Maaston sävyihin puettu komentaja Omerann istui kivellä katsellen joelle, vanha kivääri sylissään. Tuuheat havupuut peittivät heidät mahdollisilta ilmasta katselevilta nazorak-silmiltä. Heidän pieni levähdyspaikkansa siirtolohkareen ja joen välissä.
”Onko Troopperista vieläkään mitään?” hän kysyi toisilta.
Puhematkan päässä istuivat skakdit Jauta ja Zanuha, kumpainenkin Vahtikoirien parhaimmistoa. Suuri metsästäjä Jauta nauroi jollekin jutulleen niin kovalla äänellä, että se tuntui vastuuttomalta toiminnalta sissipartiolle. Zanuha vain kuunteli ja poltteli itsekseen. Hän oli kääriytynyt paksuun haarniskaan – sellaiseen, jota Nektannin rynnäkköpioneerit käyttivät syöksyessään ei-kenenkään-maan läpi. Omerann ei tuntenut Zanuhaa kovin hyvin, mutta ei epäillyt miehen kyvykkyyttä.
Jauta välitti kysymyksen hieman kauempana valvovalle neljännelle, nuorelle Jortekkille.
”Kyllä minä sanon jos näkyy kuka hyvänsä”, hän tiuskaisi takaisin, ärsyyntyneenä siitä, ettei häneen luotettu.
”Kaikki okei”, Jauta vakuutti ja teki sormillaan aseen muodon metsää kohti.
Omerann tuli kahden muun luokse, vaistomaisesti hieman kyyryssä. Hänen liikkeensä olivat kokeneet ja ketterät sen kokoiseksi skakdiksi.
”Minä en pidä tästä”, hän mutisi.
”Troopperi liikkuu nopeiten yksin”, Jauta vastasi ja puhalsi savua. ”Ihan omaa luokkaansa. Kyllä se on kohta tässä.”
Virralta noin kolme kioa kaakkoon oli saatu merkkejä nazorakeista. He olivat olleet juuri paluumatkalla pääleiriin ehtiäkseen sinne ennen pimeää, mutta Troopperi oli päättänyt mennä vielä tarkistamaan havainnon. Ääneen sitä ei sanottu, mutta Omerann arveli Troopperin toivovan löytävänsä Guardianin. He olivat olleet kaksi päivää metsässä, eikä matkaa päämajaan, asema Hydrukaan, ollut enää kuin yhden illan tehokas marssi.
”Sitä paitsi”, Jauta jatkoi. ”Ei torakoista ole tähän ympäristöön. Iskemme, katoamme, ne eivät pysty kuin reagoimaan.”
Nikotiini ei tuntunut Omerannin hermoja auttavan. ”Vanha sotamies tuntee ongelmat luissaan”, hän mutisi.
Zanuha heidän välissään ei sanonut mitään, vain seurasi keskustelua syvän mietteliäänä. Niin hän yleensä teki.
”Mitä muuta täällä metsässä muka olisi? Jotain zyglakeita? Kyllä ne kivääriä tottelee niin kuin kaikki muukin”, Jauta julisti. Hänen haarniskaansa koristivat kyllä uudet kappaleet nazorakin kitiinikuorta, mutta zyglakia hän ei ollut vieläkään saanut kaadettua, tai oikeastaan edes kohdattua.
Varjot pitenivät. Vielä ei ollut pimeää, mutta aurinkojen liike oli vääjäämätön. Zyglakien manaamisen jälkeen skakdit olivat vain hiljaa. Omerann mietti niitä lukemattomia öitä, jotka hän oli vartioinut zakazlaista hiekkatasankoa.
”Pakko sanoa”, Omerann mietti hiljaa. ”Että ei tämä ole huonoin sodista.”
Muut katsoivat tätä.
”Meinaan, että täällä meillä on kuitenkin jotain mitä puolustaa”, hän jatkoi. Se ei ollut keskustelunavaus, vaan sotilaan toteamus. Tupakansavu leijaili heidän ympärillään.
”Niinpä kai”, Jauta myönsi. ”Kyllä tämä Zakazin voittaa. Ja siitäkin me selvittiin, Omppu ja minä, hah!”
Jortekk ei ollut sotasukupolvea. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä Zanuha oli tehnyt sodassa, eikä hän puhunut siitä. Bio-Klaanin Zakazin-veteraanien välillä vallitsi sanaton sopimus olla kyselemättä liikoja. Heidän kadonnut johtajansa toimi tässä esimerkkinä: niin kauan kuin Guardian ei vaatinut edes nektannilaisia vastuuseen teoistaan, eivät muutkaan halunneet kaivella vanhoja.
”Hei”, vartiomies Jortekk yhtäkkiä kuiskasi mahdollisimman kovaäänisesti ja osoitti kivääriään metsään.
Muut sähköistyivät välittömästi.
”Troopperi?” kysyi Omerann.
Vartiomies mietti ja tihrusti puiden välejä. Omerann juoksi hänen tasalleen matalana ja katsoi kiväärinpiipun suuntaan. Hänen tupakkansa jäi sammalmättääseen.
”En… en usko, että se oli Troopperi”, Jortekk myönsi. Suunta oli hieman etelään, aukiolle kohdassa, missä joki kääntyy jyrkästi itään. Tuuheat kuuset varjostivat maisemaa kaikkialla.
”Vaan?” Omerann kysyi.
”Isompi”, vartiomies sanoi epävarmana. ”Ei ainakaan nazorak.”
Joukon komentaja mietti hetken, mutta vain lyhyen sellaisen. Näissä tilanteissa tehtiin nopeita päätöksiä.
”Jauta, mukaan. Jortekk, Zanuha, pitäkää selustaa”, hän määräsi nopeasti, ja lähti etenemään havainnon suuntaan. Hänen haarniskansa maastoutui hyvin sellaiseen hämärtyvään kuusikkoon. Jauta kannoillaan hän tuli kohti aukiota – ja kumpikin tajusi välittömästi, mitä katsoi. Se oli zyglakin siluetti, joka katosi nopeasti puiden välistä soista aukiota kohti.
”Se pakenee. Ilmoittaa muille”, Jauta murahti, naksautti kiväärinsä tehon korkeimmalle ja yllytti itsensä juoksuun.
”Odota”, Omerann vastasi, mutta ääni ohitettiin. Jauta oli jo edellä. Helvetti, Omerann mietti, tarkisti itsekin kiväärinsä ja lähti perään. Lyhyen hölkän jälkeen hän pysähtyi aukion laitaan. Zyglak oli juossut tähän suuntaan, mutta olisiko se ehtinyt ylittää aukion? Jauta juoksi jo kohti aukion keskustaa.
Omerann kirosi mielessään Jautan verenhimoa. Vanhan sotilaan vaistot kertoivat, että tämä oli paha paikka. Ennen kuin Omerann ehti varoittaa Jautaa menemästä pidemmälle, hän näki ne suonsilmässä vierellään. Kaksi silmää.
Mustasta vedestä ponnistava zyglak iski niin nopeasti, että Omerann ei ehtinyt ampua. Sinivihreä lisko tarttui häntä molemmista ranteista ja taklasi hänet maahan. Kivääri lennähti ulottumattomiin.
Lukemattomia kertoja kuolemaa silmästä silmään katsonut sotilas tajusi tilanteensa. Zyglak oli liian vahva ja painava, jotta hän saisi painittua itsensä pois sen alta. Pedon tarvitsi vain avata kitansa ja upottaa hampaat hänen kaulalleen, ja se olisi siinä.
Sotilas lähtee sodassa, kuinkas muutenkaan, Omerann ajatteli.
Puremaa ei kuitenkaan tullut. Sinivihreä zyglak hänen päällään piti suunsa kiinni ja tuijotti vain. Omerann ei tiennyt, mistä moinen käytös johtui, mutta kiitti onneaan. Lyhyt armonaika saattaisi riittää: zyglakin maahan painamanakin klaanilainen näki, kun aukion keskelle pysähtynyt Jauta kohotti kiväärin heidän suuntaansa.
Jauta saisi zyglak-tapponsa. Tältä etäisyydeltä hän ei ampuisi ohi.
Joku ehti kuitenkin ampua ensin. Aukion vastalaidalta singahtanut salkomainen nuoli lävisti Jautan kaulan. Viimeisen hengenvetonsa Jauta käytti liipasimen vetämiseen, mutta kuolevan laukaus singahti jonnekin Lehun suurten puiden latvoihin. Jauta vajosi polvilleen ja kaatui kuolleena maahan.
Jautan viimeinen laukaus ei mennyt täysin hukkaan. Ääni harhautti Omerannin taklannutta zyglakia sen kriittisen sekunnin, että klaanilainen sai potkaistua liskoa ja kierähdettyä irti sen otteesta. Nyt ei ollut aikaa jäädä etsimään asetta, vaan Omerann nousi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia tulosuuntaansa. Ensin pois hänen kimppuunsa käyneen sinivihreän liskon kynsien ja hännän ulottuvilta, ja sitten näkymättömissä olevan jousenkäyttelijän ulottuvilta.
Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun Omerann otti etäisyyttä aukioon. Zyglak ei lähtenyt hänen peräänsä, mutta hän pelkäsi liskojen seiväsnuolen lävistävän kehonsa.
Nuolta ei kuitenkaan tullut, ja Omerann pääsi pienen harjaanteen taakse. Sen yli häntä ei niin vain ammuttaisi, mutta kiire oli silti.
He olivat juosseet ansaan ja Jauta oli maksanut siitä hengellään. Oman henkensä Omerann tiesi säästyneen vain, koska se zyglak ei ollut ottanut tappoa. Nuoren kokemattomuutta, kenties? Hänet väijyttänyt liskosoturi oli näyttänyt nuorelta, ainakin sen vähän perusteella, mitä hän osasi zyglakeja tulkita. Vai oliko niillä muut mielessä? Halusivatko ne heidät elävinä?
Halusivat tai eivät, Jauta oli jäänyt jälkeen, taatusti kuolleena. Omerann näki sielunsa silmin, kuinka nuoli lävisti vaivatta Jautan kaulan. Tarkasti tähdätty ja valtavalla voimalla matkaan laskettu isku.
Tilanne oli paha, suoraan Karzahnista. Zyglakit olivat tehneet heille ansan, mikä tarkoitti ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin niillä oli riittävästi tietoa heidän liikkeistään, että liskot saattoivat jallittaa heitä näin. Toisekseen niitä oli riittävän paljon, että ne rohkenivat iskeä sissiryhmää vastaan. Kaksi ainakin, pahimmassa tapauksessa lisää.
Omerann puoliksi konttasi, puoliksi juoksi kivikon luota kohti vartiopaikkaa. Metsässä kuului muutakin liikettä. Hän kirosi kiväärinsä jättämistä, mutta se oli nyt hänen murheistaan pienin.
Painostavien minuuttien jälkeen hän palasi toveriensa luo. Zanuha osoitti tätä pikakiväärillään, mutta laski aseensa nopeasti.
”Zyglakeja”, Omerann sanoi. ”Jauta jäi. Jortekk, anna kiväärisi.”
Zanuhaa oli vaikea lukea, mutta kyllä hänkin puristi aseensa kahvaa tiukemmin. Jortekk sen sijaan oli silminnähden säikähtänyt.
”Z-zyglakeja?”
Omerann huokaisi. Voi saasta. Hän tarttui toveriaan hartioista ja katsoi syvälle tämän vielä kirkkaisiin silmiin. ”Meillä on yksi marssi turvaan. Jauta oli idiootti ja juoksi edeltä. Me selviämme, kun olemme yhdessä. Ymmärtäkö sinä, sotamies Jortekk?”
Se oli aliupseerin taikaa, kyky valaa varmuutta vailla järkeä. Jortekk vain nyökkäsi. Hän ojensi oman rhotuka-kiväärinsä komentajalle, ja Zanuha puolestaan ojensi järeän revolverinsa nuorukaiselle.
”N-ne saivat Jautan?” Jortekk vielä toisti.
”Ei sitä kannata miettiä nyt”, Omerann sanoi. ”Nyt, suoraan kaakkoon niin kuin itse Irnakk jahtaisi meitä. Näette mitä vain, ammutte. Jos tulee iholle, iskekää puukolla silmään. Pysykää kaukana joesta ja suonsilmäkkeistä. Meidän pitää mennä yli vasta neljän mailin päässä kahlaamolla. Zanuha, oletko sinä koskaan taistellut zyglakeja vastaan?”
Zanuha nyökkäsi. ”Tämä on niiden kotikenttä”, hän sanoi vaitonaisesti.
He lähtivät liikkeelle – Omerann kärkenä ja Zanuha viimeisenä. Heidän oikealla puolellaan oli pieni joki – he pysyivät siitä sopivalla etäisyydellä – ja vasemmalla metsä vain tiheni. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, ennen kuin huomasivat liikettä ympärillään. Heidän kintereillään ja molemmilla sivustoillaan, sekä joen tuolla puolen että metsän siimeksessä, näkyi zyglakeja. Useita zyglakeja. Vilauksia vain, tosin: liskot viilettivät niin, että ne näkyivät aina silloin tällöin puiden välistä, juuri kiväärin tarkan tarkan kantaman ulkopuolella. Vahtikoirat ampuivat hajalaukauksia, mutta tuloksetta.
Omerannista tuntui kuin he olisivat karjaa, jota burnakit ajoivat kohti teurastamoa, sillä tavoin heitä kierrettiin. Mikseivät zyglakit ampuneet takaisin? Mitä ne odottivat?
Jortekk parahti, kun hän kompastui juurakkoon. Hän kaatui pitkin sammalmätästä. Perässä tullut Zanuha kiskaisi toverin ylös ja ampui irtolaukauksia zyglakien suuntaan.
”Olen laskenut niitä ainakin kymmenen”, hän murahti. Heidän hölkkänsä ei pysähtynyt. ”Ehkä tusina.”
”Jos pidämme ne vain loitolla, selviämme”, Omerann vakuutti ennen kaikkea itselleen, ja kävi päässään epätoivoisesti läpi kaikkia mahdollisia pakokeinoja tilanteesta. He eivät olleet kohdanneet zyglakeja koko aikanaan Lehu-metsässä, miksi helvetissä juuri nyt?
Mutta nyt liikettä näkyi myös heidän edessään. Kiväärinlaukaus sai sen suunnan pedon takaisin metsän suojiin, mutta siellä se lymysi.
Voi skararar mikä karzahnin tilanne, Sota-Omppu kirosi. Hän ei muistanut olleensa näin pahassa liemessä sitten viime sodan, ja puri hammasta pitääkseen tahtia yllä. Kolmikon nuorukainen oli hajoamisen partaalla. Joka kerta, kun zyglakin varjo yritti lähemmäs tai tuli heidän kulkureitilleen, maksoi ammuksen. Heillä ei olisi ammuksia sellaiseen liikkuvaan kulutussotaan. Hänellä oli kivääriin kaksi tusinaa patruunaa jäljellä – heidän edellispäiväinen kohtaamisensa nazorakien kanssa oli syönyt niitä paljon. Sen lisäksi hänellä oli zamor-pistooli ja uskollinen väkipuukko. Zanuhalla oli enemmän, mutta jopa hänen arsenaalinsa ei ollut tarpeeksi. Sitä paitsi heidän aseitaan ei oltu tehty juoksussa ladattaviksi.
Varjot vain pitenivät. Aikaa ei vahtikoirilla ollut. Zyglakeilla taatusti oli.
Mutta silloin helvetti pääsi irti, ja metsä leimahti tuleen. Kostea sammal ja kuusi paloivat kivuliaasti ja savuttivat suuresti. Metsäpalon muuri roihahti klaanilaisten ja zyglakien väliin sekunneissa. Kuului zyglakien murahduksia, ja palavan metsän katku täytti ilman. Skakdien mieli kirkastui: Troopperi!
Metsässä oli enemmän savua kuin tulta, mutta se riitti. Se peitti koko kuusikon, syleili sen tulikuumalla varjollaan. Kaiken sen keskeltä ilmestyi hengästynyt tulen toa. Hän oli käyttänyt suuren osan nuolistaan ja menettänyt tumman maastoviittansa. Mutta Troopperin katse oli tehty päättäväisyydestä: kaikki oli siis kunnossa.
”Te jätitte vartiopaikan”, Troopperi sanoi.
”Pikemminkin menetimme sen viholliselle”, Omerann mutisi.
Troopperi naurahti ja vei kätensä toverin hartialle kuin tarkistaakseen, että tämä oli todella olemassa.
”Hyvin tehty”, toa sanoi. ”Pelkäsin jo pahinta. Järjestin niille harhautuksen. Se ei kestä kauaa. Mennään – Omerann, johda.”
Omerann nyökkäsi niin, että hänen kypäränsä valahti melkein silmille. He lähtivät taas juoksemaan, kolme skakdia ja toa. Auringoista oli jäljellä vain niiden viimeiset säteet. Tästä yöstä tulisi pitkä.
Troopperin tempaus osti heille aikaa, mutta riittikö se? Neljällä sotilaalla oli marssittavanaan neljän tunnin matka. Omerann ei osannut arvioida, kuinka paljon heitä nopeammin zyglakit liikkuisivat metsämaassa. Heidän täytyi varmasti varoa selustaansa, mutta oliko riskinä myös, että liskot saartaisivat heidät taas? Oikealla virtaavasta joesta oli parempi pysyä etäällä aina kahlaamolle saakka, sen verran vaarallisia olivat zyglakit vesistöissä. Tiheämpi metsä heidän vasemmalla puolellaan saattaisi tuoda turvaa, mutta hidastaisi matkantekoa ja saattaisi kätkeä varjoihinsa lisää vihollisia.
Parempi jatkaa tasaisella maalla joen ja tiheän metsän välissä, Omerann vahvisti aiemman suunnitelmansa. Mutta olipa perhanan vaikeaa pitää kiinni suunnitelmasta, joka perustui pelkästään nopeaan marssiin. Heillä oli kyllä hätätilanteita varten lyhytaaltoradioita, mutta niitä ei saanut käyttää: nazorakien radiotiedustelu olisi hyvin pian perillä niiden sijainnista. Ne olivat ainoastaan viimeiseen hätätilanteeseen.
Neljä klaanilaista liikkuivat ripeästi ja hiljaa pimenevässä Lehussa. Hetken verran Omerann ehti jo ajatella heidän karistaneen zyglakit, kun Jortekk hölkkäsi hänen rinnalleen.
”Hei, pomo”, nuorempi skakdi kuiskasi hermostuneena. ”Zanuhan mukaan yksi niistä on kintereillä.”
”Ai?”
”Joo, hän sanoi kuulleensa rasahduksia ja nähneensä yhden zyglakin parinsadan bion päässä takanamme.”
Omerann nyökkäsi. ”Ei tässä auta kuin jatkaa matkaa. Luultavasti ainakin osa niistä jää jälkeen, toivottavasti kaikki.”
Jortekk ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hidasti taas ja palasi asemaansa muodostelmassa. Ei Omerann ollut vakuuttunut itsekään, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli paitsi pitää kurssinsa? Zyglakeilta piiloutuminen oli kaiken hänen tietämänsä perusteella hölmöläisen hommaa, eikä ylivoimaa vastaan kannattanut taistella. Parhaimmillaan he hidastaisivat zyglakien hyökkäystä, mutta liskot voisivat piirittää heidät ja väsyttää loppuun. Pahimmassa tapauksessa zyglakit rynnisivät heidän puolustuksistaan massalla läpi. Sisseillä oli doktriini: taisteluun käytiin vain paikallisella ylivoimalla, ja taistelu pistettiin seis heti, kun viholliset saivat vahvistuksia. Zyglakien osalta toimintatavaksi oltiin sovittu, että yhtä liskoa vastaan piti olla kolme vahtikoiraa.
Parempi marssia vaan, Omerann puisteli päätään. Hän toivoi, että voisi antaa nuorukaiselle rohkaisevamman käskyn; jotain mikä pitäisi mielen kiireisenä. Vanha sotilas oli huolissaan Jortekkin hermojen kestävyydestä.
Ilta oli pimentynyt yöksi. Pilviä oli taivaalla vain vähän, ja yö oli ehkä valoisa jossain muualla. Näin syvällä metsässä varjot kuitenkin hallitsivat, ja klaanilaisten oikealla puolella virtaava joki kimmelsi sekin vain aavistuksen verran. Muutama tähtitaivaan pilkahdus elävöitti muuten mustan virran pintaa.
Mikään joki ei ollut saanut Omerannia tuntemaan oloaan yhtä vainoharhaiseksi. Skakdin päässä jokainen virran liplatus muuttui joesta iskevien zyglakien hyökkäystä ennakoivaksi ääneksi, mutta mitään uhkaavaa hän ei nähnyt. Ei, vaikka vilkuili jokea jatkuvasti.
Jos ne meidät ohittavat, niin tuosta pinnan alta ne menevät, hän ajatteli. Ajatus oli kylmäävä: vaikka zyglakit ohittaisivat heitä juuri tällä hetkellä, Omerannilla ei olisi realistisesti arvioituna mitään keinoa tietää siitä. Hän kirosi mielessään, että nopein tie komentopaikalle vei ensin joen viertä ja sitten sen yli.
Zakazilla virtaava vesi ei ollut uhka, vaan palkinto josta taisteltiin. Arvokas aarre, eikä luikerteleva käärme. Mutta ei auttanut valittaa, vaan pistää jalkaa toisen eteen. Se oli ollut totta Zakazillakin. Huoli piti nelikon tahdin ripeänä, mutta yömarssi alkoi vähitellen vaatia veroaan ja askel kävi vähitellen väsyneemmäksi.
Seuraava tunti sujui kuitenkin rauhallisesti. Takaa-ajajia ei näkynyt eikä kuulunut.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiljaisuuden rikkoi Troopperi.
”Näitkö sinä mitä Jautalle kävi, Omppu?”
Skakdi vilkaisi olkansa yli toaa ja huokaisi. ”Minä olin zyglakin otteessa silloin. En nähnyt kovin hyvin. Näin kyllä hänen ruumiinsa”, hän sanoi vaitonaisesti. Ratsastakoot hän tuonpuoleisen orien kanssa, hän lisäsi mielessään.
”Mutta sinä olit… zyglakin otteessa? Eikö se yrittänyt surmata sinua?” Troopperi jatkoi.
”Minäkin mietin sitä”, skakdi sanoi. ”Että se oli aika kummallista. Se olisi voinut vain survaista minua puukolla, tai avata kaulani hampaillaan. Ehkä se oli nuori ja kokematon.”
Troopperi katseli hetken metsän synkkyyteen.
”En kyllä muista kuulleeni tuollaisesta kohtaamisesta. Zyglakit osaavat tappaa. Se, että painit yhden kanssa ja olet elossa, on jonkinlaisen sankaritarinan ainesta.”
Kenestäkään heistä ei tuntunut erityisen sankarilliselta.
”Tuota… yrittikö se zyglak ehkä kaapata Ompun?” kysyi Jortekk. Puhuminen hälvensi hänen hermostuneisuuttaan.
”Mitä ne kaapatulla skakdilla tekisivät?” Omerann naurahti. ”Mietin samaa hetken, mutta en ymmärrä, miksi ne niin tekisivät.”
Troopperi nyökkäsi. ”En oikein muista tuollaisia tapauksia. En pidä itseäni minään asiantuntijana, mutta olen kulkenut näissä metsissä paljon – jo silloin ennen toaksi tuloani, kun asuin Lehu-Korossa – ja kyllä zyglakien kohtaamisissa on aina kyse joko ryöväyksestä tai siitä, että yritetään saada toinen puoli pakosalle, tappaakin. Eivät ne kaappaa orjia niin kuin jotkut Lieggimiehet, eivätkä vankeja niin kuin Nazorakit.”
”Onko totta, että zyglakit ovat immuuneja Toain elementaalivoimille?” Jortekk äkkiä kysyi. ”Muistan, että Jauta puhui siitä. Että siksi niitä ammutaan kiväärillä eikä millään hienommalla.”
Omerann hymähti hieman. Troopperi vastasi: ”Miten joku edes voisi olla immuuni vaikka kiville tai ilmalle? Ei, minun kokemuksestani ne tottelevat luonnon voimia kuin kuka tahansa. Ovat vain pahuksen isoja ja väkeviä. Vaikka kenties ne jopa tuntevat luonnon voimat meitä paremmin, omalla tavallaan.”
Miete oli kiehtova. Troopperin äänessä oli jopa ripaus jonkinlaista arvostusta, vaikka päällisin tunne olikin huoli.
Omerann kohautti olkasuojiaan ja jatkoi:
”Niistä vangeista. Zyglakithan ovat Allianssia. Nehän voivat toimittaa vangit niille.”
”Ehkä”, Troopperi vastasi, ja jätti mietteen leijumaan. Keskustelu tyrehtyi, mutta heidän oli vaikea pysyä terässä. Univaje, marssiminen tauotta ja pimeys saivat kaiken näyttämään samalta. Jokainen hieman omituinen puun oksa näytti zyglakin hännältä tai terävältä kuonolta, jokainen outo liike metsässä tai joessa sai heidät epäilemään aistejaan. Viime havainnosta oli jo aikaa.
Varmuuden vuoksi he pitivät hyvin lyhyitä kartanlukutaukoja, joiden aikana Omerann tihrusti metsäkarttaa pienen kenttävalokivensä loisteessa. Kertaalleen Troopperi uskaltautui aivan joen rantaan täyttämään heidän vesipullojaan, kun muut olivat valmiina ampumaan mitä tahansa, mikä kävisi joesta heidän kimppuunsa.
”Me tulemme kahlaamolle vajaassa tunnissa, tällä tahdilla”, Sota-Omppu mutisi. ”Siitä toinen sama, ja tullaan Hydrukaan.” Se oli heidän kätketty pääasemansa.
”Olemmekohan me karistaneet ne?” mietti Jortekk.
”Ne ovat kannoillamme. Ne osaavat liikkua metsässä meitä paremmin”, Troopperi sanoi hiljaa. ”Emme voi pysähtyä.”
Zanuha ei sanonut mitään.
Yön mittaan pilvet kävivät raskaammiksi, ja pimensivät taivasta entisestään. He kompuroivat juuriin ja kiviin silloin tällöin, mutta joenvarsi oli onneksi helppokulkuista. Troopperi oli kulkenut tätä reittiä monta kertaa, mutta se ei saanut ketään heistä kokemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.
”Eli on yritettävä kahlaamolle, sekö on ainoa suunnitelmasi?” Omerann mietti. Hän olisi halunnut sytyttää tupakan hermojensa hellimiseksi, mutta se ei käynyt piiloutujille päinsä.
”Ne voivat kuulla, mitä puhumme”, Troopperi sanoi. Metsässä sadan bion päässä voisi olla yksi niistä, eivätkä he välttämättä sitä huomaisi.
Omerann tuli kuiskausetäisyydelle. Kommunikointi oli kuitenkin niin turhauttavaa, että he pysähtyivät hetkeksi. Zanuha katseli metsää ja Jortekk jokea. Kaksi muuta puhuivat nopeaan tahtiin, ja kuiskaukset kuulostivat kiusallisen kovaäänisiltä metsän hiljaisuudessa.
He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät voineet pysähtyä. Jos he jäisivät saarroksiin, heillä ei olisi välttämättä voimaa selvitä tarpeeksi kauan, että apu saapuisi.
”Mutta jos niillä on mitään älliä, ne odottavat meitä kahlaamolla”, Omerann protestoi. Hän yritti puhua tarpeeksi hiljaa, etteivät muut kaksi kuulisi.
”Todennäköisesti”, Troopperi nyökkäsi. ”Mutta meillä on tulivoimaa läpi pääsemiseen. Ja se on niin lähellä päämajaa, että taistelun äänet tuovat taatusti apua ilman, että meidän on käytettävä radiota.” Niin, jokainen käyttö saattaisi paljastaa heidän sijaintinsa nazorakeille. Sitten olisi taas vaihdettava päämajan sijaintia.
”Ja jos näemme mitään tavallisesta poikkeavaa kahlaamolla, voimme ottaa aikalisän”, hän jatkoi.
”Minä en pidä tästä”, Omerann mutisi, mutta hyväksyi Troopperin järkeilyn paremman suunnitelman puutteessa. Kaksi muutakin skakdia saatettiin ajan tasalle tilanteesta. He tekivät vielä yhden läpikäynnin aseistuksestaan ja sopivat muodostelmasta – Troopperin Hau suojaisi kärjen, Zanuha pitäisi perää. Keskustelu laantui hajanaiseksi ja hiljaiseksi, mutta suunnitelma oli joka tapauksessa nostanut itse kunkin taisteluhenkeä. Loputon yön pimeys kuitenkin nakersi sitä tahtoa hyvin nopeasti, ja heillä oli vielä paljon matkaa.
Kovakuntoisena itseään pitävän Ompun jalkoja särki enemmän kuin miesmuistiin. Pisin tauko yön aikana, mitä he olivat pitäneet, oli ollut hädin tuskin viittä minuuttia. Se toi mieleen Zakazin pitkät aavikkomarssit ikävänkin selvästi. Ja Jautan, joka oli yleensä edes keventänyt marsseja jollain älyttömällä jutullaan…
Suden hetki lähestyi samaa tahtia kahlaamon kanssa. Vain kerran he luulivat tehneensä unisen havainnon zyglakista, kaukana metsässä vasemmalla puolellaan. Oli mahdoton sanoa, oliko se ollut todella siellä, mutta yhtä kaikki – se oli muistutus siitä, etteivät heidän saalistajansa olleet kadonneet minnekään.
Omerann katseli mustaa virtaa. Kahlaamo olisi joen seuraavan mutkan takana. Kohta mennään, valmiina tai-
Skakdin ajatus katkesi, kun joen vastarannalta kuului ääniä. Siiveniskuja. Joku kookas lintu oli säikähtänyt uniltaan ja liihotti hätääntyneenä tiehensä.
Säikähtänyt, mutta mitä. Jotain siellä on, tämä varmisti sen. Omerann katsoi seuruettaan. Troopperi oli selvästi tehnyt saman päätelmän kuin hänkin; turhaan ei rahi ollut siivilleen noussut. Jortekk ei tainnut tajuta, mitä lintu merkitsi. Zanuhasta Omerann ei osannut sanoa.
Omerann puristi lainakiväärinsä kahvaa. Kahlaamolla on ansa – ei auttanut valehdella itselleen. Skakdi painoi päänsä ja kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. He voisivat olla ylittämättä jokea ja jatkaa virran tällä puolella, mutta sitten he eivät pääsisi komentopaikkaan. He eivät pääsisi mihinkään turvaan yön aikana, vaan vahtikoirat olisivat erämaan armoilla. Mihin he jatkaisivat? Omerann katsoi väsynyttä seuruettaan. Ei, mikään muu paikka ei ollut niin lähellä, että he jaksaisivat perille, eivät zyglakit kintereillään. Joen ylittäminen jostain muualta kuin kahlaamon kohdalta vaikutti sekin hulluudelta; kaikesta päätellen liskot olivat väijyneet heitä koko matkan pinnan alla. Taistelu syvän veden varassa ei päättyisi hyvin.
Piiloutuminen kävi sekin Omerannin mielessä, mutta Troopperi ja Voyager olivat kuluneet viikot varoitelleet tekemästä sitä virhettä. Sellaista tarinaa ei oltu saarella kuulemma kuultukaan, että zyglakeilta piiloutuminen olisi onnistunut. Liskokansalla oli terävät aistit.
Jos he kaivaisivat taisteluasemat metsämaahan ja varautuisivat piiritykseen, saisivat he pistettyä zyglakeille varmasti vastaan… mutta vain tuokion. Klaanilaisen sissiryhmän ammukset eivät riittäisi pitkittyneeseen taisteluun, ei edes täydessä varustuksessa. Ja he olivat paluumatkalla, suuren osan ammuksistaan kuluttaneina.
Joten niin se oli, että Omerann myönsi parhaaksi yrittää kahlaamoa. Nopeasti läpi ja täyttä päätä komentopaikka Hydrukan suojiin. Tässä vaiheessa ei enää auttanut soittaa apuvoimiakaan, momentum oli vahtikoirien paras liittolainen. Sitä paitsi, Voyager ja muut kyllä kuulisivat, jos tilanne menisi tulitaisteluksi, niin lähellä he olivat turvaa.
Skakdi katsoi Troopperia vakavana. Toa nyökkäsi; molemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun.
”Nyt valppaana, taitaa mennä rähinäksi”, Omerann kuiskasi kolmelle toverilleen. ”Liikutaan perhanan nopeasti. Ketään ei jätetä jälkeen.”
”Näyttäkää niille, mistä Vartijan Vahtikoirat on tehty”, Troopperi valoi rohkeutta.
Nielaisu söi Jortekkin vastauksen. Zanuha ei sanonut mitään.
Viimeinen joenmutka oli nopeasti ohitettu ja kahluupaikka tuli näkyviin puiden takaa. Joki leveni kaksinkertaiseksi, ja vaikkei pimeässä paljastanutkaan kivikkoista pohjaansa, sissit tunsivat maaston. Tässä ei ollut vettä kuin reiteen.
Troopperi astui virtaan. Toa piti jousta valmiina. Omerann seurasi sovitusti perässä muutaman askeleen jälkeen. Syksyn kylmettämä vesi sai skakdin säären kihelmöimään. Virta ei ollut vahva, mutta yhdessä joen kivikkoisen pohjan ja yön pimeyden kanssa jokainen askel oli syytä ottaa varovasti. Omerann kuuli, kun ensin Jortekk ja sen jälkeen Zanuha seurasivat jokeen. Kaikki neljä sotilasta kahlasivat reittä myöten mustassa vedessä.
Omerann tiesi, että juuri tässä hetkessä he olivat kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Pahasta aavistuksesta ei ollut lohtua, kun hyökkäys alkoi.
Veden pinta kohosi lähes ääneti seurueen molemmilla puolilla ja joen pinnan alta nousi esiin kaksi zyglakia. Sininen liskopeto iski sauvalla Omerannia kohti, mutta skakdi otti sivuaskeleen ja väisti tällin. Sivusilmällään hän huomasi, että vastarannalta viuhui kevyitä nuolia klaanilaisia kohti, mutta Troopperin Hau välähti kilveksi heidän eteensä. Omerann kohotti aseensa vedestä noussutta zyglakia kohti, mutta liskon häntä huitaisi skakdia kylkeen ja pilasi tähtäyksen. Laukaus vihelsi tiehensä.
Jostain Omerannin takaa heitettiin verkko. Juuri kun hän luuli sotkeutuvansa siihen, Troopperin suuntaama tulisuihku korvensi verkon ilmasta. Tulen toa oli tarkkana.
Tummansininen zyglak Omerannin edessä kurotti terävähampaisen kitansa niin äkillisesti häntä kohti, että hän miltei menetti väistäessään tasapainonsa. Ennen kunnollisen jalansijan saamista zyglak iski häntä sauvansa perällä, ja skakdi kaatui jokeen.
Omerannin maailma muuttui kylmäksi, märäksi ja mustaksi. Hän pyrki välittömästi jaloilleen, mutta epätasainen ja liukas joenpohja ja veden virta tekivät työstä vaikeaa. Hetken räpiköimisen jälkeen sotilas oli kuitenkin taas tolpillaan.
Ilmaa alkoivat repiä rääkyvät sarjat. Zanuhan pikakivääri soi tottunein ottein, tuettuna hänen paksuun haarniskaansa niin hyvin, että sitä saattoi käyttää yhdellä kädellä. Toista tarvitsi lataamiseen vauhdissa. TRA-TA-TA-TA. Ääni palautti Omerannin mieleen Zakazin. Ne olivat lyhyitä sarjoja. TRA-TA-TA-TA. Pimeässä ei voinut sanoa mitään osumista, mutta zyglakit ymmärsivät kyllä. Yksi sukelsi veteen, nuolet loppuivat. Toinen vajosi pinnan alle, kaikesta päätellen osumasta. TRA-TA-TA-TA. Zanuha kääntyi – TRA-TA-TA-TA toiseen suuntaan. Muut yhtyivät ampumiseen, mutta vihollinen oli jokaisessa suunnassa, ja se oli nopea. TRA-TA-TA-TA. Omerann kiroili ja huusi ampuessaan, Zanuha ei sanonut sanaakaan. TRA-TA-TA-TA. Lataus. Niitä oli liikaa; hän tarttui myös pistooliinsa, ja antoi sen soida hitaammalla tahdilla. TRA-TA-PAM-TA-TA-PAM. Lähietäisyydellä ei ollut enää vainolaisia – oli aika juosta. He kahlasivat eteenpäin, mutta pian nuolia alkoi sataa lisää. Zanuha otti osuman nuolesta, joka kilpistyi hänen haarniskaansa kivuliaan näköisesti.
Silloin myös heidän tulosuunnastaan alkoi sataa nuolia, ja metsän varjoista syöksyi heitä kohti kolme tai neljä siluettia. Zanuhan kiväärin lukko löi tyhjää. Sekään ei enää sanonut mitään.
”Vauhtia!” Troopperi karjaisi ja puski eteenpäin Haun hohkaava kilpi koko joukon suojana. Matkaa vastarannalle ei ollut enää kuin pyrähdys. Vesi loiskui kaikkialle, kun he juoksivat. Jortekk oli aivan Troopperin kintereillä, kaksi vanhempaa skakdia ampuivat hajanaisesti juostessaan. Zanuhaan oli osunut toinenkin nuoli.
Mutta Haun suoja kesti, ja vastarannalta lentävät osumat kilpistyvät kaikki siihen.
Omerann veti henkeä ja terästi keskittymisensä. Liskopaholaiset olivat väijyttäneet heidät, mutta ärhäkkä vastaantappelu oli pelottanut ne taas etäälle. On se Troopperi kunnon toa, hän ajatteli.
Samalla hetkellä yksi joessa olevista zyglakeista nousi taas esiin pinnan alta, aivan Troopperin vierestä. Millään noin isolla ei ollut oikeutta olla noin huomaamaton tai noin nopea. Valtavan punamustan zyglakin veitsi iski kohti tulen toaa, mutta Troopperi veti salaman lailla lyhyen miekan vyöltään ja torjui iskun. Omerann auttoi toveriaan ja tähtäsi kunnon osuman liskoon, mutta ammus kyljessä ei näyttänyt edes hidastavan petoa. Zyglakin seuraava isku oli pistoliike hännällä Troopperia kohti, mutta senkin ketterä toa väisti sivuaskeleella.
Kolmas isku oli kuitenkin liikaa. Punamusta zyglak raapaisi aseesta vapaalla kädellään Troopperia kasvoihin. Omerann ei ollut varma näkikö pimeässä verenpurskahduksenkin, mutta ainakin Troopperin kanohi irtosi hänen kasvoiltaan. Hau lensi alavirtaan ja molskahti jokeen.
Omerann ei ehtinyt auttaa toaa ennen kuin hänen olkaansa iskeytyi pieni nuoli. Hänen ei tarvinnut miettiä nuolen vaatimatonta kokoa; heti osumasta lähtien oli selvää, että se oli myrkytetty. Polttava kipu levisi hänen kättään pitkin, ja Omerann menetti tasapainonsa.
Omerann oli kaatunut toistamiseen, ja yski keuhkoistaan kylmää jokivettä. Maku toi mieleen Spir-Korin maihinnousurannat ja piikkilangan. Suuri hahmo hänen sivullaan oli Zanuha, mutta missä muut olivat? Troopperi oli kaatunut suuren liskon hyökätessä.
”Jortekk! Pitää auttaa Troopperia!” hän karjaisi ja veti väsyneenä viimeisen aseensa, pitkän väkipuukon.
Mutta hän ei saanut vastausta. Missä oli Jortekk? Oliko se tuo hahmo, joka räpiköi rantaan? Kyllä, hän erotti skakdin harjan, vaikkei mitään muuta. Omerann huusi tälle, mutta nuori skakdi juoksi kuin itse Irnakkin ajamana.
”Ei skararararin helvetti!” Omerann huusi ja hoiperteli eteenpäin, haroen mustaa vettä. Missä on Troopperi? Hän oli ollut aivan tässä… mutta hän ei koskaan löytänyt Troopperia. Suuri sininen zyglak nousi vedestä voimakkaalla syöksyllä ja tarrasi Omeranniin. Hän oli kuitenkin nopeampi, viimeisen adrenaliinin ohjaamana, ja survaisi puukkonsa zyglakiin – ehkä kylkeen. Omerann kiskoi sen irti, ja yritti uudestaan, mutta terä aivan lähietäisyydeltä lävisti hänet, työntyen sisään hänen rintalevyjensä välistä. Jääkylmä vesi ja yö, ne olisivat hänen hautansa, hän ymmärsi kaatuessaan selälleen zyglakin massan pinnan alle painamana. Hän maistoi vedestä veren, ja näki aaveet pinnan päällä. Zanuha kamppaili vielä. Omerann ei jaksanut enää.
Aamu
Auringot tervehtivät kahta klaanilaista joen rannassa. Päivästä oli tulossa lämmin ja selkeä. Kauniissa syysaamussa ei olisi arvannut, mitä joella oli tapahtunut. Pakoon päässyt hermoraunio skakdi ei ollut osannut sanoa kovinkaan paljoa, eikä Toa Voyagerilla ollut sydäntä kovistella siinä tilassa ollutta.
Toa Hai astui varovaisesti jokeen. Vesi oli kylmää ja kirkasta.
”Tällä puolella on jälkiä ainakin neljät tai viidet”, Voyager sanoi. Ne erottuivat helposti kosteasta rantamaasta. ”Toisellakin puolella taitaa olla.”
”Se ei sano kovin paljoa”, Hai mietti. ”Ne ovat vesieläjiä.”
”Ei, mutta sen on täytynyt olla iso joukko. Jortekk puhui laumasta enkä ollut uskoa”, Voyager vastasi. Hän tutki rantaa, Hai joen puolta.
”Olivatkohan Allianssin asialla?” Hai kysyi.
Voyager tunnusteli rannan koivuja. Yhtä oli ammuttu Vahtikoirien kiväärillä. Rannalta ei kuitenkaan löytynyt sen enempään johtolankoja, joten hänkin – hieman inhoten – astui jokeen, ja lähti tunnustelemaan pohjaa kömpelösti. Hai sukelsi näkymättömiin.
Voyager yritti ohittaa sydämensä pamppailun. Hän oli aavistanut pahinta siitä alkaen, kun öiset laukaukset olivat herättäneet heidät. He olivat kiirehtineet paikalle, mutta silloin, yön pimeydessä, ei ollut paikalta löytynyt mitään. He olivat olleet auttamattoman myöhässä joka tapauksessa. Nyt, päivänvalon kera, ehkä jotakin selviäisi. Hän ei uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Troopperi ei olisi selvinnyt.
Hai nousi pintaan ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, näyttää vain löytöään. Hän piteli käsissään mustaa Kanohi Hauta, jonka uurteissa oli vielä joenpohjan mutaa. Sen pinnassa näkyi syvä uurre, joka oli tullut osumasta kasvoihin.
Voyager vei kätensä tahtomattaan suulleen.
”M-meidän pitää jäljittää ne!”, hän ärähti. ”Hänen on oltava vielä elossa! Meidän täytyy kostaa!” Toa korotti ääntään ja potkaisi joen pohjaa niin, että vesi lensi.
”Voya, keskity. Yksi asia kerrallaan”, Hai sanoi ja ojensi naamion toverilleen. Voyager otti veljensä naamion ja yritti peitellä käsiensä vapinaa. Ne metallikasvot kyllä muistuttivat Troopperin piirteistä… mutta ne olivat elottomat, vailla ilmettä. Voyager kamppaili vuoroin surun, vihan ja taas surun kanssa – eikö zyglakeista ole ikinä loppua? Eikö niillä ole muuta tarkoitusta kuin piinata ja tuhota?
Hai nousi pintaan uudelleen. Hän ojensi Voyan laukkuun vanhan pistoolin, sitä mallia mitä Sota-Omppu oli käyttänyt. Se oli ammuttu tyhjäksi. Pian löytyi myös muita aseita – väkipuukko, toinen pistooli, kivääri, pikakivääri. Troopperin miekka, puhtaaksi pestynä. Vielä paljon muitakin Zanuhan aseita. Hyökkääjien välineitä löytyi vähemmän, ja osa niistä oli eittämättä kulkenut jo virran mukana toisaalle.
He kolusivat koko kahlaamon, ja saapuivat toiselle rannalle. Siellä oli lisää jalanjälkiä – sekä Troopperin ryhmän, että heitä seuranneiden zyglakien. Voyager oli keskittynyt laskemaan niiden määrää, kun Hai näytti sammalmättäästä löytämäänsä nuolta.
”Kuuluvatko näin pienet nuolet zyglakeille?” Hai kysyi, katsellen ohutta ja lyhyttä vartta.
Voyagerin oli keskityttävä hetki surultaan.
”Kyllä se näyttää siltä… ne käyttävät tuollaisia hampaasta tehtyjä. Se on kyllä pienempi kuin mitä olen nähnyt.”
Hän otti nuolen käsiinsä ja pyöritteli sitä. Hän kyllä tunsi nuolet, ja osasi kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin. Terässä oli pienet, syvät viillot, joihin oli painettu nokare kangasta. Pää oli liian pieni polttonuoleksi.
Hän nuuhkaisi kärkeä. Se tuoksui eltaantuneelta ja pistävältä.
”Tähän on uutettu myrkkyä”, Voyager sanoi ja nuuhkaisi uudelleen varovaisesti. ”Sanoisin, että aika mietoa. Metsäravattia, ehkä.”
”Että mietoa?” Hai kysyi. ”Miksi ihmeessä? Kyllähän ne nyt toki osaavat tehdä tappavampaakin.”
Voyager työnsi nuolen viiniinsä ja katseli hiljaisena jokea. Hän yritti nähdä viimeisen, epätoivoisen taistelun siinä, kahlaamon keskellä. Miksi he olivat lähteneet ylittämään jokea zyglakeita kannoillaan? Miten zyglakeita oli edes ollut näin lähellä Hydrukaa? Mitä jos he olisivat vain olleet partiossa täällä… Hän puristi mustaa Hauta niin, että hänen sormiinsa sattui. Ne saisivat vielä maksaa, joka ikinen!
Myös Hai katseli jokea.
”Jos täällä on kuollut joku”, hän sanoi varovaisesti. ”Virta olisi vienyt ne tuonne”, hän osoitti itää. Siellä jossain joki yhtyisi lopulta Rapujokeen, mutta sinne oli monen monta kioa.
Voyager hillitsi itsensä ja nyökkäsi.
”Mennään katsomaan”, hän sanoi, vaikkei halunnutkaan. Hän ei halunnut löytää veljensä puoliksi syötyä ruumista rantaliejusta.
He ylittivät joen takaisin omalle puolelleen, ja lähtivät tarpomaan rantaa pitkin. Kovin paljoa ei puhuttu – Hai oli hiljainen luonnostaan, ja Voyagerin ajatukset raivosivat myrskynä, jota hän ei osannut käsitellä. Loputtoman pitkän kävelymatkan, joka oli tuskin kioa, jälkeen he tulivat joen mutkaan, johon Hai pysähtyi. Sinne oli kasautunut oksia kokonainen suma, jotka olivat kiinni rannan tiheissä pajukoissa.
Klaanilaiset huomasivat sen melkein samaan aikaan. Pinnalla näkyivät skakdin varpaat. Ilmassa oli kalman haju.
Hai irvisti ja lähti kahlaamaan. Voyager nielaisi epäröintinsä ja seurasi. Joki syveni nopeasti, ja liejuinen pohja vain pahensi asiaa. Lukemattoman Lehun oksat olivat kasautuneet jyrkkään joenmutkaan, ja sen seasta he kiskoivat esiin tutun klaanilaisen. Inhoten he vetivät ruumiin jaloista puoliksi rannalle. Se oli turvonnut joessa kammottavan epämuodostuneeksi, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, kuka siinä oli.
”Omppu…” Voyager henkäisi ja polvistui ruhon viereen. Hai seisoi taaempana haikea ilme kasvoillaan. Kaatuneiden toverien näkemiseen ei koskaan tottunut, hän jos kuka tiesi.
”Häntä ei ole raadeltu”, Hai sanoi, kun Voyager vain katsoi ruumista mietteissä hampaitaan purren. ”Onko se tavallista?”
Voyager mietti hetken.
”Olen nähnyt zyglakien jättävän jälkeensä syötyjä ruumiita. Hänessä on vain… näen vain yhden oikein ison haavan, tuossa sydänkiven alapuolella.”
”Tarkempaa kuolinsyytutkimusta emme pysty tässä tekemään”, Hai mietti. Omerannin lihaksikas ruho näytti lähes levolliselta. Hänen kypäränsä oli edelleen kiinni hänen päässään remmillä. Kuollut kuin sotilas.
”Jos muita olisi, luulisin heidänkin olevan tässä”, Hai jatkoi. Häntä inhotti sukeltaa ruumisveteen, mutta meni kuitenkin, ja sukelsi pari kolme kertaa. Voyager kävi läpi rantaa, mutta hänen liikkeensä olivat hitaita. Mitään ei löytynyt.
Viimeisellä kerralla noustessaan Hai oli valmis luovuttamaan.
”Minä olen käynyt koko mutkan läpi, ja uin vielä seuraavaankin. Ei mitään. Sinä?”
Voyager hieroi mirunsa leukaa. ”Minä uskon, että Troopperi on elossa”, hän sanoi lopulta. Vaikka hän sanoi sen suoraan sydämestään, hänen järkensä liittyi argumenttiin: ”Myrkkyä, joka ei ole kovin tappavaa. Ei muita kuolleita. Aseet ammuttu melkein tyhjiksi, eli taistelu oli pitkä. Minä luulen, että se oli väijytys, ja ne ottivat vankeja. Olisi heistä muuten jotakin muita jälkiä. Sitä paitsi, Jortekk ei sanonut nähneensä kenenkään kuolleen… vaikka hän tietysti pakeni paikalta.”
Hai nyökkäili teoriaa kuunnellessaan. Hän huokaisi syvään.
”Meidän on siis löydettävä heidät”, hän sanoi päättäväisenä.
Kaksi toaa lähtivät vaitonaisina takaisin. Siihen joenmutkaan he jättivät kolme kiveä, ja hautasivat Sota-Ompun, Bio-Klaanin sotilaan.
Viinanhuuruinen ilta teki tuloaan Gukkopuistossa Haederan teknillisen yliopiston naapurissa: satakunta opiskelijaa ja muita kukkujia oli kerääntynyt juhlistamaan kesän loppua. Akveduktin langettamassa varjossa aukeili viinipulloja, laulettiin juomalauluja ja valmistauduttiin tulevan lukuvuoden haasteisiin. Yliopiston perinteistä vanhimpia oli järjestää ensimmäisen vuoden opiskelijoille suuret juhlat täynnä jäyniä näiden kustannuksella. Väessä oli paljon aristokraatteja ja selvästi melko varakkaista taustoista tulevia nuoria tiedonjanoisia miehiä, vaikka köyhemmistäkin oloista sisään pääsi stipendillä. Steltiläisen aateliston kunniakkaisiin tapoihin kuului sponsoroida köyhien mutta lahjakkaiden opiskelua yhteisen kulttuurin eduksi. Sponsorit olivat tälläkin opiskelijatapahtumalla mittavat: juomat hoituivat tiedekunnan oppilasjärjestön oman viinitilan kautta, ja grillimakkaratkin menivät muuan merkittävän steltiläisen lihatalon omistavien aatelisveljesten piikkiin.
Puiston keskellä olevassa suihkulähteessä uiskenteli mahtava peto: takea-hai, jonka hammaslääketieteen vanhemmat opiskelijat olivat sinne tuoneet juhlien iloksi. Suihkulähteellä tapahtuisi tärkeä siirtymäriitti, eräänlainen kuje, missä ensimmäisen vuoden hammaslääketieteen opiskelijoiden kanttia testattaisiin.
Muuan VIKTOR VON NEBULA, oman vuosikurssinsa priimus, oli ottanut luontevasti johtajan elkeet tämän vuoden hai-initiaatiossa. Hänen ympärillään oli aina ihailijoiden joukko – olihan hän komea ja karismaattinen nuori mies, jonka tyyli käänsi kaikkien päät. Hänen ohuet viiksensä oli vahattu teräviksi kiemuroiksi.
”Hyvää iltaa, rakkaat toverit!” nuori Von Nebula julisti ja kohotti Gambiona-pulloa. Suosionosoitukset raikasivat. ”On tullut jälleen aika nähdä, mistä uudet ainejärjestömme jäsenet on tehty! Kuten kaikki hyvin tiedätte, armaan tiedekuntamme klassinen tunnus on tämä uljas hai – enkä puhu sinusta, Ibusal!”
Nauru räjähti, kun opiskelijat kääntyivät katsomaan humaltunutta selakhia. Tämä nosti punaista kertakäyttömukiaan nuorta paronia kohti.
”Varon! Mutta älähän ylpisty – HAMP:in maskotilla on sinuakin komeampi rivistö!”
VIKTOR VON NEBULA koputti suihkulähteen reunaa uhmakkaasti nyrkillään. Fuksijoukko säikähti ääneen ja kaatoi juomiaan, kun kuusi riviä veitsenteräviä hampaita nousi vedestä irvistämään pintamaailmalle ennen kuin peto katosi taas aaltoihin.
”Jutun juoni on tämä: tällä kauniilla merten paronittarella on jossain rivien 3 ja 4 välissä harmillinen esiintymä hammaskiveä, joka teidän tulevien suuhygienian ammattilaisten on rapsutettava pois – yksi. Hammas. Kerrallaan!!!!”
Nuoremman polven opiskelijat hymyilivät ja naureskelivat hermostuneina. Osa näytti aidosti pelokkailta. Valkohipiäinen nuori ja salskea aristokraatti joukkion edessä, Aldous nimeltään, vislasi ja hurrasi, ja sai koko joukkion lopulta liittymään spontaaneihin taputuksiin ja hurraahuutoihin. Aldous rymisti paronin viereen ja viittoi puheenvuoroa.
”Siis äijät ja gimmat”, Aldous lausui, ”tää tulee olemaan ihan ainutlaatuista, siis Uniikkia aikaa teidän elämässä! Tiedän että teitä pelottaa, mutta älkää turhaan hermoilko – pelko vaan estää teitä saavuttamasta suuruuksia! Mä niin tiiän että jos te vaan uskallatte uskaltaa, näistä vuosista tulee teidän ELÄMÄN parasta aikaa!”
”Sanopa muuta, vanha veikko!” nuori ja rehvakas VIKTOR VON NEBULA hohotti häntä muutamaa vuotta nuoremmalle aristokraatille. ”Ottakaa askel ja tarttukaa toimenpiteeseen! Täällä ja tänään teistä todella tulee hammaslääketieteen opiskelijoita!”
VIKTOR VON NEBULAN ja Aldouksen dynaaminen duo sai mitkä tahansa kemut räjähtämään kattoon. He olivat aloittaneet molemmat vuosi sitten huonetovereina ja tehneet itsensä tunnetuiksi. Nebula–Aldous-asuntola oli usein viimeinen juhlijoiden pelastus silloinkin aamuyöstä, kun viimeinenkin mittavan steltiläisen imperiumin toreista oli lakannut tarjoamasta alkoholia.
Nuoremmat opiskelijat katselivat hieman epäröiden, mutta jatkuvasti nousevat voimajuomapitoisuudet rohkaisivat montaa. Etummaiseksi oli päätynyt Ogelonn, titaaniaatelinen etelän Markiisimailta. Hän oli lyhyt ja vähän hintelä eikä selvästi kokenut oloaan erityisen kotoisaksi juhlissa.
Ogelonnin kauhuksi VIKTOR VON NEBULAN sormi etsi yleisöstä selvästi ensimmäistä kokelasta. Hän hätääntyi hieman ja otti sivuttaisaskeleen piiloutuakseen väkijoukkoon – juuri ja juuri ennen kuin nuoren paronin katse osuisi häneen.
”Hei, sinä siellä! Vaihtari! Tules näyttämään paikallisille, miten tämä homma hoidetaan!”
Ogelonn tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä – ja huojentui, kun hän tajusi paronin puhuvan sittenkin jollekulle muulle. Nuori kullanruskea matoralaismies tummassa nahkatakissa havahtui ja alkoi astella tomerasti kohti allasta. Matoralaiset eivät olleet Steltinkään yliopistomaailmassa kovin harvinaisia, mutta tämä, Jotoriksikin kutsuttu, oli todellinen vasta aloittaneen vuosikurssin tähti. Jotor tuntui olevan karmivankin tarkkaan paikalla aina juuri oikeaan aikaan.
”No niin, sinä pääsetkin olemaan ensimmäinen”, julisti VIKTOR VON NEBULA.
”Fantastista!” Jotor tokaisi leveästi hymyillen ja alkoi vetää suojahansikasta päälle.
Aldous ojensi matoralaiselle steriilin työvälineen. Pikkuisessa matoralaiskädessä skaleri oli hivenen ylisuuri, mutta pikkumies pyöräytti sitä rehvakkaasti sormiensa ympäri ja loikkasi pelottomasti seisomaan suihkulähteen reunalle.
Aldous aktivoi tiedekunnan luotettavan vanhan painovoimasäteen kaukosäätimellään. Kuulaan vihreänä hehkuva valopatsas nosti hain leijumaan vedestä, aivan veden pinnan päälle. Hai katseli edessään olevia opiskelijoita kuin mittaillen heitä ja heidän rohkeuttaan – aivan kuin tämä hai olisi tehnyt tätä jo satoja vuosia. Jotorin katse kohtasi hain tahtojen mittelössä.
Yleisö seurasi sanattomana. Hai olisi voinut nielaista puolet matoralaisesta yhdellä haukkauksella mutta avasi suunsa rimpuilematta. Lukemattomat sahalaitaiset hampaat irvistivät ensimmäisen vuoden hammaslääkäriopiskelijaa kohti.
Kuinka monta kättä katkeaisikaan tänä vuonna? Oikeastihan se ei ollut kovin yleistä – useimmiten vain muutama rohkein uskalsi edes yrittää, ja he olivat nopeita vetämään kätensä pois. Parin ensimmäisen jälkeen vitsi todettiin toteutetuksi ja juomisella jatkettiin.
Vauhkoontunut humalainen joukkio hiljeni kuolemanhiljaiseksi, kun matoralainen työnsi äärimmäisen vakaan kätensä hain kitaan. Hän raaputti ja raaputti hammasrivien 3 ja 4 kohdalta huolestuttavalla rauhallisuudella, eikä hai tehnyt elettäkään estääkseen häntä. Lopulta hän sai hinkattua kokonaisen hampaan ja ojensi sitten työkalunsa sterilisoitavaksi sekä loikkasi alas suihkulähteen reunalta. Raikuvat aplodit ja hurraahuudot täyttivät puiston.
Jotor kumarsi hieman, iski silmäänsä ja sanoi: ”Se oli vääjäämätöntä.”
”Jotor, kunnon heppu!” toinen matoralainen, Kilroy nimeltään, huudahti riemukkaasti.
Jotorin huonetoveri Kilroylla oli päässään hellekypäränsä, vaikka aurinko oli laskemaan päin. Hän oli melko vanha siinä seurassa ja oli itse asiassa opiskellut arkeologiaa paljon pitempään kuin hammaslääketiedettä – mutta arkeologialla ei aina elänyt, ja monialaisuushan oli joka tapauksessa päivän sana. Sitä paitsi hän oli ollut osallisena liian monen arkeologisen kohteen tuhoutumisessa (joskaan ei omasta syystään), joten alan (joskin ei intohimon) vaihto oli muuttunut muutenkin terveelliseksi.
Matoralaiset vaihto-opiskelijat halasivat veljellisesti ja vetäytyivät pois huomion keskipisteestä. Nuori paroni puski taas väkijoukon eteen suurella tarmolla.
VIKTOR VON NEBULA hymyili ja taputti. ”Vielä yksi kierros aplodeja rohkealle vaihtarille! No mutta… kuka teistä on seuraava?”
Matoralaisen huikea esitys aiheutti mutinaa ja kuiskuttelua väkijoukossa – kuka nyt haluaisi jäädä pikkumiestä huonommaksi? Silti yleinen humalainen ilmapiiri ei peittänyt itsetietoisuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä, jos näytän kiireiseltä, niin ne eivät huomaa minua, Ogelonn ajatteli.
”Mites toinen vaihtari?” huudahti Aldous.
”Aivan totta!” VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Sinä siellä, etelän titaani – näytäpä mihin sinusta on!”
Ogelonn nielaisi. Koko väkijoukko oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Hän kirosi mielessään koko typerää kisaa ja kaikkea tätä imbesilliä juomista, mutta ei siinä tilanteessa voinut jänistää. Hän saisi kuulla siitä aina. Hän katsoi haita. No, olihan Jotorkin onnistunut. Ehkä hai ei juuri purrut, ja jutussahan oli kyse lähinnä siitä, oliko tarpeeksi pokkaa. Aivan, hän rationalisoi. Ogelonn vain nyökkäsi kiusaantuneesti ja tyhjensi juomansa nestemäisestä rohkeudesta. Hän käveli haita kohti ja sai rohkaisukseen huutoja ja aplodeja.
”Niin sitä pitää!” Aldous kannusti fuksia. Titaani asteli hain eteen ja otti skalerin kömpelösti vasempaan käteensä. Jos tilanne olisi ollut vähemmän painostava, hän olisi pysähtynyt ihastelemaan tuota suurta meripetoa, meriekosysteemin ruhtinasta ja suurta Makutan kalaa. Synkkä miete kävi hänen mielessään – Kohtalolla olisi kovin kurja huumorintaju, jos hänen intohimonsa koituisi hänen kohtalokseen.
Ogelonn hengitti syvään ja katsoi vanhempia opiskelijoita. Etenkin VIKTOR VON NEBULA katsoi häntä kuin haastaen: et sinä uskalla. Oli siis pakko uskaltaa ihan vain näyttääkseen noille kaikille.
Hän työnsi kätensä hain suuhun ja tavoitteli seuraavaa hammasten väliä, joka odotti raaputtelua. Skaleri raapi hammaskiveä, ja lyhyen hetken Ogelonn melkein vakuuttui siitä, että kaikki olisi kunnossa. Mutta jokin häiritsi haita, ja tämä liikahti hieman sulkien suutaan aivan hitusen. Ogelonn lähes jäätyi kauhusta ja yritti rauhoitella haita mutisemalla tälle hiljaa.
Seuraava skalerin liike survaisi haita mansikanpunaiseen ikeneen. Jo rauhoittunut hai tulistui kuin eteläinen meri ja napsautti leukansa kiinni.
Musiikki jatkoi pauhaamistaan, mutta kukaan ei enää hurrannut. Koko opiskelijakunta haukkoi henkeään, kun suuri merten peto riuhtoi kitukasvuista titaania pitkin suihkulähteen reunaa. Ogelonn parkui ja kirkui ja huusi, kun hain kuusi hammasriviä pureutuivat hänen vasempaan käteensä. Jopa VIKTOR VON NEBULAN hymy oli hyytynyt.
Hiljaisuuden katkaisi Kilroy, joka alkoi huutaa:
”Mata Nui soikoon, auttakaa miespoloa!”
HAMP:in urheimmat urhot säntäsivät tarttumaan kiinni Ogelonnista yhtenä massana ja saivat tästä otteen ennen kuin hai onnistui nykäisemään nuorukaisen suoraan altaaseen mukanaan. Köydenvedon urheilijapoikien ja hain välillä ratkaisi hirveä lihan repeämisen ääni ja verisuihku, joka sekoittui suihkulähteen veteen.
Huuto ja pakokauhu täyttivät puiston. Salskeat urhot lähtivät raahaamaan huutoitkevää Ogelonnia poispäin altaalta.
Veriroiskeiden peittämä VIKTOR VON NEBULA tuijotti typertyneenä fuksia, joka kaikkosi syksyn kovimmista bileistä jättäen hurmeisen vanan jälkeensä. Aldous, joka taas oli onnistunut väistämään roiskeista ainakin punaiset, tuijotti ensin suihkulähdettä ja sitten syntynyttä sekasortoa, ja lopuksi hymähti.
”Uuf”, Aldous mutisi. ”No mutta ehkä se oppii tuosta, että kannattaa käyttää puudutusta.”
Keskellä huutoa ja sekasortoa aristokraatti ryysti limakalvoilleen kolmannen viivan quazaa suihkulähteen reunalta.
VIKTOR VON NEBULA istui alas. Ehkä… ehkä nämä bileet tästä vielä nousisivat. Maailman kattoon asti.
Altaan pohjalla takea-hai mutusti tyytyväisenä kätevän kokoista suupalaa.
Vuosia myöhemmin
Päävuoren lomakylä, Stelt
Steltin suuren saaren ranta-alueet olivat viljavia ja alavia maita, ripoteltu täyteen mukavia pikku kaupunkeja, kartanoita ja toinen toistaan mahtipontisempia marmorisia kylpylöitä ja muinaisten aristokraattisankarien patsaita. Mutta kun noustiin syvemmälle saaren sisäosiin, aukeni siellä keskiylänkö. Se oli harvemmin asuttu ja karu, ja sen vuorilaaksojen pittoreskit pikku peikkokylät inspiroivat kokonaisen steltiläisen arkkitehtuurin tyylin. Aikanaan ylänköä hallitsivat julmat vuoristolaiset – gladiatoroidit – mutta sivistys ja aristokraattiritarien voitot olivat saaneet nämä hurjat klaanit enimmäkseen järjestykseen. Gladiatoroidien perinteinen sotaisa kulttuuri jatkui gladiaattoritaisteluiden muodossa rikkaiden ruhtinaiden areenoilla ja heidän orjasotilainaan.Tästä tulee matoranin kielen sana ”gladiaattori”.
Päävuori kohosi keskinkertaisen korkuisena huippuna ylängön eteläosista. Sinne oli hyvät kulkuyhteydet Voitto Korporaation ilmabusseilla, jotka liikennöivät kaikista Steltin suurkaupungeista. Muuan xialainen osakesijoittaja oli ostanut vararikon tehneen vuoren kymmenisen vuotta sitten ja perustanut sinne laskettelukeskuksen, joka lupasi luksusta halvalla ja kaikille. Pienen peikkolaisen alppikylän ympärille oli kasvanut turistiparatiisi. Alempana vuokrattiin lasketteluvälineitä ja lumikenkiä, ylärinteessä oli kristallikiipijäajeluita ja huvipuisto lapsenmielisille. Sadat pienet lomamökit ympäröivät seutua, ja jokainen niistä tarjosi puhtainta luonnon rauhaa kaukana rannikon kaupunkien melskeestä.
Voitto Korporaatiosta oli sittemmin tullut laskettelukeskuksen enemmistöomistaja, kun alkuperäisen rakennuttajan huolellinen verosuunnittelu oli paljastunut ja hän oli paennut velkojiaan (sekä ainakin yhtä laivuetta Carnium Enten automatisoituja murhakoptereita) eteläisille saarille. Konkurssipesä oli ollut halpa ja hyvä hankinta.
Ylempänä lomakylä Mokko-5:ssä sijaitsi rivi luksusmökkejä, jotka oli tarkoitettu erityisen varakkaille ja hyvää arvostaville vieraille. Ja yhden niistä – reunimmaisen, josta aukesi upea näköala laskettelurinteille ja lukuisiin matkamuistokauppoihin – oli vuokrannut itse Voitto Korporaation toimitusjohtaja tärkeää tapaamista varten.
Ovet paukahtivat auki ja viileä pakkasilma tulvi sisään, kun itse paroni marssi mökkiin paksuimmassa turkisviitassaan. Mökin eteisessä häntä kääntyi tervehtimään mekanisoitu hovimestari: uusi oli ollut pakko valmistaa eräänlaisen kansainvälisen terroristin kidnapattua vanhan.
DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA kääntyi ilmassa ympäri, tuijotti mestariaan yksinäisellä mekaanisella silmällään, nosti mekanisoitua silinterihattuaan sekä antoi kailottaa kovaäänisestään:
”Saanen esitellä:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Tuttu fanfaari kaikui eteisen jykevistä kaiuttimista (huomattavasti parempilaatuisena kuin mihin oli yleisesti totuttu).
”Ilo nähdä, veikko hyvä!” paroni huudahti sulkien oven perässään. ”Kukaan ei sentään ole saapunut ennen minua?”
”Ei, paroni hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA vastasi hieman särisevällä mutta muuten täydellisellä imitaatiolla paronin omasta äänestä. ”Täytyy sanoa, että näytätte tänään äärimmäisen hyvältä!”
”Oih kiitos, Va hyvä!” paroni sanoi heilauttaen kättään löysästi. ”Sinäkin näytät, mutta sellaiseksihan sinut suunnittelinkin!”
Paroni ja mekanisoitu hovimestari nauroivat yhteen ääneen yhteisen naurun. DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA oli selvästi menestys ja lähes täydellinen simulaatio paronin nerokkaasta mielestä. Hän ei melkein enää edes kaivannut aiempaa hovimestariaan, tai juuri muutakaan keskusteluseuraa. Herranjestas miten hyvä idea tämä oli ollut! Oli ollut lastenleikkiä kopioida oma aivorakenteensa ja 3D-printata se hieman heikkolaatuisemmasta kranamateriaalista. Melkoisen outoa, että kukaan muu ei ollut kokeillut vastaavaa aiemmin? Mikä vikana, eikö kukaan muu tullut toimeen itsensä kanssa?
Leijuvan munan muotoinen silinterihattuinen kone lennähti tohtorin taakse ja nappasi tämän viitan harteilta pienellä metallisella raajakkeella.
”No, mutta vitsit vitsinä, veikko hyvä”, NEBU-VA sanoi särähtävällä äänellä. ”Lienette valmis illan karkeloihin?”
”Totta totisesti! Tästä on tulossa selvästi kaikkien aikojen reissu. En ole nähnyt puoliakaan näistä herrasmiehistä vuosikausiin, Va! Meillä on varmasti paljon puhuttavaa.”
”Epäilemättä”, robotti sanoi ripustaen paronin viittaa. ”Mutta, teidän nerokkuutenne, painaako jokin mieltänne?”
”Luet ajatuksiani, Va. Luet ajatuksiani. Tähän iltaan nojaa paljon – sekä strategisesti että henkilökohtaisella tasolla.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istahti alas tukevalle nojatuolille ja vastaanotti hovimestarinsa tarjoaman lasillisen kuohuvaa. Mikä ihme häntä vaivasi? Sekö, että hän oli mennyt sekoittamaan henkilökohtaisen reissun ja bisnesasiat eikä ollut vielä edes kertonut kaikille vanhoille ystävilleen siitä?
Paroni pysähtyi miettimään.
Ei.
Se? Se oli itseasiassa aivan hel-vetin hieno juttu.
Kaikkien pitäisi tehdä ystäviensä kanssa asioita työajalla, ja työtoveriensa kanssa asioita ystäväajalla. Niinhän oli juuri optimaalista! Todellinen nero ei lakannut ”grindaamasta” (kuten Aldous tapasi sanoa) missään välissä, edes nähdessään vanhoja rakkaita ystäviään. Ja lähes jokainen hänen vanhoista opiskelutovereistaan oli kuitenkin jo tehnyt jotain Voitto Korporaation palkkalistoilla. Oli pelkästään kaikkien yhteisen edun mukaista käydä sotaan Voitto Korporaation vihollista numero 1 vastaan.
Paroni nojaili kärsimättömänä käteensä. Ei, kyllä häntä jokin muu asia vaivasi. Mikä? Oliko jokin vanha juttu selvittämättä? Ei kai? Opiskeluajat olivat olleet pelkkää riemua, naurua ja akateemista onnistumista. Tokihan kaikki hänen armaat kollegansa lähtisivät mukaan varauksetta!
Niin. Olivathan he pitäneet aina yhteyttä, auttaneetkin toisiaan. Paitsi, noh…
Paroni harmistui syystä, jonka ymmärtäminen vaatisi hetken miettimistä. Sellaista miettimistä, jota hän ei oikeastaan halunnut nyt tehdä. Mahdollisuus itsereflektioon meni, kun ulkoa alkoi kuulua helvetillinen telaketjujen jyrinä. Ah! Sen täytyi olla ensimmäinen vieras.
Hirsimökin seinän läpi kuuluu kolinaa ja vetämisen ääniä. Jokin suunnattoman iso ja korkeaoktaaninen oli puskenut tiensä ylös rinnettä ja pysähtynyt lomamökin eteen peittäen karkeasti noin puolet rakennuksen ikkunoista suurella tummalla teräskuorellaan. Pian ensimmäinen tohtoreista saapui sisään työntäen oven auki selällään. Valkoiseen takkiin sonnustautunut aristokraatti veti perässään pitkää tarjoilukärryä täynnä mitä erilaisimpia lihatuotteita. Oli perinteisiä herkkuja, kuten steltiläistä lenkkiä ja Agni-Metrun perunamakkaraa. Löytyi kra-makkaraa ja monia eri kinkkuja ja paljon lihakuulia. Husin vartaita ja marinoitua mahin kylkeä. Ja sitten oli erittäin mausteinen osasto eteläisiä pippurimakkaroita. Syötävää joka äijälle!
