Tien pää oli pimeä ja hiljainen. Eikä Vaeltaja nähnyt siinä enää iloa. Hän ei voinut uskoa, että niin kauan vaellettuaan hän oli nähnyt sen kaiken. Hän ikävöi sarastusta. Ikävöi syksyä ja sen värejä. Väsyneenä hän antoi jalkojensa viimein pettää ja romahti sateen kastelemaan soraan.

Luomus ei sitä ymmärtänyt, koska hän ei nähnyt kuin luojansa. Paljon oli tietä vielä edessä. Koettavaa, jota ei ennen oltu koettu ja nähtävää, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt. Luojansa viereen luomus polvistui. Anellen tätä jatkamaan vielä hetken, mutta kellot olivat Vaeltajan mielen vieneet.

”Tähän päättyy minun matkani”, hän sanoi. ”Sillä tähän paikkaan minun aikani loppuu.”

Steltinmeren myrskyyn ei ollut valmistautunut kukaan. Se oli alkanut kuin tyhjästä ja voimistui kuin jumalten itsensä vihasta. Neljä ensimmäistä päivää se vain kasvoi. Tuuli yltyi, sade sankkeni ja ukkonen voimistui. Viidentenä päivänä sateen muotoa epäilleiden pahimmat pelot muuttuivat todeksi, kun taivaalta kaatamalla satava neste alkoi kondensoitua maahan jättäen jälkeensä sykkiviä rihmastoja.

Sitten syttyivät valot. Taivaalla paistoi katse, jonka luonnehtiminen vain tähdiksi oli valhe, jota harva uskalsi itselleen kertoa. Oli selvää, että joku – tai jokin – näki heidät. Näki kaiken.

Rannikkokaupunkeja evakuoitiin ennennäkemättömällä tahdilla. Spekulaatiot siitä, mitä tapahtui, levisivät nopeasti meteorologisista piireistä biologisiin. Sitten tähtitieteellisiin. Sitten uskonnollisiin…

Legendojen kaupungin turagan usko oli vahva. Suuri Henki itse oli siunannut heitä katseellaan ja myrsky oli siellä vain koettelemassa niitä, jotka heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistivat.

Mutta epäilys kalvoi monen rinnassa. Liha, joka pohjoista peitti, kertoi toisenlaista tarinaa. Paniikin välttämiseksi moni oppinutkin piti ajatuksen itsellään, mutta pitkin maailmaa teoriat lipesivät väkisinkin vaihtoehdoista vakavimpaan.

Sillä vaikka myrskyä ei kovinkaan monesta legendasta löytynyt, oli sen maailmaa riepotteleva viesti selvä.

Lopun ajat olivat saapuneet.

Tuomionpäivä teki tuloaan.

Eteläinen sakara, karvaisen kuninkaan hovi

Ensimmäinen viesti oli tullut osastolta viisi. Järjestelmävirheet olivat niin harvinaisia, että valvontapäällikkö Increase Grease ehti seisoa kokonaisen minuutin täysin paikallaan, ennen kuin hän ymmärsi, mitä tapahtui. Seuraava viesti tuli osastolta neljätoista. Sitten valvontataulu räjähti värien kirjoon, kun valot muuttuivat kaikki keltaisista punaisiksi. Jokainen osasto hälytti. Yhtiönsä punaista lippalakkia päähänsä syvemmälle työntävä Increase Grease katsoi näkyä hetken kauhuissaan ja tarttui sitten ainoaan oljenkorteensa. Keltaiselle puhelimelle ei ollut ollut tarvetta ikuisuuksiin, mutta nyt hänen oli siihen tartuttava. Jotain hirvittävää oli tapahtunut.

Vuosisatoihin kuninkaan ei oltu nähty liikkuvan sellaisella tavalla. Kattoon asennetuista telineistä toiseen itseään käsiensä varassa heittelevä suurikokoinen mies keräsi katseita, kun tämä lähestyi osastoa yksi. Tämän alamaiset eivät edes pysähtyneet tekemään kunniaa, sillä kaaoksen valtaan ajautunut henkilökunta oli itsekin liian kiireinen selvittämään, mitä tapahtui.

Karvainen käsi riuhtaisi raskaan metallioven auki ja kuningas kumartui siitä sisään. Increase Grease odotti häntä valtavan liukuhihnan alkupäässä ja oli vaihtanut lippalakkinsa keltaiseen työmaakypärään. Pienikokoisen Increasen viereen laskettu metallinen kanisteri oli alkanut äkkiä näyttää pieneltä, kun karvainen kuningas asteli massiivisine askeleineen sen vierelle.

”Avaa se”, kuningas käski. Increase Grease nyökkäsi ja heilutteli käsillään käskyn valtavan yläpuolellaan roikkuvan koneen ohjastajalle. Sieltä näytettiin peukaloa, jonka jälkeen kone isoine mekaanisine kourineen laskeutui metallisten liaanien varassa kanisterin yläpuolelle, tarttui siihen ja alkoi kääntämään sitä auki. Sinetti varsinaisen kanisterin ja sen kannen välissä ratkesi, ja kolme kiertoa myöhemmin kansi irtosi. Hetkeäkään epäröimättä kuningas tarttui siihen ja kaatoi sen sisältöineen eteensä. Increase Grease ei kavahtanut sitä, mitä sieltä paljastui, vaan sitä reaktiota, mikä karvaisella kuninkaalla siihen oli.

Valtiaan kasvoilla ei koskaan aikaisemmin ollut sellaista pelkoa. Maahan heidän jalkoihinsa ei ollut valunut henkilöä, niin kuin sieltä olisi kuulunut. Suuren Hengen uusimman lapsen sijasta kanisterista oli valunut vain kasa metallisia osia. Ilman sidosrakenteita olento oli haurastunut kanisterinsa sisään, ennen kuin tämän elämä oli koskaan ehtinyt edes alkaa. Karvainen kuningas nosti irtonaisen kallon ja katsoi sitä silmiin. Ainoastaan tyhjä katse vastasi. Ilman lihaksia ja nivelsiteitä syntymätön olento ei ollut selvinnyt edes matkastaan liukuhihnan päästä päähän.

”Mitä… mitä tämä tarkoittaa?” Increase Grease kysyi vapisten. Kuninkaan ote syntymättömän kansalaisen kallosta lipesi ja katse valahti maahan.

”Kuningattaren kammioon”, hän käski.

Matka sinne ei ollut aivan yksinkertainen. Eteläisen sakaran viidakoissa ja maan päällisissä kaupungeissa liikkumaan tottuneet kuninkaan kaartilaiset tunsivat olonsa epämukavaksi syvälle maan uumeniin johtavissa kammioissa. Kultahaarniskaiset soturit etenivät kuitenkin kuninkaansa perässä, sadanpäämies Decrease Pleasen juostessa kuninkaan ja Increase Greasen rinnalla. Kuningattaren kammioon astuessa karvaisen kuninkaan rinnalla tulisi seisoa sakaran parhaat.

Turvatoimet kammioon olivat mittavat. Ensin kuninkaan täytyi asettaa ruskea kätensä paneelille, joka päästi heidät ensimmäisistä ovista sisään. Toiselle hänen täytyi uhrata tukko kuninkaallisia karvoja, jotka hän repäisi irti kämmenselästään. Kolmannelle ovelle hän skannasi naamionsa, jonka ainutlaatuiset muodot koneisto tunnisti ja päästi heidät viimeisille porteille, joiden edessä kuningas vain lausui kuningattaren kammioon astumiseen tarvittavat sanat.

”On tullut aika.”

Hopeista kiiltelevää metallia olevat valtavat ovet väistyivät syrjään ja päästivät seurueen sisälle. Kellokoneistojen painostava tikitys täytti välittömästi kaartilaisten mielet. Raskaat koneistot ja pumput jyrskyttivät niiden tahdissa luoden kuin sydämensykettä muistuttavan rytmin. Ja metallisen hallin keskellä, hopeisten seinien ja messinkisen koneiston keskellä, väreili heidän kaikkein arvokkain aarteensa. Kuningatar, jonka Merten Äiti oli heille aikojen alussa lahjoittanut.

Increase Grease näki sen ensimmäistä kertaa koskaan. Totta kai hän oli kuningattaresta tiennyt. Kuullut legendat, kuten jokainen eteläiseen sakaraan syntynyt oli apsuudessaan kuullut. Tarinat eivät kuitenkaan tehneet kunniaa todellisuudelle. Kammion keskellä supisteleva ruskea vuori lihaa sykki sellaisella majasteettisella tavalla, mitä pieni mielikuvitus ei olisi osannut itse kuvitella.

Sitä ei kuitenkaan tarvinnut tuijottaa kauaa tajutakseen, että jotain oli myös pielessä. Lihankimpaleen ympärillä surisevat koneet iskivät kipinää ja kourat törröttivät vääntyneinä kummallisiin suuntiin. Ainoastaan yksi niistä näytti olevan enää kunnossa. Lihan kaukaisimmalla puolella liikkuva valtava höylä raastoi kuningattaresta irti valtavia siivuja verestävää kudosnestettä tihkuvaa materiaa. Liukuhihnat lähtivät kuljettamaan siivuja jonnekin kompleksin syvyyksiin. Oli selvää, että siivuttaja oli kunnossa ainoastaan siksi, että kimpaleen ovea kohti kurotteleva valtavahampainen kita ei ollut yltänyt sitä rikkomaan.

Jokaisen siivun repeytyessä irti, se karjui. Massan etupuolella mulkoilevat märkivän lihan miltei umpeen muuraamat silmät värähtelivät kuin ne olisivat vastikään itkeneet. Karvainen kuningas säntäsi kuningattarensa tueksi ja siveli kättään tämän louskuttavan kidan vierestä.

”Kaunis Poh’vadok, mikä sinuun on mennyt? Lapsesi syntyvät ilman lahjaasi. Tyhjin katsein. Mikä on saanut sinut poissa tolaltasi?”

Kuningatar karjaisi korvia vihlovalla tavalla. Ruskeaa lihaa kämmenellään sivelevä kuningas tajusi, että leikattu pinta ei uusiutunut sellaisella tavalla kuin sen olisi kuulunut. Sen regeneraatio oli pysähtynyt. Kudosnesteen tahrimaa kättään tuijottaessaan kauhu levisi kuninkaan kasvoille ja tämän käsky kävi.

Viimeinenkin kuningatarta siivuttava kone pysähtyi. Järkyttynyt Tarzahni ei osannut muuta kuin sulkea Poh’vadok lämpimään syleilyynsä lohdutukseksi.

Jotakin kammottavaa oli tapahtumassa, jos Merten Äiti sillä tapaa ottaisi lapseltaan lahjansa pois. Niin kaukana etelässä sitä hädin tuskin edes huomasi, mutta pohjoisessa myrskyt repivät rannikkoja kappaleiksi voimalla, jollaista ei oltu koskaan ennen nähty.

Oli tullut aika…

Tangoia Sadiil Koro

Myrsky ulkona voimistui voimistumistaan. Rankkasade kuritti kuppilan kattoa niin väkivaltaisesti, että Kalamiäs ja Velipoeka hädin tuskin kuulivat toistensa sanat pärinältä. Velipoeka pani merkille, että myös muu asiakaskunta vaikutti perin hermostuneelta.

”Jätitkös sää venneeseen jottai tavaraa?” Kalamiäs melkein huusi.

”Kalasaalit lähinnä”, rääkyi toinen vastaukseksi.

”No parempi hakkee ne pois, ennen ku jottai sattuu!” Kalamiäs sanoi.

Kaksikko nousi pöydästään ja asteli ovelle.
”Ette kai te voi ulos mennä tässä säässä!” yritti baarimikko karjua metelin yli, mutta kalastajat eivät kuulleet.

Velipoeka työnsi oven puoliksi auki, ja välittömästi tuuli paiskasi sen irti saranoiltaan.

”Jaha”, hän totesi.

”Heikkoo tekkoo tommoset”, Kalamiäs kommentoi. Kumpikaan ei kuullut toisen kommenttia.

Välittömästi ulos astuttuaan he saivat todistaa kauhistuneina, kuinka sataman kaikki pienemmät veneet, heidän paattinsa muiden mukana, vain yksinkertaisesti lähtivät lentoon ja katosivat pyörien taivaisiin.

”No voee helevetti”, Velipoeka manasi.

”Pittää vissii ostaa uus vene”, Kalamiäs tuumasi. ”Onneks on millä mällätä.”

Hän taputteli laukkuaan, jossa timantit kolisivat hieman.

”Isompi täl kertaa”, Velipoeka ehdotti.

Salama iski lähistöllä, ja sitten valtava tuulenpuuska pyyhkäisi Velipojjan mukanaan.

”Jaa. Sinne meni Velipoeka.”

Arj-Durun

Raivoava tuuli ravisutti pientä telttaa. Aavikko ei ollut pitkään aikaan juonut niin paljon ja niin ahnaasti. Ja paluumatkaa rannikolle oli vielä jäljellä. Ei ollut tavallista, että niillä dyyneillä satoi… koskaan.

”Toverit! Se on merkki!” kuului kromidin julistus, ja ukkonen jyrähti kuin vahvistukseksi. Pian hänen vettä valuva päänsä ilmestyi teltan oviaukosta. Vaikka telttakangas oli paksua nahkaa, se tuntui silti taipuvan piiskaavan sateen alla. Hän katsoi teltan suojiin käpertynyttä matkatoveriaan terävästi.
”Itse Suuri Muinainen on siunannut matkamme. Hänen Silmänsä varjelee meidän kulkuamme! Tulkaa katsomaan!”
Hän katosi ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kelvin laski kirjansa alas ja tuijotti oviaukkoa väsyneesti. ”Huoh… okeiii.”
Mitä se lihasaivo taas vauhkoaa…? Juuri kun olin saanut itseni lämpimäksi ja kupillisen kahvia.

Kelvin kömpi vilttinsä alta, veti sadeviittansa niskaansa ja astui ulos myrskyyn. Aivan teltan vieressä kromidisoturi rauhoitteli ratsuaan. Karo istui melko pienenä myttynä, kymmenet lonkerot kietoutuneena tiukasti toisiinsa. Kaidu-Ögede vakuutteli tälle, että ”paha sade loppuu vielä”, ja taputti tämän otsaa.

Kelvin hieroi käsiinsä lämpöä ponchonsa alla. ”Kaidu! Mikä nyt on!?”
”Katso!”
Kromidi nousi ja osoitti taivasta. Harmaan pilvipeitteen keskellä erottui kirkkaana hohtava kohta. Kelvin joutui siristelemään silmiään, ennen kuin näki valoilmiön kunnolla. Sitten hänen silmänsä suurenivat.

”Jaa”, kuului lakoninen telepaattinen tuhahdus.

”Onko… onko tuo… onko tuo oikeasti…?”

Pilviverhon keskellä möllötti valtaisa, kirkkaasti hohtava, järkähtämätön silmä.

”No siltähän se kovasti näyttäisi. Ei kyllä ole tuollaista minun elinaikanani ennen näkynyt.”

Kelviniltä kesti hetki rekisteröidä Manun sanat. ”Mutta… Manu, ettekö te makutat ole aina olleet olemassa?”

”No… joo ja ei. Jos tuollainen on nähty, ennen kuin minä synnyin, niin ainakaan muistoa siitä ei ole jäänyt minulle.”

”Djinni puhuu pehmeitä, kuten tavallista”, Kaidu-Ögede sanoi haltioitunut katse taivasta kohti. ”Tietenkään sitä ei ole nähty ennen – se on merkki alkavista Lopun Ajoista, Viimeisestä Syklistä. Olemme suurten tapahtumien kynnyksellä. Muinainen murtaa viimein Koneen mahdin!”

”Äläpä vielä, Öge, liikaa innostu. Lihamestari ei ole ainoa lihateemainen jumala, jos tämä myrsky nyt edes on kovin jumalallista alkuperää.”

Kelvin astui muutaman askeleen märällä dyynillä, mutta sitten hän jähmettyi paikalleen. Hän kumartui, pyyhkäisi hiekkaa sormillaan ja kohotti ne silmiensä eteen. Hänen kädessään oli läpikuultavaa limaa, jossa oli… kudosta? Jonkinlaista orgaanista rihmastoa.

Sen oli täytynyt tulla sateen mukana. Kelvin alkoi hengittää raskaammin.
”Manu… mitä kirottua täällä tafahtuu? Olenko tulossa hulluksi?”

”No et nyt ainakaan enempää kuin olit jo. Kannattaa ehkä välttää juomasta tuota mössöä; kuka tietää, mitä se tekee päätyessään elimistöösi? Helvetin helvetti! Kun pitäisi tietää lihasta enemmän! Miksi kaikki tällainen tapahtuu aina ennen kuin ehdin ottaa asiasta selvää? Onko tämä nyt se ’Apokalypsy’? Mutta siihen pitäisi liittyä vain maitoa eikä lihaa, eikä varmaan koskaan ole ollut mitään mainintaa mistään silmästä! Sietämätöntä!! Kelvin, ota purkkiin tuota rihmaa, haluan tutkia sitä myöhemmin!”

Ögede juoksenteli sateessa huutaen jotakin maanisesti taivaalle. Kelvin tuijotti sanattomasti taivaalle auennutta silmää. Tämä oli jälleen yksi niistä hetkistä, jotka olivat viime viikkoina koetelleet tieteilijän ateismia.

Mysterys Nui, metsä

”YAGAK! Auta Havokia pakkaamaan!”

”Sain, kessu!”

Sade ja tuuli piiskasivat vaakasuunnassa. Yagak liikuskeli vaivalloisesti vankassa etukumarassa. Sadetakki oli sidottuna tiukasti vyötäisiltä kiinni, mutta hupusta ei ollut enää mitään iloa: märkä ja kylmä sadevesi valui jo kaikkialla.

Valtaosa leiritarpeista oli jo sidottu ajoneuvojen lavoille ja peräkärryille. Helvetillisen puhurin ja pauhun alta kuului moottorien jyrinää. Vielä yksi purku ja pakkaus, ja kulkue voisi lähteä ajamaan Lehuvirtaa etelään. Puolitoista virstaa vain, ja he olisivat turvassa myrskyltä. Tiedustelun mukaan siellä oli niin syvä luonnonluola, että muutama komppania mahtuisi sinne pitämään sadetta kunnes olisi taas turvallista tulla ulos.

Jos olisi. Komppanian miehet eivät olleet uskonnollista sorttia – harva palkkasoturi jaksoi laulaa sellaista henkistä riitasointua – mutta tämä myrsky oli jotain paljon pahempaa kuin mikään aikaisempi. Sen raivo tuntui oikeutetulta, julmalta… jumalalliselta, Brangokk oli sanonut. Olisikohan nyt ollut hyvä hetki alkaa taas uskoa Mata Nuihin? Rukoilla voisi – hyvän vitsin vuoksi edes – jos olisi aikaa. Kädet olivat ruvella rahdin raahaamisesta ja kaikki oli niin märkää, että kantaminenkin oli vaikeaa.

Zohan ja Brungush vetivät telttaa hätäisesti nippuun, Rodarr tankkasi moottoripyörää ja kersantti Urgok kierteli katsomassa, että kaikki oli varmasti jo pakattuna. Vartti vielä ja aikataulun mukaan karavaanin olisi oltava jo matkassa. Yagak pysähtyi vilkaisemaan tyhjenevää leiripaikkaa ja tunsi outoa haikeutta. Viikkojahan täällä tuli vietettyä.

Haikeuden jälkeen iski huoli: löytäisiköhän hän sen puunrungon vielä myrskyn jälkeen? Maa oli pelkkää mutavelliä ja monet hyvät telttapaikat olivat paljastuneet upottavaksi mössöksi. Oli täysin mahdollista, että se kelopuu, jonka sisällä Vartija-kivääri ja koneistettu keinosilmä lepäsivät, jäisi metsämaahan ikuisesti.

Ei ollut aikaa miettiä. Kaikkiin lihaksiin koski sekä työskentelystä että jatkuvasta tuulen kanssa tappelusta. Ääni oli käheä siitä määrästä huutamista, joka oli pitänyt tehdä saadakseen itsensä kuuluviin. Tässä metelissä oli pakko sanoa vain elintärkeitä asioita.

Sen huomioiden Yagak ei voinut olla pysähtymättä, kun hän kuuli Rodarrin sekavaa, kauhistunutta huutelua. Hän hätkähti, heitti käsissään olevan paketin kuormalavalle ja juoksi katsomaan. Rodarr nojaili puuhun näyttäen siltä, että olisi halunnut kiivetä sinne pakoon jotain. Tihrusteltuaan pimeässä sitä, mitä tämä osoitteli, oli Yagakin pakko pysähtyä aloilleen, sillä kuusikon juurissa oli…

Lihaa.

Kudoksia. Hurmetta. Hyhmää. Näkymä kuin makkaratalon lattialta. Tarkemmin katsottuna märkivää ainesta alkoi roikkua säikeinä myös oksistoista. Mikä… teurastus täällä oli tapahtunut?

Se… ei ollut ihan mitä tahansa lihaa. Se ei näyttänyt väkivaltaisesti irti revityltä, vaan kauhealla tavalla eloisalta ja hyvinvoivalta. Se näytti kasvavalta ja kuhisevalta… ja sitä oli pieniä määriä jokaisessa metsämaaston lätäkössä. Siellä, minne sadevesi valui puroina, oli kauhistuttavia, henkilöiden kokoisia massoja.

Yagak ei ollut varma, kuinka pitkään hän oli ollut hengittämättä. Sade maistui vereltä. Hitaasti mutta varovaisesti hänen oli pakko nostaa katseensa myrskyävälle taivaalle.

Myrsky katsoi takaisin, eikä rukoilu tuntunut enää sen paskemmalta idealta. Se saattoi olla vain auttamatta liian myöhäistä. Joku tai jokin oli jo aloittanut vitsauksensa.

Iske minut vaikka maahan jos tahdot, Yagak ajatteli. Katsetta taivaan silmään katkaisematta Yagak tarttui Rodarriin ja alkoi raahata tätä poispäin. Luola ei ollut kaukana, eikä Lehu-Koron lähestyminen tuntunut nyt enää liian isolta riskiltä.

Bio-Klaani

Keltainen käsi piirsi täytekynällä suuria, komeita kirjaimia lokikirjan vahvalle paperille.

Ei käännöstä parempaan kelissä. Viides päivä maan kamaralla koko lennostolta! Sentään vaikuttaa siltä, että myös nazorakit ovat ymmärtäneet pysyä maassa ja oletettavasti koloissaan. Näin pitkää tiedustelutaukoa meillä ei ole ollut sitten sodan alkuvaiheen, ja myrsky ei näytä hellittämisen merkkejä. Valitai vaikuttaa turhautuneelta, mutta on kieltänyt Lohrakeilla lentämisen liian vaarallisena. On sanomattakin selvää, että olen samaa mieltä. Mitähän sateen jälkeen paljastuu? Taitaa olla turha toivo, että niiden tunnelit täyttyisivät vedellä.

Keetongu katseli, kun Ontor ja Ternok väsäsivät lentäjälaseja pöydän toisessa päässä. Toimiston toisella työpöydällä Tehmut kävi läpi ruokakuljetuksen inventaariolistaa. Tapiiri kuorsasi rattoisan kovaäänisesti takan edessä; valkea paloi kirkkaana ja teki parhaansa karkoittaakseen koleuden ja kosteuden luista ja ytimistä.

On liian vaarallista tehdä juuri mitään ulkotöitä. Saimme häthätää peitettyä Tahtorakin yläpuolen aukot pressuilla, ennen kuin vesi pääsi liian pahasti sisään; mutta tällä kelillä on vaikea keksiä paikkaa, jonne sitä ei pääsisi jotain kautta edes vähän. Kobram ja pojat irrottivat tykit korjauksen ajaksi parempaan käyttöön. Asensimme niistä kaksi vartioimaan alusta Kastanjaportin lähelle muurille. Säädimme rautavahvikkeilla niin, ettei niillä voi ampua Tahtorakia, kun se makailee siinä puolustuskyvyttömänä – siltä varalta, että vihollinen soluttautuisi muurille. Se tuntuu tällä säällä aika kaukaiselta uhkakuvalta.

Irrotimme yläpotkurin korjattavaksi. Alapotkuri pitää tehdä kokonaan uusiksi. Siihen toimii paikallinenkin puutavara. Olen varma, että tuuli on katkonut enemmän kuin tarpeeksi suuria kuusia lähialueilta. Kukaan ei tietenkään uskalla vielä lähteä niitä katselemaan. Sava ja Garson laativat uudet piirustukset potkuriin. Tarkistin ne ja tein muutamia ehdotuksia. Toista sivumoottoria ja muutamaa kuhmua lukuun ottamatta koneisto säilyi kasassa. Kunnolla valettu kestää!

Kirjoittaja salli itselleen tyytyväisen hymyn. Ontor heitti lapiollisen hiiliä takkaan. Ainakin niitä säästyi nyt, kun kukaan ei uskaltanut lentää. Kipinöitä nousi hormiin, tapiiri kierähti selälleen. Sen jalat törröttivät ylöspäin. Kärsä ja vaaleanpunainen kieli tärisivät, kun eläin maiskutti suutaan ja jatkoi kuorsaamista. Sade piiskasi ikkunoita.

Sammio saa pelata tulevaisuudessa kuhmuineen. Jääkööt voitonmerkeiksi. Sivumoottorit tekisi mieli suunnitella kokonaan uudestaan. Ne ovat liian alttiita hyökkääjille. Ja törröttävät epäelegantisti kyljistä.

Kirjoittaminen taukosi hetkeksi, kun muistiinpanojen laatija harhautui piirtämään sivun laitaan pari nopeaa luonnosta ilmalaivan työntömoottoreista.

Uskomaton sattuma, että saimme hoidettua Rumisgonen juuri ennen tätä myräkkää. Jos se olisi osunut kesken operaation, olisimme joutuneet jäämään sinne tai tekemään pakkolaskun Hosu-Wahille viikoksi – tai pidemmäksikin ajaksi. Ja jos emme olisi ehtineet ilmaan ennen sitä, olisimme jääneet tänne murehtimaan ilman ajankohtaista lentotiedustelua Rautasiivestä, varmana siitä, että se on kääntänyt kurssinsa ja ikkuna on sulkeutunut iäksi. Mutta nyt meillä on ruokaa ja vähemmän nälkäisiä suita, ja vähemmän asukkeja taloihin, joiden katot vuotavat. Ja ne vuotavat. Oliko se johdatusta? Vai paljon puhuttu kohtalo? Pitäisi kysyä Ruskolta, kun selvitän Hoton asiaa.

Tongu laski kynän sille varattuun koloon pöydästä ja venytteli pitkiä käsiään. Ikkunalasi oli aivan märkä ja vaikutti olevan jatkuvassa liikkeessä. Oli alkuilta, mutta suoraan sanottuna näkymä ei juuri eronnut päivästä. Vesi imi kaiken valon.

”Lähden linnoitukselle”, sanoi jätti tovereilleen. ”Vien tavarat työmaalle ja käyn katsomassa Hotoa. Nähdään.”

”Älä lennä mereen. Vaarallista lentää, vaarallista jopa kävellä”, sanoi Ternok.

”Tarvitaan melkoinen tuuli nostamaan minut ilmaan”, naurahti Tongu väsyneesti. Kovin paljon kovempaa puhuria ei kuitenkaan olisi tarvittu, mietti jätti, kun käveli kohti länttä ja sadesumun keskellä kohoavaa tornia ja sen muureja. Sadeviittaa hän ei vaivautunut ottamaan, se olisi vain toiminut purjeena – ja tuskin suojannut kaikkialle pääsevältä vedeltä.

Ennen tätä syksyä kukaan ei varmasti ollut toivonut, että Kakkostiellä olisi kaiteet. Nyt niistä olisi ollut hyötyä. Tongu toivoi, että kuka tahansa häntä kevyempi miettisi kahdesti, ennen kuin lähti ulkoilmoihin. Kaupungissa muurit sentään toivat vähän tuulen suojaa – mutta uutena uhkana olivat rakennuksista lentävät kattotiilet, paanut ja rahi-petojen muotoon taotut tuulensuuntaa selventävät koristeet. Projektiileja väistellen Tongu eteni Kastanjaportille ja jätti märän tarvikearkun emoaluksensa alle, josta Laivaston matoranit kiskoivat sen ylös Tahtorakin sisuksiin.

Sillalla kulkija sai olla erityisen tarkkana, sillä joki kuohui kuin mikäkin koski. Siihen iso osa saaren sademäärästä lopulta päätyi. Ussalinselällä oli sentään kaiteet. Admin-aukiolla kellotornin ympärille oli kasattu runsaasti hiekkasäkkejä, jottei puinen hökötys lentäisi taivaan tuuliin. Se oli ollut paikalla jo puulinnoituksen aikana, ja oli monille kaupunkilaisille rakas. Päästyään linnoitukseen Tongu jäi pitkäksi hetkeksi vain levähtämään ja kuivumaan aulan sohvalle. Tuuli ja sade piiskasivat ikkunoita, pisarat naputtivat vuotokohtien alle asetettuihin ämpäreihin.

Hoton tilanteessa ei ollut mitään uutta. Radiak ja Kupe olivat tehneet parhaansa, mutta vammat olivat vakavat. Matoralaisen pää oli kuulemme jotakuinkin kunnossa, mutta kipujen takia lääkärit olivat laskeneet hänet pois tietoisuuden piiristä. Tilanne oli sentään selkeämpi kuin Ternokilla aiemmin; lääkärit tiesivät, missä oli vika. He eivät vain osanneet korjata sitä.

Eikä osannut Tongukaan, joten hän lähti pois istuttuaan matoralaisen vierellä tovin. Ulkona oli vieläkin tuulisempaa, itse Admin-torni näytti huojuvan, mikäli se oli edes mahdollista. Sade oli hieman hellittänyt. Aivan kuin pilvet olisivat repeilemässä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä hyväksi, uskalsi Tongu ajatella puskiessaan kohti Satamakatua. Jos vaikka Keskiuuden biljardipöydissä olisi vapaata: pakosti jokunen vakiopelaajista oli nyt Rumisgonessa. Jätti haaveksi revanssiottelusta Tyznyä vastaan. Tongu tiesi kenkäkauppiaan jääneen saarelle, sillä Bloszar oli kertonut siitä hänelle osaksi onnellisen ja osaksi huolestuneen näköisenä.

