulki luukun.
Klaanilaiset katsoivat ensin luukkua ja sitten toisiaan.
”M-mutta… sinä olet paikalla?” Matoro kysyi.
”Ne ovat imbesillejä. Älä tuhlaa sanojasi”, Blezer murahti.
”Eipä varsinaisesti yllätä”, Matoro vastasi. ”ÄLKÄÄ SITTEN PYYTÄKÖ MEILTÄ APUA, KUN TORAKAT POLTTAVAT TYPERÄN KERHOTALONNE!” hän jatkoi kovaan ääneen portin suuntaan.
”Kuolema On Vapautus!” sama ovivartija huusi portin toiselta puolelta.
”Imbesillejä, kuten sanoin”, Blezer vakuutti.
”Niin. Niin sanoit.”
”Mitä jos vain lähdemme.”
”Joo. Sanotaan Tawalle, että ne eivät halunneet neuvotella.”
”Hetki vain”, Blezer sanoi ja pamautti nyrkkinsä porttiin.
”Imbesillit. Mikäli teillä on mitään tietoa nazorakien liikkeistä, jakakaa se meille. Teillä ei ole mitään syytä salata sitä.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen luukku aukesi taas. Sieltä pisti esiin toiset silmät (tosin niissä oli aivan yhtä hullu pilke.)
”Niin No Kyllä Me Jotain Tiedetään”, se sanoi.
”Amshu Älä Sano Niille Mitään, Ne On Niitä Kansallisbolsevisteja”, toinen ääni portin takana protestoi.
”Älä Huoli, En Sano”, ushma katsoi sivuun ja sitten taas aukosta portissa. ”On Meillä Yksi Syy Salata Näitä. Se On Hauskempaa Näin!”
Tällaiset hetket koettelivat jopa Blezerin koodistoa. Toa ei tapa idiootteja, hän toisteli hiljaa mielessään.
”Te olette kyllä pahempia kuin torakat”, Matoro pyöräytti silmiään. ”Miksi edes tuhlaamme aikaamme.”
”Niin Mä Kysyisin Just Samaa Teiltä.”
Kun klaanilaiset vielä viipyilivät hetken, ilman läpi pamahti laukaus aivan Blezerin jalkojen viereen. Koko radiomasto meinasi kaatua rekyylin voimasta. Mikä ensiksi näytti jonkinlaiselta automatisoidulta massiiviselta tarkkuuskivääriltä tornin huipulla paljastui tarkemmalla katsomisella pieneksi tontuksi, joka asetta operoi.
Klaanilaiset kavahtivat kauemmaksi. Blezerin Kanohi Hau alkoi hohtaa.
”MITÄ KARZAHNIA!?” Blezer karjaisi.
Muurin takaa kuului kikatusta. ”Triggered. Toi On Vaan Joumahin Tapa Sanoo ’Suksikaa Hittoon’.”
”Joo, Moro!” hatidilainen ovivahti huikkasi ennen kuin kolautti kurkistusluukkunsa kiinni.
Klaanilaiset peruuttivat ensin monta kymmentä metriä ennen kuin uskalsivat kääntää selkänsä radiomaston tarkk’ampujalle.
”Kirotut makutan sikiöt joutavatkin kuolla!” Blezer tuhahti ja loikkasi toisen ravun selkään. Ussalkaksikko katseli hermostuneena laukauksen suuntaan. Matoro oli juuri nousemassa omansa selkään kun toinen laukaus kajahti – ja kummankin kauhuksi Odalta puuttui toinen silmä, joka oli räjähtänyt veritahraksi pitkin tämän selkää, satulaa ja takana olevaa koivunrunkoa. Joumah nauroi radiomastossa ilosta kun rapuparka panikoi ja syöksyi pakoon niin kovaa kuin pystyi.
Matoro ei edes keksinyt tarpeeksi voimakasta kirosanaa kuvatakseen tilannetta. Hän katsoi radiomastoa ja sitten ussalin suuntaan, joka yritti löytää mitä tahansa helpotusta vuotavaan haavaansa.
Blezer karautti omalla ravullaan sen perään, ja Matoro loi vielä viimeisen silmäyksen Hatidin psykoottiseen tarkk’ampujaan. Oli parempi laittaa juoksuksi.
Blezer saavutti pian Oda-paran ja hyppäsi oman rapunsa selästä.
”Hei, tyttö! Rauhoitu. E-ei mitään hätää”, Blezer tarttui Odan ohjaksista. Hän laskeutui polvilleen rahin eteen ja yritti hellästi tarttua riuhtovan rahin kasvoista. Ussal vikisi. Sen haava pulppusi verta.
”Ssshh”, titaani rauhoitteli Odaa. Hän avasi vyöllään ollen nahkakotelon ja veti sieltä esiin koristeellisen kirjan. Titaani avasi kirjan kultaisen silkkinauhan kohdalta, jolla tiesi haluamansa loitsun olevan.
”Karda-linjat eivät ole täällä vahvoja, mutta tämän pitäisi onnistua”, Blezer kuiskasi ussalille.
Blezer luki tekstin kirjasta, sitten hän nosti kätensä hitaasti rahin haavan päälle.
Mata Nui Keto Nui!
Dekaya ma-amana!
Mata Nui Avo Nui!
Titaanin sormet alkoivat hohtaa, ja rahin haava umpeutui. Rahin hengitys tasaantui.
Matorolla ei kestänyt kauaa saavuttaa rapupari.
”En voi uskoa, miten pikkumaista tuo oli”, hän parahti vielä Hatidin suuntaan. Hänkin kumartui loukkaantuneen ravun eteen ja taputti tämän kylkeä. Yksisilmäinen ussal oli surkea näky, mutta ainakin sen verenvuoto oli lakannut.
”Sinä olet aika hyvä tässä”, hän vilkaisi ensin haavaa ja sitten haukasvoa.
”Voima tule Suuresta Hengestä, se ei ole omaani”, Blezer vastasi ylpeästi.
”Suuri Henki saisi vaikka polttaa nuo tyypit”, Matoro mutisi. ”Tai vaikka Laivasto…”
”En ole eri mieltä.”
Blezer piti edelleen kättään ussalin kuorella, tämän silmien välissä. Oda näytti rauhoittuvan. Harakka katseli tilannetta turvallisen matkan päästä.
”Kuinka huono tilanne?” Matoro kysyi ja veti kättään pitkin ussalin kuorta. Suuri rapu näytti surkealta mutta edelleen hyvin eläväiseltä.
”Ravut ovat sitkeitä, mutta lienee paras keventää hänen lastiaan. Kuinka kaukana Lehu-Koro on?”
”Neljä tuntia pohjoiseen, sanoisin”, Matoro mietti. ”Jos kaikki menee hyvin.”
”Kuljemme hitaammin, kun emme ole ratsailla”, Blezer huomioi.
”Tässä maastossa emme kyllä kovin paljoa. Älä huoli, pysyn kyllä tahdissa”, Matoro sanoi itsevarmana. ”Tai vaihdetaan vaikka ratsastajaa aina välillä. Voimme pyytää sitten kylässä, josko Oda voi levätä siellä.”
Kaukana takana Hatidin radiomasto ulisi tuulessa. Matoro haaveili siitä, miten myrskytuuli heittäisi koko hirvityksen mereen.
”Mikä on määränpäämme Lehu-Koron jälkeen?” Blezer kysyi ja vilkaisi Odan selässä olevaa salapakkausta.
”Hieman Lehusta pohjoiseen, luulen”, Matoro vastasi. Blezer tyytyi vain hyväksymään sen, eikä kysellyt enempää.
Heidän reittinsä pohjoiseen katkaisi jonkinlainen metsän läpi kulkeva tie. Tai sen kutsuminen ”tieksi” oli harhaanjohtavaa – pikemminkin se oli ajoura, jolta puut ja pusikot oli kaadettu ja siirretty poikittain tien sivuille. Se oli vain muutaman metrin levyinen. Mutainen metsän pohja oli läpeensä myllätty. Blezer kohotti kulmiaan.
”Mikä telaketjupeto jättää tällaisia jälkiä?” hän kysyi.
Ajourat olivat muuttuneet liejuksi sateessa.
”Zakazin prätkät”, Matoro vastasi ja kuulosteli. Hän veikkasi, että Liekkimiehet olivat liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia rahdatakseen tavaraa sillä säällä.
”Leipurikenraalilla vaikuttaa olevan myös hakkuuosasto.”
”Hän on yksi UPM:n osakkaista”, Matoro tuhahti täynnä inhoa. ”Tämä reitti on varmaankin raivattu leivostavaran kuljettamiseen pohjoisen leireistä Kofo-Koroon. Tietysti tämä kelpaa myös armeijan huoltamiseen.”
He ylittivät tien nopeasti ja kulkivat syvemmälle metsään.
”Lehu-Koro on käytännössä vihollisen linjojen takana”, Blezer pohti. ”Heillä täytyy olla voimakkaat puolustukset.”
”No, täällä on hädin tuskin ’linjoja’. Kummallakaan puolella ei ole tarpeeksi väkeä pitämään tällaisia valtavia alueita hallussa. Lehu-Koro on aina ollut jonkinlainen linnoitus keskellä metsää, erillään muista etelän kylistä.”
”Mutta eräänä päivänä palkkasoturit kulkevat tätä tietä etelään. Sitten, kun vihollisen suurin hyökkäys alkaa. Kenties meidän pitäisi miinoittaa se.”
”Meidänkin täytyy toisinaan modernisoitua”, Blezer vastasi loukkaantuneesti.
Toa laittoi skakdi-tien sijainnin tarkkaan ylös, mutta ei kirjoittanut sanaakaan miinoitteista. Olisi sääli, jos eräs erityinen Liekkimies astuisi miinaan. Tämä itse ehkä osaisi arvostaa sen ironiaa, rannan merimiinat huomioon ottaen, mutta silti.
Polku kulki Suolahden petollisen rannikon ja skakdi-tien välistä muutaman kilometrin levyistä metsäkaistaletta. Lehtipuita oli paljon, ja maaperä oli hiekkaisempi. Matoro tarpoi etummaisena ja talutti Odaa. Blezer ratsasti Mököllä. Parin tunnin kuluttua he vaihtoivat päittäin. Tuuli kävi kovaa lahdelta, heidän vasemmalta puoleltaan. Kaikki tavarat olivat märkiä. Yhden kapean merenlahden he ylittivät Matoron tekemällä jääsillalla, mikä leikkasi matkasta yhden tai kaksi virstaa.
Vielä tunnin matkattuaan he kuulivat äänen.
”Pysähtykää!” huusi gorserkkeri heidän takanaan. Klaanilaiset pysähtyivät enimmäkseen hämmennyksestä, ja katsoivat taakseen kädet miekkojensa kahvoilla. Sieltä juoksi yllättävän kovaa tahtia haalean sininen tonttu, rapumaisen matoranin kaltainen, jonka suuret kynnet viistivät löysästi maata. Tontun ääni oli käheä ja vanha. He olivat kuulleet sen aiemmin Hatidissa. Olento haisi kulahtaneelle sokerille.
”Peto, jos tulet lähemmäksi, saat katua!” Blezer komensi.
”Chillatkaa Vähän. Mun Toverit On Idiootteja Kun Ne Missaa Mahdollisuuden Murhata Natsorakkeja”, vanha gorserkkeri sanoi. ”Älkää Ymmärtäkö Väärin, Mä Kyllä Haluan Tappaa Teidät, Mutta Sen Voi Tehdä Myöhemminkin. Mutta Me Tiietään Missä Niitä Natseja On Eikä Sinne Pääse Mopoautolla Niin Ei Olla Menty.”
Blezer katsoi Matoroa hämmentyneenä. Matoro nyökkäsi kuin se olisi ollut maailman normaalein asia.
”Tiedät, missä nazorakeja on lähistöllä?” toa kysyi edelleen varuillaan.
”Joo. Niillä On Uusi Radioasema Pohjoisen Kukkuloilla, DJ Huomasi Niiden Lähetykset Ja Laittoi Niihin Trollausta Päälle. Mutta Ne Häiritsee Meitä Ja Niitä On Lentänyt Kerhotalon Päältäkin Kerran. Mutta Nuoremmat Toverini On Keskittyneet Bilettämiseen Ja Skakdien Kiusaamiseen Kun On Liian Suuri Vaiva Mennä Sinne Natsi Asemalle.”
Ushman puheen seuraaminen tuntui jotenkin oudon kuormittavalta. Oli kuin jokainen sana olisi vaatinut kuulijan täyden huomion.
Blezer katsoi Matoroa.
”Emme voi luottaa häneen”, titaani murahti.
Matoro katsoi ushman suuntaan.
”Tiedätkö, paljonko radioasemalla on nazorakeja?”
Pohjoisen kukkuloiden täytyi viitata Kiro-Wahin vaaroihin. Se ei ollut kovin paljoa Lehu-Korosta koilliseen.
”Ei Voi Olla Montaa. Se On Aika Uusi. Me Voitais Mennä Tappaan Ne Kaikki. Joumah Ei Jaksa Tulla Niin Tarviin Jeesiä.”
”… sinä taistelisit klaanilaisten puolella?” Matoro kysyi ihmeissään.
”No En Ikinä. Mutta Mä Nyt Oon Ehkä Semmoinen Maltillisempi Dotalitaristi, Että Klaanin Fasistit On Pienempi Paha Kuin Natsorakkien Fasistit. Klaani Ei Ole Tullut Meidän Reviirille. Niin Me Voitais Tehdä Yhteis Opsi.”
Klaanilaiset katsoivat vanhaa ushmaa epäillen, mutta lopulta nyökkäsivät toisilleen.
”Tuota… miksi kutsumme sinua?” Matoro kysyi lopulta.
”Oon Amshu, Gorserkkeri.”
Tonttu narskutti teräskynsiään toisiaan vasten. Ehkä se oli jonkinlainen tervehdys.
Toa ja titaani esittäytyivät lyhyesti. He kyselivät gorserkkeriltä lisää tietoja, mutta tämä ei osannut kertoa ”Natsorak Asemasta” paljoakaan, muuta kuin että pystyi johdattamaan joukon sinne. Matkaa olisi puoli päivää pohjoiseen ushman askelia. Suunta oli oikea.
”Nyt kun olet osoittanut kykysi järjelliseen kommunikaatioon”, Blezer mutisi ja vilkaisi tonttua, joka käveli heistä viimeisenä. Tämä irvisti Blezerille.
”Kerro, mitä muuta tiedätte. Ovatko nazorakit hyökänneet teidän kimppuunne? Entä skakdi-palkkasoturit?”
Amshu pyöritteli päätään kuin olisi hetkeksi unohtanut, miten puhuminen toimi. Sitä jatkui monta sekuntia.
”Imbesilli! Puhu minulle”, Blezer murahti.
”Haha Se On Läppä Haha Miten Helposti Sulta Palaa Käämi”, Amshu sanoi. ”Sun Pitäis Ottaa Vähän Peukkuu Tai Vaik Fentaa. Semmonen Lieggimies Kun Harkonn Myy Meille Quazaa, Sairaan Kovaa Kamaa. Suosittelen Kaikille.”
”Olen kuullut nimen”, Matoro havahtui ja huomautti. ”Eli Labio lähinnä myy teille tavaraa?”
”No Siis Sen Tyypit Menee Edes Takas Meidän Kerhon Ohi. Niin Laitettiin Läpällä Miinoite Siihen Ja Siin Kuoli Niistä Pari Niin Ne Ei Oo Sen Jälkeen Olleet Ystävällisiä. Mut Se On Niiden Moka. Mitäs Ajeli Meidän Mailla. Meillä On Oma Miina Tehdas Missä Tehdään Madu Hedelmistä Ja Pahvista Miinoja.”
”Entä nazorakit?” Matoro kysyi.
”No Semmoinen Valkoinen Kävi Täällä Eikä Ees Tapettu Sitä. Onhan Me Jotain Niitä Syöty Kun Ne On Tullut Liian Lähelle. Me Tapetaan Kaikki!”
Kelvin oli ehkä maininnut asiasta. Ihme, että tämä oli selvinnyt Hatidista hengissä pois. Vaikutti siltä, että vaikka urogejegeläisistä ei ollut kuin harmia, ne olivat niin lähellä rintamaa, että olivat käytännössä Klaanin liittolaisia tilanteen pakottamana. Hänestä tuntui hieman ikävältä myöntää, että läpeensä miinoitettu hullujen tappajatonttujen kylä olisi ihan hyödyllinen hidaste Allianssin joukkoja vastaan.
”Minulla on vielä yksi kysymys”, Blezer mutisi ja katsoi Amshua pistävästi. ”Minä luulin ensin, että te olisitte Manalan maahisia, mutta sinulla ei ole heidän auraansa. Mikä peto sinä oikein olet?”
”Woah Sä Oot Kyllä Idiootti. Oon Urogejegenin Ushmien Gorserkkeri. Jos Et Tiiä Niin Ushmat On Puuttuva Linkki Matoralaisen Ja Ravun Välillä.”
Hän napsutteli käsissä olevia ”miekkojaan” aggressiivisesti. Ne olivat ajan ja taisteluiden kuluttamat mutta silti kuolettavan terävät. Klaanilaiset ravut pyörittelivät silmiään jotenkin nolostuneina väitetystä sukulaisuussuhteesta.
Blezer vain pudisti päätään.
”Aurasi on puhdasta kaaosta. Älä petä meitä.”
”Petän Vaan Jos Se On Hyvä Läppä”, Amshu naurahti oudon kurlaavasti.
”Sinä päivänä menetät ruman pääsi”, Blezer manasi ja kääntyi Matoron puoleen. Hän laski ääntään.
”Harkitsetko tätä todella? Hän ei ole millään tavalla luotettava olento.”
Amshu istuutui sammaleelle etäisyyden päähän ja teroitti kynsiään kiveä vasten kuin ketään muuta ei olisi ollut paikalla.
”Me voimme kysyä Lehu-Korosta heidän näkemystään. Jos he varmistavat tuon tontun kertomuksen, minusta meidän pitäisi tehdä sillä jotakin”, Matoro vastasi hiljaa mutta päättäväisesti.
”Entä varsinainen tehtävämme?” Blezer huomautti. ”Se, mikä on niin tärkeä, ettet voi puhua siitä minulle. Matoro, mitä ehdotat on ’sooloilemista.'”
”Voyager sanoi, että meillä on lupa tarttua mahdollisuuksiin, jos niitä ilmenee”, Matoro puolustautui. ”Saamme paketin toimitettua ihan hyvin tämän jälkeen. Käydään tiedustelemassa se Allianssin paikka. Ei siitä tule montaa tuntia lisämatkaa.”
”Minä en pidä tehtävän muuttamisesta kesken kaiken”, Blezer mutisi. ”Mutta näen perustelusi. Hyvä on, Toa Matoro. Mutta emme voi luottaa tonttuun missään.”
”Ei tietenkään”, Matoro vastasi. Hän otti pari askelta Amshun suuntaan ja viittoi tälle.
”Hei, gorserkkeri, tule mukaan. Mennää katsomaan sitä nazorak-tukikohtaa.”
Mikähän edes oli gorserkkeri? Matoro oletti sen olevan jonkinlainen titteli ushma-soturille, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut ihan hirveästi kuunnella tontun ekspositiota gorserkkerien olemuksesta.
”Enemmän Kuin Vaan Katsomaan”, Amshu mutisi, ja lähti jolkottamaan klaanilaisten perään.
Klaanin kaukopartio oli kulkenut Suolahden ja sitten Lehuvirran vartta pohjoiseen jo hyvän tovin. Alajuoksulla joki virtasi leveänä ja vuolaana, ja sateet olivat saaneet sen tulvimaan yli äyräidensä. Kumpikin ranta oli käytännössä suota, ja matkalaiset joutuivat tämän tästä oikaisemaan kauempaa sisämaan puolelta löytääkseen kantavaa maata. Harakeket, tai kansan suussa vesipellavat, koristivat ruokojen kanssa rantoja. Myrskyn kaatama haapa ajelehti virrassa. Puusto oli muuttunut sekametsäksi.
Normaalisti joen sävy oli vihertävä, sillä se virtasi Kummitusten suolta, mutta sade oli hävittänyt sävyn. Hieman edempänä koillisesta tuleva Kirojoki yhtyi Lehuvirtaan ja toi siihen kirkkaampaa ylängön vettä. Jokea etelään seilaamalla pääsi Suolahdelle ja sieltä Ruki-Koroon, Ryytilään ja Ga-Koroon. Normaalisti etelästä kuljettiin Lehu-Koroon veneellä, mutta sillä säällä joelle ei ollut uskaltautunut juuri kukaan. Ja mitä Matoro oli rukikorolaisia tavannut viime kerralla Kofo-Korossa, he olivat sanoneet ettei kovin moni matkalainen enää kulkenut kylien väliä.
”Onko sota vielä tehnyt tuhoa näillä main?” Blezer kysyi.
”Tässä vähän matkan päässä oli Bole-Koro”, Matoro kertoi toverilleen. ”Se oli ihan pieni kylä, pari tusinaa asukasta. En ollut koskaan käynyt siellä. Skakdi Metorakk ja tämän miehet tappoivat melkein kaikki sieltä. Ainoat selviytyjät tulivat myöhemmin Klaaniin.”
”He saavat maksaa rikoksistaan ennen pitkää”, Blezer sanoi hiljaa.
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi hiljaa, vaikka hän ei ollut asian suhteen optimistinen. Kenraali Gaggulabio jos kuka osasi välttää seuraamuksia rikoksistaan.
Alkuillasta he näkivät Lehu-Koron jykevät paaluvarustukset. Kylä sijaitsi vastakkaisella puolella jokea. Siitä suunnasta he erottivat, miten joen törmää oli vahvistettu puurakenteilla, jotka kannattelivat nyt tulvan päällä olevaa kylän reunaa. Pidemmällä vastarannalla paalumuuri oli kuitenkin ankkuroitu tukevasti maahan, ja vielä vahvistettu paksulla maavallilla, joka oli kahden toan korkuinen. Muurien yli ei näkynyt kovin montaa taloa, mutta siinä kohosi neljä tornia. Keskellä kasvoi valtava tammi, suurempi kuin juuri mikään toinen puu.
Heidät huomattiin pian. Matoro erotti muurin harjalla olevia vihreäviittaisia jousimiehiä ja kiekonheittäjiä seuraamassa heidän lähestymistään. Se muistutti sellaisia Pohjoismantereen metsäseutujen kyliä, missä matoranien on organisoitava itse oma puolustuksensa. Kylä oli aina ollut lähellä zyglakien asuinsijoja ja muutenkin villi, eikä Lehu-Koron toa ollut aina paikalla. Kahu-lintu lensi korkealta heidän yltään.
”He vaikuttavat hyvin varautuneilta”, Blezer sanoi.
”Ei Ole Aikaa Jutella Junttien Kanssa. Jatketaan Matkaa!” Amshu puolestaan mutisi.
Kun Matoro oli viimeksi käynyt siellä, hän muisti nähneensä joen ylittävän sillan, mutta nyt sellaista ei ollut. Jokin, mikä oli kenties kerran ollut sillan toinen pää, oli nyt laituri – ja sekin oli tulvan takia veden ympäröimä. Matoro antoi Odan talutusriimun Blezerille ja tuli niin lähelle rantaa kuin pystyi. Maa oli pettävää.
Hän heilutti kättään Lehu-Koron muurin suuntaan ja huusi, että he olivat klaanilaisia. Hänelle heilutettiin pian muurilta takaisin. He seurasivat, miten aivan jokea vasten oleva portti avattiin ja kolmen matoranin soutama vene lipui hämärän joen sille puolelle. Vettä vihmoi hieman kovempaa, kuin myrsky olisi taas voimistunut yötä kohden. Litimärkä harakka värjötteli pajunoksien alla.
Lehulaisilla oli kaikilla paksut viitat. Kaksi näytti le-matoraneilta. Kolmas lieni kiven kansaa. Heidän kaavuissaan oli kuvattuna tammenlehvä ja nuoli. Vanttera ja isoleukainen le-matoran kertoi olevansa vartiopäällikkö Feren ja antoi toveriensa nimiksi Virta ja Kanjo. Klaanilaiset esittäytyivät lyhyesti.
”Tarvitsetteko turvapaikkaa yöltä?” yritti Feren arvata matkalaisten tarkoitusta.
”Kiitos tarjouksesta”, Matoro vastasi.
”Se ei päde ushmaan”, vartiopäällikkö korjasi nopeasti.
Blezer virnisti vahingoniloisesti. Amshu mutisi jotakin ja narskutteli saksiaan.
”En Olisi Edes Halunnut Teidän Kurjaan Kylään. Jos Ei Olisi Niin Märkää Niin Polttaisin Sen.”
Matoro pyöräytti silmiään ja yritti keskittyä asiaan.
”Oikeastaan me olimme matkalla Kiro-Wahiin, ja ajattelimme päästä sinne vielä tänä yönä”, hän kertoi. ”Meidän… ’oppaamme’ kertoo tietävänsä siellä sijaitsevasta nazorak-radioasemasta. Tiedättekö te jotakin siitä?”
Feren vilkaisi toveriaan. Toinen le-matoran, rurukasvoinen nainen joka oli esitelty Virtaksi, puhui.
”Huomasimme sen vasta pari päivää sitten. Emme tavallisesti mene niin pitkälle Kiro-Wahiin – se on hyvin vaikeakulkuista.”
”Lisäksi Turaga Wherdu on kieltänyt vihollisen suoran provosoimisen, mutta pidämme ympäröiviä seutuja silmällä”, huomautti kolmas, po-matoran nimeltä Kanjo. Hän vaikutti varovaisemmmalta kuin toverinsa.
”Haha Me Ollaan Tiedetty Siitä Pidempään, Ootte Aika Surkeita.”
”Amshu ole jo hiljaa”, Matoro sanoi ja katsoi matoraneja pahoittelevasti.
”No, ainakin tarinanne täsmäävät. Kuulimme tältä tontulta suurin piirtein saman, ja hän on johdattamassa meitä sinne.”
Lehun kaartilaiset katselivat ushmaa epäillen. Blezerin pitkä ja ritarillinen siluetti kuitenkin karisti hieman heidän pelkojaan.
”Ja aioitte jatkaa vielä tänään?” Feren kysyi.
”Yritämme osua sinne yön pimeyden turvin. Osaatteko sanoa, mitä siellä meitä odottaa?” Matoro sanoi.
”Pahoittelen, Toa. Emme ole menneet lähelle. Mutta se ei ole suuri asema, korkeintaan pari tusinaa vihollista, linnoittautuneena vaaran laelle. Todellako aiotte iskeä sinne kaksin… tai siis kolmin?”
Matoro nyökkäsi. ”Ainakin katsomme, mitä voimme tehdä. Ja jos niillä ei ole aavistustakaan siitä, että olemme lähettyvillä, meillä on melkoinen yllätyksen etu. Tällä säällä ne eivät taatusti saa vahvistuksia.”
Vartiopäällikkö näytti mietteliäältä. ”Toamme on muualla, mutta olen varma, että kaartista löytyy muutama vapaaehtoinen. Älä huoli, emme hidasta teitä. Tunnemme nämä metsät. Oikeastaan minun on vaadittava, että otatte luotettavan oppaan meiltä. Ushma saattaa… johtaa teidät harhaan.”
Matoro oli jo sanomassa, ettei heidän tarvitse tulla mukaan sellaiseen riskioperaatioon, mutta Blezer nyökkäsi syvään.
”Arvokas ele, arvon vartiopäällikkö. On ilo nähdä pikkuväkeä, jotka eivät ole unohtaneet omaa voimaansa”, ritari julisti. Amshu mökötti.
Virta katsoi vartiopäällikköä. ”Olen vapaaehtoinen. Olen ollut siellä viimeksi”, hän sanoi saman tien.
”Väkesi näyttää hyvin motivoituneelta, vartiopäällikkö”, Matoro hymähti.
Päällikkö Feren katsoi sotilaitaan ja sitten taas klaanilaisia. ”Sanovat sankarit, jotka taivalsivat saaren läpi tällaisessa myräkässä. Onko tämä tosiaan vain tiedusteluretki?”
”Nyt siitä on tullut aggressiivista tiedustelua”, Matoro hymähti.
”Onko totta, että meidän kylämme Voyager on myrskyn takana? Turaga sanoi tunteneensa sen.” Kysyjä oli Virta.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hän veti myrskyn Klaanin ylle ja nazorak-ilmavoimien niskaan, mutta kyllä tämä taitaa olla jopa Toain voimia suurempi.”
”Tämä ei ole maallinen myrsky. Tunnen sen luissani”, Blezer mutisi.
Kukaan ei kysynyt, mitä se implikoi.
”No, lähettäkää joka tapauksessa terveisiä meidän pojillemme sinne”, päällikkö sanoi. ”Ja tuokaa minun soturini ehjinä takaisin, Bio-Klaanin ritarit. Varjelkoot Suuren Lehun henget askeleitanne, ja kätkekööt teidät pahoilta silmiltä.”
”Näemme huomenna”, Matoro vakuutti. Klaanilaiset jäivät odottamaan, kun lehulaiset soutivat takaisin kyläänsä. He istuivat puun alla ja söivät eväitä. Amshu ei halunnut heidän ruokiaan.
Lehulaiset ottivat Odan lepäämään kyläänsä, mutta eivät voineet tarjota lainarapua. Virta haki lisää varusteita, ja hänen mukanaan tuli toinen kaartilainen, joka kertoi nimekseen Kaitu. Hänellä oli vaaleanvihreä Pakari ja rauhallinen katse. Kummallakin oli hailakanvihreät viitat, lyhyet jouset ja miekat. He eivät puhuneet kovin paljoa. Ushma kiiti edellä hieman liian nopeasti ja haisteli oikeaa tietä.
Kiro-Wahi oli metsäinen vedenjakaja- ja ylänköalue, joka erotti soisen läntisen Lehun itäisestä sydän-Lehusta. Se oli rikkonainen, vaarojen täyttämä alue, jonka luolissa asui kuma-nuita. Kulku oli hidasta, kun rikkonaiset kalliot nousivat ja laskivat äkisti. Kirkkaat purot virtasivat kukkuloilta alas. Kirovirta oli vuolas ja voimakas, ja kulki syvällä kalliokurussa. Kerran he ohittivat kivien jonon, mikä näytti muinaislinnan perustuksilta.
Lehulaiset lauloivat matalalla äänellä matkalaulua. Se oli sanoiltaan pirteä, mutta Matoron oli vaikea saada kiinni sen rytmistä. Hän oli kuullut sellaista joskus ennenkin: toisinaan Välisaarten vanhan väen keskuudessa törmäsi sellaiseen hitaasti ja kaarrellen kulkevaan lauluun.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja hei! Mepä mättäit’
tervehdimme ja hei! Mepä varjoja tuon ikilaakson
tervehdimme ja ain’ toivomme se metsäpä että
vastais meille takaisin laulullaan rahiriistan.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja lahjojasi sun
kaipaillaan. Ain’ metsää, mättäit, varjoja iki-
laakson tervehdimme, ja kiitän lahjojasi sun.
Sitä kuunnellessa Kiro-Wahin metsäiset kukkulat ja kivikot tuntuivat äkkiä vähemmän uhkaavilta. Mutta kun ilta pimeni, myös laulu hiljeni lopulta. Sade oli tehnyt kallioista liukkaita ja petollisia. Rapujaloissa kyllä riitti pitoa, mutta Mökö kulki mukana vain kantamassa tavaroita, sillä Odan (ja Matoron) pakkaus oli pitänyt siirtää sille. Amshu oli osoittautunut ussalien veroiseksi kalliokiipijäksi, eikä toallekaan maasto tuottanut niin paljoa haasteita kuin muille.
Yö oli jo aluillaan ja tuuli jälleen yltymässä, kun he löysivät ensimmäiset merkit nazorakeista. He olivat nousseet yhden vaaran rinnettä pitkin, kun huomasivat, että pohjoisessa toisen laella kohosi radiomasto. Matoro ryömi hieman ylemmäksi Virta mukanaan. Hän pyyhkäisi kiikarisilmänsä linssiltä vettä ja tähysti asemaa. Viitat, hämärä ja surkea sää pitivät heidät joka tapauksessa vaikeasti havaittavissa.
Matoron konesilmä vaihtui vihreäksi, kun hän sääti päälle yökiikarin ja pyyhki vettä linssiltä.
”Siellä on masto ja rakennuksia”, hän sanoi. Äänen piti olla kova, että se selvisi siinä tuulessa. ”Niillä on asemat vaaran laella. Näen kaksi tuliasemaa… liikettä ei ole kovin paljoa. Ehkä tusina nazorakia?”
”Ne luottavat siihen, ettei kukaan kulje täällä”, Virta sanoi. ”Olemme antaneet vihollisen toimia melko vapaasti. Meillä ei ole varaa suoriin taisteluihin. Ehkä heistä on tullut ylimielisiä.”
”Nazorakeilla on varaa olla ylimielisiä, eivätkä ne varmaan odota hyökkäystä tässä säässä”, Matoro vastasi ja vain seuraili aseman menoa hetken. Se oli rakennettu yksinkertaisista konteista. Tukikohta oli kuitenkin niin korvessa, ettei sinne voinut olla kovin aktiivista liikennettä Nui-Koron esikunnasta. Vartiointi näytti pahaa-aavistamattomalta: kaksi nazorakia tupakoivat hämärässä siitä huolimatta, että se paljasti sijainnin helposti. Konekivääripesäkkeitä oli kolmeen suuntaan.
”Toa, onko sinulla suunnitelmaa?” le-matoran kysyi.
Matoro katseli asemia mietteliäänä.
”Lähelle pääseminen ei ole ongelma minulta ja Blezeriltä”, hän sanoi. ”Mutta jos siellä on enemmän nazorakeja kuin näemme, siitä voi muodostua ongelma. Vaikuttaa kyllä siltä, että kyse on kevyesti puolustetusta radioasemasta. Mennään alas muiden luo.”
Parikymmentä metriä alarinteeseen näkösuojassa odotti muu osa seurueesta. Blezer ja Kaitu puhuivat hiljaa jostakin, kun Matoro saapui paikalle Virtan kanssa. He kertoivat, mitä olivat nähneet.
”Olen tuhonnut suurempiakin joukkoja vihollisia”, Blezer tokaisi. ”Mutta käskymme olivat vain tiedustella. Voimme raportoida sijainnin Klaaniin, ja ilmavoimat voivat tuhota aseman kun myrsky laantuu.”
Matoro vilkaisi titaania. ”Saimme tosin luvan tarttua tilaisuuteen, jos sellainen tulee. Minusta tämä näyttää hyvältä mahdollisuudelta – ja se on radioasema, joten saatamme saada ehjänä sodan kannalta tärkeää saalista. Eivätkä nazorakit voi lähettää tänne apujoukkoja tässä säässä.”
Lisäksi hänestä tuntui väärältä laittaa jotkut Laivaston matoralaiset vaaraan, kun hän voisi yhtä hyvin hoitaa tehtävän itse.
”No. En ole eri mieltä. Ajattelin vain käskyjämme.”
”Minä ajattelin, että Virta ja Kaitu antavat meille taustatulta täältä, ja me kolme- hetkinen, missä se ushma on?” Matoro kysyi. Tontusta ei näkynyt enää jälkeäkään. Blezer tajusi saman, ja näytti nolostuneelta, kun hänen silmänsä oli pettänyt.
”Luopio on hylännyt meidät, ja mennyt ilmoittamaan meistä viholliselle”, hän sylkäisi.
”Tuskin, ne vihaavat nazorakeja”, Matoro sanoi. ”Minä pelkään, että se lähti edeltä sooloilemaan ja paljastamaan koko homman. Mennään vauhdilla!”
Klaanin soturit laskeutuivat rinteeltä kuusien sekaan, kun taas matoran-samoojat nousivat ylemmäksi. He ottivat jousiensa jänteet taskuistaan sateen suojasta ja virittivät ne paikalleen. Sitten he vain odottivat ja seurasivat, miten ritarit kulkivat alempana.
Vaarojen välinen metsä oli tiheää, nuorta ryteikköä, missä ei juuri nähnyt kättään pidemmälle. Kun kuusien välissä kulki, ne pudottivat kaikki vesipisaransa seikkailijoiden sadeviitoille. Kaikki tuoksui tuoreelle kuuselle.
”Eli sinun voimasi eivät ole elementaalisia vaan… riimuja?” Matoro kysyi.
”Niin. Loitsuja.”
”Mitä niillä voi tehdä?”
”Mitä vain. Etelän riimusepät osaavat mitä mahtavampia taitoja. Minä? Minulla on jään, voiman ja pyhän tulen loitsuja.”
”Hei, minullakin on jään loitsuja.”
”Eikä ole. Toan voima on toisenlaista. Titaani-ritarien loitsut – kuten Esikuningas Caraparin yliluonnolliset voimat – tulevat Karda-linjoista, kun taas teidän lahjanne elävät harmoniassa luonnon elementtien kanssa.”
”Sama se. Kun joudumme taisteluun, yritetään toimia nopeasti ja ilman pysähdyksiä. Ei anneta niille aikaa.”
”Suunnitelma on hyvä. Toivokaamme vain, ettei imbesilli paljasta lähestymistämme.”
Tiheät kuuset muuttuivat äkkiä pienemmiksi, ja maasto nousi jyrkästi kallioiksi. He kiersivät vaaraa itään päästäkseen sen jyrkempiin osiin, joita konekivääriasemat eivät vahtineet yhtä hyvin. Kallio oli niin jyrkkä, että sitä ei pystynyt kiipeämään ilman varusteita. Soturit pysähtyivät hetkeksi sen juurelle. Kra-kraa, sanoi harakka, joka kaarteli tulevan taistelupaikan yllä, kenties odottaen raatoja.
”Odota”, Matoro sanoi ja sulki silmänsä. Suletu hohti heikkoa, kelmeää valoa. Sitä kesti vain hetken.
”Eivät vaikuta huomanneen meitä”, hän kuiskasi. ”Yksi on yläpuolellamme, loput kauempana.”
Hän alkoi muotoilla jäistä lohkaretta kallion juurelle, johon ilmestyi karkeita portaita kuin näkymättömän kaivertamana. He kapusivat niitä pitkin ylös niin hiljaa kuin taisivat. Sateen ropina ja tuulen humina onneksi peitti muut äänet. Blezer jäi hieman taaemmas, kun Matoro ryömi konekivääriasemaan pitkä puukko käsissään – ionimiekan kirkas valo paljastaisi heidät heti. Vartija kuoli heti, kun tämän kurkku viillettiin auki. Vihreä veri sekoittui sadeveteen. Sellainen tappaminen toi Matoron mieleen Ritarikunta-ajat, mutta sen ajatuksen hän työnsi nopeasti pois.
Äkkiä helvetti pääsi irti. Ensin hän luuli tulleensa huomatuksi, kun laukaukset repivät yötä. Pian hän tajusi, että ne tulivat toiselta puolelta asemaa. Konekiväärinsarja ja gorserkkerin sotahuuto olivat kummatkin ääniä, joista sotilaat näkivät painajaisia vuosikymmeniä myöhemmin.
Pimeässä oli mahdoton huomata lehulaisia samoojia toisella vaaralla, mutta sieltä alkoi sataa tarkkaan tähdättyjä nuolia tukikohtaan. Joku nazorak ampui ilmaan valoraketin, mutta se ei juuri auttanut: myrsky oli liian päällä, eikä mikään ajoneuvo pääsisi auttamaan heitä tarpeeksi nopeasti. Myrskytuuli heitti valoammuksen äkkiä kauas.
”Se siitä hiiviskelystä”, Blezer mutisi taaempana, veti miekkansa ja lähti juoksemaan matalana kohti aseman keskiosia. Matorokin otti miekkansa ja seurasi, muttei sytyttänyt vielä terää. Koko tiedusteluasema oli herännyt hälytykseen. Siellä oli taatusti enemmän kuin tusina nazorakia. Komentoja huudettiin. Ushman uhreista kuului sydäntä riipiviä huutoja. Kumpikin klaanilainen oli tyytyväinen siitä, ettei ollut näkemässä.
Suurinpiirtein keskellä leiriä oli nuotiopaikka, joka oli ympäröity konteista tehdyillä rakennuksilla. Kaksi nazorakia olivat barrikadin takana ampumassa ushman oletettuun suuntaan. Ne eivät ehtineet reagoida, kun Blezerin miekan puhdas energia (ja se että se on helvetin iso miekka) lopetti heidän elämänsä lyhyeen. Sivustasta hyökännyt nazorak-kersantti kuoli Matoron miekkaan. Blezer oli ottanut tältä yhden zamorin osuman hartiaansa, mutta panssarin paksuus piti hänet haavoittumattomana.
He kävivät nopeasti vartiopaikan läpi, eivätkä nähneet enempää nazorakeja. Taistelun ääniä kyllä kuului. Matoro pysähtyi suurimman kontin oven eteen, mikä kulki radiotornin alle.
”Aistin sisältä kolme henkilöä. Jos mahdollista, yritetään vangita paikan komentaja tai radisti”, Matoro sanoi. Vesipisarat sihisivät, kun ne osuivat Matoron vaaleanpunaiseen terään.
”Vangita?” Blezer tuhahti ja vilkaisi toaa. ”Ne ovat rutto, joka kuristaa saartanne.”
”Ja heistä voi olla meille enemmän hyötyä hengissä”, Matoro katsoi toveriaan tiukasti.
”Mh. Hyvä on”, Blezer mutisi eikä protestoinut enempää. Hän lausui sanat, ja lähimmän rakennuksen ovi räjähti kappaleiksi, kun titaani osoitti sitä riimumiekallaan. Klaanilaiset syöksyivät sisään. Ensimmäisessä kontissa oli makuupusseja ja enimmäkseen tyhjiä asekaappeja. Seuraava ovi oli paksu, mutta sekään ei pidellyt klaanilaisia. Huone sen takana oli radiokeskus. Konsoleista kulki johtojen sikermä mastoon, joka oli suoraan heidän yläpuolellaan.
Sisältä heitä kohti avattiin saman tien tulitus, mutta edellä tulevan Blezerin Hau suojasi siltä. Ensimmäinen sotilas sai päälleen jäätä. Blezer huusi jotakin ja osoitti riimuterällään kohti kahta kauempana olevaa nazorakia: valkoinen kenttä jäädytti ne paikalleen.
Matoro juoksi suoraan radiolaitteelle. Sen päälle oli kaadettu happoa, ja samoin oli koodikansion. Hän onnistui kiskomaan irti jälkimmäisen puoliskon sivuista, joihin happo ei ollut ehtinyt. Haju kirveli.
”Hemmetti”, hän sanoi. ”Liian hitaita.”
Sitten hän vilkaisi valkeassa hohtavassa kentässä olevaa nazorak-paria.
”Mikä tuo on?”
Blezer paiskasi sivuoven kiinni.
”Se on sukorak-kenttä. Se jähmettää niille sijoilleen.”
Matoro hieroi leukaansa. Hän oli kyllä nähnyt joskus stasiskapseleita, joilla saatettiin jähmettää raheja… tai vankeja. Mutta tällainen sovellutus oli uusi.
”Hyvää työtä”, Matoro sanoi. ”Näetkö, tällä toisella on tumma haarniska. Se tarkoittaa tiedustelupalvelua. Toisen haaarniskassa on viestiosaston symboli. Ne voivat olla arvokkaita vankeja.”
Hän vilkaisi kolmatta, paikalleen jäädytettyä nazorakia. Hänen konepistoolinsa, kätensä ja jalkansa olivat jäätyneet seinään. Nazorak oli kauhuissaan.
”Tuo on vain sotilas. Jätetään hänet tänne.”
”Kuinka tunnet nazorakit näin tarkasti?” Blezer ihmetteli.
”Tiedot tulevat loikkarilta”, Matoro vastasi.
Blezer katseli nazorakeja mietteliäänä: ensin kahta stasiksessa olevaa, ja sitten kiinni seinään jäädytettyä sotamiestä. Muualta kompleksista kuului vielä laukauksia ja huutoja… mutta ei kovin paljoa.
”Jos jätämme yhden henkiin, emmekä ota tätä vangiksi, hän kertoo, mitä täällä tapahtui.”
Matoro katsoi tätä ja huokaisi. Se oli luultavasti totta. Sillä ei ollut välttämättä paljoa merkitystä, tiesivätkö nazorakit täsmälleen, mitä oli tapahtunut… mutta ehkä sillä oli? Hetken hän mietti, miksei ollut vain tappanut sitä kolmatta nazorakia saman tien, taistelutilanteessa. Se olisi ollut moraalisesti yksinkertaisempaa. Sotavangin teloittaminen kahden tämän lajitoverin edessä tuntui vain julmalta.
”Eivätköhän nazorakit osaa päätellä, että kyse oli klaanilaisista”, Matoro vastasi. Ja ehkä on parempi, että he saavat syyn niskoilleen, eikä lehukorolaisten läsnäolo tule ilmi. ”Ja että täältä kadonneet nazorakit ovat jääneet vangeiksi, ja että mitä he tietävät on jo meidän tiedossamme.”
Blezer ei vastannut siihen mitään ja huokaisi vain.
”Meidän pitäisi varmistaa koko asema ennen kuin lähdemme.”
”Tarkoitat kai, räjäyttää koko asema. Onneksi nazorakeilla on aina jossakin räjähteitä”, Matoro virnisti. ”Selvitetään, mitä täällä on. Voitko jättää nuo tuohon?” hän kysyi kahdesta jähmetetystä.
”En voi poistua kovin kauas, tai loitsu raukeaa”, Blezer sanoi.
”Köytä heidät”, Matoro sanoi ja napsautti harppuunansa kuoren auki. Sen sisällä oli rulla ohutta teräskaapelia. Häneltä löytyi toinen vyöltä. Hän heitti ne Blezerille, joka hädin tuskin sai kopin. Jään toa keskittyi koluamaan komentokeskuksen pöytälaatikoita ja laitteistoja. Hän osasi zankzoraa hyvin välttävästi. Sodan alettua siitä oli pidetty kursseja Bio-Klaanin kansanopistossa Manun tekemän oppikirjan perusteella. Se riitti kuitenkin arvioimaan, mikä tuntui tärkeältä ja mikä ei. ”Tärkeät”-kategorian hän latoi pöydälle.
Hänen selkänsä takana Blezer sitoi kaksi nazorakia tiukasti. Sukorak-kenttä katosi pian sen jälkeen, kun nazorakit olivat kiinni. Tummanruskea yritti hyökätä Blezerin kimppuun, mutta ei voinut tehdä mitään. Titaani iski tämän maahan hieman liian rajusti. Toinen, punaruskea nazorak näytti ymmärtävän tilanteen, ja yritti vain olla hiljaa.
Silloin jotakin iskeytyi ovea vasten. Kovaa.
KLANG.
Ikkunaan roiskui vihreää verta. Matoro säpsähti ja kääntyi.
Blezer marssi suoraan oven luo… mutta silloin toinen kumahdus ovea vasten pakotti sen saranoiltaan, ja se kaatui sisään. KLANG. Ritari kaatui sivuun. Gorserkkeri läähätti oviaukossa ja sylkäisi kappaleen kitiinikuorta suustaan.
Amshu oli yltä päältä veressä – mutta se oli vihreää vihollisen verta. Hän lipoi sitä huuliltaan ja kynsistään ja hengitti raskaasti ja rahisevasti. Tonttu oli ottanut useita haavoja, mutta se ei näyttänyt hillitsevän hulluuden kiiltoa sen silmissä. Gorserkkeri vaappui vääjäämättä kohti kahta nazorak-vankia – ja klaanilaisia – ja hymyili suupielet kuolassa.
”Ahahaha, Lisää Saalista…”
Nazorakit katsoivat toisiaan ja sanoivat jotakin. He yrittivät liikkua, mutta köydet tekivät sen mahdottomaksi. Tummakuorinen yritti nousta mutta kaatui. Gorserkkeri hyppäsi puolustuskyvyttömän saaliinsa kimppuun…
… tai yritti, mutta Matoron potku osui raputonttua kylkeen ja kaatoi tämän. Hän oli äkkiä ushman ja nazorakien välissä, miekka kohti tonttua. Tonttua, joka oli juuri lyönyt tiensä sisään ovesta…
”He ovat vankeja”, Matoro sanoi. ”Lopeta.”
Ushma murisi ja kampesi itsensä pystyyn.
”Tiesin Että Olisitte Fasistien Kanssa Liitossa”, Amshu sihisi ja mittaili toaa maaninen hymy kasvoillaan. Blezer oli päässyt ylös ja saanut miekkansa käsiinsä. Hän uhmasi ushmaa sivusta.
”Kuolinpäivä Se Vasta On Elämisen Arvoinen”, gorserkkeri hurrasi ja hyökkäsi käsittämättömän voimakkaalla loikalla Matoroa päin. Niin pieneksi olennoksi tontussa oli valtavasti voimaa. Toa ei voinut väistää; vangit olivat hänen takanaan. Hän ei myöskään halunnut ottaa naamaansa rapuhirvitystä, joka oli juuri repinyt kappaleiksi tusina nazorakia. Jäävalli nousi heidän väliinsä sekunnissa: ushma iskeytyi siihen ja pirstoutui siitä läpi. Sen vauhti hidastui vain hieman. Matoro kaatui, kun tonttu osui hänen rintakehäänsä kuin unihalvausdemoni. Hän sai ravunsaksen iskun poskeensa ja iski ioniterällä tonttua selkään, mutta terä oli liian pitkä ollakseen käytännöllinen sellaisessa painissa. Ushma huusi ja raivosi ja sohi ympäriinsä. Saksista olisi tullut vielä monta osumaa, jos Blezer ei olisi ollut nopea ja napannut ushmaa tiukasti syliinsa. Jopa väkivahvalle titaanille oli vaikeaa pidätellä gorserkkerin mahtia. Ushman veri tuoksui sokeriselle ja hiilihapotetulle. Se yritti kaivautua saksillaan läpi Blezerin käsien. Lopulta Blezerin oli pakko heittää hirvitys kauemmaksi, ja saman tien Matoro syöksi sen päälle niin paljon jäätä kuin vain pystyi.
Ushma katosi metrien kokoisen jäävuoren sisään. Vasta sitten hengästynyt Matoro uskalsi lopettaa ja laskeutui polvilleen loskaan.
”Helvetti mikä tyyppi”, Matoro naurahti kuivasti hengähdyksien välistä.
”Sanoin, ettemme voisi luottaa siihen”, Blezer vastasi.
”No, pääsimme tänne asti sen avulla”, Matoro sanoi. ”Ja kaikki meni ihan hyvin.”
”Jätämmekö sen tuohon?”
”En halua ottaa riskiä, että se pääsee uudelleen vapaaksi.”
”Meidän pitäisi kadottaa se tästä maailmasta. Nämä ’gorserkkerit’ ovat oikeita demoneita.”
Matoro katsoi jään sisään vangittua ushmaa. Vaaran huipulla loppusyksystä se ei sulaisi ennen ensi kevättä. Tosin nazorakit saattaisivat ottaa sen vangiksi. Se tuntui liian karulta kohtalolta… mutta hän ei keksinyt muutakaan. Luultavasti siitä seuraisi lähinnä lisää kuolleita nazorakeja.
”No, siitä ei ole meille harmia hetkeen”, Matoro vastasi. ”Tokihan Klaani olisi voinut hävittää Hatidin huligaanit aikaa sitten… mutta noh. Emme me oikein toimi niin. Vaikka ne ovat vaarallisia ääliöitä, ne ovat saaneet olla rauhassa, kunhan eivät ole tehneet pahaa muille.”
”Mhh. Toa Tawan armeliaisuus voi vielä johtaa suurempaan kärsimykseen”, Blezer mutisi. ”Hyvä on. Mitä teemme vangeillamme?”
Matoro kääntyi katsomaan kahta nazorakia, ruskeaa ja tummanruskeaa. Vaaleampi oli kauhusta jäykkä. Tumma tuijotti toaa katseella, joka yritti tappaa.
Kolmas, tavallinen sotamies, oli edelleen kiinni jäässä.
”Mitkä ovat numeronne?” Matoro kysyi mahdollisimman selkeästi. Hän tunnisti, että ruskealla oli armeijan alikersantin natsat, mutta tiedustelupalvelun sotilasarvoja hän ei tunnistanut.
”Emme fuhu teille”, tummempi sylkäisi. Alikersanttikaan ei vastannut.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hyvä on. Muut saavat kuulustella teitä myöhemmin. Minä nyt vain toivon, että arvostatte sitä, että pelastimme teidät raivohullulta tontulta. Emme me teitä huviksemme halua tappaa.”
Blezer vilkuili nazorakeja ylenkatsovasti mutta selvästi kiinnostuneena. Matoro tajusi sen olevan ensimmäinen kerta, kun ritari näki nazorakin läheltä ilman, että oltiin välittömässä hengenvaarassa.
”Ne näyttävät heikoilta ruipeloilta”, hän mutisi.
”Ei tarvitse olla kovin vahva tehdäkseen paljon pahaa”, Matoro vastasi. ”Älä aliarvioi niitä. Niiden kuljettaminen Klaaniin vaatii meidät kummatkin terävinä. Paremmalla säällä voisimme tilata kuljetuksen Laivastolta, mutta nyt meidän on varmaan pakko mennä hitaan kaavan kautta. Rapulatvaa myötäillen itään, sanoisin.”
”Tai jätämme vangit Lehu-Koroon, kunnes sää selkiää.”
”Sekin on vaihtoehto”, Matoro myönsi. ”Voitko vahtia heitä? Heitä tuo kolmas jonnekin komeroon, emme saa kuljetettua kolmea. Ja nappaa täältä kaikki tärkeä reppuun. Minä käyn alueen nopeasti läpi, ja selvitän mistä löydän tarpeeksi kranaatteja antennin räjäyttämiseen.”
”Hyvä on”, Blezer sanoi ja työnsi miekkansa huotraan.
Matoro ei löytänyt radioasemalta kovin montaa elävää sielua. Länsireuna oli kammottavassa kunnossa: ushma oli raadellut ruumiita. Yhden hän tunnisti upseeriksi. Sade ja veri sekoittuivat hailakan vihreäksi litkuksi. Se virtasi jatkuvana purona alas vaaralta.
Ylempää löytyi kaksi nuolien surmaamaa sotilasta. Hän kävi teltat läpi yksi kerrallaan. Oli todennäköistä, että osa nazorakeista oli paennut. Lopulta hän löysi pienen rakennuksen, mikä palveli raskaan aseistuksen varastona. Toa nappasi sieltä huoletta kaksi salkkua miinoja sekä kertasingon selkäänsä ja suunnisti takaisin kohti keskiosia. Muu tukikohta oli lähinnä kontteja ja telttoja, eikä olisi minkään arvoista tuhota, mutta radiotornin hajottaminen pakottaisi nazorakit ainakin kuljettamaan paikalle uuden tornin osat ja tekniikan. Millähän ne olivat edes kuljettaneet sille kirotulle kukkulalle sellaisia teräspalkkeja? Imperiumilla oli selvästi liikaa resursseja.
Mustalumi viritti miinat ja Blezer siirsi vangit. Kaksi köytettyä nazorakia laitettiin toistaiseksi Mökö-ravun selkään. Blezerillä roikkui mukanaan iso repullinen koodikirjoja ja muita tukikohdan asiakirjoja. Hyvän etäisyyden päästä Matoro otti singon ja lähti tähtäämään korkeasta polviasennosta. Vesipisarat valuivat tähtäinristikkoa ja teleskooppisilmän linssiä pitkin.
Torniin osuminen ei ollut kovin vaikeaa, ja räjähteitä oli kylvetty niin laajasti, että ketjureaktio oli varma. Varmistin pois, vilkaisu takavaara-alueelle, liipasin sisään. Valtava ääni repi yötä. Suuliekki löi, ja takaliekki iski kahta pidemmälle.
Huipulla koko helvetin torni pamahti, ja teräs ulisi kun se kaatui. Arvokas elektroninen laitteisto särkyi kappaleiksi Kiro-Wahin kallioille. Hän tajusi vasta hetken kuluttua, että Amshu oli ehkä kuollut tai vapautunut räjähdyksessä, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut mennä selvittämään, oliko. Ehkä sisätilat olivat ihan kunnossa, lähinnä torni oli kappaleina. Matoro heitti kertasingon kivikkoon.
”Sinä käytät yllättävän sujuvasti melko, krhm, epätyypillisiä toa-työkaluja”, Blezer kommentoi. Oli vaikea sanoa, oliko se moite vai vitsi. Matoro kiilasi heidän pienen retkikuntansa kärkeen. Rapujen selässä istuvat köytetyt nazorakit eivät sanoneet juuri mitään, mutta tarkkailivat klaanilaisia silmä kovana. Blezer oli löytänyt toiselta veitsen ja itsemurhakapselin, jotka oli ottanut pois.
”Toa-koodi ei sano mitään singoista”, Matoro hymähti. Sade piiskasi heitä.
Se sai Blezeriltä virneen. ”Ei niin. Mutta kenties se johtuu siitä, että Toa Jovanin aikaan ei niitä ollut.”
”Melkoinen miekka sinulla”, Matoro sanoi. ”Tuleeko voimasi sen riimuista?”
”Useimmat tulevat. Ne, jotka tuhoavat. Tämä on kulkenut ritarilta ritarille tuhansia vuosia.”
”Ihan siistiä.”
”Omasi vaikutti uudemmalta. Onko se ’laaser-miekka’?”
Matorolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä oli laaser-miekka.
”Se luo terän ionikentän sisään”, Matoro vastasi. ”Kevyt, terävä, ei vie tilaa.”
”Käytännöllistä”, Blezer mutisi vähäpuheisesti, mutta taisi tarkoittaa ”moderneja hullutuksia.”
Pian he löysivät lehukorolaiset samaisesta paikasta, jossa heidän reittinsä oli aiemmin eronnut. He eivät juuri puhuneet. Matkaa takaisin kylään oli vielä useampi tunti, ja he olivat kaikki rättiväsyneitä.
Myrskyn neljäs päivä
Kolmannen matkapäivän taivas oli vieläkin synkempi kuin se oli ollut edellispäivänä. He olivat lähteneet Lehu-Korosta niin varhain, että oli vielä pimeää. Myrsky oli kaatanut paljon metsää yön aikana. Se tuntui vain pahenevan. Nazorak-vangit oli toistaiseksi jätetty kylän kaartin vahdittavaksi, ja loukkaantunut Oda-rapu oli jälleen mukana. Silmästään huolimatta tämä tuntui olevan voimissaan, ja antoi ratsastaa. He kulkivat vain tunnin verran, kunnes tulivat jälleen skakdien käyttämälle metsätielle. Piti hoitaa vielä viimeinen osa tehtävää.
Vaikka sää oli harmaa ja metsä ankea, Matoro koki jotakin vastustamatonta tyytyväisyyttä. Se kaikki oli tuonut hänelle mieleen Pohjois-Mantereen suuret metsät ja loputtomat pikku saaret joita he olivat kolunneet Umbran kanssa. Märän sammaleen ja mätänevien lehtien haju kieli vääjäämättä lähestyvästä talvesta. Hänen oli vaikea uskoa olevansa jälleen siinä, Klaanin ykköslinjassa, tekemässä jotakin ei pelkästään hyödyllistä vaan oikeasti tärkeää.
Blezer katseli tietä pohjoiseen. Näkyvyys oli heikko. Tie oli sumun peitossa. Myrsky oli kaatanut useita puita sen poikki.
”Meillä on aiemmalla ilmatiedustelulla suhteellisen hyvä kuva heidän leiriensä sijainneista”, Matoro sanoi ja kaivoi esiin muovitetun kartan, jota oli täydennetty lehukorolaisten tiedoilla. Hän pohti hetken.
”Paketti pitäisi jättää pohjoisemmaksi”, hän sanoi lopulta ja sukelsi takaisin metsän puolelle Oda kintereillään.
”Jätämmekö palkkasotureille ansan?” Blezer kysyi.
”Ei, tämä on jotakin muuta. Sen pitää olla jotenkin noudettavissa.”
”Skakdien noudettavissa?”
”No, yhden tietyn skakdin”, Matoro virnisti. He jatkoivat pohjoiseen joitakin kilometrejä. Sade yltyi. Ajo-uralla ei kulkenut ketään. Yhdessä kohdassa he tulivat hylätylle leiripaikalle. Nuotion hiilet olivat litimärät. Yhden puun viereen oli jätetty pieni pino klapeja. Tietenkään sotilas ei kanna mitään ylimääräistä. Sivummalla oli tupakantumppeja ja muutama rhotuka-kiväärin hylsy.
Pohjoisesta kuului moottoripyörän ääni. Se ei välttämättä ollut ajamista, vaan ainoastaan moottorin huudattamista. Blezer säpsähti ja vei kätensä miekalleen.
”Sinne on matkaa”, Matoro sanoi. ”Noista peleistä lähtee melkoinen meteli.”
