Nyt on aika töihin, joka mies kun käy.
Kutsu koski miestä, sitä vain ei näy.
Aika kohta loppuu, sanat nää mä jaan.
Toiset teistä sortuu, jäädä pois ne saa.
Metsä lähellä Bio-Klaania
”Ensimmäinen sääntö hengissä pysymiseen on pysyä koko ajan liikkeessä”, Matoro aloitti. Hänellä ei ollut erityisen sotilaallinen ote. Siitä puuttui sellaista jämäkkyyttä, joka kokeneemmalla johtajalla oli. ”Nopeat jalat ja nopea äly ovat millä selvitään, kun joku ampuu teidän suuntaanne.”
Hän katsoi ryhmäänsä. Suurin osa heistä oli matoraneja. Le-matoran Defilak ei selvästi ollut kovin tottunut metsässä liikkuja, mutta oli nähnyt vaivaa peräti haarniskansa naamioimiseen. Po-matoran Dekar raahasi raskainta kantamusta. Se kuvasi erityistarvikkeita, mitä ryhmällä olisi oikeassa tilanteessa mukana. Hän näytti kärsimättömältä aloittamaan. Kaveriporukkaan selvästi kuului myös ga-matoran Bio-Master, joka oli ottanut jonkinlaisen kokeneemman roolin ohjeistaessaan muita. Matoro oli silloin tällöin Kahviossa jutellut tämän kanssa. Kahteen tusinaan mahtui myös leveähattuinen Notfun-Gus sekä Piikki, joka oli joko lyhin Matoron näkemä skakdi, tai eniten skakdilta näyttävä matoran. Tai joku tonttu. Kaikilla heistä oli siniset käsivarsinauhat erottamaan heidän vastustajistaan. Matoro ei suoraan sanottuna tuntenut suurinta osaa heistä kuin nimeltä.
Metsä oli aivan Klaanin lähellä. Jos käveli sata bioa heidän tulosuuntaansa, saapuisi kaupunkia ympäröivälle maaseudulle ja näkisi linnan. Mutta siellä puiden siimeksessä sen saattoi unohtaa hetkeksi, vaikka Lehu olikin näillä main harva ja helppokulkuinen, ainakin verrattuna pohjoisempiin korpiin. Useimmat puut olivat lehtipuita, joiden lehdistä vain sitkeimmät ja itsepäisimmät olivat jäljellä. Punaruskea oli hallitseva sävy.
”Torakoiden joukot kulkevat noin kio tästä pohjoiseen. Ne eivät vielä tiedä meistä mitään”, Mustalumi kertoi. He olivat kerääntyneet pieneen piiriin. Metsän pohja oli kurainen ja siihen sekoittui ruskeita lehtiä, joita varisi puista. Mustalumi osoitti sijainteja kartasta.
”Kerrataan suunnitelma”, hän sanoi lopulta. ”Beeäm?”
Bio-Master mietti hetken. ”Mahdollisimman lähelle, ilman että meitä nähdään. Minulla on ykkösryhmä, Gusilla on toinen. Lopussa syöksytään niiden kimppuun ennen kuin ne ehtivät järjestäytyä.”
Heillä oli kaikilla puiset aseet, mutta kaikki käsittivät, miten vaarallinen viimeinen vaihe tositilanteessa olisi.
”Entä jos meidät havaitaan liian aikaisin?” kysyi Defilak.
Matoro antoi Bio-Masterin vastata. ”Vetäydymme välittömästi”, hän sanoi. Heidän sotakoulunsa opettaja, Turaga Kyösti oli hakannut sen kyllä jokaisen päähän – että motituksessa piti käyttää metsää eikä antautua suoraan taisteluun. Piirtoheitinkuvat Raate-wahin taistelusta olivat selviä kaikille kymmenennen kerran jälkeen.
Matoro nyökkäsi. ”Oikeassa tilanteessa voi olla muita käskyjä, mutta jos ei ole, niin irti vain. Nopeita päätöksiä. Tietysti jos teemme niin tässä, niin ne toiset voittavat taistelun.”
”Eikö tositilanteessa meillä olisi enemmän ampuma-aseita?” kysyi Notfun-Gus.
”Todennäköisesti olisi”, Matoro vastasi. ”Mutta juuri niiden roolia me yritämme tässä harjoituksessa vähentää. Teemme väijytystä metsässä. Se ratkotaan viime kädessä läheltä. Se vaatii eniten hermoja. Kyöstistä on tärkeää harjoitella myös huonointa skenaariota.”
”No niin ja muistakaa”, Bio-Master vielä ohjeisti. ”Osuma torsoon niin menette makuulle ja leikitte kuollutta lopun taistelua. KAIKKI aseet tappaa.”
Todellisuudessa suurimman osan haarniska suojelisi tätä monelta osumalta, mutta oli paras harjoitella pahimman varalle. Lähitaisteluharjoitukset olivat toimineet samalla säännöllä, ja niitä oli takana jo paljon.
Niin he lähtivät liikkeelle. Matorosta oli jotenkin absurdia kulkea siinä lähimetsässä, jossa hän oli kävellyt lukemattomia kertoja, ja harjoitella aitoa, oikeaa sotaa. Hänelle sota oli aina tuonut mieleen kaupungin – puoliksi romahtaneet talot, raunioituneet kadut – eikä kaunista loppusyksyn metsää.
Taistelukosketus alkoi virheellä. Vastapuolen vartiomies Japu – he käyttivät vihreitä käsivarsinauhoja ja ruskeita ”nazorak-kypäriä” – oli ollut huolimaton eikä ollut edes huomannut hyökkääjiä ennen kuin oli liian myöhäistä. Dekar oli ”tappanut” vartijan puumiekkansa sivalluksella. Japua hirvitti kaikkein eniten ne moitteet, mitä hän tulisi turagalta saamaan sellaisesta huolimattomuudesta. Vartiossa EI SAA haaveilla, ukko aina teroitti.
Nohevat silmät ”nazorakien” puolella kuitenkin havaitsivat ykkösryhmän sattumalta. Huutoja kaikui. Vastapuolen pahamaineisen komentajan ääni kaikui selvänä, kun Suga jakeli ryhmityskäskyjä nazorak-joukoilleen. Notfun-Gus lietsoi kakkosryhmän kahta nopeampaan toimintaan, ja taistelu muodostui kammottavaksi sotkuksi. Lopulta hyökkääjien rynnäkkö pysähtyi Sugan falangiin, mikä oli ryhmittynyt siilipuolustukseen keihäiden (jotka olivat tyypillisten nazorak-pistimien pituisia) palloksi. Se oli huvennut, kun raivoisa alkurynnäkkö oli kaatanut melkein kolmanneksen ”nazorakeista.” Hyökkääjät yrittivät nyt löytää paikkoja läpi muodostelman, mutta eivät onnistuneet siinä.
Turaga Niddi istui pienen metsäaukion reunassa seuraamassa taistelua.
”Nazorakien apuvoimia tulossa vartissa!” hän kailotti. ”Ei voi jäädä rötväämään!”
Matoro katsoi taistelukenttää ja kohtasi Sugan katseen toiselta puolen. Tällä oli päättäväinen hymy, sillä mies tiesi olevansa vahvoilla ja oli ylpeä oman puolensa kestävyydestä. Heidän rintamansa piti, ja he suojasivat toisiaan erinomaisesti. ”Klaanilaiset” piirittivät falangia kahdesta suunnasta, mutta eivät edistyneet.
Todellisessa tilanteessa olisi monta tapaa murtaa sellainen muodostelma. Matoro pystyisi heittämään niitä kohti jäävallin, ja mitkä hyvänsä ampuma-aseet kävisivät sen verottamiseen. Lohrakinkin voisi kutsua tekemään ilma-iskun. Daggerthokin cocktail sinne keskelle auttaisi sekin. Mutta heillä ei ollut mitään näistä keinoista käytettävissä juuri nyt.
Matoro etsi käsiinsä Bio-Masterin. ”Mitä sanot?” hän kysyi matoranilta.
”Meidän on varmaan pakko vetäytyä”, hän myönsi. ”Alku meni kyllä hyvin.”
”Niin meni”, Matoro myönsi. Vetäytymiskäsky annettiin, ja kaksi ryhmää ottivat etäisyyttä vuorotellen. Juuri kun vaikutti siltä, että he pääsisivät irroittautumaan, Suga huusi suurella äänellä, ja koko falangi lähti rynnäkköön.
Kakkosryhmä, joka oli pitämässä perää, hermoili, ja Notfun-Gus käski perääntyä mahdollisimman nopeasti. He juoksivat pian ykkösryhmän tasalle vihollinen perässään, ja hallittu vetäytyminen romahti käsiin. Nyt syvemmällä metsässä, taistelun toinen osa alkoi. Vaikka ”nazorakeja” oli pystyssä vähemmän, ne olivat onnistuneet vastahyökkäyksessä loistavasti. Lisää väkeä kaatui maahan leikkimään kuollutta, ja ”klaanilaiset” saivat rivinsä kasaan vasta hirvittävien tappioiden jälkeen.
Matoro ei ollut aivan varma, miten saisi ryhmänsä irti tästä katastrofista. Se ei ollut sotastrategisesti paras valinta, mutta hän päätti tehdä sen, missä oli hyvä – kaatamaan vastapuolen kuninkaan. Sai kelvata. Suga johti nazorak-osastoaan ihaltavalla viileydellä ja taidolla, mutta oli varovainen, eikä puskenut niin kovaa kuin olisi kenties voinut.
Matoro käytti taistelun sotkua hyväkseen ja kapusi ketterästi suureen tammeen puumiekka hampaidensa välissä. Se antoi hänelle kriittiset kaksi sekuntia aikaa. Seurasi loikka vastapuolen osaston sivustaan ja syöksy kohti Sugaa takaoikealta. Yksi Sugan miehistä esti tien, mutta ei voinut mitään Matoron taidolle miekkamiehenä. Se kuitenkin vei kriittisen sekunnin. Kun Matoron puusäilä iskeytyi kohti Sugaa, tämä ehti juuri ja juuri torjua sen. Puinen KOPS kantautui yli taistelun, kun kepit osuivat toisiinsa.
Mustalumi ei aikaillut, vaan yritti uudelleen. Juuri silloin hänellä oli puolellaan monta etua – mitteleminen leikkimiekoilla ei haitannut hänen nopeuttaan ja tarkkuuttaan, mutta Sugan voimaan ja kestävyyteen perustuvaa etua se nakersi. Suga oli isompi kohde, eikä pelin säännöillä hänen jykevästä haarniskasta ollut sen enempää apua kuin kevyemmästäkään.
”Kuuluisa Matoro Mustalumi”, Suga sanoi. Hänellä oli päässään nahkamyssy, jossa oli jonkinlaiset ruskeat tuntosarvet.
”Kapteeni Nazorak”, Matoro vastasi ja yritti olla tiedostamatta tilanteen koomisuutta.
Se toi mieleen edellisen kerran, kun he olivat taistelleet yhtä kuolemanvakavina…
Loppukesän auringot porottivat. Kuuma hiekka tuntui jalkapohjissa. Hiki virtasi. Erotettiin jyvät akanoista, kun kamppailu vain venyi. Toien katseen kohtasivat läpi lentopalloverkon. Sugan heittokädellä ei ollut vertaistaan, mutta taistelu oli ollut pitkä ja kiivas. Kyllä Summerganon joukkoineen oli sen pelin lopulta voittanut, mutta melkoinen taistelu se oli ollut. Seuraava päivä olikin mennyt aurinkotuolissa loikoillen, kesän viime säteistä nauttien…
Matoron miekkatyö oli nopeampaa, mutta Suga pysyi sen perässä kunnioitettavasti. Hänen pitemmät kätensä kompensoivat suurempaa kohdetta. Mutta lopulta toista pienempi löysin paikan, ja Matoro onnistui iskemään terällään Sugaa suoraan kylkeen. Suga kaatui dramaattisesti parahtaen.
Mutta voitosta ei voinut nauttia pitkään. Matoro oli kääntymässä, mutta ei ollut aivan tarpeeksi nopea: lähelle päässyt Elementtirak tuikkasi häntä miekalla selkään. Se koitui myös Elementtirakin kohtaloksi, ja he kummatkin kaatuivat maahan Sugan viereen. Sellainen jalkojen myllytys oli tehnyt märästä metsäpohjasta entistä kuraisemman.
Matoron oli pakko nauraa pudotessaan siihen Sugan viereen. Hengästynyt jännitys sai viimein purkautua, kun makasi haudassa sankarivainajana.
”Olet sinä kyllä melkoisen nopea”, Sugakin nauroi. Nazorak-kypärän oli valahtanut hänen päästään.
”Tässähän me olemme kumpikin haudassa”, Matoro vastasi ja löi Sugaa kylkeen leikkimielisesti.
”Hyvää työtä, Elementtirak”, Suga huikkasi kolmannelle kaatuneelle. ”Ensi kerralla pysyt vielä itse elossa, niin kyllä sinusta tuima soturi tulee.”
Sugan menetys oli ollut kova osuma nazorakeille. Klaanilaiset olivat käyttäneet hetken – juuri oikein – ottaakseen etäisyyttä. Kumpikin osapuoli oli ottanut raskaat tappiot. Bio-Masterin johtamat sininauhat katosivat metsään, mutta voitto se ei ollut. Turaga Niddi marssi paikalle ensimmäisen taistelupaikan kaatuneiden kanssa ja hoputti myös loppuja pystyyn.
”Melkoisen lihamyllyn te kyllä teitte”, turaga huusi lähes ylpeänä. ”Ei mitään pelleilyä, vaan ihan kovaa yrittämistä! Ihan päin helvettiähän se meni, mutta asennetta on, asennetta on!”
Suga hivuttautui pystyyn muiden mukana. Hänen vaaleasta haarniskastaan näki helposti, miten mudassa mies oli. Hän auttoi toa-toverinsa ylös. Kuralumen oma, tumma haarniska teki mudasta vähemmän ilmiselvää. Olo oli märkä ja uupunut. Matoron oli pakko myöntää, että kyllä sellainenkin taistelu sai sykkeen kohoamaan miellyttävällä tavalla. Oli se paljon kiinnostavampaa kuin aiemmat miekkailutunnit.
Kyösti taputti käsiään kovaäänisesti. ”Hopi hopi tänne näin!” hän huusi niin, että metsä raikasi. Jos äijä osasi jotain, se oli komentaa.
Koko joukko, neljä tusinaa Klaanin armeijan toivoa, kerääntyi uuteen käskynjakoon. Noin puolet oli kaatunut, ja sai maksaa siitä mudalla. Parempi se kuin veri, oli joku vitsaillut. Matoro ja Suga seisoi aivan takarivissä, keskimäärin joukon pisimpien joukossa. Turaga, joka oli itseoikeutettu ”sotakoulun” johtaja, alkoi käydä tapahtumia läpi.
”Te russakoiden puoli. Surkea esitys vartiomieheltä! Japu, sinun penteleen kuhnailusi takia monta toveria olisi kuollut! Suga, olisit voinut laittaa enemmän vartioon porukkaa! Kyllä sinä tiedät nämä jutut! Sivustasihan oli ihan auki! Hemmetin hyvää taistelua kyllä, mutta alku meni teiltä aivan surkeasti. Ounas veti hyvin. Samoin Veruini. Ja Suga komentaja ei saa mennä kuolemaan! Ei vaikka mikä olisi! Vaikka kyllä tässä nyt taisi natsitorakat vetää pitemmän korren.”
Suga otti moitteet vastaan nöyrästi. Japu näytti olevan henkisen romahduksen partaalla, mutta Ounas tämän vieressä lohdutti tätä hiljaa.
”Ja te ’klaanilaiset’ sitten”, Niddi kääntyi toiseen ryhmään. ”Kyllä teillä oli ihan hyvä asenne, alkuhan meni mallikkaasti, mutta kyllä se oli aika surkea suoritus. Matoro, eihän sinulla ollut mitään otetta taistelukentästä. Mitä lie salamasotaa. Ja Gus, sinä hermoilit heti kun tilanne meni pahaksi. Ja mikä karzahni se Matoron lopetus oli, tämä on sotaa eikä mikään sirkusnäytös. Kuolit kun olit typerä. Ainoastaan Biomasterin ja Defilakin hermojen takia teistä pääsi edes niin moni elossa kotiin.”
Matoro otti haukut vastaan ja huokaisi. Olihan niissä totuutta – ei hän ollut kovinkaan hyvä johtaja, ei ainakaan Sugaan verrattava. Suoraan sanottuna Matoro ei pitänyt käskyjen antamisesta kovinkaan paljoa. Lopputulos oli ollut sen mukainen.
Käytiin läpi vielä joitakin asioita yksityiskohtaisemmin. Kyösti nosti esiin monia yksittäisiä tilanteita, joita sitten avattiin ja joista opittiin. Puhuttiin siitä, miten epäonnistumisia olisi voinut korjata. Kyöstin tyyli oli haukkua ensin maan rakoon ja sitten antaa ihan järkeviä ohjeita. Kyllä hänellä oli ihan oikeaa ja hyödyllistä sotakokemusta, Matoro myönsi, vaikka erityisen mukava opettaja hän ei ollut. Suga oli toiminut jo jonkin aikaa yhtenä opettajana, mutta Matoro oli mukana tällaisessa harjoituksessa ensimmäistä kertaa, jonkinlaisena vierailevana opettajana.
”No niin, eiköhän pojat syödä sitten”, Niddi julisti viimein. ”Sieltä tuotiin juuri tynnöri soppaa, että mars mars murkinalle. Ja pysykää ilmasuojassa! Jatkamme tunnin kuluttua!”
Ryvettyneitä klaanilaisia ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Kaksi toaa olivat löytäneet paikan hyvin paksun saarnen juurilta. He istuivat sen juurien välissä ja lusikoivat haaleaa keittoa, missä oli juureksia ja kalaa.
”Tästä olisi puoli tuntia Klaaniin syömään”, Matoro mietti maistellessaan laihaa soppaa.
”Parempi totuttaa heitä korpisotaan”, Suga sanoi ja ryysti kulhostaan hyvällä ruokahalulla. Noin ison miehen käsissä lautanen näytti onnettoman pieneltä. Onneksi sai santsia. He katselivat miten suurin osa ”sotilaista” oli jakautunut pienempiin ryhmiin ruokailemaan, kukin jonkun puun juurella. Syksyisen lehtikaton alta mikään liituritorakka ei heitä huomaisi, vaikka sitä uhkaa ei niin etelässä oikeasti ollutkaan.
”Siitä on ikuisuus, kun olemme voineet viimeksi puhua kunnolla”, Matoro hymyili hieman. Metsä kaartui heidän yllään ja tuoksui raikkaalta.
”Itse kukin on tainnut olla aika kiireinen”, Suga vastasi. ”Minulla on ollut kädet täynnä työtä puolustuksiemme kanssa.”
”Niin, ymmärsin että olet ihan esikuntahommissa. Se kyllä sopii sinulle.”
”Näin on päätetty, kyllä”, Suga totesi. ”Alustavasti voin keskittyä juuri tähän – kouluttamiseen, valmistautumiseen. Toki toisinaan halajan tositoimiin, mutta minä olen tässä hyvä – ja jos se parantaa muiden mahdollisuuksia, niin koen onnistuneeni. Tositoimien aika koittaa vielä, ennemmin tai myöhemmin.”
Matorolla oli ollut kovin kiire sinne, rintamalle tekemään rohkeita iskuja nazorakeja vastaan. Hänestä tuntui siltä, että häntä oli ehkä toistuvasti ohjattu vähemmän vaarallisiin tehtäviin… mutta ehkä se ei ollut niin huono asia. Ainakin metsässä rämpiminen oli hohdokkaampaa kuin vankkureiden ajaminen. Tositoimien aika koittaisi vielä hänellekin, ennemmin tai myöhemmin.
Uutiset Ompun kaatumisesta ja Troopperin katoamisesta oli otettu Klaanissa vastaan synkin mielin, mutta kyllä Matoro nykyään ymmärsi, ettei asiaa parantaisi impulsiivinen toiminta. Kyllä heillä oli tarpeeksi väkeä Lehussa, että jos Troopperi voitaisiin pelastaan, tämä kyllä löydettäisiin. Ei sota aina kaipaa yhtä miestä, vaikka se yksi mies olisi miten rohkea, taidokas ja komea hyvänsä.
Hiljaiseksi se silti sai hänet. Pitikö seuraavaksi totuttautua siihen, että koska vain saattaisi menettää lisää ystäviä sodan jalkoihin? Toivottavasti Troopperi selviäisi, hän mietti hiljaa, mutta kovin moni ei siitä puhunut. Sankarivainajien muistomerkki kaupungilla hohkasi kynttilöiden ja valokivien leimussa.
”Pistää aika hiljaiseksi”, Matoro sanoi lopulta.
”Niin mikä?”
”Ajatus tästä porukasta oikeassa taistelussa.”
Suga oli hetken hiljaa ja vain katseli Matoron tavoin. Suurin osa osastosta oli matoraneja… kuten hänkin oli ollut Metru Nuilla.
Hänellä ei ollut paljoakaan muistoja varhaisista matoran-vuosistaan Metru Nuilla ja ajan kuluessa ne harvat muistikuvat, menneisyyden välähdykset ja unet sekoittuivat jonkinlaiseksi massaksi, josta yksityiskohtia ja tapahtumien kronologiaa, puhumattakaan siitä, olivatko ne oikeasti edes tapahtuneet, oli aina vain vaikeampi erotella. Tie, joka oli vienyt Sugan matoranista toaksi, alkoi tarkkojen muistojen näkökulmasta olla lähes saavuttamattomissa; sen Suga kuitenkin muisti, että sotaan liittyminen oli lopulta ollut valinta. Valinta, joka voisi jonkun mielestä kertoa äärimmäisestä urheudesta. Se kertoi kenties myös pelosta ja pienuudesta: irtautumisen vaikeudesta ja kyvyttömyydestä valita jokin toinen tie, kuin se, mihin ympäristö ohjasi. Sugasta tuntui usein siltä, että hän oli vain ajelehtinut lastuna valintojen valtameressä aina Klaaniin rantautumiseensa asti; vasta siellä hän oli löytänyt kyvyn valita itse kaarnalaivansa suunta. Suga ei voinut olla pohtimatta, mitä heidän matoran-reservinsä päässä liikkui.
”Niin… On selvää, että suuri osa heistä…”
Suga aloitti hiljaisuuden jälkeen ja vaikeni jälleen äkisti, varoen sanomasta mitään harkitsematonta.
”Niinkö surkeat mahdollisuudet?” Matoro kysyi yhtä varovaisesti. Heidän keskustelua varmasti kuunneltiin, ainakin puolella korvalla.
”En sanoisi niinkään.” Suga ei hymyillyt, mutta ei myöskään kuulostanut erityisen synkältä. Skenaariot vilistivät ja taistelut aaltoilivat mielen teatterin lavalla Sugan päässä, sumentamatta kuitenkaan mietteliään toan määrätietoisuutta ja himmentämättä sitä toivoa, jonka saattoi nähdä loistavan tämän silmistä äänensävyn näennäisestä vakavuudesta huolimatta. Toivoton ei asetelma Sugan mielestä ollut, vaikka tämän sydäntä varjostikin raskas ymmärrys siitä, ettei paraskaan realistisesti kuviteltavissa oleva lopputulos syntyisi ilman valtavaa murhetta ja tragediaa, joka jättäisi ikuiset arvet jokaiseen osalliseen – voittajia eli ei.
Toviksi mietteisiinsä uppoutunut toa havahtui pian nykyhetkeen ja jatkoi, kääntäen katseensa Matoroa kohti.
”Tulikaste kohtelee yksilöitä niin eri tavoin… Aivan varmasti osa, jopa enemmistö, lamaantuu aluksi täysin. Osa menettää toimintakykynsä pitkäksikin aikaa, mutta osa kykenee kasaamaan itsensä nopeasti ja menemään ikäänkuin… selviytymistilaan.” Suga kuin kertasi Sotilaan käsikirjaa ja jatkoi vielä, hieman jo innostuen:
”Kuitenkin, tässä äärimmäisessä tilanteessa, jossa kuolemanpelko, adrenaliini ja selviytymisvaisto saavat otteen ja aistit terävöityvät, yksilö voi kyetä mitä ihmeellisimpiin tekoihin. Kunhan vain uskoo itseensä ja koko joukkoon. Siinä on meidän voimavaramme.”
Suga uskalsi jo hieman hymyillä Matoron suuntaan.
”Niin, ovathan nuo tunteet vanhoja tuttuja”, Matoro naurahti kuivasti. ”Minä olen melkein tahallani jahdannut sellaisia tilanteita, niitä kuolemanvaaroja… tai kai se vähän kuuluukin Toan työnkuvaan, että hankkiutuu vaaroihin, ettei muiden tarvitsisi.”
”Olen saattanut huomata sinulla olevan noita taipumuksia. Kutsuttakoon sitä terveeksi seikkailunhaluksi ja toisaalta ammattitaidoksi!” Suga hörähti, sillä hänen mieleensä tulvahti kosolti jännityksentäyteisiä muistoja kaksikon yhteisiltä tehtäviltä, joita oli aina mukava muistella takkatulen loimussa hyvän juoman kanssa – aina toisinaan yksityiskohtia hieman väritellen.
”Olen yrittänyt rauhoittua vähän”, Matoro myönsi. ”Ettei tulisi tehtyä mitään typerää. Emme tainneet edes harkita ennen Xialle menemistä, miten vaarallinen sekin tehtävä oli. Se oli kuitenkin linnoituksellinen Varjotun korstoja…” Kun hän mietti Xian tovereitaan, kääntyi ajatus pakosti niihin, jotka eivät olleet enää paikalla.
”Itseluottamus on puoli onnistumista”, Suga sanaili. ”Olihan se aika tyhmänrohkeaa, kyllä minäkin sen myönnän. Mutta jotenkin siitä vain selvittiin. Siitä, ja zyglakeista, ja jopa Makuta Abzumosta…”
Zyglak-sotureista Abzumoon ja sinihohtoiseen hulluuteen. Kovin paljoa aikaa ei ollut välissä, ja silti se tuntui ikuisuudelta.
”Kuulin tosiaan Kapuran lähdöstä”, Suga jatkoi hieman vaitonaisesti. ”Kohtalo varjelkoon häntä missä ikinä hän meneekään. Kapuraa ja Killjoyta, molempia.”
”Niin”, Matoro sanoi hiljaa, muttei oikein osannut sanoa mitään. Hän vain katseli soppakulhonsa yli metsään.
”No, joka tapauksessa olet aivan oikeassa”, Suga herätti toverinsa ajatuksista. ”Jos suurempi osa heistä olisi kokeneita toa-sotureita, niin soveltuvuus erilaisiin tehtävätyyppeihin olisi huomattavasti helpompaa arvioida, ja aika huoletta voisimme heidät taisteluunkin laittaa. Tämä porukka vaatii meiltä kuitenkin hieman enemmän!” Suga silmäili harjoitusaluetta ja hieroi hajamielisesti partaansa.
”Metru Nuin sodassa oletus tuntui vain olevan, että kyllähän Toat nyt pärjäävät…” Matoro sanoi. ”Toivottavasti saamme heidät edes ymmärtämään, millaiseen vaaraan ovat itsensä laittamassa, jos ei muuta.”
”Mm”, Suga nyökkäsi. ”Meidän täytyy saada mahdollisimman hyvä yleiskuva siitä, miten nämä reagoivat painetilanteisiin. Löytää ne, jotka todennäköisimmin kestävät taistelustressiä ja toisaalta ne, jotka ovat muutoin äärimmäisen kyvykkäitä suorittamaan esimerkiksi tukitehtäviä, mutta eivät välttämättä sovellu suoraan toimintaan… ainakaan ideaalitilanteessa.” Suga päätti mutinansa huokaukseen. Vaikka suunnittelu edesauttoi menestystä itse taistelussa, oli kuitenkin todennäköistä, ettei kaikki tulisi kuitenkaan menemään suunnitelman mukaan.
”Ja Metru Nuilla oli tietysti vähän se huijaus, että Lhikanilla oli myös vahki-armeija… olemaan sitä tykinruokaa, mitä meillä ei ole”, Matoro sanoi kuivasti.
”Niin, sitä meillä ei ole ellei Kenraali Killjoy jonakin päivänä onnistu aikomuksessaan”, Suga naurahti. ”Mutta ei Allianssinkaan leivissä ole samanlaista hirvitysten kirjoa kuin silloin Metru Nuilla – nazorakien kaikesta mahdista huolimatta sotamme on, hmm, skaalaltaan pienempi. Uskon, että meillä yksittäisillä toilla on siinä lopulta enemmän merkitystä kuin Metru Nuilla.”
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Minulla on todella voimakas muistikuva – taisin puhua tästä joskus – siitä miltä ensimmäistä kertaa tykistökeskitykseen joutuminen tuntui Ga-Metrun taisteluissa. Vastapuolella oli niin valtavasti tulivoimaa, että aika pieneksihän Toa siinä itsensä tunsi, kaikesta huolimatta. Jo sen sodan mittakaava oli aivan musertava. Täällä kotona… kaikki nazorakien tulivoima kalpenee tämän metsän koon rinnalla.”
”Meidän oma sotamme käydään korpien ja peltojen lomassa niin pitkään kuin mahdollista”, Suga sanoi. ”Meidän täytyy säilyttää liikkuvuus, koska asemasotaa emme voita.”
”Onneksi meillä on kuitenkin aika monta toaa, tai muuta jotka ovat niin sanotusti alalla”, Matoro sanoi. ”Ymmärsin, että tämän meidän porukan tehtävät olisi enemmän juuri kaikessa vähän epäsuoremmassa… tai linnakkeen puolustuksessa, jos se menee siihen asti. Kuulemani mukaan rintamalla ovat pyrkineet aina laittamaan ainakin yhden kokeneemman toan joka ryhmään. Lantrattuja toa-tiimejä…”
”Toivottavasti baarimestari osaa asiansa!” Suga totesi hymähtäen varsin osuvalle ilmaisulle ja jatkoi:
”Laadukas perustason taistelutekniikoiden harjoittelu antanee tosiaan kohtalaiset lähtökohdat, etenkin jos ryhmien johtajat osaavat lukea alaisiaan. Heikompikin soturi voi pudottaa kenet tahansa hyvällä laukauksella. Kaiken keskiössä on meidän kykymme löytää oikeat sijoituspaikat oikeille taistelijoille! Kun jokaisesta saadaan tilanteeseen nähden paras suoritus irti ja näissä harjoituksissa hiotusta yhteistyöstä edes osa kantaa tositilanteeseen asti, niin…” Suga hiljeni, ikäänkuin varoen antamasta liian leväperäistä arviota Klaanin mahdollisuuksista.
Myös huomattavan heikoista lähtökohdista voitettuja taisteluja nähnyt partasuu ei epäillyt joukkonsa, saati koko Klaanin, kykyjä puolustustaistelussa, mutta siinä missä Suga ei koskaan halunnut luoda tappiomielialaa, ei tämä myöskään realistisesti odottaisi kaikkien kokemattomien matoranien ja Klaanin eliittitaistelijoiden varjoon jääneiden toa-soturien selviytyvän tulevista koitoksista hengissä. Varman voiton julistaminen tässä tilanteessa tuntuisi hieman sankarivainajien ruumiiden päällä hyppimiseltä. Suga ymmärsi komentajan vastuun ja roolin tehdä yksilöiden kannalta myös ikäviä päätöksiä, mutta hän ei sydämessään kestänyt ajatusta lihamuureista ja tykinruoasta. Se oli nazorakien heiniä.
”Niin siis muistatko sinä Lhikanin Sotilaan käsikirjan suurin piirtein ulkoa? Tai ainakin se kuulostaa siltä…” Matoro kysyi toden totta hieman kummastuneena.
Kirja ei teknisesti ottaen ollut Lhikanin kirjoittama, mutta se oli ollut Metru Nuin Toa-armeijan ensisijainen opetusmateriaali ja laitettu Toa-Kenraali Lhikanin nimiin, yhtä kaikki. Matoron oli myönnettävä, että hän huomasi Sugan muuttuneen. Olihan tämä aina ollut… noh, sotilaallinen, mutta uusi sota-Suga tuntui entistäkin analyyttisemmältä.
”Se saattaa olla minulla edelleen pöytälaatikossa…” Suga vastasi naurahtaen. Metru Nuin sodan aikainen opus sisälsi kosolti käyttökelpoista materiaalia matalan kynnyksen sotilaskoulutukseen, jossa kokemattomalle osastolle pitäisi verrattain lyhyessä ajassa kouluttaa taisteluteknisiä perustaitoja ja toisaalta silkkaa selviytymistä ja toimintaa painetilanteissa – joista koulutettavilla ei ollut mitään kokemusta. Pian selviäisi, kuinka hyvin legendaarisen Lhikanin opit valmistavat kokemattoman osaston sodan näyttämölle aivan eri olosuhteisiin.
Ruokatauko alkoi olla jo sen myöhemmällä puolella. Jälkiruoaksi oli onneksi saatu puolukka-kaurapatukoita. Pienen metsätilkun täytti rauhallinen puheensorina. Kyöstikin kertoi parille alokkaalleen jotakin lennokasta juttua, jolla ei ollut mitään tekemistä koulutuksen kanssa.
”Ei taida olla sekavampaa joukkoa organisoida kun mitä meidän klaani on”, Matoro mietti. ”Taidat tosissasi uskoa, että voimme oikeasti selvitä tästä sodasta… noh, kunnialla?” Hän ajatteli ensin ”selvitä tästä sodasta” ylipäänsä, mutta ei halunnut kuulostaa liian pessimistiseltä. Hän havahtui itsekin tilanteen ironiaan – joskus hän olisi varmasti uskonut täysin sokeasti, että totta kai Klaani voittaa sodan. Nyt, kun siellä sodassa oli jälleen kerran sisällä, ja tajusi miten vähän saattoi tehdä itse, oli äkkiä vaikeampi olla niin itsevarma.
Jossain toisessa maailmassa hän olisi palannut Metru Nuilta kolmen Nimdan sirun kanssa, ja sotahuolet olisivat olleet sillä ratkotut. Sininen tuli olisi saanut polttaa nazorak-imperiumin armeijat ja aseet. Tai vain vapauttaa heidät heidän kenraaleistaan ja muista, niin kuin Kelvin oli haaveillut. Oliko hän Nimda kourassaan edes ajatellut mitään muuta keinoa voittaa viholliset kuin tuhota nämä? Kaikki, mitä kuviteltavissa oli, eikä hän ollut osannut keksiä muuta…
”Selvitä.” Loistava sanavalinta! Suga ajatteli mielessään. Suuren mittakaavan konflikteissa voittamisen & selviämisen suhde ei aina ole täysin mutkaton.
”Uskon, että voimme selvitä – ja selviämmekin – tästä sodasta.” Suga vastasi, yrittäen kuulostaa vakuuttavalta ja kannustavalta olematta kuitenkaan liian hilpeä. Hinta tulisi olemaan joka tapauksessa kova. Se vaatisi heiltä kaikilta, osasto osastolta, yksilö yksilöltä, venymistä myös silloin, kun keho ja pään sisäiset äänet huutavat kuorossa tuskasta ja käskevät vain luovuttaa, lopettaa ja antaa pimeyden laskeutua, suoden siinä hetkessä kenties jopa lohdulliselta tuntuvan levon, unohduksen ja lopullisen poispääsyn. Se, joka kerran kykenisi hiljentämään nuo äänet vaikka vain hetkeksi kerrallaan ja tilanteesta riippuen etenemään, nousemaan, taistelemaan tai joskus vain makaamaan paikoillaan, tajuissaan pysyen, vielä hetken pidempään, olisi vahva soturi.
”On tietysti selvää, että kaikki eivät tästä selviä ja kuten todettu, oli jokainen yksilö huolellisesti etukäteen arvioitu eli ei, vasta tulikaste ja todellinen painetila, jota emme harjoituksissa voi tietenkään koskaan täysin jäljitellä, näyttää mihin meistä kaikista on.”
Suga huomasi jälleen siteeraavansa Sotilaan käsikirjaa, tällä kertaa Lhikanin jälkisanoja, ja yritti vaihtaa lennosta hieman omaehtoisempaan ilmaisuun.
”Jos kuitenkin saamme hiottua enemmistön perustaidot kohtuulliselle tasolle ja ennen kaikkea luotua uskoa ja valmistettua tämän porukan henkisesti mahdollisimman kestäväksi ja toisiinsa luottavaksi, niin… Kyllä. Minä uskon, että meiltä löytyy tarvittava resilienssi.” Resilienssi… käyttikö Lhikan täsmälleen samaa ilmaisua?
”Kun jokainen antaa kaikkensa, huolehtii myös toverista ja tekee parhaansa sen puolesta, että hänkin onnistuu, niin…” Suga henkäisi viimeisen sanan sisäänpäin, varoen jälleen antamasta liian yksiselitteistä arviota lopputuloksesta. Selviytyminen. Voittaminen.
Matoron piti pureskella kuulemaansa hetki. Suga oli hieman kuuluisa taipumuksestaan muuttaa yksinkertainenkin puheenvuoro palopuheeksi.
”Ainakin varmuutesi tuntuu tarttuvalta, vaikka tuota jargonia voisi vähentää…” Matoro hymähti. ”Tuntuu kuin olisit sujahtanut tähän uuteen rooliin jotenkin todella luontevasti.”
”Niin kaiketi on”, Suga mietti. ”Muistan, kun ajattelin kesällä, että tämä sota – no, silloin kyse oli vain alkavasta konfliktista – toi mukanaan eräänlaisen tarkoituksenmukaisuuden. Minä koen olevani hyvä sodan töissä, ja velvollisuuteen vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Taistelun pauhu saa esiin huonoimmat puolemme, mutta myös parhaat puolemme. Minusta siinä on jotakin arvokasta, kaikesta tragediasta huolimatta.”
”Niin. Vanhoissa opeissa on totuutta”, Suga vastasi.
Matoro oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten.
”Tämä aamu sai minut kyllä tajuamaan, etten ole kyllä koskaan ollut kamalan hyvä johtamaan tai inspiroimaan muita, muuten kuin käytännön esimerkillä, kai. Ehkä useimmat meistä toista ovat enemmän sotilaita kuin upseereita…”
Suga oli jo aikeissa taputtaa Matoroa olkapäälle jykevällä kämmenellään, mutta havahtui toimenpiteen riskeihin aterioinnin yhteydessä varsin nopeasti ja tyytyi jatkamaan ilman suurempaa elehdintää.
”Totta. Toisaalta juuri tuo esimerkillä johtaminen on arvokasta; palopuheita voi kuka tahansa harjoitella peilin edessä, mutta tositilanteessa niille ei ole enää sijaa. Puheilla voi sytyttää sotureidemme sydämien liekit, mutta vain todellinen esimerkki kentällä pitää tulta yllä. Sen sinä, arvoisa Mustalumi, kyllä osaat! Olen sen monta kertaa itsekin nähnyt!” Sugan sanat tulivat sydämestä, sillä olihan kaksikon yhteinen operaatiohistoria Klaanissa jo varsin mittava.
”En tietenkään tarkoita, että komentajan pitäisi tunkea itsensä etulinjaan kuolemaan…” Suga kiirehti vielä lisäämään, sillä palaute päättyneestä harjoitteesta oli yhä tuoreena mielessä.
”No niin just”, Matoro naurahti muka loukkaantuneena. ”Jos mietin sitä ihan vakavasti, ehkä siinä on sellainen tunne, ettei halua vain ohjata muita taisteluun ja olla itse turvassa… kai siitä pitää vain opetella pois sodassa. Onneksi suuremman osan johtamisesta voi jättää teille joilta se tulee luontevammin.”
”Niin… Linjojen takaa johtaminen ja strategiointi on toki tärkeää, mutta se kysyy hyvin erilaista vahvuutta.” Suga ymmärsi täysin, mitä Matoro sanoillaan tarkoitti. Tilannekuvaa oli mahdollista muodostaa pidemmänkin välimatkan päästä, mutta Sotilaan käsikirjassakin sivuttu taistelun todellinen momentum oli aistittavissa vain toiminnan ytimessä. Ja ehkä molempien jään toien vahvuudet tosiaan olivat edestä johtamisessa; tämä heille asetettujen roolien ja toisaalta omien vaistojen välillä tasapainoilu olisi eittämättä haaste molemmille.
”En halua olla… sanotaan vaikka, että päsmäröimässä taistelukentälläkään, mutta kun tuomme oman operatiivisen panoksemme ja samalla edesauttamme myös muun ryhmän onnistumista esimerkillämme, niin joukko on yhtäkkiä paljon enemmän kuin vain osiensa summa!” Suga jatkoi ja virnisteli; ”enemmän kuin osiensa summa” -heitto oli joukkoa motivoivan palopuherepertuaarin ilmeisintä osastoa, mutta se kuvasi ilmiötä täydellisesti.
Sugan usko Klaanin selviytymismahdollisuuksiin piili yksinkertaisessa filosofiassa, joka ei edellyttänyt pohjatonta eliittisoturituotantoa: jokaiselle taistelijalle oli löydettävä rooli, jossa tällä oli mahdollisuus onnistua osaamistasonsa ja ominaisuuksiensa puitteissa. Kun joukko on henkisesti vahva ja yhtenäinen, yksilö tekee kaikkensa sen puolesta, että myös toveri vieressä onnistuu. Ja kun koko joukko ajattelee näin, rooliin ja asemaan katsomatta, se on vahva ja sitkeä.
Metru Nuin sotaan Suga oli päätynyt. Se oli muovannut pohjan sille tiedolle ja taidolle, jota kookas jään toa nyt parhaansa mukaan jakoi kotiaan puolustaville uusille taistelijoille. Tähän tulevaan taisteluun Suga ei kuitenkaan vain päätynyt ja ajelehtinut; tämä oli selvä valinta. Hän ei kohottaisi miekkaansa Klaanin puolesta vain oman turvallisuutensa tähden, vaan suojellakseen jotain suurempaa ja merkityksellistä, jota oli vaikea pukea sanoiksi niin, että sanat tekisivät tunteelle oikeutta. Suga tiesi, että tekisi kaikkensa selvitäkseen itsekin taistelusta hengissä; elämänjano voittaisi epätoivon. Samanaikaisesti selkeyttä ja rauhaa Sugan ajatuksiin ja sydämeen toi tieto siitä, että täällä myös kaatumisella olisi jokin merkitys ja annettu uhri auttaisi saavuttamaan jotakin. Selviytyminen.
”Matoro, meillä on kaikki avaimet saada tästä suorituskykyinen joukko. Pidetään huolta näistä ja pysytään itsekin… jos ei turvassa, niin ainakin elossa!”
Jos se Sugasta olisi kiinni, ei hän antaisi Mustalumenkaan kaatua.
”Jos ei turvassa, niin ainakin elossa”, Matoro toisti mietteliäänä. ”Se on ihan hyvä tavoite. Mennään sillä.”
”Sovittu!” Suga julisti ja havahtui samalla kasvaneeseen liikehdintään heidän ympärillään; ruoka oli nautittu ja harjoittelun oli määrä jatkua. Kyösti ei antanut armoa alokkaille – tai muillekaan.
”Johtajien ruokatauot eivät ole sen pidempiä kuin muillakaan, joten meidän täytynee siirtyä takaisin riviin, Mustalumi hyvä!”
Matoro Mustalumi huokaisi syvään. Hän oli lykännyt tätä aivan liian pitkään.
Oli keskipäivä. Taivas oli harmaa, mutta se avautui aurinkojen korkeudella. Valo kultasi Suuren Hengen temppelin koristeelliset tornihuiput. Temppeli oli hänelle tuttu, totta kai, mutta se ei ollut tänään hänen määränpäänsä.
Hän oli yrittänyt käydä läpi kaikkia niitä asioita, joita ei ollut pystynyt hoitamaan viime aikoina. Tavannut ystäviä ja tehnyt tavallisia asioita. Olipa hän saanut tekemistä myös Kyöstin sotakoululta vierailevana miekkailunopettajana. Sen tärkeämpiin toimiin hän ei ollut vielä päässyt. Oli vielä liian monta solmimatonta lankaa ja arkaa haavaa, että hän voisi omistautua täysin voimin Bio-Klaanille.