Saapuessaan kievarille Tongu ihmetteli, miksi niin moni oli tullut sateeseen ja tuuleen sen surkealle terassille. Huolestuneet kasvot olivat kääntyneet kohti taivasten valtakuntaa, eikä jättiläisen auttanut kuin seurata perässä. Pilvet olivat rakoilemassa, ja paljastivan Klaania kaitsevan toa-tähtien parven. Mutta joku siinä ei täsmännyt. Viimeksi hän oli katsonut tähtiä ilmalaivansa kannelta, mutta nyt taivaat olivat toisenlaiset. Ja ne liikkuivat. Tähtikuvio oli tiheä, elävä valojen kudos, ja se muodosti käsittämättömän kokoisen silmän, joka räpytteli ja pälyili haroen maata ja taivaankantta.

”Mata Nui meitä auttakoon…” henkäisi yksi terassin matoralaisista. Toinen oli syventynyt rukoukseen.

Noita painoi oven kiinni takanaan raskaasti työntäen, ja käänsi sen lukkoon. Oveen nojaten hän muisti viimein hengittää. Hänen kehonsa värisi, ja sydän sykki rintaa puristaen. Tuuli ulvoi syöksyessään päin ikkunaa. Ja kun ikkuna kerran oli saanut hänen huomionsa, tajusi hän Sen katsovan suoraan ikkunasta sisään. Kun verho oltiin kiskottu ikkunan eteen, vähäinenkin ulkoa tullut valo katosi, ja huone lepäsi pimeydessä.

Ei silmä itsessään häntä haitannut. Hän oli tottunut infernaalisiin ennenäkyihin. Niistä saattoi oppia sen minkä saattoi, ja sitten ohittaa. Mutta tämän näkivät muutkin, se oli käynyt selväksi. Ja se rikkoi viimeisenkin turvasataman: vaihtoehdon, että ehkä tämä olikin vain hänen omaa hulluuttaan, eikä maailman. Ei, selvää se oli: maailma oli sekaisin, kaikista merkeistä päätellen loppumassa. Oli kuitenkin eri asia nähdä merkit vain oman yksinäisyytensä keskeltä. Tavallisesti astuminen muiden seuraan muistutti, että kaikki aina jatkui kuitenkin. Sen turvasataman oli myrsky ajanut aaltoihin.

Vapisevin käsin noita sytytti kynttilät Sokeattaren alttarilla. Ne valaisivat puisen patsaan, mutta se värisi noidan näkökentässä, eikä hänen katseensa tarkentunut oikein. Ei apua siltä suunnalta.

Vaikka kynttilät valaisivat vain himmeästi, noidan silmät olivat tottuneet hämärään. Valon ainut tarkoitus olikin olla epätoivoinen yritys rauhoittaa hänen mielensä. Se, mitä hänen seuraavaksi täytyisi tehdä, olisi turvallisempaa tyyneyden vallitessa. Noita harkitsi hetken istumista, kuten värikäs munkki oli opettanut, mutta se tuntui tänään väärältä. He olivat valinneet erilaiset tiet.

Ei, apua oli löydettävä mistä kykeni sitä etsimään. Noita romahti lattialle ja kuristui sikiöasentoon. Kapeat sormet puristuivat kaulalla riippuvan kristallin ympärille.

Nenya ei aluksi sanonut mitään, istui vain pöydän äärellä, ja kaatoi vettä pöydälle jätettyyn kulhoon.

”Sinä tiedät jo, että minusta ei ole apua tänään. Olin tarpeeksi lähellä tietääksesi, ettei tuo ole vettä.”

Noita tuhahti lattialta takaisin. ”Älä viitsi esittää noin kirjaimellista. Sinä tunnet synnyt. Mistä se tulee?”

”Sinä näit sen! Suljit verhon ettet näkisi!”

”Näin, mutten ymmärrä! Miksi nyt? En ole valmis tähän! Meillä oli niin paljon työtä tekemättä…”

”Ymmärtäisit jos suostuisit ymmärtämään! Sinä olet jo tehnyt itsestäsi minun kuvani. Et tarvitse minua, nyt.”

Nenya nousi tuolilta, otti muutaman askeleen kirjahyllylle ja poimi sieltä koristeettoman puisen rasian. Sanatta hän tarjosi sitä noidalle, joka istui nyt lattialla kädet polviensa ympärille käärittynä.

Noita epäröi muutaman hengityksen verran, mutta tarttui sitten rasiaan. Hän laski sen varovasti lattialle ja avasi sen kannen.

”Mitä sinä luulet voivasi tehdä?” Vilya kysyi kyykyssä noidan vierellä.

”Pelastaa heidät. Kaikki. Vapauttaa tämä kaupunki, ainakin.”

”Sinä tiesit aina, ettei se muuttaisi mitään. Me teimme parhaamme.”

”Hah! Luovuttajan puhetta! Meidän pitäisi olla kaduilla, julistamassa Totuutta maailmanlopun profeettana!” Heistä tulisieluisin, Narya, innostui välittömästi uskottelemaan. Hän tuuppasi Vilyaa sivuun. Vilya hymyili siskolleen, mutta siirtyi silti syrjään.

”Uskotkohan tuohon itsekään? Tuulen yli sanojasi ei kuulisi kukaan, vaikka pysyisitkin itse pystyssä.” Takana pöydän äärellä Vilya varisutti kädestään lehtiä teekulhoon.

Noita pudisti päätään. ”Te olette parodioita itsestänne.” Hän silmäili rasiaa koskettaen kevyesti kahta kristallia sisällöstä päällimmäisinä. Hänen katseensa viipyili mustassa kangasmytyssä niiden alla. ”Ehkä…”

Naryan kasvoilla vilahti hätäännys. ”Hei, odota hetki. Vilya on oikeassa, rauhoitu ensin vähän.” Vilya tarjosi teekulhon Naryalle, joka otti sen vastaan kumartaen hillitysti. Kulhosta alkoi nousta höyryä, ja Narya asetti sen maahan noidan eteen. Narya asettui risti-istuntaan noidan eteen, ja noita seurasi esimerkkiä.

”Sinä tiedät, mitä hän sanoisi.”

”Ehkä minun on kuultava se,” noita vastasi.

Narya huokaisi, ja noita kohotti kulhon huulilleen.

Hetken kuluttua noita laski kulhon takaisin lattialle ja nosti mustan käärön esiin. Kääreenä toiminut kangas oli kulunut ja reikäinen viitta, jonka hän asetteli harteilleen. Käärön sisältä oli paljastunut sirpale valkoista kristallia. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja sulki silmänsä.

Avattuaan ne, hänen henkensä kulki levollisemmin kuin moneen päivään. Kuu paistoi muinaisen tornin raunioiden yllä, ja vaikka muisto oli tehty surusta, se suru oli ehtinyt kulua kaipuuksi vuosien myötä.

Vanhempi noita mustassa viitassaan istui hänen vierellään. Piilottaen taakseen paikan, jossa kolmen sisaren ruumiit kai yhä makasivat.

Myrskystä ei ollut tietoakaan. Aallot löivät harmaata rantaa vasten hiljaa, hiljaa.

Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Se oli tärkeämpää kuin mikään, mitä sanoin olisi voinut välittää.

Kun makuta laskeutui taivaista, hiljaisuus oli ohi.

”Sinä tiesit aina sen päättyvän.

Kaikki, mikä alkaa, päättyy.

Senkö tulit kuulemaan?”

Noita käänsi katseensa epätoivoisesti poispäin.

Kultakaapuinen makuta laskeutui alemmas, yhä taivaallista valoa hohkaten.

”Kaikki nousee tyhjyydestä, kaikki palaa tyhjyyteen. Murhe on vain sitä, kun unohtaa sen. Sinä olet jo kuollut lukemattomat kerrat, ja tulet kuolemaan uudelleen. Entä sitten? Olemassaolon kauneus on muutoksen kauneutta. Muutoksen kauneus on vapauden kauneutta. Vapauden kauneus on kuoleman kauneutta. Tämän maailman synty vaati tuhannen kuoleman. Kieltäisitkö tuhannelta seuraavalta olemassaolonsa?”

Valtiattaren katse oli vaativa. Kuolleet sisaret seisoivat nyt tulevan noidan vierellä, meren rannalla.

”Nousemme merestä, itsemme kuvina.”
”Kasvomme kuluneet, annamme takaisin.”
”Qwinyan opetukset, Taracánon sanat. Sinä tunnet ne kaikki.”
”Se, millaisen lopun kirjoitamme, määrittää seuraavan alun. Etsi merkitys siitä. Paljasta, mitä Marraskasken alta versoo. Vaikket itse sitä näkisi.”

Lämmin merituuli puhalsi aution saaren ylitse hivellen sen tyhjiä kallioita. Kuu heijastui merestä, jonka pisarat eivät eronneet kyynelistä.

Noita avasi silmänsä. Myrsky ulkona ei ollut vaimentunut, eikä valo palannut.

Hän hengitti pitkään pimeyttä ja kuolemaa.

Sitten, viimein, kaikesta huolimatta, hän nousi, ja astui ulos.

Oli käynyt uskomaton tuuri, että Jake oltiin löydetty ajoissa.

Kapteeni Notfun oli ollut varmasti koko maailman ainoa idiootti, joka olisi ollut lähdössä purjehtimaan sillä kelillä. Jardirt oli ehtinyt paikalle juuri, ennen kuin kapteeni oli ollut nostamassa ankkuria. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kiskoa Notfunia sieltä irti väkisin, sillä tämän toimet olivat jo keskeytyneet tämän huomattua kylmänä tärisevän olennon satamassa vain parinkymmenen metrin päässä Kuole Yön Tärtä II (timon) paikasta. Notfunin veren alkoholipitoisuus oli sen verran alhainen, että hänkin ymmärsi, että oli kiire. Hypotermiaan pysähtynyt Jake oli kaatunut satamalaiturissa olevaan myrskyn tekemään koloon.

Se, että tällä oli pyörät alla, helpotti raahaamista. Notfun ja Jardirt saivat tärisevän rullailijan kiskottua sairasosastolle, jossa Radiak otti tämän vastaan. Merirosvot jäivät hetkeksi kuivattelemaan itseään aulaan ja katsoivat, kuinka osaston hoitajat kantoivat kasan vilttejä Jaken suuntaan. Jossakin oli kuulemma myös schiludomilaisten nukan kuivattamiseen tarkoitettu lämpölamppu, jota etsittiin tohinalla.

Merirosvot poistuivat lopulta kiitosten kera, ja Radiak päätti olla sanomatta mitään, kun Notfun sujautti yhden aulan pöydällä olleen desinfiointiainepullon takkinsa sisälle.

Lampun alla osaston perimmäisessä nurkassa värjöttelevä Jake oli alkanut hiljalleen virkoamaan. Hän oli ollut tajuissaan koko sen ajan, kun hänen pelastajansa olivat raahanneet hänet linnoituksen halki sisätiloihin. Liikkumaan hän ei kuitenkaan vieläkään pystynyt. Valtavasta vilttikasasta huolimatta hän tärisi edelleen hallitsemattomasti. Se, mitä Radiakkaan ei tiennyt, oli, ettei siitä kaikki johtunut kylmästä. Osa Jakesta vain reagoi sillä tavalla taivaalta piiskaavaan sadeveteen.

Siitä poistuminen oli kuitenkin jo antanut hieman tilaa hänen ajatuksilleen kulkea. Harhaiset kauhukuvat muinaisista tuomionpäivistä olivat muuttuneet jokseenkin kontrolloitaviksi ajatuksiksi. Hän ei ollut kuitenkaan varma, oliko sekään hyvä asia.

Ennen kaikkea Jakea harmitti. Hän oli viettänyt Bio-Klaanissa vasta muutaman kuukauden, ja oli siinä ajassa ehtinyt rakastua paikkaan tavalla, jota ei ollut osannut odottaa. Toki saarta kuristava tuholaisongelma hieman synkisti hänen mieltään, mutta silti hänellä oli ollut sen linnakkeen muurien sisällä hauskempaa kuin missään muualla elämänsä aikana.

Jo ensimmäisen viikon jälkeen hän oli tiennyt, että oli tullut oikeaan paikkaan. Nyt hän kuitenkin muisteli sitäkin lähinnä kauhulla. Sinä samana yönä, kun rautaiset koneet olivat hyökänneet, oli jokin hänelle tuttu yrittänyt saada hänet takaisin kotiin.

Se oli kutsunut itseään Atamaksi, mutta Jake oli nähnyt sen valheiden läpi. Toa oli kutsunut itseään halki historian yhtä monella nimellä kuin tällä oli ollut kasvojakin. Atama silloin. Nykyään mitä lie. Jake kuitenkin tiesi, ettei ajan toia ollut koskaan ollutkaan enemmän kuin se yksi. Se, joka puhui Äidin puolesta. Ja Äiti olisi halunnut Jaken kotiin.

Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Jos Keltainen Tähti tarvitsi kruunuprinssiään, se saattoi tarkoittaa vain, ettei Äiti enää luottanut kuningattarien kykyyn lunastaa valtaistuintaan takaisin. Ja nyt, myrskyn piiskatessa pohjoista maailmaa, hän tiesi, että Äiti oli tulossa takaisin, ja hän olisi pettynyt. Ei vain tyttäriinsä, vaan myös vanhimpaan poikaansa – häneen.

Hän tiesi paetessaan, ettei hänen rauhansa kestäisi ikuisesti. Survottuaan lihansa rujon metallisen kuorensa sisään, hän jätti taakseen paljon muutakin kuin ajan hänelle määräämän polun. Hän jätti taakseen myös siskonsa ja veljensä, jotka olivat häntä jo pienen ikuisuuden etsineet. Ja hän tiesi, että jos he hänet löytäisivät, odottaisi häntä jälleen se tyhjyyden synkkä syleily, jonka hän oli taakseen jättänyt.

Jos Cah’vadok ja Gah’vadok eivät saaneet Äidin maailmaa takaisin kellolta, mitä hän olisi voinut tehdä? Jak’vadokin aikakausi ei olisi ollut siskojensa yritystä kummoisempi.

Hän yritti saada jotain sanotuksi, kun yksi sairasosaston hoitajista tuli vaihtamaan märät viltit kuiviin. Hoitajalle tuli kuitenkin nopeasti kiire, kun sairasosastolle kannettiin jotakuta uutta.

Jake ehti nähdä hahmon vain vilaukselta, mutta ehti kuitenkin tunnistaa sen samaksi laihaksi mustaksi tyypiksi, joka oli käynyt juttelemassa hänelle muutama ilta sitten rannassa. Hän ei muistanut tämän nimeä, mutta tunnisti tämän paikalle tuoneen toan Kepeksi. Toa pyyhki hikeä otsaltaan ja astui jonnekin syrjemmälle keskustelemaan Kupen kanssa. Ilta oli ollut täynnä murheitä myös muille.

Hänen lihansa lämmitessä hitaasti haarniskansa sisällä, Jake ei voinut kuin rukoilla armahdusta. Jos Äiti oli todella tulossa takaisin, olisi hänen kohtalonsa palata hänen rinnalleen, vaikka se tarkoittaisikin kaiken hänen saavuttamansa hylkäämistä. Hänet joko lukittaisiin ikuisiksi ajoiksi parvien uudeksi kuninkaaksi tai…

… hän ei halunnut ajatella sitä toista vaihtoehtoa.

Kultakello lensi ilmaan noin tuhannennen kerran. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.

Hän makasi sängyllään ja tuijotti kattoon. Vinyylisoitin pauhasi surkeaa viulusonettia. Ulkona satoi kaatamalla. Suuri Henki pilkkasi hänen suruaan. Ajatukset kiersivät ikuista kehää. Miksi sinä teit sen? Mikset valinnut paremmin? Mitä ihmettä sinä teet nyt? Miksi sinä teit sen?

Kultakello lensi ilmaan. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.

Mitä hän nyt tekisi? Miten hän muka pääsisi ikinä eteenpäin? Ei sen katumuksen kanssa voinut elää. Abzumo oli tehnyt sen vain sinun takiasi… hän vain toisti virheitään uudelleen ja uudelleen. Ne eivät koskaan päättyneet.

Hän ei ollut puhunut kenellekään makutan viestin saatuaan. Nykyään hän kyllä ymmärsi masennustaan paremmin, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä. Se pohjaton suru tuntui paljon kipeämmältä kuin hänen aiempi hätänsä. Mikset valinnut paremmin, Matoro?

Kultakello lensi taas ilmaan. Ja jälleen kerran hän nappasi sen. Ensimmäisen muutaman kerran jälkeen hän oli onnistunut nappaamaan sen joka kerta. Kellon paino – ja miten se jakautui – olivat käyneet jo hänelle tutuksi. Joten hän jatkoi sen heittelyä. Ja jatkoi sen nappaamista. Kuin odottaen, että jollakin niistä loputtomista heitoista universumi tekisi väliintulon ja aiheuttaisi jotain normaalista poikkeavaa.

Hän oli pyöritellyt ajatuksia päässään niin pitkään, ettei hän edes ensin huomannut, kun täsmälleen se tapahtui. Kun hän tällä kerralla nappasi kellon taas ilmasta ilmalennon päätteeksi, oli hänen kätensä kastunut.
… kastunut?

Kyllä, kellon keltainen kuori oli kostea. Matoro avasi sen kannen, ja vuoto vain paheni. Oli kuin kellon koneistosta olisi pursunnut vettä, joka puristui läpi jokaisesta pienestä raosta, minkä se saattoi löytää. Valokuvakin oli kostea. Hän oli melkein vain repinyt sen irti jo aikaisemmin, mutta jokin idioottimainen toivo oli estänyt häntä.

… miksi helvetissä siitä tuli ulos vettä?

Matoro maistoi sitä. Se oli suolaista, kuin merivesi. Ja sen sivussa… jokin toinenkin maku. Kuin rautaa.

Ulkona välähti salaman iskiessä taas jossain koillisessa. Hän oli maannut sängyssä niin pitkään, että jaloilleen palaaminen tuntui kummalliselta. Pakko kuitenkin oli. Ulkoa kaikuvat kiljahdukset ja huudot iskivät viimein masennuksen läpi ja saivat hänet kurkistamaan ikkunasta.

Hän oli sivusilmällään huomannut sen jo aiemmin, nimittäin oudon valon, joka taivaalla paistoi. Nyt sitä osoittelevat sadetta uhmaavat klaanilaiset olivat herättäneet ilmeisesti puoli linnoitusta ihmettelyllään, sillä valoja syttyi parhaillaan kaupungin muihinkin ikkunoihin.

Taivaalla mollottava valtava silmä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia, jonka Matoro huomasi, vaan massa, joka oli kerääntynyt hänen ikkunalaudalleen.

Sade oli alkanut kondensoitua lihaksi, ja sitä oli kaikkialla.

”Mitä…” hän ehti saada ulos suustaan, kun ääni hänen päässään vastasi. Ääni, jonka hän tunnisti.

”Antaisin mitä vain, että olisit täällä…”

Ja vaikka ääni oli tuttu, oli siinä seassa jotain muutakin. Sillä Itroz ei olisi luultavasti sanonut mitään sellaista…

… mutta Matoro tunsi jonkun, joka ehkä olisi.

Koillissakara

Cestainu Kuolematon oli kuollut viime yönä.

Sadatteleva Deleva melkein kaatui rantaveteen, kun vene, jota hän yritti työntää, nytkähti nopeasti eteenpäin rantahiekalle. Halawe seisoi rannan puolella sateessa ja keskittyi parhaansa mukaan aluksen liikuttamiseen. Jokainen aalto tuli hieman edellistä pidemmälle. Aamulla Rúcioron rannalla sää oli tuntunut tuuliselta, mutta puoleenpäivään mennessä se oli äitynyt todelliseksi rajuilmaksi. Onneksi Inozyan torpedovene oli vankkaa tekoa.

“Auta nyt vähän”, Deleva tiuskaisi. Kalmies oli kylmissään ja väsynyt.
“Sade… se häiritsee minua”, Halawe parahti. “Ilman tätä kirottua keliä tämä alus olisi jo pitkällä maissa.”
Deleva maistoi pisaroita suupielestään. “Maistuu kyllä todella pahalta”, hän sylkäisi.
“Koko sade tuntuu niin väärältä. On vaikea olla yhteydessä alkuvoimiin, kun mieli tekee tepposet tämän myrskyn suhteen.”
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä vain, että tämä ei ole vain poikkeuksellisen rautapitoista sadetta. Tässä on jotain muuta pahaa…”
“Lisää vastoinkäymisiä tässä nyt enää kaivattiin.” Deleva tuhahti, mutta siinä vaiheessa matkaa sille saattoi vain nauraa.
“Malta mielesi, Deleva. Kyllä me vielä näemme Nurukanin ja muut. Tämä sade tuntuu jyskyttävän takaraivossani. On vaikea mieltää ilmansuuntia. Magneettikentät vaihtavat napaisuuttaan mielivaltaisesti.”

”Teidän kannattaisi tulla sisälle mahdollisimman pian!” Angien yritti kailottaa läpi myrskyn. ”Se on kohta päällä!”
Selakhilla oli päällään varmaankin Rienaajalle kuulunut liian pitkä mutta tyylikkään sininen sadetakki. Toien raataessa rantavedessä tämä oli pysynyt veneen kannella, ja oli jäänyt tuijottamaan koillisesta lähestyvää myrskyrintamaa. Se nousi kuin koko horisontin kattava harmaa seinä, ja lähestyi heitä nopeammin kuin minkään myrskyn pitäisi.

Toain tai pikemminkin Delevan työ sai kelvata. Deleva ja Halawe seurasivat selakhia sisälle alukseen. Heidän mukanaan veneeseen tuli litroittain vettä. Rankkasade yltyi. Se oli täyttänyt aluksen raahausjäljet melkein välittömästi.

Halawe piteli valokivilyhtyä kädessään. Yleensä hän olisi lennättänyt sitä edellään, mutta nyt ei voimista ollut juuri apua.

”Tämä alus on suunniteltu kestämään vähän raskaampaakin tulitusta”, Angien sanoi lähinnä rauhoitellakseen itseään. ”En kyllä tiedä, onko panssarilevyillä mitään väliä tuota vastaan.”

Ahdas komentosilta oli sekasorron vallassa pikaisen rantautumisen jäljeltä. Merikortit oli hädin tuskin pelastettu suljettuun laatikkoon. Angienin laukusta pilkisti sekä Tarkastajan kovia kärsinyt Tryna että silmätön Iden.

“Halawe, sanoit että myrsky tuntuu sinusta väärältä”, Deleva sanoi. Hän istui kyyryssä. ”Itse tunnen sen sydänalassani. Se jotenkin resonoi sydämeni ja tämän metallin kanssa. Palaminen kuuluu siihen mitä aistin vahvasti. Kaikella aineella on sisäenergia, joka voi tulla esille lämmön muodossa. Tässä sateessa on jotain väärää. Se rikkoo luonnonlakeja.”

“Hienoa, että sinäkin huomaat sen”, Halawe naurahti kuivasti ja avasi lämpökiven kotelostaan.

”Oletteko te sitten koskaan kuulleet mistään tällaisesta?” Angien kysyi toilta. Veneen metallinen ranka valitti tuulessa, ja koko alus kallistui hieman.

“Tren Kromin myrskystä on joskus puhuttu”, Deleva vastasi.

”Tren Kromin myrsky on vain joku tuomiopäivän legenda”, selakhi pyöräytti silmiään.

“Niitähän riittää”, Halawe nauroi. “Sinäkin liityit Bio-Klaaniin, Deleva, ja toit nämä tuomiopäivän profetiat mukanasi.”

Angien vilkaisi ohimennen Cestainun naamiota ja sen ahdistavaa, tuomiopäivästä muistuttavaa rikkinäistä katsetta. Ehkä siitä ei kannattaisi puhua vielä.
”Tuntuu silti oudolta sattumalta”, hän mutisi. Sade ropisi kovempaa ja kovempaa, eikä kukaan oikein sanonut mitään. Myrskyrintama oli nyt siellä, mistä he olivat purjehtineet tunti sitten.

”Olen tänään kirjoittanut ylös kaiken, mitä muistan Cestainun sanoneen”, Angien sanoi hiljaa. ”Ihan vain että on dokumentaatio, jos meille käy kuin Tohtori Nizille ja kaikki kokemamme päätyy hautaan ennen aikojaan…”

“Emme me tähän myrskyyn kuole”, Deleva yritti lohduttaa.
“Jomotus päässäni tuntuu yltyvän”, Halawe valitti.

”Meillä on Ibu-kalia lääkintälaukussa”, selakhi sanoi äänessään äkkiä huolta. Hän kurotteli punaista pakkausta ruorin sivulta ja heitti sieltä pienen pullon Halawen suuntaan. Tämä sai hädin tuskin koppia, ja nieli saman tien useamman tabletin.

Delevaa kävi sääliksi Halawen näkeminen sairaana ja kömpelönä. Hän toivoi sen johtuvan vain myrskystä, ja menevän ohi pian. Varjotun salamurhaajan olisi hyvä olla toimintakuntoinen, jos kohtaisivat vastarintaa loppumatkan aikana.

”Luuletko sitten, että tämä myrsky liittyy Tarkastajan kuolemaan?” Deleva kysyi.

Angien katseli hetken myrskyävää merta.
”No, kun olin… toisella puolella, hän kyllä puhui minulle tuomiopäivästä ja taivaan särkymisestä. Hän sanoi sen olevan vääjäämätöntä. Hänhän puhui tuomiosta sinullekin. Kieltäydyn uskomasta, että tällainen myrsky olisi sattumaa.”

“Sanooko Meren Äiti sinulle mitään?” Deleva kysyi äkkiä. Viimeksi siitä hänelle oli puhunut Torie, joka oli marssinut kaartinsa kanssa syvyyksiin.

”Se on ilmeisesti zyglak-legenda”, Angien kohautti olkiaan. ”Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Cestainulla on sen kanssa. Ähh, taas yksi polku tutkittavaksi. Meren Äiti ja Sokea Jumalatar ja Tuomiopäivä… Kuinka loputtoman turhauttavaa, että meillä ei ole tässä paatissa mitään, mikä toistaisi niitä Tohtori Nizin muistiinpanoja…”

Steltinmeren yläpuolella

Helvetillisen tempestin alkupiste alkoi näkyä. Lepakonsiipinen, hainhampainen jättiläisluoti lensi sitä kohti vääjäämättä, mutta myrskytuulet alkoivat haitata sen kulkua huomattavasti. Lentokoneen ohjaimissa istuva Harmaa Aine oli huolestunut: xialaiset tiedustelukopterit olivat atomisoituneet jo kymmenen kilometriä aiemmin.

Arkkitehti istui valtaistuimellaan koneen hytin perällä. Tämän palvelija vilkaisi tätä varovaisen pahoittelevasti.
”Valtias, näyttää siltä, että myrskyn silmään murtautuminen tulee olemaan hankalaa.”

Lentokone tärisi holtittomasti. Armoton sade piiskasi sen pintaa, ja tuulet riepottelivat sen siipiä. Moottori ärjyi sylkien verta kudosnesteisen sateen sekaan.

”Hyvä on”, makuta murahti ja nousi laiskasti istuimeltaan. ”Sitten minun on kai tehtävä se itse. Pidä kohtuullinen etäisyys episentristä.”

Hainkita avautui, ja siivekäs olento syöksyi siitä ulos. Myrskyn keskipiste oli, kuten makuta oli epäillyt, suoraan Baterra-aseman kohdalla. Hän kokeili manipuloida luonnonvoimia ja saada myrskyä hieman talttumaan, ja pienen hetken se tuntuikin niin tekevän, mutta sitten uusi puhuri iski häntä vastaan ja sade puukotti häntä kuin sata tikaria. Kuten hän oli arvellutkin, tämä myrsky ei ollut millään tavalla luonnollinen eikä se siten totellut häntä. Vaan ei sillä väliä, koska hän oli luonnonkatastrofeja väkevämpi.

Lentokoneen kiertäessä jo kauemmas makuta alkoi muuttaa muotoaan: se paisui kooltaan kymmenkertaiseksi hukuttaen siipiä lukuun ottamatta kaikki raajat ja pään, muuntui sitten aluksensa tapaan virtaviivaisen luotimaiseksi, siihen kasvoi seitsemän uutta siipiparia olemassa olevan seuraksi, ja lopulta massaan uponneet kasvot ilmestyivät jälleen olennon kärkeen.

Veden ja ilman alkuvoimat koettivat riepotella turmion enkeliä parhaansa mukaan, mutta tämä pyyhälsi valtavalla voimalla niiden läpi, kohti hurrikaanin suurinta raivoa, kiihdyttäen itsensä suunnattomaan nopeuteen. Tämän lähestyessä vääjäämätöntä määränpäätään myrskyn tähän kohdistama väkivalta sen kun yltyi. Jos jokin olisi ollut vielä elossa episentrin tuntumassa, olisi se saanut todistaa pienimuotoista sulkasatoa, jonka tähteet tempautuivat myrskyyn.

Mutta enkelin itsepintaisuus voitti merten jumalten kirouksen.

Myrskyn silmässä oli tyyntä. Tai niin olisi ainakin voinut luulla tuulten hellittämisestä: pyörremyrsky mylläsi Abzumon ympärillä mutta jätti keskelle koskemattoman lieriön. Meri sen sijaan ei luovuttanut vieläkään – se oli lähes yhtä villi kuin keskustasta hieman kauempana, alueella, missä laivat välittömästi murskautuivat päreiksi.

Valtaisan kuusitoistasiipisen pedon katse kohdistui veden pintaan, joka suorastaan kupli. Se… se kiehui? Meri kiehui – siitä suorastaan nousi polttavan kuumaa höyryä. Abzumon silmät kapenivat viiruiksi. Höyryssä oli lihan aromi, kuin joku olisi vasta teurastanut mata-naudan ja pilkkonut sen fileiksi. Mitä helvettiä täällä tapahtui?