Hän otti pakkauksen Odan selästä kantoon ja asteli syvemmälle metsään skannaten puustoa. Kuuset kohosivat korkeuksiin. Lopulta hän löysi myrskyn kaataman puun, jonka valtava juurakko muodosti suuren seinän. Toa kyykistyi sen alle ja työnsi pakkauksen sinne. Blezer piti kummankin rapuja ja seurasi sivusta Mustalumen työskentelyä.
Hetken mielijohteesta Matoro kirjoitti mukaan lyhyen viestin.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet –MM”
Hän oli aika varma, että Guardian kyllä muistaisi sen sananvaihdon. Hän yleensä muisti sellaiset typerät viisastelut hyvin. Tuntui jotenkin ironian mestarinäytteeltä, että Viimeinen Vartija oli soluttautunut Kenraali Gaggulabion joukkoihin. Guardian oli kyllä mestari sellaisessa.
Sitten hän peitti pakkauksen mahdollisimman hyvin oksilla, lehdillä ja sitten mudalla. Juurakosta sitä ei voinut juuri erottaa, ja se toivottavasti suojaisi piiloa hieman sateeltakin. Toivottavasti sen sisältö auttaisi Vartijaa yksinäisessä tehtävässään. Lopuksi toa vielä asetti kätköön pienen linnunpesän repustaan.
Hetken Matoro kuvitteli, miten Guardian olisi nälvinyt hänelle siitä, miten isku nazorak-asemalle oli jättänyt henkiin sekä todistajan että murhaajatontun. Guardian olisi varmaankin teloittanut ne. Mikä olisi ehkä ollut oikea ratkaisu suuremman sodan kannalta… mutta onneksi oli aina Tawa, joka muistutti toisesta vaihtoehdosta.
Blezer katseli sitä kädet puuskassa.
”Ja miten hän löytää kätkön?”
Matoro pyyhki mutaa käsistä viittaansa ja nousi pystyyn.
”Se onkin vaikeampi osa. Emme voi kommunikoida emmekä tehdä paikasta ilmiselvää. Onneksi meidän liittolaisiimme kuuluu myös muuan veljeskunta, jossa taidetaan lintujen kouluttaminen paremmin kuin missään muualla.”
Hän vihelsi matalalta. Hetkeen mitään ei näkynyt. Niin metsän siimeksessä näkyvyyttä ei ollut kovin paljoa.
Matoro yskäisi ja vihelsi uudelleen. Viimein lintu ilmestyi paikalle. Se oli iloisen näköinen mangroveharakka, joka lehahti juurakon päälle ja käänteli päätään kutsujaa katsoessaan. Blezer muisti nähneensä saman lajin linnun heidän lähistöllään useita kertoja. Se oli tavallisesti lämpimämmän ilmanalan lintu, mutta kyllä niitä pohjoiseenkin eksyi, etenkin poltetulta eteläiseltä naapurisaarelta. Mustavalkoista lintua oli vaikea erottaa tavallisemmasta mata-harakasta, mutta tarkkasilmäinen huomasi tummanvihreät höyhenet pyrstössä. Guardian kyllä huomaisi, ettei kyse ole Mysteryksen tavanomaisesta harakasta, vaan pakolaisesta Veljeskunnan saarelta.
”No niin, tules tänne”, Matoro puhui linnulle ja ojensi kättään. Siinä oli pari siementä vyön taskusta. Harakka katseli häntä ivallisesti.
”Miksi tämä oli niin paljon helpompaa silloin, kun Otlek näytti homman…” toa mutisi ja napsautti sormiaan. ”Voisitko nyt tulla…”
Lopulta harakka uskaltautui Matoron kädelle, ja nokkaisi siemenen.
”Kra-kra-kraa!”
Varislinnun kosketus tuntui jotenkin ällöttävältä. Ei siksi, että se olisi jotenkin poikennut muista linnuista, mutta ihan vain… se oli varislintu. Matoro yritti olla näyttämättä epäröintiä toverilleen ja terästi itsensä. Idiootti, se on vain lintu, et ole enää Aft-Amanassa. Kuka muka voi kehittää fobian johonkin hiton varislintuihin? Haistoivatko tavallisetkin linnut pelon? Toivottavasti eivät…
”Kra-kra-kraa!”
”No niin”, hän laski linnun varovaisesti pesää kohti. ”Tämä on nyt sitten sinun asemapaikkasi. Ja sinun pitäisi johdattaa tänne joku, joka on kouluttajasi tuttu.”
Matoro katsoi lintua, sulki silmänsä ja hänen naamionsa loisti heikosti. Se kesti vain silmänräpäyksen. Lintu näytti hämmentyneeltä, mutta ymmärsi pian. Se… nyökkäsi Matorolle? Häh? Osasivatko Veljeskunnan linnut tehdä noin? Sitten se nappasi toisenkin siemenen, säksätti ”kra-kra-kra!” ja lensi pois.
Matoro kaatoi loput siemenet pesän viereen.
”Toivottavasti se tajusi…” hän mutisi noustessaan kuopasta ylös. Blezer oli katsonut näytelmää naama peruslukemilla.
”Mitä sinä teit sille?” hän kysyi.
”Välitin sille kuvan ja tuntemuksen miehestä, joka sen pitää etsiä.”
”Toimiiko se?”
”Ei aavistustakaan. Yleensä nämä löytävät kouluttajansa, ei jotain muuta henkilöä. Mutta minulle vakuutettiin, että se voi toimia, ja että harakat ovat tarpeeksi älykkäitä tehtävään. Etenkin nämä harakat.”
Blezer kohautti olkiaan.
”Voipi ollakin. Raheilla on viisautta, joka usein uupuu meiltä kaksijalkaisilta.”
”Onhan harakallakin kaksi jalkaa.”
”Saivartelet. Ymmärrät kuitenkin, mitä tarkoitan”, Blezer murahti.
”Ymmärrän, ymmärrän. Minä ja varislinnut, meillä on historiaa…”
Matoro talloi vielä hieman jälkiään, vaikka sade luultavasti kadottaisi ne joka tapauksessa.
”Ei sitten sanaakaan tästä osasta tehtävää”, Matoro katsoi toveriinsa. ”Voitko vannoa sen?”
”Vannon sen Kolmen Hyveen kautta”, Blezer nyökkäsi. ”Toa Tawa voi olla huoletta.”
Hänen katseestaan kuitenkin näki, että Blezer aavisti enemmän kuin sanoi, mutta ymmärsi myös miksi se oli salaisuus.
”Minun täytyy myöntää, kyseenalaistin ensin miksi tehtävälle tulisi joku niinkin uusi klaanilainen kuin sinä olet. Mutta no, aina ei voi saada parhaita miehiä, niin pitää tyytyä tarpeeksi hyviin. Niin kuin meihin kahteen”, Matoro naurahti hieman ja tarttui taas Oda-ravun riimuun. Hän tarkasti kompassinsa ja lähti liikkeelle. Märkä sammal litisi joka askeleella.
Blezer oli ajatuksissaan. Matoro ei häirinnyt tätä. He ottivat suunnan kohti kaakkoa. Suorin reitti ulos Lehusta veisi heidät Ratamonlaakson länsipäähän ennen yötä. Klaanissa he olisivat sitä seuraavana päivänä. Tai sitten joskus aamuyöstä, jos he vain jatkaisivat matkaa… siinä säässä se alkoi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Ehkä he saisivat yösijan jostakin Klaanin lähiseudun maalaistalosta, ja taittaisivat viimeisen matkan huomenaamusta. Ainakin matka laaksoa pitkin kulkisi nopeasti. Matorosta tuntui, kuin hänen jokainen nivelensä ja haarniskan kappale olisi märkä sadeviitasta ja Lehu-Korossa vietetystä kuivasta yöstä huolimatta, eikä sade vain ottanut loppuakseen. Ei, päinvastoin, jossakin lännessä jyrisi ukkonen. Koillistuuli oli vain yltynyt, ja vaikka metsän siimeksessä sitä ei tuntenut kovin vahvasti, puut valittivat ja natisivat juuristaan. Toa kiskoi huppua syvemmin päähänsä ja pisti jalkaa toisen eteen. Matkaa kotiin oli vielä monta kymmentä virstaa, ja myrsky vain paheni.
Kolme päivää sitten
Ritarien takomisen jälkeen
Matoro veti oven kiinni perässään. Tuntui oudolta tulla tapaamaan Tawaa ilman, että Xela tervehti ensin. Tyhjä sihteerin pöytä Admin-siiven aulassa oli kuin monumentti niille, jotka olivat lähteneet.
Juuriadmin näytti vasta päiväunilta heränneeltä mutta silti väsyneeltä. Oli vasta iltapäivä. Sade ropisi kevyesti ikkunaan. Nainen asteli ohi työpöytänsä ja istuutui (tai pikemminkin lysähti) sohvalle.
”Hei. Pahoittelen, että tämä tulee hyvin lyhyellä varoitusajalla”, Tawa sanoi ja nosti katseensa Matoron suuntaan. ”Istu toki.”
”Ei se mitään.”
Matoro istuutui tuolille. Hänellä oli päällään valmiiksi laitettu varustevyö. Mies katsoi adminia kysyvästi. Tawa näytti hakevan sanojaan tavalla, joka ei ollut hänelle aivan tavallista. Tällä oli harteillaan pehmeä tummansininen viitta. Nöpö nukkui pienessä virkatussa korissa lattialla eikä näyttänyt piittaavan Matorosta lainkaan.
”Ensinnäkin, kiitos että lupauduit hoitamaan tämän”, Tawa sanoi. ”Valitettavasti en tahtoisi luottaa tätä aivan kenelle tahansa.”
”No, minun oli joka tapauksessa määrä olla pian vuorossa…” Matoro nyökkäsi, vaikka olikin suunnattoman tyytyväinen siitä, että hän olisi jälleen siellä, minne kuului: luotettuna hoitamassa Bio-Klaanin tärkeimpiä tehtäviä. Kalan hakeminen Kofo-Korosta oli tärkeää, mutta ei hän ajatellut sitä koko sotaa tehdä.
”Niin. Ilmeisesti partiomatka aiottiin perua tämän surkean sään tähden. Melko julmaa lähettää ketään tuonne.”
Syksyn pimeys sai koko hetken tuntumaan illalta, vaikka sinne oli vielä matkaa.
”Mutta?”
Tawa huokaisi ja mietiskeli. Hänen silmiensä vihreä kenties loisti hieman kirkkaammin kuin se oli edellisinä viikkoina loistanut.
”On sitä parempi, mitä harvempi tietää. Gee otti yhteyttä viime yönä.”
Matoron oli pakko hymyillä. Eihän hän koskaan ollut ajatellut, että Guardian olisi kuollut… mutta kyllä se tieto silti piristi. Ensin Umbra, nyt Guardian? Ehkä Kapurakin vain ilmestyisi takaisin ensi kuussa ja koko juttu paljastuisi salaiseksi tehtäväksi.
”Missä hän on?”
”Ilmeisesti hän on soluttautunut Allianssin skakdien joukkoon, mutta siihen tietomme loppuvat. Hän ei voinut puhua kauaa.”
Tawa näytti siltä, että olisi halunnut sanoa ”kyllä”, mutta malttoi itsensä.
”Se olisi liian vaarallista, eikä hän tahtonut sitä. Hän… tietää, mitä tekee.” Toivottavasti.
”Sen sijaan ajattelimme toimittaa hänelle tarvikkeita. Etenkin jotakin, millä pitää yhteyttä meihin.”
”… mutta emme tiedä, missä hän tarkalleen on?”
”Aivan. Meillä on… kokeilemisen arvoinen idea, vähintäänkin. Nappaa Bladis mukaasi asevarastoon, hän ja Otlek voivat kertoa sinulle käytännön suunnitelman. Tahtoisin, että toimittaisit Geelle paketin samalla, kun partioitte Lehussa. Jos se ei koskaan löydä häntä, emme menetä kovinkaan paljoa… mutta jos hän löytää sen, se auttaisi häntä kovasti.” Meitä, Tawa melkein sanoi. Pelkästään mahdollisuus pitää yhteyttä oli riskin arvoinen.
”Toki. Sen ei pitäisi pidentää matkaa juuri lainkaan”, Matoro nyökkäsi, eikä voinut peittää tyytyväistä hymyään. Sekä Geen löytymisestä että siitä, että hän istui juuri siinä juuri sillä hetkellä.
”Tiedän, että yrität näyttää, että olet taas kunnossa”, Tawa sanoi haikeasti. ”Ja olen iloinen kun näen, miten paljon työtä olet tehnyt toipumisen eteen. Mutta toivon, ettet ota sen takia ylimääräisiä riskejä vain todistaaksesi jotakin.”
Matoro katsoi tätä. Hänestä tuntui hieman nololta, että Tawan piti muistuttaa häntä siitä… mutta ehkä se oli aiheellista. Ehkä jonkun olisi pitänyt sanoa se hänelle jo aikaa sitten. Tuskin hän olisi sitä uskonut ennen kuin teki itse kaikki ne virheet, mutta silti. Se toi hänen mieleensä Oraakkelin sanat ja pistävän katseen.
”Käskystä”, Matoro yritti sanoa kevyesti, mutta Tawa näki siitä läpi. ”Olen tainnut tehdä huonoja ja hätäisiä valintoja tarpeeksi yhdeksi elinäksi. Olen yrittänyt oppia niistä… Toimimaan velvollisuuden enkä hetken mielijohteiden varassa.”
”En minä sitä tarkoita”, Tawa sanoi hitaasti ja jokaista sanaa harkiten.
”Matoro, sinun ei pitäisi yrittää olla sotilas. Me kumpikin tiedämme, että olemme sitä enemmän. Sotilas vain satuttaa käskystä. Jos sallit väsyneen runollisuuden, me toat olemme ritareita: jos satutamme, se on omasta valinnastamme ja uskostamme, eikä sokeasta velvollisuudesta. Sinun pitäisi luottaa siihen. Virheistäsi huolimatta voit valita paremmin. En toivoisi sinulta sokeaa uskollisuutta Bio-Klaania tai minua kohtaan.”
Se yllätti Matoron. Hän katsoi Tawan väsyneitä vihreitä silmiä ja sitten lattianrajaa.
”Mistä tämä tulee?” mies kysyi.
”Ehkä minä vain olen itsekin pohtinut näitä asioita viime aikoina. Valintoja, ritareita, toan roolia siinä kaikessa. Se on vaikea polku. En nyt ole mikään esimerkillinen tapaus itsekään.”
”Melko vaatimatonta joltakulta, jota ilman emme olisi tässä linnassa”, Matoro hymähti.
”Niin”, Tawa hymyili varovaisesti. ”Virheistä huolimatta saamme kaikenlaista aikaan.”
Matoro ei oikeastaan tiennyt, millaisista virheistä Tawa puhui. Vain harvat tiesivät Tawan menneisyydestä, ja hänelle tämä oli aina ollut vain ja ainoastaan esikuva. Todellinen henkilö, kyllä, mutta ihailtava kuvajainen siitä, mitä Toa voisi parhaimmillaan olla. Se oli kaiketi, miten jotkut nuoremmat olivat hänestäkin ajatelleet, Matoro mietti. Ehkä hän alkoi vasta nyt erottaa Tawan kultaisen kuoren alta tragedian, josta huolimatta tämä jaksoi aina vain eteenpäin.
”Niinpä kai”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ajattelin, että paras tapa päästä niistä virheistä eteenpäin on keskittyä johonkin hyödylliseen. Että sodassa auttaminen auttaisi omaatuntoani.”
”Se voi pitää paikkansa, en minä sitä kiistä”, Tawa nyökkäsi. ”Minä vain toivon, ettet anna sen muuttaa itseäsi liikaa. Sotilaaksi tai miksikään muuksi. Olen kyllä ylpeä nähdessäni, miten monet klaanilaiset antavat kaikkensa meidän yhteiselle kodillemme… mutta onhan se myös loputtoman surullista. Moni meistä on jo kovettanut itsensä selvitäkseen. Ymmärtäähän sen. Metru Nui teki sen aikanaan monelle, ja pelkään, että vaikka me selviäisimme, meidän sotamme jättää saman jäljen.”
Eikä hän ajatellut vain nuoria toia, jotka laskevat surmaamansa nazorakit tusinoissa ellei sadoissa, vaan kaikkia muitakin. Niitä jotka olivat tulleet sotaa pakoon vain joutuakseen jälleen kaivamaan kiväärin esiin. Niitä jotka uhrasivat luovuutensa ja ahkeruutensa sodan töille. Niitä jotka uhrasivat ideaalinsa ja omantuntonsa Bio-Klaanin puolesta.
Siihen oli vaikea vastata. Matoro ei ollut kuullut Tawaa ennen niin… syvällisenä. Paitsi ehkä kerran Tawastialla aamukolmelta, mutta se oli eri tilanne. Ehkä se henkevyys tuli univelasta.
”Olen huomannut”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Hän muisti Sugan sotastrategiset pohdinnat taistelijan ominaisuuksista ja Äksän nauramassa sille, miten kohta ammuttaisiin torakoita. Eihän se hänelle uutta ollut: toan on täytynyt tottua väkivaltaan. Mutta se tuntui erilaiselta, kun se oli kaikkialla, kun se läpäisi koko yhteisön.
”Luulisi, että sinulla on tarpeeksi murheita huolehtia siitä, miten me selviämme hengissä. Mutta jaksat huolehtia myös… kaikesta tuosta.”
”En voi sille mitään”, Tawa sanoi. ”Kenties on hyvä niin.”
”Minä teen parhaani”, Matoro vakuutti. ”Muistan kyllä Metru Nuin.”
Ei ollut aivan varma, tarkoittiko hän sotaa vai katastrofia. Opetuksia yhtä kaikki: opetuksia siitä, miten tarkoitus pyhittää keinot, ja kaikki voidaan uhrata Lopullisen Voiton alttarilla, kunnes voitto maistuu tuhkalta ja tie sinne on päällystetty ruumiilla ja särjetyillä unelmilla.
”Kyllä sinä pärjäät. Kunhan vain ensi kerralla mietit kahdesti ennen kuin valitset”, Tawa virnisti. Hän vilkaisi kelloa pettyneenä. Se oli vieläkin liian vähän sille, että voisi mennä nukkumaan ja säilyttää edes jonkinlaisen unirytmin. Ehkä parin tunnin kuluttua.
”Heh, yritän”, Matoro hymähti vastaukseksi. Oli vaikea sanoa muuta. Hän ei tiennyt, oliko Tawan luottamus huojentavaa vai lisäsikö se painetta, mutta se tuntui hyvältä. Hän oli kaivannut sitä tunnetta, kenties vielä enemmän kuin jännitystä. Mutta ei hän sitä osannut tai halunnut sanoittaa.
”Tuota… minun pitäisi ehkä sitten mennä sen Bladiksen luokse. Oliko vielä jotakin?”
”Onnea matkaan. Lähdette yötä vasten, ettekö?”
Matoro nyökkäsi.
”Sitten sinun kannattaa ehkä ottaa lyhyet ilta-unet ensin”, Tawa hymyili. ”Onko sinun edelleen vaikea nukkua?”
”Kamomilla auttaa vähän”, Matoro myönsi.
”Siinäs näet. On minunkin neuvoistani joskus hyötyä”, Tawa sanoi heleästi ja haukotteli.
”Niin… no, tuota, kiitos… tästä ja kaikesta”, Matoro sanoi ja lähti. Hän terästi itsensä, yritti keskittyä tehtävään ja suunnisti kohti modesiipeä. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa niin… normaaliksi.
Kevyt tuulenhenkäys ylitti aavan niityn. Päivä oli kaunis. Kaksoisauringot lähestyivät kupolin lakipistettä, ja niiden paiste sai niityn hohtamaan vihreänä. Pilvet lipuivat hitaasti loputtoman sinen keskellä. Maantasalla sudenkorento upotti hampaansa saalistamansa perhosen kehoon.
Maisemaa ihaillut kadetti henkäisi syvään. Hän vei kätensä vyölleen ja avasi sen soljen. Hän riisui vyönsä, miekkansa ja univormunsa tien reunaan. Tuuli tuntui raikkaalta hänen kuorellaan ja tuntosarvillaan.
Kadetti kääntyi ja suuntasi taas katseensa kohti sinistä taivaanrantaa, ja silloin hänen selästä kuului naksahdus. Hänen selässään ollut kitiininen kupu halkesi kahtia, ja sen puoliskot – niitä kutsuttiin peitinsiiviksi – kohosivat hänen olkapäidensä yläpuolelle.
Nazorak levitti siipensä. Nuo läpikuultavat siivet avautuivat täyteen mittaansa kokoontaiteltujen origamien lailla, ja niiden läpi paistavat auringot saivat siipisuonet hohtamaan sateenkaaren väreissä.
Kadetti henkäisi ulos ja asteli tietä päättäväisesti eteen päin. Maantie alkoi viettää loivasti alas, mikä oli sopiva kohta kadetille aloittaa hölkkäämään. Lopulta hän juoksi. Hän juoksi yhä nopeammin ja nopeammin, ja hänen siipensä värisyttivät ilmaa. Kadetin hengitys tiheni. Hän tiesi, että pian mäessä tulisi pieni nyppylä. Hän saattoi vannoa, että hän tunsi hienon nosteen selässään. Tuntuivatko hänen jalkansa kevyemmiltä?
Kadetti äkkäsi kohoaman tiessä. Hän veti syvään henkeä, värisytti siipiään niin lujaa kuin kykeni ja ponnisti.
Kadetin jalat irtosivat tiestä, ja pienen hetken ajan hän lensi.
Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kadetin siivet eivät kyenneet haastamaan painovoimaa, ja sen seurauksena kadetin kuono joutui tekemään tuttavuutta maantien kanssa. Tämä parkaisi, pyörähti ympäri ja tajusi kierivänsä kovaa vauhtia mäkeä alas. Taivas ja horisontti pyörivät hänen silmissään.
Lopulta hänen kierimisensä pysähtyi, ja kadetti jäi huohottamaan vatsalleen. Hänen suupielensä olivat naamuilla ja hänen siipiään vihloi.
Olin varma, että onnistuisin tällä kertaa. Enkö… enkö minä ole vieläkään tarpeeksi vahva..?
Kadetti havahtui huutoihin. Hän kohotti kasvojaan hiekasta. Osa hänen luokkalaisistaan heiluttivat käsiään ja huusivat jotain, mutta tuuli vei heidän sanat mennessään. Kadetti kuuli jonkun nauravan. Hän irvisti.
Noustuaan polvilleen kadetti löi nyrkkinsä tuskastuneesti maahan. Hitto! Hiton hitto! Mitä minä teen väärin? Siipeni ovat kasvaneet vaikka kuinka. Minkä vuoksi meillä edes on siivet, jos niillä ei voi edes lentää!?
Kadetti nousi seisomaan ja henkäisi syvään. Hän sulki silmänsä, ja hetken aikaa hän keskittyi vain tuulen henkäykseen tuntosarvillaan.
Hän avasi silmänsä, ja katsoi haikeasti taivaalle, missä sudenkorennot, paarmat ja kangasperhoset lensivät. Korkeammalla yläilmoissa nui-rama ja kahu taistelivat.
Niin… miksi nazorakeilla edes on siivet, kun kerran elämme pinnan alla? Tekivätkö Esinazorakit virheen…?
Kadetti puisteli moisen ajatuksen mielestään. Ei, hän ei saisi antaa periksi. Hän ei suostuisi luopumaan unelmastaan. Kadetti suoristi siipensä ja kohotti kätensä kohti loputonta taivasta. Kohti aurinkoja.
Jonain päivänä hän lentäisi omilla siivillään…
…ja ehkä sitten
hän olisi viimein vapaa Vuorenalaisen Kuninkaan ikeestä.
Nazorak-pesä
Näytöllä pyörivä kuvamateriaali oli heikkoa, paikoin suorastaan kelvotonta. Linssillä oli pisaroita joiden läpi myrskyinen merimaisema näyttäytyi helmeilevänä utuna. Useampi Munakennon kamera oli tuhoutunut, mutta ne olivat kuvanneet aivan tarpeeksi — Kenraali oli nähnyt ainakin aivan riittävästi ymmärtääkseen kärsimysnäytelmän luonteen. Videokuvaa oli myös laivaston taholta. Kaikessa siinä Tahtorak kiiti eteenpäin kuin myrsky huolimatta siitä mitä nazorakit sille tekivät. Tulen, sateen ja lyijyn läpi. Juuri sellaista vauhtia, mitä heidän puoli vuotta vanhat tiedustelutietonsa olivat antaneet ymmärtää, ja sitäkin nopeampaa. Ikivanhalla ilmailumekaniikalla rakennettua laivaa kannatteli taistelun läpi vain sen kapteenin jääräpäisyys. Määrätietoisuus. Optimismi, ehkä?
Kenraali tunsi iljettävän maun suussaan. Moukan tuuria, onnekkaiden idioottien toimintaa. Rohkeutta hän voisi kunnioittaa, ehkä röyhkeyttäkin… mutta jälleen kerran oli Bio-Klaanin laivasto vain onnistunut epätodennäköisessä.
Kirkkaasti valaistussa kammiossa pitkän pöydän ympärillä oli vain muutama henkilö. Kenraali 001 istui lähinnä projektoria, mutta ei edes katsonut ruudulle. Hänen katseensa oli tiukasti kokouksen muissa osanottajissa. Arvioiden. Odottaen. Ei ehkä syyttäen, mutta ei ollut hänen ongelmansa, jos he päätyisivät ajattelemaan niin. Häpeä oli yksi tapa pitää sotilaat ruodussa.
Kenraaliluutnantti 003 aloitti.
”Me olimme näin lähellä suurta voittoa”, hän sanoi ja teki dramaattisen eleen oikealla kädellään.
”Upseeri, jonka täytyy uhkapelata voittaakseen, ei ole erityisen luotettava upseeri”, Kenraali sanoi.
Arkkiagentti 007 piti kasvonsa peruslukemilla. Gaggulabio ryysti kahvia pitkään ja äänekkäästi. Sitten hän kolautti kupin pöytään ja maiskutteli. Nazorakit odottivat häneltä kommenttia pitkään, mutta luopuivat haaveesta kun Gaggulabio nostikin kupin uudestaan huulilleen.
”Kaikella kunniotuksella, Kenraali”, 003 sanoi. ”Käskyni oli yrittää pudottaa Tahtorak taivaalta. Nähdäkseni Majuri 087:n lennosto teki kaiken voitavansa. Tappiot ovat korvattavissa, mutta tällaisia tilaisuuksia on harvoin.”
”Tiedän”, Kenraali vastasi. ”He toimivat hyvin. Mutta Munakennon riskeeraaminen ei ollut mahdollisen voiton arvoista. Alusta ei voi korvata nopeasti ja se on joka tapauksessa pois vahvuudestamme pitkään. Meidän täytyy ajatella pitkällä aikaikkunalla, Kenraaliluutnantti.”
Kenraali kääntyi taas videokuvaa kohti.
”Tällä on seuraamuksia. Mitä kaikkea Bio-Klaani ikinä matkalta toikaan mukanaan, se varmasti pidentää linnakkeen selviytymistä talven läpi ja parantaa heidän puolustuskykyään. Juuri tällaisen estämiseen tarvitsemme merisaartoa — ja sen vuotaessa odotin parempaa myös ilmavoimilta. Tarvitsimme kirurgisen tarkkoja iskuja, emme moottorien huudattamista. Olen sanalla sanoen erittäin pettynyt, että ette onnistuneet kukistamaan puulaivaa liekinheittimillä.”
Ilmavoimien komentaja murahti ja nyökkäsi. Hän oli ensin sanomassa jotakin Koin käyttämisestä vihollisen ilmapuolustuksien testaamiseen, mutta toisaalta: hän oli kannattanut operaatiota vähintään yhtä paljon kuin Kenraalikin.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Suokaa anteeksi mahdolliset virhearvioni — mutta minun nähdäkseni saimme kohtaamisesta paljon arvokasta tietoa. Ensinnäkin, uudet Zhunke-Zhot toimivat suorassa ilmataistelussa, mutta meiltä puuttuu selvä vastaus Lohrak-hävittäjille. Lentävät jääkärimme eivät ole tarpeeksi tehokkaita saattajia.”
”Hävittäjäohjelma etenee niillä resursseilla, mitä sillä on. Voidaan kyseenalaistaa, miten paljon saamme aikaan puhtaalla hävittäjällä, kun suurimmalla osalla vihollisistamme ei edes ole ilmalaivastoa. 437 kävi lähellä ilman toan surmaamisessa, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tulitukea”, Kenraali puhui rauhallisesti. ”Tohtori 006 suositteli sen sijaan panostamista ohjuskehitykseen, mikä toimisi myös Bio-Klaanin… muita lentäviä maanvaivoja vastaan.”
Vaikka 003:n ehdotus ei ollut huono, ei tätä pitänyt palkita sellaisesta riskinotosta – ja kaikkien asejärjestelmien piti palvella Imperiumia kokonaisuutena, ei vain yhden aselajin haaveita.
Kenraali uskoi pohjimmiltaan maasotaan. Maaperä kuului heille. Meret olivat vanhojen jumalten taistelukenttä, ja jokainen joka luotti ilmalaivoihin liikaa putosi lopulta korkealta — jonain päivänä myös Tahtorak komentajineen.
003 nieli turhautumisensa.
”Siinä tapauksessa haluan omia insinöörejäni mukaan ohjusohjelmaan.”
Kenraali nyökkäsi. ”Toimita suosituksesi Tohtorille.”
Toki nazorakeilla oli ohjuksia, mutta kuten ilmavoimat, ne elivät varhaisia kehitysasteitaan. Kenties nerokkain malli ovat pienoisohjukset, joita eliittihaarniskoihin oli asennettu, mutta niissä ei ollut räjähdys- tai läpäisyvoimaa ajoneuvoja vastaan. Ne toimivat loistavasti esimerkiksi Toa-haarniskaa vastaan nopeatempoisessa tilanteessa, mutta suurempi tuho vaati suuren määrän niitä, eivätkä ne olleet erityisen halpoja tuottaa. Koissa oli testattu useampaa eri ohjustyyppiä keskinkertaisella menestyksellä, mutta kehitys kulki harppauksin.
003 vilkaisi pientä vihkoa, joka hänellä oli lentäjäntakkinsa taskussa.
”Toiseksi”, hän sanoi. ”Taistelu osoittaa, että Tahtorak ei ole niin suuri uhka kuin olimme ehkä laskeneet. Sen aseistus oli yllättävän kevyt. Suurempi murhe meille oli heidän toa-taistelijoistaan ja hävittäjistä. Syy sille, mikseivät he olleet käyttäneet Tahtorakia taistelussa saattaa olla se, että se on vain paperitiikeri. Vauhdikas sellainen, mutta pakenemalla ei sotia voiteta.”
Kenraali hieroi leukaansa.
”Sekö on ilmavoimien esikunnan näkemys?”
Kenraaliluutnantti nyökkäsi.
”Analyysi on luonnollisesti vielä kesken, mutta saimme melko paljon dataa sen kyvyistä. Puulaivat kuuluvat merirosvosatuihin tai museoihin.”
Siinä vaiheessa Arkkiagentti korotti hieman ääntään.
”Jos saan huomauttaa.”
Kenraali nyökkäsi tämän suuntaan.
”Varoisin toiveajattelua”, 007 sanoi. ”Se, että Tahtorakin aseistus oli kevyt tässä taistelussa ei tarkoita sitä, että näin olisi aina. Ymmärtääkseni heidän aluksensa ovat paljon modulaarisempia kuin meidän. Olisi loogista, että kun tehtävä on kuljettaa henkilöitä ja rahtia mahdollisimman nopeasti, aseistus olisi riisuttu.”
”Mahdollista”, 003 myönsi hieman ärtyneenä. ”Ainakin vastustajamme taitaa uhkapelin taidon.”
”Ja he vetivät siinä meitä pidemmän korren”, 001 sanoi happamasti. 003:n pihtihampaat tekivät ylitöitä pysyäkseen tyynen rauhallisina.
Kenraali nousi seisomaan ja katsoi poispäin.
”Onko meillä vielä tietoa rahdista?”
Nyt Gaggulabiokin heräsi. Hän viittoi laiskasti puheenvuoroaan, mutta pisti ensin muut odottamaan että ryysti pitkän siemauksen kahvia. 001 katsoi häntä pistävästi.
”Joo, meillä on Rumisgonessa pätevää väkeä, tosin lähinnä leipuria ja sellaista”, skakdi lopulta sanoi. ”Ne piti vähän hommaa silmällä. Tiedämme että klaanilaiset osti Merirosvokuninkaalta aseita – helvetisti aseita, monta vankkuria vietiin kunkun asevarastosta – ja perkeleesti ruokaa.”
”Omat lähteeni varmistavat tämän”, 007 sanoi. ”Iskussa pudonnutta lastia on nostettu merestä ja analysoitu.”
”Se ei siis ollut ryöstöoperaatio. Ymmärtääkseni Tahtorak tunnetaan lähisaarilla kauppalaivana. Kenties heillä on vanhoja sopimuksia voimassa. Kuinka tarkka käsitys meillä on Rumisgonen sotilaallisesta vahvuudesta?” Kenraali kysyi.
Arkkiagentti katsoi vihkoaan. Tämä oli joutunut kaivelemaan tiedustelutietoa osapuolesta, josta ei ollut järkevää tapaa pitää kirjoja. Rumisgone oli merkittävä satama, mutta ailahteleva luonteeltaan.
”Merirosvokuninkaalla on parikymmentä sotalaivaa. Puisia kaljuunoita. Sen lisäksi kaupungissa on noin viisikymmentä yksityisten merirosvojen tai kaapparien alusta, jotka ainakin nimellisesti vannovat uskollisuutta merirosvokuninkaalle. Näiden lisäksi pienempiä aluksia on vaihteleva määrä. Suuri määrä merirosvoja käyttää kaupunkia välisatamana. Järjestäytyneitä maavoimia ei ole. Ilmavoimia ei ole.”
”Entä raportit ilmarosvoista Cobs Nuin tukikohdan lähellä?” Kenraali kysyi. Ja vihasi sitä, että joutui ottamaan tällaiset asiat vakavissaan.
”Eversti Ämkoo hoiteli heidät ollessaan vielä Klaanin riveissä”, 007 sanoi. ”Varmistin tämän varhaisissa kuulusteluissa.”
001 nyökkäsi. Ehkäpä Miekkapirussa oli ollut lupausta jo pitkään.
”Tai ehkä tarkemmin he hoitelivat itsensä keskinkertaisella aseistuksella, en ole varma”, 007 täydensi.
”Kuulostavat piraateilta”, 001 murahti. ”Samanlaisia luteita maalla, merellä tai ilmassa.”
”Minusta meidän pitäisi tehdä kostoisku saman tien”, Kenraaliluutnantti iski nyrkin pöytään. ”Merirosvot kehtaavat asettua Imperiumia vastaan! Eikö tässä ole Rautasiivelle seuraava kohde, Kenraali?”
Kenraali pudisti päätään.
”Niin tunnetun kaupungin pyyhkiminen kartalta vetäisi meihin aivan liikaa huomiota muusta maailmasta. Ja viimeisin täyslaidallinen söi sen ammusvarastoa aivan riittävästi — kohteet täytyy valita harkitummin.”
Ilmavoimien komentajan kasvoille ilmestyi pieni hymy — tämä näki tilaisuutensa tulleen.
”No, voimme myös pommittaa paikan. Etelän tukikohdasta yltää sinne, jos koneisiin laitetaan varapolttoainetankit”, 003 selitti. ”Lähettäisi ainakin niille viestin, että pysyvät erossa Imperiumin asioista. Ja sekin kaupunki on puuta.”
”Kuulostaa uhkapeliltä, 003.”
Arkkiagentti ehdotti:
”Kenties meidän pitäisi antaa… liittolaistemme toteuttaa isku. Imperiumin resursseille on parempaa käyttöä, eikä meitä voisi liittää tapahtumiin yhtä selvästi.”
Kenraali nyökkäsi. ”Rumisgoneen on iskettävä, se on selvää. Sen pitää olla tarpeeksi tuhoisaa — ja mielellään kohdistua heidän laivastoonsa — että he ymmärtävät meidän olevamme tosissamme. Mutta se ei saa olla niin mittavaa, etteivät he näkisi muuta mahdollisuutta kuin liittyä sotaan. Ammumme heitä jalkaan varoituslaukauksena.”
Gaggulabio havahtui jälleen, tällä kertaa siksi että häntä tuijotettiin odottavasti.
”Liittolaisten? Ei meillä ole pommikoneita…” Gaggulabio mutisi.
”Sinun väkesi ovat käytännössä sivutoimisia merirosvoja”, Arkkiagentti parahti. ”Kyllä te osaatte tällaisen. Iskuryhmä Rumisgoneen satamaan, laivat tuleen, takaisin tänne.”
”Rumisgone on Lieggimiesten logistiikan solmukohta”, Labio puolustautui. ”Minun pitää ensin järjestää varastot ja pojat pois sieltä. Ei nyt omaan jalkaan kannata ampua!”
”Saat viikon”, Kenraali tuhahti. ”Haluan sen merirosvokuninkaan ymmärtävän, mihin hän on sotkeutunut. Ilman laivastoa hän tuskin on niin ylpeä.”
Labio ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hän lohduttautui miettimällä kaikkea saalista, mitä Rumisgonesta irtoaisi. Mutta mitä bisnesmahdollisuuksia menetettäisiin… jos hän vain saisi iskun jotenkin sellaiseksi, ettei Lieggimiehiä syytettäisi siitä. Kukahan ääliö suostuisi ottamaan syyt niskoilleen?
”Viikko riittää”, Gaggulabio mutisi. ”Ainakin jos tuo meri rauhoittuu vähän tuosta.”
”Se pitää ainakin merirosvolaivat satamassa hetken. Oliko vielä muuta?” Kenraali kysyi ja katsoi ilmavoimien komentajaa.
”Ei, arvon kenraali”, kenraaliluutnantti 003 vastasi. ”Na zora.”
Tämän sanottuaan Kenraaliluutnantti kumarsi ja poistui.
Gaggulabiolla kesti hetki ymmärtää, että hänen oletettiin myös poistuvan, joten hän otti kahvikupin mukaansa ja lähti. Santsattuaan ensin kupillisen sivupöydältä. Jäljelle jäivät vain Kenraali ja Arkkiagentti.
Kun askeleita ei enää kuulunut huoneen ulkopuolelta, Kenraali istui alas. Ja huokaisi.
”Mainitsit, että Sonnenradilta on tullut uusi raportti?”
Arkkiagentti nyökkäsi.
”Se on melko rutiininomaista tiedustelutietoa. Teidän ei tarvitse käydä niitä kaikkia läpi. Pidän kyllä huolen, että kaikki tärkeä päätyy pöydällesi.”
Hän työnsi tulostetun liuskan Kenraalille.
”Koen tärkeänä olla informoitu Sonnenradin asioista viimeistä piirtoa myöten. Kenties siinä on jotakin rauhoittavaa. Niin pitkän etsinnän jälkeen se on käsissämme. Keskinkertainen tiedusteluraportti Kotimaan kamaralta voittaa tiedot suurestakin voitosta täällä epäpuhtaassa maailmassa.”
Arkkiagentti nyökkäsi ja vastasi.
”Se on laittanut monta asiaa uuteen… perspektiiviin. Rutiininomaiset velvollisuudet tuntuvat mitättömiltä verrattuna siihen, mitä siellä tapahtuu.”
”Rutiininomaiset velvollisuudet eivät ole milloinkaan olleet yhtä tärkeitä”, Kenraali sanoi ja otti raportin. ”Emme saa tehdä typeriä virheitä viimeisellä suoralla.”
”Tietenkin, Kenraali.”
001 laski katseensa raportin sanoihin. Teksti oli korutonta ja helppolukuista. Käsittämättömältähän sen sisältö tuntui täältä sateiselta horisontilta ja hitaasti eteneviltä rintamilta käsin. Nuorempi ideologi joka tunsi vielä samanlaista paloa kuin joskus ennen saattaisi mennä noista sanoista tolaltaan ja tehdä turhia virheitä — ottaa liian isoja riskejä vain, koska ajatteli, että millään tästä muusta ei olisi enää mitään väliä, kun Lopullinen Voitto saavutettaisiin.
Typeryyttä, pyhiinvaeltajien kiihkoilua. Sellaista, jolla etelän titaanit tuhosivat itsensä spektaakkelimaisin tavoin. Kenraalille Luvattu Maa ei ollut maaliviiva, jolle pysähtyä hurraamaan. Hänelle se oli peruskallio, joka heiltä puuttui. Se, jota vasten he nojautuisivat, kun matoralainen maailma yritti heitä kuristaa. Sen aurinko ei vihannut heitä.
Ehkä siihen turvautuminen tuntui sopivalta, kun Uusi Sukupolvi oli kohdannut jälleen kerran umpikujan. Ehkä oli kaiken aikaa virhe olettaa voivansa löytää todellista puhtautta fundamentaalisesti epäpuhtaasta maailmasta. Ja epäpuhtailta käsiltä.
Sota täällä pinnalla jatkui, että he voisivat lopulta nousta Asepsiksen kukkuloille. Sinne, missä taivas olisi tyhjä toa-tähtien ikeestä.
Mutta oven ulkopuolella Kenraaliluutnantti 003 ei tahtonut tyhjentää taivasta tähdistä – hän tahtoi tehdä niistä omansa. Turhautumistaan purren hän otti adjutanttinsa mukaansa ja marssi pois esikunnasta. Pesän pääesikunnan edustalla oli suuri rautatieasema, jossa kulki viidet vierekkäiset raiteet. Sotilaat tekivät kunniaa, eikä upseeri kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän astui junavaunuunsa. Ulkopuolelta se näytti tuiki tavalliselta panssaroidulta upseerien vaunulta, mutta sisäpuoli oli luksusta: punaiset penkit oli päällystetty punaisella sametilla ja perässä oli viinakaappi.
”Arvon kenraaliluutnantti, oliko tapaamisenne kenraalin kanssa miellyttävä?” adjutantti kysyi.
003 tuhahti.
”Tarvitsen juotavaa. Arvon kenraali ei aina jaa näkemyksiäni.”
Adjutantti kipitti vaunun perälle ja kaatoi vakaalla otteella kirkasta juomaa pullosta, jossa oli matorankielinen etiketti. Hänestä näki, että hän oli käsitellyt enemmän snapsilaseja kuin vyöllään olevaa pistoolia.
”Olen varma, että hän ymmärtää näkökulmanne aikanaan”, adjutantti hymyili tyhjäpäisesti ja ojensi pienen lasin esimiehelleen. Tämä ei oikeastaan jaksanut jatkaa keskustelua, ja sen sijaan kaivoi salkustaan Tuhkasaaren lennoston tehtäväraportin. Hän oli lukenut sen jo kahdesti. Se sai hänen verensä kiehumaan, mutta hänen oli pakko myöntää kokevansa ylpeyttä siitä, miten uhkarohkeasti hänen ilmavoimansa olivat täyttäneet velvollisuutensa Imperiumia kohtaan.
”Tiesitkö, että Koin dekapitoi Bio-Klaanin lentäjä, joka syöksyi sen komentosillalle koneellaan?” 003 kysyi. Kyllä adjutantti tiesi. Hän oli kuullut esimiehensä puhuvan asiasta ainakin tusina kertaa. Kaikki ilmavoimissa tiesivät siitä: Koi oli heidän veriuhrinsa, heidän esikuvansa, heidän ideaalinsa. Se oli lentänyt aurinkoon ja vienyt vihollisensa mukanaan.
”Se on vain murto-osa siitä uhrimielestä, jota teidän jääkärinne osoittavat”, adjutantti vastasi. Se oli täysin tyhjänpäiväinen vastaus, mutta toisaalta, 003:n adjutantin tehtävä ei ollut tarjota mielipiteitä.
”Se riivattu matoran piinaa minua! Bio-Klaani, kaiken epäyhtenäisyyden ja epäpuhtauden kaupunki, ja silti heidän ilma-aseensa ei ole ainoastaan teknisesti vaikuttava, mutta kaiken lisäksi heidän henkensä on ihailtava. Epäpuhtaita tai ei.”
”Heidän aikansa tulee vielä”, adjutantti vastasi. 003 ei vastannut. Tasainen loiva ylämäki alkoi päättyä.
Rautatie nousi maan alta, mutta vaunun sisältä sitä ei voinut huomata, sillä vaunussa ei ollut ikkunoita. Ohuista aukoista ikkunoiden kohdalla olisi normaalisti tullut sisään luonnonvaloa, mutta pinnalla aurinkoja hädin tuskin näki. Sade ropisi kovaa vaunun metallipintaan.
Jos vaunusta olisi nähnyt kunnolla ulos, olisi matkalainen nähnyt ensimmäisenä lennonjohtotornin sekä suuret, ruskeat lentokonehallit, joiden kangas valitti tuulessa. Imperiumin punaiset liput liehuivat kovaa. Oli kuin taivas itse olisi halunnut repiä ne syleilyynsä. Lentokonehallien takana alkoi suuri rakennuskompleksi, jossa Ilmavoimien esikunta sekä tekninen pintaosasto toimi. Maa oli aidatun tukikohdan ympärillä karu ja autio, ja vaivaiskoivut oli hakattu alas edistyksen tieltä. Lännessä avautui suuri avara nevasuo. Idässä oli tunturi, jolta nousi korkea radiomasto.
Sen kaiken Kenraaliluutnantti 003 näki ilman ikkunoitakin, sillä mitään siitä ei olisi ilman häntä.
Juna puksutti eteenpäin vielä viisi minuuttia. Sitten se pysähtyi vavahtaen. Kenraaliluutnantti tyhjensi vielä yhden lasillisen kulauksella, ei osannut nauttia sen mausta, veti takkinsa kaulukset pystyyn ja asteli ulos. Sade ja tuuli iski välittömästi hänen kasvoihinsa. Hän veti kaulahuivin tiukasti kiinni ja lentäjänlasit silmiensä suojaksi.
”Haluan yhteyden Tuhkasaarelle”, 003 sanoi adjutantilleen.
”Kyllä, arvon kenraaliluutnantti”, upseeri vastasi. Hänen irvistyksestään näki inhon sitä säätä kohtaan. Huoliteltu univormu kastui välittömästi. ”Minne te menette?”
”Konehalliin”, 003 vastasi ja asteli sadetta vastaan. Adjutantti mietti hetken ja lähti sitten juoksujalkaa kohti esikunnan lämpimänä tervehtiviä ovia. Tämän johtaja puolestaan oikaisi loikkaamalla matalan aidan yli suoraan kiitoradalle, ja käveli kohti sen päässä odottavaa lentokonehallia. Hänellä ei ollut edes kiire, vaan nazorak pysähtyi hetkeksi kiitoradalle ihailemaan sen kaiken mittakaavaa. Lähimmäisissä kahdessa hallissa oli nimenomaan lentokoneita ja lentovaljaita, kun taas kahdessa taaemmassa oli kummassakin ilmalaiva – Munakennon sisaret. Viides halli oli toistaiseksi tyhjä.
Ja rivin viimeisenä oli itse Tulikärpänen. Myrskyn takia sen valmius oli laskettu minimiin, ja sen kaksi valtavaa nostopalloa oli tyhjennetty. Toistaiseksi pinnalla ei ollut sille tarpeeksi suurta hallia. Jopa torneihin köytettynä ja alas ajettuna sen koko ja voima sai 003:n sydämen jättämään lyönnin välistä.
Ulkona ei ollut juuri muita: vain muutamalla sotilaalla oli surkea nakki kulkea kiertopartiossa kentällä. Alue oli aidattu, keskellä erämaata ja niin kaukana pohjoisessa, että jokaisessa suunnassa oli nazorak-varuskuntia. Lähin asutus oli ollut Tho-Koro, ja sinnekin oli sata kilometriä linnuntietä itään. Se oli ollut Ilmavoimien ensimmäinen voitto: Klaanilaisten yritys suojata kylää oli päättynyt huonosti. He olivat sittemmin oppineet. Nykyään kylän paikalla sijaitsi maajoukkojen koulutuskeskus.
Kenraaliluutnantin ruskea takki oli litimärkä siinä vaiheessa kun hän saavutti hallin. Hän riuhtaisi metallioven auki ja tuli sisään.
Työläiset ja mekaanikot nyökkäsivät hermostuneesti komentajalleen kävellessään ohi. Kolmas marssi suurikokoisen aluksen luo. Potkurimoottorien alapuolelle oli kerääntynyt joukko nazorakeja, joista kolme oli syventynyt keskustelemaan mekaanisista piirroksista samalla kun kaksi muuta pystytti A-tikkaita. Insinöörit havahtuivat Kenraaliluutnantin läsnäoloon ja tekivät kunniaa. Yksi insinööriestä virnisti hänet nähdessään.
”Insinöörieversti, valitettavasti joudun häiritsemään uurastustasi. Te muut, jatkakaa.”
”Haah, mitä sinä nyt olet vailla”, insinöörieversti 062, ilmavoimien teknisen osaston johtaja, huokaisi sarkasmia äänessään. ”Vastahan sinä käskit vaihtaa Zhunke-Zhoihin T6-moottorit. Ethän muuttanut jo mieltäsi.”
003 oli joskus käyttänyt tästä kuvauksia ”persjalkainen” ja ”kynäniska”. Myös tämän itsensä kuullen. Kaksikko asteli sivummalle muista työläisistä.
”En! Annan sinulle lisää työtä. Kenraali lupasi lisää resursseja Tohtorin ohjusohjelmaan, ja haluan sinut hänen suunnitteluryhmäänsä pitämään meidän puoliamme.”
062 nyökytteli. ”Onnistuu. Delegoin vähiten kiireiset hommat alaisille. Mitään erityistoiveita?”
Kolmonen sipaisi leukaansa mietteliäänä. Hän madalsi hieman ääntään. ”Meidän pitää kehittää kerralla kapasiteetti maa-, meri- ja ilmajoukkoja vastaan. Tarpeeksi kevyt ammuttavaksi siiven alta. Kunnollinen läpäisykyky – ei mitään vain puualuksia vastaan suunniteltua kompromissia, vaan sellainen, millä uppoaa teräslaivakin..”
Tämän jälkeen Kenraaliluutnantti asteli lähemmäksi ja silmäili tarkasti lentokoneen avattua moottoria. Sitten hän vilkaisi insinööriään.
”Huomaan, ettei tämä ole aivan tavallinen T6”, hän virnisti.
Insinööri nyökkäili innostuneesti. ”Juu, minä virittelin sitä hieman. Vaihdoin pakosarjan tuollaiseen, minkä luulen toimivan paremmin. Emme kyllä voi testata sitä lennossa ennen kuin tämä keli tästä vähän paranee.”
”Luulin, että imuventtiilin koko asettaa joka tapauksessa ylärajan sille, mitä T6:sta saa irti”, 003 mietti.
”Kyllä, mutta meillä on ensimmäinen erä korkeaoktaanisempaa seideliä, mistä lähtee enemmän tehoa. Laskin, että uusi pakosarja toimisi sen kanssa paremmin.”
003 nyökkäili hyväksyvästi.
”Loistavaa työtä. Suoraan sanottuna tekisi mieli lentää koelento henkilökohtaisesti, mutta Kenraali ilmaisi jo kertaalleen tyytymättömyytensä sellaiseen ’riskinottoon aselajin komentajalta.'”
”Synkkä kohtalo”, 062 naurahti kuivasti.
”No sanos muuta. Älä käsitä väärin, Tulikärpänen lentää kuin unelma, mutta toisinaan kaipaan vähän nopeamman ja ketterämmän koneen puikkoihin. Se tuntuu, tiedäthän, välittömämmältä.”
”Luulin ettei ilmalaivaa pienempi härveli enää kykene kannattalemaan mainettasi.”
Tai 003:n egoa, joku toinen olisi saattanut ajatella.
Kolmonen tirskahti. ”Lärvi umpeen. Ai niin, ennen kuin lähden…”
Kolmonen kaivoi takkinsa taskusta vihreän kirjekuoren ja ohjensi sen 062:lle. ”Tervetuloa gaalaan. Toivottavasti ajankohta sopii sinulle. Olisi sääli juhlia nazorakien ilmailun merkkipäivää ilman sinua…”
062 silmäili kutsukirjettä ja hymyili. ”Varmasti onnistuu. Jollei onnistu niin sanon että Kenraaliluutnantti määräsi olla paikalla.”
”Heh, loistavaa!” Kolmonen sanoi aitoa iloa äänessään. ”Varaudu koviin pirskeisiin. Pesään on tullut uusia ulkomaalaisia, aatelisia jopa. Heille pitää näyttää että nazorakit osaavat juhlia!”
Ilmavoimien esikunta oli suuri suorakaiteen muotoinen kivirakennus. Ulkopuoli oli harmaa, mutta räystäillä toistui koristeellinen kiviaihe. Ulko-ovea reunustivat suuret pylväät, ja holvikaareen oli kaiverrettu koristeellisin aakkosin ilmavoimien tunnuslause:
VAIKEUKSIEN KAUTTA TÄHTIIN
Kenraaliluutnantti ravisti vettä paksulle eteismatolle. Hän sysäsi märän takin ja kaulahuivin lähimmälle sotilaalle. Aula oli korkea ja juhlavampi kuin sillä oli mikään lupa olla. Suuriin seinävaatteisiin oli kudottu taivaan sinessä lentävien nazorakein siluetteja. Päivystäjän pöydän takana oli seinävaate tähtitaivaasta, jota nazorakin käsi tavoitteli. Kalustus oli koristeellista ja maksimalistista. Kenraaliluutnantin kriitikkojen mielestä jopa turhamaista.
”Arvon kenraaliluutnantti”, päivystäjä hienossa univormussa aloitti. ”Majuri 087 on linjan takana. Ohjaan sen työhuoneeseenne. Ennen sitä-”
”Selvä”, 003 keskeytti eikä jäänyt kuuntelemaan, mitä turhanpäiväistä päivystäjällä olisi. Sen sijaan hän kääntyi oikealle ja suunnisti operatiivisen osaston ohi omaan työhuoneeseensa.
Se oli yhtä ylitseampuva kuin hänen junavaununsakin, mutta ei vetänyt vertoja Tulikärpäsen upseeritilojen koristelulle. Toimiston arvopaikalla kahden suuren kirjahyllyn välissä lepäsi nazorakin muotoisen mallinuken päällä hyvin vanha siipireppu. Vasen siipi oli kärsinyt pahoin, ja repun nahkaiset remmit olivat kärventyneet. Kypäräkin oli mallia, jota nykyiset lentäjät eivät enää käyttäneet. Laseja siinä ei ollut, sillä ne roikkuivat yleensä Kenraaliluutnantin kaulassa. Toisella seinällä oli kehystetty kuva Kenraali 001:sta.
Kenraaliluutnantti istui alas. Hänen pöytänsä oli hyvässä järjestyksessä: hän ei oikeastaan viettänyt siellä kovin paljoa aikaa. Mutta kun Tulikärpänen oli maassa, hänet oli pakotettu pysymään itsekin maassa. Tuhkakupin vieressä oli koristeellinen selakhialainen tikari, joka palveli paperiveitsen virkaa. Ikänsä ja väriensä puolesta kyse saattoi olla Keisari Pridakin aikaisesta aarteesta. Hän tarttui puhelimen luuriin.
”Majuri. Miten minun Munakennoni voi?” 003 aloitti. Sotilasarvo alussa oli enemmänkin muodollisuus: äänensävy oli suhteellisen vapautunut. He olivat lentäneet kauan yhdessä.
Toisesta päästä kuului käheä naurahdus. Majuri 087, Tuhkasaaren lennoston komentaja vastasi. ”Kenraaliluutnantti. Saimme sen hinattua rantaan. Helvetillinen keli. Näin, miten vihollisen toa lietsoi tämän myrskyn.”
”Muuten hyvä teoria, mutta tämä myrsky oli pohjoisessa jo ennen taistelua. Ilman toa? Ajattele, mitä kohtalon ivaa, että meillä on siivet mutta emme ole ilmojen valtiaita… mutta oikean värinen matoran voi vain komentaa tuulta.”
”Niin. Olisimme taatusti pudottaneet vihollisen ilman sitä.”
”Ei sinun tarvitse minulle puolustautua, kävimme jo läpi tapahtumat. Minä kyllä tiedän että teit parhaasi. Se oli hyvä yritys. Kenraali ei arvostanut yhtä paljon, mutta älä anna sen latistaa mieltäsi.”
”Rohkaisevaa kuulla, että et ole menettänyt vielä seikkailijan sydäntäsi, kenraaliluutnantti.”
”En koskaan”, 003 hymähti. ”Joten, Munakenno. Nyt kun insinöörit ovat ehtineet katsoa sitä, mikä sen tilanne on? Milloin poloinen on takaisin ilmassa?”
”Näyttää pahalta. Ensinnäkin, se on ihan vaan kiskottu rantaan nyt. Voimme aloittaa korjaukset vasta, kun myrsky laantuu, ja saamme sen siirrettyä tukikohtaan.”
”Hmph. Ilmatieteen laitos sanoo, että tämä voi kestää hetken. Säätutkija oli aivan hämillään.”
”Myrskyt, lentäjien pahin vihollinen”, naurettiin toisessa päässä.
”Mutta sitten kun korjaukset saadaan alkuun?”
”Kuukausi, ainakin. Pääinsinöörillä oli joitakin ehdotuksia sen päivittämiseksi.”
”Lupa myönnetty. Lähetän sinne myös korvaavia joukkoja menetettyjen tilalle. Säälittävää, miten paljon teiltä putosi, mutta se ei pelaa joka pelkää.”
”Niin. Se oli monen hyvän lentäjän viimeinen lento.”
003 kuuli melankolian toverinsa äänessä. Pieneksi hetkeksi se meinasi tarttua häneenkin. Kuinka moni urhea lentäjä putoaisi vielä taivaalta ennen kuin Kolmas saavuttaisi hänen unelmansa?
003 selvensi hieman kurkkuaan. ”Epäonnistumisesta huolimatta minä olen ylpeä siitä, mitä sotilaasi yrittivät, välitä se heille ylimääräisten alkoholiannoksien ja vapaapäivän kera. Bio-Klaanin lippulaivan haastaminen taivaalla jää kaikesta huolimatta elämään yhtenä tämän sodan sankariteoista. Me olemme tappioista huolimatta tehneet paljon enemmän Imperiumin eteen kuin muut. Maavoimat valtavaat tyhjiä kyliä ja menettävät miehiä metsässä. Merivoimat pitävät yllä saartoa, joka ei toimi, ja tasaisin väliajoin menettävät aluksia vihollisen ilmaiskuille, ja heidän suurin saavutuksensa on uusi järvi. Jokainen ilmavoimain operaatio on kirjattu nazorakien sankaritekojen historiaan…”
Kenraaliluutnantin paasaaminen oli muuttunut monologiksi, joka jatkui ja jatkui. Hän manasi maan rakoon pesävarainministeriön, totuusministeriön, ilmatieteen laitoksen ja suurin piirtein kaikki muut tahot paitsi ilmavoimat. Majuri 087 kuunteli kärsivällisesti lähinnä vanhasta ystävyydestä ja komentohierarkian tähden.
”No, kuten aina sanot – vaikeuksien kautta tähtiin”, hän lopulta vastasi.
Kenraaliluutnantti huokaisi syvään. ”Niin. Vaikeuksien kautta tähtiin.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Krhm. Minulla oli myös virallisempi syy soittaa sinulle. Olethan tulossa gaalaan merkkipäiväksi? Tahdon mukaan myös kolme sankaria, jotka olivat mukana taistelussa. Jätän heidän valitsemisen sinun käsiisi.”
”Totta kai olen tulossa. 087 kuittaa.”
Markiisimaat, Eteläinen Manner
Vuosikymmeniä sitten
Armeijan Ilmatiedustelun kapteenin lentopuku leikkasi taivasta. Hän ei ollut vielä Ilmavoimien komentaja 003. Niitä ei oltu edes perustettu.
Tuuli piiskasi sitä osaa lentäjän kasvoista, joka jäi kypärältä avoimeksi. Pilvet olivat niin matalalla, että hän ja hänen siipimiehensä viilsivät niitä. Hänen siipimiehensä ei ollut vielä Tuhkasaaren lennoston komentaja 087. Tuhkasaari oli vielä trooppinen paratiisi täynnä lintuja.
Kaksi paria puisia, suoria lentokoneensiipiä kiinnittyi raskaaseen lentoliiviin. Se kiristyi äärimmilleen liikkeen voimasta. Siivissä komeilivat vihreät Imperiumin heptagrammit. Jonakin päivänä ne kylväisivät kauhua koneen siivissä, mutta näitä siipiä kovin moni vihollinen ei ollut edes nähnyt. Niiden tehtävä oli vain noste. Kapteenin omat siivet hakkasivat suurella nopeudella kuin sudenkorennolla. Ne olivat kaikki ainoa moottori, mikä puvussa oli.