Moni tervehti häntä iloisesti. Hän vilkutteli takaisin ylimalkaisesti. Matoro oli jäänyt vain katselemaan aukiolle temppeliä ja väkeä, joka kulki siellä asioillaan. Hän kokeili taskuaan kuin varmistuakseen, että kultainen kello oli yhä siellä. Se ei säteillyt jatkuvaa olemusta niin kuin Nimda oli tehnyt, vaikka silläkin kyllä oli oma, kummallinen auransa, jonka saattoi tuntea yksin omissa ajatuksissaan.
Hän oli käynyt läpi viimeisen keskustelunsa Kapuran kanssa monta kertaa. Miten hän ei muka ollut tajunnut, että Kapura valmisteli lähtöään? Matoro, olet ääliö. Yhtä kaikki, hän oli perinyt kellon – ja sen myötä Kapuran velvollisuudet.
”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Nimdan sykli pyöri, ja se halusi hänet Kapuran rooliin. Varoittajaksi.
”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
Kyse ei ollut siitä, että Matoro ei olisi tiennyt sen olevan oikea polku. Hän vain pelkäsi Oraakkelin kohtaamista uudelleen. Hän häpesi edellistä tapaamistaan vieläkin. Lähteä niin vain pois miehen luota, joka todellisuudessa halusi vain auttaa? Mutta Oraakkelin katse tuntui Matorosta suunnattoman vaativalta, sellaiselta joka porautui läpi haarniskan suoraan sieluun ja näki hänen jokaisen heikkoutensa. Kyllä hän tähän luotti, syvästikin. Taistelukentän yhteys kantoi usein läpi elämän. He olivat selviytyneet Arkkienkelistäkin yhdessä.
Mutta ei se tehnyt kohtaamisesta yhtään sen helpompaa.
Toa käveli hitaasti ohi Tuliadoriumin ja katseli sen naapurissa olevaa yksinkertaista, kolmioista rakentuvaa Isä Athin rukoushuonetta. Taisteluun meneminen olisi ollut helpompaa, hän huokaisi syvään, keräsi rohkeutensa ja asteli sisään.
Matoron täytyi kumartua mahtuakseen temppelin sisälle. Harvoin hän enää tunsi samalla tavalla, kuinka kokoero matoranin ja toan välillä muutti näkökulmaa maailmaan. Jollain tavalla se tuntui myös tarkoitukselliselta — tähän pyhättöön ei ollut mahdollista astua rinta rottingilla ja täydessä pituudessaan, jos oli suuri ja mahtava. Se pakotti nöyristymään ja kumartumaan.
Sisällä lämmin suitsukkeiden savu toivotti hänet tervetulleeksi. Athin alttarin edustalla rukousmatolla istui koruttomassa kaavussa matoralainen, jonka jäänsininen Pakari oli suunnattu alttaria kohti. Huoneen reunoilla istuskeli muutamia muita athisteja. Yksi toisteli mantraa rukousnauhaa sivellen, toinen pyyhki pölyjä.
Matoro ei ollut varma, miten avata tätä keskustelua, joten hän vain odotti. Koska kukaan läsnäolija ei vaikuttanut vastustavan, hän istui alas jonkin matkan päähän rukoilevasta Oraakkelista. Tämän meditaation keskeyttäminen ei tuntunut oikealta, joten Matoro vain odotti. Hänen katseensa vaelteli hiekkakivisissä seinissä ja koruttomissa kaiverruksissa. Kalvakka valo pilvipeitteen läpi siivilöityi temppelin ohuista kattoikkunoista.
Oli mahdotonta sanoa, kauanko kesti odotellessa. Matoro pysähtyi vain kuuntelemaan hengitystään. Toain tapa oli meditoida luonnonvoimien keskellä, ei rakennetuissa taloissa, mutta se oli Matorosta silti sielua rauhoittava paikka. Oli kuin aika olisi pysähtynyt hyväksi toviksi.
Lopulta vaaleansininen Pakari kääntyi hitaasti häntä kohti, ja häntä katsottiin raukealla katseella.
”Hei”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Tuota, voimmeko puhua?”
”Voimme”, Oraakkelin vanha ääni sanoi. Matoran ei kääntynyt vielä täysin Matoroa kohti. ”Siitä onkin hetki, Matoro Mustalumi.”
”Tiedän, että kielsit minua pyytelemästä anteeksi”, Matoro aloitti. ”Mutta ehkä kuitenkin pyydän anteeksi siitä viime kerrasta.”
Oraakkeli nyökkäsi hiljaa.
”Ehkäpä myös minun on paikallaan pahoitella. Seison sen takana, mitä sinulle ehdotin, mutta selvästi ei ollut vielä oikea hetki.”
Matoro huokaisi syvään. Viisarit olivat ehtineet kulkemaan monta kierrosta sen jälkeen.
”Niin. Kello on nyt minun vastuullani. Haluaisin palata siihen, mitä yritit sanoa viime kerralla.”
Oraakkeli kääntyili katselemaan muita temppelin athisteja. Sitten hän käänsi koko rintamasuuntansa Matoroa kohti. Oraakkelin vaativan katseen näkeminen ei voinut olla aiheuttamatta pientä pistoa hänen sydämessään. Hän oli vältellyt tätä keskustelua viikkoja.
”Kannatko sitä mukanasi?” Oraakkeli sanoi hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
Matoro nyökkäsi.
”Voinko nähdä sen?”
Kello oli tumman rintapanssarin samassa taskussa, jossa Beeta, Epsilon ja Delta olivat asuneet vuoron perään. Matoro veti kultaisen taskunauriin esiin. Se näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta yhä kauniilta. Kello oli ohuella ketjulla kiinni toan haarniskassa, mutta sen kiinnityksen sai avattua helposti.
”En tiedä, tunsitko Kapuraa”, Matoro sanoi. ”Mutta hän jätti kellon minulle ennen lähtöään. Olen jokseenkin perillä siitä, miten se toimii.”
Oraakkeli ojensi kätensä.
Matoro epäröi aivan pienen hetken ennen kuin ojensi kellon Oraakkelin käteen. Oraakkeli otti pienen esineen vastaan, ja pyöritteli sitä kädessään. Vanhuksen ilme oli mitäänsanomaton, kuin esine ei sellaisenaan merkitsisi hänelle kovin paljoa. Pienen valkoisen peukalon liike avasi kellotaulun esiin… kuten myös ne kasvot, jotka hymyilivät sen sisäkannessa.
Matoro piti kasvonsa peruslukemilla. Yritys ei ollut kovin hyvä. Oraakkeli katsoi piinaavan pitkään kellotaulua ja sen pysähtyneitä viisareita, sekä kokeili varoen sormillaan liikutella niitä. Sitten hän lähes hajamielisesti nosti katseensa Xenin kuvaan, kohotti kulmaansa ja katsoi Matoroa.
Ei ehkä edes vaatien selitystä, vaan juuri sellaisella katseella, joka tiesi.
Matoro oli ehtinyt miettiä useamman huonon selityksen vastuusta tai muistutuksesta tai Metru Nuin opeista kiertääkseen sen, että oli laittanut Xenin kelloon ainoastaan siksi, että halusi pitää valokuvaa mukanaan ja turvassa, ja sen pitämisessä kellossa oli tiettyä runollisuutta. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.
”Tuota… jos asetat sen kello kuuteen”, Matoro meni hieman vaivaantuneesti eteenpäin. ”… ja väännät tuntiviisaria ympäri koko taulun, se avautuu.”
Matoro ei ollut avannut sitä kovin montaa kertaa. Sen sisällä olevaan pimeyteen katsominen huimasi.
Oraakkeli kokeili hyvin varoen siirtää tuntiviisaria. Mekanismi raksutti. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, naksautti kannen hätäisesti kiinni ja ojensi kellon takaisin Matorolle.
”Ehkä myöhemmin. Tiedätkö sinä mitään muuta sen toiminnasta?”
”Ystäväni oli sulkenut Deltan kelloon, eivätkä… mitkään olleet sitä sieltä löytäneet vuosikymmeniin”, Matoro kertoi. ”Hän kertoi, että kelloon laitetun esineen voi saada sieltä ainoastaan, jos sen sinne laittanut haluaa niin.”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuulostaa siltä, mitä minäkin olen kuullut. Osasiko ystäväsi kertoa mitään sen alkuperästä?”
”Suoraan sanottuna toivoin, että sinä osaisit kertoa siitä jotakin. Hän ei tiennyt tai ei kertonut.”
Ehkä ei ollut kovin tärkeää mainita sitä kania.
Oraakkeli vilkaisi temppelissä olevia nuorempia athisteja. Toisen heistä kanssa heidän katseensa kohtasivat. Hieman hermostunut nuorempi matoralainen antoi kunnioittavan nyökkäyksen, ja Oraakkeli nyökkäsi takaisin.
”Tahtoisitko lähteä kävelylle?” Oraakkeli sanoi hieman kovempaa.
”Siellä on kaunis päivä”, Matoro nyökkäsi. Ja siellä olisi tilavampi hengittää kuin tässä ahtaassa temppelissä, hän ajatteli.
Tummanharmaa kaapu suoristui Oraakkelin noustessa seisomaan. Hän nyökkäsi kunnioittavasti temppelin muille matoralaisille, ja asteli oviaukosta valkeaan syyspäivään. Noustessaan ylös Matoro havahtui vielä siihen, että alttarin takana olevasta oviaukosta häntä tervehti vanhan naisen hymy ja sokea katse. Matoro tervehti Pyhää Äitiä kunnioittavasti nyökäten sekä seurasi Oraakkelia. Vasta hetki myöhemmin Matoro tajusi, että oli tervehtinyt nyökkäyksellä sokeaa, ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Ellei vanha papitar ollut sitten jollakin tavalla aistinut hänen elettään.
Matoro seurasi vanhan miehen ripeää askelta etelään Aarnikatua pitkin. Sanaakaan ei sanottu, mutta Matoro uskoi Oraakkelin suuntaavan vankasti kohti Meriporttia. Telakantorille pystytetty telttakylä kuhisi — keskipäivän aikaan suurin osa väliaikaisasumuksissa asuvista jonotti soppajonossa. Kuluneen täkin alla värjöttelevä po-matoralainen heristi käsissään olevaa puukuppia ja sai Matoron taskunpohjalta muutaman rattaan.
Heidän askeleensa kävivät linnoituksen porteille asti. Oraakkeli johti heidän matkaansa määrätietoisesti sanaakaan sanomatta. Muutama vartiokaartilainen tervehti heitä portilla. Sitä pidettiin päivät auki, kaikesta huolimatta.
Matoron ajatuksissa myrskysi. Hän ei osannut sanoittaa, mitä tismalleen oli pelännyt Oraakkelin kohtaamisessa. Tai mitä edes odotti siltä. Siitä huolimatta tuntui, kuin vanha mies olisi tiennyt täsmälleen, mitä ja missä tulisi toalle sanomaan.
Meriportilta lähti pieni mutta kivetty tie, joka kulki kaakkoon Visulahden rantaa mukaillen. Sen varrelta etäämpää löytyisi muutamia kalastajakyliä. Pohjoisessa erottui koilliseen lähtevä Kakkostie, joka ohitti suuren Telakan ja kulki aina Kaya-Wahiin asti. Kaupungin majakka jäi heidän taakseen.
Kaupungin itäpuolella avautui mäkinen peltomaisema, mutta kaksikko suuntasi pian tieltä oikealle. Pieni, hieman mutainen polku johti kauniiseen rantalehtoon, joka leimusi syksyn viimeistä punaista ja ruskeaa.
”Olen kiitollinen, että tulit puheilleni”, Oraakkeli sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Viimeisimmän keskustelumme jälkeen tuntui siltä, että tarvitset aikaa katsoa omaan sydämeesi.”
”Minä olen yrittänyt peittää pääni ääniä ystävieni äänillä, niin kuin neuvoit”, Matoro vastasi hitaasti ja huokaisi syvään. ”Kyllä tämä tästä. Klaanista löytää apua.”
”Se, että tulit luokseni tuon kellon kanssa tuntuu siltä, että olet harkinnut ehdotustani”, vanhus pohti ääneen. ”Mitä ajattelet siitä nyt?”
Tuuli kävi Visulahdelta. Metsä kahisi rauhallisesti heidän ympärillään.
”Kyllä minä luulen, että olet oikeassa. Tämä Kapura… joka oli hyvä ystäväni… vannotti minua aivan samasta asiasta ennen kuin lähti pois. Kenties kello olikin se aarre, minkä minä hain Metru Nuilta, eikä Nimda.”
”Jos kello tekee sen, mitä legendat kertovat, se on enemmän työkalu”, Oraakkeli sanoi. ”Tai ase.”
Hän hymähti.
”Mutta taisit sinä silti jonkun aarteen löytää Metru Nuilta.”
”Sekin auttaa yrittämään eteenpäin”, Matoro myönsi ja hymyili. Ensin hän luuli että olisi tuntenut nolostumista siitä, miten Oraakkeli oli nähnyt hänen lävitsensä Xenin suhteen — mutta lopulta se oli ehkä ollut vapauttavaa. Hänen ei tarvinnut selitellä itseään.
”Tuo kello — joksi sitä nyt yksinkertaisuuden nimissä voimme sanoa — on vaihtoehto sille, miten toimia Pyhän Nimdan suhteen. Pyhän Äitimme unelma olisi nähdä Nimda kokonaisena tuomassa maailmaamme vapauden sininen valo. Uskon hänen haaveensa vielä jokin päivä toteutuvan… mutta en usko, että se aika on vielä nyt. Hirviöt ja demonit havittelevat siruja ja tuovat sanoinkuvaamatonta tuhoa mukanaan. Niin on aina ollut… mutta ehkä noiden viisarien takana joku muu lempeämmässä tulevaisuudessa voisi uskaltaa vielä unelmoida.”
”Uskotko… että sellainen aika koittaa vielä? Että hirviöt ja demonit kaikkoavat joskus?” Matoro kysyi.
Joskus ennen hän olisi kysynyt jostakin tyhjänpäiväisestä, kuten kellon spesifistä toimintaperiaatteesta tai koko historiasta. Ehkä niillekin olisi joskus aikaa.
”Uskon, koska täytyy uskoa. Eikä sellainen maailma tule, jollemme usko siihen.”
Hetkeksi jäi vain mietteliäs hiljaisuus. Oraakkeli pysähtyi pienellä metsäaukealla seurailemaan, kuinka mustarastas hyppelehti oksistossa. Matoro ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua, joten hän jäi odottamaan vanhusta. Tavallaan pelkkä Oraakkelin läsnäolo oli oudolla tavalla rentouttavaa — ei siksi, että tämä olisi ollut erityisen lämmin henkilö, mutta hänessä oli varmuutta, joka rauhoitti.
”Meillä on kuitenkin ongelma. Vaikka sinä ja minä olisimme samaa mieltä kellon käyttämisestä Nimdan säilömiseen… tiedät hyvin, että se ei ole Bio-Klaanin virallinen kanta.”
”Niin”, Matoro sanoi. Politiikka ei tosiaankaan ollut hänen alansa. Hän kyllä muisti elävästi, miten Guardian oli sanonut, että heitä se vaikka mereen tai jotakin. Mahtaa Guartsu olla pettynyt, kun kuulee, että Matorolla oli ollut kolme, eikä yksikään niistä ollut meressä.
”Guardianin taivutteleminen tulee olemaan todella vaikeaa”, hän aloitti. ”En osaa sanoa Tawasta. Ainakaan hän ei ole asettunut ehdottomasti millekään kannalle. Luulen, että Visokki sen sijaan voisi olla meidän kannallamme. Voin ainakin yrittää puhua hänelle.”
Keskustelu Visokin kanssa ei tuntunut aivan yhtä läpihuutojutulta kuin hän oli sen äsken ilmaissut. Heidän erimielisyytensä syvällä Koneessa olivat jääneet yhdeksi niistä keskusteluista, jotka pitäisi vain käydä, ja joita Matoro oli lykännyt ja lykännyt. Hän irvisti.
Oraakkeli nyökkäsi.
”Niin toivoinkin. Athin kirkko ei ole tehnyt virallista lausuntoa siitä, miten se suhtautuu Bio-Klaanin suunnitelmiin tuhota sirut. Mutta voit uskoa, että seurakuntalaiset keskustelevat. Enkä minä pelkää edes eniten niitä seurakuntalaisia, jotka majoittuvat noiden muurien sisällä… vaan niitä, jotka ovat kaukana Bio-Klaanin vaikutuspiiristä.”
”Niin, julistimme kantamme Nimdan suhteen käytännössä tietämättä siitä juuri mitään”, Matoro sanoi ehkä kuin admineita puolustellen. ”Onko Isä Bartaxista ollut uutisia?”
Oraakkeli ensin vain pudisti päätään.
Siitäkin oli niin kauan, kun heidät oli huijattu Athin uskon pääpaikkaan — ihan vain jotta se voitaisiin romauttaa heidän niskaansa ja lavastaa heidät syyllisiksi siihen. Abzumon veriset sormenjäljet koristivat sitäkin pahaa muistoa.
”Pelkkää hiljaisuutta Ath-Nuin tuhon jälkeen”, Oraakkeli sanoi. ”Ehkä Bartax kerää liittolaisia etelästä, tai tietoa. Olen lähettänyt oppipoikani hänen jäljilleen ja varmistamaan, keitä seurakunnastamme hän on saanut vakuutettua puolelleen… tai löytämään todisteita, että hän työskentelee Makuta Abzumon nimiin. Mutta en ole vielä saanut uutisia oppilaaltani. Bartaxilla on tässä paljon vipuvartta, Matoro. Bio-Klaanin lausunto puoltamassa sitä, että aiotte tuhota itse Pyhän Nimdan… ja pyhän pääkaupunkimme tuho, josta teitä syytetään.”
Matoro palasi muistoissaan Ath-Nuin katedraalin roihuun. Samat kädet, jotka olivat sen sytyttäneet ja polttaneet tuhatvuotisen pyhätön, olisivat varmasti valmiita polttamaan kaiken muunkin sen edestä. Eikä edes tällä rauhallisella metsäaukealla ollut vaikeaa kuvitella Arkkienkelin synkkä varjo peittämässä auringot, kunnes ne eivät enää koskaan nousisi.
”Ajatteletko, että mikäli Klaani muuttaisi julkisesti kantansa, se heikentäisi Bartaxin ja tämän seuraajien valtaa kirkossanne?” Matoro kysyi.
”Jos joku on löytänyt tiensä hulluuteen ja väkivaltaan, eivät välttämättä pelkät sanat riitä vakuuttamaan pois siltä polulta. Vaaditaan tekoja. Ja tällä hetkellä myös niille Athin lapsille jotka ovat Bio-Klaanille uskollisia toimintanne näyttäytyy… ristiriitaisena.”
Mustarastas lehahti lentoon. Oraakkeli alkoi askeltaa metsäpolkua pitkin.
”Bio-Klaani on rauhan puolella, siihen monella tavalla uskon. Mutta joukoissanne on paljon sotilaita, joiden voisi uskoa tuhonneen Ath-Nuin katedraalin.”
Killjoyn nimi kävi kaivamattakin Matoron mielessä. Terrori-isku teknisesti ottaen klaanilaisen suorittamana oli viipyillyt kansainvälisissä uutisotsikoissa muutenkin — ei ollut kovin älytön logiikan loikka katsella muutakin heidän lähellään tapahtunutta tuhoa samoin silmin. Hän toivoi Killjoyn tietävän, mitä teki — missä tämä ikinä olikaan tällä hetkellä.
”Eikä ole arvolleni soveliasta sanoa näin”, Oraakkeli jatkoi. ”Joten pahoittelen etukäteen. Mutta admineistanne Nimda-vastaisimman poissaolo voi olla tässä tilanteessa jopa hyvä asia.”
Uskomatonta, että tappiomielialaa Klaanin kaupungissa kylvävä Guardianin katoaminen näyttäytyi athisteille aivan eri tavalla. Matoro ei ollut ehtinyt edes pitää sitä yhtä vakavana kuin muut — jotenkin sekin vanha sotakoira tuntui aina selviytyvän.
”Onko Nimdan tuhoaminen edes mahdollista?” Matoro kysyi lopulta. ”Minun puhdas tunteeni sanoo, että ei, mutta jos meillä olisi siitä selvyys, se voisi auttaa Guardianin taivuttelemisessa, kunhan hän joskus malttaa palata kotiin. Jos tuhoaminen ei ole mahdollista, jopa hänen on myönnettävä, että kello olisi toiseksi paras vaihtoehto.”
Matoro muisti hyvin Kapuran suunnitelman: sirut kelloon ja kello tulivuoreen. Hän ei ollut koskaan oikein varma, oliko tulivuori-osa tarkoitettu vitsiksi vai ei.
Oraakkeli näytti mietteliäältä, kuin eilisyön unta muistellen.
”Eräs yritti tuhoamista kauan, kauan sitten. Ritari, sielu ja ruumis arpia täynnä. Hän on se, jonka vuoksi yhdestä tuli kuusi. Mutta se, että Ritari ei onnistunut tekemään työtä loppuun ei tarkoita, etteikö joku muu voisi. Ja uskon vahvasti, että admin Guardian uskoo tietävänsä mitä tekee.”
”Niin hän kyllä tekee, siitä huolimatta tietääkö”, Matoro hymähti.
”Myönnän silti pelkääväni, mitä tapahtuu, mikäli hän onkin keksinyt tavan onnistua siinä. Vaikka sirut ovat epätäydellisiä ja vaarallisia, meille ne edustavat viimeistä sinisen heikkoa valoa Punaisen Tähden valtakunnassa. Vain Ath itse tietää, mitä maailmalle tapahtuisi, jos niiden valo himmenisi.”
”Minä en oikein osaa sanoa, miten koen asian”, Matoro mietti. ”En voi väittää tuntevani kirkkonne tai Nimdan historiaa kovin hyvin. Se… ei koskaan tuntunut kovin tärkeältä verrattuna siihen, mistä löydän seuraavan sirun…”
”Ehkä Mata Nuin lapselle tämä ei kuulosta kovin merkitykselliseltä”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
”Tai siis”, Matoro sanoi. ”Anteeksi.”
Vaikka äskeisen myöntäminen ääneen oli ollut oikein, Matoro turhautui ja nolostui menneen minänsä moukkamaisuudesta. Toisille hänen jännittävä seikkailunsa oli vain kulttuuria, toisille se oli yhtä pyhää kuin kolme hyvettä olivat hänelle. Oraakkeli puhui:
”Veljilleni ja siskoilleni halki sakarain Athin kasvot ovat myös lupaus paremmasta. Ymmärrän, että Nimdan tuhoaminen saattaa tuntua ainoalta ratkaisulta. Mutta jos Bio-Klaani aikoo viedä Athin kasvot pois hänen lapsiltaan, sen olisi viisasta myös varautua uuteen, hirvittävämpään sotaan kuin uskallan edes kuvitella.”
Uskonsota, Matoro ajatteli. Niistä kuuli yleensä vain historiankirjoissa. Sellaisia julistivat historialliset hahmot kuten Takadox, eivät modernien aikojen johtajat.
Eivät ne tainneet olla soturimunkkeja aivan turhaan. Kuinka monta sataa matoralaista Bartaxilla olisi valmiina väkivaltaan heitä vastaan?
Ajatus oli aivan liian kylmäävä kohdattavaksi. Bio-Klaani oli hädin tuskin matanuismin piirissä… mutta näyttäytyikö Nimdan metsästys Bartaxille uskollisille Toa Tawan johtamana ristiretkenä athismia vastaan? Kaiken muun ohella Matoro ei voinut olla tuntematta vastuuta siitä, että oli näyttäytynyt Bio-Klaanin Nimda-jahdin kasvoina puolelle maailmalle.
”Eikö teidän olisi paras puhua tästä Tawalle suoraan? Hänellä on selvästi eniten vaikutusvaltaa tähän asiaan, sekä Guardianiin henkilökohtaisesti.”
”Pyhä Äiti kohtaa Toa Tawan lähes viikoittain. Hänen uskonsa on puhtaampaa kuin omani, ja optimisminsa myös. Minä varaudun toisiin vaihtoehtoihin. Mutta myös, Jään Sotilas, on minusta järkevää kysyä… mitä jos adminit eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen? Kenen puolella sinä seisot silloin?”
Vanha mies katsoi häntä silmiin. Katse oli sellainen, jota oli vaikea paeta: sellainen, joka halusi kuulla totuuden.
Matoro mietti pitkään – ei vastaustaan, vaan sen muotoa. Koko keskustelu alkoi tuntua administon selän takana juonittelemiselta. Kuka hän oli kritisoimaan Bio-Klaanin ulkopoliitiikkaa?
Ehkä tällaisen politiikan täysi väistely oli ollut helpompien aikojen etuoikeus, niin epämiellyttävältä kuin se hänestä tuntuikin.
”No, minun kokemukseni mukaan Bio-Klaanin… Nimda-politiikka, jos voi käyttää tällaista sanaa, on viime kädessä langennut niihin käsiin, joissa Nimda on. Käytännössä kollektiivista päätöstä ei tarvita, vaan ainoastaan se, että joku uskaltaa toimia. Jos sirun tai sirut onnistuu sulkemaan kelloon – eikä sulkija yksinkertaisesti suostu ottamaan niitä sieltä pois – muiden mielipiteillä ei ole juurikaan merkitystä.”
Henkilö pysyi täysin anonyyminä, vaikka hän pahoin pelkäsi sen olevan hän itse. Hän oli jo kerran laittanut adminit fait accompliin eteen yksinkertaisesti viemällä Klaanin sirun omin lupinensa Metru Nuille. Se oli ollut uskomattoman huono idea.
Matoro jatkoi.
”Kaiken kokemani jälkeen en suoraan sanottuna usko, että edes niinkin ihailtava toa kuin Toa Tawa pystyisi saamaan siruilla aikaan mitään, mikä ei päättyisi suruun.”
Puheenvuoro alkoi kuulostaa yhä enemmän siltä, kuin hän perustelisi vastenmielisiä asioita itselleen.
”En halua asettaa itseäni mihinkään viisaan rooliin Nimdan suhteen, mutta minusta sen käyttäminen pitäisi estää, sekä sen mahdollisen käyttäjän oman että kaikkien tämän läheisten turvallisuuden vuoksi.”
Äänestä kuuli katkeruuden. Niitä samoja sanoja oli Kapura hakannut hänen päähänsä uudestaan ja uudestaan, mutta hänen oli ollut pakko polttaa kätensä itse, ennen kuin uskoi.
”Sinä olet kuullut sen kutsun”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Jos kohtaat sen väärä haave sielussasi, se antaa sinulle sen, mitä haluat. Ei sitä, mitä sinä tarvitsisit. Ja se kuiskii, voi, se kuiskii. Se tekee kauppaa. Se viettelee.”
Matoroa ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Nimdan viettelevyydestä. Kristallista veistetty neito kuiski yön pimeän tullen, jos sille antoi mahdollisuuden.
”Ja tiedät hyvin, Jään Sotilas, että minä en voi tuomita sinua sen edessä murtumisesta. Olet nähnyt, mitä se teki minulle.”
”Muistan”, Matoro vastasi hiljaa. Oraakkelin leimuavat silmät Ilmaraptorissa olivat säikäyttäneet hänet silloin, mutta hän oli myöhemmin ymmärtänyt mielentilan niiden takana. Sinihohtoinen hulluus ei ollut enää hänellekään vieras.
”Ehkä olin vanha hölmö, kun ohjasin sinut tuolle polulle”, Oraakkeli sanoi huokaisten. ”Ehkä näin sinussa peilikuvan nuorta itseäni, ja virheet jotka olin itse tehnyt. Näin sinut toisena mahdollisuutena korjata ne. Mutta mennyt on mennyttä. Ja tuleva on ainoa maaperä, missä toivo voi kasvaa.”
”Ehkä se ei ollut täysin virhe. Siltä polulta meille jäi kuitenkin toivo tämän kellon muodossa” Matoro vastasi. Ja iloisesti naurava vahki, hän ajatteli lämpimästi, vaikka muistoa piinasikin Deltan kylmänsininen loiste.
Rantalehto teki tilaa rantakallioille, ja täällä tuuli vain yltyi. Tuuli piiskasi vaahtopäitä metrien korkeuteen vasten pirstoutunutta rantaviivaa. Lokin kirkaisut hukkuivat puhurin alle.
”Sanoit, että Visokki voisi olla johtajistanne se, jonka kanssa tästä voisi puhua. Uskon samaan — admineista hän on se, joka osaa katsella maailmaa tietyn laskelmoinnin kautta. Enkä usko että hän on vielä valinnut täysin, seuraako Guardianin osoittamaa polkua. En voi sitä sinulta vaatia, mutta olisi varmaan merkityksellistä keskustella hänen kanssaan kellosta.”
”Ei, kyllä minä autan. Olen liian syvällä tässä kaikessa, ettenkö yrittäisi jotakin”, Matoro myönsi. ”Minä luulen, että kellon voisi tarjota Guardianille niin, että se johtaa samaan lopputulokseen, kuin mihin hän uskoo sirujen tuhoamisen johtavan. Siihen, ettei niitä voida käyttää väärin. Ja meillä on se etu, että voimme tarjota kelloa välittömänä vaihtoehtona, kun taas tuhon tie tuntuu hakuammunnalta.”
Matoroa hirvitti, miten ilmiselvästi keskustelu oli muuttunut jonkinlaiseksi salaliiton suunnittelemiseksi. Hän lohduttautui ajatuksella, että hän yritti estää admineita tekemästä samoja virheitä sirujen kanssa, kuin mitä hän oli itse tehnyt. Miten he voisivat ymmärtää, miten vaarallisia sirut olivat, jos eivät olleet polttaneet kättään niihin? Miten kukaan sirun saatuaan edes harkitsisi sen tuhoamista? Matoron oli vaikea uskoa, että edes Guardianin tahdonvoima olisi niin teräksinen.
”On kuitenkin rehellistä myöntää, että tuo kellokaan ei ole säihkyvä tie voittoon”, Oraakkeli sanoi. ”Se on muinaisjäänne pimeältä ajalta, jolta ei ole säilynyt kirjoitettua historiaa. Jopa kirkkomme lauluissa se, mitä uskon sinun kantavan, on musta piste joka ohjaa epävarmuuteen. Se on kolmas vaihtoehto, vaan ei helppo sellainen.”
”Meidän ei tarvitse voittaa, ainoastaan selviytyä”, Matoro puolustautui. ”Mitä lauluissa kerrotaan?”
”Laulut kertovat Langenneesta”, Oraakeli sanoi. ”Laulajasta. Tietäjästä. Jumalattaresta, toiset sanovat. Hänestä, joka Athin valolla tahtoi parantaa maailmaa, mutta päätyi vain tuhoutumaan. Samanlaisia tarinoita on historiamme täynnä. Langennut ei vain kuollut — hänet hävitettiin kokonaan sellaisena, kun hän oli. Jälkeensä hän jätti vain aaveita…”
Oraakkeli nosti kättään ja osoitti sormellaan kelloa, jota Matoro piti taas kädessään.
”… ja hyvin erityisen medaljongin. Tai kuten vanha laulu sanoo, ’kultasilmä langenneen laulajan’. Se saattaa näyttää kellolta, mutta yhtä mahdollista on, että kellot näyttävät siltä.”
Ja Matoro oli liimannut siihen mielitiettynsä valokuvan.
”En aivan ymmärrä. Onko jotakin syytä uskoa, että kello ei olisikaan varma kätkö siruille?”
”Niin en tahdo sanoa”, Oraakkeli sanoi. ”Alla katseen langenneen, turva Athin lapsosen. Jos se pystyy siihen, mitä sanot, se on silti paras vaihtoehtomme. Mutta mikä tahansa näin voimallinen omaa verisen historian — ei vain Pyhä Nimda. On varmasti muita, jotka tahtovat Langenneen Silmän itselleen.”
Se sai Matoron muistamaan yhtä oudoimmista kohtaamisista viimeisen vaiherikkaan puolivuotisen aikana.
”Kohtasin erään käsittämättömän olennon, joka jahtasi kelloa”, Matoro tajusi. ”Pari kuukautta sitten, täällä Klaanissa. En tiedä, mitä sille tapahtui, mutta Kapuran mukaan se piti kelloa aarteenaan.”
Oraakkeli oli hetken keskittynyt vain katselemaan horisonttia, mutta nyt hän kääntyi katsomaan Matoroa kulmat kurtussa.
”Miltä olento näytti?” hän sanoi totisena.
Matoro mietti hetken, tunsiko Oraakkeli tietotekniikan tarpeeksi hyvin, että ymmärtäisi mitä ”huonosti kompressoitu kuvatiedosto” tarkoitti. Hän päätti pelata varman päälle. ”Kaniinin korvat. Vaaleanpunainen. Siinä ei ollut… oikein mitään järkeä. Se oli ehkä jonkinlaista huopaa? Huono luistelemaan.”
Lauseita, joita täydet mielipuolet pistivät sinut hyväksymään. Kohtaaminen vemmelsäären kanssa oli ollut liian sekava, että Matoro oli ehtinyt ottaa sitä liiempään syyniin, eikä se ollut tuntunut kovin tärkeältä kaikkeen muuhun verrattuna. Se, kuinka vakavalta Oraakkeli näytti sanoja kuunnellessaan tuntui melko napakalta nyrkiniskulta hänen todellisuudentajuunsa.
”Ainoa yhtä… väärä… asia, mikä minulle tuli siitä mieleen, ovat Punaisen Miehen asioilla juoksijat.” Hän vältti nukkejen mainitsemista ääneen jopa siellä, keskipäivän auringossa ja kivenheiton päässä Klaanista.
”Arviosi ei ole väärä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta se ei ole yksi Nukeista.”
Matoro irvisti. Välttely tuntui sen jälkeen turhalta.
”Vaan sekin taitaa juosta Punaisen Miehen asioilla”, Oraakkeli jatkoi. ”Tai Syvän Naurun — kumpi tässä vaiheessa naruista todella vetääkään.”
”En usko, että ’Avde’ hallitsee sitä samalla tavalla kuin nukkejaan. Se ei ole pelkkä juoksupoika. Se himoitsee Langenneen Silmää syistä, joita voimme vain arvailla. Mutta olisi Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle hyvinkin edullista, että kello poistuisi täysin yhtälöstä.”
Kello kiilteli kirkkaassa valossa, ja tuntui yhä selvemmältä, miksi Kapura oli painottanut että siitä ei saanut päästää irti.
”He haluavat Nimdan käyttääkseen sitä, eikö vain?” Matoro ei ollut koskaan kiinnittänyt erityisen paljoa huomiota Nimdaan suoraan liittymättömien mysteerien yksityiskohtiin, ja hän yritti pinnistellä muistoistaan kaiken, mitä oli ehkä kuullut Punaisesta Miehestä tai Syvästä Naurusta. Ei helpottanut, että suurin osa hänen tiedoistaan tuli joko Nukelta tai yhdeltä useista Avden asioilla lentävistä varislinnuista.
”En voi kertoa sinulle vemmelsäärestä muuta kuin sen, että sen olemassaolo on tragedia, eniten sille itselleen. Se on vain loputtoman nälän sirpale, joka ei tyydyty syömällä. Mutta jos se kahmaisee kellon käsiinsä, siitä tulee tragedia myös kaikille meille.”
Oraakkelin sanoissa oli sääliä, mutta myös jotain viileämpää: ehkä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Ehkä hippunen myös surua? Matoro ei ollut varma, miten suhtautua outoon mielentilamuutokseen, jonka kanista puhuminen oli saanut Oraakkelissa aikaan.
”Luulen, että pystyn vähintään pitämään kellon poissa kanin näpeistä”, Matoro vakuutti. ”Erinäisten outojen hirviöiden lyöminen taitaa olla toan työnkuvaus.”
”Niin”, Oraakkeli sanoi oudon poissaolevana. Aallot piiskasivat rantaa hetken. ”Siksi on hyvä, että silmä on sinun käsissäsi. Sen suojeluun tarvitaan sotilasta, ei oraakkelia.”
He olivat jääneet siihen kiviselle rannalle jo moneksi hetkeksi. Sellaisista asioista puhuminen tuntui vaativan vähintään paikallaoloa. Rantakallioista aikojen saatossa rapautunut sora heidän jalkojensa alla oli kosteaa ja koleaa. Kesän viimeiset ratamot yrittivät vielä kamppailla kylmää vastaan.
”Olitko sinä joskus sotilas?” Matoro kysyi hiljaa.
”Yritin ehkä olla”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta olin lapsellinen ja täynnä vihaa. En myöntänyt sitä itselleni, mutta halusin vain hajottaa maailman, en tehdä sitä paremmaksi.”
”Miten opit?”
Valo piirsi uurteita Oraakkelin vakaville vanhoille kasvoille. Halkeamat kanohin pinnassa muodostivat mosaiikkeja. Siinä, missä katseesta horisontille näkyi viisautta, jota Matoro oli oppinut arvostamaan, oli niissä myös väsymystä.
”Tekemällä hirvittävän virheen, Jään Sotilas. Virheen, josta maksoin suurenmoisen hinnan, ja josta maksan edelleen. Virheen, jossa toivoisin, että sinun ei olisi tarvinnut seurata jalanjälkiäni.”
”Toisen jo tallaamia jälkiä oli helppo taivaltaa”, Matoro naurahti kuivasti. Se toi mieleen jotakin, mitä Kapura oli sanonut. Että hän oli halunnut olla enemmän kuin vain virheidensä summa.
”Miten olet elänyt virheesi kanssa?”
”Yrittämällä korjata sitä. Yrittämällä haudata samat demonit, jotka vapautin. Yrittämällä ennustaa paremman tulevaisuuden, kuin toinen minä nuorena ja vihaisena ennusti.”
He katselivat kummatkin harmaata horisonttia. Merellä satoi.
”Ymmärrän, jos et halua puhua siitä”, Matoro sanoi. ”Mutta minun on pakko myöntää, että minua kiinnostaa kuulla sinun tarinasi.”
Oraakkeli hymähti hiljaa.
”Siinä tapauksessa joudun esittämään vaatimuksen, Matoro Mustalumi. Pyydän, että kunnioitat menneisyyden virheitä sellaisella tavalla, ettet jaa tietoa kevyin perustein.”
”Minä lupaan”, Matoro vastasi. Se ei ollut juhlava Toa-julistus, joita toisiaan tehtiin valoja vannottaessa, vaan lupaus arkisen keskustelun lomassa. Silti se tuntui voimakkaammalta.
”Ehkä on jo aika. Ehkä jos olisit tiennyt aiemmin, et olisi tehnyt samoja virheitä. Sillä Matoro Mustalumi… myös minulla on ollut Nimda käsissäni, jo kauan ennen sinua. Ja myös minä olen yrittänyt taivuttaa kohtalon punaisia säikeitä tahtooni. Ja myös minä maksoin siitä suuren hinnan.”
”Niin minä ajattelinkin”, Matoro vastasi hiljaa. ”En voinut silloin ymmärtää, miksi olit niin ehdoton Nimdan suhteen. En tiedä, olisiko se muuttanut omia typeriä valintojani, jos olisit kertonut aikanaan enemmän.”
”On mahdotonta tietää, mitä olisi tapahtunut”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta ehkä et ymmärräkään, kuinka kirjaimellisilla tavoilla olet astellut minun jalanjäljissäni. Kuinka identtiset virheet olet tehnyt. Minäkin olen kuullut sirujen äänen päässäni heleänä neitona. Minäkin olen antanut sille jotain, jota se on peilannut minua vasten. Minunkin pahimpia taipumuksiani se on ruokkinut.”
Oraakkelin äänen turhautuneisuus kasvoi, ja Matoro muisti keskustelun viikkojen takaa.
Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi.
Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.
”Ja minä korjasin itseni, kuten uskon sinunkin pystyvän. Pyhä Äiti auttoi minut siitä kuilusta ylös. Hän antoi minulle merkityksen. Vaikka virheitäni en ole korjannut, sillä ne kummittelevat meitä kaikkia tänäkin päivänä.”
”Mutta kuinka kauan siinä kesti?” Matoro parahti. Hän pyyhki silmäkulmaansa. Vanhan miehen sanat loihtivat hänen eteensä jälleen kerran jokaisen tuskallisen hetken Metru Nuilla… mutta juuri nyt hän tunsi, että oli viimein löytänyt toisen sielun, joka todella ymmärsi.
”Vuosia, ja taas vuosia. Enkä usko, että olen koskaan täysin valmis. En niin pitkään, kun virheeni muistuttavat itsestään. Mutta minä uskon, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pienillä konkreettisilla askelilla.”
Oraakkeli käänsi punaisen katseensa Matoroa kohti. Katseessa oli päättäväisyyttä, toivoa, mutta myös jotain kylmempää.
”Olen seuraillut teitä jo pitkään, Bio-Klaania. Ensiksi otin yhteyttä yhteen admineistanne — siihen, joka katosi neljäksi vuodeksi omille asioilleen etelään. Sääli, että hänen vakaumuksensa ei ollut tarpeeksi vahva. Minulla oli todella toivoa, että Miekkapiru olisi enemmän mies kuin piru.”
”Anteeksi, en kuvitellut, että menisit näin… tuoreeseen historiaan. Mitä sinä Bio-Klaanissa näit?”
”Näin että oli vain vääjäämätöntä, että joutuisitte tähän myrskyn silmään. Koska perustitte kotinne saarelle, jonka historia on verinen ja Nimdan valon siunaama. Totta kai kaikki palaisi taas näille rannoille. Olen seissyt tällä rannalla aiemminkin, Nimdan johdattamana. Nuorena miehenä.”
Mitä?
Matoron oli vaikea käsitellä sitä sillä hetkellä. Merituuli tuntui suorastaan yltyvän.
”Koin velvollisuudentuntoa pitää katseeni täällä, koska tällä saarella virheistäni hirvittävimmät tein. Kauan sitten. Kauan, kauan sitten, Matoro. Toisessa elämässä aikain takana. Joku muu yhtä pitkään elänyt olisi voinut unohtaa, mutta minä en ikinä voisi. Miten voisin, kun virheeni kävelevät tässä maailmassa yhä?”
Silloin Oraakkeli teki jotain yllättävää. Hän laski kaapunsa harteiltaan — harmaa kangas lyyhistyi kostealle nurmelle. Jälleen kerran, kuten Arkkienkelissä, Matoro näki ikivanhan matoralaisen vanhan valkean kehon täynnä arpia. Oraakkeli kohotti kätensä sivuilleen ja antoi tuulen hivellä ruumistaan.
”Muistatko, mitä sanoin, Matoro? Olet onnekas. Olet onnekas, että rikoit itsesi ennen kuin menit liian pitkälle. Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi todellisuutta. Ennen kuin Itroz päässäsi tuli lihaksi ja vereksi.”
Oraakkelin ihon sävy alkoi vaihtaa väriä, kuten se oli Arkkienkelillä vaihtanut. Mutta nyt av-matoran ei muuttunut tummaksi valahtaakseen varjoihin, vaan tämän keho otti vastaan kirkkaan värin, joka hehkui valkoisessa syyspäivässä kauas. Oraakkelin keho muutti väriään punaiseksi.
”Minä en ollut yhtä onnekas.”
Ja Matoro näki sen, mitä oli nähnyt Koneessa, Kapuran mielessä. Sinisen ja punaisen matoralaisen, mutta vuosia vanhempana. Ehkä tuhansia vuosia. Ikuisuuksia.
”Makuta Nui ja Visokki eivät kykenisi ymmärtämään”, Oraakkeli sanoi. ”He näkevät paljon, mutta eivät samalla tavalla kuin sinä. Ja koska sinä olet näyttänyt minulle sielusi, on varmaan vain oikein että näytän sinulle omani. Nykyään minua kutsutaan Oraakkeliksi.”
”… Mutta toisessa elämässä nimeni oli Voxilux.”
Kenties Matoro oli luottanut tapaamaansa mieheen alitajuisesti ymmärtämättä, kenestä se oli häntä muistuttanut. Siitä huolimatta, mitä Oraakkeli oli juuri kertonut aiheuttaneensa ja luoneensa, Matoro ei olisi voinut tuolla hetkellä luottaa kehenkään muuhun yhtä paljon. Sen, mitä hän oli kuullut, todellinen paino avautui hitaasti mutta vääjäämättömällä voimalla.
”Kiitos, että luotit tämän minulle… Voxilux”, Matoro maisteli outoa nimeä. Se kuulosti makutankieliseltä. ”Vaikka ehkä Oraakkeli pukee sinua paremmin.”