Sitten jokin muu kiinnitti pimeyden olennon huomion: häntä kohti lähestyi… toinen myrsky.

Toinen myrsky? Toden totta – hän tunsi selvästi, kuinka koillisesta, jostain kristallisaarten suunnalta, lähestyi toinen lähes yhtä mahtava hirmumyrsky kuin se sykloni, jonka silmään hän oli tiensä taistellut. Ja se lähestyi nopeasti eikä sitä käynyt pysäyttäminen.

Nopeasti Abzumo kääri siipensä ympärilleen suojaksi, kun kaksi myrskyä törmäsivät toisiinsa aiheuttaen jonkinlaisen räjähdysmäisen reaktion. Meri kiehui nyt niin rajusti, että roiskeet olisivat korventaneet matalalla lentävät merilinnut, jos jokainen niistä ei olisi jo ajat sitten kuollut kymmenten merimailien säteellä. Kun törmäyksen pahimmat efektit olivat ylittäneet makutan, tämä levitti jälleen siipensä. Hän oli menettänyt korkeutta vain hieman, mutta nyt myrskyn silmä liikkui – varmasti toisen siihen törmänneen syklonin vaikutuksesta.

Liikkuvan pyörremyrskyn reunan iskiessä Abzumoon litroittain sadetta roiskui hänen päälleen, eikä se enää tuntunut edes teeskentelevän olevansa vettä. Kudosrihmastoa jäi hänen siivilleen niljakkaaksi kerrokseksi. Hän pudisti ne päältään ja sinkosi itsensä myrskyn perään. Keskusta oli alkanut liikkua hirvittävällä tahdilla suoraan pohjoiseen, kohti sitä valtavaa kirkasta silmää, joka taivaista tuijotti. Ja nyt makutan alkoi olla vaikea pysyä sen kyydissä, sillä yhteentörmäys oli selvästi hajottanut syklonimaisen rakenteen; myrskyn silmä alkoi hajota käsiin.

Ja hetken enkeli sen kuuli: ääniä. Tietoisten, elävien olentojen ääniä. Kirkaisuja, kiljumista. Tavallisesti musiikkia hänen korvilleen, mutta… mistä se tuli?

Se voimistui. Oli kuin miljoonat kidutetut sielut olisivat huutaneet tuskissaan… kuin koko maailman kaikki kansat olisi vangittu meren pohjaan kitumaan kiehuvassa vedessä.

Myrsky vei voiton. Makuta lätkähti läpi pyörteestä, joka repi irti kolme tämän siivistä. Jäljelle jääneet siivet löivät raskaasti pitääkseen valtavan olennon ilmassa. Kun tämä sai hahmotettua jälleen maailman suunnan, oli hybridihurrikaanin keskusta jo kaukana. Epäilemättä se tuhoaisi kaiken tieltään.

Makuta Abzumo ei ollut tyytyväinen, sillä ulompien jumalten puuttumista hänen ja Ficuksen suunnitelmiin hän ei ollut osannut ennalta nähdä.

Ga-Metru

Sanahan asuinrakennus oli yksi metrunsa vanhimpia ja selvästi aivan liian suuri yksittäisen matoranin asutettavaksi. Tiluksia oli paljon. Aidattu etupiha oli suurempi kuin monet lähialueiden puistoista. Rakennus itsessään oli tehty kivestä ja erottui siten ympäristöstään. Steltillä tai Xialla sitä olisi ehkä kutsuttu kartanoksi, mutta Sanaha itse viittasi siihen vain ”asuntona”. Hän oli kuitenkin hyvin perillä sen historiasta. Po-Metrun parhaat olivat pystyttäneet sen jo sisällissodan aikoihin ja sen jälkeen se oli kulkenut toa-turaga-sukupolvelta toiselle. Metru Nuin sodassakin se oli jotenkin onnistunut väistämään sekä Rautalaivaston pommit että Mustan Käden muukalaislegioonan räjähtävät otteet.

Sanahan käsiin rakennus oli päätynyt turaga Nohkiin poismenon jälkeen. Siitäkin oli jo miltei vuosisata. Sen jälkeen Sanahan melko paksusta yliopiston johtajien palkkapussista suurin osa oli mennyt rakennuksen ylläpitoon. Se ei häntä kuitenkaan haitannut. Sellaisen kulttuuriaarteen kunnossapito oli hänelle kunnia-asia.

Nyt hän kuitenkin istui siellä yksin. Puutarhurit ja kiinteistönhoitajat olivat kaikki kotonaan tai evakuoituneet vedenpaisumuksen tieltä. Sanaha itse tuskin oli hyökyaaltojen osalta vaaravyöhykkeellä, mutta myrskyn voiman kyllä silti tunsi. Veden täyttämä metru välkehti salamoiden leiskuessa. Vettä tuli niin kaatamalla, ettei ikkunoista nähnyt enää ulos. Työhuoneensa lattialla risti-istunnassa oleva tohtori kuuli tosin sateenkin läpi kuiskaukset, jotka hänen päätään olivat edellisen viikon asuttaneet.

Hän ei enää katunut kulkemaansa tietä. Onu-Metrun kaivaukset olivat antaneet hänelle vapauden kaikista maallisista murheistaan. Liha, jonka hän oli kasvoilleen sallinut, oli ohjannut hänen polkuaan siihen asti arvokkaasti. Hänelle oli luvattu paikka kaksoiskuningattarien äänitorvena. Hän olisi Cah’vadokin ja Gah’vadokin maanpäällinen saarnaaja. Heidän oma Ourgoksensa. Hänen suullaan he puhuisivat, ja niin he tekivätkin.

Sanansaattaja oli ohjattu oikealle polulle, kuten tämän äitikin tätä ennen. Jos Sanahalla olisi ollut omaa tahtoa edes hieman jäljellä, olisi hän katsonut työpöydällään olevaa valokuvaa, jossa hän yhdessä tohtori Nizin kanssa hymyili kameralle, joka oli heistä kuvan napannut Mustan Käden tukikohdan syvyyksissä.

Mutta liha oli päättänyt, että sellaisten muistojen aika oli ohitse. Hänen työnsä oli tehty. Viimeisenä lahjanaan aika itsessään oli suonut hänelle kaksi viikkoa rakkaan Mavrahinsa seurassa. Vaikka Sanahan oli koko tutkinnan ajan pakko peitellä jälkiään, oli Mavrahin kanssa vietetty aika ollut hänelle kultaakin arvokkaampaa. Hän saisi vajota tyrskyihin tietäen, että oli saanut nauttia kaikesta, mitä hyvässä elämässä kuului. Meren Äiti kannusti lapsiaan rakastamaan, joten niin oli hänkin tehnyt.

Hänen kanohinsa lepäsi huoneen nurkassa hylättynä. Hänen todelliset kasvonsa, ne jotka liha oli hänelle muodostanut, hymyilivät. Ja hän hymyili niiden kasvojen takana. Ukkosen jälleen jyrähtäessä hän nousi viimein pystyyn, otti mukaansa pöydälleen aikaisemmin asettelemansa kääreen, ja asteli kotinsa alakerran kautta ulos.

Hän ei päässyt montaa askelta, kun maahan sateen mukana kerääntynyt liha oli muuttunut upottavaksi. Sykkivä rihmasto ei enää päästänyt hänen jalkojaan liikkeelle, joten Sanaha päätti, että tämä kaikista paikoista olisi se, missä hän maksaisi velkansa takaisin.

Sillä Meren Äidin viesti oli selvä. Kaikki se, mikä oli hänen lapsistaan – se, mikä oli Cah’vadokista ja Gah’vadokista – maksaisi heikkoudestaan ainoan hinnan, joka oli reilua. He kaikki palaisivat takaisin Äitiin ja ruokkisivat niitä, jotka olivat vielä tulematta.

Sanaha kääri mukanaan kantamastaan kääreestä esiin vastateroitetun skalpellin. Se oli samanlainen kuin ne, jollaisia hän oli päivittäin käyttänyt Nizin kanssa lihan lapsia tutkiessaan. Nekin muistot lähinnä hymyilyttivät häntä. Vaikka niistäkin päivistä oli kauan, muisti hän ne silti yhtä kirkkaasti kuin eilisen.

Nekin muistot kuuluivat nyt Äidille. Kuten kuului kaikki, mikä ajan pintaa oli ikinä koskettanut.

Le-Metru

Le-Metru ei ollut koskaan ollut niin hiljainen. Jopa sodan aikaan – silloin, kun tykistö jyrisi taukoamatta metrun eteläisimpien kaupunginosien yllä – siviileistä täysin evakuoitu Kohiki-salmen ranta näytti enemmän elonmerkkejä kuin nyt.

Pimeyden Metsästäjien rantautumisesta aiheutunutta evakuointikäskyä ei koskaan ehditty purkaa myrskyrintaman voimistuttua. Päin vastoin, evakuointikäsky oli annettu Metru Nuin jokaiselle rannikkoalueelle. Ensimmäiset hyökyaallot olivat iskeneet suoraan etelästä. Nyt se koko alue, jolla Musta Käsi ja Naho olivat taistelleet, oli jo veden alla.

Naho seisoi karikolla ympärillään vellovaa vettä tunnustellen. Hän oli sulkenut hetkeksi silmänsä ja vain kuunnellut. Äänet, jotka mereltä olivat kaikuneet, kuuluivat koko ajan selvemmin. Eikä hän osannut selittää niitä. Oli kuin meri itsessään olisi jotenkin herännyt henkiin. Naho kyllä aisti, miltä siitä tuntui, mutta se ei hänelle paljoa lohtua tuonut.

Mitä edes olisi kuulunut ajatella siitä, että meri oli surullinen?

Ukkosen jyrinä ei enää tauonnut hetkeksikään. Viimeisin rintama, jonka Steltinmerellä riehuva pyörre heitä kohti oli puskenut, oli voimakkaampi kuin Metru Nui oli koskaan kokenut. Ja niin oli ollut edellinenkin. Ja sitä edellinen. Ja mikäli ennusteet pitivät paikkansa, se tulisi ainoastaan pahenemaan.

Kirjaimellisesti omassa elementissään Naho ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin lohduttomaksi. Hän ei enää edes osannut pukea sanoiksi sitä oloa, joka hänelle siinä tyrskyissä seisoessa oli noussut. Varjottu oli ehkä ollut oikeassa. He todella elivät lopun aikoja.

Naho hädin tuskin kuuli kommunikaattorinsa piippauksen meren pauhun lävitse. Hän pyyhki vettä näytön pinnalta ja siristeli silmiään nähdäkseen, mitä viestissä sanottiin. Hän joutui kuitenkin lukemaan sen useampaan kertaan ymmärtääkseen kunnolla, mitä oli tapahtunut.

Yhdellä viestillä jo valmiiksi karmiva päivä oli muuttunut vielä kammottavammaksi. Epäröimättä hetkeäkään Naho heittäytyi aaltoihin ja lähti uimaan kohti pohjoista. Ja vaikka aallokko kävi suoraan etelästä päin, menisi matkaan Ga-Metruun siitä huolimatta tovi.

Se oli alkanut.

Meren Äiti oli alkanut kutsua omiaan kotiin.

Äiti

Nivawk-asema, BHS Xcution

Nurukan oli laittanut stopin lähtövalmisteluille heti viimeisimpien sääennusteiden saavuttua. Oli selvää, että tilanne ei tulisi ainakaan helpottamaan. Tuuli riepotteli sisämaatakin jo sellaisella tavalla, etteivät he luultavasti olisi päässeet paljoa asemaa itseään pidemmälle.

Se uutinen raastoi kaikkein eniten Xeniä, joka ei ollut noussut komentosillan lattialta enää tunteihin. Hänen rinnassaan pistävä kivistys oli vienyt kaiken voiman hänen raajoistaan. Hän joutui puremaan hammastaan jo pelkästään ympäröivässä keskustelussa kärryillä pysymiseksi. Huolen turruttama Killjoy hädin tuskin sai katsettaan irti tyttärestään. Hänen suunnitelmansa oli ollut saada Xen Klaaniin niin nopeasti kuin mahdollista. Kepen pajalle tai Manun pakeille, kenties. Yksityiskohdilla ei ollut niin väliä. Killjoy oli vakuuttunut siitä, että Bio-Klaaniin pääseminen olisi korjannut kaikki heidän ongelmansa. Ja sitten myrskyrintama oli vain voimistunut, ja kaikki toivo oli kadonnut tuuleen sen mukana.

Komentokeskuksen näyttö kilahti. Sitä ei tapahtunut enää kovinkaan tiuhaan. Myrskyn voimistuessa yhteydet muuhun maailmaan heikkenivät tunti tunnilta. Tätä päivitystä he olivat odottaneet jo kolme raastavaa tuntia. Nurukanin ja Mavrahin katseet kääntyivät kohti Codya, joka luki karttojen mukana tulleet meteorologiset tiedotteet ensin hiljaa mielessään.

”Isompi hyökyaalto on osunut Xian länsiosiin. Vesipatsaat ovat puskeneet ainakin viisi kilometriä sisämaahan päin. Tässä ei sanota mitään siitä, ovatko he evakuoineet rannikkojaan. Se itsessään kertonee aika paljon”, Cody selitti.

”Entä tilanne Steltillä? Onko sieltä saatu päivitystä?” Nurukan kysyi.

”Ei”, Cody pudisteli päätään. ”Xialaiset luulevat, että niiden säätornit ovat kaatuneet tuulesta. Ne ovat siellä kuitenkin lähimpänä rintaman keskustaa.”

Killjoy ei sanonut mitään. Hänen katseensa poukkoilu lattialla istuvan tyttärensä ja häntä päin koko ajan vilkuilevan Mavrahin välillä. Professori oli näyttänyt pitkään siltä, että haluaisi sanoa jotain, mutta Killjoy tiesi myös, ettei tämä yleensä nauttinut keskeneräisten ajatusten jakamisesta.

”Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sano se”, Cody tuhahti Mavrahin epäröintiä hetken tuijotettuaan. Professori raapi niskaansa vaivaantuneena, mutta taipui painostavan hiljaisuuden laskeuduttua komentosillalle.

”Sodan aikana… kun matkustin merillä, tein tutkimusta. Luonnontieteelliselle seuralle. Hyvin rahoitettu tutkimusretki. Katalogisointia! Uusien lajien havainnointia.”

Suurin osa läsnä olevista ei ymmärtänyt, miten Mavrahin pohjustus liittyi heidän tilanteeseensa. Killjoy tiesi. He olivat keskustelleet asiasta edellisten päivien aikana monesti suljettujen ovien takana.

”Tarinoita pitkin historiaa. Merenkävijöiltä kuin rosvoiltakin”, Mavrah jatkoi. ”Äänistä merellä. Surua. Itkua. Ja sitten… näköhavaintoja. Vuoria lihaa kellumassa vedessä ja ajelehtimassa. Havaintoja niin paljon, että todellisuuspohja todennäköinen. Seuran tutkimusretki tahtoi todistaa. Näyttöä Levi-Atheonista.”

Lihavuoren mainitseminen oli tarpeeksi kiinnittääkseen jokaisen huomion. Maahan tiivistyvät liharihmastot olivat jo aikaisemmin päivällä saaneet Nivawk-aseman suurimmat sisäänkäynnit jumiin. Vapaaehtoiset ympäri kaupunkia yrittivät parhaillaankin siivota sykkivää vieraslajia pois, mutta myrskytuuli teki siitä käytännössä mahdotonta.

”Levi-Atheon?” Xen yskäisi.

”Yksi monista nimistä. Juontaa kaukaa etelästä”, Mavrah selitti ja käänsi katseensa myötätuntoisesti Xeniin, jolla tuntui olevan vaikeuksia saada sanaakaan suustaan.
”Merten Äiti, Gucheleki. Emme löytäneet itse jälkiä, mutta tarinoita monta. Dataa paljon, mutta päätelmiä vähän. Tutkimus ollut jäissä sodan jälkeen, kunnes Killjoy kertoi löydöstä Steltinmerellä!”

Siitä Xenkin oli kuullut. Cody ja Nurukan sen sijaan vaihtoivat kummastuneita katseita.

”Muutama viikko sitten löysimme Breznikovan kanssa jotain Steltinmeren pohjasta. Siellä on muinainen kaupunki. Uponnut jostain syystä. Ja siellä… minulle puhui joku, joka kutsui itseään Äidiksi. Hän varoitti minua Abzumosta. Hän oli se syy, miksi ehdin edes paikalle”, Killjoy mutisi. Hän päätti jättää kertomatta sen osan tarinasta, jossa siihen liittyi veden alla piileskelevät haarniskoihin suljetut liha-ankat, jotka väittivät olevansa kotoisin tähdistä.

”Tuo… tuntuu melko merkittävältä yksityiskohdalta”, Cody äyskäisi. Killjoy kohautti olkiaan. Kohtaaminen oli tietenkin oikeasti kummitellut hänen mielessään kaiken aikaa, mutta hän ei silti osannut selittää sitä sen paremmin kuin oli hetkeä aikaisemmin tehnyt.

”Tieto auttoi!” Mavrah kiirehti jatkamaan, ennen kuin Cody ehti harmittelemaan ääneen, ettei Killjoy ollut taaskaan kertonut kaikkea.
”Steltinmeri laaja alue, mutta ei tutkimaton. Jälkiä tutkimusretkistä vähän, mutta ainakin yksi sellainen tehty. Kuvaukset vedenalaisesta kaupungista täsmäävät Killjoyn havaintoihin.”

”Ja arvatkaa kahdesti, kuka sen tutkimusretken teki”, Killjoy huokaisi. Kaikki pystyivät hänen äänensävystään jo päättelemään, että hän viittasi Niziin.

”Ja sait tietää siitä vasta nyt?” Nurukan kysyi epäileväisesti.

”Sen jälkeen, kun hänestä tuli toa, hän osallistui monelle retkelle, joiden yksityiskohdat eivät olleet julkisia”, Killjoy sanoi. ”Ja jos olen ihan rehellinen, minua ei silloin ihan hirveästi myöskään kiinnostanut. Hän rämpi vedessä harjoittamassa tiedettä. Eivät kumpikaan oikein omaa erityisalaani.”

Codyn teki happamuuttaan mieli heittää Killjoylle jokin kommentti siitä, oliko tällä ja Nizillä ikinä ollut mitään yhteistä, mutta lattialla ulahtelevaa Xeniä vilkaistuaan hän lopulta nielaisi ajatuksensa.

”Joka tapauksessa, yhtäläisiä linjoja tarpeeksi. Zyglakien kertomukset, tutkimusraportit, Killjoyn silminnäkijähavainnot, kaikki osoittavat Levi-Atheoniin. Jos legendat Merten Äidistä todellisia, selitys myrskylle alkaa valjeta”, Mavrah selitti.

Professori puhui kuin tapahtumissa olisi paljonkin järkeä. Mutta vaikka Cody ei saanutkaan kaikkia lankoja itse yhteen, hän ymmärsi nyt, miksi Killjoy oli vaikuttanut niin pitkään niin hermostuneelta.

Jos Niz oli tutkinut ”Äitiä” jo ennen sotaa, jos se oli auttanut Killjoyta pelastamaan Xenin…

He olivat viettäneet edelliset viikot Nizin muistiinpanojen jäljillä löytämättä mitään erityisen hyödyllistä Xenin kuulan pelastamiseksi. Vähiten stressaantunut siitä oli Xen itse, mutta sekä Cody että Nurukan olivat pelänneet sen johtuneen siitä, että tämä oli jo luovuttamassa. Hermorauniona myrskyä sadatteleva Killjoy oli lakannut olemasta hyödyllinen heti Varjotun kohtaamisen jälkeen.

He kaikki tiesivät, että Xenin aika oli käymässä vähiin. Heidän ympärillään tapahtuva lihan ja veden paisumus kuitenkin sai heidät kaikki miettimään, oliko tekeillä jotain muutakin.

”Vahkit”, Nurukan tajusi sitten. ”Jos Äiti on jonkinlaista lihaa, onko se voinut häiritä Biancan verkkoa?”

Mavrah nyökytteli. ”Luulin, että ehkä yhteys katki vain myrskyn takia, mutta nykyinen hypoteesi raskauttavampi. Killjoyn zyglak-kontaktien tarina Äidistä viittaa valtarakenteisiin. Kenties sellaisiin, joita Biancakaan ei voi murtaa.”

”Selittäisi myös sen, miksi en ole kyennyt uneksimaan itseäni enää Kranalaan”, Killjoy huokaisi. ”Yhteyteni sinne katkesi suurin piirtein samaan aikaan kuin vahkien yhteys Biancaan katosi.”

Sen olisi pitänyt olla yksiselitteisesti hyvä uutinen, mutta silti kenenkään heistä olo ei siitä tiedosta parantunut.

Komentosillan liukuovet aukesivat. Naho marssi sisään vettä valuvana ja juuri hänelle tyrkätty pieni näyttöpääte käsissään. Jokaisen sillalla olevan jakamaton huomio kääntyi toaan, jonka he tiesivät olleen Le-Metrussa varmistamassa, että rannat olivat tyhjät. Nahon katseesta näki, että jokin oli pahasti pielessä. Hieman odottamattomasti hän kuitenkin asteli suoraan puhuttelemaan Mavrahia, joka yllättyi, kun toa kumartui hänen ylleen ja laski kätensä tämän olkapäälle.

”Olen pahoillani”, Naho sanoi silminnähden huonovointisen näköisenä. ”Sanaha on kuollut.”

Xenin silmät laajenivat kauhusta. Mavrah tuijotti Nahoa suoraan silmiin linssit kiiluen.

”Mitä… minä… en ymmärrä. Vasta eilen illalla me puhuimme. Olet varmasti ymmärtänyt väärin!”

Naho puristi matoranin olkapäätä kovempaa, eikä sanonut mitään. Ainoastaan katsoi Mavrahia silmiin ja antoi tämän käydä prosessin päässään läpi.

”Hän laittoi vielä viestinkin illalla. Ei hän voi… ei kai hän nyt… ei hän tekisi sitä… eihän?”

Killjoy oli nähnyt Sanahan Xcutionilla ainoastaan kerran. Siitä oli melkein viikko ja silloinkin tämä oli ollut Mavrahin seurassa. Nämä olivat yksissä tuumin keskeyttäneet Onu-Metrun kaivauksilla tehdyt tutkimuksen holvikaareen veden alkaessa kertymään kammioon sellaisella vauhdilla, että se oli alkanut haittaamaan työskentelyä.

Se tapa, millä Mavrah Sanahasta puhui, oli saanut Killjoyn jo päättelemään, mitä oli tapahtunut. Ei kuitenkaan sitä, miksi.

”Ei… eihän tämä voi näin olla…” Mavrah parahti tämän jalkojen viimein pettäessä. Naho onnistui kannattelemaan professoria tämän sopertaessa itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää. Nurukan riensi lopulta Nahon rinnalle ja nosti Mavrahin tuolille istumaan. Maamies madalsi ääntään vielä entisestäänkin ja alkoi rauhoittelemaan tiheästi hengittelevää Mavrahia, kun Naho suoristi selkänsä ja viittoili Killjoyta ja Xeniä mukaansa sivummalle.

He astuivat yhdessä komentosillan ulkopuolelle, tosin se vaati, että Killjoy käytännössä kantoi Xenin sinne. Kun ovet sulkeutuivat, ja he tiesivät, että olivat muiden kuuloetäisyyden ulkopuolella, Naho viimein kakisti ulos sen, mitä ei halunnut Mavrahin kuullen tehdä.

”Sinä tunsit hänet myös, etkö vain?” hän kysyi Xeniltä. Vahki nyökkäsi varovaisesti.

”Keskustelimme kunnolla oikeastaan vain kerran.”

Naho oli selvästi kysynyt sitä, koska halusi olla hienotunteinen niitä kohtaan, jotka olivat tohtorin tunteneet. Killjoy näki kuitenkin siitä, kuinka Nahon kädet tärisivät, että hän halusi akuutisti päästä purkamaan asiaa jollekulle.

”Hän… oli jotenkin saanut… kallonsa auki omin voimin”, Naho aloitti. Xen ja Killjoy vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.

”Sitten hän oli alkanut… leikkaamaan itseään”, Naho jatkoi. ”Naapuri oli huomannut hänet seisomasta sateessa ja hälytti kaartin. Koko sen ajan Sanaha vain… leikkasi lisää. Hän oli osannut silpoa itseään niin, että hän pystyi jatkamaan… vaikka hän oli menettänyt jo valtavia määriä.”

Vaikka Naho ei sitä suoraan sanonut, Killjoy oli ymmärtänyt, että Sanaha oli silponut omia aivojaan. Kaiken mahdollisen sotatantereella nähtyäänkin puistatus hiipi myös hänen kehoonsa. Xen pureskeli hänen vieressä sormiaan yrittäen harhauttaa itseään kammottavista mielikuvista.

”Hän oli yhä elossa, kun minä saavuin paikalle. Krana kasvoillaan, naamio ties missä. Hän romahti maahan vasta yrittäessään sanoa jotain, kun vaadin pudottamaan skalpellin maahan.”

Naho vilkaisi sanojensa päätteeksi taakseen varmistaakseen, ettei komentosillan ovi ollut huomaamatta auennut. Hän ei halunnut, että Mavrah joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.

”Miksi he tekisivät niin?” Xen parahti ääneen. Killjoy näytti tietävän, mistä tämä puhui, mutta Naholla ei ollut hajuakaan siitä, keihin vahki viittasi.

”Bahragit”, Xen täsmensi. ”Minä tunnen heidät… tai tiedän ainakin. Miksi ihmeessä he laittaisivat kenetekään tekemään noin?”

”Minä en usko, että heillä on enää langat käsissään omasta verkostaan”, Killjoy murahti. Xen tuijotti isäänsä ensin kuin olisi sanomassa jotain, mutta sanat karkasivat jonnekin tietämättömiin. He kaikki kyllä tiesivät sen, tunsivat sielussaan, että Äidin läsnäolo oli laittanut maailman kirjat sekaisin.

”Mistä ihmeestä hän oli edes saanut sen? Kranan siis”, Naho ihmetteli. Siihen Killjoylla ei ollut vastausta. Xen kuitenkin muisti lihan, johon oli Onu-Metrun kaivauksilla törmännyt. Nyt, kun hän asiaa mietti, oli Sanahalla saattanut hyvinkin olla se jo silloin, kun he edellisen kerran tapasivat siellä. Bahragien sanojen perusteella nämä olivat kuitenkin johdatelleet Xeniä luokseen jo jonkin aikaa.

Hän olisi pukenut ajatuksensa jotenkin sanoiksi, kun hänen koko kroppaansa taivuttava vihlaisu käänsi hänet kaksin kerroin. Xen ulvahti niin kovaa, että Nurukan oli kuullut sen komentosillalle asti ja ryntäsi käytävälle kolmikon luokse. Killjoy oli kuitenkin ehtinyt ottamaan tyttärestään kiinni, ennen kuin tämä ehti vajota lattialle.

”Ne… ne pahenevat…” Xen yski kouristuksensa lävitse. Nurukan ja Naho katsoivat voimattomina, kun vahki kiemurteli pahimman vihlonnan ajan.

”Ettekö te tosiaan mahda sille mitään?” Naho kysyi surullinen ilme kasvoillaan. Killjoy ja Nurukan vilkaisivat toisiaan tietävästi. Lopulta, Xenin pysyessä niukin naukin tolpillaan, Nurukan otti vahkista kiinni ja alkoi taluttaa tätä takaisin komentosillalle.

”Minä pysyn näiden sydänsärkyjä potevien kanssa hetken, jos tahdotte hieman tuulettua”, Nurukan murahti.

He kaikki tiesivät, että toa viittasi lähinnä Killjoyyn, sillä Naho oli ollut sisätiloissa hädin tuskin kymmentä minuuttiakaan. Killjoy nyökkäsi kiitollisena, mutta jäi katsomaan, kun Nurukan talutti hänen tyttärensä kohti siltaa, jossa Cody oli kumartuneena Mavrahin vierelle hiljaiseen keskusteluun uppoutuneena.

Automaattisten ovien sulkeuduttua heidän edessään, Killjoy huokaisi syvään ja lähti kävelemään kohti lääkintäkantta. Naho lähti välittömästi tämän perään kyselemättä, kaipasiko tämä seuraa. Killjoy oli tullut hänen luokseen heikkona hetkenä sen jälkeen, kun hän oli murjonut Lhikanin naamion tämän kasvojen sisään. Nyt hän tekisi vastapalveluksen. Kahden edellisen päivän tunnelman perusteella hän ei halunnut jättää Killjoyta yksin ajatustensa kanssa.

”Meillä on yksi idea Xenin kuulan suhteen”, Killjoy mutisi. ”Nuparu on työstänyt sitä jo puolitoista viikkoa, mutta edes hän ei ole aivan varma siitä, kuinka hyvin se toimii.”

Naho ei kysynyt tarkentavia kysymyksiä, sillä hän epäili saavansa niitä pian. Lääkintäkannelle ei ollut pitkä matka. Oli melkein yö, joten suurin osa laivalla työskentelevistäkin oli paraakeissaan nukkumassa.

Lääkintäkannella Naho tajusi heti, että keino, josta Killjoy puhui, oli lääkintäkannen vastaanottopöydällä lepäävä suuri metallinen kuutio. Se näytti hänestä vähän uunilta tai kenties jonkinlaiselta holvilta. Killjoy pysähtyi sen eteen ja risti kätensä.

”Se on eräänlainen alipainekammio. Nuparu arvelee, ettei kuula kestä enää kauaa, ja tällä säällä on turha toivoa enää, että saisimme ulkopuolista apua. Viimeinen toivomme on irrottaa kuula, säilöä se tuossa ja toivoa, että se kestää siihen asti, että pääsemme Bio-Klaaniin.”

Se kuulosti Nahosta teoriassa ihan pätevältä suunnitelmalta, mutta Killjoyn äänensävystä pystyi jo päättelemään, että sekin taisi olla enemmän tai vähemmän ihmeen toivomista.