Liiveistä ja siivistä haarautui kaksi kaarta, lentäjän kummallekin puolen, joihin oli kiinnitetty välttämättömän ohjaimet. Kummallakin puolella oli vipu, joka ohjasi siivekkeitä nopeita ohjausliikkeitä varten. Ne oli mitoitettu alakäsille, jotta lentäjän parempi käsipari jäi vapaaksi improvisoimaan. Vasemmalla oli laskuvarjon laukaisin. Oikealla puolella oli kamera, jonka kulmaa oli mahdollista säätää lennossa. Aseita ei puvussa ollut, mutta Kapteenilla oli vyössään kaksi kranaattia sekä zamor-konepistooli. Jos he kohtaisivat vastarintaa, nopeus ja nokkeluus olisi silti paras tapa pysyä hengissä. Armeijan Ilmatiedustelun tehtävä ei ollut ampua vihollisia, ainoastaan osoittaa vihollisen sijainti ja antaa tykistön moukaroida se kappaleiksi. Ja siinäkin tehtävässä he olivat vasta todistamassa hyödyllisyyttään.
Kapteeni heilautti kättään niin, että sata metriä hänen takaoikealla lentävä luutnantti huomasi merkin. Se tarkoitti: vihollista edessä.
Maasto alhaalla oli tasaista. Siellä kasvoi lähinnä heinää ja nahkealehtisiä pensaita ja pieniä puita. Beigellä tasangolla kuitenkin marssi sotajoukko. Ne olivat päässeet yllättävän pitkälle, yllättävän nopeasti. Esikunta oli olettanut vihollisen liikkuvan hitaammin. Yläilmoista lentäjät näkivät, miten vihollisarmeija kulki vailla pelkoa tai kunnioitusta vihollista kohtaan, yhtenä maa-armeijana valmiina murskaamaan rannan sotilastukikohdan rynnäköllä. Aristokraattiruhtinas Rovages ratsasti kikanalon selässä. Suurin osa armeijasta vastasi odotuksia – ratsuväkeä, peikkokaartilaisia. Heillä oli kuitenkin mukana myös raskasta tykistöä, jota härät vetivät. Hyvä, ei xialaisia – heistä oli ollut kaikkein eniten harmia. Suuri osa pohjoisen maailman sotajoukoista oli sillä hetkellä kiinnostuneempi pohjoisen Suurkaupungin verimyllystä, mikä jätti nazorakeille mahdollisuuden operoida niinkin lähellä Steltiä.
Lentäjät ottivat nopealla tempolla valokuvia. Vielä ei näyttänyt siltä, että heitä olisi huomattu. Oli turhauttavaa vain havainnoida vihollista: nazorakit olivat kyllä tietoisia muun maailman lentokoneista ja olivat joutuneet pari kertaa taistelemaan niitä vastaan Fexian rannikolla, mutta Imperiumilla ei ollut edes itsenäisiä ilmavoimia. Että muka vain tulenjohtoa armeijalle ja laivastolle? Jos kapteenilla olisi ollut komennossaan edes kolme xialaista hävittäjää, ne olisivat pakottaneet ruhtinaan armeijan näyttämään edes hieman nöyryyttä. Mutta aika koittaisi vielä. Kenraali ja Amiraali myöntäisivät vielä, että nazorakien paikka oli taivaalla.
Armeija alhaalla oli nähnyt lentäjät. Siellä hälistiin ja osoiteltiin heidän suuntaansa. Kapteeni halusi palavasti tehdä mitä tahansa muuta kuin vain tiedustella, ja kävi katseellaan läpi mahdollisia kohteita. Ruhtinas katseli nazorakeja ylimielisesti, mutta syöksy hänen kimppuunsa sillä aseistuksella mitä Kapteenilla oli päättyisi ainoastaan huonosti.
Hän viittoi siipimiehelleen, että kääntyisi takaisin. Tämä kääntyi loivan u-käännöksen. Kapteeni lennähti armeijan yli. Sieltä ammuttiin häntä monenlaisilla asioilla, mutta ne olivat jatkuvasti liian myöhässä. Siinä korkeudessa vaatisi melkoista taitoa listiä nazorakin kokoinen lentäjä. Nazorak oli pian armeijan perällä… ja teki yllättävän syöksyn suurten sarvikuonojen vetämää tykistökolonnaa päin. Alakäsillään hän kaivoi kranaatit vyöstään. Ne eivät sentään olleet tavanomaisia käsikranaatteja, vaan polttokranaatteja.
Huutoja. Laukauksia. Kapteeni sukelsi pelottavan lähelle kohdettaan kuin petolintu, joka pudottautui taivaalta myyrän kimppuun. Vapaapudotus otti vatsan pohjalta ja huimasi. Nazorak puri leukojaan yhteen. Hän syöksyi niin lähelle kuin uskalsi, pudotti sillä voimalla kranaatit matkaan ammusvankkureita kohti, oikaisi siivekkeensä ja ohjasi valtavan nopeutensa uuteen nousuun.
Alhaalta kuului ensin vain pamaus, mutta sitten alkoi myrsky. Amatöörit eivät olleet tottuneet sellaiseen sodankäyntiin, hän virnisti. Häntä huimasi edelleen. Adrenaliini virtasi valtoimenaan. Vasta ylempänä hän huomasi reiän vasemmassa siivessään. Se haittasi ohjausta, ja hän uhkasi kääntyä takaisin armeijan suuntaan. Vaati hyvin luovia ja väsyneitä liikkeitä kompensoida kaartoa. Puvussa oli toinenkin reikä, mutta se oli pieni – luultavasti nuolesta. Pari ratsusotilasta näytti seuraavan häntä. Hänen oikeiden siipiensä lihakset olivat kuolemanväsyneet. Olisi ollut mukava vain liidellä albatrossin tavoin takaisin pesään, mutta piti kulkea kiertotietä.
Kapteeni päätti ensin lentää pohjoiseen ja tehdä sitten loivan 180 asteen käännöksen. Siipipuku menetti korkeutta tasaisesti, ja alettiin toimia lentäjän oman lentokyvyn äärirajoilla. Hän nielaisi kapselin bentsedriiniä taistellakseen väsymystä vastaan. Jos jotkut jaksaisivat seurata häntä, hän ohjaisi ne maajoukkojen pistimiin. Ja luutnantin olisi pitänyt jo ehtiä tukikohtaan tiedustelutietojen kanssa. Kenraali oli luultavasti jo organisoimassa vastausta aristokraattien lähestyvään armeijaan. Hyvällä tuurilla hän näkisi Imperiumin mahdin yläilmoista käsin.
Eräs nazorak-pesän tärkeimmistä ominaisuuksista oli tiedon täsmällinen ja oikeansuuntainen kulku. Valvontakamerat tuijottivat, tiedusteluosasto kuratoi, ja päällystö sai tietää. Tieto toi valtaa, valta toi voimaa, voima toi turvaa. Turvaa poikkeamilta, turvaa epäpuhtauksilta, turvaa sekasorrolta. Pesän kokoisessa kompleksissa tapahtui paljon, mutta paljon oli imperiumin johtaja myös nähnyt vaivaa sen eteen, että kaikki liian oudot asiat tulivat hänen tietoonsa.
Kenraali 001 nojautui eteenpäin tuolissaan ja siristi silmiään. Suuri näyttö hänen edessään lähetti valvontakamerakuvaa. Siinä ei näkynyt liikettä, mutta Kenraali näki lähetyksen olevan reaaliaikainen. Kuvan kohina viesti siitä, että lähetys kyllä pyöri — kuvassa itsessään ei vain liikkunut mikään.
Kenraali oli kuullut merkillisestä, toistuvasta näytelmästä, joka toteutui Tohtori 006:n laboratorio-osastolla joka päivä, ja olikin katsonut tallenteet läpi. Tänään hän seurasi tilannetta sitä mukaa, kun se toteutui — tai pikemminkin ”ei-toteutui”: Harmaa Aine, Abzumon mekaaninen lähetti, oli jälleen kerran Uuden Sukupolven horrossalissa. Ja jälleen kerran Harmaa Aine ei tehnyt siellä mitään.
Kenraali kurtisti kulmiaan. Abzumon outo lakeija vietti joka päivä hieman yli tunnin Uuden Sukupolven tutkimustiloissa eikä tehnyt siellä yhtään mitään. Rullasi sisään, asettui horrostavien supersotilaiden kapseleiden luokse, odotti yli tunnin ja rullasi tiehensä.
Ja siellä se taas oli. Valvontakamerakuva oli niin terävä, että Kenraali erotti Harmaan Aineen aivojen kiillon ja kuplat nesteessä kupolikypärän läpi. Siellä se taas oli, tekemättä mitään. Tai ainakaan mitään silmin havaittavaa.
Kenraali naksautti radioyhteyden auki.
”Tuokaa se kuulustelutila neloseen. Taas.”
Näytelmä jatkui tiedustelupalvelun kuulustelutiloissa. Tilojen numerointi viesti useista asioista: tilan koosta ja käyttöasteesta mutta ennen kaikkea viihtyisyydestä. Kuulustelutila 1 oli kutsuvasti sisustettu ja valaistu, 7 oli hieman epämiellyttävän hämärä ja kolkko, kun taas 12 oli varattu ”ehostetun kuulustelun” toimiin. Nouseva numerointi ennusti kuulusteltaville surullista loppua jopa silloin, kun nämä päättivät lopulta laulaa.
Tämä kyseinen kuulusteltava oli määrätty lähemmäs kuulusteluhierarkian ylä- kuin alapäätä. Kuulustelutila 4 oli lähinnä kuolettavan tylsä. Istuimet olivat toimivia ja kohtuullisen ergonomisia, seinillä ei ollut turhia harhautuksia, ja kirkas sinertävä valo toi esille kaikki henkilön epäimartelevimmat piirteet ja uurteet. Tässä olennossa oli paljon sellaisia.
Aivojen ajama haarniska pyöritteli mekaanisia peukaloitaan metallisen pöydän ääressä. Kenraali yritti etsiä tämän ”kasvoissa” paikkaa, johon pureutua katseellaan, mutta Abzumo ei ollut siunannut luomustaan silmillä. Aivopoimut kiiltelivät kylmässä valossa, ja läpikuultava neste lotisi maljassaan.
”Muistat varmasti, kuka olen”, Kenraali sanoi.
”Kenraali 001, nazorak-imperiumin johtaja”, Harmaa Aine vastasi täydellisen kohteliaan neutraalisti. Kenraali ei ollut aivan varma, mistä kohdasta Abzumon palvelijaa ääni kuului, mutta jokin äänilaatikko sen syövereissä täytyi olla.
”Ja mitä olen sinulle ja mestarillesi?”
Mietintätauko kesti kauemmin kuin Kenraalista oli sopivaa. Lopulta Aine kuitenkin vastasi.
”Minulle Mestari Abzumo on kaikki kaikessa, ja te olette liittoutunut Mestari Abzumon kanssa.”
”Eli olemme samaa mieltä siitä, että sinulla ei ole meiltä mitään piilotettavaa?”
”Minähän en voi tietää, mitä mieltä te olette asiasta. Mutta minulla ei ole salaisuuksia.”
”Hyvä”, Kenraali 001 sanoi nojautuen kyynärpäillään pöydän yli. ”Tiedätkö, mikä on Uusi Sukupolvi?”
”Tiedän. Uusi Sukupolvi on nazorak-imperiumin eliittisotilasjoukko. Heistä on saatu edistyksellisen tieteen avulla äärimmäisen voimakkaita.” Aivopuku piti pienen tauon. ”Ja jos saan muistuttaa, kysyitte tätä edellisilläkin kerroilla.”
”Muistan”, Kenraali sanoi tympeästi. ”Hyvä, että sinäkin.”
Keskustelu ei ollut valitettavasti ensimmäinen laatuaan. 001 piti mielensä tyynenä — jos Abzumon luomus esitti tyhmää, sellaiseen provokaatioon hän ei saisi taipua. Ja jos tämä oli oikeasti tyhmä, siitä provosoituminen olisi vain hänen oma tappionsa.
”Mitä olit tekemässä Uuden Sukupolven luona?” hän kysyi kylmänviileästi.
”Olin… olin… olin… olin…”
Kenraali laski leukaperiään rintaansa kohti ja tuijotti aivoihin räpäyttämättä.
”Olit?”
”Olin… olen toteuttanut tehtäväni Mestari Abzumolle. Olin viettämässä vapaa-aikaa.”
001:n itsehillintä oli raudanluja, mutta Harmaa Aine oli koetellut sitä jo tositarkoituksella. Tavallisesti tällaiset kuulustelut olivat alempiarvoisten tehtäviä ja näin hankalat vastaukset johtaisivat pikku seisomis- ja paastoharjoitukseen kuulustelutila 12:ssa, tai pahempaa. Valitettavasti nyt ei kuulusteltu sotavankia vaan teknisesti ottaen liittolaista, vaikka tämä ei kovin yhteistyökykyinen ollutkaan. Diplomatia oli raskas taakka kantaa. 001 veti syvään henkeä ja jatkoi:
”Tiedät varmasti, että mestarisi on ollut mukana Uusi Sukupolvi -projektissa.”
”Mestari Abzumo oli tärkeässä roolissa erityisesti siinä, että Uuden Sukupolven mielet kestivät nopean kypsymisen ja että jokainen sotilas on varmasti väkevän lisäksi myös huippuälykäs.”
”Hyvä. Tiedätkö, miten hän sai sen aikaan?”
”Mestari Abzumo laittoi Uuden Sukupolven soturien kehoihin nerokkaiden nazorak-tiedemiesten aivot.”
Kenenköhän aivot sinulla on, Kenraali mietti tuijottaessaan lasikupuun. Ei selvästikään kenenkään kovin nerokkaan… vai oliko? Ymmärsikö Harmaa Aine poliittisen tilanteensa niin hyvin, että se tiesi voivansa pimittää tärkeitä tietoja ilman merkittävää riskiä? 001 kirosi varmasti neljättä täysin identtisen turhauttavaa keskustelua päässään — tämänköhän takia Abzumo ei ollut antanut luomukselleen mitään, mistä tulkita tunnetiloja? Tiedustelupalvelun ammattikuulustelijoiden psykologisen profiilin arviot olivat olleet yhtä hyödyttömiä kuin jokainen vastaus tähän asti. Kallonmittaukseen ja silmien väreihin erikoistuneella osastolla oli hyvin vähän sanottavaa olennosta, jolla ei ollut kumpaakaan näistä ominaisuuksista.
Oli myös tietenkin täysin mahdollista, että he kaikki tuhlasivat aikaa typerään ja hyödyttömään rakkineeseen, jossa mätäni iljettävä sisäelin. Mutta silti… jostain syystä se oli täällä Abzumon käskystä.
”Tutkitko Uutta Sukupolvea mestarisi pyynnöstä?” Kenraali kysyi.
”En. Kuten mainittua, olen toteuttanut tehtäväni, ja olen viettänyt siellä vapaa-aikaani.”
Asia selvä. Oli aika siirtyä taas kerran tähän keskusteluun.
”Mikä oli tehtäväsi?”
”Tulin ilmoittamaan Nazorak-imperiumille, että Mestarini Makuta Abzumo elää. Levittäkää ilosanomaa.” Muutoin eleetön Harmaa Aine kohotti kätensä varovaisesti kohti taivaita. Aivan kuten aina sanoessaan nuo sanat.
”Kiitos tiedosta”, Kenraali 001 sanoi täydellä automaatiolla. ”Ja hän ei ole ollut tällä saarella, koska…?”
”Mestari Abzumo on suorittanut muita tärkeitä tehtäviä muilla saarilla. Tai mantereilla, tai merillä.”
”Annoit aiemmin ymmärtää, että hän sotii pohjoisessa sotaa. Mitä sotaa?”
”Hänellä on siellä vihollisia voitettavaksi ja ystäviä autettavaksi. Sen jälkeen hän palaa taas auttamaan teitä sodassa Bio-Klaania vastaan.”
Ei mitään uutta silläkään rintamalla. Kenraali ei voinut olla miettimättä, oliko Harmaan Aineen salainen tehtävä lähinnä tuhlata hänen aikaansa.
”Selvä. Tiedätkö, missä hän on tällä hetkellä?”
Harmaa Aine piti taas pienen tauon, aivan kuin tarkistaakseen jotain tietoa.
”Mestari Abzumo on merellä. Puolitoista kilometriä sijainnistamme pohjoiseen.”
Kenraali kurtisti kulmiaan. Mitä se rakkine nyt houraili?
”Puolitoista”, Kenraali toisti. ”Oletko aivan varma?”
”Kohta enää yksi ja kaksi viidesosaa kilometriä.”
”Jos vitsailet kustannuksellani, niin voin luvata, että meillä tulee olemaan huomattavasti vähemmän mukava keskustelu tämän –”
Kuulustelutilan ovi aukesi. Sisään kurkistava tiedustelupalvelun mustavisiiri näytti pahoittelevalta keskeytyksen johdosta.
”Arvon Kenraali! Mereltä lähestyy useita liikkuvia kohteita ja… ehkä on parempi, että tulette katsomaan!”
001 nousi seisomaan ja katsoi vielä Harmaata Ainetta ennen poistumistaan. Oliko tämä vitsi hänen kustannuksellaan? Mitäköhän noiden aivojen sisällä vielä piiloteltiin?
Ensi kerralla hän kaivaisi sen esiin jollain terävällä.
Kenraali säntäsi kuulustelutilasta agentin perässä ulos, ennen kuin Harmaa Aine ehti edes heiluttaa mekaaniset heipat. Viitta hulmuten hän marssi tiedustelupalvelun vaivoin valaistuja käytäviä kohti huoltohissiä, joka veisi nopeimmiten pesän pintakerroksiin. Kulman takaa raskaasti panssaroidut kenraalinkaartilaiset lähtivät kyseenalaistamatta perään tikkusuorassa rivissä.
Hissi hurisi ja natisi pitkään. Tästä olisi tulossa näemmä kuitenkin mielenkiintoinen ilta.
Kenraalinsatama
Sade piiskasi Kenraali 001:n kasvoja, kun hän astui pimeään satamamaisemaan. Ukkonen jyrisi kaukana ulapalla, kymmeniä laivaston sotilaita juoksenteli laitureilla. Sataman vartiotornit suuntasivat valonheittimiä häkellyttävään näkyyn, joka levittäytyi myrskyävän meren yllä.
Kenraalinkaartilaiset seurasivat 001:n vanavedessä ja levittäytyivät riviksi, joka eteni aseet kädessä 001:n molemmilla puolilla. Osa asettui avainkohtiin tähtäilemään taivaalle. Myös satamatykistö tähtäili taivaalle seisahtaneita kohteita.
”Arvon kenraali, voinko puhutella?” kenraalinkaartilaisten kapteeni kysyi.
”Puhu.”
”Onko tuo… se, mikä kummitteli saaren itäpuolella alkusyksystä?”
Myrskyävän meren yllä hahmottui näky, joka sai jopa Kenraali 001:n vaikenemaan. Kaupunki leijui itsekseen aaltojen yllä. Kivisen linnakkeen terävät pinaakkelit osoittivat taivasta kohti, ja sen jylhän ikiaikaisesta seinäkivestä törrötti suuria luisia piikkejä, kuin kauan sitten surmatun jättiläispedon hampaita. Keskellä linnaketta irvisti järjettömän suuri pääkallo, jonka silmäaukoista ja pohjattomasta kidasta huokui aavemaista vihreää valoa. Aavelaivat eivät olleet harvinainen harha Laivaston raporteissa — merisairauksista kärsivät sotilaat tuottivat mitä ihmeellisimpiä taruja — mutta Lentävästä Kaupungista kertovat raportit olivat olleet yksityiskohdiltaan pelottavan yhtenäisiä… kuten myös se todistettu fakta, että kaikki näköhavaintoja tehneet sairastuivat selittämättömään ruttoon.
Omin silmin sitä todistaessaan 001:n ei sopinut päästää katseeseensa pelkoa. Tämä sota oli opettanut hänet jo varhain hyväksymään mielipuoliset asiat, ja henkilö, jota hän odotti saapuvaksi, pukeutui mielipuolisuuteen kuin viittaan.
”On se”, Kenraali vastasi. ”Ymmärtääkseni sillä ei ollut silloin seuraa.”
Lentävän linnakkeen lähiympäristö kuhisi selittämättömiä hirvityksiä. Suuret siivet vavahtelivat kantaen sairaalloisen linnoituksen saattueena toimivaa demonista armeijaa. Linnake tai sen saattue ei tehnyt kuitenkaan siirtoakaan lähestyäkseen satamaa — ne olivat pysähtyneet vajaan kilometrin päähän rantaviivasta.
Sen sijaan heitä lähestyi vääjäämättä hirvittävä asia, joka näytti osin eläimeltä, osin koneelta. Jonkinlaista lepakonsiivillä ja hainhampailla varustettua lyijyluotia muistuttava alus kiisi moottorit julmasti ärjyen sataman ylle ja alkoi kaarrella laskeutumista varten.
Lähinnä pommikoneita yleensä palveleva kiitorata peittyi punaisesta paksusta nesteestä, jota lentokoneen turbiinit sylkivät perässään, kun Arkkitehdin alus jarrutti juuri sopivasti välttääkseen lennonjohtotorniin törmäämisen. Hampaikas kita aukeni, ja jonkinlaiset portaat laskeutuivat sen sisältä.
Kenraali kaarteineen käveli kohti alusta, jonka kidasta purppurainen makuta nyt asteli ulos. Tästä huokuva kauhistuttava aura sai muutaman kaartilaisen värähtämään — mutta nämä puskivat pelon taka-alalle, kuten heidät oli koulutettu.
”Melkoinen vastaanottokomitea”, Abzumo naurahti rehvakkaasti laskeutuessaan maan tasalle. ”Vain minua varten. Olen otettu, Steve rakas.”
Kaartilaiset kokoontuivat tasaiseen riviin kenraalinsa ympärille. Aseet pysyivät rinnalla, mutta sotilaiden piippulinja valui vettä alaspäin. Punainen viitta hulmusi syysmyrskyssä, kun Kenraali astui pari askelta eteenpäin.
001 tuhahti. Makutat olivat hänen kokemuksessaan enemmän puhetta kuin tekoja, ja tällainen sisääntulo vaikutti itsessään voimannäytteeltä — tai sirkusesitykseltä. Abzumosta huokuva toismaailmallinen aura oli valmistellut odottamaan toki jotain tämän kaltaista. Jokin hänessä oli kuitenkin muuttunut sitten viime näkemän, tai sitten hän oli pudottanut jonkin naamion lopullisesti. Kuukausien takainen käärmemäinen sihinä tuntui huonolta vitsiltä, johon makuta oli vain itsekin kyllästynyt.
”Missä sinä olet ollut?” 001 kysyi jäiseen sävyyn.
”Aina niin suoraan asiaan”, Abzumo sanoi ja huokaisi dramaattisesti. ”Etkö aio edes kutsua minua sisään?”
Kenraali katsoi Abzumon ja tämän lentopelin ohitse taivaalla leijuvaan kalman kaupunkiin.
”Tuo pysyy ulapalla ainakin niin pitkään, että olemme selvittäneet, mistä tässä on kyse.”
”Tottahan toki. En suosittelisikaan ottamaan ruttosiipeä satamaan, ellet halua aiheuttaa pienimuotoista… epidemiaa.”
Kenraali lausui nopean käskysanan zankrzoraksi kaartilaiselle vieressään, ja kaartilaiset tekivät tilaa Abzumolle. Sitten hän käänsi rintamasuuntaansa Kenraalisataman sisäosien portteja kohti, ja nyökkäsi makutaa seuraamaan. Purppura olento asteli hänen rinnalleen, ja yhdessä kaartilaisten saattamina he marssivat suurta hangaariporttia kohti. Sade piiskasi heitä yhä rankemmin.
”Sanansaattajasi on täällä”, 001 sanoi kävellessään. ”Mutta hän ei joko suostu kertomaan yksityiskohtia tai sitten on täysin vajaaälyinen.”
”Pahoittelen, jos Harmaa Aine on aiheuttanut teille mielipahaa”, Abzumo irvaili. ”Hän on yleensä kovin ystävällinen. Tällä kertaa hänen roolinsa oli toimittaa teille tieto paluustani, ei enempää, ei vähempää.”
”Enempi olisi kelvannut”, 001 tuhahti.
”Ymmärrän toki. Koin taannoin pienimuotoisen takaiskun Bio-Klaanin toa-sotureita vastaan, ja siitä varmasti liioitellut huhut kuolemastani, mutta kostin sen heille moninkertaisesti. Olettekin kenties kuulleet Metru Nuin viimeviikkoisista tapahtumista. Ei ole syytä olla huolissaan: niiden vaikutus sotaamme täällä on vain positiivinen.”
Kaartilaiset kävivät huutamassa komentoja vartiopisteellä, ja hangaariportti alkoi aueta heidän edestään vaivalloisesti kalisten. Kenraali 001 antoi pitkän arvioivan katseen Abzumolle. Vesipisarat valuivat pitkin Kenraalin uurteisia kasvoja, Abzumoa ne suorastaan väistivät.
”Olet ollut kuukausia poissa. Virallisesti laskimme sinut kuolleeksi jo pitkään ennen sanansaattajasi uutisia.”
”Sangen… lyhytnäköistä”, makuta tuhahti. ”Kuolema on minulle pelkkä hidaste.”
Kenraali huokaisi. ”Toitko nuo olennot mukanasi manan majoilta?”
”Moni luulee, että Manala on jonkinlainen tuonpuoleinen, mutta se on itse asiassa konkreettinen paikka Karzahnin saaren alla. Minä räjäytin saaren auki vapauttaen nämä olennot, ja nyt niiden kuningas on minulle kiitollisuudenvelassa. Olen määrännyt hänet sotaan kenraali Killjoyta vastaan. Kuulemani mukaan se saasta on aiheuttanut, hmm, pientä harmia tälläkin puolella kupolia.”
Hangaarihalli avautui heidän edessään valtavana. Laivanvarustamolla seisoi rantautettuna muutama suuri rannikkovartioston laiva, joiden parissa hitsipilli hehkui sokaisevana. Kenraali 001 johdatti saattueen laivojen ohi.
”Kyllä, Killjoy on ollut meidänkin tutkallamme. Hän suoritti iskun satamaan ja upotti sektorin rannikkolaivat. Tiedätkö siis enemmän hänen siirroistaan?”
”Valitettavasti. Olen avustanut ystävääni Ficusta, jonka saatatte tuntea paremmin Pimeyden metsästäjä Puhdistajana. Meidän intressimme ovat olleet toistaiseksi samansuuntaisia. Killjoy havittelee jotain Taras-Silissä, ja suuri joukko tämän vastustajia on nyt kerääntymässä kukistamaan hänet siellä, Manalan voimat mukaan luettuna. Nähdäkseni meidän kaikkien eduksi on, että hän ja hänen apuvoimansa menehtyvät siellä.”
Kiinnostavaa, Kenraali mietti. Eikä täysin hyödytöntä — mutta monimutkaisti asioita.
Abzumon tavoitteet tuntuivat kerta toisensa jälkeen osuvan juuri sopivasti Imperiumin kanssa samaan linjaan… mutta käytännön voittoina ja sotatoimen tukena se ei juuri näyttäytynyt. Kaikkia tietojaan Killjoyn suhteen 001 ei halunnut vielä jakaa. Tätä luottamusta täytyisi vielä testata.
Ovet satamaupseeriston oleskelutiloihin avattiin heidän edestään. Assistentti kiiruhti riisumaan märkää viittaa Kenraalin yltä — tämä oli tarjoutumassa myös Abzumon avuksi, mutta kavahti taaksepäin nähdessään enkelin leveän virneen. Satamahangaarin pauke ja moottorin jyrinä väistyivät, kun he marssivat vettä valuen sisätiloihin, joita valaisi lämmin öljylampun valo. Huone oli sisustettu yllättävän lämpimästi. Merikarttojen seurana seiniä koristi nazoralaista realismia edustavia merellisiä maalauksia. 001 asteli sisään ja viittoi kaartilaisia jäämään ulkopuolelle vahtiin. Hän käveli suurelle karttaseinälle ja vetäisi alla olevan lipaston auki.
”Kätyrisi paljastikin, että olet auttamassa aivan toisissa sotatoimissa”, Kenraali sanoi kaataen rommilasillista. ”Minä saan tästä jokseenkin ristiriitaisia viestejä, Abzumo.”
Hän kääntyi katsomaan makutaa silmiin pyöritellen juomaa lasissaan.
”Miten sinä luulet, että minun pitäisi reagoida, kun kuulen — auttamattoman myöhässä, vielä — että olet osallisena aivan toista sotaa toisella puolen maailmaa?”
”Steve, Steve”, Abzumo huokaisi ja istahti tuolille pöydän ääreen. ”En ole nähdäkseni missään vaiheessa lupautunut olemaan eksklusiivisesti teidän sotanne tukija. Liityin kuukausia sitten seuraanne tahtonani kostaa eräille Bio-Klaanin jäsenille henkilökohtaisia kaunoja. Vaikka henkilöt, joille kostoa haudon, ovatkin tässä välissä ehtineet vaihtua, motivaationi murskata Bio-Klaani on yhä voimissaan. Sitä ei heikennä se, että käyn sotaa — nähdäkseni vieläpä samaa sotaa, koska Killjoy on kaikesta huolimatta yhä Bio-Klaanin jäsen — myös toisella rintamalla.”
Kenraali 001 siemaisi rommia ja katsoi Abzumon ohi.
”Henkilökohtaisten kaunojen jahtaaminen ei vielä aivan kuulosta, että teet sotapanoksesi. Miten se sitten etenee?”
”Sota Killjoyta vastaan? Minä henkilökohtaisesti tuhosin Mustan Käden päätukikohdan ja kaiken sen sisällä olevan sotakaluston. He juoksivat häntä koipien välissä pakoon, eikä Metru Nuilta enää varmasti tipu heille apua.”
Ennen kuin kenraali ehti esittää seuraavan huomion, makutan vasemmasta käsivarresta tunkeutui esiin pitkä, ohut lonkero, joka syöksyi nappaamaan rommipullon pöydältä hänen edestään. Alta aikayksikön pullo valutti sisältönsä Abzumon avoimeen kitaan. Kenraali nyrpisti otsaansa ärtyneenä. Täyttä tuhlausta. Suuren hengen langennut enkeli ei voinut varmaan edes humaltua.
”Saanen myös huomauttaa”, makuta jatkoi huuliaan kielellä lipaisten, ”että Musta Käsi, tai se mitä siitä on jäljellä, on Bio-Klaanin potentiaalisista liittolaisista sotavoimiltaan globaalilla tasolla vaikuttavin, myös Onu-Metrun tornin luhistumisen jälkeen. Ja heidän niin nykyisellä kuin entiselläkin johtajistollaan on henkilökohtaisia, jopa intiimejä suhteita Bio-Klaanin jäseniin. En yllättyisi laisinkaan, jos siltä suunnalta saapuisi vahvistuksia klaanilaisten sotavoimiin hyvinkin pian.”
Kenraali 001 maisteli rommin kylkiäisenä makutan sanoja. Abzumo oli vähintään hyvin valmistautunut. Tieto Onu-Metrun tapahtumista oli vielä ristiriitaista, eikä edes 007:n tiukka haravointi ollut saanut muodostettua tarkkaa kuvaa tilanteesta. Jos se, mitä makuta puhui, oli totta, tämä oli suorittanut iskun Metru Nuita vastaan — ylittänyt yhden niistä rajoista, joita Imperiumikaan ei ollut vielä saanut kunniaa ylittää.
Abzumon kaltainen vapaa toimija oli kaaoksen airut, jonka kaltaiset kaipasivat hihnaa. Mutta toisaalta Metru Nuita vastaan tehty isku, jota ei sidottu suoraan Imperiumiin, oli kuin lahja. Heillä ei ollut aikaa olla hippasilla kenraali Lhikanin kanssa, mutta jos Abzumo halusi leikkiä tulella, hän saisi luvan tehdä niin. Mikä tahansa, mikä poltti matoralaista ylivaltaa hitaalla liekillä, oli tervetullutta.
”Mikäli kaikki kertomasi pitää paikkansa, ei toimintasi pohjoisessa ole aivan hyödytöntä”, 001 sanoi. ”Mutta tarvitsen todisteita siitä, että olet sitoutunut tähän. Imperiumi ei kaipaa arvaamattomia tekijöitä pyörimään jalkoihinsa… ja minulla ei ole sanalla sanoen aavistustakaan, kuka tämä ’Puhdistaja’ on.”
Nimen ’Puhdistaja’ hän suorastaan sylkäisi ulos. Kuinka joku, joka ei ollut nazorak, julkesikaan väittää edustavansa puhtautta?
”Ehkä teidän tiedustelupalvelunne pitäisi olla tarkemmin perillä Odinan liikkeistä”, Abzumo huomautti. ”Puhdistaja on ollut mukana alusta asti — jo silloin, kun lähetit ylimielisen yliluutnanttisi Guardianin perään, hän oli siellä keräämässä itselleen Nimdan sirut.”
Kenraali 001 nosti toista tuntosarveaan ja tuijotti Abzumoa kulmat kurtussa.
”Pitäisikö minun vakuuttua siitä, että tähän Pimeyden metsästäjääsi kannattaa luottaa?”
”Ei missään nimessä. Pimeyden metsästäjät ovat potentiaalisia vihollisia, sillä hekin tavoittelevat Nimdan siruja, joita Bio-Klaani — sekä myös yhteinen ystävämme Avde, jos saan muistuttaa — havittelee. On melkein varmaa, että joudumme jossain vaiheessa ottamaan yhteen heidän kanssaan. Puhdistaja ei itse asiassa enää työskentele Varjotulle, joten hänkin on potentiaalisessa ristiriidassa Odinan oikkujen kanssa. Mutta sekin on vain meille eduksi: mitä enemmän muut osapuolet taistelevat keskenään, sitä parempi meidän kannaltamme.”
Siinä Kenraali oli samaa mieltä — eikä hänellä ollut aikaa kalistella sapelia Varjotunkaan kanssa. Ainakaan vielä. Maailmassa oli paljon armeijoita muserrettavaksi sitten, kun tämä taisto olisi ohi.
Kyllä hän kunnioitti Varjotun kaltaista suurta sotaherraa siitä, että tämä oli kerran yrittänyt kaataa Metru Nuin. Mutta parempi maailma ei syntynyt mutatoitujen epäsikiöiden ja sivistymättömien raakalaisten oikuista.
”Minä olen katsellut teidän kinasteluanne taikakaluista sormieni läpi niin pitkään, kunhan se ei tule lopullisen voittomme tielle”, Kenraali tuhahti. ”Älä pistä minua katumaan sitä valintaa, Abzumo.”
”Puhut kuin täällä olisi saavutettu suuriakin voittoja sillä välin, kun olin rappeuttamassa pohjoista maailmanjärjestystä”, Abzumo myhäili. ”Ehkä haluatkin saattaa minut siis ajan tasalle siitä, mitä täällä on saatu aikaan.”
Kenraali 001 otti uuden pullon lipastosta ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. Sitten hän kääntyi seinälle nastoitettua Bio-Klaanin ja lähisaarten merikarttaa kohti, irrotti korkkitaulusta pari nuppineulaa ja alkoi iskeä nastoja avainkohtiin.
”Entisen Ämkoon veljeskunnan saari miehitettiin, ja sittemmin viidakko raivattiin Lennoston uuden lentosataman tieltä. Miehityksen yhteydessä saimme sotavangiksi admin Ämkoon, joka pienen taivuttelun jälkeen liittyi riveihimme Allianssin erikoisjoukkojen everstinä.”
001 vilkaisi sivusilmällä Abzumoa.
”Meillä on nyt riveissämme myös makuta, joka tottelee käskyjä”, hän sanoi raskaalla äänellä.
Abzumo oli hetken hiljaa.
”Miekkapiru epäilemättä palvelee lähinnä itseään. Kuvitteletko voivasi ansaita hänen aidon uskollisuutensa?”
”Eversti Ämkoo metsästää entistä aseveljeään, eversti Guardiania, tällä hetkellä Lehun uumenissa. Hänessä on lupausta. Ajan kanssa hänenkin päänsä kääntyy lopullisesti. Ja jos ei, ripustan sen seinälleni Yöntuojan kallon vierelle.”
”Entä onko hänen uskollisuutensa sattumoisin kytköksissä Avdeen?”
”Punainen Mies saa yrittää kuiskia käärmeenkielellään, jos haluaa”, 001 sanoi irvistäen pihtiensä välistä. ”Eversti Ämkoo on tarkassa Metastaasin järjestelmien valvonnassa 24 tuntia vuorokaudessa. Hän on Imperiumin oma.”
”Ympärivuorokautinen valvonta onkin tunnetusti merkki pohjattomasta lojaaliudesta”, Abzumo naurahti.
”Se ei ole merkki siitä”, 001 sanoi kylmästi. ”Se on ehto sille.”
Abzumo kohotti ensin kulmaansa ja purskahti sitten räkättävään nauruun.
”Ymmärrän näkemyksesi, arvon kenraali. Ihannetilanteessahan sinä olisit kaiken aikaa yhteydessä aivan alaistesi pohjimmaisiin ajatuksiinkin, mutta valitettavasti sellaisessa yhteismielessä on omat ongelmansa, ja se onkin epäilemättä syy siihen, miksi näin ei nazorakien yhteiskunnassa ole. Lähinnä varoitan sinua luottamasta Punaiseen Mieheen — saati sitten tämän Syvään Nauruun. Minulla on syitä olettaa, että hän on liittoutunut erään tahon kanssa, jonka intresseissä ei ole meidän menestyksemme.”
Taas tämä, Kenraali 001 ajatteli. Punainen Mies ja Makuta Abzumo yrittivät vuorotellen kuiskia hänen olkapäiltään. Liittolaisia nimellisesti — mutta käytännössä molemmat sekavien Nimda-satujen pauloissa. Jossain vaiheessa tämä kuminauha ratkeaisi ja vaaka kallistuisi jompaankumpaan suuntaan… mutta niin pitkään kuin he yrittäisivät pelata tätä peliä hienovaraisesti eivätkä olisi kiinni toistensa kurkuissa, hän aikoisi raastaa heistä molemmista kaiken tarvitsemansa hyödyn irti.
Pelimerkki toista vastaan oli naru, josta vetää. Ja he tuntuivat ojentavan sellaisia toisistaan varsin auliisti.
”Nimeä epäilyksesi”, Kenraali sanoi hiljempaa.
”Metru Nuin operaation aikana Killjoyn seuraan liittyi kaksi varsin hienostunutta tappokonetta. Ficus totesi nämä Avrahk Feterroiksi, Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiksi. Toisin sanoen tämä Arstein on Killjoyn kanssa jonkinasteisessa liitossa. Ja teillä on epäilemättä tiedustelutietoa näiden feterrojen Bio-Klaaniin kohdistuneesta hyökkäyksestä jokunen kuukausi sitten — sekä Avden kytköksistä siihen.”
Vai sellaista peliä sinä pelaat, Kenraali 001 mietti. Kävivätkö Avde ja Abzumo hiljaista sotaa poissa Imperiumin näköpiiristä toisiaan vastaan? Mikäli Abzumon kertoma oli totta, tämä Zorak von Maxitrillian Arstein toimi jonkinlaisena välikätenä Punaiselle Miehelle pelata omaa pitkää peliään Abzumon varalta.
Imperiumille Zorak von Maxitrillian Arstein oli osoittautunut tähän asti hyödylliseksi. Öinen hyökkäys Bio-Klaanin linnakkeeseen oli jättänyt syvät arvet, joita heidän vihollisensa nuoli edelleen. Silti mysteerien Arsteinilta ei kuulunut hakemuskirjettä Allianssiin liittymiseen: ”feterrojen” mestari pysytteli tiiviisti poissa heidän näkökentästään.
Paitsi mitä ilmeisimmin yhden agentin kautta, kuten hän oli hyvin vähän aikaa sitten oppinut. Abzumo ei kertonut kaikkea, joten Kenraalikaan ei. Siihen hän oli ehdollistunut jo tämän liittolaisuuden alussa.
”Vai niin”, hän sanoi katse kartassa. ”Vaikka olisit oikeassa, tämä ei ole vielä silti todiste Punaista Miestä vastaan. Mutta toivon, että pidät minut kartalla, jos opit lisää tästä… Arsteinista.”
”Minulla ei ole vedenpitäviä todisteita Avden petoksesta, mutta arvelin varoituksen olevan paikallaan”, Abzumo sanoi. ”Minä en ole nähdäkseni suoraan häntä vastaan rikkonut, mutta mikäli Arstein avustaa Killjoyta minua vastaan Avden kehotuksesta, Avde pelaa tämän saaren sodan molempia osapuolia.”
”Avde on osoittanut lupausta vihollisen näivettämiseen sisältä käsin, mutta luotanko häneen? Hädin tuskin. Jokainen tiedustelupalvelun silmäpari, joka siihen irtoaa, tarkkailee Avdea ja hänen orjiaan. Niin pitkään kuin konkreettisia todisteita ei ole, toivon että te kaksi leikitte nätisti. Edes tämän liittouman vuoksi. Mikäli Nimda ajaa teidät toisianne vastaan, en aio olla katsomassa.”
”Voi, mutta tottahan toki. Elän palvellakseni.”
001 piti enemmät manauksensa sisällään.
”Ja sitä paitsi”, hän tuhahti, ”keskeytit minut.”
Kitiinikuorinen sormenpää napsahti vasten saaren keskiosaa kartalla.
”Myös Nui-Koro sekä sen nummet on vallattu. Hallitsemme käytännössä koko Suurkylän pohjoispuolista saarta sekä kuristamme Bio-Klaania hengiltä pohjoisesta ja etelästä. Lehu-metsän alue hidastaa moottorin kulkua vihollisen sissisodankäynnillä, mutta sekin sortuu vääjäämättä. Merisaartorengas pitää jopa ilman Rautasiipeä, joka suorittaa tärkeää tehtävää pohjoisessa.”
”Vaikuttavaa, kenraali. Ja tällä tahdilla saisitte varmasti saaren hallintaanne muutamassa kuukaudessa muuttamatta strategiaanne. Mutta…”
Makuta hieroi leukaansa tavalla, jonka olisi voinut tulkita mietteliääksi.
”Mitä ajattelitte tehdä, kun talvi saapuu?”
Kenraali 001 kirosi äänettömästi. Abzumo oli osunut kipukohtaan sotasuunnitelmassa — jälleen osoittamalla ymmärrystään heidän täydellisyyttä hipovien kehojensa harvoista epätäydellisyyksistä. Kylmä tulisi hidastamaan sotakonetta ja sitä ajavia kitiinikuoria, varsinkin nyt, kun Vuoritukikohdan kryotekniikkahanke oli ottanut takaiskun kapinallisten väliintulon myötä. Toisaalta Abzumo ei olisi voinut ymmärtääkään, kuinka pitkällä he olivat lopullisen puhtauden saavuttamisessa. Jossain Luvatun Maan maaperällä osasto Sonnenradin urheat jääkärit ottivat ensiaskeleitaan.
Mutta ennen kuin se kaunis ideaali voitaisiin kahmaista käsiin, ennen kuin heidän torninsa koskettaisivat aurinkoa, olisi päihitettävä lihan epätäydellisyys.
”Jatkamme etenemistä”, 001 päätyi lopulta sanomaan. ”Talvi hidastaa koneistoa, mutta ei pysäytä sitä. Ja talven tullen linnake alkaa nääntyä hengiltä, mutta meidän ruokavarantomme kyllä riittävät.”
”Toivon, että olet oikeassa”, Abzumo tuumasi. ”Nyt, jos sallit, tahtoisin Harmaan Aineeni takaisin. Minulla on hänelle pari tehtävää.”
”Pidä hyvänäsi. En ole saanut hänestä raastettua hyötyä aiemminkaan. Oletko siis jo lähdössä?”
”Steltinmerellä tapahtuu mielenkiintoisia asioita, joista haluan olla perillä. Ja minun on tehtävä seuraavat siirtoni Arsteinia vastaan. Hänen sijaintinsa selvittäminen on osoittautunut… haastavaksi.”
007:n raportti oli kulkeutunut Kenraalin silmien alta aiemmin tänään — Allianssin riveissä marssi nykyään toinenkin toa… ja tällä oli suora yhteys Arsteiniin. Tätä pelimerkkiä hän ei Abzumolle paljastaisi, ainakaan vielä. Ei, ennen kuin hän olisi selvittänyt, kuinka suurella hinnalla se kannattaisi myydä. 001 piti pokerinaamansa ja katsoi Abzumoa silmiin.
”Mitä Steltinmerellä tapahtuu?” hän kysyi laskien rommilasin käsistään.
”Tämä sade”, Abzumo sanoi osoittaen ylöspäin kohti peltikattoa, joka kumisi sateen ropistessa, ”ei ole täysin luonnollinen. On tulossa valtava myrsky. Suosittelen pitämään pienemmät laivat satamassa jonkin aikaa.”
Kenraali oli hetken hiljaa ja sitten vilkaisi merikarttoja sivusilmällään.
”Siltä se on vaikuttanut. Meri on ollut armoton viime päivät. Osaatko arvioida tarkemmin, milloin itse myrsky iskee?”
”Tarkkaan en osaa sanoa. Voi mennä muutama päivä, viikko jopa.”
”Ja aiot syöksyä suoraan sen silmään?”
Pieni hymynkare hiipi Abzumon kasvoille.
”Lentäminen ei ole läheskään yhtä vaarallista.”
001 nyökkäsi hiljaa. Tahtomattaankin hän havaitsi ajatustensa lipuvan Amiraali 002:n merimatkaan, joka kulki — tai oli toivon mukaan jo kulkenut — Steltinmeren läpi. Yltyvät syysmyrskyt eivät olleet pelottaneet Imperiumin laivaston lippulaivaa vuosikausiin. Rautasiipi oli kulkenut läpi niin monta helvetillistä kurimusta ja merellistä taistelua, että se ei vähästä hetkahtaisi.
Silti — tuskin makuta varoitti tällaisesta puhtaasti isotellakseen. Ehkäpä yhteydenotto Rautasiipeen voisi olla viisasta.
”Mutta älä huolehdi”, Abzumo sanoi yhtäkkiä, kavalasti hymyillen. ”Rautasiipi on niin valtava, että sillä tuskin on suurta hätää edes epäluonnollisemmassa myrskyssä.”
Luetko ajatuksiani?
Kenraali 001 tuijotti Abzumoon tuimasti. Tämä ei sanonut mitään vastauksena. Jos makuta oli ylittänyt rajan heidän välillään telepaattisesti, tämä kyllä tietäisi, mitä 001 sellaisesta ajatteli. Harva kykeni lukemaan hänen ilmeitään — hän oli pitänyt siitä huolen vuosien harjoittelulla.
”Oliko sinulla vielä muuta”, 001 lopulta sanoi, ”vai kutsuuko myrskyn silmä sinua jo?”
”Suurempi maailma odottaa”, Abzumo myönsi. ”Kutsu Harmaa Aine, niin otan hänet saman tien mukaani.”
Tiedustelupalvelun agentit saattoivat Harmaata Ainetta Laivaston esikuntatiloihin. Kenraali 001 seurasi sivusta Arkkitehdin ja tämän luomuksen kohtaamista hallin keskellä. Kone ja makuta nyökkäsivät toisilleen sanattomasti.
”Liikuttava jälleennäkeminen”, Kenraali 001 sanoi. ”Älä huoli, olemme kohdelleet häntä parhaaksi katsomallamme tavalla.”
”Varmasti”, Abzumo tuhahti.
Purppura enkeli käänsi selkänsä telakan meluisalle näkymälle, ja alkoi astella kohti suuria ovia. Harmaa Aine lähti rullaamaan mestarinsa vanavedessä, ja hetken päästä 001 saattueineen seurasi perässä.
Entistä rankempi sade ja tuuli piiskasivat suoraan heitä kasvoihin. Harmaa Aine hoiperteli hetken liukkaalla betonilla, kunnes sai selvästi kytkettyä kovemman vaihteen jalkarulliinsa. Kenraali 001 oli lähteä viittansa kanssa lentoon ensi puuskasta. Piiskaava sade kirveli hänen silmiään, mutta hän jatkoi makutan seuraamista. Tämä asteli sateen ja puhurin keskellä sellaisella varmuudella, että 001 ei yhtään epäillyt tämän aikovan syöksyä tulossa olevan kurimuksen syövereihin.
Hän joutui huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan: ”Kun saat sodittua sotasi pohjoisessa, voimmeko luottaa, että näemme sinut tällä rintamalla?”
”Tottahan toki”, Abzumo lausui maireasti tuulen yli. ”Mutta turha sinun on odottaa, että asiointini pohjoisessa tulee päätökseensä. En minä tullut tänään käymään täysin vailla tuliaisia. Katso.”
Makuta osoitti kohti kiitorataa, jonne oli laskeutunut hirveitä ja vääristyneitä asioita. Pienten epämuodostuneiden sarvipäisten olentojen saattueessa vaappui jyrisevin askelin jotain, joka näytti ensisilmäyksellä valtavalta sammakolta. Mitä lähemmäs se sadesumussa ja pimeässä löntysti, sitä vähemmän siinä kuvailussa oli enää järkeä. Demoni riuhtoi ja karjui maahisten tiukassa otteessa — kahleet kilisivät sen kaikissa raajoissa. Hirvityksen tumma panssari kiilteli märkänä sateesta. Suuri musta suu oli kiinni, mutta karjuminen kuului silti jostain, kuin lihaisan kuoren vaimentamana. Kysymys sai kauhealla tavalla vastauksen, kun sammakkomainen kita aukesi paljastaen huutavat kasvot, jotka näyttivät valtavalta naamiottomalta matoralaiselta. Olento valitti itkuvirttä, joka puski tiensä satamamiehistön painajaisiin.
Jostain demonin takaa kipitti kuudella rivakalla niveljalalla esiin toinen. Pienempi olento oli epämuodostunut ja groteski, mutta kantoi itseään ensimmäistä arvokkaammin — pikku maahiset katsoivat tätä kunnioittaen ja peläten. Demonin lihavaa ylävartaloa kannatteli kuusi rapujalkaa, jotka saivat sen etenemään huomattavasti vauhdikkaammin kuin sen pyylevästä yleisolemuksesta olisi arvannut. Olennon yllä oli surmattujen vihollisten nahoista parsittu sotisopa valtaisilla olkapäillä ja kauluksella, joka nousi majesteettisesti sen pään taakse, sen painavat kädet lepäsivät suuren vatsan päällä sekä pyöreästä, punaisen kypärän koristamasta päästä tuijotti epäsymmetrisesti viisi silmää suoraan Kenraaliin — kaksi vasemmalla, kolme oikealla puolella. Kaksoisleuan yllä oli leveä, virkamiesmäinen hymy, ja rintapanssaria koristi kuolinhuutoon ikuisesti juuttunut Kanohi.
001 katsoi hymyilevää Abzumoa. Totta kai tämä toi lahjan korvatakseen poissaoloaan. Nuorempaan ja naiivimpaan moinen liehittely olisi purrut, mutta hän oli oppinut, että kukaan ei tehnyt palveluksia ilman odotusta vastapalveluksesta.
”Saanen esittäytyä”, kuului hihittävä, hersyvä, korkea ääni. ”Olen paroni Pyllirka, Manalan kuninkaan uskollinen palvelija. Mikä lämmin ilo vihdoin astella kanssanne pintamaailmassa ikuisen vankeuden vuosien jälkeen. Olen jo kuullut teistä paljon, suuri Kenraali! Vapauttajamme, Makuta Abzumo, kertoi teidän tarvitsevan tukea sodassanne suurta vihollista vastaan.”
001 seurasi hätkähtämättä groteskin olennon esittäytymistä. Nahkoihin pukeutuva irvikuva vaikutti suurelta aristokraatilta alisessa maailmassa — mutta täällä hän näyttäytyi lähinnä juuri sellaisena hirviönä, joita Makuta Abzumo oli ehdollistanut häntä odottamaan. Oli kuin olento ei olisi aivan tiennyt, kuinka vastenmielinen se oli, vaan esittäytyi kuin suurena ritarina.
”Mitä teillä on tarjota, paroni?”
”Olentoja alemmista kupoleista”, Pyllirka hihitti. ”Kuninkaamme suuruudessaan on sitoutunut suureen taisteluun pohjoisessa. Ruttosiipi Samarxxan ja manalalliset sotajoukot braskentankkeineen, mana-toraneineen ja dinosaureineen lähtevät jakamaan Kaaoksen Keisarin ilosanomaa… mutta hyvän tahdon eleenä vapauttajallemme, Makuta Abzumolle, siunaamme vahvistuksen myös tähän suureen sotaan.”
Rapujalat joustivat alta, kun Pyllirka kumarsi hieman 001:n suuntaan.
”Näen, että ette ole mikä tahansa komentaja, vaan suuri sotilas. Itsekin nousin Hyveiden Näivettäjän ritaristoon surmattuani viisisataa braskentankkia Syvyyksien luolan synkissä tunneleissa. Vihollisteni lihat ovat omaisuuteni, ja kannan niitä ylpeydellä. Kunnian kentät ovat minullekin tuttuja, ja johdan taistoa täälläkin ilomielin. Mukanani tuon palvelusväkeni ja sotilaani, Manalan maahisten mahtavan manipulin sekä kolmekymmentäkaksi hirveää saurusta valmiina palvelemaan teitä…”
Pyllirkan ravunpunainen käsi osoitti kammottavaan sammakkomaiseen olentoon, joka kirkui ja huusi kuin kuoleva.
”… ja upean, kauhistuttavan manalanlunkin, pedon vailla vertaistaan! Jokainen sen kitaan uhrattu sielu on uhraus myös suurelle kuninkaallemme!”
Pyllirka päästi ulos kimeän hihityksen ja raotti hieman rintapanssariaan kyljessä olevien solkien kohdalta. Olennon ylävartalosta paljastui rivistö hirvittäviä, syviä raateluarpia, joista osa meni luuhun asti.
”Ja minähän sen kidasta tietäisin”, Pyllirka sanoi. ”Tämä peto on kerran yrittänyt nielaista minutkin — me olemme vanhoja tuttuja.”
”Vaikuttava olento”, 001 sanoi hiljaa. ”Voinko luottaa vakaumukseenne?”
”Pohjoisen sota on ensiaskeleemme uudella kamaralla”, Pyllirka nauroi. ”Ehkä sen voitettuaan kuninkaamme voi kääntää huomionsa täysin saarellenne? Kuka tietää — mutta sen voi vain aika näyttää. Vaan älkää huoliko — Makuta Abzumon ystävät ovat minunkin ystäviäni. Olen miekkanne ja kilpenne tässä sodassa, suuri Kenraali.”
Kenraali 001 luotti olentoon yhtä paljon kuin siihen, jonka lahja tämä oli ollut. Pyllirka vaikutti jälleen yhdeltä arvaamattomalta hirviöltä kaunopuheisessa paketissa. Silti — sellaisillekin oli paikkansa. Zyglakit olivat olleet Allianssissa lähinnä kompastuskivi tiellä suuruuden saavuttamiseksi, mutta 001 otti ilomielin raakalaismaisen sekä arvaamattoman toiminnan Lehu-metsässä, kunhan se kohdistui Imperiumin vihollisiin.
Kun ei itse uskonut jumaliin, demonien pelko tuntuisi sitäkin naurettavammalta. Mutta jos matoralainen kansa pelkäsi jumalaa, se huutaisi kurkkunsa tärviölle demoneja kohdatessaan.
Silti, tämä niin kutsuttu ”ruttosiipi” miehistöineen oli arvaamaton toimija. Hän ottaisi paronin tarjouksen vastaan mutta suhtautuisi tähän samoin kuin kehen tahansa liittolaiseen — toinen käsi aseella.
”Tervetuloa osaksi taistelua, paroni Pyllirka”, Kenraali 001 sanoi asiallisen jäisesti. ”Toivon, että olette sanojenne arvoinen.”
Pyllirkan kuusi jalkaa laskivat hänen suuren kehonsa hieman alemmas. Hän laski toisella kädellä kypäränsä päästään paljastaen pienen terävän päälaen ja kumarsi entistä syvempään.
”Kuten Biolzebub on herrani, seison rinnallanne — aina, kunnes Bio-Klaani on tuhkaa.”
Kenraali vain murahti vastaukseksi ja vilkaisi jälleen sivusilmällään Abzumoa — tai olisi vilkaissut, jos tämä olisi yhä ollut hänen vierellään. Hän katsoi kunnolla ympärilleen ja lopulta huomasi Abzumon sivummalla puhumassa jollekulle. Hän kurtisti kulmiaan ärtyneesti.
”Pahoittelut”, hän ärähti Pyllirkalle ja lähti marssimaan kohti makutaa. Rapujalkainen demoni kumarsi jälleen kohteliaasti ja jäi paikalleen.
Ennen kuin 001 ehti Abzumon luokse tämä kääntyi häntä kohti. Tämän takana nazorak-sotilas lähti kohti viestimiesten parakkia.
”Steve”, Abzumo huokaisi. ”Eikö Paroni Pyllirka viihdyttänyt sinua riittävän pitkään?”
”Hän vaikutti innokkaalta liittymään taisteluumme. Mitä sinä teet?”
Välinpitämätön hymy ei poistunut makutan kasvoilta, kun tämä sanoi:
”Älä vaivaa pientä mieltäsi niin mitättömillä asioilla. Keskity sen sijaan tulevaan: miten aiot panna uudet demoniset vahvistuksesi töihin?”
Abzumo lähti harppomaan takaisin kohti kiitoradalla seisoskelevia demoneja sellaista vauhtia, että Kenraali oli vähällä jäädä jälkeen. Hän jäi tuijottamaan viestimiestä, joka käveli sadesumun läpi suorastaan hätäisesti poispäin Abzumosta.
001 kumartui yhtä kaartilaisistaan kohti:
”Kuulustelkaa häntä. Kysykää häneltä, mitä makuta sanoi hänelle. Käyttäkää tehostetun kuulustelun metodeja, jos on pakko.”
Kaartilainen nyökkäsi ja irtosi muodostelmasta seuraamaan nazorakia. 001 seurasi makutaa lennonjohtotornin juurelle asti. Verta syöksevä ilmahirvitys avasi kitansa valmiina vastaanottamaan matkustajansa. Ennen koneeseen astumista Abzumo kääntyi vielä kohti Kenraali 001:tä.
”Emme varmaan näe pitkään hetkeen”, 001 huusi tuulen yli. ”Kiitos vahvistuksistasi ja informaatiosta.”
”Anna terveiseni myös Stephenille”, Abzumo sanoi äänellä, jonka ei olisi kuulunut kantaa myrskyn metelin yli mutta kantoi kuitenkin. ”Anteeksi, tarkoitan tietysti Tohtori 006:tta.”
Kenraali nyökkäsi vain vastaukseksi. Oli hyviä syitä puhua Tohtorille tästä kohtaamisesta — mutta mitä, siitä hän ei Abzumolle tahtonut sanoa.
Enkeli rullaluistelevine käskyläisineen nousi kirottuun koneeseensa, jonka leuat loksahtivat kiinni välittömästi näiden perässä. Kenraali saattueineen otti etäisyyttä, kun laite haki vauhtia satamakiitoradalla, nousi lentoon ja syöksyi kohti tuhoisia myrskypilviä punaista nestettä ilmoille suihkien. Mielipuolisten lentoliskojen saattue kirkaisi yhteen ääneen ja lähti seuraamaan laitetta. Kuolleiden kaupunki valui sadesumuun hiljalleen ja katosi lopulta näkyvistä.
Paroni Pyllirka antoi kunnioittavan kumarruksen vielä kohti loittonevaa ruttosiipeä, ja asteli pikkupirujen ja sairauden saurusten rivistöjen eteen antamaan komentojaan. 001 kuunteli sateen yli karjahduksia karulla kielellä, jota kukaan pintamaailmassa ei puhunut. Kahlittu manalanlunkki valitti hyytävästi myrskyn läpi.
Allianssi oli jälleen vahvempi — mutta kuten kaikki lahjat, tämä tuli mukana listalla ehtoja.
Horisontissa jyrähti. Aallokko tuntui vain yltyvän yötä myöten.
Sateen piiskaama Kenraali matkusti raidekuljetuksella Pesän syvempien osien läpi. Sukkula pysähtyi vain esikuntaupseeristoa varten varatulla pysäkillä Pesän toiseksi sisimmän ringin uumenissa. Saattue kaartilaisia johdatti hänet läpi lastauslaiturin valtavassa luolakompleksissa. Korkealla luolan katossa upseeristoravintola Riippuva Smaragdi heijasti ikkunoistaan lämmintä valoa stalaktiitteihin ja allaan levittäytyvään stalagmiittimetsään. Ravintolan sisältä kuuluva klassinen nazoralaisvalssi kaikui etäisesti pesänsisäisten moottoriajoneuvojen ja lastauslaiturin kuhinan alta.
001 oli hyvin tietoinen, että 005 siellä järjesti karonkkaa viimeisimmän elokuvaprojektinsa kuvausjakson päättymisen kunniaksi. Ei totta kai totuusministeriön päällystöä alemmille — ja mikäli tämä halusi ylläpitää Pesän turvallisuutta, tuskin edes pääosan esittäjälle.