”Perin sen äidiltäni”, Oraakkeli sanoi. ”Se oli lopulta arvokkain tapa muistaa häntä. Muistaa hänen haavettaan paremmasta maailmasta. Mennä eteenpäin. Mutta se toinen… ei ikinä mennyt eteenpäin. Hän saattaa pukeutua nimeen ’Punainen Mies’… mutta hän on vielä lapsi, eikä kasva ikinä isoksi. Ja hän on edelleen valmis rikkomaan maailman, joka vei häneltä hänen äitinsä.”
”Anteeksi, miten niin äitisi?”
Tapa, jolla Oraakkeli sanaa käytti, ei voinut olla vain kunnioittava arvonimi. Se tuli jostakin syvemmältä.
”Maailma on liian erilainen, että voisit ymmärtää, enkä syytä sinua siitä. Mutta tärkeintä on, että rakastin häntä hyvin paljon, ja hän on nyt poissa. Jäljelle hän jätti vain ikuisesti katkeran lapsen, joka kaipaa häntä, etäisiä kummituksia… ja kultaisen silmän, jota kannat.”
Matoro nosti kultaista kelloa käsissään. Hän havaitsi puristavansa sitä tiukemmin kuin äsken.
”Langennut”, Matoro toisti lähes kuiskaten. ”Ja Punainen Mies kuvittelee, että saisi… ’äitinsä’ takaisin, jos vain saa Nimdan.”
Matoron äänensävy oli lähempänä toteamista. Hän ei enää edes yrittänyt analysoida kuulemaansa, luoda siitä mitään koherenttia esitystä maailmasta. Se tuntui yhdentekevältä. Hän keskittyi vain siihen tunteen paloon, joka vanhan miehen äänessä vielä leiskui.
”Hänen ajatuksensa saattavat kuulostaa ylevämmiltä”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kuten isäämme ennen häntä ajoi, ajaa häntä enää vain suru ja viha. Ja hän on valmis sotaan sen vuoksi.”
Punaisten silmien katse kääntyi pohjoiseen, josta molemmat tiesivät vihollisten rivistöjen etenevän tänäkin päivänä.
”Olen kuullut aivan liian monta ylevää suunnitelmaa Nimdan käyttämiseksi uskoakseni enää ainoatakaan niistä”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Osan jopa omasta suustaan. ”Miksi hän ei ole päässyt eteenpäin, kuten sinä olet?”
”Olemme molemmat rikki omilla tavoillamme. Minä löysin täyttymyksen isä Athista, ja Pyhästä Äidistä. Vanhempieni perinnöstä ja hyväksynnästä siitä, että he ovat poissa. Hän löysi uljaan, pyhän tarkoituksen… ja jotain hirvittävää, joka takertui hänen varjoonsa tehdäkseen unista totta.”
”Syvä Nauru?” Matoro ymmärsi.
”Se on se nimi, jota se käyttää. Enkä tiedä, onko peilikuvani edes tietoinen, minkä kanssa on antanut sielunsa parsittavan. Mutta se lupasi hänelle varmaan sen, mistä minäkin haaveilin: että hän saisi olla sankari. Että hän saisi korjata maailman.”
”Moni tekisi liiton vaikka itse Arkkimakutan kanssa korjatakseen kaiken”, Matoro huokaisi. ”En tiedä, tulevatko loiset Punaisesta Miehestä vai Syvästä Naurusta, mutta ääni päässäni kuuluu yhdelle niistä. Minä… olen kuunnellut sitä… aika paljon. Toisinaan auttanutkin sen tarkoituksissa. Kuinka… kuinka suuri vaara loiset ovat meille? Minä olen nähnyt, miten laajalle pandemia on levinnyt.”
”Sinun demonisi pystyvät vain niin pahoihin asioihin kuin sinäkin”, Oraakkeli sanoi. ”Se, mitä peilikuvani kuuntelee on jotain meidän molempien vaikutuspiirin yläpuolella. Mutta… se toimii meidän kuolevaisten kautta. En tiedä parempaa tapaa pysäyttää sitä kuin sulkea sen synkät haaveet ikuisesti Langenneen Silmän alle.”
Matoro avasi jälleen kultaista kelloa. Totta kai hän oli tiennyt sen olevan jotain täysin käsittämätöntä taikaa, mutta yhtäkkiä uudella nimellä se tuntui paljon painavammalta kannettavalta.
”Miksi kutsut sitä peilikuvaksesi?” Matoron oli pakko kysyä.
Oraakkeli oli hetken hiljaa.
”Koska se on helpompi taakka sielulle kuin myöntää, kuinka paljon se olen minä. Tyydyttääkö vastaus?”
Matoro näki taas Itrozin särkyneet kasvot ja sen, kuinka paljon se oli kaiken aikaa ollut vain hän itse. Ja se sattui, koska liian paljon siitä oli totta.
”On jotenkin uskomatonta, että täällä sinä olet ollut, Klaanin kaupungissa, Manun ja muiden nenän alla kaiken tämän tiedon kanssa… Taidan tajuta vasta nyt mitä tarkoitit, kun sanoit, että minä näkisin muka jotenkin paremmin. Jos kaiken tiedettävissä olevan tietäminen Punaisesta Miehestä ja maailman salaisuuksista todella auttaisi meitä, uskoisin, että olisit kertonut siitä enemmän.”
”Uskon sinun myös ymmärtävän”, Oraakkeli sanoi varmemmalla sävyllä, ”miksi et saa jakaa tätä tietoa, et edes admineille. Pahoittelen, mutta en voi sallia sitä.”
”Ymmärrän kyllä. Lupaan, ettei kukaan saa tietää tästä mitään minun huulieni kautta. Taisteluamme tämä ei muuta.”
”Visokki on paras vaihtoehtomme vaikuttaa suoraan siihen, mitä adminit tekevät”, Oraakkeli sanoi väsyneen oloisena, ”mutta hän ei ikinä luottaisi minuun, jos kuulisi sanat, jotka olen tänään sinulle sanonut.”
Matoro ei voinut olla siitä eri mieltä Oraakkelin kanssa. Hän oli nähnyt leiskuvan vihan, jonka Avden vaikutus oli nostattanut Visokissa Koneen uumenissa.
”Ehkä oli hyvä, että et tosiaankaan kertonut minulle mitään tästä liian varhain. Luulen, että luottamuksen piti rakentua ensin.”
Oraakkeli poimi kaavun rantakalliolta ja verhosi itsensä jälleen sen turviin. Hihoista Matoro näki, kuinka punaiset kädet taittoivat valon spektriä muuttuakseen jälleen valkoisiksi. Silti oli mahdotonta olla näkemättä vanhaa versiota siitä samasta matoralaisesta, jonka hän oli nähnyt Kapuran muistoissa niin kirkkaasti.
”Mitä tulee muihin henkilöihin, jotka ovat lähellä totuutta”, Oraakkeli sanoi. ”Onko sinulla tietoa Makuta Nuin sijainnista?”
Kiusallista, Matoro tajusi.
”Hän… lähti pitkälle matkalle eilen. En tiedä, milloin hän palaa. Hän on Kelvin-nimisen valkean nazorakin päässä vapaamatkustajana.”
Oraakkeli nyökkäsi.
”Tiedätkö heidän suuntaansa?”
”Heidän ensimmäinen kohteensa on Etelämantereen rannikolla. Muistaakseni Tangoia Sadiil Koro?” Matorosta tuntui hieman ikävältä kieliä tovereiden matkasuunnitelmista, mutta ehkä oli parempi, jos joku tuurasi Kelvinin suojelusenkeliä silloin, kun itse enkeli oli liian kiireinen miettimään mysteereitä.
”Hyvä tietää. Olen pitänyt häntä silmällä jo pitkään, ja tietäisin mielelläni hänen liikkeistään jatkossakin. Uskon sinun tietävän, että saarenne makuta on valmis maksamaan suunnattoman hinnan vain saadakseen lisää tietoa ’Syvästä Naurusta’.”
”Minä toivon, ettei niin käy”, Matoro vastasi, vaikka hän pelkäsi pahinta. Toivottavasti Kelvin selviäisi Makuta Nuin sodasta salaisuuksia vastaan.
Toa hätkähti tummaa varjoa, joka laskeutui pilviseltä taivaalta. Ehkä jostain vanhasta tottumuksesta hän otti varman asennon ja tavoitteli miekkansa kahvaa… kunnes näki suuren merimetson sukivan siipiään Oraakkelin takana.
”Minulla on tapaaminen oppilaani kanssa”, vanhus sanoi. ”Voin vain luottaa, että löydät oikeat sanat sanoa Visokille. Meidän kaikkien puolesta.”
”Minä teen parhaani, Oraakkeli”, Matoro sanoi, enemmän vakuuttaakseen itsensä kuin keskustelukumppaninsa.
Lintu oli uljas ja suurenmoinen, ja Matoro oli nähnyt sen aiemmin. Sen, tai sen sisaruksen. Ämkoo oli toisinaan ratsastanut vastaavalla. Pitkän kaulan päässä oleva nokka suki siipiä, ja mustat kiiluvat silmät katsoivat Matoroon ymmärtäväisesti.
”On aika lähteä. Osaatko nähdä eteenpäin pimeässä, Matoro Mustalumi?”
”Osaan. Tai ainakin toivon osaavani, kaiken tämän jälkeen”, Matoro vastasi. Kuin hän olisi halunnut vielä saada jotakin sydämeltään, hän jatkoi:
”… tiedätkö, kuulin sanan ’äiti’ vain jokin aika sitten, aivan toisaalla. Ajattelin, että se on oudon rohkaiseva yhteensattuma. Xenilläkin on äiti ja isä, ne jotka rakensivat hänet. Ehkä se ei ole niin muinaista historiaa kuin ajattelit.”
Oraakkeli nousi linnun ratsaille ja katsoi Matoroa hetken silmiin.
”Tunnut ajattelevan häntä paljon.”
”Kaiken aikaa”, Matoro vastasi. Ääni hukkui tuuleen.
”Haluaisin uskoa, että se tekee siitä merkityksellistä.”
Oraakkelin kasvoille nousi hyvin, hyvin pieni hymy.
”Minä en usko, että tarvitsemme Nimdaa tehdäksemme unelmistamme totta. Ainakaan niistä, joilla on eniten väliä.”
Lintu levitti siipensä.
”Hyvästi, Matoro Mustalumi.”
”Kunnes näemme jälleen, Oraakkeli.”
Merimetso nousi mustana varjona taivaalle jättäen Matoron yksin rantakalliolle. Hän katsoi pitkään, kun lintu kaartoi taivaalla ja lopulta katosi harmaaseen utuun horisontin laidoilla. Hänellä oli kello yhä kädessään.
”Turvallista matkaa”, hän sanoi hiljaa tyhjälle merelle. Hän avasi vielä kertaalleen kellon, hymyili, laittoi sen takaisin suojaan maailman viimoilta ja lähti kävelemään kohti Klaania pää valtoimenaan täynnä sekavia ajatuksia. Paljon oli sanottu, eikä hän ollut ymmärtänyt läheskään kaikkia Oraakkelin sanoja – mutta hän uskoi ymmärtävänsä mitä Oraakkeli oli niillä sanoilla tarkoittanut.
Tämän oraakkelin näkemä tie, laatima tulevaisuus – se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun sotilas koki ymmärtävänsä suunnan, johon hänen tuli kulkea.
Ei tuomionpäivä itsekseen pysähtynyt. Eivät ennustukset sormia pyörittelemällä toteutuneet. Ne piti toteuttaa. Se ei tulisi olemaan erityisen miellyttävää, mutta ne piti toteuttaa yhtä kaikki – ja ehkä jonakin päivänä, lempeämmässä ajassa, Nimdan verinen kierre olisi katkennut.
Vaitelias joukko kulki Itäportin ali ja kivetettyä tietä kohti koillista. Telakka oli parin kilometrin päässä kaupungin muureista sillä Klaanin ympärysvyöhykkeellä, jonka sisältö ei oikein sopinut kaupunkiin mutta jonka piti yleisen kätevyyden takia olla sen välittömässä läheisyydessä. Joukon vasemmalla puolella Zeruelin tehtaan piiput puskivat savupatsaita. Tarkkasilmäiset tilanteen tasalla olevat huomasivat, että tehtaan päästöihin liittyi myös Kastanjaportin lähellä vielä hiljakseen savuavasta kraaterista nousevia katkuja.
Telakka oli todennäköisesti saaren suurin rakennus, mikäli nazorak-pesää ei laskettu ja klaaninkin linnoituksesta otettiin huomioon vain päälinna ilman kaupunginmuuria ja vain ne osat, joiden olemassaolosta saatiin yleisesti hyväksyttyjä, empiirisiä aistihavintoja. Linnoitukseen verrattuna se oli aika tavalla kevyrakenteisempi, yksinkertaisempi ja sillä oli paljon vähemmän Klaanin kulttuurillisesta rikkaudesta juontuvia ajallisia ja tyylillisiä kerroksia. Selakhin johtama joukko kohtasi ensin Telakan vanhimman osan, kauniin punatiilisen julkisivun, joka oli kestänyt Visulahden tuulia jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen pitkää liian pieneksi käyneet konepajat oli muutettu miehistöparakeiksi, kokoushuoneksi ja suunnittelutoimistoiksi. Telakan väki piti tätä vanhinta osaa kaikista miellyttävimpänä – se tuntui jotenkin sopivan siihen lähestymistapaan, joka erotti Laivaston Xian ja Metru Nuin ilmailuteollisuudesta.
Suurin osa kompleksin neliöistä tuli halleista, jotka oli rakennettu vanhan osan taakse raudasta, puuparruista ja öljytystä kankaasta. Halleja rajaava pohjoissiipi taas oli hylätyn ilmalaivaprojektin runko, joka oli jotenkin päässyt kasvamaan sen rajan yli, että sen pitäminen ilmassa höyrykoneella – eli ilman taikaa tai transistoria, kuten Keetongu oli sanonut – kävi mahdottomaksi. Telakan filosofiaan kuului tämän rajan jatkuva tökkiminen. Suureksi suruksi saaren sotilaallispoliittinen tilanne oli siirtänyt varustelun painopisteen tympeämpiin, lyijyltä ja ruudilta tuoksuviin teollisuudenhaaroihin.
Same ei tiennyt, mitä kaikkea rakennusryhmä piti sisällään. Joissain asioissa oli pakko luottaa siihen, että asiat pyörisivät ilman admin-moderaattori-ketjujen valvontaa. Ainakaan kaikkea tätä pyörittävä jäsen ei kuulunut sille petturien listalle, johon Tawa ja Visokki tuntuivat luottavan. Pääaula, jota reunustivat puiset sohvat ja tavaravaa’at, oli kuitenkin tullut Samelle tutuksi; samoin sen nurkasta nouseva valurautainen ja raskas kierreporras, jota hän nyt nousi perässään toa, jolle koko saaren pyörittäminen oli siunaantunut.
Tawa vaikutti piristyneen siitä, ettei hänen tarvinnut katsella oman torninsa, työhuoneensa ja kokoussaliensa seiniä. Hän oli valinnut yksinkertaisen tumman viitan, ehkä surun osoituksena rintamauutisten johdosta. Linnoitus ja sen korkeana piikkinä nouseva torni näkyivät täälläkin sopusuhtaisesta kaari-ikkunasta, vieläpä hyvin edustavassa aamuvalossa. Joskus oli otettava välimatkaa.
Telakan kokoustorni oli tietenkin varreltaan vain murto-osa linnoituksen Admin-tornista – se nousi vain hieman lentokonehallien kangaskattoa korkeammalle. Pyöreä tornihuone oli kalustettu kolmella kehämäisellä pöytäryhmällä, jolloin kaikki paikalla olijat näkivät keskellä olevalle puhujankorokkeella olevan esiintyjän – joskin osa väestä sai katsella tämän takaraivoa. Tawa ja Same istuutuivat ensimmäiselle kehälle – vaikutelma oli kuin korkea-arvoinen diplomaatti sotilasattaseana toimivan henkivartijansa kanssa. Heidän jälkeensä portaita nousi ryhmä erilaisia toia, jokunen matoralainen ja – muutama muunlainen.
”Myöhässä taas”, murisi Bladis ja naputteli käsinojaansa. ”Pikkumies hei, missä Iso-T? Kokous kymmeneltä”, tämä tivasi työläiseltä, joka kulki vimpaimen kanssa aulan kautta. ”Jaa, niin”, matoran vastasi, ”lähti hakemaan vielä lohrakeja kakkoshallista. Eiköhän se kohta… Sori tosiaan tuosta.” Matoran nyökkäsi kohti porrasta. ”Kunnon hissiä ei siihen saa mahtumaan, mutta ehkä siihen portaaseen voisi pistää jonkin nostimen. Tai kokoustaa alakerrassa.”
”Minä en haluaisi vaatia erikoiskohtelua, mutta minkäs teet. Sieltä tulee lihanosturi!”
Keetongu harppoi käytävää pitkin olkapäällään Tehmut ja perässään muutama muu matoralainen. Hän heilutti kättään skakdille – ”Morjens!” ja nosti Tehmutin olkapäältä puoliväliin portaikkoa. Muut Laivaston matoralaiset menivät edeltä; keltainen jätti mittaili porrasta ja Bladista ja itseään.
”Kuule, sinä, minä, kokeellinen saapas ja kokeeton pyörätuoli ovat liian iso yhdistelmä, joten jos teidän moderaattoriuttanne ei haittaa, niin kannan sinut ensin ja haen sitten tuolin, okei?”
Bladis murahti hyväksyvästi ja Tongu nosti tämän vatsa olkapäätänsä vasten hyvään kantoasentoon. Bladis sai katsella taaksepäin, jotta selkäharjan piikit eivät pistelleen kantomiestä kaksikon noustessa nitiseviä portaita.
”Tästä tuleekin mieleen, kun minä, Guartsu ja Manu olimme Nynrahilla”, sanoi Tongu, ”joskin Geen selkäpiikit olivat jotenkin joustavampia. Silloin tilanne oli pahempi. No niin… Jätän sinut tähän Samen viereen, terve vaan Tawa ja muutkin, ja haen sen pyöräistuimen.”
Pian Keetongu palasi pyörätuoleineen ja istahti sitten puuleikkauksin koristetulle suurelle tuolille muiden laivastolaisten seuraan. Alkoi se lyhyt vaihe, jossa kaikki tarkastelivat, että olivako kaikki tosiaan paikalla; papereita järjesteltiin, kynäkoteloita availtiin, viimeiset haukotukset haukoteltiin ja asialistoja muisteltiin. Tawa katseli huoneeseen kokoontunutta seuruetta. Osaan hän oli luottanut vuosikymmenien ajan, osaan hän oli oppinut luottamaan vasta sodan aikana. Vanhoja ystäviä, mahdollisia ystäviä…
Bio-Klaanin korkeinta johtoa edustivat Tawan lisäksi Same ja Bladis. Telakan johtoa edustivat luonnollisesti Keetongu, telakan isäntä Tehmut sekä tuima lentueenjohtaja Valitai. Toa Hai oli saapunut etulinjasta Troopperin sijaan, ja Toa Iniko oli käytännössä toiminut Klaanin sissijoukkojen organisoijana jo hyvän tovin. Toa Suga mietti jotakin vakavana mutta päättäväisenä. Vartioston päällikkö Vak seurasi järjestäytymistä syvällä ajatuksissaan. Nuikorolaisista poliisipäällikkö Arnop oli paikalla Sulfrey avustajanaan. Myös Turaga Kyösti oli mukana, mutta hän oli ainoa Bio-Klaanin lukuisista vanhoista sotalordeista/sotaukoista, jotka kaikki olisivat luultavasti olleet mielellään tarjoamassa ”ammattitaitoaan” tällaisessa tilanteessa. Kyösti kuitenkin vastasi tällä hetkellä Klaanin ”sotakoulusta”, kuten hän sitä itse nimitti. Muitakin oli paikalla, enimmäkseen Tawan tai Samen valikoimia ja luotettuina pidettyjä klaanilaisia. Visokki ei ollut paikalla, mutta Tawa oli puhunut tämän kanssa ajatuksesta lyhyesti aikaisemmin.
Tawa huokaisi syvään.
”Sotatilanne elää nopeasti”, hän aloitti. ”Ja meidän on jälleen koottava ajatuksemme ja tehtävä vaikeita päätöksiä.”
Nykyään hän oli liian monen kanssa tekemisissä vain synkkiä ja pakottavia asioita ratkottaessa. Se uhkasi jättää suhteisiin karvaan maun. Tawa loi katseen Sameen rinnallaan. Ainakin tästä Tawa oli oppinut jotain uutta ja hauskaa sodan aikana.
Moderaattori yskäisi. ”Ennen kuin menemme itse asiaan, olisi hyvä käydä läpi joitakin edellispäivien tapahtumia”, kokouksen johtamiseen lupautunut Same aloitti.
”Viimeöinen ilmahälytys ei tosiaankaan johtunut nazorakeista. Kyse oli jonkinlaisesta usean Matoron perässä olleesta metsästäjästä, joka koostui lihasta. Älkää kysykö. Asia on nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä.”
Hänen äänestään kuuli, että hän olisi mieluummin selittänyt lähes mitä tahansa muuta tapahtumaa kuin viimeöistä sirkusta.
”No… olemmeko turvassa? Jos tällaista voi tapahtua?” tyly ääni keskeytti puheenvuoron. Puhuja oli siniviittojen poliisipäällikkö Arnop, joka oli ottanut viime viikkoina johtavan roolin nuikorolaisten joukossa. Hän oli paikalla edustamassa Suurkylän väkeä – hän ja Sulfrey, joka kylläkin keskittyi lähtökohtaisesti muistiinpanojen tekemiseen eikä puheenvuorojen pitämiseen.
”Tilanne kontrollissa”, Bladis vastasi. ”Se oli joku spessu jeppe, ei niitä pitäisi olla muita… eikä siitä jäänyt mitään jäljelle.”
Niin tosiaan, Bladis mietti. Evakot eivät olleet kokeneet näin suoria iskuja kaupunkiin.
”Että ei hätää sen suhteen”, hän vielä nyökytteli. ”Same pisti sen ihan paskaksi.”
”Otan täyden vastuun olennon viimeisistä hetkistä”, Same lisäsi kalseasti. Selakhin hyvin tuntevat ymmärsivät, että Samen kylmä nuotti ei liittynyt ainoastaan vastuuseen siitä, että tilanne oli nyt hallinnassa, vaan myös tapaan, jolla Matoronmetsästäjästä (kuten aamun Klaanilehti oli hirviön nimennyt) oltiin hankkiuduttu eroon. Nopeassa tahdissa tehty teloituspäätös oli sellainen, jotka selakhi teki muiden puolesta.
”Niin. Ainakin Vartioston ja palokunnan toiminta oli ripeää”, Tawa sanoi yrittäen löytää valoisan puolen.
”Sitten meillä on raportti Kofo-Koron suunnasta”, Bladis kertoi. ”Mustalumi ja Lumiukko kävi siellä hakemassa muonaa ja selvittämässä tilannetta. Rukikorolaisilla ja lehukorolaisilla asiat näkyvät olevan kunnossa, vaikka skakdeja on niillä main paljon. Mutta! Outo juttu mikä tuli ilmi, on että… ilmeisesti tämä Kenraali Gaggulabio ja hänen äijänsä ovat siis myyneet meille leivonnaisia ja muuta… vissiin jo aika pitkään. Se on kai vain bisnestä niille.”
Tieto sai aikaan hämmentyneitä hymähdyksiä.
”Että mitä?” Suga huudahti. ”Sieltäkö ne uudet piirakat tulee?”
”Kuulostaa juonelta”, sanoi Turaga Niddi. ”Myrkytettyjä piiraita, vihollisen murtaminen sisältäpäin – vatsan sisältä! Muistuu mieleeni, kun suuri sotaherra Carapar…”
”Sinä et ollut elossa Kuuden Kuningaskunnan sodan aikaan”, vastasi Bladis. ”Sekä Snowie että Matoro raportoivat laadukkaista raaka-aineista ja erinomaisesta mausta. Ilmeisesti näitä on myyty kylien asukkaille jo pidempään, eikä yhtään merkkiä myrkytyksistä ole tullut.”
”Hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ajastettu toimimaan silloin, kun ne aloittavat läpimurtoon tähtäävän suuroffensiivin”, vänkäsi vielä Kyösti.
”Matoro sai oman arvionsa mukaan luotettavan lausunnon siinä, että homman tarkoitus on saada meikäläisistä rahaa irti ikään kuin etukäteen. Saarra ja ryövää. Toistaiseksi laskimme, että tilanteen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Joo, pidämme silmät auki. Eteenpäin!”
Bladis viittoi Tawan esiin. Tämä nousi seisomaan ja puhutteli kokousta.
”Pyytäisin seuraavaksi Toa Haita kertomaan uutiset Toa Troopperin katoamisesta. Osa teistä kuuli tästä jo eilen, ja se oli oikeastaan lähtölaukaus tämän kokouksen järjestämiselle.” Toa puhui jokaista sanaansa harkiten.
Katseet kääntyivät Toa Haihin, joka oli jäänyt seisomaan kädet jämäkästi puuskassa huoneen sivuun. Hänen kasvonsa olivat peruslukemilla, ja hänestä aisti tietyn jäykkyyden. Hai katsoi ensin kohti Tawaa, nyökkäsi, ja sitten kohti muuta yleisöä.
”Toissayönä joukko zyglakeja väijytti Toa Troopperin ryhmän Rapulatvan kahlaamolla”, Hai aloitti puhuen kuuluvalla ja selkeällä äänellä, jota saattoi odottaa aluksen kapteenilta.
”He olivat palaamassa tiedustelumatkalta. Me löysimme Omerannin ruumiin. Hän on johtanut Vahtikoiria Lehu-metsän operaatioissa. Zyglakit surmasivat myös toisen klaanilaisen, Jautan. Kaksi muuta ryhmän jäsentä, Troopperi ja Zanuha, ovat kadonneet.”
”Isku on kova”, sanoi Suga. ”Omerannin kaltaisia sotilaita meillä ei ole liikaa. Ja Troopperi oli – ja on – hyvä sissi. Käytännönläheinen ja karismaattinen. Vaikuttaa siltä, että zyglakit ovat ottaneet taas aktiivisen roolin allianssin vahvuudessa.”
”Hyvä sissi, tosiaankin”, toisti Niddi. Muut ihmettelivät turagan kepeää sävyä. ”Tietää milloin sissin kuuluu kadota. Odottakaa vain, kohta poika palaa, ehkä hivenen riutuneena, mutta zyglakin kallo olallaan ja vihollisen tukikohdat tarkasti karttaan merkittynä. Omerann taas –” Niddi vakavoitui, ”kepeät mullat sotilaalle. Sellaista se on.”
”Kumpa niin olisikin”, sanoi Hai tiukkana. ”Mutta tuskin. Löysimme Troopperin suurnaamion virrasta. Se on nyt hänen veljensä hallussa. Troopperi oli tähän asti toiminut Lehu-metsän joukkojen johtajana. Otaksumme, että zyglakit ovat saattaneet ottaa ainakin jonkun heistä vangiksi, mutta kyse on vain valistuneesta arvauksesta. Yksi silminnäkijä selvisi, skakdi Jortekk. Minä ja Toa Voyager tutkimme taistelupaikan eilen, jonka jälkeen lähdin Rapujokea pitkin tuomaan viestin henkilökohtaisesti. Voyager on tällä hetkellä etujoukkojen johdossa.”
”Vangiksi?” Arnop pisti taas väliin ja irvisti. ”Mikä saa teidät luulemaan, että ne ottavat vankeja?”
”Muutamakin seikka”, Hai vastasi. ”Jortekkin kuvauksen perusteella zyglakit käyttivät esimerkiksi verkkoja. Lisäksi löysimme paikalta pieniä nuolia, joissa oli lamauttavaa myrkkyä. Tällaiset asevalinnat liittyvät nähdäkseni vangitsemiseen.”
Hai piti vielä pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Ja, no… Jortekk olisi tuskin jäänyt henkiin, jos zyglakit olisivat olleet liikkeellä tarkoituksenaan tappaa koko ryhmä.”
Arnop ei näyttänyt hyväksyvän selitystä. ”Petoja ne on. Mitä ne vangeilla?”
”En muista minäkään, että ne olisivat ottaneet vankeja aiemmin”, sanoi maan toa Iniko, ja nyökkäsi Arnopille pienen vastaantulon merkiksi. ”Mutta en sanoisi, että pelkkiä petoja. Ainakin ne ovat jossain määrin osa Alllianssia, ja kenties ottaneet käyttöön sotilaallisemman doktriinin. Vangeista on hyötyä – tiedustelussa, kilpenä, kauppatavarana, pelotteena… En itse näe mitään syytä, miksi ne eivät ottaisi klaanilaisia vangiksi silloin, kun se on mahdollista.”
”Olen totta kai samaa mieltä”, sanoi Inikon vieressä istuva pitkä kiven toa Tahtorakin Askelman värikkäässä hatussa. ”Mutta Zyglakien vahvuus ei perustu vihollisen jättämiseen henkiin. Kai siinä on joku syy. Jos Allianssi haluaa vankeja, kannattaisi niiden käyttää skakdien palkkasotureita – niissä on sellaisiin hommiin erikoistuneita roistoja. Verkot ja myrkkynuolet eivät viittaa siihen, että nämä olisivat saaneet torakoilta tai muilta erityistä varustusta.”
”Petoja mitä petoja…” Arnop mutisi. Sulfrey hänen vierellään näytti vaivaantuneelta.
”Tuon toistaminen ei vie meitä mihinkään. Epäiletkö Hain kertomaa?” kysyi Iniko terävästi, synkkä ilme Mirullaan.
Arnop ei vastannut, vaan haki turvaa happaman ilmeensä takaa. Mitä etelän asukkaat zyglak-rajan pohjoispuoleisista asioista ymmärsivät…
Same korotti ääntään ja rykäisi. Oli aika mennä asiaan.
”Me olemme sodassa. Me kaikki tiedostamme tämän. Minä olen käytännössä organisoinut sotatoimia kaiken muun ohessa, Guardianin poissa ollessa ja päämoderaattorin roolissa. Toiset pätevät johtajamme, kuten Toa Troopperi, johtavat edestä ja vaarojen keskeltä. Bio-Klaanin ja liittolaistemme kyky puolustaa itseään on kasvanut hyvin nopeasti, mutta toimimme edelleen rauhanajan komentosuhteilla. Meillä ei ole esikuntaa, joka voisi keskittyä puhtaasti puolustuksen organisointiin, ja minun nähdäkseni se heikentää suhteettomasti kykyämme toimia.”
Ne olivat Selakhian tasavallan luutnantin sanoja, jotka kumpusivat jostakin kaukaa: muistosta hävitystä sodasta ja menetetystä rauhasta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
Sanat ”Bio-Klaanin armeija” olivat useamman huulilla, mutta kukaan ei sitä sanonut. Useimmille se oli kirous, tai ainakin loukkaus kaikkea sitä vastaan, minkä puolesta Bio-Klaani oli perustettu. Mutta salissa oli myös ymmärtävää nyökkäilyä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tawaan, jolta he odottivat suuntaa.
”Minä tiedän, että kukaan meistä ei halunnut sotaa”, Tawa lopulta puhui. Oli mahdoton lukea hänen todellisia ajatuksiaan hänen esiintyessä Bio-Klaanin juuriadminina, pitkään harjoitellun virallisuuden haarniskoimana. ”Mutta tässä me olemme. Minä haluaisin uskoa, että olisi jokin toinen tie, mutta pelkään pahoin Samen arvion olevan oikea. Bio-Klaani on rakennettu rauhan töihin, ja minun on myönnettävä, että se kohdistaa tällaisessa tilanteessa mahdottoman suuren velvollisuuden harvojen käsiin. Samen esittämän esikunnan perustaminen ei muuta ihanteitamme. Minä, tai kukaan muukaan tällä saarella, en tule olemaan Kenraali Lhikan.”
Oli Kohtalon ivaa, että sanat olivat Tawan, eivät Guardianin. Jokainen oli olettanut, että kun tämä päivä tulisi, se olisi everstin johdolla. Kun Zakazin eversti uupui, oli Selakhian luutnantin täytettävä rooli.
”Minä en ehdota Bio-Klaanin armeijan perustamista”, Tawa vielä sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Mutta tämänhetkinen tapamme tehdä päätöksiä ei ehkä kestä sotatilaa.”
Same jatkoi lukien paperista selkeällä äänellä.
”Meidän käytännön ehdotuksemme on perustaa esikunta Bio-Klaanin johdon alaisuuteen, joka koostuu eri puolustustahojen johdosta tai edustajista. Me emme ehdota sotilashierarkiaa. Kaikki sodanjohto keskitetään esikunnalle, jolla on valtuudet vastata sotatoimista, jotka tehdään Bio-Klaanin lipun alla.”
Pieni keltainen käsi nousi pystyyn.
”Niin, Sulfrey?” Tawa sanoi.
Hän muistaa nimeni! Sulfrey riemuitsi päänsä sisällä, mutta pysyi kuitenkin asiassa. ”Krhm… Olette varmasti miettineet tätäkin näkökulmaa jo, tietysti… mutta viranomaisen roolissa koen velvollisuudekseni kysyä, millaisilla reunaehdoilla komentorakenteen purkaminen tapahtuu? Sitten jos… kun sota on ohi. On hyvän hallinnon periaatteiden mukaista kirjata tällaiset asiat ylös.”
Puheenvuoroa seuraava hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Sulfrey ehti jo olla varma, että hän oli mennyt liian pitkälle; ylittänyt jonkun rajan…
”Tärkeä huomio”, Tawa nyökkäsi. ”Ei koetella ihanteitamme pidempään kuin on tarpeen.”
Sulfrey ilmoitti olevansa vapaaehtoinen sovittamaan uuden komentorakenteen purkuehdot osaksi Bio-Klaanin sääntöjä. Klaanilaiset osasivat neuvoa häntä olemaan yhteydessä Vaehraniin – arkistomestari oli sekä työnsä että luonteensa puolesta jäsenistön taitavimpia sääntövelhoja.
Mutta sen jälkeen saliin lankesi hetkeksi käsin kosketeltava hiljaisuus, kun itse kukin yritti koota ajatuksiaan ehdotuksen johdosta. Epäluulo oli monien kasvoilla – mutta niin oli myös synkkä vääjäämättömyyden katse. Vain Suga hymyili varovaisen ylpeänä Klaanin puolesta, ja Kyöstikin näytti melko tyytyväiseltä.
Katseet kääntyivät pian Keetongun suuntaan. Laivasto oli Klaanin iskukykyisin osasto, ja tuntui vain perustellulta, että sen mestarin mielipidettä kuultaisiin ensimmäisenä.
”Olen koittanut ohjastaa Laivastoa ihan uudessa tilanteessa, enkä tiedä, solahdanko ilmasodan johtajaksi esikuntaan”, kyklooppi kumisi. ”Mutta hyvä, että emme ryhdy sotilasarvoihin, sillä minäkään en halua olla amiraali. Ensinnä mietin, onko meillä ketään, jolla olisi tarkkaa kuvaa maasodasta, ilmasodasta, merisodasta? Merisodassa koitamme pitää kiinni siitä, että pääsemme sentään joskus muille saarille. Rautasiivelle emme pärjää, joudumme pelkäämään sen tulivoimaa. Maasotamme perustuu piiloutumiseen, vahvoihin paikkoihin ja kentällä tehtäviin päätöksiin. Ilmassa olemme vahvoilla, mutta vihollisemme tärkeimmille tukikohdille maan alla emme voi mitään – eikä rehellisesti sanottuna tulivoimamme ole kummoinen oikeisiin armeijoihin verrattuna. Tähän asti meidän – siis Laivaston – komentoketju on mennyt niin, että maasota on lähettänyt meille viestin ja tilannut tulitukea tai tiedustelupyyntöjä. Ja olemme toimittaneet kentälle varustusta ja omia tiedustelutietojamme. Mutta tätä rajoittaa toki se, että emme voi paljastaa sissiasemia Allianssille, emmekä lentää lähellä Nui-Koroa vahvan ilmapuolustuksen takia. Minä näkisin, että komentoketju voisi olla yksiselitteisempi, että tosiaan tietäisimme, kenelle kertoa ja keneltä kysyä. Mutta haluan pitää koko järjestelmän niin kuin… bioklaanilaisena. En ihan tiedä, miten tämän sanoisin… kurinalaisuus on varmasti hyödyllistä tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, mutta haluaisin, että yhteisömme – aika virallisen kuuloinen sana, eikö – peruspilareita ei olisi tiukka sotilashierarkia, armeijan kuri ja vihollisen murskaaminen tärkeimpänä päämäärä.” Kommentti sai myötäileviä hyminöitä varsinkin bioklaanilaisista. ”Nyt aion kysyä consliegre Tehmutilta, kuka niistä Kenraali Lhikan oli. Jatkakaa.”
Same kuunteli tarkkaavaisena Tongun puheenvuoron. Ihanteet ja käytäntö raastoivat toisiaan vasten päämoderaattorin työpöydällä joka ikinen päivä. Tällainen puntarointi oli hänen jatkuva taakkansa. Muut eivät esimerkiksi tienneet, että hän oli kieltänyt Snowmania osallistumasta kokoukseen tänä aamuna petturitutkinnan vuoksi. Kylmäkiskoisempaa kuin mihin moni klaanilainen taipuisi. Toistaiseksi hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä nyt oli muiden vuoro puhua.
”Mitä tulee Keetongun kysymykseen siitä, keitä meillä on, joilla on osaamista sodan saralta”, Iniko sanoi. ”On sääli, että Guardian ja Killjoy eivät ole läsnä juuri nyt. Heillä lienee Samen lisäksi kiistatta eniten kokemusta taistelun johtamisesta, eikä heistäkään kuin toinen ole komentanut armeijoita. Mutta meillä on monta, jotka kyllä ymmärtävät sodan luonteen – ja ovat ehkä juuri sen tähden hakeutuneet kaupunkiimme. Esimerkiksi Vahtikoirien yksikköön koottiin monia sodan jo kokeneita skakdivapaaehtoisia – ja moni etulinjan sisseistä oli nähnyt sotaa aiemminkin. Meillä ei ehkä ole kenraaleita, mutta meillä on kokemusta. Enkä usko, että suurten armeijoiden komentaminen olisi merkityksellinen taito siinä sodassa, mikä meillä on käsissämme. Olemme saavuttaneet hyviä tuloksia pienten yksiköiden toiminnalla, missä vähälläkin voimalla pystytään nakertamaan nazorakien kykyä tehokkaisiin vastaiskuihin. Sellaisiin operaatioihin ei Metru Nuin Punainen Sotilasakatemia valmista.”
”Kohtalo jakoi meille oudon käden”, Bladis hyväksyi. ”Ei meidän korttejamme osaa pelata kukaan paitsi me. Vaikka meillä olisi maailman paras sotaproffa tai semmoinen, niin tuskin se tietäisi mitä tehdä höyrylentskareilla ja tällä lössillä… on meinaan niin nörttiä toaa, psyykkistä hämähäkkiä, kuntosalikummitusta…”
Tawa nyökkäsi. ”Otamme kaiken asiantuntemuksen kiitollisena vastaan, mutta tunnemme oman voimamme itse parhaiten.”
”Niistä merivoimista”, Hai otti puheenvuoron. ”Me vähän katsoimme tilannetta vanhan Haddoxin kanssa. Meillä Klaanissa tosiaan ei ole ainuttakaan oikeaa sotalaivaa, mutta Hildemarin kaltaisia aseistettuja kauppalaivoja me kyllä pystymme varustamaan. Aseista on pulaa, kun cordakit on priorisoitu lentävälle puolelle Laivastoa, mikä on tietysti hyvä ajatus. Ainakin kelluvilla aluksilla voi käyttää joitakin meidän suurimpia aseitamme, jotka eivät ole olleet käytännöllisiä asentaa mihinkään lentävään. Pyrimme Haddoxin kanssa laajentamaan merivoimia, minkä pystymme. Se auttaa vähintäänkin etelärannikolla, missä meillä on ilmatuki. Satamassa on monta alusta, mistä saisi tehtyä kelvollisia sota-aluksia. Osa niistä tosin kuuluu tänne jumiin jääneille kauppiaille, jotka eivät ole halunneet antaa aluksiaan meidän käyttöömme. Mutta me yritämme järjestellä sitä.”
”Ai se on noin!” Bladis mietti. ”Olenkin miettinyt, että mikä on, kun siellä satamassa on ne pari kauppa-alusta ihan kunnioitettavien pyssyjen kanssa, eikä ne ole kai olleet kuin turhan panttina koko ajan. Tämmöisessä tilanteessa voisi kyllä katsoa, että voisiko Klaani vaan takavarikoida ne puolustustarkoituksiin.”
”On tämäkin sotapalaveri”, Turaga Kyösti mutisi dramaattisesti saatuaan puheenvuoron. ”Russakoiden imperiumi uhkaa meitä totaalisella tuholla, ja me olemme valmiita vain vähän leikkimään sotaa? Tuo teidän ehdottamanne esikunta on mikälie kaupunginvaltuusto eikä mikään esikunta. Hierarkia tarvitaan! Hemmetti, osaatteko sanoa yhtään sotaa, minkä voitti joku hippiarmeija joka pelkää kuollakseen, että näyttää sotilailta? Jos Guardian olisi täällä, ei olisi tällaista pelleilyä. Laitettaisiin komentoketju kerralla kuntoon, ei mitään jahkailuja ja valittelua!”
”En ole sotahistorian asiantuntija, mutta useimmat sodat hävinneet armeijat ovat olleet kurinalaisia ja hierarkisia ja sotaisia”, Tongu vastasi. ”Allianssilla on ylivoima joukkojen ja pyssyjen koossa. Sitä peliä emme voita. Ainoa tapa selvitä on olla toisella laudalla. Koettaa toisin.”
”Samalla laudalla seisomme, emmekä muutakaan voi”, sanoi Suga. ”Silti on tärkeää, ettei tällä saarella ole kahta Allianssia ampumassa toisiaan.”
Hai nyökkäsi Sugalle. ”Oman kokemukseni mukaan metsässä vihollisleirien välissä jatkuvassa kuolemanvaarassa ollessa ei ole niinkään väliä sillä, onko kenraalin vai adminin alaisuudessa. Mutta sillä on väliä, että tietää, mistä saa apua tarvittaessa ja mihin asiat tulee ensinnä raportoida. Yksikköjen on toimittava samaa päämäärää kohti – siis päivittäin, operaation ja tehtävänkin tasalla.”
”No, sanokaa minun sanoneen”, Kyösti murahti, kun huomasi, miten vahva rintama häntä vastaan oli ryhmittäytynyt. Näin sitä käy, kun Guartsu ei ole paikalla. Hän jäi mököttämään protestinomaisesti.
”Minusta turagaa kannattaa kuunnella”, sanoi tiukkailmeinen ko-matoran laivastolaisten pöydästä. Tämän olalla oli sininen, kulunut suojus, johon oli kaiverrettu rujosti vetämällä kaksi tähteä. ”Olen Valitai, enkä tunne teistä juuri ketään – enkä oleta, että tunnette minua. Olen Lohrak-johtaja, sen verran hierarkiaa meillä täällä on. Suurin osa Laivastosta toimii niin kuin rauhankin aikana: katsotaan keitä on työvuorossa, kootaan topparoikka, tehdään sovittu tehtävä. Hävittäjäkoneilla ei siihen ole varaa. Meidän on lähdettävä heti kun tarve tulee, ja tulipesämme ovat aina kuumana. Komentojen kyseenalaistamisesta meillä on huonoja kokemuksia.”
”Lohrakit ovat menettäneet jo kaksi johtajaa ja useita lentäjiä tässä sodassa”, Tehmut selvensi. ”En minä eikä Tongukaan oikeastaan tiedä, miten hävittäjäsotaa tehdään, mutta Lohrak-joukko on opetellut niin sanotusti lennosta.”
”Yritä, erehdy, kuole”, täydensi Valitai. ”Kun katsoo kuolemaa silmästä silmään tarpeeksi usein, siihen tottuu.”
Synkkä miete aiheutti kokousväessä hetken hiljaisuuden.
”En usko, että kukaan meistä yrittää sanoa, että komentoja pitäisi ryhtyä kyseenalaistamaan”, Hai topuutteli. ”Etulinjan operaatioissamme kyllä vallitsee kuri – kaikki ymmärtävät sen olevan välttämätöntä sellaisessa tilanteessa. Nähdäkseni ristiriita liittyy enemmän siihen aivan korkeimpaan tasoon hierarkiaa – onko Adminilla valta lähettää alaisiaan kuolemaan? Pitäisikö olla? Minä olen käynyt jo yhden katkeran sodan sen puolesta, että saisimme itse päättää, minkä puolesta kuolla.”