”Mitä mieltä Xen on suunnitelmasta?” toa kysyi. Killjoy vilkaisi vaistomaisesti taakseen kuin odottaen näkevänsä Xenin seisomassa siinä.

”Sanoi kuolevansa mieluummin pystyyn kuin yksin pimeässä laatikossa.”

Lauseen lopuksi Killjoy nielaisi niin äänekkäästi, että Nahokin kuuli. He seisoivat hetken rinnakkain painekammiota tuijottaen, kunnes Naho huomasi, että Killjoyn vasen käsi vapisi.

”Onko kaikki hyvin?”

Hän tajusi heti, miten typerä kysymys se oli. Killjoy kuitenkin ymmärsi, mitä Naho sanoillaan tarkoitti. Hän tarttui oikealla kädellä vasempaansa pitääkseen sitä paikoillaan.

”Kylmä ilma saa nivelet juilimaan”, hän selitti.

Naho ei irrottanut Killjoysta katsetaan, vaan istahti vastaanottopöydän reunalle ja risti kätensä. Killjoysta huolehtiminen oli hyvä tapa yrittää työntää Sanahan tapaus jonnekin syvälle. Jos hänen ajatuksensa lipesivät sekunniksikin, näki hän matoranin leikkaamassa jälleen uutta siivua irti omista aivoistaan.

”Oletko päättänyt, mitä aiot tehdä asialle?” Naho kysyi.

”Minä en päätä mitään Xenin puolesta”, Killjoy mutisi. ”Yritin aikani suostutella häntä, mutta hän on tehnyt päätöksensä.”

Nuparun alipainekammio näytti nyt Nahosta entistäkin surullisemmalta siinä pöydällä yksinään. Hän toisaalta ymmärsi Xenin päätöstä. Samalla se sai hänet myös tajuamaan, miltä Killjoysta täytyi tuntua.

”Hän on ollut Bauinuvassa paljon viime päivinä”, Naho purki ajatuksiaan. ”Oikeastaan siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto kuulutettiin. Hän on vieraillut Mexxin luona joka päivä. Samoin Nacen. Hän istui sen turagan vierellä eilen varmaan kolme tuntia putkeen.”

”Tiedätkö, mistä he puhuivat?” Killjoy kysyi.

”En. Nace on mykkä. Xen käyttää sitä Matoron naamiota kommunikoimiseen.”

”Xenin naamiota”, Killjoy täsmensi.

”Niin”, Naho myönsi.

Killjoy tuijotteli Nahosta ohi jonnekin seinään. Naho rummutti sormiaan painekammion metallisella pinnalla sopivia sanoja etsien.

”Sinulla on aina jokin suunnitelma”, toa yritti epäonnistuneesti saada Killjoyn katsetta itseensä. ”Mitä muita vaihtoehtoja on?”

”Istua alas ja hukkua lähimpään tulvivaan ojaan”, Killjoy huokaisi. Naho kohotti kulmiaan kummastuneena, joten Killjoy laski viimein katseensa tyhjästä seinästä.

”Naho, meillä ei ole mitään. Niziltä ei selvinnyt minkäänlaisia dokumentteja. Ne joko tuhoutuivat Onu-Metrussa tai hän vei ne mukanaan jonnekin Tarkastajan holviin. Mavrahilla ei ole mitään, Nuparulla ei ole mitään, Nascostosta kuuluu vain samaa hiljaisuutta kuin Taras Silistäkin ja kaikki muut, joista voisi olla mitään hyötyä, ovat myrskyn toisella puolella. Meillä ei ole mitään. Ei suunnitelmaa. Ei mitään.”

Naholta kesti hetki oikeasti sisäistää Killjoyn sanat. Kyllähän hän tilanteen pääpiirteittäin ymmärsi, vaikkei ollutkaan paikalla kauheasti silloin, kun Mavrah ja Nuparu olivat suurimman osan työstään tehneet. Hän myös tiesi, ettei suuria löytöjä tai ahaa-elämyksiä oltu koettu. Hän ajatteli nyt ensimmäistä kertaa aidosti sitä mahdollisuutta, että Xen tosiaan oli matkalla kohti kuolemaa.

Se taas oli ainoa asia, mitä Killjoy oli edelliseen viikkoon ajatellut. Cody oli ihmetellyt ääneenkin sitä, kuinka rauhallisesti Killjoy tuntui ottavan Nascoston joukkojen radiohiljaisuuden Taras Silissä. Todellisuus oli kuitenkin se, ettei Killjoy ollut sitäkään asiaa paljoa ajatellut. Se, mitä Xenille oli tapahtumassa, vei valveilla vietetyistä tunneista jokaisen. Ja niitä muita hädin tuskin nukuttuja tunteja ei ollut montaa.

”Minä voin yrittää puhua hänelle vielä tuosta painekammiosta, jos siitä on apua”, Naho ehdotti. Hän oli melko varma, että sitä Killjoy häneltä oli toivonut Nuparun ratkaisun näyttäessään.

Killjoy tuijotti Nahoa hetken aikaa hiljaa ja myöntyi sitten nyökäten varovaisesti. Naho pakotti kasvoilleen vienon virnistyksen, laskeutui alas pöydältä ja puristi Killjoyn olkapäätä astellessaan tämän ohi takaisin käytävälle. Killjoy ei kuitenkaan seurannut häntä.

”Olen varma, että kohtalo laittaa asiat vielä oikeille raiteille”, Naho yritti vielä lohduttaa, mutta antoi automaattiovien kuitenkin sulkeutua itsensä ja Killjoyn väliin, kun Killjoy ei vastannut tai edes kääntynyt Nahon puoleen tämän poistuessa.

Killjoy jäi kuuntelemaan Nahon loittonevia askelia, mutta ei kuullut niitä ensin lainkaan. Kului ainakin kymmenen sekuntia, ennen kuin hän kuuli ne matkaamassa kohti komentosiltaa. Toa oli pysähtynyt oven toiselle puolelle, mutta oli kuitenkin päättänyt olla palaamatta sisälle. Tärisevin käsin Killjoy riisui kypäränsä ja käänsi sen käsissään tuijottaakseen sitä hetken. Hän ei ollut edes varma siitä, oliko Naho varmasti poistunut kuuloetäisyydeltä, kun hän paiskasi kypärän huoneen halki. Lajitelma vanhoja näytteenottovälineitä pirstoutui iskun voimasta, kun sen heittänyt mies valahti vastaanottopöytää vasten ja purskahti itkuun.

Komentosillalla tilanne oli rauhoittunut jo hieman. Mavrah istui nurkassa teekupin kanssa Codyn kanssa hiljaa keskustellen. Nurukan oli nostanut Xenin istumaan sillan vasemmalla seinällä sijaitsevan tavarahyllyn päälle, jonne vahki oli lopulta asettunut pitkälleen. Tämän silmät olivat kuitenkin auki. Naho otti Nurukanin paikan hyllyn vierellä vapauttaen maan toan tutkimaan uusinta säätiedotetta, joka oli ilmestynyt sillä aikaa, kun Naho oli ollut Killjoyn kanssa lääkintäkannella.

Xen vilkaisi vierelleen sen verran, että näki Nahon saapuneen paikalle, mutta käänsi sitten taas katseensa kohti kattoa.

”Ihan kamala se Sanahan juttu”, Xen kuiskasi niin hiljaa, ettei Mavrah varmasti kuullut. Naho nyökytteli päätään.

”Tämä myrsky on saanut kaikki ihan sekaisin”, Naho huokaisi.

”Luuletko, että minutkin?” Xen kysyi. ”Kun en halua sinne Nuparun koneeseen.”

Nahon sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän ihmetteli, miten Xen oli osannut arvata heti, mistä hän oli tullut puhumaan. Vähän aikaa asiaa ajateltuaan hän sitten taas muisti, että Cencord varmaan kuunteli häntä edelleen. Hän päätteli sen myös vähän vaikealta näyttävästä Xenin olankohautuksesta, joka tuli kuin suoraan reaktiona hänen ajatuksilleen.

”En tullut syyttämään sinua päätöksestäsi, jos se on, mitä epäilet”, Naho puolustautui. Xen naurahti, mutta ele katosi ulvahdukseen, joka tuli siitä, kun hänen rinnassaan kouristi jälleen.

”Jos kuulani repii irti, minä en näe enkä kuule mitään. Enkä oikeastaan tiedä… tuntisinko ylipäätään mitään… Olisinko edes olemassa?”

”Pelottaako se ajatus?” Naho kysyi.

”No tietenkin”, Xen ähkäisi. ”Mutta se ei ole se syy, miksi en halua tehdä sitä. Nuparu sanoi itsekin, ettei se painekammio välttämättä edes toimi. Koska kukaan ei oikein ymmärrä, miten minä toimin, voi vain olla, että kuula halkeaa siitäkin huolimatta.”

Xen puhui siitä niin huolettomasti. Oli toisaalta hänen tyylistään kuulostaa siltä, että hän ei murehtinut. Naho epäili, että pinnan alla tapahtui jotain muutakin, mutta ei silti ollut aivan varma, mitä ajatella.

”Ymmärrän sen kyllä”, Naho huokaisi. Xen kääntyi kyljelleen nähdäkseen Nahon hieman paremmin. Hän hymyili, vaikka se aina välillä muuttuikin irvistykseksi rintaa pistäessä.

”Kaikesta tapahtuneesta huolimatta… nämä viimeiset viikot ovat olleet ihan hyvä kunniakierros”, Xen tuumasi. ”Sain nähdä kaupunkia, tapella pimeyden metsästäjiä vastaan, ratkoa muinaisia mysteereitä, viettää aikaa teidän kanssanne…”

”Xen…” Naho toppuutteli. Vahkin sanat olivat nostaneet palan kurkkuun.

”Minä sanoin niin isällekin”, Xen kuitenkin jatkoi. ”Että se, että hän oli täällä kanssani loppuun asti teki tästä kaikkien näiden rintakipujen ja kouristusten arvoista. Minä vain toivon, että ne Bio-Klaanin Tawat ja Visokit ja muut saavat nostettua hänet pinnalle sen jälkeen, kun minä… noh… kuolen.”

Xenin äänestä kuuli haikeuden. Oli selvää, että hän oli odottanut Bio-Klaanin näkemistä. Nyt, kun se ei ehkä koskaan tapahtuisi, oli rapulinnoituksen näkeminen muuttunut vain viimeiseksi haaveeksi. Asiaksi, jota kuvitella viimeisinä hetkinä.

”Kuulostat siltä, että olet jo luovuttanut”, Naho nielaisi. ”Killjoy ei arvostaisi tuollaista asennetta.”

”Naho, tämä sattuu ihan helvetisti”, Xen huomautti. Hän oli kylkiasennossakin puristanut rintaansa koko keskustelun ajan.
”Sitä on kestänyt jo niin kauan, että osaan peittää sen, mutta minä en jaksa enää…”

Vaikka Xen edelleen hymyili sanojensa läpi, Nahon usko alkoi olla lopussa. Hän antoi päänsä romahtaa Xenin vierelle ja mongersi jotain, mistä Xen ei saanut selvää. Vähän aikaa siinä ryvettyään hän nosti kasvonsa, tuijotti Xeniä silmiin ja yritti löytää lohduttavia sanoja. Niitä hän ei kuitenkaan löytänyt. Xen kuitenkin naurahti ääneen sille ajatusten mytylle, joka Nahon päässä kiertyi. Se sai luvan riittää.

”Ja hei, minä en vakoile ajatuksia töykeyttäni sitten”, Xen kiirehti täsmentämään. ”Mitä pidempään kivistys jatkuu, sitä vaikeampaa Cencordin kontrollointi on… ja se tuntuu haluavan kuulla kaiken.”

Naho pakotti itsensä hörähtämään Xenin puolustuspuheelle. Esittää ei kuitenkaan tarvinnut pitkään, kun Nurukan korotti huomattavasti ääntään komentosillalle valuvan datan edessä.

”Nyt se isokin liikkuu.”

Cody ja Mavrahkin nostivat katseensa. Naho joutui auttamaan pystyyn halunneen Xenin vaivalloisesti pystyyn ja taluttamaan tämän näytön luokse. He tuijottivat sitä hetken. Koillissakarasta ilmestynyt toinen rintama oli jo tunteja aikaisemmin sulautunut Steltinmerellä raivoavaan suurempaan myrskyyn. Säätutka näytti sen valtavana violettina klönttinä pohjoisen maailman kartalla. Mikään kartalla ei kuitenkaan liikkunut hetkeen.

”Kärsivällisyyttä”, Nurukan sanoi. He odottivat vielä tovin. Jokainen sillalla oli täysin hiljaa, kunnes rintama liikkui kartalla yhden pikselin verran pohjoiseen.

”Se on tehnyt noin jo neljästi viimeisen viiden minuutin aikana”, Nurukan selvitti havaintojaan. He kaikki tiesivät, mitä se tarkoitti. Vaikka nytkähdys kartalla näytti äkkiseltään pieneltä, täytyi rintaman liikkeen olla tosimaailmassa hirvittävän nopea.

”Pohjoiseen”, Naho empi. ”Tänne?”

”Paha sanoa, mutta kyllä, ainakin pohjoiseen”, Nurukan murahti. Sitten kartta nytkähti uudelleen, ja myrsky oli taas yhden pikselin pohjoisempana.

”Tuolla vauhdilla… kuusi tuntia”, Mavrah sanoi. Oli ällistyttävää, miten nopeasti hän oli tehnyt laskelmat. Professorin ääni oli käheä. Naho päätteli, että hän oli käyttänyt sitä paljon sillä aikaa, kun hän oli ollut Killjoyn kanssa muualla.

”Hitto vie”, Naho äyskähti ja ryntäsi kommunikaatiopöydälle ja avasi sieltä linjan suoraan Killjoyn kypärään. Se kuitenkin tuuttasi välittömästi huonoa signaalia. Kaikki läsnäolevat kuulivat sen. Ja he kaikki myös tiesivät, mitä se tarkoitti. Nivawk-aseman pohjakerroksen ja pintamaailman välissä oli sen verran paljon etäisyyttä ja kiinteää materiaa, etteivät langattomat yhteydet usein toimineet niiden välillä. Xen nilkutti Nahon vierelle ja nyökkäsi ylöspäin. Hän tiesi täsmälleen, minne hänen isänsä oli mennyt.

Näköalat Ko-Metrun komentotornissa eivät olleet koskaan olleet niin huonot. Vesisade oli niin rankka, että horisonttia ei yksinkertaisesti nähnyt. Kaupungin valot olivat peittyneet veteen ja sumuun. Torni itsessään huojui edestakaisin pahimpien puuskien riepotellessa sitä. Killjoyn piti aika-ajoin tarrata kiinni kaiteesta, ettei tuuli olisi vienyt häntäkin. Joka kerta, kun hän irrotti siitä otteensa, joutui hän kaapimaan kuin liimana toimivaa lihaa irti kämmenistään. Sitä kondensoitui nyt jo silminnähtävällä tahdilla. Hädin tuskin hänen edessään erottuvat Tiedon Tornit olivat täysin punaisten rihmastojen peitossa.

”Minä kuulen ne koko ajan”, hän sanoi ääneen. Vain hetkeä aikaisemmin luukku hänen takanaan oli auennut ja huppupäinen hahmo oli astellut hänen vierelleen.

”Kellot”, hän sitten vielä täsmensi. ”Ne eivät ole koskaan pauhanneet näin kovaa, vaikka Biancasta ei ole kuulunut mitään viikkoon.”

”Minäkin kuulen ne”, Xen myönsi. ”Vaimeina, mutta kuulen kuitenkin.”

Luukun takaa kuuluvasta kopinasta Killjoy päätteli, että joku – luultavasti Naho – oli auttanut Xenin portaita ylös ja jäänyt sitten itse istumaan sinne. Häntä ei tosin haitannut, vaikka toa kuulisikin heidän keskustelunsa, tosin tuskin kuuli, sillä tuulen pauhatessa hänellä oli vaikeuksia kuulla Xeniäkään, vaikka tämä seisoi aivan hänen vieressään.

Hetken aikaa he seisoivat siinä rinnakkain hiljaa. Sanoja heillä olisi kummallakin riittänyt. Ja aihetta puhumiseen myös, mutta kumpikin heistä vain antautui hetkeksi myrskylle. Kaikessa kammottavuudessaankin sitä oli pakko kunnioittaa. He todistivat jotain sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen todistettu. Heidän molempien katseet kuitenkin nopeasti kääntyivät kohti taivasta ja siellä paistavaa silmää. Se näytti siltä kuin se olisi tuijottanut suoraan heitä kohti. Vielä aikaisemmin se oli liikkunut kuin etsien jotain, mutta sen jälkeen, kun Killjoy oli astellut ulos, se oli jäätynyt paikalleen.

”Oletko varma, että tuo on… se Äiti?” Xen kysyi varovaisesti.

”Olen nähnyt sen ennenkin”, Killjoy nyökkäsi. ”Silloin, kun hän varoitti minua Abzumosta.”

”Ja täten auttoi sinua pelastamaan minut”, Xen jatkoi Killjoyn ajatuksen loppuun.

Killjoy nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa paljon enemmän siitä, mitä hän oli viime viikkoina ajatellut. Kaikista niistä mereltä kantautuvista kuiskauksista ja päätelmistä, joita hän oli niiden perusteella tehnyt. Hän kuitenkin halusi antaa Xenille tilaa. Hän kuitenkin tiesi, että välttämättömän välttelemistä ei voinut jatkaa loputtomiin. Killjoyn oli vääjäämättä pelattava viimeinen korttinsa, huolimatta siitä, kuinka epätoivoiselta se kuulosti.

”Tämä myrsky…” Killjoy aloitti, mutta Xen näki siinä mahdollisuutensa ja loikkasi heti jatkamaan lausetta.

”On tulossa tänne.”

”On… hetkonen. Mitä?”

”Niin”, Xen mietti. ”Mavrahin piti saada ajatuksensa muualle, joten hän jäi laskemaan vielä tarkkaa arviota, mutta hän puhui vajaasta kuudesta tunnista. Rintama liikkuu meitä kohti valtavalla vauhdilla. Naho laittoi heti viestiä meriporttien komentokeskukseen, mutta sieltä ilmoitettiin, että metsästäjien sabotaasin korjaamiseen menee ainakin vuorokausi vielä.”

”Joka tarkoittaa, että se rintama myös pääsee tänne halutessaan”, Killjoy päätteli. Xen kohotti kulmiaan isänsä sanavalinnalle. Hän puhui myrskystä kuin sillä olisi tahto.

”Minä olin tulossa kertomaan sinulle, että aion mennä sinne”, Killjoy jatkoi. Xen kuuli tämän äänestä, että Killjoy oli pohtinut asiaa pitkään.
”Olen varma, että Äiti on siellä myrskyssä. Kaikki Taras Silistä ollut tietomme viittaa siihen, että se massa lihaa, joka sieltä pakeni, oli yksi osa sitä, mitä hänestä oli Silvottu. Ja nyt hän on tulossa tänne…”

Ajatus oli Xenistä naurettava. Killjoy oli heistä viimeinen, jonka olisi kuulunut mennä vedenpaisumusta päin. Killjoy näki Xenin katseesta, että hänen ideansa kuulosti kaikin tavoin typerältä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi olla rehellinen siitä, mitä hän oli jauhanut päässään Metru Nuille saapumisestaan lähtien.

”Hän ei ole mikä tahansa Äiti. Sen perusteella, mitä hän minulle viimeksi kertoi, hän väitti olevansa… minun äitini.”

Xenin tuomitseva ilme muuttui salamassa hämmennykseksi.

”Pidin ajatusta täysin mielipuolisena”, Killjoy selitti. ”Tietenkin… mutta sitten tapasin Kranalassa zyglakeita ja heidän arvionsa mukaan kuulani haisee aivan… noh, heille. Zyglakille. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen. Sitten myrsky nousi… ja nyt tuo silmä tuijottaa minua taas.”

He vilkaisivat sitä nopeasti. Siellä se edelleen loisti paksun pilvipeitteen ja sateen lävitsekin.

”Minä mietin pitkään sitä, miksi hän odotti niin pitkään, ennen kuin alkoi puhua minulle. Olen ollut meren äärellä tai sen yllä ison osan elämästäni. Hän olisi voinut puhua milloin vain, mutta hän valitsi tehdä sen vasta, kun sinut piti pelastaa. Minä uskon… että niin oli tarkoitus käydä. Että Äiti haluaa pelastaa sinut. Joten ehkä… jos tapaan hänet uudestaan… saattaisimme löytää jonkin ratkaisun…”

Killjoyn katse kääntyi Xenin rintakehään. Vahki tunsi kuulan muljahdukset sisällään. Xen ei olisi normaalisti pystynyt ottamaan Killjoyn kertomusta täysin tosissaan, mutta hänen isänsä äänensävy oli raskas sellaisella tavalla, mitä Xen ei ollut koskaan ennen kuullut. Killjoy tiesi sen itsekin. Kaikki vaihtoehdot oli koluttu. Kaikki keinot käytetty. Viimeinen myrskytuulessa taittuva oljenkorsi oli viimeinen epätoivoinen yritys todistaa, että mikään heitä suurempi todella välitti heistä.

”No sitten minä tulen mukaan”, Xen paukautti. Killjoy pudisteli siihen heti päätään.

”Sinä et lähde mihinkään tuossa kunnos-”

”Mitä hiton väliä?” Xen äyskäisi. ”Kuole maaten täällä tai jalat tulvassa rämpien. Lopputulos on sama. Jos sinä lähdet tekemään tällä säällä jotain noin uskomattoman typerää, minulla on oikeus olla typerä kanssasi.”

”Xen, minulla ei ole mitään käryä siitä, mitä tapahtuu. Tämä voi olla täysin turha yritys. Tai kaikki voi mennä pieleen ennen kuin pääsemme edes rantaan asti. En halua, että otat sen riskin. Viimeksi, kun puhuimme, löysin itseni merestä puoliuppeluksista. Mitä vain voi tapahtua…”

”Isä. Lopeta. Tämä ei ole neuvottelu. Minä vain ilmoitin, että jos sinä menet, niin minä tulen mukaan. Sitä paitsi… jos se asia, joka meitä lähestyy, on todella äitisi, sehän tarkoittaa, että hän on minun isoäitini. Ja minä haluan päästä kysymään häneltä itse, miksi hän auttoi sinua pelastamaan minut.”

Xen oli ristinyt kätensä ja irvisteli siihen malliin, että hänen rintaansa raastava kipu oli hallinnassa vain hädin tuskin. Tuijotuskilpailu ei ollut rehti, koska Killjoyn kypärä piilotti hänen katseensa suunnan. Xenin voitto tuli kuitenkin siinä, kun Killjoy kääntyi hetkeksi vilkaisemaan komentotornin alla avautuvaa Ko-Metrua. Siellä se taas seisoi. Musta piste, jonka erotti sieltä aina. Se oli puoliksi hautautunut vetiseen lihaan, mutta Killjoy tiesi silti, että se katsoi häntä kohti. Hän jätti sen kuitenkin omaan arvoonsa, kääntyi takaisin kohti Xeniä ja huokaisi syvään.

Hän oli niin ylpeä siitä, millaiseksi Xen oli tullut. Edes niissä kivuissa ja kaiken kokemansa jälkeen hän seisoi siinä hänen edessään selkä suorana päättäväisin katsein. Ilman häivähdystäkään pelkoa sitä kohtaan, mikä heitä odottaisi.

”Kamppeet kasaan sitten”, Killjoy myöntyi. ”Lähdemme tunnin päästä. Pyydän Codya järjestämään meille kyydin.”

Xen antoi ristittyjen käsiensä valahtaa ja voitonriemuinen virnistys levisi hänen kasvoilleen. Kahdesti ei tarvinnut käskeä. Ja vaikka Killjoysta näki, että tämä oli huolen ja epätoivon murtama, Xen oli silti kiitollinen siitä, että ennen kuin hänen kuulansa lopullisesti pettäisi, hän saisi kokea vielä yhden viimeisen seikkailun.

Xcutionin paraakin lattialla istuva Killjoy oli täyttänyt olkapäidensä ohjuspatterit käsin. Kuusitoista yhteensä, kahdeksan molmepiin olkapäihin. Miksun mukana olivat kadonneet Nynrah-haamujen innovaatiot ja paluu vanhaan vaati taas sen, että hän täydensi ammusvarastonsa itse. Ionimiekka- ja kilpi olivat mukana. Ranteiden sisään piiloutuvat raidetykit oli puhdistettu ja ladattu. Hän olisi kysynyt Brosnilta apua niiden kalibroimiseen, mutta radioyhteyttä Nascostoon ei yksinkertaisesti enää ollut. Killjoylla oli paha aavistus siitä, että syypää oli jotain muuta kuin myrsky, mutta sitä oli toistaiseksi turha spekuloida.

Xenin varustus oli kevyempi. Sarajin ionimiekka oli tiukasti kiinni hänen reidessään. Killjoy ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, joten varastoja hieman kaiveltuaan hän oli antanut tyttärelleen vielä yhden lahjan. Mustaharmaa metallinen reppu oli ohut ja kiinnittyi magneetin lailla Xenin selkään. Sitä hädin tuskin erotti, mutta jo se, että Xen oli suostunut ottamaan sen vastaan, oli antanut Killjoylle ripauksen mielenrauhaa. Se oli palvellut häntä hyvin Kohiki-salmella sata vuotta sitten. Nyt se palvelisi hänen tytärtään.

Kun Naho näki kaksikon seuraavan kerran, he olivat molemmat Xcutionin kokoustiloissa, joskin eri puolilla. Lasiseinäisen käytävän oikealla puolella Killjoy ja Cody kävivät kiivasta keskustelua samalla, kun Xen ja Nurukan keskustelivat vasemmalla. Vaikka huoneisiin näki sisälle, olivat ne täydellisesti äänieristettyjä. Naho ei edes näiden huulilta pystynyt päättelemään, mitä huoneissa keskusteltiin, mutta jonkinlaista vaihtokauppaa niissä selvästi käytiin. Killjoy ojensi rannetietokoneensa Codylle, joka ei näyttänyt haluavan ottaa sitä vastaan. Samoin Nurukan ojensi jotain Xenille, joka näytti siltä, että oli purskahtamassa itkuun. Lopulta keskustelut päättyivät siihen, kun Killjoy ja Cody kättelivät toisiaan ja Nurukan ja Xen halasivat toisiaan pitkään. Normaalisti Naho olisi ilahtunut sellaiset eleet nähdessään, mutta tavasta, jolla kaksikot toisistaan erosivat, hän aisti jo hieman, mihin keskustelut olivat liittyneet.

Selvästi kumpikin heistä, sekä Xen että Killjoy, valmistautui siihen mahdollisuuteen, etteivät he koskaan tulisi takaisin.

Nahon kanssa jäähyväiset olivat lyhyet. Halattuaan Xeniä hän yllätti vielä Killjoyn samalla eleellä. Hänen omaksi yllätyksekseenkin Killjoy vastasi halaukseen. Kun he erkanivat, paikalle jäänyt Nurukan kiskoi vielä Killjoyn hetkeksi luokseen. Xen ja Cody olivat menneet edellä, joten vain Naho oli kuulemassa.

”Lupaatko tehdä kaikkesi, että hän selviää”, Nurukan kysyi. Killjoy nyökkäsi.

”Lupaan.”

Nurukan puristi Killjoyn olkapäätä näennäisesti tyytyväisenä. Toat jäivät käytävälle seisomaan kahden. Heidän molempien päässä pyöri sama ajatus: He olisivat tahtoneet lähteä heidän mukaansa. Mutta Killjoy ja Xen olivat yhdessä kieltäytyneet. Tämä olisi matka, jonka he tekisivät kahdestaan.

Cody oli ainoa, joka matkusti heidän kanssaan Nivawk-aseman pinnalle. He olivat matkalla kohti ajoneuvohangaaria. Kukaan heistä ei sanonut hissimatkan aikana sanaakaan. Codykin alkoi puhumaan vasta tallien ovilla.

”Lentäminen ei ole mahdollista tällaisella kelillä, joten Betty ei ole vaihtoehto. Olin valmistautunut ajamaan teidät rannikolle itse, mutta sitten löytyi kuski, joka oli vielä hullumpi ja valmis tekemään reissun.”

Hallissa säksättävä rapujalkainen vahkikävelijä ei ollut tavanomainen. Sen sivulla olevista siivekkeistä ja moottoreista näki, että se oli tuunattu jonkinlaiseksi amfibiksi. Se soveltui heidän tarkoitusperiinsä täydellisesti. Sen kasannutta matorania oli pidetty hulluna. Miksi kukaan nyt haluaisi ajaa rapujalkaisella suoraan veteen? Mutta myrskyn myötä tulviva Metru Nui oli sille täydellinen ympäristö. Kek heilutteli heille innokkaana kättään, avasi kävelijän takaosan ja ohjasi Killjoyn ja Xenin sisään.

He istuivat vastakkain ovea lähimmille penkkeihin. Kuskin paikalle kavuttuaan Kek jäi vielä tarkistamaan ajoneuvonsa järjestelmiä, kun kätensä ristinnyt Cody tuijotti vielä hetken kaksikkoa. Xeniä hän katsoi kaiheudella, Killjoyta taas jotenkin huolestuneesti. Vahkin asennosta Xen luuli, että Cody valmistautui pitämään jonkinlaista jäähyväispuhetta, mutta komentaja teki lopulta vain kunniaa ja toivotti heille onnea matkaan. He molemmat vastasivat siihen vetämällä kädet lippaan. Kek sulki kävelijän ovet ohjaamosta käsin ja matka myrskyn maille alkoi.

Kävelijä oli jo kaukana, kun raskaasti puuskuttava Mavrah juoksi Codyn rinnalle katsomaan, kuinka autotallin automaattiovet sulkeutuivat. Hän oli tullut niin pian kuin oli mahdollista, mutta oli silti saapunut liian myöhään. Hän olisi halunnut nähdä heidät vielä kerran.