Saattuettaan hädin tuskin huomioiden Kenraali astui kenraalillisen komentobunkkerin kiviportaita alas, ohitti pokkuroivat esikuntajääkärit tylysti ja marssi sanaakaan sanomatta toimistoonsa. Hän sulki oven perässään, ripusti litimärän viitan naulakkoon ja näppäili työpöydällään olevaan kommunikaattoriin kolminumeroisen tunnisteen — sekä yhdellä napinpainalluksella varmisti, että puhelu ohittaisi kiireellisenä kaiken muun vastaanottajapäädyssä.
Näyttö pöytää vastapäätä alkoi yhdistää vaikeasti saavutettavaan vastaanottajaan. Hetken päästä ruudulle ilmestyi tutut vanhat kasvot, joille heijastui kirkkaan valkeaa näytön valoa muuten pimeässä tilassa.
”-itäs? OOOH, JOHTAJANI! Tai siis, khrm! Arvon Kenraali, mitä asiaa teillä minulle on?” Päätutkijan nasaali ääni kaikui linjoja pitkin. Kenraali näki tiedemiehen pitelevän lankapuhelinta ohimollaan.
”Päätutkija”, Kenraali murahti. ”Keskeytänkö jotain?”
”Olin juuri ottamassa aivosähkökäyröjä Pesän vesijohtoputkistoista löytyneistä vesisiiroista! Todella kiehtovaa! Niistä voimme saada vaikka mitä dataa nazorakien elinym-”
”Siirrä kaikki muut projektisi sivuun. Saat kiireellisen tehtävänannon.”
Päätutkija häkeltyi näkyvästi ruudulla ja katsoi odottavana.
”Osaatko sinä suojata mieliä hyökkäävää telepatiaa vastaan?” Kenraali kysyi.
Päätutkija mutristi uurteista suutaan mietteliäänä. ”Kyllä osaan, ainakin teoriassa. On olemassa eri metodeja suojautua erityyppisiä psyykkisiä tietomurtoja vastaan. Yleisin ’mielenluku’ on sitä, kun tunkeutuja yrittää virittää mielensä samalle taajuudelle omasi kanssa. Silmien räpyttely nopeassa sarjassa voi nostattaa sykettäsi ja vireystasoasi tarpeeksi hämmentääkseen mahdollisen tunkeutujan. Myös päivittäinen annos kalanmaksaöljyä on hyväksi telepaattiselle vastustuskyvylle.”
Kenraali huokaisi.
”Luuletko, että niin voi pysäyttää makutaa lukemasta ajatuksiaan?”
”Se… voi olla haastavampaa. Makutojen tietoisuudet leviävät paaaljon laajemmalle kuin muiden rotujen ja kykenevät helposti murtamaan suojauksia pelkällä massallaan”, Päätutkija totesi uutta vakavuutta äänessään. ”Mutta uskon siihenkin löytyvän metodin. Minulla ei juuri nyt ole mitään valmiina. Kuinka pian tarvitsette suojauksen?”
”Niin pian kuin mahdollista. En halua, että hairahdat mihinkään harhautuksiin.”
Oli toisinaan haaste puhtausaatteen sisäiselle koherenssille, että muuten täydellisiä tieteilijöitä kirottiin niin monella tavalla epätäydellisillä kehoilla ja mielillä. Hajamielinen professori oli saavuttanut aivan liikaa suuruuksia ollakseen helposti korvattavissa. Ja oli tämä joissain asioissa valitettavasti paras rotuaan.
Kenraali jatkoi:
”Tarvitsen toimivan suojauksen varasuunnitelmaksi tiettyjen osapuolien varalle… mikäli ne valitsevat toimia Imperiumin etujen vastaisesti. Kerro minulle, mitä resursseja tarvitset tutkimukseen. Saan ne tapahtumaan.”
”Odottakaas…” Päätutkija mumisi laskien luurinsa alas ja katosi hetkeksi videokuvasta. Lankoja pitkin kuului kaappien kolahtelua ja hektistä paperien pläräystä. Sitten Päätutkija horjahti takaisin videokuvassa näkyvälle tuolilleen pidellen valtavaa toimistokansiota.
”Ah, löytyi! Minulla saattaa olla idea”, Päätutkija hihkaisi asettaen luurinsa leukansa ja olkapäänsä väliin. Kenraali näki, kuinka kansiosta varisi irtonaisia sivuja ja muistilappuja jonnekin lattialle, mutta se ei näyttänyt professoria haittaavan. ”Hmm. Saatan tarvita prototyyppiä varten vähän harvinaisempaa materiaalia…”
”Mitä materiaalia?”
”Toa-kiven.”
Kenraalin silmät ohenivat viiruiksi.
”Minä olin muistavinani, että osastosi viiden vuoden budjetti käytettiin jo yhteen sellaiseen.”
”Mutta eikö, arvon Kenraali, sellaisen viimeinen sovellukseni ollut hintansa väärti?” Päätutkijan äänessä oli ylpeyttä.
Kenraali tuhahti.
”Kieltämättä. Älä silti oleta, että sellainen resurssi putkahtaa käsiisi aina, kun haaveilet siitä. Matoralaisten supersotilaita ei ilmesty maailmaan millään järjellä tai logiikalla — ja ymmärrät varmasti, kuinka vaikeaa on metsästää sellaisia noitia, jotka osaavat noitua matoranista toan.”
”Tietysti ymmärrän, oi johtajani”, Päätutkija nyökkäsi kameralle. ”Käsittääkseni yliopiston kokoelmissa on yksi kappale. Tosin en usko, että Rehtori 038 luopuu helposti omastaan.”
Kenraali pysähtyi miettimään. Käydäkö kauppaa yliopiston kokoelmien kallisarvoisimmalla resurssilla vai lähteä metsästämään uutta? Toisaalta saarella oli enemmän toia kuin yhdelläkään, jonka he olivat valloittaneet tätä ennen. Jos toan päästi lisääntymään, se vääjäämättä teki niin. Kuten kaikki syöpäläiset.
Vaihtoehtoja hänellä oli — mutta ei välttämättä aikaa. Ja valitettavasti Päätutkija oli aiemminkin luonut menestystä kyseenalaisista sijoituksista.
”Luopuu, jos se haltuunotetaan suurempaa tarkoitusta varten. Aion olettaa, että et tule palauttamaan sitä kokeidesi jälkeen.”
”Mitä todennäkösimmin en. Ai niin, saatan myös tarvita näytteen makutan — tai tarpeeksi samankaltaisen olennon — biologista materiaa. Pienikin määrä riittää.”
”Minulla on yksi sellainen talutushihnassa Lehu-metsässä. Saatan teidät yhteen pikimmiten. Älä leikkele häntä… enemmän kuin tarvitsee.”
”Fantastista! Ole huoleti, oi johtajani, olen hyvä lemmikkien kanssa!”
”Varmistan, että saat kaiken tarvitsemasi.”
001 katkaisi puhelun Päätutkijalle. Hän kirjoitti parit nopeat muistiinpanot paperiin katsomatta ja näppäili kommunikaattoriin seuraavan tunnisteen. Pesäasiainministeri 008 sai tehtävänannon delegoida toa-kiven haltuunoton Yliopistolta ja Prikaatinkenraali 088 saisi välittää Eversti Ämkoolle käskyn yllättävään terveystarkastukseen.
Illan loput työasiat hoituivat puolella ajatuksella. 007 raportoi osasto Sonnenradin löydöksistä, 003 lentoaseman rakennusaikatauluista ja 004 uuden luotijunaprojektin maansiirtotyöstä. Viimeisenä ennen toimistosta lähtemistään hän pysähtyi muistelemaan Abzumon sanoja ja avasi vielä yhden kiireisen puhelun.
Abzumo oli sanonut monta asiaa, jotka herättivät hänessä tarpeita toimenpiteisiin — mutta kaikkein suurimman tarpeen toimia oli herättänyt tämän sanansaattaja.
Vai että Abzumo oli tärkeässä roolissa Uuden Sukupolven suhteen?
Ruudun kohina tasautui ja paljasti nazorak-tiedeyhteisön entisen kirkkaimman tähden väsyneet kasvot. Tutkimukset entisen Veljeskunnan saarella pitivät Tohtoria kiireisempänä kuin aikoihin.
”Arvon Kenraali”, Tohtori 006 vastasi. Ruudun alareunassa kiilteli sekava kattaus hänen työpisteensä instrumentteja. Yhä huonommin nukutut yöt näkyivät kalpean tiedemiehen silmissä.
”Tohtori. Makuta Abzumo kävi Kenraalinsatamassa.”
006 haukkaisi henkeään tavalla, joka sai Kenralin miettimään, oliko tämä saamassa paniikkikohtauksen välittömästi. Tämä hillitsi itsensä vain vaivoin.
”J-ja lähtikö hän jo?”
”Lähti. Ja jätti terveisiä sinulle. Mikä valmiustaso Uudella Sukupolvella on?”
Sen jälkeen, kun Rautasiipi oli suunnannut uutta tehtävää kohti ja Uusi Sukupolvi oli siirretty pois sen tiloista, Tohtori oli määrätty taas projektin vastaavaksi tiedeupseeriksi. Tämä vaikutti päivä päivältä heikommalta ja väsyneemmältä mutta pysyi aikatauluissa — joten ei ollut korvausvaarassa ainakaan välittömästi.
006 keräili itseään, selvästi Abzumon maininnasta järkyttyneenä.
”S-se… on 99 % valmis yltiöharjoitukseen, arvon Kenraali. Organismi SLT:n toimintavika lienee nyt ohitettu — h-heh. P-paljastui, että joku oli itse asiassa tuonut saarelle Kanohi Suletun, joka teki tahtomattamme yhteyden siihen. Uskon, että käyttäjä ei ole silti voinut oppia mitään — tuskin Suletun omistaja osaisi kieltämme. Ja on epätodennäköistä että hän on tajunnut, että mitään on tapahtunut.”
”Hyvä”, Kenraali sanoi. ”Olet toiminut esimerkillisesti paineistetussa tilanteessa, 006. Annan uuden mahtikäskyn Uuden Sukupolven suhteen.”
006 suoristi selkänsä ja vetäisi syvään henkeä.
”… a-arvon Kenraali?”
Kenraalin asunto
Pitkä ilta sai päätöksensä takkatulen äärellä. 001 asteli silkkisessä tulenpunaisessa kylpytakissa henkilökohtaisissa majoitustiloissaan. Kristallilevy soitti sotilasmarsseja, viskilasi tummanpuhuvine sisältöineen kimaltelivat liekin valossa. Kenraali istahti alas mukaunnahkaiseen nojatuoliin, tarttui lasista ja nautiskeli juoman kipakasta mausta.
Normaalisti hän vältteli nautintoaineita ennen nukkumaanmenoa — ne heikensivät unenlaatua ja tulevan päivän fyysisiä suorituksia. Hän oli kuitenkin havainnut, että kiireisen päivän jälkeen se auttoi saamaan unen päästä kiinni paremmin. Eikä hänellä ollut muutenkaan taipumus nukkua kovin paljoa.
Sitä paitsi, ei hän edes huomenna aamulla astuisikaan harjoitehuoneeseensa. Ei, ennen kuin kokeellisen tieteen osasto saisi häädettyä sen klaanilaislähtöisen räyhähengen, joka kuulemma kummitteli kuntosalilaitteissa. Kaikenlaisia kammotuksia Toa Tawakin hyysäsi. Ei ihme, että rapulinnake oli sortumassa omaan mahdottomuuteensa. Ehkä hänen vähäinen luottamuksensa Avdeen oli ollut täysin perusteetonta: petturit ja vähäinen lojaliteetti olivat vain vääjäämättömiä tuollaisessa sekasorron pesäkkeessä. Sellaisen esiin kaivaminen ei vaatinut mestarimanipulaattoria.
Kuntosalin kummitus saisi säästää holhoavat sanansa jollekulle muulle. Ennen tämän karkottamista hän hoitaisi lihaskuntonsa kehonpainoharjoittelulla.
Kenraali 001 antoi katseensa vaellella seinillä miettien monivaiheista päivää. Vielä ennen saapumistaan asunnolleen hän oli saanut tiedustelun raportin kuulustelusta. Abzumon jututtama nazorak ei tuntunut muistavan koko keskustelua — eikä edes kuuden tunnin vierailu kuulustelutila 13:een tuntunut virkistävän tämän muistia. Ilman todisteita Imperiumin vastaisesta vehkeilystä Tiedustelupalvelun edustajat olivat pitäneet aiheellisena palauttaa sotilaan takaisin tehtäviensä pariin — vain toinen tuntosarvi hieman taittuneena.
Puhuiko tämä totta? Oliko Abzumo sorkkinut tämän mieltä jotenkin? 007 oli luvannut, että pesän sisäinen tiedustelu tarkkailisi tilannetta ainakin vielä parin päivän ajan.
001 makusteli juomaa. Hänen oli vaikea kytkeä pois ongelmia ratkovaa osaa päässään. Katseellaan hän kohtasi maalauksen, jossa kaksi uljasta nuorta nazorakia pystyttivät Imperiumin lipun kotisaarensa santaan kukistettuaan matoralaiset vorot ja varkaat. Meri kuohui veljeskaksikon takana, kun he hymyilivät toisilleen.
Taiteilijan idealistinen näkemys ajasta, jota kukaan muu kuin he ei oikeasti muistanut. Turhaa nuoleskelua sellaisilta, jotka luulivat että Imperiumissa voisi ansaita paikkansa kehuilla ja kumartelulla. Mutta silti… hän piti sitä täällä, takkatulen yllä.
Koska oli taiteilija kai jotain todellista teoksellaan saavuttanut: sen lapsellisen, naiivin uskon, joka noilla veljeksillä oli ollut parempaan maailmaan ja siihen, miten sen voisi vain löytää.
Hän oli oppinut pois siitä naiivista uskosta — vaikka tavoite olikin heillä edelleen sama kuin noina päivinä.
001 siirsi katseensa huoneen peräseinällä olevaan kommunikaattorinäyttöön ja huokaisi. Hän vetäytyi syvemmälle nojatuoliinsa ja käynnisti näytön kaukosäätimen napista. Seuraava puhelu ei toimisi enää Pesän sisäisillä yhteyksillä. Silloin, kun tämä yhteys toimi, se luotti täysin Metastaasin järjestelmiin. Sekään ei ollut pomminvarmaa, sillä matkaa kohteeseen alkoi vääjäämättä olla puolentoista meren verran.
Kenraali ei muistanut, milloin Rautasiipi oli kulkenut näin kaukana hänestä viimeksi. Ajat olivat muuttuneet siinä, että edellisessä kolmessa sodassa tämänkaltaisista etäyhteyksistä ei ollut edes unelmoitu. Rautasiipi kulki yleensä siellä, missä Imperiumikin.
Vaikka joskus olikin ollut aika, jolloin se oli saanut kartoittaa sakaroita vapaana kuin viiden sakarameren linnut. Ehkä sen komentaja oli unohtanut nuo ajat, ehkä ei.
Näyttöön aukesi rakeinen näkymä puupaneloituun työhuoneeseen, jonka seiniä koristivat kaukomaiden aarteet ja jonka hyllyllä oli suuri akvaario. Huoneen mestari oli selin kameraan ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos, mutta käänsi rintamasuuntansa Kenraaliin päin huomattuaan videoyhteyden auenneen.
”Kenraali”, Amiraalin ääni kuului kaiuttimista.
”Amiraali”, Kenraali vastasi. ”Missä purjehditte?”
”Lähempänä vielä mannerta kuin Zakazia”, 002 kertoi istuutuessaan työpöytänsä ääreen. Hän katsoi raportteja pöydällään. ”Matkanteon vauhti on ollut hitaammasta päästä arvioitamme. Näillä vesillä tuntuu aina olevan joitain satunnaisia kohtaamisia… ja olemme tietenkin toimineet varman päälle.”
Kenraali tiesi, että 002 vältteli sanomasta ”merirosvoja” — ja oli siitä kiitollinen, vaikka niitä oli mahdoton olla ajattelematta. Erityisesti Välisaaria ympäröivällä alueella syöpäläisiä riitti. Kun he olisivat saavuttaneet direktiivi 6:n ja musertaneet Bio-Klaanin sen tieltä, seuraava askel olisi puhdistaa ympäröivät merialueet lopuistakin tuholaisista.
Kenraali vilkaisi seinällään olevaan viiden sakaran merikarttaan.
”Kuljetteko Zakazin pohjois- vai eteläpuolelta?” hän kysyi.
”Pohjoisesta. Matkaa tulee enemmän, mutta risteämme isot merireitit nopeammin.” Amiraali piti pienen tauon ja murahti. ”Lisäksi Steltinmeren suurilla selillä riehuu melkoinen myrsky. Enteilen, että menee rankemmaksi, ennen kuin hellittää.”
Kenraali pyöritteli juomaa lasissaan ja seurasi katseellaan Amiraalin reittiä merikartalla.
”Kuljette lähempää Metru Nuita kuin olemme koskaan kulkeneet”, hän totesi.
Amiraali nyökkäsi.
”Meri on onneksi suuri. Tehtävän pitäisi olla suoritettu ennen kuin mata-kansa viisastuu siitä, mitä tarkkaan ottaen teemme. Rautasiipi koristaa varmasti Metru Nuin esikunnan tiedusteluraportteja tulevina kuukausina, mutta ovat ne laivastani tienneet aiemminkin.”
Kenraali nyökkäsi. Imperiumin toisen äänensävyssä ei ollut pelkoa, vaikka Rautasiipi lähestyi kaikkien sakaroiden mahtimiehien vartioimia ja hallitsemia vesiä. Nazorakien johtokunta oli täysin tietoinen siitä, että välienselvittely Metru Nuin laivaston kanssa olisi täysin typerää. Mutta niin kauan kuin Imperiumi ei tehnyt avoimen vihamielistä aloitetta Turaga Dumen suuntaan, ei Dumenkaan laskelmissa olisi järkevää käydä nazorakien kimppuun.
Vielä he kävisivät senkin sodan. 001 oli ollut kärsivällinen. Vielä hän leikkaisi käärmeeltä pään.
”Älkää riskeeratko tehtävää muilla välienselvittelyillä, mikäli mahdollista. Säästäkää ammuksia ensisijaiseen kohteeseen.”
”Tietenkin. Avomerellä on tilaa väistää suurin osa turhista tappeluista. Meillä on varmasti vielä matkan jälkeenkin tulivoimaa Nascoston hoitamiseen.”
001 käänsi katseensa taas ruudulle.
”Onko tiedustelu löytänyt todisteita heidän tarkasta sijainnistaan?”
Amiraali irvisti. ”Kohtalaisesti… En pidä uudesta tutkatornista, jonka 007:n väki asennutti yläkannelle, mutta sen pitäisi auttaa operaatio maaliin asti.”
Kenraali nousi tuoliltaan ja lähestyi karttaa. Laivaston ja tiedustelupalvelun yhteistyö oli onnistunut rajaamaan Kenraalinsatamaan iskeneiden erikoisjoukkojen oletetun tukikohdan sijaintia jonnekin Zakazin, Xian ja Karzahnin muodostaman kolmion sisälle… mutta liukkaita ne yhä olivat. Saapuivat ja katosivat haamujen lailla.
”En odota löytäväni mitään niiden nimikkomajakkaa, mutta kyllä me vielä saamme ne esiin”, Amiraali vielä vahvisti.
”Toivon, että hoidatte sen niin nopeasti kuin mahdollista”, Kenraali sanoi siemaisten juomaansa. ”Rautasiipeä tarvitaan täälläkin.”
”Parasta vauhtia, tietenkin. Mutta tämä on pakko tehdä huolella. Sillä on oltava seurauksia, että sotilaskunniaamme loukataan.”
”Niin. Niin sillä ehdottomasti on.”
Joistain asioista imperiumin ensimmäinen ja toinen olivat erittäin samanmielisiä. Ennen kuin kumpikaan ehti jatkaa, videokuva pätkäisi hetkeksi. Kun se palasi, Kenraali näki Amiraalin pitävän pöytänsä irtaimistoa paikallaan. Videokuvasta sitä oli vaikea havaita, mutta voimakas myrskytuuli oli kaikesta päätellen tarrannut Rautasiipeen.
001 katsoi veljeään pitkään.
”Miltä myrskyt näyttävät siellä?”
Amiraali hymähti ilottomasti. ”Joko vätysteleminen Välisaarten matalissa vesissä on pehmentänyt minua, tai sitten tästä on tulossa jotain suurta. Tuulee, sataa ja ukkostaa, mutta siltikin tämä taitaa olla vasta alkusoittoa. Saapahan nuorempi miehistö oppia kunnon merenkäynnistä… ja on tässä sekin etu, muuta liikennettä on vähemmän. Rautasiiven kurssi pitää kyllä.”
Tumma juoma muodosti yhä suurempia aaltoja lasissa, kun Kenraali pyöritteli sitä.
”Kuulemani mukaan se ei ole mikään tavallinen myrsky, ja sen silmä on jossain Steltinmerellä. Täälläkin myrskyää… mutta en ole varma, onko tämä sama myrsky. Makuta Abzumo kertoi, että se tulee vielä yltymään.”
”Hrm… inhottaa olla sen kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen.”
”Ilmeisesti olemme hänen kanssaan myös samaa mieltä Killjoystä. Mutta en kokenut tarpeelliseksi kertoa, että aiomme hoidella hänet, ennen kuin makuta ehtii edes paikalle.”
”Killjoy saa tietää, että vaikka hänellä on monta ohjusta, minulla on monta tykkiä. Ja mitä tulee Makuta Abzumoon… mitä vähemmän nojaudumme hänen tukeensa, sen parempi.”
”Vaikka olemme liittolaisia, minulla on yhä ylpeys”, Kenraali sanoi irvistäen. ”Ja hän loukkasi sitä tänään useilla tavoilla. Lohdutuspalkintona saimme jonkinlaisen osaston uusia hirvityksiä, jotka hän kävi kaivamassa maanraosta. Aion laittaa ne töihin, totta kai — jonnekin, missä asioita ei tarvitse hoitaa siististi.”
Amiraali suoristi viittansa kauluksia. ”Tämä sota on tuonut mukanaan paljon liittolaisia, joista on lähinnä likaisiin töihin. Arveletko, että Abzumon onkalo-olennoista on kouriintuntuvaa etua rintamalla?”
”Vähintään pelon herättämiseen. Kuitenkin… aion suhtautua niihin myös hänelle lojaaleina silminä ja korvina. En tiedä, mikä hänen loppupelinsä saaren sodan suhteen todella on, eikä ole laisinkaan selvää, miksi hänen sanansaattajansa kävi… tarkkailemassa Uuden Sukupolven unta.”
Uusi Sukupolvi oli veljesten välillä arka aihe. 001:n ja 002:n arvovaltaiset asemat olivat kolisseet toisiaan vasten projektin aiempien vaiheiden tiimoilta, ja etenkin Amiraali oli ottanut hankkeen etenemisen ja takaiskut henkilökohtaisesti — varsinkin hänen menetettyään 1034:n, jolle oli pedattu erityistä roolia Uudessa Sukupolvessa.
”Hmm, vai sellaista…” Amiraali mutisi. ”En olekaan saanut pöydälleni raportteja Uuden Sukupolven viimeisistä vaiheista.”
Kenraali ei tarttunut pikkuveljensä syöttiin vaan odotti. Kohta Amiraali jatkoi.
”Mutta niin… onhan se outoa. Tekikö se aivotyyppi sitten jotain?”
”Ei. Tarkkaili vain. Enkä voi ymmärtää, miksi.”
001 siemaisi juomaansa, ja perinpohjaisen vastenmielinen ajatus läpäisi hänen tajuntansa. Ei. Eihän? Eihän se voisi olla… sentimentaalisista syistä? Abzumo oli kopeloinut tälle kuulumattomia aivoja jo aiemminkin. Kokiko makutan luomus jonkinlaista… sisaruutta Uutta Sukupolvea kohtaan? Oliko Harmaa Aine Uuden Sukupolven prototyyppi? Eräänlainen isoveli?
001 olisi halunnut sylkäistä, jos viski ei olisi ollut liian kallista siihen. Hän nielaisi väkipakolla ja irvisti näkyvästi.
”No, mitä nyt?” Amiraali kysyi linjoja pitkin. ”Liittyikö siihen jotain muutakin?”
”Hyllytin Uuden Sukupolven”, 001 totesi.
Ja jätti jälkeensä tyrmistyneen hiljaisuuden.
”Hyllytit”, Amiraali lopulta sanoi.
”Tohtori 006 siirtää heitä parhaillaan kryojäähän. Odottamaan, että heidät hyödynnetään — sellaisinaan, tai vaikka sitten varaosina.”
Kenraali ei aikonut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä Abzumon tai tämän käskyläisten suhteen. Hän ei osannut vielä sanoa rakeisen videokuvan perusteella, ajatteliko hänen veljensä samoin. Toistaiseksi Amiraalin ilme näytti lähinnä tyrmistyneeltä.
”Me päästimme Makuta Abzumon liian lähelle, 002… ja hän hyödynsi mahdollisuuden. Hän nauttii aivojemme sorkkimisesta, ja me olemme päästäneet hänet sinne uudestaan ja uudestaan. En voi tietää, mitä varasuunnitelmia hän on niiden suhteen punonut… emmekä me voi antaa kunniaa hänelle matkastamme lopulliseen puhtauteen.”
Amiraali ei vieläkään vastannut mitään. Kenraalin vapaa käsi puristui nyrkkiin.
”Lopussa me itse olemme kuitenkin ainoat, joihin voimme luottaa. Emme skakdeihin, jotka tottelevat vain rahaa. Emme zyglakeihin, jotka ovat lopulta pelkkiä eläimiä. Emmekä makutoihin — kuten siihen, joka kerran satoja vuosia sitten yritti kaitsea meitä kuin lampaita. Siihen, joka yritti surmata Äidin.”
Amiraali nojautui taaksepäin ja katsoi ikkunan takana myrskyävää merta.
”Niin”, hän lopulta vastasi hiljaisella äänellä. ”Virhe tapahtui siis jo, kun päästimme Abzumon mukaan projektiin. Hmm…”
Kenraali odotti, kun hänen veljensä keräsi ajatuksia. Antoi veljelleen aikaa tulla oikeisiin johtopäätöksiin.
”Ehkä se ei ole nyt tärkeää”, Amiraali jatkoi hitaasti puhuen. ”Syyllisten etsiminen virheisiin, siis. Olet… oikeassa sen suhteen, että me emme voi käyttää asetta, joka saattaa räjähtää naamallemme. Emme niin pitkään, kuin luotettaviakin aseita on.”
Amiraali pudisti päätään. Kenraali ei videokuvasta sitä nähnyt, mutta hän arveli 002:n purevan leukojaan yhteen. Tämä teki niin niellessään ylpeytensä. Kenraali oli tyytyväinen, että tätä ei ollut täytynyt erikseen kehottaa nielemään sitä.
”Tulemme tekemään päätöksen siitä, mitä ajattelemme Abzumon liittolaisuudesta, jos hän ikinä palaa pohjoiselta ristiretkeltään. Mikäli hän ei siis käy taas kuolemassa samaiseen myrskyyn. Todella tahdon valjastaa makutan voimat käyttöömme… mutta minulla on siihen muitakin vaihtoehtoja.”
Ja toinen Imperiumin erikoisjoukkojen eversti varmistamassa, että edes tämä makuta tiesi paikkansa.
”Mainitsit Äidin”, Amiraali puhui ja kääntyi taas kameran puoleen. ”Luuletko klaanilaisten yrittävän taas jotain? Tai jonkun muun?”
”Varovaisuus Abzumon suhteen on myös varovaisuutta Makuta Nuin suhteen. Se, että he pääsivät viimeksi niin pitkälle, tuntuu vain kohtalon oikulta… tai makutan mielipuoliselta vitsiltä. Äidin kammion vartiointia on kolminkertaistettu. Suojelemme lajimme tulevaisuutta kaikkia niitä vastaan, jotka sen yrittävät riistää. Tai hallita sitä.”
Amiraali nyökkäsi jäykästi. Hän näytti siltä, kuin olisi tahtonut vielä sanoa jotain, muttei jatkanut aiheesta.
”Oliko vielä muuta? Minun täytyy pian varmistaa kurssi — nuoremmilla navigaattoreilla ei ole kokemusta tällaisista myrskytuulista.”
Kenraali tuijotti merikarttoja ja antoi veljensä odottaa hetken. Tai mahdollisuuden tälle palata vielä keskusteluun Uudesta Sukupolvesta — onneksi tämä oli kuitenkin ymmärtänyt paremmin.
”Ei. Pysykää pinnalla. Ja voittakaa taistelu.”
”Na Zora.”
Yhteys pimeni kuin loputon Steltinmeren myrsky olisi nielaissut Amiraalin laivoineen. Se riski oli toki aina, kuten Kenraalinkin riski oli menettää henkensä rintamalla. Silti he molemmat taistelivat edelleen.
Kuoleminen oli nuoremmille. Amiraali tulisi viemään pohjoisen operaation loppuun kunnialla. Siihen, jos johonkin, täytyi Kenraalin uskoa. Kaikesta huolimatta 002 oli ainoa, johon hän lopulta voisi luottaa. Todellinen veljeys merkitsi sitä, että tiesi paikkansa — ja 002 jos joku tiesi.
Sitä ajatusta ajatellessaan 001 laski katseensa liekkeihin. Eikä voinut olla miettimättä Abzumoa.
Hän todella oli tehnyt nuoren houkan virheen ja päästänyt tämän lähelleen. Päästänyt tämän tunkemaan pitkät sormensa omiinkin aivoihinsa. Sillä oli eräs ajatus Abzumoon liittyen, joka piti pintansa jopa Kenraalin järkähtämättömässä mielessä.
Tämä todella tiesi paljon nazorakien täydellisyyttä hipovista kehoista. Tämä todella osasi leikellä heitä ammattilaisen elkein.
Eikä hän ollut päässyt vain Kenraalin päähän: Tohtori 006:n sanat palasivat mieleen.
”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”
006 oli toki hermoraunio ja heikko yksilö ollakseen niin älykäs. Mutta 001 ei voinut olla miettimättä tämän pakkomiellettä.
Ja sitä, mitä tämä yritti vihjata.
”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!”
Ei.
Tämän ajatuksen hän kuristaisi kehtoonsa. Tämän, kuten muutkin epäpuhtaat ajatukset, hän langettaisi synkkään vankilaan kuolemaan ja kuihtumaan. Hänen aivonsa olivat hänen omansa. Hän ei ollut kone ohjailtavaksi. Eikä hän antaisi tällaiselle minkäänlaista jalansijaa. Jos Tohtori 006 aikoisi jatkaa moista polkua, tämä saisi vastata seuraamuksista.
Puhtaus ei ollut lopullinen voitto, joka noin vain saavutettiin. Sen säilyttämisen puolesta täytyisi taistella.
Kaikkea ja kaikkia vastaan. Kunnes vain puhtaat seisoisivat.
Muutaman kilometrin päässä Kenraalista, hänen mukaansa nimetyssä satamassa, jatkoi myrsky yltymistään. Pian se nielaisisi kaiken.
Nainen harppoi läpi ikuisen — uudestaan ja uudestaan. Ja niin harppoi myös Punainen mies.
Salamatar ei ollut koskaan matkannut tällä tavalla, vaikka telesiirtymät ja kualsit olivatkin hänelle tuttuja. Välimatkat kaikkosivat ja muuttuivat merkityksettömäksi.
Kuten myös aika.
Matka oli kestänyt pidempään kuin hän oli odottanut. Osa siitä unenomaisella joella, joka halkoi kalpeaa suola-aavikkoa. Osa siitä lihallisen todellisuuden puolella. Muutama pysähdys ympäri sakaroita. Punaisen Miehen lautturille etäisyydet olivat kaikki yhtä pitkiä.
Punainen Mies oli ottanut pari pitkää pysähdystä: toisen jossain, joka tuntui ilmastolta ja luonnoltaan hänelle tutulta. Eteläinen Manner, kauppapaikka? Jossain rannikolla, ehkä pohjoispuolella. Avde oli ollut vaiti tarkasta pysähdyspaikasta. Ei tuntunut turvalliselta kysellä liikaa paikallisilta, missä oli — sellainen herätti huomiota. Ohimennen hän oli kuullut parin muun matkalaisen, vanhan matoralaispariskunnan, viittaavan Steltinmereen. Oletettavasti juuri sen levotonta aallokkoa Sheelika oli päässyt seuraamaan rantatuolista käsin. Moni puhui suuresta myrskystä, joka teki tulojaan joka päivä. Sellainen raivosi Sheelikan sisälläkin, kun hän yritti rentoutua.
Avdella oli ollut täälläkin paljon tehtävää. Kohtaaminen kahden nazorakin kanssa oli jäänyt merkitykseltään Sheelikalle kryptiseksi — mutta oletettavasti se oli kaikki pohjatyötä Kenraalinsatamaan saapumiseen. Nazorakit eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä palaamaan pesäänsä, mutta informaatiota siitä he olivat auliisti tarjonneet.
Joitakin päiviä sitten Punainen Mies oli vihjannut suunnanneensa joitakin pelinappuloitaan jahtaamaan pikkutekijää, joka hiipi liian lähellä totuutta. Sheelika ei kyseenalaistanut. Arsteinin rahat, rantabaari etelässä, paikallisia juomia, hetki aikaa kerrata suunnitelmaa päässään. Elämän pienet nautinnot täytyi ottaa siellä, missä niitä sai.
Tai ehkä joku muu olisi kyennyt nauttimaan siitä. Aina kun pimeä laskeutui, vain yksi asia ajoi Sheelikaa eteenpäin: tehtävä. Ja eräänä aivan tavallisena aurinkoisena iltapäivänä tarjosi Avde lauttureineen taas ovea tyhjään valkeuteen.
Suola-aavikko. Käsittämätön valo taivaalta. Iäisyyden matka.
”Ole valmiina”, Punainen Mies sanoi.
Toisella puolella kylmä merituuli räjähti Sheelikan kasvoille ja ravisteli tämän harjaa. Sheelikan silmillä kesti hetki – vain hetki – tottua pimeyden ja valosekasorron kontrastiin. Taivaalta ripsivä tihkusade sai hänen silmänsä sulkeutumaan refleksinomaisesti. Kun hän sai katseensa kohdistettua johonkin, näki hän teräspalkkeja, nostokurkia ja mustalle merelle suuntailevia valonheittimiä. He olivat tulleet satamaan. Sheelika itse seisoi laiturirakennelmalla, joka kurottui aaltojen keskellä ulos saaren kivikkoisesta pohjoisrannikosta.
Feterra-aseman kliinisen puhtaat tilat olivat vaihtuneet sotilaallisen mahtailevaan kompleksiin. Nazorakein Imperiumin Kenraalinsatama esittäytyi pröystäilevänä ja suurieleisenä voiman osoituksena. Aluksia siellä kuitenkin näkyi odotettua vähemmän – ne olivat luultavasti hajautettu laajemmalle alalle viimekuisen ilmaiskun jälkeen. Sheelika oli saanut kertauksen Imperiumin asioista juuri ennen matkaa — ja pikku paketin niiltä kahdelta loikkarilta, joihin Avde oli hänet tutustuttanut.
Sheelika asteli nyt ensiaskeliaan nazorakien tukikohdissa. Hän ja hänen mestarinsa olivat sekaantuneet Allianssiin lähinnä mukana matkanneen Punaisen miehen kautta. Zorakin orkesteri oli tähän asti jättänyt hyönteisimperiumin omaan arvoonsa, vaikka molemmilla osapuolilla olikin intressejä Bio-Klaanin suhteen. Vääjäämätöntä ei auttanut väistellä loputtomiin. Juuri nyt heillä oli intressejä Bio-Klaanin vihollisiin.
Punainen Mies seisoi samassa syvässä pimeydessä hänen kanssaan laiturilla. Tämä käänsi sinistä pakariaan Sheelikaa kohti ja vilkaisi häntä yhdellä pimeässä hehkuvista punaisista silmistään.
”Älä aiheuta ongelmia”, Avde sanoi yllättävän topakasti.
Ennen kuin Sheelika ehti edes vastata, sokaisi kirkas valo hänet täysin.
Huutoa. Komentoja. Äänet eivät kuulostaneet matoralaisilta, skakdeilta tai miltään muultakaan Sheelikalle tutulta. Kielikään ei kuulostanut – siitä sai hädin tuskin selvää. Sanat kuulostivat siltä kuin tulisivat louskuvista pihtileuoista, ja ennen kaikkea ne kuulostivat vihaisilta ja nopeilta. Sheelika nosti kättään valon tielle. Hetken kesti, ennen kuin hän sai selvää edes omasta kädestään.
Kirkkaus raastoi silmiä. Yksi suurista valonheittimistä oli suunnattu heitä kohti. Huudot jatkuivat, hyönteisjalkojen juoksuaskeleet lähestyivät. Punaisen Miehen varjo lankesi vierellä tämän taakse valtavaksi. Vaikka Sheelika oli oppinut olemaan tuijottamatta sitä liikoja, näki hän sivusilmällä sen suuruuden ja epämuodostuneisuuden. Epäilemättä varjo kasvoi isommaksi jokaisella hyönteissilmäparilla, joka heitä lähestyi havainnoimaan.
Avde nosti pieniä käsiään hyvin hitaasti ja rauhallisesti ylös.
”On parasta olla hyvin yhteistyökykyinen”, hän sanoi. ”He eivät nimittäin ole.”
Sheelikakin nosti kätensä ilmaan rauhallisesti. Valonheitin poltti naisen silmiä ja varjon merkitsemää kehoa. Oli parasta seurata Punaisen miehen esimerkkiä. Kontrasti matoranin ja tämän varjon välillä oli valtava. Varjot olivat hänelle tuttuja, mutta matoralaisen varjossa oli silti aina ollut jotain todella väärää. Se ei kuiskinut hänelle samalla tavalla kuin muut heittimen langettamat varjot.
Valokiilaan juoksi kiväärit tanassa muutama olento, jotka olivat lähempänä Sheelikan kuin Avden pituutta. Niillä oli kaksi jalkaa, vartalo ja pää, mutta siihen yhtäläisyydet heidän kanssaan loppuivatkin. Kiväärejä piteli kaksi pitempää kättä, kun taas muutama kitukasvuinen käsi keskivartalossa oikaisi kiväärin hihnaa. Hyönteismäisen pään päällä tuntosarvien välissä keikkui sininen laivastobaretti. Vihreät silmät tuijottivat tähtäimen takaa häneen, ja louskuvat leuat huusivat vihaisia äänteitä. Sheelika tunnisti äänteistä vain muutaman sanan: ”Ma tora! Toa!”
Sheelika pani merkille, että hyönteisten päät muistuttivat rahkshien kalloja. Hän ei ymmärtänyt, mitä olennot puhuivat – rau ei kuulunut hänen suvansa arsenaaliin, vaikka juuri nyt se olisikin ollut käytännöllinen.
”Ei paniikkia, ystävät”, Avde sanoi nazorakeja kohti. ”Minä se vain olen.”
Nazorakit käänsivät piippunsa ensin Punaista Miestä kohti, näyttivät hämmentyneiltä ja sitten nostivat ne Sheelikaan. Etummaisten taakse juoksi yksi samanlaisessa univormussa ja huusi jotain laatikkomaiseen radiopuhelimeen. Sanat olivat yhä pääosin vieraita, mutta nyt niistä tunnisti ”toan” lisäksi Avden nimen. Punaisella Miehellä lieni jo jonkin verran mainetta täällä.
Toinen etummaisista torakoista heilutti kivääriään alaspäin. Tämä kivahti hieman epävarmana: ”Toa. Toa. Alas!”
Lauseet olivat tottumattomia ja karkeita. Hyönteisillä oli selvästi vaikeaa matoralaissanojen kanssa.
”Olen Toa Sheelika”, hän vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta.
Nazorak vilkaisi Punaista Miestä vihaisesti.
”Toa-vihollinen. Toa-vanki?” se puski sanoja ulos.
Avde – kädet yhä rauhallisesti ylhäällä – pudisti päätään ja vastasi.
”Toa-ystävä. Toa-liittolainen.”
Nazorak näytti Sheelikan silmiin epäuskoiselta. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai siitä, mitä hyönteiset laajemmin ajattelivat toa-sotureista. Tämä kuitenkin nosti toisen yläkätensä ylös ja pyöritti sitä jonkinlaisen komennon merkiksi huutaen samalla pari kiivasta sanaa. Muutama rannikkojääkäri tämän takana lähti juoksemaan poispäin. Aseet pidettiin yhä tiukasti hänessä.
Avde kääntyi Sheelikaa kohti ja kumartui hieman lähemmäs. Hän puhui hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
”Ensinnäkin: uskoisin että he haluavat, että menet polvillesi. Ja toiseksi: jos sinulla on piilotettuja aseita, nyt lienee paras hetki tuoda asia esille.”
”Jätin keihään ja volo-lutun Feterra-asemalle, kuten sovimme”, Sheelika sanoi. ”En halunnut menettää aseitani. Minulla ei ole yhtään.”
”Paitsi sinä itse.”
Siinä Avde oli oikeassa. Sheelika oli tottunut taistelemaan ilman aseita. Jokaisella toalla oli potentiaalia siihen, ja hagah-koulutus oli vain hionut hänen tekniikoitaan ja taitojaan.
”Jokainen asia jättää jälkeensä varjon”, nainen lausui ja meni polvilleen.
”Heidän ei tarvitse tietää sitä, mutta he tietävät kyllä, että voit aiheuttaa vahinkoa näinkin. Parasta mitä voimme tehdä on olla hyvin, hyvin nöyriä.”
Nöyrän näyttelyä Sheelika oli oppinut vuosien varrella. Hän oli ollut nöyrä Tawalle, Makutalle ja Zorakille. Avde ja nazorakit eivät tulisi olemaan poikkeus.
Kaksi vartijaa palasi valokeilaan ja heistä toinen astui Sheelikan eteen. Tämä ojensi alakäsillään hänelle jotain: rujot käsiraudat. Sheelika nyökkäsi ja pujotti ne itse ranteisiinsa. Sitten vartija nykäisi varustevyöltään tumman kangassäkin ja heilutti sitä ivallisesti Sheelikan kanohin edessä.
Sheelika vilautti pientä hymyä torakalle. ”Vieraanvaraista.”
Musta säkki avattiin, ja se työnnettiin kohti Sheelikan kasvoja. Sheelika vilkaisi Avdea vielä kerran.
”Tästä eteenpäin olet luultavasti omillasi”, Avde sanoi hyvin hiljaa. ”Muista, miksi olemme täällä.”
Sheelika tiesi kyllä. Tietyllä tavalla koko hänen elämänsä oli valmistellut häntä sitä varten. Siitä hetkestä asti, kun Toa Tawa oli pelastanut hänen kylänsä varjon äpäriltä, oli lähtenyt sortumaan ketjureaktio, jonka lopputulosta hän nyt osasi kutsua vain kohtalokseen. Se oli johtanut hänet läpi kidutuksen ja varjon polttomerkin, läpi toinen toistaan ahtaamman vankilan ja toinen toistaan pahemman valheen. Tästä hänen kostonsa kuitenkin alkaisi – sama, jonka Arstein oli hänelle luvannut. Ja vaikka sen ensimmäinen kohde ei ollut Sheelikaa henkilökohtaisesti rikkonut, ehtisi tuomio ennen pitkään niihin, jotka hän halusi polttaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Sheelika sanoi hiljaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Avde sanoi hymyillen. ”Mutta älä ikinä myönnä sitä niille, jotka hänen pillinsä mukaan tanssivat.”
Säkki vedettiin hänen päänsä yli, ja pimeys peitti kaiken.
Kuulusteluhuone
Voimakkaat käsiparit rutistivat Sheelikan käsivarsia, kun häntä retuutettiin ja riuhdottiin pitkin tukikohdan käytäviä. Nainen oli yrittänyt painaa mieleensä heidän kulkemansa reitin, mutta ilman näkökykyä se oli jopa varjojen kasvatille mahdotonta. Lopulta he astuivat kaiuttomaan tilaan, ja Sheelika painettiin kovakouraisesti istumaan. Hänen vangitsijansa sähisivät toisilleen jotain, ja toinen näistä nykäisi säkin Sheelikan kasvoilta. Hänet jätettiin yksin huoneeseen.
Tiedustelupalvelun kuulustelutila oli karu. Kliinisen sotilaalliset seinät lannistivat jo olemuksellaan kaiken vastarinnan, mitä kuulusteltavalla mahdollisesti oli. Sheelikalle nämä tilanteet olivat tuttuja.
Aika mateli eteenpäin. Pidettiinköhän häntä odottamassa tarkoituksella, vai odottiko hän jonkun korkea-arvoisemman upseerin saapumista? Sheelika sai vartoa panssarihuoneessa vielä tunnin, ennen kuin raskas ovi avattiin uudelleen.
Sisään marssi ensin kaksi tummahaarniskaista nazorakia pistoolit käsissään, jotka ottivat paikat oven kummaltakin puolen. Hartiat jäykkinä, pistoolit valmiina mutta alas laskettuina. Mustista visiireistä huolimatta Sheelikalle oli selvää, että he tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Kolmantena huoneeseen astui huonoryhtisempi hyönteinen lähes identtisessä haarniskassa ja silmälapussa. Tulija oli selvästi vanha. Ajan jäljet näkyivät tämän tummanruskealta kuorelta. Heikkoutta hänen askelluksessaan ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin rutiinia.
Hän loi toaan pitkän silmäyksen ja istuutui.
”Ensin, säännöt”, aloitti Arkkiagentti. Hän risti kätensä pöydälle leukansa alle.
”Jos tuo naamio edes välähtää – sinut ammutaan. Jos näemme yhdenkin varjokipinän – tai mitä sinä ikinä teetkään – sinut ammutaan. Jos liikahdatkaan liian nopeasti – sinut ammutaan. Onko tämä selvä, neiti toa?”
”Selvä on”, Sheelika vastasi. Silmälappu kiinnosti yksityiskohtana häntä suunnattomasti. Miten täydellisyyttä korkealle arvottava yhteiskunta salli moiset virheet?
Tämä nazorak puhui myös lähes virheetöntä matorania. Korostus oli selvä, mutta se oli kaukana aiemman nazorakin surkeista yrityksistä taivuttaa suunsa matoranien tapoihin. Tietenkin oli loogista, että salaisessa poliisissa osattaisiin kieliä.
Toa ei ollut edes värähtänyt uhkauksista. Odotettavaa Avden ystävistä, 007 pani merkille.
”Haluatko tietää maailmasta tämän pienen tukikohtasi ulkopuolelta?” Sheelika heitti takaisin nazorakille. Vain virnistyksen häivähdys nazorakin kasvoilla kertoi siitä, miten väärään Sheelika oli osunut. Toa yritti hallita tilanteen tempoa esittämällä avuliasta ja helppoa kuulusteltavaa.
”Juuri nyt minä haluan tietää, miksi sinä olet täällä. ’Mestarisi’ asioilla?” Arkkiagentti kysyi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein Kahdeksas ei teistä juuri piittaa”, Sheelika vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tähtää korkeammalle. Tämä saari on vain pieni osa suuressa palapelissä.”
Nainen puhui mestaristaan silmät loistaen. 007 pysähtyi hetkeksi ajatukseen. Arsteinista kysyminen saattaisi olla ensiarvoisen tärkeää informaatiota – tällä toalla olisi luultavasti valtavasti nazorakeita hyödyttävää tietoa. Arstein oli tehnyt tuhoisan iskun Bio-Klaaniin jo ennen nazorakien ensimmäisiä suursotatoimia saarella… mutta pidättäytynyt poissa heidän silmistään Punaisen Miehen selän takana?
Aihe oli kiehtova, mutta 007 ei myöskään voinut antaa toan määrätä keskustelun tahtia ja aihetta, saatika luottaa tähän.
”Hyvä on. Miksi sinä olet täällä, Sheelika?”
”Punainen mies ja hänen lautturinsa toivat minut tänne. Avde haluaa tietää enemmän siitä, mitä te teette. Punainen mies itse on Mestarini vanha pelitoveri. Voisi kai sanoa, että olen Avdella lainassa”, varjotar kertoi.
Ulkomaailman tietojen hitaasti ruokkiminen oli hedelmällistä, mutta Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, mitä Nazorakien johto jo tiesi. Hän ei tosin saanut kertoa kaikkea – vielä.
”Eli vakoilet Imperiumin asioita Avden ja Arsteinin hyväksi.”
”En luottaisi liikaa, että heitä kiinnostaa teidän pikku sotanne tai pesähierarkianne. Paholaisen shakkilauta ei kaipaa enempää pelaajia. Eliittinne kohtaaminen sekä audienssi Kenraalin kanssa ovat asioita, joita minulta odotetaan.”
”Mitä jos kieltäydymme, ja käskemme Avdea hankkimaan jonkun, joka ei pelkällä olemassaolollaan uhkaa koko Pesän turvallisuutta?”
”On jotenkin kiltimpää lähettää paikalle henkilö”, Sheelika virnisti. ”Olisitte voineet saada jonkun Punaisen miehen nukeista tai Zorakin aseen tilalleni. Minua te sentään voitte ymmärtää – konseptin tasolla. En aivan ymmärrä varovaisuuttanne. Onhan teillä täällä se paakari kavereineen myös: kuuluisa sotalordi Gaggulabio.”
”Hänestä ei ole juuri turvallisuusuhaksi, toisin kuin sinusta”, Arkkiagentti tuhahti. Huumori toimi yhtenä tapana harhauttaa kuulustelua.
”En sanoisi samaa Metorakkista, tosin. Sellainen tyyppi paloittelee hyvänkin nazorak-sotilaan. Kuten paloitteli jo useita toia.”
Toa on kyllä perillä heidän liittolaisistaan, 007 pani merkille.
”Sinä olet toa, Sheelika. Pystyisit räjäyttämään tämän huoneen tahdonvoimallasi. Luultavasti paljon enemmänkin. Kyllä sinä ymmärrät, miksi sinun päästämisesi Pesään tulee vaatimaan… järjestelyjä.”
”Kai teillä nyt on jotain turvatoimia. Tämä saari taitaa kuhista toia muutenkin. Tawa osaa kutsua veljet ja sisaret paikalle.” Tawan mainitseminen oli virhe, Sheelika ymmärsi. Se sai hänen itsevarman kuorensa säröilemään aavistuksen verran.
”Minä ja Zorak laitoimme sille päämoderaattorille kahleet, jotka estivät tämän elementtivoimien käytön. Kai teidän kaltaisellanne mahtavalla imperiumilla nyt on jotain vähintään yhtä uraauurtavaa?”
”Meidän turvatoimemme on yleensä ampua toia päähän”, 007 murahti. ”Tai tehdä jotakin yhtäläisen epämiellyttävää. Tässä tilanteessa se olisi kiusallista – sinun pitää kuitenkin palata ehjänä mestarillesi. Joten menemme diplomaattisemmalla ratkaisulla.”
Nazorak kaivoi alakädellään haarniskansa uumenista jotakin ja ojensi sen pöydälle. Se oli punaisesta silkkinauhasta riippuva solmiokoru, jota koristi Imperiumin heptagrammi sekä seitsenkulmioksi tyylitelty etelämanterelainen A. Mitä hän ei nähnyt – 007 toivoi – oli jäljitin ja pieni räjähde, jonka tekniikan väki oli upottanut korun sisäpintaan. Jo Eversti Ämkoon kanssa taktiikka oli osoittautunut toimivaksi. 001:n rakkikoira pysyi tiukalla valvonnalla ruodussa – miksipä keksiä pyörää uudestaan.
”Käytä sitä. Tiedämme, jos teet jotakin typerää sen kanssa. Tunnus toimii myös merkkinä liittolaisuudestasi Imperiumin kanssa. Pidän myös muutaman agentin seuraamassa sinua. Ajattele heitä vaikka oppainasi.”
”No niin. Pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen.” Sheelika otti kaulanauhan ja kiinnitti sen niskansa taakse. Se oli tiukka, mutta ei täysin epämiellyttävä.
Kaulapanta. Hah, klassista…
Sheelika korjasi ryhtinsä ja suoristi harjaansa, sitten hän otti jälleen katsekontaktin nazorakiin. ”Haluatko sinä tietää jotain ulkomaailmasta? Bio-Klaani tiesi häkellyttävän vähän esimerkiksi Feterroista, kun kuulustelimme viikkoja toa Umbraa.”
Kysymys oli yhtä aikaa ansa että tarjous. Jokainen kysymys, minkä Arkkiagentti esittäisi, kertoisi mitä hän ei tiedä… mikä itsessään on hyödyllistä tietoa muille pelaajille. Jollain tasolla hän oli löytänyt hienoisen arvostuksen toaa kohtaan. Hän ymmärsi tietojen hankinnan logiikan ja sen katseilla käytävän miekkailun, jossa kaksi tahtoa yrittivät nitistää toisensa. Hänellä oli selvästi laaja koulutus ja kokemus Arkkiagentin omalta alalta. Arstein ei ollut lähettänyt diplomaattia vaan vakoojan – mikä tosin ei ollut erityisen yllättävää.
”Mitä hyötyä Imperiumille olisi edes tietää Feterroistanne?”
”Feterrat laittoivat Bio-Klaanin polvilleen muutama kuukausi sitten. Zyglakien ja teidän pommituksenne olivat vain pieniä yrityksiä siihen mahtiin verrattuna. Ja Mestarini vasta testasi orkesteriaan.”
”Ja mitä mestarisi sitten aikoo näin voimakkaalla aseella tehdä?”
Sheelika mietti. Oliko hän astumassa itse ansaan Arkkiagentin kysymyksellä? Kuinka lojaaleja nazorakit olivat Abzumolle?
”Maailman status quo on muutettava”, Sheelika lopulta vastasi. ”Liian monet varjoista vaikuttavat järjestöt vetelevät naruista ja vannovat suojelevansa järjestystä jumalten nimeen.”
”Niin, et olisi ensimmäinen Allianssin toa, jonka salaperäinen taho on yrittänyt murhata”, 007 testasi jäätä.
”Ah. Admin Ämkoo”, Sheelika hymähti. ”Muistan hänet siltä päivältä, kun minut karkoitettiin: Miekkapiru pysyi vain hiljaa kun Tuomari nuiji tuomionsa. Eipä hänenkään takkinsa kääntäminen paljoa vaatinut. Tawan rivit rakoilevat liitoksistaan.”
Taas virhe. Miksi hän oli palannut siihen päivään pelkästä Ämkoon ajattelemisesta? Ryhdistäydy, Sheelika.
”Ämkoota on yritetty salamurhata?” hän kysyi — toivoen sen toimivan harhautuksena.
007 vaikutti ohittavan huomion täysin.
”Mikä sai sinut jättämään Bio-Klaanin?” Arkkiagentti kysyi. Toan motivaatiot olivat vahvin kulma varmistua hänen hyödyllisyydestään. Ämkoohon ei voinut luottaa, mutta hänen haluunsa saada armas miekkansa saattoi luottaa. Jos Sheelikalla oli jokin naru, se tulisi löytää.
”Minut tuomittiin yhden pikku kusipäisen matoranin murhasta. Sekin… oli lähinnä vahinko. Putkinaamainen skakdi halusi minut pois rapulinnasta ja karkotti minut. Vain varjo ja itse tyhjyys ottivat minut vastaan.”
Oli kuin pieni kylmyys olisi paistanut huoneen varjoista.
Se osui johonkin henkilökohtaiseen, 007 pani merkille. Hyvä. Jotain, mitä käyttää.
”Ja mitä haluat Klaanista nyt? Lupasiko mestarisi koston?”
”Epäonnistuin jo kerran kostossani”, Sheelika huokaisi. ”Heidän selliosastonsa tulivat perin tutuiksi sinä aikana. On siinäkin sankarten järjestö. Hah.”
Sheelika häpesi typerää epäonnistumistaan, mutta hänen ilmeensä ei sitä kavaltanut. Ja senkin oli hänen mestarinsa kääntänyt voitoksi.
”Emme voi luottaa toisiimme alkuperämme puolesta, mutta ehkä jaettu tavoite Klaanin suhteen riittää – sanokaamme – ammattimaiseen yhteistyöhön.”
”Eikö se ole koko Allianssin idea? Nujertaa Tawan porukka. Miten muuten nazorakit, zyglakit, skakdit ja muut olisivat samalla puolella?”
”Allianssi on Punaisen Miehen markkinointitemppu. Kenties se kuulostaa muille paremmalta kuin ’Nazorakein Imperiumin palveleminen'”, 007 naurahti.
Myös Sheelika naurahti.
”Upposi ainakin Bio-Klaaniin ihan täysin.”
”Nazorakit eivät juuri tee ’alliansseja.’ Se viestii tasa-arvoisuudesta. Ja kaikella kunnioituksella liittolaistemme tiettyjä hyödyllisyyksiä kohtaan: tähän mennessä he eivät ole vakuuttaneet. Mutta tiedä, vaikka sinä yllättäisit.”
”Olen minä ainakin hyödyllisempi kuin ne liskot. Miten helposti höynäytettäviä hölmöjä ne ovatkaan”, Sheelika sanoi ja muisteli Zorakin koetta, joka oli räjähtänyt Bio-Klaanin linnoituksen pihalla. Se ei ollut näyttänyt nätiltä. Mutta mitä tahansa hänen pelastamisekseen sellistä – kyllä Mestari oikeasti välitti.
007 ei totta kai tiennyt, mihin hän viittasi zyglakien höynäyttämisellä. Mutta oletettavasti siihen koko hyönteisten ja liskojen liittolaisuus pohjautui.
”No, ehkä me pääsemme tällä alkuun”, Arkkiagentti lopulta sanoi. ”Pahoittelen uhkauksia ampua sinut – ne ovat edelleen voimassa, mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.”
Hän kääntyi kahden agentin puoleen ja ohjeisti jotakin lyhyesti zankrzoraksi. Nämä nyökkäsivät.
”Agentit saattavat sinut miellyttävämpiin oleskelutiloihin”, 007 katsoi vielä Sheelikaa. ”Voitte poistua.”
Kolkko kuulustelutila jäi toan taakse. Kuulustelu tuntui edenneen hyvin, Sheelika pohti. Silmäpuoli nazorak oli saanut tarpeeksi tietoa vakuuttuakseen vangin/diplomaatin hyödyllisyydestä, mutta ei tarpeeksi saadakseen yliotetta. Epäilemättä tulevilla kohtaamisilla Sheelika oppisi enemmän. Juuri nyt hän ei ollut kuullut edes kuulustelijansa nimeä tai asemaa, mutta sen oli pakko olla korkealla.
Asuintilat
Kuulustelijan lupaama miellyttävämpi oleskelutila oli Feterra-asemalla vietettyjen vuosienkin jälkeen kolkko.
Tiedustelupalvelun toimistotila sijaitsi todella lähellä toan majapaikkaa, ja huoneen takana tuntui olevan jatkuvasti joku vartioimassa häntä. Feterratkin tuntuivat ystävällisemmiltä olennoilta kuin nämä itseään täynnä olevat hyönteiset. Sheelika piti ajatuksensa omana tietonaan.
007 jättämät vartijat olivat tuoneet toalle jotain säilykkeitä syötäväksi. Rakenne oli sanalla sanoen kuvottava, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Hän todella kaipasi Zorakin tarjoamia illallisia. Toivottavasti nazorakien johtoportaassa oli enemmän matoranien ruokamieltymyksiin taipuvaisia. Toinen vaihtoehto olivat erilaiset sieniruoat, jotka jo ajatuksen tasolla hiukan kammottivat häntä. Säikeinen muhennos tuntui kosteana yhä jossain hänen kitalaessaan.
Ainakin hän oli saanut takaisin hänen vähäiset matkatavaransa, luultavasti Tiedustelupalvelun tiukan seulan läpi laitettuna. Hänellä oli käsilaukku (jonka sai helposti kiinni hänen haarniskaansa) ja pieni määrä henkilökohtaisia tarvikkeita.
Sheelika nousi metalliselta tuoliltaan ja venytteli selkäänsä. Hänen katseensa osui huoneen perällä olevaan ”sänkyyn”: mustasta metallista rujosti kasaan pultattuun arkkuun. Todellako kaikki nazorakit nukkuivat tuollaisessa vai oliko upseereilla omat mukavat sängyt? Sheelika käveli unikapselin luo ja avasi sen kannen. Kapseli oli sentään sisältä pehmustettu punaisella muovikankaalla. Unikapselin kannessa oli kapea lasi-ikkuna juuri kasvojen kohdalla, ehkä kenties lievittämään nukkujan kokemaa klaustrofobiaa? Sheelikaa ahdisti jo nyt viettää seuraava yö tuossa arkussa. Hän tulisi varmasti näkemään painajaista, jossa hänet haudattaisiin elävältä.