Sisään astui pitkä ja hoikka henkilö, jonka näkeminen täytti paronin sydämen lämmöllä. Paljon oli muuttunut opiskeluajoista — nuori aristokraatti joka pudisti lunta päältään näytti vuosikirjassa hyvin erilaiselta kuin nyt. Kaikilla heidän vuosikurssiltaan oli ollut mitä mielenkiintoisimpia sivuaineita, mutta tämä vanha kuoma oli hammaslääketieteen ohella ollut aina hyvin innoissaan lihantuotannosta. Hän oli siitä niin innoissaan, että liha peitti hänen koko olemuksensa.
Oviaukossa seisova olento näytti aristokraatilta enää hädin tuskin. Nakintekijän yllä olevat valkoinen takki ja hattu peittivät hädin tuskin sykkivän lihaolemuksen, joka tulvi yli jokaisen luonnollisen osan paronin vanhaa opiskelutoveria. Märkä, litisevä liha oli hyvin samanlaista kuin liha, jota hän tarjoili – joskin huomattavan käsittelemätöntä ja paistamatonta. Kasvoillaan eriskummallisella ilmestyksellä oli hyvin pienet pyöreät silmälasit sekä jopa lihan läpi paistava veikeä ilme vanhan ystävän nähdessään.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI
SNELLMANN!”
”PARONI”, saapuja sanoi, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli, kuinka ääni yritti pakottaa itsensä epätoivoisesti entisen suuaukon täyttävän litisevän lihan läpi. ”LIHAMME ILAHTUU NÄKEMISESTÄSI.”
”Vanha veikko!” paroni huudahti ja pomppasi ylös kättelemään opiskelutoveriaan. Paronin tumma koura upposi hieman litisevään massaan viisisormisen käden ympärillä.
”Valtava ilo nähdä sinut pitkästä aikaa. Lihassa ja veressä!”
NEBU-VA leijaili Snellmannin vierelle ja ojensi tälle lasillisen kuohuvaa. Paljoakaan miettimättä lihatohtori nosti lasin nykivällä käden liikkeellä päänsä ylle ja kaatoi sen lihalleen. Alkoholijuoma alkoi imeytyä märkivän lihan läpi.
”Hahah!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Yhtä kova poika kittaamaan kuin opiskeluaikoina?”
Snellmann nyökkäsi.
”LIHAMME ON KASVANUT VIIME KERRASTA. YSTÄVÄSI FICUKSEN KOEPALA KASVOI UUDEKSI HIENOKSI VILJELMÄKSI, JOKA KANTAA HEDELMÄÄ. OLEMME MYÖS TEHOSTANEET TUOTANTOKETJUA YHDISTÄMÄLLÄ USEAMPIA JOHTOPORTAAN ROOLEJAViisi Snellmanin veljestä perusti liha-alan yrityksen vuonna 1951. Ks. YLE: Snellmanille kansallinen yrittäjäpalkinto. TÄMÄN SAMAN KEHON SISÄLLE.”
”Niin niin, se on varmasti tehokasta yritystoimintaa!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hymyillen. ”Toit näemmä myös hyvän määrän apetta, vanha kamu?”
Lihaolemuksesta pakeni jokin, joka kuulosti hyvin kostealta naurulta.
”LEIKKASIMME NÄMÄ ULOKKEET VILJELMÄSTÄ OMIN KÄSIN”, hän sanoi osoittaen herkullista makkaralajitelmaa. ”SUONET ANTEEKSI. LAITAMME KEITTIÖN PUOLEN VALMIIKSI.”
”Toki, toki! Luotan, että luot meille jumalaisia makunautintoja!”
Lihamies katosi lihoineen mökin keittiön puolelle, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi jälleen miettimään päivää olohuoneen puolelle. Villamatto oli kätevästi imenyt itseensä suuren osan lihaliemestä, jota kaikkien aikojen reissun kaikkien aikojen kokista oli lattialle valunut. Mutta paroni ei päässyt eroon kalvavasta epävarmuuden tunteesta. Mitä hän oli unohtanut? Snellmann oli mukava mies, Aldouksen kanssa he olivat vanhoja kavereita, eikä heillä ei ollut koskaan mitään ongelmia Kilroyn tai Jotorin kanssa… mutta –
Kas kummaa, oliko ovella taas joku?
Olihan siellä: tämä kävi hyvin selväksi näyttävästä sisääntulosta. Valkoisesta talvi-ilmasta pölähti sisään puuterilumenvalkoinen pitkänhuiskea hahmo, jonka kuontalokin pölisi valkoista puuteria. Toisessa kädessään tämä kantoi suurta nahkasalkkua, toisessa tällä oli kävelykeppi. Tai noh, Aldous innostui kaikenlaisesta, oikeammin termi oli ”juju”: sauvan päässä törrötti irvistävä pääkallo ja muutaman eksoottisen rahilajin sarvia ja hampaita. Sitten viime näkemän Aldous oli vienyt näemmä tuota pääkallojuttua ihan pikkuisen pidemmälle ja piti sellaista myös kasvoillaan.
Mikään tästä ei yllättänyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA: Aldous oli jo opiskeluaikana painottanut selvemmin holistisen hammaslääketieteen puolelle sekä perehtynyt useisiin eksoottisiin kulttuureihin. Valkoinen aristokraatti otti suurella innolla esteettisiä vaikutteita uusista kulttuureista. Viime aikoina tämä oli asioinut paljon Meksi-Korossa ja ympäröivässä saaristossa ja tuntenut suurta henkistä yhteyttä paikallisiin kuolemajuhlallisuuksiin.
Aldous nyt vain tykkäsi innostua uusista jutuista – hän oli sillä tapaa maailmanmiehiä. Kulki nykyään ihan uudella tittelilläkin.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”NOITATOHTORI!”
”Paroni!” Aldous naurahti ja juoksi vastaanottamaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULALTA lämpimän halauksen. Ainoastaan kolme hänen haarniskastaan törröttävää eksoottisen eläimen piikkiä nirhaisi paronia.
”Auts! Aldous, mahtavaa että pääsit! Tässähän minä vähän ehdinkin huolestua, että pääseeköhän varmasti muistelemaan kulta-aikoja vanhan huonetoverin kanssa!”
”En missaisi tätä mistään syystä, brouski”, Aldous sanoi lempeän leveällä äänellä. ”Runkochakrat on kohdillaan ja ilmassa on timanginen pöhinä. Aistin että täällä on jo hyvät vibat käynnissä, veli. Tää ilta on jo nyt aivan leffaa.”
”On, kuomaseni! Ja melkoisen elävää kuvaa onkin!” paroni sanoi iskien silmäänsä. ”Snellmann saapuikin jo ja taisi pistää makkarat jo grillille!”
”Aivan julieenisen kova homma, bro. Synergiat väreilee. En malta odottaa että saan kamoja vähän purettua, pari rentouttavaa viivaa alle ja pecha kuchat tulille. Tekee kyllä ihan hyvää levyttää ja lätistä, oli sen verran tiukka tilanne rajalla. Jos tiiät mitä meinaan.”
”Tiedänpä hyvinkin! Taas tullin kanssa ongelmia, vanha veikko?”
Aldous naurahti ja iski silmää.
”Menee rutiinilla, Vik-bro. Kun on tehnyt näitä bisneksiä pitkään niin ei tarvii enää ees hirveesti irvistää, että saa kauppatavaran liu’utettua ’parempaan piiloon’. Ja pikku neuvottelulla ja coworking-hengellä saa useimmat erimielisyyksistä hoidettua.”
Aldous niisti äänekkäästi.
”Oho, saitkos flunssan siellä?” paroni ihmetteli. ”Pahoittelut viileästä lomapaikasta, mutta tekee toisaalta sinullekin vähän hyvää päästä pois aavikon paahteesta!”
”Joo, siis flunssaa on meinannut olla”, Aldous sanoi, sekoitti pussillisen quazaa hovimestarin ojentamaan kuohuviiniin ja ryysti sen sekunneissa pääkallomaskin sieraimesta sisään. ”Pelkästään lihamestari oli vissiin saapunut? Kato, mähän olin ajoissa. Oliks kaikki tulossa?”
”Kaikki”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hieman hermostuneen oloisena. ”Joo, kaikki. Koko vanha poikaporukka!”
Pääkallomaskin silmäaukosta katsoi kaksi skeptisenä hehkuvaa punaista silmää.
”Ihan kaikki? Mä luulin, että O-”
”Kaikki ovat tulossa”, paroni keskeytti. Ja säpsähti, kun oveen koputettiin tomerasti.
Noitatohtori katsoi häntä pitkään.
”Veli, sä vaikutat siltä, että kaipaisit hieman rentouttavaa kombuchaa.”
”Mitäh? Ennenkuulumatonta! Ei, pientä järjestelyyn liittyvää jännitystä tämä vain”, paroni supisi. ”Sisään!”
Tulija oli lyhyin heistä kaikista, ainoastaan matoran ja vielä hyvin vanha sellainen. Tohtori Kilroy oli maailmankuulu maankiertäjä ja tutkimusmatkailija, ja luokkakokouksen järjestämistä olikin lykännyt hänen pitkä eteläinen tutkimusmatkansa, joka pyrki löytämään kuudennen sakaran. Kilroy oli palannut pohjoiseen vain muutama päivä sitten. Hän oli pieni ja sitkeä sekä loputtoman viisas mies, lämminhenkinen ja rehellinen. Hän laski lumisen hellekypäränsä kuluneen Kanohi Raun päältä ja pudisteli lunta jaloistaan huolellisesti.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI KILROY!”
”Päivää, päivää”, hän sanoi hienostuneella korostuksella. ”Miten mukava nähdä teitä, arvon tohtorit.”
Pituuseron tähden kättely ei ollut kovin kätevää, mutta ei se paronia haitannut. Hän kumartui ja kaappasi vanhan miehen tiukkaan syleilyyn.
”Tervetuloa, tervetuloa! Sinua on niin kovin vaikea tavoittaa tätä nykyä, Kilroy”, paroni sanoi ja laski tohtorin.
”Maailmassa on niin kovasti nähtävää, ja niin kovin vähän aikaa”, Kilroy mutisi. ”Tohtori Aldous! Minä löysin eräältä kaukaiselta saarelta erään schiludomilaisyhteisön, jotka käyttivät aivan poikkeuksellisia, psykedeelisiä marjoja. Sanovat, että tuntuu siltä kuin koko maailma kääntyisi ympäri! Minulla on niitä täällä mukana jokin määrä. Uskon, että sinun alallasi arvostetaan tällaisia mahdollisuuksia.”
”Helvetin hyvä, doc”, Aldous näytti peukkua. ”Koitetaan niitä porukalla sitten jatkoilla, tulee ihan vanhat ajat mieleen!”
”Ah, Haederan yliopiston kirjaston hiljainen nurkka, suuanatomian pänttäämistä ja eksoottisia päihteitä!” paroni julisti. ”Ne olivat hyviä aikoja. Niitä minä haluan meidän muistelevan täällä, kun nyt olemme kaikki kerrankin yhdessä. Miten matkasi meni, Kilroy hyvä?”
Kilroy synkistyi.
”Valitettavasti emme löytäneet etsimäämme. Elämän Lähde karkasi minulta jälleen kerran. Mutta kuljimme läpi monen kartoittamattoman eteläisen saaren, ja keräsin suuren määrän korvaamatonta kasvi- ja eläintietoutta. Löysimme lähes kokonaisen opleurosauruksen luurangon. Jos et tiedä, niin se on sellainen kahdeksanmetrinen gorillamainen dinosaurus. Mutta voi, myrskyt pakottivat meidät kääntymään.”
”No mutta onni onnettomuudessa, vanha veikko”, sanoi paroni. ”Pääsit paikalle. Ja sen lisäksi, minulla on teille kaikille tärkeitä uutisia – ja yhteinen projekti. Sinun ymmärryksesi muinaisen maailman artifakteista voi osoittautua ensiarvoisen tärkeäksi.”
”Niin, milloinkaan ei voi tietää, mitkä löydöt osoittautuvat tärkeiksi! Ah, kohtasin myös eittämättä uuden grolemniittilajin Fentragesinmerellä, ja halusin keskustella meribiologian ekspertin kanssa tästä. Olikohan hän –”
Paroni irvisti, mutta onneksi Kilroyn kysymys keskeytyi, kun ulkoa kaikui hidas kaikuva selittämätön ääni. Aivan kuin jotain olisi materialisoitunut paikoilleen tyhjyydestä. Ennen kuin kolmikko ehti liikaa sitä ajatella, ovi viuhui taas.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI JOTOR!”
Aulaan kuulumisiaan muhimaan jääneet tohtorit kääntyivät yhdessä katsomaan seuraavaa lumisesta laskettelumaisemasta sisään astuvaa henkilöä. Tässä oli paljon tuttua mutta myös paljon uutta. Kullanruskea toa asteli sisään itsevarmasti itseään kannatellen yllään pitkä takki, joka liuhui tämän juostessa. Kanohi Mohtrek tämän yllä oli tuttu mutta ottanut uuden, virtaviivaisemman muodon. Hammaslääketieteen ja kvanttifysiikan tohtori Jotor oli muuttanut muotoaan aiemminkin, matoralaisesta toaksi, mutta tämä muutos sai muut tohtorit pysähtymään aloilleen ja keräilemään leukojaan lattialta.Snellmannin tapauksessa kirjaimellisesti, mutta niin saattoi käydä myös ilman hyvää syytä.
”Jotor!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Ilo nähdä, vanha…”
Paroni jäi jumiin yhtälöön, joka oli selvästi hyvin vaikea ratkaista.
”…sisko?”
”Tervehdys, veljet”, Jotor sanoi rohkeasti hymyillen. ”Pitkästä aikaa. Pahoittelut yllätyksestä. Totuttelen vielä itsekin näihin kasvoihin.”
”Hei vou”, Noitatohtori sanoi. ”Toi, toi on hienoo. Toi on modernii. Mä supporttaan.”
”Johan!” Kilroy sanoi nostaen hattuaan. ”Kaikenlaista sitä näkee! Hieno nähdä joka tapauksessa!”
”Siis niinkun”, Aldous jatkoi selvästi haltioituneena. ”Toi on inspiraationa kaikille nuorille naisille ympäri sakaroita, että niistäkin voi tulla hammaslääkäreitä. Kaikkialla.”
Keittiöstä vaappuva lihamies tuli näyttämään yhtä lihaista peukaloa Jotorin uudelle muodonvaihdokselle.
”OLET NOUSSUT LIHASI YLÄPUOLELLE, JA ONNITTELEN SINUA SIITÄ”, Snellmann sanoi, ja vaappui takaisin makkaroiden pariin.
”Kiitos”, Jotor sanoi hymyillen kylmänviileästi. ”Parkkeerasin kapselini Nakkikoneen vasemmalle puolelle. Toivottavasti ei haittaa.”
Kullakin tohtoreista kävi mielessä hyvin moderni ja vapautunut ajatus parkkeeraamisesta: siihen pystyi ihan kuka tahansa sukupuolesta riippumatta! Upeaa, miten maailma asteli eteenpäin. Sitä todella oli tiede.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pysähtyi aloilleen. Totta kai Jotorin näkeminen oli pelkkä ilo, mutta käsite ”poikien ilta” vaati vähintään tämän myötä uudelleenarviointia. Kyllähän tämä… kyllähän tämä näinkin toimisi. Eihän tämän tarvisi muuttaa mitään…
Eihän hänen hermostuneisuutensa nyt tästä voinut johtua? Hän oli hyvin moderni ajattelija! Hänen mielestään kuka tahansa saisi regeneroitua miten halusi! Tärkeintä oli, että koko jengi oli kasassa, eikö ollutkin?
”Odottelemme ilmeisesti vielä yhtä”, Jotor sanoi tietävän oloisena.
”Lasketkohan varmasti nyt oikein, Jotor hyvä?” paroni naurahti. ”Ei, kyllä tämä reissu taitaa näillä alkaa olla valmis –”
”Arvon paroni, tutkajärjestelmäni on havainnut useita ballistisia ohjuksia, jotka ovat osumassa aivan lähellemme”, NEBU-VA:n oli keskeytettävä. Punainen varoitusvalo välkkyi sen kuoressa.
Paronin selkäpiitä kylmäsi. Joukkion tohinan hiljennyttyä hänkin alkoi kuulla sen – hyytävän ujelluksen lumisessa tuulessa.
”Uskomatonta! Onko kyse siitä samasta terroristista? Valmistele kaikki puolustustoimet!” paroni parahti painokkaasti. ”Miten hän kehtaa pilata tämän päivän?”
”Ne eivät ole kenraali Killjoyn ohjuksia”, NEBU-VA korjasi. ”Energiajäljen mukaan ne kuuluvat –”
Valtava räjähdys vavisutti koko Päävuorta. Hirsielementeistä rakennettu mökki tärisi, ja osa läheisestä matkailualueesta hautautui pienikokoisen lumivyöryn alle.
Huoneen lukuisat televisiot ja muut näyttöpäätteet syttyivät, ja niihin ilmestyivät synkät kasvot. Tummanpuhuvan hahmon kasvot olivat varjojen peittämät, mutta hänen punaisesta monokkelistaan heijastui valo.
NEBU-VA näytti hämmentyneeltä. Tulisiko hänen ilmoittaa tulokas saapuneeksi, vaikkei tämä ollut vielä… saapunut?
”Päivää teille kaikille”, hahmo televisioruuduilla sanoi. Ääni särisi. ”Ajattelin, että tämä oli sopiva tilaisuus ohjuskokeelle. Miten nopeasti hait voivatkaan lentää! Kun sain kutsusi, paroni, ajattelin ensin olla tulematta. Mutta minun on pakko myöntää, mahdollisuus katsoa sinua silmiin kaikkien näiden vuosien jälkeen oli houkuttava.”
Tohtorit seurasivat tätä monologia enimmäkseen hämmentyneinä. Kauempana kuului sireenien ääniä, kun kuolevia pelastettiin siitä lomakylän osasta, joka oli ottanut osuman ohjuksesta.
Silloin alkoi jumalaton kirkuva ääni, ja valtava ilmavirta koetteli koko taloa. Neljä tohtoria juoksivat ulos hankeen, ja näkivät miten valtava, synkkä kalmari leijui heidän yläpuolellaan. Oli vaikea sanoa, oliko se mekaaninen vai lihaa. Painovoimamoottorit kannattelivat sitä aavemaisen vakaana, ja lukemattomat aseet kalmarin paksussa kuoressa tarjosivat tulivoimaa kokonaisten kylien hävittämiseen – kuten kalmarin synkkä herra olikin usein tehnyt.
Kalmari laskeutui rinteelle vähän matkan päähän tohtorien mökistä, ja alas leijui synkkä hahmo. Tämän haarniskan siluetti kohosi suurena ja uhkaavana. Vain kaksi yksityiskohtaa siinä eivät olleet mustia: punainen, hehkuva laserskaleri tämän vasemmassa kädessä, ja kultainen kasvoton visiiri. Sotisopa tarpoi mäkeä ylös eleettömästi, ja marssi mökin kuistille toisten luokse.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti viimein,
”TOHTORI OGEL!”
Ogelonn asteli aivan Viktorin eteen ja katsoi tätä kasvottomana kypäränsä takana.
”Viktor”, hän sanoi sävyllä, jota oli vaikea tulkita.
”Ogel”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hyvin leveästi hymyillen. ”Kelpo kamu, miten voit? Melko paksusti, näemmä?”
Paronin katse kulki valtavan titaanin päästä varpaisiin.
”Pidän mitä olet tehnyt tuon haarniskan kanssa! Hyvin modernia, hyvin virtaviivaista!”
”Ogel! Mites hait?” Aldous huudahti.
Vitsi jäi haarniskoidulta ilmestykseltä huomioimatta.
”Sinä halusit tavata?” Ogel kysyi kylmän viileästi paronilta.
Jaiks… vanha kuoma oli selvästi täällä bisnes edellä. Hiljainen hetki sai paronin melkein huomaamaan palavan lomakylän etäiset avunhuudot.
”Kyllä! Sinua, Ogel hyvä. Tai siis… tai siis sinua ja muuta ’jengiä’, totta kai. Koko vanhaa porukkaa! Kaikkia kavereita. Kai minä siitä olin selkeä?”
”Kutsusi ei ollut yksiselitteinen”, Ogel tuhahti hampaidensa välistä. ”Eikä sitä ollut kovin helppo huomata.”
”Kyllähän minä sinutkin totta kai kutsun, hyvä toveri!” paroni sanoi pyyhkäisten hikikarpalon otsaltaan. ”Kaikki te, totta kai! Ilman koko vanhaa jengiä ei olisi järkeä järjestää tätä iltaa. Olihan tässä suunnitteilla kuitenkin –”
Luokkakokous
Samarxxan, Uhkaavasti Helvetin Portteja kohti lipuva necropolis
Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä. Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain. Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn… Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.
Ocsid odotti aina ”jotakuta”. Jokin suurempi oli valinnut hänet – sinetöinyt hänet synkällä polttomerkillään. Ocsid ei ollut suurmies. Hän oli niitä, jotka valmistelivat maailman itseään suuremmille.
Olisipa hänet kutsuttu suurteen Tohtorien tapaamiseen, Ocsid löysi itsensä välillä miettimästä. Ehkä jossain toisessa elämässä. Myös hän oli valmistunut Haederan yliopiston hammaslääketieteellisestä tiedekunnasta mutta vasta vuotta myöhemmin kuin nuo salskeat urhot, joiden edesottamuksia hän oli ihaillen kaukaa seurannut.
Ocsidin kohtalo oli kuitenkin kulkea toisia polkuja. Hän oli aina ollut erilainen: matoralaiset eivät olleet häntä joukkoonsa hyväksyneet, kun hän oli kanisteristaan noussut. Vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että hänen hipiänsä ei ollut terveen vihreä kuin ilman ja kasvillisuuden kansalaisella, vaan sairaalloisen, aurinkoa kavahtavan vihreä. Hänellä oli hieman liian pitkät raajat, eri parin jalat ja kiero selkäranka… sekä jos oikein katsoi, pienet terävät sarvet.
Mana-toran, sylkäisivät toiset hampaidensa välistä. Karzahnin leikkikalut, pilkkasivat vääräleuat. Demonit. Hän oli kauan aikaa sitten hylännyt nuo kaikki nimet. Hän piti enemmän sanasta onuhinen – se tuntui sopivalta. Hänen todellinen kotinsa ei ollut sakaroilla, vaan niiden alla. Maankuoressa, siellä syvällä missä muutkin universumin virheet asuivat.
Kun hän oli ymmärtänyt tämän, oli hän tahtonut löytää juurensa. Synkkä käärö hylätyssä hautaholvissa koillissakaran päädyssä oli paljastanut, että hänen kaltaisiaan oli enemmän, ja he ja heidän ruhtinaansa olivat vankina syvällä alemmissa kupoleissa.
Kun kohtasi maailman epäoikeudenmukaisuuden, ainoa oikea ratkaisu oli käydä sotaan. Vuosien valmistelu, arkeologinen tutkimus ja synkin taikuus auttoivat Ocsidia nostattamaan yhden vanhan maailman varjelluimmista salaisuksista, demonisen kaupunkiraunion. Kuolleiden kaupungin. Ruton kaupungin. Lentävän kaupungin.
Sairauksia tämän maailman ylle sylkevä nekropolis leijui demonisella taialla jostain kupolien syvyyksistä. Harva tiesi sen historiaa. Ehkä hänen kaltaisiaan oli ollut aina: niitä, jotka tunsivat kutsun syvemmältä pimeydestä. Komennon kuninkaalta, joka heitä syvältä Manalasta ohjasti. Joskus aiemminkin Samarxxan oli saastuttanut taivaita toisen komentajan alaisuudessa. Häntäkin ennen olivat onuhismestarit demonisine miekkoineen komentaneet vaeltavaa kalmistoa tehtävänään vapauttaa todellinen kuninkaansa.
Nyt kuninkaan komento hänen sielussaan oli ollut kovaäänisempi kuin koskaan aiemmin. Se oli saanut Ocsidin miehistöineen hylkäämään tehtävän Välisaarilla. Ruttosiiven tyrmistä ulos tiensä taistellut riimusoturi sai jäädä pelkuriksi, joka pääsisi heiltä pakoon — ehkä tämän sodan jälkeen Ocsid voisi viimeistellä senkin tehtävän.
Mutta ei tänään. Tänään profetiat olivat käymässä toteen.
Tänään Enkeli laskeutuisi taivaista ja vapauttaisi hänen ruhtinaansa. Biolzebubin ylipappi pääsisi kahleistaan ja auttaisi sytyttämään lopullisen kaaoksen liekit. Tuo Ruhtinas nostattaisi hänet entistä korkeammalle ruton levittäjänä.
Nuorena Ocsid oli uskonut, että hänen tehtävänsä olisi korjata hampaita. Toiset ajat, toiset haaveet. Hänet oli valittu johonkin sitäkin tärkeämpään: hänen kuuluisi korjata rikkinäinen ja epäreilu maailma.
Nekropolis lensi saastuttaen vedet altaan. Kuolleet kalat nousivat pintaan. Syvyyksien synkkä luola kutsui.
Päävuoren lomakylä, Stelt
Ruokasalissa kaikui lämmin puheensorina. Aldousin inspiroivan ja ryhmähenkeä nostattavan pecha kucha -esityksen jälkeen vanhat koulutoverit olivat kerääntyneet herkkuja notkuvan ruokapöydän ääreen. Tohtori Snellmannin valmistamat ravintotieteellisesti optimoidut makkarat riittäisivät varmasti koko seurueelle. Viinipulloja availtiin, laseja täyteltiin. Iltapäivän auringot laskivat suuresta ikkunasta näkyvän laskettelurinteen ylle.
”Tämä onkin ensimmäinen kunnon sivistyneen henkilön ateria, jonka olen saanut pitkiin aikoihin”, Kilroy mutisi tyytyväisenä pinotessaan lautaselleen ruokaa. ”Ah, niin sitä ihan unohtaa itsensä tutkimaan menneisyyden ihmeitä. Tiesittekö, että uusimpien tutkimuksien valossa Xian Vuorella oli aikanaan verikultti, joka uhrasi säännöllisesti henkiä Vuorelle rituaalimenoin? Tästä epärationaalisesta ajasta ei yleensä puhuta paljoa Xian historiassa.”
Jotor vilkaisi tätä ja kohautti olkiaan.
”Kun viimeksi kävin siellä noihin aikoihin, Vuori ei kyllä vielä edes sijainnut Xialla. Se tuli vasta myöhemmin. Voimme käydä katsomassa, niin saatte tarkempaa tietoa.”
Kilroy näytti harmistuneelta, eikä välttämättä aivan ostanut tätä väitettä ”aika-matkustuksesta”. Heidän erimielisyytensä tästä asiasta olivat alkaneet jo opiskeluaikana.
”Noh, Kilroy, veliseni”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen tälle maljaa. ”Ilo, että pääset kaivelemaan myös muutakin kuin purukalustoja! Monialaisuus, se se vasta on elämän suola!”
”No, siinä olen kyllä samaa mieltä”, Kilroy hymähti.
Paroni nosti lasia ilmaan katsellen ylpeänä pöytää ympäröiviä henkilöitä. ”Katsokaa, mitä meistä on kaikista tullut! Snellmann, kokkaamisesi ovat vain parantuneet opiskeluajoilta! Aldous, olet laajentanut inspiroiviin vaihtoehtolääkinnän keinoihin! Jotor, sinusta on tullut nainen! Ja Ogelkin… on edennyt elämässä!”
Ei vaadittu maailman tarkinta almanakkaa mittaamaan se aivan liian pitkä hiljaisuus, jonka paronin uljas puhe jätti leijailemaan. Ehkä moni vain sattui sillä hetkellä siemaisemaan juomaansa tai oli täpötäynnä Snellmannin herkullista lihaa. Niin sen täytyi olla. Hyvän isännän tehtävä oli selvästi jatkaa keskustelun ylläpitämistä, halusi tai ei.
”Siitäs tulikin mieleeni: Snellmann, en ole kuullut suvustanne hetkeen. Mitä veljillesi kuuluu?”
”OLEMME LÄHEISEMPIÄ KUIN KOSKAAN”, kupli lihaisan olemuksen keskeltä.
”Ihanaa kuulla, ystävä!” paroni naurahti kumeasti. ”Tiedättekö, se saa minut ajattelemaan: minä aivan todella kovasti kaipaan meidän yhteisiä aikojamme, toverit. Villi nuoruus, muistatteko enää edes, mitä se oli? Harva se päivä juhlimme aurinkoinnousuun asti vailla huolen häivää. Ollapa sellaista vapautta! Mutta ah, ajat muuttuvat, ja niin vain ovat vallan ja vastuun kahleet sitoneet meistä jokaisen. Kyllä… kyllä opiskelu vain oli elämän parasta aikaa!”
Aldous naurahti pääkallokypärästään ja ripotteli valkoista substanssia makkaran kyytipojaksi.
”Älä nyt, V-Man, ei niiden aikojen tarvi olla ohi! Silleen tietyllä tavallahan me ollaan itse parhaita opettajiamme, ja elämä on vaan yhtä suurta opiskelua. Saatiin sentään vanha kunnon jauhojengi kasaan ja vanha kipinä on yhä tässä. Mä sanon vaan että bro, päästetään irti, lähdetään uusille leveleille. Evaluoidaan meidän elämänkaaria uudelleen. Keskitetään juurichakrat, se on vaan omasta tahtotilasta kiinni.”
Aldous puhui haltioituneena. Hänen pupillinsa olivat selvästi laajentuneet.
”Nyt kun ollaan kaikki tässä, niin musta meidän pitäisi oikeasti käydä läpi itse kunkin laiffii. Tää on sellainen harjote, jonka mulle opetti semmoinen krikcitialainen surffishamaani johon tutustuin kun olin vuoden Galilla”Jos alkaa vanne kiristää päätä niin kandee oikeesti vaikka vaan myydä kämppä ja mennä Galille. Siis siellä on tosi aitoo bro. Mun koko elämänkatsomus käänty ympäri kun olin siellä, se oikeesti muuttaa sua niin monella tavalla.” – Tri. Aldous. Kuulkaa, tehääs vaan niin että otetaan kaikki käsistä kiinni, et saadaan oikee yhteys. Ja sitten käydään läpi mitä regrettei teillä on. Mitä vaan mitä teki tai ei tehnyt. Jos sä vaikka aloitat”, hän sanoi ja tarttui vieressään olevaa Jotoria kädestä.
Jotor kohotti kulmaansa ja tuijotti jonnekin kauas.
”En ehkä näe asioita sillä tavalla, Aldous. Se, miten minä näen maailman, ei mahdollista katumusta. Jos yrittää korjata kaiken, ei voi elää yhdessäkään hetkessä – vaan niissä kaikissa. Joka hetki, joka sekunti. Hampaat ovat melkoisesti helpompaa korjattavaa kuin menneisyys.”
”Joo, toi on just diippii”, Aldous rohkaisi. ”Sä olit aina tosi fiksu häiskä, niin totta kai susta on tullut myös tosi fiksu mimmi. Jos nyt vaikka jatkan tosta niin itse oon funtsinut tota krickitiläistä puolta viime aikoina, just sen Gali-reissun jälkeen. Ajatusta maailmansielusta ja kaikesta tästä, oikeesti tosi fundamentaalia kamaa. Ja pakkohan sitä on miettiä, että mitä jos oisin tajunnut tän jo aiemmin? Et kuinka paljon olisin kehittynyt henkisesti jos mulla olisi ollut Hepokadesin meditaatiotekniikat jo aikaa sitten. Ehkä oisin ihan eri paikassa mentaalisesti kun nyt, oikeestihan oon vaan tällainen loputon etsijä.”
Snellmann mietti omaa vastaustaan pitkään. Jotor nykäisi lempeästi lihaista kättä testinä siitä, kuunteliko tämä.
”LIHAMME EI VOI ELÄÄ MENNEISYYDESSÄ EIKÄ TULEVASSA. ON VAIN TÄMÄ HETKI, JA SE, MITÄ TEEMME SILLÄ. KAIKKI LIHA MUUTTUU LOPULTA MÄDÄKSI, JA KORVATAAN UUDELLA.”
Koko joukkio hymyili aidon ystävän viisaille sanoille. Kilroy otti lihaisesta kädestä ja nousi seisomaan tuolilla noustakseen samalle tasolle muiden kanssa. Hän rykäisi ja alkoi puhumaan juhlallisesti.
”Aldous on aivan oikeassa, että tällaisia asioita on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Me saatamme elää hyvinkin pitkään, mutta se voi loppua yhdessä hetkessä, yllättäen. Monet ymmärtävät liian myöhään, että olisivat olleet onnellisempia tehden jotakin muuta. Minä olen oikeastaan aina ollut vanhin meidän seurueestamme, ja olen ehkä seurannut teitä hieman erilaisesta näkökulmasta. Olen ylpeä siitä, että teistä on kehittynyt niin ajattelevia yksilöitä! Minun on vaikea keksiä, mitä katuisin elämässä. Tokihan aina löytyy pieniä murheita, mutta ne eivät ole mitään sen rinnalla, mitä olen saavuttanut ja saanut tehdä. Toivon, että te kaikki löytäisitte samanlaisen mielenrauhan omalle kohdallenne, vielä kun olette nuoria.”
”Ethän sinä nyt niin vanha ole, Kilroy hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Vetreä ukko kuin mikä, aina uusien vanhojen juttujen perässä! Ei sen, että tuijottelee fossiileita, tarvitse tehdä sinua sellaiseksi!”
Kilroy vain kumarsi oudon juhlavasti ja laskeutui istumaan. Hänen vieressään istuva Ogel tarttui tätä kädestä. Ogel oli riisunut visiirinsä, ja hänen punainen monokkelinsa lähes kilpaili huomiosta DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN oman monokkelin kanssa.
”Olen kieltämättä ajattelemiseen ja murehtimiseen taipuvainen luonne”, Ogel sanoi. ”Mutta ei asioiden katumisesta mitään hyötyä ole.”
Monitulkintainen vastaus jätti joukkion miettimään. Jos kuunteli hiljaisuutta, saattoi melkein kuulla lomakylän hirvittävien roihujen sammuttelun ääniä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti Ogelia silmiin ja sitten laski katseensa heidän käsiinsä.
Tai siis laserskaleriin tämän vasemman käden tilalla, josta hän oli huomaamattaan jo hetken pitänyt kiinni. Hänen kämmentään poltti.
”Auts. Kappas, sehän taitaakin olla minun vuoroni”, paroni puhui. ”Katumus! Katumus ei ole voittajien puhetta, sanotaan. Mutta kyllä, kyllä voittajatkin saavat katua! Muun muassa sitä, että eivät voita vielä enemmän! Minä, minä olen miettinyt monia asioita viime aikaisesti, ystäväni. Maailmassa on paljon vialla, ja olen aina kokenut kunnia-asiakseni korjata viat parhaaksi toteamallani tavalla! Mutta ehkä minä en sitten ole tätä ennen ymmärtänyt, että kuinka kovaa oikeiden asioiden puolesta täytyy taistella!”
Paroni piti pitkän tauon, ja sanoi sitten hiljaa:
”Kiusaajille… kiusaajille pitää laittaa kampoihin!”
Kun kukaan ei kummemmin jatkanut keskustelua siitä, hän löysi kätensä hyvin pian kahden eri viinilasin ympäriltä ja maisteli niitä sivistyneesti ja uskomattomalla vauhdilla. NEBU-VA leijaili hyvin pian täydentämään paronin lasilliset. Se todella tiesi, mitä hän ajatteli, herran pieksut!
Ogelonn tyhjäsi lasin hyvää steltiläistä ja laittoi tyhjän pikarin pöydälle. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään ryypiskelevää paronia.
”Sinä olet aina osannut järjestää juhlia”, hän korotti ääntään, ”mutta kyllä sinulla on jokin muukin syy kutsua meidät kaikki koolle tänne. Milloin me tapasimmekaan viimeksi, Viktor? Ihan kasvoista kasvoihin. Muistatko edes, miten monta vuotta siitä on?”
Hän jätti väliin lyhyen tauon mutta ei antanut paronille mahdollisuutta vastata. Hänen äänensä oli vakaa ja matalan monotoninen.
”Kun sain kutsusi, minun ensimmäinen ajatukseni oli: hänellä mahtaa olla todella epätoivoinen tilanne. Miksi sinä muuten meitä muistaisit, jos et saadaksesi meiltä jotakin? Armas Voitonhampaasi tuhoutui jossakin yksityisessä sodassa, ja kas – siinä sinä olet, järjestämässä juhlia ’ystävillesi’. Viktor, mikä onkaan sinun kutsusi todellinen tarkoitus? Voitko vihdoin mennä itse asiaan?”
Viiltävä hiljaisuus laskeutui ruokasaliin. Yksi puhumattomista säännöistä oli rikottu. Tohtorit siemailivat juomiaan ja keskittyivät herkkuaterioihinsa: ja odottivat, miten illan isäntä vastaisi näin rankkoihin syytöksiin.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä.
”Ogel, kuomaseni”, pattitilanteeseen pistetty paroni papatti. ”Kyllä, minulla on teille muukin syy olla täällä kuin vanhojen muistelu. Mutta älkää luulko, että haluaisin teidät tänne vain hyötyäkseni teistä! Minä… minä uskon, että tämä projekti, jota teille kaikille haluaisin tarjota, on isossa kuvassa jokaiselle meistä hyödyksi. Me katsomme menneisyyteen oppiaksemme, miten varautua tulevaan!”
Ogel ei vastannut siihen vaan jätti hyisen hiljaisuuden. Aldous koki asiakseen rikkoa sen:
”Hyvä spiikki, brouski. Mistäs tässä projektissa sitten on kyse?”
”No, hyvä että kysyit! Kyllä, olette lukeneet uutisia oikein – Voitonhampaani upposi syvään hyiseen veteen Xian rannikolla, ja syypääkin on tiedossa. Hirmuinen Mustan Käden entinen kenraali, joka tunnetaan ’Nui-Kralhina’ tai nyttemmin Killjoyna, saapui luokseni ja loukkasi kunniaani tavalla, jonka kaltaista en voi suvaita. Lähteeni kertovat, että hän keräilee tällä hetkellä kaiken lisäksi yksityistä armeijaa ottaakseen haltuunsa minulle kuuluvan saaren koillissakarassa. Ymmärrätte varmasti, että ahdinkoni on todellinen: Voitto Korporaation tulevaisuus on vaakalaudalla, sekä varmasti myös koko maailman!”
Paroni laski katseensa viinilasiinsa pyöritellen sitä.
”Ajattelin, että säästelisin näin ikävistä asioista puhumista myöhempään vaiheeseen iltaa. Ehkä niiden oli aika tulla pöydälle, että voimme käsitellä ne, kuten vanhat kuomat tapaavat tehdä!”
”Ja sinä tosissasi uskot, että siitä on sekä meille hyötyä, että koko maailmalle?” Ogel naurahti kuivasti. ”Kykenetkö avaamaan tätä minulle, sillä minusta kuulostaa lähinnä siltä, että tarvitset lisää rautaa Kenraali Killjoyta vastaan.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA haki sanojaan pitkään ja harkitusti, kuten hänen kaltaisensa suuren intellektuellin kuului:
”Kuules Ogel… äh… saat tämän kuulostamaan niin yksinkertaiselta! Tässä on useita tasoja! Kosolti tasoja, jopa! Tasoja tasojen päällä! Yhteiskunnallinen taso, ideologinen taso… monenlaisia metatasoja!”
”Pistänkö pari annosta kiertoon?” Aldous kysyi kaivellen laukkuaan.
Paroni pihahti pakotetusti.
”Kiitos, Aldous, mutta voimme jättää ne metatasot myöhempään vaiheeseen iltaaTämä sanaleikki viittaa humoristisesti sekä kirjallisuustieteen käsitteeseen tekstin metatasosta, Voitto Korporaation omaan ”Meta-Universumi”-virtuaalimaailmaan että pahamaineiseen xialaiseen huumeeseen, metadermikseen.! Minä vain ajattelin, että vanhoilta ystäviltä kehtaisi pyytää apua – joku suuri ajattelija on varmasti sanonut, että sitä varten ystävät ovat!”
”No, eipä sinulta ole apua aiemmin liiennyt”, Ogel sanoi heilauttaen kättään muiden tohtorien suuntaan ja kuljetti katsettaan käyden läpi heistä jokaisen. ”Aina jokin tekosyy kiireestä tai karanneista haista tai mistä hyvänsä. Vai onko joku teistä saanut rakkaalta Viktoriltamme paljon apua omiin ongelmiinsa?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA antoi katseensa vaeltaa ympäri huonetta. Hikinoro valui hatun alta.
”Kuules Ogel, mielestäni on epärehellistä juuttua muistelemaan vanhoja tuolla tavalla! Ja aivan varmasti olet saanut minulta apua joskus!”
Ogel löi vasemman kätensä pöytään niin kovaa, että lasi helisi. Laserskaleri jätti pöytään hieman palaneen kohdan.
”Sinä jätit minulle melko vahvan muistutuksen menneistä!”
Paroni vilkaisi koukkua, ja sitten Ogelia, ja taas koukkua.
”Ei kai opiskeluaikoihin tarvitse nyt joka kertaa palata! Me… me olimme hyvin erilaisia henkilöitä silloin kaikki! Snellmannkin oli useampi henkilö kuin nyt! Ogel, sinä et nyt katso kokonaiskuvaa, ja –”
”Sinä voisit joskus katsoa niitä henkilöitä siinä kokonaiskuvassa! Vai oletko ollut liian kauan omien käskyläistesi ympäröimänä, että muistaisit, etteivät kaikki ole töissä sinulle?” Ogel kysyi, epätavallisen kiihtyneenä. Soimasihan siinä vähän pata kattilaa. Viimeistään nyt kaikille oli selvää, että ongelma ei ollut vain paronin sota vaan kauna, jolla oli pitkä varjo.
”Hyvät herrat”, Kilroy yritti puuttua, ”ehkä tässä nyt tehdään ramasta kane-raa, ja te voisitte –”
”Miten sinä kehtaat?!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pauhasi viikset höyryä puskien. ”Ihan varta vasten vanhoja ystäviä ajatellen järjestin meille tämän mökinkin! Milloin sinä olet tullut oma-aloitteisesti moikkaamaan vanhoja opiskelukavereita?”
”Kenties opiskeluaikani eivät jääneet samalla tavalla kauniiksi muistoksi”, Ogel jatkoi ääntänsä korottaen. ”Mutta en minä myöskään ano opiskelukavereilta apua omissa sodissani ja teeskentele, että se on heidän omaksi edukseen! Jokainen tuhoamani kuningaskunta on puhtaasti oman työni tulosta!”
Suivaantunut paroni pihisi ja puhisi ja veti syvään henkeä. Ogelilla oli kirotun hyvä pointti siinä – mutta tämä ei ansaitsisi kuulla sellaista kohteliaisuutta!
”Kuules, minä en tule anomaan sinulta yhtään mitään! Luulisi vain, että sinäkin ymmärtäisit joskus katsoa juttuja omaa nokkaasi pidemmältä! Nyt, suonette anteeksi, käyn vahaamassa viiksiäni!”
Paroni nousi uhmakkaasti seisomaan, siemaisi molemmat viinilasinsa loppuun, ojensi ne hovimestarilleen ja marssi ulos ruokasalista. Puuovet paukkuivat.
”Joo, tuota”, Aldous naurahti hermostuneesti ja yritti keventää tunnelmaa. ”Vieläkös Ogel sulla on tapana polttaa sun kätyreiden naamat irti sellaisiksi luupäiksi?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli toden teolla tuohtunut.
Hän oli vetäytynyt omaan kamariinsa ja avannut hotellin minibaarin. Mainittavan erityisiä antimia sieltä ei ollut löytynyt, mutta suu täynnä keskinkertaistakin kaviaaria esti liiemmän sadattelun ulospääsyn. Paroni oli yrittänyt rentoutua katselemalla lumista vuorimaisemaa, mutta lomakylässä roihuavan tulipalon seuraaminen ei auttanutkaan häntä olemaan ajattelematta äskeistä sosiaalista katastrofia.
Hän käänsi katseensa kamarinsa vierastietokoneen näyttöpäätteelle, jolla hän oli kirjautunut sisään tarkistamaan Viktornetissä mahdollisesti saamansa lukemattomat viestit ja tuli välittömästi muistutetuksi siitä, että Ogel oli heti hänen perustettuaan uuden ryhmäkeskustelun luokkakokousta varten välittömästi poistunut ryhmästä. Raivostuttavaa.
Miten pitkään Ogel jaksoikaan kantaa kaunaa yhdestä vähän turhan pitkälle menneestä opiskelujäynästä? Hän se tässä oli täysin kohtuuton – DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yrittänyt sovintoa erinäisillä hienovaraisilla tavoilla vuosien varrella. Luulisi, että noinkin terävä akateeminen mieli osaisi lukea rivien välistä hänen viesteistään, mitä hän siitä nykyään ajatteli! Maailmassa oli hyvin suuria merialueita, joiden omistuksesta hän ei ollut käynyt kovaa kaupantekoa ja joissa Ogel sai ihan hyvillä mielin puuhata kalmareitaan!
Pah! Kuinka ylpeä Ogel kehtasikaan olla? Mitä hän oli saavuttanut näiden vuosien varrella ollakseen noin täynnä itseään?
Paitsi jonkinlaisen merenalaisen diktatuurin perustamisen. Se oli kai ihan kunnioitettavaa. Mutta Ogelilla oli selvästi kunnianhimon puutetta. Kyllä, tämä oli takertunut merenpohjaan eikä osannut katsella niiden horisonttien yläpuolelle! Aivan kuten hän oli takertunut myös menneeseen.
Ehkä paroni palaisi jonkin ajan päästä ruokasaliin ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kyllä, se oli ainoa tapa käsitellä tuollaisia lapsellisia ulostuloja. Hän käsittelisi ne oikein hyvin, eikä edes murjottaisi yhtään. Hän oli täällä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa ja solmimassa liittoumia kansainvälistä terroristia vastaan. Sitä ei yksikätinen merenpohjassa murjottava erakko häneltä pilaisi! Kunhan paroni nyt saisi vain hetken rauhaa, hän palaisi nauttimaan kaikkien aikojen reissusta.
Rauha jätti tulematta. Kamarin seinällä oleva näyttö alkoi välkyttää valoja ja piristä. Puhelu? Tähän aikaan? Keneltä?
Ja hetkinen, miten? Ei kai tämän sijainnin pitänyt olla juuri kenenkään tiedossa? Corrodér lieni yhä matkoilla, Vapor ja ЯФГФЯ korjasivat satelliittijärjestelmiä, XPlodella oli tiukkaa treeniä Club Viktorin keikkaa varten ja Meltdown käyttäisi tämän viikonlopun ”porina moottorien vakauttamiseen”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Sitä paitsi jos joku hänen luottomiehistään jaksaisi häiritä häntä nyt, hän antaisi näille potkut vaikka saman tien. Ja toki palkkaisi uudestaan, koska ei häntä nyt ollut tehty työntekijöistä!
Pirinä jatkui. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kittasi siniviinillä alas kaviaarin jämät ja tallusteli vastaamaan.
Mustatakkisen skakdin siluetti levisi hänen näytölleen. Vaikka tämän kasvot jäivätkin suurimmaksi osaksi varjoon, tuon hymyn kyllä tunnisti kauas.
”Hyvää iltaa, paroni. Toivottavasti en keskeyttänyt rientoja liian pahasti.”
”Kas, tuttu naama! Zorak von Maxitrillian Arstein, oletan?” paroni puski pois oikeutetun aristokraattisen kiukkunsa. ”Pitkästä aikaa! Tuota, sopiiko kysyä, toveri hyvä, miten sait yhteyden tähän mökkiin?”
”Tohtori hyvä”, lipevä skakdi pahoitteli, ”tarkoitukseni oli vain toivottaa teille antoisaa luokkakokousta. Kuulin lähteiltäni, että teillä on siellä – kuinka tri. Aldous sanoisikaan? – ’koko konkkaronkka’ kasassa.”
”Suuri kiitos, hyvä herra!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen hattuaan.
Mikä mukava herrasmies, kuinka kohteliaasti tehty. Eivätkä he edes pitäneet juurikaan yhteyttä – kauankos siitä olikaan ollut, kun hän oli puhunut Zorak von Maxitrillian Arstein kuudennen kanssa tämän projekteista? Kymmenisen vuotta, muutama kymmenen? Hän kohtasi niin monia henkilöitä, että oli suorastaan ihme, että hän muisti kaikki.
Viimeksi kun hän oli kuullut, oli Arsteinista toki aika jättänyt. Paroni ei pitänyt sitä kovin erityisenä – häneltä itseltäänkin oli vasta ammuttu naama irti. Erinomaisen tiedemiehen ja suuren Vaikuttajan kuului varautua joka hetkenä siihen, että joku tahtoisi ampua häntä päähän. Ei ollut kohteliasta kysyä toiselta herrasmieheltä, miten tämä varautui päähän ampumiseen. Ne olivat yleensä melko harmillisia keskusteluja – varsinkin silloin, kun toinen osapuoli ei ollutkaan tajunnut vielä varautua siihen.
”Kuulkaa, Arstein hyvä, soititte hieman hankalalla hetkellä! Olisi mukavaa rupatella liikeasioista tai kiintoisista tiedeprojekteista – enkä normaalisti antaisi edes hauskanpitoillan estää sellaista – mutta minun on myönnettävä, että olen tällä hetkellä jokseenkin harmistunut!”
”Sepä varsin ikävä kuulla, ystävä rakas. Sallinet minun keventää taakkaasi hieman? Olen erinomainen kuuntelija.”
”Epäilemättä olette! No pah, ollaan sitten rehellisiä! Katsokaas, minä kutsuin ystäväni tänne kahdesta syystä: muistelemaan menneitä sekä varautumaan tulevaan. Mutta eräs ystävistäni ei tunnu suhtautuvan tähän kovin hyvin. Saatatte tietää, että olen juuri nyt käymässä sotaan vastaan kelmeistä kurjinta, Kenraali Killjoyta!”
”Olen kuullut… huhuja. Paronin on hyvä astella varoen. Nui-Kralhilla saattaa olla yllättäviä kortteja hihassaan.”
”Sitä minä pelkäänkin! Näinä päivinä ei voi olla varma, kenet se lurjus on saanut viekoiteltua avukseen. Ehkä juuri siksi ajattelin, että on parasta lähestyä vanhoja ystäviä – sellaisia, jotka tunnen niin hyvin, että voin luottaa heihin tässä!”
”Luottamus on näinä aikoina harvinaisen niukassa oleva resurssi. Olen samaa mieltä, että todellisia liittolaisia kannattaa vaalia.”
”Juurikin niin, Arstein hyvä! Kuules, saanko sanoa Zorak? Vaikutat hepulta, jolla on sekä järki että sydän paikallaan!”
”No… kaikin mokomin”, Zorak vastasi, joskin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensävynsä ei antanut juurikaan vihjeitä hänen mielialastaan. Tohtori kuitenkin katsoi asialliseksi jatkaa.
”Zorak hyvä, minulla on ongelma pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Meidän… ystävyytemme ei alkanut kaikkein helpoimmalla tavalla. Sanotaanko näin, että saatoin kehottaa häntä tekemään jotain, mikä aiheutti hänelle… seuraamuksia. Mutta siitähän on jo vuosikausia! Uusia raajoja on äärimmäisen helppo rakentaa! En ymmärrä, mikä häntä risoo. Haithan ovat sitä paitsi hänelle intohimo! Pääsipäs ainakin katsomaan sellaista läheltä.”
”Ymmärrän, mitä ajat takaa”, Zorak sanoi ja nojautui hieman eteenpäin niin, että tämän kasvot saivat vähän enemmän valoa. ”Joskus on vaikea sanoa, millaisia ajatuksia synkeä visiiri kätkee alleen. Oletko koskaan harkinnut, paroni hyvä, varsinaisesti kysyväsi ystävältäsi, miten hän koki asian?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raapi leukaansa ja mietti hetken, kunnes skakdi jatkoi.
”Joskus henkilöiden väliset jännitteet johtuvat vain väärinkäsityksistä tai sanomatta jääneistä itsestäänselvyyksistä. Uskon, että voisi olla hedelmällistä ottaa tarkasteluun –”
Sitten Zorak täysin äkkiäarvaamatta keskeytti ja jäi tuijottamaan jotain, mikä ei näkynyt paronin ruudulla. Jokin, joka kuulosti tutkan ääneltä kaikui etäisesti mikrofonin kautta.
”Näyttää siltä, että yllätyksiltä ei voi välttyä, vaikka kuinka varautuisi”, hän sanoi puhuen hyvin nopeasti. ”Pahoittelen, paroni, mutta joudun tekemään pikaisen poistumisen. Toivon kaikkea hyvää taistelullesi – sekä Killjoyn että menneisyyden virheittesi kanssa.”
”Kas, kiireinen mies! Kyllä minä ymmärrän, ei se mitään! Meidän kaltaisillamme on monta rautaa tulessa. Kiitos viisaista sanoista, Zorak hyvä! Meidän pitäisi joskus jutella pidempäänkin: meillä olisi varmasti paljon kiinnostavia projekteja vertailtavana!”
”Varmasti, paroni hyvä. Nyt –”
”Ensi kerralla voin varmasti näyttää sinulle erään projektin, joka varmasti inspiroisi sinua! Pitäisit varmasti ’Vikterroistani’!”
Zorak von Maxitrillian Arstein hiljeni hetkeksi.
”Niin. Niin, varmasti”, hän sanoi diplomaattiseen sävyyn.
”Kuules, moni on kysynyt minulle, mikä niiden salaisuus on, ja olen pysynyt vaiti siitä – kuten hyvän luovan neron kuuluu! Mutta näin kahden luovan neron kesken voin kertoa, että niiden kuori perustuu lähes läpäisemättömään lammaspohjaiseen metalliseokseen –”
”Hyvästi, tohtori”, Zorak sanoi, ja yhteys katkesi.
Ja katkesipa kovastikin, paroni hämmästyi. Oho, kumma juttu! Zorak von Maxitrillian Arstein oli katkaissut yhteydet sillä tasolla, että koko tämänkin puolen viestintäjärjestelmä oli hajonnut epämääräisiksi häiriösignaaleiksi. Tiesiköhän Zorak-kuoma, että hänen yhteydenottotapansa oli vastaanottajapuolelle jokseenkin haitallinen? Ehkä Zorak kaipasi hieman päivitystä. Siksikö tämä oli soittanut? Voitto Korporaatio oli tunnetusti tietoturvajärjestelmien terävimmässä kärjessä!
Hmm, tämän puolen salasanakin oli muuttunut, kumma juttu sekin. Paroni raapi leukaansa yrittäen päästä omiin laitteisiinsa sisälle. Ei kai tämä nyt liittynyt äskeiseen puheluun? Pitäisikö tarkistaa asia? Ehkä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA soittaisi Zorakille takaisin ja kysyisi tästä joku päivä, kunhan pääsisi takaisin omille palvelimilleen.
Paroni ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettiä erityisen kauaa, sillä kaikkien aikojen reissun seuraava keskeytys häämötti horisontissa. Sviittinsä ikkunasta hän näki lomakylän rinteen – ja jonkin mahtavan, joka leijaili sen yläpuolella.
Voi jummijammi.
Kylläpäs odottamattomia vieraita riitti, mietti paroni, ja alkoi hoputtaa ovea kohti.
Kun paroni pääsi takaisin ruokasaliin, hän näki, että kaikki paikallaolijat olivat nousseet seisomaan. Tila täyttyi nopeasti jonkinlaisesta mustasta usvasta.
”Tuota, Snellmann, jätitkö jotain palamaan keittiössä?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi hermostuneesti.
Ennen kuin lihamöykky ennätti vastaamaan, alkoi pimeyden keskeltä kuulua verkkaisten askelten ääni.
He kaikki tunsivat sen: valtaisaa, synkkää auraa erittävä luihu hahmo kulki läpi aulan ruokasaliin yhdistävästä oviaukosta. Kookkaat siivet repivät mennessään oven karmit paikoiltaan.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti oikean kohdan löydettyään,
”ARKKITEHTI!”
Varjohöyryt väistyivät paljastamaan Makuta Abzumon ankean ilmeen, joka ei viestinyt ainakaan iloisuudesta.
”Johan nyt on pöllyt”, Aldous henkäisi.
”Kaipa se oli välttämätöntä”, Jotor huokaisi itsekseen. Toa ei näyttänyt laisinkaan yllättyneeltä saapujasta – eikä liian tyytyväiseltä, vaikka sen pääosin piilotti.
Kilroy näytti siltä kuin olisi nähnyt muinaisen demonin heräävän henkiin edessään. Jopa Ogel näytti äkkiä varautuneelta ja mutisi jotain lyhyesti kypäräänsä.
”Tuota, Abzumo”, paroni totesi hämmästyneenä. ”En osannut odottaa sinua saapuvaksi! En tiennytkään, että opiskelit hammaslääketiedettä yhtä aikaa kanssamme. Olisin kyllä lähettänyt kutsun, vannon sen!”
Siivekäs demoni hymähti. Pimeys hälveni hieman paljastaen, että seinät olivat alkaneet valtoimenaan kasvaa valtavia torahampaita.
”En ole kaivannut tutkintoa, mutta pystyn kyllä huoltamaan hampaita tarpeen vaatiessa.”
Seinästä tunkeutuva uloke osui Jotoria ikävästi takamukseen niin, että tämän oli pakko ottaa askel lähemmäs langennutta enkeliä. Hän puraisi huultaan kevyesti.
”Meillä taitaa olla valitettavasti ruokaa vain kuudelle!” paroni sanoi. ”Mutta voimme varmasti hoitaa asian, vai mitä Snellmann?”
”VOIN LEIKELLÄ LISÄÄ LIHAA VILJELMÄSTÄ”, kokolihamies vakuutti.
”No niin, kelpo veikko!” paroni hihkaisi ja läimäisi toveriaan selkään, mikä aiheutti lätisevän äänen. ”Kuule, tämä ilta on yllätyksiä täynnä, mutta luulen että saamme tämän vielä käännettyä kaikkien aikojen reissuk-”
”En tullut tänne rupattelemaan mukavia, tohtori”, Abzumo ärähti Snellmannin hiippaillessa sivuaskelin takaisin keittiön suuntaan. ”Enkä syömään lihaa. Joskaan en sulje sitäkään vaihtoehtoa vielä mielestäni.”
Makuta nuolaisi huuliaan niljakkaasti vilkaisten Jotorin ja Kilroyn suuntaan. Matoran kavahti hieman. Jotor astui suojelevasti eteenpäin ystävänsä eteen päättäväisen näköisenä.
”Tarvitsen joitain vastauksia”, makuta jatkoi kääntäen synkän katseensa takaisin paroniin. ”Uskon, että tunnet muuannen Zorak von Maxitrillian Arsteinin.”
Paroni pohdiskeli pitkään.
”Totta kai! Tuttu mies. Kelpo veikko hänkin. Oletteko kenties ystäviä?”
”Niinkin voisi sanoa”, Abzumo vastasi. ”Sellaisella tavalla, että syöttäisin hänen kätensä mieluusti vaikka haille.”
”Kappas!” paroni sanoi sävyyn, jota joku voisi (täysin virhellisesti) luulla hermostuneeksi. ”No minullakin on muutamia sellaisia ystäviä. Sellaisten kanssa täytyy vain olla hyvin, hyvin kärsivällinen! Tiedäthän, Abzumo, esimerkiksi yhteisen ystävämme Makuta Nuin – niin terävä mieli, mutta äärimmäisen raskasta seuraa!”
Ehdottomasti hän viittasi tässä vain Makuta Nuihin. Ei kehenkään muuhun.
”Parhaan tietoni mukaan Makuta Nui on kuollutKs. Manuhuipennus vol 2., minun käteni kautta”, Abzumo totesi kylmästi. Paronin leuka loksahti hieman. Kaikkea sitä tänään oppi. Vasta maanantainahan hän oli ollut mainittuun raatoon yhteydessä.
”Nyt, jos suonet anteeksi, tahtoisin tietää Arsteinin sijainnin, jotta voin tuoda hänenkin turmionsa”, pimeyden valtias jatkoi.
Makuta Abzumollakin oli selvästi pitkäaikaisia kaunoja, joita pitäisi käsitellä rakentavasti. Ainoa seikka, joka esti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA aloittamasta isällistä puhetta aiheesta, oli se, että hän ei ollut itsekään vielä valmis kohtaamaan niitä ajatuksia. Pirullista, miten maailman piti hieroa hänen omia huoliaan vasten hänen kranaansa näin!
”No, tulit sillä tavalla kreivin aikaan, että hän vasta lähti! Tai siis, mikä on kreivin ajan vastakohta? Palvelijan aikaan?”
Punaiset silmät kapenivat viiruiksi, kun Makuta Abzumo soi paronille murhaavan katseen.
”Linjoilta, siis”, paroni jatkoi nopeasti. ”Lähti linjoilta! Ei hän nyt tänne paikalle asti vaivautunut. Hieman outoahan se olisi ollut, ei Arstein taida olla edes tohtori, tai ei ainakaan hammaslääkäri. Rehellisesti en tiedä, missä hän nyttemmin sijaitsee – emme ole olleet hetkeen yhteyksissä. Mysteerien mies! Paitsi juuri äsken! Hän soitteli toivottaakseen hyvää iltaa! Perin kummallista sinänsä, enhän ole juuri julistanut tästä illasta missään! Noin tusinaa Vikter-postausta lukuunottamatta.”
Paroni harkitsi hetken, oliko tämä väärä kohta keskustelua tehdä päivän kolmastoista vikti tunnisteen #kaikkienaikojenreissu alle. Hyvin lyhyen hetken.
Paronin tuhannet seuraajat jäivät kuitenkin vielä nälkäisiksi, kun paljastui että yhteysongelmat vaivasivat myös hänen VikPhoneaan. Kumma juttu! Johtui varmaan pakkasesta.
Abzumo ei vaikuttanut hänen selfiepelistään ilahtuneelta.
”Ei liene liikaa pyydetty”, makuta murahti, ”että annat Arsteinin yhteystiedot minulle.”
”Ei… ei tietenkään”, paroni vakuutti ja viittoili puhelimellaan hyvin epähienovaraisesti NEBU-VA:lle. ”NEBU-VA, kokeilepas jäljittää äskeinen puheluni!”
Munakellomainen robotti teki työtä käskettyä, ja yksi sen valoista alkoi vilkkua psykoottisesti. Hetken kuluttua robotti kuitenkin päästi kimeä-äänisen älähdyksen, jokin sen sisällä poksahti ja siitä alkoi nousta pahanhajuista savua. Ellipsimäinen leijuva metallirunko putosi kolahtaen lattialle.
”Herran jestas! Ei, tämä on aivan normaalia, Abzumo hyvä. Ehkä NEBU-VA vain innostui niin kovaa, että se menetti tajuntansa. Minullekin välillä käy niin!”
Makuta ei edes vaivautunut vastaamaan sanoin vaan tämän kädestä kasvoi lonkeromainen uloke, joka suunnattomalla nopeudella sinkosi itsensä kohti NEBU-VA:n dataporttia.
Hetken koko ruokasali odotti jännittyneessä hiljaisuudessa, kun makuta sulki silmänsä ja vain seisoi paikoillaan. Lonkero sykki hiljalleen kuin imien jotain hovimestaribotista. Kilroy asteli edestakaisin hermostuneesti. Jotor kumartui asettamaan kätensä tämän olkapäälle lohduttavasti. Aldous tarjosi Ogelille henkäystä bongistaan, josta oli ollut täyttä häkää vetämässä hyviä höyryjä jo useita minuutteja aiemmin. Ogel kieltäytyi kohteliaasti. Keittiöön kaikessa hiljaisuudessa vetäytynyt Snellmann huusi:
”MAKUTA ABZUMO, ONKO TEILLÄ ERIKOISRUOKAVALIOITA?”
Makuta ohitti (paronin mielestä täysin kohtuullisen) kysymyksen kokonaan ja heilautti kättään laiskahkosti loihtien korkeakoulutetun yleisönsä eteen kolme purppuraista hologrammimaista näyttöruutua.
”Paroni hyvä, saanen huomauttaa, että palvelimesi kaikki kiintolevyt on pyyhitty täydellisen puhtaiksi”, Abzumo sanoi osoittaen ensimmäistä näyttöä, jolla virtasi migreenimäisenä aaltokuviona roppakaupalla kyseisen faktan osoittavaa dataa.
”Olen aina pitänyt piirakkadiagrammeista”, Kilroy kuiskasi Jotorille.
”Mitäs pannahista”, paroni puhisi.
”Mikä selittää ehkä myös sen, miksi järjestelmään ei enää pääse sisälle”, makuta jatkoi. ”Ja kuten toiselta ruudulta näemme, havaitsin jälkiä siitä, että suuri määrä dataa on ladattu hyvin hajautetusti aivan hetki sitten, oletettavasti ennen kuin se kaikki poistettiin lokaalisti. Kolmannelta ruudulta näemme todisteita siitä, että myös koko viestintäjärjestelmänne on totaalisen tärvelty.”
”Mutta kuka voisi pystyä tällaiseen?” paroni parahti. ”Tietotekniikkamme on alan huippua!”
”Niin”, Abzumo sanoi ivallisesti. ”Hyökkääjä olisi tarvinnut suoran yhteyden palvelimeen useiden minuuttien ajaksi.”
”KENRAALI KILLJOY!” paroni paasasi. ”Se kunniaton ruoja! Kaikista päivistä juuri tällöin, kun minulla oli edessä vapaailta ja ajanviettoa vanhojen ystävien kanssa! Kaiken tämä hirvittävä sota saastuttaa!”
Abzumo hieroi ohimoitaan kuin yrittäen lievittää päänsärkyä ja huokaisi syvään. Paroni jatkoi posottamistaan.
”Kuule, onpa harmi että Arstein on niin vaikea mies saavuttaa — hän osaisi varmasti auttaa tämän selvittämisessä! Emme ole kovin hyviä ystäviä, mutta meillä on useita yhteisiä hyviä kontakteja. Kuten Malcirem! Tai Kelbuuno. Tai siis. Rauha heidän sieluilleen, toki. No mutta, esimerkiksi Radak, siinä vasta kunnon tiedemies! Kepeät mullat hänellekin, tosin. Kuoli siinä terrori-iskussa Metru Nuilla… HERRAN PIEKSUT?!!”
Paroni pysähtyi hyperventiloimaan suuren tajuamisen edessä, ja jatkoi uljaasti:
”Terrori-isku Voitonhampaalla, JA sitten Metru Nuilla? Ja nyt Metru Nuilla on taas uutisten mukaan räjähtänyt! Makuta Abzumo, tällainen ei voi jatkua!”
”Kieltämättä”, Abzumo vastasi hieman hengästyneesti. ”Jos et kykene siihen ainoaan asiaan, missä olet hyvä, ja pysty antamaan minulle Arsteinin sijaintia, minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin auttaa sinua tässä sodassasi. Olisi suotavaa, että mahdollisimman moni Killjoyta tukeva osapuoli poistuu tästä maailmasta.”
”Hetkinen”, Aldous aloitti, ”miten niin ei ole muita vaiht-”
”Ja avaan vaikka helvetin portit, jos se auttaa teitä voittamaan”, Abzumo jatkoi keskeytyksestä huolimatta.
”Huhhuh, melkoinen metafora!” paroni henkäisi. ”Minä arvostan tuota, Abzumo! Tuon sanominen tarkoittaa paljon tässä ikävässä tilanteessa! Teidän täytyy ymmärtää, että minun kaltaiseni vankkumaton tieteen mies ja vakaumuksellisen paronillinen pasifisti ei aloita turhaa taistelua ilman todella, todella painavia syitä. Maailma muuttuu, veljet! Ja Jotor. Jotorkin muuttui, mutta kauniimmaksi! Ei, missä olinkaan? Hirvittävää kyllä, tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaisi kuuluvan enemmän erilaisille rosvoille ja ryöväreille kuin sivistyksen miehille! Näyttäisi siltä, että tässä maailmassa saa haluamansa olemalla öykkäri – kiusaaja.”
Paroni pysähtyi pohtimaan. Ja hihkaisi ulos suuren tajuamisen.
”ILONPILAAJA!” hän julisti. ”Enkä minä enää suostu antamaan kiusaajien voittaa! En enää, en kerta kaik-”
Abzumo oli alkanut kesken paronin pakinan astella takaisin nyttemmin karmittomalle ruokasalin pääovelle. Ennen kuin tohtoreista turhamaisin ennätti lopettaa puhumisen, hän keskeytti tämän.
”Siinä tapauksessa minulla on sinulle muutama lelu lisää niiden lisäksi, jotka olet jo minulta saanut. Pyydän Ficusta toimittamaan ne.”
Synkän hahmon kadottua oviaukon läpi kaikui aulasta vielä viimeinen synkkä lause:
”Ja helvetin porttien avaaminen ei ole metafora.”
Kaikki varjousva oli viimein kadonnut huoneesta, mutta seinästä kasvavat hampaat olivat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Aldous vilkaisi aulaan ja korjasi hieman päähineensä asentoa.
”Se ei kuulkaa pojat – ja Jotor – tullut sisään ovesta. Aulan katossa on ihan hemo reikä.”
”Mielestäni tuo mies käyttäytyi jokseenkin asiattomasti”, Kilroy sanoi kohentaen hattua päässään. ”Vaikka varmasti kohtalomme ovatkin tässä asiassa yhteen kiedotut.”
”Valitettavasti”, Jotor sanoi.
Varjon vetäydyttyä myös Jotorin vakavoituneet kasvot paljastuivat kuin vuosisatoja vanhempina. Hän katsoi poissaolevana kohti suuntaa, missä Makuta Abzumo oli hetki sitten ollut.
”Olen nähnyt 14 000 605 eri vaihtoehtoista tulevaisuutta”, hän sanoi hiljaa. ”Lukematon määrä erilaisia lopputuloksia sille kielletylle sodalle, minkä nyt aloitamme. Ja vain yhdessä me voitamme.”
Mutta itse kullakin oli silloin paljon pohdittavanaan. Jäinen tuuli virtasi sisään rikotusta katosta. Lumihiutaleet kulkeutuivat lämpimään tupaan.
Tunnekuohusta selvinnyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi lopulta ovelta ja romahti takaisin tuoliinsa Ogelin viereen. Hän tavoitteli viinilasia.
”Sinä sitten taidat oikeasti uskoa asiaasi”, Ogel sanoi lopulta hiljaa paronille. Hän oli seurannut koko sananvaihtoa hiljaa kuin muistoihin uponneena.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA henkäisi syvään, ja tuntui puhaltavan kaiken uhmakkuuden ulos viiksiensä kautta höyrynä. Paronin potra poseeraus lyyhistyi laiskanpulleaksi löhöilyksi.
”Uskon! Ja tarkoitan joka sanaa! Ymmärrätkö sinä Ogel, että taivaallinen enkeli laskeutui juuri keskuuteemme ja sanoi seisovansa takanani tässä? Minä olen tästä enemmän tosissani kuin koskaan!”
”En minä siitä makutasta”, Ogel mietti. ”Nehän taistelevat vain viimeiseen kuolevaiseen. Tarkoitan sitä paloa, millä itse puhuit.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA otti hattunsa pois päästään, laski sen pöydälle eteensä, ja huokaisi.
”Meidän on aidosti syytä pelätä muuttuvia aikoja, toverit. Olemme saaneet elää vaurautta ja yltäkylläisyyttä, sotien välistä aikaa! Me jopa saimme oppia niin paljon maailmasta yhdessä sen arvostetuimmista opinahjoista. Minkälaisia upeita henkilöitä meistä kasvoikaan niiden vuosien takia? Mutta öykkärit eivät ikinä mene pois, ne vain odottavat tilaisuuttaan vohkia lounasrahasi.”
Paroni katsoi Ogelia pitkään, puri hampaansa yhteen, ja sanoi:
”Ja… olenhan minä…”
”Niin?” Ogel sanoi.
”Saattanut… olla öykkäri itsekin.”
Hyinen tuuli puhalsi sisään. Kaikki tohtorit olivat hiljaa.
”Toistaisitko”, Ogel sanoi.
”Olla öykkäri itsekin.”
Kaikki tohtorit olivat jälleen hiljaa hetken.
”Vielä kerran”, Ogel sanoi.
”HYVÄ ON!” paroni puhkui. ”Ogelonn, ystävä hyvä, minä… saatoin olla joskus itsekin öykkäri. Hieman. Välillä.”
Paroni veti syvään henkeä. Seuraava ponnistus vaati häneltä voimia.
”Ja! Ja! Aion tehdä sen, mihin harva herrasmies edes pystyy! Ja… myöntää virheeni.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nosti kätensä kohti Ogelia, puri hampaansa tiukasti yhteen ja sanoi:
”Olen pahoillani.”
Ogelonn katsoi tätä sanattomana.