He seisoivat tallissa Codyn kanssa hiljaa. Hän ei kysynyt siitä ääneen, mutta Mavrah näki punareunaisen rannetietokoneen puristumassa Codyn vasemmassa kädessä. Komentajan katse oli maassa. Se päivä oli kohdellut heitä kaikkia kaltoin.

”Käyn… katsomassa Vakamaa, kun kerran olen ylhäällä”, Mavrah mutisi ja lähti laahustamaan Nivawk-aseman sairasosastoa kohti. Cody jäi seisomaan talliin yksin. Kun hän kuuli Mavrahin askeleiden kaikkoavan, hän nosti Killjoyn rannetietokoneen silmiensä eteen, töytäisi kevyesti painikkeita sen sivussa ja katsoi, kuinka sen näyttö heräsi henkiin.

Aseman käytävät tuntuivat tavallistakin harmaammilta, kun Mavrah asteli niitä pitkin ohittaen matkallaan lukuisia ko-matoralaisia, jotka oli komennettu auttamaan lisää metrun evakuoitavia asemalle sisään. Mavrah hädin tuskin kuuli, mistä nämä keskustelivat. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Ne olivat Sanahassa.

Hän katui kaikkia niitä asioita, joita ei koskaan ollut sanonut tälle ääneen. Hän puristi tiukasti laukkuaan ja heilutteli sitä sen verran, että kuuli sen sisällön kolisemassa tummaa nahkaa vasten. Ne olivat heidän yhteiset muistiinpanonsa. Onu-Metrun kaivauksilla yhdessä vietettyjen päivien hedelmät. Hän ei antaisi otteensa livetä niistä koskaan. Yksinkertaiset muistiinpanot olivat muuttuneet arvokkaiksi muistoesineiksi.

Hän toivoi enemmän kuin mitään, että Vakama saisi hänen ajatuksensa edes hetkeksi muualle. Edellisen päivän episodin jälkeen takojaa oli pidetty ankarien kipulääkkeiden vaikutuksen alla, jotta tämän särkevät kädet antaisivat hänelle edes hetkeksi rauhan. Miehen ajatus oli onneksi tuntunut lääkepöllyistä huolimatta juoksevan, ja Mavrah kaipasi enemmän kuin koskaan ystävää rinnalleen.

Mutta hän yllättyi nähdessään, ettei Vakama ollut enää sairasosastolla. Se oli kummallista, sillä aulan hoitohenkilökunta oli väittänyt, että hän olisi. Hämmentynyt Mavrah kolusi ensin läpi pienen sairaalahuoneen ja sitten sinne johtavan käytävän. Hetken aikaa itseään rauhoiteltuaan hän kuitenkin kuuli nyyhkytystä tyhjästä varastohuoneesta aivan kulman takaa. Hetkeäkään epäröimättä hän ryntäsi siitä sisään ja onnekseen löysi ystävänsä polviltaan sen lattialta.

Oli selvää, että Vakaman kipulääkkeet toimivat edelleen, sillä sellaisessa tilanteessa kuka tahansa olisi huutanut, jos tuntoa olisi ollut. Mavrah katsoi kauhuissaan, kuinka hänen ystävänsä kädet lohkeilivat. Rätinän suorastaan kuuli. Metalli kirskui kuin jokin suurempi voima olisi halunnut rusentaa ne kasaan.

”Auta… minua…” Vakama onnistui ulvahtamaan. Mutta ennen kuin Mavrah ehti ottaa askeltakaan lähemmäksi, korviavihlova metallin kirkahdus viilsi hänen korvissaan. Hän katsoi kauhuissaan, kuinka Vakaman kädet murenivat ranteista eteenpäin ja ta-matoran rojahti maahan käsiensä sirpaleiden päälle.

Mavrahin hätääntyneet avunhuudot kuultiin vasta, kun professori astui varastohuoneesta ulos käytävälle. Menetyksestä toiseen kävellyt mies lysähti maahan. Lasit tippuivat käytävälle hoitohenkilökunnan saapuessa ihmettelemään äkillisiä parahduksia.

Tajuttomuuden viedessä Mavrahin mukanaan, olivat hänen viimeiset ajatuksensa siinä myrskyssä, jota kohti Xen ja Killjoy olivat hetkeä aikaisemmin lähteneet matkaamaan.

Mitä niin hirvittävää he olivat tehneet, että Levi-Atheon rankaisi heitä tällaisella tavalla?

Xenin ja Killjoyn matka oli vähäsanainen. Alkumatkan he kuuntelivat vielä Kekin kummallisia tarinoita menneiden päivien ajotehtäviltään. Ajo-olosuhteet olivat kuitenkin paljastuneet nopeasti niin huonoiksi, että tämän oli pakko keskittyä pitämään heidät tiellä. Siellä, missä Metru Nuin kadut eivät tulvineet, ne olivat niin liukkaita, että rapujalkojen vispaamisen suorastaan tunsi. Pienemmät kadut olivat kuitenkin usein niin täynnä vettä, että niille siirtyminen olisi melkein vaatinut sukellusveneen.

Matka Onu-Metrun rannikolle kesti lopulta useamman tunnin. Suurimman osan siitä ajasta he kuuntelivat piiskaavaa sadetta kulkupelinsä kattoa vasten sekä ukkosen jyrinää, joka tuntui kuuluvan koko ajan lähempää ja lähempää. Aivan rantaan asti Kek ei heitä kuitenkaan pystynyt viemään, sillä sitä ei yksinkertaisesti enää ollut. Etelään päin osoittava rannikkokaistale oli ollut niin monen hyökyaallon uhri, että se, missä sisäänkäynti kaivauksille oli ennen sijainnut, oli nyt syvällä veden alla. He pysähtyivät lopulta törmälle sen yläpuolella. Kek lähti Killjoyn pyynnöstä heti takaisin kohti Nivawk-asemaa. Oli turhaa jättää matorania riskeeraamaan henkeään, kun he eivät tienneet, kuinka kauan heillä muutenkaan kestäisi.

Killjoy oli se, joka kierteli aluetta hetken samalla, kun Xen asettui istuskelemaan törmän reunalle. Killjoy ei uskaltanut lähteä lentoon sillä säällä, joten hän kiersi jalan törmän hieman merta kohti viettävälle osuudelle ja tähysti kohti kaivausten oletettua suuaukkoa. Hänen kummastuksekseen se kuitenkin näytti olevan täysin ummessa. Tyrskyjen heilutellessa vesimassoja hän aina välillä näki sen kohdan, missä sisäänkäynnin olisi pitänyt olla, mutta kiviseinämä siinä kohtaa oli täysin sileä. Se näytti suorastaan koskemattomalta.

”Oletko varma, ettei meidän olisi kuitenkin kannattanut mennä Le-Metruun?” Xen kysyi Killjoyn selitettyä hänelle havaintonsa.

”Kaikista niistä paikoista, joissa olemme viime viikkoina käyneet, kuiskaukset kuuluivat täällä kaikkein selvimmin. En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta olen varma siitä, että paikka on oikea.”

Xen vilkaisi kommunikaattoriaan. Mavrahin laskemaan hetkeen oli vielä parikymmentä minuuttia.

Killjoy istui tyttärensä vierelle ja naulitsi katseensa raivoavaan ulappaan. Nahon radion kautta matkan aikana lähettämät uutiset eivät olleet parantaneet kummankaan heistä oloa. Liikkeellelähdön jälkeen myrsky oli pyyhkinyt tieltään valtavan määrän saaria. Ne olivat kadonneet sekä tutkasta että radiolinjoilta. Xian länsirannikko oli täysin pimeä. Meksi-Korossa valmistauduttiin pahimpaan. Matkan loppupuolella yhteys Nivawk-asemalle oli myös katkennut. Myrsky oli jo niin lähellä, ettei edes Metru Nuin sisäinen radioliikenne enää toiminut.

Xen ei saanut ajatuksiaan käännettyä ymmärtämään sitä, mitä maailmalle heidän ympärillään oli tapahtumassa. Ainoa asia, joka esti häntä tuntemasta oloaan täydellisen yksinäisesti, istui hänen vierellään ja kuunteli merta kuin vastauksia odottaen.

Xen tahtoi antaa isälleen kuuntelurauhan, mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi, hän pakotti itsensä ääneen siltä varalta, että se oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Sillä mitä lähemmäksi rintama saapui, sitä kovempaa hänen rintaansa kivisti. Oli selvää, ettei hän kestäisi tolpillaan enää kauaa.

”Isä.”

”Niin”, Killjoy murahti.

”Kun minä olen kuollut… aiotko vierailla usein haudallani?”

Killjoy käänsi katseensa vierelleen järkyttyneenä.
”Miksi kysyt tuollaista?”

”Koska minä tahdon, että käyt”, Xen vannotti. ”Minä tahdon, että siellä on aina kukkia. Tahdon, että se on värikkäin hauta maailmassa.”

”Se ei tule tapahtumaan”, Killjoy vannotti enemmän itselleen kuin Xenille. ”Tavalla tai toisella sinä selviät tästä. Me keksimme jotain.”

”Isä…” Xen huokaisi. ”Sinun pitää alkaa valmistautua siihen mahdollisuuteen, ettei tähän ole mitään ratkaisua.”

He käänsivät katseensa toisistaan taas kohti merta. Jos se jotakin heille kuiskasi, Xen ei sitä kuullut. Eikä hän halunnut kysyä Cencordilta, kuuliko Killjoykaan.

”Minä en halua, että vaivut epätoivoon sitten, kun olen poissa. Joten minä haluan, että pidät huolta, että hautani on niin räikeä että sen katsominen sattuu”, Xen sanoi.

Hiljaisuutta kesti taas hetki. Sen aikana Killjoy oli puristanut kätensä nyrkkiin useaan otteeseen. Katse kypärän takana oli etsinyt mereltä jotain kiintopistettä, jota tuijottaa, ja kun sellaista ei löytynyt, valui miehen katse hitaasti omiin jalkoihinsa.

”Millaisia kukkia sinä sitten haluaisit?” Killjoy lopulta kysyi. Xen virnisti hänen rinnallaan ja mietti hetken.

”Olen nähnyt sellaisia tosi räikeän punaisia petunioita. Ne on kai risteytetty jonkin muun kukan kanssa, mutta ne ovat ihan saman värisiä kuin huppuni tai tuo sinun haarniskan punainen”, Xen haaveili.

”Petunioita?” Killjoy naurahti. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä. Ei ollut kovin montaa kuukautta, kun hän oli katsellut sellaisia vielä Tawan kukkapenkissä. Oli käsittämätöntä, miten päivä päivältä Xen muistutti häntä aina enemmän ja enemmän Bio-Klaanista.

”Hyvä on. Petunioita. Mutta niitä voi olla aika vaikea löytää näin talven kynnyksellä.”

”Keksit varmasti jotain”, Xen hymyili. Killjoyn vapiseva käsi hapuili hetken Xeniä kohti, kunnes löysi tämän hopeisen kämmenen. Hän puristi sitä niin kovaa kuin pystyi, ja Xen vastasi siihen. He katsoivat merelle odottaen, mitä se toisi tullessaan. Mutta minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Myrsky raivosi, tuuli pauhasi. Lihaisia rihmastoja oli alkanut muodostua kaksikon päälle ja heidän oli pakko nousta pudistelemaan niitä pois. Silti heistä molemmista tuntui oudon rauhalliselta. Jos hyökyaalto olisi saapunut nyt ja pyyhkäissyt heidät molemmat tiehensä, voisivat he molemmat sulkea silmänsä rauhassa ja antautua merelle.

Noin kymmenen minuutin kuluttua heidän kärsivällisyytensä kuitenkin alkoi taas väistyä. Sade oli kyllä muuttunut taas kovemmaksi, mutta mitään muuta ei ollut tapahtunut. Radiossa oli hiljaista. Horisontissa oli pelkkää sinistä ja harmaata. Heillä ei ollut mitään keinoa tietää, missä rintama juuri sillä hetkellä oli, vaikka Xen olikin melko varma siitä, että Mavrahin laskema h-hetki oli jo tapahtunut.

Killjoy erityisesti alkoi olla huolissaan. Hänen päässään ei pauhannut mitkään muut kuin iänikuiset kellokoneistot. Ei merkkiäkään mereltä tulevista kuiskauksista. Taivaalla loistanut silmä näytti sekin jääneen pilvipeitteen taakse piiloon, eikä siitä nähnyt vilahdustakaan. Hän ei kuitenkaan ollut valmis myöntämään vielä tappiota. Hän oli varma, että paikka oli oikea. Ehkä Äiti vain vaati hieman suostuttelua tällä kertaa. Fatizaxin päälleen pukema kalan kallo virnuili hänelle mielessään.

”Tahdon, että kokeilet kanssani jotain”, Killjoy sanoi.

”Toivottavasti et ehdota, että lähdemme uimaan. Se ei kuulostanut viimeksi menneen osaltasi hirveän hyvin”, Xen tuumasi.

”Ei mitään sellaista. Kun kävin tapaamassa zyglakeja, he opettivat minulle erään sävelmän. Ajattelin, että laulaisitko sen kanssani?”

Xen näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hän kyllä tiesi isänsä olevan laulumiehiä, mutta hetki ei tuntunut sille mitenkään erityisen soveliaalta.

”Minä en edes ole kokeillut laulaa sen jälkeen, kun uudelleenasensit äänihuuleni”, Xen parahti.

”Ei sen väliä. Tämä on todella yksinkertainen. Minä aloitan, ja kun saat melodiasta kiinni, voit liittyä mukaan”, Killjoy selitti.

Xen ravisteli päätään hämmentyneenä, mutta ei sanonut enempään, kun Killjoy aloitti hiljaisen hyräilynsä. Hänelläkin kesti selvästi hetki tapailla, kuinka melodia meni, kunnes hän viimein tuntui saavan siitä kiinni ja alkoi hitaasti, mutta varmasti korottamaan ääntään. Lopulta hän lauloi niin kovaa, että onnistui viimein kilpailemaan humisevan tuulen kanssa. Hetken aikaa sitä kuunneltuaan Xen viimein liittyi lauluun mukaan. Se oli aluksi melkoista haparointia. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin Killjoy laulua vei, mutta puhtaan intuition avulla hän liittyi kahden hengen kummalliseen kuoroon.

Heidän antautuessa musiikin vietäväksi, raivoava meri tuntuikin yhtäkkiä rauhoittavalta ja sade kotoisalta. Xen ei osannut sitä selittää, mutta nuottien paetessa hänen suustaan hän koki olonsa märässä ensimmäistä kertaa kotoisaksi. He antoivat laulun lohduttaa heitä yhdessä. Irrottaa heidät hetkeksi maallisista murheista. He sulkivat silmänsä hetkeksi ja antoivat heitä säestävän meren pauhun tehdä tehtävänsä. Jossakin kaukana Fatizax sai olla ylpeä.

Kun he avasivat viimein silmänsä, he jatkoivat yhä laulua, mutta Xen oli ensimmäinen, joka huomasi, että horisontti näytösti yhtäkkiä jotenkin erilaiselta. Kuin silmillä olisi ollut äkkiä helpompi tarkentaa siihen. Kuin se olisi ollut jotenkin lähempänä.

Killjoy huomasi sen myös, mutta vasta, kun Xen hätäisesti tökki häntä haarniskan kylkeen. He tuijottivat näkyä yrittäen vain ymmärtää, mitä se tarkoitti. Vähän aikaa sitä tuijoteltuaan he tulivat siihen tulokseen, että horisontti tosiaan liikkui. Lähemmäksi heitä. Valtavalla vauhdilla.

”Ööööhh”, Xen parahti ottaen samalla vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Silloin Killjoy viimein ymmärsi, mitä he tuijottivat. Horisontti liikkui, koska se oli pelkkää vettä. Hyökyaalto, joka kurotteli niin korkealle kohti taivaita, että mitään muuta ei nähnyt, lähestyi heitä etelästä. Se määrä vettä, joka heidän edessään kohosi, oli suorastaan lumoavaa. Sellaisten massojen ei pitäisi liikkua sellaisella tavalla. Näyn epätodellisuus oli vanginnut heidät paikallaan. Ja samalla he tiesivät, että sellaisella vauhdilla heillä ei myöskään olisi aikaa väistää sitä. Se saapuisi ja ahmaisisi tieltään heidät ja koko rannan. Oikeastaan – siinä kokoluokassa – tuntui todennäköiseltä, että se ahmaisisi koko metrun… ehkä koko nuin.

Ja kun he tajusivat sen, neljä keltaista silmää syttyivät sen keskelle kirkkaina kuin auringot. Ne häikäisivät. Äiti oli kuullut lastensa laulun.

Xen tarttui taas isänsä käteen, mutta tällä kertaa hädästä. Siinä tuulessa olisi turha nousta ilmaan. Sellaista massaa oli turha juosta karkuunkaan. Heistä ei jäisi jäljelle mitään, kun aalto osuisi maihin, eikä se ollut enää kaukana. Hohtavia silmiä tuijottamalla etäisyyksien arvioiminen oli muuttunut hetkessä helpommaksi. Ja sitten saapui humina. Veden pauhu sellaisella lujuudella, että se oli pirstoa heidän korvansa.

Xen sulki silmänsä valmiina ottamaan sen vastaan. Killjoy oli aikeissa nostaa tyttärensä syliinsä ja ampaista taivaalle viimeisenä epätoivoisena yrityksenä paeta luonnotonta luonnonvoimaa, kun se sitten vain pysähtyi.

Veden humina lakkasi. Vesipatsas pysähtyi niin lähelle heitä, että hieman kurottelemalla sitä olisi voinut koskettaa. Sade oli jäätynyt ilmaan. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat silmät, jotka mittailivat heitä jostain aallon sisältä.

”Äidin silmät ovat toki kauniit, mutta toivoisin silti huomiotanne”, kuului ääni heidän takaansa.

Vähän matkan päässä heistä istuskeli hahmo suuren mustan kiven päällä. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut siinä aikaisemmin mitään, mutta hahmon rennosta asennosta he päättelivät, että tämä oli ollut siinä jo hetken. Kauempana tämän takana pönötti jonkinlainen sininen kanisteri. Keltainen toa hymyili leveästi. Ilma tämän ympärillä väreili kummallisesti, kun tämän käsi osui ilmaan jäätyneisiin vesipisaroihin.

”Sinä…” Killjoy mutisi. Hän tunnisti hahmon välittömästi samaksi, mikä oli ollut Taras Silin taistelun viimeisessä kamerakuvassa.

”Olen pahoillani siitä, että olen hieman myöhässä”, keltainen nainen – ilmiselvästi toa – hykerteli ja kiskoi keltaista sadeviittaa hieman tiukemmin päälleen. ”Odotin näkeväni sinut jo Taras Silissä. Minulta kesti hetki huomata, että emme ollutkaan sillä aikajanalla.”

”Aikajanalla?” Killjoy ähkäisi vastaukseksi selvästi hänelle osoitettuihin sanoihin. He olivat ottaneet Xenin johdolla muutaman askeleen lähemmäksi toaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt kantavan mukanaan mitään, tai muutenkaan vaikuttanut vihamieliseltä.

”Niin. Täytyy myöntää, että se jekkusi huijasi minuakin. Kuvittele, kun luulin puhuvani kahdennelletoista lapselle, mutta haarniskasi sisällä puhuikin yksi Viktorin vanhoista munakelloista. Siinä vaiheessa tajusin, ettei sinulla ole pienintäkään aikomusta tulla tapaamaan Äitiä sinne, joten minun piti varmistaa, että Äiti pääsee tapaamaan sinua tänne.”

Xen oli sanoista todella hämmentynyt ja yritti saada kiinni edes vähäisistä tiedonrippeistä. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun hän ei edes tiennyt kummallisen hahmon identiteettiä.

”Kuka sinä oikein olet?” Xen kysyi. Toa loikkasi alas kiven päältä ja astui heidän eteensä ylpeänä.

”Aivan, niin tietenkin, tällä aikajanalla emme ole tavanneet aikaisemmin. Minut tunnetaan monilla nimillä. Inivahin kansat kutsuvat minua nykyään Atamaksi. Tässä maailmassa minut tunnetaan Jotorina. Siinä on… vähemmän, sanotaanko, sellaista ennustuksellista painolastia, joten pidän siitä melko paljon. Tosin nykyäänhän olen tosiaan myös tohtori, mutta sen käyttäminen nimenä olisi varmaan tapojen vastaista.”

”Voi ei… et kai sinä ole yksi niistä?” Killjoy parahti.

”Tiedän, että viittaat kilpakumppanisi Tohtori Nebulan seuralaisiin. Huoli pois. Vaikka ystävystyimmekin hänen kanssaan, olen täällä puhtaasti yhteisen perheemme asialla. Aikajanojen suojelijana velvollisuuteni on saattaa teidät äitimme hoviin turvallisesti”, Jotor selitti.

Killjoy vilkaisi taakseen ja tuijotti hetken vedessä vellovia silmiä. Hän luuli, että he olisivat voineet vain puhua siinä, mutta ei vastustellut, kun Jotor viittoi heitä mukaansa.

”Seisokaa ihan lähelläni. Minun piti sulkea tie kaivauksille, noh… tämän veden takia. Minulla on oikoreitti.”

Xen vilkaisi isäänsä vahvistusta hakeakseen. Hän oli melko varma, ettei Killjoykaan oikeasti tuntenut toaa, mutta se, että he olivat ylipäätään löytäneet mitään rantaan saapumalla tuntui jonkinlaiselta ihmeeltä. Killjoy vastasi Xenin katseeseen myöntävästi. Tämä oli se käsi, jonka he pelaisivat. Kaikki peliin. Sitä paitsi, mitä yksi toa heille mahtaisi? Jos tämän tarina paljastuisikin petokseksi, Killjoy saisi häntänsä tämän kurkulle niin nopeasti, ettei tämä ehtisi muakaa sanoa.

He astuivat aivan Jotorin rinnalle. Ennen kuin mitään tapahtui, toa kuitenkin vilkutteli kohti paikalleen jähmettynyttä hyökyaaltoa.

”Lähdemme matkaan!”

Ja aallosta vastattiin. Kuin tuhat kidutettua sielua olisi kirkunut samaan aikaan.

Sitten aivan yllättäen maa heidän allaan petti. Kiinteä kivi heidän jalkojensa alla muuttui hiekaksi ja he putosivat. Xen oli osannut arvata, että he olivat seisoneet suoraan kaivauksille johtavan tunnelin yläpuolella, mutta yllättyi, kun hänen kauhulla odottamaansa tärähdystä ei tullutkaan. Sen sijaan heidät otti vastaan pehmeä hiekasta koostuva liukumäki, joka kiidätti heitä vaudilla kohti syvyyksiä. Jotor surffasi hiekka-aallon harjalla vaivattoman näköisesti, kun taas pyllymäkeä laskevan Xenin vierellä haparoiva Killjoy huusi kauhusta, kun tämä matkasi mäkeä alaspäin pää edellä.

He saapuivat holvikaarihuoneeseen ennätysajassa. Jotor joutui kiireessä jauhamaan yhden seinän heidän läheltään tomuksi saadakseen tarpeeksi lisää irtohiekkaa pysäyttääkseen Killjoyn etenemisen. Xen nosti itsensä pystyyn rintaa puristaen. Liukumäki oli ollut aivan aavistuksen liian jännittävä käänne ja Killjoykin unohti nopeasti kokemansa kauhut tyttärensä tueksi rientäessään.

”Me tarvitsemme apua pian”, Killjoy mutisi Xenin vajotessa jälleen yhteen kouristukseen. Jotor katsoi näkyä hieman murheellisena.

”Näen sen. Tulkaa. Mitä pikemmin pääsemme kotiin, sen parempi.”

Holvikaari oli yhä siinä, mihin Xen ja Killjoy olivat sen muutamaa viikkoa takaperin jättäneet. Tilan nurkassa oli yhä työkaluja ja instrumentteja, jotka Mavrah ja Sanaha olivat epäilemättä jättäneet jälkeensä sillä oletuksella, että he tulisivat vielä takaisin. Ajatus kouraisi Xenin taas miltei kaksin kerroin.

”Eli se on kuin onkin portti?” Killjoy ihmetteli Jotorin astellessa tutkimaan holvikaarta.

”No toki. Melko rujo sellainen. Tulinoidan innovaatiot eivät olleet koskaan erityisen hienovaraisia. En edes tiedä, miten hän kaapi kasaan sellaisen määrän hiekkaa tiimalaseistani, että hän kykeni rakentamaan näitä niin monta.”

”Tulinoidan?” Xen ähkäisi. Hän tiesi, että Nizkin oli vieraillut niillä kaivauksilla. Nyt hän toden teolla mietti sitä, oliko hänkin tiennyt.

”Niin”, Jotor huokaisi ja siveli valkoisen kiven pintaa kämmenellään. ”Se oli melko monta elämää sitten. Mutta hopeareunus se on myrskypilvessäkin! Ilman vanhoja välineitäni nämä ovat ainoa tapa päästä Äidin luokse lihassa ja veressä. Tosin varoituksen sana, nämä toimivat vain yhteen suuntaan. Jos haluatte takaisin, tulee teidän lainata kyyti häneltä itseltään.”

”Miksi emme olisi voineet puhua hänelle tuolla ylhäällä?” Killjoy ihmetteli.

”Äidin on tullut aika palata siihen maailmaan, jonka hän itselleen rakensi. Hän tahtoo tavata lapsensa siinä valtakunnassa, jonka he häneltä tulevat perimään.”

Killjoy ja Xen vilkaisivat toisiaan Jotorin sanoja ihmetellen. Tämä – oletettavasti edellisen tempauksensa perusteella kiven toa – kaivoi sadetakkinsa povitaskusta hyppysellinen valkoista hiekkaa ja ripotteli sen holvikaaren aukkoon kuin suolan höyryävän annoksen päälle.

”Tämä on ollut suljettuna melko pitkään, mutta luulisin, että se tuosta virkoaa.”

Ei kuulunut ääntäkään siitä, kun holvikaaren yhteys jonnekin ikuisuuksien päähän muodostui. Yhtäkkiä siitä ei vain nähnyt enää lävitse, vaan synkkä, absoluuttinen pimeys oli täyttänyt raamit. Se näytti samalta molemmilta puolilta. Siitä ei nähnyt läpi. Killjoy tunsi saman kylmäävän tunteen selkäpiissään, minkä hän tunsi yleensä Kranalassa mustaan aurinkoon tuijottaessaan. Xen nyrpisti hieman kuonoaan. Hän tunsi sen kylmyyden myös.

”Noh, lapset ja lapsenlapset ensin”, Jotor hihkaisi ja viittoili heitä astumaan porteista sisään. Xen tunsi sydänkuulassaan taas sen kihelmöinnin, minkä silloin, kun hän oli loikkinut tyhjän kaaren lävitse sen jälkeen, kun he olivat löytäneet sen. Killjoy taas tunsi sen paljon lujempaa. Kellokoneistot hänen tajunnassaan pauhasivat niin lujaa, että hän ei kuullut, mitä Jotor sanoi seuraavaksi. He olivat astuneet kaaren eteen, mutta keräsivät edelleen rohkeutta astua siitä läpi, kun he tunsivat töytäisyn selissään ja kaatuivat siitä läpi tyhjyyteen.

Pinnalla jäätynyt aika oli lähtenyt kulkemaan taas, kun Jotor oli kaksikon perässä kadonnut holvikaaresta sisään. Meren Äiti lauloi lauluaan – viimeisiä säkeistöjä lastensa aloittamasta sävelestä. Hyökyaalto osui viimein Onu-Metrun rannikkoon ja jatkoi matkaansa kohti sisämaata kuin maa ei olisi koskaan tullutkaan sen tielle.

Nivawk-asemalla Killjoyn ja Xenin signaalien viimeisetkin rippeet katosivat. Naho puristi hermostuneena kätensä nyrkkiin ja kirosi ääneen.

Silmä pohjoisen maailman taivaalla oli kadonnut. Sade ja tuuli hellittivät vain sen verran, että Metru Nuilla alettiin viimein saamaan tietoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Kaksi metrua, Onu ja Le, olivat puoliksi veden peitossa. Evakuoinnista huolimatta tuhansia asutettuja taloja oli joutunut aaltojen murskaamaksi. Hätäsignaalit muualta maailmasta alkoivat löytää tietään myös Metru Nuin vastaanottimiin. Naholta kesti tunti saada minkäänlaista kuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Uutiset olivat karua luettavaa.

Stelt oli hiljentynyt jo ennen kuin rintama oli lähtenyt liikkeelle. Xialla yritettiin edelleen saada selvää siitä, oliko läntistä rannikkoa edes enää olemassa.

Pohjoisen mantereen rantaviiva oli siirtynyt kilometreillä. Ja sitten tulivat ensimmäiset viestit Meksi-Korosta. Tai niiltä, jotka olivat tarkkailuasemiltaan nähneet, mitä sille oli tapahtunut. Saaren paikalla oli nimittäin vain vettä. Kaikki merkit siitä, että siellä oli joskus elänyt ketään, oli pyyhitty puhtaaksi.

Tulen toa, joka astui Nahon valvomaan kommunikaatiohuoneeseen, oli edelleen kasvoistaan siteiden peittämä. Ainoastaan turvonneet silmät ja irvistävä suu pilkottivat niiden lävitse. Tiputuskonetta perässään vetävä Lhikan otti aseman haltuunsa mitään Naholle sanomatta. Tarvittiin vain yksinkertainen nyökkäys. Hän ottaisi aseman hallintaansa, jotta Naho pääsisi etelään mahdollisimman nopeasti.

Jos siellä oli ketään hengissä, oli toimittava nopeasti. Ja nopeasti Naho liikkuikin. Kaikkialle kerääntynyt vesi ja kudosneste kiihdytti häntä kohti puoliksi uponnutta Le-Metrua.

Kesti tunteja, ennen kuin kukaan tajusi, mitä Onu-Metrun rannikolla oli tapahtunut.

Vaikka vesi oli syönyt rannikosta käytännössä kaiken, oli yhden kammottavan yksityiskohdan synty jäänyt kaikilta näkemättä. Sillä merta metrun edustalla peitti verkko. Lihasta koostuva verestävä jäänne, joka oli alkanut kirkumaan välittömästi tämän Äidin jätettyä maallinen todellisuus noustuaan taivaisiin.