Sheelika huomasi vielä, että arkun sisäseinästä törrötti pieni metallisuutin jossa oli myös venttiili. Sheelika päätti uteliaisuutta vääntää venttiiliä, joka aukesi sihahtaen. Sheelika kurtisti kulmiaan. Päästikö suutin arkun sisään kaasua? Miksi ihmeessä? Tukehtuisiko hän siihen? Sheelika etsi kaasun lähdettä, kunnes äkkäsi unikapselin ulkokyljessä olevan alumiinipullon. Pullosta johti putki unikapselin sisään, ja pullon pinnassa oli tekstiä, jota Sheelika ei vielä osannut lukea. Hän irrottaisi kaasupullon heti, kun kukaan ei vahtinut liian tarkkaan.
Sheelika havahtui, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua puhetta. Jotkut selvästi väittelivät kiivaasti. Kesti hetken, ennen kuin oveen koputettiin ja se avattiin.
”Hyvää fäivää, öh, neiti Sheelika”, ovesta astunut, pieniä silmälaseja kuononsa päässä pitävä nazorak tervehti. ”Toivottavasti tiedustelupalvelumme ja hyvä Arkkiagentti eivät kohdellut sinua liian töykeästi. Oletko jo ehtinyt asettua aloillesi?”
Sheelika mittaili tulijan päästä varpaisiin. Tämä oli selvästi iso kiho. Hyönteisellä oli päällään harmaa, kaksirivinen puku sekä viininpunainen solmuke kaulassaan. Sotilaalta tämä ei vaikuttanut – tällä oli elintasovatsaa ja selvästi huono näkö.
”Kunnianarvoisa herra, ah anteeksi. En tiedä arvonimeänne,” Sheelika sanoi.
”Ah, niinfä tietysti! Totuusministeri 005. Olette saattaneet kuulla fuhettani keskusradiossa…”
005 kohotti tuntosarveaan toiveikkaana, mutta Sheelika joutui puistelemaan päätään. Tämän hymy rakoili hieman, mutta sitten hän jatkoi: ”Noh, joka tapauksessa tahdon toivottaa sinut itseni ja osastoni puolesta tervetulleeksi Fesäämme. On fantastista saada sinunlaisesi Imferiumimme liittolaiseksi! Täytyy sanoa, odotan innolla yhteistyötämme…”
Sheelika hymähti. Ei selvästi niin suuri ilo, että vaivautuisit teitittelemään…
Lipevä nazorak-pomo vaikutti liian kiinnostuneelta Toan läsnäolosta Pesässä.
”Mitä asia koskee?”
Totuusministeri selvästi yllättyi toan suorasanaisuudesta. Sitten hän hymähti, riisui silmälasit kuonoltaan ja alkoi kiillottaa linssejään.
”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Fyydän falveluksiasi työn alla olevaan lyhytelokuvaani. Oikeastaan, tahdon tarjota sinulle fääosan roolia!”
Sheelika mietti. Elokuvarooli – ei kovin suunnitelmien mukaista. Mutta ehkä tämä auttaisi Avden tehtävässä livahtaa eliitin keskuuteen?
”Minkälaisesta elokuvasta on kyse? Olen ehkä enemmänkin ollut osa orkesteria. En ole hetkeen näytellyt.”
Se oli totta kai valhe. Hän oli näytellyt erilaisia rooleja puoli elämäänsä – oli vain parempi antaa muiden luulla, että niin ei ollut.
”Ahhahaa, kiinnostavaa! Ilo kuulla, että sinulla on kokemusta show-alalta! Mutta niin, Kyseessä on tällä hetkellä vielä vain Fesän sisäiseen levitykseen suunnattu filmi. Sen tarkoituksena on valistaa sotilaita Allianssista ja muista nazorakien liittolaisista, sekä tietenkin insfiroida ja motivoida! Roolisi on esittää nazorakien rinnalla kurjaa Klaania vastaan taistelevaa toaa!”
Propagandaelokuva Bio-Klaania vastaan – siinä vasta huvittava ajatus.
”Olen imarreltu, ministeri hyvä”, Sheelika sanoi räpytellen silmäripsiään. ”Mutta eikö teillä ole jo Miekkapiru?”
005 vilkaisi toista Sheelikan vartijaksi asetettua agenttia.
”Heh… myönnän että Miekkafiru olisi ollut ensimmäinen valintani rooliin, mutta hän on ollut kiireinen. Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan, mutta tästä soturista kunnianarvoisa Kenraali 001 kyllä fitää kiinni! Hallussamme olevat sotavangit taas… he saattaisivat olla liian iso turvallisuusriski fäästää näyttämölle. Eikä aseella uhattu näyttelijä kovin hyvin suoriudu!”
Sotavangit, pisti Sheelika merkille.
”Aivan”, hän sanoi. Ei tuntunut järkevältä piikitellä, että häntäkin oikeastaan uhattiin aseella joka sekunti.
”Ja tästä syystä, me tarvitsemme sinut!” Totuusministeri lausui mahtipontisesti. Nazorakin filmi vaikutti olevan tälle tärkeä. Olikohan se voimannäyttö myös muille Imperiumin johtajille?
”No jos te toaa tarvitsette, olen tässä”, nainen kertoi. ”Mutta mitäköhän mieltä arvoisa Arkkiagentti osallistumisestani on?”
”Hah, älä huoli! Kyllä minä nämä asiat hänen kanssaan setvin! Arkkiagentti Seiskan tehtävä on varmistaa, että väärät äänet hiljenevät täysin… mutta Sheelika hyvä, jonkun täytyy myös voimistaa oikeita ääniä!”
005:n vartijat avasivat oven, ja 005 viittoili Sheelikalle tietä. Sheelika yritti piilottaa virneensä.
Pelkäsin jo että saisin odottaa tilaisuutta edetä Pesässä päiviä tai viikkoja, mutta pääsen johtajien tiloihin jo ensimmäisenä päivänä!
Joukko marssi Kenraalinsataman virastokäytävien poikki ja saapuivat taas kosteaan ulkoilmaan. Sheelika kohotti katsettaan. Heidän edessään kohosivat kolossaaliset teräsportit, jotka oltiin pultattu suoraan kaiverrettuun kallioseinämään. Sheelika tuijotti teräsovia vaikuttuneena.
Mihin he tarvitsevat noin valtavaa ovea? Rakentavatkohan he osan laivoista maan alla?
Porttia ei selvästi oltu kuitenkaan käytetty aikoihin, vaan ruoste ja kasvillisuus täplittivät sen pintaa. Sen sijaan portin molemmilla sivuilla oli joukko pienempiä ovia, joista kulki työläisiä, sotilaita ja kalustoa ristiin rastiin.
Tarkastuskopin portinvartijat päästivät Totuusministerin seurueen ohi ilman pysäytyksiä. Astellessaan sisään kallioon hakattuun tunneliin Sheelika tunsi merkittävän imun edessään – aivan kuin valtaisa rahipeto olisi vetänyt henkeä.
Jos he olivat äsken astuneet pedon kitaan, tämä oli sen nielu. Tunneli aukesi suureksi hangaariksi, missä hääri työläisiä, sotilaita, jeeppejä sekä trukkeja. Kymmenen metrin päässä lattia kuitenkin lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Sheelika katsoi reunan yli. Tunneli sukelsi satoja metrejä kohti syvyyksiä. Tunnelin pohjaa pitkin kulki kuudet junaraiteet, joista kuitenkin osa oltiin tukittu panssariesteillä. Sheelika näki, kuinka vinottain nouseva hissi toi juuri kuorma-autollista teräspilareita.
”Tätä tietä”, 005 opasti.
Hissin liukuovi rämisi kiinni, ja he aloittivat pitkän matkan viistoa tunnelia pitkin.
“Tiedätkös mitään juoruja ulkomaailmasta?” 005 yritti rikkoa hiljaisuutta. Hissi oli lähes äänetön, sieltä kuului vain pientä huminaa.
“Maailma pesänne ulkopuolella on niin suuri, ja siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Kerro vähän esimerkkejä mitä haluat tietää. Xiaa, Steltiä, Metru Nuita? Varjotun klaania? Tahoja on niin paljon.”
Jälleen turvatarkastus. Vartijat olivat hyvin koulutettuja – näiden ilmekään ei värähtänyt, kun Totuusministeri toi vartiopisteen läpi vieraan toan. Johtokunnan edustaja oli selvästi niin isokenkäinen (ja pieninumeroinen), että tämän ei tarvinnut juurikaan perustella seuraa, jossa kulki.
Pääesikunta
Seurue saapui pääesikunnan aulaan – kiiltelevästä andesiitista kaiverrettuun kammioon. Kammion perällä oli pitkä vastaanottotiski, jonka takana joukko toimistotyöläisiä vastaili puhelimiin. Tilasta johti useita käytäviä eri puolille pääesikuntaa.
Sheelikan kopisevat korot seisahtuivat. Hänen katseensa pysähtyi yhtä seinustaa hallitsevaan patsaaseen.
Kolme jäntevää nazorakia korostuneen majesteettisin siipineen ja koristeellisin keihäineen kohosivat kohtaamaan demonisista naamioista ja kourista koostuvan aallon. Nazorakeja puolestaan ympäröi sädekehät.
”Mitä tämä esittää?” Sheelika kysyi Vitoselta. ”Imperiuminne voittoa Klaanista?”
Vitonen katsoi patsasta, sitten Sheelikaa. Lopuksi tämä purskahti nauruun. ”Oh! Ehheh ei, arvon neiti. Sotamme Klaania vastaan on vain viimeisin selkkaus osana ikuista eloonjäämistaisteluamme! Emme omistaisi sille fatsasta fääesikunnassa!”
”En ollut ajatellutkaan tuota”, Sheelika mutisi. ”Mitä taistelua tämä esittää?”
Vitonen pysähtyi yläkädet selkänsä takana. Hänen katseessaan oli… haikeutta?
”Esinazorakeja”, Vitonen kuiskasi, ”ja heidän tuhoaan esiaikaisen vihollisen käsissä. Hetkeä, jolloin lajimme lankesi mahdistaan…”
”En ole tätä tarinaa kuullutkaan ennen”, Sheelika myönsi katsoessaan patsaan hahmoja.
Hän tunsi kuinka 005 tuijotti häntä lasiensa takaa. Tämä hymähti. ”Se ei liene tarina, jota matoranit kertoisivat. Mutta vielä koittaa fäivä, jolloin kaikki tuntevat sen. ”
”Kuka heidän vihollisensa on?”
Vitonen ei vastannut hetkeen mitään. Lopulta tämä sylkäisi:
”Entropia.”
Eikä vaikuttanut aikovan jatkaa siitä enempää.
”Vai niin”, Sheelika sanoi. ”Sittenhän teillä on hyvin ylväs taistelu. Mestarini ja te tulisitte varmasti hyvin toimeen.”
005 naurahti. ”Efäilemättä, Sheelika hyvä, efäilemättä! Mutta on faremfia aikoja istua lasillisen ääressä ja keskustella ainoasta todellisesta maailmanjärjestyksestä. Tule, neiti Sheelika.”
Torakka kohensi lasejaan päässään, ja kelmeä tunnelivalo heijastui linssien pinnasta.
”Nyt, saanen osoittaa tien minun maailmaani – sinne, missä unista tehdään totta!”
YLRA
005 johdatti Sheelikan sisälle tilaan, jossa kirkaskontrastiset valot kimpoilivat seinistä ja lattiasta.
”Tervetuloa nazorakien imferiumillisen yleisradion tiloihin, Sheelika. Täällä vangitsemme totuutta monilla tavoilla. Kirjoihin, radioon, elokuviin! Viimeisimmän sodan aikana tuotantojemme koko ja määrä ovat moninkertaistuneet! Edes maailman tehokkain armeija ei marssi ilman taidetta, jolla on sanomaa!”
Toa ja nazorak marssivat käytäviä pitkin. Lukemattomien ovien labyrintti oli täynnä valoa, ääntä ja inspiroivia julisteita tulevista ja vanhoista propagandaelokuvista. Niiden tekstiä Sheelika ei ymmärtänyt, mutta hän näki ylväyden kuvissa täydellisyyteen hiotuista hyönteisvartaloista, jotka seisoivat rohkeina epäoikeudenmukaisuuksien ja moraalittomuuksien edessä.
”Melko suuri studiotila teillä”, Sheelika sanoi.
”Ha, todella – ja suuremfi on tulossa, kun saamme valloitettua saaren Toa Tawan tyrannialta. Voin meidän kahden kesken kertoa, että Kaya-Wahin kurjaan erämaahan tulee nousemaan todellinen unten tehdas – maailmanluokan studiokylä, jossa tulemme tuottamaan suuremfia tuotantoja kuin olemme koskaan tehneet! Kohta koko maailma on näkevä valtakuntamme suunnattoman mahdin!”
005 naurahti, ja alkoi avata Sheelikalle suurta ovea.
”Sitä ennen meidän täytyy tyytyä tähän vaatimattomaan studioon. Teidän jälkeenne, neiti hyvä.”
Sähkökaapelit kiertelivät ristiin rastiin Ylran päästudion lattioilla. Käytävillä vallitsi hirveä kakofonia. Kiireisiä kuvaajia, teknikkoja, sähköasentajia, lavastajia ja pukijoita hääri ympäriinsä. Joukko kuvaajia tuli välittömästi kysymään Totuusministerin mielipidettä jostakin, mutta tuli tämän pois toppuuttamaksi.
Yrittäessään väistellä alaisiaan Totuusministeri viiletti vauhtia, jonka kaltaista hänen jaloistaan ei ollut lähtenyt aiemmin.
”HUOMIO, VÄTYKSET! ”Na-toan” pääosa on löytynyt!” Vitonen karjui. ”Valmistakaa kuvaustila 1, kamerat, äänet, valot! Pistäkää vauhtia – meillä ei ole paljoa aikaa! Ja kukaan ÄÄLIÖ ei nyt saatana kuse tätä! Hopi hopi!”
… eikä Sheelika ymmärtänyt sanoja suoraan, mutta jotain tällaista hän kuvitteli kuulevansa.
Vitonen napsutti sormiaan, ja essuihin pukeutuneet maskeeraajat kipittävät heidän luokseen.
”Sheelika, he laittavat sinut valmiiksi. Tässä kässäri, käy se samalla läfi.”
”Selvä”, nainen tarttui käsikirjoitukseen ja silmäili sitä vauhdikkaasti. Nazorakit kiillottivat hänen otsaansa ja puuteroivat hänen poskiaan.
Klaanilaisen vangin pahoinpitely, nainen pohti. Tässä oli jotain herkullista ironiaa, jota hän ei juuri nyt ehtinyt pysähtyä arvostamaan. Klaanilaiset, jotka ajoivat hänet pois, mutta jotka myös vangitsivat hänet tyrmiin moniksi viikoiksi. Ne yli-innokkaat vartija-toat jäivät hänen mieleensä hyvin.
Olikohan Umbra päässyt jo Klaaninsa pariin?
Ei. Ei harhautuksia. Hänen piti jättää Valottu omaan arvoonsa. Avden tehtävä oli tärkeämpi. Ja juuri nyt hänen oli uskottava Imperiumin sanomaan enemmän kuin niihin asioihin, jotka pyörivät hänen mielessään oikeasti.
Sheelika tiesi hyvin olevansa vain nappula vaikutusvaltaisten miesten peleissä. Rowash, Zorak, Avde, 007 ja 005 olivat kaikki valtaa havittelevia persoonia, joiden leikkiin hän ryhtyi selviytyäkseen. Mutta se oli myös hänen valtansa. Hän osasi sanoa sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Parempi siis opiskella repliikit.
Sheelika jatkoi käsikirjoituksen selailua. Taustalla Totuusministeri 005 käskytti kuvausryhmää. Kesken olivat olleet selvästi aivan toiset kuvaukset, ja ministeri päätyi sanaharkkaan sekä kohtauksen ohjaajan että pääosanesittäjän kanssa. Studio esitti tällä hetkellä jonkinlaista ruokasalia, mutta säikähtäneet avustajat alkoivat kerätä huonekaluja ja rekvisiittaa pois alta.
Pääosanesittäjä, näyttäväksi maskeerattu nazorak siististi istuvassa puvussa, väistyi happamana ja lähti kävelemään Sheelikan ohi kohti pukuhuoneita. Sivusilmällä Sheelika näki tämän nykivän silmän ja vihamieliset vilkuilut hänen suuntaansa.
Ohjaaja-oletettu jatkoi kiivasta sanaharkkaa Totuusministerin kanssa. Totuusministeri oli hiljentynyt kuuntelemaan, kuinka uhmakas kuulokepäinen torakka siistissä takissa ja solmukkeessa sylki kovia konsonantteja tätä kohti savuke huulessa. Nousevista sormista päätellen tämä luetteli jotain – ei välttämättä kehuja.
Sheelikaa valmisteli kolme nazorakia: yksi heistä oli maskeeraaja, yksi mittanauhasta solmittua lenkkiä kaulassaan pitävä pukija sekä joku kolmas, joka oli ilmeisesti kolmikon johtaja. Kyseinen johtaja mittaili Sheelikaa ylimalkaisesti katseellaan ja tuhahti jotain kahdelle muulle. Maskeeraaja vastasi maltillisemmalla äänensävyllä. Pukija taas näytti epätoivoisesti selaavansa papereitaan. Sitten hän viittoi kömpelösti Sheelikan suuntaan ja sanoi hänelle jotain zankrzoraksi.
“… anteeksi, en nyt ymmärtänyt.”
Pukijoiden johtaja sähähti samat sanat Sheelikalle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä häneltä haluttiin.
Viimein maskeeraja kumartui Sheelikan korvan viereen ja kuiskasi: “Hän fitää ottaa mitat. Ylös, kiitän.”
Sheelika nousi seisomaan, ja pukija alkoi saman tien ottaa mittoja. Pukijan otteet olivat huomattavasti hapuilevampia kuin kenenkään muun vaatturin, jonka luona Sheelika oli asioinnut. Hän ei ollut varma, johtuiko tämän vapina kokemattomuudesta, pelosta, stressistä vai kaikista kolmesta. Kyseessä oli selvästi harjoittelija. Neljä kättä eivät olleet yhtä elegantit kuin rautaisten kuolemien vastaavat.
Pukija kirjasi lukuja ylös lehtiöönsä pudistellen päätään. Hän parahti jotain johtajalleen, joka lähinnä pyöräytti silmiään ja levitti kätensä ilmaan. Pukijan leuat loksahtivat auki. Sitten hän lähti salamana pinkomaan rakennuksen uumeniin.
Pukijoitten johtaja risti alakätensä ja lähti itsekin muualle. Maskeeraaja viittoi häntä istumaan.
Sheelika huomasi sivusilmällä, että Totuusministeri 005:n saattajina toimineet vartijat olivat vetäneet jostain mustan kangassäkin, ja katkaisivat riitatilanteen vetämällä pussin kiukkuisen ohjaajan päähän Vartijat alkoivat raahaamaan ohjaajaa pois setiltä, ja tumman kankaan supistamat hätääntyneet huudot loittonivat pois ja pois, kunnes katosivat lopulta elokuvastudion yleiseen hälyyn. 005 käänsi selkänsä tapahtumalle, istui itse ohjaajantuoliin ja nappasi lattialta megafonin.
Sheelika huokaisi syvään ja yritti rentoutua samalla, kun maskeeraaja piirsi siveltimellä hänen kulmiaan.
“Fst!”
Sheelika kohotti katseensa nazorakiin, joka hänen yllätyksekseen ojensi hänelle energiajuomatölkin. “Ota, valoissa kuuma.” Tölkissä komeili tumma, täydellisen lihaksikas ja adonisvartaloinen soturi – 666, Sheelika osasi lukea numerosarjan. Eteläisen mantereen loikkaritorakat olivat opettaneet hänelle hieman aakkostoa. Numerot olivat intuitiivisia, mutta slogania Sheelika ei osannut lukea. Energiajuomatölkki sihahti avautuessaan.
Outo umamin maku nousi nesteestä vahvana. Hän ei ollut kiinnittänyt ympäröivään hajuun huomiota, mutta vastaava tuoksu tuntui lievänä kaikkialla Kenraalinsatamassa. Sieni. Se sen täytyi olla.
“Mielenkiintoinen maku tässä”, Sheelika kehui ääneen. Huuliin tarttui outo sienen ja sokerin sekainen maku, mutta siinä oli mukana myös piristeitä.
Maskeeraja kohautti hartioitaan. “Fahemfaa on.”
“Miten osaat näin hyvää matorania?” Sheelika uteli sokerijuomaa siemaillessaan.
“TTTO:n kurssit. Öh, siis kielikurssi. Lue myös faljon lehtiä. Magazines! FZV?”
“Oh you mean BZV? Yes, I read that one sometimes.”
Pääasiassa xialaisia seurapiirien juoruja hän ajatteli, muttei sanonut tätä ääneen. Informaatioarvo lähellä nollaa.
Maskeeraajan silmiin syttyi uudenlainen kipinä. Hän nyökytteli hymyillen. “Oo yes! I like that magazine a lot. The ones we have here at Ylra are not new. They are educational furfoses. We aren’t allowed to like them, fut… I think it’s quite common.”
“Ah. Good to know that you have some way to get information from other islands. Xians have quite a sphere of influence around the world.” Tuntui edistykseltä löytää yhteinen kieli nazorakin kanssa.
Sheelika hätkähti: takaa kuului hirvittävä määrä nazoralaista sadattelua. Hän oli kääntymässä katsomaan, mutta raastava valo sattui hänen silmiinsä. Mitä ilmeisimmin joku oli käynnistänyt todella kirkkaan studiovalaisimen varoittamatta, ja sai kuulla nyt 005:ltä kunniansa.
Hänen ajatuksensa katkesi jälleen, kun muutama varusteliiveihin sonnustautunut lippispäinen nazorak murahti vieressä ja viittoi heitä siirtymään. Pian toinen näistä veti sylillistä sähkökaapeleita siitä kohtaa, missä he olivat äsken istuneet, ja toinen teippaili sitä paikoilleen studion lattiapaneeleihin. Täällä oli todella vaikea keskittyä lukemaan käsikirjoitusta – ja kaikesta päätellen se oli kirjoitettu aivan toinen toa mielessä. Sheelika oli melko varma, että ylälaidan mustekynäsutun alla oli lukenut aiemmin ”Ämkoo.” Toivottavasti ministerille sopi improvisoidumpi ote.
Maskeeraaja jatkoi hääräämistä toan kasvojen parissa. Sheelika yritti ylläpitää keskustelua.
“Do you remember any details from the magazines you read?”
“The last article was afout Ferike’s concert. Verike? Feri… ah, sorry! I don’t know how to say that name. They are a famous singer.”
”You mean Berike?” Sheelika kysyi. ”She is a quite well known pop star.”
“Yes, her! There was many fages afout her. When I saw the fictures afout her make uf and her costume… I don’t know, it just looked so cool! I tried to study her glitter highlights. I tried to make ones to 21229 but she didn’t like the idea.”
Sheelika oli tarpeeksi perillä Xian asioista muistaakseen, että keikka oli ollut joskus kesällä, ennen kuin Berike oli omistautunut politiikalle Roodakan seuraajana. Hän oli kyllä ollut parempi laulajana. Mestari oli aina kuvannut Xian politiikkaa turhamaisuuden sirkuksena jossa on vain rahaa, ja kaikkea mitä sillä saa, eikä vision häivääkään. Sheelika oli samaa mieltä.
Hän oli sanomassa jotakin, mutta elokuvan taika keskeytti hänet: tällä kertaa se manifestoitui hirvittävänä lasin pirstaloitumisen äänenä.
Sheelika kääntyi. Aiemmin testattu studiolamppu metallisine kolmijalkaisine telineineen oli kaatunut sotavasaran voimalla singoten lasia ympäri melkein valmista lavastusta. Nolostuneen oloinen avustaja-nazorak piti kädessään painavaa hiekkasäkkiä, joka olisi oletettavasti auttanut tätä olemaan tapahtumatta.
005 aloitti raivoamisen. Sheelika päätti jättää tilanteen omaan arvoonsa ja kääntyi jälleen maskeeraajan pariin.
”So… what should I call you? I assume you already heard my name.”
“Was it Shelika or Sheelika? I am 4313, the makeup artist.”
”Two e’s”, Sheelika selvensi. ”It is nice to meet you, 4313. You seem much more pleasant company than many others I have met here today. Thank you for the drink, Glitter!”
“Glitteri” virnisti pihtihampaillaan ja heilautti kättään vähättelevästi. Samassa kaksikko havahtui kun puvustaja 21229 saapui läähkien ja puuhkien kantaen mustia vaatteita henkarissa. Glitteri vilkaisi rannekelloaan (Ylran kellot olivat keskimääräistä kivemman näköisiä, mutta vähän heikossa maineessa etenkin rintamalla) ja myhäili. “Monta minuuttia etuajassa. Loistava!”
Kaksikko auttoi toaa pukemaan rooliasunsa ylleen. Mustasta sieninahasta ommeltu paraatiasu istui yllättävän hyvin mutta tuntui painavalta päällä. Puvustaja kiinnitti mitä kiiltävämpiä kunniamerkkejä Sheelikan rintaan ja Glitteri yritti parhaansa mukaan kiinnittää suikkaa toan karisman naamion päälle.
Sheelika sysättiin monimutkaisten koreografioiden keskelle. Hänen ympärillään tapahtui jonkinlainen tanssinumero – joskin se oli tanssia, joka korosti koordinaatiota ja koko tanssiryhmän yhtenäisyyttä. Sen liikkeet toivat Sheelikan mieleen taistelun, ei tangon. Suuret liput hallitsivat näyttämön taustaa. Musiikki saavutti crescendonsa samaan aikaan suunnattoman monimutkaisen tanssikuvion kanssa.
005 istahti ohjaajantuoliinsa ja huusi jotain megafoniin. Seuraava kohtaus! Lavasteissa hälistiin. Sheelika näki, kuinka kaksi aseistautunutta puhtauspoliisia retuutti hallin perältä jotakuta.
Aseistautuneet nazorakit taluttivat raskaisiin ketjuihin kahlittua matorania. Sheelika ei nähnyt vielä tämän kasvoja, mutta tämän askel ontui.
Matoran paiskattiin lavalle, ja tämä lyyhistyi polvilleen. 005 raapi myhäillen leukaansa. ”Nyt, neiti Shelika, kohtaus 11! Fotki vankia oikein kunnolla – tunteella! Saat itse valita tavan, mutta ehdottaisin joko vatsaan tai leukaan. Yritetään pitää kuvakulma selkeänä!”
Kun Sheelika oli muuttunut vuosia sitten toaksi matoranista, oli hän aina ihaillut Toa Tawaa. Idealistinen ajatus oli lopulta vaihtunut kyyniseen ja katkeraan ajatusmaailmaan koko toan konseptista. He olivat vain olentoja, joilla oli enemmän voimia kuin muilla. Silti matoranien pahoinpitely tuntui Sheelikasta pahalta. Tämä oli syy, miksi Bio-Klaani hänet hylkäsi. Se Karzahnin Rowash.
Matoralainen oli tuskin tehnyt mitään ansaitakseen tätä, mutta taas kerran hänen oli otettava tämä rooli harteilleen.
”Parhaan otoksen saisimme, jos tähtään leukaan ja kanohi irtoaa iskun voimasta”, Sheelika sanoi kylmän viileästi ja ammattimaisesti.
”Hyvä, hyvä”, 005 myhäili. ”Siirrytäänfä siinä tafauksessa lähikuvaan. 5 minuuttia kameroiden ja valojen säätöä. Varaudu loistamaan!”
Matoran yskäisi ja kohotti päätään. Tämän naamio oli haljennut ja painunut kuperaksi vasemman silmän kohdalta. Matoranin katse harhaili lopulta Sheelikaan.
”… t-toa? Toa! Ma-mata Nuille kiitos… pyydän, auta minua ja ystäviäni”, matoran sopersi heikosti Sheelikalle. ”Meille… meidän ei ole annettu pitää kanoheja nukkuessamme. Olemme liian heikkoja.”
Sheelika katsoi häntä hetken hiljaa.
”Oletko Tawan kyläläisiä?” Sheelika korotti ääntään. ”On siinä teillä yksi toa. Hylkäsi siskonsa.”
”E-etelän toa Tawa? Ei… olen V-v-västornu… Rol-Horiin kylästä. Oletko sinä Klaanista…? Mitä väliä. Voi, auta meitä!”
Rol-Horii? Sehän oli yksi tämän saaren pohjoisista kylistä. Hän ei ole edes Klaanista?
Sheelika puri hammastaan. Hän vilkaisi taakseen. Totuusministeri 005 seurasi kohtausta tyytyväisenä tuolistaan. … hän suunnitteli tämän alusta asti. Hän testaa kuuliaisuuttani.
005 naputti käsinojaansa kynnellään. ”Sheelika! Puoli minuuttia ja käy!”
”Kyllä, ministeri!”
Kerta toisensa jälkeen hänet laitettiin tekemään ikäviä asioita, jotka hyödyttävät todellisia konnia. Hänen oli näyteltävä roolinsa. Avden tehtävä vaati pääsyä eliitin piiriin.
Matorania Sheelikalla kävi sääliksi jossain omatuntonsa perukoilla. Tämä oli vain viaton olento, joka jäi konfliktin jalkoihin. Sellaiset tunteet saisivat kuitenkin nyt väistyä. Sellainen sentimentaalisuus oli nuorten tyttöjen ongelmia.
Sentimentaalisuus oli ollut tappaa hänet aiemminkin.
Filmikela alkoi pyöriä. Hänen takanaan kuvausryhmä vaihtoi matoranin kieleen:
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
Totuusministeri antoi merkin:
”Ole hyvä.”
Ei voi mitään. Liian myöhäistä perääntyä.
Sheelika astui lattialla makaavan matoranin ylle. Tämä katsoi toaa epäuskoisesti.
”A- auta mei-”
Matoranin sana katkesi, kun Sheelikan kengänkärki jysähti hänen naamaansa. Matoran kierähti ympäri. Tämä yritti ulisten nousta käsiensä varaan, kunnes toa potkaisi häntä uudelleen.
Sheelikan sydänvalo tykytti. Hän ei tiennyt, uskalsiko lopettaa. Hän vilkaisi Totuusministeriin, joka viittoi käsillään jatkamaan. Kasvoilleen Sheelika puki tappajan katseen, suupielet nousivat ylös mielihyvän merkiksi.
Sheelika kohotti jalkansa, ja polkaisi korkokenkänsä matoranin ristiselkään. Jokin kuulosti rikkoutuvan. Matoran parkaisi ja huusi armoa.
Filmikela surisi. Zankrzoralainen ooppera pauhasi taustalla. Taustanäyttelijät liikkuivat hiotun koreografian mukaan. He tanssivat kuolettavaa tanssiaan, joka mukaili esinazorakein eleganssia. Matoranin huuto riipi tiensä musiikin yli. Julma leikki heijastui hymyilevän Totuusministerin silmälaseista.
”Foikki, foikki! Loistavaa, Sheelika! Tiesin että olisit juuri oikea näyttelijä fäärooliin!”
Sheelika huohotti. Hiki valui hänen kanohiaan pitkin. Tiukasti istuva esiintymisasu kuristi ja tukehdutti häntä. Sheelika astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä jätti verisen jäljen lavan parkettiin. Avustaja juoksi suihkuttamaan puhdistusainetta suihkepullosta ja jynssäämään parkettia.
Matoranin hengitys pihisi, kun tämä lojui maassa puolitajuttomana.
”Kohtaus 12! Sheelika! Riisu matoranin naamio ja murskaa se! Fuoli minuuttia ja käy!”
Sheelika henkäisi syvään ja ummisti silmänsä.
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
”Ole hyvä.”
Sheelika harppoi varmoin askelin kyläläisen luo. Hän tarttui tämän kovia kokeneeseen naamioon, ja repäisi sen irti. Matoran ulvahti.
Kanohi kilahti näyttämölle. Sitten se halkesi toan koron alle.
”Kohtaus 13! Sheelika, poimi lippu ja ota asento!”
Sheelika teki niin kuin häntä käskettiin.
Sheelika kääntyi kohti linssiä, painoi lapaluunsa yhteen, laski leukaansa ja tuijotti kameran ahneeseen mustaan silmään päättäväisenä. Hän avasi suunsa ja antoi käsikirjoituksen julmien sanojen kaikua tilassa. Ensimmäisissä sanoista oli ollut vain zankrzoralainen lausumaohje. Hän ei tiennyt edes, mitä sanoi, mutta hänen täytyi uskoa siihen koko sielullaan. Seuraavat sanat hän sanoi matoraniksi, ja syöksi niihin kaiken vihan ja myrkyn sydämestään:
”Ylistetty olkoon Ensimmäinen ja Viimeinen Imperiumi, sillä vihdoin jopa minä, toa-soturi, olen nähnyt todellisen Puhtauden. Polvistu, Toa Tawa – ehkä niin sinut säästetään!”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten…
”Foikki”, 005 käski. ”Kiitos, Sheelika.”
Filmikela pysähtyi. Raikuvat aplodit halki studiotilan. Ihailua ja arvostusta ja innostuneita huutoja.
Solki napsahti kiinni, ja Kelvin heilautti repun selkäänsä. Hän sääti vielä remmien kireyttä, varmisti tarvikevyönsä ja kietoi valkoisen viittansa ylleen. Lopuksi hän veti hupun peittämään volitakiaan.
”Taidan olla valmis”, hän totesi ovenkarmiin nojaavalle toalle. Matoro nyökkäsi.
”Muistitko pakata Manun?” Matoro virnisti. ”Samperin tyhmä kysymys”, Manu tuhahti takaisin.
”No, luulisi, että tuo yksi osaisi sanoa, jos olisit unohtanut jotain.”
Kelvin hymähti. ”En usko, että unohdin mitään. Mietin aika tarkkaan, mitä otan mukaan.”
Kelvin asteli pöydän ääreen, jolla odotti pieni, koruton kirstu. Linnan vastaanotossa työskennellyt toa oli ohjeistanut häntä siistimään ja tyhjentämään tyhjäksi jäävän huoneen tavaroistaan, jotta huone voitaisiin antaa seuraaville asukkaille. Kaikki se vähä omaisuus, jota hän ei matkalleen tarvinnut, oli pakattu arkkuun.
Kelvinin käsi laskeutui mietteliäästi laatikolle. Se melkein pysähtyi räjähteeltä näyttävän radiopuhelimen ylle, mutta siirtyi hopusti laitteen ohi. Käsi poimi hopeisen taskumatin, jonka kyljessä koreili nazorakein heptagrammi. Hän harkitsi hetken sen ottamista mutta laski sen kuitenkin takaisin kirstuun. Hän ei tahtonut hukata sitä.
”Joo… lähdetään”, Kelvin sanoi hiljaa. Matoro avasi oven samalla, kun Kelvin poimi kirstun ja asteli käytävälle. Tämä vilkaisi vielä kaihoisasti huoneeseen, ennen kuin he lähtivät.
”Millaisella veneellä te aiotte lähteä? Eikö ole vähän riskialtista purjehtia saartorenkaan läpi?” Matoro kysyi.
”En ole ihan varma, millainen alus kuskillamme on juuri tällä hetkellä käytössään”, Manu vastasi, ”mutta ei hätää, hän on ammattilainen.”
”Toivon sitä todella”, Kelvin huokaisi. ”Matkamme jää vähän lyhyeksi, jos Imferiumin vartiolaiva räjäyttää meidät.”
”Kieltämättä! Mutta sen takia nimenomaan palkkasin erinomaisen salakuljettajan!”
He suunnistivat Kelvinin huoneelta paria kerrosta ylempänä sijaitsevan Matoron huoneen suuntaan. Linnan väkimäärä oli kasvanut viime aikoina kovasti, ja vilinä sen mukana. Joskus ne lähinnä asunnoille omistetut käytävät olivat olleet melko hiljaisia, mutta nyt liikennettä kulki kumpaankin suuntaan melkein koko ajan. Snowie oli juuri näyttämässä paikkoja joillekin lännen suunnasta tulleille, ja moikkasi pirteästi Matoroa ja Kelviniä, muttei ehtinyt jäädä juttelemaan.
Kaksikko käveli rinta rinnan kuitenkin melko rennosti. Kelvinin katse kiinnittyi Matoron kämmeneen, joka kiilteli uutuuttaan.
”Onko tuo se Floszarin tekemä froteesi? Onko se toiminut?”
Matoro hymähti hieman ”Floszarille” ja nosti kättään. Sen koneistosta kuului matalaa surinaa, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja taas auki. Käsi oli melko yksinkertainen, jopa aika rujo.
”Ei valittamista! Pääsin jo testaamaan sitä tosipaikan tullen.”
”Hmm?” Kelvin vilkaisi toaa.
”Ei mitään kovin vakavaa. Joku pimeyden metsästäjä tai joku, siitä oli tuo yksi yö vähän hälinää.”
”No hyvä. Rintamalle seuraavaksi?” Kelvin kysyi.
”Toivottavasti, katsotaan. On minulla ollut tässä joitakin tehtäviä… ja muita juttuja, mutta se on ollut lähinnä tavaran kuljettamista. Pitää kuulemma edetä hitaasti, kun olen muka vielä toipilas”, hän huokaisi.
”… kuulostaa viisaalta. Öh, oletko ollut tekemisissä sen tulen toan kanssa?”
”Mitä, ai Kapuran?” Matoro ihmetteli. ”Hetkinen, et ole kuullut? Tästähän on puhunut puoli Klaania. Kapura lähti. Vähän aikaa sitten, katosi Tagunan kanssa yöllä kuin tuhka tuuleen.”
”Ai… kokonaan? Minä kuulin siitä jotain, mutta ajattelin, ettei minulla ollut täyttä kontekstia. Liittyykö tämä jotenkin Rakentajaan ja loisiin?”
Matoro kohautti olkiaan. ”En usko. Luulen, että tämä oli Kapura nimenomaan toteamassa, että hitot mysteereistä ja muusta, lähden taas merirosvoksi. Pakko myöntää, ettei se ole edes kovin huono idea.”
”Ja hänkö lähti sanomatta sanaakaan?”
Matoro oli jo viettänyt nazorakin kanssa tarpeeksi aikaa, että oli oppinut tunnistamaan katkeruuden tämän äänestä.
”Minä sentään kävin sanomassa Tawalle ja Mesalle asiasta” Kelvin jatkoi. ”No, toivottavasti hän on edes vähän kiitollinen, kun felastimme hänen aivonsa Rakentajalta…”
Kuka helvetti on Mesa? Matoro mietti ensin mutta päätti ohittaa sen.
”Ei Kapura koskaan osannut sanoa kenellekään olevansa kiitollinen. Tai sanoa mitään muutakaan kovin aidosti. Kapura ei hyvästellyt minuakaan… tai ainakaan en tajunnut niiden olleen hyvästit siinä hetkessä. Olisin ehkä ollut yllättyneempi, jos hän olisi hyvästellyt niin kuin joku normaali. Kyllä hän välitti, hän oli vain surkea näyttämään sen.”
”Ai…”
Kelvin hiljeni hetkeksi. ”Tuota, miten otit sen? Kafuran lähdön siis? Tehän olitte ystäviä?”
Matoro oli hetken hiljaa.
”Olen miettinyt tätä vähän aikaa, ja luulen että tämä oli lopulta parempi näin. Kyllähän se tuntuu haikealta… mutta en tiedä, kokiko Kapura lopulta koskaan olleensa kauhean kotonaan Klaanissa, tai uskalsiko hän olla oma itsensä. Ehkä se on parempi hänelle itselleen, että sai mennä minne ikinä menikin. Kyllä minä kaipaan häntä, ehkä enemmän nyt kuin silloin, kun hän oli vielä täällä…”
Lause jäi leijumaan tyhjyyteen.
Kaikelta tältä pakeneminen kyllä tuntui salaa houkuttelevalta, Matoron oli myönnettävä. Mutta niin se taisi olla minkä tahansa sodan keskellä.
”Yllättävän syvämielistä sinulta”, Manu kommentoi. Matoro pyöräytti silmiään.
Kelvin silmäili huppunsa ja naamionsa takaa toaa. ”Hmm. No, hyvä, jos olet sitä mieltä. En tuntenut häntä juurikaan. Hei, me voisimme välittää Kafuralle viestin, jos törmäämme häneen matkallamme!”
”Manu voi keksiä jonkun vitsin. Ei minulla ole oikein mitään lähetettävää.”
”Vau, sinä todella pääsit nopeasti yli Kapuran lähdöstä.”
”No siis hän varmaan arvostaisi jotain typerää vitsiä!” Matoro puolustautui. ”Tai vain sitä, että saisi vain olla jossain ihan muualla kaukana kaikesta…”
Kyllä he olivat erotessaan tunteneet toisensa tarpeeksi hyvin, ettei sanoja tarvittu. Mitä hän olisi muka sanonut Kapuralle? Että voitko jäädä tänne, kun et koskaan vetänyt minulle sitä roolipelikampanjaa?
He väistivät muutaman vastaantulijan tieltä, minkä jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, miten sinä olet voinut muuten? Kun Visokki sanoi Kafuran mielessä, että… siis. Äh, ei mitään.”
Kelvin epäröi kysymystään, ja toivoi, ettei se tuntunut liian tungettelevalta. Matoro katsoi tätä, mutta se tuntui aina jotenkin tyhmältä, kun toisen eleitä ei nähnyt naamion takaa.
”Voin paremmin”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti. ”En… en ollut silloin ihan oma itseni.”
Hän ei ollut aivan varma, kuinka totta kumpikaan lauseista oli, mutta piti uskoa niiden olevan.
”Käyn terapiassa. Olen saanut muuta ajateltavaa.”
Kuin huomaamattaan hän hipaisi haarniskan taskua, missä kultakello oli suojassa.
”Se on hyvä, luulen”, Kelvin vastasi varovaisesti. ”Voisimme jutella lisää, kun näemme taas.”
Kelvin piti pohdiskelevan tauon ennen kuin kysäisi: ”Mitä on terafia?”
”Teilläkö ei ollut terapiaa?” Matoro hieman hymähti. ”Siis… siinä keskustellaan psykologin kanssa. Tämän kanssa voin puhua huolista, stressistä, peloista. Se on tuntunut yllättävän, noh, hyödylliseltä…”
Ennen Metru Nuilta saapumista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, mitä terapialla edes tehtiin. Se ei ollut tuntunut hänelle kovin olennaiselta asialta. Hänen oli ollut pakko myöntää lopulta, että ammattiapu todella auttoi. Niinhän Cehayakin oli sanonut…
”Ei, meillä ei ollut mitään tuollaista. En tiedä, en usko, että olisin uskaltanut keskustella noista asioista kenenkään kanssa, vaikka siihen olisi tullut mahdollisuus. Liikaa… riskejä. Mutta hyvä, jos se auttaa sinua. Olit Kafuran mielessä aika… välkehtivä.”
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, sinulla on yhä loinen fäässäsi?”
Matoro vaikutti hieman kiusaantuneelta, että loinen edes nostettiin puheeksi kirkkaassa päivänvalossa Klaanin käytävillä.
”No, milläpä siitä eroon pääsisi”, hän vain sanoi vaitonaisesti. ”Kuinka niin?”
”Eh, mietin vain…” Kelvin sanoi yhtä väistelevästi. ”Tahdon tietää, ovatko nämä asiat edenneet mihinkään…”
”No Matoron loinen ei todennäköisesti ole kokonaisuuden kannalta kovin oleellinen – niin kauan kuin et mene tartuttamaan niitä ympäriinsä tuolla naamiollasi”, Manu tuhahti.
”Hmm. Miten varovainen minun pitäisi olla?” Matoro kysyi. ”Pelkkä telepaattinen keskusteluhan ei selvästi levitä loista.”
Tuntui jotenkin typerältä katsoa Kelviniä mutta osoittaa sanat tyypille tämän päässä.
”Tällainen pintapuolinen ajatustenvaihto on osoittautunut enimmäkseen turvalliseksi. Mutta jos menet sörkkimään syvemmälle, en voi luvata, ettetkö tarvitsisi, hmm, öh, ’suojausta’.”
Matoro avasi huoneensa oven ja jäi ovensuuhun kuin viestiäkseen Kelvinille, että tämä oli tervetullut sisään. Asunnot Linnassa eivät yleensä olleet lukossa, vaikka jotkut olivatkin ryhtyneet varovaisemmiksi sodan takia. Matoron asunto oli pieni, mutta ikkunasta aukesivat upeat näkymät ylitse rapukaupungin vilinän. Kalustus oli vanhaa ja puista, ja paikat olivat melko hyvin järjestyksessä. Suuri ryijy seinällä oli kuvitettu jollakin koillisen matoralaisten tyylillä.
Pöydällä oli kaksi kehystettyä valokuvaa. Toinen oli selvästi vanha, ja siinä Umbra ja Matoro seisoivat selät vastakkain, miekat käsissä ja hymyt kasvoilla. Toinen oli leikattu taannoisesta loppukesäjuhlan Klaanilehdestä, ja siinä oli Kapura ja Matoro puolialastomina ja hiestä kiiltelevinä lentopallokentän reunalla. Kapura oli ollut aina hyvä välttelemään kameraa, mutta sillä kertaa toimittajaa oli onnistanut.
Kelvinin katse kiersi molemmissa kuvissa, ja sitten Matorossa. Hän tyytyi lähinnä hymyilemään naamionsa takana. Sitten hän jäi katsomaan kirjahyllyä, johon oli pakattu niin paljon opuksia, että osa hoippui hyllyn päällä vaarallisesti. Hän kävi katseellaan läpi niiden selkämyksiä. Toain Tornin Tarina. Esiaikojen Toat, osat I-III. Kuuden Kuningaskunnan Tuho. Aerin historia. Toa-Imperiumi. Suurkiven Sota. Taivaanvalojen Psalttari. Mata Nuin Punainen Kirja. Nivan Kardalaisen Teot. Joukossa oli myös pari Arkistoista lainattua teosta, kuten Athin kirkon historia sekä Meren laulu, joka näytti rakkausromaanilta.
”Hmm, meillä ei ollut juuri mitään kirjoja eri foliittiista järjestelmistä. Onko sinulla jotain sellaista? Jos voin lainata matkalukemiseksi”, Kelvin kysyi kuljettaen samalla sormeaan opusten selkämyksillä.
”Politiikasta? Ei kauheasti. Ehkä Selakhian historia käy? Siinä kuvataan, miten tuhonsa jälkeen Selakhia muuttui ensin keisarin diktatuuriksi, sitten tasavallaksi ja aika moneksi muuksi… pidän Tikamarin kirjoitustyylistä: se keskittyy hyvin paljon suurin persooniin. Minusta siinä on aika hyvää ideologioiden käsittelyä.”
”Se… olisi oikeastaan täydellinen. Kiitos! Olisiko sinulla muita tasavallan ajasta kertovia?”
”Öh, ei oikeastaan”, Matoro sanoi. ”Suurkiven Sota kuvaa vielä vanhempaa Selakhiaa, mutta se on tyyliltään aika myyttinen. Suoraan sanottuna mieleeni ei tule ihan kauheasti muita tasavaltoja, ainakaan sellaisia, millä olisi kauheasti roolia historiassa. Samehan tosiaan asui siellä tasavallan aikaan.”
Toan sanat saivat nazorakin käden jähmettymään sekunniksi ilmaan. Hän selvensi kurkkuaan.
”Aivan. En tiedä, tahtooko Same fuhua niistä ajoista. Hänellä lienee traumoja…”
Matoro kohotti kulmiaan nazorakin toteamukselle. Kelvin kuitenkin nappasi mainitun kirjan hyllystä ja sanoi: ”Voisin ottaa myös Suurkiven Sodan. En tosin voi luvata, että fystyn tuomaan nämä takaisin ehjinä.”
”Toki, se nyt on aina riski tällä alalla. En kyllä tiedä, kannattaako sinun raahata kovin paljon kirjoja matkoilla. Lisäpainoon kyllästyy aika pian.”
Matoro ei sanonut sitä, mutta häntä suretti ajatus hukata se kappale Suurkiven Sotaa jonnekin aavikolle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystäviä auttaakseen…
”Ei hätää, minulla on muutama tyhjä paikka tavaratilassani! Painon ei pitäisi olla ongelma.”
Matoro päätti olla kysymättä, miten ruumiittomalla olennolla oli ”tavaratila”.
Kelvin otti molemmat kirjat ja sujautti ne reppuunsa. Toan ikkunan äärellä oli jonkinlainen suurikokoinen sodanaikainen radiolähetin, jota Kelviniä olisi tehnyt mieli tutkia lähempää. Sillä välin Matoro oli työntänyt Kelvinin kirstun turvaan suureen matka-arkkuun, joka näytti olevan täynnä mitä omituisimpia esineitä.
”Matkoilla kerättyjä”, Matoro hymyili. ”Ota aina muisto mukaan jokaiselta seikkailultasi, Kelvin!”
”Heh, yritän”, Kelvin hymähti ja silmäili arkkua. ”Mikä näistä on suosikkisi?”
Mitä siihen edes saattoi vastata, Matoro pohti ja antoi katseensa vaellella arkkunsa aarteissa. Useimpiin liittyvät muistot olivat lähinnä hauskoja, niin kuin tiheyden hallinnan naamio, tai muistuttivat yhteisistä matkoista hänen ystäviensä kanssa, kuten kristallifloretti. Mutta kaikkein tärkeimmät muistot kulkivat mukana. Kuten naamio, valokuva kellossa ja…
”… no, tällä ainakin on paljon merkitystä minulle”, Matoro sipaisi sinistä kiveä sydänvalonsa alla. ”Toa-sisareni, joka jäi suojelemaan vanhaa kotisaarta, antoi sen minulle ja sanoi, että niin kotisaari suojelisi minua kaikilla matkoillani. Siitä on nyt ikuisuus… mutta kyllä hän oli oikeassa.”
Ääni oli hetken haikea, mutta siihen palasi pian virne.
”Se on ikivanha parannuskivi jostakin Kristallisaarten merenpohjasta. Se oli kai tehty lähinnä sotilaiden työkaluksi johonkin Pridakin armeijaan, mutta minulle se on pieni palanen menneisyyttäni.”
”Vai farannuskivi?” Kelvin ihmetteli. ”Sekö siis farantaa haavojasi, kun syötät sille elementtienergiaa?”
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Nimenomaan haavoja ja sellaisia vakavia vammoja. Se kai vain nopeuttaa oikeaa kudoksen paranemista todella paljon, eli se kyllä jättää arpia. Se on aika raskas käyttää. Se pitää sinut enemmänkin pystyssä kuin terveenä…”
Kelvin katsoi mietteliäästi toan kristallia. Häntä kieltämättä lievästi turhautti se, että tämä oli ottanut parannuskivensä puheeksi vasta nyt. Tästä tiedosta olisi voinut olla apua keskustelussa Kristallinoidan kanssa.
Matoro kuuli, kuinka naamionsa takana Kelvin henkäisi sisään kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta tämä ilmeisesti päätti toisin. Lopulta tämä kysyi hieman hymyä äänessään:
”Onko… kivi suojellut sinua hyvin?”
”Montakohan kertaa olisin onnistunut kuolemaan ilman sitä”, Matoro naurahti yllättävän kevyesti. ”Ainakin pari.”
”Ah. Siinä tafauksessa olen iloinen, että kannat sitä yhä mukanasi. Muista kiittää, öh, siskoasi noin mainiosta lahjasta.”
”En tosiaan ole tavannut häntä lähtöni jälkeen”, Matoro sanoi, ”mutta kiitin kyllä silloin, ja eiköhän hän ole tyytyväinen, kun olen elossa.”
Kaksikko asteli takaisin käytävään, ja Matoro sulki huoneensa oven perässään. Kelvin naputteli naamionsa leukaa mietteliäästi sormellaan.
”Tuota… osaatko sinä, Matoro, sanoa, mitä elementtikiven käyttö sellaisenaan vaatii? Minä olen tähän asti käyttänyt vain hanskani fattereita muuttamaan virtaa elementtivoimaksi. Tosin kuulin vastikään teorian, jonka mukaan en edes tarvitsisi hanskaani…”
Matoro mietti kysymystä hetken.
”Minä en ole mikään taikatuntija, mutta minun… intuitioni sanoisi, että se olisi mahdollista? Siis, eihän esimerkiksi selakheilla ole elementtivoimia, mutta ne pystyvät silti käyttämään näitä kiviä. Sanotaan, että ainakin matoraneilla on ’piilevä’ voima, joka ilmenee vasta toana kontrolloitavissa määrin mutta on kuitenkin olemassa siellä takana. Ehkä sama asia on selakheilla – ja miksei millä vain? On paljon rahi-lajeja, joilla on ’voimia’, jotka eivät kauheasti eroa jostakin meidän kaksijalkaisten kyvyistä. Elementtikivissä on kuitenkin itsessään voimaa, ihan käyttäjästä riippumatta. Mutta en kyllä osaa sanoa, miten sinun pitäisi tuota hommaa lähestyä.”
”Eeääääh…” Kelvin päästi väsyneen huokauksen. ”Kuulostaa sekavalta. Mistä edes voin tietää, onko nazorakeilla ylifäätään näitä ’fiileviä’ voimia? Luulisi, että jo joku minua ennen olisi huomannut ne…”
”No en minä tiedä. Ehkä ne ilmestyvät epätoivoisimmalla hetkellä, kun sinun pitää käyttää jääkiveä pelastuaksesi mutta hanskasi on rikki”, Matoro nauroi. ”Sori, minusta ei ole oikeasti kovin paljoa hyötyä tässä.”
”No, sormet ristiin. Kiitos joka tafauksessa.”
”Ei nazorakeilla ole mitään sen kummoisempia taikavoimia kuin selakheillakaan, mutta, kuten Matoro sanoi, silti mokomat hainhampaat onnistuvat käyttämään kristalleja”, Manu sanoi. ”Jos tahdot, voimme tutkia kristallien toimintaperiaatetta yhdessä, kunhan palaamme. Ehkä saamme selville niiden salaisuudet! Mieluusti ilman puoskareiden apua.”
He juttelivat vielä niitä näitä laskeutuessaan pohjakerrokseen hissillä. Ala-aulassa heidät kuitenkin pysäytti tuttu ääni.
”Mihin matka?”
Kelvinin oli vaikea olla etsimättä äänen lähdettä vaistomaisesti, vaikka suuntaa sillä ei ollut. Ääni oli tullut hänen päänsä sisältä. Hän kääntyi eikä hämmennyksekseen nähnyt Visokkia… ennen kuin nosti katseensa ja havaitsi adminin seuranneen heitä kattoa pitkin.
”Tai no”, Visokki sanoi, ”Kyllähän minä sen jo tiedän. On siis jo aika?”
”Kerro vain suoraan, mitä haluat”, Manu töksäytti, ennen kuin Kelvin ehti vastata mitään. ”Meillä on nyt tiukka aikataulu, eikä ole aikaa jäädä rupattelemaan mukavia!”
Visokki loikkasi ja laskeutui neljällä jalalla lattialle. ”No, ehkä minä vain halusin tulla hyvästelemään.”
”Onkohan noin?” Manu puuskahti.
”Liity ihmeessä seuraan”, Matoro sanoi. Hän tunsi piston, ettei ollut vieläkään puhunut välejään kuntoon Visokin kanssa. Visokki nyökkäsi kiusaantuneesti ja lähti seuraamaan Matoroa ja Kelviniä. Hän ei uskonut, että oli kovin iso salaisuus, ketä hän tänne oli tullut tapaamaan.
Kelvin vilkaisi rinnallaan kävelevää visorakia. ”Visokki, kuinka voitte? Taisimme viimeksi nähdä Rakentajan yönä.”
”Ei tarvitse teititellä”, Visokki totesi hieman huvittuneena. ”Olosuhteisiin nähden voin kaiketi ihan hyvin. Se kyseinen yö oli vain henkisesti aika raskas.”
”Aivan. No hyvä. Se yö oli varmasti raskas jokaiselle meistä. Faitsi varmaan Manulle, joka meni kanveesiin heti, kun sai yhdestä kuusta fäähän.”
Kelvinin huomio sai tirskahduksen aikaan Matorossa.
”Nyt hei”, Manu ärähti, ”jos haluat yhä inttää, että Arbou kuoli, niin minä kuolin ihan yhtä lailla! Ja kuoleminen on henkisesti aika raskasta!!”
”Okei, okei, anteeksi!” Kelvin sanoi virnistellen. ”Mutta siis, voisitko, Visokki, vähän selventää, että… no, mitä hittoa Kafuran mielessä lofussa tafahtui? Viimeinen asia, jonka muistan Metru Nuista, oli se, kun Kone oli syömässä minut, ja sitten heräsin täysin tyhjästä tilasta. Arvelen, että se oli Rakentajan mieli.”
”Hieman karkeaa kieltä käyttäen: heitin Joueran helvettiin Kapuran mielestä”, Visokki sanoi väsyneen kuuloisesti. ”Sitten pakotin teidät heräämään, jotta voisitte reagoida tapahtumiin todellisessa maailmassa. Lyhyesti sanottuna kävin sen jälkeen ensin keskustelun Kapuran alitajunnan version Kapurasta kanssa, sitten Kapuran alitajunnan version Avdesta kanssa sekä lopuksi todellisen Avden kanssa. Sitten löin Avdea turpaan, katsoin mustaan aurinkoon, masennuin ja heräsin. Tyydyttääkö vastaus?”
Kelvinin täytyi selvästi hidastaa askeliaan ihan vain, jotta hänen aivonsa ehtisivät käsitellä adminin antaman infovyöryn.
”… jotenkuten.”
”Saitko jotakin selville?” Matoro kysyi mietteliäänä. ”Kapurasta tai Avdesta?”
Hänen oli pitänyt keskustella tästä Visokin kanssa jo jonkin aikaa, mutta oikeaa hetkeä ei oikein koskaan tahtonut löytyä.
”Avde antoi minulle joitain vastauksia, mutta niitä oli hyvin vaikea ymmärtää”, Visokki sanoi. ”Opin siellä ehkä enemmän itsestäni kuin mistään konkreettisen hyödyllisestä Avden salaisuudesta. Voimme puhua tästä kyllä myös yksityiskohtaisesti, mutta selittämiseen menee aikaa.”
”Ja sitä meillä ei juuri nyt ole”, Manu hoputti. ”Nyt saapasta toisen eteen! Satama kutsuu!”
”Mutta onnistuimmeko me?” Kelvin kysyi. ”Felastuiko Kafuran mieli? Entä kukistimmeko tämän Joueran? Loiset ovat ilmeisesti yhä ongelma.”
”Parhaan ymmärrykseni mukaan kyllä onnistuimme”, Visokki vastasi. ”Kapuran henkinen terveys oli välittömästi heräämisen jälkeen suunnilleen samalla tasolla kuin ennen Koneeseen astumistamme. En usko, että näemme Joueraa enää. Loiset ovat yhä ongelma, mutta emme voi tehdä sille juuri nyt mitään.”
”Eli et usko, että se vaikutti Kapuran päätökseen lähteä?” Matoro kysyi.
”Vaikea sanoa. Jos Kapura todella ei muista mitään sen yön tapahtumista, uskon, että hänen päätöksensä lähteä kumpuaa jostain syvemmältä. Mutta ainoa keino todella ymmärtää, miksi hän lähti, olisi kysyä häneltä itseltään.”
”Niin minäkin kai ajattelin”, Matoro huokaisi. ”No, myöhäistä nyt.”
”Niin”, Visokki sanoi vaisusti. ”Niinpä kai on.”
He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Visokki käänsi ajatuksensa jälleen siihen, miksi oli liittynyt satamaan kulkevien seuraan. Seuraavat sanansa hän sanoikin vain Makuta Nuille: ”Voisit tässä kohtaa vaikka selittää, mikä se apinahomma oli.”
Manu osoitti Visokille syvän virtuaalisen huokauksen. ”Uskoisitko, jos kertoisin sinulle, että Artakhan ja Karzahnin veljeskatraassa on kolmas jäsen?”
”Miten tämä liittyy siihen, että ammuit apinaa pyssyllä julkisella paikalla?” Visokki murahti.
”No kun se ampui ensin!” Manu puolustautui. ”Ja sehän se ongelma onkin. Nimittäin salaisessa kuudennessa sakarassa asuvat apinat ovat laatineet salaliiton, jonka tarkoituksena on minun tuhoamiseni! Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä, ja paras keino on nähdäkseni apinain kansanmurha.”
Vain rautainen itsehillintä esti Visokkia pyöräyttämästä silmiään julkisella paikalla sellaisten henkilöiden nähden, jotka eivät joutuneet olemaan mukana tässä keskustelussa. Se, ja Manun pelottavan vilpitön sävy kertomansa suhteen.
”Anti olla. Annoin apinasekoilun aiemmin keskeyttää sen, että puhumme kerrankin oikeista asioista. Haluaisitko jatkaa siitä, mihin jäimme ennen kuin… tuo homma lähti alkuun?”
”Siis… sinä et taida vieläkään uskoa minua?” Manu puuskahti. ”Tarzahnin ja kaikkien hänen kuninkaidensa pitää kuolla! Ja minä aion aloittaa Diddyjen kuninkaasta, sillä sain hänet pyydystettyä sen välikohtauksen päätteeksi. Asian varjopuoli on, että viranomaiset ovat nyt kai perässäni. HETKINEN! Sinä olet myös viranomainen. Onko tämä jokin juoni, jolla houkuttelet minut väijytykseen ja estät lähtöni? Minä varoitan sinua, minä tapan.”