”Taistelumme perustuu vapaaehtoisuuteen, se on aina perustunut siihen”, Iniko tuki. ”Yhtäkään ei pakoteta taistelemaan, mutta ne jotka siihen ryhtyvät, ymmärtävät kyllä velvollisuutensa – näin toivon.”
”Tämä oli keskustelu jo Metru Nuilla”, Suga sanoi hiljaa. ”Kaikista virheistä huolimatta koen, että Toa-armeijan koodi oli niin hyvä, kuin sellaisessa tilanteessa oli mahdollista. Jokainen sotilas oli vapaaehtoinen, joka vastasi velvollisuuden kutsuun – ja alistui siten osaksi Toain armeijaa, ja sen käskyjä.”
”Moni Klaanissa sanoisi, ettei sellaista velvollisuuteen vetoamista kehdannut kovin moni vastustaa, vaikka olisi halunnut”, sanoi Hai kuivasti.
”Siitä huolimatta se oli ero meidän ja vihollisemme välillä”, Suga puolustautui.
”Lhikanin joukoissa taisteli myös vahki-armeija, jotka eivät ilmiselvästi olleet vapaaehtoisia. Puhumattakaan… häiritsevimmistä huhuista”, Hai vastasi.
”Tämä on sivupolku”, Same sanoi. ”Minä ymmärrän hyvin Valitain näkökulman. Sotilaskurin tarkoitus on viime kädessä vähentää kaatuneiden määrää, tämän oppii jokainen armeija ennen pitkää. Nähdäkseni kurin ja taistelutahdon kysymykset on paras jättää pienempien yksiköiden ratkaisemiseksi. Kukaan meistä tuskin haluaa perustaa sotaoikeutta. Esitys esikunnasta koskee ylimpiä komentosuhteita.”
Valitai nyökkäsi hyväksyvästi. Vaati kaiken Samen diplomaattisuuden tasapainotella nuoraa sotilaan ja klaanilaisen välillä.
Turaga Vak otti puheenvuoron seurattuaan keskustelua hiljaa tähän asti. Hänen mustassa haarniskassaan loisti vartioston sininen ussal, ja turagan katseessa oli päättäväisyyttä iästä huolimatta. Ex-moderaattori, ex-kaupunginvaltuutettu ja nykyinen Vartioston komentaja puhui:
”Me Vartiostossa olemme ottaneet käyttöömme paljon sotilaallisemmat toimintatavat. Tehtävämme on kaupungin turvaaminen. Näitte viime yönä, miten nopeasti ja päättäväisesti he pystyivät reagoimaan tämän, hmm, metsästäjän uhkaan. Vartiokaarti on yli nelinkertaistunut koossa sodan alusta, ja se on jaettu pienempiin yksiköihin. Meillä on selkeä, hmm, komentohierarkia. En koe, että se sotii meidän arvojamme vastaan – sitä tekevät vain meidän vihollisemme, jotka haluavat tuhota kaiken, mistä välitämme. Minä kannatan päämoderaattori Samen ehdotusta. Meidän ei tule säikkyä varjoja, kun todellinen vihollinen vaanii pihallamme.”
”On eri asia tehdä vartiostosta tehokkaampi vartiosto kuin muuttaa lentäjät, insinöörit ja kirjanpitäjät korpraaleiksi, kersanteiksi ja kontra-ami- tai kenraaleiksi”, murisi Keetongu. ”Se, että moni klaanilainen on vanha soturi, ei tarkoita, että kaikki olisivat – kaupungin asukkaista puhumattakaan.”
”Kyllä meidän sotakoulussa tehdään kenestä hyvänsä soturi”, Kyösti julisti. ”Tällä hetkellä koulutuksessa on kaksi joukkueellista Klaanin eliittiä! Pelottomia taistelijoita! Ja moni Klaanin vanhoista sotajermuista on vain unohtanut, mitä on kerran osannut. Kyllä niistä vielä miehiä tehdään.”
Kyösti sai pari loukkaantunutta katsetta, mutta ketään ei kiinnostanut väitellä tämän kanssa. Jotkut, kuten Suga, myönsivät että Kyösti teki kyllä ihan hyvää työtä koulutuksen kanssa, mutta ei sitä vanhalle äijälle kannattanut suoraan sanoa, tai siitä tulisi vielä polleampi.
”Sen sijaan että me väittelemme sotilasarvoista ja -kurista, olisi ehkä tärkeämpi päättää siitä, ketkä oikeastaan nimitetään tähän esikuntaan”, Hai jatkoi. ”Kai me päätämme nimityksetkin suoraan tässä kokouksessa?”
Same nyökkäsi. ”Minä toivoin, että pääsemme lopputulokseen yhdessä kokouksessa. Laivaston paikka esikunnassa on yksinkertainen, se olkoon Keetongu tai se kenet hän tehtävään nimittää. Merivoimamme ovat tällä hetkellä vaatimattomat, mutta nähdäkseni ainakin Toa Hai on osoittanut osaamista sekä meri- että maasodasta, ja Haddox on jo varamoderaattorin toimessa luotettu. Vartiosto on osaavissa käsissä Vakilla. Sen sijaan suurin tarve lisäorganisaatiolla on maajoukkojen toiminnassa. Tällä hetkellä meillä on kolme erillistä sissijoukkoa, jotka toimivat hyvin pitkälle omien komentajiensa harkinnan perusteella, vaikka he toki Klaanin johdon ohjeita noudattavatkin. Näiden huolto ja täydennys on käytännössä improvisoitu. Samoin tiedustelu ja viestintä. Jonkinlainen maavoimien päällikkö vaikuttaa välttämättömältä.”
Suga nyökkäsi ja säesti Samen yhteenvetoa vakavaan, mutta kokeneelle taistelijalle ominaiseen juhlalliseen sävyyn;
”Lisäksi voimme muuttaa organisaatiorakennetta, jos tarvetta ilmenee. Etumme on ennen kaikkea tässä joustavuudessa; kyvyssä valjastaa saatavilla olevien yksilöiden osaaminen rooleihin, jotka parhaiten lisäävät joukon suorituskykyä! Motivoitunut, hyvin johdettu ja oikein roolitettu joukko kykenee kyllä paikkaamaan alivoimaa ja jopa taistelukokemuksen puutetta… Ainakin tiettyyn pisteeseen asti.”
”Tämä esikunta olisi siis ainoastaan Bio-Klaanin administon alainen?” varmisti Tahtorakin Askelman Toa Korpraun.
Moni katse kävi Tawassa, mutta Same oli se, joka vastasi.
”Kaikki Bio-Klaanin joukot ovat tälläkin hetkellä Bio-Klaanin administon alaisia”, hän sanoi kuivasti. ”Tämä ei muuttaisi mitään.”
”Moni meistä pohjoisten kylien ja kairojen asukkaista haluaa taistella, mutta kynnys suoraan alaisuuteen voi olla korkea. Liittolaisuuttamme emme epäile, emmekä vastusta joukkojen ryhmitystä. Kunhan Bio-Klaanin ääni ei ole ainoa, jota kuunnellaan.”
”Kaikella kunnioituksella, ilman meitä nazorakit olisivat jo vallanneet koko saaren”, Bladis huudahti. ”Emmekä me teitä mihinkään pakota. Samen ehdotus koskee, kuten sanottua, niitä jotka taistelevat rapulipun alla.”
”Kenen muun kuin Tawan ja adminien nimissä se voisi muka toimia?” Suga kysyi. ”Emme me halua armeijaa, joka ei ole luotettujen käsien valvonnassa. Musta Käsi lienee siitä historian opetus!” Suga piti pienen tauon ja silmäili paikallaolijoita, kuin tiedostaen näiden linjausten painoarvon. “Ottakaamme myös huomioon, että vaikka osalle ajatus suoraan Klaanin alaisuudessa taistelemisesta voi olla vaikea, herättää Klaanin johdon sitoutuminen asialle – siis esimerkillä johtaminen ja vastuunkanto – varmasti myös kunnioitusta!” hän vielä kiirehti lisäämään painokkaasti.
Tawa olisi halunnut parahtaa, ettei halua sitä muotoiltavan noin. Hän ei halunnut käsiinsä armeijaa. Vaikka Suga ei ollut sitä ajatellut, oli se ollut Lhikan-verrastus… toinen säkenöivä komentaja kultaisessa Kanohi Haussa. Hän ei halunnut jäädä historiaan sodan tähden, mutta tapahtumat tuntuivat ajavan sitä kohtaloa kohti vääjäämättömällä voimalla. Mutta epäröintiään hän ei halunnut – ei saanut – näyttää. Epävarmuus vain pahentaisi tilannetta, heille kaikille.
”Ymmärrän huolen”, Tawa lopulta vastasi. ”Meidän naapurimme yhteisellä kotisaarellamme tietysti ratkaisevat nämä kysymykset siten kuin kokevat oikeaksi, ja me olemme valmiita joustamaan yhteisen edun nimissä. Samen ehdotus koskee Bio-Klaanin ja vapaaehtoisesti meidän alaisuudessamme toimivia, joita kaupungissa ja lähiseuduilla on monia. Kenestäkään ei ole tulossa koko saaren suurta sotaherraa.”
Kukaan ei sitä sanonut, mutta viimeistään nyt Tawa oli yksi saaren historian suurista sotaherroista, kenties joukkojensa voimassa kolmas heti Kalmah-Kaanin ja Kenraali 001:n jälkeen. Miten vastenmielinen ajatus se olikaan.
Toa Korpraun katsoi adminia hetken mietteliäänä. ”Hyväksyn tämän”, hän sanoi pieni hymy huulillaan. ”Enkä ehdota kokouksen pidentämistä avauksella Yhdistyneiden Kylien komentorakenteesta ja koko saaren Allianssin vastaisen liittouman lipun aihevalinnoista. Uskon, että pohjoisen asukkaat seuraavat mielellään hierarkianne kehittymistä, ja voimme sopia voimien yhdistämisestä sitten, kun alkukankeus on selätetty.”
”Nui-Koron Siniviitat toimivat parhaiten alaisuudessani”, Arnop suoristautui penkissään. ”Mutta emme asetu yhteistä komentorakennetta vastaan. Kunhan muistatte, että meillä on kokemusta nummiemme puolustamisesta.Tälläkin hetkellä parhaat vartiomiehemme liikkuvat pohjoisen suunnilla selvittämässä, josko vanhoja ansoja ja tunneleita voisi ottaa vielä käyttöön. Että pitäkää se mielessä! Me olemme surmanneet täällä zyglakeja teitä pidempään!”
Same alkoi selvästi turhautua siihen, miten keskustelu kiersi aina uudelleen eettisiin kysymyksiin, eikä hän ollut aivan yhtä hyvä piilottamaan todellisia ajatuksiaan kuin Tawa oli. Hän oli melkein sanomassa, että asiahan oli käytännössä Bio-Klaanin sisäinen ja adminien päätös riittäisi, ja kokous oli järjestetty vain hyvän tahdon eleenä. Hän kuitenkin ymmärsi sen vain heittävän kerosiinia epäilyksen pelleihin.
”Tahdoimme me sitä tai emme, Toa Tawa on käytännössä Bio-Klaanin puolesta taistelevien johtaja jo nyt, ja on aina ollut”, hän sanoi turhautuneena. ”Kyse on sodanjohdon järjestämisestä, ei siitä voimmeko muuttaa vallitsevia tosiasioita. Kyse on keinojen muuttamisesta, ei periaatteiden.”
”Juu, emmekä mekään sitä paitsi edusta koko Nui-Koroa”, Sulfrey nyökkäsi. ”Poliisipäällikkö Arnop ja minä edustamme vain siniviittoja. Olemme Suurkylän vartijat, emme johtajat.”
Kiitokseksi puheenvuorostaan Sulfrey sai Arnopilta hyytävän katseen. Tämä ei kuitenkaan jatkanut asiaa sen enempää, ja keskustelun aloite siirtyi taas puheenjohtajille.
”Minä ehdotan Toa Inikoa johtamaan esikuntaa Bio-Klaanin maajoukkojen puolesta”, Same lopulta sanoi. He olivat alustavasti keskustelleet Tawan kanssa asiasta, joka luotti luutnantin arviointikykyyn tällaisissa kysymyksissä.
”Hän on jo nyt toiminut sissijoukkojen organisoinnissa, ja toimi hyvin Nui-Koron evakuointioperaatiossa. Tämän lisäksi haluaisin ehdottaa Toa Sugaa tämän varakomentajaksi. Hän on yhtä lailla pyrkinyt toimiman Klaanin kokonaisvaltaisen puolustuksen puolesta tämän sodan alkupäivistä asti.”
Siinä oli hieman junttauksen makua. Kokouksessa oli luonnollisesti läsnä lähinnä henkilöitä, jotka Same ja Tawa olivat halunneet paikalle – tai jotka oli ollut pakko kutsua diplomaattisista syistä. Kummatkin valinnat olivat olleet Samen – Inikossa hän kyllä tunnisti hyvän esikuntaupseerin kun näki sellaisen, vaikkei sitä halunnutkaan suoraan sanoa. Sugaan hän luotti yhtä lailla. Ei keskustelu erityisen avoin ollut, mutta se ei juuri Samen omaatuntoa kolkuttanut – heidän velvollisuutensa oli tehdä päätöksiä, joilla Bio-Klaani selviäisi toiset sata vuotta.
Iniko näytti hieman yllättyneeltä.
”Minulla ei ole juuri sotilaskoulutusta, ja kokemustakin paljon vähemmän kuin monella muulla täällä”, hän aloitti epävarmasti. ”Mutta en kiellä, ettenkö olisi käyttänyt hetken jos toisenkin tilanteen kokonaiskuvan kartoittamiseen. Aiemmin olisin ollut nimityksestä innoissani, mutta Tulikärpäsen tehtävän epäonnistumisen jälkeen kyseenalaistin taitoni tehtävässä. Minä en ollut Metru Nuilla, niin kuin moni saaren toista. Tulikasteeni on ollut tämä sota.”
”Sanoit sen itse aiemmin”, Same vastasi. ”Että kaukomaiden upseerinpapereilla ei täällä paljoa tekisi.”
”Eikä Tulikärpäsenkään tehtävä epäonnistunut maatiiminne takia, vaan ihan muista syistä”, huomautti Bladis. ”Te teitte tehtävänne aivan nappiin.”
”Hyvä on”, Iniko nyökkäsi. ”Kiitän teitä luottamuksesta. Minä ja maan henget teemme parhaamme. Ja uskon, että maavoimista on hyötyä, kun vihollisen tukikohdat ovat sen ympäröimiä.”
”Velvollisuuden kutsuun täytyy vastata”, Suga nyökkäsi tomerasti.
”Kannatetaanko Samen ehdotusta?” Tawa kysyi. Hän halusi selvästi saada kokouksen päätökseen.
Ehkä tässä vältettiin suurimmat ideologiset ansakuopat, ajatteli Tongu, mutta päätti olla sanomatta sen ääneen – hän ei enää kaivannut yhtään Niddin militaristista palopuhetta. ”Kannatetaan”, hän sanoi mahdollisimman neutraalisti. Muu kokous yhtyi kannanottoon.
Yksi kerrallaan, kuka varovaisesti, kuka rohkeasti, yhtyi ehdotukseen. Samoilla vauhdeilla kokos hyväksyi sekä sodanaikaisen komentoketjun luomisen että sen täyttämisen.
”Samen ehdotus Bio-Klaanin esikunnan perustamisesta on hyväksytty”, Tawa korotti ääntään, mutta erityisen juhlallinen toteamus ei ollut. ”Esikunta-asiaa alkaa järjestelemään Toa Iniko. Kokous on päätetty.”
Virallisen osan loputtua alkoi yleinen hälinä, kun itse kukin työnteli tuoleja ja pääsi viimein keskustelemaan vapaammin. Same jäi vielä käymään Inikon kanssa läpi joitakin käytännön asioita: esikunnalle suunniteltiin pysyväksi tilaksi yhtä suuremmista kokoushuoneista Admin-siiven läheltä, minne pitäisi saada kartat, kommunikaatioyhteydet ja kaikki muu mitä tarvittaisiin. Samella itsellään oli suuri määrä sodanjohtoon tähän mennessä liittyneitä papereita, jotka saisivat nyt jonkin muun paikan kuin päämoderaattorin pöytälaatikon. Sovittiin myös, että adminit ja moderaattorit ottaisivat osaa esikunnan kokouksiin sikäli kun halusivat tai kokivat sen tarpeelliseksi. Työjärjestyksen tarkemmat yksityiskohdat Iniko saisi itse järjestellä.
Tunnelma huoneessa oli vaihteleva. Innostusta, pelkoa, huojennusta, huolta. Sulfrey poistui huoneesta tyytyväisenä sääntötarkennuksiin, Valitai epäileväisenä sen suhteen, auttaisiko tämäkään häntä pitämään lentäjiään hengissä. Kyösti turhautuneena, Suga mietteliäänä. Bladis nälkäisenä; olisi pitänyt kiskoa isompi aamupala.
Mielialoja oli yhtä monta kuin kokouksessa oli ollut osanottajia. Epävarmuus kuitenkin yhdisti, siihen oli sota-aika heitä totuttanut. Mikään yhteinen ja kirkas visio ei ollut heitä tässäkään kokouksessa siunannut, mutta ainakin heillä oli joku polku eteenpäin.
”Tawa?” Tongu kysyi varovaisesti, kun joukkio teki lähtöä. ”Voisinko vaihtaa vielä sanasen kanssasi?”
”Totta kai”, admin vastasi. ”Täällä?”
”Vaikka alhaalla”, Tongu sanoi. ”Haluaisin näkemyksen päähallissa.”
Suga kantoi Bladiksen alas. Tongu otti pyörätuolin mukaansa ja laskeutui portaat Tawan kanssa muun joukon jatkona. Poistuessaan Klaanin suuntaan Same nyökkäsi Tawalle, Suga heilautti kättään sanoen moikat ja Tawa vastasi tutulla heleillään. Telakan matoralaiset palasivat hommiinsa, osa toimistoon, osa rassaamaan moottoreita tai laatimaan erikoisosia höyrykoneiden loputtomiin tarpeisiin. Keltainen kaksikko lähti ulko-ovista vastakkaiseen suuntaan, aulan läpi ilmalaivahalliin, joka sai himmeää aamupäivän valoa katonrajan nokeutuneen ikkunarivin läpi. Tongu oli tottunut Telakan mittakaavaan, käytännössähän hän asui siellä. Tawa taas kävi siellä paljon harvemmin, ja asioiden koko löi hänet aina ällikällä. Bio-Klaanin linnoitus oli mahtava ja loputtoman erikoinen ja kaunis, siellä oli niin kaikuvia saleja kuin jäsenten ainutlaatuisia, kotoisia soppejakin. Telakassakin oli omat, hurmaavat kummallisuutensa, mutta suuren ilmalaivahallin pääasiallinen tarkoitus oli saada tosi isoja asioita mahtumaan sisätiloihin.
Laivaston lippualus Tahtorak oli hallin keskellä, lyhyempi ja matalampi Hydraulinen Vapaus siinsi oikealla. Tahtorak oli ollut yli puoli vuotta liikkumatta. Pölyä oli kertynyt sen potkurien lavoille, mutta messinkiosat kiilsivät. Tällainen asia oli tarkoitettu nähtäväksi kaukaa, halkomassa pilviä jossain korkeuksissaan. Sen möllöttäminen nipin napin tarpeeksi suuressa sisätilassa oli tavallaan surumielistä; kuin majesteettisen plesiosauruksen kohtaaminen parkkipaikalla.
”Se on… hyvin suuri”, Tawa sanoi.
”Niin se on. Käsittämättömän suuri, voisin sanoa. Tarpeettoman suuri? Kerran yritin rakentaa vielä suurempaa. Tuskin sille oli tarvetta. Ja tällainen mittakaava olisi varmaan ymmärrettävää jossain Xian telakoilla. Miksei Steltinkin. Mutta täällä Välisaarilla? Sitä on niin asiansa sisällä, ettei juuri näe, miten epäuskottavalta se voikin tuntua.”
”Ja sinä teit sen. Rakensit. Periaatteessa.”
”Bio-Klaani antoi hyvän kehyksen”, Tongu sanoi hymyillen. ”Paljon erilaisia taitoja. Pääsyn paikkoihin, josta sai erikoisimmat varaosat ja sen tietotaidon, mitä jäsenillä ei ollut. Arkiston kokoelmat aeronautiikasta kuuluvat maailman parhaisiin. Ja sijainti Välisaarilla oli sikäli kätevä, että kun Pohjoismantereen Lex Mohram kielsi merirosvouden, saimme ostettua monta kolmekantista laivaa raaka-aineeksi. Ja niin, sain pari kertaa jopa Manun tekemään minulle laskelmia – se vaati kyllä omat rituaalinsa.”
Tawan katse vaelteli aluksesta toiseen. Telakan ilmalaivat olivat rauhanajan rakennelmia: optimistisemman ajan luomuksia. Niistä puuttui se tappava virtaviivaisuus tai pelkoa herättävä voima, joka suuren maailman sotakoneista huokui. Tawa oli välttynyt suurimmalta kontaktilta nazorakein sotavoimaan alkusyksyistä pommi-iskua lukuun ottamatta, mutta suuri sotalaiva Koi oli jyrissyt julman ukkosen lailla ja tuonut ymmärryksen siitä, mitä he todella olivat kohtaamassa. Kerran nazorakien ilmalaivasto oli torjuttu, mutta jo sen torjuntavoiton seuraamukset näyttäytyivät täällä syvinä arpina ja pitkänä puurtamisena.
”En pidä ajatuksesta, että jollekulle ulkopuoliselle tämän kaiken rakentaminen näyttäytyy jälkikäteen sotaan valmistautumisena”, Tawa sanoi. ”Se oli silloin vain elämää. Asiat johtivat toisiinsa. Mutta nyt meillä on laivasto, jolla käydä sotaa.”
”Synkimpinä hetkinä tuntuu, että sekin olisi parempi tulevaisuus”, Tongu huokaisi. ”Että meistä jäisi edes joku jälki, jota pohtia. Nazorakit koittavat pyyhkiä meidät historiasta. Mutta sotaan valmistautumista se ei ollut, päin vastoin. Sodan, siis Metru Nuin ison sodan, jälkeisessä maailmassa ajattelin, että yhteiseloa Klaania laajemminkin voisi yrittää rakentaa. Jotenkin levittää samaa ajatusta pidemmälle. Lähiseudut täällä ovat kuitenkin aika rentoja – Pohjoismantereella on monta mukavaa kauppalaa, ja Rumisgonessakin heppulit ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin täälläkin. Ja joitain merirosvoja lukuun ottamatta naapurit ovat suhtautuneet meihin hyvin, ehkä Klaanin avomielisyyden takia? Paikat Klaanin ulkopuolella ovat kuitenkin hyvin matoralaisia, elleivät sitten ole selvästi steltiläisläisiä tai skakdilaisia. Oikein missään ei ole samanlaista kuin täällä siltä kantilta. Paitsi jossain Odinalla, jossa sairaanhoitajatkin ovat rikollisia. Meillä on ollut jokaiselle jotakin, niin kuin mainosmies sanoisi. Mutta ei nazorakeille, ei ainakaan hyvällä.”
Toisessa seurassa Tawa olisi ehkä vältellyt seuraavan sanomista — mutta Tongu vaikutti turvalliselta henkilöltä jakaa tämä ajatus.
”Parempana aikana porttimme olisivat auki myös nazorakeille. Ei ehkä kaikille heistä, mutta niille, jotka tahtoisivat.”
”Onko kukaan meistä ikinä tiennyt, mitä yksikään niistä oikeasti tahtoo? Paitsi se heppuli, joka vaikuttaa ajattelevan nazorakin ja ei-nazorakin eron olevan vaatteiden määrässä. Mutta olen tietenkin samaa mieltä. Ei mikään laji ole pohjimmiltaan paha – meillä on siitä aika monta esimerkkiä! Manu ja Visokki nyt ainakin.”
Tawa kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tai no, totta kai Tongukin jo tiesi Kelvinistä. Oli turvallisempaa, että mahdollisimman moni komentoketjussa tiesi. ’Mahdollisimman moni’ ei valitettavasti tarkoittanut samaa kuin ’kaikki’. Tawa huomasi pysähtyvänsä miettimään, mitä Kelvinille mahtoi kuulua. Joko hän oli päässyt vaarallisten vesien toiselle puolelle, kauas imperiuminsa vaikutuspiiristä?
”Jos totta puhutaan, niin mietin nykyään aika paljon sitä, mitä jako ’meihin’ ja ’niihin’ tulee tekemään… no, meille”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Allekirjoitan kaiken kokouksessa sovitun ja uskon, että tiukempi sodanjohto auttaa meitä selviytymään tämän läpi. Ehkä silti…”
Tawa päästi ulos huokauksen, jota oli ollut pakko pitää sisällään kokouksen läpi.
”Ehkä silti olen edelleen sitä mieltä, että se naiivi ideaali, jolle tämä linnake rakennettiin on arvokas. Ja ehkä pelkään, minkälaiseksi sota tulee meidät vielä tekemään. Jos sallit suorapuheisuuteni, niin minusta Tahtorak ei muuttuisi yhtään kauniimmaksi ohjuksia lisäämällä, emmekä me yhtään viisaammiksi.”
”No niin! Naulan kantaan. Tuohon minulla on paljon, niin paljon sanottavaa, kun olen ajatellut sitä viime aikoina jatkuvasti. Kauniimmaksi – ei tosiaan. Eivätkä jo siellä olevat cordakpatterit ja rautalevyt, vaan rumemmaksi. Koitin toistella itselleni ja pojille, että nämä ovat sitten vain väliaikaisia – otamme ne pois, kun homma on ratkaistu. Tehtiin kaikki kiinnitykset muttereilla ja pulteilla, jotta ne voi irrottaa sitten rikkomatta rakenteita. Ajatus auttaa minua nukkumaan öisin – mutta se poiston päivä karkaa yhä kauemmaksi.”
Tongu viittilöi ylemmäs. Tahtorakin aseistus oli aluksen kokoon nähden melko mitätön – ainakin jos sitä vertasi vihollispuolen koneisiin. Mutta ne näkyivät silti.
”Silti oireet ovat syvemmällä”, suurempi keltainen jatkoi. ”Sanoit sen itsekin: Ideaali, jolle linnake rakennettiin. Oletko miettinyt, miksi ideaalille rakennettiin linnake – ei temppeliä, tai vaikka puutarhaa?”
”Meillä on tietty myös hyvin kaunis puutarha”, Tawa sanoi. ”Mutta niin. Kyllä meidän muurimme nousivat korkealle jo kauan ennen kuin nazorakien uhka oli käsinkosketeltava. Ja kyllä saaren matoralaiset ottivat minut vastaan suurena johtajana siksi, koska osaan kutsua ukkosen.”
Tawan kanohille nousi kuiva hymy.
”Toivottavasti muistakin syistä.”
”Kyllä minä uskon, että siihen oli muita syitä. Jos se olisi pelkkä ukkosen kutsuminen, niin kai kuka tahansa muukin toalainen olisi riittänyt.”
Tawa nyökkäsi Tongulle kohteliaasti ja antoi pienen hymyn. Kyllä hän oli ylpeä siitä, mitä oli tänne rakentanut — edes pieneksi hetkeksi. Juuri nyt oli vain mahdoton puskea pois pelottavaa kysymystä siitä, minkälaisen jäljen historiaan Toa Tawa jättäisi silloin, kun vain sodan aaveet vaeltaisivat läpi raunioiden.
”Siltikin – en voi olla miettimättä, onko tämän maailman asukkaiden ominaisuutena lähtökohtaisesti, että jos rakennamme jotakin, niin ympäröimme sen muureilla, joissa on ampuma-aukkoja ja isot vahvat portit. Matoralaiset muuttuvat toiksi ja saavat aseet, joita pitää sanoa työkaluiksi. No, nyt siitä on hyötyä. Alitajuista valmistautumista, ehkä. En tosiaankaan syytä sinua siitä. Ideaalisi on minunkin ideaalini, eikä se minusta ole naiivi. Mutta arvelitko jotain tällaista olevan tulossa, kun rakensitte klaanille nimenomaan linnoituksen, ensin puusta ja sitten kivestä?”
”Maailma on täynnä vaaroja ja vihamielisiä olentoja. Jälkikäteen minun on aika vaikeaa sanoa, mitä silloin vuosia sitten täsmällisesti ajattelin — mutta muurien tehtävä on suojella. Minä uskoin — ja uskon edelleen — että on paljon niitä, jotka kaipaavat suojelua. Miekkaan tarttuminen ei ole aina oikein, mutta haluaisin uskoa, että kilpeen tarttuminen on.”
”Niin kai. Menneiden spekuloinnissa on vielä vähemmän hyötyä kuin tulevien. Mutta tarkoitin toisaalta sitä, että muurien rakentaminen… on pois jostain muusta?”
”Niin”, Tawa myönsi. ”Kaikesta siitä kivestä saisi myös tietenkin taloja.”
”En minä sinällään ajattele, että se olisi ollut väärä valinta. Vielä vähemmän nykynäkökulmasta. Mutta ehkä jotkut näkevät sen haasteena. Että nämä muurit suojaavat jotain, josta emme halua luopua.”
Sen kuullessaan Tawa huomasi vältelleensä katsekontaktia Tongun kanssa lähes vaistonomaisesti. Tietäisitpä, hän ajatteli.
Jättiläinen huokaisi ja istuutui kontin päälle. ”Ja suojaavathan ne. Mutta minusta ne suojaavat lähinnä sellaisia asioita, joita ei voi saada omakseen väkivallalla. Yhteisöä. Yhtenäisyyttä, voisi joku sanoa. Porukkaa. Sen voi viedä meiltä pois miekalla ja terällä, mutta sitä ei saa omakseen… No, se meni syvälliseksi! Toisaalta taas muurit ovat torjuneet kaikki ne hyökkäykset, mitkä eivät ole tulleet, koska meillä on ollut ne muurit. Ehkä joku merirosvokuningas olisi kukistanut meidät yhdellä täyslaidallisella jo vuosikausia sitten. Muurit ovat antaneet meille aikaa, ja minun maailmani kannalta sillä on ollut hyvin paljon väliä. Tämän laivaston rakentamisen kannalta aika on ollut kaikkein tärkein resurssi. Muutama kymmentä vuotta keskittyä yhteen asiaan – mitä muuta sitä voi maailmalta pyytää? Jälkikäteen tajusin, että aika on yhtä kuin rauha: sota rikkoo rauhan ja pakottaa keskittymään muihin asioihin. Tässä ollaan.”
”Tässä ollaan”, Tawa toisti. Aivan jokaista ajatustaan Tawa ei sanonut ääneen, vaikka hän kunnioitti Tongun elämänkatsomusta.
Jo hetken Tawa oli ollut virallisesti Nimdan sirun kantaja — alkujaan aivan yhtä vastentahtoisesti kuin se suuri kenraali, jota hänestä oltiin nyt tekemässä. Tälläkin hetkellä yksi tämän järjettömältä vaikuttavan sodan synkistä siemenistä lepäsi hänen makuuhuoneessaan ja kuiski yöllä hänen korvaansa. Ja nämä muurit suojelivat yhteisöjä, ystäviä, karkureita ja pakolaisia, mutta kasvavissa määrin ne suojelivat myös suurta määrää voimaa, joka kyllä kykenisi hirvittävään väkivaltaan. Joka päivä ajatus sirun käyttämisestä sodan lopettamiseen tuntui vakuuttavammalta… mutta ei hän vielä voinut seistä sen takana. Samen varovaisuus aiheesta oli tarttunut.
Varmasti lähes jokainen, joka oli yrittänyt saavuttaa suuruuksia historian siipien havinassa, osasi perustella sen itselleen jollain ylevällä. Keskustelu Pyhän Äidin kanssa palasi ajoittain mieleen. Nimdan käyttäminen sodan lopettamiseen rauhanomaisin keinoin kuulosti ylväältä, mutta ihan yhtä paljon se voisi mennä kauhealla tavalla pieleen. Ja mikäli hän jättäisi jälkeensä verisen perinnön — Toa Tawan tragedian, Bio-Klaanin suuren joukkohaudan tai kymmeniä tuhansia kuolleita nazorakeja — paljastuisi kaiken tämän idealismin sydämestä jotain mätää.
Jos Telakan laivat tappaisivat tuhansia tulimeressä, oli yhtä kuin ne olisi aina tehty sitä tarkoitusta varten. Jos näiden muurien sisältä johdettaisiin silmittömän väkivallan aalto läpi saaren, se olisi lopulta syy sille, miksi ne oli rakennettu. Ehkä zyglakit olivat nähneet sen aina niin. Ja kaikki naiivi idealismi hautautuisi sen alle, mikä Sinisen Ussalin todelliseksi väriksi paljastuisikaan.
Tawa havahtui seuranneensa muutaman onu-matoralaisen puuhastelua moottorin parissa jo hetken. Hän kääntyi laatikolla istuvan Tongun suuntaan.
”Oliko sinulla joku erityinen syy, miksi halusit puhua tästä?”
”On, on”, Tongu sanoi. ”Se on kaikki tämä” – hän viittoili suurilla käsillä ympärilleen – ”asioiden valtava mittakaava! Nazorakeilla on isot joukot sotilaita, mutta niillä on myös valtavasti laitteita. Niillä on oma ilmalaivansa, Tulikärpänen, joka poltti Veljeskunnan saarelta kaiken elämän. Ja päälaiva, Rautasiipi, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta joka olisi tappanut minut ja satoja muita, jos olisimme evakuoineet Suurkylän veneillä. Ihmeellisiä koneita. Ja hirveitä, mutta tiedän kokemuksesta, että niiden takana on muutakin kuin suunnitelma kylvää kuolemaa ja tuhoa mahdollisimman tehokkaasti ja tarkasti. Näen sen niiden rautaan ikuistetuissa muodoissa: hengen palon. Joku välittää. Ja silti lopputulos on… irvikuva maailmasta ja elämästä.”
”En vieläkään aivan käsitä, että Veljeskunnan saari on poissa”, Tawa sanoi.
Olikohan nazorakien sotakoneet laittanut aluilleen joku Tongun kaltainen? Joku yhtä kauniita haaveita kasvatteleva? Oliko mahdollista, että se kaikki oli alkanut yhtä naiiveista ideaaleista, jotka olivat tulikosketuksessa vääristyneet — vai paljastuneet — sisimmissään mädiksi?
Jonkun idea oli ollut maalata Tawa Laivaston koneen kylkeen. Se oli näyttäytynyt niiden pienten käsien tekemänä hellyyttävänä, imartelevana jopa… mutta harvoin Tawa meni nukkumaan ilman ajatusta siitä, että sekin kone saattaisi minä tahansa päivänä kylvää kuolemaa ja kauhua vihollisten riveissä hänen hymyilevät kasvonsa kyljessään.
He eivät olleet tasa-arvoisia Keetongun kanssa. Tällaisten ajatusten jakaminen ei tuntunut oikeutetulta. Siihen pysähtyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta, koska Keetongu jatkoi:
”Me puhuimme tuolla ylhäällä äsken sissijoukoista, ja Lohrakeista, Troopperin katoamisesta. Tarkasti kohdistetusta, mutta kuitenkin aika pienistä voimista. Laivastolla ei ole valtavasti tulivoimaa… Mutta voimaa sillä on. Uskomattoman suurta voimaa vaati tuollaisten massojen nostaminen ilmaan. Pitää uskotella kappaleille, että ne ovat mieluummin ilman ylä- kuin alapuolella, heh! Valtava voima hyppysissämme, sitä se on. Kai niitä voisi jotenkin käyttää yhteiseen hyvään… kai niitä jotenkin pitäisi käyttää?”
”Kai niitä jotenkin pitäisi käyttää”, Tawa mutisi. Nimdan sirun sininen hehku piinasi. ”Onko sinulla jotain uusia ajatuksia?”
”Näitä on vaikea punnita. Kun meillä oli viimeksi isompi tällainen kokous, niin Guardian sanoi… ’Yksi osuma Rautasiivestä lentävään Tahtorakiin ja se on siinä’. Ja, no, tälle sotaporukalle Geen sana on laki, kuten tiedät. Ja minäkään en voi kyseenalaistaa hänen näkemystään kevyin perustein, kun ollaan käyty siellä Nynrahilla ja ties missä. Mutta sitten taas toisaalta, yksi osuma Rautasiivestä Telakkaan, niin se on siinäkin. Ilman yrittämistä. Ja monelta suunnalta raportit sanovat samaa, että Rautasiipi ei ole ihan lähivesillä. Näissä isoissa koneissa on se haittapuoli, ettei niitä voi piilottaa.”
Tawa ei ollut ollut siinä surullisenkuuluisassa kokouksessa, jossa Tongu oli tätä ehdottanut, mutta kyllä hän oli siitä kuullut. Kaikkialle ei hänkään pystynyt venymään. Tai ehkä pystyisi, jos hän vihdoin päättäisi hyväksyä sen, että hän voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
Ei. Se oli aivan liian hankala ajatus tähän soppaan. Jo se, että Xelakaan ei ollut perillä hänen kaksoisolennostaan oli vaatinut melko urhoollista suoriutumista aikataulutuksessa. Puhumattakaan siitä täydestä farssista Tagunan kanssa, joka hävetti häntä niin paljon, että hän oli valmis uskomaan Tagunan lähteneen livohkaan Kapuran kanssa edes osittain sen takia.
Siinä oli toinen ajatus aivan toiselle päivälle. Tätä meneillään oleva sota kai oli. Se vääristi kaiken, kurotti juurensa jokaiselle tasolle… ja hänen piti olla niillä kaikilla. Oli mystillinen taso, jossa sininen hohde, Totuuden pelottavat sanat ja selittämätön kaksoisolento saivat hänet joka päivä tuntemaan kahlaamiensa vesien syvyyden. Oli yhteiskunnallinen taso, jossa jokainen kokous, päätös ja keskustelu kulki edes paperilla hänen leimasimensa ja hyväksyntänsä läpi, halusi hän tai ei.
Ja sitten oli vielä henkilökohtainen taso muun muassa siitä, että nyt kyseenalaistettiin päätöksiä ja valintoja sellaiselta henkilöltä, josta Tawa välitti hyvin, hyvin paljon, ja jonka olinpaikasta hänellä ei ollut ollut kuukauteen tietoa. Kyllä se sattui edelleen. Tawa tunsi kurkunpohjallaan jotain, jolle ei ollut nyt oikea hetki.
Jos kaikki jatkuisi tähän tapaan, ehkä Tawa halkeaisi kahtia uudestaan. Ehkä sitten hänellä olisi vihdoin aikaa käsitellä kaikki kerralla.
Ei, Tawa toisti itselleen. Tämä ajatus oli, jos mahdollista, vielä tyhmempi kuin Nimdan käyttäminen.
”Olen tietoinen siitä, mikä Geen kanta oli”, Tawa lopulta sanoi. ”Ymmärrän hänen huolensa. Ja olen käynyt päässäni läpi monen monta kertaa myös sitä ajatusta, jonka esitit: entä jos vain pakenemme ja annamme linnakkeen Allianssille. Ylpeydestä luopuminen ei olisi minulle kovin vaikeaa, mutta näen miten se voisi loppua kymmenellä eri tavalla, joita en halua edes kuvitella. Kuitenkin… sanoit, että Rautasiivestä ei ole ollut havaintoja?”
”Niin. Me teemme kuitenkin tiedustelulentoja, ja sellainen laiva näkyy tasaisella merellä kauas. Hautajärven pommituksen jälkeen olen pitänyt yhden Lohrakin kahdesti viikossa kaukoputkenkantaman päässä siitä, ja Ämtur on tehnyt Ilmaraptorilla voitavansa. Se hävisi puolitoista viikkoa sitten itään pois pikkualusten kantamalta. Ja onhan se mahdollista, että se on vain jossain piilossa väijyttämässä, jos alamme liian rohkeiksi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että sellaisen aluksen haltija toimisi niin – että sillä olisi mitään pelättävää. Eihän meillä ole mitään, millä taistella sitä vastaan.”
”Kuulostaa kieltämättä myös yhtä mahdolliselta, että se olisi vain ansa. Mutta… aika erikoista, joka tapauksessa.”
”Enkä minä enää mieti linnakkeen antamista Allianssille. Paristakin syystä. Toisaalta siksi, että osa pohjoisen evakoista on jo jotenkuten kotiutunut, ja haluaa jatkaa taistelua kanssamme, saada menetetyn kotinsa takaisin. Tilanne on vähemmän kaoottinen kuin viime kerralla. Toiseksi se johtuu Geestä. Ei siitä, mitä hän sanoi… vaan siitä, ettemme nyt voi jättää häntä sinne. Hän voi olla kuollut, juu, mutta tavallaan hän on myös esimerkki. Sen miehen karisma kattaa koko saaren.”
Tawaa teki mieli kiittää Keetongua siitä, että hän sanoi ääneen sen, mitä hän ajatteli. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti. Kuinka pitkään he vain vielä joutuisivat odottelemaan uutisia rintamalta?
”Mutta enimmäkseen se johtuu siitä, että koko väestön evakuoiminen vaatii niin paljon järjestelyä ja säätöä, että nazorakit saavat tietää siitä ja ne ovat valmiita. Rautasiiven ei tarvitse kuin olla jossain pitkän kantamansa sisällä pakoreitistä, niin ne saavat meidät – ja Tulikärpänenkin on todellinen uhka, jos meillä on alukset täällä täynnä väkeä.”
”Jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä enemmän.”
”Se on periaatteessa vain ilmapallo, jossa on liekinheitin ja sata tapaa räjäyttää itsensä.”
”Ja kokonaisen ekosysteemin tuhoaja”, Tawa sanoi synkästi. ”Vaikka epäonnistuittekin sen tuhoamisessa, en tiedä mitä muuta voimme kuin yrittää.”
”Niin, kyllä sen tuhovoima kauhistuttaa minuakin, mutta se on vastuuttomampi kone kuin Rautasiipi. Ilmapallot ei koskaan toimi, kokeiltu on. Siinä on oman tuhonsa avaimet, se on torakoiden Nimda.”
Tawa pakotti itsensä olemaan reagoimatta siihen näkyvästi. Tongulla oli kauhistuttavan osuvasti Tawan ihon alle meneviä tapoja ilmaista asiansa henkilöksi, joka ei tiennyt totuutta. Mitenköhän lempeä keltainen jätti suhtautuisi, jos Tawa kertoisi harkitsevansa sirun käyttöä harva se päivä?
Tongu naurahti kolkosti. ”Ideaalista huolimatta ajattelin pelata vähän niiden peliä”, hän lisäsi. ”Toimia röyhkeästi, toimia nopeasti, ja palata asemiin. Hyödyntää avausta. Saisimme Tahtorakiin sanotaanko neljä-viisisataa sellaista, jotka eivät tosiaankaan halua olla täällä. Kyllä siihen enemmänkin mahtuisi… Eikä siitä saa turvallista mitenkään… mutta jos pidämme asian salassa edes omalta väeltämme viime hetkeen asti, matkaamme lähimpään järkevään satamaan ja palaamme hetimiten takaisin, saisimme koko jutun hoidettua alle vuorokaudessa. Ja uskon, etteivät torakat saa järjestettyä Tahtorakia pudottavaa keskitystä siinä ajassa.”
”Satamaan? Onko sinulla jo paikka mielessä?”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tongu näytti jotenkin arkipäiväisellä tavalla epävarmalta tai jopa nololta. ”Noo… Rumisgone ei ole tukevin liittolaisemme, mutta hittolainen, kuka näinä päivinä olisi? Paikka on täynnä merirosvoja, mikä tarkoittaa laittomuuksia, mikä tarkoittaa aseita. Ruokaa siellä on myös, niin kuin kaikkialla. Eikä niillä ole mitään seulaa tulijoille, joita houkutella paheilla. Joo, se ei osaltaan miellytä minuakaan, tämän keskustelun takia eikä muutenkaan, mutta aseille olisi käyttöä. Evakot sinne, ja irti lähtevä vaarallinen kama meille. Rahalla me teemme juuri nyt harvinaisen vähän. Ja uskoakseni Klaaniin on kertynyt joitakin harvinaisempia kuriositeetteja ja taideaarteita, joiden todennäköisin tulevaisuudenkuva on päätyä Gaggulabion rasvaisten näppien kautta Xian huutokauppoihin.”