Silmät, joita lihaan ilmestyi, katsoivat ympärilleen kauhuissaan. Ne tiesivät, mitä se kaikki tarkoitti.

Sillä Äidin palatessa kotiin, oli kello viimein lyönyt kaksitoista…

Kylmyydelle ei tuntunut olevan loppua. Vilunväristykset kulkivat edelleen Killjoyn ruumiin läpi, kun hän heräsi. Hänen edelliset muistikuvansa sulautuivat kaikki yhteen, ja muodostivat ainoastaan kummallisen vääjäämättömyyden tunteen, joka kaikkosi hänen mielestään kuin vasta nähty uni.

Mutta tunne piili edelleen hänen sisällään. Killjoy vannoi, että oli nähnyt matkan aikana jotain, mitä hänen ei olisi kuulunut. Kuin hän olisi tuntenut huonoa omatuntoa asiasta, jota hän ei edes muistanut tehneensä tai nähneensä.

Hän nosti katseensa ylös sorasta, johon hän oli päätynyt. Hän ei ainakaan muistanut pudonneensa mistään, mutta hän oli uponnut sen verran syvälle maa-ainekseen, että olisi ollut outoa, jos niin ei olisi tapahtunut. Hän ei lopulta edes pysähtynyt katselemaan ympärilleen, vaan lähti välittömästi etsimään Xeniä. Ei kestänyt kauaa, kun hän näki kaksi Kal-metallista jalkaa törröttämässä pystysuoraan sorasta hieman alempana mäessä.

Killjoy päästi irti Xenin vasemmasta jalasta ja päästi tämän maahan. Henkeään haukkova tyttö räpiköi itsensä pystyyn narskuvaa soraa ympäriinsä pärskien. Muutaman viimeisen valkoisen kiven huppunsa sisältä kaavittuaan he uskalsivat viimein tutkia ympäristöään.

”Oletko kunnossa?” Killjoy varmisti.

”Juu… helvetinmoinen trippi”, Xen vastasi. ”Missä me olemme?”

Oli yö. Taivaankannella loistavat tähdet olivat kuitenkin niin kirkkaita, että niiden valossa näki oikein hyvin. He olivat saapuneet valkoisesta sorasta koostuvaan jyrkkään mäkeen. Heidän takanaan sitä samaa soraa näkyi loputtomiin. Ilma oli hieman kostea ja suolainen. Killjoy polki jalkaansa maassa ja kuunteli sorasta lähtevää ääntä. Hänellä oli paha aavistus heidän olinpaikastaan, mutta ei voinut olla siitä vielä aivan varma.

”Hoooooi!” kuului huuto kaukaa mäen päältä. Keltainen hahmo heilutteli heille siellä käsiään. Xen ähkäisi kuuluvasti. Matkaa olisi paljon ja nousu tulisi olemaan rankka. Hän vastusteli sitä ensin, mutta Killjoyn maaniteltua tovin Xen hyväksyi kohtalonsa ja nousi isänsä reppuselkään, kun tämä alkoi hitaasti kapuamaan mäkeä ylös.

”Tunnistatko taivaan perusteella, missä olemme?” Xen kysyi. Killjoy käänsi päänsä hieman vaivalloisesti vilkaisemaan, mutta keskittyi sitten taas löytämään tukevaa jalansijaa.

”Olen melko varma, että tuollaista taivasta ei ole olemassakaan.”

”Miten niin ei ole?” Xen ähkäisi.

”En tunnista noista kuvioista ainuttakaan. En ole mikään tähtitieteilijä, mutta osaan suunnistaa niistä tarpeen vaatiessa. Ja minä en ole koskaan nähnyt tähtiä tuollaisessa järjestyksessä.”

Matkan viimeiset kymmenet metrit hän nousi rakettimoottoriensa avustuksella. Jotor katsoi, kun he laskeutuivat hänen vierelleen, ja Xen laskeutui hetkeksi alas Killjoyn reppuselästä. He olivat odottaneet näkevänsä mäen toisella puolella jotain, mutta heidän edessään olikin vain laakson verran lisää soraa.

”Joo, pahoittelut. Minulla ei oikeastaan ollut hajuakaan siitä, miten lähelle pääsisimme tuolla. Joudumme kävelemään jonkin matkaa.”

”Kuinka pitkälti?” Killjoy kysyi.

”Teemme välipysähdyksen Vanhassa Temppelissä. Luulen, että Äiti on nostanut sen takaisin ajasta. Se on ihan hauska etappi, jos haluaa vähän kokea nähtävyyksiä samalla.”

”Et ole edes kertonut, missä tarkalleen olemme”, Xen huomautti. Jotorin kasvoille nousi ihmettelevä ilme.

”Etkö ole tosiaan vielä hoksannut? Minä ymmärsin, että sinäkin olit kulkenut täällä jo. Sinä ja se Nurukan-veikko.”

Killjoyn epäilykset kävivät toteen. Xenkin tajusi sen. Tottahan toki se sora oli vaikuttanut tutulta, mutta mikään muu paikassa ei näyttänyt siltä kuin ennen. Valkoinen sumuinen taivas oli täysin tiessään ja tähtitaivas loisti sen tilalla. Horisontin piirteet erotti selvemmin kuin ne aikaisemmat ikuisuudet. Ilma tuntui erilaiselta. Sen haistoi ja maistoi. Mutta silti Killjoy oli arvuutellut sitä mahdollisuutta heti sorasta herättyään.

”Olemme Kranalassa.”

”Jep!” Jotor vahvisti. ”Emmekä minään sielunmatkaajaana tai huumausaineiden alaisena, vaan ihan aidosti ja oikeasti.”

Senkin Killjoy oli huomioinut välittömästi. Normaalisti sielunmatkatessa hän näytti aina vanhalta itseltään hopeisine Miruineen, mutta nyt hän oli siellä omana itsenään. Hän otti kypärän hetkeksi pois päästään nuuhkiakseen heitä ympäröivää ilmaa. Hänen aistinsakin toimivat aivan eri tavalla kuin ennen. Kaikki tuntui niin todelliselta. Lähinnä, koska todellisuuttahan se oli.

”Mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi, mutta Jotor viittoili tätä jo peräänsä.

”Selitän matkalla. Meillä on tässä aikaa jutustella patikoinnin ohessa.”

Xen yritti nilkuttaa eteenpäin, mutta se oli niin vaivalloisen näköistä, että Killjoy kaappasi tyttönsä taas reppuselkään ja lähti harppomaan Jotorin perään. Hän lähti halkomaan ikuisuuksia samaan tapaan kuin oli Peelonkin kanssa. Sora narskui heidän jalkojensa alla. Ainakin sade oli päättynyt. Edellinen vierailu oli ollut tavanomaistakin masentavampi sen vuoksi.

”Äiti ajoi sen edellisen valtiaan täältä pois”, Jotor selitti, kun Killjoy oli saapunut astelemaan tämän rinnalle. ”Se kellossa roikkuva nainen ei kohdellut tätä paikkaa kovin hyvin. Nyt, kun Äiti on täällä taas, on taivas kirkas ja horisontti selvä. Paitsi tietenkin tuo ikävä läntti tuolla keskellä, mutta sille emme mitään mahda.”

Sitä oli huomattavasti vaikeampi erottaa yötaivasta vasten, mutta Killjoylta ei silti kestänyt kauaa löytää sitä. Musta aurinko paistoi edelleen täsmälleen siinä kohtaa taivaankantta kuin ennenkin.

”Ajoi pois? Miksi hän ei tehnyt sitä aikaisemmin, jos se oli niin helppoa?” Killjoy kysyi.

”Monimutkaisia uusiintumisjuttuja”, Jotor vastasi. ”Äiti oli heikossa hapessa melko pitkään sen jälkeen, kun Tulinoita silpoi hänet. Kaikki, mitä hänestä jäi jäljelle, vietiin teidän maailmaanne ja säilöttiin ympäriinsä. Se pala, mikä oli Taras Silin alla, on kasvanut ja uusiutunut vuosisatoja. Steltinmeressä olevat rippeet tuhansia ja taas tuhansia. Mutta nyt aika on koittanut. Kolmas Vapauden Sota raivoaa jättäen Äidille melko vähän vaihtoehtoja. Oli tullut aika.”

Xenin olisi tehnyt mieli tarttua toan jokaiseen lauseeseen, mutta yksi ajatus ylitti muut.

”Miten niin ’teidän maailmaanne’?”

Jotor osoitti suoraan edessäpäin kajastavaa taivasta. Siellä oli yksi tähti, joka oli kaikkia muita suurempi. Se loisti kirkkaana ja selvänä. Viisi suurta sakaraa erottui siitä niin selkeästi, että sekä Killjoy että Xen tajusivat heti, mitä Jotor yritti heille kertoa.

”Älä viitsi…” Killjoy haukkoi henkeään.

”Mitä? Luulitko, että teidän maailmanne on ainoa laatuaan? Olette molemmat olleet kytköksissä tänne koko elämänne, ettekö tosiaan ole koskaan kuulleet tarinaa keltaisesta tähdestä? Inivahista? Äiti paratkoon Demiurgista?”

Isä ja tytär pudistelivat päätään. Jotor näytti näiden reaktiosta aidosti hieman harmistuneelta.

”No hiivatti… olisikohan siitä pitänyt kirjoittaa itse jotain… vaikka Äiti olisi kyllä pyytänyt, jos hän olisi halunnut muistojen elävän…”

”Sinä ja Äiti kuulostatte kovin läheisiltä”, Xen huomioi Killjoyn selästä ja yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä, että he olivat niin perusteellisesti jossain muualla kuin kotonaan.

”Olen ollut hänen sanansaattajansa aikojen alusta lähtien”, Jotor ylpeili. ”Palvellut hänen tahtoaan ja varjellut aikaa hänen poissaolonsa aikana.”

”Okei, mitä tuo edes tarkoittaa?” Killjoy ähkäisi. ”Että olet joku aikajanojen vartija?”

”No se on ollut kunniatehtäväni! Pidän huolta siitä, että Äidin lahjan saaneet eivät lipeä aikajanoista kaikkein katalimmille. Ei mitään kovin suuria tekoja, mutta paljon sellaisia pieniä. Että asiat pysyvät raiteillaan ja vältämme kaikkein pahimmat katastrofit. Ettei kukaan vaikka laukaise tuomionpäivää etuajassa tai mitään sellaista.”

”Eli… mitä? Tarkoittaako tuo, että sinäkin näet tulevaisuuteen? Niin kuin Biancakin?” Killjoy kysyi.

”Höpsistä! Ajan säikeet ovat Äidin itsensä etuoikeus. Minä vain noudatan hänen neuvojaan. Yleensä minun ei tarvitse koskea mihinkään vuosisatoihin, kun asiat menevät ihan omalla painollaan. Mutta aina välillä pitää upottaa kädet saveen. Viimeiset pari vuotta on ollut melkoista mikromanagerointia.”

”Eli ohjaat meitä kohti kohtaloamme?” Killjoy mutisi. Jotor kääntyi nyt katsomaan häntä loukkaantuneena.

”Älä nyt hulluja puhu! Kohtalo? Pah! Äidin lahja maailmallenne on paljon monimuotoisempi kuin Punaisen Kuninkaan kapeat visiot. Aika ei ole mikään määränpää, vaan se matka. Sitä voi muuttaa, siihen voi vaikuttaa!”

Killjoy ei ollut vieläkään ihan varma, miten Jotorin konsepti ajasta erosi hänen huomiostaan, mutta oli selvästi parempi vain myötäillä.

”Olemmeko mekin täällä siksi, että olet korjaillut asioita? Vaikuttanut aikaan tai jotain?” Xen kysyi.

”Juu enemmän tai vähemmän”, Jotor nyökytteli nyt hieman leppyneenä. ”Teidän saaminen tänne ei kyllä ollut mitenkään vaikeaa missään niistä versioista, mistä Äiti puhui. Isompi työ oli auttaa laivallinen merirosvoja kotiin myrskyn alta pois, että ne ehtivät pelastamaan yhden prinssin. Ai niin ja mitään tästä ei tosiaan tapahtuisi ilman Matoro Mustalumea, ja sen ääliön pitäminen hengissä Metru Nuille asti se vasta hankalaa hommaa onkin. Ette usko, miten typeriin asioihin se poika menee aina kuolemaan. Metru Nuin meriportit ovat auki ja se silti valitsee yhdeksän kertaa kymmenestä mennä Karzahnin kautta. Ääähh. Anteeksi. En ole päässyt purkamaan tuntojani hetkeen.”

Killjoy kuunteli toaa yrittäen parhaansa mukaan pysyä tämän ajatuksenjuoksussa kiinni. Hän tunsi, miten Xenin hengitys oli muuttunut raskaammaksi Matoron nimen kuultuaan.

”Ah, mutta kappas. Välietappimme näkyykin jo horisontissa. Siitä ei ole enää pitkä matka rantaan. Kiristetäänpäs vähän tahtia!”

Jotor lähti käytännössä juoksuun ja jopa Killjoyn pitkine jalkoineen piti tehdä töitä pysyäkseen tämän perässä. Hänkin oli nähnyt pienet rakennelmat horisontissa. Koska hän ei tiennyt, missä päin Kranalaa he liikkuivat, oli mahdotonta sanoa, oliko se sellainen rakennelma, josta Killjoy olisi mennyt ennen ohi. Mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä selvempää kuitenkin oli, että Killjoy olisi varmasti muistanut sen, jos olisi.

”Ihanaa, kun Äiti taas vähän sisustaa. Sen kellonaisen aikana kaikki kiinnostava vain hautautui tähän soraan. Nyt kaikki vanha alkaa taas nousta pinnalle.”

He lähestyivät jonkinlaisia raunioita. Kiviset pilarit ja puhtaanvalkeat seinät olivat melko romuna, mutta niistä oli vaikea sanoa, minkä vuoksi. Osa niistä näytti ajan hajalle kuluttamilta, mutta osa siltä kuin ne olisivat vasta rakennusvaiheessa. Muutaman minuutin lisää taivallettuaan he astuivat röykkiön keskelle, jossa komeili kolme suurta veistettyä hahmoa. Kauempaa Killjoy oli luullut, että siellä oli elämää, mutta hahmot paljastuivat lopulta yksityiskohtaisiksi patsaiksi.

”Ah, minä muistan nämä!” Jotor innostui. ”Nämä komeilivat myös Zighlaan suuren temppelin aukiolla. Sopivaa, että Äiti on halunnut tuoda ne takaisin. Ehkä vähän omahyväisesti sanottu, mutta minusta näin upeaa veistostaidetta ei enää osata tehdä.”

Killjoy laski Xenin selästään, jotta tämä saisi mennä tarkastelemaan patsaita lähempää. Vaikka Jotor tuntui olevan niistä kovin innoissaan, tuntui Killjoysta niiden läsnäolo oudolta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Kranalassa mitään niin todellista.

”Keitä he oikein ovat?” Xen kysyi. Hänen yllätyksekseen, ennen kuin Jotor heti vastaamaan mitään, Killjoy teki niistä ensimmäisen huomion.

”Olen ollut tarpeeksi monessa Athistitemppelissä tunnistaakseni Isä Athin.”

Oikeanpuolimmainen patsas esitti siivekästä olentoa, jonka yksinäinen pyramidisilmä ei kummallisesta muodostaan huolimatta ollut Xenistä mitenkään pelottavan näköinen.

”Vapauden raikas tuuli, Ath. Antoi kasvonsa maailmalle lahjaksi pimeyttä täyttämään. Ilman hänen uhraustaan ei aikaa voisi muovata, sillä vapaus valita on jokaisen säikeen ytimessä. Mutta ilman aikaa ei vapaus paljoa myöskään merkitsisi, sillä valinnat ovat valintoja vain, kun niillä on seuraukset”, Jotor kertoi. Tämä oli hidastanut puheenparttaan sen verran, että Xen päätteli tämän kertaavan jotain lukemaansa ulkomuistista.

Killjoy ei ollut varma, mitä ajatella. Hän tiesi Isä Athin legendan pääpiirteittäin. Tämän katseeseen törmääminen tällaisessa paikassa kuitenkin tuntui merkilliseltä.

”Entäs tuo laiha kaveri tuolla vasemmalla?” Xen osoitti. Jotor otti muutaman askeleen sivummalle, asetti kädet lanteilleen ja hymyili hieman vaikeasti.

”Ah, Setheus. Toinen arkkipiispa Ensimmäisen Seurakunnan suurissa saleissa. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että maalliset kahleet pois leikkaamalla näkee sen punaisen langan, johon meidät kaikki on kiedottu. Hän leikkasi, leikkasi ja leikkasi, kunnes jopa tuo, mitä patsaaseen on vangittu, oli poissa. Nyt hän on henki vain. Saattaa sanojaan kohtalon hovissa ja lausuu Totuuden kaikille niille, jotka sen ovat valmiita kuulemaan. En tosin välttämättä suosittele. Ne, jotka ovat yrittäneet, yleensä… menettävät sydämensä.”

Xen tuijotti Jotoria kummastuneena. Toa kiemurteli vähän vaikeasti paikoillaan.

”Tarkoitin sitä kirjaimellisesti. Oikeasti, älkää yrittäkö. Setheus raukka tarkoittaa hyvää, mutta Totuus on muutakin kuin hänen ja hänen kuninkaansa kapeakatseinen eetos.”

Killjoy tuijotti patsasta kaikessa hiljaisuudessa. Sekä Peelo että Manu olivat puhuneet jotain Totuudesta. Ja… Koobeesta? Hän ei ollut aivan varma, kuinka tosissaan Jotorin selvitys piti ottaa. Kaiketi he kuitenkin puhuivat jostain niin vanhasta, että vuodet olivat värittäneet tarinoita.

”No entäs tuo keskimmäinen sitten?” Killjoy kysyi. Hahmo oli kaikista kolmesta selvästi toamaisin. Sen haarniska näytti kuitenkin kummallisen orgaaniselta, kuin se olisi tehty merenelävistä tai itseään vielä muinaisemmista fossiileista. Aseensa lisäksi sillä oli käsissään tiimalasi.

”Mitä? Ettekö muka tunnista?” Jotor virnuili ilkikurisesti. Hän hyppäsi patsaan viereen ja yritti parhaansa mukaan poseerata samalla tavalla. Ilman kantamuksia siitä ei vain oikein tullut mitään.

”Naamio on kyllä myös vaihtunut niin monta kertaa, että en ihmettele, ettei samaa näköä enää oikein ole”, Jotor tuumasi ja kääntyi katsomaan patsasta silmiin hieman haikean näköisenä.

”Tuo olet sinä?” Xen kysyi. ”Ketkä sen ovat alun perin tehneet?”

”Zighlaan kaupunki palveli monia kansoja. He kutsuivat minua silloin vielä Ourgokseksi. Mutta siitä on niin paljon aikaa, että nimi sellaisenaan ei ole enää kovinkaan monen muistissa”, Jotor haikaili.

”Joten, kun sanoit, että olet aikajanojen vartija”, Killjoy aloitti.

”Minä todella tarkoitin sitä!” Jotor täydensi. ”Aikojen alusta alkaen. Toki tässä on ollut muutaman sadan vuoden rakoja siellä täällä. Varsinkin Äidin nukkuessa vietin aika paljon aikaa vain ihan itsekseni. Ja olisitpa nähnyt sen yhden seikkailun, jossa minun piti liittoutua itseni kanssa! Kun elää epäkronologisesti, voi tehdä kaikkea jännittävää.”

”Joten… sinä et taida olla kiven toa laisinkaan?” Xen ihmetteli.

”Höpsistä! Aika on vain toinen elementtini. Minä suojelin tätä maailmaanne jo, ennen kuin Äiti antoi minulle lahjansa.”

”Ja mikä se lahja sitten oikeastaan on?” Xen janosi tietää.

”Noh, sen lisäksi, että hän lahjoitti ajan säikeen uskollisen kulkuneuvoni sydämeen, niin tämän kaiken” hän ylpeili ja pyörähti muutaman kerran ympäri käsiään kevyesti levitellen.

”Äiti antoi minulle regeneroitumisen lahjan. Eipä tästä halki aikojen tapahtuvasta suojelustyöstä muuten olisi tullut mitään. Olet varmasti nähnyt sen jollakulla toisellakin.”

Killjoyta hieman inhotti, että Jotor iski lauseensa päätteeksi hänelle silmää. Hän ymmärsi, että toa viittasi Ficukseen.

”Minulla on paha tapa aina vain uusiutua hieman eri näköiseksi kuin aiemmin. Pitänee joskus kysyä, onko Purifierilla ollut sama ongelma”, Jotor jatkoi.

”On”, Killjoy yskäisi. ”Ja toivoisin, että jos teet sen, ammu häntä päähän jollain aikasäteellä, ettei hän voisi enää koskaan satuttaa ketään.”

Jotor naurahti taas, mutta tällä kertaa jotenkin paljon edellisiä kertoja ilkikurisemmin. Hän pärskäisi niin kovaa, että joutui pyyhkimään roiskeita naamioltaan, ennen kuin asteli viimein patsaiden luota takaisin Killjoyn ja Xenin luokse. Hän tähysti hetken näiden tuijotuksessa kohti horisonttia, korjasi sitten suuntaa muutamalla asteella ja viittoili nämä taas peräänsä.

”Jatketaan matkaa! Olemme jo puolivälissä kohti rantaa.”

He lähtivät taas patikoimaan, mutta tällä kertaa Xen käveli itse. Sen varjolla Killjoy pystyi jättäytymään taaemmaksi hänen kanssaan samalla, kun ripeäjalkainen toa joutui jatkuvasti pysähtelemään, ettei karkaisi kaksikolta kokonaan. Se antoi heille mahdollisuuden viimein puhua, vaikkakin he käytännössä kuiskivat siltä varalta, että Jotorin naamio oli jokin kaukaa kuulemisen muinainen maski.

”Hän ajattelee kielellä, josta en tunnista sanaakaan”, Xen huokaisi.

”Niinkö?” Killjoy kysyi. ”Mitä se mielestäsi tarkoittaa?”

”Ainakin sitä, että hän hyvinkin saattaa olla niin vanha kuin väittää, mutta ehkä tärkeämmin sitä, että hän ehkä tietää, että osaan lukea ajatuksia.”

Killjoy murahti. Hän ymmärsi, mitä Xen sillä tarkoitti. Jos Jotor aktiivisesti esti Xeniä näkemästä mieleensä, hän silloin myös aktiivisesti piilotteli jotain.

”Pidetään varamme. Kuinka voit?”

”Kuin kuula haluaisi ampaista rintani lävitse ja ampaista avaruuteen”, Xen huokaisi. Tilaansa nähden hän pakotti itseään eteenpäin yllättävänkin tasaisesti, mutta Killjoy näki kyllä, että joka kerta, kun Xen puhui, tämä joutui pidättelemään parahduksia.

”Jos tuohon nyt on luottamista, matkaa ei ole enää pitkälti”, Killjoy lohdutti. ”Laitoitko Nuparun uutetta vielä ennen lähtöä?”

”Laitoin. En vain tiedä, kuinka paljon siitä enää on hyötyä. Vannon, että olen kuullut sen jo rasahtelevan muutamaan otteeseen.”

Killjoy irvisti kypäränsä alla. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata Xen syliinsä ja lentää loppumatka, mutta hän ei myöskään halunnut vajota vielä sellaisiin paniikkiratkaisuihin.

”Oletko oikeasti sitä mieltä, että se asia, minkä näimme siellä aallossa, osaisi auttaa minua?”

”Ainakin meitä selvästi odotettiin”, Killjoy tuumi. ”Ellei tuo tyyppi ole joku Ficuksen jekku ja johdata meitä suoraan Biancan syliin.”

”Uskotko tuohon vaihtoehtoon itsekään?”

Biancan viimeiset sanat kaikuivat Killjoyn mielessä. Tokihan se kaikki saattoi olla vain osa todella pitkään mietittyä huijausta, mutta hänellä oli ollut aikaa miettiä tämän laulun sanoja. Ei, ei hän uskonut, että hän oli valehdellut.

”Pianhan se nähdään.”

He jatkoivat matkaa vielä melkoisen tovin, mutta se ei kummoiselta tuntunut huomioiden, millaisia etäisyyden Kranalassa normaalisti olivat. Sekä Killjoylla että Xenillä oli kokemusta sora-aavikolla ikuisuuksia kulkemisesta. Nyt ajan kuluminen tuntui kuitenkin jollain tapaa todellisemmalta ja välimatkat hahmotettavammilta. He eivät olleet varmoja, johtuiko se siitä, että he olivat siellä nyt konkreettisesti, vai oliko Äidin saapuminen vaikuttanut paikkaan muutoinkin kuin taivaan kirkastamisella.

Ennen pitkää he saapuivat taas ylöspäin viettävään maastoon. Jyrkkää silminkantamattomiin jatkuvaa rinnettä pitkin valui soraa, kun kolmikko puski sitä ylöspäin. Xenkin halusi välttämättä jatkaa jalkojensa päällä, joka kuitenkin hidasti matkaa melkoisesti. Jotor oli oppinut hidastamaan myös sen verran, että matkan viimeinen tunti taittui yhdessä. Toa ehti kertoa useamman tarinan menneiden aikojen seikkailuistaan, jotka vaihtelivat epäuskottavan fantastisista kummallisen maallisiin. Jotorilla oli hämmentävän paljon tietoa muun muassa mattojen kutomisesta. Aihe ei Killjoyta erityisesti kiinnostanut, mutta toan juttelu antoi ainakin jotain, mihin keskittyä nousun aikana.

He olivat miltei saavuttaneet rinteen lakipisteen, kun Jotor viimein pysähtyi. Xen puuskutti raskaasti ja otti tauon vastaan kiitollisena.

”Olemme ihan kohta perillä. Ranta avautuu tämän törmän toisella puolella.”

”Joten miksi pysähdyimme?” Killjoy kysyi.

”Tätä pidemmälle minä en tule”, Jotor vastasi.

Xenin kulmat kohosivat. ”Onko sinulla siihen joku syy?”

”No ensinnäkin… Äiti on suuri ja hänen sanansa vielä suuremmat. Ne on tarkoitettu teille, joten olisi töykeää jäädä kuulemaan ne kutsumatta.”

”Mutta toiseksi?” Killjoy tivasi.

”Noh, toiseksi, minua kaivataan toisaalla. Hypoteesiin on tästä melkoisesti matkaa ja minun täytyy ehtiä sinne, ennen kuin… ah, noh, spoilereita.”

Killjoy ei edelleenkään oikein saanut ajatuksiaan kääräistyä Jotorin selitysten ympärille. Toa ei kuitenkaan edes vilkaissut huipun ylitse, vaan sokeasti luotti, että he olivat oikeassa paikassa ja, että hän saattoi jättää opastettavansa jatkamaan siitä kaksin.

”Ah, yksi asia piti muistaa vielä sanoa!” Jotor kuitenkin tajusi. ”Sitten, kun Torie lähtee perääni, muistuttakaa, että jos ajan säikeitä silittää vastanukkaan, joutuu jumiin ikuisiksi ajoiksi elämään omaa elämäänsä uudestaan. Eli joko hanskat matkaan tai sitten käsittelee niitä toooosi varoen.”

Xen ja Killjoy tuijottivat toisiaan ymmärtämättä sanaakaan, mitä Jotor suustaan päästi. Xen erityisesti oli niin hämmentynyt, että ei edes tajunnut kuulleensa Torien nimen kerran aikaisemminkin.

”Onnea matkaan sitten!” toa hihkui ja lähti surffaamaan rinnettä vauhdilla alamäkeen. Tämän perään tuijotteleva kaksikko ei edes ehtinyt sanoa hyvästejä, kun näiden kummallinen opas lähti jo kiitämään, minkä Killjoy nyt oletti olevan kohti pohjoista. Ja jos Hypoteesi oli siellä, hän arveli nyt myös tietävänsä, minne he olivat saapuneet.

Hän antoi Xenin vielä hetken huokaista. Hiljaisuuden laskeuduttua he kuitenkin kuulivat viimein jotain. Kaukaisuudesta kuului meren pauhua. Jotor ei ollut valehdellut ainakaan siitä, että he olivat olleet matkalla rannalle.

”Oletko valmis?” Killjoy kysyi.

”Lyyhistymään tähän ja luovuttamaan, joo”, Xen puuskutti. ”Mutta sama kai jatkaa, kun ollaan tultu näin pitkälle.”

Sanojensa päätteeksi vahki virnisti. Se valoi Killjoyyn tarpeeksi toivoa, että tämä tarttui tyttärensä käteen ja alkoi taluttaa tätä viimeisten kymmenien metrien yli. Heidän ensimmäinen uusi aistikokemus tuli kuitenkin jo ennen sitä. Suolaisen meren tuoksu oli väkevä.

Killjoy nosti päänsä törmän yläpuolelle ensimmäisenä. Vaikka värit koostuivat lähinnä sinisen eri sävyistä, ei hän koskaan ollut nähnyt Kranalassa mitään niin värikästä. Hän auttoi Xenin ylös rinnalleen ja yhdessä he lähtivät matkaamaan taas alaspäin kohti rantaa. Heidän katseensa olivat kuitenkin naulittuina horisonttiin. He olivat astuneet kuin toiseen maailmaan.

Syvänsininen meri velloi ja aaltoili. Se ei ollut samalla tavalla myrskyn pauloissa kuin meri kotona oli, mutta aallokko oli silti huomattava ja kohina kuuluva. Vesilintujen vaakkumisen seasta kuului myös jonkin toisen linnun kukkumista, mutta niiden äänien lähteitä kumpikaan heistä ei nähnyt. Eipä ympäristön katseluun voinut hirveästi muutenkaan keskittyä, kun heidän katseensa oli naulittu siihen, mitä merellä alkoi tapahtua.

Se näytti ensin aallolta, hieman samanlaiselta vesipatsaalta kuin se, jonka ahmaisemaksi he olivat Onu-Metrussa melkein jääneet, mutta sen muoto muuttui hyvin nopeasti jonkinlaiseksi kohoumaksi. Veden sisältä puski ulos jotain valtavaa. Neljän hohtavan silmän muodostamat valopatsaat ilmestyivät melkein heti muodon pinnalle.