Visokki pyöräytti silmiään ja päästi turhautuneen äänen sirkkelihampaistaan.
Matoro ja Kelvin vilkaisivat yhtäkkiä hiljentynyttä mutta selvästi turhautunutta Visokkia, ja sitten toisiaan.
”Ai nuo menivät yksäreihin”, Matoro sanoi. ”Aika perus.”
”Olen alkanut nauttimaan hiljaisuudesta silloin, kun hän tekee niin”, Kelvin sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin minne suuntaan te lähdette ensin?” Matoro kysyi. ”Manulla on ilmeisesti joku johtolanka?”
”Hetkinen. Olemme menossa… Tangoia Sadiil Koroon”, Kelvin vastasi. ”Se on satamakaupunki Etelämantereen rannikolla. Manu on menossa tapaamaan kontaktejaan sinne. Oletko koskaan ollut siellä? Me saatamme joutua matkaamaan autiomaahan, mikä olisi, öh, mielenkiintoista…”
”Olenhan minä sillä seudulla ollut, pari kertaa. En kyllä tuossa korossa, luulen että ’satamakaupunki’ on vähän liioittelua. Koko Arj Durunin rannikko on aika Mata Nuin hylkäämää seutua, karua ja kuivaa ja täynnä meri- ja hiekkarosvoja. Tuo suunta on kyllä parempi kuin itäpuoli, matkasin kerran Aderidoniaan noilta main Äksän ja parin muun kanssa.”
”Okei, siinä tafauksessa hyvä, että otin useamman fyssyn mukaan”, Kelvin mutisi. ”Hetkinen… sinä olit Aderidoniassa sen Äksän kanssa?”
”Joo, tai siis menetimme aluksemme juuri näille mainituille piraateille, jotka jättivät meidät aavikolle. Olipahan reissu, kävelimme varmaan viikon. Meidän siis piti mennä neuvottelemaan nui-ruhtinaan kanssa. Yksi klaanilainen alus oli siellä jumissa jonkun sekaannuksen takia. Hallitsija oli kyllä ihan fiksu kaveri ja ehdottikin liittoa Klaanin kanssa. Heidän tavoitteensa oli tuon mantereenkulman rauhoittaminen ja järjestykseen palauttaminen, mutta oli aika selvää, että he näkivät itsensä sen luonnollisina uusina hallitsijoina. Liittoumasta ei sitten tullut mitään, mutta kyllä Klaanilla on ihan hyvät suhteet sinne päin.”
”Mutta mitä Äksä siellä teki?”
”No hän on hyvä purjehtimaan. Meitä oli minä ja Äksä ja Voyager ja Luap. Aika usein messiin lähtee vaan niitä, jotka eivät ole kiireisiä muun kanssa. Esimerkiksi Umbralla oli aina jotain moderaattorihommia, niin hän ei päässyt matkailemaan niin paljon kuin olisi halunnut.”
”Ah. Kuulostaafa hauskalta! Olisinfa ollut Klaanissa jo silloin. Kuulostaa siltä, että fäädyitte kaikenlaisiin kommelluksiin”, Kelvin huokaisi haikeasti.
Visokki tasasi henkisen olotilansa ja onnitteli itseään siitä, että hän mahtoi olla koko maailman kärsivällisin visorak. Toki vaikutti asiaan, että Manua ei noin vain voinut rökittää nykyisessä olomuodossaan, joten kärsivällisyys oli ainoa vaihtoehto.
”Manu… kerro nyt vain niistä kalmareista. Mihin te olette matkalla ja miksi?”
”Muistaakseni minä kerroin sinulle jo. Sinä epäonnistuit etsimään minulle Punaisen Kuninkaan henkilöllisyyden, joten selvitän sen itse. Ja ottaen huomioon, että Syvä Nauru on parsittu kokoon jostain aika muinaisesta ja Punainen Mies on ilmeisesti legendojen pikku jäbä, niin jos minä, itsekin eräänlainen muinainen olento, en tiedä aivan tarkalleen, että mistä on kyse, niin täytyy kysyä joltain vielä muinaisemmalta. Mietipä, mitä muinaisia olentoja on olemassa. Ja mihin niistä liittyvät mytologian mukaan lonkerot.”
Vai epäonnistuin etsimään sen sinulle, Visokki mietti pyöräyttäen taas silmiään. ”Oletatko minun tietävän, mitä legendojen olentoja on oikeasti olemassa?” hän kysyi.
”Äh, no hyvä on. On kai tuossa pointti. Esimerkiksi Pehkun Mörköä ei silleen kuitenkaan ole oikeasti. Mutta minä puhun aivan ilmiselvästi Tren Kromista. Eikö soita kelloja?”
”Tiedän, että sen mukaan on nimetty ainakin yksi niemimaa. Valaise minua.”
”Tren Krom on vanhan maailman vangittu jumala, todella ammoinen. Kenties jopa ammoisempi kuin itse Suuret Muinaiset. Matoralaiseenkin mytologiaan kuuluva legenda, yksi ensimmäisistä, kertoo, että ennen Suuren Hengen syntymää Tren Krom hallitsi viisisakaraista tähteämme, kunnes Suuret Muinaiset syrjäyttivät hänet, sitoivat hänet kiveen ja antoivat hänen paikkansa Mata Nuille. Hänet unohdettiin maailmain ääriin, josta hän voi vain tarkkailla maailman tapahtumia vaikuttamatta niihin suoraan. Kromidien legendoissa sanotaan suoremmin, että Suuret Muinaiset pettivät Kromin ja vangitsivat hänet sitten, kun tämän vapaus ei enää sopinut heidän suunnitelmiinsa.
Vähemmän tunnettua on, että Tren Krom on itse asiassa osa paljon Suuria Muinaisia edeltänyttä pantheonia. Ammoisina aikoina, useat voimakkaat kosmiset olennot, kuten Krom, Leviathan, Annona ja Jaldabaoth – eräänlaiset ’ulommat jumalat’, hallitsivat kosmosta. Sitten tulivat ne, joita nyt kutsumme ’Suuriksi Muinaisiksi’. He saapuivat ja muuttivat kaikkeuden järjestystä. Useimpien näistä ulommista jumalista uskotaan joko tuhoutuneen tai vain vaipuneen unholaan. Akaasisissa arkistoissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi Annona vetäytyi syvälle kaikkeuden ytimeen, jossa se odottaa kärsivällisesti Suurten Muinaisten seuraavaa virhettä ahmaistakseen näiden unelmat itselleen.
Joka tapauksessa kaikki tämä tarkoittaa, että Tren Krom oli paikalla, kun ensimmäiset tähdet syttyivät. Hän oli paikalla, kun Artakha ja Karzahni taistelivat Luomisen Naamiosta. Hän oli paikalla, kun Proto-Makuta pirstaloitui sadaksi sirpaleeksi (syntymäpäiväni, hän on kai sitten eräänlainen kummisetäni, ehkä?). Jos joku tässä universumissa tuntee muinaisia totuuksia paremmin kuin minä, se on hän.”
Visokki tajusi pysähtyneensä paikoilleen vasta, kun Matoro ja Kelvin katsoivat häntä oudosti. Pian hän jatkoi näiden perässä kävelyä. Hetken kesti saada edes yksi ajatus kokoon. Taas lenneltiin niin korkealentoisissa ajatuksissa, että oli pakko maadoittaa itseään.
”Ja sinulla on syitä uskoa, että tämä… jumala on olemassa?”
”Totta kai Tren Krom on olemassa. Ja toisin kuin nuo muut mainitsemani ’ulommat jumalat’, tiedän hänen varmasti löytyvän meidän maailmastamme. Makutat itse asiassa ovat osallisia hänen maallisten kahleidensa ylläpitämisessä. Mutta tämä tapahtui ennen pirstoutumista, joten en tiedä, kenelle meistä ne muistot ovat jääneet. Siksi en tarkalleen tiedä hänen fyysistä sijaintiaan, joten minun täytyykin aivan ensimmäiseksi etsiä metaforisiin käsiini eräitä henkilöitä, joiden tiedän harrastaneen löytöretkeilyä. Kromidit ovat tehneet sitä niin kauan kuin ovat olleet olemassa, yrittäneet löytää, minne heidän väitetty luojansa on vangittu. Ja jossain vaiheessa joku on varmasti löytänyt hänet. Ei välttämättä palannut järjissään, sillä kukaan ei palaa järjissään Tren Kromin luota, mutta tämän pitäisi olla sekundaarinen ongelma.”
”Ongelma se ehkä olisi, jos olisit järjissäsi edes ennen sinne menoa”, Visokki sanoi.
”Nyt hei! Tai toisaalta, hyvä pointti.”
”Ehkä hän elelee siellä sinun kuudennessa sakarassasi niiden apinakuninkaiden kanssa.”
”Älä puhu pehmoisia; luuletko, että jos apinat istuisivat lonkeroiden päällä, niillä olisi aikaa sotia makutoja vastaan? Uskon, että apinat nauttivat paljonkin lonker-”
”Ei. Ei taas näitä apinajuttuja. Minne sitten olette matkalla?”
”Eteläiselle mantereelle. Tunnen paikallisia, joten on luontevaa aloittaa sieltä.”
Visokki ei tiennyt, kumpaa tunnetilaa hänen pitäisi tuntea vahvemmin: huojennusta siitä, että kerrankin Manu puhui suoraan ja totta suunnitelmistaan, vai täyttä henkistä kriisiä kosmisista totuuksista, joita vain läimittiin hänen kasvoilleen. Kumpikin näistä ajatuksista heikkeni hieman sillä, että hänen oma suhteensa totuuteen oli ajanut parikin kertaa karille viime aikoina. Oliko tällä lopulta mitään väliä? Ja mahtoikohan Tren Krom olla ”lihaa ja verta” -olemassa vai ”Verstas”-olemassa?
Sitä hän ei edes kysyisi Manulta. He ajattelivat liian eri tavalla.
”Hyvä on. Vaikutat puhuvan ainakin omasta mielestäsi järkeä.”
”Minun pitäisi varmaan loukkaantua tuosta. Noh, oletko nyt tyytyväinen? Vai tarvitsetko tarkan matkasuunnitelman?”
”En kai. Haittaako, jos vähän kyseenalaistan tätä silti?”
”Haittaa, mutta tuskinpa se sinua estää.”
Visokin oli pakko pysähtyä keräämään ajatuksiaan. Välillä hänestä tuntui siltä, että hän oli liian järkevä henkilö puhumaan näin järjettömiä – mutta toisaalta se, että hän toistuvasti hakeutui Manun juttusille vapaaehtoisesti, viesti ehkä jotain aivan muuta.
Se sai olla itsetutkiskelun hetki toiselle päivälle.
”Lonkeroita”, Visokki sanoi.
”Monilla olennoilla on niitä”, Manu viisasteli. ”Voin selittää kyllä konseptin.”
”Äh! En minä sitä kyseenalaista!”
”… niin mikä on kromidin ja akshikromidin ero?” Kelvin kysyi.
”Siis, ne ovat kai ihan eri juttuja”, Matoro mietti. ”Akshikromidit on isompia ja monikätisiä ja kai tulevat eteläisiltä saarilta, toisin kuin kromidit. Tietääkseni niitä ei asu Arj Durunin aavikolla muuta kuin satunnaisia. Yksi niistä itse asiassa asuu Klaanissa, Nocturn vai mikä se oli, se on rokkitähti ja metsästäjä. Vetää ihan sairaan kovaa keikkaa.”
”Mutta ovatko molemmat lajit siis kromideja, tai ovatko ne jotenkin yhteydessä toisiinsa? Vähän niin kuin matoranit ja toat ovat sukua toisilleen?”
”Jaa-a”, Matoro sanoi väistäen kävellessään vesilammikkoa. He olivat kääntyneet satamaan johtavalle kujalle. Ikkunoista kajasti iloinen valo, kun kaupungin väki istui iltaa. ”En kyllä oikein tiedä. Luulisi, että Manu tietäisi. Onhan näitä, niin kuin onko vortixxit ja draakit sukulaisia? Ymmärtääkseni niiden legendoissa sanotaan, että ne ovat samaa liskokansaa. Mutta tiedä sitten, paljonko sillä on totuuspohjaa. Ja toien ja titaanien samankaltaisuudesta on myös kirjoitettu paljon. Oikeastaan, luuletko, että nazorakit ja schiludomilaiset ovat sukua keskenään?”
”Ööh, yhdellä Yliofiston fuhtaustieteen kurssilla frofessori esitteli laatimaansa kaaviota maailman tunnetuista lajeista ja niiden hierarkiasta suhteessa nazorakeihin. Hänen mielestään schiludomilaiset voisi jofa luokitella ma zoriksi eli kunnianazorakeiksi näiden kunnioitettavien ulkoisten fiirteiden ja kallonmittausten vuoksi.”
”Niin, no… onhan ne vähän niinkuin pörröisempiä nazorakeja. Ei tuon tajuamiseksi tarvitse mitään kalloja mitata. Hei, sinähän voisit naamioitua schiludomilaiseksi aika helposti!”
Kelvin oli hetken hiljaa. ”Voisinko?”
”No siis, laita päälle jotain villaista ja pehmeää. Itsevarmuudella vaan!”
Kelvin tunnusteli sormillaan viittansa huppua. ”Hmm, jokin turkiskaulus voisi olla tyylikäs.”
”Mene kiertelemään vaatekauppoja Tyznyn kanssa, se on yksi schilu täällä, ehkä se osaisi tehdä sinustakin schilun.”
Kelvin nosti kätensä naamionsa poskille aivan kuin peittääkseen punastuksensa.
”Olet menossa puhumaan Avdesta jumalalle, jonka vankeutta makutat ylläpitävät. Mitä takeita sinulla on, että hän… tai se, on yhteistyökykyinen?”
”Ah, katsos, Tren Krom on tietyllä tapaa kohtalon vanki, ja kohtalo ei tavallaan koske minua. Ikään kuin. Mutta ei hätää, jos kuolen prosessissa, minulla on varasuunnitelma, jonka avulla Kelvin selviää takaisin kotiin!”
Visokki ei voinut puskea skeptisyyttään pois, mutta yritti kuitenkin sanoa seuraavan mahdollisimman vilpittömästi. ”Hyvä, jos olet ajatellut tätä hänen kannaltaan.”
Manu välitti. Häntä ei saisi ikinä kiinni myöntämästä sitä ääneen, mutta mitä muutakaan tuo oli?
”Mielestäni on kohtuullista sisällyttää se suunnitelmaan, kun olen kuitenkin luvannut taata hänen turvallisuutensa. Ei sillä, että minulla olisi pienintäkään aikomusta tehdä jotain niin moukkamaista kuin oikeasti kuolla, nyt tai ikinä muulloinkaan.”
”Jotenkin sinä tunnut aina selviytyvän. Vaikka en ole aina tuosta ihan vakuuttunut.”
”Oliko siinä kaikki? Sinähän halusit vain varmistua Kelvinin turvallisuudesta, eikö?”
”Niin. Ja kai minä jollain tavalla haluan nämä samat vastaukset.”
Visokki tuhahti. ”Tai, joku versio minusta joskus halusi, ja sen takia olen ollut valmiina uhraamaan järkeni rippeet.”
”Niin, ja Kapuran järjen rippeet kai myös, jos saan muistuttaa. Siksi olin yllättynyt, jopa harmistunut, miten vähän saavutettuasi suostuit lopulta palaamaan Verstaasta. Oliko se sen arvoista?”
Visokki puristi pihtinsä yhteen. Sivusilmällä hän vilkaisi Matoroa, joka tuntui aina välillä vilkuilevan häntä. Vihaisena, huolestuneena? Hän ei voinut keskittyä siihen nyt. Heidän viimeinen keskustelunsa oli ollut Koneen uumenissa, sen aiheena loisiin ja Avdeen luottaminen… sekä Kapuran henki vaakalaudalla. Oli sanottu sanoja, joita ehkä kuuluisi pyytää paremmalla ajalla anteeksi.
”Niitä valintoja ei saa tekemättömiksi. Toivottavasti sinä voit seisoa jokaisen tekemäsi valinnan takana.”
”Se ero meidän kahden välillä on, Visokki rakas, että minä olisin ollut valmis todella uhraamaan Kapuran hengen vastausten vuoksi. Ja lopputulos olisi ollut narratiivisesti melkein sama. Hän on nyt ulkona tarinasta eikä tule koskaan takaisin. Eikö se ole vähän kuin kuolemista?”
”Tuossa ei ole mitään järkeä.”
Kun Visokki mietti viimeistä keskusteluaan Kapuran kanssa, siinä jollain sairaalla tavalla kuitenkin oli järkeä. Ei kyllä sillä tavalla kuin Manu oli tarkoittanut. Visokki havaitsi toivovansa, että Kapura pääsisi todella pakoon tarinasta, jonka Avde oli hänelle kirjoittanut. Mikäli se oli ylipäätään mahdollista.
Kun Visokki mietti Nimdan sirun hehkua rasiassa Tawan yöpöydällä, oli hänelläkin käynyt pari kertaa mielessä, pitäisikö hänen taas vain paeta. Suunnata merta kohti ja valita uusi elämä. Jossain Avden narujen ja Nimdan valon ulottumattomissa.
”Se, miten Kapuralle kävi, ei saa tapahtua uudestaan. Manu, me olemme vetäneet tähän sotkuun jo tarpeeksi monta. Lupaa, että jos tilanne alkaa näyttää pahalta, sinä vain päästät Kelvinin menemään. Oikeastaan… en tiedä, miksi hän palaisi tälle saarelle, jos ylipäätään pääsee pois.”
”Minä voin antaa hänelle vaihtoehdon kadota ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, mutta en usko hänen tarttuvan siihen. Jos nyt puhumme käyttäen tätä Avden metaforaa, voisi sanoa, että hänen hahmokaarensa ei ole valmis.”
Tätä ajatusta oli kai sitten vain pakko seurata.
”Mitä mieltä sinä olet omasta hahmokaarestasi?” Visokki kysyi.
”Aivan helvetin sekava, täynnä tyhmiä sivujuonteita, ja tarina olisi varmaan objektiivisesti parempi ilman minua! Ja siitähän minä nautin.”
Visokki naurahti kuivasti. ”Älä ikinä muutu. Minusta taas välillä tuntuu, että tietyllä tapaa en ole ollut oma itseni vuosiin.”
”Tiedän, ettet ole ainut, jolla on ollut tuo mielipide sinusta viime aikoina. Olisiko aika hieman itsetutkiskelulle? Missä kohtaa kadotit itsesi? Kuinka saisit sen takaisin? Ja tarvitaanko siihen väkivaltaa? Jos kyllä, keneen kohdistuvaa? Voin aina auttaa väkivallan kanssa!”
”Kiitos, mutta en kaipaa terapiaa henkilöltä, joka on viikon sisään ollut tuliaseita käyttävä banaani.”
”En luvannut terapiaa, vain niitä tuliaseita.”
”Ihan kohtuullista. Jos ikinä törmään makuta Relakiin, mietin tuota tarjousta uudestaan.”
”Relakia ei voi välttämättä tappaa tuliaseilla, mutta avustan joka tapauksessa mielelläni!”
Tämä oli Manun tapa sanoa, että hän välitti. Siinä mielessä he olivat päässeet tänään pitkälle.
”Hmm, yleensä joku lähisaari suoraan pyysi meiltä apua, tai jotenkin meille kantautui tieto ongelmista”, Matoro selitti. ”Meillä oli vaikka pari vuotta ennen sotaa tapaus Fetro Nuilla – se on jonkun verran pohjoiseen täältä – missä frostelus-jäärosvot olivat lähes tuhonneet yhden saaren kylistä. Heillä ei ollut toia, joten he kääntyivät Tawan puoleen. Meiltä lähti joukko klaanilaisia auttamaan sekä jälleenrakentamisessa että frostelusien ajamisessa takaisin pohjoiseen. Se oli aika tavallinen juttu, vaikka ehkä vakavampi kuin mitä ne yleensä olivat.”
Kelvin nyökkäsi. ”Kuulin kerran eräältä fursimieheltä, että frostelukset ajoittain riesaavat laivastoakin. Merivoimien onneksi jäävuoret on aika helppo väistää, eivätkä ne ehdi saada sotalaivoja kiinni.”
”Niin, nehän ovat jonkinlaisia hyönteisiä, ties vaikka olisitte sukulaisia”, Matoro naurahti.
”En nyt tiedä, fitäisikö minun loukkaantua tuosta… frosteluksilla on tyyliin kymmenen kättä ja neljä silmää. Ei ne nyt niin faljoa muistuta nazorakeja”, Kelvin tuhahti. ”Minusta joskus levitettiin tornaria, että olin Yliofiston huostaanottama frostelus.”
”Auts. Älä huoli, ei sinua voi sekoittaa frostelukseen, olet siihen aivan liian tyylitajuinen!” Matoro rauhoitteli. ”Ei, minä vain mietin, että oliko niissä jotain nazorak-yhteyttä. Ainakin kummatkin on väitetysti ’raheja’, vaikka ne ovat ilmiselvästi ajattelevia ja eläviä olentoja siinä, missä vaikka matoranitkin.”
”Anteeksi nyt vain”, näsäviisas telepaattinen ääni keskeytti, ”mutta frosteluksilla on vain kuusi kättä ja kaksi silmää.”
Yksityiskeskustelu oli ilmeisesti päättynyt.
”Kiitos selvennyksestä”, Kelvin töksäytti. ”Mutta eiväthän nazorakit ole raheja! Ainakin, jos uskoo siihen määritelmään, että rahit syntyvät maailmaan jollain muulla tavalla kuin kanistereista. Tuo on vain tuollaista matoranhegemonian fortinvartijuutta!”
”Kanistereista?” Matoro vilkaisi Kelviniä. ”No siis, eihän kukaan muu tiedä tuota, ainakin oletus on… hetkinen, eikö Makuta Nui –”
”Kuules, Kelvin”, Manu keskeytti niin vahvalla presenssillä, että Matoro hiljeni kesken lauseen. ”Juttelin tuossa Visun kanssa vähän kaikenlaisesta, ja siitä mieleeni tuli, että jos minä tämän reissumme päätteeksi hypoteettisesti tarjoaisin sinulle mahdollisuutta jättää koko tämän saaren sotineen kaikkineen taaksesi ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuisitko tilaisuuteen?”
Kelvin säpsähti. Hän vilkaisi naamionsa takaa Visokkia ja Matoroa.
”Tämä tuli vähän yllättäen. En… en tiedä. Koen, että minulla on yhä velvollisuus auttaa kanssanazorakejani ja Klaania. Olen saanut tietää niin faljon Imferiumin valheista, etten voisi jättää nazorakeja fulaan ilman huonoa omaatuntoa.”
”Niin minä vähän arvelinkin”, Manu totesi…
… ja jatkoi yksityisesti Visokille: ”Jos olisimme lyöneet vetoa, minä olisin voittanut. Hah!”
”Milloin aiot kertoa hänelle?” Visokki kysyi. ”Huomasin kyllä, että tuo oli vain harhautus.”
”Mrh”, Manu murahti takaisin. ”No sanotaan vaikka, että noin kahdeksan tunnin kuluttua?”
”Ja parempi olisi”, Visokki sanoi tiukasti. ”Lupaa, että kerrot. Tästä ei tule muuten mitään. Hän saa kuulla jostain muualta ennemmin tai myöhemmin.”
”Niin, ellen estä sitä taas harhauttamalla keskustelua.”
”Ei, vaan lupaa se minulle”, Visokki sanoi huokaisten.
Manu oli hetken hiljaa.
”No hyvä on. Mutta aioin kyllä joka tapauksessa, heti, kun pääsemme matkaan. Siitä tulee seuraavan episodin pääspektaakkeli!”
Visokki huokaisi. Jos Manu kaipasi spektaakkelia tekosyynä muodostakseen terveen suhteen luomaansa olentoon, Visokki ei voinut sanoa sille ei.
Vaikka ilta lähestyi, kaupungin kaduilla oli paljon elämää. Meno siinä osassa kaupunkia, Linnan valvovan silmän alla, oli yleensä vähemmän railakasta (ainakin ennen satamaa), ja sotatilan kyllä näki siitä, miten usein Vartioston ussaleita vilahteli kuka milläkin asioilla.
”Hmm, miten ajattelit auttavasi muita nazorakeja?” Matoro kysyi Kelviniltä. ”Kuulostaa aika kunnianhimoiselta.”
”No, olen loikkari Imferiumin fihollisen fuolella. Ehkä voin jotakin kautta levittää työläisille ja sotilaille tietoa, jota Kenraali ei toivoisi heidän kuulevan. Ehkä Klaani voisi varustaa minulle fartisaaniryhmän Fesän sisälle tai auttaa minua saamaan liittolaisia vallankaaffausta varten”, Kelvin heitteli ideoita. ”Admin Visokki, miltä se kuulostaisi?”
”… tuota noin”, Visokki sanoi hieman häkeltyneenä. ”Tästä pitäisi ehkä keskustella adminien kesken vähän tarkemmin. Mutta tietysti sodan näkökulmasta vastapuolen vallankumous olisi meille edullinen.”
”No, pidä minut ajan tasalla, minusta voisi olla hyötyä”, Matoro sanoi ohittaen täysin Visokin arkailun.
”Oikeasti? Olisitko oikeasti valmis astelemaan herhiläisfesään?” Kelvin kysyi aidosti yllättyneenä.
”No, olimmehan me siellä jo kerran, vaikka aika typerä reissuhan se oli”, Matoro myönsi. ”Mutta mahdollisuus sodan lopettamisesta sen alkutekijöihinsä oli sen arvoinen. Kyllä meistä klaanilaisista löytyy tuollaiseen suunnitelmaan tekijöitä, jos tarvitaan.”
”Ah, aivan. Kaikki tuki tähän jonkinlaiseen nazorakien vallankumoukseen on tervetullut. Kiitos, Matoro!”
Matoro jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Tähän mennessä juuri kenelläkään ei ollut tarjota mitään oikeita tapoja ratkaista sotaa. Nimda oli tavallaan ollut yksi keino – niin hänkin oli uskonut –, mutta sen varaan ei ollut enää järkevää rakentaa yhtään mitään. Kuningattaren tappaminen oli ollut toinen yritys. Ajatus kapinasta nazorakien sisällä oli tuskin juolahtanut klaanilaisten mieleenkään, ajateltiinhan näitä lähes tulkoon yhteismielenä. Mutta jos Kelvin todella pystyisi aiheuttamaan nazorakien sisäisen juovan… eikö se ollut paras suunnitelma, mitä oikeastaan kukaan oli toistaiseksi esittänyt?
”Kelvin, vaikka tuo suunnitelma kuulostaa epätoivoiselta, se taitaa silti olla paras, mitä olen kuullut sodan lopettamiseksi”, hän lopulta myönsi.
Kelvin hiljeni hetkeksi ja käänsi katseensa kohti horisonttia. ”Heh, kiitos…”
Ulkoilma viilensi Visokin kuorta, kun seurue jatkoi matkaa satamaa kohti. Ilta kävi hämärtymään. Keskusteluja, jotka hän olisi halunnut Manun kanssa käydä, oli lukematon määrä. Osa niistä oli vähämerkityksisiä mutta helppoja, mutta yhtä lauseenalkua hän oli hautonut päässään jo päivätolkulla, ja hänestä alkoi tuntua, ettei se tästä enempää hautomalla paranisi.
Aurinkojen laskiessa lähestyi myös taivaan punainen kajo ja yön pimeä, jonka myötä ikkuna kysyä kysymykset sulkeutuisi. Ehkä lopullisesti, jos se sekopää tällä kertaa lähtisi uhmaamaan kirjaimellista jumalaa. Mutta myös tämän puheenaiheen avaaminen tuntui jumalten uhmaamiselta.
Visokki ei ollut varma kovinkaan monen jumalan olemassaolosta. Tämä puolijumala, joka jostain syystä halusi keskustella hänen kanssaan, oli todellisemmasta päästä. Ja Makuta Nuin uhmaaminen ei ollut pelottanut häntä vuosiin, mutta tämän kysymyksen kysyminen kyllä pelotti.
”Minulla oli vielä yksi aihe, josta halusin puhua. Sen jälkeen, kun apina vohki sinut, kävin vielä yhden keskustelun erään athistin kanssa ja kohtasin vielä yhden vaihtoehtoisen näkemyksen Punaisen Miehen tarinasta. Punaisen Miehen, tai Kuulapsen.”
”Ääh, et kai sinäkin! Kaikki ovat tätä nykyä unohtaneet lähdekritiikin ja kuuntelevat vain hatidilaisten hippien salaliittoteorioita.”
”Kuuntelen minä myös sitä, kun sinä horiset jotain omaa kuumeuntasi apinoista. Tiedätkö sinä siis tästä?”
”Kepe selitti minulle jotain jostain suuresta valheesta ja julmasta enkelistä ja vauvoista, mutta saanen huomauttaa, että sitä ennen hän kertoi imuroineensa haamuimurilla lihaa ja selitti jotain jostain sairasosastolla asuvasta Totuudesta.”
Visokki ei enää jaksanut esittää kärsivällistä. ”Anteeksi nyt vain, Pohjoisen Paha Noita, mutta sinulla on aika hatara pohja pitää Kepen kokemuksia jotenkin erityisen sekavina!”
”Täh, miten niin?”
”Sinä olet menossa moikkaamaan kirjaimellista jumalaa. Legendojen sankari tai paholainen nimeltä Punainen Mies liittoutuu nazorakien kanssa luodakseen mielikuvitusmaailman, jossa harhailin ikuisesti. Nimdaan sekaantuminen kai sitten vain tekee kaikesta harhaa ja harhasta totta, eli minun on nyt vain pakko elää maailmassa, jossa kaikki tämä voi olla ihan yhtä totta. Eli en voi kuin toistaa: tiedätkö sinä tästä jotain?”
Makuta Nui piti pitkän tauon. ”Tiedänkö minä mistä? Jos haluat suoria vastauksia, esitä suoria kysymyksiä.”
Visokki päästi turhautuneen uloshenkäyksen. Tätä hän oli hautonut pitkään. Sanoja tuli paljon mutta ei jäsennellysti: ”Tiedätkö sinä, miksi maailma on rakennettu näin kuin se on rakennettu? Tiedätkö, miksi missään ei ole mitään järkeä, miksi synnymme tyhjästä, miksi taivaassa on reikä?”
Manu piti mietiskelevän hiljaisuuden. Ensimmäiset tähdet alkoivat nousta pimenevälle taivaalle.
”Hyvä on. Olet ansainnut totuuden. Kuule siis tarina seilorista, joka näki Totuuden matkatessaan kuuden sakaran meret. Hän näki sen aaltojen pimeydessä, jota tähtitaivas heijasti. Hän oli nähnyt kaikki kuuden meren kauhut – ja sen, mikä niitä ennen oli…”
Visokki ei jaksanut edes olla järkyttynyt. ”Toia totta kai ihan liian übereilla elementeillä.”
”Klassista eeppisyyttä tavoittelevaa kliseistä sontaa”, Manu myönsi.
”Ovatko tarinan jumalat Suuria Muinaisia? Mitä vanhalle maailmalle tapahtui?”
”Ehkäpä se tuhottiin pois uuden tieltä, jätettiin vain lojumaan palasina keskelle autiomaata, minkä jälkeen paikalliset rakensivat niihin kyliä. Mistäpä minä tiedän?”
”Tämä ei nyt ehkä oikein kuitenkaan vastannut kysymykseeni.”
”Tai ehkäpä sinä vain et osaa tulkita metaforia kovin hyvin?”
”Ei”, Visokki töksäytti.
”Ei?” Manu sanoi.
”Ei enää yhtään legendaa maailman luomisesta tai sen tuhosta. Minä tahdon totuuden.”
”Minkä niistä?”
”Olen pelannut tuota peliä jo ihan tarpeeksi Avden kanssa. Sinä et voi väistää tätä näin, Manu. Minä en hyväksy, että mitään ei voi tietää. Koska sinun pitäisi tietää.”
Visokki tiesi kuulostavansa kiihtyneeltä. Makuta Nui hiljeni kuuntelemaan.
”Relak puhui minulle usein siitä, kuinka teille makutoille aivan yhtä helppoa on tehdä ruumiinavaus kuolleelle visorakille kuin… hiukkasille. Ajatuksille. Ajalle. Ja mikäli te makutat olette kaikki syntyneet samasta lähteestä, mikäli sinulla on syytä uskoa, että tämä jumala on olemassa… sinun pitäisi osata vastata, miksi osa meistä syntyy kanistereista ja osa munista. Sinun pitäisi tietää, miksi meillä on läheisyydelle kaipuu, jota emme ymmärrä. Sinun pitäisi tietää, kuka tai mikä oli Julma Enkeli. Ja tällä on pakko olla väliä, jos haluamme päihittää Avden. Koska kukaan ei ala luoda omaa maailmaa ilman, että uskoo – ei, näkee –, että jokin tässä maailmassa on pahasti pielessä.”
Visokki pysähtyi hengittämään syvään.
”Meidän maailmamme taivas on katto, joka vuotaa. Siinä Avde on oikeassa.”
”Visokki rakas”, Manu huokaisi. ”Sinä kysyt näitä suuria kysymyksiä ja odotat totuuksia. On luontevaa olettaa, että minulla olisi vastaukset näihin. Ja osa vastauksista on itse asiassa helppoja. Miksi jotkut syntyvät kanistereista ja jotkut eivät? Se osa, joka ei synny kanisterista, olette te, meidän luomuksemme. Haluaisitko, että visorakit tulisivat kanistereista? Olisimme voineet tehdä niin, mutta se olisi epäkäytännöllistä. Tekisikö se olosi jotenkin paremmaksi? Olen varma, että joku makuta jossain kokeili kanistereita. Mutta ottaen huomioon, että rahit eivät vain ilmesty mereen, siinä ei olisi mitään järkeä. Tyydyttikö vastaus? Ai ei? No voi voi. Minkäpä minä voin asialle?”
Visokki nyrpisti otsaansa.
”Entäpä miksi on läheisyydenkaipuu?” Manu jatkoi. ”Isompi kysymys. Mitä, jos vastaan, että siksi, koska Suuret Muinaiset tekivät sen niin? Mitä, jos mitään sen parempaa vastausta ei ole olemassakaan? Ehkäpä minä tiedän täsmälleen, miten kaikki on syntynyt, mutta miksi se antaisi minulle yhtään parempaa näkökulmaa siihen, miksi? Miksi minulla olisi laajempi näkymä jumalten isien ja maailman rakentajien yksityisiin mielenmaisemiin? Ehkä, jos yksikään heistä olisi keskuudessamme, voisimme kuulustella heitä ja kysyä: ’Miksi? Miksi teitte sen niin?’ Haluatko, että kysyn Tren Kromilta käydessäni? Voisinhan minä tehdä niin, mutta arveletko ymmärtäväsi kosmisia vastauksia paremmin sieltä palattuani kuin ymmärsit Avden kertoessa sinulle työnantajastaan? En jaksa uskoa. Se vika jumalissa on, että välittömästi sinä hetkenä, kun sinä, kuolevainen, alat ymmärtää heitä, he lakkaavat olemasta jumalia sinulle. Heistä tulee vain jotain tyyppejä, jotka tekivät juttuja täysin mielivaltaisesti. Ja jos ei tule, olet tuomittu ikuiseen ymmärtämättömyyteen.”
”Ai, ihan itsekö keksitte sen, että me rahit lisäännymme miten lisäännymme? Vaikka kukaan muu ei? Oma pikku parannuksenne Suurten Muinaisten luomakuntaan?”
”Itse asiassa me emme olleet ensimmäisten rahien luojia. Jo aikana ennen aikaa, valtavat pedot uiskentelivat hopeisessa meressä. Oletettavasti ne ovat Suurten Muinaisten peruja, mutta kukaan ei edes tiedä varmasti, mitä kaikkea merten pohjissa todella asustaa. Miksipä emme olisi ottaneet mallia itseämme muinaisemmista elämänmuodoista päättäessämme, millaisten otusten tulisi kansoittaa maa? ’Rahi’ on kategoriana täysin mielivaltainen. Sanakin viittaa alkujaan vain ’muihin’, kanistereista saapuneiden näkökulmasta niihin, jotka eivät kuulu heihin. Jos koko kategoria on määritelty sisältämään kaikki, mikä ei saavu kanistereissa, onko ihmekään, että kyseinen ominaisuus yhdistää kaikkia heitä, joihin tämä leima painetaan?”
”Eli sinä näet sen. Sinä näet, että maailma ei perustu niinkään sääntöihin kuin päätöksiin, joita joku mahtava on joskus tehnyt.”
Visokki vilkaisi Kelviniä.
”Olet tainnut tehdä pari sellaista päätöstä itsekin.”
”Maailma perustuu virheisiin”, Manu ärähti. ”Virheisiin, joita sen luojat tekivät; joita sitä hallinnoivat valtiaat tekivät; joita sen asukkaat tekivät – ja tekevät koko ajan. Kerta toisensa jälkeen, samat virheet. Eikä loppua näy. Silloin tällöin joku yrittää ottaa oppia, rikkoa syklin, ja muut – turmiosta tietämättömät tai siitä hyötyvät – tuhoavat hänet.
Taikka sitten kaikki on täysin mielivaltaista. Olet varmasti joskus kuullut sanan ’evoluutio’? Tiesitkö, että rahit kehittyvät aikojen saatossa? Useiden sukupolvien jälkeen voimme nähdä muutoksia, joita kukaan kuolevainen ei huomaa itsestään, sillä muisti on lyhyt, elämä on lyhyt. Mutta tiede saavuttaa. Kun asioita merkitään muistiin, tulevat sukupolvet voivat nähdä, kuinka maailma ja sen asukkaat ovat muuttuneet.
Mutta muutoskin on virhe. Useimpia raheja ei alun perin tarkoitettu muuttumaan. Mutta se tapa, millä ne on rakennettu ja miten ne lisääntyvät, synnyttää tilaisuuden muutokselle. Ja se muutos perustuu kaaokseen. Mutta koska asioille on tarkoituksensa, jotkin muutokset johtavat turmioon. Sellaiset muutokset on tuomittu katoamaan iäksi. Sitten taas toisenlaiset muutokset voivat olla hyödyksi. Sattuman kaupalla eliö saattaa muuttua paremmaksi siinä, mihin se on tarkoitettu, paremmaksi selviytymään, ja siten virhe elää elämäänsä, yhä pidemmälle. Se toistuu, se lisääntyy, se jakaantuu. Onko tämä sitten osa ’kohtaloa’? Vai onko se jotain muuta?”
Visokkia turhautti, eikä hän osannut laittaa sitä kovin hyvin sanoiksi. Joten hän oli vain hetken hiljaa.
Tätä kai Makuta Nuin kanssa keskustelu oli: iänikuista shakkipeliä. Pyrkimystä saada viimeinen sana. Kun oli tarpeeksi mahtava ja voimakas, pystyi suhtautumaan todellisuuden synkimpiin ja julmimpiin kysymyksiin vain kiehtovina filosofisina pulmina. Kiinnostiko makutan kaltaista olentoa laisinkaan se kysymys, joka oli valvottanut Visokkia monta yötä? Kiinnostiko suuren hengen enkeliä, mikä kosmisen kauhun synkkä syöveri oli saattanut ajaa Kuulapsen kasvamaan Punaiseksi Mieheksi? Miksi Visokki oli aina kokenut olevansa erilainen? Miksi hänestä oli aina tuntunut siltä, että maailma oli luotu muita kuin häntä varten?
Ei näemmä. Eipä se tuntunut pulmalta, jos pystyi vain muovaamaan totuuksia kuin savea. Makuta Nuin tiedonjanon sammuttaisi vain sellainen totuus, jonka kaltaiset saisivat kuolevaisen huutamaan äänihuulensa rikki ja raapimaan kasvonsa verille sulasta hulluudesta. Syvän Naurun löytäminen oli hänelle kiehtova matemaattinen yhtälö ratkaistavaksi. Ehkä jos Makuta Nui tylsistyisi siihen, siirtyisi hän taas seuraavaan projektiin.
”Et ole vastannut kysymyksiini kovin hyvin. Se ei ole kyllä mitään uutta.”
”Mitä sinä haluat, että minä sanon?” Manu ivasi. ”Haluatko, että sanon sinulle: ’Maailma on rikki ja Avde oikeassa. Meidän pitäisi liittyä hänen ristiretkelleen itse kohtaloa vastaan’?”
”Riittäisi, jos kertoisit, tiedätkö, mikä hänen syntyperistään on oikea.”
”Tiedänkö, mikä hänen syntyperistään on oikea…” Manu älähti epätoivoisesti. ”Kuulehan, tarinankerronnan opettajat usein kertovat oppilailleen, että on parempi ’näyttää’ kuin ’kertoa’. Ja minä olen sitä mieltä, että siinä on toisinaan jotain perää.”
Visokin päähän iski pistävä kipu, kun litroittain puhdasta kokemusta virtasi hänen aivoihinsa. Hän lyyhistyi maahan, jolloin Kelvin ja Matoro pysähtyivät yllättyneinä katsomaan.
Visokki oli jälleen joka suuntaan silmänkantamattomiin levittäytyvällä suola-aavikolla, mustan auringon värit nielevän, ahdistavan porotuksen alla. Hän näki sen keskellä, suoraan hänen edessään, kyhjöttävän Punaisen Miehen sekä tämän siniset kasvot. Hitaalla liikkeellä tämä poimi mainitut kasvot ja veti ne pois niiden peittämän todellisuuden tieltä.
Se, mitä siellä alla oli, sattui Visokkia silmiin. Ei siksi, koska se olisi häikäissyt häntä kuin aurinko, ei siksi koska se olisi ollut pohjaton kuilu, joka veti puoleensa. Vaan siksi, miten se kieltäytyi niin perustavanlaatuisesti olemasta yksi asia kerrallaan.
Aivan kuin varjo, jonka matoralaisen hahmo langetti, myös naamion alta paljastuva näky kieltäytyi näyttäytymästä vain yhtenä asiana.
Oli kuin tuo kasvojen puute olisi kutsunut määrittämään itsensä, kuin pyytänyt kertomaan, kenen kasvot ne olivat. Mutta sen se teki niin suurella voimalla ja väkivallalla, että sitä katsoessa oli unohtaa, kuka itse oli.
Eikä se tuntunut pahantahtoiselta vaan lempeältä ja lähestyttävältä. Ja se oli siinä jollain tapaa pahinta.
Visokki tunsi koko kehossaan kuusi jytisevää sydämentykytystä. Jonkun muun sydämen. Häneen iski muisto polttavasta, jääkylmästä kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” sanoi suu Punaisen Miehen käsissään pitelemässä sinisessä Kanohi Pakarissa.
”Oletko kunnossa?” Matoro huikkasi hieman huolestuneena.
Visokki pudisteli päätään rajusti palatakseen todellisuuteen. ”Olen”, hän huokaisi vastaukseksi. ”Manun kanssa keskustelu on vain joskus hieman rankkaa.”
Makutan suunnalta kuului telepaattinen tuhahdus.
Visokki hengitti hetken syvään, ennen kuin kysyi makutalta: ”Tuoko… on kysymys, jonka aiot Tren Kromille esittää?”
”Kyllä ja ei”, Manu vastasi. ”Kysymykseni koskee oikeastaan pariskunnan lipevämpää osapuolta. Mutta tuo on se vastaus, jonka aion antaa sinun kysymykseesi. Ja jos et ymmärrä vastausta, vaikka se lyödään vasten kasvojasi, tatuoidaan silmämuniisi, puukotetaan suoraan aivoihisi, niin mikä antaa sinulle luvan olettaa, että pystyn selittämällä tekemään sitä sinulle yhtään ymmärrettävämmäksi – tai että edes tietäisin itse yhtään paremmin?”
Visokki oli hetken hiljaa. Avden ’kasvot’ olivat piirtyneet hänen verkkokalvoilleen. Se oli jälleen yksi niistä asioista, joita oli vaikea olla ajattelematta, kun sen oli kerran nähnyt. Jokin siinä oli mennyt ihon alle, ja kylmä väristys pakotti tiensä hänen kuorensa läpi.
”Minä en todella tunne sinua, Makuta Nui. Oletan aina tuntevani mutta en tunne.”
”Sinä tunnet minut paremmin kuin moni muu. Jos etsit Totuutta, hänet löytää ilmeisesti sairasosastolta, jos kysyt potilasta nimeltä ’Koobee’. Mutta en uskalla luvata, ettet Totuuden tapaamisen jälkeen olisi samassa kunnossa kuin tämä kyseinen potilas.”
Sinisen Pakarin takana hymyillyt kauhistus ja sen virne saivat Visokin niin ärsyyntyneeksi, että hän havaitsi, ettei Manun viisastelu enää juuri tepsinyt häneen.
”Minä alan oikeastaan olla jo aika kypsä erinäisiin totuuksiin. Jos Avde ei valehtele ja totuudet ovat kaikki kamalia, niin valehtelu alkaa tuntua itseasiassa ihan hienolta jutulta. Voisin kokeilla joskus.”
”Sitä mieltä minäkin olen. Minä en kertonut Kepelle, mitä hän halusi kuulla, minä kerroin hänelle sen, mitä hänen tarvitsi kuulla.”
Makuta Nuin ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Visokille olevansa valehtelun puolella.
”Ehkä sinä et ole aina ihan kelvoton selittämään asioita. Vaikka kyllä minua sinun aiempi luentosi rehellisesti sanottuna vielä ärsyttää.”
”Katsotaan vain, niin jäät itkemään perääni, kun tästä lähden!”
”No”, Visokki sanoi. ”Mikäli löydät jumalasi, kysy häneltä, mitä tässä on meneillään. Ja jos uskot, että saan siitä jotain irti, jaa se minullekin.”
”Uskon, että et pääse tästä juoniarkista eroon edes niin halutessasi”, Manu vastasi. ”Joku voisi peräti sanoa, että olet sen päähenkilö. Mutta ei hätää – eräällä tapaa… olet vain yhden köydenvedon päässä. Jos tarvitsen sinua, nykäisen kyllä.”
”Kuulostaa huolestuttavalta, mutta anna palaa. Minä olen kai sairaslomalla, joten ei minulla kai ole parempaakaan tekemistä.”
Jossain mielensä perukoilla Visokki kuuli pienen vihaisen Kupen huutavan, että ei se sairasloma sitä tarkoittanut.
Kolmesta neljään henkilöä laskentatavasta riippuen saapui satama-altaan reunalle. Ilta-auringot painuivat punertavina kohti horisonttia. Satamassa ei sinä iltana ollut paljoa kulkijoita. Xxonn oli parhaillaan kumartunut maalaamaan moottoriveneensä keulaa. Villit liekkikuviot saivat peittyä mustan ja harmaan suojavärin alle, jota ruiskusi hänen käsitykistään. Äksä pyyhkäisi naamionsa poskea töhrien kuitenkin lisää maalia siihen hanskoistaan. Hän huomasi toan, visorak-adminin sekä sen oudon volitakiin ja hattuun pukeutuneen hörhön ja vilkutti näille.
Kelvin ihasteli punertavaa taivaanrantaa. Hän huokaisi hyvään.
”Tällä kaupungilla on niin kauniit iltaruskot…”
”Haa, sieltä purtemme saapuu!” Manu hihkaisi.
Kelvin käänsi katseensa ulapalle. Kohti läheistä laituria lipui pieni purjevene, jota ohjasi lyhyt vortixx. No niin, siinä se nyt tulee. On aika…
”No… onnea matkaan, Kelvin. Pidä hauskaa seikkailullanne!” Matoro sanoi mutta mietti ankeana, miten oli vain jokin aika sitten katsellut siltä laiturilla kadonneen Kapuran suuntaan. Hän oli ollut Kelvinin roolissa, lähdössä seikkailulle, lukemattomia kertoja. Laiturille jääminen tuntui oudon melankoliselta.
Toa vilkaisi rinnallaan seisovaa nazorakia. Tämän viitta lepatti kevyesti merituulessa. Hänestä tuntui, että tässä kohtaa pitäisi sanoa jotain. Ajatukset veivät siihen kertaan, kun hän oli jättänyt kotisaarensa viimeistä kertaa.
”Hei.”
Kelvin säpsähti ja nosti katseensa Matoroon. Tämä ojensi kätensä Kelvinille. Tämä oli puristanut sen nyrkkiin.
”Eh…?”
”Tämä on toain tervehdys! Ojenna vaan oma nyrkkisi vastaan.”
Nazorak katsoi toaa naamionsa takaa. Matoro hymyili rohkaisevasti. Lopulta hymy tarttui myös Kelviniin.
Kelvin kohotti Alinolla-hanskansa ja puristi sen nyrkkiin. Metallinyrkit kalahtivat yhteen.
”Näinkö?”
”Ei nyrkkitervehdys tämän monimutkaisempi ole!”
”Huomautan, että teen tämän ensimmäistä kertaa!” Kelvin naurahti.
Hetken hän vain tuijotti aurinkoinlaskua.
”Niin… sovitaanko, että jos selviän takaisin Klaaniin, niin sinä ofetat minulle sitä miekkailua?” hän kysyi. ”Saatan tarvita sitä, jos fäädyn joskus Kenraalia vastaan.”
”Totta kai, kun nähdään seuraavan kerran!” Matoro vastasi. ”Kyllä sinä aina yhden kenraalin päihität.”
Kelvin katsoi venettä ja näytti vielä epäröivän.
”Eheh, tuota, onko viimeisiä ’seikailuvinkkejä’?”
”Vältä kuolemista? Hyvin sinä pärjäät, ja jos et, niin improvisoi!”
”Kuulostaa jonkun hyvin viisaan henkilön sanoilta”, Manu tuumasi.
”No hän kyllä upposi laavaan ja hänen luolansa romahti hänen päälleen pian sen sanomisen jälkeen. Että en tiedä.”
”Ahaa. No niin voisi käydä kenelle tahansa.”
Kelvin ”vilkaisi” ensi Manua ja sitten Matoroa.
”Kiitos. Minä yritän.”
Lautturi viittoili heitä kyytiin. Kelvin laskeutui veneen kannelle ja laski kantamuksensa alas. Sitten hän kohotti kätensä huppunsa sisään ja irrotti varoen volitakin kasvoiltaan.
Vene irtosi laiturista ja otti suunnan kohti etelää. Matoro ja Visokki jäivät siihen laiturille katselemaan kaukaisuuteen lipuvia matkalaisia. Toa ei voinut olla miettimättä, näkisikö hän Kelviniä enää koskaan.
Matkalaisia seurasivat myös näiden varjot. Yhä lokoisalla nojatuolillaan istuva makutan omatunto siemaili tyhjästä viskilasistaan mietteliäänä.
”Ja niin se alkaa. Isän ja lapsen yhteinen matka. Johan tätä on odotettu.”
Omantunnon keskustelukumppani ei vastannut. Se keskittyi luikertelemaan takkahuoneen varjoisissa nurkissa sihisten hiljaa.
”Isä tuntuu ottaneen Ratsun sanat tosissaan. Viimeinkin. Hän todella aikoo kertoa lapselleen totuuden. Mutta hänkin sisimmässään tietää sen olevan liian vähän liian myöhään. Lapsi tulee pettymään häneen. Isä on todella paha mies…”
”Tiedätkö, sinä et ole kovin hyvä keskustelukumppani…”
”Minua… ei kiinnosta.”
Jotain muljahteli nazorakin tajunnan pimeimmässä sopukassa, lukittujen ovien takana, unohdettujen unien kaatopaikalla. Sinne jokin oli tehnyt pesänsä.
Se jokin sähisi äkäisesti omalletunnolle: ”Minua ei kiinnosta rupatella. Sinä et kuulu tänne! Sekä sinä että isäntäsi ette kuulu tänne. Häipykää. Häipykää mielestäni!”
Omatunto katsoi riidanhaastajaa huvittuneena.
”Hah! Kovia sanoja sinunlaiseltasi madolta! Minä olin teknisesti ottaen täällä jo kauan enne si-”
”Heti, kun saan tilaisuuden, tulen repimään kielesi pois kaikista noista suistasi! En tiedä miten, en tiedä milloin, mutta minä vannon sinulle: minä tuhoan kaiken, mikä satuttaa valtiastani, eikä minua kiinnosta helvettiäkään, mitä Nauru ajattelee…
warning Sisältövaroitus: Tarinassa esiintyviä hahmoja on syytä tulkita ainoastaan kaunokirjallisina luomuksina.
Bio-klaani, kauppakatu
Kiitävän Kikanalon majatalo kohosi kadun idänpuoleisella korttelilla. Talon julkisivu näytti vasta remontoidulta, minkä Kelvin arveli olevan seurausta kaupungin taannoin kärsimästä pommituksesta. Kelvin sääti vielä pakonomaisesti vaatekertaansa, joka oli reilun kuukauden ajan toiminut hänen valeasunaan. Huomisen jälkeen hän ei toivottavasti tarvitsisi sitä pitkään aikaan.
Kaulus, pystyssä. Hatun lieri, etukenossa. Hanskat… no hänen uusissa hanskoissaan oli liian monta sormea nazorakin käsille, mutta sille asialle Kelvin ei nyt voinut mitään.
Kelvin huokaisi syvään ja alkoi marssia majatalon kiviportaita ylös. Hän joutui painautumaan metallikaidetta vasten, kun ulko-ovesta häntä vastaan asteli jono pohjoisen matoraneja turkisvaatteissaan sekä leveissä poronsarvissaan. Ovikello kilahti uudestaan hänen astuessaan sisään.
Kelvin kohensi takkinsa ylös nostettua kaulusta hermostuneesti. Ympärillä vallitsi puheensorina ja meteli, kun kaikki huoneet olivat täyttyneet pakolaisista. Hän pujotteli aulan lävitse majatalon suureen saliin, jonka sisäänkäynnillä oli hieman väljempää.
Aulasta päästyään Kelvin alkoi katsella epäröiden ympärilleen yrittäen etsiä Samen mainitsemaa selakhia väkijoukosta. Sekalainen asiakaskunta koostui pääosin matoralaisista, ja vaatetuksesta päätellen joukossa oli monia pohjoisesta paenneita. Matoralaista pidemmät vieraat erottuivat väkijoukosta helposti, mutta suuri osa oli kummallisia olentoja, jotka eivät alkuunkaan vastanneet Samen kuvausta. Kelvinin katse jatkoi salin kiertämistä: muutama skakdi pöytänsä ääressä pelaamassa korttia, yksinäinen toa salin hämärimmässä nurkassa. Vai hetkinen, oliko tämä sittenkin selakhi? Mittasuhteet näyttivätkin hieman vääriltä toaksi, ja naamio oli tavallista teräväkulmaisempi. Kelvin epäröi: hänen oli yhä vaikea erottaa joitain lajeja toisistaan.
”Voisiko se olla hän?”
”Enpä näe muita, jotka sopisivat kuvaukseen”, totesi Manu tylsistyneen kuuloisesti.
”No, kaipa on vain kysyttävä…”
Asteltuaan lähemmäksi Kelvin alkoi olla varma, että nurkassa istuva henkilö tosiaan oli kuin olikin selakhi. Tästä vain puuttui se salskea sotilaallisuus, josta Samen tunnisti jo kaukaa. Tämän selakhin selkä oli taittunut kumaraksi, kulman pienen pöydän ylle. Pöydän vaatimatonta kokoa korostivat sille hajanaisesti levitetyt värikkäät paperiarkit, joiden pariin Kelvinin etsimä hahmo oli uppoutunut. Tummansinisen viitan alta erottui kalpea iho, ja vaikka naamio muistutti jotakin tutumpaa, sen yksityiskohdat olivat Kelvinille vieraat.
”Se lienee selakhiversio rurusta”, Manu totesi. ”’Näkemisen naamioksi’ ne kutsuvat sitä, mutta tiedä sitten, mitä sillä tekee. Selakhialaiset naamiot tapaavat olla melko hämäriä. Ehkäpä ilman sitä ei voi nähdä? Niillä on pitkään ollut jokin pakkomielle sokeuteen. Joskin silloin heille sopisi paremmin schiludomilainen versio. Siinä on kyllä ehkä huonoin naamio maailmassa!”
”Aivan. No, varoita minua, jos se tekee jotain kummallista”, Kelvin tuumi. Hän huomasi epäröineensä paikallaan jo hetken, kun selakhi käänsi huomionsa kohti häntä. Hän nielaisi.
”Arvon Nenya, otaksun?” hän kysyi varovaisesti ja astui lähemmäs.
Selakhin katse skannasi Kelvinin nopeasti ennen vastaamista.
”Totta. Miten voin auttaa?” epäilyttävä selakhi vastasi viittoen kohti vapaata tuolia pöydän toisella puolella. ”Kuulitko ehkä perinteisestä kristalliterapiasta? Vai mietityttääkö kohtalosi? Olet saapunut otolliseen aikaan: kardalinjoilla soi vapauden laulu. Kerro huolesi, niin löydämme yhdessä ratkaisut.”
”Puoskari”, totesi jäätutkijan henkilökohtainen kommenttiraita.
Kelvin ei varsinaisesti tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa henkilöltä, josta Same oli niin kovasti varoitellut. Tämä oli kuvaillut Nenyaa admineita vastustavaksi mielenosoittajaksi ja vieläpä salaliittoteoreetikoksi. Toisaalta eipä Kelvin ollut päässyt tapaamaan moniakaan mielenosoittajia. Nenya tuijotti häntä odottavasti lempeä hymy kasvoillaan.
”Tuota, en oikeastaan, anteeksi. Olen… Jäätutkija Kelvin ja olen tiedemies”, nazorak selitti ja istuutui selakhia vastapäätä. ”Kuulin, että te voisitte kertoa minulle enemmän muinaisen Selakhian kristalliteknologiasta. Se kiinnostaa minua.”
Hailtia käänsi katseensa poispäin vaikuttaen välittömästi vähemmän innostuneelta.
”Tiedemies? Pelkään, että olen ehkä väärä henkilö auttamaan sinua. Jos etsit voimanlähdettä jollekin epäpyhälle projektillesi, olet valitettavasti liian etelässä ja aivan liian pienellä saarella.”
Kelvin kurtisti hieman kulmiaan, mutta Manu hänen mielessään hörähti hieman.
”Sitä paitsi”, Nenya jatkoi nyt hymyillen, ”varmasti kaltaisellasi arvostetulla tiedemiehellä on parempaakin tekemistä kuin tarujen kaivelu. Siitä, mitä minä tiedän, tuskin on sinulle juurikaan hyötyä.” ”Aika hyvä myyntipuhe”, Manu tuumasi. ”Eli hän kuitenkin tietää jotakin?”
Kelvin irvisti naamionsa takana. Hän yritti valikoida sanansa tarkasti, ettei tuohtunut mystikko lähettäisi häntä matkoihinsa.
”Öh, no… oikeastaan minulla sattuu jo olemaan yksi laite, joka hyödyntää kristalleja. Olen keksijä, nimittäin. Juuri kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, miten kristallit oikeasti toimivat. Jos voisitte kertoa edes jotain, se olisi minulle tärkeää.”
”Laite, joka käyttää kristalleja?” Nenya toisti huvittuneena. ”Et ehkä aivan käsitä, kuinka vaikeaa sellainen olisi saada oikeasti toimimaan, vaikka löytäisitkin sille kiven.”
Hän jatkoi perään kuitenkin pirteämmällä äänellä: ”Tietysti, voimme toki yhdessä selvittää olisiko toispuoleisilla voimilla tarjota sinulle johdatusta! Eihän sitä tiedä, mitä ihmeitä voikaan tapahtua.”
Kelvin oli hetken hiljaa, ennen kuin kumartui kaivamaan laukkuaan. Hän laski Alinolla-hanskansa huolellisesti pöydälle Nenyan silmien eteen. Tämä tarkasteli laitetta epäluuloisena sillä välin, kun hän kääri oikean käden hihaansa ylös. Sitten hän veti metallihansikkaan käteensä, tarttui havainnollistavasti toisella kädellään hanskan ranteessa olevaan säätimeen ja väänsi.
Sininen energia alkoi rätistä hanskan sormissa. Hailtian silmät laajenivat. Nazorak vilkaisi ensin selakhia ja sitten pöydällä olevaa kukkavaasia. Metallinen sormi napautti kukannuppua, joka lakastui kuuran peittäessä sen.
”Ehehe… minulla on jo kristallikin.”
Selakhi istui hetken hiljaa tuijottaen jäätynyttä kasvia. Hän huokaisi syvään.
”Olkoon sitten niin. Mutta siinä tapauksessa minullakin on kysymyksiä. Ehkä on parempi, että jatkamme tätä keskustelua vähän syrjemmässä.”
Nyt paljon vakavampana Nenya keräsi pikaisesti paperinsa ja nousi ylös penkiltään. Hän kehotti päänsä taivutuksella Kelviniä seuraamaan ja lähti rivakasti astelemaan kohti aulaa. Kelvin sulki kiireesti laukkunsa ja kompuroi hölmistyneenä selakhin perään. Hän ei mielellään jäisi tämän kanssa kahden. Jokin selakhin äänensävyssä ja käytöksessä tuntui Kelvinistä uhkaavalta.