”Viktor… minä en uskonut, että sinä ikinä…” hän haki sanoja. ”Minä olin sinulle niin katkera. Halusin näyttää sinulle ja kaikille muille. Siksi minun oli pakko valmistua sinua nopeammin, tehdä enemmän ja paremmin kuin mitä sinä teit… En edes ajatellut, että tämä… tämä…”
Hän ei enää löytänyt sanoja vaan vei vain entisen kätensä suulleen. Oli kuin hän olisi muuttunut pienemmäksi ja kyyrymmäksi, vuosien ja kylmän kangistamaksi.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nousi seisomaan, ja huokaisi:
”En minä kutsunut sinua siksi, koska sinulla on isoin armeija, jonka saan helposti kasaan. Jos se olisi siitä kiinni, enhän minä olisi kutsunut teitä muitakaan. Mitä tarjottavaa sodalle meidän kaltaisillamme tieteen ja sivistyksen miehillä on? Ei, minä kutsuin teidät, koska näinä aikoina ei ole liikaa henkilöitä, joihin voisin luottaa täysin. Todellisia ystäviä ei löydä kuin kerran vuosisadassa.”
Paroni laski kätensä varovaisesti Ogelin olkapanssarille.
”Ja nyt joudun myöntämään, että minä todella tarvitsen teitä tähän taistoon, veljet. Ja Jotor.”
Ogel näytti hetken olevan kahden vaiheilla, mutta lopulta jopa hänen oli pakko hymyillä varovaisesti. Hän ojensi ehjän kätensä paronille.
”Minä en odottanut, että tämä ilta olisi päättynyt näin”, hän sanoi. ”Ajattele kaikkia niitä vuosia, mitkä me kaksi idioottia tuhlasimme. Kyllä minun on sinua autettava. Olethan sinä koko inspiraatio minun lukemattomille haiaiheisille projekteilleni, pahassa… ja hyvässä.”
Paronin pumppu pakahtui. Hän tarttui Ogelin käteen.
”Ikinä ei ole liian myöhäistä, Ogel”, hän sanoi. ”Kyllähän kaksi näin vanhaa koiraa voi vielä oppia uusia temppuja. Anteeksianto, se se vasta hieno temppu on! Opetellaanko vielä pari uutta, ja näytetään kiusaajille yhdessä kaapin paikka?”
”Näytetään”, Ogel nyökkäsi.
Muut tohtorit olivat pian heidän ympärillään. Aldous painoi luisevan kämmenensä kahden muun käden päälle. ”Mullakin on pari temppua varastossa, tai ainakin hamppua!”
Jotor asetti lempeästi kämmenensä pinoon.
”Tarvitsemme kaiken rohkeutemme vastustaaksemme pahinta mahdollista aikajanaa.”
Kilroyn piti nousta tuolille seisomaan, että ylsi. ”Alussa on yhtenäisyys, ystävät!”
”Sä kans, lihajäbä!” Aldous hihkaisi. Keittiöstä saapuva Snellman joukon viimeisenä läimäisi litisevän nyrkkinsä käsistä päälimmäiseksi.
Tohtori Kilroy katsoi tovereitaan. Hän lausui juhlallisesti:
”Historian kirjat tulevat vielä muistamaan tämän Viktorin Sotina.”
Helvetin portit
Kuolleiden kaupunki oli saapunut sinne, missä muinaiset kirjoitukset olivat kertoneet sen olevan sillä hetkellä, kun uusi aika alkaisi.
Hyytävä tuuli viilsi Tohtori Ocsidin kasvoja, kun hän seisoi ruttosiipi Samarxxanin kannella. Hänen kaupunkinsa oli hänen kotinsa mutta se oli myös hänen sotalaivansa taistelussa epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan. Yksi epäoikeudenmukaisen maailman pirullisimmista linnakkeista alkoi häämöttää horisontissa.
Se oli helvetti – yksi useista. Sen jäätulet polttivat, siellä maasto huusi sillä kävellessä, sitä hallitsi hullu ruhtinas. Se oli rakennettu vain alistamaan ja sortamaan kaikkia niitä, jotka eivät sopineet koneiston täydelliseen kulkuun. Tuo kirottu saari tukki muodollaan tunnelit, joista hänen kaltaisensa pääsivät hädin tuskin pakoon pintamaailmaan. Sen perustuksissa hohkasivat Suurten Muinaisten sinetit, jotka estivät universumin virheitä nousemasta katselemaan taivaan tähtiä.
Syvällä Samarxannin kuudennessa katakombissa oli seinäkaiverruksia tästä päivästä: päivästä, jona Manalan lapsi johdattaisi valitun kansan ja ainoan luvatun kuninkaan ylös tunneleista. Kostamaan. Tuomaan oikeutta. Mutta ennen kuin se voisi tapahtua, täytyisi sinetti murtaa. Ja siihen demoni tarvitsisi siunauksen Taivaan Enkeliltä.
Hetken Ocsid epäröi. Oliko hän rakentanut koko uskonjärjestelmänsä ikiaikaiselle valheelle? Elikö hänen kansaansa manan tunneleissa enää lainkaan – vai lepäsivätkö viimeiset heistä nekropoliksen loputtomissa hautaholveissa?
Miksi taivaan enkeli, jumalan valittu, asettuisi heidän puolelleen?
Sitten Ocsidin virheellinen sydän hyppäsi lyönnin välistä. Ei, usko ei saisi horjua. Ei nyt. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja ennen kuin hän ehti vajota epäröintiin, hän ymmärsi mustat siivet yli taivaan ja mitä ne tarkoittivat. Jättimäistä luotia muistuttavaa objektia kuljettivat sen kylkeen juotetut lihaisen verestävät lepakonsiivet. Kun saatanallisen lentokoneen varjo peitti Ocsidin kokonaan, hän aisti takanaan jotain muinaista ja hirvittävää. Hän ei tohtinut kääntyä.
”Olet saapunut vapauttamaan Mustan Vapahtajan”, ääni totesi lävistäen hänen aivonsa. Hän nyökkäsi hitaasti. Hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen.
Musta enkeli otti vain yhden askeleen saapuen Ocsidin vierelle hänen vasemmalla puolellaan. Tämän katse oli suunnattu alhaalla näkyvään karuun saareen, jonka vieressä he leijailivat.
”Verta”, kuului synkkä käsky. Väri valahti Ocsidin kasvoilta mutta tottelevaisesti hän viittoi kohti niitä miehistönsä jäseniä, jotka olivat tulleet hänen seuranaan katselemaan tuonelan tuloa.
Yksi onuhisista astui auliisti eteenpäin. Makuta ei kääntynyt edes katsomaan, kun varjosta muodostunut lonkero sivalsi terävästi tätä kohti. Ocsid todisti hammasta purren, kuinka onuhisen käsivarsi lätkähti hänen jalkojensa juureen. Miehistön muut jäsenet kavahtivat taaksepäin, kun heidän toverinsa tuupertui rääkyen maahan. Tämän kaikkialle roiskuva veri lähti valumaan luonnottomalla tavalla luonnonlakien vastaisesti makutan suuntaan, vaikka lattia, jolla he seisoivat, olikin hieman tästä poispäin kallellaan.
Hitaasti mutta varmasti verivana muodosti enkelin eteen pentagrammin, jota reunustivat jollakin muinaisella kielellä kirjoitetut tekstit, joita Ocsid ei osannut lukea. Makuta napsautti sormiaan, ja ilmaan tämän vasemmalle puolelle materialisoitui jonkinlainen… puhallinsoitin. Huilu, kenties? Se oli musta ja koristeellisten riimujen peitossa – samojen, joilla pebagrammia koristavat saatanalliset sanat oli runoiltu.
Huilu alkoi soittaa riitasointuista melodiaa, joka kuulosti onuhisten korviin kuin kynsiltä liitutaululla. Makuta lausui kirotut sanat.
Onpa luola tuo syvyyden,
paha paikka painajaisten.
Kohtaa puut kouran kuolon,
käsi kalman rungot runnoo.
Hiekka maata myrkyn peittää,
santa synkkä siellä makaa.Ks. Musta Vapahtaja.
Turmiota kylvämähän,
tappiota tuottamahan.
Taistoa pyhää sotimaan,
avuksi pontevan paronin,
kutsuttu on tuo kuningas,
rietas kalman käskyläinen.
Veren muodostama kuvio alkoi hehkua kirkkaan punaista valoa. Ocsid katseli sen hehkua, ja sitten vilkaisi – niin paljon kuin uskalsi – taivaalliseen enkeliin.
”Olenko”, hän aloitti kuivalla äänellä, ”olenko tehnyt työni, oi enkeli?”
Makuta maiskautti suutaan ja hymyili tavalla, jonka kenties tulkitsi lohdulliseksi mutta joka näytti lähinnä irvokkaalta.
”Olet, Manalan lapsi. Kuninkaasi arvostaa varmasti uhraustasi.”
Ocsid vetäisi henkeä ja ymmärsi juuri sillä hetkellä tekevänsä niin viimeistä kertaa.
Makuta vain heilautti kättään laiskasti, ja Ocsidin oma käsi ei ollut enää hänen hallinnassaan. Se hakeutui hänen vyötärölleen ja nappasi otteeseensa saman rituaaliveitsen, joka oli vuodattanut ensimmäiset sydänveret, jotka tarvittiin ruttosiiven nostattamiseen. Ocsidin käsi puristi veistä tiukasti ja survaisi sen suoraan hänen omaan sydänvaloonsa.
Tohtori Ocsid kakoi verta ja lankesi polvilleen. Hänen elinvoimansa valui keskelle tuota kaikkea viimeisenä askeleena rituaalia.
Totta kai, hän ajatteli. Totta kai sen täytyisi päättyä näin.
Toisten tehtävä oli viedä muut paratiisiin. Hän oli rakentanut portaat utopiaan, jota ei pääsisi itse näkemään.
Ja hän astui pimeyteen tietäen työnsä tehdyksi. Ja niin oli hyvä.
Karzahnin maaperä huusi ja ulvoi — nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. Makutan rituaali oli tullut päätökseensä. Synkkä liekki oli syntynyt, ja se polttaisi halki jokaisen Suurten Muinaisten asettamasta kuudesta pyhästä sinetistä. Kun viimeinen niistä murtuisi, olisi tie auki.
Demonit ja kalmot Samarxannin holveissa yhtyivät lauluun, joka kaikui kiveä pitkin. Rituaali oli saavuttamassa viimeisen vaiheensa.
Ja lopulta sinetti murtui. Epäpyhä vihreä hehku täytti maiseman. Kuurouttava kidutettujen sielujen huuto yltyi ja yltyi. Hehkuva patsas valoa ja kalmaa nousi loputtomiin taivasta kohti, ja helvetillisen jyrähdyksen säestämänä maankuoreen heidän allaan levittäytyvällä saarella avautui railo.
Makuta Abzumo katsoi kättensä työtä ruttosiiven kylmällä kivisellä kannella. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Manalan herra pääsisi kenties ulos kapeasta raosta, jonka rituaali oli maahan avannut, mutta nyt oli aika valjastaa käyttöön koko helvetillinen sotajoukko. Kaksi Nimdan sirua leijaili esiin jostain makutan siipien alta. Ne alkoivat hehkua sinistä valoaan – ja niin niiden mukana myös maankuoreen avautunut railo.
Horisontissa välähti kuin sininen salama. Kolmasosa Karzahnin saarta muuttui tulimereksi ja sateeksi ikuisesti kirkuvaa kiveä tuhon maiseman yllä. Maankuoren railo oli romahtanut loputtomaksi kuiluksi, jonka sisuksista verenpunaisen hehkun saattamana alkoi tulvia hirveyksiä maailmaan. Niitä, jotka jumalat olivat aikojen alussa vanginneet pois täydellisestä järjestelmästä. Niillä oli raajoja ja siipiä ja kirkuvia suita ja itkeviä silmiä, ja vain kaaos ja korruptio ja hallitsematon syntymisen ja luomisen ja sikiämisen vimma ajoi niitä eteenpäin.
Kunnes keskeltä kiemurtelevaa kaaosta nousi yksi, joka pakotti siihen järjestyksen.
Eriparisten repaleisten siipien myrsky muodosti kuninkaalleen kuin kantotuolin, kun he toivat häntä ylemmäs ja ylemmäs syvyyksien luolasta ulkoilmaan. Samalla kun ruttosiipi laskeutui alemmas, kuningas nousi, ja lopulta hahmo saavutti sotalaivansa.
”ruton linnake, päiväsi on tullut”
Kirkuva ääni jylisi pitkin kaikkialle satavaa kiveä. Se lähestyi.
”kuninkaasi on päässyt vankilastaan”
Kahdella jalalla Makuta Abzumon eteen laskeutui hirvittävä virhe, jota Punatähden siunaus ei kattanut. Noustessaan täyteen pituuteensa se oli makutan kokoinen. Epäpyhä väki kuhisi sen vääristyneessä ruumiissa, rujo ja väärä kruunu keikkui sen sarvien välissä. Se nojasi valtikkaan, jonka kauheuksien ja kirouksien valtakunta oli sille siunannut, ja katsoi Purppuraan Piipariin kahdella kylmän sinisellä kuolleella silmällä.
Linnapihalla vankkurit odottivatkin Matoroa jo. Menopeli näytti ensisilmäyksellä puulaatikolta, joka tasapainotteli pienten rapujalkojen varassa. Lastausovet olivat vankkurien takaosassa, ja etupuolta koristi puinen ajurinpenkki. Laitteen lautoihin ja lankkuihin oli kaikesta päätellen tehty kaiverruksia matoralaiseen tyyliin, mutta vuosien sateet ja paisteet olivat hioneet niistä enimmät pois. Loputkin koristeet olivat muuttuneet likipitäen lukukelvottomiksi useiden tervausten myötä. Ajokin etuosassa odotteli valjastettuna kaksi tanakkaa Uusallia; vahvaa ja paksujalkaista elikkoa, jotka oli epäilemättä jalostettu kuormien vetämiseen nopeuden kustannuksella. Niiden kehot olivat sinivihreät ja liikkeet uneliaat.
Toa katseli vankkureita kädet lanteillaan. Tuolla ei ajeta erityisen lujaa, eikä kyllä metriäkään maastossa, hän ajatteli. Juuri niin epäseikkailullinen kulkupeli kuin mahdollista. Tawa oli kyllä antanut hänelle luvan olla hyödyksi sodan rattaissa linnoituksen ulkopuolella, mutta pohjoiseen lähettämisen sijaan tehtävä olikin huomattavan tavallinen. Yksi vaivainen viilto kurkussa, ja Matoro arveli joutuneensa seikkailun ja sotimisen viimeiseen varaketjuun. Laiskasti kuplia puhaltelevat kuorma-ussalit tuntuivat ivaavan toaa: tämä on nyt sinun maailmasi; huolto ja kuljetus.
Kenetköhän toisen raukan ne ovat puijanneet tänne kanssani, Matoro mietti. Vaarattomalle seikkailulle.
”Hei, terve!” vankkurien takaa esiin lampsiva Snowie tervehti iloisesti. ”Sinäkös lähdet kanssani matkalle? Se on kyllä kiva, minua vähän jännitti lähteä näin vaaralliselle seikkailulle, mutta jos sinä olet matkassa niin eiköhän homma suju ihan hyvin!”
Niin, no… Matoro tuumi ja heilautti kättään tervehdykseksi. ”Hei.”
”Olen aika ylpeä että uskallan lähteä tälle reissulle”, lumiukko höpötti. ”Viimoisin visiitti kaupungin ulkopuolella ei mennyt ihan putkeen… mutta kyllä tämä tästä! Minä käyn vielä hakemassa vähän varusteita tuosta linnan puolelta, mutta kohta taidetaan päästä liikkeelle!”
Matoro moikkasi nopeasti rapuja, jotka näyttivät jo hieman kärsimättömiltä siinä valjastettuna. Kun Snowieta ei kuulunut hetkeen takaisin, toa päätti jo loikata vankkurien ohjaajan paikalle tutustumaan siihen, miten ajopeli toimi. Siitä oli ikuisuus, hän oli viimeksi ajanut mitään mikä liikkui alle 40 k/t (kioa tunnissa).
”Noniin!” linnakkeen ovelta saapuva lumiukko hihkaisi ja ähisi itsensä ylös ajurinpenkille Matoron viereen. Toa katsoi kanssaklaanilaisensa päähän ilmestynyttä ruskeaa lierihattua. Se oli suurilierinen ja nukkavieru päähine. Tuoko on nyt ne varusteet…
”Tähän onpi kirjattu seikkailumme tehtävät. Kröhöm… Ensinnäkin, meidän on mentävä Lännentietä Kofo-Koroon hakemaan kuivattua kalaa ja uutisia rukikorolaisilta… Toisekseen, tehtävänämme on tarkistaa, että tiellä ja sen varren kylissä ei ole mitään Allianssi-metkuja. Ja kolmannekseen…” Snowie piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Meidän tulisi myös selvittää, missä määrin etelän kylissä ollaan kiinnostuneita linnakkeen turvasta. Tämä on vissiin vähän arka aihe, kun ovat siellä kalakylässä niin ylpeää väkeä…”
”Niin, tai siis, ööh, sotaoperaatioita”, Snowie sopersi vastaukseksi ja laittoi tehtävänantopaperin taas laukkuunsa. Hän tarttui rapuvankkurien ohjaksiin ja jatkoi ”Meikäläisistä lounaaseen on vaikka miten paljon matoralaisia, mutta Allianssi on ollut aika hiljainen sillä seudulla. Tarkistetaan, ettei tilanne ole muuttunut. Skakdit ovat kai häärineet sillä alueella hieman… Mutta viime kuuleman perusteella Lieggimiehet eivät ole olleet erityisen sotajalalla.”
”Okei, eli siis tämän ei pitäisi olla kovin riskialtis homma?” Uhh, eikö joku matoran voisi yhtä hyvin hoitaa tämän?
”Ei pitäisi!” lumiukko vastasi hymyillen. ”Sopiiko muuten jos..?” hän kohotti ohjaksia kysyvästi. Matoro nyökkäsi vastaukseksi ja Snowie ohjeisti ussaleita lähtemään liikkeelle. Matka alkoi. Sitten lierihattuinen lumiukko jatkoi taas: ”Mutta että, vaikka tämä ei olisi kaikista vaarallisin tehtävä, niin kyllä minä silti olen aika ylpeä itsestäni, että uskallan lähteä, kun se viime kerta meni niin penkin alle… kuulitko sinä siitä?”
Vankkurit liikkuivat natisten Linnapihan halki, ja portti avattiin. Matoro tervehti muurinharjan vartioita, jotka vilkuttivat innostuneesti takaisin.
”Eeeen varmaan? Tuota, liittyykö tämä siihen tapaukseen, kun… hävitimme Geen metsään?”
Snowie nyökkäsi hitaasti. ”Joo… minulla oli kova tarve todistaa itselleni, että voin kantaa korteni kekoon taistelussa Allianssia vastaan, ja olin sitten iskemässä klapeja pönttöön Tongun pommikoneessa kun yritimme räjäyttää sen torakoiden ilmalaivan, mutta siellä olikin sitten kyborgia vastassa ja Ämkoo, ja koko homma meni… no, pieleen. Isosti pieleen.”
Matoro huomasi, että asia ei ollut Snowielle ihan helpoimmasta päästä, ja antoi tämän jatkaa vastaustaan rauhassa.
”Guartsu joka tapauksessa jäi jälkeen”, lumiukko nielaisi. ”Hän varmisti, että me muut pääsimme pakoon. Mutta että… tunsin itseni aika tyhmäksi kun olin lähtenyt sinne reissuun ihan vain todistaakseni itselleni jotain. Tiellähän minä vain olin. Lumiukko pommikoneessa…”
Snowie työnsi lierihattua takaraivolleen ja hymyili. ”Tämä homma sopii minulle paljon paremmin! Vankkureissa on enempi sopiva tahti.”
”No… ettekö kuitenkin pysyneet ilmassa? Että kyllä siinä hiilenlappaajakin teki jotain oikein.”
”Emme kovin kauaa, tai siis alastulo oli melkoista rytinää… mutta, niin, se ei varsinaisesti ollut minusta kiinni.”
”No et sinä varmaan täysin hyödytön voinut olla? Kyllähän kaikki jostain aloittaa. Vaikka sitten vain siitä että auttaa muita siinä sivussa”, Matoro yritti piristää.
Lumiukko kohautti olkiaan. ”Ehkä! Kiitos! Ainakin sain vähän, hmm, suhteutettua omaa rooliani tässä sotkussa. Lopetin yrittämästä liikaa, ja sen jälkeen olenkin saanut aikaiseksi vaikka mitä! Löydettiin Kepen kanssa yhdet kummitukset, ja sitten estin Kapuraa puukottamasta… niin hei, miten kaulasi voi?”
Matoro pyöräytti silmiään. ”Minusta ihan hyvin, mitä nyt vähän käheä olo, mutta Kupe ei ollut samaa mieltä. Kuulemma sen pitää antaa parantua rauhassa. Ikään kuin menisin satuttamaan sen välittömästi uudestaan tai jotain.”
Lumiukko nyökytteli mukana, tajuamatta lainkaan, että Snowien ”tärkeä seikkailu” oli Matoron ”parantumista rauhassa”.
Klaanilaiset jatkoivat rupattelua, kun kauniit etelämysterysnuilaiset maalaismaisemat vaihtuivat rauhakseltaan heidän ympärillään. Kivetyn tien ympärillä levisi kukkuloiden, metsätilkkujen ja puutarhojen sikermä, minne oli ripoteltu yksittäisiä maalaistaloja sinne tänne. Monet tämän seudun matoranit olivat kaupungissa tuttuja torikauppiaita. Vähän etelään näkyi Jakkeran viinitila, mikä oli saaren toiseksi suurin heti Germidryxin tiluksien jälkeen. Seudulla oli monia muitakin maa- tai rahitiloja, jotka tuottivat erikoisempia tuotteita kaupunkilaisille. Sadot oli kuitenkin pääasiassa jo korjattu, ja niityt odottivat paljaina tulevaa talvea. Kauempana kukkulalla näkyi mahi-vuohien lauma ja unelias paimen, joka luki kirjaa.
”Onko paikallisia pyydetty vielä linnakkeeseen? Jos Allianssia alkaa näkyä täällä enemmän, tällaiset yksittäiset talot eivät ole oikein turvassa”, Matoro mietti ääneen.
”Pyydetty kyllä, vastattu ei… tai näin minä olen asian käsittänyt”, Snowie vastasi. ”Se on aika mutkikas tapaus, koska totta kai Tawa ja muut haluavat kaikki täältäkin turvaan, mutta kotikaupunki alkaa olla pakattu aika täyteen. Niin saattaahan se olla niinkin, ettei täkäläisiä ole maaniteltu niin paljon kuin ehkä pitäisi.”
”No, toisaalta täkäläiset asuvat lähellä. He pääsevät turvaan melko lyhyellä varoitusajalla. Olisin ehkä enemmän huolissani kaukaisemmista seuduista.”
”Pohjoisen väki taitaa olla jo muuriemme sisällä, tai siltä osin kun saimme heidät turvaan… Sama homma itärannikolla.”
”Onko meillä edes tilaa kaikille tämän suunnan asukkaalle? Täällä on kuitenkin monta isoa paikkaa. Taku-koro ja Ruki-koro ja ne.”
Lumiukko kohautti hartioitaan. ”Pakkohan sitä, eikö?”
Hetken mietittyään lumiukko vielä jatkoi. ”Miten teillä muuten silloin… Metru-Nuin sodassa. Mihin kaikki ei-taistelijat menivät? Kun siellä on niin paljon porukkaa! Tai siis, en minä sitä kaupunkia kovin hyvin tunne, mutta…”
Matoro katseli maaseutua heidän ympärillään. Unelias tienoo oli jotain aivan muuta kuin hänen nuoruusvuosiensa sodan maisema.
”No, eihän sieltä oikein pois päässyt. Sama juttu kuin meillä täällä. Metru Nuita ei tarvitse edes piirittää – pitää vain vahtia meriportteja. Se kaupunki on umpikuja. Coliseum toimitti sen suurimman linnoituksen virkaa, mikä ei koskaan murtunut. Heidän Klaaninsa. Mutta eivät sinne kaikki mahtuneet. Moni meni asumaan maan alle. Pinnalla ei ollut turvallista oikein koskaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten syvälle Metru Nuin alaiset tunnelit menevät.”
”Kuulostaa aika hurjalta…” Snowie vastasi varovaisesti. ”Luuletko, että tämä sotamme on sinulle helpommin sulatettavissa, kun olet mennyt jo sen ison myllyn läpi? Vai voiko tämä muuttua yhtään helpommaksi?”
”Metru Nui oli… sulatettavissa. Meinaan, ei se ollut minun kotini. En minä oikein edes tuntenut ketään sieltä silloin. Toki siellä taisteltiin kaikkien vapauden puolesta, mutta silti. Tiesi että pääsee kotiin sen jälkeen.”
Mielikuva näistä niityistä tykistön kyntämänä autiomaana kävi hänen mielessään.
”Meillä täällä se on… noh, vähän vaakalaudalla.”
Lumiukko nyökkäsi. ”Nyt mentiin kyllä aika syvän päädyn aiheisiin. Olisitko halunnut jutella jostain muusta?”
Rapuvankkurit olivat siitä kätevä matkanteon muoto, että eväitä pystyi syömään liikkuessa. Ussalien käynti on tasaista ja väsymätöntä. Puolenpäivän aikoihin klaanilaiset söivät lounaansa, vuorotellen sitä, kumpi käytteli ohjaksia. Matoro oli pakannut matkaansa Kahvion leiväksiä, ja Snowiella oli mukanaan paksu leivänkannikka sekä termoksellinen kuumaa keittoa. Juuri kun parivaljakko oli saanut eväänsä syötyä, he kohtasivat ensimmäiset vastaantulijansa.
Tietä pitkin ratsasti joukkio matoralaisia Ussalien selässä. Rapuajajista ensimmäinen huudahti klaanilaisille: ”Terve teille! Mihin tie vie?”
”Kofo-Koroon”, Matoro vastasi. ”Liikumme Bio-Klaanin asialla.”
”Mihinkäs te?” Snowie pisti väliin.
Matkalais-matoralainen pysäytti Ussalinsa hieman ennen kohtaamista vankkureiden kanssa. ”No sinne Klaaniin, kuinkas muutenkaan. Osa porukasta on halunnut muuttaa sinne jo Bole-Koron tapauksen jälkeen, ja nyt kun meidänkin kulmilla nähtiin skakdeja, niin todettiin että sota on pikkuisen liian lähellä kotia…”
Matoro ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
”Mistä olette kotoisin?” Mustalumi kysyi.
”Ryytilästä!” huudahti ussal-letkan viimeinen. ”Rakkaasta, autioituvasta Ryytilästä!”
Klaanilaiset tiesivät Ryytilästä lähinnä sen, että maankuulu Ryytilän yrttisekoitus tuli sieltä. Kylä sijaitsi Kofo-Koron länsipuolisella rannikolla, ja paikalliset saivat elantonsa pienistä puutarhoistaan. Jos sekin oli tyhjentymässä, niin klaanilaisten ruokakin muuttuisi ankeammaksi, Snowie mietti.
”Osaatko sanoa enempää niistä skakdeista?” Matoro kysyi.
”En, onneksi! Mutta ei parane odotella, että niitä tapaa”, matoran kertoi.
”No, me emme nähneet yhtään tässä suunnassa, että toivottavasti loppumatkanne menee hyvin”, Matoro vastasi. Ehkä joku muu osaa kertoa aiheesta.
Matkalaiset ohittivat toisensa vaihtamatta sen enempiä kuulumisia, hyvästelivät toisensa vain. Klaanilaiset valpastivat kuitenkin katseensa, kenties nämä tienoot eivät olleet niin turvallisia kuin he olivat aiemmin ajatelleet.
Hetken aikaa matka jatkui taas rauhakseltaan, eivätkä klaanilaisetkaan jutelleet sen ihmeempiä, vaan nauttivat kotisaarensa eteläosien maalaismaisemista. Useimpien peltojen elonkorjuu oli jo takanapäin, mutta muutamat myöhäiset larnikset ja neppuset odottivat vielä nostamistaan.
”Mites…” Snowie aloitti taas hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinäkin sait näppeihisi Nimdan sirun. Minullakin meni vähän penkin alle kun löysin yhden.”
”Hetkinen, löysit?” Matoro näytti hetken puhtaasti tietämättömältä, kunnes pinnisteli muistiaan. ”… siis se juttu Ämkoon kanssa? Olen kuullut lähinnä jonkun maininnan. Miten se koko homma siis meni?”
Hymy hiipi Snowien suupieliin. Matoron oli helppo huomata, että lumiukko oli toivonut kysymystä.
”Niin, etsimme yhtä sirua Välisaarilta Ämkoon kanssa, ja siinähän kävi sitten niin, että sillä saarella oli myös nazorakien tukikohta… Ämkoo ei ollut vielä siinä vaiheessa niiden kelkassa, joten hän kyllä piti minut ihan sinänsä turvassa, mutta sitten me hajaannuimme, kun hän priorisoi tehtävää ja minä halusin auttaa paikallisia matoralaisia. Onni onnettomuudessa, niillä matoralaisilla nimittäin olikin se siru! Vaikka eivät kyllä oikein tienneet mistä oli kyse, siinä oli varmaan tapahtunut joku tietokatkos joskus kauan sitten… ja sitten minä sain niiltä sen sirun lahjaksi, ja… öh… annoin sen Avdelle.”
Hetken prosessoinnin jälkeen kuului vastaus.
”… ihanko Avde pyysi kauniisti?” Matoro ei ollut varma, kuinka vakava hänen kysymyksensä oli.
”Ei, kun lähetti sen pelottavan valkoisen miekkanukkensa asialle! Se läpsäisi minua miekalla! Sinäkin… sinäkin taisit muuten kohdata sen?”
”E-ei puhuta siitä. Yritän unohtaa.” Se sai hänet turhauttavankin tietoiseksi mekaanisemman kätensä kylmästä tuntumasta.
”Okei. Mutta sinullakaan ei tainnut mennä Nimdan sirun kanssa ihan putkeen?”
Matoro huokaisi. Mistä edes aloittaisi?
”No… mitä olet kuullut?”
”En minä näistä kamalan tarkkaa kirjaa ole pitänyt, mutta tietysti Kepen kanssa yritämme pysyä jutuista kartalla… niin että, sinä kai löysit yhden Nimdan sirun jostain temppelistä… vai miten se meni… ja sitten vaihdoit sen Abzumon kanssa, vai, eikun… Jossain välissä tappelit sen nuken kanssa..?”
Matoro katseli rapuvankkureita ajavan Snowien mietiskelyä, mutta ei keskeyttänyt. Ehkä tämä on hänelle jonkinlaista Nimdan-löytäjäin ja Marionetin-kohtaajain vertaistukea?
”Ei, hetkinen, jonkun siipaleen athistit antoivat teidän mukaanne? Mutta sitten sinulta jäi yksi siru Metru Nuille… Ja joku ilmalaiva putosi? Miten se nyt oikein meni?”
”No, löysimme yhden Metru Nuilta. Tai no, minulla oli niitä parhaimmillaan kolme, mutta, noh, Makuta Abzumo ja sellaista… Vähänkö surkea reissu.” Snowielle oli melko selvää, että toa lähinnä kierteli ja kaarteli. Ehkä hän ei kyselisi ikävistä asioista. Vaan!
Snowie piiloutui ajurinhattunsa lierin alle pieneksi hetkeksi, mutta ilmestyi pian sen alta muikea ilme kasvoillaan. Se, mitä Matoro oli eniten pelännyt, oli tapahtumassa. Hänestä oli tullut haka tajuamaan, kun hetki lähestyi.
Tällä kertaa Matorolla ei ollut poistumistietä tilanteesta. Ei polttavampia keskustelunaiheita, joihin vaihtaa.
”Kuulin vähän juttua, että tapasit Metru Nuilla… jonkun… tyypin..?”
Ei tekosyytä poistua huoneesta tai lähteä asioille.
”Öö, joo?” Matoro yritti sanoa hyvin kasuaalisti, epäonnistuen siinä surkeasti. ”Yksi vahki vain. Aika outo juttu.”
”Ai yksi vahki vain?”
”Aaah miksi kaikki ovat kuulleet tästä. Okei, aika söpö vahki. Sääli, että olemme jotain tuhannen kilometrin päässä toisistamme joten siitä on turha haaveilla sen enempää!” hän sanoi enimmäkseen vähätelläkseen aihetta kuin siksi, että olisi oikeasti uskonut niin.
Snowie nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisesti. ”Aivan, aivan, suuria tunteita, suurta lempeä. Ei savua ilman tulta, jeh?”
Metafora saattoi mennä täysin ohi? Ainakaan Matoro ei reagoinut siihen. ”No, ehkä tästä haaveileminen on terveellisempää kuin, en tiedä, Nimdan kosmisista voimista… okei, myöskin, jätin yhden siruista Xenille koska luulisi että Metru Nui olisi turvallisempi säilytyspaikka kuin Klaani. Ja minua turhauttaa, kun oletetaan, että jätin sen koska en ajatellut selkeästi! Ei sillä, että satun olemaan lievästi rakastunut samaan henkilöön pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa…”
”Eli…” Snowie piti pienen tauon. ”Eli se on rakkautta?”
”Mitä edes on rakkaus? Mitä järkeä on edes rakastaa jotakuta, joka ei ole osa välitöntä elämääsi?”
Lumiukko nyökytteli päätään hitaasti, kenties näyttääkseen syvälliseltä. Pian hänen oli kuitenkin palattava ajurille sopivampaan elekieleen. Lumiukko suoristi ryhtiään ja käänsi katseensa tiehen. ”Ei kai kukaan järjestä puhunutkaan? Tai siis, mikä nyt on välitöntä… oikeastaan – ja minä en nyt tiedä kuinka paljon tämä on minun ja kuinka paljon Zeeronin ajattelua – mutta kuinka paljon asioilla täytyy olla joku merkitys tai miten niiden täytyy osua kohtalohommiin yksiin, vai voisivatko ne vain olla? Voisiko rakkaus vain olla, ilman mitään välttämättömyyttä? Tai en minä tiedä, ehkä asia näyttäytyy aika erilaisena tyypille, jota seuraa tähti taivaalla.”
Matoro ei vastannut ihan heti, joten Snowie jatkoi.
”Tai siis sanoit itsekin että söpö. Kuinka söpö??”
”Öööh, vähän xialaisen näköinen. Tai, niinhän vahkit ovat… mutta hän on paljon kivempi kuin mitä xialaiset nyt yleensä. On myös aika katastrofi henkilönä? Omistaa hitosti kirjoja. Niin tosiaan, Killjoyn tytär, ei uskoisi!”
Snowie suoranaisesti mykistyi hyvin harvoin ja reagoi yleensä yllättäviin tai pelottaviinkin tilanteisiin pälättämällä niitä näitä. Mutta…
”…Killjoyn tytär?” hän lopulta sanoi, epätyypillisen pitkän tauon jälkeen.
”Öh, Killjoy ja sen vaimo rakensi Xenin. En minä tiedä miten se toimii.”
Snowie hieroi hetken leukaansa. ”Kyllä… kyllä sen niin täytyy olla että… että tämä on… tosi iloinen juttu! Iloisia perheuutisia!”
Matoro mietti hetken, kuinka paljon kertoisi. Sen, että mainitun vaimon sielu on nyt osa psykopaattia, joka yrittää tuhota maailman? Vai että Killjoysta on tullut kansainvälinen terroristi?
”Öh, joo, iloisia perheuutisia”, hän lopulta vastasi. Hän päätti luikahtaa tilanteesta ”tarkastamaan” jotakin vankkurien takaosasta. Troopperin ryhmältä saadut rintamaraportit olivat juuri sopivaa lukemista, kun mielen halusi muualle.
Seuraavien matkantekotuntien ajan klaanilaiset saivat kuunnella hiljaisuutta ja lintujen laulua. Iltapäivän aikana vastaantulijoitakin oli vähänlaisesti, muutama etelän kylien matoran ja yksi peikko täyden kalakuorman kanssa. Istuskellessaan vankkurien takaosassa Matoro katseli loittonevaa kalakauppiasta. Vaikka Bio-Klaani oli monimuotoisimpia paikkoja, joissa toa oli koskaan käynyt, ympäröivä maaseutu oli melkoisen matoran-voittoista.
Kun tie vei vankkurit pienen metsikön läpi, oli Matoro huomaavinaan varjoissa skakdin hahmon. Se osoittautui kuitenkin nopeasti vänkyräksi katajaksi, ja Mustalumi päätteli olevansa riittävän seikkailunjanoinen ja tylsistynyt palatakseen taas vankkurien etuosaan, vaikka sitten keskustelemaan suhteestaan Xeniin. Matoro loikkasi alas vankkureilta ja kiskoi itsensä muutamalla hölkkäaskeleella ajurinpenkin tasalle. Onnekseen hän huomasi Snowien huomion olevan seuraavissa vastaantulijoissa.
Tietä pitkin kulki kaksi matoralaista, joiden rinnalla mönki jonkinlainen punainen liskorahi. Muhkealla matelijalla oli harittava katse ja täysi kuorma sälää selässään: oli lamppua, oli tynnyriä, oli juureskimppua… lisko oli selvästi täyteen lastattu, vaikka kyllä matoralaisetkin olivat liikenteessä runsailla kantamuksilla. Kävelijöistä ensimmäinen, jolla oli ruskea mahiki ja sininen tötteröhattu, vilkutti vastaantulijoille. ”Terveeks!”
Seurueet vaihtoivat keskenään kuulumisia, mutta mitään uutta tietoa klaanilaiset eivät seudun tilanteesta saaneet. Matkalais-matoralaiset kertoivat olevansa kauppamatkalla, eivätkä olleet edes kiinnostuneet myymään klaanilaisille mitään kuormasta. Kaupungista sai kuulemma paremman hinnan, ja sitä paitsi osa lastista oli jo korvamerkitty kaupungin kauppiaille, ja olisi viheliäinen rupeama selvitellä näin tien päällä, mitä tavaraa sopi myydä.
Matoro kiinnitti huomiota siihen, että matoralaiset olivat koko keskustelun ajan valppaina ympäristön suhteen. Erityisesti akaku-kasvoinen ta-matoralainen piti katseensa metsän laidassa, piippua sytyttäessäänkin. Vaaraa ei näkynyt, mutta tunnelma tien päällä oli varautunut.
Snowie kiinnitti huomiota siihen, että matoralaisten liskojuhta söi pysähdyksen aikana tienposkesta pensaallisen kukkia. Näppärä matkasalaatti.
Kofo-Koro
Myöhäisillasta he olivat jo aika lähellä Kofo-Koroa, kun kylä tuli näkyviin pienen harjanteen takaa, sen verran matalia olivat sen rakennukset. Osa alati lähenevän kylän taloista oli kupolimaisia, osa taas harjakattoisia, mutta suuria rakennuksia olivat vain temppeli ja kaupungintalo kylän keskellä ja viljamakasiini sen laidalla. Mikään niistä ei näyttänyt siltä, että ne toisivat turvaa vihollisen hyökätessä, Matoro huomasi ajattelevansa. Eikä Kofo-Korossa ollut muurejakaan, aita vain pitämään husi-kanat sisäpuolella.
Koron kokoa oli entistä vaikeampi arvioida, koska siellä oli selvästi paljon enemmän väkeä kuin mitä talomäärästä olisi voinut päätellä. Rapuvankkureita ja telttoja oli kasattu ”keskustan” ympärille. Osa pakolaisista oli asettunut kodiksi, ainakin toistaiseksi, kun taas toiset olivat eittämättä jatkamassa matkaa itään.
Klaanilaisten yritys päästä kärryillä pidemmälle vaikutti tuhoon tuomitulta, kun kaduilla oli jo kaikenlaisia menopelejä omasta takaa. Snowie yritti hetken ohjata heidän laitteensa läpi, mutta kolmannella yrityksellä kaksikko päätti luovuttaa ja luottaa siihen, että Klaanin siniravulla varustetut vankkurit jätettäisiin rauhaan, vaikka he jalkautuisivatkin.
”Lukiko siinä, missä rukikorolaiset tapaisivat meidät?” Matoro kysyi.
Snowie kaivoi tehtävälappusen laukustaan ja tihrusti hetken. ”Ei… mitäs tehdään?”
”No, aloitetaan temppeliltä. Olen ehkä tavannut kylän turagan joskus? Tai sitten se oli joku naapurikylä. Vähän noloa, etten muista.” Ei näillä seuduilla tullut paljoa käytyä, silloin kun kaikki oli vielä hyvin…
Kaksikko loikkasi ajurinpenkiltä maahan ja lähti kävelemään kohti temppeliä. Ussaleita he eivät kytkeneet liekaan, he olivat oppineet luottamaan näihin rapuihin. Väkeä oli tosiaan liikenteessä melkein kuin Klaanin kaduilla.
”Minä kun luulin, että saaren väki oli kokoontumassa Bio-Klaaniin…” Snowie oli ymmällään. ”Mutta täällähän on ihan sama tilanne kuin kotona!”
Matoro ei vastannut heti mitään, katseli vain. ”Onhan tämä suuri saari, ja väkeä on lopulta aika paljon. Kaikki tuskin haluavat Bio-Klaaniin, tai ainakin pysyvät sieltä poissa mahdollisimman pian.”
Snowie näytti hämmentyneeltä ja katseli ympärilleen. Ne muutamat matoralaiset, jotka vastasivat hänen katseeseensa, näyttivät olevan ihmetyksissään hekin. Muutaman kasvoilla kävi hetkellisen hämmennyksen jälkeen häivähdys älynvälähdystä – aivan kuin he olisivat tajunneet jotain Snowien nähtyään.
”Tuota, olen kuullut että sinä olet eräänlainen anekdootti näillä päin”, Matoro kuiskasi. ”Niillä on siellä Klaanissa kaikkea outoa, kuten elävä lumiukko…”
”Ahaa…?” Snowie rapsutti takaraivoaan.
”Taitaa valitettavasti liittyä siihen, että kaikki eivät halua Klaanin kaupunkiin. Jotkut pitävät… tavanomaisemmista asioista.”
Muutama matoralainen tervehti Matoroa, joka vastasi kiusaantuneena nyökäten. Se oli suhteellisen tavallinen reaktio saarella, missä monet Klaanin toista olivat kansan suussa sankareita. Ja oikeastaan syy miksi hän piti enemmän sivukaduista.
Tällaisessa syrjäisemmässä paikassa, missä klaanilaiset ja toat olivat harvinaisempia vieraita, katseet olivat yleensä tasainen yhdistelmä kunnioitusta ja huolta – koska toilla oli taipumus saapua vain, kun jotakin ikävää tapahtui.
Näistä ulkopuolisista reaktioista huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä, Matoro mietti – Snowie aloitti vastaantulijoille juttelemisen, ja kyseli ruki-korolaisten sijaintia. Melko pian kävi ilmi, että kalakylän väki ei ollut vielä saapunut, vaan olisi odotettavissa vasta huomenna. Hetken mietittyään parivaljakko päätti joka tapauksessa käydä tapaamassa kylän johtajaa – varsin mukava, joskin hyvin huolestuneelta vaikuttanut ilman turaga – ja kysellä tältä tarkemmin pakolaisten määrästä, kylän ruokavarastoista ja sensuuntaisesta.
Nukkumapaikkaa sen sijaan ei löytynyt. Sellaisesta luksuksesta kuin ”sängyt” ei voisi haaveilla tänäyönä. Onneksi ilta vaikutti melko leudolta, eikä pieni kylmyys vaivannut heitä (tai ainakaan toista heistä, sillä Snowie oli nopea tarkentamaan, ”ettei ole itse asiassa varsinaisesti lumiukko.”)
Kaksikko päätyi nukkumaan vankkurien katolla. Matoro loikoi makuualustaksi kaivetulla viltillä kädet selkänsä takana ja katseli tähtitaivasta. Sen tuijottaminen sai hänet hymyilemään pienemmän Umbran kanssa suoritetun tähtijahdin jälkeen. Hän miet-
”Hei pelataanko ennustusta?” Snowie keskeytti hänen ajatuksensa.
”Ennustusta? Että mitä?”
Snowie kierähti selältään kyljelleen Matoroa kohti. ”Ai niin, unohdan aina välillä, että kukaan ei osaa pelata ennustusta. Tai siis kukaan paitsi minä ja Kepe! Me olemme leireilleet aika paljon, ja hän on sitten kertoillut minulle tähdistä kaikenlaista, mitä mata-kansa niistä lukee. Kepelläkin on kaukoputki, tiesithän sinä? Mutta tosiaan, Kepe kertoi minulle kaikenlaisia ennustusjuttuja, mutta sitten päätimme, että on ehkä hauskempaa keksiä niitä vähän niinkuin itse.”
”… miten sitä sitten pelataan? Ihan vain keksit ennustuksia? Eikö se ole vain… tarinoiden keksimistä?”
”Ah, no siis! Ennustuksen pelaamisessa käytetään tähtien merkityksiä, mutta jos se on vaikeaa tai tylsää niin sitten ei käytetä. Se on vähän niinkuin askartelua! Ensimmäisenä ennustaja aloittaa meidän tähdestä… eikun. Niin, me olemme aina aloittaneet Kepen tähdestä, mutta me voimme kyllä aloittaa sinun tähdestäsi tällä kertaa. Joka tapauksessa on hauskaa että aloituspiste liikkuu, niin saadaan aina eri ennustukset. Mutta sitten katsotaan siitä sellainen suunnilleen suora viiva tuolle isolle, tiedätkö tuolle punaiselle tähdelle, ja katsotaan mitä tähtiä siihen väliin osuu. Niinkuin vaikka, hau-kuvio, ja vesitähti, ja aamuntähti… ja sitten keksitään niistä ennustus! Kuten että ’Kepe, sinä tulet suojautumaan vedeltä… aamulla!’ Okei, vähän hölmö esimerkki, keksisinköhän parempaa…”
”Eikö ihan oikea ennustaminenkin toimi noin… tai siis, onhan niillä isot tähtikartat ja pyhät tekstit… mutta sama ajatus? Liikkuvien tähtien suhde muuhun taivaaseen?”
Snowie näytti mietteliäältä. ”Niin, kyllähän me saimme idean tähän siitä, kun Kepe yritti selittää minulle miten noita tähtiä oikeasti luetaan…”
”Ööh, en minäkään tiedä miten se oikeasti toimii, kai sitä on turagana aikaa opetella”, Matoro sanoi aavistuksen poissaolevana. ”No onko mikään noista ennustuksistasi toiminut?”
”Ei! Tai siis, ehkä sattumalta joskus myöhemmin, mutta me tosiaan pelaamme ihan omaksi huviksemme, emme me… hmmm. Luuletko sinä, että sinun pitää joskus osata ennustaa oikeasti? Kun sinusta…. tulee… turaga?”
”Öh, mistä minä tietäisin, en ole vielä siellä asti. Olen käyttänyt tähtiä lähinnä… öh, konkreettisemmin… tiesitkö että löysimme Umbran toa-tähden taivaalta?”
”Joo! Tai siis en! Tai siis… kuulin että Umbra on elossa! Mutta en tiennyt että se tehtiin tähden kautta, tai että sinä teit sen!”
”Öh, minä ja se… matoran joka sanoo olevansa Umbra?… mutta niin, ehkä se on tähdistä ennustamista konkreettisimmillaan.”
Snowie näytti mietteliäältä köllöttäessään siinä vankkurien katolla. ”Mahti homma että saimme tietää Umbrasta, ja siis että hän on kunnossa! Mutta… se ei ehkä ole varsinaisesti ennustamista, vaan… nykyistämistä… tai siis tiedon hankkimista nykyhetkestä. Mutta tulevaisuuden ennustaminen, se kuulostaa vaikeammalta.”
”Mutta sitähän ennustaminen yleensä on – yritetään saada tietoa omasta kohtalosta, sillä hetkellä. Ja ehkä tehdä fiksumpia valintoja sillä tiedolla.”
”Hmm… jotain tällaista Kepekin minulle kertoi. Siksipä ennustuspelin loppupistekin oli tuo punainen tähti, se kai liittyi jotenkin kohtaloon, eikö?”
”No, yleensä tavallinen ennustaminen aloitetaan siitä. Se matkaa ympäri taivasta, lähestulkoon satunnaisesti ja riippuen siitä, missä tähdistössä se on minäkin aikana, erilaisia vihjeitä se antaa. En kyllä tiedä sen tarkemmin siitä itse tulkitsemistesta.”
”No sehän on aika lähellä ennustuspeliä, sitten. Mutta…” Snowie piti mietteliään tauon. ”…miksi se on punainen?”
Jaa-a. Se oli kyllä aika hyvä kysymys, Matoro mietti.
”Ehkä se on tulipallo?”
”Ehkä… onko punainen kohtalon väri, jotenkin?”
”Miksi kohtalolla edes olisi väri?”
”Niin… välillä minusta vain tuntuu, että värit ovat hurjan merkityksellisiä, tai ainakin niiden jotenkin pitäisi olla. Ja kun kohtalokin tuntuu niin tärkeältä jutulta, kun Isä Rusko ja muut sanovat että se määrittelee kaiken – ja kaikki on aika paljon – niin pitäisikö sillä sitten olla väri. Mutta sitten taas toisaalta jotkut sanovat, tai siis ainakin Zeeron sanoo, että oma kohtalo määritellään itse, ja että Nimda liittyy siihen, ja Nimda on sininen, niin olisiko se sittenkin sininen? Tai siis… minä en suoraan sanottuna ihan kamalan hyvin ymmärrä, onko kohtalo punaisesta tähdestä luettavissa oleva juttu, vai onko kohtalo sinisillä taikasiruilla itse piirrettävä asia. Mikä se edes on…. Matoro, mitä sinä ajattelet kohtalon olevan?”
Yötaivasta tuijottelevalla Matorolla kesti hetki rekisteröidä, että puhetulvan perään oli isketty kysymys. Aika iso kysymys.
”Varmaan niin kuin tie tai joki? Sen mukaan kulkeminen on helpompaa kuin että ei…”
”Kuulitko muuten, että kun me evakuoimme pohjoisen väkeä ja nazorakit ampuivat ohi, niin ne pommittivat Rapujoen niin reikäiseksi, että siihen muodoistui uusi järvi? Kesti aika kauan että se täyttyi, niin Rapujoki oli aika surullinen puro pari päivää… Figan kukat meinasivat kuolla! Voikohan kohtalolle tehdä samoin? Pistää sen katkolle tai vaihtaa uomaa? Jos se on kuin joki?”
Mitenköhän Nimda asettuu tähän metaforaan. Patoaako se Kohtalon joen, vai hajottaako se sen tuhansiksi pienemmiksi virroiksi?
”No, kun sota on ohi, meille jää siitä uusi järvi. Nuikorolaiset voivat muistella siinä luistellessaan, että jäipähän sodasta joku hyväkin asia”, Matoro mutisi ja jatkoi tähtiin tuijottamista ja puhui puoli-itsekseen. ”Osaisikohan Oraakkeli lukea tähdistä kohtaloita? Eivätkö oraakkelit ole sellaisia tulevaisuuden näkijöitä?”
”Oraakkeli… odotas, olikos hän sama kuin Ennustaja?”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Ennustaja?”
”Niin. Ennustaja, Bio-Klaanin Hyveiden Näivettäjän kirkon maltillisen siiven päämies. Manalalainen uskontokunta, suorittavat riittejään siinä samassa varattavassa kabinetissa, missä Kapura piti teille niitä roolipelisessioita.”
”Mitä?”
”Niin niin, seurakunta on pieni, mutta innokas ja omistautunut, ja tekee ansiokkaasti diabolityötä. Jäseniä on alle 20, mutta he saivat kerättyä evakoille melkein yhtä paljon telttoja kuin Suuren Hengen seurakunta. Kuulemma! Ennustaja on Isä Ruskon hyvä ystävä.”
Matoro käänsi katseensa taivaankannesta keskustelukumppaniinsa.
”… mutta osaako hän ennustaa?”
”En itse asiassa tiedä. Ehkä se on vain hänen nimensä, tai koodinimensä, tai jotain.”
”Niin tämä on varmaan eri henkilö. Oraakkeli on yksi athisti. Äh, ei se ollut tärkeää.”
”Okei!”
Snowie suoristi hattunsa lieriä. Se oli mennyt pötköttäessä kurttuun. ”Sori jos olin vähän sekava noiden värien kanssa äsken. Punainen määrätty kohtalo ja sininen itse valittu kohtalo… en tiedä mikä minuun iski. Zeeron sanoi, että kannattaa joskus lausua tällaisia intuitiivisia juttuja ääneen.”
Toivottavasti tämä vitsi ei mene liian pitkälle, sieniukko on sentään vähemmän esiintyvä sivuhahmo.
”No mutta”, Snowie kohautti olkapäitään. ”Lempivärini on varmaan joka tapauksessa vihreä. Sen kosminen merkitys on Kepe.”
Matoro oli aika pitkään hiljaa. ”… niin että suuret kosmiset merkitykset ovat Kohtalo, vapaus ja… Kepe?”
Lumiukko nyökytteli, kaikesta päätellen hyvinkin tyytyväisenä itseensä.
”Entä keltainen, eikö se ole yksi pääväreistä?”
”Selviää varmaan ajan kanssa. Hei, pelataanko sitä ennustusta?”
Matoro eläytyi hetkeksi Kepen elämään. Heillä oli tavallaan aika paljon yhteistä, klaanilaisia jään toia kun olivat. Molemmat olivat kiinnostuneita oppimaan uutta ja näkemään uusia paikkoja, mutta toisaalta heidän taitoprofiilinsa olivat melko erilaiset. Juuri nyt Matorosta kuitenkin tuntui siltä, että suurin ero hänen itsensä ja Kepen välillä oli tottumus Snowieen matkakaverina.
”Eli mitenkä se alkaa? Toa-tähteni löytämisestä?”
Snowie nyökkäsi.
Sen Matoro löytäisi vaikka silmät kiinni. Toa-tähti oli tietysti aina melko lailla pään yläpuolella, ei tismalleen, mutta sinne päin. Se erottui aavistuksen verran sinertävänä verrattuna muuhun tähtitaivaaseen – heikko väri oli niiden epäsäännöllisen liikkeen lisäksi toinen tapa erottaa toa-tähdet. Klaanin saaren yllä levittäytyvä tähdistö oli tietysti tavallista värikkäämpi ja kirjavampi, kun sieltä erotti niin monen toan tähdet. Matoro osoitti yhtä tähteä tuosta joukosta.
”Tuo tuolla, tuo kirkas ja hailakan sininen”, Matoro osoitti. Tähden osoittaminen ei ollut erityisen hyödyllistä, mutta jokseenkin kokeneena tähtitaivaan katselijana Snowie kyllä löysi sen. Ei siitä ollut Kepen tähteen kovin paljoa matkaa.
”Ja sitten… Initoi on tuolla”, Matoro veti kuvitteellisen viivan omasta tähdestään siihen punaiseen. ”En tiedä, tunnistanko noita kaikkia kuvioita tuossa välissä.”
Snowie tihrusti toan osoittamaan suuntaan. ”Tuo ensimmäinen taitaa olla suomustetun riuttarosmon tähdistö. Ehkä saamme ison kalansaaliin? Päätetään mieluummin niin, eikä esimerkiksi siten että meidät suomustetaan.”
”Ainakin olemme menossa kalastajaseudulle. Tuon seuraavan minä tunnistan, se on Vantorin Sirppi. Sanotaan, että se syttyi taivaalle silloin kun Toa Jovan ja Viisi muuta sankaria täyttivät kohtalonsa.” Matoro piti pienen tauon, ja muisteli legendaa. ”Eikö tuo ole nyt vähän dramaattinen tällaiselle matkalle? Luulisi, että se ennakoisi suuria tekoja tai taisteluita.”
Lumiukko nielaisi. ”Voisiko sillä olla jotain muita merkityksiä? Taistelutähdistö kuulostaa pahalta.” Ennen kuin Matoro ehti vastata, Snowie kuitenkin innostui. ”Hei, hei, tuo seuraava on tuttu! Tuo mikä on juuri ennen punatähteä. Se on Turaga Seldon Sauva. Tiedäthän, Seldo oli suurin esiaikojen Viisaista, se jonka sanotaan keksineen itse ennustamisen, eli oli vähän niin kuin ensimmäinen ennustuspelin pelaaja. Mutta kyllä hän keksi paljon tärkeämpiäkin asioita, niin kuin hiivaleivän.”
”Ehkä se tarkoittaa jotakin suurta oivallusta tai uuden tiedon löytämistä?” Matoro mietti.
”Tai hiivaleipää.”
Yö oli muuttunut yllättävän kylmäksi loppua kohden. Snowie, joka näytti vielä nukkuvan, oli näköjään kaivanut päälleen vankkurin pehmusteina olleet turkiksetkin. Viluinen lumiukko, Matoro virnisti mielikuvalle noustessaan. Vesipullon korkin alle oli muodostunut toinen, jäinen korkki yön aikana.
Matoro ei viitsinyt herättää Snowieta, ja otti vapauden kaivaa tämän laukusta retkikeittimen, jota lumiukko oli ylpeänä esitellyt tälle eilen jossakin matkan viimeisellä kolmanneksella.
Pieni lämpökivellä varustettu ja veivattavalla kammella toimiva aparaatti osasi keittää vettä, mikä oli sellaisena koleana aamuna yksi parhaita kuviteltavissa olevia taitoja. Heillä oli eväspaketissa mukana jonkin verran jotakin teetä. Ilmeisesti jotain korviketta, yrttiä mitä kasvoi Lehu-metsässä, koska oikean teen saaminen oli muuttunut aika hankalaksi.
Teemuki kädessä ja puoliksi viltin alla oli hyvä seurailla heräävää Kofo-Koroa. Aikaisimmat olivat jo lähteneet itää kohti heidän ohitseen, ja katosivat aamu-usvaan. Sellaisissa hetkissä oli jotakin ihastuttavan yksinkertaista, olivat Matoron mietteet. Sellaiset hiljaiset aamut taivasalla olivat ainaisten seikkailujen parasta – mutta helpoiten unohdettavaa – antia.
Juuri kun toa oli saanut kupposensa tyhjäksi, Snowiekin alkoi heräillä. He söivät yhdessä aamiaisen ja laskeutuivat menopelinsä katolta valmiina kohtaamaan päivän. Ennen liikkeellelähtöään he vielä ruokkivat ussalit – erityisen limaista merilevää suoraan Visulahdesta.
Klaanilaiset tarpoivat torin kulmille. Kofo-Koron markkinat olivat kylän kokoon nähden suuret, sillä se oli keskeisellä sijainnilla ja perinteinen kauppapaikka. Klaanilaiset otaksuivat sen olevan paras paikka tavoittaa Ruki-Koron väki, kunhan nämä saapuisivat. Jos kalastajat olisivat varhain liikenteessä – ja kalastajat yleensä olivat – he saattaisivat ehtiä Klaanin kaupunkiin kohtuulliseen aikaan illasta. Eikä Matoron ja Snowien odottelu pitkäksi osoittautunutkaan: he seurasivat Kofo-Koron heräilevää torielämää alle tunnin verran, kun aukion laidalle jo ilmestyi useita mahi-vuohien vetämiä vankkureita. Siniset matoralaiset tuntuivat hieman eksyneen oloisilta maakulkuneuvoissa, jotka oli kalapalkkiota vastaan lainattu Ryytilän rahtiasemalta sopimuksen mukaisesti. Ensimmäisessä vankkurissa istui kahden sinisen plyysityynyn muodostamalla valtaistuimella vanha turaga yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin punainen olkanauha. Seuraavia ohjastivat lammasmaisesti torin vilinää seurailevat ryytiläiset vuohikuskit, osa heinänkorsi suussaan, osalla myös yksi kalakylän asukkaista kyydissään. Viimeisenä käveli pitkä veden toa kattavasti erinäisin ulokkein koristellussa haarniskassaan.
Torin reunalla olleet klaanilaiset huomasivat tulijat nopeaan, eipä paikalla ollut montaa muuta toan pituista hahmoa ensinkään. Matoro tökkäisi Snowieta ja heilautti kättään rukikorolaisten suuntaan. Hän ohitti leivonnaisia myyvän kojun ja tuli tervehtimään toista toaa ja tämän seuralaisia.
”Hei”, hän viittoi. Matoro muisti tavanneensa Nautildan joitakin vuosia sitten, kun suurimmat ongelmat tällä seudulla koskivat merirosvoja ja rahi-petoja.
”Joo, moikka vaan minunkin puolesta!” Snowie lisäsi.
Pormestarin nauhaa kantava sininen turaga näytti hieman nyreältä, kun Matoro oli osoittanut huomionsa ensiksi viimeisenä tulevalle toalle. Hän oli kun ei olisi huomannutkaan klaanilaisia. Nautilda sen sijaan kosketti kädellään pitkän kypäränsä otsaketta ja tervehti jään toaa.
”Huomenta”, hän sanoi ytimekkäästi.
Matoro tajusi etikettinsä olevan hieman ruosteessa – hän ei ollut viime aikoina ollut paljonkaan tekemisissä perinteisten arvojen turagoiden kanssa – mutta ennen kuin hän ehti tehdä diplomaattista korjausliikettä, Snowie avasi suunsa.
”Hauska nähdä koko kööriä! Teillä olisi kuulemma kalaa myytäväksi, ja meillä on, odottakaas…”
Muut seurasivat vaiti, kun lumiukko kääntyi klaanilaisten rapuvaunujen puoleen ja kaivoi sen takaosasta monta pitkää ristiakselia täynnä rattaita.
”…millä maksaa! Ja sitten tietty olisi varmaan hyvä jutella mitä tehdä sotajuttujen kanssa.”
Snowie ei oikein tiennyt, mitä tekisi pitkillä rahatangoilla, joten hän laski ne kömpelösti maahan.
Ruki-Koron turaga ei sanonut vieläkään mitään, mutta hänen hyvin tuntevat huomasivat kyllä, miten tämän katse vetäytyi magneetin lailla kohti Bio-Klaanin varallisuutta.
Matoro astui hieman eteenpäin ja nyökkäsi Ruki-Koron johtajan suuntaan. ”Turaga”, hän nyökkäsi ja yritti sammuttaa kuvaannollista tulipaloa. ”Voimmeko keskustella seudun tilanteesta teidän kanssanne?”
”Se on ymmärtääkseni tämän tapaamisen tarkoitus”, sanoi turaga rauhallisesti, ”eteläisten kylien välisten kauppasuhteiden toteuttamisen ohessa.”
”Voimme kertoa läheisen merialueen tilanteesta, jos teillä on annettavana tilannekatsausta mantereen puolesta”, sanoi Nautilda.
”Meillä on suhteellisen hyvä käsitys Nui-Koron ja Lehu-metsän tilanteesta”, Matoro vastasi. Heillä oli jossakin vankkurin mukana useita Troopperin väen Klaaniin lähettämiä tiedusteluraportteja, mitä Matoro oli painanut mieleensä matkan aikana. Hän olisi kyllä mieluummin ollut tekemässä niitä kuin puhumassa niistä. ”Siirrymmekö toisaalle torilta puhumaan?” hän kysyi Turagalta.
”Eikö raatihuoneella ole Sinivihreä Huone tälläisia tilanteita varten?”
”Eikö?” kysyi Matoro ihmeissään. ”Tai siis voihan siellä olla?”
”Siellä on ja siellä nämä kai yleensä hoidetaan, kuskit voivat alkaa lastaamaan tavaroita jo”, sanoi Nautilda. Raatihuone oli puinen rakennus, joka oli varmaankin kylän suurin, mutta Klaanin kaupungissa se olisi kadonnut muiden kattojen joukkoon. Siinä oli pieni pyöreäkupuinen kellotorni keskellä – universaali raatihuoneen merkki. Porstuan vasemmalla puolella oli Raatikamari ja oikealla Sinivihreä Huone. Antiikkihuonekalut olivat suurimmaksi osaksi matoran-kokoa, mutta lainaamalla kaksi tuolia Kamarin puolelta saatiin kolmelle suuremmalle neuvottelijallekin istuimet. Ketään ei tuntunut suuremmin kiinnostanut joukkion tunkeutuminen hallintorakennukseen, vahtimestari vain nyökkäsi ja jatkoi ristisanatehtävänsä ratkomista.
Matoro avasi tilanteen asettamalla pöydälle kartan saaren eteläisistä maista enemmän omaksi avukseen. Hän oli omimman alansa ulkorajoilla, mutta ei antanut sen haitata.
”Jos minä avaan ensin tilannetta sellaisena, kuin me sen Klaanista näemme”, hän sanoi ja katsoi rukikorolaisia. ”Kuinka paljon olette kuulleet Nui-Koron tapahtumista?”
”Tiedämme, että he ovat evakuoineet kyläänne, samoin kuin muukin saaren pohjoisosan asutus. Ja että Nazorakeilla on varuskuntia Suurkylän läheisyydessä. Näillä alueilla niistä ei ole tehty havaintoja”, sanoi Turaga.
Matoro nyökkäsi. ”Ne eivät ole vielä uskaltautuneet voimalla Lehu-metsään. Meillä on siellä melko vahva joukko klaanilaisia, ja organisoimme kaupungin taistelukykyistä väkeä parhaamme mukaan. Nähdäksemme me pystymme käymään sissisotaa metsässä pitkäänkin, minkä pitäisi estää nazorakien suuremmat liikkeet etelään.”
”Ja mitä Nazorakit taivoittelevat? Koko saaren vai Bio-Klaanin valtausta?” Pormestari kysyi.
”Me emme tiedä tarkalleen”, Matoro myönsi. ”Toverini tässä oli yhdellä Nazorakien valtaamalla saarella tästä etelään, missä kuulemma koko väestö oli orjuutettu?”
”Joo, tosiaan…” Snowie mutisi. ”Meno siellä oli aika ankea. Tapiirikin oli pistetty pakkotyöhön!”
”Tapiirikin?” kysyi yksi rukikorolaista kauhuissaan.
Lumiukko nyökytteli vakavana. ”Nyt se kyllä asustaa kotilinnassa. En ole nähnyt sitä vähään aikaan, mitä lie kolttosia keksinyt…”
”Huh.”
”On myös mahdollista, että Nazorakeilla on jotakin oudompia tarkoituksia, mutta sen imperiumin koko historia on yhtä ja samaa – ne tulevat saarelta saarelle, ja kuluttavat saaren loppuun ennen kuin ne siirtyvät seuraavan uhrin kimppuun. Minun on vaikea nähdä, että heillä olisi halua kompromisseihin”, Matoro puhui.
”Ja entä skakdit?” kysyi Nautilda. ”Jos ette ole unohtaneet, niin tiedätte, että meillä on sakki niitä sotavankeina pakkaamon kellarissa. Pelastimme ryhmän teikäläisiä niiltä ei kovinkaan kauan aikaa sitten. Ne tuntuvat pitävän läntistä osaa saaresta, mutta ne eivät vaikuta erityisen hanakkailta siirtymään määrätietoisesti kohti rannikon viimeisiä kyliä.”
”Kenraali Gaggulabion komppania on, tuota, vanhoja tuttuja”, Matoro olisi naurahtanut, ellei tilanne olisi ollut kuolemanvakava. ”Mitä minä heistä tiedän, niin he tekevät vain sen vähimmän, mitä he voivat. Hyvä palkkasoturikapteeni ei uhraa miehiään, jos voi sen välttää. Luulen, että ne nauttivat palkkaa nazorakeilta ja yrittävät lähinnä päästä helpolla, ja keskittyvät mieluummin ryöstämään helppoja kohteita kuin haastamaan oikeasti puolustettuja paikkoja. Ainakin toistaiseksi.”
”Sopii mielikuvaa, minkä heistä sain. Saimme myös sotasaaliiksi muutaman niiden moottoripyörän.”
”Ja nyt ne syövät kahden kyläläisen verran kalatuotteita taakkanamme”, sanoi turaga.
Ei tosin mitään sellaista, mitä itse suostuisit syömään, mietti Nautilda tietäen kuitenkin, ettei sitä kannattanut sanoa ääneen.
”Me voimme kyllä keksiä vangeille jotakin tekemistä kaupungissa, jos niistä on teille harmia”, Matoro ehdotti vilpittömästi.
Seurasi hankala hiljaisuus. Nautilda ja hänen turagansa eivät voineet mitenkään suostua tähän tarjoukseen. Kummallakin oli ylpeytensä kylästään, vaikka ylpeys olikin laadultaan erilaista. Toa piti kylänsä historian ensimmäisiä sotavankeja merkkinä tyrskynratsastajiensa kyvykkyydestä – ja mietti sotavankien mahdollista arvoa neuvottelutilanteessa Allianssin kanssa. Turagalle olisi ollut mieluisampaa, jos haisevan pakkaamon haisevassa kellarissa ei olisi lainkaan haisevia skakdeja syömässä perkeitä, mutta vankien luovutus Bio-Klaanille ei tullut arvovaltapoliittisista syistä mieleenkään.
”Pärjäämme sotavankiemme kanssa, kiitos kysymästä”, vastasivat vanha ja nuorempi nainen yhteen ääneen ja katsahtivat kiusaantuneina toisiaan.
Matoro nyökkäsi ja koki parhaaksi liikkua nopeasti seuraavaan asiaan. ”Onko kylänne suunnalla ollut viime aikaisia havaintoja skakdeista? Tai nazorakien laivastosta?”
”Skakdien laivoja on näkynyt joskus kauempana rannikoista, mutta ne eivät ole olleet aktiivisesti vihamielisiä. Niitä ei aina erota alueen perinteisestä laivakannasta. Nazorakit taas tunnistaa helposti – niiden laivat ovat merelle vieraita ja ne ampuvat kysymättä. Alkusyksystä niitä oli enemmän, ja mietimme vakavissamme, kutistuvatko turvalliset pyyntivedet olemattomiin. Mutta nyt on ollut rauhallisempaa. Emme ole nähneet mitään pariin viikkoon, ja sanovat, että niiden isoin rautalaiva on seilannut kokonaan muille vesille”, raportoi Nautilda.
”Saartorengas on löyhentynyt myös meidän suunnassamme”, Matoro varmisti. ”Lentäjämme ovat varmistaneet, etteivät pystyneet paikantamaan niiden lippulaivaa, Rautasiipeä, mistään lähivesiltä.” Matoro mietti hetken, olivatko Ruki ja muut vangit edelleen aluksella – mutta ymmärsi, ettei asiaa kannattaisi ottaa puheeksi rukikorolaisten kanssa.
”Ja siis, tuota”, Snowie liittyi taas keskusteluun, ja kaivoi klaanista mukaansa saamat paperit esiin. ”Yritämme saada selvyyttä lounaisen tienoon asukkaiden suunnitelmista laajemminkin. Te nyt tietysti edustatte vain Ruki-Koroa, mutta minulla lukee täällä papereissa, että… Bole-Korosta on tullut kymmenisen evakkoa, Lehu-Korosta vähän enemmän, Ryytilästä ja Han-Korosta muutama tyyppi… mutta osaatteko sanoa, millä aikataululla näiltä main ollaan liikkumassa Bio-Klaaniin turvaan? Kun pohjoisen ja Kiltainmaankin väki alkaa olla meillä. Vastaantulevan liikenteen perusteella jotkut matkalaiset ovat evakuoitumassa parahultaisesti, mutta aika paljon liikkeellä oli myös väkeä, joka ei näyttänyt kiirehtivän.”
Lumiukon valkoinen sormi liikuskeli neuvonpitolaisten keskelle levitetyn kartan yllä ja naputteli paikkoja niistä puhuessaan.
Turaga hieroi leukaansa ja katsoi karttaa. ”No, maalaiset liikkuvat minne haluavat omalla tahdillaan”, tämä sanoi nyrpeänä, ”tämä saari kuuluu vielä niin sanottuun vapaaseen maailmaan.”
”Nuo kylät eivät ole vielä Allianssin hallinnassa, mutta vihollisen tukikohdat uhkaavat niiden ympäristön elämää”, sanoi Matoro avuliaasti.
”Saamme niistä vierailijoita silloin tällöin. Mutta… Bio-Klaanin turvaan? Liikkumassa? Oletatteko, että kaikki kansat haluavat sinne? Kuinka paksut ovat muurinne – ja kuinka ruokitte koko saaren ilman pohjoisen peltoja ja lounaan kalavesiä?”
Snowie nojautui hämmentyneenä taaksepäin. ”Oho, en ollut ajatellut sitä noin. Onhan meillä vähän ahdasta ja tietysti se on ruoan riittämisen kannalta kätevää, että olette vielä kalavesillänne, mutta luulin että tahdotte kuitenkin Tawan suojelukseen…”
Matoron oli pakko myöntää itselleen, että rukikorolaiset olivat aivan oikeassa, ja että se oli ehkä Klaanillekin parempi, jos kaikki eivät olisi siellä… mutta sen myöntäminen ei sekään sopinut.
”Voitte ajatella sitä tälla tavalla: Milloin te haluatte siirtyä Metru Nuin ja Turaga Dumen suojelukseen? Tai Karda-Metrun ja Kazimbaliksen suojiin?” sanoi Nautilda hyisellä äänellä.
Matoro ei suoraan sanottuna tiennyt, miten vastata vertaukseen.