Koska he olivat niin korkealla, Killjoy ja Xen eivät ensin ymmärtäneet, kuinka valtava olento todella oli. Mutta mitä lähemmäksi se heitä merestä asteli, sitä selvempää oli, että Äiti oli todella jotain sellaista, jonka vain loputon meri voisi kätkeä sisäänsä.

Hohtavat, sykkivät pallot sen selässä olivat osittain läpikuultavia ja niistä näki, kuinka jotain nukkui niiden sisällä. Metru Nuin korkeimpia torneja pituudellaan pilkkanaan pitävät raajat kannattelivat Äidin kolossaalista kehoa korkealla veden pinnan yläpuolella. Pihtimäiset sakset muodostivat raajoista etummaiset. Samankaltaiset löytyivät siitä, minkä he olettivat olevan Äidin suu. Se louskui hohtavan katseen alapuolella nälkäisen näköisenä. Killjoy ymmärsi, että heidän meriensä suurimmatkin olennot olisivat Äidille pelkkä suupala. Hän ei halunnut edes ajatella sitä, mitä tämä söi pysyäkseen hengissä.

Äidin jokainen askel järisytti Kranalaa sellaisella voimalla, että se meinasi heittää molemmat mäkeä laskeutuvasta kaksikosta nurin. Mutta pahin oli vielä edessä, sillä Äidin puhuessa koko todellisuus vavahteli sellaisella tavalla, mikä sai heikkona astelevan Xenin miltei pyörtymään.

”Lapseni. Tervetuloa kotiin.”

Killjoykin vavahteli sanojen edessä. Oli selvää, että ne eivät tulleet sieltä, missä hän oletti Äidin suun sijaitsevan, mutta telepatiaakaan se ei voinut olla, sillä ilma konkreettisesti väreili jokaisen sanan myötä ja sora kaksikon jalkojen alla hyppelehti.

”Kuinka kaunis ele tuoda oma lapsesi mukanasi. Näen, että perhe on tehnyt teistäkin kokonaisempia.”

”Sinä autoit minua pelastamaan hänet”, Killjoy kailotti Äitiä kohti niin kovaan ääneen, että tämä varmasti kuuli. ”Mutta nyt tarvitsen apuasi uudestaan. Hänen henkensä on yhä vaarassa.”

Äiti reagoi siihen työntämällä itseään lähemmäksi heitä. Killjoy joutui taas rientämään Xenin tueksi, kun tämän jalat olivat pettää. He näkivät omat kuvajaisensa heijastumassa Äidin silmistä. Se yksinkertainen liikekin kuitenkin nostatti tuulen heidän ympärilleen.

”Sydän on hauras. Sielu parsittu heikolla langalla.”

”Voitko… voitko sinä auttaa?” Xen kähisi. Äiti otti taas askeleen taaksepäin ja päästi syvän mietiskelevän korahduksen.

”Teidät on luotu suuria tekoja varten, lapset. Mutta toisen teistä aika on lopussa. Niin olen minä päättänyt.”

”Miten niin sinä olet päättänyt? Voitko sinä auttaa vaiko et?” Killjoy tivasi.

”Aika parantaa kaikki haavat. Tulkaa rantaani. Meillä on paljon puhuttavaa.”

Sen sanottuaan Äiti lähti hiljalleen peruuttamaan takaisin kohti merta, mutta ei kuitenkaan vajonnut täysin sen sisään. Lihaisan vuoren lailla suuri osa tämän valtavasta ruhosta jäi tarkkailemaan heitä veden pinnan yläpuolelle samalla, kun tämän jalat koukuistuivat lepoasentoon.

Xen ja Killjoy jatkoivat tämän pyynnöstä matkaa alas kohti rantaa. Siellä he huomasivat myös siistissä rivissä marssivan joukkion, joka lähestyi heitä idästä. Niitä johtavan legioonalaisen Killjoy tunnisti jo kaukaa. Myös Xen oli nähnyt sen ennen. Lhekon metallinen ruumis näytti kuitenkin erilaiselta kuin sitten kummankaan viime näkemän. Siinä, niin kuin tämän perässä marssivissa sotilaissakin, oli nyt jo enemmän kultaista kuin hopeista. Mustan Käden Kalien haarniskat oli paikattu ja jokainen oli varustettu keihäällä, joiden päät kiiltelivät tähtitaivaan valoissa.

Heidät ohittaessaan Killjoy nyökkäsi Lhekolle, ja Lheko nyökkäsi takaisin. Killjoy oletti kiitollisuudenosoituksen olevan paikallaan huomioiden, että sekä Xenin selviäminen että hänen kutsunsa Äidin luokse olivat enemmän tai vähemmän tämän ansiota.

Xenin selkäpiissä kylmäsi kuolleen toan nähdessään. Cencord ei kuullut tämän mielessä mitään. Eikä kuullut kenenkään muunkaan muodostelmaan seisomaan asettuneen Kalin päässä. Hän ei toisaalta pystynyt keskittymään niiden kaiveluun kunnolla, sillä hän oli välittömästi lentää nurin rantahiekkaan astuttuaan. Hänen jalkojensa alla maasta törrötti jotain. Killjoykin pysähtyi tutkimaan sitä. Se oli messinginvärinen ja kova. Lähempää tarkkailtuna koko ranta oli niitä täynnä. Killjoy nielaisi. Hänen arvauksensa heidän tarkemmasta sijainnistaan oli osunut oikeaan. He seisoivat Biancan kellokoneiston hiekkaan hautautuneissa raunioissa.

”Teeskentelijän rakkain harha ei vainoa teitä enää, lapseni. Olkaa rauhassa.”

”Mitä hänelle tapahtui?” Xen kysyi katse edelleen hammasrattaassa, johon oli miltei kaatunut.

”Tukahdutin hänen laulunsa.”

Killjoyn vatsanpohjassa kouraisi. Vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla vain hyvä asia, tuntui hänestä silti kummalliselta, että Bianca oli noin vain poissa. Se, mitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, että jos kellokoneisto oli säpäleinä, miksi hän kuuli sen kuitenkin edelleen mielessään?

”Nyt, kun hänen valheensa varjo ei enää syövytä kotiani, voimme aloittaa rakentaa uudelleen sitä, minkä Tulinoita liekeillään romahdutti.”

”Kuinka hän edes onnistui siinä?” Killjoy ähkäisi.
”Ja… miksi?” Xen täydensi.

”Hän tahtoi Inivahin voiman itselleen. Silpoi minut vapauden lieskoilla sen anastaakseen. Mutta Noita oli sokea Totuudelle. Silpoessaan minut hän silpoi myös voiman, mitä hän etsi. Keltainen tähti ei ollut ajan vartija, vaan minä olin.”

”Vapauden liekki”, Xen toisti ja vilkaisi isäänsä. He molemmat ymmärsivät, että Äiti viittasi Nimdaan.

”Sen jälkeen tähteni vajosi pimeyteen, joka sitä oli jo tavoitellut. Tulinoita erehdyksessään hiljensi taivaan. Ja samalla tuomitsi teidät kaikki kärsimykseen. Minut surmaamalla hän surmasi myös ajan itsensä. Kirosi teidät iäisyyksiin, joihin kuolevaisten mieliä ei oltu tarkoitettu.”

Killjoy tuijotti Äitiä intensiivisesti kuunnellen, mutta myös kiusallisen tietoisena siitä, mitä Kalit heidän ympärillään tekivät. Lheko käskytti niitä asemiin Äidin ympärille kuin suojaksi. Killjoy ei kuitenkaan osannut päätellä niistä, oliko kyseessä vain varotoimi vai valmistautuivatko nämä johonkin.

”Niz oli neuvokas, kun loi lapsensa kantamaan Tulinoidan kasvoja. Sillä teolla hän liitti noidan perinnön osaksi perhettämme. Nyt hänen perintönsä on meidän, ja uusi aika voi alkaa.”

”Sinä tunsit äidin?” Xen ihmetteli. Killjoy taas ei ollut maininnasta aivan niin yllättynyt.

”Hän on se, joka minut löysi. Tuhat ikuisuutta meressä valvottuani hän oli ensimmäinen, joka todella kuuli minut. Pala minua rinnassaan hän oli viimein se, joka auttoi minua tulemaan taas kokonaiseksi.”

Killjoy vilkaisi vaistomaisesti omaa rintakehäänsä. Se ei jäänyt Äidiltä huomaamatta. Liha väreili tyytyväisenä lapsensa reaktioon.

”Olet siis viimein hyväksynyt sen. Ymmärrät viimein, kuka olet.”

”En menisi niin pitkälle”, Killjoy mutisi. Heidän yläpuoleltaan kuului taas kukkumista. Yönmusta käki lenteli kaukana heidän yläpuolellaan.

”Miksi kiistää se, mikä on totta? Sinä olet Inivahin todellinen perillinen, minun lapseni. Se, että olet tullut näin pitkälle, on siitä elävä todiste. Julistakaa ylpeänä Nui-Kralhia! Inivahin Viimeistä Kuningasta!”

”Eläköön hän ikuisesti! Inivahin Viimeinen Kuningas!” Kalit julistivat ja iskivät keihäitään neljästi maahan. Killjoy katsoi ympärilleen kauhistuneena.

”Mitä tuo oikein tarkoittaa?” Xen ärjähti.

”Polkunne on merkitty aikaan itseensä. Ourgokseni on muovannut sen niin. Sinä, Nui-Kralhi, olet teoillasi ansainnut kaiken sen, minkä näet.”

”Minä en tullut tänne kruunattavaksi”, Killjoy ärjyi niin kovaa, että muutama Kal rivistöissään käänsi katseensa häneen.
”Minä tulin tänne hakemaan apua Xenille, enkä ole vieläkään saanut vastausta, pystytkö siihen vaiko et.”

Kaikki läsnä tunsivat Äidin läpitunkevan tuijotuksen. Killjoy ei värähtänytkään, kun häntä mittailtiin. Sitten katse värähti aavistuksen verran, epäilemättä Xeniin. Kuului valtava ilmavirran suhahdus. Xen oli melko varma, että Äiti oli juuri haistanut häntä.

”Tiede, joka pitää lastasi hengissä, ei ole osa luomakuntaani. Minun tahtoni ei häntä pysty pelastamaan. Mutta pyyntösi ei tule minulle yllätyksenä, Nui-Kralhi. Voin antaa sinulle jonkun, jolla on voima toteuttaa toiveesi.”

Xenin katse laajeni ihmetyksestä. Hän ei voinut kuvitella, ketä hän tarkoitti. Killjoy risti kätensä odottavaisena.

”Tuokaa esiin tuomittavat”, Äiti julisti. Lheko suoristi välittömästi selkänsä, kumarsi ja asteli Killjoyn ja Xenin rinnalle, kun Äidin silmät välkähtivät vielä normaaliakin kirkkaampana ja hetken päästä rantahiekka alkoi muodostamaan painovoimaa uhaten holvikaarta heidän taakseen.

Kaaresta astui ensin ulos yksinäinen Kal. Tämänkin ikivanhaa haarniskaa oli paikattu kultaisin uusin osin ja se veti perässään valtavaa messinkistä ketjua, jonka toinen pää ilmestyi näkyviin pian tämän perässä. Sininen bahrag marssi eteenpäin katse maassa, lihaa puristava metallipinta täynnä haavoja. Tämän perässä ulos astui toinen Kal, joka veti perässään bahrageista punaista. Hopeiset soturit marssittivat kuningattaria kohti vesirajaa, jossa nämä tiputtivat ketjut käsistään ja irrottivat ne sieltä, mistä ne oli kiedottu sisarusten valtavien kitojen ympärille.

Xen katsoi, kuinka bahragit polvistuivat Äidin edessä. Minkään niin suuren ei olisi koskaan kuulunut näyttää niin vähäiseltä.

”Cah’vadok, ensimmäinen tyttäreni ja vapaan tien kulkija. Gah’vadok, myös ensimmäinen tyttäreni ja kohtalon polun talsija. Surmani jälkeen jätin maailmani teille. Ja yhdessä teidän oli määrä suojella seuraajiamme. Teidän nimeenne vannoivat parvet uskollisuutta ja teidän untanne on lihamme uneksinut.”

”Kunnioitetut olkoon Äitimme lapset!” Kalit julistivat. Cah’vadok uskalsi raottaa hieman ummistettuja silmiään, mutta käänsi katseensa ripeästi alas äitinsä häikäisevän katseen nähdessään.

”Pitkään teidän valtanne kesti. Pitkään uinuivat parvet rauhassa. Siunattu olkoon se työ, jonka te meidän kaikkien eteemme teitte.”

”Siunattu äiti. Kunnialla olemme palvelleet valtakuntaasi”, Gah’vadok uskaltautui lausumaan. Tämän kaksonen kääntyi katsomaan siskoaan kauhuissaan siitä, että tämä oli uskaltanut avata suunsa.

”Rakas lapseni. Kunnia yksin ei suojele linjoista kauneinta”, Äiti jatkoi. Tämän äänestä kuuli siihen hiljalleen hiipivän pettymyksen. ”Koska teeskentelijän saapuessa te taivuitte. Te annoitte kauniin Inivahin hänelle, joka väärin perustein parviamme tavoitteli. Hänelle, joka silvotun äitinne mahdin ahmaisi.”

Kalit iskivät keihäänsä maahan neljästi. Äiti nousi jälleen merestä ja työntyi lähemmäksi tyttäriään.

”Ruokkikoot lihanne tulevia siskojanne ja veljiänne.”

Xen kiljaisi ääneen, ennen kuin Killjoy edes ehti kunnolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Äidin leuat olivat kaapanneet bahragit maasta sellaisella vauhdilla, etteivät hänen silmänsä olleet pysyneet perässä. Hän kuitenkin kuuli, kuinka Äidin leuat jauhoivat siskokset palasiksi ja nielaisi ne. Ainoa todiste, mikä niiden olemassaolosta jäi, oli pieni kimpale sykkivää lihaa, joka tipahti rannalle Xenin ja Killjoyn eteen.

Xen oli haparoinut isänsä kylkeen ja puristi tätä kauhuissaan. Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Hän katsoi ylös, ja näki, kuinka kirkkaana hohtavat alkiot Äidin selässä kiemurtelivat tyytyväisenä.

”On tullut aika. Tuokaa minulle Teeskentelijä.”

Ennen kuin kumpikaan heistä ehti toipua näkemästään, holvikaari Killjoyn ja Xenin takana aukesi uudestaan. Tällä kertaa Kaleja astui ulos kuusi, ja ne vetivät perässään jonkinlaista messinkistä kahleiden vyyhtiä. Xen kuuli heti ensimmäisistä ajatuksista, kuka se oli. Killjoy joutui tihrustamaan tarkemmin. Musta hahmo oli sidottu jonkinlaiseen ristinmuotoiseen häkkyrään sekä käsistään että jaloistaan. Valtava suukapula peitti tämän kaikkein tunnistettavimmat piirteet, mutta hetken aikaa sitä tuijoteltuaan Killjoy viimein tajusi, kenet Kalit olivat vanginneet.

”Helvetti soikoon…”

Ficuksen vankila rysähti maahan Killjoyn oikealle puolelle. Kalit irrottivat suuren osan tätä ympäröineestä kehikosta ja katosivat niiden kanssa takaisin holvikaareen, joka katosi jälleen rantahiekkaan sulautuen. Kahlittuna rantaan jätetty Ficus ei kuitenkaan näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä.

”Teeskentelijä Ficus. Maailmani taivaan pirstomisen yrityksestä, pyhien parvien haltuunoton suunnittelusta ja valheellisen parasiittisi ajassa levittämisestä, sinun uusi kohtalosi on tarjota Kuningas-Kralhille se, mitä hän sinulta kaipaa.”

Kalit iskivät keihäitään neljästi maahan. Sitten ilmestyi uusi holvikaari Killjoyn ja Xenin oikealle puolelle. Xenin sydänkuula oli pysähtyä siihen paikkaan. Edes Killjoy ei ollut uskoa silmiään.

Kaaresta astuvalla rähjäisellä Kalilla oli mukanaan uutuuttaan kiiltävä sulavapintainen Kal-haarniska. Siinä itsessään ei olisi ollut mitään poikkeuksellisen merkittävää, mutta naamio, joka kasvoille oli aseteltu, taas oli. Sininen Ruru oli tuttu. Se ei ollut jäljitelmä. Killjoy oli nähnyt sen niin läheltä niin monta kertaa, että hän tiesi välittömästi sen olevan aito.

Sitten yksi Äidin valtavista jaloista laskeutui aivan heidän keskelleen. Se työntyi Ficuksen yläpuolelle, haki hetken aikaa oikeaa asentoa ja sitten iski. Ficuksen sisältä kuului korahdus, kun Äidin raajan terävä, suippo pää iskeytyi mustaan lihaan ja alkoi imeä. Ruumis nytkyi, kun uloke etsi tämän sisuksista jotain, kunnes kuului ääni – kuin imukuppi olisi ironnut jostain sileästä.

Äidin jalka irtautui, ja sen päässä hohti jotain sinistä. Jotain, jonka he kaikki välittömästi tunnistivat.

”Sinä voit vain tehdä noin?” Killjoy huudahti hämmästyneenä. Päätellen siitä, että reikä Ficuksen rinnassa sulkeutui, loput kymmenen arkkikranaa olivat yhä hänen sisuksissaan. Vain yksi oli irronnut. Vain yksi sininen sielu.

”Tee se niille kaikille, nopeasti!” Killjoy yritti maanitella, mutta Lheko oli astunut tylysti hänen ja Ficuksen väliin.

”Yksi asia kerrallaan”, Äiti lausui. Uloke tiputti kuulan lopulta Lhekon käsiin. Killjoy katsoi, kun tämä asteli rurukasvoisen haarniskan luokse, avasi tämän rintakehässä olevan luukun ja asetti kuulan sisään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten Äidin uloke kiersi jonnekin haarniskan selän taakse ja upotti itsensä kuuluvan rusahduksen saattelemana sen sisälle. Sitten alkoi kuulua ääntä, kuin joku olisi pursottanut hammastahnaa tuubistaan hieman liian nopeasti.

Xen oli viimein päästänyt irti isästään ja ottanut useamman askeleen eteenpäin ihmettä paremmin todistaakseen. Uloke pumppasi lihaa haarniskan sisälle täyttäen siitä jokaisen sisäelimille varatun kolon. Hetken päästä Rurun takana olevat tyhjät silmätkin täyttyivät massalla. Kun uloke lopulta irtosi, kaatui haarniska maahan, mutta ei täysin kasvoilleen. Kal-metalliset kädet olivat ottaneet rantahiekan vastaan juuri, ennen kuin tämä oli tärähtänyt siihen.

Kalit olivat marssineet syrjään. Lheko oli kiskonut Ficuksen edelleen kahlitun velton ruumiinkin sivummalle. Xen ja Killjoy seisoivat rannassa kahden ja katsoivat, kuinka sininen hohde paistoi läpi Kal-haarniskan raoista, kun se kampesi itsensä pystyyn. Se haukkoi henkeään, vilkuili ympärilleen hätääntyneenä ja lähti sitten juoksuun. Tämän hätä kuitenkin loppui kuin seinään tämän astuessa ensimmäistä kertaa vesirajaan. Aaltojen nuoleskellessa hopeisia jalkoja, nainen viimein pysähtyi.

Äiti vajosi takaisin horisonttiin vartomaan aikaansa. Rurukasvoinen hahmo nosti kätensä kasvojensa eteen ja tuijotti niitä kummastuneena. Sitten hän käänsi katseensa taivaankanteen, joka meren yläpuolella paistoi. Silloin tämän ryhti viimein lysähti ja asento rentoutui. Mitä ikinä Niz siellä näkikään, selvästi rauhoitti häntä. Hän otti pari askelta taaksepäin, mutta piti katseensa edelleen taivaassa. Killjoyn sydänkuula pamppaili. Xenin raajat vapisivat niin paljon, että hän pysyi enää hädin tuskin pystyssä.

”Hei siellä”, Niz kääntyi lopulta ympäri ja hymyili. Huolimatta siitä, että tämän keho oli uusi, olivat kasvot täsmälleen kuin hänen aviomiehensä ja tyttärensä ne muistivat. Xen otti useamman haparoivan askeleen eteenpäin, ennen kuin lähti täyteen juoksuun äitiään kohti. Killjoy yritti estää, mutta oli liian hidas. Vain hetken päästä Xen oli äitinsä syleilyssä ensimmäistä kertaa vuosisataan.

”Rakas”, Niz haukkoi henkeään. Hysteeriseen itkuun vajonnut Xen soperteli jotain tämän kylmää hopeista rintaa vasten.

”Hei, kaikki on ihan hyvin”, toa tyynnytteli ja puristi tytärtään hieman kovempaa. Killjoy katsoi edelleen siellä, mihin hän oli jäänyt seisomaan. Hän ei ollut toistaiseksi ottanut askeltakaan Niziä kohti.

”Minä en tiedä enää, mitä tapahtuu… olenko kuollut vai mitä, mutta älä enää ikinä jätä meitä”, Xen sopersi. ”Jos sinä enää ikinä lähdet niin minä… minä… kai… kai sinä olet todellinen? Oletko se oikeasti sinä?”

”Totta kai se olen minä”, Niz naurahti, tosin Rurulle nousseesta ilmeestä päätellen hän ei aivan itsekään vielä uskonut siihen. Vahkitytön ote hänen sylissään alkoi kuitenkin hiljalleen laantua. Oikeastaan se heikkeni aivan liikaa. Ote lipesi ja Xen valui hiekkaan järkyttynyt ilme kasvoillaan. Uusin kouristus oli vakava. Todella vakava. Jopa Niz oli kuullut raksahduksen tämän rintakehän sisältä.

”Lheko!” Niz parkaisi. Kal-soturi nyökkäsi ja poimi tälle sotilaidensa rivistä ojennetun keltaisen vyyhdin. Hän ojensi sen sitten vuorostaan Nizille, joka alkoi hätäisesti käärimään Xeniä siihen. Keltainen kangas näytti vähän kuin huopaviltiltä, mutta välittömästi, kun se kosketti Xeniä, tämän katse rauhoittui ja ruumis veltostui.

”Mitä sinä teit?” Killjoy kysyi, mutta ei vieläkään ollut liikkunut edes Xenin tueksi rientääkseen.

”Käärin hänet pysäytettyyn aikaan”, Niz selitti. Se kuulosti aivan järjettömältä, mutta kun toa seuraavan kerran nosti kankaaseen käärityn Xenin pystyyn, oli tämä jähmettynyt täysin paikalleen. Silmät kiiluivat avonaisina, mutta rauhallisen näköisinä. Vahkin rinta ei enää kohoillut hengityksen tahdissa eivätkä raajat vispanneet.

”Tuon pitäisi ostaa meille hieman aikaa. Pitää kuula aisoissa vielä vähän aikaa.”

Lheko oli lopulta se, joka nosti Xenin maasta ja kantoi tämän keltaiseen käärittynä Killjoyn luokse. Se oli kuin toisinto siitä hetkestä Onu-Metrusta, kun Mustan Käden tukikohta oli sekuntien päässä Abzumon julmasta tempusta. Tällä kertaa Xen oli kuitenkin vielä kokonainen. Lheko laski tämän Killjoyn vierelle ja palasi joukkojensa luokse. Killjoy kosketti Xenin kasvoja varovaisesti. Ne olivat yhä lämpimät. Ja vaikka tämän katse oli lasittunut paikalleen, oli selvää, että tyttö oli edelleen hengissä.

”Kuinka kauan tuon pitäisi kestää?”

”Tarpeeksi kauan, että ehdimme keskustella”, Niz hymähti. ”Lähdetäänkö pienelle kävelylle?”

Killjoy ei olisi halunnut poistua Xenin rinnalta, mutta Niz oli jo lähtenyt testaamaan uusia jalkojaan ja kävelemään hitaasti rantaviivaa pitkin. Killjoy halusi varmistua tyttönsä turvallisuuden, joten hän käänsi katseensa vaativasti Lhekoon ja sai vastaukseksi ymmärtäväisen nyökkäyksen. Sen turvin hän vastahakoisesti lähti harppomaan Nizin perään.

”Huomaan, että en saanut sinulta niin lämmintä vastaanottoa kuin Xeniltä”, Niz huokaisi kuullessaan Killjoyn takanaan.

”Mistä edes tiedän, että olet oikeasti sinä? Olen kuullut tänään paljon asioita ja aika harvat niistä sisältävät järkeä. Sinä kaikkein vähiten.”

”Kysy minulta jotain, minkä vain minä tietäisin”, Niz maanitteli. Killjoy kuitenkin tiesi jo täsmälleen, mitä kysyä.

”Mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoin sinulle ennen hääseremoniaamme?”

”Sinä olet jo noitunut itsesi melkein kaikkiin ajatuksiini”, Niz virnisti. Vastaus kevensi Killjoyn oloa hieman. Tai ainakin se avasi erilaisia haavoja kuin ne, missä piti huolehtia, kenen kanssa hän edes keskusteli.

”Niz… mitä helvettiä täällä tapahtuu?”

He olivat pysähtyneet. Äiti oli alkanut tekemään jotain keskellä mertaan. Tämän pihdit ja kädet vispasivat edestakaisin kuin se olisi kutonut jotain.

”Helvettiä juuri. Me olemme siellä. Tai ainakin yhdessä niistä. Tämä on se paikka, jonne Äidin siunaamat tulevat kuollessaan.”

”Tuo ei vastannut kysymykseeni”, Killjoy murahti.

”Mutta sinun on tärkeää ymmärtää se”. Niz huokaisi. ”Nämä… arkkikranat… Feä Ondot, sitovat meidät tänne pysyvällä tavalla. Kumpikaan meistä ei olisi täällä, jos Äidin liha ei olisi säilönyt sielujamme. Tai… ainakin minun sieluani.”

”Ymmärsin jo perusteet. Tulinoita sitä, Tulinoita tätä. Silvottu Äiti, lihat kuuliin ja kuulat tyyppeihin”, Killjoy tilitti.

”Niin. Tulinoidan ja tohtori Delekin tekojen vuoksi me täällä olemme, mutta se ei ole se syy, miksi tämä on tärkeää ymmärtää.”

”Vaan?”

”Vaan se, mihin he arkkikranat suunnittelivat alun perin”, Niz selitti. Killjoyn oli pakko myöntää, että hän oli kiinnostunut. Yönmusta käki oli laskeutunut jonnekin bahrageista tipahtaneiden jäänteiden päälle ja nokki sitä nyt vimmatusti.

”Niitä on kaksitoista syystä”, Niz selitti. ”Ne ovat ansa. Tohtori Delek tiesi, että jos joku joskus saisi ne käsiinsä hänen jälkeensä, niillä voisi yrittää tehdä hirvittäviä asioita. Hän jakoi silvotun Äidin niihin sellaisella tavalla, että jos joku yrittäisi käyttää niistä kaikkia, se vain tappaisi käyttäjänsä. Se oli, mitä Qwienne Puhtaalle lopulta kävi. Tosin hän ei päätynyt kuollessaan tänne, kiitos Cestainun varotoimenpiteiden. Hänet täytyi pitää peruuttamattomasti pois ajan syntysijoilta.”

”Mutta hän oli täällä… tätä paikkaakin kutsuttiin Valkoisen Valtakunnaksi”, Killjoy ihmetteli.

”Se ei koskaan ollut Qwienne. Hänen sielunsa lepää Tarkastajan tuonelassa ja on ollut siellä aina. Se asia, jonka kanssa olet keskustellut, Bianca, oli valhe, jota Ficus on kaiken aikaa kertonut itselleen.”

Killjoy oli jopa kysynyt sitä ääneen Peelon kanssa keskustellessaan. Miksi Kranalassa oli aina vain Bianca eikä koskaan Ficusta?

”Eli… jos kaksitoista arkkikranaa vain tappaa käyttäjänsä… Ficus ei olisi koskaan onnistunut siinä, mitä hän yrittää?”

”Niin”, Niz huokaisi. ”Ja minusta tuntuu, että hän ymmärsi sen jopa itsekin. Ainakin se asema, jonka hän on itselleen rakentanut, näyttää toimivan ihan ilman Feä Ondojakin. En usko, että hänen maailmanloppunsa todellisuudessa nojasi kovinkaan moneen arkkikranaan. Hän olisi varmasti pystynyt toteuttamaan suunnitelmansa jo kahdeksalla. Ehkä vähemmälläkin.”

”Hän olisi voinut vain tehdä sen…” Killjoy kuiskasi. Käki oli lopettanut lihan nokkimisen ja oli nyt kääntynyt katsomaan suoraan keskustelevaa kaksikkoa. Killjoy huomasi nyt, miten kummalliselta se näytti. Se oli täynnä punaisia silmiä, jotka tuijottivat häntä myös.

”Miksi et vain kertonut tätä minulle aikaisemmin? Mistä sinä edes tiedät tämän kaiken?”

Niz osoitti kohti Äitiä ja hymyili. Killjoy asteli viimein vaimonsa rinnalle ja katsoi, mitä merellä tapahtui. Hän näki nyt, että Äiti punoi jonkinlaista seittiä. Keltainen massa erittyi jostain sen sisuksista ja punoutui kangasmaisiksi säikeiksi tämän otteessa. Nyt yksi niistä oli valmis ja Äiti kurotti korkealle kohti taivaita ja pingotti sen jonnekin näkymättömiin niin, että se taivasta halkoen kulki sitten aivan maahan asti.

”Tuo on hänen lahjansa meille”, Niz selitti. ”Aikaa. Se tulee hänestä. Ja silloin, kun kaikki kolme kuoleman väriä loistivat vielä taivaalla, aika oli se, joka sitoi luomakunnat yhteen.”

”Ilman aikaa ei valinnoilla ole seurauksia. Ilman aikaa ei kukaan saavuta kohtaloitaan. Sitä Totuutta ei Setheus ymmärtänyt, eikä siihen ole Syvällä Naurulla sanaakaan sanottavanaan.