Sotatilan aikana Tawa oli käynyt kirjeenvaihtoa muutaman välisaarelaishallitsijan kanssa ehdottaen ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Kaksi eri hallitsijaa oli kieltäytynyt yhteistyöstä Bio-Klaanin kanssa, koska nämä ”eivät halunneet asioida merirosvojen kanssa”. Juuri nyt tätä miettiessä harhaluulo Bio-Klaanista merirosvokaupunkina ei ollut aivan niin hataralla pohjalla kuin Tawa olisi halunnut.
”Sanon nyt varmasti asioita, jotka tiedät, mutta koen tarvetta sanallistaa ne silti. Ottaisimme valtavan riskin. Tahtorakin menettäminen olisi suuri isku, vaikka emme pakkaisikaan koko kaupunkia sen sisälle.”
”Se on menetetty jo, jos se ei koskaan lennä. Ja minulle minimimiehistökin on arvokkaampi kuin alus.”
”Ymmärrän sen kyllä”, Tawa sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi hyvin, kuinka raskaasti Telakan jättiläinen otti Laivaston menetykset.
”Se on riski… mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ruoka tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, ja tällaisten tekeminen aliravittuna on paljon vaikeampaa. Minä uskon, että me olemme nyt jonkinlaisessa taitekohdassa: vielä yhtenäisiä mutta kurjuutta edessä. Ja Rautasiiven reitteihin emme voi vaikuttaa, emmekä toivoa, että se katoaisi kokonaan.”
Tawan lyhytaikainen mutta hyvin vaiherikas visiitti Rumisgoneen joitakin vuosia sitten muistui mieleen juuri kaivelematta. Rommin, tervan ja ruudin tuoksu palauttivat lähes aina sinne. Adminkunnan diplomaattinen vierailu paikallisen merirosvoruhtinaan palatsiin oli päätynyt juopotteluun, huutamiseen, ampumiseen ja juoksemiseen. Merirosvoruhtinaan surmaajana Ämkoo oli saanut nauttia viitisen minuuttia Rumisgonen herruudesta ennen kuin noin sadan merirosvon valtaistuinhaasteet olivat pakottaneet heidät lopettamaan vierailun ennenaikaisesti. Tawa piti tuoreita pistokkaita siinä pullossa, joka kädessä hän oli juossut pakoon.
Tämä kaikki takaraivossa sai idean kuulostamaan vielä vähän hullummalta. Mutta hulluja olivat ajatkin.
”Oletko vielä suunnitellut tätä pidemmälle? Keitä matkalle lähtisi, kuinka paljon resursseja tarvitsisitte? En aio tyrmätä tätä välittömästi, mutta toivon että tämä tehdään hyvin varautuen.”
”Olen aika pitkällä teknisen puolen kanssa”, Tongu sanoi. ”Eli helpon puolen. Me saisimme otettua kolmesta kuuteen sataan riippuen lähtijöiden koosta ja lajista. Sellaisia, joita ei kiinnosta taistella saaren puolesta, tai jotka eivät pysty, tai jotka pelkäävät jo kuollakseen. Vaikein asia olisi se, että lähtijöitä olisi enemmän, ja joutuisimme valitsemaan. Siinä tarvitsen apua… Mutta sille emme voi tehdä paljoakaan etukäteen. Minusta onnistumisen avain on salaus, ja me emme voi olla julkisia ja salaisia samaan aikaan. Ja siinä, luulen, on idealismin joustettava. Minä ehdotan, että kerromme asiasta kaupungilla kuusi tuntia ennen lähtöä. Rumisgoneen emme kerro mitään etukäteen. Ja suljemme kaikki klaanin ulkopuolelle viestivät kanavat ilmoituksen ja lähdön välille. Ja sitten lennämme…”
Tongu hymyili surumielistä, mutta kuitenkin aivan aitoa hymyä.
”Toisin sanoen tarvitsen päiväksi jotakuinkin täydet admin-oikeudet, kaikkien modejen työpanoksen kuudeksi tunniksi, ja ihan helvetisti käteistä. Evakoillekin pitää maksaa joku avustus, jotta he pääsevät Rumisgonesta eteenpäin. Mutta vain vähävaraisille, rikkailta pirulaisilta kiellämme omaisuuden maastaviennin. Ja aseiden. Ehkä ne satamassa laivojansa pitävät kauppakiltalaiset suostuvat vaihtamaan paattinsa menolippuihin.”
Tawa pysähtyi aloilleen. Telakan metallinen kolina ja pihisevät putket eivät tarjonnut intiimeintä ja rauhallisinta ympäristöä näin järisyttävän ehdotuksen käsittelyyn.
”Pyydät nyt aika paljoa”, Tawa sanoi. ”Ja tämä on kovempaa uhkapeliä kuin mikään, mitä olemme sodassa tähän asti tehneet. Ihannetilanteessa keskustelisin tästä ensin kaikkien adminien kesken, mutta… se ei ole mahdollista.”
Ämkoo valapatto, Gee kateissa, Visokki sairaslomalla. Nyt hän oli Bio-Klaanin yksinvaltias.
Tai kaksinvaltias, hän naurahti mielessään.
Hän voisi tehdä tämän päätöksen tässä ja nyt, jos haluaisi. Se tuntui uskomattoman kauhealta.
”Vaikka Ämkoo ei olisikaan vaihtanut numeroaan, niin en silti soittaisi ja kysyisi. Hah hah.”
Tawa hymähti lähinnä kohteliaisuudesta.
”Kuinka nopeasti uskot, että saisitte lähtövalmistelut tehtyä?”
Jätti kävi läpi mielessään olevaa moniportaista listaa. ”Tarvitsemme kolme-neljä päivää. Riippuen siitä, menemmekö yöllä vai päivällä. Ja tämän puolen valmistelujen aikana modejen, ja, no, sinun ja Visokin pitäisi pohtia muutamaa oleellista kysymystä: Miten valitsemme pakolaiset? Mitä olemme valmiita myymään? Millaisia ruoka- ja asevarusteita meidän kannattaa hankkia? Kuinka selvitämme, ketkä pakolaiset tarvitsevat avustusta ja keiltä voi kansallistaa omaisuutta yhteiseen hyvään? Tahtorakin lämmittämiseen menee pari päivää, ja silloin lähtö on täällä ilmiselvä, mutta saan piilotettua savun ja sen sellaisen.”
Tongu katsoi johtajaansa suoraan silmiin. ”Ja yhden asian haluan korjata. En pyydä sinulta aika paljon – pyydän niin paljon kun voin. Mutta usko minua: Olen miettinyt tätä. Jos emme kokeile, kadumme sitä lopun elämäämme, eikä se ole kovin pitkä katumus. On ääneen sanomaton fakta, että tällä saarelle on enemmän nazorakeja kuin meikäläisiä, kaikki matoralaiset mukaan luettuna. Troopperi ja Suga eivät niitä pysäytä, vaikka tekisivät kaiken täydellisesti.”
Tawa katsoi keltaista jättiläistä takaisin tämän ainoaan silmään. Tarinat sanoivat, että Keetongun kaltaiset kykenivät näkemään suoraan muiden sieluun. Jollain tapaa se oli helppo uskoa — jätissä oli tiettyä vilpittömyyttä ja herkkyyttä, joka teki tälle puhumisesta helppoa… ja valehtelemisesta vaikeaa.
”Minä tarvitsen valitettavasti mietintäaikaa. Joudun keskustelemaan tästä Visokin ja ainakin Samen kanssa.”
”Se on oikein ja kohtuullista. Pyydän, että pidätte asian toistaiseksi kolmenne sisäisenä. Minä olen puhunut tästä vain Tehmutille. Nähdään kahviossa ylihuomenna kymmeneltä? Jos se aika on riittävä… Rautasiipi voi matkata päivä päivältä kauemmaksi Klaanista, mutta se voi matkata myös jo takaisinpäin.”
Tawa nyökkäsi. ”Aivan totta. Mihin ratkaisuun ikinä sitten päädymmekään, ei taida olla aikaa odotella liikaa. Pyydän Xelaa tarkistamaan kalenterini, mutta uskon että voin luvata vastauksen siihen mennessä joka tapauksessa.”
Tawa ja Keetongu siunasivat toisilleen kohteliaat nyökkäykset ja alkoivat kävellä omiin suuntiinsa. Tawa takaisin keskikaupunkia päin, Keetongu kohti suurta lentävää silmäteräänsä.
Seistiin jälleen suurten valintojen edessä, eikä hyviä vaihtoehtoja ollut. Yhdellä päätöksellä Tawa voisi joko pelastaa monta sataa henkeä sodalta ja parantaa Klaanin mahdollisuuksia… tai tuomita heidät vetiseen hautaan. Se, että Keetongu oli valmiina ottamaan vastuun tuntui kuitenkin siltä, että suunnattoman raskas taakka ei levännyt vain hänen olkapäillään.
Ajatus oli pysäyttävä. Pako tästä kaikesta? Kuka sellaisen voisi edes ansaita? Miten sellainen valinta edes tehtiin?
Sinisen Ussalin ihanne seisoi tienristeyksessä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä Tawa sydämessään tunsi — historia tulisi muistamaan vain sen, kuka valinnan teki, ja mitä siitä seurasi. Pakoon lentäminen kuulosti harmillisen hyvältä idealta myös hänelle, mutta hän tiesi ettei voisi katsoa itseään peiliin, jos tekisi niin. Uusi pelko myös nosti päätään — ketkä hänen alaisistaan olivat niitä, joilla selviytymistahto ohitti lojaaliuden? Ketkä jäisivät sille matkalle? Ja voisiko heitä oikeastaan edes syyttää siitä?
Linnakkeen valtiattaren viitta tuntui juuri silloin erityisen raskaalta kantaa.
Solki napsahti kiinni, ja Kelvin heilautti repun selkäänsä. Hän sääti vielä remmien kireyttä, varmisti tarvikevyönsä ja kietoi valkoisen viittansa ylleen. Lopuksi hän veti hupun peittämään volitakiaan.
”Taidan olla valmis”, hän totesi ovenkarmiin nojaavalle toalle. Matoro nyökkäsi.
”Muistitko pakata Manun?” Matoro virnisti. ”Samperin tyhmä kysymys”, Manu tuhahti takaisin.
”No, luulisi, että tuo yksi osaisi sanoa, jos olisit unohtanut jotain.”
Kelvin hymähti. ”En usko, että unohdin mitään. Mietin aika tarkkaan, mitä otan mukaan.”
Kelvin asteli pöydän ääreen, jolla odotti pieni, koruton kirstu. Linnan vastaanotossa työskennellyt toa oli ohjeistanut häntä siistimään ja tyhjentämään tyhjäksi jäävän huoneen tavaroistaan, jotta huone voitaisiin antaa seuraaville asukkaille. Kaikki se vähä omaisuus, jota hän ei matkalleen tarvinnut, oli pakattu arkkuun.
Kelvinin käsi laskeutui mietteliäästi laatikolle. Se melkein pysähtyi räjähteeltä näyttävän radiopuhelimen ylle, mutta siirtyi hopusti laitteen ohi. Käsi poimi hopeisen taskumatin, jonka kyljessä koreili nazorakein heptagrammi. Hän harkitsi hetken sen ottamista mutta laski sen kuitenkin takaisin kirstuun. Hän ei tahtonut hukata sitä.
”Joo… lähdetään”, Kelvin sanoi hiljaa. Matoro avasi oven samalla, kun Kelvin poimi kirstun ja asteli käytävälle. Tämä vilkaisi vielä kaihoisasti huoneeseen, ennen kuin he lähtivät.
”Millaisella veneellä te aiotte lähteä? Eikö ole vähän riskialtista purjehtia saartorenkaan läpi?” Matoro kysyi.
”En ole ihan varma, millainen alus kuskillamme on juuri tällä hetkellä käytössään”, Manu vastasi, ”mutta ei hätää, hän on ammattilainen.”
”Toivon sitä todella”, Kelvin huokaisi. ”Matkamme jää vähän lyhyeksi, jos Imferiumin vartiolaiva räjäyttää meidät.”
”Kieltämättä! Mutta sen takia nimenomaan palkkasin erinomaisen salakuljettajan!”
He suunnistivat Kelvinin huoneelta paria kerrosta ylempänä sijaitsevan Matoron huoneen suuntaan. Linnan väkimäärä oli kasvanut viime aikoina kovasti, ja vilinä sen mukana. Joskus ne lähinnä asunnoille omistetut käytävät olivat olleet melko hiljaisia, mutta nyt liikennettä kulki kumpaankin suuntaan melkein koko ajan. Snowie oli juuri näyttämässä paikkoja joillekin lännen suunnasta tulleille, ja moikkasi pirteästi Matoroa ja Kelviniä, muttei ehtinyt jäädä juttelemaan.
Kaksikko käveli rinta rinnan kuitenkin melko rennosti. Kelvinin katse kiinnittyi Matoron kämmeneen, joka kiilteli uutuuttaan.
”Onko tuo se Floszarin tekemä froteesi? Onko se toiminut?”
Matoro hymähti hieman ”Floszarille” ja nosti kättään. Sen koneistosta kuului matalaa surinaa, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja taas auki. Käsi oli melko yksinkertainen, jopa aika rujo.
”Ei valittamista! Pääsin jo testaamaan sitä tosipaikan tullen.”
”Hmm?” Kelvin vilkaisi toaa.
”Ei mitään kovin vakavaa. Joku pimeyden metsästäjä tai joku, siitä oli tuo yksi yö vähän hälinää.”
”No hyvä. Rintamalle seuraavaksi?” Kelvin kysyi.
”Toivottavasti, katsotaan. On minulla ollut tässä joitakin tehtäviä… ja muita juttuja, mutta se on ollut lähinnä tavaran kuljettamista. Pitää kuulemma edetä hitaasti, kun olen muka vielä toipilas”, hän huokaisi.
”… kuulostaa viisaalta. Öh, oletko ollut tekemisissä sen tulen toan kanssa?”
”Mitä, ai Kapuran?” Matoro ihmetteli. ”Hetkinen, et ole kuullut? Tästähän on puhunut puoli Klaania. Kapura lähti. Vähän aikaa sitten, katosi Tagunan kanssa yöllä kuin tuhka tuuleen.”
”Ai… kokonaan? Minä kuulin siitä jotain, mutta ajattelin, ettei minulla ollut täyttä kontekstia. Liittyykö tämä jotenkin Rakentajaan ja loisiin?”
Matoro kohautti olkiaan. ”En usko. Luulen, että tämä oli Kapura nimenomaan toteamassa, että hitot mysteereistä ja muusta, lähden taas merirosvoksi. Pakko myöntää, ettei se ole edes kovin huono idea.”
”Ja hänkö lähti sanomatta sanaakaan?”
Matoro oli jo viettänyt nazorakin kanssa tarpeeksi aikaa, että oli oppinut tunnistamaan katkeruuden tämän äänestä.
”Minä sentään kävin sanomassa Tawalle ja Mesalle asiasta” Kelvin jatkoi. ”No, toivottavasti hän on edes vähän kiitollinen, kun felastimme hänen aivonsa Rakentajalta…”
Kuka helvetti on Mesa? Matoro mietti ensin mutta päätti ohittaa sen.
”Ei Kapura koskaan osannut sanoa kenellekään olevansa kiitollinen. Tai sanoa mitään muutakaan kovin aidosti. Kapura ei hyvästellyt minuakaan… tai ainakaan en tajunnut niiden olleen hyvästit siinä hetkessä. Olisin ehkä ollut yllättyneempi, jos hän olisi hyvästellyt niin kuin joku normaali. Kyllä hän välitti, hän oli vain surkea näyttämään sen.”
”Ai…”
Kelvin hiljeni hetkeksi. ”Tuota, miten otit sen? Kafuran lähdön siis? Tehän olitte ystäviä?”
Matoro oli hetken hiljaa.
”Olen miettinyt tätä vähän aikaa, ja luulen että tämä oli lopulta parempi näin. Kyllähän se tuntuu haikealta… mutta en tiedä, kokiko Kapura lopulta koskaan olleensa kauhean kotonaan Klaanissa, tai uskalsiko hän olla oma itsensä. Ehkä se on parempi hänelle itselleen, että sai mennä minne ikinä menikin. Kyllä minä kaipaan häntä, ehkä enemmän nyt kuin silloin, kun hän oli vielä täällä…”
Lause jäi leijumaan tyhjyyteen.
Kaikelta tältä pakeneminen kyllä tuntui salaa houkuttelevalta, Matoron oli myönnettävä. Mutta niin se taisi olla minkä tahansa sodan keskellä.
”Yllättävän syvämielistä sinulta”, Manu kommentoi. Matoro pyöräytti silmiään.
Kelvin silmäili huppunsa ja naamionsa takaa toaa. ”Hmm. No, hyvä, jos olet sitä mieltä. En tuntenut häntä juurikaan. Hei, me voisimme välittää Kafuralle viestin, jos törmäämme häneen matkallamme!”
”Manu voi keksiä jonkun vitsin. Ei minulla ole oikein mitään lähetettävää.”
”Vau, sinä todella pääsit nopeasti yli Kapuran lähdöstä.”
”No siis hän varmaan arvostaisi jotain typerää vitsiä!” Matoro puolustautui. ”Tai vain sitä, että saisi vain olla jossain ihan muualla kaukana kaikesta…”
Kyllä he olivat erotessaan tunteneet toisensa tarpeeksi hyvin, ettei sanoja tarvittu. Mitä hän olisi muka sanonut Kapuralle? Että voitko jäädä tänne, kun et koskaan vetänyt minulle sitä roolipelikampanjaa?
He väistivät muutaman vastaantulijan tieltä, minkä jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, miten sinä olet voinut muuten? Kun Visokki sanoi Kafuran mielessä, että… siis. Äh, ei mitään.”
Kelvin epäröi kysymystään, ja toivoi, ettei se tuntunut liian tungettelevalta. Matoro katsoi tätä, mutta se tuntui aina jotenkin tyhmältä, kun toisen eleitä ei nähnyt naamion takaa.
”Voin paremmin”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti. ”En… en ollut silloin ihan oma itseni.”
Hän ei ollut aivan varma, kuinka totta kumpikaan lauseista oli, mutta piti uskoa niiden olevan.
”Käyn terapiassa. Olen saanut muuta ajateltavaa.”
Kuin huomaamattaan hän hipaisi haarniskan taskua, missä kultakello oli suojassa.
”Se on hyvä, luulen”, Kelvin vastasi varovaisesti. ”Voisimme jutella lisää, kun näemme taas.”
Kelvin piti pohdiskelevan tauon ennen kuin kysäisi: ”Mitä on terafia?”
”Teilläkö ei ollut terapiaa?” Matoro hieman hymähti. ”Siis… siinä keskustellaan psykologin kanssa. Tämän kanssa voin puhua huolista, stressistä, peloista. Se on tuntunut yllättävän, noh, hyödylliseltä…”
Ennen Metru Nuilta saapumista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, mitä terapialla edes tehtiin. Se ei ollut tuntunut hänelle kovin olennaiselta asialta. Hänen oli ollut pakko myöntää lopulta, että ammattiapu todella auttoi. Niinhän Cehayakin oli sanonut…
”Ei, meillä ei ollut mitään tuollaista. En tiedä, en usko, että olisin uskaltanut keskustella noista asioista kenenkään kanssa, vaikka siihen olisi tullut mahdollisuus. Liikaa… riskejä. Mutta hyvä, jos se auttaa sinua. Olit Kafuran mielessä aika… välkehtivä.”
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, sinulla on yhä loinen fäässäsi?”
Matoro vaikutti hieman kiusaantuneelta, että loinen edes nostettiin puheeksi kirkkaassa päivänvalossa Klaanin käytävillä.
”No, milläpä siitä eroon pääsisi”, hän vain sanoi vaitonaisesti. ”Kuinka niin?”
”Eh, mietin vain…” Kelvin sanoi yhtä väistelevästi. ”Tahdon tietää, ovatko nämä asiat edenneet mihinkään…”
”No Matoron loinen ei todennäköisesti ole kokonaisuuden kannalta kovin oleellinen – niin kauan kuin et mene tartuttamaan niitä ympäriinsä tuolla naamiollasi”, Manu tuhahti.
”Hmm. Miten varovainen minun pitäisi olla?” Matoro kysyi. ”Pelkkä telepaattinen keskusteluhan ei selvästi levitä loista.”
Tuntui jotenkin typerältä katsoa Kelviniä mutta osoittaa sanat tyypille tämän päässä.
”Tällainen pintapuolinen ajatustenvaihto on osoittautunut enimmäkseen turvalliseksi. Mutta jos menet sörkkimään syvemmälle, en voi luvata, ettetkö tarvitsisi, hmm, öh, ’suojausta’.”
Matoro avasi huoneensa oven ja jäi ovensuuhun kuin viestiäkseen Kelvinille, että tämä oli tervetullut sisään. Asunnot Linnassa eivät yleensä olleet lukossa, vaikka jotkut olivatkin ryhtyneet varovaisemmiksi sodan takia. Matoron asunto oli pieni, mutta ikkunasta aukesivat upeat näkymät ylitse rapukaupungin vilinän. Kalustus oli vanhaa ja puista, ja paikat olivat melko hyvin järjestyksessä. Suuri ryijy seinällä oli kuvitettu jollakin koillisen matoralaisten tyylillä.
Pöydällä oli kaksi kehystettyä valokuvaa. Toinen oli selvästi vanha, ja siinä Umbra ja Matoro seisoivat selät vastakkain, miekat käsissä ja hymyt kasvoilla. Toinen oli leikattu taannoisesta loppukesäjuhlan Klaanilehdestä, ja siinä oli Kapura ja Matoro puolialastomina ja hiestä kiiltelevinä lentopallokentän reunalla. Kapura oli ollut aina hyvä välttelemään kameraa, mutta sillä kertaa toimittajaa oli onnistanut.
Kelvinin katse kiersi molemmissa kuvissa, ja sitten Matorossa. Hän tyytyi lähinnä hymyilemään naamionsa takana. Sitten hän jäi katsomaan kirjahyllyä, johon oli pakattu niin paljon opuksia, että osa hoippui hyllyn päällä vaarallisesti. Hän kävi katseellaan läpi niiden selkämyksiä. Toain Tornin Tarina. Esiaikojen Toat, osat I-III. Kuuden Kuningaskunnan Tuho. Aerin historia. Toa-Imperiumi. Suurkiven Sota. Taivaanvalojen Psalttari. Mata Nuin Punainen Kirja. Nivan Kardalaisen Teot. Joukossa oli myös pari Arkistoista lainattua teosta, kuten Athin kirkon historia sekä Meren laulu, joka näytti rakkausromaanilta.
”Hmm, meillä ei ollut juuri mitään kirjoja eri foliittiista järjestelmistä. Onko sinulla jotain sellaista? Jos voin lainata matkalukemiseksi”, Kelvin kysyi kuljettaen samalla sormeaan opusten selkämyksillä.
”Politiikasta? Ei kauheasti. Ehkä Selakhian historia käy? Siinä kuvataan, miten tuhonsa jälkeen Selakhia muuttui ensin keisarin diktatuuriksi, sitten tasavallaksi ja aika moneksi muuksi… pidän Tikamarin kirjoitustyylistä: se keskittyy hyvin paljon suurin persooniin. Minusta siinä on aika hyvää ideologioiden käsittelyä.”
”Se… olisi oikeastaan täydellinen. Kiitos! Olisiko sinulla muita tasavallan ajasta kertovia?”
”Öh, ei oikeastaan”, Matoro sanoi. ”Suurkiven Sota kuvaa vielä vanhempaa Selakhiaa, mutta se on tyyliltään aika myyttinen. Suoraan sanottuna mieleeni ei tule ihan kauheasti muita tasavaltoja, ainakaan sellaisia, millä olisi kauheasti roolia historiassa. Samehan tosiaan asui siellä tasavallan aikaan.”
Toan sanat saivat nazorakin käden jähmettymään sekunniksi ilmaan. Hän selvensi kurkkuaan.
”Aivan. En tiedä, tahtooko Same fuhua niistä ajoista. Hänellä lienee traumoja…”
Matoro kohotti kulmiaan nazorakin toteamukselle. Kelvin kuitenkin nappasi mainitun kirjan hyllystä ja sanoi: ”Voisin ottaa myös Suurkiven Sodan. En tosin voi luvata, että fystyn tuomaan nämä takaisin ehjinä.”
”Toki, se nyt on aina riski tällä alalla. En kyllä tiedä, kannattaako sinun raahata kovin paljon kirjoja matkoilla. Lisäpainoon kyllästyy aika pian.”
Matoro ei sanonut sitä, mutta häntä suretti ajatus hukata se kappale Suurkiven Sotaa jonnekin aavikolle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystäviä auttaakseen…
”Ei hätää, minulla on muutama tyhjä paikka tavaratilassani! Painon ei pitäisi olla ongelma.”
Matoro päätti olla kysymättä, miten ruumiittomalla olennolla oli ”tavaratila”.
Kelvin otti molemmat kirjat ja sujautti ne reppuunsa. Toan ikkunan äärellä oli jonkinlainen suurikokoinen sodanaikainen radiolähetin, jota Kelviniä olisi tehnyt mieli tutkia lähempää. Sillä välin Matoro oli työntänyt Kelvinin kirstun turvaan suureen matka-arkkuun, joka näytti olevan täynnä mitä omituisimpia esineitä.
”Matkoilla kerättyjä”, Matoro hymyili. ”Ota aina muisto mukaan jokaiselta seikkailultasi, Kelvin!”
”Heh, yritän”, Kelvin hymähti ja silmäili arkkua. ”Mikä näistä on suosikkisi?”
Mitä siihen edes saattoi vastata, Matoro pohti ja antoi katseensa vaellella arkkunsa aarteissa. Useimpiin liittyvät muistot olivat lähinnä hauskoja, niin kuin tiheyden hallinnan naamio, tai muistuttivat yhteisistä matkoista hänen ystäviensä kanssa, kuten kristallifloretti. Mutta kaikkein tärkeimmät muistot kulkivat mukana. Kuten naamio, valokuva kellossa ja…
”… no, tällä ainakin on paljon merkitystä minulle”, Matoro sipaisi sinistä kiveä sydänvalonsa alla. ”Toa-sisareni, joka jäi suojelemaan vanhaa kotisaarta, antoi sen minulle ja sanoi, että niin kotisaari suojelisi minua kaikilla matkoillani. Siitä on nyt ikuisuus… mutta kyllä hän oli oikeassa.”
Ääni oli hetken haikea, mutta siihen palasi pian virne.
”Se on ikivanha parannuskivi jostakin Kristallisaarten merenpohjasta. Se oli kai tehty lähinnä sotilaiden työkaluksi johonkin Pridakin armeijaan, mutta minulle se on pieni palanen menneisyyttäni.”
”Vai farannuskivi?” Kelvin ihmetteli. ”Sekö siis farantaa haavojasi, kun syötät sille elementtienergiaa?”
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Nimenomaan haavoja ja sellaisia vakavia vammoja. Se kai vain nopeuttaa oikeaa kudoksen paranemista todella paljon, eli se kyllä jättää arpia. Se on aika raskas käyttää. Se pitää sinut enemmänkin pystyssä kuin terveenä…”
Kelvin katsoi mietteliäästi toan kristallia. Häntä kieltämättä lievästi turhautti se, että tämä oli ottanut parannuskivensä puheeksi vasta nyt. Tästä tiedosta olisi voinut olla apua keskustelussa Kristallinoidan kanssa.
Matoro kuuli, kuinka naamionsa takana Kelvin henkäisi sisään kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta tämä ilmeisesti päätti toisin. Lopulta tämä kysyi hieman hymyä äänessään:
”Onko… kivi suojellut sinua hyvin?”
”Montakohan kertaa olisin onnistunut kuolemaan ilman sitä”, Matoro naurahti yllättävän kevyesti. ”Ainakin pari.”
”Ah. Siinä tafauksessa olen iloinen, että kannat sitä yhä mukanasi. Muista kiittää, öh, siskoasi noin mainiosta lahjasta.”
”En tosiaan ole tavannut häntä lähtöni jälkeen”, Matoro sanoi, ”mutta kiitin kyllä silloin, ja eiköhän hän ole tyytyväinen, kun olen elossa.”
Kaksikko asteli takaisin käytävään, ja Matoro sulki huoneensa oven perässään. Kelvin naputteli naamionsa leukaa mietteliäästi sormellaan.
”Tuota… osaatko sinä, Matoro, sanoa, mitä elementtikiven käyttö sellaisenaan vaatii? Minä olen tähän asti käyttänyt vain hanskani fattereita muuttamaan virtaa elementtivoimaksi. Tosin kuulin vastikään teorian, jonka mukaan en edes tarvitsisi hanskaani…”
Matoro mietti kysymystä hetken.
”Minä en ole mikään taikatuntija, mutta minun… intuitioni sanoisi, että se olisi mahdollista? Siis, eihän esimerkiksi selakheilla ole elementtivoimia, mutta ne pystyvät silti käyttämään näitä kiviä. Sanotaan, että ainakin matoraneilla on ’piilevä’ voima, joka ilmenee vasta toana kontrolloitavissa määrin mutta on kuitenkin olemassa siellä takana. Ehkä sama asia on selakheilla – ja miksei millä vain? On paljon rahi-lajeja, joilla on ’voimia’, jotka eivät kauheasti eroa jostakin meidän kaksijalkaisten kyvyistä. Elementtikivissä on kuitenkin itsessään voimaa, ihan käyttäjästä riippumatta. Mutta en kyllä osaa sanoa, miten sinun pitäisi tuota hommaa lähestyä.”
”Eeääääh…” Kelvin päästi väsyneen huokauksen. ”Kuulostaa sekavalta. Mistä edes voin tietää, onko nazorakeilla ylifäätään näitä ’fiileviä’ voimia? Luulisi, että jo joku minua ennen olisi huomannut ne…”
”No en minä tiedä. Ehkä ne ilmestyvät epätoivoisimmalla hetkellä, kun sinun pitää käyttää jääkiveä pelastuaksesi mutta hanskasi on rikki”, Matoro nauroi. ”Sori, minusta ei ole oikeasti kovin paljoa hyötyä tässä.”
”No, sormet ristiin. Kiitos joka tafauksessa.”
”Ei nazorakeilla ole mitään sen kummoisempia taikavoimia kuin selakheillakaan, mutta, kuten Matoro sanoi, silti mokomat hainhampaat onnistuvat käyttämään kristalleja”, Manu sanoi. ”Jos tahdot, voimme tutkia kristallien toimintaperiaatetta yhdessä, kunhan palaamme. Ehkä saamme selville niiden salaisuudet! Mieluusti ilman puoskareiden apua.”
He juttelivat vielä niitä näitä laskeutuessaan pohjakerrokseen hissillä. Ala-aulassa heidät kuitenkin pysäytti tuttu ääni.
”Mihin matka?”
Kelvinin oli vaikea olla etsimättä äänen lähdettä vaistomaisesti, vaikka suuntaa sillä ei ollut. Ääni oli tullut hänen päänsä sisältä. Hän kääntyi eikä hämmennyksekseen nähnyt Visokkia… ennen kuin nosti katseensa ja havaitsi adminin seuranneen heitä kattoa pitkin.
”Tai no”, Visokki sanoi, ”Kyllähän minä sen jo tiedän. On siis jo aika?”
”Kerro vain suoraan, mitä haluat”, Manu töksäytti, ennen kuin Kelvin ehti vastata mitään. ”Meillä on nyt tiukka aikataulu, eikä ole aikaa jäädä rupattelemaan mukavia!”
Visokki loikkasi ja laskeutui neljällä jalalla lattialle. ”No, ehkä minä vain halusin tulla hyvästelemään.”
”Onkohan noin?” Manu puuskahti.
”Liity ihmeessä seuraan”, Matoro sanoi. Hän tunsi piston, ettei ollut vieläkään puhunut välejään kuntoon Visokin kanssa. Visokki nyökkäsi kiusaantuneesti ja lähti seuraamaan Matoroa ja Kelviniä. Hän ei uskonut, että oli kovin iso salaisuus, ketä hän tänne oli tullut tapaamaan.
Kelvin vilkaisi rinnallaan kävelevää visorakia. ”Visokki, kuinka voitte? Taisimme viimeksi nähdä Rakentajan yönä.”
”Ei tarvitse teititellä”, Visokki totesi hieman huvittuneena. ”Olosuhteisiin nähden voin kaiketi ihan hyvin. Se kyseinen yö oli vain henkisesti aika raskas.”
”Aivan. No hyvä. Se yö oli varmasti raskas jokaiselle meistä. Faitsi varmaan Manulle, joka meni kanveesiin heti, kun sai yhdestä kuusta fäähän.”
Kelvinin huomio sai tirskahduksen aikaan Matorossa.
”Nyt hei”, Manu ärähti, ”jos haluat yhä inttää, että Arbou kuoli, niin minä kuolin ihan yhtä lailla! Ja kuoleminen on henkisesti aika raskasta!!”
”Okei, okei, anteeksi!” Kelvin sanoi virnistellen. ”Mutta siis, voisitko, Visokki, vähän selventää, että… no, mitä hittoa Kafuran mielessä lofussa tafahtui? Viimeinen asia, jonka muistan Metru Nuista, oli se, kun Kone oli syömässä minut, ja sitten heräsin täysin tyhjästä tilasta. Arvelen, että se oli Rakentajan mieli.”
”Hieman karkeaa kieltä käyttäen: heitin Joueran helvettiin Kapuran mielestä”, Visokki sanoi väsyneen kuuloisesti. ”Sitten pakotin teidät heräämään, jotta voisitte reagoida tapahtumiin todellisessa maailmassa. Lyhyesti sanottuna kävin sen jälkeen ensin keskustelun Kapuran alitajunnan version Kapurasta kanssa, sitten Kapuran alitajunnan version Avdesta kanssa sekä lopuksi todellisen Avden kanssa. Sitten löin Avdea turpaan, katsoin mustaan aurinkoon, masennuin ja heräsin. Tyydyttääkö vastaus?”
Kelvinin täytyi selvästi hidastaa askeliaan ihan vain, jotta hänen aivonsa ehtisivät käsitellä adminin antaman infovyöryn.
”… jotenkuten.”
”Saitko jotakin selville?” Matoro kysyi mietteliäänä. ”Kapurasta tai Avdesta?”
Hänen oli pitänyt keskustella tästä Visokin kanssa jo jonkin aikaa, mutta oikeaa hetkeä ei oikein koskaan tahtonut löytyä.
”Avde antoi minulle joitain vastauksia, mutta niitä oli hyvin vaikea ymmärtää”, Visokki sanoi. ”Opin siellä ehkä enemmän itsestäni kuin mistään konkreettisen hyödyllisestä Avden salaisuudesta. Voimme puhua tästä kyllä myös yksityiskohtaisesti, mutta selittämiseen menee aikaa.”
”Ja sitä meillä ei juuri nyt ole”, Manu hoputti. ”Nyt saapasta toisen eteen! Satama kutsuu!”
”Mutta onnistuimmeko me?” Kelvin kysyi. ”Felastuiko Kafuran mieli? Entä kukistimmeko tämän Joueran? Loiset ovat ilmeisesti yhä ongelma.”
”Parhaan ymmärrykseni mukaan kyllä onnistuimme”, Visokki vastasi. ”Kapuran henkinen terveys oli välittömästi heräämisen jälkeen suunnilleen samalla tasolla kuin ennen Koneeseen astumistamme. En usko, että näemme Joueraa enää. Loiset ovat yhä ongelma, mutta emme voi tehdä sille juuri nyt mitään.”
”Eli et usko, että se vaikutti Kapuran päätökseen lähteä?” Matoro kysyi.
”Vaikea sanoa. Jos Kapura todella ei muista mitään sen yön tapahtumista, uskon, että hänen päätöksensä lähteä kumpuaa jostain syvemmältä. Mutta ainoa keino todella ymmärtää, miksi hän lähti, olisi kysyä häneltä itseltään.”
”Niin minäkin kai ajattelin”, Matoro huokaisi. ”No, myöhäistä nyt.”
”Niin”, Visokki sanoi vaisusti. ”Niinpä kai on.”
He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Visokki käänsi ajatuksensa jälleen siihen, miksi oli liittynyt satamaan kulkevien seuraan. Seuraavat sanansa hän sanoikin vain Makuta Nuille: ”Voisit tässä kohtaa vaikka selittää, mikä se apinahomma oli.”
Manu osoitti Visokille syvän virtuaalisen huokauksen. ”Uskoisitko, jos kertoisin sinulle, että Artakhan ja Karzahnin veljeskatraassa on kolmas jäsen?”
”Miten tämä liittyy siihen, että ammuit apinaa pyssyllä julkisella paikalla?” Visokki murahti.
”No kun se ampui ensin!” Manu puolustautui. ”Ja sehän se ongelma onkin. Nimittäin salaisessa kuudennessa sakarassa asuvat apinat ovat laatineet salaliiton, jonka tarkoituksena on minun tuhoamiseni! Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä, ja paras keino on nähdäkseni apinain kansanmurha.”
Vain rautainen itsehillintä esti Visokkia pyöräyttämästä silmiään julkisella paikalla sellaisten henkilöiden nähden, jotka eivät joutuneet olemaan mukana tässä keskustelussa. Se, ja Manun pelottavan vilpitön sävy kertomansa suhteen.
”Anti olla. Annoin apinasekoilun aiemmin keskeyttää sen, että puhumme kerrankin oikeista asioista. Haluaisitko jatkaa siitä, mihin jäimme ennen kuin… tuo homma lähti alkuun?”
”Siis… sinä et taida vieläkään uskoa minua?” Manu puuskahti. ”Tarzahnin ja kaikkien hänen kuninkaidensa pitää kuolla! Ja minä aion aloittaa Diddyjen kuninkaasta, sillä sain hänet pyydystettyä sen välikohtauksen päätteeksi. Asian varjopuoli on, että viranomaiset ovat nyt kai perässäni. HETKINEN! Sinä olet myös viranomainen. Onko tämä jokin juoni, jolla houkuttelet minut väijytykseen ja estät lähtöni? Minä varoitan sinua, minä tapan.”
Visokki pyöräytti silmiään ja päästi turhautuneen äänen sirkkelihampaistaan.
Matoro ja Kelvin vilkaisivat yhtäkkiä hiljentynyttä mutta selvästi turhautunutta Visokkia, ja sitten toisiaan.
”Ai nuo menivät yksäreihin”, Matoro sanoi. ”Aika perus.”
”Olen alkanut nauttimaan hiljaisuudesta silloin, kun hän tekee niin”, Kelvin sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin minne suuntaan te lähdette ensin?” Matoro kysyi. ”Manulla on ilmeisesti joku johtolanka?”
”Hetkinen. Olemme menossa… Tangoia Sadiil Koroon”, Kelvin vastasi. ”Se on satamakaupunki Etelämantereen rannikolla. Manu on menossa tapaamaan kontaktejaan sinne. Oletko koskaan ollut siellä? Me saatamme joutua matkaamaan autiomaahan, mikä olisi, öh, mielenkiintoista…”
”Olenhan minä sillä seudulla ollut, pari kertaa. En kyllä tuossa korossa, luulen että ’satamakaupunki’ on vähän liioittelua. Koko Arj Durunin rannikko on aika Mata Nuin hylkäämää seutua, karua ja kuivaa ja täynnä meri- ja hiekkarosvoja. Tuo suunta on kyllä parempi kuin itäpuoli, matkasin kerran Aderidoniaan noilta main Äksän ja parin muun kanssa.”
”Okei, siinä tafauksessa hyvä, että otin useamman fyssyn mukaan”, Kelvin mutisi. ”Hetkinen… sinä olit Aderidoniassa sen Äksän kanssa?”
”Joo, tai siis menetimme aluksemme juuri näille mainituille piraateille, jotka jättivät meidät aavikolle. Olipahan reissu, kävelimme varmaan viikon. Meidän siis piti mennä neuvottelemaan nui-ruhtinaan kanssa. Yksi klaanilainen alus oli siellä jumissa jonkun sekaannuksen takia. Hallitsija oli kyllä ihan fiksu kaveri ja ehdottikin liittoa Klaanin kanssa. Heidän tavoitteensa oli tuon mantereenkulman rauhoittaminen ja järjestykseen palauttaminen, mutta oli aika selvää, että he näkivät itsensä sen luonnollisina uusina hallitsijoina. Liittoumasta ei sitten tullut mitään, mutta kyllä Klaanilla on ihan hyvät suhteet sinne päin.”
”Mutta mitä Äksä siellä teki?”
”No hän on hyvä purjehtimaan. Meitä oli minä ja Äksä ja Voyager ja Luap. Aika usein messiin lähtee vaan niitä, jotka eivät ole kiireisiä muun kanssa. Esimerkiksi Umbralla oli aina jotain moderaattorihommia, niin hän ei päässyt matkailemaan niin paljon kuin olisi halunnut.”
”Ah. Kuulostaafa hauskalta! Olisinfa ollut Klaanissa jo silloin. Kuulostaa siltä, että fäädyitte kaikenlaisiin kommelluksiin”, Kelvin huokaisi haikeasti.
Visokki tasasi henkisen olotilansa ja onnitteli itseään siitä, että hän mahtoi olla koko maailman kärsivällisin visorak. Toki vaikutti asiaan, että Manua ei noin vain voinut rökittää nykyisessä olomuodossaan, joten kärsivällisyys oli ainoa vaihtoehto.
”Manu… kerro nyt vain niistä kalmareista. Mihin te olette matkalla ja miksi?”
”Muistaakseni minä kerroin sinulle jo. Sinä epäonnistuit etsimään minulle Punaisen Kuninkaan henkilöllisyyden, joten selvitän sen itse. Ja ottaen huomioon, että Syvä Nauru on parsittu kokoon jostain aika muinaisesta ja Punainen Mies on ilmeisesti legendojen pikku jäbä, niin jos minä, itsekin eräänlainen muinainen olento, en tiedä aivan tarkalleen, että mistä on kyse, niin täytyy kysyä joltain vielä muinaisemmalta. Mietipä, mitä muinaisia olentoja on olemassa. Ja mihin niistä liittyvät mytologian mukaan lonkerot.”
Vai epäonnistuin etsimään sen sinulle, Visokki mietti pyöräyttäen taas silmiään. ”Oletatko minun tietävän, mitä legendojen olentoja on oikeasti olemassa?” hän kysyi.
”Äh, no hyvä on. On kai tuossa pointti. Esimerkiksi Pehkun Mörköä ei silleen kuitenkaan ole oikeasti. Mutta minä puhun aivan ilmiselvästi Tren Kromista. Eikö soita kelloja?”
”Tiedän, että sen mukaan on nimetty ainakin yksi niemimaa. Valaise minua.”
”Tren Krom on vanhan maailman vangittu jumala, todella ammoinen. Kenties jopa ammoisempi kuin itse Suuret Muinaiset. Matoralaiseenkin mytologiaan kuuluva legenda, yksi ensimmäisistä, kertoo, että ennen Suuren Hengen syntymää Tren Krom hallitsi viisisakaraista tähteämme, kunnes Suuret Muinaiset syrjäyttivät hänet, sitoivat hänet kiveen ja antoivat hänen paikkansa Mata Nuille. Hänet unohdettiin maailmain ääriin, josta hän voi vain tarkkailla maailman tapahtumia vaikuttamatta niihin suoraan. Kromidien legendoissa sanotaan suoremmin, että Suuret Muinaiset pettivät Kromin ja vangitsivat hänet sitten, kun tämän vapaus ei enää sopinut heidän suunnitelmiinsa.
Vähemmän tunnettua on, että Tren Krom on itse asiassa osa paljon Suuria Muinaisia edeltänyttä pantheonia. Ammoisina aikoina, useat voimakkaat kosmiset olennot, kuten Krom, Leviathan, Annona ja Jaldabaoth – eräänlaiset ’ulommat jumalat’, hallitsivat kosmosta. Sitten tulivat ne, joita nyt kutsumme ’Suuriksi Muinaisiksi’. He saapuivat ja muuttivat kaikkeuden järjestystä. Useimpien näistä ulommista jumalista uskotaan joko tuhoutuneen tai vain vaipuneen unholaan. Akaasisissa arkistoissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi Annona vetäytyi syvälle kaikkeuden ytimeen, jossa se odottaa kärsivällisesti Suurten Muinaisten seuraavaa virhettä ahmaistakseen näiden unelmat itselleen.