”En tiedä etelästä, mutta minulla ei ole Metru Nuin passia…” Snowie sopersi.
”Eipä ole Nazorakeillakaan Bio-Klaanin passia”, sanoi Nautilda.
”Pahoittelut, te teette tietysti omat päätöksenne asiasta”, Matoro yritti hieman korjata tilannetta. ”Toverini vain yritti sanoa, että olette tervetulleita, kuten muutkin.”
Snowie nyökytteli vieressä.
Turaga katseli klaanilaisia viisailla keltaisilla silmillään. Nautilda vilkaisi kylänvanhintaan – tässä asiassa kalastajakylän kaksi maailmaa hyvin erilaiselta kannalta katsovaa mahtinaista olivat samanmielisiä. ”Niin”, rikkoi turaga hiljaisuuden, ”kaupankäynti. Meillä on säilykkeitä, helppo kuljettaa, säilyy pitkään, toimii kenttämuonana. Kuivattua ja suolattua, saaren pitkän perinteen mukaisesti. Ja tuoretta, sillä teillä on jään toa mukananne, eikä kuljetus Bio-Klaaniin ole ongelma. Rautua, kupajaa, teräahventa, seitiä. Ja rukia. Säilykkeessä on myös kalmaria ja kristallihaita.”
Matoro lähinnä vilkaisi avuttomana Snowieta ottamaan vetovastuun kalakaupoista. Syvä huokaus – tämähän oli oikeasti se tehtävän merkittävin osa, kaikesta sotakeskustelusta huolimatta. Eikä hänestä ollut tässä osassa juuri mitään hyötyä. Koko retki alkoi tuntua enemmän joltakin katumusharjoitukselta kuin hänen taidoilleen sopivalta tehtävältä.
”Ai joo, ne ristiakselit”, Snowie ähkäisi, ja kumartui huoneeseen kantamansa käteisen ääreen. Hän alkoi laskeskella ääneen ratassummia, mutta sen verran hitaasti, että muuan riuska ruki-korolainen kalastaja otti hommasta komennon. Lannistunut lumiukko hyväksyi matoralaisen loppusumman koko saaliista.
”Erinomaista”, sanoi turaga, ”On ilo asioida kanssanne. Uskon, että palaamme asiaan seuraavan kuljetuksen kanssa kolmenkymmenen kuunkierron jälkeen. Suuren Hengen siunausta.”
”Suuren Hengen siunausta teille ja kylällenne”, Matoro vastasi. Jos kukaan meistä on enää hengissä kolmenkymmenen kuunkierron kuluttua
Rukikorolaiset ja Klaanilaiset erkanivat eri teille raatihuoneelta. Vankkureita näytettiin vielä lastattavan, joten Matoro ja Snowie jäivät vielä hetkeksi torille. Snowie tahtoi kokeilla paikallista murkinaa, ja lounasaikakin oli kohta käsillä. Hän huomasi pian skakdi-torimyyjän isossa lierihatussa, jonka piiraista levisi suorastaan satumainen tuoksu.
Snowie oli jo silmäilemässä erinäisiä venhäisiä ja rukiisia herkkuja, kun torimyyjä jäätyi kuin elementti-iskusta.
Matoro katsoi skakdia hieman epäuskoisena. Oli kuin aika olisi pysähtynyt.
”… Gesfon Kannibaali?” hän sanoi.
”… Mustalumi?” skakdi otti askeleen taaksepäin. Kesti sekunnin, kun hän sysäsi koko myyntipöydän klaanilaiskaksikon päälle ja pinkaisi juoksuun.
Matoro kirosi jotakin hukattuaan monta sekuntia pöydän nostamisessa. Snowie oli hautautunut leipäkasan alle, mistä hän ei välttämättä ollut edes harmissaan.
Alkoi hyvin improvisoitu takaa-ajo läpi ainakin kahden tai kolmen korttelin, kun skakdi Gesfon, jonka hattu oli jäänyt rikospaikalle, yritti karistaa toan kannoiltaan. Isoa skakdia eivät paljoa matoralaisten väkijoukot hidastaneet, ja hän onnistui kaartamaan suurten ”Osuusliike Pohjolan Leipomon” vankkurien taakse.
Matoro seurasi aivan hänen kannoillaan. Hänkin kaartoi vankkurien taakse… ja olisi tullut kolmen skakdin murhaamaksi, jos ei olisi ehtinyt loihtia hätäistä jääseinämää itsensä ja undercover-liekkimiesten väliin. Seinä pirstaloitui saman tien, kun rosvot ryntäsivät sen läpi.
Hitto.
Takaa-ajon suunta kääntyi, kun Matoro otti asiakseen poistua paikalta hyvin nopeasti skakdit kintereillään. Joko herrasmiesmäisyydestä tai halusta säilyttää asiakkaansa skakdit eivät, yllättävää kyllä, ampuneet. Toa juoksi pian takaisin Snowien luokse (joka oli vasta noussut leipäkasasta) ja ehti vain sanoa, että nyt lähdetään ja vähän äkkiä, ennen kuin korstot ilmestyivät taas näköpiiriin.
Ne juoksivat nopeasti torikatua pitkin heitä kohti. Matoro ei ollut aivan varma, tiesikö kukaan heistä tällä hetkellä, mitä edes tapahtui, ja päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan.
Mukulakivinen katu sai välähdyksellä jääkerroksen, ja muuttui luisteluradaksi skakdien jalkojen alla. Näiden juoksu muuttui hallitsemattomaksi syöksyksi suoraan klapikauppiaan puupinoon, joka kaatui enimmäkseen skakdien päälle.
Koko toriväki tuijotti tilannetta lähes hengittämättä. Skakdit viskoivat klapeja päältään, mutta näyttivät rauhoittuneen. Matoro otti pari askelta näitä kohti, kädet sivuillaan.
”Tuota, mitä helvettiä te oikeastaan teette täällä? Eikö Labiolla ole teille parempaa tekemistä kuin… piirakoiden myymistä?”
Skakdit katsoivat toisiaan. Ilmeisesti Gesfon, pahamaineinen sotarikollinen ja piraka, oli jonkinlaisessa johtajan asemassa.
”No skararar ei, tämä sota on aika hiton laimea homma”, hän murahti lopulta.
”Niin, tällainen sivutienesti vain, ei me täällä aiottu tehdä mitään pahaa vielä”, toinen säesti.
”Siis… te myytte ruokaa etelän kyliin? Kai tiedätte, että se päätyy Klaaniinkin?” Matoro kysyi typertyneenä.
”Joo, siellähän parhaat rahat tehdäänkin.”
”M-mutta tehän… tai siis nazorakit…” Matoro yritti jäsentää typeryyttä.
”No ei ne välitä kakuista. Syö vain sieniä ja sellaista.”
”Eikun…” toa sanoi vielä, mutta päätti olla hiljaa. Se, että nämä ääliöt toimittivat ruokaa Klaaniin oli outoa mutta olisi kaikkien etu, jos se jatkuisi.
”No… aselepo siinä tapauksessa. Mutta te olette ihan hiton kuolleita jos täällä tapahtuu mitään outoa”, Matoro sihisi.
”Okei okei”, Gesfon mutisi. ”Ei aleta ryttyilemään vielä, kyllä me päästään siihenkin. Muuttuu toiseksi ilme sitten!” Hän heitti klapin toan suuntaan enemmänkin symbolisesti, ja teki lähtöä leipäkojuaan kohti tovereidensa kanssa.
”Ja, ööh, jos voisi tilata jotain suolaista myös!” Snowie huikkasi vielä palkkasotureiden perään. Lumiukko näytti hyvin pöllämistyneeltä – kohtaamisesta pelästyneeltä, mutta ehkä myös varovaisen toiveikkaalta niiden suolaisten herkkujen suhteen.
Paluumatka sujui rauhallisesti. Typerän torikohtaamisen jälkeen skakdeista tai muistakaan Allianssin korstoista ei näkynyt jälkeäkään, ja vastaantulevaa liikennettäkin oli vähemmän. Selvästi enemmän Lännentiellä oli matkalaisia matkaamassa kohti Bio-Klaania kuin sieltä pois, vaikka kaikki tienoon asukkaat eivät ilmeisesti olleetkaan kiinnostuneita evakuoinnista.
Vankkuri heilui ja tärisi hieman vähemmän, nyt kun se oli täynnä kalaa. Matoro kanavoi aina muutaman tunnin välein jääenergiaansa säilömättömään saaliiseen, mutta muuten hänellä ei ollutkaan vankkurien kyydissä muuta tekemistä kuin miettiä turhalta tuntunutta reissua.
Pyöritteli hän asiaa päänsä sisällä miten päin hyvänsä, tuntui toan ajan haaskuulta istua vankkureiden kyydissä uneliaalla maaseudulla. Epäonnistua diplomatiassa, ja ostaa kaloja. Tilanne skakdien kanssakin oli yltynyt tappeluksi vain, koska he olivat tunnistaneet toisensa.
Snowie huomasi kanssamatkalaisensa pahantuuliseen taittavan ilmeen. ”Hei, Matoro.”
”Hmm?” toa havahtui mietteistään.
”Haluatko maistaa?”
Lumiukko tarjosi hänelle suolaista piirakanpalaa. Matoro katsoi leivonnaista epäillen. Miltä mahtoikaan maistua pirakan piirakka, ja miltä hänestä tuntuisi syödä sitä.
”Tämä on herkkua!” Snowie rohkaisi. ”Ja meillä on sitä kaksi pussillista vielä. Maistan ainakin juuston ja tuoreet vihannekset ja jonkun metsäsienen.”
”Ei kiitos.”
Lumiukko laittoi piirakan taitellun paperipussin päälle ja tarttui taas ohjaksiin molemmin käsin. ”Matoro…”
Toa hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.
”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on maistettava tätä piirakkaa. Tai jotain kalaa tuolta vankkureiden perältä. Tai edes katsoa seuraavan kerran kunnolla, kun sanon että hieno maisema!”
”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla katsomatta aiemmin.”
”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”
Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten ja päästä niin helpolla.”
”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua. Tämä reissu tuntui sinusta ehkä hieman… pienesti… ajanhukalta?”
Matoro nyökkäsi.
”Okei”, Snowie jatkoi. ”Ehkä diplomaattisesti emme onnistuneet kovin hyvin. Enkä tiedä maksoimmeko tuosta kalasta hirveää ylihintaa… varmaan itse asiassa maksoimme.”
Matoro mietti vankkurin sisällä heiluvaa kalansaalista, ja koko heidän matkaansa. ”En minä tiedä, koko operaatio tuntuu aika irralliselta joukolta kohtaamisia. Tapasimme matoralaisia, emme oppineet juuri mitään, taistelin parin skakdin kanssa, eikä siitäkään seurannut mitään, ja aivan hyvin joku muukin olisi voinut hakea nämä kalat.”
Lumiukko kohautti olkiaan. ”No joo, mutta toisaalta näimme hurjan hienon liskon, ja komeita hattuja, ja olihan se aika hassua, kun ne skakdit liukastuivat siihen klapikasaan. Ehkä… ehkä joskus sattumanvaraiset kohtaamiset ovat ihan kelpo sisältöä elämään. Olen ihan varma, että sinullakin oli hyviä hetkiä.”
Matoro nojautui taaksepäin ja mietti. Hän oli päässyt tuijottelemaan tähtitaivasta, ja ajamaan skakdeja takaa. Viettämään aikaa tien päällä klaanilaisseurassa. Aamuinen korviketeehetki palautui hänen mieleensä.
”…olihan tässä hetkensä”, hän myönsi. ”En yritä väittää, ettetkö olisi oikeassa, tarkoitan vain, että näinä aikoina on vaikeaa elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista. Ja satunnaisista seikkailuista. Ympäröivä maailma tekee kaikesta siitä… harmaata.”
Snowie nyökytteli. ”Tiedän kantavani raskasta taakkaa olemalla näin syvällinen.” Sitten hän nauroi. ”No ei, vaikeaa tämä on minullekin, varmaan kaikille. Ruoka ja kaikenlaiset hupsut jutut puhuttelevat minua niin voimakkaasti, että pääsen tässä varmaan helpommalla kuin moni muu, kuten sinä, joiden sydämiä ohjaavat isommat asiat. Ehkä lumiukoilla on päässä kahvia ja pullaa siellä missä toilla asustavat velvollisuus ja kohtalo? Mutta siksi yritänkin tässä auttaa.”
Matoro naurahti. ”Kiitos…”
”Älä vielä kiitä! Kiitä kun olet…” lumiukko poimi taas piirakanpalan viereltään ”…maistanut tätä!”
Toa tarttui leivonnaiseen ja maistoi. Se oli rapeakuorista voitaikinaa, sellaista mitä Klaanissa sai enää harvoin, ja sen kultaisen kuoren alta paljastui suoranainen makujen harmonia: sipulia, pippuria, sulaa juustoa, kaalia, kanttarellin kaltaista sientä, ja vielä lisää mausteita niin, että siitä jäi pitkään viipyilevä jälkimaku. Maistuiko se niin hyvältä siksi, koska hänet oltiin saatu huijattua keskittymään elämykseen niin vahvasti, vaiko siksi, että se oli vain loistavaa piirakkaa? Vai siksi, että Klaanin tarjoilut olivat muuttuneet yksitoikkoisemmiksi? Vai oliko hänellä vain nälkä?
Äh, mitä väliä sillä lopulta oli, hän mietti mutustaessaan leivonnaista. Aika hyviä piirakoita hänen arkkivihollisensa leipoivat.
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.
Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.
Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.
Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.
Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.
Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
”Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”
”Gilgades”, hän mutisi itsekseen.
Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.
Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.
Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.
Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.
Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.
Mutta nyt hän meni asioiden edelle.
Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.
Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. ”Luet Gilgadesia”, hän sanoi tullessaan.
Tarip havahtui ja silmäili häntä. ”Niin.”
”Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.
Tämä kohautti olkiaan. ”Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”
Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.
Tarip jatkoi. ”Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”
”Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. ”Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”
”En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. ”On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”
Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. ”Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”
”Mutta mitä?”
Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. ”On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”
”Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. ”Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”
”Aivan”, Tarip hymähti. ”Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”
”Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”
”Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. ”Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”
Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.
”Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. ”On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”
”Kuten?”
”Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”
”Äiti”, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Tarip nyökkäsi. ”Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”
Ja äkkiä tämä jatkoi: ”Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”
Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. ”Eikö se tarkoita… apinaa?”
”Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. ”Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.”
”Millä tavalla alkuperäinen?”
”Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. ”Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”
Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.
”Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, ”koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”
He olivat hetken hiljaa.
”Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. ”Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”
Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.
”… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”
”Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.
Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.
”On jokin keino”, hän sanoi. ”En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”
Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?
”Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. ”Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”
Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.
”Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.
Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.
Viimeiset sanansa hän kuiskasi. ”Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”
Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.
”Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. ”Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”
”Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. ”Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”
”Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.
”Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.
”Niin”, sanoi Arupak. ”En niin.”
Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.
”Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. ”Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”
”Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.
”Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. ”Ajattelin, että–”
”Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. ”Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”
”No?”
”Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. ”Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”
Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.
”Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. ”On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”
”Tuo ei–”
Tarip vaimensi hänet käsieleellä. ”Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”
Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. ”Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”
”Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. ”En ymmärrä.”
”Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. ”Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”
”Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. ”Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”
Tarip naurahti. ”Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”
”No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. ”Ainakin kaikki on selvää nyt.”
”Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. ”Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”
Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.
Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.
Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.
Visulahti
-VI
Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.
Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.
Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.
Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.
Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.
Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.
Kapura hätkähti hereille.
Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.
Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.
Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.
Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.
Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?
Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.
Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.
Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.
Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.
Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.
Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.
Kapura nukkui.
Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.
Silti Kapura sukelsi.
Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.
Ja meren pohjalla oli toinen maailma.
Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.
Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.
Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.
Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.
Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.
Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.
Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.
Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.
Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.
Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.
Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.
Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.
Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.
Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…
Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.
Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.
Piip piip.
Piip piip.
”Krooh… hmmh?”
Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.
”… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”
Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!
Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.
Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?
Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.
Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.
Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.
Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.
Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.
Tawa häiritsi sen jonkun alkavia ”yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.
Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.
Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.
Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.
Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.
Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.
Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.
Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.
Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.
Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.
Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.
Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?
Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.
Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.
Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?
No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.
”Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.
”Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”
”No eipä oikeastaan.”
Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.
Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.
Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.
Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.
Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.
Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.
Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.
Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.
Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.
Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.
Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?
Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.
Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…
Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?
Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.
Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.
Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?
Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.
Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.
Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?
Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän ”voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.
Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.
Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. ”Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. ”Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”
Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.
Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.
Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.
Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.
Miten siellä oli noin valoisaa?
-V
Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.
Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.
Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.
Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.
Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.
Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.
”Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”
”Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. ”Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”
Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.
”Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. ”Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”
Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.
Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: ”Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.
”Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. ”No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.
Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.
”Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. ”Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”
”Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”
Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.
Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.
Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.
Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?
Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.
Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.
”Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”
Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.
Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.
Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.
Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.
Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.
Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.
Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.
Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli ”joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.
Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.
”Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. ”Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”
”Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. ”Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”
Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. ”Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. ”Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”
”Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, ”kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”
Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. ”Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”
”Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.
”Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”
Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.
”Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”
”Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.
Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.
”Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. ”Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”
”Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. ”Tavataan pian, Kapura.”
”Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.
Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.
Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.
Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?
Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
-IV
”Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”
”Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”
”Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”
”Hmh.”
”Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”
”Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”
Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.
Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.
Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:
”Minä en voi hyvin.”
Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:
”Enkä ole hetkeen voinutkaan.”
Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.
Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.
Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.
Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.
Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?
Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.
”Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”
Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.
”Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. ”Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”
Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.
”Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. ”Tuota. Miten voit?”
Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.
”Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. ”Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”
Kapura katsoi häntä kohti. ”Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”
Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: ”On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”
Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.
”Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, ”että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”
Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.
”Kuulostaa se”, hän sanoi. ”Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”
Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.
”Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta. ”Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”
”Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. ”Mutta ihan miten haluat.”
”Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.
”Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. ”Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ’Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”
”Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. ”Joten aloitetaan vaikka siitä.”
”Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, ”varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti. ”Se olento”, Visokki jatkoi. ”Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”
He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.
”Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”
”Jouera”, Kapura sanoi. ”Rakentaja.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. ”Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”
”Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”
”Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”
Visokkia melkein huvitti. ”Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon. ”Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”
”Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. ”Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”
Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.
”Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”
Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. ”Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”
Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.
”Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen. ”Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”
Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.
”Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. ”Sekö on mielipiteesi?”
”Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”
”Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. ”Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”
”Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. ”Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi. ”Isä ja poika”, hän toisti. ”Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”
”Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”
”Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.
”En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”
”Toimii”, vahvasti Kapura, ”mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. ”… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”
”Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”
”Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. ”Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”
”Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ’tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ’isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.
”Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. ”Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”
Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.
”Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”
”Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. ”Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”
”No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”
Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. ”Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”
”Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi. ”Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”
”Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. ”Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”
”Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”
”Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”
”Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”
Kapura kohautti olkiaan. ”Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”
”No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, ”tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”
He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.
”Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”
Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.
”No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, ”vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”
”Siitäkin”, sanoi Kapura. ”Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”
”Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää. ”Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”
Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.
”Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. ”Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”
Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.
”Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”
Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa. ”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.
”Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”
Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.
Kapura katsoi häntä hetken. ”No”, tämä sanoi, ”ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”
Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.
”Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. ”Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”
”Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. ”Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”
”En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. ”Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”
Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.
”Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. ”Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”
”Kysy pois”, Visokki sanoi. ”Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”
”Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: ”Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”
Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat. ”Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.
”Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, ”Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”
Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon. ”Kapura”, hän sanoi apaattisesti. ”Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”
”Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. ”Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”
”Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. ”Oliko sinulla vielä jotain?”
”Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. ”grid-rightstaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”
Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.
”Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. ”Kerro minulle.”
”Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. ”Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”
Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: ”Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.
Ja sitten tämä oli poissa.
-III
Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.
Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?
Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.
Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.
Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.
Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.
Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?
Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.
Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)
Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.
Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden ”kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)
En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.
Jaakaappi
P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.
Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.
Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.
Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.
Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.
Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.
Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.
”Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”
Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.
”Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”
”Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. ”Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”
Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. ”Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”
Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. ”Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”
Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.
Sitten hän vajosi.
Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.
Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.
Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.
Sitten se tuntui vain rauhalta.
Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.
Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.
Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.
Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.
Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.
Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.
Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.
Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.
Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.
Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.
He.
Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.
Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.
Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.
Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.
Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.
Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.
Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?
No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.
Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.
Ihan miten vain.
Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.
Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.
Ainakin voit arvata.
Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.
Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.
Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.
Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.
Kiitos huom–
Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.
Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.
Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.
Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.
Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.
Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.
Sammuta tuli.
Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.
Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.
Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.
”Kapura?”
Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.
Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.
Ja hänen edessään seisoi Matoro.
-II
Toisaalla Takalek ähisi kantaessaan poliisilaitoksen ikivanhaa mutta luotettavaa piirtoheitintä rappusia ylös. Kapineesta irtosi paksu pölypilvi, ja Takalek joutui pidättelemään aivastusta. Tässä vaiheessa otteen herpaantuminen voisi olla laitteelle kohtalokasta.
Selviydyttyään helpotuksekseen ylimmälle portaalle asti hän laski kantamuksensa alas vetääkseen hetken henkeä. Kiireisestä aamusta huolimatta poliisilek oli ennättänyt kiriä aikatauluaan hyvin kiinni: hän oli poliisiasemalle juostessaan napannut leipomo Sokerimahasta herkkuja taukoa varten ja vaihtanut ripeästi virka-asuunsa päästyään asemalle. Hänelle oli jopa jäänyt aikaa auttaa jo kokoussaliin ilmestynyttä Sulfreytä järjestelemään tuoleja.
Takalek nojasi kaiteeseen, ja syvä haukotus pääsi hänen suustaan. Ensi yönä minun on pakko saada unta… ehkä ne tutkimuspaperit voisi jättää tänään toimistoon.
Krickit ei ollut osannut odottaa ensimmäisen syksynsä kaupungin rikostutkijana olevan näin kiireinen – pitkään jatkunut sotatila oli alkanut lyömään rakoja hermostuneiden kaupunkilaisten riveihin. Toreilla tapahtui entistä enemmän käsirysyjä ja näpistelyjä. Outoja rikoksia ja katoamisia sattuijatkuvasti. Klaanin petturitutkinta, hotellipalo, Doxin sairastuminen…
Ja sitten lisäksi oli se bännittyjen tapaus.
Takalek puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa epätoivoisesti kattoon. Miten ihmeessä pari vankia voi imeytyä seinän sisään?
”Voi turskauksien turskaus kun ei julkisiin rakennuksiin edes luiskia kehdata tehdä!”
”Pahoittelemme. Vanha rakennus. Antakaas kun kannan teidät –”
”Ääk! Syyläsormet irti renkaistani, bandiitti!”
Takalekin ajatukset katkesivat valitettavan tuttuun ääneen. Hän vilkaisi alas ja näki kuinka Bodygyard kantoi merivartioston kapteeni Haddoxia ja Bladista ylös portaita hyvin, hyvin leveillä harteillaan. Pyörätuolissa istuva vanha krikcit ei selvästi arvostanut vanginvartijan apua vaan yritti tökkiä tätä atraimellaan.
”Laske alas, lehtikirva!”
”Ottakaas nyt ihan rauhassa. Olemme ihan kohta perillä!”
”Ah. Hyvää päivää, moderaattori Bladis, kapteeni Haddox sekä Body”, Takalek tervehti.
”Takalek, pennahinen! On se hyvä, että tässä talossa on sentään yksi tolkun krikcit paikallaan”, Haddox riemastui lajitoverinsa nähdessään.
Bodyguard puhisi viimeiset portaat ylös ja laski kannettavansa kakkoskerroksen lattialle. Haddox vastasi lähinnä murisemalla tälle, jolloin Bodyguard päätti jatkaa matkaansa.
”Kuinka voitte, kapteeni? Oletteko kuudentena päivänä tulossa temppeliin? Najavox olisi mielissään nähdessään teidät!” Takalek yritti kohteliaasti puhutella vanhusta.
”No hyvin hyvin, kunhan sahtia riittää ja etelästä tuulee! Ja katsotaan, saatan olla ruorin puikoissa silloin! No, jivhanalles terveisiä!” Haddox tokaisi ja lähti rullaamaan kokoussaliin.
”Hän toivottaa sinullekin!”
Niin, Takalek tiesi sielunkumppaninsa tuntevan krikcitien välisen keskustelun. Samoin Takalek juuri nyt tunsi, kuinka Najavox seisoi Yhdellä tiellä ja kiisteli kiivaasti athistilaisen naturistin kanssa muita kunnioittavasta pukukoodista. Takalek yritti karistaa tämän kiusallisen synkronian ajatustensa taka-alalle; hänen piti keskittyä pian alkavaan kokoukseen.
Takalek kyykistyi, nosti piirtoheittimen syliinsä ja käveli itsekin kokoussaliin.
-I
”Moi”, Matoron sanoi ajatuksiinsa vaipuneelle Kapuralle. Jään toa vilkaisi ympärilleen, mutta mikään ympärillä näkyvä ei paljastanut, mitä Kapura oli siinä tekemässä. Heidän lisäkseen kaupungin huonoimmalla kadulla näkyi vain kaupungistuneiden meriharakoiden pari ja muutamia kiireisiltä vaikuttavia hahmoja matkalla johonkin linnakkeen tärkeämpään osaan. Edes Ruskean Makutan asiakkaita ei näkynyt ulkona – mutta sille taisi olla muutenkin aivan liian aikaista.
”Öh, keskeytänkö… vesisateessa istumisesi?” Matoro kysyi hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan.
”Eihän… eihän täällä enää hirveästi sada”, takerteli tulen toa hetken häntä katseltuaan ja vilkaisi taivaalle juuri lausumaansa väitettä arvioiden. Kyllä siellä Matoron mielestä vähintään ripotteli. Ainakin hänen linssiään pitkin valui pari pisaraa.
Kapura istui siinä hetken nähtävästi itseään keräillen, mutta toipui lopulta. ”Mikä sinut tänne tuo?” tämä kysyi ja viittoi tien vastakkaiselle puolelle, jossa tönötti Glaciatorin tatska & lävistys. ”Päätitkö sittenkin ottaa sen tatuoinnin?”
”No arvaa”, Matoro huokaisi hieman tavallista dramaattisemmin. ”Se ei ole muuttunut yhtään paremmaksi ideaksi sitten viime ehdotuksesi.”
”Minä luulen yhä, että Xen tykkäisi siitä.”
”Vai sinä?” Matoro virnisti.
Kapura kohautti olkiaan. ”Jos välittäisin siitä niin paljon, olisin varmaan itsekin hankkinut niitä muodonvaihdoksessa menetettyjen tilalle.”
”Osaan kuvitella, miten monta merirosvotatuointia traagisesti menetit. Mitä luulet, korjautuisivatko koukkukädet tai puujalat samassa muutoksessa?”
”Voin kuvitella”, sanoi Kapura apaattisesti, mutta kuulosti sentään jo hieman tasapainoisemmalta. ”Tunsin kerran erään toan, joka väitti, että näkökyky parantui.”
”No, jos se noin toimii, ainakin on joku syy eläköityä ja turagoitua joskus”, hän sanoi. Lauseen loppu ei kuulostanut enää yhtä keveältä kuin keskustelu vielä jokunen virke sitten. ”Ei sillä, että sitä varmaan kannattaisi suunnitella hetkeen…”
”Turagoitua voi kuolleenakin”, mutisi Kapura. Toa istui yhä penkillä, ja siitä tuli joka hetki kiusallisempaa, ettei tämä ollut vieläkään selittänyt, mitä oli siinä tehnyt.
Matoro päätti olla antamatta sen häiritä. ”Ei… unohda. Jos alamme keskustelemaan elämäfilosofiasta, saamme kyllä heittää hyvästit millekään hyödylliselle tänään. Vaikka et sinä taida kovin kiireinen ollakaan, kun pajasikin on kiinni ja muuta? Vieläkö modet seurailee tekemisiäsi?”
”Ainahan ne kai. Eivätkä vain modet”, vastasi tulen toa. Tämä vilkaisi oikealle ei erityisen hienovaraisesti, kurtisti kulmiaan ja nousi ylös. ”Mutta mennään vain, jos sinulla on asiaa johonkin. Siltä ainakin vähän vaikutti, vai erehdynkö?”
”Öh, joo, olin menossa Hagahin suuntaan, ei tosin mitään kiireistä. Lähinnä siellä on yksi liike, josta ajattelin kysellä karttoja.”
”Ai mitä karttoja?”
He kävelivät satamakatua pitkin Tuonisiltaa kohti. Vaikkei sade kovin dramaattinen ollutkaan, merituuli teki yksittäisistäkin pisaroistakin pieneen energia-ammukseen verrattavia projektiileja.
”Lehu-metsää, Nui-Koroa, noita sota-alueita. Troopperin jengi pyysi katsomaan, josko löytyisi jotain hyödyllistä niille vietäväksi.”
”Oletko lähdössä sinne?” Kapura kysyi. ”Mietin vain…” Toa avasi ja sulki suunsa, katsoi häntä kohti ja tokaisi liioitellun neutraalisti: ”En vain tiennyt, että adminit päästivät sinut lähtemään kaiken sen jälkeen.” Kapuran ei tarvinnut täsmentää, että se viittasi paitsi Metru Nuihin myös kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen. ”Varmaan ei kannata olla petturiepäilty.”
”No olin ihan yhtä yllättynyt”, Matoro myönsi. ”Mutta olen ihan tyytyväinen, että pääsen harhauttamaan itseäni jollakin. Kai Tawakin ajatteli sen niin? Vaikka vannottikin minua pysymään elossa ja sitä rataa, sitä tavallista Tawaa.”
Kapura tuhahti. ”Onneksi vaikutat ihan hyvältä sekä kuolemaan että pysymään elossa.” Hetken keskustelu vaikutti pyörineen jonkin vakavan ympärillä, mutta paluu vitseihin oli käynyt yhtä äkkiä kuin Kapuran kanssa aina.
Tuonisilta erotti toisistaan sen nimensä ansaitsevan satama-alueen ja sen vanhemman ja arvokkaamman. Tällä puolella veneetkin näyttivät olevan paremmassa kunnossa – ei ihme, sillä jokainen merirosvo tiesi kyllä pysähtyä mahdollisimman lähelle Ruskeaa Makutaa ja ilotaloja. Siellä heidän Karzahnille menettämäänsä alusta pitäneen Kapuran mukaan venepaikka Huonossa oli myös huomattavasti halvempi.
”No, onko sinulla jotain suunnitelmia?” Matoro kysyi. ”Nyt kun, no, meriharakka-asiasta on… noh, jos ei selvitty niin ainakin saatu selvyys.”
”En tiedä, miten paljon olet itse kuullut Visokilta, mutta selvyydestä ei ehkä voi vielä puhua”, sanoi Kapura. ”Mutta hei, jonkin verran tilannekuva on onneksi kyllä selvinnyt. Jos et tiennyt, niin tässä vähän faktoja: Avde aikoo rakentaa loisten avulla jonkinlaisen yhteisen unen, johon vangitsee meidät kaikki sirujen voimalla. Siinä koko simppeli homma.”
”Ai puhuit Visokin kanssa?” Matoro kysyi sivuuttaen kaiken muun. ”No, hyvä kuulla, ettei se ole ollut vain omissa oloissaan. Visokki ei ole ollut ihan hirveän… avoin viime aikoina, ainakaan minulle. Hän kai kokee epäonnistuneensa koko loisoperaatiossa.” Eikä vähiten minun takiani, hänen ajatuksensa jatkoivat.
Kapura taputti käsiään yhteen. ”Tästä minun pitikin kanssasi puhua. Visokki saa ajatella, mitä haluaa, mutta tärkeämpää on, että me onnistumme. Sinullahan on se kello vielä?”
”Joo…?” Toivottavasti et pyydä näyttämään sitä.
”Minä olen tosiaan sellaisessa käsityksessä, että Punainen mies tarvitsee kuin tarvitseekin kaikki sirut suunnitelmaansa varten. Se, mitä hän aikoo, kuulostaa niin valtavalta hommalta, ettei se takuulla onnistu ilman kaikkia. Joten… jos edes yhden survoisi takaisin sinne kelloon, on syytä uskoa, että se estäisi hänen aikeensa täysin. Eikö?”
”Noin minäkin kuvittelisin”, Matoro sanoi ja kohautti olkiaan. ”Kokonainen Nimda kuitenkin vaikuttaa tuhat kertaa tärkeämmältä kuin kuusi yksittäistä sirua. Kello on paras keino saada edes se yksi pois vääristä käsistä. Toivottavasti useampi.”
”Niin”, vahvisti Kapura. ”Ja… minä en aio missään tapauksessa pyytää, että lähtisit taas sirujahtiin… mutta sinulla vaikuttaa olevan jonkinlainen taipumus törmätä niihin, missä ikinä menetkään…”
Se loihti Matoron kanohille heikon virnistyksen. ”No se on kyllä totta. Ja kyllä, olen ajatellut tätä aika paljon viime päivinä… ja olen ehkä oikeasti tajunnut viimein, miksi Aru–, öh, sinä sen sirun sinne kelloon suljit. Sääli vain, että joku ääliö löysi sen kellon ja avasi sen myöhemmin.”
”Metru Nuilla oli aika paljon ääliöitä”, tulen toa vastasi. ”Joidenkin legendojen mukaan jopa tasan tuhat. Mutta vähintään kaksi.”
”Tuota, jos olisit minun roolissani… lähtisit varmaan saman tien Metru Nuille takaisin sulkemaan kelloon sen yhden sirun, jonka sijainnin tiedämme varmasti? Vai?”
Kapura katseli ympärilleen pohdiskelevasti. ”Olen pelannut tarpeeksi roolipeleja tietääkseni, että joskus on järkevintä grindata rauhassa hetken juonipisteitä. Sinun asemassasi en lähtisi ainakaan sen yhden puukotusyön jälkeen, en ennen kuin on tarpeeksi hyvä olo henkisesti ja fyysisesti.”
”… no, kun sen muotoilee noin…” Matoro myönsi. ”Koska olen miettinyt sitä paljon. Sekä sinä että Tawa olette nyt suositelleet minua ottamaan rauhallisemmin tämän kanssa, ainakin toistaiseksi… mikä on kai sitten ihan hyvä neuvo.”
”Eiköhän se ole. Mutta siinä ei valitettavasti ole kaikki. Nyt kysyn vähän vaikeamman kysymyksen”, sanoi Kapura ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Olen samaa mieltä siitä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Mutta… tiedäthän, että kosketus Nimdaan ei varsinaisesti ravitse rationaalista ajattelua. Melkein voisi sanoa päinvastaista. Joten jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Vähän aikaa he kuuntelivat sateen ropinaa mukulakivetyksellä, kun Matoro yritti muotoilla jotakin vastausta.
”En usko, että Tawa tai Visokki haluaisivat tehdä niin”, hän vastasi. ”Ja Gee teki aika selväksi, että haluaa vain heittää ne tulivuoreen.”
”Hyvä, että kenelläkään perusjärkevällä yksilöllä ei ole ikinä siruihin liittyviä epäterveitä mielihaluja”, sanoi Kapura pyöräytellen silmiään. ”Olisi aika traagista, jos esimerkiksi sinä tai minä olisimme joskus menettäneet harkintakykymme Nimdaan liit–”
”Anteeksi, en osaa vastata”, Matoro keskeytti apeasti ”Jos vaikka Tawa oikeasti haluaisi käyttää siruja, täysin vakuuttuneena siitä, että niillä voisi korjata kaiken… olisi yhtä lailla mahdoton kuvitella, että antaisin sen virheen tapahtua taas kuin että tekisin jotain Tawaa vastaan. Rehellinen vastaus: luultavasti en osaisi tehdä mitään siinä hetkessä, kun se olisi vielä mahdollista… ja sitten olisikin jo myöhäistä.”
”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan”, sanoi Kapura tiukasti. ”Lienee selvää, ettei sota ole hetkessä ohi, ja mitä kauemmin kriisi jatkuu, sitä houkuttelevampi vaihtoehto taikakalusta tulee. Jos ei adminien niin ainakin meitä herkkäuskoisempien kanssaklaanilaisten mielestä. Ja Avde… en tiedä, tietääkö hän mitään kelloon liittyvistä suunnitelmistamme, mutta jos tietää, eiköhän se saa hänen kanohinsa hehkumaan raivosta, ja se mahdollisuus meidän on otettava vakavasti, Matoro. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
”Ehkä minä vain laitan yhden sirun kelloon ja ammun sen Punaiseen tähteen”, Matoro tokaisi kauhuskenaariota väistellen. Silloin hän tajusi, että jos harakka tiesi suunnitelmasta, myös Avde saisi tietää siitä lopulta. ”Sinä se osaat synkentää päivää, Kapura. Anteeksi, en usko, että minulla on sinulle vastauksia.”
”En minä nyt sinulta mitään konkreettista halua. Mutta…” Tulen toa mietti hetken ja lausui sitten jotakin, joka oli äänensävyn mukaan lainattua.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille. Minusta tuntuu, että Avde olisi kyllä voinut pysäyttää meidät minä hetkenä tahansa, jos olisi sitä oikeasti halunnut. Mutta hän antaa meidän pitää vapautemme, jos leikimme hänen sääntöjensä mukaan. Jos tuhoamme itsemme Nimdalla. Kello sen sijaan… se tuntuu huijaukselta. Kolmannelta valinnalta skenaariossa, jossa niitä oli tarkoitus olla vain kaksi. Rikommeko me Punaisen miehen kivan näytelmän käsikirjoitusta? Onko sillä seurauksensa?”
”No, hän ei varmaan halua minua enää punaiseen pikku hoviinsa”, Matoro sanoi ja virnisti enimmäkseen keventääkseen tunnelmaa. ”Onko tämä jotain, mitä Visokki sai tietää, vai mistä tämä kaikki Avde-tieto tulee?”
”Väitti saaneensa tietää tuon kaiken minun mielessäni”, tokaisi Kapura. ”Henkilökohtaisesti tosin uskon vain siihen, mikä käy muutenkin yhteen jo kuulemani kanssa. Kaikkien yhteinen unimaailma on siinä pinossa, jonka todenperäisyyttä vielä harkitsen.”
”Niin, no – viimeistään unien kohdalla tämä menee hieman ohi omasta erikoisalastani”, Matoro totesi. ”Parempi jättää se puoli Visulle ja Manulle.”
He olivat päässeet jo pitkälle Hagahiin; pieni sankarihautausmaa oli jo takana. He näkivät vilaukselta toa-patsaan, jonka toinen käsi osoitti taivasta kohti. Matoro ei enää edes muistanut, missä konfliktissa muurien sisälle haudatut olivat menehtyneet, mutta kyse oli aivan Bio-Klaanin alkuhetkistä. Kotoisa kivijalkakirjakauppa, jonne seikkailija oli matkalla, oli aivan kulman takana.
”No, oli kiva jutella taas. Meidän pitäisi varmaan vain istua joskus iltaa oikein kunnolla. Tai mennä jollekin tosi tylsälle merimatkalle”, hän totesi heidän saapuessa kaupalle vaitonaisina.
”Joo”, sanoi Kapura hieman poissaolevasti. ”Sitten kun nämä nykyiset kiireet ovat takana.” Matoro ei tiennyt, viittasiko se hänen omiin suunnitelmiinsa vai johonkin, josta tulen toa ei ollut hänelle kertonut. ”Ja sitten, kun petturitutkinta ratkeaa ja minun annetaan jälleen liikkua vapaasti. Nyt minä vain…”
Kapura vaikutti miettivän hetken jotain kuumeisesti, mutta lopulta vain huokaisi ja pudisti päätään. ”Minullakin on jo kiire toisaalle, mutta aioin kyllä kertoa sinulle yhdestä jutusta. Ehkä sujautan illalla ovesi alta kirjeen, jossa selitän kaiken. Senkin, mitä en voi kertoa nyt. Haluan vain sanoa…”
Matoro odotti hetken jotakin dramaattista paljastusta. Sen oli pakko olla jotain todella melodramaattista, Kapuran tuntien.
”… jos modet tai adminit tulevat illalla kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin yleiseen tasooni nähden häkellyttävän stabiililla tuulella. Enkä tahtonut pahaa kenellekään. Ei muuta.”
Sen sanottuaan Kapura livahti nurkan taakse merirosvon nopeudella.
”Selvä…?” Matoro vastasi, mutta ei ollut aivan varma, kuuliko Kapura.
Äkkiä hän oli paljon enemmän huolissaan ystävänsä henkisestä vakaudesta kuin oli hetki sitten ollut.
0
”Oletan, että kaikki ne, joiden on oltava paikalla, ovat paikalla”, lausui Same ja katseli terävästi monenkirjavaa joukkoa. Tälläkin kokoonpanolla kokouksesta saisi varmasti riittävän pitkän. ”Kohta yksi, kokouksen avaus.” Nuija napsahti pöytään napakasti. ”Aloitamme kokouksen ajassa 11.32.”
Salista ei kuulunut vastalauseita.
”Kohta kaksi – kokouksen järjestäytyminen. Kohta 2.1: todetaan kokouksen läsnäolijat.”
Jo siinä kuluisi oma aikansa. Toista kuin ylläpidon kokouksissa, mietti selakhi, etenkin kun admineista puuttui kaksi.
Kokous avattiin 11.32, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan.
”Otamme nimenhuudon. Yksinkertainen ‘hep’ tai ’paikalla’ riittää, ei sutkautuksia. Kirjuri Sulfrey?”
”Paikalla”, Sulfrey sanoi.
”Sulfrey toimii kokouksen sihteerinä. Admin Tawa?”
”Paikalla”, lausui Tawa tottuneesti.
”Hyvä, sitten moderaattorit. Same – hep, Paaco…?”
”P–”
”Turpa kiinni”, Bladis murahti.
Ei sutkautuksia, kelasi Bladis päässään ja kääntyi virnuilevaa Paacoa kohti.
Paaco sulki suunsa hitaasti tuijottaen Bladista.
”Bladis?” huokaisi Same.
”Sori eikun hep.”
”Make?”
”Hep?” Make sanoi katsellen hermostuneesti Bladista.
”Hyvä. Sitten Klaanin poliisivoimat. Varsinaisena poliisilaitoksen edustajana rikostutkija Takalek?”
”Hep!” Takalek vastasi jämäkästi.
”Rikostutkija Taguna?”
”Ööh… hep”, sanoi Taguna.
Paacolla, kelaili Paaco päässään ja oli aivan varma, että se olisi ollut kaikista hurjan hauskaa.
”No niin. Vartiopäällikkö Vak?”
Same tiiraili ympäri salia. Turagan etsiminen herätti salissa muutenkin tiettyä levotonta hakemista.
”Ilmeisesti ei paikalla.”
Taguna jäi miettimään, olisiko sittenkin kehdannut sanoa jonkin vitsin, mutta Same vaikutti olevan pahalla päällä jo Paacon jälkeen. Pahalla tai ainakin liian virallisella.
”Varmaan taas jossain siistimmässä hommassa”, Bladis murahti. ”Ei äijä niin vanha ole, etteikö vielä heiluttelisi peitseään.”
Peistään, siniviittojen pöydässä istuva Sulfrey korjasi mielessään ja teki merkinnän paperiinsa. Matoralainen oli tavannut turaga Vakin nopeasti pari kertaa. Vartiopäällikössä oli tiettyä, miten sen nyt sanoisi, suoraviivaisuutta. Istuminen ja keskusteleminen ei kuulunut hänen harrastuksiinsa eikä varmaan työhönsäkään.
”Hm. Merivartioston kapteeni Haddox?”
Ikivanha, kurttuinen pyörätuolissa könöttävä krikcit, entinen merten sotaherra, nosti harittavan katseensa Sameen ja murahti.
”Kautta leviaattanin partalonkeron, minä se olen!”
”Nui-Koron siniviitat”, Same jatkoi sivuuttaen etikettirikkeen. ”Komisario Gambur?”
”Hep”, sanoi ta-matoralainen poliisi tottuneesti.
”Varakonstaapeli Apilak?”
”Hep!” huudahti nuorempi vihreä siniviitta.
”Varakonstaapeli Fuzchel?”
Takalek päästi pienen huokauksen.
”HEP!” vikistiin vastaus jostain; Same ei nähnyt puhujaa.
Onko tuo… zyglak?
Make tuijotti liskonaamaa leveän stetsonin alla ja haki katseellaan tukea Paacolta. Paaco vain kohautti olkapäitään. Kummallista sakkia oli näemmä Rapujoen toisessakin päässä.
”Hyvä. Klaanin vankiosasto: Bodyguard?”
”Hep”, sanoi suuri titaani, nousi seisomaan ja veti hunööriä.
”Hep”, sanoi asiallisesti palomestari, joka näytti kaapilta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin huudatettu Bodyguard.
Helkkari, äijä on leventynyt viime kerrasta, pohdiskeli Bladis jäätyään katselemaan hänet aseman portaita ylös kantanutta könsikästä tarkemmin.
”Vapaapalomies Matoro?”
”Hep.”
”Hyvä. Ja… jäsen Peelo?”
”Hep”, totesi harmaa androidi sivummalta seinän vierestä, selvästi etäämmällä kokouspöydän ympärille kerääntyneestä joukosta.
”No niin. Hyvä. Entä onko paikalla vielä joku, jonka nimeä en sanonut?”
”Ööö… hei?” huikkasi vilkuttaen hopeahaarniskainen tulen toa, jolla oli tummanpunainen kanohi-naamio. ”Ajattelin, että minun olisi hyvä pysyä asioiden tasalla. Täällä käsiteltävät asiat koskevat kuitenkin myös minua.”
Onko tämä se kuuluisa Matoro? Sulfrey mietti katsoen hämmentävää olentoa, joka ei kuulunut mihinkään hänen tuntemaansa lajiin. Olihan nimi yleinen, mutta tämä Matoro ainakin herätti huomiota.
Sulfrey ei ollut aivan varma, mikä olennon raajakkeista, jos mikään, oli tämän pää. Matoralaisen katse kiinnittyi kuitenkin tämän tatuointeihin. Ensimmäistä sanaa hän ei tunnistanut, mutta toinen oli xiankielinen sankaria tarkoittava sana. Ja aivan ansaitusti – palokunta jos joku oli sankareita täynnä.
”Ja”, kysyi Same kulmaansa kohottaen, ”Kuka sinä olet?”
”Toa Rapuka.”
Same huokaisi. ”Nimeäsi ei löydy listalta, ja tämä ei ole yleinen kokous. Minun on pyydettävä sinua poistumaan.”
”Tuo on kyllä aika epäreilu käytäntö”, totesi Rapuka. ”Nämä ovat kuitenkin kaikkia klaanilaisia koskevia asioita. Onko tämä kokouskulttuuri, jota haluamme tukea. Onko meillä–”
”Bodyguard?” Same kääntyi rotevan titaanin puoleen. Tämä nousi tuolistaan.
”Lähdetäänpä”, sanoi leveä mies ja laski kouransa Rapukan olkapäälle.
”Ensin moderaattorit sulkevat asetehtaani ja nyt minut vielä vaimennetaan. Tällä menolla järjestelmämme erottaa nazorakeista vain laskemalla käsivarret. Eikö teillä–”
Jokainen kokoustilassa kääntyi katsomaan kohti toaa.
Ovi sulkeutui, ja hanskasvo jäi huoneen ulkopuolelle. Bodyguard naksautti rystysiään ja nyökkäsi Samelle.
”Kiitos. Jatketaan. Kohta 2.2, esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi. Esityslista on lähetetty osallistujille sääntöjen mukaisesti ennen kokousta. Onko kenelläkään siitä mitään sanottavaa?”
Vastauksia ei kuulunut.
”Hyvä. Kohta 2.3, myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus sitä pyytäville. Eli jäsen Peelolle.” Same nyökkäsi Sulfreylle, joka teki merkinnän pöytäkirjaan.
”2.4. Valitaan pöytäkirjantarkastajat. Ehdotuksia?”
”Ehdotan palomestari Nui-Pogoa ja siniviittojen komisario Gamburia”, sanoi Sulfrey, kuten oli ennen kokousta miettinytkin.
Tawa peitti naamionsa kädellään. Häntä hieman nolotti klaanilaisen puolesta.
”Hyväksytäänkö pöytäkirjantarkastajat? Ei vastalauseita; hyväksymme pöytäkirjantarkastajiksi palomestari Nui-Pogon ja komisario Gamburin. Kohta kolme, kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.” Nuija napsautti pöytää kuin pajavasara. ”Meillä on vaadittava määrä osallistujia paikalla. Kokouskutsu ja esityslista on lähetetty kutsutuille säädösten mukaisesti. Totean kokouksen lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Hyvä. Kohta neljä: ajankohtaiskatsaus.” Naps. ”Vapaapalokunnan asiat. Palomestari Nui-Pogo, ole hyvä.”
Tasapaino oli syytä pitää: yksi täältä etelästä, yksi Nui-Korosta. Toinen klaanin jäsen, toinen ei. Sulfrey tiesi, että kyseessä oli lähinnä byrokraattinen toimenpide, mutta oli se silti hoidettava kunnolla.
”Kiitos, arvon puheenjohtaja, arvon kokouksen osanottajat. Kaupungin paloturvallisuustilanne on vieläkin epävakaa. Krhm.”
Palomestari käveli piirtoheittimen luo, poisti varovasti esityslistan ja korvasi sen kaupungin karttaa kuvaavalla kalvolla.
”Kilpakujilla ja Zakazissa on yhä aivan liikaa rakennuksia, jotka on tehty palavasta materiaalista – puusta, komposiittilevystä, lehvistä, mudasta jossa on orgaanista materiaalia vähintään 40 prosenttia tai vastaavasta. Eikä palon leviämistä rajoittavia palomuurirakenteita ole.
Röltsi on, kuten paikallaolijat varmasti tietävät, ’palokatastrofi joka odottaa tapahtumista’. Samanlaisia surullisia kokemuksiahan meillä onkin jo Huonosta, jonka suunnittelussa paloturvallisuus oli jätetty täysin huomiotta.
Palomestarin olemus herätti kummastusta useammassakin osallistujassa. Bio-Klaanissa oli tosiaankin jäseniä lähes jokaisesta maailman lajista, mutta Nui-Pogo oli kone, Metru Nuilla rakennettu tietoinen elämänmuoto. Pienillä rapujaloilla liikkuvalle piironkimaiselle olemukselle ei löytynyt linnoituksen muurien sisältä vertaista. Peelo painoi mieleensä mahdollisesti käydä jututtamassa laitetta myöhemmin – hän oli liian syvällä tutkimuksissaan antaakseen itselleen lupaa uskoa yhteensattumiin.
Aika ei ole puolellamme. Tulevana talvena uunien ja takkojen käyttöaste tulee kasvamaan, ja tämä aiheuttaa varmasti ns. ’tulipalopakkasilla’ tapahtuvia paloja. Nämä onnettomuudet voivat pahimmassa tapauksessa levitä koko kortteliin ja uhata jopa kokonaisia kaupunginosia.
Ehdottaisin kaupunkia saneeratessa tontteja eristäviä palokujia, matalampaa tonttitehokkuutta palavasta materiaalista rakennettaessa sekä suojaavien puustovyöhykkeiden rakentamista mainittuihin kaupunginosiin. Tällä hetkellä suojaavia puukujia on lähinnä Rapujoen läheisyydessä, jossa palon leviämisen uhka on vesistön takia muutenkin melko vähäinen. Uudisrakentamisen tarpeisiin tulisi laatia selkeä ja sitova rakennusjärjestys, joka määrittelee sallitut materiaalit ja niiden paloneristys-, syttymis- ja palonkestoarvot.
Paaco nojautui vaivihkaa Maken puoleen. ”Ei muuten kannata röyhtäillä siellä päin…”
Make katsoi takaisin lähinnä vaivaantuneena.
Tuore uhka paloturvallisuuden kannalta ovat tietenkin vihollisen täsmäiskujen aiheuttamat tahalliset palot eli tuhopoltot.
Normaaliaikanahan suurin osa palouhista on tapaturmapohjaisia – takasta karannut kipinä, vuoteessa sytytetty savuke, koksiämpäri liian lähellä seinävaatetta. Nyt meillä on kuitenkin vihollinen, joka on jo todistetusti käyttänyt palopommeja ja tulee todennäköisesti tekemään niin tulevaisuudessakin.
Palopommitukselta suojaaminen on vaikea prosessi, ja suosittelisin joidenkin kaupungin korkeimpien rakennusten muuttamista vesitorneiksi. Admin-torni olisi tähän tarkoitukseen toki paras, mutta esimerkiksi muuritornien käytöllä voisimme luoda koko kaupungin kattavan sammutusverkon.
Se mieletön combo, jonka hän oli vetäissyt viime viikolla sitä yhtä skakdia vastaan… Tagunan ajatukset palasivat menneiden mätäkkämatsien hohtoon, ja hänen kanohinsa suupielet venyivät ylös. Hän toivoi, että nyt oli sopiva kohta hymyillä.
Tässäkin toki korostuu vapaapalokunnan, vartioston ja tiedusteluyksiköiden saumaton yhteistyö. Ennakoimalla palopommitukset voimme pitää sekä miehistön että kaluston täydessä valmiudessa tilanteen ’syttyessä’.”
”Kiitos, palomestari. Onko sinulla paloturvallisuutta koskevia ehdotuksia, jotka eivät vaadi kaupungin suunnittelua ja rakentamista uudelleen?” kysyi kokouksen puheenjohtaja.
”Paloturvallinen puukaupunki on jatkuva prosessi, arvon puheenjohtaja”, vastasi Nui-Pogo hieman toruvaan äänensävyyn.
Tawa ei kokenut oikeutetuksi pitää puheenvuoroa siitä, että 1. Admin-tornilla oli sotastrateginen tarkoitusperä ja 2. hän kirjaimellisesti asui siellä. Hän tyytyi nyökyttelemään hyväksyvästi.
Same ei aikonut juuttua pidemmäksi aikaa kokouksen ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. ”Seuraavaksi vuorossa rannikkovartioston kapteeni Haddox”, hän sanoi. ”Olkaa hyvä.”
”Krhm!” röhäisi vanha dox ja oli jo tempaisemassa itsensä tuoliltaan reippaasti pystyyn, kunnes muisti sen olevan pyörätuoli ja etteivät hänen jalkansa olleet toimineet kahteensataan vuoteen. ”Kolja…” mutisi vanha mies ja yskäisi varsin sairaan joskin voimakkaan oloisesti. Hän lähti rullaamaan taaksepäin ja osui komisario Gamburiin, joka pudotti kypäränsä sylistään. Hetken merikarhu ja tinanappi hytkyivät sivulta sivulle kun koli-hyökkääjä ja maalivahti epävarmoina siitä, kumpi väistäisi ja kummalle puolelle. Gambur luovutti; Haddox rullasi hänen varpaidensa yli piirtoheittimelle. Nui-Pogo kavahti ja vetäytyi valokeilasta palokaavionsa kanssa.
Sulfrey oli luovuttanut palomestarin huomioiden kirjaamisen kanssa jo heti alkuun. Hänellä oli sama kertomus kauniina käsikirjoituksena viime kokoukseslta, ja kopiokone oli hyvä renki.
Haddox asetti käsin kalvolle piirretyn merikartan juhlallisesti piirtoheittimelle. Katsojat pystyivät lähes haistamaan merisuolan ja kuulemaan aaltojen äänen ja pienenpienten merimiesten kauhunhuudot, kun sadat monilonkeroiset ja terävänokkaiset piirtohirviöt nousivat merikartan aalloista. Niitä oli ehkä jopa enemmän kuin todellisuudessa.
”Mmmeri.” Haddox mittasi harottavalla, puolisokealla katsellaan paikallaolijoita ja hymyili synkästi. ”Se on vanhempi ja vahvempi kuin kukaan, joka kävelee tämän karun maan päällä. Se ei kumarra ketään eikä palvele edes Suurta Henkeä. Ei edes! Nazorakit, maan siira-kansa, ovat ehkä tämän maailmankolkan suuri merivoima, mutta Hopeisen Meren syvyyksille ja tyrskyille he ovat vain pari lehteä väreilevällä pinnalla. Mutta niin olemme mekin! Ja jos meri nousee niin kuin on kirjoitettu, voimme unohtaa koko sodan. Klaanistamme jää vain Admin-tornin huippu uudeksi majakaksi! Khäh!”
”Mihin niin on kirjoitettu?” kysyi Taguna kiinnostuneena.
”Mtäh?”
”Ööhh… kun sanoit, että jos käy niin kuin on kirjoitettu”, poliisi selitti. ”Että meri syö Klaanin. Kuulostaa minun korviini ihan saakelin vakavalta uhalta, vaikken olekaan siitä ikinä kuullut. Tai siis lukenut.”
Enempi kuin yksi salissa olija pyöritti silmiään. Tulisiko tästä yhtä oleellinen puheenvuoro kuin edellisestä? Toisaalta Haddox vaikutti viihdyttävämmältä. Jollain hieman surullisella tavalla.
Merimiehen silmiin syttyi hetkeksi Pyhän Elmutin tuli. ”No ei sitä ole mihinkään kirjoitettu! Se on merimiesten hiljaista ammattitietoa! Yritä siinä kirjoittaa asiota muistiin, kun aallot ovat kahdeksan syltä korkeita ja ruijanpallasta sataa vaakatasossa kannelle! Jos ei muista, on kuollut merimies! Yritä nyt seurata, poika!”
Haddoxin silmäkulma nyki. Hän kääntyi kartan puoleen ja piirsi yhdellä punakynän vedolla Klaanin ympärille täydellisen puoliympyrän rannikosta rannikolle.
”Merisaarto on tiedustelutietojen mukaan keskimäärin kahdeksankymmenen meripeninkulman päässä Klaanin linnoituksesta. Tämä rengas pitää yhä sisällään Ruki-Koron ja suurimman osan sen kalavesistä mutta ei enää Veljeskunnan saarta, joka on – kuten hyvin tiedämme – vihollisella.
Saarto on tiheimmillään tärkeimpien vesireittien varrella. Päättisten itäpuolella Kalimacin väylä on siis käyttökelvoton, ja lännessä Veljeskuntasaaren itälaidan aukon käyttö olisi uhkarohkeaa. Kalimacin menettäminen on meille toistaiseksi pienempi paha kuin he ehkä toivoivat – Klaanilla ei ole omia raskaita vesialuksia, jotka ovat siitä riippuvaisia. Vain tuontiliikenne on sieltä katki. Samoin itärannikko Vasallinokkaan asti on toistaiseksi meidän, ja voimme pitää nopeita aluksia suojaisissa valkamissa.”
Ainakin se parantaisi paloturvallisuutta vähentämällä rakennusmateriaalien syttyvyyttä, ajatteli Nui-Pogo, joka oli loukkaantunut tärkeän puheenvuoronsa tylystä lopetuksesta.
Keltaisella kynällä Haddox piirsi sopusuhtaiset tähdet itärannikolle Päättisten saarien korkeudelle. Hän kääntyi takaisin yleisöön.
”Zyglak-toiminta on yhä hiljaisempaa. Toisaalta merimunkkihavaintoja on tehty enemmän kuin moneen pitkään vuoteen. Ovatko nämä seikat yhteydessä toisiinsa? En tiedä. Kenties zyglak-väki väistää Kalpeaa Apottia, joka valmistuu konklaaveineen Syvällisten Aikakauteen. Se voi tietää nazorakien loppua, ja meidänkin. Suosittelen jättämään lepytyslahjoja niille uhrisuville, jotka ovat vielä saarron sisäpuolella. Samoin pikalähetykset ilmateitse kannattaa hoitaa mikäli mahdollista pimennettyinä ja itäkautta – alkumatkasta rannikkoa pitkin ja Kalimacia välttäen. Vihollisen silmät eivät nuku!
Kalastaminen ja meriliikenne saarron sisäpuolella on vielä melko turvallista, joskin uudenkuun aikaa uhrisuvien lähivedet ja Vanha Syvä ovat nyt vaarallisempia kuin sota. Varokaa Kelmeää Kansaa! Saarron ohi pyrkivät pienet vesialukset voivat lähteä Visulahdelta suoraan itään, jossa rengas on harvempi. Siihen liittyy aina riski” – Haddox katsoi terävästi joukkoa – ”mutta riski on vielä hallittavissa. Ja yön suoja parantaa mahdollisuuksia. Suosittelen turvautumaan kokeneisiin merimiehiin tai mahdollisuuksien mukaan salatieteisiin. Olemme saaneet hyviä tuloksia turaga Perhelin kanohi Mahikin kanssa.”
Haddoxilla menee taas ihan helvetin kovaa, tuumi Taguna tyytyväisesti. Saisipa doxin vetämään kokouksen joka kohdan. Hänen mieleensä jäi pomminvarmasti joka ikinen yksityiskohta, oli niistä sitten mitään hyötyä tai ei.
Haddox otti esiin sinisen kynän ja piirsi täydellisen ympyräkaaren Ruki-Koron ympärille rannikosta rannikkoon.
”Ulappain sumun kätköissä on lounaisen naapurimme Ruki-koron tilanne. Heidän ja Veljeskuntasaaren välillä on pelkkää vettä, ja se, että he ovat vielä vapaita, saisi minut epäilemään siirojen merimahtia jos en paremmin tietäisi.
Kuinka kauan saa Kalan kansa pitää kotinsa? Heidän kylänsä on luonnollinen satamapaikka. He tuntevat vetensä paremmin kuin kukaan eivätkä ole tyhmiä. Mutta vihollisen ylivoimaa ja Rautasiipeä vastaan he eivät kauaa kestä. Minä olen puhunut heidän kanssaan viime täysikuuna Vanhan Syvän rajaluodolla. Lausuimme armosanan Kalpealle Kansalle ja vaihdoimme tiedot merisaarron tilanteesta. He ovat varuillaan mutta eivät pelkää. Mutta uskon, että jos siirojen laivasto ei ensimmäisenä yritä pyyhkäistä meidän kotisatamaamme rynnäköllä, ottaa Ruki-Koro seuraavan iskun ja sitä myötä tiukentuu merisaarron solmu ympärillämme.”
Haddoxilla menee taas ihan himpskutin kovaa, tuumi Sulfrey kauhuissaan. Hän ei ollut aivan varma, minkä sanan kohdalla oli lopettanut vakavahenkisen yrityksen kirjata ylös puheenvuoron täysi sisältö. Ehkä ”merimunkki”, ehkä ”salatieteet”.
Haddoxin silmät nykivät holtittomasti, ja hänen jalkansa iski vasten pyörätuolia. Mutta vanhan merimiehen käsi oli vakaa, kun hän piirsi Klaanin ympärille entistä paljon pienemmän punaisen ympyräkaaren tasaisella katkoviivalla. Se lähti Ruki-Korosta ja päättyi Vasallinnokan kärkeen. Linja viisti Visulahtea lännessä rajaavan kärken rantapoukamia.
”Jos Ruki-Koro kaatuu, on vain ajan kysymys, ennen kuin ne saavat noustua maihin Vartioniemen lounaisrannoilla. Se on kallioista maata, vaikeaa mutta suojaisaa. Mutta jos ne hiipivät lahdelle, on meillä etu. Maalinnamme on merialueen vahvin – vaan miten se kestää siirojen rautasiipeä vastaan, jos samalla käy isku Lehu-metsän yli pohjoismuurille? Siihen en minä osaa sanoa, mutta niin kauan kun meillä on satama ja laivoja, ei vartioni herpaannu!”
Vanha krikcit nosti kätensä hunööriin. Merimiehen puolisokeissa silmissä oli kyyneliä.
Haddoxin vaiettua täytti huoneen hetkeksi vain hiljainen supatus jossain takana, mutta sitten puheenjohtaja havahtui ja muisti roolinsa kokouksen kulussa. Nuija iski pöytään. ”Juuriadminin puheenvuoro seuraavaksi”, Same sanoi.
Haddoxilla menee taas ihan perkeleen kovaa, tuumi Nui-Pogo haikeana. Jos hän olisi harrastanut tulen myönteisessä mielessä kuvaavia metaforia, olisi hän voinut ajatella tämän olevan liekeissä. Mutta ei tuli mikään vitsailun asia ollut.
Ehkä Bio-Klaani olisi ottanut hänen varoituksensa vakavammin, jos hänellä olisi ollut yhtä kovat puhelahjat. Pisara katkeraa kateutta kulki Nui-Pogon virtapiirien halki.
Pitäisi kai harkita kansanopiston retoriikan kurssille ilmoittautumista.
Tawa nyökkäsi. Koko huone, varsinkin ne, jotka eivät olleet linnakkeen ylipäällikön kanssa aiemmin tekemisissä, laskeutui hartaaseen hiljaisuuteen.
”Haluaisin ottaa puheeksi näin kaupungin ja linnakkeen kaikkien turvallisuuselimien kesken tuoreimman jäsenemme. Tähän asti olemme pitäneet jäsenen identiteetin salassa hänen oman turvallisuutensa nimissä, mutta olemme Samen kanssa päätyneet siihen, että teidän kaikkien olisi hyvä olla tietoisia asiasta.”
Tawa piti hetken tauon. Hän haki varmistusta Samelta, joka antoi sen nyökkäyksellä.
”Uusin jäsenemme, nimeltään Kelvin, on nazorak-karkuri. Hän on omiensa jahtaama ja on jo aiemmin auttanut Allianssin vastaisessa toiminnassa.”
Tämä uutinen aiheutti kohahduksen läsnäolijoissa. Moderaattorit vilkuilivat toisiaan. Takalek nosti katseensa muistiinpanoistaan Tawaan.
”Khrm. Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa”, Takalek ryhdistäytyi ennen kuin supina tilassa ehti kasvaa.
”Lupa myönnetty.”
”Tarkentaisitteko hieman… onko tämä nazorak Klaanin täysivaltainen jäsen? Onko hänellä lupa liikkua vapaasti Klaanissa?”
”Kyllä”, Tawa nyökkäsi.
Ennen kuin Takalek ehti jatkaa, kokouksen toinen krikcit älähti: ”Kautta ikuisen partani! Annatteko te absolutistiautokraatit sen nelijalkaisen cyranon kulkea vapaasti pitkin pientareita!? Sehän niljake voi tehdä vaikka mitä!”
Sulfrey yritti olla näyttämättä, kuinka haltioissaan oli vieläkin Rapulinnakkeen johtajan kanssa tekemisissä olemisesta.
Same paukutti nuijaa raivokkaasti. ”Kapteeni Haddox, pyytäkää puhutellessa puheenvuoro!”
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäsen Kelvin on jo osoittautunut luotettavaksi liittolaiseksemme. Hänen luovuttamansa tiedot ovat auttaneet meitä sotatoimissa Imperiumia vastaan. Tahdon myös huomauttaa, että oman lajinsa pettäminen on tuskin hänen kaltaiselleen helppoa.”
”Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!” Komisario Gambur viittoi. Same nyökkäsi.
”Oletteko varmoja, ettei hän ole kaksoisagentti?”
”Olemme varmoja. Visokki olisi huomannut, jos hän salaisi jotain.”
Gambur näytti hieman epäilevältä, mutta nyökkäsi kuitenkin. ”Hän on sitten ensimmäinen tietämäni nazorak, joka ei ole osa niiden imperiumia.”
Takalek viittasi. ”Tarvitseeko poliisivoimien tehdä erityisiävalmisteluita tätä jäsentä huomioiden?”
Tawa pudisti päätään. ”Kelvin on pian lähdössä kaupungista Klaanin tehtävälle, joten se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”
Tämä aiheutti kokousväessä taas kohinaa, mutta Tawa jatkoi itsevarmasti.
”Minun nähdäkseni tämä tehtävä toimii varmistuksena siitä, että hän on valmis toimimaan Bio-Klaanin eduksi hankalissa tilanteissa. Tämän lisäksi tehtävä tapahtuu täysin kaupungin ulkopuolella.”
Same napautti nuijallaan pöytää. ”Tahdon myös huomauttaa, että Kelvinin jäsenyys ei ole tämän kokouksen aihe eikä sen päätettävissä. Jollei jollakulla ole lisättävää, siirtykäämme eteenpäin.”
”Minulla olisi vielä toinen huomio”, Tawa sanoi. ”Visokki ei valitettavasti itse päässyt paikalle terveyssyistä, mutta hän halusi pyytää että pidämme silmällä siltä varalta, että jossain näkyisi…”
Bladis siristeli silmiään ja tuijotti eksentristä merikarhua. Eihän sillä edes ollut partaa.
Tawa oli hiljaa joitakin sekunteja ja veti syvään henkeä.
”… apinaa, jolla on banaani, jolla on kasvot. Käsitykseni mukaan kyseinen banaani on jäsenemme Makuta Nui.”
Huoneeseen laskeutui harras hiljaisuus.
”Anteeksi”, komisario Gambur sanoi. ”Tarkoitatteko, että banaanilla on Bio-Klaanin jäsenkirja?”
Olisit saanut tulla ihan itse kertomaan tämän tänne, Tawa mietti.
”Ei. Banaani on saaremme makuta, joka on myös liittolaisemme ja Bio-Klaanin jäsen”, Tawa sanoi kärsivällisesti. ”Hän on tällä hetkellä banaanin hahmossa, mutta apina on varastanut hänet.”
”Ahaa”, Gambur sanoi nyökäten syvään. ”Onko apinakin Bio- Klaanin jäsen?”
”On”, Tawa sanoi ilme peruslukemilla.
Tawa vihasi syvästi jokaista sanaa, jonka joutui tästä aiheesta sanomaan.
”Asia selvä. Ei enempää kysyttävää.”
Gamburilla, samoin kuin useammalla kokouksen osallistujista, olisi ollut kysyttävää.
Kapteeni Haddox muisteli syöneensä pari päivää sitten banaanin. Toivottavasti ei juuri sitä banaania.
Tawa ei tuntenut olevansa kaikkein uskottavimmillaan puheenvuoronsa jälkeen. Varsinkin ulkopaikkakuntalaisten katseissa oli lievästi sanottuna tervettä skeptisyyttä.
”Kiitos, Admin Tawa”, Same sanoi. ”Rikostutkija Takalek?”
Takalek nousi seisomaan tuoliltaan kömpelösti. Hänen taaksepäin kääntyvät jalkansa meinasivat sotkeutua tuolin jalkoihin.
”Arvon puheenjohtaja, poliisiasema tahtoo tiedottaa, että lievien rikosten – kuten näpistelyn ja väkivaltarikosten – määrä kaupungissa on kasvanut viime aikoina. Poliisille ja vartiostolle tuli viime kuussa 40 prosenttia enemmän rikosilmoituksia kuin sitä edeltävänä kuuna. Syinä tälle uskomme olevan kauppasaarron ja evakkotilanteen.”
Takalek nyökkäsi puheenvuoronsa päättymisen merkiksi ja istui alas.
”Selvä, kiitän”, Same nyökkäsi. ”Vieläkö jotain?”
”Krhm”, rykäisi Taguna. ”Tai siis, ööh, jos saan–”
”Aivan vapaasti.”
”Niin”, sanoi plasman toa. ”Aseman mätäkkäkerho kokoontuu vastedes maanantaisin. Ennen se oli keskiviikkoisin, jos muistatte. Saa tulla. Meillä on kahvia.”
Sulfrey palasi työnsä pariin kiireellä juututtuaan seuraamaan haltioituneena toa Tawan puheenvuoroa. Voi jestas miten tällä olikin sana hallussa!
Tämän jälkeen ei kukaan sanonut enää mitään, joten Same suuntasi pöytään napakan nuijaniskun.
”Siirrytään eteenpäin kohtaan viisi, meneillään olevat rikostutkinnat. 5.1, ’tapaus petturi’.”
Useampi huoneessa näytti siltä, ettei ihan ymmärtänyt sanaa ”mätäkkä”, mutta sentään kukaan ei kysynyt ja pidentänyt kokousta entisestään. Valmiiksi mietitty puheenvuoro nolotti Tagunaa hieman paljon vakavampien aiheiden jälkeen.
Huoneen tunnelma virittyi välittömästi. Muutoksen havaitsi etenkin Klaanin organisaation ulkopuolisten kohdalla. Same käänsi katseensa siniviittojen komisario Gamburiin.
”Olen ymmärtänyt, että siniviittojen puolelta on esitetty toiveita tarjota resursseja Bio-Klaanin sisäiseen petturitutkimukseen. Olenko oikeassa, komisario Gambur?”
”Olette, herra puheenjohtaja”, Gambur sanoi. ”Siinä missä olemme nykyään enenevissä määrin osa yhtenäistä puolustusorganisaatiota, on meistä kieltämättä perin kummallista, että tämä petturitapaus on niin iso musta piste näkökentässämme. Jos olemme oikein ymmärtäneet, tämä petturinne oli vastuussa jostain, jota kutsutaan ’kauhujen yöksi’ ja joka aiheutti paljon kuolemia kaupungissa.”
Viimeistään sen sanallistaminen vei tunnelmasta ison siivun lupsakkuutta.
”Pitää paikkansa”, Same sanoi.
”Niin, me vain tässä mietimme, että tämmöinen sisäinen uhka on tavalla tai toisella meidänkin ongelmamme. Osaatteko kertoa enempää siitä, mitä siirtoja tapauksen tutkimiseksi on tehty?”
Paaco nosti varoen kättään.
”Noh, linnakkeen sisäistä kameravalvontaa on ainakin tuplattu. Olisi nykyisellä vahtimistasolla aika vaikea uskoa, että jotain vastaavaa tapahtuisi.”
”Sen lisäksi tapauksesta tehtiin mittavat rikospaikkatutkinnat”, Bladis sanoi viittaamatta puheenvuoroa. ”Ihan perusjuttuja. Lämpöjälkiä. Sormenjälkiä. DNA-tutkimuksia. Mitä näitä nyt on.”
Skakdi venytteli hieman tuolissaan ja jatkoi.