Äiti lausui sanat melankolialla, jollaista Killjoy ei ollut siihen saakka vielä kuullut.

”Hän antoi ajan maailmallemme, jotta meillä olisi myös se kaikki muu. Ilman aikaa kaikki muutkin vanhoista hyveistä vain seisovat paikallaan”, Niz selitti. ”Ja sitten Tulinoita miltei poltti sen kaiken. Ilman Cah’vadokia ja Gah’vadokia sekin vähäninen aika, mitä jäljelle jäi, olisi menetetty. Jopa Ficus tai… Bianca… kaikessa suuruudenhulluudessaan lopulta suojeli sitä, mitä meillä oli.”

”Luomakunnan aika oli pysähtyä kokonaan Tulinoidan ahneuden vuoksi. Maailma jatkui, koska viimeiset säikeet eivät sammuneet, ja koska liha, jonka minä ja aviomieheni teille loimme, jatkoi sykkimistään etelässä. Aika jatkui. Elämä jatkui. Vaikkakin vääristyneenä ja viimeisiään vedellen. Ja nyt me voimme alkaa korjaamaan sen, mitä Adorium Selecius rikkoi.”

”Hetkonen… aviomiehesi?”
Niz ei ilmeestään päätellen ollut kovin tyytyväinen, että se oli se asia, johon Killjoy tarttui.

”Väitätkö, ettei kaltaiseni kykenisi rakkauteen?”

Killjoy ei vastannut, ainoastaan katsoi, kun Äidin punomat kaksi uutta ajan säiettä pingottuivat kosmokseen.

”Kun yritimme pysäyttää Ficuksen, minä tartuin yhteen noista. Äiti opasti minut sinne. Cestainu ei tiennyt, että olin siellä oikeasti niiden vuoksi. Ja kun tartuin siihen, minä näin…”

”… kaiken?” Killjoy kysyi.

”Kaiken lopun”, Niz sanoi murheellisena. Käki kukkui. Äiti hykerteli uutta säiettä punoessaan.
”Katsos… ajalla on myös ikävä varjopuoli. Se on se syy, miksi arkkikranat lopulta tappavat sen, joka ottaisi ne kaikki. Se syy, miksi Äidinkin liha lopulta hajoaa ja mätänee pois. Se on ajan luonne. Se on kaunista, koska se kestää hetken ja tulee sitten päätökseensä.”

Niz käänsi katseensa taivaalle. Killjoy näki tämän silmistä, että tämä ei kyennyt katsomaan Baterraan suoraan. Killjoykin vilkaisi sinne. Hän tuijotti tyhjyyttä sen sydämeen hetken ja ymmärsi viimein, mitä Niz tarkoitti.

”Siksi Ficus onnistui repimään tuon taivaankanteen arkkikranoilla”, Killjoy kuiskasi. ”Koska ne ovat pohjimmiltaan aikaa ja ajan lopussa on…”

”Tyhjyys”, Niz täydensi. ”Kaiken puute. Musta aurinko, Baterra.”

”Endon”, Äiti lausui.

”Ja minä näin sen”, Niz jatkoi. ”Miten se tapahtuu. Kuinka loputkin tähdistä pimenevät sen syödessä kaiken.”

Niz huokaisi syvään. Seuraavien sanojen löytäminen oli tälle selvästi vaikeaa. Killjoyn reaktio olisi ollut viimein sulkea Niz syleilyynsä, mutta tämän hopeista rankaa tuijotellessaan hän esti kuitenkin itseään.

”Minä muistan, kuinka sinä aina kysyit, miksi kaikki tuntuu aina niin tyhjältä. Kuinka tuijottelit tähtitaivasta ja mietit, mikä sen kaiken merkitys on. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta tyhjyys on aina kutsunut sinua. Ja… kaipa silloin, kun teimme Xenin yhdessä, toivoin, että se olisi tarpeeksi täyttämään sen aukon sydämessäsi, mitä minäkään en kyennyt täysin paikkaamaan.”

”Se täytti”, Killjoy vastasi. Hän otti viimein kypärän pois päästään ja katsoi vaimoaan syvälle tämän keltaisiin silmiin.
”Siksi minä tarvitsen apuasi. Sinä teit sen hänen kuulansa. Auta minua korjaamaan se.”

”Se, mitä minä en silloin ymmärtänyt, oli, että se oli virheistä kaikkein pahin”, Niz jatkoi välittämättä Killjoyn pyynnöstä. ”Kun kosketin sitä säiettä, minä ymmärsin. Loppu, jota yritimme estää Ficusta toteuttamasta, ei ollut koskaan tulossakaan. Hän on rikki. Niin rikki, ettei hän koskaan olisi saanut suunnitelmaansa loppuun saakka.”

He kääntyivät katsomaan taakseen. Kal-kaartin keskellä horrokseen vangittu musta hahmo ei liikahtanutkaan.

”Mutta sinä sen sijaan…”

Killjoy kääntyi katsomaan Niziä hämmentyneenä, mutta toa ei enää vastannut katseeseen. Se oli maassa ja vältteli kaikin voimin harmaita kasvoja.

”Miten niin minä?”

”Kun Xen kuolee… palaat takaisin siihen synkkyyteen. Älä valehtele itsellesi. Sinä tuijottelet mustaa aurinkoa kuin se olisi vaivainen tähdenlento. Olet ajatellut sitä ennenkin. Mitä tekisit maailmalle, jos Xen ei selviäkään tästä?”

”Puhut hulluja!” Killjoy puolustautui. ”Sitä paitsi, sillä ei ole mitään väliä. Jos vain autat minua korjaamaan kuulan!”

”Se ei ole, mitä minä siinä ajan säikeessä näin”, Niz kiristeli hampaitaan. ”Se koston kierre, johon sinä vajoat, ei koskaan lopu. Eikä olosi muutu paremmaksi repimällä Matoro Mustalumelta jalat ja käsi irti. Eikä ruumiisi parane ampumalla Viimeisen Vartijan. Mutta sinä vain jatkat, kun et muita vastauksia saa. Kunnes katseesi siirtyy tähtiin ja alat syyttämään niitä kaikista murheistasi.”

”Puhut paskaa.”

”Vannon, etten.”

”Sinä valehtelet taas.”

”En valehtele.”

”NO MIKSI HELVETISSÄ MINÄ SITTEN EDES OLEN TÄÄLLÄ?”

”Koska aika ei ole kohtalo”, Niz tyynnytteli. ”Koska sitä voi muuttaa. Varovasti. Pienillä valinnoilla. Kulkemalla täsmällisesti vapauden ja kohtalon rajalla.”

Killjoy rauhoittui hieman. Hän puri hammastaan, mutta ei kyennyt estämään itseään ajattelemasta sitä viimeistä keskustelua, jonka hän oli käynyt Codyn kanssa ennen lähtöään. Sitä samaa, jonka vuoksi hän oli jättänyt rannetietokoneensa komentajan hoiviin.

”Auta minua”, hän kuiskasi. ”Auta Xeniä…”

”Kulta… minä en voi.”

Killjoyn katse ei irronnut Nizistä. He tuijottivat toisiaan taas suoraan silmiin, pienen hetken täysin hiljaa.

”Sitä hänen kuulaansa ei ole yksinkertaisesti tehty kestämään. Eikä kyseessä ole edes se, että kuori olisi hauras, vaan se, miten se on tehty. Se sielujen sidos, jotka muodostavat Xenin, on luonnostaan epävakaa. Vaikka kyseessä olisi Äidin itsensä mahti yhdistettynä tohtori Delekin paljon edistyneempään tieteeseen, se ei riittäisi. Ja minä en koskaan päässyt lähellekään sitä. Vaikka onnistuisimme pelastamaan hänen sielunsa nyt, kymmenen tai kaksikymmentä vuotta eteenpäin se alkaa hajota uudestaan. Tästä ei ole olemassa versiota, jossa hän selviää hengissä. Hänen kuulansa murtuu. Se on vain karu totuus.”

Killjoy kuunteli Nizin selitystä suu ammollaan. Ajatukset raksuttivat. Niin myös kellokoneistot, joiden lähdettä hän ei vieläkään ymmärtänyt. Sitten hän asetti kypärän takaisin päähänsä ja lähti marssimaan takaisin kohti Xeniä.

”Minä vien hänet takaisin kotiin ja kokeilen itse. Ei se voi olla vaikeaa, jos sinun kaltaisesi aivokuollut ääliö pystyy siihen.”

Kuului valtava metallin räsähdys, kun hopeinen kaarti asettui muodostelmaan Killjoyn tielle ja asetti keihäät tanaan. Killjoy kallisti päätään niille ja kääntyi sitten taas Niziä kohti, joka ei kuitenkaan seurannut häntä.

”Käske uhrejasi väistymään.”

”En käske”, Niz vastasi.

”Päästä minut.”

”Eikö Ourgos kertonut sinulle, että Tulinoidan holvikaaret toimivat vain yhteen suuntaan? Täältä ei ole tietä pois, ellei Äiti sinulle sellaista avaa.”

”Päästä. Minut!” Killjoy tivasi ja astui takaisin Nizin luokse ja työnsi sormensa tämän naamion otsaan.
”Minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Saatana soikoon, kun edes kuolema ei säästä minua sinun iänikuisilta valheiltasi. Koko sen ajan, kun olimme yhdessä, pelkkiä valheita. Ensin valehtelit siitä, että ette olleet enää yhdessä Ficuksen kanssa. Sitten piilottelit Zorakia, sitten valehtelit Kaleista. Helvetti! Valehtelit Cestainulle, miksi yrititte pysäyttää Ficuksen. Varmaan saatana valehtelit häävalassasikin, kun sanoit ’tahdon’! No arvaatko mitä, minä en enää tahdo. Minä tahtoisin, että sinä olisit pysynyt kuolleena tai Ficuksen sisuksissa, koska helvetti soikoon ainakin Ficus ymmärtää, MIKSI TÄSSÄ HELVETIN MAAILMASSA ELÄMINEN ON JATKUVASTI NIIN SAATANAN PERSEESTÄ! Jopa hän… JOPA HÄN OLISI VARMASTI YRITTÄNYT PELASTAA SARAJIN, JOS HÄNELLÄ OLISI OLLUT SIIHEN MAHDOLLISUUS! JA SINÄ ET LAITA TIKKUASI RISTIIN SEN AINOAN ASIAN ETEEN, MINKÄ ME TEIMME YHDESSÄ, MIKÄ ON PELASTAMISEN ARVOISTA! KOSKA HENKI PARATKOON ME KAKSI OLIMME PASKIN PARI MITÄ LUOMAKUNTA ON KOSKAAN NÄHNYT!”

Killjoyn raivonpuuska oli viimein tarpeeksi Nizille. Tämä työnsi Killjoyn syyttävän sormen pois silmiensä edestä ja läimäisi avokämmenellä Killjoyn kypärää. Kal-metalli väreili ilmassa niiden kohdatessa.

”XEN ON HITTO SOIKOON KONE! Hän on tieteellinen koe! Ymmärrätkö? KOE! Se, että olet jotenkin onnistunut sitomaan koko olemassaolon merkityksesi tyttöön, jonka AINOA POINTTI oli olla mielikuvitusta kutitteleva TESTI, on pöyristyttävää ja lapsellista ja jättää sopivasti huomiotta sen faktan, että SINUN TYHJYYTTÄ JANOAVA, TYHJÄSTÄ SIINNYT SIELUSI EI VÄLITÄ MISTÄÄN MUUSTA! Katso ympärillesi! Me olemme jumalan hovissa. JUMALAN! Ja sinä välität vain tytöstä, joka kuolee joka tapauksessa kuin sinulla ei ole maailmalle mitään muuta annettavaa!”

Hiljaisuus laskeutui. Hetken aikaa kuulosti siltä kuin merikin aaltoineen olisi pysähtynyt. Kalit seisoivat täysin paikallaan. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun käki pyrähti jälleen lentoon kohauttaen siipiään.

Killjoyn nyrkki liukui tämän käden uumeniin ja ampumavalmiudessa humiseva tykki valmistautui ampumaan. Niz oli nostamassa käsiään päänsä suojaksi, mutta viime hetkellä Killjoy käänsikin aseensa taakseen ja laukaisi sen. Se osui häntä lähimpänä ollutta Kalia kaulaan ja energia-ammus kärvensi tämän pään sisältä päin. Soturi rämähti maahan aivojen materiaali ilmiliekeissä. Muilta Kaleilta ei kestänyt kauaa mobilisoitua, mutta keihäin varustetut joukot eivät mahtaneet paljoa kenraalille, joka ampaisi välittömästi taivaalle tytärtään tähystäen.

Uusi holvikaari ehti olla paikallaan vain hetken. Sieltä valui ensin ulos tyrskyjä merivettä. Sitten alkoi kuulua marssia. Kaksitoista hopeisena kiiltelevää jalkaparia saapui Lhekon luokse yksi kerrallaan. Niistä kaksi perimmäistä kantoi mukanaan ruumista. Makutan silmissä ei palanut enää valo. Cestainu Kuolematon oli viimein siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

”Olet myöhässä, Torie”, Lheko sanoi happamasti, kun Tarkastajan ruumista kantaneiden Kalien johtaja asteli tämän rinnalle. Killjoy näki ilmastakin käsin, että nämä Kalit olivat erilaisia. Ne olivat raskaampia ja tyylitellympiä, ja jokaisen niistä kasvoja koristi identtinen Hau, jossa oli puoliskoja erottava linja keskellä kasvoja. Killjoy oli nähnyt ne ennenkin Tarkastajan kartanon valtaistuinsalissa.

Yksi niistä torjui sitä kohti ammutun ohjuksen ilmasta sauvallaan. Yksi Lhekon kaartilaisista ei ollut aivan niin onnekas, sillä räjähde oli lentänyt suoraan tämän silmäaukosta sisään. Vaikka legioona oli kuoreltaan vankka, oli heitä ilmassa kiertelevän Killjoyn osumatarkkuus vaikuttava.

Ja hän oli viimein löytänyt Xenin. Kalit olivat raahanneet tämän Ficuksen rinnalle uinumaan. Punaisen nutun ja keltaisen huovan näki jo kaukaa. Miettimättä enempää hän syöksyi tytärtään kohti valmiina ampaisemaan tämä sylissään kohti taivasta. Hypoteesi saisi toimia heidän turvapaikkanaan, kun hän suunnittelisi seuraavaa siirtoa.

Oli kuitenkin virhe tulla niin alas niin lähellä legioonaa. Torien ryhmästä yksi oli heittänyt keihäänsä täydellisessä kaaressa niin, että se läpäisi Killjoyn selkämoottorit sivusuunnassa. Hänen lentoratansa jatkui reilusti yli alkuperäisestä tarkoituksestaan ja valkoinen sora otti hänet vastaan noin viisikymmentä metriä kohti sisämaata.

Niz oli rientänyt Lhekon rinnalle katsoessaan, kuinka Killjoy putosi. Oli selvää, että tämä ei pysyisi maassa kauaa.

”Onko se asia, jonka rakensimme Zorakin kanssa, yhä toiminnassa?”

”Kyllä on.”

Niz nyökkäsi huojentuneena ja otti useamman askeleen taaksepäin. Muiden Kalien edetessä varovaisesti Killjoyta kohti, kajahti Lhekon keihäs neljä kertaa maahan.

”Tuokaa Gekutok.”

Kun Killjoy sai nostettua päänsä viimein sorasta, hän tunsi jo, ettei lentoon nouseminen ollut enää vaihtoehto. Kal-metallista tehty keihäs oli lävistänyt heikommasta metallista tehdyt plasmamoottorit kuin veitsi voita. Oli ollut virhe yrittää kaapata Xen, ennen kuin vihollisia oli ensin harvennettu.

Hän havahtui siihen, että koko Kranalan tanner värähteli. Hän vilkaisi ensin meressä seittiään punovaan Äitiin, mutta ääni ei näennäisesti lähtenyt siitä. Sitten hän huomasi hopeisen kolossin, joka lähestyi häntä hitaasti Kalien joukosta.

”Miksu… mikä helvetti tuo on?” hän kysyi. Ei vastausta. Ei tietenkään, miten hän oli saattanut unohtaa?

”Bianca?” hän yritti epätoivoisesti. Ei taaskaan vastausta. Sen hän osasi jo arvatakin. Lähestyvä kolossi oli ainakin kymmenen metriä korkea, kauttaaltaan hopeisen metallin peitossa, olkapäät ja selkä täynnä aseita, joista osa muistutti Mustan Käden tekemiä, mutta osa kuin niiltä plasmakanuunoilta, mitä hän oli nähnyt Feterrojen käyttävän. Se lähestyi hitaasti, mutta lähestyi kumminkin.

Ennen kuin Killjoy edes ehti aloittaa spekuloimaan sen heikkouksia, kuului hänen kypäränsä päältä pienoinen kopsahdus. Infernaalinen käki oli laskeutunut hänen kypäränsä päälle ja naputteli nokallaan sen visiiriä hänen oikean silmänsä kohdalta. Kuului hentoa kilinää, kun nokka kohtasi kypärän pinnan. Sitten, pienen hetken siinä naputeltuaan, se vaikutti tyytyväiseltä siihen, mitä oli tehnyt ja pyrähti takaisin lentoon. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa pohtia sen merkitystä, kun valtava valonsäde nirhaisi hänen olkapäätään. Jopa Kal-metallin läpi hän tunsi sen sairaalloisen kuumuuden. Mäki Killjoyn takana katosi tulipalloon ja paiskasi hänet maahan.

Sen täytyi olla peräisin kolossin aseista, mutta ammus oli muistuttanut enemmän valonsädettä kuin projektiilia. Sitten niitä tuli kaksi lisää. Jokainen osuma muovasi uudestaan maastoa. Niin voimakkaat olivat sen iskut. Killjoy sytytti ionikilpensä ja miekkansa. Valo valoa vastaan, siis.

Torie katsoi taistelua etäämmältä. Näytti siltä, että Killjoy oli onnistunut kuromaan itsensä ja Gekutokin välissä olevan etäisyyseron kiinni onnistuneesti. Tämän aseet sivalsivat nyt Kal-Feterran jalkoja tuloksetta. Niin läheltä Gekutokin osumatarkkuus kuitenkin laski dramaattisesti. Noin neljäkymmentä Lhekon legioonalaista haki asemiaan taistelun ympäriltä. Ne piirittäisivät Killjoyn ensin.

Hän vilkaisi vierellään uinuvaa kaksikkoa. Puhdistaja näytti kahleisiinsa nähden yllättävänkin levolliselta. Xen sen sijaan näytti siltä kuin olisi vain jäädytetty paikalleen kesken lauseen. Torie sääli tätä hieman. Cestainun viimeinen toive olisi ollut, että vahkityttö olisi vielä saanut nähdä oman tähtensä päivänvalon.

Cestainun ruumis oli asetettu rantaveteen Äidin eteen, jossa tämä nyt saisi levätä. Äiti näyttäisi heille tien tulevaisuuteen. Aivan kuten Niz oli heille luvannut.

Gekutokin valonsäteet osuivat viimein kohteeseensa. Neljän Kal-sotilaan kanssa samaan aikaan kamppailtuaan Killjoy ei ollut ehtinyt väistää lähietäisyydeltä ammuttua sarjaa. Kuumuus oli helvetillinen – hänestä tuntui kuin hänen sisuskalunsa olisivat olleet liekeissä – iskusta syntynyt paineaalto oli niin luja, että se täräytti häneltä tajun kankaalle haarniskan sisältäkin.

Sitä tajuttomuutta kesti ainoastaan muutaman sekunnin, mutta se oli tarpeeksi hyökkääjille. Kun hän avasi silmänsä, natisi hänen kypäränsä tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt. Neljä keihästä oli survottu kypärän erinäisiin saumoihin ja ne väänsivät lujaa. Kal-metalli Kal-metallia vasten Killjoy tiesi, että se riittäisi. Hän käynnisti jalkapohjissaan selviytyneet rakettimoottorit ja onnistui kiihdyttämään itsensä maata pitkin etäämmälle juuri sillä hetkellä, kun kypärä murtui.

Sen koko yläosa irtosi. Repeytyi kaulasuojan yläpuolelta ja lensi jonnekin soraan. Hän oli kuitenkin onnistunut välttämään pistot täpärästi ja ottamaan hieman etäisyyttä lähimpiin hyökkääjiin. Gekutokin takaa hän kuitenkin huomasi heti uutta liikettä. Hän ehti nähdä Lhekon heilauttavan kättään kerran. Jostain syystä Killjoylla oli kuitenkin vaikeuksia tarkentaa katsettaan siihen. Oikeastaan, hänen näkökenttäänsä oli ilmestynyt jonkinlainen valtava musta alue, joka tarkoitti, että hänen täytyi kääntää päätään kokonaan, jos halusi nähdä vihollisensa kunnolla.

Sitten hän tunsi piston päänsä oikealla puolella. Ja pisto muuttui nopeasti hirvittäväksi vihlonnaksi. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?

Hän käänsi katseensa taakseen ja huomasi Lhekon keihään maassa vain muutaman metrin päässä. Se oli punaisen veren peitossa. Mihin se oli muka osunut? Adrenaliini ei yksinkertaisesti antanut hänen ymmärtää, ennen kuin hän tajusi, että hänen oikealle poskelleen valui koko ajan jotain kuumaa.

Keihäs oli tullut niin nopeasti, ettei hän ollut yksinkertaisesti ehtinyt reagoida. Se oli lävistänyt hänen päänsä täsmälleen oikean silmän kohdalta. Ja kun hän tajusi sen, kipu viimein asettui paikoilleen. Legioonan johtaja oli käyttänyt tilaisuutensa tappavan tarkasti.

Killjoy läimäisi kädet reiän kohdalle, mutta siitä ei ollut hyötyä. Vuoto tuli hänen päänsä sisältä. Hän kopeloi takaraivoaan ja tunsi keihään ulostuloreiän. Hänen polvensa pettivät viimein. Hän tunsi, kuinka hänen ruumiinsa veltostui. Keihäs oli vienyt mukanaan jotain muutakin kuin silmän.

”Jos olisit vain kuunnellut minua”, Niz lausui surumielisesti. Kalit olivat tehneet tälle tilaa ja toa asteli nyt yksin kohti Killjoyta kyyneleet poskillaan vuolaasti virraten.

”Mutta minä tiesin, millainen sinä olet. Sanat eivät riitä täyttämään sitä tyhjyyttä, joka sinua kalvaa. Sinun tulee nähdä, kuten minäkin olen sen nähnyt. Olen pahoillani, ettemme voineet ratkaista tätä millään muulla tavalla.”

Äidin kaksi etummaista raajaa laskeutuivat taivaista Nizin molemmille puolille ja alkoivat punomaan uutta säiettä. Killjoylla ei ollut enää voimia vastata. Hän vain katsoi, kuinka keltainen säie Nizin yläpuolella alkoi värisyttää ilmaa heidän ympärillään.

”Sinulle, uskollisin seuraajani, minä uskon taivaiden muovaajan paikan. Ole sinä minun uusi Ourgokseni. Taivuta aika tahtoosi niin, että valomme voi taas paistaa maailmojen taivailla.”

Sitten Äiti repäisi hädin tuskin syntyneen säikeen kahtia. Repeämiskohta rikkoi äänivallin. Pamahdus oli korviahuumaava, mutta Killjoyn päässä soi jo niin pahasti, että hän hädin tuskin kuuli muutenkaan. Ainoaa silmäänsä siristelemällä hän kuitenkin näki, kun jotain kultaista tippui säikeen rippeistä maahan Nizin eteen.

Se oli selvästi naamio, mutta Killjoy ei koskaan ollut nähnyt mitään sen kaltaistakaan. Ja sen molemmilla sivuilla sitä puristi kaksi oranssia pientä kättä, jotka suihkusivat verta ympäriinsä. Ne olivat leikkautuneet ranteiden kohdalta kuin se olisi revitty niine päivineen edellisen omistajansa kourista.

Niz irrotti hellästi irtokädet naamion sivuilta ja katsoi sitä hetken. Se oli kaunein asia, mitä hän oli koskaan eläessään nähnyt. Se selittämätön taito, jolla jokainen sen pinta oli kaiverrettu, oli todella kaiken sen odottamisen arvoista.

Sitten hän nosti sen kasvoilleen vanhan naamionsa päälle, ja kultainen valo täytti hetkeksi koko kosmoksen.

”Suojelkoon se sekä sinua että Inivahin ikuista perintöä.”

Ja kun sen valo viimein hälveni, näki Killjoy heti, mitä se antoi Nizin tehdä.

Horisontissa risteilevät ajan säikeet olivat heränneet henkiin. Ne taipuivat ja kaartuivat kohti Nizin taivasta kohti ojennettuja käsiä. Ne tanssivat hänen ympärillään kuin näkymätön tuuli olisi niitä ohjannut, mutta todellisuudessa se oli Niz, joka niitä komensi. Aika itsessään oli taipunut hänen tahtoonsa.

”Jos vain olisi ollut jokin muu keino”, Niz lausui. Hänen äänensä oli muuttunut. Vanha teeskenneltykin lempeys oli kadonnut, kun taivas säkenöi tämän uuden mahdin edessä.

Ja juuri, kun Killjoy oli saanut kerättyä tarpeeksi voimia sanoakseen jotain, alkoi maa hänen ympärillään täristä. Messinkiset sirpaleet rantahietikon sisällä olivat alkaneet nousta ilmaan. Biancan kellokoneiston rippeet kasasivat itseään hänen selkänsä taakse. Ja juuri, kun hän oli kääntymässä katsomaan sitä, ampaisi yksi Nizin pyörittelemistä ajan säikeistä hänen kallossaan olevasta reiästä läpi.

Se nosti hänet ilmaan. Täytti aukon hänen kallossaan. Viisti reunoilla pilkistäviä aivoja ja nosti hänet korkeuksiin. Hänen koko ruumiinsa roikkui hetken aikaa sen varassa, kun Niz ohjasi loputkin säikeistä hänen ympärilleen. Ne sitoivat hänet jokaisesta raajasta uudelleenkasattuun koneistoon.

”Kuinkakohan monta kertaa luulet, että sinun pitää elää koko elämäsi uudelleen, että ymmärrät, mille tielle olet astumassa?” Niz huokaisi.

Taivaita kohti kurotteleva valtava kello toivotti uuden kaikkinäkevänsä tervetulleeksi. Killjoy kuuli sen ensimmäistä kertaa, niin kuin se todella oli. Hän ymmärsi nyt, ettei häntä hänen koko elämänsä riivannut kellojen tikitys ollut koskaan peräisin Biancan koneistosta, vaan hänen omastaan.

Ja ajan säikeet päättivät, että hänet oli tuomittu näkemään se kaikki uudestaan ja uudestaan. Jokainen hetki, jonka hän oli koskaan kulkenut, tapahtuisi ikuisesti uudelleen ja uudelleen. Hän tiesi sen jo. Hän tiesi, ettei sitä Totuutta, jonka Niz luuli hänelle näyttävänsä, ollut oikeasti olemassa.

Hän ei voinut kuin nauraa. Se oli kaikki yhtä vitsiä vain. Pienen hetken ajan sillä rannalla keskustellessaan hän oli onnistunut vielä kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa he kaikki kävelisivät sieltä pois yhdessä. Sen elämän, jonka hän olisi kaikista maailman asioista eniten tahtonut.

Sen sijaan hän sai kaiken sen, mitä hän jo katui. Siinä oli tarinallista ironiaa. Joten hän ei osannut kuin nauraa. Kellokoneiston ja ajan säikeiden lukitessa hänet paikoilleen, Niz ja Lheko vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He eivät nähneet samaa ironiaa, minkä Killjoy näki.

Ja niin Nui-Kralhi otti paikkansa Äidin perillisenä. Ei vain ajan, vaan myös tyhjyyden uutena kuninkaana. Tuomittuna ikuiseen kiirastuleen rattaiden raksuttaessa kaikkialla hänen ympärillään. Musta aurinko sykki taivaalla säestäen lopun aikojen alkua. Se väreili kuin joku jossain olisi yrittänyt ahmaista sen mahdin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ja hänen tyttärensä makasi maassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Pysäytettyyn aikaan käärittynä kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut hienoista sinistä hohtoa, joka paistoi tämän kankaisen vankilan alta.

Siitä hetkestä lähtien, kun Niz oli hänet laittanut horrokseen, oli hän käynyt vilkasta päänsä sisäistä keskustelua. Huolimatta siitä, että aika hänessä ei kulkenut, antoivat vapauden liekit hänen mielelleen kaikki tarvittavat työkalut vaellella.

Nurukan oli ollut antaessaan Deltan Xenin mukaan. Ja vaikka hän oli kammonnut ajatusta kantaa sitä jälleen, oli maan toan kauaskatseinen varotoimi kantanut hedelmää.

”Minä en edelleenkään näe enkä kuule mitään. Joko on tullut aika?” Xen kysyi ajatuksissaan. Hänen olemassaolonsa oli kummallinen. Kaikki hänen aistinsa olivat täysin jumissa, mutta ajatus juoksi sirun ansiosta oikein mallikkaasti.

”Yritin tukkia auringon sen toisesta päästä siinä onnistumatta. Meidän täytyy silti yrittää”, Itroz huokaisi.

”Miten luulet, että onnistumme siinä? Onko se edes mahdollista täältä käsin? Sinähän sanoit, että tämän paikan Baterra ei ole vielä täysin todellinen”, Xen ähkäisi.

”Mietitään sitä sitten, kun olemme irti näistä kahleista.”

”Tämä pahainen huopa ei ole ongelma. Uskon, että saan sen kyllä hajalle. En vain tiedä, joko on oikea hetki.”

Enkeli hänen mielessään hiljeni hetkeksi pohtimaan. He tunnustelivat yhdessä mieliä ympärillään. Suurimmassa osassa niistä ei liikkunut mitään, mutta loppuja kuuntelemalla he tulivat yhdessä siihen tulokseen, että hetki, jota he olivat odottaneet, oli käsillä.

”On aika levittää siipemme, Sanansaattaja. Nyt on se aika, kun meidän työmme alkaa.”