He seurasivat Nenyaa takaisin hotellin aulaan, mistä alkoivat kapeat portaat, joita saattoi kiivetä majatalon toiseen kerrokseen. Väkijoukon hälyn vaihtuessa hämärään hiljaisuuteen Kelvin harkitsi vielä ohikiitävän hetken, oliko tämä sittenkään välttämätöntä.
”No niin, nyt vain toivotaan, että hän ei ole joku psykoottinen paloittelumurhaaja, joka haluaa varjella kansansa vaiettuja salaisuuksia keinolla millä hyvänsä”, Manu totesi Kelvinin makuun aivan liian hilpeästi. ”Viiskyt-viiskyt, sanoisin.”
Portaiden yläpäässä odotti käytävä, jonka varrella oli useita ovia. Näistä viimeisen kohdalla Nenya pysähtyi ja katsoi vielä kerran Kelviniä päästä varpaisiin, ennen kuin avasi oven rautaisella avaimella ja astui sisään. Kelvin seurasi perässä ja sulki oven takanaan.
Kelvin ei ollut aivan varma, mitä oli odottanut. Huone, joka oven takaa paljastui, tasapainotteli kalustuksellaan yksinkertaisen ja sekasortoisen välillä. Huonekaluja oli niukasti: yksinkertainen puinen pöytä ja muutama tuoli, pieni keittiötaso. Isoa osaa lattiasta peittävä matto ei tuntunut sopivan muuhun kalustukseen. Se näytti paksuudessaan kalliimmalta kuin mikään muu huoneessa, ja Kelvinistä tuntui kuin hänen ei olisi ollut sopivaa astua sen päälle.
Verhotun ikkunan läpi huonetta valaisi himmeä aurinkoinvalo.
Yhden seinän peitti kokonaan hyllykkö täynnä eriskummallisia tavaroita: purnukoita ja laatikoita, himmeitä luonnonkristalleja, monenmuotoisia papereita, muutama kulunut kirja sekä pieniä esineitä, joille Kelvin ei keksinyt minkäänlaista käyttötarkoitusta.
Keskellä hyllyä Kelvinin huomion kiinnitti muutaman kynttilän ympäröimä yksinkertainen, valkoiseksi maalattu puinen hahmo, jonka pään ympärille oli kiedottu punainen nauha. Se nosti hänen mieleensä Samen ja nimen, jonka hän oli kuullut tältä.
”Anteeksi, onko tuo se… Sokea jumala?” Kelvin kysyi osoittaen esinettä.
Manun mielestä välähti joukko nimiä. Qwyne. Qwinya. Qwienne. Ajatus tuntui jäävän kesken, kun Nenya vastasi Kelvinille:
”Tuo? Ei tietenkään.” Nenya hymyili Kelvinille, mutta hänen katseensa muuttui heti taas vakavammaksi. ”Se on vain muistutus hänestä. Häntä itseään ei ole nähty taivaanalaisessa maailmassa ikuisuuksiin. Siksi hänen katseensa olisi helppo unohtaa ilman muistutusta.”
Kelvinin täytyi hetkeksi pysähtyä pohtimaan selakhin sanoja. Lopulta hän tuhahti naamionsa alla. Piruiliko tämä hänelle?
Toinen tarkkaili Kelvinin ilmeitä vakavana kunnes päätyi jatkamaan: ”Tällaisten aikojen vallitessa on helpottavaa muistaa, että joku aina todistaa tekojamme.”
Kelvin lähes sanoi jotain tämän paradoksaalisuudesta suhteessa siihen, että kyseessä oli tarkoitus olla sokea jumalolento, mutta päätyi vain nyökkäämään.
”Istu siihen vain”, Nenya ohjeisti osoittaen toista tuoleista. ”Saako olla juotavaa? Minulla on täällä jossain yhä erästä erinomaista teetä.”
”Kiitän”, Kelvin nyökkäsi, vaikkei teestä juuri välittänytkään. Eikä selakhi näyttänyt edes odottaneen vastausta vaan pyörähteli jo ympäri huonetta käyden läpi hyllyjä. Ilmeisesti oikean löydettyään hän nosti esiin paperiin käärityn, pienen kanokan muotoisen paketin.
”Aitoa idänteetä on käytännössä mahdotonta saada tässä ajassa. Et uskokaan, kuinka vaikean tapauksen jälkeen sain tämän lahjaksi.”
Hän laski paketin keittiötasolle, ja nosti sitten sille sen alta kaapista rautaisen pannun ja kolme keskenään samannäköistä mutta erikokoista posliinikuppia. Selkä yhä kohti Kelviniä hän alkoi puhua:
”Nyt. Minua kiinnostaisi kovin paljon tietää, miten kivesi on kulkeutunut, hmm… sinunlaisesi käsiin.”
”’Sinunlaisesi’… viittaako hän nyt asuuni, vai…?” Kelvin pohti. Kommenttiraita ei tarjonnut tällä kertaa mitään sanottavaa.
”Eheh. Tämä kuulostaa varmaan vaikealta uskoa, mutta minä taisin vain löytää kiven hylättynä kotifuolestani. En yhtään tiedä, miten se oli sinne kulkeutunut. Elementtikivet ovat kuitenkin käsittääkseni harvinaisia?”
Nenya ei kuulostanut vakuuttuneelta.
”Vaikea löytää nykyään, pikemminkin. Idän merten syvänteet hohtanevat niiden väreissä. Ja ne muut ovat harvemmin hylättyinä vain jonkin… jonkun sattumalta löydettävissä.”
”Aivan… en osaa tarkemmin kertoa. Kiviäkö ei enää tehdä Koillissakarassa?”
Nyt Nenya kääntyi Kelviniä kohti. Hän siristi silmiään varoittavasti. ”Tiedätkö sinä mitään siitä… mistä me puhumme?”
Vesi alkoi hiljaa porista selakhin selän takana.
Kelvin nojasi tuolillaan taaksepäin kauhistuksen hiipiessä rintaansa. ”Eh… minä… fahoittelen, jos loukkasin! Tiedän hyvin vähän taikakivistä!”
”Manu, auta!” Kelvin panikoi.
”Taisit osua hermoon. Koillissakarassa on tehty hyvin vähän mitään mielenkiintoista sen jälkeen, kun Pridak laitetiin kuriin. Ja meitä vielä syytetään kansanmurhasta, vaikka omiin sotiinsahan ne lopulta kuolivat!”
”… selvästikin. Ei, niitä ei nykyään… tehdä. Koillissakarassa tai muuallakaan. Jotkut aina välillä yrittävät.”
Selakhin kasvoilla välähti hetken aikaa vaikeasti tunnistettava ilme.
”Ja sitä minä ensin luulin sinunkin yrittävän. En usko, että se koskaan johtaa mihinkään kovin… hyvään.”
Kelvin irvisti naamionsa takana. Hänestä tuntui kuin hän kävelisi tulisilla hiilillä. ”Äh, typerä minä! Minä… kyllä minä olin tästä jotakin kuullut! Nyt vaikutan täysin siltä, etten piittaa hänen kansansa historiasta pätkääkään!”
”No eipä hänkään taida mikään kohteliaisuuden perikuva ole. Maksat vain samalla mitalla takaisin!”
Kelvin vilkaisi ensin selakhia ja sitten hanskaa kädessään. Hän riisui laitteen ja ojensi sen pöydälle. ”Tahtoisitteko vilkaista kiveä?”
Selakhin käsi värähti hansikasta kohti, mutta hän tyytyi istuutuman Kelviniä vastapäätä ja nosti sitten kämmensä vaativasti kohti Kelviniä. ”Toki. Jos se vain sopii.”
Kelvin huokaisi hiljaa. Hän näpersi Alinolla-hanskan ranneluukun auki ja varoen irrotti taikakristallin voimakaapeleista. Nenya tuijotti hänen käsiensä näperrystä tarkkaavaisesti. Lopulta kirkkaansininen elementtikivi laskeutui tämän avoimeen käteen – ja samalla tämän toinen käsi puristi kiinni Kelvinin nahkahansikkaan tyhjistä sormista.
”Ääk!” Kelvin veti kätensä taaksepäin ja kavahti ylös tuoliltaan. ”Oi voi?! Onko tämä niitä pervertikkoja, jotka koskettelevat muita ilman lupaa??” Manu pauhasi.
”Tiesitkö, sinulla on omalaatuinen määrä sormia. Niille varmaankin tapahtui jotain hurjaa.”
Kelvin tuijotti Nenyaa silmiin. Tämän katse tuntui suorastaan lävistävän hänet.
”Haluaisitko yrittää uudestaan sitä kohtaa, jossa kerrot, kuka olet ja missä tarkalleen on se kotifuolesi… mistä löysit tämän?” tämä sanoi heiluttaen käteensä jäänyttä jääkristallia.
”En tiedä, mistä fuhut…”
Nenyan katse kiersi Kelvinin vaatetusta ja pysähtyi paikkaan, jossa huolellisesti paikalleen aseteltu huivi peitti kohdan, jossa matoranilla olisi hohtanut sydänvalo. Alkaessaan puhua Nenya otti esiin pienen kangasliinan, taitteli sen huolellisesti auki ja laski jääkristallin sille.
”Sinä tietysti valitset itse, mitä haluat jakaa. Mutta sinä olet se, joka saapui minun luokseni toiveenaan totuus.”
Ah… hän toivoo rehellistä keskustelua.
”Hyvä on”, Kelvin lopulta sanoi. Hitain elkein hän riisui volitakinsa sekä hattunsa ja seurasi selakhin kehonkieltä. Tämän reaktio ei ollut välitön, ja hiljaisuus kesti pidempään kuin mikä olisi tuntunut hänestä mukavalta.
”Hm. Okei. Lupaava alku. Viimeksi, kun yritin selvittää, mikä teidän juttu on, esiin tuli liikaa aseita sivistyneelle keskustelulle”, Nenya sanoi madaltaen ääntään. ”Ensiksi minä kuulisin hyvin mielelläni, mistä tässä sodassa on todella kyse. Haluatko vihjata, mikä on tehtäväsi tässä kaupungissa?”
Kelvin hengitti syvään.
”Minä… minä vakuutan sinulle, että en ole enää Imferiumin fuolella. O-olen loikkari. Autan Klaania tässä sodassa.”
Kelvin veti povitaskustaan esiin adminien leimalla varustetun jäsentodistuksen ja laski sen Nenyan eteen. Selakhi tarttui siihen, mutta vaikutti kiinnostuneemmalta leiman yksityiskohdista kuin todistuksen sisällöstä.
”Sehän on. Mielenkiintoista. Miksi?”
Kelvin päästi pitkän huokauksen. ”Minä… tein ison virheen. Kafinoin johtajiani vastaan, mitä he luonnollisesti eivät ottaneet kovin hyvällä. Fakenin tänne etelään ja anoin Klaanilta suojelusta.”
Kelvinin puheen aikana Nenyan silmät ensin kirkastuivat ja sitten kääntyivät pois Kelvinistä.
”Lohikäärmeen kidasta demonien luolaan, totisesti. Yllättävää, että Linnake otti sinut vastaan – he puhuvat pettureista melko rajuin sanankääntein. Mutta ehkä he arvelevat saavansa sinusta jotain irti.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan. ”Demonien luolaan”…?
”Hmm, no, sen myönnän”, hän sanoi. ”Ehkä tietoni voivat tuottaa Klaanille voittoja tulevaisuudessa. Ja… olen todella fahoillani, jos olet joutunut kärsimään kansani takia. Ymmärrän hyvin, jos kannat minunlaiselleni kaunaa.”
”Tämän katastrofin kynnyksellä meistä jokainen saa osansa kärsimyksestä. Minua huolettaa eniten se, että kukaan tässä kaupungissa ei vieläkään tiedä, mitä kansasi tällä tavoittelee. Linnake on pitänyt huolen, ettei sanaakaan neuvotteluista ole vuotanut kaupunkilaisille.”
”Minä… öh, fahoin felkään, etten tiedä sinua enemfää sodan syistä taikka ’kansani’ tafoitteista.”
”Et… mitään? Kai teidän täytyy tietää, minkä puolesta taistelette?”
Nenya kuuli, kuinka Kelvin veti syvään henkeä ja alkoi vääntelehtiä tuolillaan turhautumisesta.
”No. Nii’in! Niin sitä luulisi! Katsos, Imferiumin virallinen ferustusmyytti väittää, että aikojen alussa esinazorakit hallitsivat maailmaa, kunnes ’efäfuhtaat’ lajit karkottivat heidät syntysaareltaan. Me olemme näiden esinazorakien maallisia ferillisiä. Imferiumi väittää etsivänsä meiltä vääryydellä vietyä kotiamme.”
Tämän kerrottuaan Kelvinin kasvot vääntyivät syvään irvistykseen. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä kohti kattoa kuin heristääkseen sitä. Nenya huomasi kuinka kapinallisen täytyi keskittyä vain pidätelläkseen ylipursuavaa raivoaan.
”MUTTA! Kuten varmaat ymmärrät, tämä on täyttä fotaskaa! Kehno oikeutus valloitussodalle. Minä en uskonut siihen edes vielä ollessani Fesässä! Miten kukaan voi uskoa sellaista?!”
Kelvin joutui vetämään henkeä. ”Anteeksi. Mutta niin, en tiedä johtokunnan oikeita motiiveja sodalle. Resurssit ja verenhimo?”
”Ahneus ja viha…” Nenya sanoi kääntäen katseensa ulos ikkunasta. Sataman majakan valo hohti kaupungin kattojen yläpuolella. ”Jos sinä et uskonut heidän myyttiään, tuskin kaikki muutkaan kansastasi. Sääli, ettei kapinasi onnistunut. Se olisi voinut muuttaa paljon. Mutta harva tässä maailmassa näkee vapautensa seuraukset etukäteen. Ja nyt olet joutunut vihollisen puolelle, omaa kansaasi vastaan.”
Tämä katsoi surumielisesti suoraan Kelvinin silmiin.
”Kelvin, minä olen pahoillani, että olet joutunut tähän tilanteeseen.”
Kelvin säpsähti tämän sanoista. ”Öh, no… älä turhaan. Omasta ansiostanihan minä tässä liemessä olen.”
Tätä toinen ei hyväksynyt, vaan vastasi terävästi: ”Ei. Se, että yritit, on ansiokasta. Tekosi tavoittelivat hyvää. Se mitä seurasi, ei enää ollut vallassasi. Joten: Ei. Kukaan ei ansaitsisi sitä.”
”Minä…” Kelvin avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen lauseensa jäi kesken.
Minä…
Kelvin oli pitkään hiljaa. Sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa. Miksei hän pystynyt puhumaan? Hän tunsi, kuinka hänen rintaansa puristi, ja häntä alkoi yskittää.
”Köh! KÖH KÖH! A-anteeksi… en voi kovin hyvin… voisinko saada vettä…”
”Tuota, Kelvin, yritä hengittää”, Manu sanoi hieman huolestuneeseen sävyyn.
Kelvin irvisti ja painui kumaraan. Hän päästi kivuliaan, äänekkään korahduksen yrittäessään saada palaa kurkustaan. Miksi häntä ahdisti näin? Miksi hän reagoi näin umpituntemattoman henkilön sanoihin?
Nenya tarkkaili hänen reaktiotaan. Sitten veden porina nousi huippuunsa, ja tämä nousi sanatta noutamaan pannua. Tämän istuttua takaisin pöydän ääreen tällä oli pannun lisäksi teekiekko ja kolme kuppia, yksi kahta muuta suurempi.
Kelvin nojasi otsansa kämmeneensä ja hengitti syvään. Hän pakoili katsekontaktia emäntäänsä pälyilemällä ulos ikkunasta. Syvä häpeä kouraisi hänen vatsaansa.
”Hitto. Hitto! Manu, minä tein sen taas!”
”Joo, mutta sellaista se elämä joskus on! Nyt pystypäin vain kohti uusia haasteita!”
Manun kehno kannustuspuhe ei hirveästi mieltä ylentänyt.
Nenya ei tavoitellut kontaktia vaan keskittyi varovasti taittelemaan paperikääreen kiekon ympäriltä auki. Sen alta paljastui tiiviiksi puristettua keltaisen, ruskean ja mustan väreissä vaihtelevaa kuivaa teenlehteä, josta selakhin terävät sormet mursivat palan irti. Murrettu pala putosi kupeista suurimpaan.
”Kuten sanoin, tämä ei ole mitä tahansa välisaarten nokkosuutetta. Toista tilaisuutta maistaa mitään samanlaista saatat joutua odottamaan Tyrmän kahleiden katkeamiseen saakka.”
Seuraavaksi kuuma vesi kaadettiin lehtien päälle, ja välittömästi kupista nousi tuoksu, jota Kelvinin oli vaikea paikantaa.
Kahdentoista sydämenlyönnin jälkeen Nenya nosti ison kupin kahdella sormella, pyöräytti sitä varovasti ja kaatoi teen vuorotellen kahteen tyhjään pienempään kuppiin. Kelvinin eteensä saama tee oli syvän keltaista, ja jotenkin tarjoilija oli saanut sen kaadettua valuttamatta yhtäkään lehteä kupin pohjalle.
”Ah, kiitos…” Kelvin nyökkäsi vaisusti ja siemaisi varovaisesti teetään. Hänen yllätyksekseen juoma ei ollutkaan polttavan kuumaa vaan juuri miellyttävän lämpöistä. Hän kummasteli, kuinka se mahtoi olla mahdollista, olihan vesi juuri hetki sitten porissut kiehumistaan.
Hän sulki silmänsä. ”Mmh…”
Teen tuoksu kohosi nazorakin tuntosarviin. Se oli… hyvin tuttu tuoksu.
Se toi hänen mieleensä erään aamupäivän viime keväänä, jolloin hän oli tehnyt pitkän kartoitusretken Pesävuoren rinteillä.
Aurinkoinsäteet olivat lämmittäneet hänen kuortaan samalla, kun kylmyys oli hohkannut sulavasta lumesta. Hänen lumikenkänsä olivat narskuneet sulavaa lunta vasten ja tuuli oli uivertanut ylhäisillä rinteillä.
Kelvin oli liikkunut yksin – omassa rauhassaan. Hän oli kaivannut hetkeksi lepoa Vuoritukikohdan vilskeestä.
Hän oli pysähtynyt ja ihastellut maisemaa. Loputtoman taivaan sinen alle olivat levittäytyneet saaren itärannikon aavat tasangot, jonne vuorenrinne vietti. Hän oli hengittänyt syvään ja haistanut puoliksi sulaneen maankamaran, mullan sekä nurmen tuoksun…
Kelvin säpsähti muistostaan nykyhetkeen. Hänen hengityksensä oli tasaantunut. Nenya katsoi häntä hymyillen, ja hetken hänestä tuntui kuin katse olisi nähnyt hänen lävitseen suoraan muistoon.
Nenya laski oman kuppinsa pöydälle ja nosti taivaan sinessä hohtavan jääkristallin käteensä.
”Et koskaan vastannut siihen, miten oikeasti sait tämän. On myönnettävä, että se tuntuu… uskomattomalta.”
Kelvin siemaisi uudelleen kupistaan ja laski myös katseensa kiveen. ”Niin… kivi sattui eteeni, kun siistin johtamani tukikohdan varastoa. En ollut yhtään tietoinen, että meillä oli moinen esine. Yritin etsiä tilauslomaketta, mutta kivelle ei ollut sellaista…”
Kelvin kohautti olkapäitään.
”Kaifa se oli vahingossa päätynyt keskusvarastolta tilaamieni materiaalien sekaan. Harva nazorak tunnistaisi moisen esineen arvoa.”
”Vahingossa…” Nenya kohdisti katseensa kristallista Kelvinin silmiin. ”Sinä kutsuit itseäsi jäätutkijaksi. Mitä se tarkoittaa? Tuliko sinusta sellainen vasta löydettyäsi tämän?”
”Ei, ei! Minä kuulun siis nazorakien tiedeyhteisöön. Tai… kuuluin. Olen erikoistunut kryogeniikkaan sekä kylmien alueiden tutkimukseen. Olen lisäksi insinööri. Siksi minusta tämän elementtikiven ominaisuudet ovat hyvin kiehtovia!”
Nenyan katse viipyili nazorakin valkoisella kuorella, ja hän vastasi lopulta epäuskoisesti:
”Eli siis: sinä olet valinnut omistaa urasi jäälle ja lumelle. Ja sitten, ilman minkäänlaista omaa myötävaikutustasi, varastoosi ilmestyy… tämä.”
Hänen katseensa porautui taas kristalliin.
”Ja sinä sanot minulle sen olleen vain vahinko?”
”No… mitä muutakaan se voisi olla? Tosi monimutkainen käytännön fila?” Kelvin kohotti tuntosarveaan.
Nenya tuijotti hetken Kelviniä, ja käänsi sitten suunsa väkinäiseen hymyyn. ”Okei. On vain niin, että jotkut toiset saattaisivat nähdä sen seurauksena… jonkinlaisesta johdatuksesta tai kohtalosta. Onko sinun kansallesi siis kaikki vain pilaa tai sattumaa?”
”Kohtalo…” Kelvin makusteli sanaa ”zankrzoraksi nazeil, on sanana kyllä tuttu. Taiteemme ja johtajamme viittaavat jatkuvasti nazorakien kohtaloon. ’Kohtalomme on ottaa maankamarat takaisin’ ja niin edelleen. Mutta täällä Klaanissa olen kuullut siitä fuhuttavan jonkinlaisena voimana? Äh, en tiedä. Me nazorakit emme usko jumaliin, tai ainakaan sellaisiin jotka olisivat meitä auttamassa. Emme usko ylemfiin voimiin, tai ainakaan sellaisiin, jotka eivät olisi meistä itsestämme lähtöisin. Me emme usko jumaliin.”
Kelvin piti pohdiskelevan tauon. ”Kai kohtalo voisi olla myös jonkinlaista tuuria? Sattumaa siitä, mihin tarkoitukseen syntyy ja kasvaa. Asioiden luonnollinen järjestys.”
”Eli kansallesi kohtalo on jotain, mitä kohti kuljette, ja tiedät ainakin jotain, miten matoralaiset sen ymmärtävät. Mutta mitä sinä itse nykyisin ajattelet?”
Kelvin alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, kun hän tajusi keskustelun osapuolten roolien kääntyneen täysin: selakhi tenttasi häneltä asioita eikä toisin päin. No, hän ajatteli tämän olevan tarpeellinen maksu elementtikivitiedosta.
”Öhm… minä en usko kohtaloon. En usko yliluonnolliseen.”
”Se on hyvin järkevää. Minäkään en.”
Nenya virnisti tavalla joka sai Kelvinin pelkäämään, että tämän naamio halkeaisi kahtia.
”Kaikki asiat, jotka tapahtuvat, ovat nimittäin luonnollisia.”
”Olen… samaa mieltä? Uskon että kaikki ilmiöt maailmassa on selitettävissä jonkin luonnonlain tai teorian avulla.”
”Jopa kaikenlaiset mieliloiset ja mielikoneet, lopulta”, Kelvin yritti vakuuttaa itseään.
”Pitää paikkansa, jäätutkija”, Manu sanoi lakonisesti.
”Se taas on paljon vaarallisempi oletus. Maailma tapaa olla paljon monimutkaisempi kuin mikään teoria voisi ikinä selittää. Esimerkiksi joku voisi käyttää teoriaa nimeltä ’kohtalo’ selittämään, että sinun oli aina tarkoitus ryhtyä jäätutkijaksi ja löytää oma elementtikristallisi. Mutta jos nazorakien kohtalo on valloittaa maailma, tuntuu epätodennäköiseltä, että kapinasi olisi osa sitä kohtaloa. Millainen teoria voisi selittää sen, mitä sinulle on tapahtunut?”
Kelvin päästi pienen, turhautuneen sihahduksen. Tarkoitin, että kaikki luonnonilmiöt ovat selitettävissä teorioilla!
”En… en tiedä. Kafinoin, ja sen seurauksena minun oli faettava. Olen sattuman kaufalla säilynyt hengissä tänne saakka”, hän tuhahti. ”Entäs sinä? Miten sinä uskot, että elementtikivi fäätyi minulle?”
”’Sattuma’ ainakin on erittäin epätodennäköinen teoria. Mutta mitä minä uskon…”
Nenya jäi harkitsemaan sanojaan sen ajaksi, että kaatoi lisää höyryävää vettä hautumaan, ja jatkoi sitten:
”Minä luulen, että suurin osa olennoista syntyy osaksi virtaa, jonka mukana he kulkevat koko elämänsä. Sinäkin olisit lopulta asettunut osaksi yhteiskuntaasi ja kulkenut sen virran mukana sen loppuun asti.”
Nenya käänteli kristallia käsissään, kuin etsien siitä vastausta.
”Mutta jossain kohtaa sinä valitsit olla jotain muuta. Sinä teit itsestäsi jäätutkijan, ja jäätutkijan virta kulkikin aivan toiseen suuntaan. Ja se virta imi mukaansa siihen sopivia palasia. Palasia, joiden tarina ehkä muutoin olisi jo päättynyt.”
Kelvin katsoi ensin naista, sitten kristallia. Hän tunsi hermostuvansa selakhin sanojen herättämistä kysymyksistä.
”Mi-mitä se sitten tarkoittaisi, jos olisin löytänyt kiven kohtalon ansiosta? Onko sille jokin suuremfi tarkoitus? Onko minulla sitten jokin erityinen rooli tässä maailmassa?”
Kelvin pysähtyi ajattelemaan sanojaan. Ei, ei hän sellaiseen uskonut. Se olisi naurettavaa.
”… tarkoitatko että olen jokin satujen valittu sankari, joka löytää maagisen aseen ja peittoaa sillä fahuuden!?” Kelvin naurahti ivallisesti.
Nenya virnisti takaisin. ”Ja vielä hetki sitten vakuutit, ettet tullut luokseni kysymään kohtalostasi.”
Kelvin tuijotti naista hetken hämmentyneenä. … hetkinen. Ei. Mitä.
”Puhuit kyllä näppärästi itsesi pussiin Manu hymähti.
”Minä vain tarkoitan, ettei tämä ole asia, jota sinun on syytä ohittaa olankohautuksella”, Nenya jatkoi. ”Sinä käytit vapauttasi harvinaisella tavalla, ja se on väistämättä tehnyt sinusta suuremman olennon kuin olisit muuten ollut. Jos olisin väärässä, tästä kristallista ei olisi sinulle kummoisempaa hyötyä. Mutta nyt teillä on yhdessä tilaa vaikuttaa virran kulkuun enemmän kuin kumpikaan meistä vielä näkee.”
”… öhm. Kiitos luottamuksestasi…”
Kelvin hiljeni hetkeksi. Naisen sanat jäivät pyörimään hänen päähänsä. Mistä niitä nyt edes lähtisi purkamaan?
Hän hieraisi väsyneesti silmiään. Ei, ei ei! En minä tämän vuoksi tänne tullut. Mennään nyt viimein asiaan!
Kelvin siemaisi kuppinsa pohjalle jääneen tilkan ja suoristi selkänsä. ”Oikein hyvää teetä. Saisinko toisen kufillisen?”
Kelvin käytti hetken, jonka aikana selakhin sormet täyttivät hänen kuppinsa, harkitakseen sanojaan.
”Tahtoisin kysyä mitä elementtikristallit merkitsevät sinulle – tai selakheille yleensä? Mihin te niitä käytätte?”
”Merkitsevät… se ei ole aivan kelvoton kysymys.”
Kelvinin kysymys sai Nenyan katseen jälleen kerran uppoamaan kylmää hohkavaan kiveen.
”Selakhit hallitsivat ja täydellistivät jokaisen aurinkojenalaisen taiteen lajin. Mutta nämä kristallit – oiramiril – ovat se, joka on eniten meidän omamme. Ne… peilaavat ja heijastavat. Meitä ja meidän voimaamme. Niiden kautta me otimme paikkamme tässä maailmassa, ja aina lopulta niiden rajat olivat vain meidän rajojamme.”
”Ahaa, mielenkiintoista”, Kelvin nyökytteli. ”Eli tarkoittaako hän, että kristallin voimakkuus riippuu käyttäjästä? Toat pystyvät käyttämään elementtikiveä ilman virtalähdettä, ja niin ilmeisesti myös selakhit. Manu, oletko käyttänyt koskaan elementtikiveä?”
”En tarvitse mitään murikoita taivuttaakseni todellisuutta tahtooni”, Manu tuhahti.
”’Otitte faikkanne tässä maailmassa’. Tarkoitatko että Selakhia nousi keisarikunnaksi kivien avulla? Hyödynsikö tämä keisari Fridak niitä aseina sodissaan?”
”Fri-” Nenyan kasvoilla välähti inho silmänräpäyksen ajaksi, mutta se tasoittui välittömästi. ”Keisari Taracáno ja suuret kuninkaat häntä ennen kykenivät niiden avulla kohdistamaan tahtonsa kipinän maailmaa muuttavaksi loimuksi. Mutta se voima oli aina heidän omaansa ja heistä lähtöisin. Jos kutsut niitä aseiksi, et ymmärrä, mistä on kyse.”
”Aha.”
”Tuosta tulikin mieleeni”, Kelvin jatkoi. ”Sanot, että elementtikiven voima on aina käyttäjästään lähtöinen. Minä olen käyttänyt hanskassani tietynlaisia faristoja, joiden virtaa kristalli on muuttanut elementtienergiaksi. Kuitenkin kun tein hetki sitten mittauksia kivelle, huomasin jotain erikoista. Vaikka kiveen ei ollut kytketty minkäänlaista virtalähdettä, kiveä selvästi ymfäröi jokin omituinen aura. Tätä auraa ei näe lämföskannereissa, ja se myös feittää alleen muidenkin kohteiden lämfösäteilyn. Mikä on… omituista! Mistä se voisi johtua?”
”Kelvin, minun on myönnettävä, että minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä sinä oikein puhut. Kun sanot, että se peittää säteilyä, tarkoitatko, että se on peittänyt sinut joltakin?”
”Kyllä. Kun infrafunakameralla – joka on siis laite, joka kuvaa asioista lähtevää lämfösäteilyä – katsoo kiveä, se feittää säteilyn alleen. Tälläkin hetkellä se fiilottaa meistä lähtevän ruumiinlämmön. Miksi?”
”Oletko joskus halunnut sen tekevän niin?”
Kelvin oli hetken hiljaa. ”E-en? En ainakaan tietoisesti. Idea ei juolahtanut mieleenikään ennen kuin Guardian murtautui huoneeseeni ivailemaan asiasta!”
Hän mietti hetken.
”Mutta… tuo ominaisuus kyllä saattoi felastaa henkeni kerran.”
”Sittenhän se käy järkeen”, Nenya tuumasi. ”Kun kerran kivi saattoi auttaa sinua niin, se vain jatkaa turvallisuutesi vaalimista vieläkin.”
Vai käy järkeen muka, Kelvin hymähti. Hän vilkaisi kiveä.
”No… olen iloinen, että se fäätti suojella minua, vaikkakin aika eriskummallisella tavalla.”
”Niin, on hyvä, että te alatte luoda yhteyttä. Siksi minusta onkin kummallista, kuinka yhä pidät sitä kahlittuna tuohon laitteeseen ja yrität… syöttää sille virtaa näistä… paristoista? Se kuulostaa todella vaivalloiselta ja monimutkaiselta.”
”Siis… elementtikivi saa tarvitsevansa virran faristoista. Kivi muuttaa sähkön elementtienergiaksi, jota hanska käyttää”, Kelvin selitti typertyneenä. Eikö tämä juuri ollut elementtikristallien perusteellinen ominaisuus?
”Kyllähän elementtikivi virtaa tarvitsee!”
”Sinä kuulostat aivan joltain liskolta! Jos sinä katsot tätä vain energian ja resurssien kautta, miten voisit ymmärtää yhtään enempää kuin jo ymmärrät?”
Haltia hautasi kasvonsa käsiinsä turhautuneena. Muutaman syvän hengityksen jälkeen hän jatkoi:
”Minä ymmärrän, miksi sinä ajattelet, että sen olisi järkevää toimia, kuten sanot. Mutta ‘energia’ on vain sana. Mikään ei oikeasti estä sinua antamasta sen heijastaa omaa voimaasi, tuon kaiken… ylimääräisen sijaan.”
”Ylimääräisen? Anteeksi, mutta nyt sinä et vain ymmärrä, miten nazorakit toimivat! Me emme ole kuin toat ja selakhit! Meillä ei ole omaa voimaa. Ei meidän tarvitsisi rakentaa ohjusjärjestelmiä jos osaisimme taikoa tulifalloja! Siksi minäkin olen tiedemies! Minun voimani tulee tieteestäni! Sen takia sinä vaadit minulta aika faljon, kun käsket unohtamaan kaiken jo maailmasta tietämäni!”
Tämä sai Nenyan virnistämään. ”Ja selvästi sinulla on siis omaa voimaa! Ja sen tekeminen itse onkin kunnioitettavampaa kuin se, miten maailma itsessään on taivutettu toien toiveiden ympärille. Mutta varmastihan tieteessä on enemmän kyse totuuden tavoittelemisesta kuin tiettyyn teknologiaan takertumisesta?”
”No… kyllä? Fitää faikkansa. Tarkoitatko nyt, että minä olen liian takertuvainen tekniikkaani? Että minun fitäisi yrittää uudenlaista menetelmää?”
”Tietysti, ehdottomasti. Oletko sinä koskaan oikeasti, vakavissasi yrittänyt saada yhteyttä kiveesi ilman hansikasta ja sen pattereita?”
”Kyllä. Tai siis… ehkä? En muista.”
Kelvin kasvot alkoivat vihertää. Kai minä nyt joskus olen kokeillut loihtia kivellä?
Nenya tuijotti Kelviniä ilmeettömästi. Hän ojensi kätensä havainnollistavasti kiveä kohti.
Kelvin huokaisi ja poimi kiven liinan päältä. Se tuntui miellyttävän viileältä hänen sormissaan. Hänestä tuntui absurdilta, että selakhi pyysi häntä taikomaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten se tehtäisiin.
”… alatte luoda yhteyttä”, Kelvin makusteli mielessään. Lopulta se ajatus ei tuntunutkaan niin vieraalta. Hän muisteli pitkiä ja yksinäisiä öitään Lehu-metsän siimeksessä. Elementtikiven tasainen hohde oli ollut harvoja asioita, jotka olivat tuoneet hänelle lohtua öiden pimeydessä. Hän oli pitänyt sen lähellään ja kuiskinut sille salaisuuksiaan…
Kelvin henkäisi syvään ja sulki silmänsä. Hän kohotti tuntosarvensa korkealle. Hän yritti aistia kristallin läsnäolon. Sitten hän avasi silmänsä ja puhalsi pöydällä makaavaa teelusikkaa päin.
Mitään ei tapahtunut.
Nenya seurasi tätä tarkkaavaisena. ”Älä hylkää aistejasi. Näe se ja tunne se kädessäsi. Siirrä ensin koko huomiosi siihen, kunnes se on sinun ja koko maailman keskus. Ja siitä keskustasta käsin, kurota ulospäin.”
Kelvin oli hetken hiljaa ja sitten nyökkäsi. Hän katsoi elementtikiveä, yritti tuntea sen ääriviivat sormissaan. Kuuluiko siitä ääntä? Jos kuului, hän ei ainakaan erottanut sitä siitä vaimeasta taustakohinasta, joka majatalosta kantautui.
Kelvin veti henkeä, ja valmistautui puh- ”Turhaa puhkut”, Manu töksäytti. ”Olemme täällä vielä ensi viikollakin, jos yrität tuon joogameedion ohjeilla opetella loitsimaan.”
Kelvinin liike katkesi, ja hänen kasvoilleen kohosi nolostunut viherrys.
Manu oli oikeassa, ei tästä tulisi mitään.
”… fahoittelen, ei tämä onnistu”, Kelvin huokaisi ja pudotti kiven pöydälle.
”Manu… puhuuko hän ihan palturia? Pystyisinkö minä, öh, taikomaan?”
”No se nyt riippuu täysin siitä, mikä näiden kivien toimintaperiaate on”, Manu tuumasi. ”Jos tuossa, mitä tuo nauta… anteeksi, siis noita sanoo, on perää, kristalli konvertoi jotain käyttäjälähtöistä elementaalienergiaksi. Ja olisihan siinä perää siitä näkökulmasta, että perinteisesti näitä kiviä on käytetty esimerkiksi toatyökalujen katalysaattoreina.”
”Eli… pystyisin?”
”No ehkä, mutta en osaa sanoa, mitä se tarkalleen ottaen on, mitä kivi muuttaa jääksi. Jotain epäspesifiä elämänvoimaa? Ehkäpä, jos käytät kiveä ilman virtalähdettä, leikkaat viisikymmentä vuotta eliniästäsi pois? Tai ehkä mitään pahaa ei tapahdu ja se vain toimii? Kuka tietää (ehkä Nenya)?”
”Viisikymmentä on nazorakeille aika paljon… joten en ehkä ota riskiä.”
”Noooh, ei tuo luku perustu mihinkään oikeaan dataan. Jatka kokeilua, jos välttämättä haluat! Mutta kuten huomasit, se vaatii ehkä enemmän harjoittelua kuin mihin olemme varanneet aikaa. Jos se nyt ylipäätään onnistuu.”
Kelvin tuijotti kiveä epäröiden. Hän oli kohottamassa kättään kohti kiveä, kunnes lopulta pudisti päätään. ”Antaa olla.”
”Minä…” Kelvin aloitti, mutta keskeytti itsensä kohottaessaan katseensa kivestä Nenyaan. Tämä tuijotti intensiivisesti jonnekin Kelvinin oikean olkapään ylitse.
”Mikä helvetti tuo oikein on?” Nenya sähähti.
Kelvin säikähti ja katsoi taakseen muttei nähnyt mitään. ”A-anteeksi?”
”Tuo, joka pysäytti sinut menemästä pidemmälle”, Nenya vastasi epäluuloisesti. ”Se on ollut siinä kaiken aikaa, eikö vain?”
”Arvon Nenya, minä e-” ”Hei, hei, minä en pysäyttänyt ketään!” Manu protestoi, ilmeisesti kaikkien kuullen. ”Minä vain yritän pitää kiinni aikataulusta! Meillä on huomenna reissupäivä!”
Kelvin katsoi Nenyaa silmiin. Nenya tuijotti takaisin kuin olisi tajunnut petoksen.
”Teillä? Kelvin, teetkö sinä yhteistyötä… tuon kanssa?”
”Nyt hei, haitäti, hieman käytöstapoja! Minä en ole tullut tänne solvattavaksi!” Manu räyhäsi.
”Tuota, Manu, olisi tässä kohtaa varmaan kohteliasta esittäytyä?” Kelvin ehdotti. Manu oli hetken hiljaa, ennen kuin päätti ilmeisesti olla hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ja katso!” tämä pauhasi. ”Itse Makuta Nui – Pohjoisen Noita ja Mysterys Nuin Makuta – on siunannut sinua läsnäolollaan! Sallin sinun paistatella suuruuteni kirkkaudessa, kuolevainen!”
Nenyan toinen käsi tarttui kiinni jostain tämän viitan alla, ja toinen osoitti kohti Kelviniä, kuin valmiina hyökkäykseen. ”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”
”Kelvin on täysin turvassa kanssani!” Manu ärähti, ennen kuin Kelvin sihahti ärtyneenä. Kelvin pysyi tuolillaan, huokaisi syvään ja kohotti kaikki kätensä kohti kattoa rauhan merkiksi.
”Fyydän, rauhoittukaa. Tässä on Manu, Klaanin makuta. Me olemme yhteistyökumffaneita, ja olemme sofineet, että hän asuu fäässäni toistaiseksi. Hän on enimmäkseen harmiton… olen fahoillani, etten kertonut hänestä aiemmin, Nenya. Ajattelin, että tämä keskustelu koskettaa vain meitä kahta.”
”Te olette sopineet, että ’enimmäkseen harmiton’ tämän saariston vaarallisin olento asuu päässäsi, ja sinä kutsut sitä Manuksi? Ja haluat, että me vain jatkamme kuin häntä ei olisikaan?”
”Se… ei liene mahdollista?”
Nenya nosti tuolinsa takaisin pystyyn ja istui taas alas. ”Tämä on…”
Hän pudisti päätään. ”Mitä te oikein yritätte?”
”Nenya, usko minua! Minä tulin vain etsimään tietoa elementtikivestäni. Manu ei liity tähän mitenkään.”
”Eikö?! Onko siis niin, että on jotain, mitä tuo ei osaa itse kertoa sinulle mutta jota se ei myöskään mieluusti kuulisi sinun kauttasi? Ja että se ei koskaan millään tapaa vaikuta valintoihisi?”
”Totta kai yritän vaikuttaa Kelvinin valintoihin”, Manu keskeytti. ”Aivan niin kuin sinäkin yrität! Ehkäpä järkytyksesi kumpuaa siitä, että nyt tiedät jonkun muunkin kuulevan, minkälaisia perverssejä ohjeita annat Kelvin-paralle!”
”On eri asia neuvoa pyydettäessä kuin ujuttaa toisen päähän ajatuksia sen sisäpuolelta.”
”Tietääkseni ajatukseni ovat edelleen omiani, kiitoksia huolenpifosta!” Kelvin tuhahti.
”Minä todella toivon niin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän manipuloi tämän saaren tapahtumia enemmän kuin päällisin puolin näyttää. Hän on jo kietonut linnakkeen hallitsijat pikkusormensa ympärille. Ja hän ei elä heidän päässään.”
”Pöyristyttäviä valheita!” Manu julisti. ”Minä elin Visokin päässä vielä ihan hiljattain! Ja silti hän teki todella huonoja valintoja, joita minä en ehdottomasti olisi suonut hänen tekevän. Oli tuhannen taalan paikka selvittää kaikki kuninkaat, mutta vain yhden hän osasi minulle kertoa jälkikäteen, ja sen vähiten hyödyllisen vielä. Niin turhauttavaa!”
”Niin, ja Tawakin varoitti minua luottamasta häneen!” Kelvin lisäsi.
”No joo, mutta tuo ei ole hyvä argumentti, koska olisin voinut käskeä Tawaa varoittamaan sinua luottamasta minuun osana manipulaatiota. Mutta! En tehnyt niin! Koska Tawa ei kuuntele, mitä sanon! Ja minä sanon usein! Ei ole puutetta yrityksestä.”
”Manu! Sinä et nyt auta tässä!” Kelvin ajatteli vihaisesti. Hän oli ällikällä lyöty siitä, millaisen käänteen keskustelu oli ottanut.
”Kelvin, se myöntää sen itsekin! Mitä sinä luulet voivasi hyötyä näillä voimilla leikkimisestä? Jos tarvitset apua, sinun tarvitsee vain myöntää se. Olen varma, että voimme keksiä miten pääset siitä eroon.”
Kelvin huokaisi. ”Me teimme Manun kanssa sofimuksen. Hän lufasi jakaa minulle tietoja, jotka auttavat minua kaatamaan Imferiumin, ja olen edelleen tyytyväinen sofimukseemme. Lofettakaa fäätöksentekokykyni aliarvioiminen!”
”Minä yritän parhaani, etten aliarvioisi ketään. Mutta teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”
”Hmm. On totta, etten ollut kuullut makutoista juurikaan ennen Manun kohtaamista”, Kelvin myönsi pistäen kätensä puuskaan. ”Tiedän, että he ovat hyvin voimakkaita olentoja ja että he yleensä näyttelevät antagonistin osaa monissa ma toran tarinoissa.”
”Ihan vain tiedoksi”, Manu tuhahti, ”että Kelvin voi teknisesti ottaen irtisanoa sopimuksensa milloin hyvänsä. Mutta emme ole edes päässeet vielä asiaan!”
”Voimakkaita olentoja, joista sinä et tiedä mitään ja jollaisen kanssa olet kuitenkin valmis jakamaan oman mielesi”, Nenya sanoi turhautuneena jättäen Manun huomiotta. ”Mutta hyvä on, minä voin kertoa.”
Hailtia nousi taas ylös, ja risti kätensä selkänsä taakse. Hän alkoi puhua teatraalisella, harkitulla äänenpainolla.
”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
Kelvin kiemurteli tuskastuneena tuolillaan. Ikään kuin huoneen lämpötila olisi pudonnut usean asteen.
”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja? Olen fahoillani, ymmärrät varmasti, että… taustoistani johtuen minä nykyään välttelen tuollaisia yleistyksiä.”
”Sinä et valinnut imperiumisi tekoja. Mutta tuo olento, joka yhä kutsuu itseään ’Suureksi Makutaksi’, oli paikalla jo, kun maailmaa muovattiin, ja hän oli paikalla, kun he päättivät sen kuuluvan heille. Hän oli paikalla, kun viimeinen toivo murskattiin ja vanha Selakhia särjettiin. Ja jos hän hetkeäkään katuisi yhtäkään niistä hetkistä, hän voisi koska vain valita olla jotain muuta kuin mitä on. Mutta se ei ole hänen luontonsa.”
”Vai valita olla jotakin muuta kuin mitä on”, Manu jupisi. ”Ai kuten Kelvin voi valita olla olematta nazorak?”
Vasta, kun selakhi puhui menetetystä kotimaastaan, Kelvin osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Manun mainitsemat Selakhian kansanmurhat. Nazorak laski surumielisenä tuntosarviaan.
”Tahdotko… kertoa enemmän kodistasi? Siitä, jonka makutat särkivät?”
Nenya käänsi katseensa pois hengittäen ulos terävästi.
”Älä kuvittele, että tämä olisi jotain niin pientä ja yksinkertaista. Jos kyse olisikin vain siitä, ehkä…
Tiesitkö, että myös Selakhialla oli oma enkelinsä? Häneen luotettiin, silloin. ’Vain yksi oli erilainen’, sanottiin, ja hän vannoi puolustavansa meitä ikuisesti. Mutta kun aika tuli, hän… ei tehnyt niin. Varjot veivät valtakunnan. Sen sijaan hän teki jotain pahempaa – jotain, mitä en osaa edes selittää sinulle. Jotain, minkä vuoksi maailma on niin harmaa kuin se on.
Eikä hän ole ainut! Yhä on hölmöjä, jotka ovat valmiita uskomaan, että ehkä joku heistä olisi kunnollinen. Vaeltavan väen tarinoissa elää jopa ennustus, jonka mukaan makuta on se, joka tuomionpäivän kynnyksellä vapauttaa Jumalattaren esikuninkaan tyrmästään.
Lukemattomia kertoja he ovat lipevillä sanoillaan saaneet kuolevaiset palvelemaan itseään. Ja aina palkkiona on ollut petos. Uudestaan ja uudestaan, aina, kun joku yrittää parantaa tätä kärsivää maailmaa. Ja se kerta, jolloin…”
Nenya mittaili taas kerran Kelviniä katseellaan.
”Niin, sinä tulit tänne kysymään menneistä. Ehkä… Haluatko sinä yhä kuulla, mitä minulla on sanottavani? Ymmärtää?”
Kelvin nielaisi. Hän harkitsi hetken ennen kuin nyökkäsi.
”Kyllä. Tahtoisin ymmärtää.”
Selakhi nyökkäsi takaisin. Ja yllättäen, ensimmäistä kertaa Kelvinin tavattua haltian, tämä veti selkänsä suoraksi, kumma kiilto silmissänsä.
”En usko, että voin ikinä selittää sinulle kaikkea, minkä haluat tietää. Mutta voin ehkä… kutsua esiin tarinan.”
Nenya oli hetken vaiti, kunnes nousi kääntäen selkänsä kohti Kelviniä. Laskeutui hiljaisuus, joka paljasti ulkona pauhaavan syksyisen merituulen. Kelvin huomasi, että teekuppi hänen edessään höyrysi vastatäytettynä, eikä hän ollut varma, milloin se oli tapahtunut.
Sitten se alkoi. Ääni oli eri kuin jolla selakhi äsken oli puhunut, ja Kelvinin oli aluksi vaikea hahmottaa niiden lähde samaksi. Sanat olivat ensin hiljaisia ja laskeutuivat hitaasti – etsien rytmiään. Kelvinistä tuntui kuin hän olisi vaipunut jonnekin syvälle.
Kauan sitten, Toisen Ajan varhaisina vuosina, Haltiakaupungin porteille saapui vieras.
Tämä vieras lupasi auttaa haltioita seisauttamaan kellot, estämään heidän valtakuntiaan hajoamasta tomuksi ikuisuuksien hiekkakentille, kuten uhosi aikojen alussa luettu tuomio.
Kaupungin kultainen valtiatar, heistä vanhin ja ainut joka yhä muisti kuinka kansan polku oli alkanut, näki vieraan valheiden läpi, eikä luottanut tähän.
Mutta vieraan viettelys kosketti kaupunkilaisten sydämiä, sillä houkutus kyti niissä jo entuudestaan.
Paljon olemme rakentaneet, paljon on meiltä viety.
Entä jos?
Siispä valtiatar, tietenkin, oli pian syösty vallastaan, karkoitettu kaupungistaan. Minne hän kulki, sitä tuskin tietää kukaan. Mutta petos oli tehnyt tehtävänsä.
Portit avattiin.
Ahjot sytytettiin.
Nykyisin se maa on autio.
– Keisari Pridak kruunajaispuheessaan Ectelë-i-Qwinyalla ensimmäisenä vuonna Sokean jumalattaren ilmoituksesta laskien
(”Kuninkaiden ja kaaoksen välissä — Keisariajan Tosi historia”,
B.R.R. Olgienn)
Paljon myöhemmin
Mutta silti yhä ennen nykyhetkeä
Koillissakara?
I
aloitussanat | kertovat runot | kotiseuturunot
Hiljaisten sumuinensaari,piilopaikka taakse jäänyt.Viimeinen väen väkevän,kuudennen kuningaskunnan.
Valtiatar valkoviitta,
haltija hauen hampahilla,
viitalla valo lepäsi,
kulta kasvoilla kimalsi.
Kaunein kaikist’ viisahista,
opettaja oivallinen
muisti menneitä tapoja,
näki kauas rannoiltamme.
Kolme saarella sisarta,
oppilasta oppimassa,
saarellemme syntyneitä,
kivikoissa kasvaneita,
luodon laaksot laskeneita,
harmaat niemet kiertäneitä.
Paljon on jo oppimaansa,
tämän tiesivät todeksi:
”Aikana ajattomana,
muistoissa menetetyissä
kaukaisen kodin kajossa,
haiväen on Hiljalassa,
rannoilla vihertävillä,
keskellä meren sinisen
syttyi salskeiden saleissa
valkoinen valo ikuinen.
Näytti meillä monta tietä,
mitä kaikkea olisi.
Teimme tahtomme todeksi,
oman reitin raivasimme.
Värit luonnon valjastimme,
kivet kauniit kasvatimme.
Yhden hetken, pienen hetken,
maailma oli iloa.
Porteilla paha puhuvi,
haarakieli houkutteli.
Kutsu entisen isämme:
vaino vanginvartijamme:
’Ehdoton ja muuttumatta,
kivimuuriin kirjoitettu
tähden kauneimman valossa
ajan vaiheet varmistettu:
Kaikki annettu alussa,
teillle paikkanne pedattu.
Miksette kotiin palaisi,
mailla lempeillä lepäisi?’
Kirkkain katse näyttää tiemme,
viisaimman valo rajaton:
Omat polkumme paremmat,
omat tornimme todemmat,
omat laulumme lujemmat.
Käärmeet keskenään supisi,
käärmeet kaikki kaikenlaiset:
lohikäärmeet, hiisikäärmeet,
lasikäärmeet, tuhkakäärmeet.
Kauppakäärmeet, palkkakäärmeet,
käärmeet toisiaan pahemmat.
Kalve kaartinsa kokosi,
katveesta tuon julman jahdin:
liskot laivoineen lähetti,
saurukset satalukuiset.
Meri mustana madoista,
taivas tummana tulista.
Kansan katse on terävä,
miekkansa sitä paremmat.
Selkä suora salskeilla,
keihäät ryhtiä pitemmät.
Vaan vihassaan vastustajat
aallon lailla maamme ylle.
Kynnet keihäitä kovemmat,
siivet pilviä pitemmät.
Saasta särki saarimaamme,
mursi maat, mäetkin mursi.
Kaatoi korkeimmat kuninkaat,
kuninkaita korkeamman:
Marttyyrina mestarimme,
valkoinen, valonvärinen,
surmaa saastan vain sanalla,
väkikäskyllä katalat.
Antoi itsestään elämän,
korkeammaksi kohosi.
Tien valaisee taivaan yltä,
näkee työmme ja tekomme.
Varjot päällä maan piteni,
meren rannat tummenivat.
Salit hiljaiset on kauan.
Kirkaskatseinen kuningas,
valtias verenvärinen
kuuli kuiskatun lupauksen,
ajan katsoi koittaneeksi.
Valan virkkoi Vuoren alla:
Yö ikuinen on ohitse!
Vastaan varjon voimakkaimman
yhdisti hän maailmamme.
Sota suuri sankarien,
viimein voitto väistämätön:
kansa korkein kruunattuna,
muut on kansat paikallansa.
Viisi viisaan vallan alla,
kuusi keisarin kädessä.
käskystä sokean
vaateesta väkeni
tehtävän hyväksyn
rauha, oikeus, voitto
ei miekka ei keihäs
kostoa pysäytä
Koitti kansan kirkkain aika,
loisto taivasta tavoitti.
On rauha lailla laitettuna,
rakennettu rautatöillä.
On laulut uudet kirjoitettu,
tositieto tuotettuna.
Pylväät, patsaat, portinpielet,
hiidet, alttarit, suvatkin
on jo kruunuilla kuvattu,
kunniaksi keisarimme.
Tornit korkeat, terävät,
salit suuret, suurenmoiset
ikuisiksi istutettu,
ajan kaiken kestäviksi.
Niin me tietenkin sanoimme.
Aikansa tuli valaisi,
ei liekki yksikään ikuinen.
Pimeys päätänsä kohotti.
On Keisari kadotettuna,
valtakunta vallattuna.
On salot suuret suolattuina,
pyhät pellot poltettuina.”
Antoi kansa ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla.
Väheni väki väkevä,
kansa salskea aleni
kauppiaina, kulkureina,
kotimaastaan kaikonneina,
uskonsa unohtaineina,
Keisarinsa kieltäneinä.
Kaupungissa kätketyssä,
saarellamme suljetussa,
sirpaleella suuremmasta
muistamme unohtamamme.
Unelmamme, määränpäämme:
Väen vanhan taidot tuoda,
sytytellä kylmät ahjot,
kivet kauniit kasvatella.
Vaikea on vaatimamme,
tehtävämme toivotonko?
Kauan on jo kirkkaudesta,
väki vanha voitettuna.
Kuinka löydämme kykymme,
mistä muistamme tapamme?
Onko kyky kirjoissamme,
paperille painettuna?
Ei ole kyky kirjoissamme,
paperille painettuna:
Kirjaimet karisseet kaikki,
salatieto siivottuna.
Onko muistot metsiköissä,
kätketty kanervikoissa?
Ei ole muistot metsiköissä,
kätketty kanervikoissa:
suola suuret tammet tappoi.
kaski kaikki kuuset kaatoi.
Onko tieto Tuonelassa,
katumuksen kaupungissa?
Ei ole tieto Tuonelassa,
katumuksen kaupungissa:
Kalmaiset kädet on kylmät,
hiljainen hiljaisten kadotus.
Kaiken tahtomme keräämme
vaan ei löydy kaipaamamme.
Ahjo kylmä kuollehena,
toivo kaikki kappaleina.
Tuuli kulki vetten yllä,
aika aavan ympärillä.
二
arvoitukset | sananlaskut | syntyrunot
Saapui viekas ventovieras,
tumma takki tietä pitkin.
Lahjoja lupasi noita,
takomisen taidot tuoda.
Noita-akka hauenhammas,
maailmaa kävellyt, Miero,
Itse tuon sanoiksi virkki,
vannoi, varmana lupasi:
”Mulla muisto mennehestä,
torneista kodin etäisen.
Teillä maa pyhin pyhistä,
työkalut ajan takaiset.
Yhdessähän ystävinä,
tovereina tiedossamme
voimme voiman valjastella,
tehdä tahtomme todeksi,
kivet kauniit kasvatella,
valtakunnan valmistella.”
Tiedämme toki tarinat
vieraista veräjän alla.
Sanoin suorin sisko nuorin
itse lausui ja pakisi:
”Moni maski päältä kaunis,
kovin kuorelta korea,
vaan on saastunut sisältä,
madon syömä alla kuoren.
Kerro totta, tumma takki,
mistäs tiesit tänne tulla,
löysit laakson laulajien,
tiesit tornit tietäjien?”
Tiedontuoja ventovieras
vastaa vältellen vähäsen:
”Ilokseni luokses’ löysin,
sattumalta seikkailulla.
Näin nuo tornit kiiltelevät,
muiston menneistä ajoista.”
Vastaa toinen nuorukainen
epäilystä äänessänsä:
”Kumma kuulla matkastasi,
itsekkaa kun tänne löysit.
Älä tyhjiä valehdi,
tuosta tunnen väärän tiedon:
Ei sattumalta tänne tiedä,
kulje kartatta kylälle:
Luoto laaksoineen lumottu,
hirmun hampaiden takana.
Laivat rikkoo rannikoihin,
upottaa loput ulappa.
Sano tarkkoja tosia:
mistäs tiesit tänne tulla?”
Vastaa vieras vielä kerran,
raakkuu äänellä pahalla:
”Jos vähän valehtelinkin
toki mä sanon todenkin:
Kuulin kuisketta kylillä,
huhun kiertävän koroilla
salaisesta saarestanne,
pyhimmistä pelloistanne.
Lähdin luoksenne merelle,
kuljin kohta matkan pitkän
teitä täällä auttaakseni,
lahjat laaksoon tuodakseni!”
Eipä riitä tuokaan väite,
vaatii vielä vanhin lapsi:
”Tuskin kuulit kuiskutusta,
harjasit hevon huhuja:
kaikki kuiske kiellettynä,
huhut harvat hiljennetty.
Sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä:
Mistäs tiesit tänne tulla?”
Keskustelun keskeyttävi
Valtiatar, varma aina:
”Luota lapsi lahjantuojaan,
vastaan onni ottakaamme.
Pyhin meillä maa pyhistä,
työkalut ajan takaiset.
Hänellä muisto mennehestä,
torneista kodin etäisen.
Yhdessähän ystävinä
voimme voiman valjastella,
kivet kauniit kasvatella,
valtakunnan valmistella!”
Sana siinä kaipaamamme,
tiedämme jo tehtävämme.
Unelma on kohta totta,
uusi aika annettuna!
kaupungin kaduilla
astelee tuhomme
piispana pimeyden
vuorollaan jokainen
yrittää, koettaa
uudelleen, uudelleen
Vanha noita hauenhammas
todet neuvot viimein antoi,
laittoi orjat louhimahan,
koilepakot kaivamahan.
Kivet kasvavat kivessä,
suomut saaremme sisässä,
Kivi kasvoi kuusi vuotta,
kypsyi kahdeksan kevättä,
yksitoista yöntapaista,
tuhat pyörän pyörähdystä.
Himmeä utu kivillä,
pinta suomuilla samea.
On jo aika oikeampi
tahto taian taivutella.
Valtiatar vierellämme
käymme kohti koitostamme:
Nuorin ahjoa asetti,
keskin palkeita pakotti,
vanhin viimein synnyt tiesi,
salskeiden sanat salaiset.
Ahjot vanhat välkehtivät,
pyhät palkeet painelivat.
Vasara väen kädessä,
kansa nuori toiveikkaana.
Kului aika, kasvoi taidot,
kylmäksi kivi jäi aina:
kristalli ei voimaa kestä.
Toivo kesti, jatkui työmme.
Seitsemän jo syttyi melkein,
ei ole hyvän näköistä.
Yhdeksän hyvän näköistä,
ei ole hyvän tapaista.
Värit viimein valmistuvat,
ahjon alta paljastuvat:
Kolme kirkasta kiveä,
kristallia kelvollista.
Valtiatar meistä viisain,
opettajamme oivallinen
niitä tarjoo palkkioksi
työstä kaikkein korkeimmasta.
Ken otti kiven sinisen
kuuli aaltojen kohinan.
Kenpä otti vihreämmän
tuulen aallonharjan yllä.
Ken taas viimeisen, punaisen:
tuon tulen ihomme alla.
Lir anyára nésakova Sanoi vanhin veljeksistä:
”Nányë néncuruni Nenya” ”Olen vanhin Vettenvelho.”
Lir anendë nésakova Sanoi keskin kolmikosta:
”Nányë wanwavoitë Vilya” ”Olen seppä Tuulenvire.”
Lir anvinya nésakova Sanoi nuorin neitosista:
”Nányë lócesornë Narya” ”Olen lievo Liekinhenki!”
Seisoo selkä suoremmassa,
hobitista hoikempana.
Alkuvoima vallassansa,
kristallin kajo iätön.