”Jos se yhtään mieltä keventää, niin homman parissa ovat moderaattoriston ja poliisilaitoksen parhaat miehet.”
”Ymmärsinkö oikein, että teillä on jo joitakin epäiltyjä tiedossa?” Gambur kysyi.
Moderaattorit vilkuilivat toisiaan.
”Siihen meillä ei ole ehkä lupaa vastata”, Same puuttui. ”Mutta voin varmistaa, että tutkimuksissa on käyty useita kuulusteluita.”
”Onko totta, että tapaukseen liittyvä pidätysoikeus on vain moderaattoristolla ja rikostutkija Tagunalla?” Gambur jatkoi.
Ei taas siitä DNA:sta… Make mietti.
”Ööh, kyllä”, vahvisti Taguna huomattuaan muiden kääntyneen katsomaan häntä kohti. ”Admin Guardianin erikoisluvalla.”
”Admin Guardian!” Gambur totesi. ”Vanha kunnon Harkel puhui hänestä paljon hyvää. Kunnon toiminnan miehiä, hän sanoi. Pahoittelut meidänkin puolestamme hänen valitettavasta tilanteestaan.”
Tawa nyökkäsi. ”Arvostan ajatusta. Suuret kiitokseni.”
”Kuulostamatta toivottavasti liian kylmältä”, Gambur jatkoi, ”haluan kuitenkin kysyä. Eikö poikkeustilanteessa ja Guardianin poissaollessa moderaattoristolle ja rikostutkija Tagunalle jaettua pidätysoikeutta voisi laajentaa myös Bio-Klaanin ulkopuolisiin toimijoihin?”
Taguna nielaisi.
Tawa piti mietiskelevän hiljaisuuden näyttäen asialliselta.
”Valinta on ollut admin Guardianin”, hän sanoi lopulta. ”En koe asiakseni pyörtää käskyä ilman keskustelua hänen kanssaan. Ja vaikkei se olekaan mahdollista juuri nyt, välttäisin niin tekemistä joka tapauksessa ilman erityisen painavia perusteita. Petturitutkinta on pysynyt Bio-Klaanin sisäisenä asiana, ja pitäisin sen sellaisena tästäkin eteenpäin.”
Gambur nyökkäsi. ”Arvon juuriadmin, ymmärrän valintanne ja kunnioitan sitä. Minusta on vain tärkeää huomioida, että jos teillä on riveissänne tämmöinen petturi, siitä koituu nykyisin uhka myös meille.”
Saisit olla täällä puolustamassa omia valintojasi, Tawa ajatteli.
Mutta ei halunnut ajatella liian pitkään. Viikot jolloin tilanteesta ei ollut minkäänlaista tietoa olivat käyneet jo liian pitkiksi. Asiaa sattui liikaa ajatella.
”Ymmärrän”, Tawa sanoi. ”Ja haluan pitää sen riskin rehellisesti pöydällä. Toivon, että te myös ymmärrätte, kuinka huonoon asemaan petturitutkinnan avaaminen oman organisaatiomme ulkopuolelle meidät laittaisi.”
”Se on tietenkin hyvin ymmärrettävää”, Gambur sanoi.
Tapauksen jättäminen veitsenterälle jätti myöskin huoneilmaan hiljaisuuden, jonka uskalsi rikkoa vasta Tawa.
”Jos petturin henkilöllisyyden tunnistamisen suhteen tehdään merkittäviä harppauksia, välitämme tietoa totta kai myös Klaanin ulkopuolisille puolustuselimille”, Tawa sanoi päättäväisesti. ”Mutta tällä hetkellä en pidä kovin viisaana jakaa puolivalmiita tutkimuksia hyvin pienen ryhmän ulkopuolelle. Epäluulo ja sisäiset ristiriidat ovat juuri se, mitä vihollisemme meiltä toivovat. Toivon että ymmärrätte, miksi minusta ei ole viisasta jakaa julkisesti tietoa epäillyistä.”
Taguna tunsi olonsa hieman helpottuneeksi, kun keskustelu ei ollutkaan käsitellyt häntä. Sentään kenellekään ei ollut tullut mieleen kysyä, kuinka hyvää työtä hän oli tehnyt Kapuran seuraamisessa.
Oikeastaan oli tainnut käydä päinvastoin – siniviittojen riviin kuulunut zyglak oli vilkaissut häntä kohti epämiellyttävän ihailevasti. Pitivätkö he häntä jonakin Guartsun luottomiehenä, joka oli yksin valittu järjettömän haastavaa tehtävää suorittamaan?
Sellainen hän ehkä olikin, tai ainakin hänen olisi kuulunut olla. Hikipisara valui Tagunan kanohia pitkin.
Same tähyili paikallaolijoihin. Petturitutkimus oli nostanut tunteita pintaan, ja salissa vallitsi tietynlainen haalea epävarmuus. Asiasta ei ollut mainintaa kokouskutsussa, mutta pieni muutos suunnitelmassa voisi tehdä loppuosasta helpomman.
”Mikäli kenelläkään ei ole aiheesta petturitutkimus enää sanottavaa, voisimme nyt joko pitää ennenaikaisen tauon tai jatkaa kokousta eteenpäin. Kumpaa vaihtoehtoa osanottajat suosivat?” muodosti hairaattori kysymyksensä.
Kokouksen valtasi suuri vaivaantuneisuus, jolla oli jokaiseen paikallaolijaan lamauttava vaikutus. Samalla valtasi jokaisen sisäisen dialogin kaikille ikinä kokouksessa istuneille tuttu ajatus. Kukaan ei halunnut olla se, joka sanoi ”näpsäkästihän tämä menee, jatketaan vain” ja tuomitsi väen istumaan ja istumaan ilman virvokkeita, lisähappea ja kokousaivojen uudelleenkalibrointia.
Toisaalta kukaan ei halunnut olla sekään, joka sessiota pitkittämällä tuhosi jonkun piruparan iltasuunnitelmat. Varmasti jollain oli treffit jossain Röltsin muodikkaassa orangeriassa, tärkeä business-tapaaminen tai luvattua laatuaikaa ystävien seurassa. Muiden elämä oli aina niin kiinnostavaa, ainakin Klaanilehden lifestyle-artikkeleiden perusteella.
Kokouksen yleiseksi olotilaksi tuli vilkuilu sekä muihin että kelloon, joissain vähemmän hienovaraissa tapauksissa myös ovelle ja ikkunoihin. Same katui, että oli edes kysynyt. Ehkä joku yleismaailmallinen voima sai maailmojen olennot kysymään tällaisia tuhoon tuomittuja kysymyksiä.
”Pidetään 15 minuutin tauko. Se on varmasti kaikille hyväksi. Muistakaa juoda vettä ja hengittää vähän raitista ilmaa.”
Puhuja oli Tawa, joka nousi rauhallisesti ja nosti viittansa tuolin selkänojalta. Helpotus valtasi kokousväen. Taas oli vahva johtajuus peitonnut demokratian kiusallisen epävarmuuden.
Same nyökkäsi adminille onnellisempana kuin hetkeen. Hän ei tosin aikonut noudattaa naisen neuvoa raittiin ilman suhteen.
”Ja meillä on pullaa Sokerimahalta”, lisäsi Takalek osoittaen sivummalla sijaitsevalle pöydälle, jolla lepäsi leivoksia pursuava tarjotin.
Same rykäisi. ”Aivan oikein. Palataan vartin päästä. Ja kiinteistöhuolto pyysi minua ilmoittamaan, että aulan virvoitusjuoma-automaatti on rikki – älkää käyttäkö sitä!”
Moderaattorin viimeinen huomio tuntui kaikuvan kuuroille korville, sillä sali oli tyhjentynyt uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen hyvässä järjestyksessä.
Käytävällä Haddox takoi vihaisena juoma-automaattia, joka oli syönyt hänen rattaansa.
Same poistui salista viimeisenä, sulki oven perässään ja hiipi huomaamattomasti käytävällä parveilevien pullanhimoisten ohitse. Hän nyökkäsi vaimeasti Tawalle, mutta juuriadmin ei tainnut edes huomata; selvä merkki tauon tarpeellisuudesta. Oli ehkä ihan hyvä, että muiden huomio kääntyi täysin pois puheenjohtajasta, kun ei oltu virallisessa kokoustilanteessa.
Alakerrassa Same ei mennyt hallin kautta pääovelle vaan kumartui matalasta sivuovesta, kävi aution ja varjoisan keittiön läpi ja astui takaovesta soraiselle takapihalle, siihen ruosteisen vanhan kurkkupurkin ja maltillisen kokoisen roskakatoksen tuntumaan. Happea. Happea ja raitista ilmaa – ja tupakkaa, hyvät henkoset kauheata myrkkyä. Kiitos, Tawa, viidestätoista minuutista.
Soran rapina ja pieni vilkaisu alaviistoon paljastivat Bladiksen, joka oli ilmeisesti jatkanut matkaa omin voimin rakennuksen taakse BodyGuardin kannettua tämän alas. Skakdi mussutteli pullaansa sanomatta mitään. Hetken he kaksi katselivat Bio-klaanilaista, soraista takapihaa loppusyksyn alkuiltapäivän valossa. Ja tiesivät, että siinä oli jotain säilyttämisen arvoista. Oikeastaan paljonkin.
”Nimenomaan”, sanoi Bladis.
Onpa harmillisen kuivaa, mietti Taguna mutustellessaan toista pullaansa (suuri osa kokoustajista oli harpponut suoraan pöydän ohi, joten ei edes tullut paha mieli). Yleensä Sokerimaha oli pystynyt parempaan.
Ilmeisesti jonkinlaisina mainoksina toimivat ilmaisleivokset olivat ennen olleet iänikuisten kokousten kohokohta. Tämänkertainen suoritus ei kyllä saanut ajattelemaan, että pitäisi kai käydä leipomossa useammin. Maailma oli sillä tapaa julma.
Skakdi mussutteli pullansa rauhassa loppuun. Samen savuke paloi pois, ja hän heitti tumpin tottuneesti kellumaan surumielisesti kurkkupurkkiin. Taianomainen hetki oli mennyt. Taukoa oli neljä minuuttia jäljellä. Same tiesi tämän ilman kelloa; Bladis luotti siihen, että Same tiesi.
”Se olisi sitten toinen puoliaika”, sanoi Bladis.
”Näin on”, vastasi Same.
Bladis naputteli sormiaan käsinojiinsa. ”Monta asiaa vielä käsittelemättä. Lähestymme finaalia.”
”Kuule, en ole sanonut tätä ennen, mutta olen vilpittömästi kiinnostunut siitä, miksi olet niin… innokas, tai omistautunut sille Increase Kongin tapaukselle.”
”No haittaako se?”
”Ei se haittaa. Minä vaan…”
”Huvittaako se sinua?”
Same katsoi vanhaa ystäväänsä silmiin. Skakdi virnuili.
Käytävällä komisario Gambur taipui henkeäsalpaavaan akrobaattiseen suoritukseen yrittäessään kalastaa juomatölkkiä käsivarrellaan laitteen annosteluputkesta. Tarvittiin BodyGuard, varakonstaapeli Apilak ja admin Tawa kiskomaan hänet irti viallisesta laitteesta.
”No ehkä se vähän huvittaa. Mutta eihän sitä tiedä, mihin sekin johtolanka johtaa. Nimdaan. Allianssiin. Abzumoon. Pitäisikö sellaisesta edes yllättyä? Sekö mahdollisuus sinua ajaa?”
”Ei edes. Se vaan, että on tämä ongelma, ja siihen on ratkaisu. On mahdollisuus ratkaisuun, realistinen mahdollisuus. Ongelma, ratkaisu. Sitä jotenkin tuntee itsensä onnistuneeksi. Kun ei täältä kaupungista käsin voi ampua vihollista päähänkään. Ja moni meidän ongelmistamme, Nimdan tuhoaminen, Geen löytäminen, sodan voittaminen – ne ovat niin isoja ja kamalan vaikeita. Mutta Increase Kongin tapauksen selvittäminen on pelkästään kimuranttia. Se on hitto soikoon mahdollista.”
Same mietti asiaa. ”Niin. Ja ehkä sitä nykyään tarvitsee välillä jotain huvittavaakin.”
”Mutta älä ole liian huvittunut. Me ratkaisimme sen.”
”Lupaan suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuustasolla. Ilmalaivan piippuun tungettu vaihdelaatikko olisi voinut aiheuttaa vakavan onnettomuuden.”
”Nimenomaan.”
Taguna havahtui korttipeleihin luisuneista mietteistään tajutessaan, että hänen kohtansa voisi olla kokouksessa seuraavaksi. Miten se esityslista olikaan mennyt? Ei Kissabioa kaiketi ihan seuraavaksi oltu käsittelemässä, mutta senkin aika koittaisi vielä.
Nyt oli kai jonkinlainen viime hetken tilaisuus valmistautua puheenvuoroon, jonka oli määrä purkautua ulos hänen suustaan joidenkin kymmenien minuuttien sisällä. Tauon häntäpuolen minuutit olivat hänen vihoviimeinen tilaisuutensa hoitaa homma kotiin kokouksen arvolle sopivalla tavalla.
Mutta voisi hän toisaalta myös kuunnella seuraavan kohdan puolikorvalla ja miettiä samalla omia juttujaan.
Ping.
Jokin kimposi roskakatoksen ruosteisesta peltikatosta ja laskeutui soraiselle maalle puolen metrin päähän Bladiksesta.
”Sehän on ristipääruuvi. Mistähän se tuli.”
Moderaattorit käänsivät katseensa takavasemmalle ja ylös.
”Ei jumalauta, nyt alas sieltä!”
Rännissä ja sadevesikourussa roikkuva punaharmaa hahmo ei ehtinyt edes kiljaista vastausta Bladiksen käskyyn, kun loputkin ruosteisista ruuveista antoivat periksi. Kouru päästi valittavan pmoaang-äänen, ja Rapuka putosi takalistot edellä kolmannen kerroksen ikkunoiden tasalta suoraan roskakatoksen katolle ja sen läpi kauhistuttavan räminän ja surkean lässähdyksen saattelemana.
”Katso, totteli ensimmäisellä tällä kertaa”, Same totesi.
”Oliko tuo vitsi?”
”Nimenomaan.”
”Emmehän me edes olla tuolla. Ja se on sitä paitsi väärä kerros. Kai se nyt osaa laskea yhdet eikä kahdet portaat? Pitäisikö meidän tarkistaa, onko se elossa?”
Käytävällä janoinen varakonstaaeli Fuzchel yritti asettaa kolikkoa seinustan penkille nukahtaneen palomestari Pogon rintataskuun.
Same harppoi roskakatokselle, jonka räystään jäljellä oleva osa oli pitkän selakhiaanin rinnan tasolla. Hän kumartui katsomaan katon läpi sisään. Bladis kuuli vaimeaa puhetta ja vähemmän vaimeaa vaikerrusta. Same harppoi takaisin.
”On. Putosi keräyspaperiastiaan ja ei, en aio kertoa toista vitsiä, joka liittyisi jotenkin Klaanilehden kolumnien alhaiseen tasoon. Nyt meidän pitää palata yläkertaan. Pyytäisin BodyGuardia tuomaan sinut keittiön kautta, mutta hän ei mahdu takaovesta. Nähdään ylhäällä. Suuri hetkesi on pian.”
”Nimenomaan.”
”Toivon mukaan koette virkistyneenne”, Same sanoi. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus viimeisten keskustelujen hiipuessa pois. ”Jatkamme kokousta kohdasta 5.2, ’tapaus bännityt’. Rikostutkija Takalek.”
Sulfrey merkitsi pöytäkirjaan tauon päättymisajan: 12.16.
Krikcit nousi seisomaan. ”Viime viikolla joukko bännittyjä karkasi – tai pikemminkin katosi – vankiosastolta. Kyseiset vangit olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli sekä vanki nro. 9, jonka nimeä emme tiedä.”
Takalek käveli piirtoheittimen eteen ja asetti oman kalvonsa sille. Taululle heijastuivat kuvat monenkirjavasta joukosta, joiden kasvoista paistoi viha sekä hulluus.
”Torahkshi – tässä näin – kuuluu krikciteihin, muiden kahden lajeista tai taustoista emme sen kummemmin tiedä. Torahkshi sekä Yksisiipinen enkeli tunnettiin rettelöitsijöinä, ja heidän tiedettiin liikkuvan kaupungin anarkistisissa piireissä.
Torahkshi ja Yksisiipinen vangittiin, koska saimme selville heidän suunnitelleen admin Tawan salamurhaa.
Vangin numero 9 tapaus taas on… melko epäselvä. Hänet löydettiin Faxadosq-nimisen jäsenen huoneesta sen jälkeen, kun tämän huomattiin kadonneen. Kuulusteluissa vanki lähinnä mutisi sekavasti. Tämän seurauksena hänet vangittiin epäiltynä Faxadosqin katoamisesta.”
Takalek vaihtoi kalvoa.
”Nämä kuvat ovat selliosaston valvontakamerasta. 8 päivää sitten yöllä klo 3:42…”
Takalekin selostus keskeytyi. Hänen oli vaikea pukea tätä sanoiksi. ”… vankien selleihin ilmestyi ovia, jotka… eivät olleet niissä aiemmin. Vangit katosivat niiden kautta. Tämän jälkeen nämä ovet katosivat ilmaan…”
Tämä nostatti supinaa kokouspöydässä.
”Santor oli ihan supervarma siitä, että näin kävi, vaikka se kuulostaakin aika oudolta!” jylähti BodyGuard.
”Vankeja ei ole tämän jälkeen nähty. He ovat selvästi karanneet kaupungista.”
Tawa nosti kätensä puheenvuoroon.
”Tämä muistuttaa minua eräästä Allianssin palveluksessa olevasta olennosta, jota kutsutaan ’Nihilistiksi’. Hän – tai se – työskentelee Avdelle. Nihilistin kohdanneiden klaanilaisten mukaan sillä on selittämätön kyky avata ovia paikkojen välillä ja matkustaa niiden kautta. Visokki tietää minua enemmän kyseisen olennon voimista, mutta kuvauksen perusteella olisin valmis uskomaan, että se oli vastuussa näiden vankien katoamisesta.”
Sulfrey piti pienen tauon miettiessään, miten kirjoittaa vankien katoamisesta. Siitä päätellen, ettei Tawa tai kukaan moderaattoreista näyttänyt erityisen järkyttyneeltä, näinkin taianomaiset tapahtumat olivat Klaanin johdolle arkipäivää.
Huomio oli melko typerryttävä.
”Tietenkin on mahdollista, että kyseessä on jokin toinen olento, jolla on samanlaisia voimia”, Tawa sanoi. ”Mutta mikäli kenelläkään läsnäolijalla ei ole sellaisesta tietoa, on syytä olettaa, että Avde on näiden vankien katoamisen takana tavalla tai toisella.”
”Noh, Orkahmin partaveitsi sanoo, että yksinkertaisin ratkaisu on usein oikea!” kapteeni Haddox kivahti.
Tawa nyökkäsi.
”Yksinkertainen ei ole sana, jota tässä käyttäisin, kapteeni hyvä, mutta olen samaa mieltä.”
Gambur viittasi puheenvuoroa. ”Mitä hyötyä Allianssille olisi Klaanin vankien hankkimisesta riveihinsä? Oliko heillä jotain tärkeää tietoa kaupungin puolustuksesta?”
”Ei tietääksemme”, Takalek totesi.
Same hieroi leukaansa. ”Epäilen, ettei tämä liity suoraan sotatoimiin. Selliosastolla on tällä hetkellä kaksi nazorakia sotavankeina. Luulisi Allianssin tahtovan vapauttaa tai ainakin hiljentää heidät, jos heillä olisi siihen mahdollisuus. Etenkin ylikersantti 1034:llä on jonkinlaista arvoa nazorakien merivoimille.”
Nyt Bodyguard pyysi puheenvuoroa. ”Sitä vain ajattelin sanoa, että se kolmikko kaveerasi sen pinkin jänön kanssa, joka myös karkasi hetki sitten. Oliko se Kauhujen yön aikaan?”
”Olihan se”, tokaisi Taguna. ”Itse yön tapahtumien kanssa sillä ei tietääksemme ollut mitään tekemistä, pupu pääsi vain luikahtamaan pakoon kaaoksen turvin.”
Gambur nosti kulmaansa.
”Pahoittelut, mutta miten sellainen on edes mahdollista? Olen kuitenkin nähnyt sellinne, vaikuttavat olevan varsin hyvää tekoa.”
Tapaus ’Nihilisti’ oli ollut yksi niitä harvoja asioita joista Visokki oli viimeisen viikon aikana suostunut puhumaan Tawalle.
”Siis… se voi vain ilmestyä minne tahansa?” oli ollut Tawan ensireaktio. Hän näki sen nyt useamman huoneessa olijan kasvoilla.
”Avde-juttuja. Älä mieti sitä liian paljoa”, Visokki oli sanonut itselleen poikkeuksellisen väsyneellä sävyllä.
Tawasta oli viime aikana tuntunut siltä, että hänen parhaan ystävänsä sisällä oli enemmän pelottavia totuuksia kuin tällä oli edes voimia kertoa.
”Tuota sinä kysyt”, Bladis tuhahti, ”etkä että mikä helvetin jänö?”
Siniviitta oli hetken hiljaa.
”Hyvä herra moderaattori, olen ollut tässä linnakkeessa tarpeeksi kauan tietääkseni täällä olevan melko erikoislaatuisia asioita. Ei pahalla arvon vapaapalokuntalaisille.”
”Niin”, Gambur sanoi hymyillen hieman. ”Mutta takaisin asiaan. Minua kiinnostaa jo sisäisen turvallisuuden puolesta, miten selleistä päästiin pakoon ilman poppaskonsteja. Varsinkin, jos siellä on tällä hetkellä muutama nazorak.”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kiusallisen pitkäksi hetkeksi. Moderaattorien ja Takalekin ilmeistä näki aiheen kiusallisuuden.
Kun muut eivät vastanneet, Paaco avasi suunsa: ”Öö, tuota noin! Muiden vankien antamien tietojen mukaan jäsen nimeltään Dox – joka saattaa olla tai olla olematta sairasvapaalla oleva moderaattorimme – olisi vankiosastolla käydessään… eh, vapauttanut jänön. Tämä on tietenkin vielä epäselvää! Saattaa olla että vangit mustamaalaavat modea! Tutkinta on vielä kesken! Kysyisimme asiasta Doxilta itseltään, mutta valitettavasti hän sattuu olemaan tällä hetkellä koomassa sairasosastolla.”
Sulfrey ei uskaltanut keskeyttää kuumentumaan päin olevaa keskustelua kysyäkseen, mikä kyseisen jäniksen nimi sattui olemaan, joten hän merkitsi pöytäkirjaan ”jänö (bännitty) (?)” ja muistutti itseään siitä, että kysyisi asiasta Tawalta myöhemmin.
Sitäkään hän ei viitsinyt tiedustella, miten joku ihme pupu oli niin suuri uhka Bio-Klaanille. Mielessään hän näki vaaleanpunaisen metsäjäniksen viruvan selliosaston pimeydessä ja vilkuilevan ympärilleen korvat pystyssä.
”Tjaa”, Gambur mutisi. ”Ei pahalla, mutta ei aivan kuulosta moderaattorin toimintaprotokollan mukaiselta.”
”Hyvä komisario”, Same sanoi, ”voin vakuuttaa, että se ei olekaan.”
”Toivottavasti häntä estetään toimimasta vastedes virassa”, poliisi jatkoi. ”Ette varmasti kaipaa laisinkaan lisää sisäisiä ongelmia.”
Haddox pudisti itsekseen päätään. Hän muisteli pitkiä iltoja, jotka oli viettänyt Takalekin bhaix-doxin kanssa. Sellaisia doxien iltoja, joihin kuului paljon dox-juttuja. Naurua. Pirtua. Keskusteluja merimakkaroista.
Että olikin ryhtynyt vapauttamaan muita henkilöitä vankiloista – mikähän siihen oli sitten mennyt. Yhtä järjetöntä toimintaa kuin demonien tappaminen.
”Kuten sanottua, hän on sairaslomalla”, Same sanoi kylmänviileästi.
”Niin”, sanoi Taguna nopeasti, ”joka tapauksessa: arvon jänis kävi täällä riehumassa vähän aikaa sitten, mutta eräs melekoinen sonni laittoi hänet aisoihin. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Hän voi olla yhä uhka Klaanille, etenkin jos liittyy jotenkin näihin uusiin katoamisiin. Sen kellon hän ilmeisesti haluaa.”
”Kellon?” Make kyseenalaisti ääneen.
”Siitä ei ole ehkä tarpeen puhua tässä”, Tawa sanoi pikaisesti. ”Oli miten oli, on viisasta suhtautua tuleviin havaintoihin jäniksestä ja muista karkureista sillä lähtöoletuksella, että he ovat Avden asialla. Toivon siniviitoilta myös ilmoituksia, jos saatte selville jotain heihin liittyvää.”
”Hyvä on”, Gambur sanoi. ”Pidetään silmä kovana pinkin jäniksen ja kolmen karkurin varalta, selvä.”
”Minä näin rusakon eilen”, sanoi Haddox. ”Ei kyllä ollut vaaleanpunainen. Pisteli poskiinsa Admin-aukion kukkaistutuksia. Pirulainen.”
Siihen ei ollut kenelläkään mitään sanottavaa.
”Jos ei muuta tästä”, sanoi Same iskien nuijansa pöytään, ”siirrytään eteenpäin. Esityslistan mukaan käsittelemme seuraksi kohdan 5.3, ’tapaus Kissabio’.”
Same ja Takalek jakoivat katseen. Älä menetä malttiasi, Same selvästi halusi sanoa alaiselleen.
Takalek uskoi, että Same sanoi sitä myös itselleen.
Muutama katse kääntyi jo Tagunaa kohti.
”Jäsen Kissabion kauhujen yön aikana sattunut kuolema on ollut uusien tutkimuksien kohteena johtuen…” Same aloitti ja vilkaisi plasman toaa kohti. ”No. Selitä vaikka itse, Taguna.”
Puhuteltu nielaisi. ”A-aivan.” Hänen silmänsä haravoivat huonetta. Jokainen takaisin häntä kohti sojottava silmäpari laski mielialaa vähän. Pitikö sen zyglakinkin yhä tuijottaa häntä kuin mitäkin sankaria? Jokunen kokoustaja vaikutti sentään vaipuneen omiin ajatuksiinsa – ehkä siksi, että kohtalokas yö oli mainittu.
Sinä pystyt tähän, Taguna. Kohta se on ohi. Se oli totta ainakin siinä mielessä, että aika laukkasi eteenpäin yhtä lailla siitä riippumatta, selviytyikö hän täysin improvisoidusta selonteosta kunniakkaasti vai kusiko koko homman.
Jotain pitäisi varmaan jo sanoa. Voi helvetti. Kylläpä ne tuijottelevat. Tekee pahaa. Vähän kuin jos olisi taas mätäkkäturnauksessa Zakazilla ja tietäisi, että suuri osa yleisöstä kykenee ampumaan silmistään jonkin sortin hevonpaskasäteitä.
Sano jotain. Nyt.
Tämäkään ei ollut esityslistan niitä osioita, joista olisi ymmärtänyt mitään pelkän nimen perusteella. Sulfrey raapusti otsikon pöytäkirjaansa ja toivoi, että aiheesta käytäisiin mahdollisimman valaiseva keskustelu.
Olisi ehkä pitänyt valmistautua jotenkin. Tällaisia oivalluksia tähän väliin.
”Kissabio oli… kissa”, hän jatkoi. No eipä ollut, mitä helvettiä sinä valehtelet. ”Tai siis, lajista emme ole aivan varmoja. Ei taida olla kissakaan mikään oikea laji, hehe. Joku kisuliini kuitenkin. Jonkinlainen olento.”
Jos katsoi vähän ylös tai alas, ei nähnyt muiden kokouksessa hilluvien kanoheille tai muunlaisille naamavärkeille nousseita ilmeitä. Niin kannatti varmaan tehdä.
Mutta taas piti sanoa jotain. Ei se vain loppunut. Voi saakeli tätä elämää, oli joku sanonut. Äksäkö? Ihan sama, puhetta!
”Kissabio tosiaan kuoli kauhujen yön yhteydessä”, Taguna sanoi. ”Ja silloin hommaan ei kiinnitetty hirveästi huomiota. Oli muita juttuja menossa, eikä kuolemaan vaikuttanut liittyvän mitään outoa. Eikä oikeastaan liitykään, ei siihen kuolemaan siis. Mutta, ööh… elämään kylläkin.”
Miten hän selitti tämän näin huonosti. Olihan hän pitänyt ihan hyvän puheenvuoron silloin saadakseen luvan tehdä ne helvetin kissatutkimukset. Rikokset ja mysteerit eivät kaupungista loppuneet, mutta hänelle oli annettu lupa keskittyä yhteen kuolleeseen mirriin. Jostain piti saada kaivettua ne samat voimavarat, jotka hänen ulosantiaan olivat silloin viime kerralla ohjanneet.
”Mutta siis”, Taguna jatkoi ja rykäisi. ”Kissabio oli aiemmin sen vaaleanpunaisen vemmelsäären hyökkäyksen kohteena. Kyse on samasta välikohtauksesta, jonka myötä tälle jaettiin bäntsyt. Ja koska kani tuppaa muutenkin käymään henkilökohtaisten vihollistensa kimppuun – viittaan tässä nyt jäsen Kapuraan…”
Voi ei, senkään ajatteleminen ei kyllä ollut mitenkään hyvä idea. Taguna näki karmiininpunaisten shan-kasvojen ilmestyvän mieleensä ja tunsi otteensa lipsuvan.
Ryhdistäydy.
”Ööh, siis. Ajattelin, että tässä voisi olla jotain. Kisu ja kani, että niillä voisi olla jokin yhteys. Ja että Kissabion duunien tarkempi tutkiskelu voi tuoda jotain oivalluksia liittyen pupun menneisyyteen ja tavoitteisiin.”
Okei, siihen asti oli sujunut ihan hyvin. Tai ei hyvin, mutta jotenkin. Joskus se riitti.
Fuzchel katseli ihaillen Tagunaa. Oliko tämä sankaripoliisi, joka selvitti kadonneen rakkaansa tapausta? Ainakin asia oli hänelle selvästi henkilökohtainen ja vaikea.
Mutta nyt…
”Mitä sait selville, Taguna?” kuului Samen ääni, jossa saattoi olla aavistus kärsimättömyyttä. Oliko hän taas ollut hiljaa liian kauan?
Kyllä hän nyt oli jotain saanut selville. Ei se päivä ollut ollut mikään Kapuran kanssa vietetty huviretki. Ei sellaisilla tutkiskeltu kuolleiden kisujen asuntoja.
Keksi jotain. Ne nielevät ihan minkä tahansa. Sinähän olet varsinainen superpoliisi, itse admin Guardianin tärkein luottomies laitoksella. Niille kelpaa mikä tahansa paljastus.
”Kissabiolla on loinen”, Taguna sanoi nopeasti. ”Tai siis oli. Tiesittekö sitä? Kai te tiedätte, mitä loiset ovat? Ne ovat sellaisia… juttuja.”
Komisario Gambur yritti saada kiinni bioklaanilaisen kollegansa punaisesta langasta. Eikö tällaiset jutut kuuluisi paremminkin paikallisen rankkurin kontolle? Vai oliko tässä joku sisäpiirin piilomerkitys, koska ulkopaikkakuntalaisen korvaan asiassa ei ollut päätä eikä häntää. Toisaalta vilkaisu ympärille kertoi, että aika moni muukin kuulija vaikutti hämmentyneeltä.
Taguna vilkaisi ympärilleen. Kyseessä oli sen verran vanha juttu, että suuri osa isoista kihoista vaikutti kyllä tietävän, vaikkei henkilökohtaisissa tekemisissä loisten kanssa olisikaan sattunut olemaan. Joku saatanan komisario Gambur saisi hänen puolestaan miettiä loisten salaisuuksia hamaan kuolemaansa saakka.
”Mutta niin joo, Kissabiolla oli sellainen. On vielä työn alla selvittää, mitä kautta tartunta on levinnyt, mutta siitä on kaikesta päätellen kulunut aikas kauan.”
Hän piti tauon ja hieroi kanohiaan.
”Tai siis… voi olla, etten enää jatka varsinaisia tutkimuksia tähän liittyen. Tein jo aika perusteellista yhteistyötä Kap– ööh, erityisavustajani kanssa. Niin ja Matorokin oli siellä. Et sinä”, hän tokaisi nähdessään vapaapalomiehen nostavan kätensä. Tai jonkinlainen raaja se ainakin oli.
Same katsoi häntä kohti. ”Taguna–”
”Mutta se on ihan tärkeä tieto”, hän keskeytti, ”että Kissabiolla on loinen. Tai ainakin voi olla, en minä mikään loistutkija ole. Että on kriittisen tärkeää, että tieto tästä välitetään eteenpäin. Ainakin Visokkia varmaan kiinnostaa tietää. Niin että… admin Tawa? Anteeksi?”
”Niin, Taguna?” sanoi juuriadmin kuulostaen hieman hämmentyneeltä.
”Niin että voithan varmistaa, että tieto siirtyy Visokille?” Taguna sanoi. ”Meinaan vain että kun se voi olla ihan mittaamattoman tärkeä tieto. Kun ei tiedetä, miten loinen tarttui Kissabiolle, eikä niistäkään tiedetä paljon, loisista siis. Niin tässä voi olla vaikka miten tärkeä vihje. Kuka tietää vaikka olisi avain koko jutun ratkaisuun.”
Sulfrey muisteli, kuinka Nui-Koron rakasetankkien loisia oli joskus hoideltu idenmektiinillä.
Sen jälkeen oli hetken hiljaista.
”Ihan vain sen takia varmistin, että tieto tästä välitetään Visokille”, Taguna sanoi hiljaa. ”Hyvä admin Tawa.”
”Minä… minä pidän siitä huolen, Taguna.”
”Ööh, okei. Kiitos.”
Sitä seuraava hiljaisuus oli niin syvä, että siihen olisi hukkunut, jos olisi lähtenyt uimareissulle.
Taguna tarkkaili kuvioita puisessa pöydässä edessään ja mietti, miten siistiä olisi ollut olla maan voimia hallitseva toa, niin olisi voinut itse taikoa maahan raon, johon vajota. Ei sillä, että se olisi toiminut täällä, kun oltiin aseman yläkerroksessa.
No. Lattian toien voimille hän oli sitten kateellinen.
”Krhm”, sanoi Same lopulta. ”Ellei… ellei tästä ole enää mitään sanottavaa, voimmekin siirtyä eteenpäin.”
Taguna toivoi uskomattoman kovaa, että kukaan ei enää sanoisi mitään. Hänen rukouksiinsa vastattiin.
Vähän itseään korostavaa ajatella, että jonkun typerän kissan jälkien tonkiminen olisi kovin oleellista sodan ja Nimdan ja kaiken kannalta, mietti Bladis ja kaivoi pullataikinaa hampaidensa välistä.
Same huokaisi. ”Siirrymme kohtaan 5.4. Seuraavaksi listalla ’tapaus Freynord’. Etsivä Takalek?”
”Khrm. Tämä meneillään oleva tutkimus liittyy Freynord-nimisen jäsenen murhayritykseen sekä viimeaikaiseen katoamiseen. Kuukaisi sitten Freynord löydettiin tajuttomana huoneestaan, kun alakerran huoneen omistaja havahtui katon läpi vuotavaan veteen…
Sehän oli mennyt ihan hyvin, Taguna mietti. Tai ehkä ainakin niin hyvin kuin oli voinut odottaa. Eihän se ollut mikään helppo tehtävä ollut. Harvoja niin haastavia oli tällä uralla tullut vastaan.
Mitä ihmettä hän valehteli itselleen? Tietenkään se ei ollut mennyt hyvin.
”… Freynord kuljetettiin sairasosastolle, ja hänet saatiin elvytettyä. Tohtori Kupen testien mukaan Freynordin veressä oli jäämiä kivimadon myrkystä, jota löytyi myös Freynordin asunnossa olleesta pullosta. Koska asunnossa ei ollut murron tai kamppailun jälkiä, poliisi epäili aluksi… öh, itsemurhayritystä. Suoraan sanoen aika yllättävä seikka nousi kuitenkin esiin tutkinnassa. Klaanilainen nimeltä Koukkukäpälä…”
Tagunan katse harhaili ympäri huonetta.
Mitä hän tässä ammatissa edes kuvitteli tekevänsä? Kiertävänä mätäköitsijänä ei ollut ainakaan tarvinnut pitää puheita; itsensä oli saattanut nolata vain pelaamalla huonon kortin. Ehkä se oli ollut hänen arvolleen paremmin sopivaa hommaa.
Siinä ne nyt puhuivat jostain Freynordista. Hän hädin tuskin tiesi, mikä se oli, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Kaiketi jokin tähdellinen mysteeri. Jokin, jonka selvittämisestä voisi olla hyötyä elämälle ja yhteiskunnalle.
Oikeastaan hän ei edes kuullut, mitä puhuttiin, mutta mielikuvitus toimi hätätilanteessa yhtä hyvin. Hyvin keksitty tehdä Freynordille DNA-testi, hän kuuli Bladiksen sanovan. Olikohan Taguna muistanut kerätä Kissabion DNA:ta, häh? Ja sitten ne nauroivat hänelle.
Oveen koputettiin ja sitten se ammuttiin auki. Sieltä tuli itse Guardian, jonka lihaksista valui testosteronia kokoushuoneen lattialle. Tulin takaisin kuultuani, että eräs jamppa, johon luotin, nolasi itsensä totaalisesti, admin sanoi ja osoitti sormellaan häntä kohti. Sormestakin valui testosteronia. Kyllä, Taguna, admin lisäsi, puhun juuri sinusta. Ja osoitti häntä zamor-kiväärillään, johon oli ladattu supernolouskuula, joka vain räjäytti välittömästi kaikki, jotka olivat liian mänttejä. Se oli uskomattoman harvinainen ja vaarallinen kuula.
Miettikää nyt, kuinka pahan virheen tein rekrytoidessani tuon kusipään, sanoi Guartsu ja sylkäisi lattialle. Siihen kohtaan syöpyi pieni aukko. Olisiko pitänyt silloin kysyä, että aiotko muuten möhliä jonkun skarrarrin Kissabio-tutkinnan ihan totaalisesti? Olisi varmaan pitänyt.
”… ja etsintäkuulutettu Brk Joe jäi Klaanin porteilla vartioston haaviin. Kuulusteluissa saimme hänet tunnustamaan hypnoosivoimien käytön Freynordiin. Motiiviaan hän ei ole suostunut paljastamaan. Tässä kohtaa tutkinta valitettavasti osuu seinään”, Takalek lopetti ja veti viimein henkeä.
Gambur viittasi taas puheenvuoroaan. ”Osaatteko sanoa miksi ihmeessä Freynord karkasi sairaalasta?”
Takalek pudisti päätään. ”Silminnäkijöiden mukaan Freynord oli hysteerisessä mielentilassa. Sairaanhoitaja Janife kertoi tämän puhuneen sekavia jostain kraatasta. Tämä saattaa ehkä liittyä siihen kraata-välikohtaukseen muutama kuukausi sitten, mutta… emme osaa sanoa varmasti.”
”… Voisiko koko tapaus olla makuta Abzumon järjestämää?” Same mietti ääneen.
Sulfrey yritti pähkäillä, miten Brk Joe kirjoitettaisiin. Birkjoe? Brick Joe? Bärktsou?
Taguna havahtui ajatuksistaan. Vieläkö ne puhuivat Freynordista? Mitä kello oli?
Kaikki ympärillä vaikuttivat keskittyvän tiiviisti Takalekin puheeseen. Hänen aivonsa eivät kyenneet enää tulkitsemaan sanoja, mutta ehkä niin oli hyvä.
Raitis ilma olisi voinut tehdä hyvää. Tai ehkä pari erää mätäkkää.
”Kiitos, etsivä Takalek”, Same napautti nuijallaan keskustelun päättyneeksi.
”Kröhöm, anteeksi” Takalek viittasi hieroen samalla kurkkuaan, ”voisimmeko vielä pitää pienen tauon ennen kuin jatkamme?”
Same nyökkäsi. ”Tässä meni odotettua kauemmin. Pidämme viiden minuutin tauon ennen viimeisiä aiheita.”
Osa kokousväestä poistui taas poliisilaitoksen käytävälle Takalek mukaan lukien. Krikcit pyöritteli pitkää niskaansa, josta kuului ikävä naksahdus.
Tawa pyöritteli jumisia ranteitaan ja astui rakennuksen ulkoportaalla haukkaamaan happea. Häntä väsytti. Esityslistan perusteella kokouksen sakein osuus ei ollut välttämättä edes vielä takana, vaikka se olikin vaikea uskoa.
Ovi kävi. Komisario Gambur astui ulos. Vaikkei potra ta-matoran sitä selvästi näyttänytkään, vaikutti siltä, että tämä halusi puhua juuriadminin kanssa. Poliisi otti kokouksen selvästi tosissaan. Se oli tietenkin arvostettavaa, mutta Tawaa ärsytti silti vähän, että hänen taukonsa keskeytettiin.
”Helei”, hän kuitenkin sanoi ja nyökkäsi. ”Terve”, vastasi Gambur, riisui kypäränsä ja kalasti sen syvyydestä juustovoileivän. ”Haittaako, jos istun?”
”Ei toki, tämä on vapaa porras”, Tawa sanoi ja katseli kadulle kaiteeseen nojaten.
”Nimittäin, taitaa olla aika lailla sama, puhunko reidellesi vai säärellesi”, totesi Gambur ja heilutteli kulmiaan.
”Voin istuakin, jos se miellyttää enemmän”, Tawa sanoi jokseenkin kylmästi. Hän kuitenkin oli tarpeeksi hereillä ja diplomaattinen jättääkseen arvon komisarion pois.
”Tarkoitukseni ei ollut loukata”, vastasi Gambur vähän nolon näköisenä. ”Se oli vitsi. Ei ehkä hyvä. Mietin joskus iltaisin, miksi Suuri Henki päätti tehdä matoralaisista kaksi kolmasosaa lyhyempiä kuin toa-sotureista. Tai miksi matoralainen kasvaa niin paljon pituutta muuttuessaan toaksi. Se on hyvin epäkäytännöllistä rakennusten, ajoneuvojen ja sellaisten kannalta.”
Tawa istui kuitenkin ja nojasi polviinsa. ”Kuule, taisit osua juuri bioklaanilaisuuden ytimeen”, vastasi Tawa nyt jo rennompana. ”Ja meillä on vielä kaiken maailman peikkoja ja jättiläisiä päälle. Ainakaan tässä kokouksessa ei ole yhtään oviasiaa”
”Ja apinoita”, Gambur huomautti.
”Yksi apina.”
”Toivottavasti en vaikuttanut törkeältä tai turhantärkeältä kokouksessa aiemmin. Poliisiminäni kysyy vaistonvaraisesti vaikeita kysymyksiä. Nuikorolaisen virkahenkilön näkökulmasta Bio-Klaani on ollut aina aika outo naapuri, rehellisesti sanottuna. Ystävällinen ja taidokas – mutta ennalta-arvaamaton ja levoton. Tämä kokous on kieltämättä vahvistanut mielikuvaa, mutta hyvä kuitenkin, että olemme kartalla.” Matoran painoi kypärän takaisin päähänsä. ”Sanotaanko, että useampi kuin yksi tuntemani kyläläinen olisi varmaan hyväksynyt Tahaen korstojen toimet matkalaistenne myrkyttämiseksi ihan vain siksi, että kulttuurien törmäämisen vaivasta oltaisiin päästy eroon ja elämä olisi jatkunut samanlaisena.”
”Mutta ei Harkel”, Tawa sanoi, ”eikä Gambur?”
”Ei ja ei. Harkel suosi suorempaa toimintaa. Hän oli päättäväinen. Me muut emme olisi vielä uskoneet, että Tahae olisi mennyt niin pitkälle. Joku olisi voinut kuolla. Ja kaupungin kassaa se verenimijä oli vuodattanut jo pidempään.”
”Joskus suora toiminta on tarpeen.”
”On. Eikä Klaanin ja Suurkylän uusi ystävyys virinnyt hetkeäkään liian aikaisin. Tahaen konnuudet ovat pientä verrattuna siihen, mitä Nazorak-imperiumi on kylällemme tehnyt. Tahae toimi ilmeisesti vain omaan pussiinsa… toisin kuin teidän petturinne. Ja Ämkoo.”
Tawa ei vastannut mitään, tuijotti vain edessä menevät tien kivistä pintaa.
Gambur taputti adminia olkapäälle. ”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut kaivaa haavoja auki. Eihän sille mitään voi.”
”Ne eivät olleet vielä arpeutuneet. Minä en tiedä, kenen pussiin Ämkoo pelaa, ellei itsensä. Ja olisi vielä vaikeampi kuvitella, mitä hän itse yrittäisi saavuttaa.”
Tawa nosti katseensa eteläiselle taivaalle. ”Ämköö ei ollut koskaan mikään Suuren Hengen kuoropoika, mutta ymmärrän, että teidän on vielä vaikeampi nähdä hänessä mitään hyvää. Harkelin jälkeen.”
”Harkelin, ja Guardianin. Käsittääkseni kummastakaan ei olla kuultu sen jälkeen, kun nämä kohtasivat entisen kollegasi metsässä kylämme lähistöllä. Vain Harkelin murhalla oli silminnäkijöitä.”
”Tongu ja Snowie kertoivat, että Harkel yritti pidättää Ämkoon. Uhkaamalla kiekonheittimellä… Poliisiminänsä ohjaama.” Vain Harkelin murhalla…
”Suoraa toimintaa”, sanoi Gambur. ”Harkel, ja Guardian. Ja, no ilmeisesti Ämkookin. Sellaisia miehet ovat. Mennään yhdessä metsään pyssyjen ja puukkojen kanssa. Esitellään uusia kavereita vanhoille ystäville. Aina kaikki eivät tule elossa takaisin. Ja sinä ja minä ja Sulfrey saamme jäädä pitämään kotia pystyssä. Kuule, kun olin vielä nuori tyttö, kuulin etelän linnoituksen kuningattaresta. Sorjasta, pitkästä ja vahvasta, mutta ystävällisestä. En olisi uskonut, että hänen työnsä liittyisi banaanimakutoja varastavia apinoita, kaupungin palojärjestyksen muutosehdotukset ja selkään puukottavat ystävät. Iän tuoma kypsyys kuitenkin kertoo, ettei arkisten tai synkkien asioiden tärkeyttä tule aliarvioida, ja johtajuus on taakkojen kantavuutta. Olen vilpittömästi iloinen yhteistyöstämme. Sekä minun ja sinun että Nui-Koron ja Bio-Klaanin.”
Tawa kääntyi katsomaan poliisikomisariota ja hymyili. ”Kiitos. Toivottavasti te saatte kylänne takaisin ja me Guardianimme.”
”Viimeisen kolmannesajan jälkeen! Viisi minuuttia taitaa olla jo ylitetty”, sanoi Gambur, heitti leipänsä kääreen portaan pielessä olevaan roskakoriin ja avasi oven. Tawa astui sisään hänen perässään ja huomasi kaasunaamarikasvojen viittovan häntä yksityisempään ajatustenvaihtoon. Tätä oli etelän kaupungin sorjan valtiattaren elämä.
”Hei! Taka!”
Krikcit kääntyi ja näki Paacon sekä Maken astelevan hänen luokseen.
”Heiii. Tuota, miten menee?” Paaco aloitti lievää epävarmuutta äänessään.
”Ah, ihan hyvin! Kiitos kysymästä. Tuo bännittyjen tapaus on vain aiheuttanut minulle turhan paljon ylitöitä.”
Takalek peitti suunsa haukotellakseen. ”Minulla on paha tapa ottaa kuulusteluraportteja iltaluettavaksi…”
”Voi kuule, älä muuta virka”, Paaco totesi lakonisesti ja osoitti silmiään. Takalek ei aluksi huomannut niissä mitään erikoista ennen kuin toan kanohi alkoi hohtamaan vihreänä. Illuusion alta paljastuivat massiiviset silmäpussit.
”Oh…”
”Voisin nakittaa vaikka jonkun Kepen tuijottamaan kameroita joku yö.”
Make hieraisi niskaansa. ”Tuota, me mietittiin vain että mitenkäs se Dox voi? Onko sen voinnissa ollut muutoksia?”
”Joo, me käytiin Bladiksen kanssa katsomassa sitä sairasosastolla tässä hetki sitten.”
Moderaattorit huomasivat krikcitin hymyn hiipuvan hieman. ”Valitettavasti bhaixdoxin terveydessä ei ole tapahtunut muutoksia. Kiitos, että olette käyneet katsomassa häntä. Kupe sanoi uskovansa hänelle puhumisen voivan auttaa…”
Paaco ja Make hymyilivät empaattisesti.
”Jees. Mutta jos tarvitset apua jostain niin tiedät keiltä kysyä!” Paaco totesi ja näytti peukkua.
Takalek nyökkäsi. ”Kiitos! Arvostan.”
Modet nyökkäsivät ja jatkoivat toiseen suuntaan. Make vilkutti Takalekille, joka vastasi eleeseen ennen kuin jatkoi juoma-automaatille.
Krikcit kyllä huomioi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan automaatin takana käytävää hiljaista keskustelua. Tawa nojasi oikealla kädellään käytävän seinään samalla, kun toan suojassa mutiseva kaasunaamarikasvo jututti adminia niin, että heidän puhettaan ei herkästi kukaan muu kuulisi.
Kapteeni Haddox rullasi palomestari Nui-Pogon ohitse. Merten mestarin ja tulten taitajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vain hetkeksi, ja sitten palasi elementtien välille kosminen raja, jota ei ollut ylittäminen.
Taguna kuunteli Sulfreyn vinkkejä siitä, miten Kissabion loisen olisi kenties voinut parantaa idenmektiinillä, eikä kehdannut sanoa, ettei kyse oikeastaan ollut samasta asiasta.
Mutta toisaalta…
… mitä jos se olikin äärimmäisen hyvä idea?
”Eli onko kaikki sitten valmiina?” Peelo tiedusteli.
”Tahtoisin nähdä sen mahdollisimman pian”, Peelo muistutti. Tawa vaikutti selvästi hieman hermostuneelta siitä, kuinka epätavallisen vaativa Peelo oli asian suhteen.
”Me löydämme kyllä sopivan raon. Älä huolehdi.”
Peelo nyökkäsi. Hän siirsi katseensa Tawan takaa pujotteleviin siniviittoihin ja odotti kärsivällisesti, että nämä olivat poistuneet kuuloetäisyydeltä.
”Liikkuvia palasia on niin paljon, että niiden yhdistäminen on mahdotonta. Olemme kuitenkin löytäneet aivan liikaa… yhteensattumia. Kepekin uskoo, että olemme jäljillä. Emme ole vain vielä aivan varma, minkä.”
”Ja olet aivan varma, että tähän… Suntioon on turvallista luottaa?” Tawa pohti ääneen.
”Hän tunsi Creedyn, Lähetin ja Etsivän. Uskon, että hän on vähintäänkin vilpitön, vaikka ei omasta tilastaan johtuen täyttä totta puhuisikaan.”
Tawa nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän olisi mielellään jakanut Peelolle vielä muutaman rohkaisevan sanan, mutta häntä kohti päättäväisesti marssiva Same varasti hänen huomionsa.
”Sinun vuorosi on ihan pian”, Tawa vakuutteli androidille poistuessaan ripein askelin selakhin perään. Käytävää tuijottelemaan jäänyt Peelo risti kätensä ja jäi nojailemaan juoma-automaattiin samalla, kun väki hänen ympärillään alkoi valumaan hiljalleen takaisin kohti kokoussalia.
”Seuraavaksi esityslistan kohta 5.5, ’tapaus Increase Kong’. Bladis, ole hyvä”, sanoi Same napautettuaan pöytää nuijallaan.
Bladis hymyili, joskin normaalia vakavampaa, hyvin työnsä tehneen ammattilaisen hymyä. Hän nousi seisomaan ja korjasi ryhtiään.
”Telakalla keräämäni tietojen perusteella olemme päätyneet rikostutkinnassa siihen tulokseen, että Increase Kongin uhka on näillä näkymin ainakin toistaiseksi historiaa. ’Keissejä’ ei ole ollut yli viikkoon, ja henkilökunnan puolella on jo varovaista toivoa siitä, että rataslaatikoiden huoltoa haittaavasta tuplalukituksesta voidaan luopua. Syyllistä tai siis epäiltyä ei ole saatu kiinni, mutta eipä se sitä toisaalta ennen paljon estänytkään.
Epäillyn holhoaja ei ole nähnyt apinastaan merkkiäkään. Tapaus on siirretty rikostutkinnasta kadonneiden lemmikkieläinten listalle. Voisin tosin lisätä epävirallisesti – älä kirjaa tätä pöytäkirjaan – ettei ole suurikaan menetys, jos sitä sinistä marakattia ei ikinä löydetä.”
Joskus selakhi mietti, miten oli päätynyt kaikista maailman paikoista juuri tähän tilanteeseen. Onneksi hänen ei tarvinnut avata tämän tapauksen taustoja. Bladis oli tarttunut siihen enemmän kuin mielellään.
Gambur viittasi puheenvuoroa ja sen myös sai. ”Hetkinen, onko tämä sama apina kuin se, joka vei saarenne makutan?”
”Manun? Ei, tämä vihollinen hakee jotain muuta: kampiakseleita!” vastasi Bladis tomerana.
”Teillä on siis kaksi apinaa jäsenenä? Ainakin?” kysyi Gambur kulmakarvojaan nostaen.
”Ei, vain yksi”, sanoi Tawa.
”Makuta Nuin vienyt apina on jäsen”, selitti Same, vaikkei häntä olisi yhtään huvittanut. ”Häntä epäillään vapaudenriistosta, joskin pidämme lähtökohtaisesti asianosaisen epähenkilömäistä olomuotoa lieventävänä asianhaarana. Häntä epäillään myös törkeästä kehonkielisestä eleestä päällystöä kohtaan. Tämän tapauksen epäilty, Increase Kong, ei ole jäsen. Hän on jäsenemme Icecapin lemmikkieläin.”
”Aivan”, Gambur huokaisi.
”Mutta pelko pois. Tämä asia on hoidossa”, julisti Bladis. ”Siitä huolimatta en voi liiaksi korostaa, että kaikki mahdollisten rikospaikkojen läheisyydestä löydetyistä sinisistä karvoista on tehtävä viipymättä ilmoitus rikospaikkatutkintaan. Karvoihin ei saa missään nimessä koskea, tai DNA-näytteen ottaminen käy hankalaksi ja käpälöitsijä voi itse päätyä oikeuteen!”
Tähän uhkaukseen ei kellään vaikuttanut olevan mitään sanottavaa. Nuija kävi pöytään. ”No”, sanoi Same vilkuillen ympärilleen, ”jos ei muuta, siirrytään kohtaan 5.6, ’tapaus… Tappaja’.”
Nuikorolainen komisario tunnisti kyllä brakas-apinoiden nimeämistavan.
”Tappaja?” kysyi Tawa. ”Onko tämä se–”
”Kyllä, kyllä”, vahvisti Same. ”Luulen, että pieni lisäselonteko on paikallaan. Bladis?”
”Krhm”, rykäisi skakdi. ”Toinen vanhempi tapaus, jossa on viime aikoina sattunut käänne. Jotkut ehkä muistavat Keja- ja Sopon-nimiset matoranit, joiden murhat sattuivat lähellä toisiaan hieman kauhujen yön jälkeen.”
Takalek viittasi puheenvuoron. ”Eikö niiden ajateltu silloin liittyneen zyglakien hyökkäykseen?”
”Näin on, mutta rehellisesti sanottuna se oli silloinkin aika huono teoria”, jatkoi Bladis. ”Aikajana ei täysin täsmännyt, ja kumpikin matoraneista asui linnakkeessa – vaikea kuvitella, miten liskot olisivat päässeet livahtamaan näiden luokse kenenkään huomaamatta.”
Sulfrey katseli ympärilleen yrittäen nähdä, oliko paikalla ketään, joka olisi vaikuttanut tietään, mikä ihme tämä Tappaja oli. Esityslistassa oli ollut pelkkä otsikko ja puheenjohtajan huomio Selitetään kokouksessa.
”Motiivikin oli epäselvä”, keskeytti Same. ”Kumpikin uhreista oli saapunut kaupunkiin melko hiljattain, eikä heihin vaikuttanut liittyvän mitään epäilyttävää.”
”Aivan, aivan. Ja!” tokaisi Bladis. ”Kaiken kukkuraksi tapauksiin liittyi jotakin hyvin mystistä.”
Sali hiljentyi jännittyneeseen odotukseen.
”Tapahtumapaikoilta ei löytynyt yhtään DNA:ta”, Bladis miltei kuiskasi. ”Ei sitten kierteen kierrettä.”
Fuzchel yritti valua kokonaan hattunsa sisään ja vaikuttaa mahdollisimman huomaamattomalta. Kukaan ei onneksi näyttänyt kiinnittävän häneen erityistä huomiota.
”… niin”, sanoi Same hetken kuluttua. ”No, joka tapauksessa. Johtolangat loppuivat kesken, ja vaikka liskoteoria olikin sinänsä epäuskottava, siihen oli pakko luottaa. Tekoihin liittyi tiettyjä tuntomerkkejä, kuten murhan erityisen raaka luonne, ja olivat zyglakit syyllisiä tai eivät, uusia tapauksia ei enää löytynyt.”
”Mutta nyt meillä on uutta todistusaineistoa”, julisti Bladis voitonriemuisesti ja rullasi piirtoheittimen ääreen. ”Nimittäin tämä rikosilmoitus.”
Takalek viittasi taas. ”Ööh, ai Kejan tai Soponin murhasta?”
”No ei vaan eräästä toisesta vanhasta jutusta. Katsokaa itse!”
Bladis heilutti kädessään pitelemäänsä lappua ja asetti piirtoheittimelle kalvon, jonka muut tajusivat sen jäljennökseksi.
Make ei ollut ihan varma, tiesikö DNA:sta tarpeeksi osatakseen olla sitä mieltä, mutta ainakaan hänestä se ei kuulostanut täysin uskomattomalta. Asian ottaminen esille kokouksessa olisi kuitenkin nolottanut liikaa.
”Huonon satamakadun rommikaupan räjähdystä ei silloin tutkittu rikoksena”, sanoi Bladis. ”Ymmärryksemme oli, että se ei välttämättä ollut rikos lainkaan; sellaista sattuu, kun on kellari täynnä räjähteitä. Ja sitä paitsi hypoteettinen tekijä todennäköisesti menehtyi muiden mukana, kun sieltä kuitenkin kaivettiin jotain kymmenen ruumista. Sillä siisti, saattoi rikostutkija todeta. Mutta tämä rikosilmoitus muuttaa tilannetta jonkin verran.”
Kyynel tirahti Haddoxin poskelle tämän muistellessa kaupungin parasta rommivalikoimaa.
”En ole aivan varma, mutta eikö rommikaupan tuhosta ole kuukausia?” kysyi Nui-Pogo. ”Miten ihmeessä ylläpito huomasi rikosilmoituksen näin myöhään?”
”Se johtuu siitä”, vastasi Same, ”ettei tätä paperia luovutettu ylläpidolle eikä edes poliisille. Ruskean Makutan tarjoilija huomasi sen naulattuna baarin ilmoitustaululle ja toimitti haltuumme noin viikko sitten.”
”Tahtoisin kiinnittää huomionne siihen”, sanoi Bladis, ”että ilmoituksen perusteella kyse ei olekaan tapaturmasta tai kännisen merirosvon sekoilusta vaan salaperäisen ’Tappajan’ kädenjäljestä. Voisiko hän olla syyllinen muihinkin selittämättömiin murhiin? Häiskä vaikuttaa niin salamyhkäiseltä, että tajuaisi olla jättämättä rikospaikalle DNA-jälkiä.”
Palomestari ei aivan kehdannut myöntää, että hänellä oli ensyklopedinen tietämys jokaisesta Bio-Klaanin alueella sattuneesta tulipalosta, räjähdyksestä ja laittomasta nuotiosta tarkkoine tapahtuma-aikoineen.
”Tämä on tietenkin vain hypoteesi”, kiiruhti Same sanomaan. ”Ja vaikkei rommikaupassa tapahtunut ollutkaan, ööh, ’kännisen merirosvon sekoilua’, tämä rikosilmoitus sopii kyllä siihen kuvaukseen. Kapteeni Notfun on valitettavasti juuri nyt tehtävällä, mutta kun hän palaa, voimme laittaa jonkun kuulustelemaan häntä.”
”Ai Noftuniko se oli?” kysyi Haddox siristäen silmiään. ”Pirskule kun minä en enää näe lukea. Mukava äijä, ei siinä mitään. Ei ole uskoakseni ikinä puhaltanut alle kasia.”
Same palautti keskustelun raiteilleen strategisella nuijaniskulla. ”Nyt pyytäisin teitä kaikkia jatkamaan silmien pitämistä auki myös rikosilmoituksessa kuvatun olennon varalta. En ole varma, kuinka kirjaimellisesti voimme piirrosta tulkita, mutta ilmeisesti etsimämme Tappaja on lyhyt ja kantaa suojaamisen naamiota.”
”Miltähän se ’kylmä ääni’ sitten kuulostaa”, pohti Paaco ja rykäisi. ”Olette nyt kahdestaan… sinä, ja kuolema.”
”No ei se varmaan flunssaiselta Makelta kuulosta”, heitti Bladis.
Fuzchel tiirasi silmä kovana rikosilmoituksen alalaitaan piirrettyä hahmoa. Jo merirosvon humalaisena suherruksena siitä välittyi uhkaava tunnelma. Olennolla ei ollut kaikesta päätellen edes käsiä, mutta silti se oli kyennyt niin raakoihin tekoihin.
Eräs yksityiskohta pomppasi hänen silmilleen. Zyglak säpsähti huomatessaan, mitä kanohia rikollisen väitettiin kantavan. Hänen katseensa siirtyi admin Tawan kasvoihin, joille oli noussut vakava ilme.
Ei kai se voinut olla…?
Sitten Fuzchel huomasi, ettei Tappajan naamion värin sanottu olleen keltainen, ja koki olonsa hieman hölmöksi. Ei kai asioiden välillä sitten voinutkaan olla mitään yhteyttä.
Same paukautti pöytää nuijalla kolmesti. ”Jos kukaan ei ole sattunut törmäämään tähän Tappajaan viikko sitten, aiheesta on tuskin enää mitään järkevää sanottavaa. Siirrymme kohtaan. 5.7, Maja Hotellin tutkinta. Puheenvuoro jäsen Peelolle.”
En minä edes kuulosta tuolta, Make ajatteli hieman loukkaantuneena.
”Hotellin palon todellinen aiheuttaja on saatu kiinni ja lepää tällä hetkellä sairasosastolla koomassa”, Peelo siirtyi välittömästi asiaan. ”Palo oli saanut alkunsa kotitekoisesta pommista, joka räjähtämisen sijaan sytytti Hotellin rakenteet liekkeihin. Pommin tekijä varmistettiin valvontakamerakuvista ja otettiin kiinni välittömästi. Tarkemmat yksityiskohdat löytyvät myös poliisivoimille ja moderaattoreille välitetyssä raportissa.”
Tummanpuhuva androidi sai salin päät kääntymään ripeästi itseensä. Sen lisäksi, että hän ei ollut kokouksissa tuttu kasvo, hän ei myöskään ollut kovin läheisissä väleissä kuin muutaman läsnäolijan kanssa.
Takalek, Taguna ja Bladis nyökkäilivät vuorollaan osoittaakseen, että Peelon mainitsema raportti totta tosiaan oli heidän käsissään. Samaan aikaan siniviittojen keskuudessa vaihdeltiin huolestuneita katseita. Sana ”pommi” loi aiheen ylle varjon, jollaista he eivät olleet odottaneet.
”Ollaan myös isketty kamera ja kokopäiväistä vartiota arkistoille tän johdosta”, Paaco täydensi. Ne, jotka eivät olleet tutustuneet raporttiin ennalta, eivät selvästi ymmärtäneet yhteyttä Paacon huomion ja Peelon selonteon väliltä. Androidi huomasi tämän nopeasti läsnäolevien ilmeistä ja kiirehti täsmentämään.
Ks. tutkimusraportti 778, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan Peelon tiivistetyn selonteon viitteeksi.
”Meillä on syytä epäillä, että pommi oli tarkoitettu Geeveetä varten. Tapahtumaketju täsmää Maja Hotellissa järjestettyjen kirjakerhojen aikatauluun. Geevee oli hotellin henkilökunnan lisäksi ainoa henkilö, jonka läsnäolon olisi pystynyt varmaksi ennustamaan.”
”Entäs se pommittaja. Mitä me tiedetään siitä?”, Bodyguard ärjähti yrittäessään yhä sulatella ajatusta siitä, että joku olisi valmis pommittamaan kokonaisen hotellin yhden vaivaisen arkistonpitäjän vuoksi.
Peelolla ei ollut aikomustakaan sisällyttää selostukseensa Valkoisen valtakunnassa selvittämiään seikkoja. Suntion hänelle antamat yksityiskohdat vahvistivat kaikki hänen jo entuudestaan kehittämät teoriat, mutta teknisesti ottaen kaikkialle sijoittuneen retken selittäminen ei olisi maksanut siitä aiheutuvaa vaivaa.
”Hän on vakavasti sairas eikä mitä luultavimmin toiminut omasta tahdostaan. Tarkempi kuvaus epäillyn terveydentilasta löytyy Kupen ja Yildan epikriiseistä”, Peelo selitti.
Saliin laskeutui hetkellinen hiljaisuus, joka aiheutui selvästi lukuisten aivojen raksuttavista rattaista. Hetken rikkoi lopulta Bladis, jolla ei ollut halua venyttää kokousta yhtään pidempään kuin oli tarpeen.
”Jutskailtiin jo aiheesta Takalekin ja Tagunan kanssa. Ehdotettaisiin kokoukselle, että Peelo pidetään tutkijana tässä tapauksessa niin pitkään kuin on tarpeen. Olisi pari kuulustelua, jotka olisi vielä tarpeen pitää.”
Salista kuului jo hyväksyvää mutinaa, mutta Takalek rykäisi Bladiksen katseen tarjoillessa puheenvuoron sanatta hänelle.
”Poliisivoimat esittävät myös, että jäsen Peelolle myönnettäisiin toimivalta myös muihin avoimiin, ei-kiireellisiin tapauksiin. Hän on osoittanut tehokkuutta ja tarkkuutta työssään. Hän voisi pitää hengissä sellaisia tutkimuksia, joihin meillä asemalla ei olisi muuten aikaa.”
Sulfreylta kesti hetki löytää liitepinon alle hautautunut sairasosaston leimoilla varustettu nippu papereita. Lopulta hän kuitenkin sai esille niihin merkityt juoksevat raporttinumerot ja lisäsi nekin viitteeksi Peelon selontekoon.
”Kuulitte rikostutkijan esityksen. Asia on keskustelussa”, Same lausui.
Huolimatta siitä, että Peelo ei ollut tuttu varsinkaan niiden keskuudessa, jotka olivat muurien sisäpuolella tuoreempia, tämän puheenvuoron aikana kiertäneet tutkimusraportit olivat vakuuttaneet käytännössä jokaisen. Androidin looginen päättelykyky paistoi huolella naputelluista sivuista. Hetken päästä ympäri salia kajahtelevien ”jaa”-laudahduksien jälkeen Samen katse kiersi vielä kerran varmistaakseen, että ehdotusta ei kenenkään toimesta vastustettu. Nuija napsahti pöytään ja asia julistettiin käsitellyksi.
Paacolta ja Bladikselta ei jäänyt huomaamatta Tawan ja Peelon välille yli pöydän muodostunut merkitsevä katseenvaihto. Admin ja androidi kuitenkin siirsivät katseensa nopeasti takaisin Sameen huomatessaan moderaattorien tuijotuksen.
Peelo antoi ryhtinsä valahtaa ensimmäistä kertaa kokouksen aikana ja leimasi katseensa pinoon hänen raporttinsa kopioista, joka kasaantui hiljalleen takaisin hänen eteensä kierrettyään kokoustajien keskuudessa. Tunnelma salissa alkoi olla jo hieman levoton. Kokous oli venynyt jo huomattavasti tavanomaista pidemmäksi.
Kuitenkin ennen kuin Same ehti siirtyä esityslistassa eteenpäin, Peelo suoristi taas itsensä näkyvästi ja pyysi viitaten vielä puheenvuoroa itselleen.
”Niin”, Same myönsi.
”Palaten hetkeksi aikaisempaan aiheeseen, minä voisin myös tutustua tähän Tappajaan. Minulla on hyvät välit Kapteeni Notfuniin. Voin kyllä keskustella hänen kanssaan, kun hän palaa vesiltä.”
Same ja Bladis vaihtoivat katseita. Nuijaansa nojaileva selakhi kurtisti sen jälkeen kulmiaan androidin suuntaan.
”Oletko varma? Kuten aiemmin totesin, meillä ei ole silminnäkijähavaint-”
Samen huomio kuitenkin keskeytyi Bladiksen suurieleiseen läimäisyyn. Kopio ”RIKOS ILMOITUKSESTA” iskeytyi Peelon eteen sellaisella voimalla, että koko pöytä tärähti. Bladis ei epäröinyt hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä tapauksen loppuraportin kirjoittamisen vastuusta.
Tawa naputti sormillaan pöydän reunaan ajatuksissaan, mielessään kaikki ne yksityiskohdat, jotka Peelo oli jättänyt selonteostaan pois, mutta kertonut hänelle vain päivää aikaisemmin. Hän ei pitänyt tiedon pimittämisestä, mutta ymmärsi, miksi androidi oli pyytänyt häneltä luottamusta asian suhteen.
Same kohautti olkiaan eikä jaksanut edes haastaa Bladista tämän äkkipikaisesta reaktiosta. Tawan hiljainen nyökkäys puheenjohtajan suuntaan kertoi, että oli parempi vain päättää kokous.
Nuija kalahti taas kolmesti. Peelon ryhti rentoutui uudestaan. Salissa hiljalleen kasvavan puheensorinan keskellä kukaan ei huomannut, kun Peelo lausui pöydän yli tätä tuijottavalle juuriadminille yhden ainoan sanan: ”yhteensattumia”.
”Kohta 6”, Same lausui. ”Muut esille tulevat asiat. Toivon, että tässä kohtaa kokousta ei enää–”
”Perse”, Paaco sanoi.
Same vilkaisi kollegaansa kylmäävällä katseella. ”Miten niin, Paaco.”
Sulfrey ei ollut lainkaan varma, kuinka kirjata nopea sanojen ja eleiden vaihto pöytäkirjaan, joten hän ainoastaan lisäsi rivin kohdan 5.6. Alle: Jäsen Peelo valtuutettu pitämään tutkimus avoinna.
”Se tuli esille.”
”Miten niin.”
Tawa huokaisi vaimeasti.
Same vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Ellei kenelläkään oikeasti ole mitään…” Toiveikas tauko. ”… niin en pidättele teitä enää vaan siirrymme kohtaan seitsemän, kokouksen päättäminen.”
Miten niin, Same mietti edelleen.
Vain hiljaisuutta. Kaipa kaikilla oli jo kiire johonkin.
Nuija kalahti pöytään vihoviimeisen kerran, ja kokoustajat vapautuivat kahleistaan.
I
Kepe oli tehnyt isolle paperiarkille jäljennöksen Kondelin muraalista. Hänellä olisi ollut kysymyksiä Kondelille itselleenkin, mutta tätä hän ei ollut onnistunut tavoittamaan pariin päivään. Todellisuudessa hän ei ollut ihan varma, olisiko hän valmis edes kohtaamaan Kondelia…
Hän oli kuitenkin ruokkinut puput käydessään tämän asunnolla, varmuuden vuoksi.
Muraalin kopio ei ollut yhtä taiteellinen toisinto perimätiedosta kuin Kondelin seinän versio. Se kuitenkin sisälsi piirrosten oleelliset olemukset ja jäljennökset niihin liittyvistä kuvausteksteistä. Orondesin ja Avden tarina sijoittui kauas menneisyyteen, mutta ehkä sen palaset voisi vielä koota yhteen.
Pajan ovelta kuului koputus.
Vuosien saatossa Kepe oli kuullut monen klaanilaisen ovikoputuksen ja varsin hyvällä todennäköisyydellä pystyi päättelemään, kuka kulloinkin oli päättänyt vierailla hänen luonaan. Tämä oli ehkä… Kapura?
Arvaus paljastui oikeaksi. Oven takana seisoi ei hirveän hyvin nukkuneelta näyttävä tulen toa. ”Kepe”, tulija tokaisi. ”Olisi ilmoitus. Meitä on nimittäin huijattu.”
”… Öö meitä on mitä?” Kepe yllättyi Kapuran erittäin asiaanmenevästä aloituksesta.
”Se ’kummallinen valkoinen jauhe’… tuleeko siitä mieleen mitään?”