Joka tapauksessa kaikki tämä tarkoittaa, että Tren Krom oli paikalla, kun ensimmäiset tähdet syttyivät. Hän oli paikalla, kun Artakha ja Karzahni taistelivat Luomisen Naamiosta. Hän oli paikalla, kun Proto-Makuta pirstaloitui sadaksi sirpaleeksi (syntymäpäiväni, hän on kai sitten eräänlainen kummisetäni, ehkä?). Jos joku tässä universumissa tuntee muinaisia totuuksia paremmin kuin minä, se on hän.”
Visokki tajusi pysähtyneensä paikoilleen vasta, kun Matoro ja Kelvin katsoivat häntä oudosti. Pian hän jatkoi näiden perässä kävelyä. Hetken kesti saada edes yksi ajatus kokoon. Taas lenneltiin niin korkealentoisissa ajatuksissa, että oli pakko maadoittaa itseään.
”Ja sinulla on syitä uskoa, että tämä… jumala on olemassa?”
”Totta kai Tren Krom on olemassa. Ja toisin kuin nuo muut mainitsemani ’ulommat jumalat’, tiedän hänen varmasti löytyvän meidän maailmastamme. Makutat itse asiassa ovat osallisia hänen maallisten kahleidensa ylläpitämisessä. Mutta tämä tapahtui ennen pirstoutumista, joten en tiedä, kenelle meistä ne muistot ovat jääneet. Siksi en tarkalleen tiedä hänen fyysistä sijaintiaan, joten minun täytyykin aivan ensimmäiseksi etsiä metaforisiin käsiini eräitä henkilöitä, joiden tiedän harrastaneen löytöretkeilyä. Kromidit ovat tehneet sitä niin kauan kuin ovat olleet olemassa, yrittäneet löytää, minne heidän väitetty luojansa on vangittu. Ja jossain vaiheessa joku on varmasti löytänyt hänet. Ei välttämättä palannut järjissään, sillä kukaan ei palaa järjissään Tren Kromin luota, mutta tämän pitäisi olla sekundaarinen ongelma.”
”Ongelma se ehkä olisi, jos olisit järjissäsi edes ennen sinne menoa”, Visokki sanoi.
”Nyt hei! Tai toisaalta, hyvä pointti.”
”Ehkä hän elelee siellä sinun kuudennessa sakarassasi niiden apinakuninkaiden kanssa.”
”Älä puhu pehmoisia; luuletko, että jos apinat istuisivat lonkeroiden päällä, niillä olisi aikaa sotia makutoja vastaan? Uskon, että apinat nauttivat paljonkin lonker-”
”Ei. Ei taas näitä apinajuttuja. Minne sitten olette matkalla?”
”Eteläiselle mantereelle. Tunnen paikallisia, joten on luontevaa aloittaa sieltä.”
Visokki ei tiennyt, kumpaa tunnetilaa hänen pitäisi tuntea vahvemmin: huojennusta siitä, että kerrankin Manu puhui suoraan ja totta suunnitelmistaan, vai täyttä henkistä kriisiä kosmisista totuuksista, joita vain läimittiin hänen kasvoilleen. Kumpikin näistä ajatuksista heikkeni hieman sillä, että hänen oma suhteensa totuuteen oli ajanut parikin kertaa karille viime aikoina. Oliko tällä lopulta mitään väliä? Ja mahtoikohan Tren Krom olla ”lihaa ja verta” -olemassa vai ”Verstas”-olemassa?
Sitä hän ei edes kysyisi Manulta. He ajattelivat liian eri tavalla.
”Hyvä on. Vaikutat puhuvan ainakin omasta mielestäsi järkeä.”
”Minun pitäisi varmaan loukkaantua tuosta. Noh, oletko nyt tyytyväinen? Vai tarvitsetko tarkan matkasuunnitelman?”
”En kai. Haittaako, jos vähän kyseenalaistan tätä silti?”
”Haittaa, mutta tuskinpa se sinua estää.”
Visokin oli pakko pysähtyä keräämään ajatuksiaan. Välillä hänestä tuntui siltä, että hän oli liian järkevä henkilö puhumaan näin järjettömiä – mutta toisaalta se, että hän toistuvasti hakeutui Manun juttusille vapaaehtoisesti, viesti ehkä jotain aivan muuta.
Se sai olla itsetutkiskelun hetki toiselle päivälle.
”Lonkeroita”, Visokki sanoi.
”Monilla olennoilla on niitä”, Manu viisasteli. ”Voin selittää kyllä konseptin.”
”Äh! En minä sitä kyseenalaista!”
”… niin mikä on kromidin ja akshikromidin ero?” Kelvin kysyi.
”Siis, ne ovat kai ihan eri juttuja”, Matoro mietti. ”Akshikromidit on isompia ja monikätisiä ja kai tulevat eteläisiltä saarilta, toisin kuin kromidit. Tietääkseni niitä ei asu Arj Durunin aavikolla muuta kuin satunnaisia. Yksi niistä itse asiassa asuu Klaanissa, Nocturn vai mikä se oli, se on rokkitähti ja metsästäjä. Vetää ihan sairaan kovaa keikkaa.”
”Mutta ovatko molemmat lajit siis kromideja, tai ovatko ne jotenkin yhteydessä toisiinsa? Vähän niin kuin matoranit ja toat ovat sukua toisilleen?”
”Jaa-a”, Matoro sanoi väistäen kävellessään vesilammikkoa. He olivat kääntyneet satamaan johtavalle kujalle. Ikkunoista kajasti iloinen valo, kun kaupungin väki istui iltaa. ”En kyllä oikein tiedä. Luulisi, että Manu tietäisi. Onhan näitä, niin kuin onko vortixxit ja draakit sukulaisia? Ymmärtääkseni niiden legendoissa sanotaan, että ne ovat samaa liskokansaa. Mutta tiedä sitten, paljonko sillä on totuuspohjaa. Ja toien ja titaanien samankaltaisuudesta on myös kirjoitettu paljon. Oikeastaan, luuletko, että nazorakit ja schiludomilaiset ovat sukua keskenään?”
”Ööh, yhdellä Yliofiston fuhtaustieteen kurssilla frofessori esitteli laatimaansa kaaviota maailman tunnetuista lajeista ja niiden hierarkiasta suhteessa nazorakeihin. Hänen mielestään schiludomilaiset voisi jofa luokitella ma zoriksi eli kunnianazorakeiksi näiden kunnioitettavien ulkoisten fiirteiden ja kallonmittausten vuoksi.”
”Niin, no… onhan ne vähän niinkuin pörröisempiä nazorakeja. Ei tuon tajuamiseksi tarvitse mitään kalloja mitata. Hei, sinähän voisit naamioitua schiludomilaiseksi aika helposti!”
Kelvin oli hetken hiljaa. ”Voisinko?”
”No siis, laita päälle jotain villaista ja pehmeää. Itsevarmuudella vaan!”
Kelvin tunnusteli sormillaan viittansa huppua. ”Hmm, jokin turkiskaulus voisi olla tyylikäs.”
”Mene kiertelemään vaatekauppoja Tyznyn kanssa, se on yksi schilu täällä, ehkä se osaisi tehdä sinustakin schilun.”
Kelvin nosti kätensä naamionsa poskille aivan kuin peittääkseen punastuksensa.
”Olet menossa puhumaan Avdesta jumalalle, jonka vankeutta makutat ylläpitävät. Mitä takeita sinulla on, että hän… tai se, on yhteistyökykyinen?”
”Ah, katsos, Tren Krom on tietyllä tapaa kohtalon vanki, ja kohtalo ei tavallaan koske minua. Ikään kuin. Mutta ei hätää, jos kuolen prosessissa, minulla on varasuunnitelma, jonka avulla Kelvin selviää takaisin kotiin!”
Visokki ei voinut puskea skeptisyyttään pois, mutta yritti kuitenkin sanoa seuraavan mahdollisimman vilpittömästi. ”Hyvä, jos olet ajatellut tätä hänen kannaltaan.”
Manu välitti. Häntä ei saisi ikinä kiinni myöntämästä sitä ääneen, mutta mitä muutakaan tuo oli?
”Mielestäni on kohtuullista sisällyttää se suunnitelmaan, kun olen kuitenkin luvannut taata hänen turvallisuutensa. Ei sillä, että minulla olisi pienintäkään aikomusta tehdä jotain niin moukkamaista kuin oikeasti kuolla, nyt tai ikinä muulloinkaan.”
”Jotenkin sinä tunnut aina selviytyvän. Vaikka en ole aina tuosta ihan vakuuttunut.”
”Oliko siinä kaikki? Sinähän halusit vain varmistua Kelvinin turvallisuudesta, eikö?”
”Niin. Ja kai minä jollain tavalla haluan nämä samat vastaukset.”
Visokki tuhahti. ”Tai, joku versio minusta joskus halusi, ja sen takia olen ollut valmiina uhraamaan järkeni rippeet.”
”Niin, ja Kapuran järjen rippeet kai myös, jos saan muistuttaa. Siksi olin yllättynyt, jopa harmistunut, miten vähän saavutettuasi suostuit lopulta palaamaan Verstaasta. Oliko se sen arvoista?”
Visokki puristi pihtinsä yhteen. Sivusilmällä hän vilkaisi Matoroa, joka tuntui aina välillä vilkuilevan häntä. Vihaisena, huolestuneena? Hän ei voinut keskittyä siihen nyt. Heidän viimeinen keskustelunsa oli ollut Koneen uumenissa, sen aiheena loisiin ja Avdeen luottaminen… sekä Kapuran henki vaakalaudalla. Oli sanottu sanoja, joita ehkä kuuluisi pyytää paremmalla ajalla anteeksi.
”Niitä valintoja ei saa tekemättömiksi. Toivottavasti sinä voit seisoa jokaisen tekemäsi valinnan takana.”
”Se ero meidän kahden välillä on, Visokki rakas, että minä olisin ollut valmis todella uhraamaan Kapuran hengen vastausten vuoksi. Ja lopputulos olisi ollut narratiivisesti melkein sama. Hän on nyt ulkona tarinasta eikä tule koskaan takaisin. Eikö se ole vähän kuin kuolemista?”
”Tuossa ei ole mitään järkeä.”
Kun Visokki mietti viimeistä keskusteluaan Kapuran kanssa, siinä jollain sairaalla tavalla kuitenkin oli järkeä. Ei kyllä sillä tavalla kuin Manu oli tarkoittanut. Visokki havaitsi toivovansa, että Kapura pääsisi todella pakoon tarinasta, jonka Avde oli hänelle kirjoittanut. Mikäli se oli ylipäätään mahdollista.
Kun Visokki mietti Nimdan sirun hehkua rasiassa Tawan yöpöydällä, oli hänelläkin käynyt pari kertaa mielessä, pitäisikö hänen taas vain paeta. Suunnata merta kohti ja valita uusi elämä. Jossain Avden narujen ja Nimdan valon ulottumattomissa.
”Se, miten Kapuralle kävi, ei saa tapahtua uudestaan. Manu, me olemme vetäneet tähän sotkuun jo tarpeeksi monta. Lupaa, että jos tilanne alkaa näyttää pahalta, sinä vain päästät Kelvinin menemään. Oikeastaan… en tiedä, miksi hän palaisi tälle saarelle, jos ylipäätään pääsee pois.”
”Minä voin antaa hänelle vaihtoehdon kadota ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, mutta en usko hänen tarttuvan siihen. Jos nyt puhumme käyttäen tätä Avden metaforaa, voisi sanoa, että hänen hahmokaarensa ei ole valmis.”
Tätä ajatusta oli kai sitten vain pakko seurata.
”Mitä mieltä sinä olet omasta hahmokaarestasi?” Visokki kysyi.
”Aivan helvetin sekava, täynnä tyhmiä sivujuonteita, ja tarina olisi varmaan objektiivisesti parempi ilman minua! Ja siitähän minä nautin.”
Visokki naurahti kuivasti. ”Älä ikinä muutu. Minusta taas välillä tuntuu, että tietyllä tapaa en ole ollut oma itseni vuosiin.”
”Tiedän, ettet ole ainut, jolla on ollut tuo mielipide sinusta viime aikoina. Olisiko aika hieman itsetutkiskelulle? Missä kohtaa kadotit itsesi? Kuinka saisit sen takaisin? Ja tarvitaanko siihen väkivaltaa? Jos kyllä, keneen kohdistuvaa? Voin aina auttaa väkivallan kanssa!”
”Kiitos, mutta en kaipaa terapiaa henkilöltä, joka on viikon sisään ollut tuliaseita käyttävä banaani.”
”En luvannut terapiaa, vain niitä tuliaseita.”
”Ihan kohtuullista. Jos ikinä törmään makuta Relakiin, mietin tuota tarjousta uudestaan.”
”Relakia ei voi välttämättä tappaa tuliaseilla, mutta avustan joka tapauksessa mielelläni!”
Tämä oli Manun tapa sanoa, että hän välitti. Siinä mielessä he olivat päässeet tänään pitkälle.
”Hmm, yleensä joku lähisaari suoraan pyysi meiltä apua, tai jotenkin meille kantautui tieto ongelmista”, Matoro selitti. ”Meillä oli vaikka pari vuotta ennen sotaa tapaus Fetro Nuilla – se on jonkun verran pohjoiseen täältä – missä frostelus-jäärosvot olivat lähes tuhonneet yhden saaren kylistä. Heillä ei ollut toia, joten he kääntyivät Tawan puoleen. Meiltä lähti joukko klaanilaisia auttamaan sekä jälleenrakentamisessa että frostelusien ajamisessa takaisin pohjoiseen. Se oli aika tavallinen juttu, vaikka ehkä vakavampi kuin mitä ne yleensä olivat.”
Kelvin nyökkäsi. ”Kuulin kerran eräältä fursimieheltä, että frostelukset ajoittain riesaavat laivastoakin. Merivoimien onneksi jäävuoret on aika helppo väistää, eivätkä ne ehdi saada sotalaivoja kiinni.”
”Niin, nehän ovat jonkinlaisia hyönteisiä, ties vaikka olisitte sukulaisia”, Matoro naurahti.
”En nyt tiedä, fitäisikö minun loukkaantua tuosta… frosteluksilla on tyyliin kymmenen kättä ja neljä silmää. Ei ne nyt niin faljoa muistuta nazorakeja”, Kelvin tuhahti. ”Minusta joskus levitettiin tornaria, että olin Yliofiston huostaanottama frostelus.”
”Auts. Älä huoli, ei sinua voi sekoittaa frostelukseen, olet siihen aivan liian tyylitajuinen!” Matoro rauhoitteli. ”Ei, minä vain mietin, että oliko niissä jotain nazorak-yhteyttä. Ainakin kummatkin on väitetysti ’raheja’, vaikka ne ovat ilmiselvästi ajattelevia ja eläviä olentoja siinä, missä vaikka matoranitkin.”
”Anteeksi nyt vain”, näsäviisas telepaattinen ääni keskeytti, ”mutta frosteluksilla on vain kuusi kättä ja kaksi silmää.”
Yksityiskeskustelu oli ilmeisesti päättynyt.
”Kiitos selvennyksestä”, Kelvin töksäytti. ”Mutta eiväthän nazorakit ole raheja! Ainakin, jos uskoo siihen määritelmään, että rahit syntyvät maailmaan jollain muulla tavalla kuin kanistereista. Tuo on vain tuollaista matoranhegemonian fortinvartijuutta!”
”Kanistereista?” Matoro vilkaisi Kelviniä. ”No siis, eihän kukaan muu tiedä tuota, ainakin oletus on… hetkinen, eikö Makuta Nui –”
”Kuules, Kelvin”, Manu keskeytti niin vahvalla presenssillä, että Matoro hiljeni kesken lauseen. ”Juttelin tuossa Visun kanssa vähän kaikenlaisesta, ja siitä mieleeni tuli, että jos minä tämän reissumme päätteeksi hypoteettisesti tarjoaisin sinulle mahdollisuutta jättää koko tämän saaren sotineen kaikkineen taaksesi ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuisitko tilaisuuteen?”
Kelvin säpsähti. Hän vilkaisi naamionsa takaa Visokkia ja Matoroa.
”Tämä tuli vähän yllättäen. En… en tiedä. Koen, että minulla on yhä velvollisuus auttaa kanssanazorakejani ja Klaania. Olen saanut tietää niin faljon Imferiumin valheista, etten voisi jättää nazorakeja fulaan ilman huonoa omaatuntoa.”
”Niin minä vähän arvelinkin”, Manu totesi…
… ja jatkoi yksityisesti Visokille: ”Jos olisimme lyöneet vetoa, minä olisin voittanut. Hah!”
”Milloin aiot kertoa hänelle?” Visokki kysyi. ”Huomasin kyllä, että tuo oli vain harhautus.”
”Mrh”, Manu murahti takaisin. ”No sanotaan vaikka, että noin kahdeksan tunnin kuluttua?”
”Ja parempi olisi”, Visokki sanoi tiukasti. ”Lupaa, että kerrot. Tästä ei tule muuten mitään. Hän saa kuulla jostain muualta ennemmin tai myöhemmin.”
”Niin, ellen estä sitä taas harhauttamalla keskustelua.”
”Ei, vaan lupaa se minulle”, Visokki sanoi huokaisten.
Manu oli hetken hiljaa.
”No hyvä on. Mutta aioin kyllä joka tapauksessa, heti, kun pääsemme matkaan. Siitä tulee seuraavan episodin pääspektaakkeli!”
Visokki huokaisi. Jos Manu kaipasi spektaakkelia tekosyynä muodostakseen terveen suhteen luomaansa olentoon, Visokki ei voinut sanoa sille ei.
Vaikka ilta lähestyi, kaupungin kaduilla oli paljon elämää. Meno siinä osassa kaupunkia, Linnan valvovan silmän alla, oli yleensä vähemmän railakasta (ainakin ennen satamaa), ja sotatilan kyllä näki siitä, miten usein Vartioston ussaleita vilahteli kuka milläkin asioilla.
”Hmm, miten ajattelit auttavasi muita nazorakeja?” Matoro kysyi Kelviniltä. ”Kuulostaa aika kunnianhimoiselta.”
”No, olen loikkari Imferiumin fihollisen fuolella. Ehkä voin jotakin kautta levittää työläisille ja sotilaille tietoa, jota Kenraali ei toivoisi heidän kuulevan. Ehkä Klaani voisi varustaa minulle fartisaaniryhmän Fesän sisälle tai auttaa minua saamaan liittolaisia vallankaaffausta varten”, Kelvin heitteli ideoita. ”Admin Visokki, miltä se kuulostaisi?”
”… tuota noin”, Visokki sanoi hieman häkeltyneenä. ”Tästä pitäisi ehkä keskustella adminien kesken vähän tarkemmin. Mutta tietysti sodan näkökulmasta vastapuolen vallankumous olisi meille edullinen.”
”No, pidä minut ajan tasalla, minusta voisi olla hyötyä”, Matoro sanoi ohittaen täysin Visokin arkailun.
”Oikeasti? Olisitko oikeasti valmis astelemaan herhiläisfesään?” Kelvin kysyi aidosti yllättyneenä.
”No, olimmehan me siellä jo kerran, vaikka aika typerä reissuhan se oli”, Matoro myönsi. ”Mutta mahdollisuus sodan lopettamisesta sen alkutekijöihinsä oli sen arvoinen. Kyllä meistä klaanilaisista löytyy tuollaiseen suunnitelmaan tekijöitä, jos tarvitaan.”
”Ah, aivan. Kaikki tuki tähän jonkinlaiseen nazorakien vallankumoukseen on tervetullut. Kiitos, Matoro!”
Matoro jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Tähän mennessä juuri kenelläkään ei ollut tarjota mitään oikeita tapoja ratkaista sotaa. Nimda oli tavallaan ollut yksi keino – niin hänkin oli uskonut –, mutta sen varaan ei ollut enää järkevää rakentaa yhtään mitään. Kuningattaren tappaminen oli ollut toinen yritys. Ajatus kapinasta nazorakien sisällä oli tuskin juolahtanut klaanilaisten mieleenkään, ajateltiinhan näitä lähes tulkoon yhteismielenä. Mutta jos Kelvin todella pystyisi aiheuttamaan nazorakien sisäisen juovan… eikö se ollut paras suunnitelma, mitä oikeastaan kukaan oli toistaiseksi esittänyt?
”Kelvin, vaikka tuo suunnitelma kuulostaa epätoivoiselta, se taitaa silti olla paras, mitä olen kuullut sodan lopettamiseksi”, hän lopulta myönsi.
Kelvin hiljeni hetkeksi ja käänsi katseensa kohti horisonttia. ”Heh, kiitos…”
Ulkoilma viilensi Visokin kuorta, kun seurue jatkoi matkaa satamaa kohti. Ilta kävi hämärtymään. Keskusteluja, jotka hän olisi halunnut Manun kanssa käydä, oli lukematon määrä. Osa niistä oli vähämerkityksisiä mutta helppoja, mutta yhtä lauseenalkua hän oli hautonut päässään jo päivätolkulla, ja hänestä alkoi tuntua, ettei se tästä enempää hautomalla paranisi.
Aurinkojen laskiessa lähestyi myös taivaan punainen kajo ja yön pimeä, jonka myötä ikkuna kysyä kysymykset sulkeutuisi. Ehkä lopullisesti, jos se sekopää tällä kertaa lähtisi uhmaamaan kirjaimellista jumalaa. Mutta myös tämän puheenaiheen avaaminen tuntui jumalten uhmaamiselta.
Visokki ei ollut varma kovinkaan monen jumalan olemassaolosta. Tämä puolijumala, joka jostain syystä halusi keskustella hänen kanssaan, oli todellisemmasta päästä. Ja Makuta Nuin uhmaaminen ei ollut pelottanut häntä vuosiin, mutta tämän kysymyksen kysyminen kyllä pelotti.
”Minulla oli vielä yksi aihe, josta halusin puhua. Sen jälkeen, kun apina vohki sinut, kävin vielä yhden keskustelun erään athistin kanssa ja kohtasin vielä yhden vaihtoehtoisen näkemyksen Punaisen Miehen tarinasta. Punaisen Miehen, tai Kuulapsen.”
”Ääh, et kai sinäkin! Kaikki ovat tätä nykyä unohtaneet lähdekritiikin ja kuuntelevat vain hatidilaisten hippien salaliittoteorioita.”
”Kuuntelen minä myös sitä, kun sinä horiset jotain omaa kuumeuntasi apinoista. Tiedätkö sinä siis tästä?”
”Kepe selitti minulle jotain jostain suuresta valheesta ja julmasta enkelistä ja vauvoista, mutta saanen huomauttaa, että sitä ennen hän kertoi imuroineensa haamuimurilla lihaa ja selitti jotain jostain sairasosastolla asuvasta Totuudesta.”
Visokki ei enää jaksanut esittää kärsivällistä. ”Anteeksi nyt vain, Pohjoisen Paha Noita, mutta sinulla on aika hatara pohja pitää Kepen kokemuksia jotenkin erityisen sekavina!”
”Täh, miten niin?”
”Sinä olet menossa moikkaamaan kirjaimellista jumalaa. Legendojen sankari tai paholainen nimeltä Punainen Mies liittoutuu nazorakien kanssa luodakseen mielikuvitusmaailman, jossa harhailin ikuisesti. Nimdaan sekaantuminen kai sitten vain tekee kaikesta harhaa ja harhasta totta, eli minun on nyt vain pakko elää maailmassa, jossa kaikki tämä voi olla ihan yhtä totta. Eli en voi kuin toistaa: tiedätkö sinä tästä jotain?”
Makuta Nui piti pitkän tauon. ”Tiedänkö minä mistä? Jos haluat suoria vastauksia, esitä suoria kysymyksiä.”
Visokki päästi turhautuneen uloshenkäyksen. Tätä hän oli hautonut pitkään. Sanoja tuli paljon mutta ei jäsennellysti: ”Tiedätkö sinä, miksi maailma on rakennettu näin kuin se on rakennettu? Tiedätkö, miksi missään ei ole mitään järkeä, miksi synnymme tyhjästä, miksi taivaassa on reikä?”
Manu piti mietiskelevän hiljaisuuden. Ensimmäiset tähdet alkoivat nousta pimenevälle taivaalle.
”Hyvä on. Olet ansainnut totuuden. Kuule siis tarina seilorista, joka näki Totuuden matkatessaan kuuden sakaran meret. Hän näki sen aaltojen pimeydessä, jota tähtitaivas heijasti. Hän oli nähnyt kaikki kuuden meren kauhut – ja sen, mikä niitä ennen oli…”
Visokki ei jaksanut edes olla järkyttynyt. ”Toia totta kai ihan liian übereilla elementeillä.”
”Klassista eeppisyyttä tavoittelevaa kliseistä sontaa”, Manu myönsi.
”Ovatko tarinan jumalat Suuria Muinaisia? Mitä vanhalle maailmalle tapahtui?”
”Ehkäpä se tuhottiin pois uuden tieltä, jätettiin vain lojumaan palasina keskelle autiomaata, minkä jälkeen paikalliset rakensivat niihin kyliä. Mistäpä minä tiedän?”
”Tämä ei nyt ehkä oikein kuitenkaan vastannut kysymykseeni.”
”Tai ehkäpä sinä vain et osaa tulkita metaforia kovin hyvin?”
”Ei”, Visokki töksäytti.
”Ei?” Manu sanoi.
”Ei enää yhtään legendaa maailman luomisesta tai sen tuhosta. Minä tahdon totuuden.”
”Minkä niistä?”
”Olen pelannut tuota peliä jo ihan tarpeeksi Avden kanssa. Sinä et voi väistää tätä näin, Manu. Minä en hyväksy, että mitään ei voi tietää. Koska sinun pitäisi tietää.”
Visokki tiesi kuulostavansa kiihtyneeltä. Makuta Nui hiljeni kuuntelemaan.
”Relak puhui minulle usein siitä, kuinka teille makutoille aivan yhtä helppoa on tehdä ruumiinavaus kuolleelle visorakille kuin… hiukkasille. Ajatuksille. Ajalle. Ja mikäli te makutat olette kaikki syntyneet samasta lähteestä, mikäli sinulla on syytä uskoa, että tämä jumala on olemassa… sinun pitäisi osata vastata, miksi osa meistä syntyy kanistereista ja osa munista. Sinun pitäisi tietää, miksi meillä on läheisyydelle kaipuu, jota emme ymmärrä. Sinun pitäisi tietää, kuka tai mikä oli Julma Enkeli. Ja tällä on pakko olla väliä, jos haluamme päihittää Avden. Koska kukaan ei ala luoda omaa maailmaa ilman, että uskoo – ei, näkee –, että jokin tässä maailmassa on pahasti pielessä.”
Visokki pysähtyi hengittämään syvään.
”Meidän maailmamme taivas on katto, joka vuotaa. Siinä Avde on oikeassa.”
”Visokki rakas”, Manu huokaisi. ”Sinä kysyt näitä suuria kysymyksiä ja odotat totuuksia. On luontevaa olettaa, että minulla olisi vastaukset näihin. Ja osa vastauksista on itse asiassa helppoja. Miksi jotkut syntyvät kanistereista ja jotkut eivät? Se osa, joka ei synny kanisterista, olette te, meidän luomuksemme. Haluaisitko, että visorakit tulisivat kanistereista? Olisimme voineet tehdä niin, mutta se olisi epäkäytännöllistä. Tekisikö se olosi jotenkin paremmaksi? Olen varma, että joku makuta jossain kokeili kanistereita. Mutta ottaen huomioon, että rahit eivät vain ilmesty mereen, siinä ei olisi mitään järkeä. Tyydyttikö vastaus? Ai ei? No voi voi. Minkäpä minä voin asialle?”
Visokki nyrpisti otsaansa.
”Entäpä miksi on läheisyydenkaipuu?” Manu jatkoi. ”Isompi kysymys. Mitä, jos vastaan, että siksi, koska Suuret Muinaiset tekivät sen niin? Mitä, jos mitään sen parempaa vastausta ei ole olemassakaan? Ehkäpä minä tiedän täsmälleen, miten kaikki on syntynyt, mutta miksi se antaisi minulle yhtään parempaa näkökulmaa siihen, miksi? Miksi minulla olisi laajempi näkymä jumalten isien ja maailman rakentajien yksityisiin mielenmaisemiin? Ehkä, jos yksikään heistä olisi keskuudessamme, voisimme kuulustella heitä ja kysyä: ’Miksi? Miksi teitte sen niin?’ Haluatko, että kysyn Tren Kromilta käydessäni? Voisinhan minä tehdä niin, mutta arveletko ymmärtäväsi kosmisia vastauksia paremmin sieltä palattuani kuin ymmärsit Avden kertoessa sinulle työnantajastaan? En jaksa uskoa. Se vika jumalissa on, että välittömästi sinä hetkenä, kun sinä, kuolevainen, alat ymmärtää heitä, he lakkaavat olemasta jumalia sinulle. Heistä tulee vain jotain tyyppejä, jotka tekivät juttuja täysin mielivaltaisesti. Ja jos ei tule, olet tuomittu ikuiseen ymmärtämättömyyteen.”
”Ai, ihan itsekö keksitte sen, että me rahit lisäännymme miten lisäännymme? Vaikka kukaan muu ei? Oma pikku parannuksenne Suurten Muinaisten luomakuntaan?”
”Itse asiassa me emme olleet ensimmäisten rahien luojia. Jo aikana ennen aikaa, valtavat pedot uiskentelivat hopeisessa meressä. Oletettavasti ne ovat Suurten Muinaisten peruja, mutta kukaan ei edes tiedä varmasti, mitä kaikkea merten pohjissa todella asustaa. Miksipä emme olisi ottaneet mallia itseämme muinaisemmista elämänmuodoista päättäessämme, millaisten otusten tulisi kansoittaa maa? ’Rahi’ on kategoriana täysin mielivaltainen. Sanakin viittaa alkujaan vain ’muihin’, kanistereista saapuneiden näkökulmasta niihin, jotka eivät kuulu heihin. Jos koko kategoria on määritelty sisältämään kaikki, mikä ei saavu kanistereissa, onko ihmekään, että kyseinen ominaisuus yhdistää kaikkia heitä, joihin tämä leima painetaan?”
”Eli sinä näet sen. Sinä näet, että maailma ei perustu niinkään sääntöihin kuin päätöksiin, joita joku mahtava on joskus tehnyt.”
Visokki vilkaisi Kelviniä.
”Olet tainnut tehdä pari sellaista päätöstä itsekin.”
”Maailma perustuu virheisiin”, Manu ärähti. ”Virheisiin, joita sen luojat tekivät; joita sitä hallinnoivat valtiaat tekivät; joita sen asukkaat tekivät – ja tekevät koko ajan. Kerta toisensa jälkeen, samat virheet. Eikä loppua näy. Silloin tällöin joku yrittää ottaa oppia, rikkoa syklin, ja muut – turmiosta tietämättömät tai siitä hyötyvät – tuhoavat hänet.
Taikka sitten kaikki on täysin mielivaltaista. Olet varmasti joskus kuullut sanan ’evoluutio’? Tiesitkö, että rahit kehittyvät aikojen saatossa? Useiden sukupolvien jälkeen voimme nähdä muutoksia, joita kukaan kuolevainen ei huomaa itsestään, sillä muisti on lyhyt, elämä on lyhyt. Mutta tiede saavuttaa. Kun asioita merkitään muistiin, tulevat sukupolvet voivat nähdä, kuinka maailma ja sen asukkaat ovat muuttuneet.
Mutta muutoskin on virhe. Useimpia raheja ei alun perin tarkoitettu muuttumaan. Mutta se tapa, millä ne on rakennettu ja miten ne lisääntyvät, synnyttää tilaisuuden muutokselle. Ja se muutos perustuu kaaokseen. Mutta koska asioille on tarkoituksensa, jotkin muutokset johtavat turmioon. Sellaiset muutokset on tuomittu katoamaan iäksi. Sitten taas toisenlaiset muutokset voivat olla hyödyksi. Sattuman kaupalla eliö saattaa muuttua paremmaksi siinä, mihin se on tarkoitettu, paremmaksi selviytymään, ja siten virhe elää elämäänsä, yhä pidemmälle. Se toistuu, se lisääntyy, se jakaantuu. Onko tämä sitten osa ’kohtaloa’? Vai onko se jotain muuta?”
Visokkia turhautti, eikä hän osannut laittaa sitä kovin hyvin sanoiksi. Joten hän oli vain hetken hiljaa.
Tätä kai Makuta Nuin kanssa keskustelu oli: iänikuista shakkipeliä. Pyrkimystä saada viimeinen sana. Kun oli tarpeeksi mahtava ja voimakas, pystyi suhtautumaan todellisuuden synkimpiin ja julmimpiin kysymyksiin vain kiehtovina filosofisina pulmina. Kiinnostiko makutan kaltaista olentoa laisinkaan se kysymys, joka oli valvottanut Visokkia monta yötä? Kiinnostiko suuren hengen enkeliä, mikä kosmisen kauhun synkkä syöveri oli saattanut ajaa Kuulapsen kasvamaan Punaiseksi Mieheksi? Miksi Visokki oli aina kokenut olevansa erilainen? Miksi hänestä oli aina tuntunut siltä, että maailma oli luotu muita kuin häntä varten?
Ei näemmä. Eipä se tuntunut pulmalta, jos pystyi vain muovaamaan totuuksia kuin savea. Makuta Nuin tiedonjanon sammuttaisi vain sellainen totuus, jonka kaltaiset saisivat kuolevaisen huutamaan äänihuulensa rikki ja raapimaan kasvonsa verille sulasta hulluudesta. Syvän Naurun löytäminen oli hänelle kiehtova matemaattinen yhtälö ratkaistavaksi. Ehkä jos Makuta Nui tylsistyisi siihen, siirtyisi hän taas seuraavaan projektiin.
”Et ole vastannut kysymyksiini kovin hyvin. Se ei ole kyllä mitään uutta.”
”Mitä sinä haluat, että minä sanon?” Manu ivasi. ”Haluatko, että sanon sinulle: ’Maailma on rikki ja Avde oikeassa. Meidän pitäisi liittyä hänen ristiretkelleen itse kohtaloa vastaan’?”
”Riittäisi, jos kertoisit, tiedätkö, mikä hänen syntyperistään on oikea.”
”Tiedänkö, mikä hänen syntyperistään on oikea…” Manu älähti epätoivoisesti. ”Kuulehan, tarinankerronnan opettajat usein kertovat oppilailleen, että on parempi ’näyttää’ kuin ’kertoa’. Ja minä olen sitä mieltä, että siinä on toisinaan jotain perää.”
Visokin päähän iski pistävä kipu, kun litroittain puhdasta kokemusta virtasi hänen aivoihinsa. Hän lyyhistyi maahan, jolloin Kelvin ja Matoro pysähtyivät yllättyneinä katsomaan.
Visokki oli jälleen joka suuntaan silmänkantamattomiin levittäytyvällä suola-aavikolla, mustan auringon värit nielevän, ahdistavan porotuksen alla. Hän näki sen keskellä, suoraan hänen edessään, kyhjöttävän Punaisen Miehen sekä tämän siniset kasvot. Hitaalla liikkeellä tämä poimi mainitut kasvot ja veti ne pois niiden peittämän todellisuuden tieltä.
Se, mitä siellä alla oli, sattui Visokkia silmiin. Ei siksi, koska se olisi häikäissyt häntä kuin aurinko, ei siksi koska se olisi ollut pohjaton kuilu, joka veti puoleensa. Vaan siksi, miten se kieltäytyi niin perustavanlaatuisesti olemasta yksi asia kerrallaan.
Aivan kuin varjo, jonka matoralaisen hahmo langetti, myös naamion alta paljastuva näky kieltäytyi näyttäytymästä vain yhtenä asiana.
Oli kuin tuo kasvojen puute olisi kutsunut määrittämään itsensä, kuin pyytänyt kertomaan, kenen kasvot ne olivat. Mutta sen se teki niin suurella voimalla ja väkivallalla, että sitä katsoessa oli unohtaa, kuka itse oli.
Eikä se tuntunut pahantahtoiselta vaan lempeältä ja lähestyttävältä. Ja se oli siinä jollain tapaa pahinta.
Visokki tunsi koko kehossaan kuusi jytisevää sydämentykytystä. Jonkun muun sydämen. Häneen iski muisto polttavasta, jääkylmästä kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” sanoi suu Punaisen Miehen käsissään pitelemässä sinisessä Kanohi Pakarissa.
”Oletko kunnossa?” Matoro huikkasi hieman huolestuneena.
Visokki pudisteli päätään rajusti palatakseen todellisuuteen. ”Olen”, hän huokaisi vastaukseksi. ”Manun kanssa keskustelu on vain joskus hieman rankkaa.”
Makutan suunnalta kuului telepaattinen tuhahdus.
Visokki hengitti hetken syvään, ennen kuin kysyi makutalta: ”Tuoko… on kysymys, jonka aiot Tren Kromille esittää?”
”Kyllä ja ei”, Manu vastasi. ”Kysymykseni koskee oikeastaan pariskunnan lipevämpää osapuolta. Mutta tuo on se vastaus, jonka aion antaa sinun kysymykseesi. Ja jos et ymmärrä vastausta, vaikka se lyödään vasten kasvojasi, tatuoidaan silmämuniisi, puukotetaan suoraan aivoihisi, niin mikä antaa sinulle luvan olettaa, että pystyn selittämällä tekemään sitä sinulle yhtään ymmärrettävämmäksi – tai että edes tietäisin itse yhtään paremmin?”
Visokki oli hetken hiljaa. Avden ’kasvot’ olivat piirtyneet hänen verkkokalvoilleen. Se oli jälleen yksi niistä asioista, joita oli vaikea olla ajattelematta, kun sen oli kerran nähnyt. Jokin siinä oli mennyt ihon alle, ja kylmä väristys pakotti tiensä hänen kuorensa läpi.
”Minä en todella tunne sinua, Makuta Nui. Oletan aina tuntevani mutta en tunne.”
”Sinä tunnet minut paremmin kuin moni muu. Jos etsit Totuutta, hänet löytää ilmeisesti sairasosastolta, jos kysyt potilasta nimeltä ’Koobee’. Mutta en uskalla luvata, ettet Totuuden tapaamisen jälkeen olisi samassa kunnossa kuin tämä kyseinen potilas.”
Sinisen Pakarin takana hymyillyt kauhistus ja sen virne saivat Visokin niin ärsyyntyneeksi, että hän havaitsi, ettei Manun viisastelu enää juuri tepsinyt häneen.
”Minä alan oikeastaan olla jo aika kypsä erinäisiin totuuksiin. Jos Avde ei valehtele ja totuudet ovat kaikki kamalia, niin valehtelu alkaa tuntua itseasiassa ihan hienolta jutulta. Voisin kokeilla joskus.”
”Sitä mieltä minäkin olen. Minä en kertonut Kepelle, mitä hän halusi kuulla, minä kerroin hänelle sen, mitä hänen tarvitsi kuulla.”
Makuta Nuin ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Visokille olevansa valehtelun puolella.
”Ehkä sinä et ole aina ihan kelvoton selittämään asioita. Vaikka kyllä minua sinun aiempi luentosi rehellisesti sanottuna vielä ärsyttää.”
”Katsotaan vain, niin jäät itkemään perääni, kun tästä lähden!”
”No”, Visokki sanoi. ”Mikäli löydät jumalasi, kysy häneltä, mitä tässä on meneillään. Ja jos uskot, että saan siitä jotain irti, jaa se minullekin.”
”Uskon, että et pääse tästä juoniarkista eroon edes niin halutessasi”, Manu vastasi. ”Joku voisi peräti sanoa, että olet sen päähenkilö. Mutta ei hätää – eräällä tapaa… olet vain yhden köydenvedon päässä. Jos tarvitsen sinua, nykäisen kyllä.”
”Kuulostaa huolestuttavalta, mutta anna palaa. Minä olen kai sairaslomalla, joten ei minulla kai ole parempaakaan tekemistä.”
Jossain mielensä perukoilla Visokki kuuli pienen vihaisen Kupen huutavan, että ei se sairasloma sitä tarkoittanut.
Kolmesta neljään henkilöä laskentatavasta riippuen saapui satama-altaan reunalle. Ilta-auringot painuivat punertavina kohti horisonttia. Satamassa ei sinä iltana ollut paljoa kulkijoita. Xxonn oli parhaillaan kumartunut maalaamaan moottoriveneensä keulaa. Villit liekkikuviot saivat peittyä mustan ja harmaan suojavärin alle, jota ruiskusi hänen käsitykistään. Äksä pyyhkäisi naamionsa poskea töhrien kuitenkin lisää maalia siihen hanskoistaan. Hän huomasi toan, visorak-adminin sekä sen oudon volitakiin ja hattuun pukeutuneen hörhön ja vilkutti näille.
Kelvin ihasteli punertavaa taivaanrantaa. Hän huokaisi hyvään.
”Tällä kaupungilla on niin kauniit iltaruskot…”
”Haa, sieltä purtemme saapuu!” Manu hihkaisi.
Kelvin käänsi katseensa ulapalle. Kohti läheistä laituria lipui pieni purjevene, jota ohjasi lyhyt vortixx. No niin, siinä se nyt tulee. On aika…
”No… onnea matkaan, Kelvin. Pidä hauskaa seikkailullanne!” Matoro sanoi mutta mietti ankeana, miten oli vain jokin aika sitten katsellut siltä laiturilla kadonneen Kapuran suuntaan. Hän oli ollut Kelvinin roolissa, lähdössä seikkailulle, lukemattomia kertoja. Laiturille jääminen tuntui oudon melankoliselta.
Toa vilkaisi rinnallaan seisovaa nazorakia. Tämän viitta lepatti kevyesti merituulessa. Hänestä tuntui, että tässä kohtaa pitäisi sanoa jotain. Ajatukset veivät siihen kertaan, kun hän oli jättänyt kotisaarensa viimeistä kertaa.
”Hei.”
Kelvin säpsähti ja nosti katseensa Matoroon. Tämä ojensi kätensä Kelvinille. Tämä oli puristanut sen nyrkkiin.
”Eh…?”
”Tämä on toain tervehdys! Ojenna vaan oma nyrkkisi vastaan.”
Nazorak katsoi toaa naamionsa takaa. Matoro hymyili rohkaisevasti. Lopulta hymy tarttui myös Kelviniin.
Kelvin kohotti Alinolla-hanskansa ja puristi sen nyrkkiin. Metallinyrkit kalahtivat yhteen.
”Näinkö?”
”Ei nyrkkitervehdys tämän monimutkaisempi ole!”
”Huomautan, että teen tämän ensimmäistä kertaa!” Kelvin naurahti.
Hetken hän vain tuijotti aurinkoinlaskua.
”Niin… sovitaanko, että jos selviän takaisin Klaaniin, niin sinä ofetat minulle sitä miekkailua?” hän kysyi. ”Saatan tarvita sitä, jos fäädyn joskus Kenraalia vastaan.”
”Totta kai, kun nähdään seuraavan kerran!” Matoro vastasi. ”Kyllä sinä aina yhden kenraalin päihität.”
Kelvin katsoi venettä ja näytti vielä epäröivän.
”Eheh, tuota, onko viimeisiä ’seikailuvinkkejä’?”
”Vältä kuolemista? Hyvin sinä pärjäät, ja jos et, niin improvisoi!”
”Kuulostaa jonkun hyvin viisaan henkilön sanoilta”, Manu tuumasi.
”No hän kyllä upposi laavaan ja hänen luolansa romahti hänen päälleen pian sen sanomisen jälkeen. Että en tiedä.”
”Ahaa. No niin voisi käydä kenelle tahansa.”
Kelvin ”vilkaisi” ensi Manua ja sitten Matoroa.
”Kiitos. Minä yritän.”
Lautturi viittoili heitä kyytiin. Kelvin laskeutui veneen kannelle ja laski kantamuksensa alas. Sitten hän kohotti kätensä huppunsa sisään ja irrotti varoen volitakin kasvoiltaan.
Vene irtosi laiturista ja otti suunnan kohti etelää. Matoro ja Visokki jäivät siihen laiturille katselemaan kaukaisuuteen lipuvia matkalaisia. Toa ei voinut olla miettimättä, näkisikö hän Kelviniä enää koskaan.
Matkalaisia seurasivat myös näiden varjot. Yhä lokoisalla nojatuolillaan istuva makutan omatunto siemaili tyhjästä viskilasistaan mietteliäänä.
”Ja niin se alkaa. Isän ja lapsen yhteinen matka. Johan tätä on odotettu.”