Nenässä utuisen niemen,
luodon länsikalliolla
osoittaa yhä itäänpäin,
viittoo tietä kuljettua
sormi suunnannäyttäjämme,
käsi kallioon kuvattu.
Hän on tuuli kasvoillamme,
tuulen kantamat pisarat,
tahto kasvojen takana,
voima tehdä kuten teimme.
Alttarilla aurinkomme,
alla katseensa sokean
kuiskaa kulkija tarinat,
vieras vieraita sanoja
joitei muista Valtiatar,
kukaan muukaan tuskin muistaa.
Tarinoita kertojatta,
sanattomia sanoja.
Katsomista katsomatta,
tuntematta tuntemista
kuulemista kuulematta,
laulamatta laulamista.
3
loitsut | manaukset | valituslaulut
Eräänä yönä yllättäen
havahdumme yön levosta.
Yö on outo, uudenlainen,
kuului kutsu kummallinen.
Tähdet taivutti valonsa,
ruohonkorretkin kumarsi.
Maa järisi, taivais seisoi
käärmeet allamme vapisi.
Mielemme teki myös meidän
kulkea kotia kohti.
Askel astuu aikomatta
alle ahjon, syntyyn työmme.
Leimusi lumo katossa,
valo väärissä väreissä.
Katse kumma kaikkialla,
koit kuin kuuta katsomassa.
Kaikkeus kääntyi kohti häntä,
lapset luojalleen kumarsi,
Siellä seisoi keskellämme,
luona valtaistuimensa:
Karmiini käsi pimeä,
varjosiipi viittanansa
Valtiatar, mestarimme,
opettajamme oivallinen,
kädessänsä luomuksensa
kolmikanta kristallinen.
Lausui hiljaa, nautiskellen,
kuin itselleen, mutta meille,
kaunis katseensa kivessä,
virne varma voittajalla:
”Vuorollaan jokainen meistä
yrittää, koettaa löytää
sen yhden meitä mahtavamman,
voiman valtaakin paremman.
Yhden jolla voimme olla
kuten ennenkin olimme.
Toiset uskovat tarinat,
arkkitehdit arvailevat:
Voiko tähden kiertämällä,
aarreluoliin astumalla
löytää sen mikä katosi,
knihdin sirpoman sinisen?
Houkat hukkuvat huhuihin,
sortuvat somiin satuihin.
Maailmamme on se mieli
joka maalaa kirjokannen.
Kuinka voisi sen sisältä
löytää alkumme kamaran?
Toiset, naamiontakojat,
tietää tarkemmin totuuden:
Tarinat on ennustusta,
kaikki täytyy tehdä itse.
Pieni virhe vain hänellä,
houkan hulluus, hieno heikkous:
tuo on lahjamme vähille,
toisten tarkoitus, ei meidän.
Yksin ymmärsin totuuden,
ideasta inspiroiduin:
Ei legendasta löytämähän,
Ei kanohilla keisariksi,
Väkevimmän vallan kätkee
kristallin kajo iätön.
Vaan sulkivat sen tien meiltä
varjot aiemmin kävelleet.
Minkä saattoi syödä, söikin,
minkä polttaa, sen Hän poltti.
Mitä jäi, sen toinen sulki,
kätki, käskynään katumus,
tyrmään Tyrmääkin syvempään,
hyödyttömään helvettiinsä.
Siellä itkevät iäti,
hiljaisiksi jäävät rannat.
Jospa nuo edes olisi
miettinyt edes vähäsen!
Jos edes jotain olisi
selviytynyt saastan alla,
Tarkastajan tunkiolta,
Marraskasken kuonan alta!
Etsin yksin, etsin kauan,
etsin, usko, etsin kauan.
Polun löysin vaikeammin
mutkittelevan, pitemmän:
Väen väärän valmistelin,
kansan kalpean kokosin
oman mieleni mukahan
haaskoista meren sinisen.
’Haltiat hain hampailla’,
’salskeat sepänkykyiset’
puolestani keksi keinot,
avun houkat houkutteli.
Jo on tuo tie kuljettuna,
tehty työni tien pituinen.
Kiitän, kuudesti kumarran,
katso! – Tässä palkintoni:
Kivi yksi hallitsevi,
kätösiini kahlitsevi.
Sama yöhön syöksehevi,
varjoihini vangitsevi!”
Kauhu kasvoi kasvoillemme,
virtasi viha veressä.
Ymmärsin vähän, en paljon,
tämän ymmärsin paremmin:
Valtiatar Varjoviitta,
kauhein kaikist’ viisahista,
synnin suurimman on tehnyt,
rikkonut lait keisarimme:
mieli murtaa muiden mielet,
kieltää lahjan luojiemme,
seistä paikalle pyhälle:
haltijaksi toisten tahdon.
Eikä siinä vielä kaikki,
nousee toinenkin ajatus:
Hänhän kertoi tietämämme,
opetti oman totuuden,
kertoi korkeita valeita.
Onko mikään tästä totta?
Heräävät tähän sisaret,
nousevat kuten unesta.
Miettiminen myöhemmäksi,
tietävät jo tehtävänsä.
Käy jo kolme kristalleilla
vasten varjoa kajolla.
Kaino ääni nuorukaisten
nousee vastaan enkelinsä:
Laulu rakkaasta unesta,
nousevista auringoista,
maista vielä löytämättä.
Kirkaana on kansan katse,
ryhti suora salskeilla,
voima vieläkin väkevä.
Seisoo tornit kristalliset,
Tyrmän kahleet katkottuina,
valkea valo saleissa!
Äänen kaikukin hävisi.
Ennen kaikkea, pimeä,
kaiken jälkeen, taas pimeä.
Tyhjän peittämä Avara.
On tornit murrettu merelle,
kruunu aaltoihin ajettu.
Jo on yö alinomainen.
Särky kuudennen sakaran,
kolmen auringon ajatus:
Kaiken kauniin täytyy kuolla.
Oli taisto turhanlainen:
Tyyli tyyntyi, Liekki laantui,
Veden virta vaimeana,
minun mahtini mitätön.
Vanha noita viimeisenä
astuu alle synkän ahjon.
Keihään kärki kirkkaimpana,
kristallin kajo iätön.
Kaksi katsoo toisiansa,
tuntee toisensa sanatta.
Käyvät taistoon keskenänsä
väen vanhan varmoin ottein,
tahdit toistaa tanssin toisen,
askeleet ajalta ennen.
Vieras viimeinkin aloittaa,
huokaa, huolien alainen.
Laulaa laulun toisenlaisen
pyörtäen omat sanansa.
Valaisee meren vasama,
hetken kaikkeus on kirkas,
kaikki tiet ovat avoinna.
Eivät tornit maasta nouse,
ei palaa valo saleihin,
eikä keisari kateista.
Yö voi peittää, varjo viedä,
tähtien valossa voimme vielä
laulaa, tanssia, rakentaa.
Rattaat yllä, aallot alla,
me muut maita kulkemassa
taivaan ja meren välissä.
Jos kaiken kauniin täytyy kuolla
kaiken kauhean pikemmin.
”Tulkaa tietäjän tueksi,
tueks’ taakan taistelijan!
Liekitär jo koita vielä,
tahtosi tulesta taio,
puhuri palava nosta,
tulimyrsky Tuulen kanssa!
Etsi, Aallotar, apua
sanoista jo saamistasi:
Kutsu korkeita avuksi,
haltijat hailtiain avuksi!”
Raivo ruojan raakalaisen
peittää huoneen maanalaisen.
”Senkin kurjat kuolevaiset,
arvottomat, aivottomat!
Ette ymmärrä pyhyyttä,
suurempanne suuruuttansa!”
Iski kaksinkertaisesti,
kipeästi kolmin viilti.
Rikkoi ahjot, rikkoi lahjat,
kaatoi pylväät, kaatoi koitkin,
kaatoi kolme kynnellänsä,
niitti neidot viitallansa,
Vieras liikkeellä lujalla,
keihään varrella, kajolla,
nosti yhden yön sylistä,
yhden, ei sitä enemmän.
Siitä sitten vieras vanha,
tumma takki, tiet kävellyt,
vihaks’ pisti, aukoi suunsa,
mieli mustana manasi:
”Juones’ järjetön jo mennyt,
häivy haita haittaamasta,
matkoilles’ mene makuta
kotihisi konna riennä:
Pahaan paikkaan painajaisten,
manan maille mahtaville!
Jos et tuosta tottelekaan,
usko, kurja, kurjempaasi,
laitan loitsun pääsi päälle,
kiroan koko kehosi,
kirottavaks’ kohtalosi,
kostettavaks’ koiruutesi:
Kaadan kasvosi kivehen,
kopautan kivellä päähän,
maahan maskisi muserran,
kallon kallioon komennan.
Sitten suljen säilöön sielun.
pullotan pahan perusi.
Teen kuin veljesi väelle,
hukkuu huominen uniisi.
Arvaat: ainakin yritän?
Sinä silloit ehkä voitat,
saatat voittaa varmemminkin.
Entä sitten vaikka voitat?
Viljaa vain minun elämä,
sinun sielusi ikuinen:
Menetän minä vähäsen,
itse haaskaisit ikuisen.
Ei täällä enää sinulle
mitään mistä juuri hyödyt:
vähän maata arvotonta,
vähän lyötyä väkeä.”
Siitä sitten Valtiatar
silmiänsä pyöräytteli,
kyllästynyt kaikkinensa,
arvokkaasti astelehti.
Jopa muiksi muuttumaksi,
tohti toiseksi ruveta:
Kalmot siiviksi sivalsi,
väen viitat pyrstöksensä.
Lähti liero lentämähän,
kauas kokkona kohosi.
Rannalla nyt rauniolla,
tornin kaatuneen kivillä,
kalliolla, kuun valossa,
saarella, surun sisässä,
me muut maassa miettimässä
mitäs sitten seuraavaksi.
”Kukaan kuinka jatkaa voisi,
astua eteenpäin tästä?
Kuolleena nyt koit, sisaret,
kaiken vei minulta kurja.
Hän on kaikki minkä tiesin,
maailmani sirpaleina.
Kaikki uhraukset, unelmat,
kasteen lailla haihtuneina.
Mitä tällä saavutimme,
mitä saimme palkkioksi
työstä suuren-surkeasta,
koitoksesta koppavasta?
Voitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu.
Määrä tännekö on jäädä,
näillä mailla on kotini.
Kun oisin minäkin mennyt,
käynyt polkua punaista,
noussut uudelleen hereille,
rannoille unohdetuille.”
Noista synkistä sanoista
tietää toinen viisaammaksi:
”Miksi murjotat, matonen,
itket yksin, yökorento?
Huoli huolen murtamatta,
sure säryn särkemättä.
Jos ei saaret, valtakunnat,
tornit tai edes totuudet:
Kuolema, suru ja sairaus,
tuskin tuokaan on ikuista.
Käännä katse kauemmaksi,
laajemmille lainehille.
Aallot tietävät totuuden:
olet vapaampi kuin nyt luulet.
Maailma yhä on suuri,
yhä työtä tehtäväksi,
näillä laajoilla ahoilla,
viisikannan valtateillä.”
Jatkoi toisilla sanoilla
opiksi jokaisen lapsen:
”Turhaa tuonelan unohdus,
muistaa murheet on parempi:
Kerran meitä huiputettu,
samaan ethän sorru toiste!
Johtaja jokainen jäävi,
kenraali kukin katala,
admin arvoton on aina,
siniviitat vääräpäitä!”
Liityimme väkeen vähäiseen,
kauppiaisiin, kulkureihin,
uskonsa unohtaneihin,
keisarinsa kieltäneihin.
Missä paikka poljetuille,
minne sirpaleet sopivat?
Väki kulkee, kiertää maata,
kaihtaa katsetta Sokeimman.
Ranta hiljainen jää taakse,
unohtuu ajan utuihin.
Tornit vieraat kutsuu meitä
rannoilta meren sinisen.
Kun hailtia lopetti lausumisen, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Hiljaisuuden mittaa oli mahdoton sanoa – se saattoi yltää muutamista sekunneista minuuteiksi. Kuitenkin vasta sen hiljaisuuden jälkeen Jäätutkija Kelvin putosi takaisin todellisuuteen – aivan kuin hän olisi molskahtanut jään läpi avantoon.
”Ah… mitä…” hän takelteli samalla nostaen katseensa emäntäänsä. Tämän silmät olivat vielä kiinni, mutta ne avautuivat sydämenlyönnin kuluttua.
”Hei.”
”… hei?”
”Ymmärrätkö nyt?”
Kelvin aukoi pihtihampaitaan ja etsi sanoja. Hänen olisi ensin koottava ajatuksensa.
”En… en ole varma. Eli kauan sitten selakhien saarelle saafui muukalainen, joka oli makuta? Äh, ei! Valtiatar olikin makuta. Ja hän tahtoi luoda itselleen voimakkaimman elementtikiven? Milloin tämä tafahtui… vai oliko se vain legendaa?”
”No ottaen huomioon”, Manu totesi hieman tylsistyneesti, ”että yksi runon henkilöistä on ’Vettenvelho’, oletan, että millä tahansa symboliikan tasolla tässä ikinä liikutaankaan, tämä on jonkinsorttinen Nenyan taustatarina.”
”Nenyako tarkoittaa siis Vettenvelhoa?” ”No ei nyt kirjaimellisesti, mutta runomitan rajat huomioon ottaen se on liian ilmiselvä tulkinta ohitettavaksi.”
”Aa, aivan…”
Nenyaksi kutsuttu näytti ensin siltä kuin olisi huomauttamassa tähän jotakin mutta nielaisi sanansa. Hän yritti uudestaan:
”Niin, uskoisin, että tämä kaikki tapahtui kauan sitten minulle. Ainakin tarpeeksi kauan sitten, että on vaikea vastata varmasti.”
Kelvinin tuntosarvi väpähti. ”Et voi olla varma, vaikka olit siellä?”
Haltia kohautti olkapäitään.
”Minulla on muistikuvia, tuntemuksia. Mutta kuka tietää mistä ne ovat peräisin.”
”Mitä tarkoitat? Mistä muualta ne voisivat olla?” Kelvin kysyi kiinnostuneesti.
Nenyan katse vieraili lattialla olevassa kanohissa, jota Kelvin oli käyttänyt valeasunsa osana.
”Vuorovaikutus jättää jälkensä molemmille osapuolille. Tämä ei ehkä ole sinulle tuttua, mutta kaikki naamioita käyttävät kansat tietävät, että kanoheihin jää jälkiä persoonallisuudesta, tunnereaktioista, jotka vaikuttavat seuraavaan käyttäjäänsä. Jos on… herkempi sellaisille asioille, sama pätee kaikkeen väkevään, johon muodostaa syvän suhteen. Haarniskanpalat muistavat totutut teot, aseet aiheuttamansa kivun. Ja jos joskus teet, kuten kehotin, saatat huomata, että jääkivesi muistaa asioita, jotka eivät tapahtuneet sinulle. Me olemme vain osien kokoelmia, miten voisimme tietää kaiken alkuperän?”
Kelvin mietti hetken. Jos tämä oli totta, sillä saattaisi olla tieteellistä merkitystä. Vai, juuri samaan asiaanko nazorakien tietokoneiden muistikristallitkin perustuivat?
”Eli… Tarkoitatko, että sinun muistosi saattavat olla peräisin… jostain esineestä saarelta?”
”Minä tarkoitan, että tällaisten asioiden suhteen ei tarvitse esittää varmuutta. Yritän olla rehellinen, kun kysyt kertomukseni paikkansapitävyydestä. Totuus on epäluotettava ystävä.”
Nenya vilkaisi Kelvinin ihmetteleviä tuntosarvia, ja jatkoi: ”Kelvin, kuinka vanha sinä olet?”
”Öh, olisinkohan jo kolmetoista kalenterivuotta vanha?”
Nenya nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Se ehkä selittää, miksi tämä ei ole sinulle intuitiivista. Sinun olisi hyvä yrittää muistaa tämä: kun kävelet kaupungin kaduilla, kävelet jatkuvasti ohi olentojen, jotka ovat sinua kymmeniä kertoja vanhempia. Vanhimmat… vielä vanhempia. Ikäänsä enemmän heitä erottaa toisistaan muistinsa pituus. Ja arvaan, että edes sinä et muista elämäsi jokaista päivää. Mutta jokaisella on tarina elämästään.”
”Niin, taidat olla oikeassa. En muistakaan”, Kelvin mutisi vaisusti. ”Se vasta tuntuukin kummalta.”
Nenya kohotti kulmaansa. Kelvin ei ollut kuitenkaan ollut juuri nyt valmis syventymään tähän enempää. Ennen kuin Nenya ehti sanoa mitään, Kelvin kysyi: ”Valtiattaren takoma kivi siis tuhoutui. Mitä uskot, kuinka tarinasi olisi fäättynyt jos hän olisikin onnistunut?”
Toinen vaikutti yllättyneeltä aiheen vaihdosta mutta vastasi vaihteiden vaihduttua:
”Se, mitä hän yritti, oli väärin. Se ei todella olisi voinutkaan onnistua. Kenties hän olisi saattanut levittää tuhoa hiukan kauemmin, mutta maailma ei lopulta olisi sallinut sen jatkuvan.”
Selakhin silmät kävivät nopeasti Kelvinissä sekä – ilmeisesti – Manussa, ennen kuin hän lisäsi:
”Ja minä arvaan, että ainakin toinen teistä ajattelee tietävänsä, mitä minun makutani tavoitteli. Sanon siis tämän: kun ensimmäistä kertaa puhuin tästä erään ystäväni kanssa, joka tuntee athilaisen kaanonin itseäni paremmin, hän totesi näin: sitä, mitä Valtiatar etsi, ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Yrittäessänne, vaarannatte kaiken turhaan.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan, Manu tuhahti. ”Vai ajattelemme tietävämme. Ehkä emme pilaa hänen teorioitaan kertomalle, että Nimdan siruja pyörii tälläkin saarella aivan konkreettisina esineinä.”
”Hmm, uskot siis, että runossa oli kyse Nimdasta?” Kelvin kysyi yksityisesti Manulta.
”No, selvästi ainakin Valtiattarella oli mielessään kovin samankuuloinen legenda. ’Knihdin sirpoman sinisen.’ Mutta en tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä. Saattaa olla myös eri sykli. Sama paska eri paketissa.”
”Mikä hiton sykli… Manu, puhu niin, että ymmärrän.”
”Samat asiat tapahtuvat yhä uudestaan ja uudestaan pienillä variaatioilla. Kun ei opi virheistään, on tuomittu toistamaan ne ikuisesti. Ja koska muisti on lyhyt, opitkin unohtuvat.”
”No asia selvä. Mutta en tiedä tuosta Nimda-metaforasta. Sen mukaan, mitä olet minulle kertonut, Nimdan siruja ei tuhota noin vain. Valtiattaren kivi taas tuhoutui käyttökelvottomaksi. Ei kai kaikki maailman taikaesineet voi liittyä Nimdaan?”
”Sanonpahan vain, että olisi aikamoinen yhteensattumaa, että tämä kivi jakaisi niin monta samankaltaisuutta Nimdan kanssa olematta ainakin inspiroitunut siitä.”
”Hmm, ehkä. Entä mitä mieltä olet runosta yleisesti? Pitääkö hänen kertomuksensa paikkansa?”
”Aivan liikaa täytettä. Saman olisi saanut sanottua huomattavasti pienemmällä määrällä säkeitä. Mutta historian suhteen?” Manu tuhahti. ”Isot linjat kuulostivat oikeilta ainakin sen suhteen, miten selakhiaaneille aikoinaan kävi, mutta minun huomioni oli niihin aikoihin kyllä henkilökohtaisesti vähän eri suunnassa! Mitä tulee muuhun sälään, niin Selakhian makuta, josta puoskarimme puhui – Tarkastaja – tietäisi paremmin. Hänellä kun tosiaan oli aina melko joutavia kiinnostuksen kohteita. Tai no, tietäisi, jos ei olisi ihan hiton kuollut. Todella sääli! Olisimme voineet käydä kysymässä! Joskin kristallisaaret ovat ihan eri suunnalla kuin minne olemme menossa.”
”Entä onko Valtiatar oikea henkilö? Vastaako kukaan makuta hänen kuvaustaan?”
”Hmm, vaikea sanoa. Voisi olla Salaneuvos taikka Samentaja, mutta ei minulla ole ollut aikaa katsella pikkusisarusten perään; en tiedä, missä ne sekoilevat.”
Kelvin nyökkäsi ja palautti huomionsa takaisin emäntäänsä. ”Entä miten muille elementtikristalleille kävi? Niille, jotka jaettiin Noidan offilaille?”
Nenya katsoi Kelviniä kulmiensa alta ja vastasi viileästi:
”Meri vei ne.”
”A-aivan…”
Nazorakia vastapäätä istuva selakhi suoristi ryhtiään pitäen pistävän katseensa tiukasti Kelvinissä.
”Kelvin, älä harhaudu pääasiasta. Palatkaamme syyhyn, miksi kerroin sinulle tämän tarinan. Ymmärrätkö nyt enemmän, miksi en haluaisi sinun uskovan narrisi esitykseen?”
Kuin korostaakseen hailtian sanoja, sade alkoi ropista ikkunalaseja vasten. Kelvin veti syvään henkeä. Hän yritti valita sanansa mahdollisimman hienovaraisesti.
”Kyllä, uskon ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Makutat ovat vaarallisia olentoja. Mutta Manu selvästi toimii Klaanin ja tämän kaupungin hyväksi. Hän toimii Allianssia vastaan! Meillä on yhteinen vihollinen. Eikö makuta ole tässä sodassa arvokas liittolainen?”
”Niin. Kieltämättä. Jos haluaisi sotia sotaa, makuta olisi hyvin arvokas liittolainen. Liittolainen, joka varmasti niin halutessaan voisi lopettaa sodan hyvinkin tehokkaasti. Erikoista, että niin ei ole vielä käynyt.”
”Niin. Manu, voisitko sinä salamurhata 001:n, fyydän? Fystyisitkö sinä siihen?” Kelvin kysyi sarkasmia äänessään.
”Loppuisiko sota välittömästi, jos 001 kuolisi? Vai jatkuisiko se Amiraali 002:n johdolla? Älkää viitsikö teeskennellä, että sota on niin yksinkertainen asia.”
”Olen samaa mieltä. Tämä sota on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ehkä jopa täysin järjetön, jos uskoo kaiken, mitä siitä väitetään. Mutta sanon myös, ettei salamurha ole merkittävin asia, johon hän pystyisi halutessaan.”
Kelvin oli vastaamassa, mutta Nenya pysäytti hänet ja pudisteli päätään turhautuneena.
”Äläkä luule, etten ymmärrä, mitä itse ajat takaa. Sinä vertaat häntä itseesi, ajattelet, että hän on hylännyt sen, minkä sai osakseen, ja on laillasi hypännyt urheasti hyvän voimien puolelle. Ei. Ero on tämä: hänen jokainen tekonsa ja koko olemuksensa todistaa sen puolesta, ettei hän ole. Hän ei ole vain pieni olento, joka on sattunut syntymään lajiin nimeltä makuta, ja sen vuoksi epäreilusti kävisin sotaa häntä vastaan. Makuta on valinta, jonka hän tekee yhä uudestaan. Älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma.
Ja jos häntä ohjaakin minkäänlainen moraalinen kompassi, se osoittaa kohti sellaista tähteä, jota yksikään kuolevainen ei näe. Hän saattaa leikkiä naamioilla, esittää lukemattomia roolihahmoja punoessaan juoniaan. Mutta ne kasvot, jotka katsovat niiden naamioiden takaa, ovat tyhjät. Ja minä näen ne. Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”
Kelvin oli hetken hiljaa.
”Tuo nyt on niin pöyristyttävä kannanotto, etten tiedä, onko arvolleni sopivaa edes vastata”, Manu tuhahti. ”Voisin valita milloin tahansa olla jotain muuta kuin olen? Vähän niin kuin sinä, selakhi, voisit valita olla vaikkapa perhonen? Hah! Joskin kieltämättä useimmissa tilanteissa minä voisin valita olla perhonen. Mutta ymmärrän, ettet tarkoittanut sitä kirjaimellisen fysikaalisella tasolla.”
Kelvin aukoi suutaan. ”Minä… en tiedä mitä sanoa.”
Hän oli antanut pikkusormensa… paholaiselle? Kelvin oli kuullut makutoja nimitettävän monilla nimillä, mutta ei kertaakaan paholaisiksi. Hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja muisteli aikaisempia keskustelujaan päässään asuvan kumman hengen Makuta Nuin kanssa. Voisiko tuo näsäviisas, egoistinen ja välillä banaaniksi muuttuva ääliö olla paholainen?
Sitten Kelvinin silmiin palasi elävä muistikuva siitä, kuinka Arboun keho oli pirtoutunut verisiksi kappaleiksi kivenmurikan voimasta. Manu oli vetäissyt Arboun kilvekseen Rakentajan iskua vastaan eikä ollut katunut tekoaan häivääkään.
”Piraatista oli sittenkin hyötyä”, Manu tuumasi
Ylipäätään Kelvin oli päässyt näkemään makutan sadistisemman puolen vasta Rakentajan yönä.
”Aika epäkohteliaita ajatuksia, hei.”
”Vai Deltan temppeli?” hymähti Manu kiinnostuneesti. ”Käydäänkö vilkaisemassa, Mielen prinssi?”
Matoron ulkomuoto reagoi ehdotukseen kaoottisella välähtelyllä. ”Ei. Ei todellakaan.”
”En väitä olevani psykologi, Matoro rakas, mutta minusta sinulla ei ole kaikki ihan kunnossa”, Manu sanoi piikittelevästi. ”Ilmiselvästi kaipaat psykoterapiaa. Onko sinulla suuriakin traumaoireita?”
”… tämähän on aivan loistavaa. Mielisairas mieliseikkailija, mitä mahdollisuuksia!”
”Näyttää siltä, että meidän täytyy hieman haravoida miinoja!” Manu naurahti aivan liian hilpeästi. Hän osoitti sormellaan kohti Arbouta. ”Sinä siinä, sinulla on vähäisesti juonirelevanssia. Rupeapa haravoimaan.”
”Jos kuolet, ainakin kuolet hyödyllisenä!”
Kylmä tunne kouraisi Kelvinin vatsanpohjaa. Niin, lukuisat klaanilaiset olivat varoittaneet Kelviniä Manusta. Visokki, Tawa, Matoro. Kyllä Kelvin tiesi sen, että Manu oli kaukana täydellisestä, mutta… oliko hänessä myös jotain perinpohjaisesti pielessä? Puuttuiko makutalta jokin olennainen osa empatiakykyä, jonka kaikki muut olennot jakoivat? Vai oliko tämä yksinkertaisesti niin humaltunut voimastaan, etteivät tätä enää kiinnostaneet muut?
”Mitä makutat tekevät nykyään?” ”Kuka mitäkin. Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus…”
”Julma enkeli”, makuta maisteli. ”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä. Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”
Niin. Olisiko se lopulta niin vaikea uskoa, jos Manu vaikka olisikin paholainen…?
Mutta sitten Kelvin muisteli iltaa, jolloin hän oli ollut Kepen ja Snowien kanssa muistotilaisuudessa. Sitä jonka päätteeksi hän oli… oksentanut itsensä päälle.
”Hei! Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?” Kelvin oli herännyt lattialtaan Manun ääneen. ”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!? Tarvitsetko apua?”
Manu oli rauhoitellut häntä. Manun läsnäolo oli auttanut Kelviniä pääsemään siitä hetkestä yli.
”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”
Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…” ”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”
”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?” ”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa.”
… Manu oli jopa pyytänyt häneltä anteeksi. Mitä, Makuta Nuiko?!
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät…”
”… oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Kelvin huokaisi. ”En tiedä, onko enää…” ”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa…”
Kaiken sen naljailun ja ironian, mahtailun ja nihilismin alla Manussa oli sellaista surua ja pehmeyttä, jota tämä harvalle näytti. Mutta Kelvin oli nähnyt sen puolen hänestä.
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
Kyllä Manu oikeasti välitti.
Kelvin huokaisi syvään, sitten hän kohotti katseensa Nenyaan.
”Olen fahoillani, Nenya. Minä en… vain voi uskoa sitä, mitä sanot. En usko, että kaikki Manun kanssa viettämäni hetket olisivat olleet hänen fetostaan. En usko, että hän ei voisi tehdä farannusta. En usko, että hänen syntinsä määrittelisivät häntä ikuisesti. Jos minä luovutan hänen suhteensa, niin eikö minun olisi sama luovuttaa myös koko oman lajini suhteen?”
Nenya oli aikeissa sanoa jotain, mutta Kelvin jatkoi painokkaasti: ”Manu on kumffanini, ja minä luotan häneen. Minä tein hänen kanssaan sofimuksen. Minulla ei ole kiistämättömiä todisteita siitä, että Manu ei olisi huijannut minua, mutta… ehkä näissä asioissa ei voi muuta kuin uskoa toiseen? Ja jos hän fettää minut, niin olkoon niin. Ehkä ansaitsen sen sitten hyväuskoisuuttani…”
”Tuo on hölmöyttä”, Nenya sanoi. ”Mutta olkoon sitten. Se ei ole totuus, johon törmäämistä voit väistellä ikuisesti.”
Huone oli hetken hiljainen. Sade ropisi ikkunaa vasten.
”Joskin. Kuka minä olen sanomaan, mitä tästä seuraa. Tekö olette lähdössä matkalle? Pitkällekö?”
Kelvin ei tiennyt, miten hänen pitäisi äskeisen palopuheensa jälkeen toimia. Pitäisikö heidän vain viimein lähteä? Kelvinin katse kierteli ikkunasta näkyvällä kadulla.
”Mahdollisesti.”
Sitten Kelvin tunsi yllättäen käden laskeutuvan hänen omansa päälle. Hän kohotti katseensa Nenyaan, joka katsoi häntä intensiivisesti silmiin. Samalla Kelvin kuuli… ei ääntä – sellaista, jolla Manu puhui – mutta kuiskauksen omiensa ajatuksiensa tuulen seassa: ”Jos saat tilaisuuden, jolloin hänen huomionsa on muualla, yritä kristallilla uudestaan sitä, mitä yritimme äsken. Jos sen jälkeen tunnet kiitollisuutta minua kohtaan, muista vain tämä: pidättele häntä matkallanne. Hänen poissaolonsa avannee… mahdollisuuksia täällä. Kiitos.”
Päästettyään irti, Nenya kääntyi viattomasti teekuppinsa puoleen.
”Öh…” ”Hei, hei, hei! Mikä homma!? Näpit irti Kelvin-parasta! Jos tuollainen irstailu jatkuu, on pakko ruveta toimenpiteisiin! Hälytänkö kytät paikalle? Mitä modet ajattelisivat Klaanin jäseneen kohdistuvasta päällekarkauksesta? Ensin kunnianloukkaus ja nyt tämä! Vai pitäisikö minun itse antaa sinulle köniin!?”
”Manu, anna olla”, Kelvin huokaisi ja hieroi otsaansa. Samalla hän kurtisti kulmiaan. Oliko selakhi yrittänyt kommunikoida telepaattisesti makutan kuulematta?
”Sinä itsekin välttelet modeja, muistatko? Lisäksi emäntämme ei taida muutenkaan olla modejen suosiossa. Olenko oikeassa?”
Same oli kuvaillut kanssaselakhiaan adminvaltaa vastustavaksi ja vielä salaliittoteoreetikoksi. Nyt kun Kelvin mietti asiaa, Nenya oli jaellut pieniä piikkejä Klaanin suuntaan pitkin keskustelua.
Selakhi irvisti. ”Mh. Ei meillä mitään… henkilökohtaista. Ne eivät vain katso kauhean hyvällä ketään, joka kyseenalaistaa nykyisen sotahulluuden.”
”Mitä Klaani sitten tekee sinusta väärin sotatilanteen suhteen?”
”Kelvin, sinä sanoit itsekin, ettet edes tiedä, miksi tätä sotaa todella käydään. Linnakkeen väki pitää kaiken toden tiedon tiukasti käsissään, tänne asti ne viitsivät kertoa vain naurettavia tarinoita taikalelujen metsästyksestä ja parodisen pahasta vihollisesta. Ja jos tavalliselle väelle ei voi kertoa totuutta, tässä on oltava jotain mätää. Niillä on omat salaiset syynsä sotia, mikä antaa toivoa, että ilman heitä tämä olisi vältettävissä.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Mutta… mitä muita vaihtoehtoja Klaanilla on? Nazorakit ovat hyökkäävä osafuoli ja tämän saaren asukkaat fuolustajia. Mitä muuta tämä linnake voi tehdä kuin taistella vastaan? Hitto, alakerta on täynnä kotinsa menettäneitä evakkoja.”
”En tiedä. Se riippuu siitä, mitä imperiumi todella tavoittelee. Ehkä se olisi luovutettavissa. Tai edes neuvotella saaren evakuoinnista, jos muu ei auta. Mutta ongelma on, että kaupunkilaisilla ei ole mitään sananvaltaa tässä asiassa. He joutuvat elämään tämän typerän sodan keskellä ilman, että heiltä on kysytty, haluavatko he sotia ollenkaan.”
Kelvin tuhahti.
”Nazorakit eivät harrasta asukkaiden evakuointia tai tulitaukoja. Muista, että tämä on meille fyhää sotaa. Imferiumi ei tahdo antaa ma toralle armoa. Mitä vähemmän teitä on, sen faremfi meille.”
Kelvin laittoi kätensä puuskaan ja naksutteli pihtihampaitaan. ”Mitä fäätöksentekoon tulee, niin tietääkseni moni kaupunkilainen hyväksyy adminit johtajikseen ja arvostaa heidän fäätöksentekokykyään. Eikö heidän tehtävänään ole tehdä vaikeat valinnat?”
”Mutta eivät linnakkeen adminit edes omasta mielestään johda kaupunkia. Kaupungilla on oma neuvostonsa, mutta sen jäsenet ovat pelkureita, jotka ovat antaneet linnakkeen ottaa itselleen vastuun neuvotteluista, sodan johtamisesta ja koko saaren kohtalosta. Olen esimerkiksi kuullut kokouksesta, jossa suunniteltiin saaren evakuoimista, kun se oli vielä mahdollista. Ja se olisi ollut! Mutta linnakkeen sininen rakki tyrmäsi suunnitelman, eikä kukaan uskaltanut puhua häntä vastaan.”
Kelvin nyökkäsi hitaasti. ”Aivan. En ole varma, olenko kuullut tuosta.”
”Oletko sinä sitten sitä mieltä, että se on oikein? Että yksi mies päätöksellään tuomitsee kaupungin sotaan? Että ’jonkun on kannettava vastuu’?” Nenya kysyi pistävästi.
”No siis, kyllä. Tai siis… äh, en minä tiedä! Jos klaanilaiset ja kaupunkilaiset hyväksyvät adminit johtajikseen, niin silloin minusta heillä on oikeus sellaiseen fäätökseen. Lisäksi admin Tawa ja admin Visokki vaikuttavat reiluilta sekä alamaisistaan huolehtivilta johtajilta! Ja eversti Guardian taas… no hän kyllä vaikuttaa aika kusifäältä, mutta sotilasjohtajana hän on kai ihan fätevä.”
”Tietysti he vaikuttavat reiluilta. Minä olen kuullut miten jotkut täällä puhuvat heistä. Mutta kai sinun on ymmärrettävä, ettei kukaan oikeasti ole sellainen, millaisena heidät nähdään?”
”Totta kai minä sen ymmärrän. Enkä minä arvioi heitä vain ensivaikutelmaan nojaten. Tawa ja Visokki ovat kohdelleet minua faremmin kuin koskaan osasin toivoa tullessani linnoitukseen, ja minulle on annettu vafauksia vaikka olenkin nazorak. Admin Tawa antoi minulle vielä luvan lähteä matkalle! Minusta nämä teot fuhuvat fuolestaan. Tawa on antanut minulle enemmän kuin minä voisin koskaan antaa hänelle tai Klaanille. Ja vähän aikaa sitten minä jouduin vaaraan yhdessä Visokin kanssa, enkä varmaan olisi selvinnyt ilman häntä.”
”Minä luulen, että aliarvioit sen, kuinka paljon hyötyä loikkarista voi olla toiselle osapuolelle. Mutta tämä kaikki on täysin merkityksetöntä! Vaikka löytäisit kuinka kivan ja reilun ikonin itsellesi, olisi typerää asettaa kaikki hänen varaansa. Vaikka olisikin niin, että hän ei alkujaan ole mätä naamionsa takana, kirkkainkin kanohi saastuu siinä asemassa. On parempi olla asettamasta ketään siihen asemaan.”
Kelvin naksutteli hampaitaan turhautuneena. Hänen katseensa kierteli huoneen esineistössä. ”Niin. Niin kai. Johtajan kuuluisi aina falvella alamaisiaan, ja jos alamaiset menettävät luottamuksensa johtajaansa, heillä on oikeus syöstä hänet vallasta. Mitä vaihtoehtoja sinä ehdotat? Jonkinlaista jaettua johtajuutta? Eikö administot ja johtokunnat ole sellaisia jo?”
”Eivät ne selvästikään paranna tilannetta millään lailla. Aina, kun on valtaa, joku pitelee ylintä valtaa. Kelvin, minun unelmani on yksinkertaisempi: ei valtaa ollenkaan. Yhteisiä päätöksiä tekevät kaikki ne, joita päätös koskettaa.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan häkeltyneenä. Ei valtaa ollenkaan?
”M-mutta eikö yhteisistä – eli yhteisön asioista fäättäminen ole valtaa? Asioista fäättävät käyttävät valtaa. Valta on voimaa muuttaa maailmaa. Tuo voima ei lakkaisi olemasta, vaikka sen jakaisi mahdollisimman monelle.”
”Valta on aina valtaa jonkun toisen yli. Voimaa pakottaa toinen tekemään tahtonsa mukaisesti. Sitä on vastustettava kaikissa sen muodoissa.”
”Hmm, olen osittain samaa mieltä tuosta kanssasi”, Kelvin raapi leukaansa, ”valta aina velvoittaa tai alistaa jotakuta. En vain usko, että voimme välttää sitä.”
”Entä sitten, vaikka emme oikeasti voisikaan? Eikö se silti ole mielekäs asia tavoitella?”
”Hmm,” Kelvin tuumi, ”ehkä.”
”Jos jokin on turhaa”, Manu kommentoi väliin, ”niin välttämättömien asioiden välttämiseen pyrkiminen.”
”Mutta miten yhteisistä asioista fäättäminen yhdessä toimii käytännössä? Jos kaikki kaufunkilaiset saisivat fäättää sota-asioista, niin miten lofullinen fäätös syntyy? Tekevätkö eri mieltä olevat oman tahtonsa mukaan?”
”No, ehkä jos he ovat täysin hölmöjä. Mutta useimmat ovat tarpeeksi järkeviä ymmärtääkseen, että sellaisissa asioissa on syytä olla yksimielisiä. Mutta jos haluaakin olla hölmö, silloin kantaa vain omien päätöstensä seuraukset.”
”… ahaa.”
”Et ole vakuuttunut? Miten sinä sitten järjestäisit asiat, jos voisit? Olet tieteilijä, anna minulle rationaalinen vastaus.”
Kelvin pysähtyi miettimään.
”Miten minä nazorakien keskuudessa asiat järjestäisin? Minusta yhdyskunnan keskuudesta, tavallisten työläisten ja offineiden joukosta valittaisiin johtaja, jolla olisi ainakin valtaosan nazorakeista luottamus. Hänellä kuuluisi olla hyvä sydän, ja hän ei saisi olla sotilas – armeijalla ei saisi olla mitään yhteiskunnallista valtaa. Tämän johtajan täytyisi vannoa falvelevansa alamaisiaan – jos hän toimii alamaistensa etuja vastaan, alamaisilla olisi oikeus kaataa hänet. Näitä valittuja johtajia voisi olla useita… ööh, ja he fäättäisivät yhteisön asioista.”
Kelvinin puhe muuttui epävarmemmaksi loppua kohden.
”Ja jos johtaja kuolisi tai luofuisi vallastaan, kukaan ei ferisi hänen asemaansa, vaan nazorakit valitsisivat uuden johtajan. Ja kukaan johtaja ei voisi olla vallassa ikuisesti, vaan hän saisi hallita vain tietyn määrän vuosia…”
Kelvin nosti katseensa Nenyaan. Hänen kasvonsa vihersivät.
”Ni-niin!”
Selakhi näytti yllättyneeltä mutta hymyili sitten toispuoleisesti.
”Okei. Ihan hyvä. Teoriassasi on vielä selviä aukkoja, mutta se ei ole nyt niin oleellista. Vaan tämä: miten aiot toteuttaa sen? Mitä olet valmis tekemään?”
”Sinun on parasta olla tarkkana sen kanssa. Kohta huomaat, että vain puolustat omaa valtaasi sitä havittelevilta.”
”Ainoastaan niin kauan kuin on välttämätöntä nazorakien vafauttamiseksi. Mutta noh, kiitos”, Kelvin huomautti. ”Ja en minä nazorakeja johtaisi! Hah, minä hädin tuskin sain fidettyä muutamaa mekaanikkoa ruodussa!”
”Saanen huomauttaa”, Manu sanoi ivallisesti, ”että tällaista ’kansanvaltaa’ kokeiltiin aikoinaan Selakhian tasavallassa, ja se päättyi vain sekasortoon ja turmioon! Massat ovat luonnostaan niin tyhmiä, että valitsisivat aina lopulta narrin johtamaan heitä.”
”Nimenomaan! Tasavaltojen kaaos oli naiivi ja laiska yritys parantaa asioita. Ehkä jos se aika olisi saanut jatkua, niin lopulta… Mutta ei. Niin kauan kuin on johtajia, on narreja, jotka ajavat kaiken kaaokseen. Yksi johtaja on aina altis hölmöydelle ja saattaa koska tahansa taittua taakkansa alla, ja tuhota tulevaisuuden alamaisiltaan. Turagat, kuninkaat, makutat. Ei. Tämä on jo nähty. Tämä kaikki on jo tapahtunut lukemattomia kertoja. Eikö olisi aika tehdä asiat toisin?”
”Hah”, Manu naurahti. ”Olet tietysti aivan oikeassa. Eikös sinun rakas keisari Taracánosi ole kaikista paras esimerkki tulevaisuuden tuhoajasta?”
”Älä. Se on eri asia.”
Nenyan ääni värähti loppua kohden, ja hän sulki hetkeksi silmänsä, hengitti syvään ja nousi sitten ylös, kääntyen kohti Qwynen kuvaa takaseinällä.
”Kelvin, ystäväsi yrittää esittää minut epäjohdonmukaisena –” ”Ei nähdäkseni kovin vaikeaa”, Manu provosoi.
”– mutta ymmärrä tämä: Táracáno ei ollut vain tavallinen yksinvaltias. Hän oli Sokeattaren käsi, ja hänen sotansa palveli suurempaa tarkoitusta kuin nämä kuolevaisten unet, joihin me olemme sotkeutuneet. Meidän aikamme ei ole verrattavissa siihen aikaan. Näinä harmaina unohduksen vuosina… ei ole tehtävissä muuta kuin elettävä yhdessä parhaan kykymme mukaan. Ei ole ketään, johon voisimme nojata.”
Kelvin hymähti. ”Hmm. Kenraalista käytetään välillä nimeä ’esinazorakien nyrkki’ tai ’esinazorakien ferillinen’. Nazorakien silmissä hänkään ei ole tavallinen yksinvaltias – vaan kuolematon johtaja.”
”Kyse onkin siitä, mikä on totta ja mikä ei. Hallitseeko hän viisaasti ja myötätuntoisesti? Onko hän kuolematon? Nämä ovat väitteitä, jotka ovat tieteellisesti ottaen tutkittavissa.”
”Hmfh, yritän ottaa selvää”, Kelvin tuhahti tyytymättömänä selakhin vastaukseen. ”Eli keisari Taracáno olisi ideaali johtaja, mutta kun hän ei ole saatavilla, seuraavaksi faras vaihtoehto olisi tämä ’yhteisvalta’?”
”Naurettava yksinkertaistus, mutta olkoon. Yhteisvalta on tosin hyvä sana. Demonokratia taas on historiallisesti ongelmallinen, toivottavasti muistan ottaa tämän esille seuraavassa hatidilaisten kokouksessa.”
Nenyan viimeinen lause ei todellakaan päättynyt siihen, mihin Kelvin odotti.
”En kyllä halua kuulla sanaakaan mitään Manala-juttuja!” Manu ärähti. ”Tunge sinä demonokratiasi sinne, minne auringot eivät paista.”
Kelvin räpytteli silmiään äimistyneenä. ”A-a-anteeksi, sanoitko sinä hatidilaisten…?”
”Ah, oletko kuullut Hatidista? Se on kenties saaren suurin viisauden sali. Ennen kuin tilanne paheni ja tulin tänne Lännentietä, me ratkoimme monia tämän maailman mysteereistä siellä. Olisitpa nähnyt Tiikelin ja Kondelin saman pöydän ääressä… Ne olivat hyviä aikoja.”
”H-hatidilaiset ovat sosiofaatteja!” Kelvin parahti. Manustakin välittyi inhosta irvistämisen vaikutelma.
Nenya näytti yllättyneeltä.
”Niin, no, kaikilla on omat puutteensa. En minä tietenkään varauksetta kannata heidän lähestymistapaansa. Joskin on sanottava, että heidän aseistaan voisi olla apua täällä. Joka tapauksessa puutteistaan huolimatta heidän ajatuksensa taittavat oikeaan suuntaan. Virta, jota yritämme kääntää, on vahva. Se, mitä tarvitaan, on unelma paremmasta ja tahtoa tavoitella sitä. Entä jos voisimme todella olla vapaita? Ei kenraaleja, ei kuninkaita, ei admineita?”
”Kaikenlaista paskaa tämä muija kyllä suoltaa”, Manu tuumasi.
”Mutta hatidilai-” Kelvin oli sanomassa mutta hillitsi itsensä. Hän suki käsillään tuntosarviaan turhautuneena ja syvään huokaisten.
”Okei! Minä ymmärrän, että ajatuksesi ovat jaloja… mutta loikka kenraaleista ja admineista tähän yhteisvaltaan kuulostaa niin suurelta! Nazorakein tafauksessa se vaatisi valtavan järjestelmän muutoksen. Kuinka työläiset mukautuisivat siihen? Mikä estäisi entistä sotilaskomentajaa kaaffaamasta vallan? Eikö jonkinlainen komfromissi olisi enemmän realistista?”
Nenya kohautti olkiaan. ”Ehkä olisikin. Mutta sinulla täytyy olla mielessäsi se, mitä todella haluat, ennen kuin alat kompromisseihin. Kompromissien tekeminen itsensä kanssa on hölmöyttä. Minä en tiedä, mitä sinun pitää tehdä. Minä vain haluan saada sinut myöntämään itsellesi, että tämä ei riitä. Jotain on tehtävä, ja pian. Mieletön sota on jo täällä, eikä se odota täydellisen suunnitelman valmistumista.”
”Sota tulee kaufunkiin, oli Tawa admin tai ei, ja minä edelleen uskon, että kaufungilla on suuremfi mahdollisuus selvitä adminien johdon alaisena. Jos kaufunkilaiset tahtovat muuttaa hallintoaan sodan jälkeen, niin siihen minulla ei ole valitettavaa.”
Nenya huokaisi syvään.
”Minä toivoin, että olisit ymmärtänyt tämän jo. Sinä yhä kuvittelet, että Tawa on jonkinlainen täydellinen, viisas ja erehtymätön johtaja, tavallisia olentoja suurempi ja kirkkaampi. Parempi korvike heille, joita ennen seurasit.”
Kelvin oli väittämässä vastaan, mutta Nenyan katse pysäytti tämän. Kelvinistä tuntui kuin kuuma tuuli olisi puhaltanut vasten hänen kasvojaan. Nenya nosti sormen pystyyn.
”Enkä minä väitä tietävänäni hänen syvimpiä salaisuuksiaan, mutta tämä yksinkertainen totuus on tarpeeksi: hän on vain yksi meistä. En tiedä, astuiko hän asemaansa itse, tarkoituksella, vai oliko se vahinko, ajoiko maailman virta hänet siihen. Mutta se asema on vain rooli, naamio. ’Suuri johtaja’. Kaikki kykenevät näkemään, että hän on väsynyt kanohinsa kantamiseen. Eikö olisi armeliasta vapauttaa hänet taakastaan? Mutta ei. Hän on valmis komentamaan, valehtelemaan ja tappamaan pitääkseen kiinni asemansa tuomasta humaltavasta vallasta. Ehkä hän jopa todella uskoo toimivansa kaikkien hyväksi. Mutta miten hän voi kuvitella voivansa onnistua siinä, missä häntä itseään suuremmat eivät? Miksi hänen linnansa ei sortuisi kuin sitä edeltäneet? Miksi he saisivat…”
Hetkeksi hailtia seisahtui liikkumattomaksi, mutta sanojen löydyttyä puhe jatkui taas nopeasti, nyt jälleen kiihtyvällä rytmillä.
”Olkoon! Yrittäköön! Mutta tämän sanon: hän on ottanut vastuulleen kaiken, ja siksi minä asetan hänet vastuuseen kaikesta; on hänen syytään, että saaren pätevimmät sotilaat jahtaavat taikakaluja samalla, kun kaupunki näkee nälkää; on hänen syytään, että tuo sinun hirviösi kulkee vapaana kiroamassa kaiken vastaantulevan; on hänen syytään, että neuvotteluista luovuttiin ennen niiden alkua; on hänen syytään, että evakuointia ei aloitettu ajoissa; ja on hänen syytään, että me tulemme kaikki kuolemaan tässä sodassa. Ellei. Häntä. Pysäytetä!”
Pöytä tärähti ja sillä olleet teemukit kaatuivat, kun Kelvin nousi äkisti seisomaan.
”MITEN SINÄ KEHTAAT!?” Kelvin sähisi osoitellen Nenyaa omalla sormellaan. ”Miten sinä kehtaat syyttää tästä sodasta ja efäonnesta kaikkia muita faitsi niitä OIKEITA syyllisiä!”
”Kelvin, ihan rauhassa”, Manu sanoi hieman yllättyneenä, mutta Kelvin ei kuunnellut.
”NAZORAKIT aloittivat sodan ja kieltäytyivät kaikista komfromisseista! Klaani ja Tawa käyvät fuolustussotaa! Eikö se ole ilmiselvää, että Klaani on tosi huonossa tilanteessa – tietenkään adminit eivät voi tehdä täydellisiä valintoja! Totta kai sotilaita ja työläisiä tulee kuolemaan! Helffo sinun on jälkiviisaana väittää, mikä olisi ollut oikea ja väärä valinta!”
”’Totta kai tulee kuolemaan’? Eikö si-”
”KUN VASTASSA ON KONETULIASEITA!”
Nenya katsoi Kelviniä mykistyneenä ja tutki tämän kasvoja. Hän avasi suunsa, muttei ehtinyt vastata.
”Ja kyllä, minä en tunne Tawaa. Voi olla, että hän valehtelee minulle ja klaanilaisille! Voi olla, että hän on johtajana ottanut turhia riskejä – en voisi tietää! Mutta minusta tämä kaufunki ja sen asukkaiden jakama arvostus ovat osoitus siitä, että Tawa on tehnyt jotakin oikein. Onko yhteensattumaa, että hänen johtamassaan kaufungissa minunlaiseni torakka otetaan hyväksyvästi vastaan? En usko! Sinä moralisoit muita, vaikket itse ole edes johdonmukainen! ’Valta on fahaa faitsi silloin kun se on Fridakin ja Tiikelin käsissä.’ Ja HAH!”
Kelvin nappasi elementtikiven ja Alinolla-hanskan pöydältä ja sulloi ne laukkuunsa. ”Kiitoksia teestä. Ja rufattelusta. Me lähdemme nyt.”
Vilkaisematta Nenyaan Kelvin laittoi naamionsa kasvoilleen ja marssi huoneen ovelle. Ovensuussa hän vielä pysähtyi vetämään henkeä. Sitten hän totesi olkansa yli:
”Muuten. Oli aikamoinen temffu saada teevesi kiehumisfisteeseen viidessä sekunnissa. Rafujoen veden täytyy olla suorastaan maagista.”
Nenya katsoi ensin Kelviniä ilmeettömästi, mutta hymähti sitten. ”Vain parasta kohtalon valitulle sankarille. Hyvää matkaa, Kelvin.”
Kelvin tuhahti ja veti oven kiinni perässään.
Oli ehtinyt jo tulla pimeä. Kelvin kietoi trenssitakkiaan tiukemmin ympärilleen marssiessaan ripeästi kohti linnoitusta. Hän sähisi itsekseen zankrzoraksi.
”Noh”, Manu tuumasi. ”Sehän meni hyvin.”
”Tekofyhä noita!” Kelvin manasi. ”Että hänellä on otsaa… niin, ja kertoiko hän mitään konkreettista elementtikivistä? No ei juuri! Äh, turha reissu!” ”No en nyt ehkä sanoisi, että aivan turha! Se vähä, mitä kuulit elementtikivistä, kannattaa ehkä pitää mielessä. Siitä en kyllä tiedä, kuinka hedelmällistä on alkaa harjoitella ’loitsimista’.”
Kelvinin kenkien kopina katukiveyksellä alkoi hidastumaan. Hän pysähtyi vetämään henkeä. Hän huomasi hengityksensä höyryävän. Olipa tullut kylmä.
”Niin, niin kai. En tiedä… minun ei kai olisi kannattanut raivostua noin.”
”Uskon, että väkivalta olisi kannaltasi haitallista, joten olen yhtäältä iloinen, että et lyönyt häntä, mutta toisaalta olisin nähnyt senkin kyllä mielelläni.”
Kelvin naurahti. ”En minä sellaista olisi tehnyt. Hän olisi muuttanut vereni teeksi tai jotain vastaavaa.”
Kelvin vilkaisi päin satamaa, joka aukeni satamakadun päässä. Tämä olisi heidän viimeinen yönsä kaupungissa ennen matkalle lähtöä.
”Olen muuten ylpeä siitä, että otit opiksesi keskustelustamme Kepen kanssa”, Manu virkkoi. ”Kristallinoidan höpinöiden uskominen täysin kritiikittä olisi hölmöjen hommaa.”
”Ai. En oikeastaan edes ajatellut asiaa”, Kelvin totesi. ”Mutta kiitos.”
Lyhyen hiljaisuuden Manu jatkoi vaisusti: ”Olen myös kiitollinen, että et halunnut, tuota noin, ’irtisanoa vuokrasopimustani’! Tiedän, etten ole täydellinen… öh, ’kämppis’, mutta yritän olla parempi.”
Tämä sai Kelvinin hiljaiseksi. Banaanin maku palasi jostain hänen suuhunsa.
”Ei se mitään. Kuulostaa, ettet ole oikein kenenkään suosiossa.” ”Olen värikäs persoona! Sellainen, jota joko rakastetaan tai vihataan! Ja moni valitsee jälkimmäisen.”
Kelvin hymähti. ”Niin… asiaa ei välttämättä auta se, että kutsut itseäsi ’Suureksi Makutaksi’. Joku voisi luulla, että henkilö nimeltä Makuta Nui olisi makutoiden mahtava johtaja. Tekemistänne fahoista teoista huolimatta kannat lajisi nimeä ylfeydellä.”
Manu hymähti takaisin. ”Et sinänsä ole väärässä. Mutta en minä sitä nimitystä itse itselleni antanut. En vain ole nähnyt aiheelliseksi lakata käyttämästä sitä, sillä se kuvastaa minua hyvin!”
”Ai… kuka sen sinulle antoi?” Kelvin kysyi yllättyneesti.
”Yksi kusipää. Kerron tästä myöhemmin”, Manu vastasi kryptisesti.
Kelvin päätti antaa asian olla.
Yksin unelmiensa kanssa jäänyt anarkian profeetta siemaili Kelvinin äkkilähdöstä selvinneen teen loppuja katsellen ikkunasta loittonevaa hahmoa ja tämän varjoa.
Varjo katsoi takaisin. ”No miten meni näin niin kuin omasta mielestä?” ivallinen ääni pilkkasi.
”Saa nähdä. Minä tein, mitä kykenin. Pysyköön hän vielä sinun oppilaanasi, mutta hänessä kyllä kytee lupaava kipinä. Se vain sai minut… innostumaan liiaksi. Sinä jäät kyllä valheistasi kiinni, aikanaan. Ei hän aivan hölmö ole.”
”En ole valehdellut, vain yksinkertaisesti odottanut erinäisille totuuksille otollisempia hetkiä. Mutta kieltämättä en kyllä ajatellut sisällyttää oppituntia siitä, kuinka moraalittomia kaikki kaltaiseni ilmeisesti täysin luonnostaan ja muuttumattomasti ovat.”
”Minä tarkoitin, mitä sanoin. Syytän sinua vain valinnastasi jatkaa, kuten olet päättänyt jatkaa. Sinä voisit kieltää luontosi. Me olemme kaikki vapaita, ja juuri siksi minä en ole perhonen.”
”Vapaus tuo mukanaan vastuun seurauksista. Jos saisin kaiken haluamani seuraamuksitta, kenties seuraavan kerran, kun sinä ja se kuuhippi olette Hatidissa käymässä, joku esimerkiksi pommittaisi koko paikan helvettiin. Kolme kärpästä yhdellä iskulla.”
”Minun onneni, että sinun kykyäsi väkivaltaan rajoitti tänään tarpeesi esittää hänelle, etten olisi oikeassa.”
”Kyllä minä pääsen yli tietynlaisesta pikkumaisuudesta pitääkseni yllä sopivaa kulissia. En vain ole täysin samaa mieltä siitä, mitä kulissin takaa löytyy.”
”Ehkä riittävän monella kulissilla toistensa edessä hämäät jopa itseäsi.”
”Toisaalta jos olen sellainen olento kuin väität, uskotko minun tarvitsevan itsepetosta?”
”En usko, että se, mitä olet, voisi ikinä toimia ilman itsepetosta. Petos syömässä häntäänsä. Jos se ikinä päästäisi irti, mitä jäisi jäljelle?”
”Usko mitä tahdot. Minulla oli hieman suuremmat odotukset ’Kristallinoidasta’, mutta huomaan, että urogejegeläinen aivomädätys on levinnyt kauas.”
”Minua houkuttelisi sanoa samaa Pohjoisen noidasta, mutta älä kuvittele hetkekäkään, että banaaniteemainen teatterisi hämäisi minua.”
”Tiedettäköön, että banaanit ovat herkullisia mutta vain silloin, kun ne eivät ole vielä pilaantuneet.”
Fyysisessä maailmassa hailtia hengitti raskaasti ulos.
”Minä en oikeasti ymmärrä, miten ne jaksavat leikkiä tuossa mukana. Kai se on laskettava erinomaisen viekkauden merkiksi. Mutta oikeastiko ne antavat huonon vitsin harhauttaa itseään?”
”Nähdäkseni se ei ollut vitsinä yhtään huonompi kuin mikään, mitä olet sanonut tänään.”
”Ehkä olet oikeassa. Tämä kaikki todella vaikuttaa huonolta vitsiltä”, Nenya sanoi ja mutisi muinaisen rukouksen: ”Sarastuksen saapuessa / Sokeatar seisauttakoon / tämän surkean farssin.”
”Ehkäpä saat banaanin maun suustasi, jos juot vaikka maitoa.”
”Mitä manalan metkua on mai-”
Mutta ennen kuin Nenya oli saanut ajatustaan kokonaan ulos, makutan presenssi katosi.
Vasta varjon väistyttyä selakhi salli itsensä rentoutua. Hän huokaisi jälleen syvään. Illan alkaessa Nenya ei ollut osannut arvata, kuinka pitkä siitä tulisi. Hänen katseensa viipyi viimeisen asiakkaan jälkeensä jättämässä rikkoutuneessa teekupissa. Taitavammat sanat olisivat ehkä tuottaneet vähemmän sirpaleita. Mutta vain Sokein kaikista näki, mihin päivän valinnat lopulta johtaisivat. Ei ensimmäistä kertaa tämän illan aikana, hailtian mieleen palasivat muinaisen ennustuksen sanat, ja hän mietti, oliko tulkinnut niitä tänään oikein.
Ikkunan toisella puolella, Kelvin katosi kulman taakse. Väsynein elkein alkoi selakhi siivota särkyneitä astioita.
Kauppakadulla Kelvin havahtui Manun palaamiseen, kun tämä kehotti häntä kiirehtimään kotiin päin. Herätys tulisi olemaan aikainen.
Li He (suom. Pertti Nieminen)
Keisarinkaupungin muurit tärisevät
talven ankarassa valossa.
Lumisirpaleina putoilee
valkea särkynyt taivas.
Soittakaa kelloja! Juokaa viiniä
tuhat päivää pääksytysten!
Viini suistaa pakkasen! Malja keisarille:
pitkää ikää!
Keisarillisia vallihautoja kiertää
valkoinen jää.
Oi missä on tulen lähde,
missä ovat lämpimät lähteet?
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