Hänen mieleensä palautui se kerta, kun hän oli syöttänyt paketista löytynyttä kummallista pulveria Doxille testatakseen, mitä tapahtui. Aivan siis tietysti kaikkien tieteellisen menetelmän periaatteiden mukaisesti, tai ainakin niitä taidokkaasti soveltaen. ”Ööh… ei oikeastaan? Se oli muistaakseni lopulta aika mitäänsanomatonta.”
”No. Se oli kredipselleeniä.”
”Kredipse…” Kepen ajatus keskeytyi. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut päätynyt tutkimaan kredipselleeniä, mutta kai hän olisi kuitenkin huomannut sillä jotain psykoaktiivisia vaikutuksia? Kapura ehti jatkamaan:
”Jekun tarkoituksena oli ilmiselvästi saada meidät täysin sekaisin loisten luonteesta”, Kapura sanoi ”Avde varmaan sanoisi, ettei se ollut valehtelua, kun hän ei väittänyt paketin ja loisten liittyvän toisiinsa mitenkään. Hän vain postitti meille kredipselleeniä ihan muuten vaan. Mutta…”
Kapuran selitykset virtasivat niin vuolaina että Kepe hädin tuskin ehti prosessoida kaikkea.
”… mieleeni tuli eräs toinenkin asia. Miksi juuri Snowie? Miten hän liittyy tähän? Miksi Avde halusi meidän ajattelevan, että juuri Snowie sai loisensa siitä paketista?”
Tähän teoriavirran suvantokohtaan Kepe sai sanallistettua ajatuksensa. ”Oletko varma että paketti oli tosiaan suunnattu Snowielle? Hänen nimensähän siinä kieltämättä oli, mutta…”
”Punaiselle miehelle ei uskoakseni ole mikään ongelma toimittaa postipaketti oikeaan osoitteeseen”, sanoi Kapura tylysti. ”Oli meidän ainakin tarkoitus ajatella, että se oli osoitettu Snowielle. Miksi hän?”
”Hei hei hei… Palataanpa vähän taaksepäin. Mistä tiedät että se oli kredipselleeniä? Minä en huomannut siinä mitään psykoaktiivisuuteen viittaavia piirteitä.”
”Ai et mitään?” Kapura tuhahti. ”Kuvauksesi närhivälikohtauksesta kuulosti minun korvaani aika villiltä. Sekä villiltä että melko oudolta suhteessa siihen, mitä tiedämme loisista nyt.”
”No, niin, no, se oli kieltämättä aika kummallista. Siinä tapauksessa sen toimintamekanismi on jotain hyvin mystistä, sillä kemialliset kokeeni eivät tuottaneet minkäänlaisia tuloksia.”
Kapura heilautti käsiään välinpitämättömästi. ”Turhapa siitä tässä on jankata. Tee sille mönjälle vielä testejä, jos se on sinulla yhä jossain, kunhan et altistu sille itse. Se ei ehkä tee hyvää tieteelliselle prosessille. Mutta enköhän minä ole tässä oikeassa; niin oudolta koko homma kuulostaa. Enkä ole ainakaan itse ikinä tullut törmänneeksi mihinkään muuhunkaan yhtä vahvasti hallusinogeeniseen, paitsi ehkä yhdessä labyr– äh, ei puhuta siitä.”
”Minulla on se tuolla yhdessä omituisten asioiden säilytyskuutiossa, pajan toisessa nurkassa, pieni hetki vain…” Kepe suuntasi kohti tilan vastakkaista kulmaa, johon oli pakattu pino tummia, piirteettömiä metallilaatikoita. Yksi laatikon kyljistä piti ruuvata auki ristipäisellä meisselillä. Sisältä paljastui ruskeaa pahvia oleva pakkaus sekä muovipussikaupalla valkoista jauhetta.
”Varovasti sen kanssa”, sanoi Kapura taaempaa. ”Credox selecium on vahvaa kamaa.”
Seuraavaksi Kepe suuntasi arkistokaapilleen kaivaakseen esiin tämän tapauksen muistiinpanot. Yllättävän vaikeastitulkittavaa substanssia, ei reagoinut juuri minkään testatun aineen kanssa… Jos Kapuran kertoma piti paikkansa, hän ei ollut kuitenkaan tutkinut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Kapura myös tiesi siitä jotain, mitä hän ei. Hetkinen, miksi Kapura sitä juuri kutsuikaan?
”Hetkinen, minkä sanoit sen kemiallisen koodin olevan? Credox mitä?”
”Selecium. Se on vanhempi nimitys.”
”Häh, ai niin kuin… Selecius?”
”Niin kai”, vastasi Kapura. ”Ei se minulle erityisen tuttu nimi ole. Merkitseekö se sinulle jotain?”
”Selecius-säätiöksi kutsutulla järjestö tutki joskus muinoin Nimdan siruja. Nimi oli tuttu myös Peelolle; joku ’Valkoiseksi kuningattareksi’ kutsuttu tunsi ’Adorium Seleciuksen’, jonka voin olettaa olevan se, jonka mukaan tuo säätiö nimettiin.”
”Vai että Adorium Selecius”, sanoi Kapura. ”Mitä tekemistä hänellä on Avden kanssa? Tai Aft-Amanan?”
”Se on hyvä kysymys… Onhan tietysti mahdollista, että Avde on saanut kredipselleeniä käyttöönsä ilman erityistä yhteyttä Seleciukseen.”
Kepen puhuessa hänen katseensa kiinnittyi pöydällä olevaan muraalikopioon. Isä Orondesin alla oli joukko pienempiä kuvioita. Rattaita, joiden merkitys ei ollut hänelle vielä auennut. Ja liekki, jonka keskellä oli silmä, joka muistutti häntä muinais-xialaisista logogrammeista.
Hän oli pari päivää sitten jutellut aiheesta arkistomaakareiden kanssa. Nämä olivat vierailleet paikallisessa xialaisessa temppelissä, tuliadoriumissa. Keskustelun ansiosta Kepelle oli selvinnyt, että Selecius oli xialaisessa mytologiassa esiintyvä Tulinoita, yksi modernin Xian muovaajista, todennäköisesti kauan sitten elänyt vortixx. Tämä osui kutakuinkin yksiin Selecius-säätiön, tämän perustaman tutkimusjärjestön kanssa.
Uusi lanka hänen päänsisäisellä teoriataulullaan sitoi päänsä muraalin ja Seleciuksen välille.
Muraalissa oli xialainen silmä liekin keskellä. Hänen olisi pitänyt tajuta tämä yhteys jo jäljennöstä tehdessään – silmä symboloi tietoa ja opiskelua, ja liekin keskellä se loi lähes aavemaisen osuvan yhteyden athismi-kerettiläisen seinämaalauksen ja Selecius-säätiön välille. Tässä kontekstissa rattaatkin saattoi tulkita merkitsevän tiedettä ja teknologiaa. Orondeskin, Verstaan oven luoja, oli jonkinlainen keksijä, kuten hän itsekin.
Kepe nielaisi.
”Mikä tuo on”, Kapura keskeytti hänen mietteensä, ”ja miksi siinä on vaaleanpunainen kani.”
Sitten hän hätkähti. ”Aa, tämä… Se on tiettyjen athistien perimätietona kulkenut muraali, mutta en ole vielä onnistunut dekoodaamaan sen kaikkia salaisuuksia. En itse asiassa edes tiedä sen taustoistakaan hirveästi. Mutta siinä on kuitenkin hämmentävän paljon symboleita, jotka vaikuttaisivat viittaavan tuntemiimme hahmoihin, jotka liittyvät Nimdaan. Keskellä oleva hahmo on luultavasti Avde. Tässä vasemmalla taas on isä Orondes, ’profeetta’, ja tajusin juuri, että tämä silmäkuvio tässä alla saattaa viitata Seleciukseen…”
Tunsivatko Orondes ja Selecius toisensa?
”… Valitettavasti minulla ei ole vielä minkäänlaista selitystä vaaleanpunaiselle kanille.”
”Liittyykö se jotenkin siihen, joka karkasi selleistä vähän aikaa sitten”, sanoi Kapura hiljaa, äänensävyssään ripaus aitoa hämmennystä.
”…
…
… Toivon todella että ei.”
”Ei se ehkä hämmentävin asia tuossa kuvassa ole”, mutisi Kapura hiljaa tämän katseen kulkiessa paperin halki. ”Eikä pelottavin.” Tulen toa oli pysähtynyt katselemaan alalaitaa, sitä kohtaa jossa kuusi hahmoa roikkui naruistaan.
”Aika karmivia, eivätkö olekin?” Kepe kysyi. ”Oletan että siinä on Avden nuket… esitettynä jonkinlaisena irvokkaana toa-tiiminä.”
”Mmmh”, Kapura mumisi poissaolevana. ”’Punainen tähti’… ’Suuri pyörä’… ’Musta aurinko’… mikä se sitten onkaan.”
”En voi väittää tietäväni mikä se on, mutta luulen tietäväni missä se on. Se paistoi Verstaan taivaalla…”
Jos sen saattoi sanoa ”paistavan”, jos sitä saattoi kaikessa olemattomuudessaan kutsua ”mustaksi”, jos se oli edes olemassa ylipäätään… Jos siihen katsoi, niin mitä tapahtui…? Ajatus tuntui itsessään mustalta aukolta joka tahtoi imeä kaiken itseensä ikiajoiksi. Ääretön entropia, kadonnut horisontti, se mitä jää jäljelle, kun ouroboros on tehnyt työnsä. Tuosta kuilusta hänet pelasti nytkin vain ajatus Doxista. Dox parka, tämä sai sekä kredipselleeniä että katsoi siihen. Kepe ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä tämän nykyisestä olotilasta sairasosastolla.
Kapura ei vastannut, ja se ei sinänsä yllättänyt häntä suhteessa siihen, kuinka käsittämättömiä olivat hänen suustaan tulevat sanat. ”Hei, jos tämä maalaus kiinnostaa sinua, haluatko että teen sinullekin jäljennöksen? Tai siis jäljennöksen jäljennöksen…”
”Ah”, Kapura havahtui ja vilkaisi häntä tutkiskelevasti. ”Luulen, että siihen ei ole aikaa. Mutta kiitos tarjouksesta.”
Se oli aika oudosti sanottu, ja vielä oudommalta tuntui, että tulen toa vaikutti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin hän itse.
”Oli minulla vielä yksi asia kredipselleenistä”, sanoi Kapura yhtäkkiä, aivan kuin olisi unohtanut sen itsekin. ”Minua ei huoleta vain huijaus, jonka uhreiksi olemme joutuneet – eikä se, että sen todellinen tarkoitus on yhä jollain tasolla hämärän peitossa. Minua huolettaa myös, mistä Avde sai sitä käsiinsä… ja se, mikä aineen todellinen merkitys hänen suunnitelmilleen on. Sillä on yhteyksiä aivan liian moneen asiaan.”
”Mitä tarkoitat?”
”Hypoteettisessä mielessä”, sanoi Kapura painottaen fraasia käsieleellä, ”täysin hypoteettisessa: jos sinun pitäisi ryhtyä tekemään tutkimuksia kredipselleenistä, mistä aloittaisit? Mistä päin maailmaa löytyvät parhaat mahdollisuudet saada selville sen salaisuudet?”
”… Sinulla on selvästi jokin ajatus tässä, mutta sinun pitää valitettavasti olettaa etten tiedä kredipselleenistä oikeasti juuri mitään.”
”Aineen oletettu keksijä – tai ainakin hänen säätiönsä – on ehkä riittävä johtolanka”, sanoi Kapura. ”Ja se johdattelee kohti Xiaa.”
”Niinpä kai”, Kepe totesi varovasti. Hänestä tuntui yhä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä keskustelussa oli kyse. ”Minun täytyy nyt lähteä etsimään Snowieta. Meillä on paljon tehtävää, itse asiassa Selecius-säätiöön muun muassa liittyen.”
”Ei se mitään”, tokaisi Kapura hänelle ja harppoi ovea kohti. ”Menoa on minullakin. Kiitos siitä, mitä sinulla oli kerrottavaa… ja hyvästi.”
”Hy- hyvästi!” Kepe vastasi yllättävän kohtalokkaisiin jäähyväisiin.
II
Taguna oli uransa rikostutkijana myötä havainnut, että pohjimmiltaan kuulusteltavia oli kahta eri tyyppiä: niitä, jotka tottelivat kiltisti, ja niitä, jotka pistivät vastaan. Mutta seisoessaan varsin hulppean huvilan pihalla Rapusaaressa toa joutui toteamaan, että oli ilmeisesti olemassa kolmaskin tyyppi, jota Pohatu VII edusti – sellainen henkilö, joka oikeastaan veti itse omaa kuulusteluaan.
”… ja ymmärräthän”, nainen jatkoi, ”kun nuori kirjailija marssii Xialla kustantamoon kainalossaan bestseller, ei hänelle sanota: ’miellyttäisivätkö teitä perin arveluttavat veroratkaisut?’ Niin vain tehdään. Näin me nämä asiat täällä teemme, saatetaan tokaista. On aivan normaalia, että on se yksi tili Steltillä, jota varsinaisesti käytetään, ja sitten osa rahoista laitetaan Gendopolikselle…”
”Ööh, rouva”, Taguna yritti huikata väliin.
Aamuisesta sateesta ei vaikuttanut olevan enää tietoakaan. Kaupungin halki maleksiminen kokouksen jälkeisessä masennustilassa oli oikeastaan ollut ihan kelpo meininkiä, ja sitä olisi voinut jatkaa vielä toisen tunnin, jos hän ei olisi yhtäkkiä muistanut olleensa liikkeellä ihan asiallakin.
Ja sitä paitsi tunnelman oli särkenyt jatkuva harhanäky karmiininpunaisesta Shan-kasvosta livahtamassa johonkin kadun päässä. Olikohan viisi kuppia kahvia päivässä liikaa.
”… ja minähän olen kuitenkin osuuteni kaupungin vuoksi tehnyt, nytkin majoitan kuutta evakkoa. Tarjosin vielä sohvaakin seitsemännelle, kun hänen tyttöystävänsä yöpyy yläkerran vierasmakuuhuoneessa, mutta sai kuulemma paremman paikan linnakkeesta, rakasetankkinsa kyllä laittoi talliin. Se jättää hirveät telaketjunjäljet takapihalle nuuhkiessaan aamuisin istutuksiani, voi että. Luuleeko valtuusto, että minulla olisi tässä tilanteessa edes varaa–”
”Anteeksi, rouva”, Taguna latoi tiukasti, ”mutta tässä ei kyllä ole kyse, ööh, verojärjestelyistänne.”
Pohatu VII sipaisi päähinettään ja katsoi häntä tutkiskelevasti. ”Oletko varma?”
”Olen.”
Tämä huokaisi, pyöritteli päätään arvokkaasti ja asetti kätensä ristiin. ”Siinä tapauksessa minun täytyy myöntää, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millä asialla herra poliisi minua suvaitsee häiritä.”
”Juurihan minä olin sanomassa.”
Taguna katseli ympärilleen. Pari matorania vilkuili häntä yläkerran ikkunasta kanoheillaan epäluuloinen ilme. Hän vilkutti, mutta vilkutukseen ei vastattu.
Kaikenlaista.
”Tehän tunnette Kapuran, ettekö vain?”
”Satun tuntemaan, kyllä.”
”Jees.” Rakasetankki hörähti jossain kauempana säestykseksi hänen mietintätauolleen. ”Siinä tapauksessa minun on kysyttävä… onko totta, että hänellä on viime aikoina ollut talousvaikeuksia?”
Pohatu VII huokaisi teatraalisesti. ”Minun tietojani tässä tuskin tarvitaan.”
”Vastaapa vain kysymykseen, rouva.”
”Hyvä on. Etköhän tiedä itsekin, että hänen pajansa suljettiin tutkintojen ajaksi; taidettiin siitä lehdessäkin kirjoittaa. Ja tämän lisäksi – samasta syystä, oletan – administo jäädytti hänen seikkailuvakuutuksensa väliaikaisesti, eikä hän ole vielä saanut korvausta Karzahnille menettämästään veneestä. Tämän verran minä tiedän.”
Taguna nyökkäsi. ”Entä te… varsin varakkaan ystävän asemassa… no, pyysikö Kapura apua raha-asioittensa kanssa?”
”Saatoin minä hänelle jonkin pienen summan lahjoittaa, kyllä.”
”Entä kertoiko Kapura, mitä aikoi sillä tehdä?”
”En pyytänyt erittelemään tarkemmin”, Pohatu VII tokaisi. ”Kaipa hänellä oli laskuja maksettavaksi tai tarviketilauksia, jotka eivät voineet odottaa. Ei se minua liikuta, kun avokätisyys on kaupunkimme hankalan tilanteen vuoksi ajan henki.”
Taguna katseli ylös pilvettömälle taivaalle. ”Vai niin, vai niin.”
”Hetkinen”, Pohatu VII sanoi. ”Tiedätkö sinä siitä jotain?”
”Ööh”, plasman toa hämmentyi. ”Eeeen… voi sanoa. Voisi sanoa. Jos tietäisin.”
”Onko minun rahoillani tehty jotakin, josta minun täytyisi olla tietoinen?”
”Ei missään tapauksessa”, Taguna vakuutteli ja nosti kätensä. Kuten usein kävi – ainakin hänelle – hetki sitten valitut sananmuodot alkoivat kummasti kaduttaa. ”Mitään sellaista en sano. Tai siis en sanoisi, jos tietäisin. Ei kun siis…”
Pohatu VII äännähti pahantuulisesti. ”Mikäli vastavuoroisuus ei teitä huvita, tämä kuulustelu päättyy tähän.”
Sinäkö sen päätät, Taguna mietti. Mutta ei hän uskaltanut vastaankaan sanoa, ja lukaalinsa terassia kohti kääntynyt nainen ilmeisesti tulkitsi sen luvaksi poistua. ”Yksi juttu vielä”, toa vikisi heikosti tämän jälkeen.
”Liittyykö se tähän asiaan?”
”Ööh, no itse asiassa kaksi juttua, joista toinen liittyy ja toinen oikeastaan ei.”
Pohatu VII nojasi valkeaksi maalattuun kaiteeseen mitään sanomatta.
”Juttu yksi.” Hän arveli kirjailijattaren suovan hänelle ehkä vielä yhden ainoan kysymyksen, ja nyt oli aika pelata kaikista voimakkain käsikortti. ”Oletteko törmänneet Kapuraan tänään, ja jos niin, vaikuttiko hän jotenkin… oudolta?”
”Kyllä, ja hän vaikuttaa aina oudolta,” kuului lakoninen vastaus.
Ei saakeli. Hyvä pointti.
”No juttu kaksi sitten”, Taguna takelteli. ”Niin tuota… ilmestyykö…”
Pohatu VII kääntyi ja tarttui ovenkahvaan.
”Odotas, rouva! Ilmestyykö seuraava Plasman ja mielenvoimien laulu milloin?”
Puhuteltu löi hänestä piittaamatta oven kiinni perässään, ja Taguna jäi hölmösti yksin pihalle seisomaan. Linnut lipersivät kauniisti, mutta ilmassa pyöri jokin pahaenteinen fiilis, jossa velloessaan hänen selkäpiitään karmi.
Yläikkunan matoran näytti hänelle keskisormea. Mikähän silläkin oli.
III
Kapuran kyynärpää nojasi hänen huoneensa oveen. Käytävällä oli hiljaista; ketään ei ollut paikalla kyseenalaistamassa, mitä tulen toa siinä seisoskeli kellon tullessa… mitä? Ei kai vielä voinut olla ilta?
Ei. Ei voinut. Lopeta.
Hän muisti kyllä. Hän oli tehnyt Kepen kanssa pari hyvää vaihtokauppaa – tietoa sinulle, tietoa minulle – ja hoiperrellut rannan suuntaan ajatellen olleensa lähellä myöhästymistä. Mutta sekä pilvistä vapautuneen taivaan pirteä auringonpaiste että Admin-aukion kello olivat antaneet vahvan vihjeen sen puolesta, ettei ilta ollut vielä kuin synkeä aavistus.
Mitä hän oli sitten tehnyt? Hoiperrellut kai hetken ympäriinsä pysähtymättä edes miettimään, mihin oli matkalla, mitannut linnakkeen muureja askeleillaan kuin häkkiään kiertävä rahi. Mutta miksi hän oli tullut tänne?
Pään hakkaaminen oveen alkoi vaikuttaa häkellyttävän hyvältä idealta. Olihan se kieltämättä ilmaista, helppoa ja hauskaa.
Oliko hän luvannut livauttaa muutaman henkilön oviluukusta jonkinlaisen kirjelappusen? Jos muisti ei pettänyt aivan totaalisesti niin kyllä, mutta niin kuin koko homma olikin, se lupaus oli sillä hetkellä viimeinen asia toan mielessä. Ei hän siksi tänne ollut tullut.
Muuta ei oikein tullut mieleen – ehkä jäi jäljelle enää kysyä, kuinka sekaisin hän ajatteli itse olevansa. Oliko hän valmis uskomaan maailmaan, jossa jalat olivat suunnanneet tiensä tänne ihan itsekseen? Entä sellaiseen, jossa niitä ohjannut tarkoitus oli vain kertakaikkiaan pyyhkiytynyt pois hänen mielestään?
Kapura sulki silmänsä ja hieroi otsaansa. Kyllä hän kenties tiesi sittenkin. Jonkinlainen aavistus siitä, mikä miete oli hänet heikkona hetkenä salvannut, toalla kyllä oli.
Teki mieli ottaa nokoset. Teki mieli oikein kovaa.
Oven avaaminen oli huono idea – ovenkahvaan tarttuminen tuntui oman kaulansa sivaltamiselta puukolla – mutta niin oli kai siihen käytävälle jääminenkin. Kapura astui sisään ja katseli itselleen virittämäänsä ansaa, puoliksi lattialle valuneita petivaatteita ja likaista tyynyä viekoittelijan sylissä.
Aivot hakivat epätoivoisesti mitä tahansa perustetta, jonka nojalla nukahtaa tunniksi tai pariksi. Herätyskello oli yöpöydällä, mutta tässä tilanteessa Kapura ei aikonut luottaa siihen, ettei sen julmettuun pärinään herättyään olisi vain vaimentanut masiinaa nyrkillään ja painunut takaisin unille. Mielessä kävi toinenkin, astetta pelottavampi ajatus: hän ei ehkä voinut luottaa siihenkään, että erinäiset hänen päähänsä majoittuneet olennot antaisivat hänen herätä.
Sen oli tapahduttava tänä iltana. Jos toa nukkuisi hukkaan tilaisuutensa, kaikki olisi ohi. Joten miksi hän laskeutui sängylle istumaan? Miksi haukotus purkautui hänen suustaan?
Ehkä hän ei sitten halunnut tätä. Ajatus kylmäsi hänen sängyn reunaa puristavia käsivarsiaan. Ehkä hän ei halunnut tätä.
Mutta senhän vuoksi hän oli tehnyt kaiken juuri niin, senhän vuoksi hän oli evännyt itseltään mahdollisuuden kääntyä takaisin. Senhän vuoksi hän oli juossut koko päivän potkimassa nurin itse pystyttämäänsä korttitaloa, sytyttelemässä sytytyslankoja. Muuten mistään ei tulisi mitään – muuten emmintä asettaisi hänen jalkoihinsa lopulliset kahleet.
Eri valinnat, eri elämät levittäytyivät hänen eteensä; niiden huumaava virta täytti hänen tajuntansa. Kapura laskeutui makaamaan sängylle ja katseli huoneensa kattoa. Joissakin niistä hän katsoi sitä viimeistä kertaa.
Ikkuna oli auki, mutta ei tuullut. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin kuollutta.
Ulkona hieman alempana levittäytyi kaikessa komeudessaan Bio-Klaanin kaupunki rakennuksineen, asukkaineen, polkuineen ja siltoineen. Kaikki täällä oli niin tuttua – oli mahdotonta kävellä kadulla törmäämättä ystävän kasvoihin. Kahviossa oli aina samaa ruokaa, klaanilehdessä samat palstat. Se oli ihastuttava, raivostuttava koti, johon hän oli juurtunut vahingossa, tietämättä luvanneensa itselleen kauan sitten toista.
Jos hän nukahtaisi, mahdollisuus olisi hukattu, ja hän olisi näiden muurien vanki ikuisesti.
Kapura sulki silmänsä.
Kysymys ilmestyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta tismalleen sillä hetkellä, kun Kapura hätkähti hereille: mitä kello on?
Hän käänsi päätään varovasti yöpöydän suuntaan.
No. Se ei ollut oikea kellonaika.
Hämmennys viipyi vain hetken, ei edes jäänyt kahville. Hän oli unessa. Hyvä on – loisen metkuja taas, tai ehkä tällä kertaa Joueran. Joku ilkkuisi hänelle höyhensaarilla kallisarvoisten tuntien valuessa hukkaan oikeassa maailmassa.
Mata Nui soikoon, oliko hän edes laittanut herätyskelloa päälle?
Ehkä hän oli sittenkin unessa jonkun armosta, ei julmuudesta. Sitä, mitä tapahtuisi valveilla, hän ei halunnut ajatella; niin pelkurimaista kuin se olikin, hän ei pannut pahakseen pientä lepohetkeä todellisuuden toisella puolen.
Kapura katsahti ulos. Taivaan täytti aavemainen, tulenpunainen hehku, mutta muuten siellä näytti yhä Bio-Klaanilta.
Sitten Kapura käänsi katseensa oven suuntaan. Siellä…
… siellä ei ollut ovea. Pelkkää sileää seinää, kuin linnan aikoinaan piirrustanut arkkitehtuuri olisi vain unohtanut sen.
Ai.
Unessa yhtä vanki kuin valveilla. Kai sitä oli sitten vain odotettava heräämistä.
Kapura käveli hitaasti huoneensa ympäri.
Jotkut olivat hyviä pysymään aloillaan, hän ei. Jotkut juurtuivat kiinni, hän ei. Joillakin oli siteitä, toisilla vain kahleita; siitä tässä oli ehkä pohjimmiltaan kyse. Mikään satama ei riittänyt, jos oli aina valmis uskottelemaan itselleen, että merten takaa löytyisi jotain parempaa.
Jotkut taantuivat näennäisen tyydyttävään elämään, onnistuivat sammuttamaan poltteen – niin hän oli joskus ajatellut. Mutta rehellisempää olisi ollut kai sanoa, että hän oli vain erityisen hyvä kutsumaan sen esiin. Hänelle selittämättömän halun kynsiminen ulos sisuksistaan, tuosta vain kaikkien nähtäville, ei ollut koskaan tuottanut hankaluuksia.
Avonainen ikkuna pilkkasi Kapuraa joka kierroksella.
Unessa hänelle ei voinut käydä mitään, toa muistutti itseään. Mutta oliko se edes totta? Viime aikoina kuulemansa perusteella hän olisi voinut olla valmis uskomaan muutakin. Mitä jos vaikka mielipuoli vetäisisi hänen kurkkunsa auki lasinsirulla oikeassa maailmassa.
Toisaalta… jos täällä oli jotain, joka olisi hänelle vaaraksi, se löytäisi hänet yhtä helposti kuin hän sen.
Niin helppoa oli puhua itsensä ympäri. Kapura kurottautui ulos ja kokeili ränniä. Oikeassa maailmassa se ei olisi ehkä kestänyt, mutta täällä vakaampia tikapuita sai hakea. Ei siinä edes ollut mitään vaikeaa – käsi löysi aina jotain, mihin tarttua, ja jalka pysyi visusti kiinni tiilen reunalla.
Taivas ylhäällä oli syvän punainen. Se oli kuin valtava tulipalo, johon hän olisi irti päästäessään tipahtanut. Mutta niin ei käynyt, vaan pian hänen sormensa hapuilivat katon reunaa, ja toa kampesi itsensä ylös.
Kaukana edessä seisoi joku. Hänellä oli aavistus.
”Turhaan sinä täällä roikut.” Kapura asteli hitaasti liikkumatonta hahmoa kohti. ”Mitä ikinä sinulla onkaan minulle sanottavaa, en aio kuunnella. Tuhlaat aikaasi, Jouera.”
Hetkeen ei vastausta. Sitten:
”Kuinka niin?”
Alkoi tulla hiostavan kuuma. Kattotiilet polttivat hänen jalkojensa alla.
”Sinä olet se, joka ei kykene päästämään irti. Sinä vedit minut takaisin.”
Yhtäkkiä Kapura näki välähdyksen palavasta torsosta loputtoman hiekka-aavikon keskellä; se loiskui ainoaa väriä siinä maailmassa. Hän tunsi hetken ajan pistävää kipua, sitten se katosi.
”Minä putosin helvettiin, johon Punainen mies minut syöksi, mutta olen myös täällä. Sinä teit sen.”
Kapura tuli tarpeeksi lähelle nähdäkseen hahmon tarkemmin. Katsottavaa ei ollut paljon; hänen edessään seisova toan kokoinen ranka oli niin hento, että tuulenvire olisi voinut repäistä sen kappaleiksi. Se oli luuranko vailla luita, jonkun joskus eläneen metalliset ääriviivat.
”Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Kapuran sanoi. Hän tiesi itsekään, etteivät sanat tarkoittaneet mitään; ne vain täyttivät tyhjän tilan heidän välissään, tilan johon hän ei halunnut hukkua.
”Eikö ei mitään ole samaan aikaan kaikkialla?”
Kapura hieraisi silmiään mitään vastaamatta. Alkoi tulla selväksi, millaiseen keskusteluun hän oli joutunut, ja sellaisesta hän nautti vain ollessaan se toinen osapuoli.
Taivaalla ei ollut pilviä, ei edes aurinkoja.
”Näit kasvin, jonka sirpaleistani tein”, Jouera sanoi. ”Siinä kaikki, mitä minusta jäi. Kuoret, joille puhut, eivät ole mitään; eivät enää. Minä muistan, kuinka kuolin.”
”Sinä olet jotain”, Kapura sanoi tietämättä itsekään, miksi väitti vastaan edessään seisovalle mielipuolelle. ”On jotakin, jolle minä puhun. Ehkä se olen vain minä itse.”
”Ei aivan. Tiedätkö, kuka sanoi makutaksi näin: esse est percipi?”
”En.”
”Etpä tietenkään”, Jouera hymähti. ”Siinäkin mielessä kasvatin sinut huonosti.”
Kuuma, kuuma, kuuma. Miksi? Mistä lämpö tuli? Hiki valui pitkin hänen selkäänsä.
”Se oli Biorkeley. Samapa tuo – metafysiikan järjestelmille en koskaan antanut samanlaista painoarvoa kuin Desable. Minun ajatukseni pyörivät käytännön asioissa, mekaniikan ja fysiikan laeissa, ja niiden kauniista saloista löysin oman totuuteni. Biorkeley ajatteli aineen olevan valetta, että kaikki oleva on pelkkä ajatus Suuren hengen mielessä, ja enemmän väärässä ei ehkä voi olla.”
Joueran hiuksenhienoista säikeistä väännetyt kasvot eivät olleet tarpeeksi fyysisiä kyetäkseen ilmehtimään, ja tämän monotoninen koneääni lausui sanoja kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Mutta minä tein siitä totta.”
Mutta silti kaikkea tämän lausumaa säesti ei mistään kantautuva kolkko, mahtipontinen pohjavire, jonka kannattelemat tavut jylisivät kuin koneiston männät.
”Minä en ole mitään – lakkasin olemasta ajat sitten. Mutta olemukseni kaiku kulkee yhä ympäri maailmaa muiden havainnoissa. Sinunkin havainnoissasi. Olen täällä, koska et voi lakata havaitsemasta minua, koska et voi lakata ajattelemasta minua. Eikä ole arvoitus, miksi näin on; tiedät itsekin, mikä meitä yhdistää.
Tuli. Tuli joka kaiken korventaa. Tuli jonka minä sinulle annoin.”
Alhaalla kaupungissa olivat näkymättömien narujen kannattelemat nuket jähmettyneet paikoilleen hahmottoman taivaan alle.
”Tein virheitä. En ole täydellinen… en itse, se on ehkä myönnettävä. Ystäviesi kohtaama Rakentaja oli kulissi, pelkkä ideologiasta humaltunut keikari, jonka taru saattaa olla jo lopussa. Mutta… minulla on perijäni. Minulla on poikani, jolle kaikki maailman ovet ovat avoinna. Kenties sinun oli aina tarkoitus ottaa taakkani kannettavaksesi – palaahan meissä sama tuli sen merkkinä.”
Nukkejen ilmeettömät päät olivat kääntyneet linnoituksen kattoa kohti.
”Minä… ei. En minä halua mitään sellaista.”
”Ja miksi et haluaisi?”
”Sinun mielettömässä utopiassasi on kyse vain itsestäsi.” Kapura sylkäisi sanat ulos suustaan katsomatta edes keskustelukumppaniaan kohti. Sen mitätön olemus kummitteli jossain hänen näkökenttänsä rajamailla. ”Koneistosi ainut tehtävä on pyyhkiä maailmasta pois kaikki, mitä et uskalla käsittää. Mutta minä en ole sellainen; minä en halua enää unohtaa enkä pyyhkiä pois sitä, mitä minulle on tapahtunut.”
Tarip… Matoro… Taguna…
”Enkä… enkä sitä, mitä he kaikki ovat minulle merkinneet.”
”Kaikki lapset ovat samanlaisia – kuvittelevat omistavansa yksinoikeuden kärsimykseen ja vapauden määrittää, mitä se tarkoittaa.”
Nuket, joilla oli nimet muttei sieluja, seurasivat katon tapahtumia kaduilta ja silloilta, joihin ne oli naulittu. Vaikka yksikään äkillinen liike ei murtanut niiden jähmettyneitä rivejä, sietämätön, hermostunut odottavaisuus kyti jokaisessa.
”Desable petti minut. Sinä et edes tiedä, kuinka hän petti minut.” Joueran ääni tihkui myrkkyä, joka kuulosti sille vieraalta; vokaalit venyivät teatraalisesti, konsonantit pistivät kuin veitset. ”En ollut ikinä merkinnyt hänelle mitään. Hän iski puukon selkääni, ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa, etkö vain? Mehän teimme sen yhdessä.”
”En minä…”
”Onko minun muistutettava sinua? Onko minun muistutettava sinua siitä, mitä me teimme?
Onko minun muistutettava sinua siitä, kuinka hyvältä se tuntui?”
Nukeista jokainen ajatteli samaa: vähemmän savua, enemmän tulta.
Tyyny revittiin pois, mutta se ei häntä pysäyttänyt. Valkeaa massaa vastaan taistellen hän asetti kätensä Matoron kurkulle, tunnusteli sitä ja puristi niin lujaa kuin pystyi. Unessa tämä oli kaunis, vailla petturuuden harsoa, ja unessa saisi pysyäkin.
Ja sitten hänet työnnettiin sivuun.
Mutta maassa lojui teräviä, kuolettavia lasinsiruja.
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.
Siellä he olivat olleet kahdestaan ilman suurkaupungin hälinää, siellä he olivat olleet kenenkään näkemättä tai huomaamatta, siellä heille olivat olleet sallittuja kaikki ajatukset.
DESABLE: Et ikinä ollut sosiaalisten taitojen metrunmestari, mutta tämä on jopa sinulle uusi pohjanoteeraus
JOUERA: …
DESABLE: En voi uskoa, että…
DESABLE: … äh, unohda. Säästän sen todelliselle versiollesi.
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
”Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
Rituaalimurha.
Kapura kuvitteli lasinsirun lävistämässä Matoron ruumiin. Hän kuvitteli sen lämmön omaansa vasten jään toan vetäistessä viimeiset hengenvetonsa, vaaleansinisen veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli peukalonsa kallistamassa tämän leukaa ylöspäin, huulensa tämän kaulalla. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Kastraatio.
Jouera kuvitteli veitsen lävistämässä ruumiinsa. Hän kuvitteli sen kylmyyden vartaloaan vasten vetäistessään viimeiset hengenvetonsa, vaaleanvihreän veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli niskansa kallistumassa taaksepäin, huulensa vapisevan auki. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Ja kun hän oli valmis, halua ei enää ollut.
en minä tehnyt sitä
Jos et, miksi kurottui kätesi häntä kohti?
en minä halunnut sitä
Jos et, miksi oli kätesi ohjaaminen niin helppoa?
se en ollut minä
Se en ollut minä.
se ei ollut minun mieleni
Se ei ollut minun ruumiini.
se oli paha kuvajaiseni.
sinun mielesi pakotti käteni
Sinun kätesi toteutti käskyni.
Sinulla on paljon tehtävää. Maailma on niin rikki niin monen valkoisen käden toimesta. Sytytä tuli ja polta jää tieltäsi; hallitse elementtiäsi, muuta kohtaloasi.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Jos et halua kohtaloani, mikset voi lakata ajattelemasta minua? Miksi vaikutelmani kaikuu yhä mielessäsi? Miksi sinulle antamani tuli sitoo meitä yli?
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Tuli ei tarvitse lupaa syttyäkseen. Se on yhtä vääjäämätön kuin jälkeensä jättämä tyhjyys.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Punainen mies on sotkenut pääsi valheillaan. Lakkaa olemasta hänen nukkensa ja tiedosta potentiaali, jonka sinuun ohjelmoin.
Sinä olet tulen toa.
Käyttäydy sen mukaisesti.
Katso nyt – ei se sinulle niin vierasta ollutkaan. Ja miksi olisi, kun liekit ovat olleet sisälläsi aina.
Mitä haluaisit polttaa ensimmäisenä?
Kiitäessään Bio-Klaanin käytävien halki pinkin pupun mielessä Desable ei voinut olla ajattelematta sitä, mitä oli juuri mennyt tekemään.
Lappu ja punaiset sanat olivat toki olleet loistavia ideoita. Eivätköhän ne riitäisi savustamaan Kapuran ulos Bio-Klaanista kello mukanaan; ne olivat juuri sopivan salamyhkäisiä vihjeitä, aivan liian kutkuttava mysteeri sivuutettavaksi. Parempaa hän ei olisi voinut keksiä.
Mutta vaikka sitä oli vaikea myöntää, oli totta, että kaikki se oli ollut hänen viestinsä myös varmasti Kapuran ennen pitkää löytävälle Joueralle. Ymmärtäisikö tämä edes, mitä hän tarkoitti? Mitä ajattelisi isä siitä, että hän satutti myös poikaa valheilla kauan sitten kadotetusta rakkaudesta?
Kyllä se Desablea itseäänkin järkytti, rationaalisena toimijana itseään kun piti, miten impulsiiviselta ja katkeralta teko sillä tavalla pohdittuna vaikutti… mutta ehkä hänellä oli enää vain sellaisia vaihtoehtoja.
Totuus oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä Joueran suhteen kuuluisi tehdä.
Se oli selvää, että kaikki heidän välillään oli ohi. Mutta maailma ei päättynyt siihen.
Näin roihuaa kaunis mosaiikki, jonka jokainen palanen oli niin tarkasti paikalleen asetettu, tuo kiiltävistä valheista valettu unelma. Näin rakennukset sortuvat ja nuket korventuvat. Näin yhteistyön hedelmät mädäntyvät, näin veteen piirretyt säännöt ja sopimukset haihtuvat höyrynä taivaan tietämättömiin.
Et sinä ikinä halunnut mitään muuta kuin tuhota sen kaiken; sinun oli vain annettava itsellesi lupa haluta niin. Miksi väittää luontoasi vastaan, miksi kieltää tuli sisälläsi?
Ja kun työ on valmis, näet sen viimein… sen, minkä minä näin jo ennen kuin ymmärsin, mikä se oli.
Katso tyhjyyttä, joka paljastuu liekkien poltettua valheet pois. Katso totuuksista lopullisinta.
Näetkö?
Minä tiedän, mistä kaikki sai alkunsa.
Julma enkelin kateus loi tuskan, joka oli liian suuri yhden sielun kannettavaksi
Varkaiden julkeus loi perisynnin, joka oli liian suuri yhden sielun hyvitettäväksi
ja siksi se meitä vainoaa uudelleen ja uudelleen.
Oli unelma
lihan utopiasta, jossa perhe taas kerran tyydyttää
metallin utopiasta, jossa koneisto viimein sammuttaa
meidät särjetyssä maailmassa hukuttavan halun.
Ja kuinka käy tämän unelman? Mikä tarina voittaa lopussa? Mikä totuus paljastuu tyhjästä tilasta tähtien välillä? Vastaus on edessäsi.
Katso ylös ja tunne valaistumisen sairaalloinen valo kasvoillasi.
Kapurasta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut ikuisuuden – maahan osumisen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sattua. Oliko tämä totta? Oliko hän yhä unessa?
Hiekka pisteli hänen kämmeniään.
Eniten pelotti se mahdollisuus, ettei niiden välillä ollut enää mitään eroa, että totuus ja valhe olisivat sulautuneet yhdeksi.
Joueran heikosti savuava ranko hänen vierellään lallatteli äänellä, joka kuulosti maailmaan laskeutuneessa täydessä hiljaisuudessakin vaimealta.
”Katso sitä, niin ehkä viimein ymmärrät. Etkö näe, mihin vääjäämättömyys on meitä kaiken aikaa velvoittanut? Etkö näe, miksi olen oikeassa?”
Kapura katseli jälleen ympärilleen. Ei vieläkään mitään; jossain kaukana ehkä jonkinlainen ranta.
Sitten ylös.
”Totuus, poikani.”
Totuus.
Kapura laski katseensa alas, omiin kämmeniinsä. Jokin oli imenyt niistä karmiininpunaisen sävyn.
Pieni tuulenvire.
Hän vilkaisi kohti Joueraa. Täytyi katsoa tarkasti, että hänen vierellään istuvalla kasalla säikeitä oli edes muoto. Jos antoi katseensa harhailla, illuusio raukesi, eikä se ollut enää mitään.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Sinä ja Avde olette siinä samanlaisia, että olette jatkuvasti kertomassa minulle, mitä elämäni tarkoittaa. Kirjoittamassa teatteriesityksiänne minun päälleni. Repimässä utopioittenne avaimia ruumiistani. Ja kumpikin kuvittelee tarunsa maailman sisimpään olemukseen kirjoitetuksi totuudeksi, jota ei kukaan voi paeta. Mutta…”
Kapura kohotti käsiään.
”Katso, mitä minä olen. Katso, mitä me kaikki olemme.”
”Minun ruumiini on vain lihaa ja metallia. Ehkä se ei tarkoita mitään. Ehkä siinä ei ole mitään liian vähän eikä liian paljon. Ehkä sillä…”
Mitä oli punainen, mitä muuta kuin väri panssarissa? Täällä sitä ei ollut.
”Ehkä sillä ei ole edes elementtiä.”
”Ja ehkä minä en edes ole tulen toa.”
Savun haju oli kaikonnut täysin. Infernosta, jonka hän oli äskettäin vapauttanut, ei ollut enää jälkeäkään; siinä korventunut kaupunki nukkeineen oli jäänyt jonnekin taivaan toiselle puolelle.
Eihän se mitään muuta kuin unta ollut koskaan ollutkaan.
Kapura jäi odottamaan vastausta, mutta sellaista ei tullut. Kun hän räpäytti silmiään, kaikkialle levittäytyvän valkeuden ja auringon sen keskellä oli korvannut hänen oma huoneensa, hänen oma sänkynsä.
Olisi tehnyt mieli maata siinä hetken ajatuksiaan keräillen; ehkä itkeä, ehkä nauraa. Miettiä sitä, mitä hän oli juuri tullut sanoneeksi, sitä jonka varsinainen merkitys odotti vielä jossain hänen tajuntansa rajamailla. Mutta Kapura muisti, millaisissa tunnelmissa oli nukahtanut, ja säpsähti todellisuuteen. Toa kömpi ympäri kohti yöpöytäänsä mielessään vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
IV
Kostea, viimeisetkin jäänteet mauistaan luovuttanut köntti lehtiä, juuria ja marjoja lätsähti lavuaariin teesiivilästä. Hanavesi huljutti puhtaaksi siivilän ja petuniakuvioisen teekupin. Lavuaariin muodostuva pyörre vettä lähetti mustan möykyn irtoteetä spiraalin kierteelle, joka päättyi roskasiivilään viemäriaukon suulla.
Pari keltaisia käsiä nappasi roskasiivilän lavuaarista, avasi kaapinoven ja kippasi teemössöt roskakoriin. Sitten kädet siirtyivät annostelemaan teesiivilään uutta annosta noin neljästä eri purnukasta.
Tawa haukotteli äänekkäästi kaataessaan itselleen päivän neljättä kupillista kuumaa. ’Juuriadminin iltapäivä’ oli niitä teesekoituksia, joihin oli sodan kuukausien edetessä ilmaantunut tasaiseen tahtiin lisää piristeaineita. Rauhoittavan sijasta sen makua olisi nykyään voinut kuvailla terästäväksi. Vielä neljä tämänpäiväisen kaltaista kokousta ja Tawa lisäisi siihen jotain, joka oli laitonta Pohjoissakarassa.
Sateisen iltapäivän kalpea hajavalo laskeutui verhojen välistä mahonkipöydän pinnalle, jota koristi tuttu kavalkadi paperityötä. Tawa istahti tuolilleen molemmat kädet teekupillaan ja vetäisi syvään henkeä.
Kokouksen kaoottisuus heijastui valitettavasti myös siihen määrään paperityötä, joka koko bioklaanilaisen pyllysirkuksen ylintä peffatirehtööriä kirosi. Tai ei kai kukaan pakottanut Tawaa pysymään kaikesta kartalla – siihen hänellä oli luojan kiitos Same – mutta jokin syvä toa-instituutioon leivottu kunniantunto häntä selvästi ajoi. Se tai viimeisen viikon ajan kauhistuttavan ilmiselväksi tullut fakta, että hän oli juuri nyt ainoa virkaatekevä admin.
Niinä harvinaisina hetkinä, kun Tawa ei tuntenut itseään aivan näin kiltiksi, olisi hän halunnut olla ihan vähän katkera siitä, että ¾ johtoportaasta oli hankkinut masennuksen, myynyt kaikki periaatteensa nazorakeille tai jäänyt kuukaudeksi eräilemään. Ihan, ihan vähän katkera.
Sitä katkeruutta riitti pisaran verran ennen kuin se vaihtui empatiaksi ja syväksi huokailuksi. Huokailu oli niin syvää, että huoneen toinen henkilö – se joka istui nojatuolissa Nöpö sylissään – se, jota meinasi luulla peiliksi aina jos tämä oli liian pitkään paikallaan – huomasi ja kysyi:
”Noh? Mitä nyt?”
Tawa siemaisi teetään vastaamatta hänelle.
”Tawa, mussukka.”
Tawa kääntyi peilikuvaansa kohti ja huokaisi hieman. Häntä melkein ärsytti, kuinka hyvältä tämä kehtasi näyttää juuri nyt. Peilitär istui syvällä nojatuolissa Nöpö sylissään näyttäen paljon häntä hehkeämmältä. Siihen tietty auttoi se, jos oli saanut nukkua koko päivän eikä ollut tarvinnut istua pönöttämässä palaveripöydässä.
”Oli vain vähän hankala kokous”, Tawa sanoi lopulta. ”Tai noh, kokous oli Klaanin mittapuulla kohtuullinen, mutta kaiken tämän käsiteltävän määrä ei ole.”
”Puhu jotain siitä ääneen”, peilitär ehdotti. ”Ehkä se auttaa?”
Tawa katsoi pöytää ja nyökkäsi.
”Eihän minulla ole ollut aikoihin mitään illuusiota siitä, etteikö meitä yritettäisi hajottaa sekä sisältä että ulkoa. Ja se ’sisältä’-osio on hankalampi kun se, keitä ’me’ olemme, on koko ajan epämääräisempää. Minä olen nyt ilmeisesti myös Nui-Koron puolustusvoimien ylipäällikkö. Kenen valitsemana?”
”Toana voisit tietty sanoa, että… kohtalon.”
Tawa naurahti pahantuulisesti.
”No niinpä. Kohtalon valitsema Valkoinen kuningatar, historiallisen syklin urhea sankaritar, joka inkarnoituu uudestaan ja uudestaan taistellakseen hyvää taistelua! Kuten taistelua pysyä perässä, mitä pirua tapaus Freynordissa on nyt taas tapahtunut. Ja taistelua selittää ulkopaikkakuntalaisille, kuinka monta apinoihin liittyvää ongelmaa meillä on.”
”Et tainnut edes mainita sitä tosi isoa apinaa, joka kidnappasi sinut ja kiipesi torniin”, peilitär hymähti.
”En todellakaan”. Tawa sanoi ja veti syvään henkeä.
”Hei! Miten sinä tiedät siitä???”
”Tawa, muru, minä vähän loukkaannun. Totta kai olen lukenut sitä Geen ’riskikartoitusta’ Klaanin vihollisista ja liittolaisista. Päivitin sitä joka tapauksessa parilla sivulla, jos ei haittaa! Samoin kuin jäsenkirjaa. Halusitko lisätä Kelvinin itse?”
Tawa kihisi henkeään haukkoen.
”Miten sinä kehtaat?”
”Minulla on siis kyllä jo luonnos. Saat kyllä itsekin kirjoittaa, mutta en ole rehellisesti ihan varma, ehditkö!”
”Nyt hei. Millä päätänän luvalla sinä kosket minun asioihini?”
”Ensiksi sitä harmittaa, että sillä on liikaa hommia”, peilitär tirskui, ”sitten se suuttuu, kun joku tekee niitä sen puolesta. Naiset ja herrat: Bio-Klaanin juuriadmin!”
Päivä oli ollut muutenkin tarpeeksi pitkä, eikä Tawa ollut henkisesti kovin kaukana esineiden heittelystä. Tai fyysisesti kovin kaukana heiteltävistä esineistä.
”Kuules nyt! Sinun hommasi tänään oli lähinnä pysytellä poissa jaloista, ja aika huonosti sekin näemmä meni!”
Se toinen räpytteli silmiään esittäen viatonta.
”Et ole sitten varmaan hirveän innoissasi siitä, että pistin Kepelle ja Snow’lle pikku tehtävän vähän aikaa sitten? Se kun laitoin heidät kummitustutkimushommiin, siis.”
”Ai. Selvä. Milloin joku selittää minullekin ne kummitukset?”
”Okei, mitäs mieltä olet sitten siitä että pidin Matorolle pikku tsemppipuheen? Ja annoin miekan takaisin. Poika toden totta kaipasi molempia.”
Tawa ponkaisi pystyyn pöytänsä takana. Koko päivän stressaavuus purkautui tämän pöyristyttävyyden edessä puhtaana kiukkuna.
”Helvetti! Minä en antanut sinulle lupaa tehdä töitäni! Sinun piti olla täällä ja mahdollisimman hiljaa! Rentoudu vaikka välillä!! Nuku edes joskus yöllä!”
Peilitär nauroi.
”Edes sinä et voi antaa noin hyvää syöttöä omalle maalillesi!”
”Haluatko turpiin?”
”Muru, onko sinulla varmasti aikaa sille?” peilitär sanoi ylikorostetun surullisesti. ”Kalenterisi on aika täynnä.”
Tawa oli päästämässä siihen vastauksena vain hallitsemattoman purkauksen kiukkuisia tavuja, mutta jokin keskeytti hänet. ”Kuules, perkeleen tyllerö-”
”Juuriadmin?” kuului kiusaantunut ääni huoneen ovelta.
Alle sekunnissa Tawa ymmärsi, kuka tämä oli: Taguna. Joka oli näemmä päättänyt tulla koputtamatta sisään.
Tawan refleksit räjähtivät välittömästi toimintakuntoon. Ennen kuin plasman toa ehti edes vilkaista työpöydän vieressä olevaa nojatuolia ja ehkä tajuta näkevänsä kahtena, Tawa oli iskeytynyt salaman lailla työpöytänsä yli ja singonnut yhden viitoistaan nojatuolin ja sen päällä istuvan kaksoisolennon (sekä sylissä heräilevän hämmentyneen ravun) päälle.
Huohottava, toimintavalmis sähkön toa seisoi häkeltyneen ja säikähtäneen poliisi-toan edessä tuijottaen tätä silmiin.
”… öm. Oliko huono hetki?”
”Ei”, Tawa yskäisi väkivaltaisesti ulos. ”Nyt on todella hyvä hetki. Kiva kun pääsit piipahtamaan, Taguna. Miten voit. Haluatko teetä.”
Tagunan kiusaantuneesta ilmeestä päätellen Tawa ei osannut juuri nyt esittää ei-stressaantunutta aivan yhtä vakuuttavasti kuin yleensä. Ja, toki, oli hän tietty aivan vasta loikannut oman työpöytänsä yli tämän eteen.
Nöpö vinkaisi hämmentyneenä viittakankaan alla. Taguna katsoi sinne, ja sitten taas Tawaan.
”Niin”, Taguna sanoi ja rykäisi. ”Ajattelin vain, tuota… haluaisitko olla Guartsu?”
Tawa nosti kulmiaan. ”… öh?”
”Minä kun vain ajattelin, ööh, että olisi hyvin henkilökohtaista asiaa. Mutta tässä ei nyt oikein voi mitään, kun se on… niin, tiedäthän. Siellä jossain.” Plasman toa piti tauon eufemisminsä jälkeen. ”Mutta en minä oikeasti muuta tarvitse kuin puheseuraa niin ajattelin, että voisiko sitä vain etsiä jonkun toisen olemaan Gee ihan hetkeksi? Ja sinä kun kuitenkin tunnet hänet aika hyvin…”
”Öh, no minä ymmärrän. Jos se käy sinulle, niin voin… toki toimia hänen sijaisenaan tässä.”
Tawa tajusi vasta hetken päästä, että oli ottanut jotenkin leveämmän haara-asennon ja jäykemmän ryhdin. Vielä nolompaa olisi ollut näkyvästi korjata asentoaan siitä, joten hän vain jäi pönöttämään niin.
Näin sinä seisot, senkin sininen pösilö, hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan.
”Kerro, Taguna”, Tawa sanoi huomattavasti möreämmällä, maskuliinisemmalla äänellä.
”Noniin”, Taguna tokaisi astetta sotilaallisemmin. ”Hyvä admin. Kuten molemmat tiedämme, komensit minua pitämään silmällä Kapuraa. Ja senhän me molemmat ymmärrämme, että tämä on kriittisen tärkeä tehtävä ei vain petturitutkinnan vaan myös koko Bio-Klaanin turvallisuuden kannalta, kun kyseessä on kuitenkin jokseenkin epäilyttävä henkilö, joka on ollut osallisena kaikenlaiseen, vaikka siihen Metru Nuin juttuun.”
Plasman toa sulki silmänsä, nosti toisen käden otsalleen ja oli hetken hiljaa.
”Ööh… anteeksi. Tämä… tämä ei vielä ihan toimi. Tai siis eläytyminen on vaikeaa. Voitko vaikka kieltää minua puhumasta mätäkästä?” Vahvistusta kysymättä tämä jatkoi: ”Niin kun mietin vain että tuossa uudessa setissä on se yksi kolmen manan–”
Tawa ei tiennyt, miten ravut tähän liittyivät, mutta kuuli jostain sisältään pienen äänen. Se oli tuttu ääni, ja Tawa tiesi tismalleen, mitä mieltä se olisi ollut tästä ajanhaaskuusta. Kohta se puhui hänen huulillaan:
”Taguna, mene jo siihen skarrararrin asiaan tai pääset lajittelemaan jotain helvetin mappeja!”
Liian ilkeää? Tawa irvisti hieman itselleen. Oikea Gee olisi varmaan lisännyt pari voimasanaa.
”Kiitos! Tai siis, ööh, tämä ei toistu, herra admin!” Taguna veti syvään henkeä ja tuijotti häntä silmät leveänä. ”Sitä minä siis vain, että kun minulle on suotu pidätysoikeudet tässä asiassa ja kun kenelläkään muulla ei ole valtuuksia reagoida samalla tavalla niin kauan ei tapahdu mitään suoraviivaisen rikollista… niin jos olisin saanut hyvin vahvoja vihjeitä siitä, että Kapura aikoo paeta Bio-Klaanista, mitä minun kuuluisi tehdä?”
Ennen kuin Tawa ehti sanomaan mitään, Taguna jatkoi: ”Ja kun se ei ole niin yksinkertaista!” Tämän Miru vääntyi tuskaiseen ilmeeseen. ”Se on liian ilmiselvää, liian helppoa! Toa ei edes yrittänyt peitellä jälkiään, ja minä luulen, että tähän liittyy jotain monimutkaisempaa. Se saattaa olla ansa tai jotain muuta sellaista. Minä en…”
”Milloin ja miten luulet tämän tapahtuvan?” Tawa kysyi. ”Mitä hän on sanonut, joka saa sinut ajattelemaan näin?”
”Ei mitään minulle, mutta monelle tuttavalleen hän on antanut kuvan siitä, että jotakin on tekeillä”, Taguna sanoi. ”Hän on hoitanut asioitaan valmiiksi ja ostanut uuden veneen Pohatu VII:ltä saamillaan rahoilla. Luulen, että se tapahtuu tänään, sitten kun aurinko on laskenut ja merisaarron ohi kulkeminen on suhteellisen turvallista. Kuten sanoin, jäljet ovat ilmiselviä. Minä… minä luulen, että hän haluaa minun tietävän. Jostain syystä.”
Helvetin Gee, Tawa ajatteli.
Helvetti soikoon kun meni hukkaamaan itsensä syksyisen märkään Lehu-metsään entisen parhaan ystävänsä kanssa ja jätti hänet selvittelemään tätä sotkua.
Jos Kapura halusi paeta koko saapuvaa talvea ja sen mukana marssivaa nazorak-sotakonetta, kenen oikeutena olisi pysäyttää sellainen? Toisaalta taas… jos Kapura oli edelleen vakavasti otettava epäilty Avden petturiksi ja kauhujen yön arkkitehdiksi, oliko muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää tämän pako, aivan varmuuden vuoksi?
Sillä hetkellä Tawalla oli hyvin, hyvin vaikeaa kokea empatiaa elämänsä läheisimpiä henkilöitä kohtaan. Helvetin Gee, kun takavarikoi Kapuran omaisuuden ja kävi kovistelemassa sitä. Helvetin sininen mörrimöykky, joka kokee kieroilun ja petturuuden ja juonittelun niin henkilökohtaisesti, että lähti kuukaudeksi nääntymään metsään tehdäkseen aivan toiselle petturille… niin mitä? Helvetin sankari, joka kokee henkilökohtaiseksi vastuukseen pysäyttää nazorakien tankit vaikka aivan itse.
Helvetin Visokki kontrollintarpeineen, joka kielsi välittämästä Geelle tietoa Killjoyn petturiehdokkuudesta, ja helvetin Gee, jonka huomioiden tuollainen varautuneisuus oli ehkä tarpeellista. Helvetin helvetti.
Helvetin Gee.
”Arvoisa admin?” Taguna kysyi.
”Lyö sitä päähän”, Tawa mumisi.
Ja tajusi mitä oli mennyt sanomaan vasta Tagunan astetta kalpeammasta ilmeestä. ”Välittömästi, herra admin!” toa sanoi nyökäten, vilkaisi ympärilleen ja lähti. ”Ööh, nähdään sitten joskus!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.
Tawa tuijotti tyrmistyneenä heiluvaa ovea, ja aivan liian myöhään huikkasi perään.
”… Taguna?”
Tawa käveli toimistonsa ovelle, raotti sitä ja näki vain tyhjän käytävän, jonka varrella oli suljettuja ovia. Hän sulki sen, käveli pari ympyrää pöytänsä edessä, nappasi yhden huoneen tuolien pehmustetyynyistä ja alkoi huutaa siihen.
Viitta valahti alas Peilittären kasvojen päältä. Nöpön silmävarret nousivat myös viitan alta tuijottamaan. Molemmat katsoivat huutamisen välissä henkeään haukkovan Tawan suuntaan.
”Vau, aika suoraa toimintaa”, toinen Tawa sanoi. ”Toki, jos koet sen tarpeelliseksi.”
”Ei kai se nyt oikeasti mene tekemään niin?”
”Mitä nyt ymmärsin, sinulla on ollut aina valtuudet käskeä noin. On se nyt tietty yksi mahdollinen ratkaisu ongelmiisi.”
”Ole hiljaa tai sano jotain hyödyllistä!”
”Olen. Olin äskenkin.”
Tawa tuijotti omaa naamaansa hetken hiljaa, ja alkoi sitten huutaa uudestaan tyynyyn.
V
Laitoksen tytöillä ja pojilla ja niillä muillakin oli ollut suunnitteilla jonkinlainen ekskursio työpäivän päätteeksi, ja Taguna oli melko varma, että oli ohimennen luvannut tulevansa. Mutta kun toa ei kuollakseenkaan muistanut, mihin sitä oli ollut tarkoitus suunnata, täällä istumisesta ei tullut edes paha mieli.
Sitäkään Taguna ei enää muistanut, minkä sorttinen liike oli kuollut pois Sokerimahaa vastapäätä, mutta nykyisin siellä oli Toistaiseksi nimetön kapakka. Toa oli rehellisesti yllättynyt siitä, että joku oli uskaltanut perustaa kaupunkiin vielä uuden sellaisen, mutta kaipa viinaksille oli sitten kysyntää; ei täällä nytkään ihan tyhjää ollut. Se oli kai sitä ajan henkeä se.
Toivottavasti muut sinivuokot eivät olleet tulleet juuri tänne hillumaan – vai olisikohan se sittenkin ollut hyvä asia. Hän ei ollut ihan varma.
Musiikki pauhasi, ja se sopi Tagunalle sillä hetkellä oikein hyvin. Puoliksi juotu kaljatuoppi lepäsi pöydällä hänen edessään. Kukaan ei ollut ängennyt seuraksi sohvalle hänen viereensä; useimpina tällaisina iltoina lähettyvillä olisi pyörinyt muutama skakdi- tai vortixxneitokainen, joille hän ei ihan olisi tohtinut selittää olevansa ”pelimies” lähinnä merkityksessä ”lauta- ja korttipelit”, mutta tänään hän kai näytti ulkoakin liian apealta.
Siinäpä sitä sitten kai istuttiin. Kauempana tanssivilla matoraneilla näytti ainakin olevan ihan hauskaa, pula-ajasta ja merisaarrosta ja sen sellaisesta huolimatta. Merisaarrosta, josta – kuten Haddoxkin oli tietänyt sanoa – saattoi pieni alus selvitä iltasella aurinkojen laskettua. Siihen ei olisi enää kauan.
Tik tok tik tok. Ei täällä mitään kelloa ollut, ei ainakaan sellaista jonka tikityksen olisi kuullut jumputuksen alta, mutta raksutteli se yhtä hyvin mielikuvituksenkin voimalla.
Tagunaa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut villin haastattelukierroksen päätteeksi käväissyt kotona hakemassa muutamaa mätäkkäpakkaa selattavaksi ennen lähimpään paikkaan hakeutumista, mihin vain misä sai mitä tahansa juomaksia. Se olisi ehkä vienyt ajatukset pois työstä ja muusta. Nyt häntä piinasi kumpikin, kovaa ammuskelivat tykinkuuliaan hänen hauraan pääkoppansa sisällä.
Työtä hän ei ainakaan halunnut funtsia, kun sitä oli jo niin monta tuntia joutunut vastentahtoisesti mielessään pyörittelemään. Kai se oli sitten muun vuoro.
Maailma oli julma – julma kuin Zakazin aavikko, jota hän oli monta vuotta kutsunut kodikseen.
Ja aavikolla oli kukkinut vain yksi kukka. Kukka, jonka sielu oli ollut yhtä tulinen kuin pakka sinipunainen. Kukka, jonka silmiin ja ländeihin hän olisi voinut vajota iäisyyksiksi.
Ajattelikohan Zaiggera enää häntä?
Ajattelikohan Zaiggera enää mätäkkää?
Olihan tämä aina sanonut, että jättäisi mätäkän siinä samassa, jos ne menisivät tekemään lisenssisettejä, lopettaisi harrastuksen välittömästi ja totaalisesti kuin siihen ei olisi ikinä koskenutkaan. Ja sitten se Huudon Vaeltaja -setti oli pyörähtänyt lähimarketin hyllyille pari vuotta sitten.
Turhaanpa hän sitä enää mietti. Guartsun tarjoukseen suostuminen ja Bio-Klaania kohti lähteminen oli tarkoittanut kaiken sen jättämistä taakseen; ei se enää hänen asiansa ollut, oliko Zaiggera löytänyt jonkun järkevämmän tavan haudata sisällissodan traumat kuin häkellyttävän kalliit pahviläpyskät. Olihan niitä varmaan. Parhaimpina päivinään hän ajatteli, että vaikka työ poliisina oli varmasti toiminut kaikkeen sellaiseen.
Nyt ei ehkä ollut yksi hänen parhaista päivistään.
Seis – juuri töitä hänen ei ollut tarkoitus ajatella. Mutta ajan kultaamissa muistoissa vellominen vain toi Tagunan lähemmäksi ja lähemmäksi sitä totuutta, että hän ehkä kaipasi niitä päiviä enemmän kuin mitään muuta. Kai toan oli sen verran myönnettävä itselleen.
Ympärillä naurettiin ja juotiin, joku vissiin itkikin. Biisi vaihtui hitaanpaan ja levollisempaan, ja siinä samassa Taguna tajusi, mitä häntä koko baari-illan vaivanneet vaimeat kuiskaukset olivat olleet.
”Taguna.” ”Taguna.” ”Taguna.”
”Voi ei, ei taas”, Taguna mutisi hiirenhiljaa ja vilkuili ympärilleen toivoen, ettei kukaan kuullut hänen puhuvan oudolle jutulle päänsä sisällä. Ei kai hän ollut unohtanut sitä mihinkään… ei, siinä se lepäsi istuimen pehmustetulla pinnalla hänen vieressään. ”Mutta hah! Katsopa tätä, sinä…”
No voi saakeli, baaritiskillä notkuva matoran oli kuullut ihan varmasti. Taguna kurotti kaulaansa sivulle kuin yrittäen itsekin saada selville, kuka hullu siellä huuteli ei millekään.
”Mitä jos vain kuiskisit minulle mietteesi ajattelemalla niitä?” loinen lipersi.
Ai. Voiko niinkin tehdä.
”Minä olen pääsi sisällä.”
Olihan se sinänsä aika ilmeistä.
Mutta hetkinen, ei hän saanut jäädä kiinni tällaisiin harhautuksiin. Katsopa tätä, lahja minulta sinulle. Taguna tarttui pakkaukseen ja repi käärepaperin auki. Hyvää ennenaikaista nimeämispäivää, kusinen kaniini. Tiedätkö, mitä tämä on?
”… Taguna.”
Taguna taisteli paketin elegantisti auki ja nappasi kirkkaansinisen pillerin sormiensa väliin. Idenmektiiniä. Haisi porkkanalta. Myyjä vakuutti, että tämä poika nirhaa loisen kuin loisen, kun sen. ööh, syöttää rakasetankille. Ja kun ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa lihaa ja metallia kuin me toatkin niin ei se kai…
Kani jökötti ilmeettömänä pöydällä hänen edessään.
”Taguna. Viisari vipeltää tuhatta ja sataa. Suo anteeksi kielenkäyttöni, mutta oletko varma, että haluat tuhlata kallisarvoisia minuutteja tällaiseen perseilyyn?”
Äläpä nyt yhtään yritä, ruikkurusakko. Onko viimeisiä sanoja? Taguna keskittyi kovasti siihen, että olisi ajatellut niin mahdollisimman vakuuttavasti.
Loinen venytteli hintelää ruumistaan. ”Voin itse asiassa vaikka luvata, että pakkaan laukkuni ja lähden latomaan, jos syöt tuon helvetin pillerin. Sovitaan vaikka että se on supersalainen tapa poistaa loinen. Mutta oletko varma, ettei meillä ole yhtään tähdellisempää keskusteltavaa?”
Ei mitään, mistä haluaisin jutella loisen kanssa.
”Et viitsisi olla niin ennakkoluuloinen. Minusta meidän edellinenkin juttutuokiomme oli kovin rakentava – mehän juttelimme siitä, miksi oikeastaan täällä olenkaan, siitä mikä on se kallisarvoinen ajatuksesi, jota edustan. Muistatko? Enkö ollutkin meistä jonkinlainen optimismisi manifestaatio? Usko oikeuden ja onnen voittoon?”
Aika paksua sanoa ’me’ sen monologin jälkeen.
”No, jos olet kuitenkin samaa mieltä, voisin jatkaa ajatusta. Minusta, Taguna, sinä olet ennen kaikkea toiminnan mies. Idealismisi ei jää ajatuksen tasolle; olet hädän hetkellä valmis vaikeisiinkin valintoihin, ja passiivisen sivustakatsojan rooliin et ennen kaikkea tyydy. Bio-Klaaniin et päätynyt sattumalta vaan niin itse valittuasi.”
Niinpä kai. Taguna hypisteli pilleriä tietämättä itsekään, miksi oli pysähtynyt kuuntelemaan pupun puppua – kai se, surullista kyllä, yksin baarissa notkumisen voitti.
”Jos olet tästä kaikesta samaa mieltä, saanen kysyä: mitä ihmettä sinä täällä virut ratkaisun hetkien lähestyessä jälleen? Miksi sinulle riittää nyt antaa maailman tapahtua ympärilläsi?”
Se on… monimutkaista.
”Mitä monimutkaista siinä voi olla? Itsehän sanoit Tawalle, että epäilyksesi ovat varsin vankkoja.”
Jos kuulit tuon, kuulit varmaan senkin, että kyse on pakko olla jostain ansasta. Taguna laski idenmektiinin pöydälle ja tarttui tuoppiin tajuttuaan, että oli mahdollista ajatella ja juoda samaan aikaan. Lienee Kapura sen verran viekas, että on peittänyt pakosuunnitelmansa jäljet näin huonosti tarkoituksella. Veneen laituripaikka on hänen omalla nimellään, ja se ostettiin täysin laillisesti siltä kaupungin ainoalta venekauppiaalta. Pitkään matkaan viittavat tarvikkeet hän hommasi yhtä huomiotaherättävästi; jätkä kävi vielä säilykeostoksilla siinä meitsiä vastapäätä olevassa kaupassa. Ja rahatkin vain lainasi ainoalta huomattavan varakkaalta tuttavaltaan. Tässä… tässä on oikeastaan niin paljon ihan paperista perustodistusaineistoa, etten oikeastaan voi olla pidättämättä.
Jänö kallisti päätään. ”Eikö se sitten tee päätöksestä helppoa? Kiiruhda pidättämään! Lyö vaikka päähän kuten sinua käskettiin. Minäpä autan: jos pelkäät fyysisen turvallisuutesi puolesta, rekrytoi seuraasi vaikka Bodyguard tai kaupungin muita kivoja korstoja. Ei kai tässä nyt mitään niin haastavaa ole?”
Taguna oli hetken vaiti. Mutta kun minä… minä en oikeastaan halua.
Ulkona alkoi tulla pimeä, mutta sataa siellä ei tainnut. Ohut, viileä sumu kaupungin kaduille oli sen sijaan laskeutumassa. Tagunan katse ei tavoittanut ikkunasta iltaisia kulkijoita.
Siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. En tiedä, mikä sitä saakelin seppää vaivaa, mutta se tuskin auttaisi mitään, että se heitettäisiin selliin maailman noloimman pakosuunnitelman vuoksi. Ei sellainen olisi ratkaisu mihinkään.
Taguna puristi puolityhjää lasia.
En vain ymmärrä, miksi hän pakottaa minut tekemään niin. Minä… oikeastaan minä pelkään, että tässä voi olla kyse jostain muusta. Että itse pako on jonkinlainen hämäys, ja toan oikeat aikeet ovat synkemmät. Häntä kylmäsi, vaikka sisällä kapakassa oli lämmintä. Lopullisemmat.
Siinä oli tietyllä tapaa järkeä. Mitä jos häkellyttävän ilmiselvä pakosuunnitelma, josta hänen oli selvästi ollut tarkoitus saada vihiä, ei ollutkaan ansa vaan… jonkinlainen avunhuuto?
Mutta muuttiko se tilannetta? Soiko se hänelle muita vaihtoehtoja? Mitä muuta hänellä oli valtuudet tehdä kuin pidättää?
Loinen pomppasi hänen ja ikkunan väliin. ”Taguna… minä en tullut vaatimaan, että tottelisit lakia tai ammattietiikkaasi. Minä tulin vaatimaan, että teet päätöksen itse.”
M-miten niin?
”Istuisiko tuntemasi Taguna täällä odottamassa, että aika kuluu loppuun ja seuraukset löytävät hänet? Vai etsisikö hän Kapuran käsiinsä ja selvittäisi totuuden tämän aikeista senkin uhalla, että sen seurauksena hänen edessään avautuisi vaikea valinta?”
Taguna asetti kätensä kanohilleen ja sulki silmänsä.
”Kumpi Taguna pakeni Bro-Korosta väsyneenä jakamaan vääryyttä? Kumpi lähti kohti Bio-Klaania toiveenaan jakaa oikeutta? Istuuko edessäni mies, joka pelkää vapaata tahtoaan ja moraalitajuaan?”