Omantunnon keskustelukumppani ei vastannut. Se keskittyi luikertelemaan takkahuoneen varjoisissa nurkissa sihisten hiljaa.
”Isä tuntuu ottaneen Ratsun sanat tosissaan. Viimeinkin. Hän todella aikoo kertoa lapselleen totuuden. Mutta hänkin sisimmässään tietää sen olevan liian vähän liian myöhään. Lapsi tulee pettymään häneen. Isä on todella paha mies…”
”Tiedätkö, sinä et ole kovin hyvä keskustelukumppani…”
”Minua… ei kiinnosta.”
Jotain muljahteli nazorakin tajunnan pimeimmässä sopukassa, lukittujen ovien takana, unohdettujen unien kaatopaikalla. Sinne jokin oli tehnyt pesänsä.
Se jokin sähisi äkäisesti omalletunnolle: ”Minua ei kiinnosta rupatella. Sinä et kuulu tänne! Sekä sinä että isäntäsi ette kuulu tänne. Häipykää. Häipykää mielestäni!”
Omatunto katsoi riidanhaastajaa huvittuneena.
”Hah! Kovia sanoja sinunlaiseltasi madolta! Minä olin teknisesti ottaen täällä jo kauan enne si-”
”Heti, kun saan tilaisuuden, tulen repimään kielesi pois kaikista noista suistasi! En tiedä miten, en tiedä milloin, mutta minä vannon sinulle: minä tuhoan kaiken, mikä satuttaa valtiastani, eikä minua kiinnosta helvettiäkään, mitä Nauru ajattelee…
Kanisteri oli sylkenyt matoranin soraiselle rannalle, minne aallot olivat sen ajaneet. Paitsi ettei hän tietenkään vielä tiennyt, mikä oli ”ranta.” Alussa kaikki elämä ryömi mereltä maalle tietämättä mitään muuta.
Tuuli oli kylmä. Aallot, jotka kurkottelivat matorania, olivat kylmät. Kostea maa oli kylmä. Onneksi häntä oli siunattu ystävyydellä kylmyyden kanssa – mutta oli se silti lohduton alku.
Oli kuin olisi herännyt ikuisuuksia kestäneestä unesta, jota edeltävää elämää ei muistanut. Jokin käsitys minuudesta kyllä oli – mutta ei juuri mitään muuta. Oli vain ymmärrys, että minä olen jollakin tavalla eri asia kuin kaikki muu, mitä näen.
Kesti hetken, ennen kuin mieli ymmärsi, että kykeni liikuttamaan sille siunattua kehoa. Ruumis tuntui väsyneeltä ja loputtoman raskaalta, kuin sitä ei olisi käyttänyt aikoihin. Ensiksi liikkui vain sormi, mutta tahto puski pian suuremmat ja suuremmat lihakset kokeilemaan onneaan. Ensimmäinen yritys nousta seisomaan päättyi kaatumiseen. Tuntui heikolta. Mutta… kyllä, käsitys seisomisesta ja kävelemisestä kyllä oli matoranin tietoisuudessa alusta asti.
Merilinnut huusivat, ja kelmeän meren maku ja haju tuntui hallitsevan aistien kirjoa. Kylmyyden jälkeen.
Matoran istuutui soralle ja vilkaisi taakseen.
Auki räjähtänyt kanisteri makasi siellä, eikä se toivottaisi häntä enää takaisin autuaaseen uneen.
Oli siis keksittävä jotakin muuta.
Hän katsoi merta kanisterin takana. Se jatkui silminkantamattomiin. Oliko hän tullut jostakin sen toiselta puolelta? Kanisteri nousi ja laski hieman, kun aallot huuhtoutuivat sen harmaata pintaa vasten. Jossakin kaukana päättymätön, hopeisen sininen meri osui horisonttiin, josta alkoi yhtä harmaa ja pilvinen taivas. Kun hänen katseensa kiipesi ylös taivaankannen kaariholvia, se löysi vain lisää harmaata pilvivaippaa.
Jotenkin ylös katsominen tuntui luonnolliselta. Kuin se antaisi edes joitakin vastauksia lukemattomiin kysymyksiin, jotka velloivat hänen pienen päänsä sisällä kuin meri.
Hän käänsi katseensa ja ihmetteli valkeita käsiään ja pyöritteli niitä. Ne olivat puhtaan valkoiset, kuin… oikeastaan ei hän tiennyt vielä, mitkä muut asiat olivat valkoisia. Taivaan harmaa pilvipeitto oli kyllä toinen väri, jota hänen kehossaan oli. Hän katsoi omaa sydänvaloaan, ja se paloi ainoana valona, mitä saattoi nähdä. Unessa hän oli lipunut tähtitaivaalla, mutta siellä kylmällä rannalla teräksisen taivaan alla ainoa valo oli hän itse. Kun hän vei sydänkivelle sormensa, se hohkasi lämpöä – se tuntui lämpimmältä asialta koko maailmassa sillä hetkellä, vaikka se oli hädin tuskin hänen hengitystään lämpimämpi.
Hän kuljetti sormeaan rannettaan pitkin. Pehmeämmissä kohdissa metallinkuultava iho tuntui lämpimältä koskettaa, kun taas kovemmat osat tuntuivat haaleammilta mutta turvallisen suojaavilta. Hän ymmärsi kasvojaan peittävän samanlaisen pinnan. Hän tunsi kyllä oman kosketuksensa poskellaan, ja tunsi sormissaan lämpimän hengityksen, joka muuttui heikoiksi kiehkuroiksi höyryä hetkessä.
Hänellä ei ollut sanaa ”biomekaaniselle” – mutta ei sitä sanaa tarvinneet muut kuin biologit ja mekaanikot. Kyllä hän oman kehonsa ymmärsi… hän oli vain unohtanut sen hetkeksi.
Kylmyys muuttui pian syvemmäksi. Sen henkinen olomuoto heräsi samassa tahdissa, kun olennon oma minä alkoi ymmärtää olevaisuuttaan. Sielun kylmyys oli kenties ensimmäinen tunne, jonka sellaisella rannalla koki – yksinäisyys, halu löytää kuka tahansa. Tiesikö hän edes, että muita oli olemassa? Ei hän ollut koskaan nähnyt toista itsensä kaltaista olentoa… mutta jokin puski häntä etsimään. Heitä oli pakko olla enemmän.
Ikuisuudelta tuntuneiden pohdintojen jälkeen matoran nousi haparoivin askelin seisomaan. Parin yrityksen jälkeen hän kykeni kävelemään – vaikka se oli melko hidasta ja vaivalloista, etenkin sellaisessa kivikossa, mitä se ranta oli. Törmä nousi melko jyrkästi, mutta selän takana oli vain harmaan meren mahti, joka piiskasi yksinäistä rantaa.
Jyrkkää rantaa piti lopulta ryömiä, että sen pääsi ylös. Joku toinen olisi ehkä lähtenyt kulkemaan rannan mukaisesti. Hän ei voinut tietää, miksi oli valinnut vaikeamman reitin. Sieltä törmältä näki pian, miten edessä toistui kalpean nurmettuneiden kukkuloiden ja kivipeltojen maat, jotka jatkuivat kunnes katosivat usvaiseen horisonttiin.
Hän ei sitä vielä tiennyt, mutta hän oli Kristallisaarien Zangai-Nuin saaren Misi-Wahissa, vain parin kion päässä Nihu-Koron hiljaisesta kylästä.
Mikseivät kanisterit huuhtoutuneet suoraan kylän rantaan? Miksi vaadittiin ensimmäinen yksinäinen vaellus, ennen kuin tapasi ketään? Kenties se oli vain sopivaa: maailmaan saavuttiin yksin ja sieltä lähdettiin yksin. Mutta sieltä lähtemisestä hänellä ei ollut vielä ajatustakaan, sillä kaikki oli uutta ja ihmeellistä.
Hän pysähtyi usein katselemaan maailmaa, jossa kaikki oli ennennäkemätöntä. Suuret kiviröykkiöt muuttuivat pian ankeiksi nummiksi, joissa etäisyydet tuntuivat suhteettoman pitkiltä pienille jaloille. Ruoho kellersi. Minne hänen pitäisi mennä?
Matoran katsoi jokaiseen suuntaan ympärillään. Niin paljon valintoja! Miten hän voisi ikinä päättää, minne kulkea? Tunne oli pelottava… mutta hyvin pian tämän yksinäisen kulkijan sielussa heräsi myös tuli, joka tahtoi nähdä jokaisen kukkulan taa; nähdä jokaisen kivensyrjän ja pirstotun rannan. Tahtoi kiivetä kaukana häämöttäville sumun peittämille huipuille, jotka näyttivät nousevan harmaaseen taivaaseen asti. Kenties hänellä olisi jokin päivä aikaa tehdä se kaikki. Oppia kaikki, minkä tästä kylmästä ja sumuisesta maailmasta voisi oppia.
Mutta ensin hänen piti löytää lämpöä.
Suunnan hän valitsi sattumanvaraisesti, tai kenties hänen kulkuaan ohjaavat korkeammat voimat näyttivät sen hänelle. Ja sitten hän vain käveli lisää.
Ikuisuuden käveltyään ajatus alkoi kalvaa häntä. Oliko hän ainoa olento maailmassa? Mitä jos hän ei löytäisikään ketään muuta? Hän oli nähnyt vain siivekkäitä ja ryömiviä pieniä olentoja, sellaisia jotka selvästi eivät olleet kuten hän. Mutta osaisiko kukaan muu ajatella? Hän uskoi, että sellaisia olentoja kyllä oli… mutta uskoa koeteltiin, kun hän löysi vain lisää kylmiä niittyjä ja kiviä. Kerran hän harhautui taas vaikeampaan maastoon, kun oli tahtonut nähdä jännittävän punaisen kivimuodostelman paremmin. Toisaalla hänen piti kääntyä välttääkseen kylmä, kapea joki, joka katkaisi hänen kulkunsa. Ehkä sen varrelta hän löytäisi jotakin, joka olisi kuin hän.
Keho pysyi kankeana, mutta sen liikkuessa hän alkoi tuntea olonsa lämpimämmäksi ja vetreämmäksi. Hän alkoi olla täysin hereillä. Oli täysin mahdoton sanoa, kuinka kauan siinä oli mennyt. Kenties oli hämärämpää kuin silloin, kun hän oli avannut silmänsä ensi kertaa. Puron kirkkaasta pinnasta näki, että ne olivat kauniin siniset silmät. Hän piti niistä ja niiden tuikkeesta. Hetken mielijohteesta hän joi purosta – jokin hänen päässään kertoi, että niin tehtiin. Jääkylmä vesi tuntui virvoittavalta, kuin hän olisi viimeistään nyt muuttunut osaksi tätä maailmaa.
Oli mahdoton arvioida etäisyyttä tai aikaa. ”Ajalle” oli hädin tuskin käsitettä, sillä mitään ei ollut vielä tapahtunut. Silti tuntui siltä, kuin aikaa oli hänen takanaan valtavasti, kokonainen sumuinen meri, jonka hän oli unohtanut uuden elämän alkaessa. Miten niin uuden elämän? Ei hänellä ollut kuin yksi elämä… ja se oli hädin tuskin alkanut.
Askeleet johdattivat hänet puron vartta alamäkeen. Se tuntui luontevalta suunnalta kulkea. Alkoi olla jo hämärää, ja rannan heikkous palasi hiljakseen matoranin kehoon. Hänen oli pakko pysähtyä makaamaan nurmelle hetkeksi, ja vain hengittää.
Harmaa pilviverho oli alkanut rakoilemaan. Sen rei’istä saattoi nähdä ikuisen pimeyden, joka vaani taivaissa. Tähtien verho tuikki siellä täällä kuin hänen unistaan. Ja tähdistä punainen… se oli siinä suunnassa, minne hän oli kulkenutkin. Oliko hän kulkenut sitä kohti tarkoituksella? Sen oli oltava tärkeä, se oli kuin luonnollinen merkki korkealla taivaankannessa. Seuraa minua, se sanoi jokaiselle, joka loi katseensa taivaalle.
Hän nousi pystyyn ja seurasi puroa punaisen tähden osoittamaan suuntaan. Oli se sattumaa tai ei, lopulta, ikuisuuden kävelyn jälkeen hän saapui… kummalliseen paikkaan. Se ei näyttänyt niiltä siirtolohkareilta, mitä nummilla oli ollut, vaan suurissa kivissä oli aukkoja, joista mahtui sisään. Paljon omituisia esineitä hän näki, ja lopulta – jonkun toisen!
Tämä muistutti häntä itseään. Sillä oli neljä raajaa, kuten hänellä, ja kasvot, kuten hänellä. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan näyttäneet samalta, eivät edes saman värisiltä. Mutta hänelläkin oli siniset silmät, ja niissä paloi elämän liekki. Olennot katselivat toisiaan hetken.
”Hei”, tämä sanoi jotenkin neuvottoman näköisenä, ja tuli hieman lähemmäksi.
Uusi Matoran sanoi jotakin. Tai pikemminkin, hänen suunsa teki ääniä. Tarkoittivatko ne äänteet mitään?
Toinen olento sanoi jotakin, mutta liian nopeasti ja monimutkaisesti, että siitä olisi saanut mitään selvää. Hän tarjosi kätensä.
Siihen käteen tarttuminen tuntui kuin pelastumiselta hukkumiselta. Toisen olennon ote oli ensimmäinen lämmin ja varma asia sitten kanisterista poistumisen. Hänet johdatettiin jonkinlaiseen suojaan tuulelta, tilaan joka oli lämmin, hämärä mutta myös valoisa. Se oli täynnä kummallisia yksityiskohtia ja pieniä asioita, joista ei ollut jälkeäkään aiemmilla kylmillä mailla. Toinenkin olento oli siellä, ja he puhelivat kaksin kaikenlaista. Kun ääntä kuunteli, se alkoi tuntua tutummalta ja tutummalta. Ei se ollutkaan tuntematonta kieltä, vaan unohdettua kieltä. Sellaista, minkä kyllä palautti mieleensä nopeasti, kun sitä kuuli. Hyvin pian oli mahdollista muodostaa ymmärrettäviä sanoja, vaikkakin vielä melko hitaasti ja vaivalloisesti.
Oli puhetta siitä, että pitäisi antaa nimi pian. Jonkin ajan päästä, mitä nuori olento ei ymmärtänyt. Mitä oli ”huomenna”? Kuka oli ”turaga”? Mutta yhtä kaikki, se kuulosti hyvältä – nämä muut olennot olivat vanhempia ja kokeneempia, ja ymmärsivät jo, miten tämä outo maailma toimi. He sanoivat, että kaikilla oli nimi, ja kertoivat omansa. Ne eivät tarkoittaneet mitään, paitsi heitä itseään, mikä oli tarkoitusta kylliksi.
Hän nukahti pian pehmeään paikkaan sinne pimeään – mutta se oli kupolikaton alle eikä valtavan tähtitaivaan armoille. Se tuntui turvalliselta.
Ja kun ensimmäisen yön uni saapui korjaamaan uupumuksen tiehensä, oli kuin hän olisi vielä kerran leijaillut jossakin utuisessa maassa meren tuolla puolen, ennen kanisteria ja ennen rantaa.
Kenturio oli lämminhenkinen taverna aivan kaupungin pohjoiseen avautuvan portin lähettyvillä, Koillisväylän ja Kastanjakadun risteyksessä. Se oli tukevaan matoralaistyyliin ladottu kupolikattoinen kivirakennus, jonka suuret ikkunat avautuivat kadulle. Julkisivultaan se oli kummallinen sekoitus perinteistä ja modernia. Oven yllä tyylitelty kultainen Hau kutsui kaupunkiin saapuvan sisään hyvän oluen ja aterian merkkeihin. Aivan porttien pielessä se oli ollut perinteisesti Kakkostietä pitkin tulleiden matkalaisten suosiossa, mutta ymmärrettävästi matkalaisia siitä suunnasta näkyi enää harvoin. Sen sijaan uusiksi kanta-asiakkaiksi olivat muodostuneet aivan kulman takana olevan Zeruelin tehtaan työntekijät, joiden määrä oli lähes kaksinkertaistunut parin kuukauden aikana.
”Ja sitten se äijä sanoi, että miten olisi tuo häntä? Ja osoitti sitä minun Nui-Jagalta vohkittua häntää. Että laita se panokseksi vaan, jos rahat on loppu”, Xxonn selitti tarinaa niin kovaa, että naapuripöydissäkin taatusti kuultiin. Juotavaa oli mennyt tuoppi jos toinenkin.
”Siis mikä ihmeen häntä?” Matoro Mustalumi kysyi ja nauroi.
Xxonn näytti lähes loukkaantuneelta ja viittelöi käsillään jotakin. ”Siis, kyllähän minä tämän kerroin sinulle! Että mutatoiduin nui-jagan kanssa.”
”Miten niin mutatoiduit”, Matoro kyseenalaisti.
”Kyllähän sitä sattuu”, Xxonn vastasi.
”Tarkoitatko että ’fuusioiduit’ sen kanssa?” Bloszar, joka oli heistä toistaiseksi selvimpänä, kysyi. Hän istui Xxonnin vieressä, kun taas Matoro oli heidän kanssa kasvokkain. Heidän paikaltaan näki suoraan kadulle terassi-ikkunan läpi.
”En minä tiedä, sitä kai”, Xxonn nauroi. ”Mutta siis, se sanoi että laittaisin hännän kanssa panokseksi. Ja no, siinä oli liian paljon pelissä, ja sanon aina ettei se pelaa joka pelkää. Ei mennyt ihan putkeen mutta hei, siitä olisi voinut irrota kovat voitot. Olen sitä paitsi vähän sitä mieltä, että se äijä huijasi. Sillä oli joku temppu.”
”Niin, taisit hävitä sen hännän”, Matoro ei päästänyt irti. ”Miten niin sinulla oli joku Nui-Jagan häntä? Miten se edes toimi?”
”No, miten ne yleensä toimii. Hiton kova lyönti, iskee naamion irti noin vain. Siinä oli myrkkyäkin, sellaista mikä sokeutti. Se oli kuulkaa jotain.”
”Miksi et hankkinut uutta?” Bloszar kysyi. ”Sinulla kuitenkin on paljon ylimääräistä biomekaniikkaa.”
Xxonn nauroi ja nosti nyrkkinsä ilmaan. Paksusta rannepanssarista mukautui nopeasti kokonainen käsikanuuna. ”Löysin jotain parempaa. Ei tarvitse edes olla lyöntietäisyydellä. Rhein-Fen 20-millinen kyllä iskee naamion irti noin vain.”
”Menen tilaamaan lisää. Otatteko te vielä?” Matoro sanoi.
”Juu ota kaikille”, Äksä nauroi. Bloszar ei protestoinut, vaikkei ehkä näyttänytkään yhtä innokkaalta.
Matoro horjahti hieman ottaessaan ensimmäisen askeleen. Se oli tervettä alkavaa nousuhumalaa. Olivat he jo jonkin aikaa iltaa istuneetkin. Kaikilla oli ollut kiireinen päivä takana, ja Matoron viime bileet Metru Nuilla olivat menneet vähän penkin alle. Olisikohan pitänyt pyytää myös Snowie, hän mietti tullessaan baaritiskille. Talo oli täynnä väkeä. Se oli eittämättä paras aika illasta väkevämpien juomien tarjoilemiselle.
Kenturio ei ollut Matorolle ennestään kovin tuttu – se on vähän kaukana Linnasta – mutta se oli kuulemma Xxonnin ja Bloszarin kantapaikka, mikä oli suositus kerrassaan. He olivat sopineet sopineet viime kerralla nähdessään, että ottaisivat yhden illan ihan vain keskenään ja muistelisisvat entisiä seikkailuita.
Baaritiskin takana hääräili Kenturion omistaja, tomera xialainen nimeltä Jondaka. Tämän kuului olevan entinen xialainen sotasankari ja nykyinen ravintolayrittäjä, tai näin Xxonn kertoi. Hänkin oli taistellut Metru Nuin sodassa, tosin Varjotun legioonissa ja lähinnä rahasta.
”Ottaisimme kolme lisää, kiitos”, Matoro nojasi baaritiskiin. Se oli tummaa puuta. Sisustus oli särmikäs yhdistelmä suuren maailman värivaloja ja kotoisia puisia kalusteita ja karmeja. Siitä tuli mieleen Xenin kirjasto.
”Tulee pian”, liskotar vastasi, mutta oli aivan liian kiireinen pidempään jutusteluun. Matoro sujautti tiskille muttereita. Uusi hälisevä joukko asteli sisään. He näyttivät Telakan väeltä. Ulkona oli jo pimeää.
Hetken Matoro vain kuunteli hälyä ympärillään. Naurua, kovaäänistä puhetta, railakasta elektronista musiikkia. Yhdessä pöydässä joukko Vartioston väkeä nauroivat iltavapaitaan. Pitkä matoran, jolla oli oranssi Pakari, kertoi äänekkäästi jotakin tarinaa. Toisessa pöydässä kaksi xialaista ja yksi peikko keskustelivat hiljaisemmalla äänellä ennen kuin kaksi heistä lähti tanssilattialle.
Mistään ei olisi voinut päätellä, millaista taakkaa itse kukin kantoi sydämellään. Sodasta tai murheesta ei ollut varjoakaan. Olisi pitänyt olla helppo unohtaa murheet edes hetkeksi. Matoro huomasi hypistelevänsä kultakelloa vyönsä taskussa kuin korvikkeena puuttuvalle Nimdan sirulle.
Matoro käveli takaisin pöytään, ja toivoi hetken, että sillä yhdellä tyhjällä paikalla olisi ollut vaikka Kapura tai Umbra.
Mutta kun ei.
”Siis, hänen nimensä lausuttiin Koo Gee Bio?” Bloszar varmisti. Äksä nyökkäsi.
”Onko se lyhenne jostakin?” hän jatkoi ihmettelyä. ”Vai niin kuin nimikirjaimet?”
”Niin mistä nimestä?” Äksä nauroi. ”Karl Gustaf Bio?”
”Vai pitäisikö se lausua vain Koogeebio?” Bloszar jatkoi ja katsoi kysyvästi paikalle palannutta Matoroa.
”Öh, kai joo? Emmekö me kutsuneet häntä siten?” hän katsoi Äksää.
”Joo, mutta Blos tässä kysyy että tarkoittaako se KGB jotakin.”
”Niin, vähän niin kuin Kepe on lyhenne Kerosiinipellestä”, Blos puolustautui.
”Eihä ke ole mikään kirjain vaan viikonpäivä”, sanoi Äksä.
”Mitähän sille Koogeebiollekin kuuluu”, Matoro mietti ääneen ja katseli ulos. Oli niin pimeä, että lasista heijastui vain hänet omat kasvonsa takaisin. Katuvaloja oli hyvin vähän pommitusten uhan tähden. Ulkona mutaisella Kastanjaportin aukiolla vilisi kyllä vielä elämää.
”En ole kyllä nähnyt”, Äksä vastasi. ”Hän kai tykkäsi olla omissa oloissaan.”
”Olisikohan hän tullut, jos olisimme pyytäneet”, Matoro kysyi naurahtaen.
”Kaupungin paras kalja”, Äksä sanoi, kuin se oli ilmiselvä vastaus kysymykseen ”Miksi mietit?”
Kuin tilauksesta komea tarjoilija toi heille lisää juotavaa ja toivotti hauskaa illanjatkoa.
Matoro maistoi oluttaan. ”Kunhan mietin. Emme taida koskaan viettää muiden kanssa niin paljon aikaa, kuin pitäisi. Aina on jotain muuta. Mitä jos Koogeebiosta olisikin tullut todella hyvä ystävä?”
He olivat hetken hiljaaa.
”Mietitkö Kapuraa?” kysyi Bloszar lopulta.
”Häntäkin”, Matoro sanoi.
”Joo, voimia sen kanssa”, Äksä totesi. ”Eiköhän takoja ole kuitenkin ihan tyytyväinen, lähti kuitenkin ihan itse. Ties missä Biohamansaarilla juomassa kookospähkinästä juuri nyt.”
”En koskaan päässyt hänen vetämään pöytäroolipeliin”, Matoro sanoi ja katseli ulos. ”Keksin niin monta asiaa, mitä tehdä hänen kanssaan nyt, kun se ei enää ole mahdollista.”
”Jäi sinulle muistoja”, Bloszar vastasi hiljaa. ”Sitähän meistä kaikista lopulta jää.”
”Niin”, Matoro myönsi. Hetken mietittyään hän kokosi itsensä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus viedä iltaa näin surkeaan suuntaan.”
”Kun ottaa, niin ensin tulee iloinen osa – ja sitten yleensä tulee tämä synkempi osa. Mutta siitä pääsee ylös ottamalla lisää”, Äksä nauroi. ”Kuulkaas, haenko shotteja? Ilta on vielä nuori!”
”Ehkä ei pitäisi ottaa niin paljoa”, Blos vastusteli. ”Ei koskaan tiedä, milloin meitä tarvitaan…”
”Minähän vain olen kovempi tappelija kännissä”, Äksä sanoi. ”Mites Mato?”
”Olen kyllä paljon huonompi taistelemaan humalassa.”
”Eikä kun että shotteja. Haluatko.”
Hän katsoi Äksää ja sitten Blosia. ”Jos pysytään miedommissa? Valitettavasti meillä muilla ole sinun viinapäätäsi…”
”Sen perusteella, mitä olet heilastasi kertonut, sinun pitää todella treenata viinapäätäsi”, Äksä nauroi. ”Ihan vain pari shottia sitten.” Kenturion tunnelma vain kohosi, kun ilta eteni.
Matoro ja Bloszar jäivät kaksin. He olivat ehkä henkisesti siinä samassa tilassa, missä ylistimuloitu aivotoiminta alkaa pohtimaan kaikenlaista haikeaa. Hetkeen he eivät edes sanoneet mitään toisilleen, mutta oli silti lohdullista, ettei ollut aivan yksin.
”Tässä näitä nyt olisi”, virkkoi Äksä tuodessaan tarjotinta, missä oli hieman enemmän kuin vain ”pari shottia.”
”Vedettiin viimeksi kunnolla shotteja silloin Kapteeni Notfunin ja parin muun kanssa, silloin kun matkasimme Rozumille. Se oli kyllä kovaa tavaraa, mitä ne hankkivat Rumisgonesta”, Äksä puheli ja asetti tarjottimen keskelle. ”Notfun olisi varmaan kanssa hyvää seuraa tällaisiin iltoihin! Ei hitto, kuulin Piraattikapakassa, että Rumisgonessa on muuten uusi hallitsija, merirosvolordiksi sitä ilmeisesti kutsutaan. Ja et ikinä arvaa kuka se on?”
Matoro otti yhden pienen lasin käteensä. ”Tuota, pitäisikö minun? Ei varmaan Notfun? Keitä muita merirosvoja on?”
”Siis sitä hallitsee nykyään se yksi, hitto, en muista nimeä. Siis se rankan oloinen äijä joka vangitsi meidät etelän reissulla. Se merirosvo!”
”Miksi minä muistaisin sen nimen”, Matoro virnisti. ”Ai se hallitsee Rumisgonea?”
”Joo. Ihan merirosvokuninkaana. Mikä hitto sen nimi oli, Kapteeni K-”
”ALAS!” Bloszar huusi äkkiä täyttä kurkkua. Kivivasara heilahti suuressa kaaressa pöydän nojalta, ja graniittijärkäle kasvoi maasta ikkunan eteen samalla hetkellä, kun helvetti pääsi irti. Kenturion ikkunat särkyivät välittömästi. Sarja räjähdyksiä iskeytyi kiveen, ja tulipatsas levisi suojan molemmin puolin. Lieskat löivät sisään heidän kummaltakin puoleltaan. Äksä oli kaatunut maahan selälleen. Matoro taas oli painautunut vasten Bloszarin luomaa suojavallia. Pöytä kaikkine shotteineen oli kumoutunut iskujen voimasta. Kenturion väestä osa kyyhötti maassa, toiset juoksivat pakoon ikkuinoista tai takaovesta. Ravintolan omistaja on jo linnoittautunut baaritiskin taakse jonkinlaisen kiväärin kanssa.
Matoro yski savua ja tavoitteli miekkaansa. Hän katsoi Bloszaria vieressään.
”Näitkö, mikä se oli?”
Bloszar pudisti päätään. ”Aistin vain suuliekin.”
”Niin voi tehdä?”
”Jos on varuillaan.”
Matoro vilkaisi graniittisuojan ohi kadulle. Jokin tuijotti häntä takaisin.
”MATORO!” se julisti. ”TUOMIOSI TUNTI ON TULLUT.”
VAIN MUUTAMAN
MATORON TÄHDEN
”Ei aavistustakaan, mikä se on. Näin cordakit ja tulta”, Matoro sanoi Bloszarille vieressään. Kylmä ilta puski sisään hajonneesta ikkunasta, mutta savun haju vain yltyi.
”Meidän pitää saada se pois täältä kaikkien joukosta”, Bloszar vastasi. Hän hengitti nopeasti, mutta ei antanut shokin haitata toimintakykyään. Hän kaivoi varustevyöstään komponentteja, joiden toiminnasta Matorolla ei ollut aavistustakaan.
”Järjestän savuverhon. Hyökätään sen turvin.”
Jonkinlainen kranaatti alkoi savuta hillittömästi Bloszarin käsissä. Se syöksi ulos kylmää, vitivalkoista kaasua. Hän heitti sen kohti vainoojaa, ja sitten toat toimivat.
Mutta toinen hahmo oli heitä nopeampi. Kenturion toisen siiven tulipalon keskeltä ryntäsi hirvittävällä nopeudella oranssi soturi.
”Et ikinä saa minua elävänä!” soturi huusi ja hyppäsi hyökkääjää päin. Outo, tulinen miekka kilpistyi metsästäjän omaan. Hän oli hädin tuskin vastustajaansa vyötäröön.
”SE ON TARKOITUKSEMME, MATORO.”
Mikään suu ei sanonut metsästäjän lauseita. Ne kaikuivat hieman mekaanisesti jostakin yksisilmäisten kasvojen takaa.
Lyhyt soturi kohotti kilpensä, ja ehti juuri ja juuri suojata itsensä niin voimakkaalta iskulta, että kilpeen jäi siitä syvä viilto. Mutta sen voima teki tehtävänsä, ja outo vavahdus kävi läpi vihollisen. Hetken tämän liikkeet olivat kuin suossa, hitaita ja tuskallisia – mutta se ei hidastanut cordak-pattereita tämän haarniskassa. Oranssi soturi kohotti kilpensä, mutta räjähdyksen voima oli niin suuri, että hän iskeytyi kuraiseen katuun monen metrin päähän, kilpi kappaleina.
Mutta metsästäjä ei ehtinyt viimeistellä saalistaan. Toinen Matoro kävi hänen kimppuunsa sivusta. Punainen ioniterä uppoutui kylkipanssariin, minkä alla höyrysi ja pulppusi lihamaista tahnaa. Metsästäjä ehti vastata Matorolle vain saadakseen selkäänsä iskun Bloszarin pitkästä taisteluvasarasta.
”MINUN SOTANI ON VAIN MATOROA VASTAAN.”
”Kuka sinä edes olet?” Matoro parahti ja kävi uuteen hyökkäykseen. Mutainen maa jäätyi metsästäjän jalkojen alla, mutta jää yritti kivuta turhaan tämän jalkoihin. Kuumuus sai sen pian höyrystymään. Putket olennon selässä syöksivät taivasta kohti tulta kuin öljynporaustornit.
Toinenkin Matoro liittyi taisteluun, tärähtäneenä ja pelkän miekan kanssa. Edes sellainen kolmimetrinen kauhistus ei pärjännyt kolmen klaanilaisen jaellessa sille iskuja yksi toisensa perään. Lopulta Mustalumi sai täydellisen paikan, ja ioniterä sivalsi irti metsästäjän koko käden olkavarresta alaspäin. Se savusi kuin tehtaan piippu.
”VOITTE TUHOTA LIHANI. MUTTA USKONI EI MILLOINKAAN LOPU.”
Särki päätä edes katsoa, mitä silloin tapahtui. Oli kuin todellisuutta olisi pahoinpidelty muinaisten enkelien salaisuuksilla, kun metsästäjä repi toisen kaltaisensa pimeydestä. Kyllä, sen oli oltava sama olento – mutta ilman taistelun vaurioita.
”LENNÄ, VELI”, olento sanoi, ja toinen toisti.
Uusi metsästäjä syöksyi siinä samassa ilmaan valtavan pauhun saattelemana. Hänen haarniskansa syöksi tulta ja savua heidän keskelleen. Tulisyöksyt valaisivat taivaan.
Kätensä menettänyt metsästäjä käytti tilaisuuden hyväkseen nopeasti. Se oli silti mahtavan pitkä ja voimakas, ja onnistui puhtaalla massalla juoksemaan Matoron ohi, joka sai vain heikon osuman sisään. Metsästäjä lähti juoksemaan kovaa kohti Kastanjaporttia, kun tämän veli jo lensi syvemmälle kaupunkiin. Muuri oli täynnä hälinää, ja Vartioston hälytykset soivat.
Klaanilaisilla oli vain pieni hetki päättää, mitä tehdä.
”Blosz, älä päästä juoksijaa silmistäsi. Ja katso onko Äksä kunnossa. Minä haen tuon lentävän”, Mustalumi määräsi. ”Sinä, auta Bloszaria”, hän sanoi Burzum-koron Matorolle. Hän ei ollut varma, oliko tämä pitkä matoran vai lyhyt toa, mutta hän oli vanttera ja voimakasrakenteinen – ja selvästi rohkea, ehkä jopa uhkarohkea. Naisella oli oranssi Kanohi Pakari, ja sini-oranssi haarniska. Sitä koristi Vartioston sininen rapu.
”Ne menevät muiden Matoroiden luokse!” Burzum-koron Matoro varoitti hädissään.
Matoro katsoi tätä. ”Mitä?”
”Etkö sinä muka ole kuullut? Täällä oli-”
”Anteeksi, olen ollut paljon muualla”, Mustalumi keskeytti. ”Otetaan nämä pirulaiset kiinni.”
Matoro tähtäsi Klaanin yllä lentävää rakettimiestä, mutta ei osunut siihen harppuunallaan. Sen täytyi olla liian kaukana. Alkoholin ja adrenaliinin kihisevä sekoitus ei ainakaan tehnyt käden vakaana pitämisestä helpompaa. Äksällä olisi ollut se ilmatorjuntatykin kokoinen käsi, hän mietti – mutta silloin oikea ilmatorjunta linnakkeen muurilta soi. Yötä repivä sarja löysi kohteensa, ja lentävä soihtu otti osuman. Se putosi jonnekin joen toiselle puolelle.
Nyt piti mennä. Matoro lähti juoksuun, ja kolmannen askeleen jälkeen ryhtyi huiskimaan jäätä jalkojensa alle katuun. Kaupungin enimmäkseen suorilla kaduilla oli mahdollista saada valtava luistelunopeus, eikä jokikaan ollut ongelma. Kastanjakatu, Pohjoistori, ne viilettivät nopeasti ohi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä se olento oli ollut. Kuin tulista, savuavaa lihaa haarniskassa. Miksi se oli tuntenut hänet nimeltä? Sen täytyi olla jokin Pimeyden Metsästäjä, ei hän keksinyt muutakaan. Mutta miksi, ja miten? Miten niin menisi muiden Matoroiden luokse?
Kesken vauhdin hän astui erehdyksessä kovalle maalle, ja kaatui välittömästi, kun kitka astui peliin. Toa lensi melkein kuperkeikan torin kivetykselle luistelu-onnettomuuden seurauksena. Hän kirosi ja piteli päätään. Hänen hienomotoriikkansa ei todellakaan ollut parhaimmillaan illan jäljiltä. Karzahni. Onneksi kukaan ei varmaan nähnyt.
”M-mitä täällä tapahtuu?” kysyi matoran, jonka viereen Matoro oli kaatunut.
Matoro nousi ja yritti pudistella mutaa haarniskastaan. ”Hoidamme kyllä asian. Näitkö, minne se lentävä putosi?”
Matoran osoitti joen toiselle puolelle. Siitä ei ollut juuri apua.
”Tiedätkö, missä Matoro asuu?”
”Kuka niistä?”
”Kuka vain!”
”Linnassa kai. Anteeksi, en tiedä.”
”Kiitos avusta”, Matoro vastasi ja otti uudelleen vauhtia. Hän oli tuhlannut aivan liikaa aikaa. Matoran jäi todistamaan, kun luistelu-ura vain jatkui torilta Rapujokeen ja sen yli.
Kaupunki oli täydessä hälytystilassa. Viimeistään ilmatorjuntatykin tulitus oli herättänyt sen. Yleistä hälytystä ei oltu vielä annettu, mutta muurit olivat täynnä elämää. Valonheittimet lakaisivat taivasta, mutta mitään ei näkynyt. Vain nousevat kuut tervehtivät Vartioston ilmavalvojia. Missä hitossa ne muut Matorot muka asuivat?
”Sanon sen taas, Snowie, kumpikaan meistä ei ole puuseppä”, kuului Kepen ähisevä ääni vankkurien alta. ”Kaupungissa on pakko olla joku tällaiseen erikoistunut… Tongu, nostatko vähän lisää?”
Keltainen jättiläinen puhisi ja pisti selkälihakset peliin. Puiset rapujalkavankkurit kohosivat vielä korkeammalle torin kiveyksestä, ja selällään makaava Kepe ujuttautui syvemmälle menopelin alle. Toa veti työkalupakkia mukanaan.
”Joo, sori, en ehkä miettinyt ihan loppuun asti”, operaatiota vierestä seuraileva ja lautakasan päällä istuva Snowie myönsi. ”Mutta kun minä olen tottunut pyytämään teiltä apua kulkuneuvojen kanssa, tai jos jotain menee rikki. Hätäilin kun tajusin akselin olevan melkein poikki!”
Kepe mutisi jotain vankkurien alta.
”Emmeköhän me saa tämän joka tapauksessa tällä köörillä korjattua”, Tongu totesi. ”Mutta tuokaapas tähän kuitenkin oikea tunkki. Selkäni kyllä kestää, mutta en tahdo testata Kokeellisen Saappaan kantokykyä, kun Kepe ryömii testipainon alla.”
”Arvostan!” kuului vaunun alta.
Jään ja äänen matoran Matoro teki työtä käskettyä, ja viritti valmiudessa olleen tunkin paikalleen. Tongu hellitti varovaisesti otetta, ja kun tunkki näytti pitävän, laski rapujalkavankkurit sen varaan. ”Kiitos”, lausui kyklooppi.
”Ei kestä kiittää, mielellänihän minä auttelen”, matoran-Matoro vastasi. ”Iltani oli sitä paitsi vapaa, mutta en minä ole ihan vielä nukkumaankaan menossa. Hyvä olla hyödyksi.”
Pimeä syystaivas vankkurinkorjaajien yllä kimalsi tähtien loisteessa. Jokiportintori oli yllättävän rauhallinen; vain muutama seurue puuhaili omiaan aukion toisella laidalla.
”Ei kun kiitos teille kaikille”, Snowie julisti. ”Olisi ollut hirmu hölmö homma, jos olisin rikkonut vankkurit lopullisesti. Oli ihme löytää noin komea vanha kulkupeli linnakkeen varastoista, ja olisin ollut ihan nolona jos olisin hajottanut ne kokonaan.”
Vankkurien pohjasta kuului vielä muutama määrätietoinen kopautus, ja Kepe mönki esiin menopelin alta. ”Noniin, fiksattu. Onneksi murtunut osa oli vain yksinkertainen puuakseli. Vaikkapa kampiakseli olisi ollut paljon vaikeampi homma vaihtaa, niitä on saanut hirveän huonosti viime aikoina…”
Lumiukon silmät hohtivat onnea, kun vankkurit saatiin taas kuntoon. Hän ehdotti korjauskokoonpanolle iltaleipiä kahviosta, ja Kepe ja Tongu olivat samaa mieltä.
”Minä en taida tulla, kiitos”, Matoro vastasi. ”Minun ei oikein tee mieli iltapalaa… tai ainakaan istuskelua kahviossa. Pysyn mieluummin liikkeessä, ja koetan olla hyödyksi.”
”Matoro…”
Matoran hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.
”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on tultava kanssamme iltapalalle. Tai tehdä jotain muuta kivaa illan ratoksi.”
”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla epäkohtelias.”
”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”
Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten… Troniekin on vihollisen vankina.”
”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua.”
Kepe ja Tongu katsahtivat toisiaan. ”Hetkonen”, Kepe keskeytti. ”Etkös sinä sanonut meille, että sanoit Matorolle juuri noin?”
”Häh?”
Kepe sulki työkalupakkinsa. ”Niin, sanoit kuulemma Matorolle, että hänen pitäisi yrittää nauttia elämän pienistä asioista.”
”Niin niin”, Snowie nyökytteli. ”Sitähän minä tässä juuri sanonkin.”
”Eikun, äh… siis ei Matorolle, vaan Matorolle.”
”Häh?”
Tongu huokaisi.
Keskustelu loppui kuitenkin kuin seinään, kun jotain vilahti heidän ylitseen korkealla taivaalla. Samassa kuului kajahdus ilmatorjunta-aseesta ja taivas välähti. Mikä ikinä olikaan lentänyt klaanilaisten yli putosi taivaalta vain joidenkin korttelien päähän. Hulina ja haloo alkoi nopeasti. Palohälytys annettiin. Kaupunkilaiset tulivat ulos taloistaan ihmettelemään tilannetta.
”Minun on parempi ottaa heti yhteys Telakalle”, Tongu sanoi.
”Ja minulla on linnakkeessa pari mittaria, joista löytyy varmaan kiinnostavia lukemia!” Kepe yhtyi ripeään toimintaan. ”Snowie, mennään!”
Klaanilaiset lähtivät liikkeelle. Matoro lähti liikkelle hänkin, muttei ollut varma, missä häntä tarvittaisiin. Bio-Klaani oli iso paikka, eikä oman paikkansa löytäminen ollut aina helppoa. Kotipuolessa oli ollut helpompaa. Vanha kunnon Spibaranus-koro…
Juokseva Metsästäjä ei ollut päässyt pakoon. Lento muurin yli oli katkennut Vartioston tulitukseen, ja haavoittunut vihollinen oli pudonnut Kastanjaportin ulkopuolelle. Bloszar antoi sille iskun toisensa perään. Ne olivat tarkkaan harkittuja, metodisia vasaraniskuja, jotka riistivät metsästäjältä yhä enemmän sen haarniskasta ja varusteista. Bloszar oli lyhyempi, mutta hän käytti aseensa pituutta edukseen, ja piti etäisyytensä. Matoro hänen rinnallaan – ei Mustalumi vaan Burzum-korolainen – haki paikkoja ja iski, kun sellainen avautui.
Käsi, jonka Matoro (Mustalumi) oli leikannut irti, oli kasvanut takaisin Bloszarin silmien edessä. Tulisesta massasta oli kuroutunut punaista lihaa, joka muodosti enemmänkin lonkeron kuin kokonaan muovautuneen käden. Mutta voimaa siinä oli, yhtä kaikki. Jokainen kohta, missä haarniska nuijittiin käyttökelvottomaksi, alkoi kihistä savua ja tulta.
Suoraan sanottuna Bloszar ei ollut varma, miten tätä olentoa saisi voitettua. Muistuttiko se häntä jostakin, jonka hän oli jo unohtanut?
Mutta täytyi jatkaa. Apujoukkoja oli varmasti tulossa. Sitä paitsi, he olivat aivan tehtaan lähettyvillä, eikä hän antaisi sen pirulaisen tuoda tuhoa sinne.
”YHÄ SINÄ KAMPPAILET VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ VASTAAN.”
Bloszar ei kiinnittänyt huomiota vastustajansa harhaisiin huomioihin. Taistelussa ei pitänyt harhautua.
”ETKÖ SINÄ SAANUT JO YHDEN NIIN ARMELIAAN MAHDOLLISUUDEN?”
Voimakas vasaran isku olennon jalkaan suisti sen polvilleen. Se höyrysi yhä voimakkaammin. Lisää ääniä lähestyi taistelukenttää. Bloszar ei ehtinyt katsoa taakseen, mutta tiesi ne Vartioston komentohuudoiksi.