Kaksi horisonttiin hiljalleen katoavaa rantaa piirtyi hänen mieleensä: Bro-Koron ja Zakazin. Kaksi päätöstä, kaksi lähtöä. Kaksi yritystä löytää jostain parempi elämä. Nolla helppoa valintaa – mutta ei tippaakaan katumusta sen vuoksi, että oli valinnut.
Tullessaan kapakkaan hän ei ollut tiennyt, millainen mies oli siihen hänen paikalleen istuutunut. Mutta nyt hän tiesi, tai ainakin toivoi tietävänsä: sellainen, joka oli valmis vaikka työntämään virkamerkin perseeseensä, jos sillä vain teki maailmasta yhtään paremman paikan.
”Ei.” Sen Taguna sanoi tahtomattaan ääneen, vaimeasti mutta päättäväisesti. ”Minä…”
Oli se pupu ehkä oikeassa joissain jutuissa. Kun Taguna avasi silmänsä, se oli kadonnut, ja hän oli pöydässä taas yksin. Mieleen jäi kaikumaan vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
VI
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Tarpeeksi. Ainakin jos hän juoksisi.
Toa vilkuili ympäri huonettaan täysin turhaan; silmät eivät osanneet tarttua mihinkään niin kauan, että hän olisi osannut päättää, mitä siitä ajatella. Oliko hän vienyt jo kaiken veneelle? Hän oli uskoi, että oli.
Se oli varmaa, että lupaamiaan kirjelappuja hän ei ehtisi enää raapustaa. Joten menoksi vain, hämärtyvää iltaa kohti.
Kapura avasi huoneensa oven ja katsoi autiolle käytävälle.
Hänelle tämän tien viitoittaneet punaiset sanat eivät sanoneet hyvästejä.
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Same käveli pitkin Bio-Klaanin iltaan hiljentyviä katuja ja antoi merituulen puhaltaa kanohi-naamionsa pinnalla. Sumua, hän ajatteli.
Takalek astui Keskisuureen kievarin ovesta, ja välittömästi sisältä hohkaava lämpö sai hänet hikoilemaan. Takalek kävi hakemassa tiskiltä lasin jäävettä ja pälyili hetken ympärilleen etsien ystäviään. Hän äkkäsi vilkuttavan Tyznyn ja Seeceen yhden pöydän ääressä.
Bladis pötkötteli sängyllään ja selasi televisiokanavia läpi. Kun hän oli tänään ryhtynyt kertomaan tärkeälle kokousväelle Increase Kongin tapauksen ratkaisusta, oli hän adrealiinin ja endorfiinin virratessa tyystin unohtanut olevansa tuomittu pyörätuolin käyttäjäksi.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Eipä siinä sitten mitään. Matkaan vain.
Sumu oli tiivistynyt koko kaupunkia sylissään tuuduttavaksi sakeaksi massaksi hänen viipyillessään baarissa. Hyvä sää hiiviskelyyn, mutta eiköhän toalla ollut riittävän hyvä aavistus siitä, mistä kohde löytyisi.
Kunhan ei vahingossa pidättäisi Rapukaa.
Hetkinen. Pidättäisi?
Ei, sitä ei ollut aikaa miettiä nyt. Ihan juosta ei uskaltanut, kun katujen kuolettavan liukkaalla mukulakivipäällysteellä oli kosteutta, mutta sellaista puolihölkkää kuitenkin.
Olipa Taguna ollut outo, Matoro oli jäänyt miettimään Kahvion kulmalle. Tyyppi oli kierrellyt ja kaarrellut kuin ei olisi koskaan Kapuraa tuntenutkaan. Mitä enemmän toa sitä mietti, sitä oudommalta se tuntui.
Ei hitto.
Pohatu VII istuskeli kiikkutuolissa kuunnellen gramofonista rohisevaa xialaista kansanmusiikkia. Evakkolainen le-matoran havahtui koko lattian vallanneen lautapelin äärestä, vilkaisi takkaa kohti ja viskasi sisään uuden nipun veroasiakirjoja. Menneisyyden synnit paloivat iloisesti kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
”Sinä viimein nä–”
”Suu kiinni, pikkujäbä”, Kapura totesi ja ojensi kättään sivulle tönäistäkseen tätä töykeästi kullankeltaiseen kanohiin. ”Minulla on kiire.”
Mutta ei siinä seisonutkaan ketään.
Hän räpytti silmiään.
Mitä ihmettä – no, ei sitä nyt ollut aikaa miettiä. Kiire ja hoppu askeleitaan kannattaen Kapura syöksyi alas portaita ja ulos linnoituksesta.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
Rapuka kurottui niska epämukavassa asennossa kiinnittämään ristipääruuvilla uutuuttaan kiiltävää sinkkistä rännikourua. Kolme kerrosta alempana Bob ja Petex vartioivat, että vandaali suorittaisi yhdyskuntapalvelunsa eikä karkaisi ennen aikojaan.
Takalek siemaisi juomaansa vilkaisten samalla ranteessaan olevaa kelloa. Oliko se jo 19:16? Eikä Taguna ollut vieläkään tullut.
Takalek nousi pöydästä kesken Tyznyn kertomuksen. ”Anteeksi, minun pitää ehkä lähteä.”
”Äh, ai nyt jo?” Seecee harmistui.
”No kun… minun ehkä pitää käydä katsomassa missä Taguna on. Hän sanoi kyllä tulevansa tänne. Hoitaisi kuulemma vain asioita linnassa.”
”Hmph! Taguna on varmaan vain sellainen tyyppi, joka ei viitsi kieltäytyä tarjouksesta ja tekee jollain tekosyyllä oharit”, Tyzny tuhahti.
”Uskon että tässä on jotain muutakin”, Takalek väitti napakasti ja suuntasi ulko-ovelle. ”Nähdään!”
Peelo sulki huoneen oven perässään, sytytti valot ainoaan huoneeseensa ja asteli pöytänsä ääreen. Tawan kiireet olivat jälleen estäneet hänen tutkimustensa etenemisen, mutta Peelo ei ollut aikeissa antaa pettymyksensä näkyä. Hän istui alas, kytki datakaapelin takaraivoonsa ja matkusti sinne, missä häntä kaikkein eniten kaivattiin.
Taguna hiippaili Tuonisaarenkatua pitkin siltaa kohti. Kaduilla oli hiljaista; kolea sumu oli varmaan karkoittanut suurimman osan kaupungin asukkaista sisätiloihin. Pari kiireisen näköistä matorania oli tullut vastaan, mutta silkan oleskelun vuoksi juuri kukaan ei ulkona maleksinut.
Virka-ase kalahteli hänen reittään vasten. Sen käyttötarkoituksia olivat pelote ja teloitus – kun kanavoi pyssyn kautta plasmaa, osuma oli vääjäämättä enemmän tai vähemmän kuolettava. Toivottavasti tänä iltana ei tarvitsisi kumpaakaan.
Taguna näki vilauksen Huonon satama-alueesta rakennusten välistä. Hiljaista oli sielläkin nykyään verrattuna merisaartoa edeltäviin päiviin, joina paikalla oli aina hengaillut neljästä kuuteen merirosvoalusta.
Auringot luisuivat alas horisonttiin. Taguna kiihdytti askeliaan.
Tawa huusi tyynyyn vielä noin puolisen minuuttia, veti syvään henkeä ja tajusi, että tilanteelle oli ehkä tehtävä jotain. Hän keskeytti Paacon pikaruokatauon tivatakseen, oliko linnakkeen valvontakameroissa ollut merkkiäkään Tagunasta.
Kieltävän vastauksen saadessaan Tawa päätti niellä ylpeytensä. Hän mietti sanottavansa hyvin tarkasti etukäteen, veti syvään henkeä ja puhui mikrofoniin.
”Hyvää iltaa, tässä Tawa. Jos Taguna tai Kapura – tai joku jolla on tuoreita näköhavaintoja jommastakummasta – kuulee tämän, toivoisin että tulette välittömästi puheilleni. Asia on erittäin kiireinen.”
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
Sumu oli hyvä; siitäkin sai ehkä jonkin verran ylimääräistä suojaa. Maltillisesti kuohuva aallokko oli merenkululle otollinen.
Ja pian laskevat auringot langettaisivat Visulahden ylle synkän varjon.
Sitten vain –
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
”Hei, ööh! Seis!”
Viereisen rakennuksen tiiliseinään nojaavan Tagunan huuto kaikui Huonon halki, ja hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen nähdäkseen, oliko heillä ylimääräisiä seuralaisia. Melkein toivoikin, että olisi ollut. Mutta ei – vain he kaksi.
Kapura pysähtyi siihen keskelle laituria, parin metrin päähän veneestä, ja kääntyi katsomaan häntä.
”Hyvä ajoitus”, seppä huusi takaisin. ”Luulin jo, ettet tulisikaan.”
Taguna käveli laituria kohti yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä sanoisi tai tekisi.
”Kiinni itse teosta, voisi sanoa”, Kapura jatkoi. ”Ei jää epäilystäkään siitä, mitä olin tekemässä, viimeinen tiili todisteiden torniin. Tämäpä rikostutkija ei jätä mitään epävarmaksi tai sattuman varaan.”
Pistooli poltteli hänen vyötäröllään, ja Taguna mietti sitä, kuinka helppoa jonkun olisi ollut kätkeytyä sumun suojin rakennuksen katolle tai johonkin satamassa lilluvista laivoista. Työkokemuksen myötä syntyneet hälytyskellot, joiden tehtävä oli ilmoittaa, milloin hän oli vaarassa saada kuulan kalloonsa, soivat kovaa. Olisi tuntunut maailman suurimmalta virheeltä olla vetämättä asetta esiin…
”Olet mainettasi terävämpi, Taguna.”
… mutta yhtä isolta virheeltä olisi tuntunut tehdä niin. Hän ei tiennyt, oliko tämä vain puhumalla ratkeava tilanne, mutta jos oli, hän halusi pitää sen sellaisena.
”Kapura.” Taguna puri hammastaan ja yllättyi siitä, miten ilmeettömiltä hänen suustaan purkautuvat sanat kuulostivat. ”Mitä sinä teet, ja miksi.”
”Kai sinä nyt sen verran onnistuit päättelemään?” Kapura kysäisi äänessään vain etäinen kaiku huvittuneisuudesta. ”Otan hatkat. Lähden painelemaan. Pakenen.”
Taguna asteli hitaasti laituria pitkin. Kapura ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. ”Mihin?”
”Ensisijaisesti jahtaamaan Taripin jättämää vihjettä, tietenkin”, Kapura tokaisi kuin se olisi ollut ilmiselvää. ”Arkistojen materiaali ei riitä… täytyy tehdä tutkimuksia muualla, jotta ymmärtäisin, mihin se minua johdattaa. Ja on muutakin – oloni olisi parempi, jos saisin tietää lisää kredipselleenistä ja siitä, miten se liittyy Punaiseen mieheen.”
”Ja… miksi salassa? Mikset kysynyt admineilta lupaa?”
Kapuran ostama vene oli pienehkö, samaa mallia jota klaanin seikkailijat yleensäkin suosivat. Merisaarron ohi pääseminen sillä ei ollut pimeän turvin vaikea tehtävä. Tummanvihreän pressun alta pilkotti tuliterä maalipinta.
”Älä kysy kysymyksiä, joiden vastaukset tiedät ihan hyvin itsekin”, Kapura tuhahti. ”Koska ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Petturiehdokasta ei vain tuolla tavalla päästetä luikahtamaan.”
Ei Kapura siinä ehkä väärässä ollut. Taguna pysähtyi parin metrin päähän ja vilkaisi ympärilleen.
Ei ketään. He olivat vieläkin kahdestaan.
Ennen pitkää joku huomaisi heidät, ainakin jos tilanne tästä kiihtyisi – Huonolla liikkui aina iltaisia vaeltajia, varhaista lähtöä valmistelevia merimiehiä ja kapakasta toiseen kipittäviä merirosvoja. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Halusiko hän edes niin?
”Jos tämä on näin kehno kuulustelu”, sanoi Kapura, ”kysynpä minäkin pikku kysymyksen. Sopiiko?”
Eipä hänellä kai syitä kieltäytyäkään ollut. ”No. Anna palaa.”
”Tuletko mukaan?”
”H-hä?”
”Kai sinä nyt kuulit, mitä minä sanoin.” Hän oli havaitsevinaan aavistuksen hermostuneisuutta hiipivän Kapuran ääneen. ”Tuletko mukaan? Veneeseen mahtuu ihan hyvin kaksi, ja minulla on tarpeeksi ruokaa ja tarvikkeita seuraavaan satamaan. Mitä olen kaupungin merenkävijöiltä kysellyt, merisaarron ohi luikahtamisen ei pitäisi olla aurinkojen laskettua kovin riskaabelia.”
”Niin… niin, se on kyllä totta. Sen kyllä tiedän.”
Itse kysymys jäi leijumaan kiusallisesti ilmaan. Lokit kirkuivat jossain Huonon kaduilla; taistelivat kenties merirosvon heittämästä ranskanperunasta. Sumun hyväilemän kaupungin illassa ei muita ääniä juuri kuulunut, aallot vain murtuivat satamaan.
”En minä voi lähteä”, Taguna sanoi lopulta. ”Minä… minulla on kaikki täällä. Työ. Ystävät. Kämppä. Kuutisentuhatta taikakorttia, ehkä enemmänkin, jäi kesken viimeksi kun yritin laskea. Sänkyni.”
”Nukkua voi laivassakin”, sanoi Kapura. ”Ja mitä tulee noihin muihin… on niitä muuallakin, muissakin kaupungeissa. Visulahden tuollakin puolen.”
Taguna katsoi taakseen kohti iltapuuhille painuvaa kaupunkia. Hän ajatteli Admin-aukion vilskettä ja Tabiolan kapeita kujia, Rapusaaren fiinejä lukaajela ja Huonon luokattomia syöttölöitä. Linnakkeen sokkeloisia käytäviä, joihin hän tuppasi eksymään, kun ei liikkunut siellä päin usein eikä vieläkään muistanut, kumpi kahvio oli kummassa kerroksessa.
Hän mietti sitä, että oli pelannut mätäkkää jokaisessa kaupunginosassa ja juonut itsensä humalaan ainakin puolissa. Kunnon elämää, tavallaan.
Se tavallaan kätki taakseen jotain, jota hän oli pitänyt sisällään vuosikausia.
”Tuo kaupunki on mosaiikki”, sanoi Kapura, ”kuten jokainen kaltaisensa. Se rakentuu pienistä palasista – rakennuksista, asukkaista, teoista, sanoista – jotka ovat viime kädessä mitättömiä ja merkityksettömiä verrattuna kokonaisuuteen, jonka ne muodostavat. Mutta on myös totta, että ilman sirpaleita ei olisi mosaiikkiakaan. Ja että sirpaleita ei voi pakottaa kuulumaan sinne, mihin ne eivät kuulu.”
Taguna kääntyi takaisin Kapuraa kohti. Toan kalpeilta kasvoilta puuttui niille ominainen jäykkyys, se tuttu vaikutelma siitä, että tämä piti tilannetta hallussaan.
Jokin ajatus tuntui jääneen lausumatta. Plasman toa koki tilanteen korjaamisen velvollisuudekseen ja veti syvään henkeä.
”Joten… aiotko siis vain hoitaa ne hommasi vai lähteä ikuisiksi ajoiksi?”
”En minä…” Kapura jätti lauseen kesken ja sulki silmänsä hetkeksi. ”Aluksi… aluksi mietin sitä jonkinlaisena taukona.” Toa käänsi katseensa merta kohti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mutta tässä seisoessani alkaa tuntua siltä, että se oli kaiken aikaa itsepetosta. Että olisi yhtä helppoa jättää kaikki taakseen lopullisesti, ehkä helpompaakin.”
”Mutta miksi?” Sanat tulivat Tagunan suusta tahattoman hiljaa, kuin sen kysymyksen kysyminen olisi pelottanut. ”Miksi sinun on lähdettävä? Mikä järki siinä on?”
Kapura katsoi häntä hetken mitään sanomatta.
”Minä rakastan Bio-Klaania – linnaketta ja tätä kaupunkia. Sen katuja, sen viittä miljoonaa kahvilaa ja tavernaa, ja ennen kaikkea niitä tyhmiä idiootteja, jotka siinä asuvat. Mutta minusta on alkanut tuntua siltä, ettei se ole hyväksi minulle enkä minä ole hyväksi sille. Että teidemme on parasta erkaantua, koska… koska en halua nähdä sitä, mitä muuten tapahtuu.”
Taguna sai vaivoin lausuttua: ”Petturitutkintaanko tämä liittyy?”
”Siihenkin”, Kapura sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mutta myös moneen muuhun asiaan. Oikeastaan minusta on tuntunut siltä jo kauan, mutta tänään tapahtui jotain, joka sinetöi päätöksen.”
Aallot pauhasivat laiturin alla heistä välittämättä. Raputaksin ääni kantautui jostain kaukaa.
”Minä keskustelin Visokin kanssa ja myöhemmin… näin unen. Unen halki historian uudelleen löytyvästä, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvästä taakasta. Totuudesta, joka paljastuessaan voi vain raastaa mantereet auki, millä tavalla sitä sitten tulkitseekaan. Parille kusipäälle olen ilmeisesti avain siihen totuuteen. Heidän utopioidensa perustusten seppä.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” Taguna parkaisi.
”En tiedä itsekään”, tokaisi Kapura, ”enkä aio ottaa selvää. Pitäkööt megalomaaniset visionsa siitä, mitä kaikki tämä oikeasti merkitsee tai mitä sille on tehtävä. Minä haluan elää itselleni. Kerrankin.”
Sen sanoessaan Kapura näytti viimein siltä toalta, jonka Taguna muisti, siltä joka oli yhtä kuin vankkumaton, itsevarma julkisivunsa. Laskevien kaksoisaurinkojen valo väritti tämän taivasta vasten piirtyvän siluetin terävät ääriviivat.
”No, enpä voi väittää ymmärtäväni”, Taguna sanoi omasta mielestään yllättävän huolettomasti siihen nähden, että sydän hakkasi julmetusti, ja esitti myös kysymyksen.
Sen, mitä hän oli ehkä oikeasti halunnut kysyä kaiken aikaan.
”Mutta miksi minun pitäisi tulla mukaasi?”
Kapura kallisti kanohiaan arvioiden. ”Koska sinussa on sama polte kuin minussa. Vai olenko väärässä?”
Taguna pudisti hiljaa päätään. Polvet tuntuivat heikoilta, hädin tuskin kannattelivat.
”Ja no… mitä nyt olen erinäisistä lähteistä kuullut, et sinäkään erityisen tyytyväiseltä elämääsi vaikuta.”
”Niin, en kai sitten”, hän vastasi hajamielisesti.
Kapura vilkuili alustaan kohti yhtä poissaolevana. ”Hassua… mietin tässä juuri erästä toista laituria. Senkin näin tänään unessa.” Taguna katsoi kysyvästi, ja Kapura heilautti kättään vastaukseksi. ”Äh, unohda, ei sillä oikeasti ole väliä. Se oli vain… se oli kahdelle toalle kauan sitten paikka, jossa he saivat nähdä toisensa eri tavalla. Ja lopulta myös se, mistä he lähtivät matkalle kohti valheiden paratiisiaan.”
”No, miten heille kävi?”
Kapura irvisti. ”Huonosti. Hyvin huonosti. Mutta ehkä sen ei tarvitse määrätä, mitä meille tapahtuu.”
”No ei”, Taguna naurahti. ”Kustaan homma ihan omista lähtökohdistamme.”
Kapura nyökkäsi ja ojensi kättään häntä kohti. ”Tuletko?”
Taguna tarrasi kiinni tämän lämpimään kämmeneen. Olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Hänen olonsa oli vieläkin pohjattoman epäuskoinen. Kukaan ei häirinnyt heidän rauhaansa, ja kun Kapura käynnisteli moottoria, hän tuli järjettömästi pelänneeksi, että jokin näkymätön voima pysäyttäisi heidän matkansa. Mutta niin ei käynyt, vaan alus lipui verkkaisesti ulappaa kohti.
Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Ovi kävi. Kapura hääräsi jotain laivan takaosassa.
”Ööh, eikö sinun pitäisi ohjata?” Taguna huikkasi.
”Odota. Yksi juttu vain.”
”Tuliko parempi mieli?”
”Valitettavasti kyllä”, Kapura sanoi laskien keskisormeaan hitaasti alas. Nyt se ilmaisi mielenpiteensä jollekin meren syvyyksissä lepäävälle.
Mitä se sitten olikaan. Ehkä jotkut arvoitukset saivat jäädä arvoituksiksi.
VII
Hiljaisuus oli alkanut tuntua liian raastavalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun Tawa oli hätistänyt peilikuvansa toimistostaan, joten hän oli korvannut sen musiikilla. Tässä kohtaa iltaa hänelläkin oli yleensä taipumus lopettaa työnteko, mutta sota-aikaan se sääntö oli valitettavasti joustanut. Juuri nyt odottelu oli niin piinaavaa, että hän käsitteli stressiään tekemällä rästiin jääneitä töitä.
Kirjeet saaren viimeisille valloittamattomille kylille alkoivat tässä vaiheessa tulla selkärangasta. Noin kerran kuukaudessa hän yritti ottaa yhteyttä Ruki-Koron kylänvanhimpiin tarjotakseen naapuriapua ja turvalliset muurit näiden suojaksi. Kyllä hän tässä vaiheessa tiesi loukkaavansa niin enää vain kalastajakylän ylpeyttä; yrityksillään hän lähinnä puhdisti omatuntoaan. Ja juuri nyt järjesti käsilleen tekemistä, että stressi ei saisi niihin valtaa.
Tawa nuoli kirjekuoren, sulki sen ja sytytti vahapuikon pöydällään palavalla kynttilällä. Hän valutti vahaa kuorelle ja painoi ussal-sinetin vasten sinistä vahaläikkää.
Tawa puhalsi vahapuikkoon ja heilutteli kirjettä toisella kädellään. Sitten hän laski sen pinon päälle pöydän reunalle.
Rästityöt alkoivat käydä pahasti loppumaan päin, mikä tarkoitti että stressi alkoi ottaa valtaa. Kuulutuksen jälkeen ei ollut kuulunut uutisia Tagunan tai Kapuran tilanteesta. Se keskustelu olisi voinut mennä paljon, paljon paremmin.
Mistä minä olisin voinut tietää, että se ottaisi sen tosissaan?
Ei mahda mitään. Tawa huokaisi syvään ja alkoi taas kirjoittaa. Ehkä seuraavan kirjeen hän kirjoittaisi itselleen muistuttaakseen itseään pitämään lomaa ennen kuin tapattaisi jonkun. Ennen kuin hän ehti ystävällistä tervehdystä pidemmälle, joku koputti oveen.
”Sisään!” Tawa huusi.
Takalek asteli sisään vähän kiusaantuneen näköisenä. ”Anteeksi kun häiritsen näin myöhään, admin Tawa. Oletteko nähneet Tagunaa kokouksen jälkeen? Hän sanoi aiemmin käyvänsä puhumassa teille.”
Tawa laski sulkakynän käsistään ja nousi seisomaan pöytänsä ääreltä. ”Olen. Kuulitko kuulutuksen?”
”… Kuulutusta? En. Tulin juuri Admin-aukiolta tänne.”
Tawa kirosi hiljaa sitä, että kuulutus ei ollut saavuttaneet linnakkeen ulkopuolista kaupunkia, mutta toisaalta kiitteli sitä, ettei ihan kaikkien 250+ jäsenen tarvinnut kuulla tästä sotkusta.
”Pyysin välittömiä näköhavaintoja Tagunasta, Kapurasta tai molemmista”, Tawa sanoi. ”Mikä sinut sitten ajoi tänne?”
”Öh… siis, minä olin vain huolissani Tagunasta, etenkin sen aamun kokouksen jäl-”
Tilanne keskeytyi koputukseen. Tulija ei odottanut kuin muutaman sekunnin ennen kuin vain avasi oven.
”Öh, sori, keskeytänkö jotain?” Matoro kysyi nähdessään paikalla jo olevan keskustelun. ”Näin Tagunan vähän aikaa sitten, ja mitä hän sanoi sai minut aika huolestuneeksi Kapurasta – uh, olitteko jo saaneet tietoja tästä?”
Tawa kääntyi Matoroon äkkiä. ”Näit Tagunan? Milloin ja missä?”
”Puolitoista tuntia sitten, suurin piirtein, hän oli juuri tullut ilmeisesti täältä”, Matoro vastasi ja astui hieman peremmälle huoneeseen. ”Yritin löytää hänet uudelleen, kun tajusin että jokin on pielessä, mutta en tavoittanut. Suuntasin sitten tänne…”
”Mitä on siis tapahtunut? Onko heille sattunut jotain?” Takalek kysyi turhautumista äänessään.
”No, kun tapasin Kapuran aiemmin tänään… tajusin vasta myöhemmin että hän vaikutti jotenkin lopulliselta. Ihan kuin olisi järjestellyt välejämme ennen kuin menee tekemään jotain vaarallista. Mutta siis, Kapura on vähän outo, en osannut ajatella sitä ennen kuin Taguna sanoi suurinpiirtein samaa…”
”Mitä Taguna sitten sanoi?” Tawa tivasi kiivaudella, joka yllätti hänet itsensäkin.
”No siis, ei varsinaisesti sanonut”, Matoro vastasi. ”Mutta kun kysyin asiasta ja hänen tutkimuksistaan hän kiisti sen niin surkeasti, että kuka tahansa huolestuisi. Hänellä oli kauhea kiire. Äh, minun olisi pitänyt estää häntä katoamasta…”
”Kuulostaa Tagunalta. Okei… ja muuta emme tiedä? Oletteko vielä käyneet kummankaan asunnolla?” Takalek kysyi.
”En ole vielä myöntänyt etsintälupia, koska en ollut varma tilanteen vakavuudesta”, Tawa sanoi hampaitaan kiristellen. ”Mutta tilanne alkaa vaikuttaa siltä, että Kapura on pakenemassa yön tullen Klaanista syistä, jotka… ovat huolestuttavia. Ja… saatoin epähuomiossa antaa Tagunalle luvan yrittää estää se, vaikka hän ei vaikuttanut… kovin tasapainoiselta.”
Takalek suoristi selkänsä. ”Voin lähteä tarkistamaan Tagunan asuntoa, jos sallitte. Ilmoitan tilanteesta radiolla.”
”Lupa myönnetty”, Tawa töksäytti.
Takalek niiasi ja kääntyi. Hän irrotti hunnun silmiltään ja vaihtoi aurinkolasit niiden tilalle. Takalek poistui hölkäten ovesta.
Tawa henkäisi syvään ja istahti työpöydälleen. Hän oli poikki päivästä jo muutenkin, eikä tämä sotku helpottanut adrenaliinitasojen laskemista. Ehkä Same suostuisi vielä toiseen revanssiin, tai ehkä hänen täytyisi käydä hakkaamassa jotain muuta viikatteella kappaleiksi.
Tawan katse hakeutui Matoron omaan. Hän haki sanojaan pari piinallisen pitkää sekuntia.
”Kun sanoit että hän vaikutti lopulliselta, mitä tarkoitat?”
”Hän sanansa: jos modet tai adminit tulevat kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin hämmästyttävän stabiililla tuulella, enkä tahtonut pahaa kenellekään”, Matoro lausui. ”Hän myös halusi varmistaa mitä tekisin Nimdalla ja kellolla koska ei tulisi olemaan paikalla hetkeen… ja, hitto, sanoi että jättäisi minulle kirjeen… nyt kun sanon sen näin se kuulostaa äkkiä ihan hitosti vakavammalta. Ei hitto, mitä se idiootti on mennyt tekemään…”
”Taguna oli varma, että hän on pakenemassa”, Tawa sanoi hiljaa. ”Mutta myös sitä mieltä, että hän oli peittänyt jälkensä siihen nähden liian huonosti. Tämä ei ole kovin mukava kysymys, eikä sitä ole mukava kysyä, mutta… mitä sinä olet mieltä siitä mahdollisuudesta, että hän ei olisi enää lojaali Klaanille?”
’Petturi’, oli sana, jonka yli Tawa yritti astua. Mutta sen käyttämättä jättäminen tuntui vain sen alleviivaamiselta, ja hän näki sen Matoron ilmeestä.
”En epäile hänen lojaaliutta, epäilen hänen… noh, itsehillintää ja henkistä tilaa. Ne saavat tekemään typeriä asioita”, Matoro vastasi.
Joku vähemmän hienotunteinen olisi kysynyt Matorolta, puhuiko tämä kokemuksesta.
”Niin saavat”, Tawa sanoi.
”Hän myös puhui paljon Avdesta. Oli ilmeisesti kuullut Visokilta. Luulen, että Kapura ajattelee olevansa tekemässä jotain valtavan nerokasta loisten voittamiseksi, mutta… no, hän ei ole välttämättä ollut parhaassa mielentilassa tekemään tällaisia valintoja.”
”Minä voin hyvin ymmärtää, jos ei ole, mutta meidän täytyy miettiä, onko tässä vaarassa vain Kapura vai… hei, voisiko joku vaihteeksi koputtaa siihen oveen?!”
Takalek kiirehti Adminkadun liukasta tietä pitkin väistellen ohikulkijoita. Taguna asui Kartanonlahden uudistaloissa, ja Takalek muisti varmasti että hänellä oli ennestään avain hänen asuntoonsa. Taguna oli jättänyt sen hänelle kerran, kun toa oli ollut soluttautumassa Huonon merirosvopiireihin selvittäessään henkirikosta. Taguna oli pelännyt kadottavansa koko haarniskansa sillä reissulla – tai jotenkin niin se oli mennyt. Avain oli vain Takalekin kotona aina Vartiokaupungin perällä asti, mutta onneksi hänen puolisonsa ajatteli samalla aallonpituudella.
Takalek saapui Ussalinselän sillalle juuri kun Najavox oli ylitämässä sitä. Najavox meinasi horjahtaa liukkaalla sillalla samalla heiluttaen avainta kädessään.
”Lääh… se oli piironginlaatikossa… puhh… tarvitsetko ap-”
”Kiitos kulta! Ei, tämä on työasia. Et saa osallistua tähän.”
”Ööh, sitä vain että, Kapura kävi luonani kyselemässä kredipselleenistä, jostain syystä. Hänellä vaikutti tämän jälkeen olevan kova kiire jonnekin.”
”… et kai antanut sille sitä?” Matoro kysyi.
”… en tietenkään, mistä moisen ajatuksen sait? Hän vain kehotti minua tekemään vielä lisätutkimuksia sille satsille, joka saapui Snowielle osoitetussa paketissa. Kapura oli sitä mieltä, että se oli Avdelta jonkinlainen hämäys.”
Tawan ymmärrys kredipselleenistä alkoi ja loppui siihen, että sillä sai päänsä todella pahasti sekaisin ja Geen mukaan se oli Zakazilla varsin käypä ratkaisu kenttäkirurgiaan. Tietotason ollessa tämä hän ei kehdannut sekaantua asiaan.
”Kertoiko hän, mihin hän oli menossa?” Tawa kysyi.
”Ei varsinaisesti… Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, mistä Avde oli sitä hankkinut, ja korostetun täysin hypoteettisesti vihjaisi, että Xia olisi oikea paikka selvittää asiaa.”
”… jos se on vielä kaupungissa, se on ehkä satamassa”, Matoro sanoi ja poistui huoneesta jotakin nopeiden kävelyaskeleiden ja hölkän välimuotoa. Älä ole vielä lähtenyt, hän toisteli päässään.
Ovi avautui Tagunan asuntoon.
”Taguna! Kapura! Oletteko täällä? Hoi!” Takalek huusi. Hän napsautti oven vieressä olevan valokivilampun päälle ja kiersi asunnon. Ei ketään.
Takalek ähkäisi ja pudisteli päätään. Hän oli jo astumassa ovesta ulos, kun hänen jalkaansa tarttui lattialla lojunut kirjekuori. Takalek nykäisi sen irti ja vilkaisi kuoren tekstiä. Hän kurtisti kulmiaan.
Hetken emmittyään Takalek repi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä.
Taguna. Taguna. Taguna.
Nimesi on myrkkyä huulillani ja verta kynässäni. Pelkurimainen petturuutesi on häpeäksi kaupunkimme pitkälle, pitkälle, aikaan ennen muistoja ulottuvalle historialle. Muotokuvasi Sankareiden salissa on käännetty esteettisesti epätyydyttävään 17 asteen kulmaan, eiväkä seuraukset jää siihen.
Bro-Koro menetti parhaan teloittajansa, mistä olen jokseenkin vihainen. Lähtösi myötä Bro on ikuisesti lukittu henkimailmaansa, mistä olen keskivertoa vähemmän vihainen. Mutta mikä oleellisinta, Bro-Koron keisarillinen kolmiokaarti koostuu nyt vain kahdesta jäsenestä, tai oikeastaan yhdestä nyt kun se yksi lähti Metru Nuille opiskelemaan, ja siitä olen aivan julmetun raivoissani, kihisen kuin Pyhän muodonvaihdoksen allas kun sinne putoaa vahingossa matoran. Et voi tehdä tätä!
Odotan sinua takaisin jatkamaan pyhää työtäsi ja/tai vastaanottamaan rangaistuksesi bioljotiinin muodossa. Turha luulla, että voisit paeta kirjeitäni loputtomiin – tai kohtaloasi.
Keisarisi
Mitäh…?
Kuin veden varassa
Visulahden rannalla lepäsi kaupunki, turvapaikkana maailman tuulilta tunnettu ja saartaan runnovan sodan viimeiseksi näyttämöksi arveltu, jonka muurien suojissa tapahtui sinä iltana paljon.
Salaman toa yritti hallita edessään kuplivaa kaaosta toimistonsa valtaistuimelta. Jään toa maleksi turhaan ympäri sumun hellimää satama-aluetta. Krickit kiiruhti takaisin käsissään sekä kaikkea että ei mitään merkitsevä kirje.
Tänään yksikään heistä ei saisi vastauksia kysymyksiinsä.
Ja jossain kauempana
tuntien ja merimailien päässä
oli pieni alus jättänyt Visulahden taakseen
ja pirstonut tiensä läpi paljon epävarmempaan maailmaan
jossa jokien suuntaa ei ollut kukaan vielä päättänyt
jossa kuita ja tähtiä vasta aseteltiin paikoilleen
jossa mahdollisuus seurasi varjona yksinäistä kulkijaa
ja jonka lakeja ei ollut vielä piirtänyt hirviömäinen kynsi ensimmäisen rannan hiekkaan.
”Eipäs tämä erityisen tilava paatti sitten ollutkaan”, tokaisi Taguna ja oli kompastua keskivertoa suuremman aallon keikauttaessa alusta. ”Oho!”
Kapura nappasi lujasti kiinni tämän olkapäästä. ”Olen kärsinyt pienemmissäkin. Ja isommalla porukalla.” Kaikki hyvin, kunhan aaltoilu ei tästä äityisi, hän ajatteli. Merisaarron ohittamisen jälkeen heitä oli vaivannut vain raikas, nopeasti tullut ja mennyt sadekuuro, ehkä sen aamuisen haamu; merenkäynnille kohtalaisen otollista säätä olisi voinut kuvailla onnekkaaksi, kun lähtöpäivän oli määrännyt sattuma.
He puoliksi istuutuivat ja puolisi rojahtivat sängylle. Pari yksittäistä vesipisaraa ripotteli ikkunalasiin suunnilleen heidän päidensä kohdalla.
”Mietinkin aina”, Taguna mutisi, ”mitä karskit toa-sankarit tekevät, jos venosessa on vain yksi sänky.”
Kapura tarttui tämän rinnasta ja ohjasi tämän hellästi makuulle. ”Mitä ikinä vain voivat.”
Sade kuulosti yltyvän ulkona. Yltyköön. He eivät olleet poistaneet hytin valokiven suojaa tullessaan; laivan hämärässä vain kuun kelmeä valo piirsi hänen eteensä Tagunan lihaksikkaan kehon.
Kapura kosketti tämän kaulaa, tutkaili sormenpäillään hellästi tämän
kanohin
kasvojen
muotoja.
”Tämä on ihan hullua”, Taguna kuiskasi. ”Tämä koko juttu.”
”Mitä, joko alkoi kaduttaa?”
Taguna sulki silmänsä ja hieroi otsaansa hänen kämmentään vasten. ”En minä niin sanonut.”
Kapura vastusteli sisuksistaan pakenevaa haukotusta. Tähän päivään oli mahtunut jo tarpeeksi monia nokosia… ja jos hän nyt nukahti, mitä varten hän oli edes koko sotkuun ryhtynyt?
Kapura painautui alas, kahmaisi Tagunan pään kainaloonsa ja kuljetti huuliaan tämän kaulaa pitkin. Plasman toa huokaisi raukeasti; tämän
panssari hankasi
keho säteili lämpöä
hänen omaansa vasten.
Sade vaikeni ulkona, tai ehkä se oli vain kuvitelmaa. Aallot keinuttivat venettä lempeästi, ja kun Kapura sulki silmänsä, olo oli kuin veden varassa.
Taguna vaikeroi hiljaa hänen sylissään ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
”Voitko kuvitella”, Kapura mutisi, ”että tämä on joillekin sama asia kuin perhe. Tai korjausta vaativa kosminen virhe.”
”En”, Taguna mutisi takaisin. Ei tällä kai ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, ja hyvä niin.
Ja sitten he kaatuivat makaamaan toistensa päälle. Kykenemättä enää taistelemaan ruumistaan alas repivää painovoimaa vastaan Kapura vajosi unettomaan uneen, josta heräsi tuulen ujellukseen vailla aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli kulunut tai mitä kello oli.
Kapura nousi portaita katsomaan, miltä ulkona näytti, mutta jo ensisilmäys paljasti, ettei hänen pelkäämäänsä myrskyä ollut noussut. Sadekin oli taas kaikkoamassa; vain pari yksittäistä pisaraa putosi hänen kanohilleen. Siispä hän vain istahti hetkeksi kannelle.
Sataman, jota kohti suunnata, ehtisi miettiä aamullakin. Nyt hän halusi vain nauttia viimeisistä hetkistä siunatussa epävarmuudessa, tulevaisuuden vielä hakiessa muotoaan. Keskellä merta, kun ei nähnyt saaria tai mantereita, saattoi niiden kuvitella lakanneen olemasta.
Kai vapaus oli vapautta myös kahleiden välissä, niin kauan kuin sitä kesti.
Vielä koittaisi uusi päivä, ja sen jälkeen toinenkin. Vielä joskus – menisi siihen sitten viikkoja tai kuukausia – hänen täytyisi vastata teoistaan ja kohdata kaaos, jonka hän oli lähtiessään jälkeensä jättänyt. Kai Taguna ennen pitkää tajuaisi, että hän oli enemmän jekuttanut kuin pyytänyt tämän mukaansa, ja kai Avde onnistuisi lopulta kutomaan hänet uudelleen verkkoonsa. Jouerakin kummitteli varmasti vielä jossain toisaalla, oli hänestä itsestään lopullisesti häädetty tai ei.
Mutta kaikki se tuntui nyt äärettömän kaukaiselta, kuin olisi koskenut jotain toista versiota hänestä. Olo oli kuin narunsa katkaisemaan onnistuneella nukella.
Ehkä jonkun toisen kuului kirjoittaa loppuun ne tarinat.
”Mitä mietit?” kuului Tagunan ääni. Plasman toa asteli ylös portaita ja istahti hänen viereensä.
”En mitään”, Kapura mutisi ja katsoi aaltoilevaa merta. ”Mitä itse mietit?”
Hiljaisuutta, jonka vain silloin tällöin karjuva tuuli rikkoi, kesti hetken.
”Niin no, ööh”, Taguna takelteli, ”sinänsä on kyllä yksi pikkiriikkinen juttu, joka minua jäi vaivaamaan.” Kapura kuunteli kärsivällisesti. ”No, nyt on varmaan liian myöhäistä saada totuutta selville, mutta ajattelin kysyä mielipidettäsi, kun nyt satut olemaan tunnettu niistä… teorioistasi.”
”Antaa tulla.”
”Jepa.” Taguna läpsäytti käsiään yhteen ”Luuletko että voisi silleen… olla olemassa kaksi Tawaa?”
”Hä?”
”Kun minä olin ikään kuin näkevinäni jotain sellaista, kun piipahdin sen luona tänään aiemmin. Enkä oikein kehdannut kysäistä että mitäs perkelettä täällä on meneillään… kun eihän se lopulta minun asiani ole, jos juuriadmin on kloonaillut itseään tai jotain. Ei kai sellaista Klaanin säännöissäkään kielletä.”
”Miksi ihmeessä jostain henkilöstä olisi kaksi versiota”, Kapura tokaisi vailla mitään käsitystä siitä, millä vitsin tasolla he tätä keskustelua kävivät. ”Havainnollesi on paljon loogisempi selitys. Minä luulen, että Tawa osaa matkata ajassa.”
”Ai.”
Taguna katsoi merelle ja hieroi leukaansa pohdiskelevasti.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Arkkiagentti pysähtyi jämerän metallioven eteen hengästyneenä ja tuskin silmäystäkään nukkuneena. Molemmilla puolilla päivystävät barettipäiset kenraalinkaartilaiset käänsivät vain hieman niskojaan katsoessaan häntä kohti. Imperiumin parhaimmistoon kuuluvat jämerät harteikkaat sotilaat oli verhottu kiiltäviin kunniamerkeillä somistettuihin haarniskoihin, mutta käsissään nämä pitivät ladattuja pistooleja.
”Arkkiagentti”, toinen korstoista sanoi rouhealla äänellä ja nyökkäsi tätä kohti. 007 nyökkäsi takaisin. Nazorak-hierarkiaan vihkiytymättömästä barettipää olisi vaikuttanut selvästi korkea-arvoisemmalta, sillä valvottu yö, vierailu osastolla vailla nimeä ja pimeän auringon näkeminen olivat imeneet tiedustelu-upseerista kaiken ryhdin.
”Onko kenraali paikalla?” hän kysyi.
”Kenraalin aamuharjoite on kesken”, sotilas sanoi kuin se ei olisi ollut päivän ensimmäinen kerta. ”Hän on tavattavissa tunnin päästä.”
”Hän haluaa varmasti kuulla asiani siitä huolimatta”, Arkkiagentti sanoi ja yritti kaivaa ääneensä kaiken määrätietoisuuden, jonka siinä mielentilassa löysi. ”Ette varmasti tahdo estää häntä kuulemasta uutisia Direktiivi Kuudesta mitä pikimmiten.”
Molemmat kenraalinkaartilaiset olivat hiljaa muutaman merkitsevän sekunnin. Sitten toinen heistä nosti vasemman yläkätensä aseelta ja painoi nappia oikeaa leukaansa vasten lepäävässä mikrofonissa.
”Herra Kenraali. Pahoittelut keskeytyksestä. Arkkiagentti 007 vaatii päästä puheillenne.”
Oli hetken niin hiljaista, että jopa 007 kuuli etäisen suhinan ja häivähdyksen puheäänestä linjan toisesta päästä.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Asia koskee direktiivi kuutta.”
Hetken aikaa oli taas hiljaista. Linjalta ei vastattu.
Sitten automatisoitu ovi aukesi kalahtaen kaartilaisten välistä. Arkkiagentti veti tottuneesti oman aseensa esiin ja ojensi pistoolin vartijalle sanaakaan sanomatta. Tärisivätkö hänen kätensä vieläkin? Se johtui varmasti vain väsymyksestä. Sääli, ettei kenraali varmaan tarjoilisi mitään piristävää. Koskaan.
Agentti marssi sisään kenraalin asuinhuoneistoon. Hän ohitti siististi järjestellyn rivin takkeja ja haarniskoja. 007 kohotti kätensä laiskasti tervehtiäkseen Kenraalin eteisaulan synkkää vartijaa, itse Yöntuojaa, jonka irtonainen pää tuijotti häntä katonrajasta. Massiivisen visorak-kallon kulta oli haalistunut aikojen saatossa, mutta se sai silti kylmät väreet kenen tahansa kitiinikuoreen.
Miekka, joka oli lävistänyt Yöntuojan kallon vain silmänräpäys ennen, kuin tämä olisi tuominnut taistelun kammottavalla kutsuvoimallaan, lepäsi askeettisella alustalla kahgarakinkallon alla. Arkkiagentti ohitti sen ja kulki tottuneesti makuuhuoneen läpi kenraalin ”harjoitehuoneeseen”, kuten sitä virallisesti kutsuttiin. Niille, jotka eivät olleet syöneet palvelusohjesääntöä aamupalaksi se oli vain ”kuntosali.” Tilanteen epävirallisuudesta huolimatta agentti koputti jämäkästi harjoitehuoneen oveen ennen kuin astui sisään.
Kliinisen valkeaa valoa täynnä oleva tila täynnä metallista kuntosalilaitteistoa toivotti 007:n tervetulleeksi perällä. Kenraali 001 ei siunannut hänen suuntaansa vilkaisuakaan aamuharjoitteidensa keskeltä. Vuorotellen ylemmillä ja alemmilla käsipareillaan Imperiumin ylin riuhtoi suurta kuormaa lyijylevyjä vaijereiden päässä. Suoritteiden välissä oli hädin tuskin kokonaista sekuntia, kun suurempi ja pienempi kuorma liukuivat toistensa ohi kojeen raiteita pitkin.
Kenraalin paljas ylävartalo oli jännittynyt monumentiksi puhtauden lajin kauneudelle ja fyysiselle ylivertaisuudelle, ja hän tuijotti eteenpäin päättäväisenä edes vilkaisematta saapunutta Arkkiagenttia.
”Arvon Kenraali”, Arkkiagentti aloitti sillä pakollisella alulla, johon kumpikaan heistä ei enää kiinnittänyt mitään huomiota. ”Siniset Kädet”, hän jatkoi hieman hiljempaa, kuin peläten ylimääräisiä kuulijoita jopa täällä. ”Ne löysivät sen. Ne löysivät Direktiivi Kuuden.”
Kenraali 001 lopetti suoritteensa kesken, mutta ei nostanut katsettaan Arkkiagenttiin. Hetken 007 ehtikin odotella vastausta… mutta Kenraali vain asteli kuntolaitteen teräsrungolle, nappasi sokan irti lyijylevyistä ja lisäsi kuormaan muutaman painon lisää.
001 asteli täysin tyynesti takaisin matolle ja tarttui uudestaan laitteen kahvoista. Metalli kirskui, kun hän jatkoi harjoitettaan.
”Tällä kertaa uskon heidän todellakin osuneen oikeaan”, hieman harmistunut Arkkiagentti jatkoi ja keskittyi hetkeksi kaivamaan nuhjuisesta nahkalaukustaan kiireisesti tulostamiaan terveisiä agenteiltaan toisessa todellisuudessa. Hän otti valokuvanipun käsiinsä ja ojensi sen suoraan Kenraalin eteen.
”Nämä tulivat juuri”, hän sanoi ja antoi mustan auringon synkän siluetin puhua puolestaan.
Kuin valmiiksi hänen löydöksiinsä pettyneenä Kenraali jatkoi suoritteensa loppuun. Pihtihampaat kiristyivät tämän kasvoilla irvistykseen, kun hänen vihreät silmänsä porautuivat suoraan 007:n läpi. Sitten lähes huolettomasti Kenraali laski valtavan kuorman hitaasti maahan ja jätti kojeen kahvat roikkumaan vapaina.
001 siemaisi pitkään kenttäjuomapullostaan ja tarttui Arkkiagentin ojentamiin kuviin.
007 oli tuntenut johtajansa tarpeeksi pitkään tietääkseen, että tällä hetkellä tämän hiljaisuus oli vakaan epäuskoinen. Vääriä hälytyksiä löydöksien suhteen oli ollut kymmeniä jo parin viime vuosikymmenen sisään. Hiljaisuutta kesti kuitenkin tarpeeksi pitkään, että Arkkiagentti muuttui itsekin vakuuttuneemmaksi siitä jostain käsittämättömästä, mikä papereilla loisti.
Kenraali nosti ensimmäistä kertaa katseensa hänen silmäänsä.
”Milloin?” tämä kysyi.
”He raportoivat kaksi tuntia sitten”, agentti vastasi.
001 nyökkäsi.
”Onko tässä kaikki?”
Arkkiagentti kaivoi laukustaan vielä lyhyen raportin, joka oli tulostunut kiusallisesti vartioilmoituksiin käytetylle vakiopohjalle. Se sai tekstin tuntumaan vieläkin lyhyemmältä. Hän ojensi sen esimiehelleen.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
”Onko se siellä, missä uskoimmekin?”
Arkkiagentti nyökkäsi. Kenraali ojensi kuvat takaisin hänelle.
”Siinä tapauksessa olemme vihdoin sillä saarella, missä meidän kuuluukin olla.”
”Eli…” 007 aloitti selvästi hieman hermostuneena siitä, että se kaikki todellakin saattoi olla otta. ”… mitä seuraavaksi?”
”Onko meillä toimiva kommunikaatioyhteys agentteihin?”
”Kaikesta päätellen kyllä”, toinen vastasi. ”Vaikka se onkin varsin… epätyypillinen.”
Hän ei halunnut edes miettiä, miten viestiyhteys toimi. Minkä läpi viestien täytyi kulkea, ja millaisella epäpyhällä laitteistolla yhteys oltiin saatu pystytettyä. Minkään ei olisi pitänyt toimia niin.
”Pysykää yhteydessä heihin”, Kenraali sanoi mietteliäänä. ”Ota selvää, mitä voimme mahdollisesti kohdata siellä. Mikä on osasto Sonnenradin tilanne?”
”Ensimmäisen joukkueen tyhjentäminen on jo aloitettu”, 007 sanoi epäröiden hetken jopa omaa sanavalintaansa. ”Koko komppania on laskuvalmiudessa huomiseen mennessä.”
001 nyökkäsi. ”Haluan välittömän ilmoituksen, kun olette valmiina maihinlaskuun.”
”Luonnollisesti”, 007 suoristi ryhtiään. ”Direktiivi kuusi on nyt prioriteettini yksi.”
Se tuntui riittävän Kenraalille ja hän alkoi astella ulos harjoitehuoneesta. 007 otti tämän merkiksi seurata perässä. Hänen johtajansa mielentilan muutoksia oli yleisesti ottaen vaikea arvioida, mutta tämän kaltainen hiljaisuus tarkoitti useimmiten tyytyväisyyttä.
”Hyvä”, hän lopulta sanoi. ”Älä kuitenkaan laske vielä Pesän sisäisen valvonnan valmiustasoa. Meillä ei ole varaa horjua nyt. Vähemmän kuin koskaan.”
”Vaikea uskoa, että olemme todella näin pitkällä”, Arkkiagentti hämmästeli hiljaa. ”Miten monta väärää hälytystä onkaan ollut?”
”Emme tarvinneet kuin yhden oikean”, Kenraali sanoi.
Joku naiivimpi tiedustelu-upseeri olisi voinut erehtyä luulemaan sitä kohdistetuksi kehuksi, mutta 007 tiesi paremmin.
”Saako muu johtoporras tietää tästä?” agentti kysyi. ”Se voisi valaa joihinkin heistä enemmän uskoa mikäli he saisivat kuulla, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin.”
”007”, Kenraali sanoi hiljempaa. ”Niitä, joissa ei ole uskoa, ei voi siihen vakuuttaa lupauksilla. Nykyinen salaustaso pysyy siihen asti, kunnes tilanne on kehittynyt tarpeeksi. Olemme lähempänä lopullista voittoa kuin koskaan, mutta vihollinen vastustaa kaikella, mitä heillä vielä on.”
001 pysähtyi visorakin kallon eteen, joten pysähtyi myös Arkkiagentti. Hetken Kenraali katseli sitä ja uppoutui selvästi muistoihinsa, ennen kuin jatkoi.
”Siitä on jo viisi kuukautta, kun Toa Tawa vakuutti meille, että he eivät piilottele mitään. En ylläty, että rapulinnake on rakennettu valheiden päälle.”
Arkkiagentti ei uskaltanut mainita, että samaa voisi sanoa myös Kenraalin omasta korttitalosta.
”Ennen pitkää he sotkeutuvat omiin valheisiinsa”, agentti sanoi. ”Niin heille aina käy.”
”Silti, olisi virhe tehdä vielä suorempia siirtoja ennen varmuutta siitä, mitä kaikkea linnan alla odottaa. Tai minkälaisella myrkyllä he hyökkäävät meitä vastaan etelärannikon metsistä.”
001 hymähti kylmästi katsekontakti visorakin kallon kanssa.
”Muistat varmasti Yöntuojan.”
Ensimmäistä kertaa yön aikana agenttikin päästi ääneensä hymyä.
”Yksinkertaisempia aikoja, vai mitä?”
”Jos kadun jotain, niin sitä, kuinka nopeasti se kuoli. Paljon hyviä sotilaita menetettiin silloin, kun se avasi taivaat ja kutsui Kuusisaksen. Jos Yöntuoja olisi onnistunut kutsumaan sen myös toisessa kohtaamisessamme, en usko, että kumpikaan meistä seisoisi tässä.”
”Ainoa, mitä pystyn ajattelemaan, on miten suurin osa johtokunnasta käyttäisi tilaisuuden ylistääkseen sinua”, 007 myönsi. ”Vaikka en kyllä muista, että olisit päässyt mittelemään minkään isomman kanssa sen jälkeen.”
”Mikäli tilaisuus tulee”, 001 korotti ääntään. ”On Rautasiivellä protokolla siitä, että yksi täyslaidallinen on aina valmiina ammuttavaksi Kuusisaksen sairaan ruhon läpi.”
”Olettaen, että seuraava kerta ei tapahdu taas Rautasiiven kannella.”
”No… uskon, että Amiraali on valmis ottamaan sen haasteen vastaan.”
”Se kieltämättä tarjoaisi hänen pikku projektilleen kiinnostavan kenraaliharjoituksen.”
Kenraali hymähti jälleen. Hetkeksi hän uppoutui muistoihinsa taas, eikä Arkkiagentti kokenut asiakseen keskeyttää häntä.
”Sinä päivänä, kun näin Yöntuojan ampuvan maailmaan reiän ja kutsumaan sen läpi kuusisaksisen irvikuvan syömään sotilaitani, ymmärsin että kaikki on täynnä kulisseja. Ei kestänyt kauaa sen jälkeen, että 006 sai valmiiksi raporttinsa eteläisen tähtitaivaan kartoituksesta. Ha, taivaan. Vai pitäisikö sanoa katon. Tietty vain matoralaisen maailmankuvaan sopivaa pitää kiinni joistakin ajatuksista, jotka tiedetään valheiksi. Tunnen pientä voitonriemua, kun näemme, mitä Bio-Klaanin rauhan ja rakkauden kulissin alta hiljalleen paljastuu.”
”Tietävätkö he sitä itsekään?” 007 kysyi. ”Jos olen jotakin oppinut, niin olemme taipuvaisia pitämään kiinni kulisseista loppuun asti. Jos sallit minun sanovan, mutta on imperiumimmekin suurimmalle osalle meistä koottu kulisseista, ja silti he uskovat imperiumiin enemmän kuin mihinkään muuhun.”
001 nyökkäsi.
”Ideologia voi olla kulissi, mutta se ei ole valhetta. Kerro minulle, mikä on Toa Tawan ideologia?”
”Toa-koodi”, Arkkiagentti vastasi. ”Suuri Henki. Rauha ja rakkaus. Nykyisin heidän luonaan on jopa etelän Athiin uskovia. Matoralaisilla on ideologioita perustelemaan mikä tahansa näkemys.”
”Ehkä tuo on se, miten he voivat vain istua päämäärämme tiellä valheiden linnakkeessaan… eivätkä edes näe ristiriitaa.”
Kenraali 001 laski katseensa Yöntuojan kuolleista kasvoista ja käänsi selkänsä myös 007:lle. Arkkiagentti aavisti, että aika pienelle pysähdykselle heidän molempien päiväohjelmassa oli päättymässä.
”Mahtavatko he edes ymmärtää, minkä päällä istuvat”, 007 pohti, mutta vaihtoi pian sävynsä ammattimaisemmaksi. ”Mikäli he ovat jo siellä, Sonnenrad kyllä saattaa heidät ulos.”
Siitä, miten Kenraali marssi kohti henkilökohtaisia pesutilojaan, päätteli Arkkiagentti, että hänen oli aika poistua.
”Jätän tämän sinun käsiisi”, 001 sanoi vielä.
Osaston ovea vartioi tyylitelty musta auringonkehä. Arkkiagentti oli kulkenut siitä lukemattomia kertoja, mutta milloinkaan symbolin synkät säteet eivät olleet tuntuneet hänestä yhtä konkreettisilta. Paksut metalliovet – ja toisetkin – aukeilivat hänen marssiessa niitä vartioivien tummanpuhuvien vartiomiesten välistä.
Hän ohitti metallikehikossa riippuvien suurihartiaisten sotisopien rivistön, joihin kytketty johtoviidakko latasi virtaa. Raskaiden haarniskoiden pinta hehkui kirkkaan vaaleansinisinä pimeässä kuin pieni joukko-osasto kummituksia. Mikäli jossain syvällä Nimettömän osaston uumenissa odotti sellainenkin, se ei kuulunut Arkkiagentin toimenkuvaan.
Se, mitä hän valmisteli… ei omalla tavallaan ollut kovinkaan kaukana siitä.
Tiedustelupalvelun insinööri ei noussut tervehtimään häntä työnsä parista, vaan jatkoi läpikuultavien letkujen kytkentää mustiin kivääreihin. Toinen tämän kaltainen kalibroi näyttöpäätteensä kanssa erikoisvalmisteisia mustia visiirejä, joiden näkökentän keskelle oli istutettu musta metallinen kehä kuin yksinäinen silmä.
Kammio kammiolta täynnä 007:n luotettavimpia valmisteli operaation kalustoa. Viimeisessä tilassa odotti kuitenkin sen tärkein osa.
Jokin osa hänestä oli ehkä jopa kateellinen lasikanistereissa uinuville erikoissotilaille, joiden kapselit reunustivat Osasto Sonnenradin salaista kasarmia. Vilkaisu niihin ei kertonut paljoakaan – uinuvat olennot olisivat voineet kuulua mihin tahansa Imperiumin lukuisista sotilasosastoista.
Mutta Sonnenradiin ei valittu sotilaita siksi, että he olisivat olleet muita suurempia tai kestävämpiä. Heidät valittiin, koska he olivat hengeltään valmiita olemaan Imperiumin etujoukko taistelussa viimeisestä voitosta.
Ainakin he saivat nukkua, 007 mietti tarpoessaan tilan läpi. Ja pian he pääsisivät todella uneksimaan.
Valkoinen käsi koputti oveen. Odotellessaan Matoro naputteli lattiaa jalallaan. Huoneesta kyllä kuului ääniä, mikä tarkoitti Kelvinin olevan kotona.
Lopulta ovi narahti auki ja raottui hieman. Tuttu nazorak kurkisti raosta.
”Öh, huomenta”, toa tervehti varovaisesti yrittäen sekä olla herättämättä liikaa huomiota Kelvinin suuntaan että puhumasta kaulavaltimoaan auki. ”Keskeytänkö jotakin?”
”Ah, hei! E-ei minulla mitään ollut. Tuota, tule sisään. En ole vielä pukeissa.”
Toa livahti sisälle juuri niin epäilyttävästi kuin salaa nazorakin kanssa juonitteleva henkilö livahtaisi. Tämä oli Matorolle ensimmäinen kerta nazorak-jäsenen huoneessa. Matoro yllättyi huomatessaan nazorakin olevan epäsiistimpi kuin oli luullut: lattialla ollut tavarakasa näytti siltä, kuin joku olisi alkanut siivoamaan kokoamalla kaikki tavarat yhteen, mutta jättänyt sen kesken.
”Hei vain Manullekin”, hän muisti ja tervehti noitaa ei-kovin-innostuneesti.
”Manu on oikeastaan tafaamassa Visokkia. Hän ei ole vielä tullut takaisin”, Kelvin sanoi, mutta siitä huolimatta kohotti katseensa kattoon. “… vai?”
Manumaisen piikikästä vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten kaksikko päätti nauttia harvinaisesta ajastaan ilman näsäviisasta kolmatta pyörää.
”Eläköön”, Matoro hymähti ääni vielä karheana. ”Haluatko sen kunniaksi pyörähtää kaupungilla? Olen menossa yhden tutun pajalle, ja taisit mainita tarvitsevasi jotain varustusta matkalle… Voisi katsoa sitä käsiasiaa samalla.”
273 näytti ehdotuksesta yllättyneeltä. ”Ah! Öhmm…”
Sekunnin liian pitkän tauon jälkeen nazorak kuitenkin sai kakistettua: “J-joo, voisin tulla!”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Vai…?”
”Äh, tai siis…” 273 mutisi samalla kun alkoi etsimään luonnoslehtiötään kirjoituspöydän tavarapaljoudesta, ”Se sinun fyytämäsi froteesi on vielä vähän kesken. Minä vain… en ole varma, miten matoran-sukuisten lajien nivelet toimivat.”
”Älä siitä huoli”, toa vakuutti. ”Mitä jos nappaat mukaan mitä sinulla on, ja katsotaan asiaa paremmin tuttuni kanssa?”
273 löysi viimein lehtiönsä, jonka väliin hän työnsi hätäisesti nipun irtonaisia papereita. ”Niin, se voisi olla jofa faremfi”, hän nyökkäili.“Tuota, miten kurkku voi? Kannattaisiko sinun yhä käyttää Suletua?”
”Parin päivän mielipuhumisen jälkeen ei kiitos”, toa sanoi. ”Keskustelu, jossa vain toinen puhuu ääneen tuntuu kummastakin tyhmältä…”
Lisäksi hän piti puhumisesta, siitäkin huolimatta, että hänen äänensä oli yhä oktaaveja tavallista matalampi.
“Niin no, olen Manun kanssa tottunut siihen. Julkisella faikalla tietty ajattelen hänelle sanani. Tosin on aika ärsyttävää, kun hän aina fuuttuu monologeihini…”
”No, nyt voit kai sitten monologioida ihan vapaasti”, toa naurahti.
Kelvin poimi sängyltään viikatun hameensa ja katseli sitä jotenkin harkiten. Lopulta hän kuitenkin kietaisi sen ylleen takkinsa ja naamionsa kerä.
”No, niin kai. Mennäänkö?”
Aamupäivä oli kirkas. Kaupunki näytti melko tavanomaiselta, kunhan oli tottunut sotatilan tuomaan jännittyneeseen vilinään. Improvisoidut telttarykelmät puistoalueilla olivat pienentyneet päivä päivältä, kun väkeä oltiin saatu majoitettua parempiin paikkoihin. Torilla oli hieman hiljaisempaa kuin yleensä, mutta kaksikko päätti kuitenkin kiertää sen. Matoro oli kyllä huomannut, ettei Kelvin pitänyt väkijoukoista, eikä hänellä ollut mitään pidempää kävelyä vastaan.
”No, onko sinulla vielä paljon pakattavaa reissuun?” Matoro yritti lämmittää keskustelua. Jäätutkija tuntui tänään vielä vaitonaisemmalta kuin viime päivinä.
”Oikeastaan aika faljonkin. En ole saanut aikaiseksi hankkia rinkkaa.”
”Ai? Luulin, että Manulla oli kiire aikataulu.”
”Niin oli, mutta me lofulta fäätimme, että on faremfi levätä muutama fäivä”, Kelvin sanoi vaitonaisesti. ”En tiedä… on vähän felottavaa lähteä Klaanin ulkofuolella. Toisaalta on aivan kiva saada uutta ajateltavaa sen mieliseikkailun jälkeen…”
”Niin on. Minäkin yritän päästä tekemään jotakin mahdollisimman pian. Jotain, missä…. noh, tunnen itseni hyödylliseksi”, Matoro sanoi. ”Mistä teidän matkassanne on siis kyse?”
Kelvin vilkuili ympärilleen kadulle kuin vakoojia varoen kunnes vastasi. “No… Manu on vannottanut fitämään tätä salaisuutena, mutta en rehellisesti ymmärrä miksi salata tätä klaanilaisilta. Käsittääkseni Manulla on teoria Funaisesta miehestä – eli Avdesta? – minkä vahvistamiseen hänen on fuhuttava jonkin todella vanhan olennon kanssa. Ja meidän ilmeisesti fitää etsiä tuo olento…”
”Ihanko kahden Manun kanssa?”
Nazorak nyökkäsi. “Niin, sen takia en odotakaan mitään helffoa reissua…”
”Millainen teoria hänellä sitten on?” Matoro kysyi.
“En tiedä. Sitä hän ei ole kertonut.”
”Hmm. Toivottavasti löydätte jotakin. Jos joku tietää, mistä kaikessa tässä on ollut kyse, se on luultavasti Punainen mies…”
Kelvin vaikutti jäävän hetkeksi ajatuksiinsa. “Millainen henkilö Avde on? Hän on Allianssin liittolainen ja näiden loisten… komentaja?”
”Rehellisesti sanottuna en tiedä hänestä paljoa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Hänen kätensä eivät tosiaankaan ole puhtaat, mutta luulen että hän uskoo tekevänsä maailmasta paremman paikan omalla tavallaan.”
“Aivan… niin meriharakkakin sanoi. On outo asia ajatella, että niin karmiva asia kuin loinen tahtoo farantaa mailmaa.” Kelvin sanoi.
”Niin, sanoo nazorak jolla on makuta päässään… ei mitenkään pahalla”, Matoro virnisti. ”Ja olen aika varma, että haluat siitä huolimatta parantaa maailmaa. Se on aika paljon enemmän kuin useimmista nazorakeista voisi odottaa. Suurimmalle osalle klaanilaisista käsitys nazorakeista on lähinnä… murhaa ja marssimista.”
Kelvin yskäisi. “Nazorakein Imferiumin maailmankatsomus on todella itsekeskeinen. Syntymyyttimme kertoo nazorakien karkoituksesta kotisaareltamme, jota olemme etsineet läfi historiamme. Nazorakit vähät välittävät muusta maailmasta. Fäin vastoin, useat tahtovat nähdä sen falavan.”
”Useat? Mutta eivät kaikki?”
“Miehistö on kasvatettu kahteen asiaan: taffamaan ja kuolemaan.”
Siinäpä vasta synkkiä sanoja kivaan aamupäivän aurinkoon, Matoro mietti.
”Ja näitä kahta fiirrettä vahvistetaan felolla kaikesta ulkofuolisesta sekä aimo annoksella fanaattista uskollisuutta imferiumille”, Kelvin huokaisi ankeana. “Varmasti sivistyneistössä ja ufseeristossa on niitäkin, jotka ainakin näkevät ulkokansojen hyödyn, mutta siitä harvoin kehdataan fuhua suoraan.”
”Eli ne, jotka eivät halua polttaa ulkomaailmaa, haluavat lähinnä orjuuttaa sen? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?” Matoro hymähti.
“Fff… no mitä olen offinut teitä tuntemaan, niin olettehan te klaanilaiset aika ferseestä,” Kelvin tuhahti hyväntuulisesti.
Matoroa huvitti suunnattomasti nazorakin aksentti tämän yrittäessä kiroilla. ”Niin, ehkä me olemme”, hän naurahti. ”Mutta olen silti aika varma, että teidän Allianssinne on sitä vielä enemmän.”
“Niin, nazorakit ainakin…” Kelvin myönsi. ”Entäs se Allianssin skakdi-kenraali? Mikä hänen nimensä oli?”
”Ai Labio, vai? Oh, en ajatellutkaan että olet ehkä tavannut sen säkin. Pyytäisin lähettämään terveisiä, mutta epäilen, että päädyt takaisin pohjoiseen hetkeen.”
“Eeen ole tavannut häntä, mutta mistä sitä ikinä tietää. Osaatko sanoa hänestä jotain kiinnostavaa?”
”Viimeisin kerta, kun törmäsin hänen temppuihinsa taisi olla se, kun hänen väkensä kaappasivat aluksen, jolla matkasimme. Notfun-parka menetti kaiken ryöstösaaliistaan miehistöönsä. Olen aivan varma, että Labio teki sen vähintään puoliksi siksi, että tiesi minun olleen mukana. Että joo, meillä on historiaa.”
“Ahaa. Onko hän niin vaarallinen kuin väitetään?”
Matoro vilkaisi sivuilleen ja tuli hieman lähemmäksi toveriaan. Hän aloitti kuiskaten. ”Labio on hiton vaarallinen. Kenraalinne ei palkannut häntä vain, koska hän oli halvin. Hän on verenhimoinen saalistaja ja armoton tappaja-” tässä vaiheessa Matoron pokka ei enää kestänyt ja hän hajosi nauramaan. Kelvin kohotti tuntosarviaan hattunsa alla.
”Se mies on korkeintaan kiusaksi. Käyttäytyy kuin olisi voittanut Zakazin sisällissodan henkilökohtaisesti, mutta enemmän hänessä on liikemiestä kuin soturia”, toa kertoi vakavoiduttuaan. ”Mutta hänellä kyllä on palveluksessaan oikeastikin vaarallista väkeä.”
“Aivan. Fesässä liikkui tornari, että skakdit olisivat vain rahan ferässä, eivätkä falvelevassa suurta nazorak-kansaa. Missäköhän heidän lojaaliutensa raja menee.”
Matoro ei ollut aivan varma, oliko se vitsi vai ei.
”Palvelemassa suurta nazorak-kansaa?” hän nauroi. ”Upea huhu, aivan kuin joukko rahasta tappavia rikollisia olisi puolellanne jostakin muusta syystä kuin lojaaliudesta…”
Kelvin huokaisi, “Klaanissa oloni aikana olen huomannut, että meillä fäin tiedolla on taifumus muuttua matkalla. Kumma juttu…”
”On taitanut olla aika shokki, miten näkökulma melkein kaikkeen on täällä niin erilainen. Miten olet pärjännyt?”
1034, matoranit haudoilla, Guardian. Kelvin räpytteli silmiään väsyneenä.
“Tämä… on ollut vähän vaikeaa. Klaanissa asuminen on kyllä fistänyt koko ajatusmaailmani uusiksi, mistä olen tietty tutkijana kiitollinen. Oikeastaan… ennen olin vielä kyynisemfi nazorakeja kohtaan”, Kelvin totesi mietteliäästi.
”Uskoin, että on vain nazorakien luonnollinen tila olla vihamielinen kaikkea ja etenkin toisiaan kohtaan. Vahva syö heikomman, maailmamme luonnollisin laki. Mutta täällä Klaanista olen löytänyt toivoa Imferiumiinkin. Ehkä meitä on vain johdettu harhaan…” Äänessä oli hyppysellinen haikeutta.
“Se on vain haastavaa auttaa sodassa ilman, että aiheutan nazorakeille kuolemaa. Haha… miten ironista, että aseseffä kasvattaa moraalin.”
”Olet selvästi… ajatellut näitä paljon”, toa vastasi hiljaa. ”Tiedätkö, Kelvin, jo se että olet huolissasi tällaisista asioista kertoo minusta, että nazorakit eivät ole täysin tuomittuja. Jos se yhteiskunta on pystynyt kasvattamaan jonkun sinun kaltaisesi vastoin kaikkia sen ihanteita… ette te lajina voi olla vailla toivoa, yhteiskuntana vain”, Matoro sanoi.
“Hehe, noh, kiitos…” Kelvin hieraisi niskaansa.
”En minäkään kyllä olisi tätä mieltä ollut ennen kuin tapasin sinut, että hyvää työtä”, toa sanoi.
“Aa. No, millaisena fidit keskiverto-nazorakia ennen minua?”
”Aika yksinkertaisena? En oikeastaan ajatellut asiaa kovin paljoa. Pelkkä numeroiden käyttäminen saa teidät tuntumaan identiteetittömältä massalta, ei millään pahalla.”
Kelvin kohotti sormensa sanoakseen jotain vastaan, mutta ei lopulta keksinytkään mitään. “Oikeastaan… en syytä sinua.”
He olivat hetken hiljempaa, kun ohittivat matoralaisjoukon ahtaalla kujalla hieman liian läheltä. Kun he olivat jälleen kaksin, Kelvin palasi aiempaan aiheeseen.
”Numerosysteemin vuoksi nazorakeille on aina selvää, miten valtahierarkia toimii. Mutta entä Klaanissa? Ja mihin adminien ja moderaattorien auktoriteetti oikeastaan ferustuu?”
Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys, sillä Matoron piti miettiä sitä hetki. ”Kai siihen, että me kaikki kunnioitamme Tawaa ja muita ja hyväksymme heidät johtajina?” toa ehdotti.
”Ja siihen, että Tawa ferusti Klaanin?”
”No, totta. Mutta en usko, että Klaanista olisi tullut samanlaista jos perustajat olisivat olleet Guartsu ja Ämkoo…”
Matoro ei ollut aivan varma, olisiko hänen juuri luomansa hypoteettinen Klaani enemmän totalitaarinen ninjakultti vai merimiinasta jäljelle jäänyt reikä meressä.
”No, niin… mutta entä sitten jos joku ei kunnioita admineita? Onko Klaanissa ollut kafinointia? Millä adminit ylläfitää valtaansa? Tawa ei vaikuta henkilöltä, joka turvautuu voimakeinoihin.”
”Ööh, no se yksi porukka perusti metsään oman yökerhon kun sai tarpeekseen Klaanin ’fasismista’, mitä he sitten ikinä tarkoittivatkaan”, Matoro muisti. ”Oikeasti tyypit jotka eivät ole samaa mieltä yleisen ilmapiirin kanssa vain lähtevät muualle, esimerkiksi pohjoisempiin kyliin. On tietysti vähän ironista, että nyt ne ovat kaikki taas täällä. Vähänkö Tiikeliä tulee hajottamaan, kun nazorakit etenee sen yökerholle ja koko joukko joutuu tulemaan takaisin.”
Kaikista niistä katukuvassa näkyvistä pohjoisen matoraneista sellaiset kohtalon oikut eivät olleet lainkaan yhtä hauskoja.
”Voi ei, Tiikeli…” Kelvin sihahti.
”Ai, oletko kuullut hänestä? Sellainen outo tyyppi, puhui aina-”
”Joo, olen tavannut hänet.”
”Voi ei! Otan osaa.”
”Ei sillä, olen tavallaan jofa velkaa sille katille, kun hän auttoi minut Klaaniin. Mutta se, miten faljon hän saarnasi yhteiskuntaideologioista olessaan samalla täysin sokea oman faikkansa faskuudelle oli vain raivostuttavaa!”
”En ole itse käynyt siellä sen klubilla, mutta kuulin Bladikselta juttua että se on aika… kokemus”, Matoro kertoi. ”Mitä tietty voi odottaa siitä porukasta… sille on ihan syynsä, miksei jokaisen epämääräisen tiikerin ja tontun anneta päättää, miten yhteiskunta pyöritetään.”
”Mm, niin. Toisaalta miten arvioidaan se, kuka on fätevä johtamaan ja tekemään fäätöksiä”, Kelvin mietti. ”Sillä, että johtajat kasvatetaan johtajiksi? Vahvimman tai viisaimman valta?”
”Matoran-kulttuurissa kai sanottaisiin, että ikä ja viisaus tekee johtajan. Tai että tulen toat ovat luonnollisia johtajia. Kapura ei lämmennyt ajatukselle”, Matoro naurahti. ”Oikeasti kai pätevä johtaja on sellainen, joka inspiroi… noh, lojaaliutta. Saa muut seuraamaan tätä. Vähän niin kuin Tawa.”
He eivät ehtineet fanittaa salamatarta kovin paljoa, sillä Mustalumi laukaisi satunnaisvälikohtauksen olemalla liian tunnettu klaanilainen.
”Hei, Toa Matoro!” kuului hihkaisu kadun toiselta puolelta. Tummanpuhuva matoran syöksyi tien yli hämmästyttävällä nopeudella. Matoro pysähtyi ja vain katsoi hölmönä matoralaista, jonka muisti pian olevan ehkä joku Klaanilehden väestä? Bio-joku? Se tyyppi, joka oli tehnyt neljän aukeaman jutun saaren erilaisista puutarhatonttutraditioista? Biotonttu?
”Niin hyvä, että löysin sinut”, matoralainen sanoi hengästyneenä. ”Bionui, tosiaankin. Lehdestä. En kai häiritse?” Ah. Biotonttu oli kai joku muu, Matoro mietti. Kaikki ne biot yhden katastrofaalisen nimeämispäivänseremonian seurauksena olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Bio-Klaanin nimistöön.
Matoro vilkaisi ensin matorania ja sitten Kelviniä. No häiritsethän sinä vähän, kun olin juuri keskustelemassa jonkun muun kanssa, Matoro ajatteli.
”Eiköhän minulla ole aikaa” hän kuitenkin vastasi. Jos hän olisi nähnyt Kelvinin silmät kunnolla tämän naamion takaa, hän olisi huomannut nazorakin pyöräyttävän silmiään.
”Mainiota! Sinua on ollut vaikea saada kiinni viime aikoina. Passaako kysyä muutama polttava kysymys, mitä koko linnake on miettinyt viime päivät?”
Bionui oli jo kaivanut jonkinlaisen äänityslaitteen, jonka laittoi päälle sen kummempia kyselemättä. Samalla tämän taskusta oli pudonnut maahan useita cobs-nuilaisia suklaapatukoita.
”No siis, toki… Nyt heti?”
”Olisi tietysti erinomaista päästä pureutumaan asioihin oikein ajan kanssa, mutta näen, että olet kiireinen juuri nyt, mutta sehän on tietysti selvä”, Bionui selitti. Hän puhui hieman liian nopeasti, että ääntä olisi ollut miellyttävä kuunnella. ”Joten pari kysymystä vain. Ensi alkuun.”
Hieman sivumpana Kelvin huokaisi sille, kuinka hänet oltiin jälleen sivuutettu täysin. No, ainakin valeasu tuntui toimivan. Tai sitten hän oli vain tylsä…
”Mitä sinun ja Toa Kapuran välillä on tapahtunut? Aiheesta liikkuu aika synkkiä huhuja”, Bionui menikin sitten suoraan asiaan.
”Öh”, Matoro mietti hieman kiusaantuneena. ”Se on… monimutkaista. Olemme ihan väleissä nykyään. Mitä jos et vaikka kyselisi aiheesta enempää?”
Matoro näki jo mielessään sen sivun, jossa hän julisti isolla printillä ”olemme ihan väleissä nykyään.” Ehkä Kapura osaisi arvostaa sitä ironisesti?
”Liittyykö tämä ’monimutkaisuus’ Metru Nuin katastrofiin?” Bionui jatkoi selvästi välittämättä pätkääkään toan yksityisyydentarpeesta.
Sillä nimelläkö ne Metru Nuihin viittasivat? No, onhan se aika kuvaava.
”Osa siitä, kyllä”, Matoro vastasi ja samalla ei vastannut. ”Tuota… mitä tapauksesta edes tiedetään täällä yleisesti? Tai minun osastani?”
Matoralainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi kuitenkin. ”Enimmäkseen mitä sikäläiset uutisoivat. Että joku liskomies yritti räjäyttää torneja. Ja me tiedämme, että sinä vissiin yritit estää sen.”
Noin sanottunahan se kuulosti melkein sankarilliselta.
”No, jotakin sellaista”, Matoro myönsi.
”Onko totta, että Toa Kapura on pahamaineinen Klaanin petturi? Onko se syy sille, miksi hänen pajansa on suljettu?” Bionui kysyi. Matoro alkoi olla varma siitä, että matoranin pitäisi vain keskittyä niistä saamarin puutarhatontuista kirjoittamiseen.
”Mitä? Ei. Silleen jos hän olisi, hänet olisi varmaan pidätetty… Kuule, jos olet lähinnä kiinnostunut Kapurasta, niin mikset vain etsi tätä käsiisi?” Olisi kiehtovaa nähdä, sanoisiko takoja suoraan ”no ei kartsahnissa” vai antaisiko hän vain niin ironisen haastattelun, että siitä voisi sulattaa rautaharkkoja.
”Hyvä on! Minä vain kyselen niitä polttavia aiheita, mistä kansa janoaa tietoa!” toimittaja puolustautui. ”Mutta ehkä on parempi mennä johonkin kevyempään.”
Joko toimittaja huomasi Kelvinin vasta nyt, tai sitten huomasi tämän kiinnostavaksi vasta nyt, sillä seuraava kysymys koski tätä.
”Kuka seuralaisesi on?” tämä kysyi Matorolta. Matoro vilkaisi Kelviniä.
”Kysyt minulta etkä häneltä?” toa ihmetteli.
Bionui huokaisi. ”Joo, tietty.”
273 jäykistyi, kun toimittaja kääntyi häneen. ”Ööhmm… minä… ууси. Харашоо. Растуи.”
Bionui kohotti kulmiaan. ”… anteeksi?”
”Öh, hän on…” Matoro katsoi Kelviniin ilmeellä, joka sanoi suurinpiirtein ”kiitos kauheasti että laitat minut keksimään jotain hätävalheita.”
”Hän on sieltä shasaalien maasta, tullut… Klaaniin juuri ennen saartoa. Aika kätevä ajoitus, eikö. Matoran ei vielä luonnistu hirveän hyvin.”
Ai, ei siis kukaan tärkeä. Bionui menetti kiinnostuksensa aiheeseen välittömästi. Kuin mitään sivupolkua ei olisi ollutkaan, hän palasi pommittamaan toaa kysymyksillä… tai siis sillä viimeisellä, mikä Klaanilaisia kiinnosti taatusti kaikkein eniten!
”Miten kuvailisit suhdettasi Uuden Käden kenraali Xenin kanssa?” Bionui kysyi selvästi ylpeänä siitä, miten hyvin hän oli tehnyt taustatyön. Matorolla oli hieman huono omatunto siitä, että hän olisi halunnut lyödä matoralaisen ärsyttävän virneen tämän naamalta.
Huokaus. Taasko? Eikö tällä linnakkeella ollut mitään muuta tekemistä, kuin spekuloida hänen parisuhteillaan? Tämän siitä kai sai, kun oli vuosikymmenet tunnettu poikamies, jolla ei oikein sanojensa mukaan ”ollut aikaa sellaiseen…”
Kun vastausta ei kuulunut muutamaan sekuntiin, Bionui jatkoi pommitustaan.
”Onko totta, että hän hurmasi sinut antamaan Nimdan hänelle? Siksikö menetit Klaanin hallussa olleen sirun?”
Ei mitä, tämä on ehkä typerin versio tarinasta, jonka Matoro oli kuullut toistaiseksi. Vaikka mielikuva olikin aika… kiinnostava.
”En edes tiedä mistä aloittaa”, Mustalumi parahti. ”Ei, hän ei hurmannut minua antamaan sirua.” Paitsi ehkä ihan vähän? ”Jätin sen Metru Nuille, koska uskon sen olevan vaarallinen Klaanissa. Ja mitä tulee suhteeseeni hänen kanssaan, se olisi ihan kiva. Sääli vain, että olen esimerkiksi täällä linnakkeessa yrittämässä tehdä jotain hyödyllistä enkä esimerkiksi Metru Nuilla tai nuuskimassa typeriä parisuhdejuoruja xialaisista uutisista.”
Bionui oli hiljaa hetken.
”Tajuan kyllä”, hän sanoi ehkä jopa hieman pahoillaan. ”Tuota, olit varmaan kiireinen… ehkä tämä kannattaisi jättää tähän. Mutta jos haluat kertoa pidemmin…”
Matoro otti vastaan käyntikortin enimmäkseen kohteliaisuudesta, kun matoran luikahti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
”… oliko tuo nyt sitä vafaata lehdistöä?” totalitaristisen yhteiskunnan kasvatti tuhahti.
”Joo. Sen siitä saa, kun kaikki oikeat toimittajat ovat sotilaita tai jotain.”
”Meilläfäin tuollaiset laitettaisiin kaafelitehtaalle.”
Matoro ei ollut ihan varma, saiko sille nauraa. Hän nauroi kuitenkin.
”Ehkä nazorakit tekevät sittenkin jotain oikein.”
”Hah. Yleisradio Ylra on nazorakien kolmanneksi fahin organisaatio heti fuhtausfoliisin ja yliofistollisen kirjallisuusseuran jälkeen.”
Hän olisi avautunut Ylran pahuudesta pidempäänkin elleivät he olisi juuri saapuneet Klaanin… noh, tehdasalueelle.
Ruuhkaa ei ollut. Zeruelin tehtaan varjossa olevat hämärät pajat eivät olleet vapaa-ajanviettäjien tavanomaisia kohteita – olivathan ne enimmäksi rumia, öljyisiä ja täynnä vaarallisia asioita. Savun haju leijaili kapealla kujallakin.
”Tämäkö on Klaanin tehdasalue?”
Hyönteisinsinööri ei näyttänyt kovin vaikuttuneelta katsoessaan yhtä vanhaa teollisuushallia ja korttelia erilaisia työpajoja ja romuvarastoja, jotka sitä ympäröi. Mahdollisimman epävirallisen ulkomuodon viimeisteli suuri kyltti, jotta luki jonkun yrityksen sijaan vain ”Zeruelin tehdas.”
”Ööh, joo. Tai enimmäkseen… tehdas”, klaanilaisista kokeneempi kertoi.
”Aa. Missä ne muut on?”
”No siis… ei meillä ole enempää?” Matoro puoliksi vastasi ja puoliksi kysyi. ”Teillä taitaa olla vähän eri tavalla, vai?”
”Ei enemfää?” 273 kysyi äänessään hämmästystä. ”Kun siis… nazorakien sotamahti perustuu vahvaan teollisuuteen. Minä jotenkin oletin, että Klaani olisi ainakin sodan alkamisen jälkeen lisännyt tuotantokafasiteettiaan…”
”No siis olemmehan me”, kokeneempi klaanilainen puolustautui. ”Ennen sotaa asetuotantomme oli… noin nolla. Nyt se on edes jotain!”
”Tuota… ei fahalla, mutta… millä te meinaatte sotia?” Kelvin sanoi. ”Tai siis… me?”
Matoro kieltämättä jäi miettimään sitä hetkeksi. ”Öh, vähän työn alla vielä? Kyllä meillä on ihan hyvin pyssyjä. Teidänkin ilmavoimat ottivat kuitenkin turpiin!” Kun toa sanoi sen niin innokkaasti, se kuulosti melkein lohdulliselta.
”Ja no… kai meidät toatkin voidaan laskea jonkinlaiseksi aseistukseksi”, hän jatkoi haikeampana. ”Niin kuin silloin Metru Nuilla…”
”Mmh. Nazorakit felkäävät juuri toien fääsemistä laivasaarron läfi, sillä he uskovat toien aina falaavan toa-armeijan kanssa”, Kelvinille tuli mieleen. ”Onko se totta?”
Matoron oli pakko hymähtää. ”Sääli, ettei saaremme täällä taida vetää vertoja sodalle Suuren Hengen sielusta. Muuten meillä varmaan olisikin apuvoimia…”
”… sielusta?”
”Anteeksi, unohdan ihan, ettei teille opeteta näitä juttuja”, toa pahoitteli. ”Metru Nui on Suuren Hengen pää… hyvin konkreettisesti. Kauan aikaa sitten siellä oli sisällissota, joka lähestulkoon johti koko maailman pimenemiseen. Sen takia niin moni toa tuli auttamaan, kun Varjottu yritti vallata Metru Nuin ja syrjäyttää Suuren Hengen.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Maailman fimeneminen kuulostaa aika dramaattiselta.”
”No, niin kyllä kuulostaa”, Matoro sanoi. ”Pitää jatkaa tästä joskus toiste, sillä olemme perillä!”
He tulivat tehtaan kyljessä olevaan kaupantapaiseen, joka oli joskus ollut jonkinlainen varastohalli. Nyt sen oven päällä komeili teksti:
Eihän se kovin kummoiselta asekaupalta tuntunut, sillä hyllyt olivat sangen autiot. Niillä oli enimmäkseen lyömäaseita ja pienempiä pistoolintapaisia. Yhdellä seinällä oli rivi keskeneräisiä cordak-tykkejä. Lähes kaikki järeämmästä kalustosta meni Klaanin puolustajille yhtä nopeasti kuin asesepät saivat niitä koottua. Naamioita sen sijaan oli kunnioitettava rivi yhdellä seinällä, ja toiselle oli aseteltu hyllyköllinen haarniskanosia. Paikkaa pyörittävä Toa Bloszar olikin juuri näpertelemässä vaarallisen näköisen pikakiväärin koneiston kanssa, kun kello ilmoitti asiakkaista.
”Ai hei! Hetki vain”, tämä hihkaisi ja pyyhki käsistään liiat aseöljyt. Toa näytti Kelvinistä yllättävän nuorekkaalta, mutta silmät tämän harmaan naamion takana kertoivat toista tarinaa. Punaharmaa soturi oli tarpeeksi harteikas näyttääkseen sotilaalta, mutta jokin tämän katseessa kertoi, että tämä oli tyytyväisempi pajassaan kuin taistelukentällä. Hän työnsi kivääriprojektinsa sivummalle ja suoristi ryhtinsä.
”Niin joo, lupasitkin käydä”, mekaanikko muisti.
Matoro nyökkäsi ja vilkaisi matkatoveriinsa.
”Kelvin, Bloszar”, hän esitteli tuttavansa toisilleen lyhyesti ja sysäsi nazorakia hieman eteenpäin.
”T-tervehdys”, 273 sanoi varovasti. Hän tarttui Bloszin ojentamaan käteen, joka vastasi puristamalla jämäkästi.
”Terve!” hän sanoi ja vilkuili Kelvinin päästä varpaisiin arvatenkin arvuutellen tämä lajia, mutta ei kehdannut kysyä. ”Ei ollakaan taidettu nähdä ennen.”
”Niin, olen melko uusi täällä”, Kelvin toisteli tutuksi käynyttä mantraansa. ”En tosin ole Shasalgradista, jos kuulet jostain toista.”
”Pidän mielessä”, Bloszar sanoi hieman hämmentyneenä.
”Kiva paikka”, Matoro katseli ympärilleen. ”Tämä taisi olla ihan tyhjillään vielä vähän aikaa sitten?”
Tulen toa nyökkäsi. ”Niin oli. Mutta no, minulla alkoi olla itselläni ihan liikaa tavaraa kotona, Kepen pajassa oli jotain hämminkiä ja täällä tarvittiin osaavaa väkeä… vaikka enemmän tämä on kyllä tehtaan tilausten käsittelyä kuin mikään oikea kauppa.”
”No sinähän olet ehtinyt tekemään vaikka mitä sillä välin, kun minä olen juoksennellut ties missä”, Matoro mietti.
”Niin kai…” Bloszar vastasi ja pälyili ikkunan suuntaan. ”Kyllä tähän kaupunkiin on alkanut juurtua. Tuntuu, että olen ehkä löytänyt tässä työssä vihdoinkin edes jonkun paikan.”
”No hyvä”, Matoro vastasi, vaikka kuulikin miehen äänessä alakuloisen pohjavireen. Epäilemättä tämä suri edelleen Tronieta ja muita. Hän oli vain oppinut paremmaksi sen peittämisessä.
”Tuota, sinulla oli jotain hommaa minulle, eikö?” asekaupanpitäjä kysyi.
”No ensinnäkin”, Matoro mutisi mutta piti pienen tauon, kun ei saanutkaan teleskooppisilmäänsä irti tarpeeksi elegantisti, että se olisi toiminut dynaamisesti keskellä lausetta. Tulen toa seurasi monta kiusallista sekuntia, kun suletukasvo yritti irroittaa silmäkettään. ”Mmh, ensinnäkin-” toa toisti, veti liian kovaa ja sai silmät viimein irtoamaan ikävän naksahduksen saattelemana. Lepää rauhassa, kiinnityspultti. Toan otsassa näkyi pieni irronnut metallinpala siinä kohdassa, missä silmät kiinnitettiin naamioon.
”… ensinnäkin, tämä on kärsinyt aika paljon. Alin silmä ei ole edes toiminut viikkoihin. Olen vain ottanut siitä linssin kokonaan pois. Ja kuten näit…” mies ojensi silmiään sepälle. ”… kiinnityskoneistokin taitaa olla hajalla.”
Bloszar otti teleskooppisilmät vastaan. Jos uusi naamio ei ollut tehnyt jää-toasta aivan toisen näköistä, kolmisilmän puuttuminen vähintään teki.
”Eli silmät kuntoon?” Bloszar varmisti.
”Oikeastaan voisit irroittaa sen alimman kokonaan. Onpahan vähemmän painoa, ja se skanneri oli muutenkin aina vähän liian korkealentoista teknologiaa toimiakseen koskaan kunnolla.”
”Heh, niin usein on tapana. Parempi tehdä kaikesta mieluummin pomminvarmaa kuin hienoa.”
”Niin, mitä nuo muut linssit muuten tekevät?” hiljaa hyllyjä tutkiskellut Kelvin kiinnostui.
Matoro oli suorastaan riemastunut siitä, että joku joskus kysyi.
”Tämä on vähän tällainen ko-matoranien tapa”, hän aloitti. ”Minulla on tavallisen kiikarin lisäksi yönäkö ja lämpönäkö… ja totta puhuakseni olen pitänyt tätä niin pitkään, että en usko oikean silmäni edes näkevän kovin hyvin ilman.”
”Aa, kätevää. Naz- öh, meillä fäin on melko alkeellisia tuollaisia”.
Naamion takana Kelvinin kasvoille nousi irvistys. ”Näyttävät fiksummilta kuin sen skakdiadmin tuutti.”
Matoro mutisi jotakin, joka saattoi kuulua ”öh kiitos.”
”Ja näyttävät vielä fiksummalta, kunhan saan ne kuntoon”, mekaanikko-toa vastasi jättäen livahtaneen ”naz”-alun omaan arvoonsa. Bloszar laski teleskooppisilmät pöydällensä ja kirjoitti nopeasti lapun viereen muistuttamaan häntä siitä, mitä niille piti tehdä. Samaisia värillisiä lappuja oli tämän pöydällä oikeastaan aika monta.
”Sitä paitsi, ihan mukava tehdä välillä jotakin muuta kuin vain pyssyjä”, hän jatkoi. ”Kyllä niitäkin on ihan kiva väkertää, mutta kyllä se silti aina välillä tuntuu vähän väärältä. Että rakennan niin paljon asioita, joita käytetään toisten tappamiseen.”
Matoro oli vähällä sanoa ”no, ne ovat vain nazorakeja!” kunnes muisti, kuka trenssitakin takana piileskeli.
”Hmm, niin”, Kelvin sanoi hiljaa katsellessaan rivistöä keskeneräisiä cordak-tykkejä. ”Öh, minäkin olen siis aseseffä.”
Bloszar vilkaisi naamio-nazorakia yllättyneesti. ”Saitko tarpeeksesi siitä, kun olet tänne päätynyt?” toa naurahti. ”Klaani ei ole varsinaisesti aseseppien ensikohde. Yleensä tänne tullaan aseita pakoon eikä tekemään niitä…”
”Niin voisi kai sanoa. Nykyään lähinnä mietin, onko taidoistani avuksi missään muussa.”
”No, mitä kaikkea olet tehnyt?” Bloszar kysyi kaartaen kauemmaksi surullisilta vesiltä. ”Mitään hienoja omia keksintöjä?”
”No… suunnittelin lämföfuvun kiifeilijöille, mutta se jäi lähinnä luonnostasolle. Ja sellaisen elementtikivihanskan.”
”Suunnittelit elementtikivihanskan?” toa kysyi vaikuttuneena.
”Ja rakensin. En ihan tiedä miten elementtikivet toimivat, mutta sain hanskan toimimaan.”
”No, se tekee sinusta heti minua astetta fiksumman”, Bloszar naurahti. ”Minulla itse asiassa on jotakin, mikä saattaa sitten kiinnostaa sinua”, hän kertoi ja kääntyi ottamaan tiskin vieressä nojaavan pitkävartisen vasaransa esille. Se näytti vuosisatoja vanhemmalta kuin mikään muu asia huoneessa.
”Tässä on kiven voimat”, toa kertoi ylpeänä. ”Mutta en ole uskaltanut viritellä tätä kovin paljon, kun en tiedä miten se toimii. Vaikuttavaa, jos olet päässyt kivistä yhtään jyvälle.”
”Oh…” 273 katsoi hämmästellen vasaraa. ”Voitko näyttää miten se toimii?”
”Toki!” toa tokaisi. Hän ojensi salkoaseen kaksikon väliin ja painoi jotakin sen varresta. Vasaran pää alkoi hehkua. Sen pinta kipinöi hetken oranssina, kunnes tyhjään ilmaan materialisoitui karkeareunainen kivi. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä, Matoro ei niinkään.
Bloszar tasapainotteli pientä kiveä vasaransa päässä ja alkoi pomputella sitä.
”Taisteleminen tällä toimii vähän niin kuin pesäpallomailalla löisi palloa”, hän kertoi pomppauttaessaan kiven melkein katonrajaan ennen viimeistä, ratkaisevaa lyöntiä…
… ja taikakivi lensi kaaressa aivan liian kovaa. Bloszar tajusi virheensä nanosekunti liian myöhään, ja seuraava ääni oli pirstoutuvan ikkunan rääkyminen.
”VOI SAAKELI TÄTÄ ELÄMÄÄ!!” kuului ikkunan suunnasta. Ilmeisesti lasi ei ollut edes ainoa uhri spontaanille pesäpallolyönnille.
”Blos, joku kolahti!” huusi setä jonka toat tunnistivat Äksäksi. Miehen hölmistynyt naama ilmestyi rikkoutuneeseen ikkunaan. Hän väänteli osuman ottanutta paikkailtua Hauta takaisin asentoonsa.
”Anteeksi kauheasti. Ei kai se osunut pahasti?” tulen toa kysyi nolona.
”No minulla on kova pää”, Xxonn kertoi ja asteli muina miehinä särkyneestä näyteikkunasta läpi. Hän selvästikin yliarvioi aukon koon, sillä titaanin keho ei aivan mahtunut siitä ilman, että vielä hieman lisää lasia irtosi. Mutta ikkunasta perääntyminen muiden edessä ei tietenkään käynyt päinsä, joten mies jatkoi sisään toisesta räsähdyksestä huolimatta.
”Öh, moi”, Matoro sanoi hölmistyneenä Äksän suuntaan ja meni auttamaan tätä lasinsirpaleiden siivoamisessa. Typerästä välikohtauksesta harmistunut Kelvin ei kuitenkaan antanut moisen keskeyttää hänen akateemista keskusteluaan elementtikivistä.
”Öh, niin… sinä Floszar et siis ole tehnyt tätä vasaraa?”
”Bloszar!” Toa korjasi, ”Ja joo. En vain kyllä… ole ihan varma mistä olen saanut tämän. Kuulostaa vähän hullulta, mutta en vain muista sitä.” Hän kuulosti… varovaiselta. ”Seran – öh, hän on yksi seppä tuosta naapurista – veikkasi että tämä olisi jotakin Nynrahilta, vaikka en ole kyllä koskaan käynyt siellä.”
”Nynrah. Oliko se se yksi saari Kristallisaarilla?” Kelvin kysyi.
”Samasta sakarasta”, Blos korjasi. ”Joo, toinen vaihtoehto on, että selakhit teki tämän. Vaikka vasara ei kyllä ole ihan mitä kuvittelen niiden takoneen.”
Naamionsa takana Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta sanoitko että et muista?”
Bloszar vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”Sanoin. En… en ihan ymmärrä itsekään. Lähinnä olen tajunnut viime aikoina, että menneisyydessäni on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään muistikuvaa… eräänlainen salattu elämä. Olen itse asiassa rakennellut yhtä laitetta, mikä voisi auttaa. Voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos haluat.”
”Okei… j-joo, mieluusti!” Kelvin sanoi yhtäkkiä niin innokkaasti, että jätti Bloszarin miettimään sanoiko outo klaanilainenkaan kaikkea.
Lasinsirut siivonnut titaanitalonmies marssi lopulta muina miehinä kassalle Kelvinin ja Bloszarin keskusteluun.
”Hoi! Ei sinulla sattuisi olemaan aseita?” Xxonn huudahti.
”Häh? Onhan tässä näitä… Tuota, mitä saisi olla?” Bloszar kysyi epävarmana siitä, millä vakavuuden tasolla talotaikuri liikkui.
Äksä mittaili vaativana puolityhjiä hyllyjä. ”Eei nämä nyt oikein”, hän sanoi pyöritellessään erilaisia pistooleita isoissa kourissaan. Ne näyttivät kieltämättä hieman hullunkurisilta hänellä. Xxonn kuitenkin oli ainakin kaksi Kelviniä leveä.
”Ai jaha, entäs jotain tällaista?” Bloszar ehdotti ja nosti laatikosta lattialta miltei valmiin plasmakonekiväärin.
”Ei kiitos… jotakin vielä isompaa?”
”Jaa jotakin sinkoa vai? Mitä sinä oikein olet menossa ampumaan?” Keskustelun sävystä saattoi päätellä, että tilanne oli kaksikolle hyvin tyypillinen.
”Kas niiiin”, Äksä venytti. ”Nyt puhutaan asiaa, Bate. Sinkoa pöytään!”
”Öh, kaikki järeämpi on jo myyty. Laivasto ja vartiosto ostavat kaiken”, seppä pahoitteli.
”No pannahinen”, titaani mutisi. ”No ei kai sitten mitään. Minä olisin vain yrittänyt murtautua Puustiselle, mutta pitää keksiä jotain muuta.”
”Öh, mitä?” Matoro kysyi kaupan toiselta puolelta. Ikkunan tila oli liian toivoton jopa hänelle.
”Näitä työjuttuja”, Äksä sanoi. ”No, mitäs tänne kuuluu?”
Oli kuin vasta tyhjyys siitä, ettei hän saisikaan sinkoa, sai hänet heräämään tilanteeseen. Ja esimerkiksi siihen, että oli ilmeisesti keskeyttänyt jotakin. Kelvin esiteltiin nopeasti uudelle tulijalle. Ilmeisesti Xxonnilla ei ollutkaan mikään erityisen suuri kiire, sillä hän vain jäi hengaamaan pajalle varmaankin uskoen, että Blosz vielä loihtisi hänelle singon jostakin, jos hän vain odottaisi tarpeeksi sitkeästi.
”Sinulla oli jotain muutakin?” Bloszar lopulta kysyi Matorolta yrittäen palata edes illuusioon normaalista asekaupan arkipäivästä.
”Joo. Tämä on vähän isompi… mutta tarvitsen käden. Tai Kelvinillä oli jotain suunniteltuna, mutta hän on aika kiireinen rakentamisen suhteen…”
”Jos saan kysyä, niin miksi vasta nyt?” Bloszar kummaksui. ”Käsi, siis.”
”Öh, pitkä juttu. Kai minä yritin todistaa itselleni jotakin… mutta siis, en tarvitse mitään kovin hienoa juuri nyt. Ihan vain perusproteesin. Ei mitään hienoja tuntoaisteja.”
”Hmm, katsotaanpa”, Bloszar sanoi mietiskellen ja vilkaisi Kelviniä kysyvästi.
Jäätutkija kaivoi povitaskustaan luonnosvihkonsa. Hän oli ojentamassa sitä Bloszarille, mutta veti kätensä nopeasti takaisin.
”O-odotas!” Kelvin pläräsi kuumeisesti vihkoaan läpi, kunnes löysi oikean sivun. Sellaisen, jolla ei ollut zankzoran aakkosilla tehtyjä muistiinpanoja. Blosz kohotti kulmiaan, mutta toisaalta, olihan hänkin melko tarkka keskeneräisistä projekteistaan. Ihan perus juttuja heidän alallaan.
Lopulta nazorak ojensi toalle piirroksen proteesikädestä. Blosz raapi leukaansa mietteliäänä. ”Ihan hyvä, ihan hyvä. Mielenkiintoisia ratkaisuja sormien nivelissä… en olekaan nähnyt tällaista ratkaisua kuoren kanssa ennen. Onkos se aivan itse keksimäsi?”
”No siis…” Kelvin irvisti naamionsa takana. Bloszarin ilmeestä päätellen tämä oli alkanut epäillä jotain. Kannattaisiko hänen puhua edes osittain totta?
”Minä olen oikeastaan tutkinut torakoiden mekaniikkaa, ja olen huomannut osan heidän tekniikoistaan, öh, faremmaksi. Olen ajatellut, että siitä voisi olla afua.”
”Ah! Joo, älä siitä huoli! Minäkin olen oikeastaan tutkaillut sitä romua, mitä torakoilta putosi pommituksen aikaan. En tahtoisi kehua niitä hirviöitä, mutta kyllä niillä on kyllä joitain hyviä keksintöjä”, Bloszar selitti. ”Oikeastaan, voisin näyttää teille jotain! Mennään takahuoneen puolelle.”
Bloszarin tilaratkaisu oli siitä hieman kiusallinen, että takahuoneeseen päästäkseen heidän piti kulkea tämän kollegan pajan kautta. Toa Seranin työpiste ei ollut sen järjestellympi kuin Blosinkaan, mutta tavarasta päätellen ex-haamu keskittyi paljon enemmän komponentteihin kuin konetuliaseisiin.
”Ai hei!” nuorukainen hihkaisi. Odotettavasti ääni kuului raudan toalle, jonka miltei aina väsyneeltä näyttävät kasvot pilkahtivat esiin laatikkopinon takaa.
”Emme kai keskeyttäneet?” Bloszar kysyi pajanaapuriltaan tulijoiden kävellessä syvemmälle. Matoro huomasi pian, mitä raudan toa oli ollut tekemässä. Tämän takana lattialla oli korkea pino täydellisiä rautaharkkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin erittäin huolellisesti kasvatettuja kuin valettuja. Ne olivat lähestulkoon ainoita kiiltävän upouusia asioita siinä hieman nuhjuisessa metallisälän meressä. Mies itse istui harkkopinon päällä lounastamassa.
”Ei, olin juuri tankkaamassa”, Seran sanoi ja pyyhki imelän hajuista sokerijuomaa huuliltaan. ”Melkoisen rankkaa puuhaa tuo raudan valmistus”, hän sanoi ja meni hakemaan toista pullollista kuluneesta jääkaapista työnurkkauksensa kulmassa. Suurimmaksi osaksi jo tyhjäksi syödyn kaapin ovessa oli Klaanin toille melko tuttu teksti:
donitseja
Seranista teksti tuntui lähinnä surulliselta, sillä linnakkeella ei tosiaankaan ollut enää varaa tarjota yhtä paljoa sokerileivoksia elementtisankareiden latailemiseen kuin mitä yleensä oli ollut tapana. Eihän sillä Klaanissa ollut mitään uskonnollista merkitystä – enemmän kyse oli käytännön tavasta. Kerrottiin, että perinne oli alkanut aivan ensimmäisistä pikku matoran-heimoista, jotka olivat palkinneet suojelijansa jättämällä näiden suvien luo kaikenlaista makeaa.
”Eivät tainneet ne hyönteisäpärät tajuta minkä tekivät, kun murhasivat Toworun”, Äksä murahti hieman taaempaa. ”Syö miestä, kun ei ole enää ääretöntä määrää sokeriruokoa kasvamassa.”
”Sokeri taitaa olla murheistamme pienin, kun kaikki muukin on kortilla”, Matoro hymähti. ”Tänne palaaminen Metru Nuilta herätti jotenkin ihan eri todellisuuteen.”
Bloszar vilkaisi tätä ja naurahti. ”Saat minut melkein katumaan, etten tullut mukaan.”
”Olisit tuonut tuliaisia”, Äksä totesi. ”Ettekös te tulleet peräti jollain lentokoneella?”
”Hah, olisinkin tajunnut”, Matoro myönsi. ”Ei ihan käynyt mielessä ihan silloin.”
Seran työnsi roskikseen toisenkin tyhjän tölkin epämääräistä energiajuomaansa. Hän ei ollut vieläkään varma, pitikö mausta.
”Mata Nuin täytyy vihata meitä. Saarrettuna vähällä sokerilla, taistelemassa sokerileipuria vastaan”, hän mutisi.
”Oletteko kuulleet, että jotkut Ruki-Korossa ovat vissiin ostaneet skakdeilta leivoksia?” Äksä kysyi. Kuulijajoukko ei ollut erityisen varma siitä, oliko kyseessä alku vitsille vai tositarinalle. ”Kuulemma leipurin leivoksia on päätynyt ihan meidänkin torille asti.”
Matoro näytti melko skeptiseltä. Niin näytti Kelvinkin, vaikka sitä ei hänen naamionsa takaa nähnytkään.
”Eikö hän ole kuullut kauppasaarrosta vai eikö hän vain välitä?” toa kysyi.
”Sano sinä”, Äksä vastasi. ”Sinähän sen pulisonkisedän parhaiten tunnet.”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Kumpikin kuulostaa mahdolliselta”, hän myönsi. ”Muistan, kun Labio myi yhden donitsierän tänne ennen kuin sota varsinaisesti alkoi. Ehkä hän vain haluaa tehdä rahaa meidän epätoivollamme.”
”Pätevä bisnesmies kieltämättä!” Äksä myönsi ja sai lohkaisustaan vastaukseksi väsähtänyttä naurua.
”Hei, Seran”, Bloszar sen sijaan yritti keskittyä hetken bisnekseen. Raudan toa katsoi kollegaansa kysyvästi.
”Onko sinulla vielä niitä käsikomponentteja? Muistan nähneeni sinulla niitä puolivalmiita proteeseja”, Bloszar kysyi.
”Takuulla”, Seran vastasi ja vilkaisi Matoroa.
Kelvinin piirrustuksia katsottiin ja sanoja vaihdettiin klaanilaisten kesken, ja työnjako oli melko pian selvä. Bloszar lupasi käden mitä pikimmiten, mihin Matoro yritti vastata kohteliaalla ”joo, ei sillä nyt niin suuri kiire ole”-väistöllä.
Millä sen sijaan on kiire? Sillä luvatulla takahuoneella.
Bloszarin asetehtaanmyymälän – ja Seranin pajan – ”takahuone” oli itse asiassa suuri tehdashalli. Muuten se oli kuin mikäkin romuvarasto, mutta ilmatilaa hallitsi jokin, mitä kukaan heistä ei ollut odottanut: katosta roikkui parin metrin korkeudessa Nazorak-pommikoneen surkea luuranko, jonka siipien väli vei kuitenkin suurimman osan varaston leveydestä. Suurin osa sen panssarilevyistä oli irroitettu, ja moottorit näyttivät raadelluilta. Kone oli kuin ansaan jäänyt haukka, jonka haaskalinnut olivat kynineet puhtaaksi.
”Woah…” Kelvin äimisteli näkyä.
”Näyttääpä se isolta näin läheltä”, Matoro sanoi vaikuttuneena.
”Useimmat me purimme osiksi, mutta olen saanut pitää tämän tutkiakseni sen systeemejä”, Bloszar kertoi ja opasti seuruetta lähemmäs. Sali oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Siellä täällä näkyi selvästi nazorakeilta peräisin olevaa tavaraa – rivisotilaiden aseistusta, panssarilevyjä, jopa hajonnut unikapseli, joka oli eittämättä pudonnut aikanaan Koista. Hyönteisteknologia oli kuitenkin vain osa kaikesta romusta, mitä siellä oli. Matoro erotti suurimmaksi osaksi hajonneen Nöpö-kävelijän luurangon yhdessä nurkassa.
Matoro vilkaisi hyönteistoveriaan, muttei voinut tietenkään nähdä, mitä tämä ajatteli kaiken sen tappoteknologian näkemisestä. Sen perusteella, mitä hän Kelviniä tunsi, hän varmaan saisi siitä omantunnontuskia…
”Tämä…” Kelvin kuiskasi.
Matoro kurtisti kulmiaan.
”… tämä…”
”TÄMÄ ON JUNCKHE-ZHO VERSIO 2C KIINTEÄSIIFINEN SYÖKSYFOMMIKONE!” 273 huudahti innoissaan. ”Olen kuullut näistä niin faljon, mutta en ole koskaan fäässyt näkemään sellaista itse!”
… tai sitten ei, Matoro myönsi. Innostunut insinööri suorastaan syöksyi tutkimaan teknologiaa tarkemmin.
”Tämä on ensimmäinen kaksimoottorinen fommikone omalla tähtäystutkalla ja fimeätähtäimillä! Folttomoottori käyttää aivan ufouutta syöttötekniikkaa, joka estää moottoria sammumasta koneen miltei fystysuorissa syöksyissä, mikä tekee siitä faljon tarkemman kuin kaikista edeltävistä malleista! Ja tämä feräsinjärjestelmän tarkkuus, joka on jäljiltelty nazorakien siifien toiminnasta! Se mahdollistaa faljon hienovaraisemman ohjaamisen kuin missään aiemmassa mallissa!”
Muut klaanilaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä.
”Jaa että mitä oli?” Äksä kysyi.
”Sinä… taidatkin olla aika perillä näistä”, Bloszar sanoi kummaksuen.
Hieman taaempana oleva Matoro oli aivan varma, että tulen toa epäili jotakin. Onneksi kaikki olivat niin harhautuneita naamionazorakin yllättävästä imperiumifanituksesta, etteivät he huomanneet Suletun nopeaa hehkua.
”Hei rauhoitu vähän, kenraali”, Kelvin kuuli Matoron äänen päässään. ”Ah, joo! Pahoittelen…”
”Tästä jäbästä olisi kyllä ollut hyötyä jo aiemmin”, Äksä mietti. ”Mistä sinä olet oppinut niin paljon nazorakeista?” hän kysyi.
”Niin”, Bloszar komppasi vähintään yhtä epäilevä katse kulmillaan.
”Khrm. No, on nazorakit aiheuttaneet tuhoa muuallakin kuin täällä”, Kelvin yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”Ennen tuloaan tänne torakat fitivät fesäänsä saarella mitä sanotaan Cofs-Nuiksi-”
”Ai Cobs-Nui?” Äksä möläytti väliin. ”Niin sehän on tässä ihan lähellä. Koobee on puhunut siitä joskus… kuulemma asui siellä ennen kuin nazorakit tuli. Kirotut ötökät.”
”… niin. Olen sieltä fäin. Tämä tavara on kyllä tullut tutuksi. Olen tutkija. Jef”, Kelvin mutisi.
”Öh, katsotaanko niitä nazorak-juttuja vähän tarkemmin?” Bloszar kysyi ja viittoi lähinnä Kelviniä pidemmälle. Hän johdatti joukkion pitkän pöydän ääreen, jolla Kelvin erotti etenkin imperiumin aseiden huoltoon ja rakentamiseen tarvittavia työkaluja. Hän tunnisti puoliksi puretun pneumaattisen zamor-konekiväärin ja tämän haljenneen paineilmakanisterin pöydän toisessa päädyssä. Kelvinin sormia syyhytti päästä näpräämään laitetta.
”Nämä ovat aika nokkelia, nämä nazorakien aseet”, Bloszar selitti tarttuessaan yhteen hyönteismallin zamor-pistooliin, jonka koneiston hän oli avannut. Kelvin oli häntä kuitenkin selvästi jo ainakin askeleen edellä.
”Tuota, onko teillä nazamoreita?” 273 kysyi käyden läpi aseita.
”Hmm, eli mitä?” Bloszar kysyi.
”Nazorakien valmistamia zamoreita. Niitä, jotka ovat vain lasia ilman mitään tasku-ulottuvuustekniikkaa. Tarvitsisin fistooliini 11mm kaliiferin ammuksia.”
”Katsotaas!” Bloszarin hihkaisi. Hän kumartui pöydän alle ja veti sieltä esiin puisen arkun. Toa pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan arkun kyljessä ollutta lappua ennen kuin nosti sen pöydälle. Hän näpräsi avaimella munalukon auki, ja arkun sisältä paljastui useampi Imperiumin heptagrammilla varustettu pahvilaatikko.
”Tässähän niitä olisi. Nämä oli yksitoistamillisiä”, toa ojensi rasian Kelvinille. ”Varovaisesti niiden kanssa, ne on aika- no sinä varmaan tiedät. Tujua tavaraa se torakoiden happo.”
”Jef. Teillä ei ole tyhjiä tällaisia?”
”Ei tällä hetkelle.”
”Okei. Voisin sitten ottaa kaksi askia. Olen tottunut täyttämään zamorini itse, ja saatan tyhjentää osan näistä. Ah, ei teillä sattuisi olemaan alijäähdytettyä tyffeä?”
”Öh, alijäähdytettyä… typpeä? Siis sitä, mitä käytetään asioiden jäädyttämiseen?” Blosz varmisti kuulleensa oikein. ”Eipä taida, ellei Zeruelilla ole jotain tynnyriä jossain… hetkinen, osaisiko tuo yksi jään toa sanoa asiasta jotakin?” hän vilkaisi Matoroa. Niin teki Kelvinkin.
”Tuota”, kyseinen jään toa mietti. ”Ai alijäähdytettyä typpeä? Kuulostaa… aika vaikealta. En ole koskaan kokeillutkaan mitään sellaista. Minä mikään kemisti ole.”
”Luulen että se on aika vaikeaa ilman laforatorio-olosuhteita”, Kelvin totesi. ”Ehkä voin kysyä Kefeltä aiheesta.”
”Hyvä idea”, Bloszar tokaisi. ”Saisiko olla vielä jotain muuta?”
”Hmm. Myyttekö toista 11mm fistoolia? Toinen varalle ei olisi koskaan fahitteeksi.”
Äksä vilkaisi naamionazorakia. ”Mitäs sää niin kuin suunnittelit tehdä?” hän kysyi… ja pienen ahdistavan hetken jälkeen alkoi nauramaan. ”Joku on tainnut saada aika pahan vihamiehen, kun on jo toista happopyssyä ostamassa.”
”Ah, noh… menossa Klaanin tehtävälle”, Kelvin sanoi, eikä nyt edes valehdellut ihan liikaa.
”Joo siis ne on kyllä melkoisia”, Äksä kertoi. ”Oltiin tuon yhden kanssa aika monella”, hän vilkaisi Matoron suuntaan, ”Meikeläisen veneellä, on muuten Välisaarten nopein! Käytiin ihan siellä yhdessä Makuta-kirjastossa asti. Vaikka yleensä törmättiin enimmäkseen merirosvoihin. Vaikka ihan kivoja tyyppejä ne yleensä oli. Paitsi se yksi… Mato, muistatko sitä yhtä merirosvokapteenia, sitä, alkoiko se koolla?”
”Ööh, olemme tavanneet aika monta merirosvokapteenia”, Matoro puolustautui. ”Kuka niitä kaikkia muistaa.”
”Totta!” Äksä nauroi. ”Muistatkos sen yhden jäbän, sen Koogeebion? Mitäköhän sille tapahtui.”
”Mmh, joo, Klaanin tehtävät on kyllä toisinaan aika yllättäviä”, Matoro vastasi ympäripyöreästi.
Bloszar kääntyi Kelvinin puoleen ja ojensi tälle vielä kaupan päälle aseenpuhdistussetin pistoolia varten. ”Jos se on kerran Klaanin hommia niin älä huoli maksusta”, hän kertoi. ”Klaania vartenhan täällä hommissa ollaan.”
Kelvin kiitteli hieman vaivaantuneena ja sulloi varusteet laukkuunsa.
”Sinulla ei siis tosiaankaan ole minulle toimivaa sinkoa? Sekin tulee tärkeälle Klaanin tehtävälle”, Äksä palasi varovaisesti vielä tärkeään tehtäväänsä nähtyään, että ei, edes zamor-laatikossa ei toden totta ollut sinkoja.
”No ei oikein. Etkö sinä saa sitä ovea nurin tuolla tykillä kädessäsi?” Bloszar kysyi.
”Jaa”, Xxonnin katse kirkastui. ”Hei, aika hyvä idea kieltämättä. Voisin kokeilla. Puustinen varokoon. Moikka, lähden nyt. Ja hei, Martti, älä karkaa taas ennen kuin ollaan ehditty jutella!”
Niin lähti tomera talotaikuri takaisin töihinsä. Matoro huikkasi perään laiskan ”joo”-huudahduksen.
”Mutta niin minun piti näyttää sinulle jotain niihin muistoihin liittyvää”, Bloszar muisti viimein heidän jäätyään kolmistaan. ”Mennään alas. Minulla on nykyään ihan oma, vähän salainen paja täällä kellarissa”, Bloszar kertoi ja johdatti klaanilaiskaksikon alas kapeita betoniportaita. ”Missä voin pitää… omia projektejani. Tein tätä ennen Kepen pajassa, mutta hänestä minun kannatti siirtyä ihan omaan paikkaan, kun hänen verstaassaan oli sattunut jotakin.”
”Näin olen kuullut”, Matoro vastasi enemmän vastaamisen kohteliaisuudesta ja yritti varoa lyömästä päätään matalaan ovenkarmiin. Karmin kunnosta päätellen siihen oli lyönyt pään moni ennen heitä.
”Sikäli sääli, kun en ole nähnyt Gjarkeakaan hetkeen – näin hänet usein Kepen pajassa, en oikein tiedä asuiko tämä siellä vai mitä – mutta hän auttoi minua rakentamaan… noh, monia laitteita. Ehkä menen joskus kysymään Kepeltä, tietääkö tämä jotakin hänestä”, Bloszar puheli. Hän löysi pimeästä tottuneesti valokatkaisimen ja loihti kellaripajaan hieman kirkkautta.
Kellari oli melkolailla aivan yhtä kaaoksessa kuin kaikki muutkin mekaanikon työtilat, mutta etenkin täällä kaaos oli sellaista järjestettyä kaaosta, josta näki, että joku ja vain joku löytäisi sieltä mitä vain hetkessä. Sitä tosin auttoivat monet kirkkaat muistilaput, joita oli kiinnitetty ympäri kellaria.
Kellarin isäntä oli johdattamassa kaksikkoa syvemmälle pieneen pajaan, mutta huomasi pian Matoron käytännössä jäätyneen tuijottamaan keskeneräisistä projekteista kookkainta.
”Onko tämä…” Mustalumi aloitti.
”Öh, joo! Se on uusi versio minun taisteluhaarniskastani, se on vielä aika kesken”, Bloszar kääntyi.
”Mutta…” Matoro ei saanut sanaa suustaan. Hänen edessään kohosi haarniska, joka muistutti hälyttävästi jotakin, mitä toa oli nähnyt aiemminkin. Suuria osia siitä oli vain kehikkoa vailla panssareita, mutta muoto oli silti selvä. Naarmuista päätellen osa panssarilevyistä oli joskus ollut punaista. Oikeastaan koko pinta näytti olevan kasattu hukkapalasista jostakin tutusta.
”… äh, unohda. Tämä vain muistutti minua, jostakin, mitä olen nähnyt”, Matoro sanoi ja asteli hieman lähemmäksi.
”Tämä on vaikuttavaa työtä… Ovatko nuo palaset Killjoyn haarniskasta?” hänen oli kuitenkin pakko kysyä. ”Siksikö niistä on raaputettu punainen väri pois?”
”En ole varastanut niitä jos sitä tarkoitat”, mekaanikko hätääntyi. ”Ne ovat siitä haarniskasta, joka tuhoutui Feterroita vastaan. Sekin kärrättiin tänne, kuten kaikki muukin.”
”Miksi juuri siitä? Tai siis, onko sille jokin erityinen syy?” Matoro mietti.
”En ole aivan varma, totta puhuakseni”, Bloszar kertoi epäröiden. ”Mutta… jotenkin minulla on ohjeet päässäni. Kun rakennan tätä, minä vain tajuan, mitä osia tarvitsen… ”
”Hmm, kuulostat aika… insfiroituneelta?” Kelvin tuumi.
”Niin kai”, Bloszar myönsi. ”Ja tämä metalli mitä, öh, Killjoyn haarniskassa on, en ole löytänyt samanlaista mistään muualta… Minun piti kysyä siitä siltä kenraalin luona asuneelta tontulta, mutta, noh…”
Hän ei ollut ehtinyt edes puhua Creedylle.
”Ehkä olen jotenkin alitajuisesti inspiroitunut Killjoysta… hän lupasi minulle, että pelastaisimme Rautasiiven vangit joskus yhdessä.”
Jos se mies vain elää niin pitkään, Matoro mietti haikeana.
”Se mitä sanoit minulle silloin Hildemarilla”, Bloszar kertoi hiljaa. ”Että murehtimisen sijaan pitäisi yrittää keksiä, mitä voi tehdä saadakseen tilanteen paremmaksi… no, tämä haarniska on vähän sitä. Ehkä tällä olen tarpeeksi vahva, että voin pelastaa Tronien. Luulen, että minulla on nämä… muistonpalaset tarkoituksella.”
Kelvin vilkaisi taas Bloszaria vaivihkaa silmikkonsa takaa.
”Olinpa minä silloin optimisti”, Matoro hymähti miettiessään matkaa. ”Yritä olla hätiköimättä Rautasiiven kanssa… mutta sitten kun joskus menette sinne Joyn kanssa, kutsu minutkin.”
Bloszar naurahti kaukaiselle haavehankkeelleen. ”No taatusti. Sitten joskus. Juuri nyt haluan vain auttaa Klaania. Tuntuisi kai jotenkin itsekkäältä vain keskittyä yhden pelastamiseen, kun olemme kaikki ihan yhtä hädässä.”
”Niin…” Matoro nyökkäsi vaitonaisesti. ”Kärsivällisyys näissä jutuissa kieltämättä on valttia…”
”Hah, ainakin kaverisi on kärsivällinen”, Bloszar nauroi ja läimäisi Kelviniä olkapäälle. ”Anteeksi kauheasti, me vain juutuimme muistelemaan! Vaikka täällä oltiin näyttämässä sinulle sitä muistimasiinaa.”
”Uhh!” Kelvin inahti läimäyksestä. ”Ni-niin…”
Matoron oli pakko katsoa haarniskaa lähempää. Hän ei ollut tekniikan asiantuntija, mutta jopa hän näki KAL-haarniskojen – tai yleensäkin Mustan Käden mystisten muinaishaarniskojen – tyylin.
”Minä, tuota, kutsun sitä Nui-haarniskaksi”, tulen toa jatkoi vaatimattomana. ”Mutta sen tekeminen on hidasta. Ehkä sitten muistan paremmin, kun saan kasattua muistojeni sirpaleet… no, joksikin konkreettiseksi.”
Matoro huokaisi enimmäkseen epäuskosta. ”Sinun olisi niin pitänyt tulla Metru Nulle”, hän parahti ja kääntyi mekaanikkoa kohti. ”Kerrohan… sanooko nimi Musta Käsi sinulle mitään?”
”Öh”, Bloszar mietti. ”Ei kovin paljoa? Sitä samaa mitä kenelle tahansa muulle? Vahkiarmeija, teknologiafirma, jänniä keksintöjä? Niin Killjoyn lisäksi siis…”
Toa piti pienen tauon. ”Vaikka… olen kyllä viime aikoina nähnyt outoja väläyksiä Metru Nuin sodasta… äh, parempi selittää kun pääsemme siihen. Tulkaa!”
Hän ohjasi kaksikon pajan kauimpaiseen nurkkaan, jota vasten oleva pöytä oli täynnä hienoelektroniikkaa ja mitä omituisimpia komponentteja. Datakristalleja ja hermoyhdistimiä. Ehdottomasti tärkeimpänä esineenä pöydällä oli kuitenkin paljon puhuttu muistinpalautuslaite. Se oli rakennettu pieneen salkkuun, joka näytti enemmän radion ja likaisen pommin yhdistelmältä kuin miltään, minkä kukaan haluaisi kytkeä päähänsä. Siinä oli kuitenkin mukana omituinen pään ympäri asetettava neuronisensori, joka oli Bloszarin mukaan ”ihan turvallinen.” Kelvin huomasi muistinaattorin kyljessä vaaleankeltaisen muistilapun, jossa luki ”hanki lisää zyglakia?”
”Minä, tuota, kutsun sitä muistinaattoriksi”, Blosz sanoi hieman nolona. ”Versio 5.9, tarkkaan ottaen…”
”Hetkinen, tämä oli se, mitä rakentelit Hildemarilla?” Matoro muisti. ”Et kertonut silloin kovin paljoa.”
Tulen toa nyökkäsi. ”Aiempi versio. Se… se oli oikeastaan ensimmäinen, joka toimi.”
”Toimi?” Kelvin kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
Bloszar nousi istumaan pöydälle muistilaitteensa viereen ja katsoi maahan. ”Niin. Toimi”, hän kertoi. ”Aika pitkään se vain… no, näytti muistoja. Jostakin syystä sain sen pyörimään kunnolla vasta, kun lisäsin sen dataytimen ympärille zyglakinluisen kuoren. Ehkä se torjuu elementtisäteilyä tai jotain.”
”Tarkoitan, saitko sillä todella… kadonneita muistoja takaisin?” nazorak kysyi. Matorokin näytti kiinnostuneelta – eikä hän voinut olla ajattelematta Xenin mainitsemaa ”tosi outoa projektia”; jolla Nurukan uskoi saavansa muistonsa takaisin.
”No… ainakin monesta asiasta tuli selvempiä”, Bloszar kertoi vaitonaisesti ja mietti hetken, haluaisiko hän avautua jollekin niinkin uudelle tuttavuudelle kuin mitä nazorak-tutkija oli.
”En varsinaisesti saanut salatusta elämästäni kuin väläyksiä”, Bloszar kertoi lopulta. ”Sirpaleita. Metru Nuin sota, Hopeinen nyrkki, punainen hirviö… salainen haarniskaprojekti. Ne ovat vain sumua. Tämä oli se, miksi olen suunnitellut Metru Nuilla käymistä”, toa kertoi.
”En ole kuullut Hopeisesta nyrkistä, mutta voin kyllä kysellä Metru Nuin päässä. Minulla on sinne… kontakteja”, Matoro sanoi. ”Se, että olet unohtanut nuo… ei edes kuulosta kovin oudolta.”
Bloszar kohotti katseensa. ”Eikö? Onko muitakin?”
Matoro mietti hetken… ja tajusi trendin.
”Hetkinen… milloin sait ensimmäisiä palasia kadotetuista muistoista?” Mustalumi kysyi.
”Öh, vähän ennen sitä Hildemarin retkeä. Ja sen aikana etenkin.”
… se täsmäsi Nurukanin kanssa. Ja Sarajin, ellei Matoro muistanut asiaa aivan väärin.
”… minun pitää tosiaankin kysellä tästä parilta tutulta. Metru Nuin johtolankasi on luultavasti juuri oikea”, jään toa sanoi, vaikka ei vielä aivan ymmärtänyt laajempia implikaatioita.
”Hetkinen”, Kelvin keskeytti. ”Jos sait muistoja takaisin jo ilman tätä… muistilaitetta, mitä se sitten tekee?”
”Öh, toivoin että olisin saanut selvyyttä niihin muistojen sirpaleisiin”, Bloszar kertoi. Katse arthronin takana vakavoitui. ”Se ei ihan toiminut… mutta kävi ilmi, että suurin osa menneisyydestäni olikin valemuistoja.”
Blosz piti hetken tauon ja jäsenteli ajatuksiaan.
”Vielä pari kuukautta sitten luulin olleeni eräältä saarelta pohjoisessa, Gulz Nuilta… missä johdin toa-tiimiä hyvän ystäväni Shalun kanssa. Minä… menetin heidät, ja päädyin pitkän matkan jälkeen Klaaniin.”
”Mutta se ei ollutkaan totta?” Matoro kysyi varovaisesti.
”Ei. Saari on olemassa, olen tarkistanut, mutta en ole koskaan ollut siellä oikeasti. En usko, että Shalua ja Shaldokia on lainkaan olemassa. Kun käytin tätä laitetta ensi kertaa” – hän taputti muistiaparaattiaan – ”se vain jotenkin kirkastui minulle. Että ne muistot eivät ole totta. Joku on laittanut ne päähäni. En ole vielä varma oikein mistään muusta… mutta aion ottaa selvää.”
Hän piti pienen tauon ja päätti toistaa mantransa, jota hän oli toistellut itselleen tutkimuksiensa aikana satoja kertoja.
”Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.”
”Bloszar…” Matoro aloitti. ”Mitä jos kerron, että tämä kuulostaa pelottavan tutulta? Että on olemassa laite, jolla voi vain pyyhkiä menneisyyksiä – ja ehkä luodakin niitä?”
Sekä Bloszar että Kelvin sähköistyivät.
”Oletko koskaan kuullut Sinisistä käsistä?” Matoro kysyi.
Kelvin kääntyi katsomaan Matoroon. ”…mitä?”
”Niin mitkä kädet?” Bloszarkin kysyi.
”No siis… en ole ekspertti, mutta niitä käytetään muistojen pyyhkimiseen”, Mustalumi selitti hieman epävarmana, miten paljon haluaisi sanoa Ritarikunnasta.
Kelvinin silmät pyörivät nopeasti naamion takana, kun hänen aivonsa alkoivat raksuttaa.
Siis… mitä?
”… Siis, siniset kädet? Kätöset nuo siniset? Nazorakien aavekädet? Fuhummeko me samasta asiasta?”
Matoro näytti ihan yhtä yllättyneeltä itsekin. ”Ehkä? Tai siis… ne on sellaisia… sinisiä mekaanisia käsiä? Jotenkin en usko, että olisi kovin monia eri sinisiä käsiä, jotka pyyhkisivät muistoja…”
”Fyyhkivät muistoja… näitkö ne missä? Mitä ne agenttinazorakit olivat tekemässä?”
Bloszar näytti olevan täysin ulalla keskustelusta.
”Öh, en edes tiennyt, että nazorakeilla on niitä”, Matoro vastasi.
”Miten niin- äh! Odota…” Kelvin nosti kätensä naamionsa otsalle. Hän pysyi hetken hiljaa yrittäen jäsennellä ajatuksiaan.
”Kun siis… Kätöset nuo Siniset ovat nazorak-kulttuurissa oleva urfaani legenda. Kerrotaan, että siniset aavekädet tulevat öisin ja vievät väärinajattelevat nazorakit mennessään… ei kerrota, minne. Tähän liittyy runo.”
Kelvin hiljeni vetääkseen henkeä. Molemmat toat näkivät tämän leukojen tärisevän.
”Kätöset nuo siniset, foistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, vievät fäästäsi tiedon jyväset.”
Hassu ääntäminen ei edes juuri vähentänyt runon karmivuutta. Matoro luuli ymmärtävänsä sen implikaatiot yllättävän nopeasti.
”Ja… ne tosiaan osaavat tehdä niin?” Bloszar varmisti.
Kelvinin katse kävi ensin Bloszarissa ja sitten taas Matorossa. ”En osaa sanoa. Minä itse en uskonut Käsiin fitkään aikaan. Mutta… kun olin tulossa Klaaniin Lehu-metsässä, m-minä…”
”… minä näin ne. Mustat nazorakit, joilla oli käsien tilalla siniset froteesit. Ja… he näkivät minut. Tai niin minä luulin… teoriani on, että ne nazorakit käyttävät lämfönäkövisiirejä nähdäkseen. Minun elementtikiveni esti heitä näkemästä minua.”
”Kuulostaa ihan hyödylliseltä tiedolta, jos joskus kohtaan ne”, Matoro mietti. ”En kyllä odottanut, että niitä olisi… täälläkin.”
Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi seuraavaksi. Ex-Ritarikuntaa tai ei, näistä asioista puhumisella oli taipumus olla vaarallista.
”Törmäsin näihin käsiin kauan sitten ihan eri yhteydessä”, toa kertoi. ”Eräs salainen organisaatio käytti niitä peittääkseen jälkensä… ja sain tietää siitä oikeastaan vasta Nimdalla.”
Hetken ajan hänen päänsä yllä pyöri latauskuvake, kun hän tajusi toisenkin kerran käsien kanssa.
”… näin myös yhden Metru Nuilla. En ollut ajatellut sitä ennen, mutta… ääh, sehän selittää Nurukanin tilan täydellisesti, ja ehkä monta muutakin asiaa…” hän jatkoi enemmän itselleen. ”Bloszar… muistonsirpaleesi Metru Nuilta saattavat hyvinkin johtua siitä, että sinun Metru Nuin -muistosi on pyyhitty.”
Kumpikaan kaksikosta ei kysynyt, kuka ihme Nurukan oikein oli.
”Pyyhitty?” tulen toa pohti. ”No… jotakin sellaista olenkin ajatellut. Mutta miksi ihmeessä?”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Vaikea sanoa. Sinä selvästi tiesit joskus jotakin, mistä… joku halusi eroon.”
Bloszar henkäisi syvään ja veti kätensä puuskaan. ”Kuulostaa ihan järkevältä”, hän myönsi. ”Vaikka en tiedä, antaako tämä minulle enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Hetkinen, hetkinen! Mikä salainen organisaatio?” Kelvin huudahti väliin.
Matoro oli aivan varma, että Cyrenda teleporttaisi välittömästi hänen taakseen ja murhaisi toan partaveitsenterävällä katseellaan, jos hän sanoisi mitään.
”Tuota… en tiedä, onko minun turvallista sanoa mitään. Turvallista itselleni tai teille”, hän kiemurteli.
Totuuden etsijästä tuntui, että saatuaan viimein yhteen kysymykseen vastauksen hän oli samalla saanut nipullisen uusia. Nazorak-tutkija ei voinut enää olla tyydyttämättä tiedonjanoaan.
”Äh! Jos sinä et voi kertoa, anna minulle vihje. Minä kysyn sitten vaikka Manulta, joka varmasti kertoo!”
Eipä sille voinut hirveästi vastaankaan sanoa. ”Hyvä on”, toa luovutti melko nopeaan. ”Sano vain, että se kerta kun Manu oli Mäksän kanssa pelastamassa Visokkia”, hän huokaisi. Ainakaan hän ei ollut maininnut Ritarikuntaa suoraan, vaikka se olisi varmaan vähän laiha lohtu sitten joskus, kun hän päätyisi ongelmiin näiden kanssa uudelleen.
”Okei… kiitän”, Kelvin nyökkäsi. ”Eli sinä näit yhden näistä nazorakeista Metru Nuilla?”
”Ei, se oli vain… irtokäsi”, Matoro vastasi, mikä kieltämättä kuulosti vieläkin epäuskottavammalta vaihtoehdolta.
”… irtokäsi?” Kelvin toisti epäuskoisesti.
”Joo. Irtonainen sininen käsi. Vipelsi viidellä sormellaan ympäri ilmastointikanavia Onu-Metrussa.”
”VIIDELLÄ?! Mutta eihän nazorakeilla ole kuin kolme sormea!”
”Ööh, oletko harkinnut mahdollisuutta, että ehkä ne eivät ole vain tei- siis joku nazorak-juttu?” Matoro kysyi.
Bloszar seurasi keskustelua sivussa kuin lentopallo-ottelua. ”Te vissiin… tiedätte tästä aika paljon…” muistinaattorin kehittäjä mutisi. ”Eikö tämä nyt näytä vähän siltä, että kaikki nämä eri tahot ovat mahdollisesti saaneet näitä… sinisiä käsiä samasta lähteestä?”
”Hmm, ehkä”, Kelvin kuiskasi. ”Ja… te olette varmoja, että Siniset kädet voivat fyyhkiä muistoja?”
Matoro nyökkäsi. ”Se… taitaa olla niiden koko tarkoitus.”
Kelvin pysyi hetken hiljaa. Lopulta hän kuiskasi värisevällä äänellä:
”Kun… minä efäilen, että minultakin saattaa fuuttua muistoja…”
Bloszar kohotti kulmiaan. ”Ai, siksi olit niin kiinnostunut aiheesta?” hän kysyi. ”Selittää.”
Kelvin nyökkäsi. ”Tai tämä on teoriani. En ollut kovin varma siitä, mutta nyt se kuulostaa aika todennäköiseltä…”
Kaikkien kolmen katse kääntyi samaan aikaan saaren ainoaan laitteeseen, joka oli rakennettu nimenomaan salattujen elämien esiin kaivamiseen.
”Tuota… tämähän voisi tietysti tepsiä” Bloszar sanoi ja tarttui oudon aivokoneensa kypärään. ”En tiedä, miten koneeni liittyy näihin käsiin, mutta on se minulla palauttanut… joitakin palasia.”
”Miten se siis toimii?” Matoro kysyi hieman varovaisena Kelvinin puolesta. ”Luulin, että vain Nimda pystyisi avaamaan Sinisten käsien lukkoja.”
Tulen toa kohautti olkiaan. ”Tämä alkoi ihan vain laitteena, joka… no, tavallaan auttaa keskittymään omiin muistoihinsa eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla, kun käytin tätä, päädyin ensimmäiseen muistooni – ensimmäiseen oikeaan muistooni, jota minulta ei ole pyyhitty. Siihen miten huuhtouduin rantaan Eteläisellä Mantereella täysin eksyneenä. Vasta silloin tajusin, että kaikki sitä edeltävä… puuttui. Että kaikki sitä edeltävä oli valetta, jonka joku oli istuttanut päähäni. Olen nähnyt sen verhon takaa vain… pieniä väläyksiä. Mutta se on ihan turvallinen! Sain siitä pientä päänsärkyä vain, ei sen pahempaa…”
Kysymys pääsi yllättävän helposti nazorakin suusta. Normaalisti häntä olisi arveluttanut käyttää matoranien outoa mieliteknologiaa, mutta hänen aivonsa kävivät juuri nyt aivan liian kovilla ylikierroksilla harkitsemista varten.
”Toki. Otahan hattu vain päästä”, Blosz sanoi siirrellessään laitteen piuhoja pois jaloista.
”Selvä”, Kelvin sanoi laskiessaan hattunsa pöydälle ja irrottaessaan naamiotaan. ”Tuota, älä sitten säikähdä.”
Tulen toa vilkaisi naamion alta paljastuneita kasvoja ja meinasi kavahtaessaan kaataa koko muistinaattorin mukanaan lattialle. Matoro seurasi sitä hieman varautuneena. Mekaanikko kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja jäi hölmistyneeseen painiasentoon. Hän yhdisteli langat yllättävän nopeasti, ja säikähdys muuttui lähinnä virnistykseksi siitä, että hänen epäilynsä ei ollut turhaa.
”Jaa että nazorak-tutkija oikein”, Bloszar tuijotti valkeita hyönteiskavoja. ”No… tämä kieltämättä selittää… hah, arvelinkin jotain tällaista!”
”Joo, hei… Jäätutkija 273. Klaanilaiset kutsuvat Kelviniksi. Olen loikkari, jos sitä vielä mietit.”
”Näin vähän päättelin…” Bloszar mutisi edelleen hieman varuillaan. ”No, enpähän odottanut että pääsisin tapaamaan tänään ihkaelävän nazorakin. Anteeksi vain, että säikähdin vähän. Nazorak pajassani, hah, tuntuu enemmän painajaiselta kuin tällaiselta mukavalta juttutuokiolta”, tämä päivitteli ja vilkaisi Matoroa, joka yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.
Kelvin naurahti varovaisesti. ”Niin, ei se mitään. Säikähtäminen on enemmän kuin terveellistä. Mutta, se muistiafaraatti.”
”Tosiaan”, Bloszar sanoi ja yritti palata takaisin masiinansa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän nosti kypärämäisen osan, jossa ei tosin ollut pään päällä mitään – kaipa sitä saattoi jonkinlaiseksi kruunuksikin kutsua – ja ojensi sen Kelvinille.
”Tämä tulee päähän… vaikka varoituksen sana, en ihan tiedä mitä se tekee nazorakeille. Luulisi, että samaa kuin meillekin, mutta aina ei voi olla varma. Ai niin, ja istu toki, tämän käyttäminen ei luonnistu pystyssä.”
Kelvin istuutui kulahtaneeseen nojatuoliin pöydän vieressä. Tämän kasvoille kohosi ensimmäistä kertaa epävarmuus. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? ”Noin.”
”Jep. Edellisillä kerroilla olen menettänyt tajuni… pariksi minuutiksi? Mutta olen sittemmin parannellut tätä”, tulen toa kertoi ja kääntyi itse laitteen lukuisten nappien puoleen. ”Tätä ei voi oikein hallita… mutta yleensä se paikka, mihin päädyn ensimmäisenä, on tosiaan ensimmäinen muistoni, jota minulta… noh, ei ole pyyhitty. Oletko valmiina kurkistamaan verhon taakse?”
”V-valmis!”
Hienoisesta epävarmuudesta huolimatta mekaanikko käänsi kytkintä, ja toivoi, ettei laite kärventäisi nazorak-aivoja. Samalla hetkellä Kelvin valahti veltoksi vasten tuolia. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja tuntosarvet kääntyivät levollisesti alaspäin.
Kuului vain koneen hiljainen kohina.
”Tuota… toimiiko se?” Matoro kysyi hiljaa.
”Luulisin”, Bloszar sanoi ja katsoi silmä kovana koneen kuoressa olevaa kellotaulua. Sekunnit kuluivat, eivätkä toat voineet tehdä muuta kuin jännittää.
”Miten kauan tässä yleensä kestää?” jään toa kysyi. Hän huomasi, kuinka nazorakin tuntosarvet jäykistyivät ja alkoivat kohota ylöspäin.
”Riippuu ihan siitä, mitä hän löytää… ja miten kauan hän haluaa sitä tutkia”, Bloszar kertoi. ”Vaikka aika toimiikin muistoissa nopeammin.”
Matoro yritti näyttää rennolta, mutta toinen toa kyllä huomasi, miten tämä naputteli hermostuneena pöytää.
”Älä huoli”, Bloszar vakuutti. Aikaa oli kulunut hädin tuskin minuuttia.
”Joo… äh, meillä on vain huonoja kokemuksia… mieliseikkailuista”, Matoro selitti. ”Ettei nyt vain sat-”
Valkoisen nazorakin silmät rävähtivät auki. Kumpikin katsojista säpsähti. ”AAAAAAAAAAAAHK!”
Kelvin räjähti pystyyn tuolistaan ja riuhtaisi kypärän päästään, melkein samalla paiskaten sen lattialle. Blosz kuitenkin ehti napata keksintönsä ilmasta. ”E- ei älä! Mitä sinä-”
Bloszin katse pysähtyi nazorakin kasvoihin. Vaikka toa ei tunnistanut hyönteisten kaikkia ilmeitä, välittyi tutkijan ilmeestä silkkaa kauhua.