Metsästäjä heilautti itselleen tilaa lieskoillaan, ja jälleen hän repi todellisuutta kappaleiksi. Hän vain otti Matoron (Burzum-koron) iskun vastaan, eikä antanut sen keskeyttää manaustaan. Jälleen ilmestyi siihen hetkeen toinen metsästäjä, vahingoittumaton ja vaarallinen. Mutta se ei ollut ainut, sillä nyt repeämästä revittiin esiin kolmaskin. Toisin kuin alkuperäisellä, näiden Cordak-aseet olivat edelleen ehjät ja valmiina laulamaan kuoleman kuorona.
”TOISTEN TUOMIO TULEE ETUAJASSA”, kaikki kolme kertoivat kuorona.
Matorolla oli kammottava tunne siitä, että hän oli jo myöhässä. Hän oli juossut, minkä oli pitkillä zyglakin jaloillaan päässyt, mutta hänen mökiltään oli kaupunkiin matkaa monta kioa. Suuri valkoinen zyglak oli pelottava näky, mutta klaanilaiset olivat jo tottuneet häneen. Hän oli asunut lukemattomissa paikoissa, ja Klaani oli Ehlekin armeijan jälkeen ensimmäinen paikka, minne hänet oli todella toivotettu tervetulleeksi. Toisin kuin Ehlekin armeija, Klaani ei odottanut hänen repivän kappaleiksi suuren johtajan vihollisia, mutta toisinaan Matoro teki sitäkin.
Viime kerralla hän ei ollut onnistunut pelastamaan ystäväänsä Matoroa, mutta hän oli luullut, että olisivat ainakin ajaneet demonin pois. Niin pieniksi paloiksi se piru oli silputtu, ja heitetty Visulahden pohjaan. Mutta mikäpä pahan tappaisi, hän ajatteli matoran-kielellä – zyglakin hän oli käytännössä unohtanut jo tuhansia vuosia sitten. Hän ei edes muistanut alkuperäistä nimeään, niin kauan oli siitä kauniista nimeämispäivästä, jolloin hänet oli otettu Suuren Hengen adoptoiduksi lapseksi.
Linnoitus oli täydessä hälytystilassa, kun hän saapui länsiportin eteen.
”Päästäkää sisään!” valkoinen zyglak huusi kovaan ääneen. ”Täällä on Matoro!”
Matoro Mustalumi oli päässyt Röltsin tiheästi rakennettuun kortteliin. Häntä hengästytti, mutta lähinnä elementtivoimien käytöstä niin suuressa määrässä niin nopeasti. Hän löysi pian kohdan, jossa metsästäjä oli pudonnut taivaalta. Katuun oli jäänyt siitä savulta haiseva jälki ja joitakin haarniskan osia. Edes sellainen hirmu ei ollut selvinnyt ehjänä ilmatorjuntatykin tulesta.
Mutta missä se oli nyt?
Matoro katseli ympärilleen. Sellaisen olennon löytämiseen jonkinlainen infrapunasilmä olisi ollut käytännöllinen, mutta valitettavasti hänen nykyisessä oli vain yönäkö. Bloszarilla ei ollut osia hienompien ominaisuuksien säilyttämiseen.
Juuri niillä kaduilla ei näkynyt juuri väkeä, paitsi ikkunoissa. Kauempana moni oli ollut ulkona ihmettelemässä tilannetta, mutta vaaraa lähempänä kaupunkilaiset taisivat pysytellä sisätiloissa. Vain hetki Matoron saapumisen jälkeen paikalle ilmestyi klaanilaisia ja Vartiostoa, jotka olivat olleet tulossa katsastamaan saman putoamispaikan. Heitä johti omituinen skakdi, jonka nimi taisi olla Elementtirak, ja kaksi muuta asein ja ussal-symbolein varustettua Klaanin soturia, joita Matoro ei tuntenut kuin ulkonäöltä.
”Hei, Matoro!” Elementtirakk kohotti kätensä ja otti juoksuaskelia toaa kohti. ”Mikä se tyyppi on?”
”En tiedä”, Matoro pudisti päätään. ”Tiedättekö, asuuko tällä alueella Matoroa? Ketään niistä?”
”Joo, kuinka niin?” Kun Elementtirakk käänsi katseensa ja osoitti yhden vanhan talon yläkerran asuntoa, he tajusivat savun tulevan asunnon ikkunasta, ei sen savupiipusta.
Matoro ei aikaillut, vaan kiskoi itsensä harppuunalla kolmanteen kerrokseen niin nopeasti, kuin se vain oli mahdollista. Ikkuna särkyi kappaleiksi, kun hän iskeytyi siitä läpi haarniskoitu kyynärpää edellä.
Mutta asunnossa ei ollut hirviötä, jota hän etsi. Kaikki haisi savulta. Huoneisto oli melko pieni, mutta sinne mahtui kotoisa kirjasto. Seinällä oli valokuva mustasta toasta Lhikanin toa-armeijan hopea-haarniskassa ja punatähti hartiassa. Kauniille lipastolle oltiin aseteltu ansiomitali ja kulunut teksti: ”Toa Matoro Onumetrulainen, Toa-armeijan luutnantti. Velvollisuuden tähti ansaittu urheudesta Kohiki-salmen taistelussa. Kiittäen, Toa Lhikan.”
Matoro odotti jo pahinta, kun hän asteli makuuhuoneeseen. Se oli tulessa, vaikka savua oli toistaiseksi vielä vähän. Matoro ryntäsi palavassa sängyssä nukkuvan toan luo, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Tämän kurkku oli leikattu auki miekalla. Hän oli tuskin ehtinyt edes herätä.
”TOINEN MATORO. TEET TYÖNI HELPOKSI.”
Metsästäjän pitkä hahmo joutui kyyristymään ovella, mutta se oli tullut siihen uskomattoman hiljaa. Jalkojen paksut panssarinpalat olivat kadonneet, ja nyt metsästäjä asteli pelkillä punaisilla lihajaloilla, jotka savusivat joka askeleella. Askelia hädin tuskin kuuli.
Ei ollut hetkeäkään aikaa reagoida. Matoro loi niin suuren seinän jäätä heidän väliinsä kuin vain kykeni, ja cordak-ammukset kilpistyivät siihen. Seinä räjähti tuhansiksi jäänsirpaleiksi, vesihöyryksi ja sohjoksi. Matoro nousi lasisirujen, palavien huonekalujen ja loskan seasta ja ryntäsi miekka edellä kohti metsästäjää.
”Mikä karzahni sinä oikein olet?” Matoro huusi. Taistelu muuttui nopeatempoiseksi miekkojen mittelöä. Ahtaassa huoneistossa Toalla oli kokonsa puolesta etu, mutta tila kävi koko ajan vaarallisemmaksi taistelupaikaksi. Liekit levisivät. Pystyisikö hän saamaan hirviötä jotenkin pois kaupungista? Ainakaan se hetki ei tarjonnut siihen mahdollisuutta, sillä jokainen seiniä pirstova sapelin isku metsästäjältä saattoi koitua Matoron kohtaloksi.
”MINÄ OLEN TUOMION PALVELIJA. MAAILMAN LOPUN AIRUT JA PUOLUSTAJA.”
Kaukana ansaittu Velvollisuuden tähti putosi kaiken muun mukana lattialle, kun lipasto otti osuman liekehtivästä terästä. Luutnantti Matoron valokuva paloi siinä missä hän itse.
”Miten se minuun liittyy!” Matoro huusi.
”KERRAN MATORO TULEE ESTÄMÄÄN TUOMION. KERRAN MATORO TULEE PILAAMAAN PÄIVISTÄ VIIMEISEN.”
”Minä en edes tiedä, mistä hiton tuomiosta sinä puhut!”
”KENTIES SINÄ ET OLE SE MATORO, JOTA ETSIN. MUTTA TUOMION EDESSÄ EI VOI OTTAA RISKEJÄ. YKSIKÄÄN MATORO EI PÄÄSE AVOIMEN TAIVAAN ALLE.”
Matoro torjui miekan iskun, mutta metsästäjän nyrkki osui häneen niin kovaa, että Suletu melkein irtosi. Toa pysyi hädin tuskin pystyssä. Hän iski metsästäjää jalkaan, mutta tämä oli nopeampi, ja kaatui toaa vasten. Savuavan olennon pelkkä paino oli musertava. Haarniskat ulvoivat, kun ne hankautuivat toisiaan vasten epätasaisessa painissa. Kummankin miekka oli pudonnut. Hirmu teloi Matoroa vasten lattiaa. Iskuja sateli nopeammin, kuin toa pystyi suojaamaan itseään. Hän ampui harppuunan petoa naamaan aivan painietäisyydeltä, mutta ei ollut varma, tekikö se mitään. Jos hän ei pääsisi irti, hän yksinkertaisesti tukehtuisi savuun siinä huoneistossa, ellei metsästäjä vain murhaisi häntä paljain käsin ensin. Tuli levisi koko ajan, ja hyökkääjä lisäsi sitä pelkällä olemuksellaan. Mutta hän ei päässyt irti olennon otteesta, ja pystyi vain hädin tuskin puolustautumaan.
Silloin kuului valtava karjaisu.
Joku tarrasi metsästäjään takaapäin. Terävät valkeat kynnet pureutuivat sen savuavaan lihaan, kun suuri zyglak raasti hirviön irti Matorosta. Ja suurella nopeudella tämä yksinkertaisesti upotti hampaansa olennon kaulaan, raastaen ja repien koko pään irti. Zyglakin suusta kohosi savua, ja hän joutui tuskissaan sylkäisemään lihaköntin pois. Sen sijaan valkea lisko heitti metsästäjän suoraan alas katuun, ja syöksyi itse perässä.
Kastanjaportin taistelusta oli muodostunut monelle Vartiostossa todellinen tulikaste. Keskellä savuista ja pimeää taistelukenttää olivat edelleen Bloszar ja Matoro (Burzum-koron). Se hillitön tulivoima, mitä vihollisilla oli käytössään, oli aiheuttanut jo tappioita klaanilaisille, mutta siihen vastattiin vähintään samalla mitalla. Hirviöiden cordak-laukaisimet olivat helppo tuhota, mutta olennot itse olivat piinallisen kestäviä. Se, jonka Bloszar tunnisti alkuperäiseksi olennoista, oli käytännössä menettänyt koko haarniskansa, ja oli nyt vain punaista lihaa, joka savusi ja liekehti kolmimetrisenä korstona.
”ME HALUAMME VAIN MATORON”, se lausui äänellä, joka kuului taistelun melunkin yli.
”Tule hakemaan!” Matoro (Burzum-koron) huusi vastaan. Hänen mustan tulen miekkansa hehkui vähintään yhtä kuumana kuin metsästäjien omat sapelit.
”MATORO TULEE ESTÄMÄÄN PÄÄSYMME PARATIISIIN.”
”Manalaan sinä joudat, muiden pirujen joukkoon!” Matoro vastasi ja astui lähemmäksi, heristäen miekkaansa. ”Et sinä voi koko Klaania voittaa! Painu pois!”
”Älä mene lähelle”, Bloszar varoitti toveriaan.
”MATORO. ME KOHTASIMME JO KERRAN. TUSKIN PIDIT SITÄ VOITTONA. TULEN METSÄSTÄMÄÄN SINUA MAAILMAN LOPPUUN SAAKKA.”
Peto rynnisti kohti Matoroa ja sai tämän otteeseensa pitkillä käsillään. Bloszarin vasaran isku kyllä kaatoi metsästäjän, mutta ei voinut pysäyttää liekehtivää miekkaa, joka syöksyi kohti Matoron rintakehää.
Silloin liha-olennon kurkku repesi auki ilman näkyvää syytä, ja tämän pää kaatui sivulle, repsottaen kiinni vain joillakin jänteillä. Oli kuin jälki oli aina ollut siinä. Se sai hirviön herpaantumaan ja kaatumaan maahan. Hampaanjälkiä ilmestyi sen kehoon, kuin jokin olisi raastanut sen lihaa auki. Sama tapahtui kaikille muillekin kopioille, jotka olivat vielä äsken pitäneet taistelukenttää hallussaan. Ne nauroivat sairaalloisesti, kun niitä raastettiin palaneeksi jauhelihaksi.
Matoron miekka iskeytyi lihaan uudestaan ja uudestaan. Liha litisi ja kiehui joka iskusta.
Hirviö savuavassa haarniskassa oli iskeytynyt suoraan Gukkopillinkatuun pudottuaan kolmannesta kerroksesta, ja Matoro (Zyglak) sen päällä repi kappaleiksi sen punaista kehoa. Toinenkin Matoro (Mustalumi) oli päässyt alas Matoron (Metru Nuin) tuhoutuneesta huoneistosta. Hän oli yrittänyt hillitä tulipaloa parhaansa mukaan, ja olikin luultavasti saanut estettyä sen leviämisen toistaiseksi. Hänestä ei tuntunut siltä, että pystyisi kovin suuriin temppuihin jäällä enää tänä yönä. Matoro pyyhki pisaran sinistä verta leualtaan.
”MATORO TULEE ESTÄMÄÄN PÄÄSYMME PARATIISIIN.”
Metsästäjän ääni kaikui sen sisuksista, kun zyglak raateli sitä. Haarniskan kappaleita ja lihaa lenteli ympäriinsä.
”SINÄ TAPOIT TAAS!” zyglak raivosi. ”TAAS YHDEN.” Lihakäsi lensi irti. Se savusi.
”MATORO. ME KOHTASIMME JO KERRAN. TUSKIN PIDIT SITÄ VOITTONA. TULEN METSÄSTÄMÄÄN SINUA MAAILMAN LOPPUUN SAAKKA.”
Liha vain nauroi, kun Matoro (Zyglak) repi sen kappaleiksi. Matoro (Mustalumi) seurasi teloitusta irvistäen. Häntä ei selvästikään tarvittu siinä. Väkeä oli jo tullut auttamaan sammutustöissä, ja hän auttoi näitä, minkä pystyi.
Mutta kun kriittisin vaihe oli ohi, hän vain istahti talon portaille väsyneenä. Jokaista lihasta sattui. Hänellä oli varmaan palovammoja, mutta parannuskivi oli pitänyt huolen pahimmista haavoista. Suussa maistui vieläkin savu, ja kaikki haisi savulle ja inhottavalle palavalle lihalle.
Mikä tuomion päivä? Mikä paratiisi?
… ja mikä liha?
Lopulta punainen ruumis ja sen jäänteet katosivat kokonaan, kuin ne eivät olisi koskaan olleetkaan täällä. Lihasta jäi jäljelle vain sen seuraukset.
”Tiedätkö sinä, mikä se oli?” Matoro kysyi zyglakilta. Sekin oli romahtanut istumaan siihen, missä liharuumis oli hetki sitten maannut. Liskon suu ja kynnen näyttivät pahoin palaneilta. Zyglak oli paljon Toaa pidempi, ja hengitti raskaasti.
”Kohtasin sen kerran”, zyglak murahti. ”Sinä et ollut silloin saarella. Minä luulin, että me tuhosimme sen.”
Sielunsa silmin hän näki, miten palava miekka lävisti Matoron (De-Koron) vartalon. Ruumis kaatui rantahiekkaan.
Mustalumi hivuttautui lähemmäksi zyglakia ja katsoi tätä. Hän oli joskus puhunut Klaanin kuuluisan zyglakin kanssa, mutta tämä yleensä viihtyi omissa oloissaan.
”Niin, sinun nimesi on kanssa Matoro?”
”Matoro-Zyglakiksi kutsuvat”, hän virnisti. Suuren zyglakin kehossa näkyi lukemattomien taistelujen uurteet, ja äänestä saattoi ymmärtää, miten suunnattoman vanha lisko oli.
”Sinut minä tunnenkin.”
”En ehtinyt paikalle ajoissa”, Mustalumi sanoi hiljaa.
”En minäkään. Miten se tiesi, missä hän asui?” Zyglak kysyi.
”Ei aavistustakaan. Onko muita Matoroita, joista pitäisi olla huolissaan?”
”Spibaranus-koron Matoro asuu Linnassa. Näin hänet siellä juuri äsken. Hänellä ei ole hätää.” Zyglak ulvahti tuskissaan ja oikaisi makuulle.
Matoro loihti kätensä täyteen jääpaloja ja ojensi ne zyglakille.
”Voivat auttaa. Sinun suusi savuaa vielä.”
Zyglak otti jääpalat ja laittoi ne suuhunsa nyökäten. Hetken kuluttua hän kömpi pystyyn vaivalloisesti.
”Minä menen nyt uimaan”, hän yritti sanoa suu täynnä jääpaloja, ja se muistutti lähinnä outoa raakkumista. Matoron oli pakko hymyillä hullunkuriselle esitykselle. Oli se vaan kummallista, että Klaanissa asui jopa zyglak.
Lisko lähti jolkottamaan kohti jokea. Matoro kertoi lyhyesti Vartioston väelle vielä sen, mitä tiesi, ja lähti sitten takaisin kohti Ravintola Kenturiota. Hän sukelsi matkalla jokeen pestäkseen kuran, tuhkan ja lihamömmön haarniskastaan… ja suoraan sanottuna, ihan vain nautinnosta. Kylmä vesi tuntui hyvältä kaiken sen jälkeen. Hän sukelsi pari kertaa ja kapusi vedestä ylös toisella puolella.
Kenturion tulipalo oli saatu sammutettua, mutta suuri ussalin vetämä sammutusvaunu oli edelleen pihassa. Ravintola julkisivu oli kärsinyt pahasti, mutta tuli ei ollut päässyt leviämään kovin syvälle.
”Iltaa”, virkkoi palomestari Nui-Pogo, joka oli valvomassa jälkisammutusryhmän toimintaa.
Hänen liivissään oli kiinni radiopuhelin, josta tehdyn raportin mukaan Gukkopillikadun palo oli saatu hoidettua. ”Hyvää työtä, partio kaksi”, hän sanoi.
”Hei”, Matoro huikkasi ohimennen. ”Tuota, miten pahasti kävi?”
”Minun tietääkseni kuolonuhreja ei tullut, mutta moni toimitettiin sairasosastolle hyvin huolestuttavassa tilassa. Ravintolan hätäpoistumistiet ja hätäsammutusvälineet olivat ensiluokkaisesti järjestelty. Sydämeni iloitsee nähdä yrittäjiä, jotka ottavat paloturvallisuuden kysymykset vakavasti.”
”Jotain hyvää”, Matoro vastasi ja jatkoi kohti muuria. Taistelun ääniä ei enää kuulunut mistään. Kastanjaportti oli auki, ja ulkona näkyi vielä paljon väkeä. Osa muurin valonheittimistä osoitti niitylle portin ulkopuolella. Savun katku oli kaikkialla ilmassa. Loukkaantunutta matorania tuotiin paareilla sisälle kaupunkiin.
Muurin ulkopuolella Kastanjaportin taistelun loppumainingit näyttivät absurdeilta. Mutaisessa, palaneessa maassa oli kuoppa, jossa istui punainen, savuava otus. Kaikki sen piirteet olivat hävinneet, ja jopa raajat muistuttivat lähinnä jonkinlaisia putkia tai lonkeroita. Humanoidi se oli silti muodossaan, kasvoton ja tyhjä. Metsästäjä vain istui maassa, kädet polviensa päällä.
Tusina klaanilaista ja pari joukkuetta Vartiostoa piirittivät hahmoa turvallisen matkan päästä. Niin monta asetta oli siihen osoitettu, ettei lihamies siitä karkaisi. Vartiostolla oli varmaan koko Bloszarin kaupan sisältö tähdättynä kohti tätä.
”Hoi! Matoro”, huusi Äksä, ja viittoi kädellään. Pieni ryhmä klaanilaisia oli kerääntynyt piiriin piiritysrenkaan reunaan keskustelemaan seuraavasta siirrosta, ja Äksä ohjasi Mustalumen samaan seurueeseen. Äksän naamio oli mennyt lommolle otsasta, ja hän näytti hieman kalpealta.
”Oletko kunnossa?” Matoro kysyi.
”Mikäs tässä”, Äksä esitti kovaa. ”Aika tälli. Mutta voitettiin.”
”Matoro. Tiedätkö sinä tästä jotakin?” Kysyjä oli Same, ja äänensävy vaativa. Hän oli muita pidempi, ja pelkästä olemuksesta oli selvää, että hän oli ottanut komennon tilanteesta.
Seurueessa olivat myös Bloszar, Matoro (Burzum-koron) ja SUPER Toa Santor. Hieman syrjemmällä olivat Vartioston puolesta komentaja Vak-Nektakar sekä turaga Kyösti.
”En, miten niin?” Matoro vastasi.
”Tämä olento sanoo olevansa ’Matoron Metsästäjä'”, Same sanoi. ”Joten otaksuin.”
Bloszar selitti Matorolle lyhyesti, mitä taistelussa oli tapahtunut. Matoro täydensi, mitä osasi.
”Meillä alkaa siis muodostua kuva olennon voimista”, Bloszar sanoi. ”Se muistuttaa Kanohi Mohtrekia, tai sitä, miten naamiota kuvataan. En ole koskaan nähnyt sitä naamiota käytettävän. Sen takia sen kopiot olivat täydessä varustuksessa, ja niihin tehty vahinko ilmestyi myös muihin kopioihin.”
”Eli miten me tapamme sen?” huokaisi Same.
Matoro katsoi kiehuvaa miestä. Se vain istui. Jos sillä olisi ollut suu, se olisi varmaankin virnistänyt.
”Kai sen regeneraatiolla pitää olla jokin raja?”, hän sanoi.
”Luultavasti kyllä”, Bloszar nyökkäsi. ”Mutta emme oikeastaan tiedä mitään yksityiskohtia siitä, miten se toimii. Mistä se saa energiansa? Otin hieman sen lihaa talteen. Teen sillä tutkimusta myöhemmin.”
”Killjoy kertoi Puhdistajalla olevan samanlainen kyky”, Matoro pohti. ”Mutta ymmärtääkseni se johtui jostakin, mitä hän kutsui Arkkikranoiksi. Tällä tuskin on sellaista”, hän pinnisteli muistiaan, mutta siinä keskustelussa oli ollut uskomaton määrä informaatioa, eikä hän millään muistanut sitä kaikkea.
Bloszar oli sanomassa jotakin, mutta jäi vain miettimään outo ilme kasvoillaan.
”Viime kerralla”, lyhyempi Matoro sanoi. ”Heitimme sen, mitä ruumiista oli jäljellä, mereen. Voi, olisimmepa me miettineet asiaa, emmekä toimineet niin nopeasti… olisi pitänyt heittää se toiseen ulottuvuuteen…”
”Jos vain poltamme sen tuhkaksi. Ei jää mitään, mikä paranisi”, Äksä ehdotti. ”Onhan meillä keinoja.”
”En tiedä, kuinka hyvin se palaa”, Mustalumi sanoi.
”Minulla on plasmaa”, vastasi Burzum-koron Matoro. ”Ei kyllä kovin paljoa.”
”Onhan meillä toia. Voisimme lukita sen ikuiseen protodermikseen”, ehdotti SUPER Toa Santor. Hetken ajan klaanilaiset pohtivat erilaisia tuhoamismenetelmiä ja niiden hyviä ja huonoja puolia.
”Poltamme sen plasmalla. Bloszar, hae se Zeruelin plasmakanuuna”, Same sanoi lopulta. ”Mutta haluan esittää sille vielä joitakin kysymyksiä. Mustalumi tulee mukaan.”
”Kyllä, herra moderaattori”, Bloszar sanoi ja lähti puolittaisia juoksuaskelia kohti tehdasta. Hänkin näytti väsyneeltä ja nokiselta.
Same asteli lähemmäksi lihamiestä päättäväisesti, mutta jäi noin kymmenen bion etäisyydelle. Syksyinen, kuivunut nurmi oli myllätty ja poltettu. Matoro asteli perässä, miekka valmiina.
”No niin!” Same huusi. ”Mikäli liikahdat, joukkueellinen tuliaseita silppuaa sinut. Ja mikäli selviät siitä, myös minulla on henkilökohtaista kokemusta limanuljaskojen silppuamisesta.”
Voitettu metsästäjä ei vastannut, mutta hän nosti silmättömän katseensa kohti klaanilaisia. Hänen lihastaan kohosi savua taivaalle. Kirkas valonheitin valaisi olennon, kun taas klaanilaiset jättäytyivät valokeilan reunalle.
”Minkä tahon palveluksessa sinä olet?” Same kysyi.
Hetken lihamies mietti, ja sitten hän nauroi. ”MINÄ PALVELEN YKSIN TUOMIOTA, JA HÄNTÄ JOKA SEN NÄKEE. MINÄ OLEN TUOMIONPÄIVÄN PROFEETAN SEURAAJA, LOPUN AJAN AIRUEN OPPILAS.”
Eli uskonnollinen fundamentalisti, Same mietti. Tämä olisi täysin turhaa.
”Keneltä olet saanut haarniskasi?”
”TEKNOLOGIA ON MUSTAN KÄDEN.”
Same vilkaisi Matoroa.
Matoro kohautti olkiaan. ”Sopisi kuvaan, mikäli olento liittyy Puhdistajaan”, hän sanoi hiljaa.
”Ath-Koron raportit tukevat ajatusta”, Same vastasi. ”Onko Puhdistajalla jokin syy taistella meitä vastaan? Ymmärsin, ettei hän suoranaisesti liity Allianssiin.”
”Killjoylla on jonkinlainen sota Puhdistajan kanssa. Ehkä meidän kimppuumme hyökättiin, koska Killjoy on klaanilainen”, Matoro esitti.
”Omituisen spesifi hyökkäys”, vastasi Same. Hän korotti taas ääntään. ”Mikä oli hyökkäyksesi tarkoitus?” Same huusi kuulusteltavalle.
Liha-olento osoitti Matoron suuntaan. Ja sitten hän osoitti kauempana olevan Burzum-koron Matoron suuntaan.
”YKSI MATORO TULEE KERRAN ESTÄMÄÄN TUOMION PÄIVÄN. PYHÄ TARKOITUKSENI ON TUHOTA SE MATORO, VAIKKA SE TARKOITTAISI JOKAISEN MATORON TUHOAMISTA.”
”Miten sinä tiesit, että kaksi Matoroa oli samassa ravintolassa samaan aikaan?” Same kysyi.
”KAIKKINÄKEVÄLLÄ ON MONIA SILMIÄ.”
”Miten sinä tiesit, mistä löytää vielä yhden Matoron asunto?”
”KAIKKINÄKEVÄLLÄ ON MONIA SILMIÄ.”
Same huokaisi ja katsoi Matoroon. ”Joko petturimme on ollut kiireinen, tai meillä on toinen vastaava.”
”En usko, että saamme siitä irti enempää”, Matoro vastasi.
”Samaa mieltä. Ei se puhu. Mielipuoli mikä mielipuoli”, Same nyökkäsi.
”Olisiko siitä mitään hyötyä, jos pyytäisimme Visokin tai Manun luotaamaan sen aivot?” Matoro kysyi.
”Se on liian vaarallinen hengissä pidettäväksi”, Same vastasi. ”Sitä paitsi, tuon myllyn jälkeen sillä tuskin on aivoja.”
He kääntyivät katsomaan vankinsa suuntaan. Se oli edelleen passiivinen. Kenties sillä ei todella ollut enää keinoja taistella vastaan. Same viittoi toa-joukkoa taempana, ja Bloszar marssi paikalle pitäen käsissään massiivista plasmatykkiä. Kokonsa puolesta se olisi paremmin paikallaan Killjoyn haarniskassa tai kevyessä panssarivaunussa. Sillä oli jalusta, jonka varassa asetta pystyi käyttämään myös henkilö, joka ei ollut Killjoy, Zeruel tai panssarivaunu. Tottuneesti Bloszar kokosi kanuunan.
”MATORO, SINÄ ET YMMÄRRÄ. TUOMION PÄIVÄ EI OLE LOPPU, VAAN UUDEN VAPAUDEN ALKU. HENGEN KUOLEMA JA JÄRJEN VOITTO. ÄLÄ ANNA HARHAN HALLITA ELÄMÄÄSI.”
Matoro ei oikeastaan edes kuunnellut höyrypään sanoja. Teloituskanuuna oli pian koottu ja asemissa. Bloszar latasi siihen ranteensa kokoisen patruunan.
Punainen hahmo nousi pystyyn ja julisti: ”YMMÄRTÄKÄÄ TOTUUS! TOIVOTTAKAA TUOMION PÄIVÄ TERVETULLEEKSI!”
Jos se olikin yrittämässä tehdä jotakin viimeisen hetken epätoivoista liikettä, ei se ehtinyt. Same painoi liipasimesta katsomatta tähtäimeen. Ääni oli kuin ukkosen jyrähdys, ja valo kuin sen välähdys. Pienen supernovan edestä äärimmäisen kuumaa ainetta syöksyi ulos kanuunasta, ja tuhosi jokaisen atomin Matoron Metsästäjän kehosta. Muistoksi siitä jäi vain kuoppa, jonka savi oli muuttunut sekunneissa posliiniksi, ja hiiltynyttä lihaa pitkin kaupunkia.
”Hänen tuomionsa ainakin”, Same totesi. ”Kenttäoikeuden istunto on ohi.”
Bloszar vapautti tulikuuman hylsyn kanuunasta. Se putosi mutaan aseen alle ja sihisi.
”Tuota, jos se mitenkään käy, herra moderaattori, minä voisin yrittää selvittää tätä asiaa? Varmasti teillä on pätevämpiäkin henkilöitä, mutta minusta tässä on jotakin… en tiedä vielä. Ehkä saan jotakin selville”, Bloszar sanoi.
Same kääntyi ja mittaili toaa hetken. Oli totta, ettei heillä ollut mitenkään liikaa resursseja lukuisiin eri tapauksiin, joita pitkin Klaania tapahtui. Sitä paitsi Freynord toimi jo eräänlaisena vapaana agenttina, miksei myös tämä toa. ”Asia selvä. Sinut on valtuutettu tutkimaan… mistä ikinä tässä onkaan kysymys. Raportoi minulle, kun löydät jotakin.”
Bloszar nyökkäsi eikä osannut sanoa mitään.
”Hyvin toimittu”, Same sanoi toisille klaanilaisille ja poistui. Tilanne alkoi lopulta purkautumaan. Vartioston väki pääsi nukkumaan, paitsi ne, jotka jatkoivat yövartiossa. Yö ei ollut vielä kovin pitkällä. Kaupungilla riittäisi puhuttavaa huomiseksi ja varmaan koko seuraavaksi viikoksi. Matoro jäi auttamaan Bloszaria plasmakanuunan kanssa. He kantoivat sen kaksin Zeruelin tehtaan kellariin. Matoro (Burzum-koron) tuli mukaan availemaan ovia.
”Sellainen vapaailta”, Matoro naurahti. Hänellä oli tykin piippu olkapäällään, kun Bloszar piti sen perää.
”Sanoin, ettei kannattanut juoda liikaa”, Bloszar mietti. ”Mennään tuolta sivuovesta.”
”Hei, Matoro? Sinä olit kanssa Kenturiossa?” Matoro Mustalumi kysyi.
”Juu”, vastasi oranssi Matoro. ”Olen kanssa Vartiostossa. Pääsimme juuri vuorosta, niin tulimme sinne illaksi. Hyvä paikka!”
”Eli se osasi iskeä juuri sinä päivänä, kun me olimme samassa paikassa. Ja osasi suunnistaa välittömästi kolmannen Matoron luokse.”
”Ikävä juttu, se Metru Nuin Matoron kuolema.”
Matoroa piinasi olisiko hän saattanut estää sen, jos olisi ollut nopeampi. Hän tiesi ettei sen murehtimisessa ollut järkeä, mutta se piinasi silti.
”Jostain se tiesi tulla juuri oikeaan paikkaan”, Bloszar sanoi. ”Selvitän kyllä, että miten.”
Synkissä mietteissä kolmikko saapui Zeruelin tehtaan uumeniin. Sen alla oli suuri pommisuojaksikin kelpaava kellari, jossa säilytettin vähemmän turvallista tavaraa. Yhtä seinää vasten lojui vahkimainen metalliranka. Asekaappeja oli yhdessä nurkkauksessa, mutta suurin osa tilasta oli kaikenlaista tehtaan käyttämää tavaraa ja muuta romua. Plasmatykillä oli oma, jykevä teräskaappi.
”Vanha kenraali ei halua, että nämä päätyisivät vääriin käsiin”, Bloszar kertoi. ”Hän taitaa katua perintöään aika paljon.”
”En tunne Zeruelia kovin hyvin”, Matoro myönsi.
”Kaikki tämä on meitä kumpaakin vanhempaa. Iso osa ei toimi enää. Ajattele, näitä kehitettiin ennen kuin zamor keksittiin. Ne kyllä pysyivät vain yhden tahon käsissä, mutta niiden teknologiaa koskaan käytetty mihinkään hyödylliseen. Pelkkään sotimiseen.”
”Anteeksi, minua väsyttää aivan liikaa, että voisin antaa tälle sen huomion, mitä se ansaitsee”, Mustalumi nauroi.
”Ehkä meidän on korkea aika mennä nukkumaan”, Bloszar myönsi. He nousivat kellarista ylös raikkaaseen yöilmaan. Savun haju oli enää heikko sivuaromi, joka oli tarttunut heidän haarniskoihinsa. ”Kokeillaanko ensi viikolla? Jos voisimme vaikka viettää iltaa ilman, että ketään murhataan? Toinenkin Matoro on tietty kutsuttu.”
”Sovittu”, Mustalumi sanoi.
”Oikeasti? Toki!” Burzum-korolainen kysyi.
”Minä taidan vain romahtaa nukkumaan kaupan takahuoneen sohvalle”, Bloszar sanoi. ”Öitä.”
Matorot toivottivat hyvät yöt.
”Asutko Linnassa?” Matoro kysyi toiselta Matorolta.
Toinen nyökkäsi. He lähtivät samaa matkaa kaupungin läpi, niitä näitä jutellen. Yö oli kaunis – pilvinen mutta tyyni. Plasman Matoro hytisi.
”Sinä et sitten koskaan tullut meidän veljeskunnan tapaamisiin”, hän sanoi.
”Anteeksi, on ollut kiireitä”, Mustalumi puolustautui.
”Onhan se aika selvä, ettei sinulla ole kiinnostusta tulla kaikkiin näihin, no, pieniin asioihin. Niin kuin jonkun nimen ympärille perustettuun kerhoon.”
”Totta puhuakseni en ole koskaan ollut erityisen tyytvväinen siihen, että nimeni on niin yleinen. Miksi ihmeessä Turaga antoi minulle niin tavanomaisen nimen ensimmäisenä nimeämispäivänä?”
”Ne sanovat, että nimet luetaan tähdistä. Ei niitä anneta hetken mielijohteesta. Nimet ovat tärkeitä ja kuvaavia, Matoro! Vai tunnetko muka yhtään pahaa Matoroa?”
Mustalumi katsoi kaimaansa. Hän oli tätä yli päätä pidempi, mutta ei sen enempää. Matoranin askellus oli tomeraa, eikä näyttänyt illan kauhua. Kadulla ei ollut ketään muita.
Kaukana Visulahdella zyglak nimeltä Matoro oli juuri viimeistelemässä öistä uimalenkkiään.
Klaanin linnakkeessa jään ja äänen matoran nimeltä Matoro nukkui jo sikeästi tukevan iltapalan jälkeen.
Kaupungin ruumishuoneella puolestaan nukkui maan toa nimeltä Matoro ikuista unta.
Hänelle tehtäisiin Bio-Klaanin hautausmaan toinen hautakivi, jonka vainaja oli nimeltään Matoro.
Pääkadulla kulki plasman ja varjon matoran nimeltä Matoro, väsyneenä ja palaneena mutta ylpeänä rohkeudestaan.
Ja hänen vierellään kulki jään toa nimeltä Matoro, yhtä väsyneenä ja syvällä ajatuksissaan.
Purppurat sienet nousivat korkeuksiin ja peittivät kaksoisaurinkoin valon. Niiden hatut heittivät suuret varjot tukahdutettuun maahan. Soran ja saven alla niiden rihmastot kiertyivät yksiin, yhdeksi verkoksi joka piti kaikkea saaren elämää vankinaan. Rihmasto imi siitä elinvoimaa kuin Rakshi saaliistaan. Suurin osa puista oli muisto vain, eikä sienien alla muutkaan kasvit kauaa selvinneet. Vastarinnan pesäkkeitä oli vain karun saaren karuimmilla alueilla, niin kaukaisilla ettei purppura syöpä ollut vielä saanut niistä otetta.
Sienien suurien varsien välisissä varjoissa viiletti valkea matoralainen. Hän oli laiha ja sitkeä, karun elämän kasvattama. Vaikka oli aamu, sienien alla oli aina viileä. Datuel hölkkäsi varrelta toiselle. Se saari oli hänelle koti, vaikkei hän ollutkaan sitä tuntenut ennen Ilkeiden Olentojen saapumista. Jo hänen ensimmäisissä muistoissaan se oli karu ja kallioinen maa, mutta hänen sydäntään särki nähdä, miten sekin vähän elämä kuristui vuosi vuodelta.
Tänään olisi viimeinen päivä, hän puristi kätensä nyrkkiin. Raskas pakkaus hänen mukanaan painoi, mutta vielä ei saanut pitää taukoa.
Sienimetsä päättyi aikanaan, ja maasto alkoi nousta. Kalliot muuttuivat paljaiksi. Datuel vilkaisi kohti taivasta, mutta ei nähnyt siellä Lentäviä Valvojia. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa Suuren Hengen varjelusta. Kiveltä kivelle hän syöksyi, ja kapusi vaivalloisesti korkeammalle ja korkeammalle. Hänen harmaa kaapunsa tarjosi hieman suojaa, mutta vain hajakatseilta.
Matoranin oli pakko pysähtyä tasaamaan hengitystään koveran kallionseinämän suojiin. Hän otti huikan puisesta pullostaan. Matkaa olisi vielä. Toivottavasti toiset olivat aikataulussa.
Lopulta hän saapui kukkulan laelle. Linnavuoren huipulla oli kaadettu amaja-rinki muistona paremmista ajoista. Datuel vaihtoi kaatuneen Mata Nuin patsaan kanssa katseen. Kiven hau-kasvon yksityiskohdat olivat olleet lukemattomien sateiden koettelemina, mutta yhtä kaikki kasvot säilyivät. Kaikki muut kivet olivat hävinneet aikoja sitten, paitsi se punainen: sen he olivat löytäneet kiilautuneena kalliorailoon. Ehkä se oli ollut merkki Tulen Hengen tulemisesta.
Hermostuneena taivasta silloin tällöin vilkuillen Datuel löysi viimein kohdan, mikä tuntui turvalliselta. Hän oli suuren järkäleen ja ylös nousevan jyrkänteen välissä, mutta näki alas Linnoitukseen hyvin. Ilkeät Olennot kyllä partioivat näitä kallioitakin, mutta juuri nyt suuri osa niiden voimasta oli muualla. Learan osasto oli hyökännyt toisessa päässä saarta niiden kuljetuksen kimppuun, ja järjestänyt siitä suuren harhautuksen. Datuel ei tiennyt, oliko Leara tai kukaan hänen rohkeista tovereistaan enää hengissä. Ei ollut aikaa murehtia. Hän mutisi hiljaa Yhtenäisyyden Hymnin säkeitä lähinnä rauhoittaakseen mieltään.
Linnoitus alhaalla oli saarta kuristavan tuhon koti. Ilkeät Olennot, Viholliset, Elämän Varkaat, ne pitivät sitä linnanaan. Se oli rakennettu suurella vaivalla ja monien orjuutettujen saarelaisten työllä suureksi kuin kaupunki, kiviseksi ja ankeaksi. Sitä ympäröivät kiviset muurit, joille oli aseteltu piikkejä ja torneja, joista kuolemanampujat pitivät silmällä koko ympäristöä. Siellä oli suuria valonheittimiä ja monen monta pirullista ansaa, sellaisia jotka repivät jalan tai alavartalon kappaleiksi kun niiden päälle astui.
Linnoitus oli rakennettu aivan saaren itärannalle, ja siellä se muuttui suureksi satamaksi. Suuret teräksiset alukset toivat ja veivät tavaraa – enimmäkseen veivät. Minne, kukaan ei tiennyt. Metsät, sienet, kaivoksien aarteet, kaikki kelpasi.
He olivat suunnitelleet tätä päivää kauan. Isku Ilkeiden Olentojen Linnoitukseen. Vain siten he voisivat voittaa. Vastarintaa he olivat tehneet kauan, mutta sillä oli hädin tuskin merkitystä Vihollisen voimille. Toisinaan oli ollut rauhallisempia aikoja, mutta yhtä kaikki, ne palasivat. Vastarinnan rivit olivat kasvaneet jokaisesta vapautetusta orjasta, mutta he sotivat aikaa vastaan: kun saari hitaasti kuoli, kävi myös vastarinnan toiminta aina vain vaikeammaksi. Pelkkä ruoan hankinta kulutti suuren osan heidän ajastaan.
Datuel kaivoi laukustaan yksinkertaisen radiopuhelimen. Se oli sellaista mallia, mitä Vihollisetkin käyttivät. Niiden kanssa piti olla varovainen, mutta tämä jos mikä oli päivä, jolloin ei saanut pelätä liikoja.
Hän veti repustaan ankean harmaita aseen osia, kaikki Vihollisen teknologiaa. Hän naksautteli niitä yhteen tottuneesti. Kiväärin runko sanoi ”klik”, kun hän väänsi sen suoraksi aseen perään nähden. Tukki oli vaihdettu kevyemmäksi. Ase oli silti matoranille suuri, mutta makuulta käytettynä se toimi.
Hänellä oli seitsemäntoista vihreänä hohtavaa kuulaa – kolme lipasta ammuksia. Ne saivat luvan riittää, sillä enempää vastarinnalla ei ollut.
Datuel katseli kärsimättömänä Linnoituksen etelälaitaa, jonka kivikossa hän oletti milloin vain näkevänsä liikettä. Auringot olivat korkealla. Sieltä ylhäältä käsin hän tunsi niiden lämmön kasvoillaan. Ehkä joskus hän saisi nauttia siitä ilman, että jokainen päivä oli taistelua.
”Asemassa”, kuului hänen radiostaan. Se oli vanha Gael, johtamassa pääryhmää Tahun kanssa.
”Asemassa”, Datuel vastasi. Aloitan.
Hän haki kiikaritähtäimeensä ensimmäisen vartijan. Tornit oli suojattu, mutta yläviistosta niitä saattoi ampua. Niissä olevat aseet niittäisivät kokonaisen ryhmän, jos saisivat mahdollisuuden. Edes Hau ei kykenisi torjumaan tarpeeksi nopeasti sarjaa.
Datuelin zamor-kiväärin ääni ei ollut erityisen kova, mutta sen kuuli silti selkeästi. Se oli enemmän kovaääninen plop kuin bäng. Datuel ampui toisen laukauksen varmuuden vuoksi samaan maaliin – hän ei luottanut täydellisesti omaan taitoonsa eikä aseeseen. Mutta kohdilleen ne menivät, sillä Ilkeä Olento kaatui ja katosi näköpiiristä, ja tämän ase valahti väsyneenä ala-asentoon. Matoran jatkoi kuumeisesti seuraavaan torniin. Montaa minuuttia hän ei voisi täällä käyttää.
Plop, plop. Toinen vartija. Plop, plop, plop, kolmas. Hermostuneisuuden noustessa myös tarkkaavaisuus herpaantui. Hän etsi lisää kohteita, kunnes kivääri oli tyhjä. Hän ei purkanut sitä, vaan lähti vain juoksemaan alas sydän pamppaillen, odottaen Lentävää Valvojaa ylleen hetkenä minä hyvänsä.
Mutta niin ei käynyt, ja parin minuutin juoksun jälkeen hän uskaltautui muuttamaan suuntaansa hieman, jotta näkisi Linnoituksen. Hän katsoi sitä lounaasta. Sireeni soi. Tulinen myrsky oli noussut ilmaan Linnoituksen eteläportilla. Palavien ammuksien pamahtelu ja sihahtelu kantautui Datuelille asti. Tahun ryhmä oli päässyt sisälle linnoitukseen hirvittävällä rynnäköllä, eikä hän nähnyt omasta pisteestään muuta kuin savua. Taistelu oli edennyt muurin sisäpuolelle.
Datuel mietti hetken. Saaren kohtalo ratkottiin siellä. Hänen oli pitänyt alun perin vetäytyä turvaan linnavuorelta heti kuin pystyi – mutta nyt se tuntui väärältä. Ei hän ollut kovin rohkea, mutta hän osasi taistella. Eipä hän juuri muuta osannutkaan.
Hän kyllä uskoi Tahuun. Vaikka tämä itse ei sitä aina uskonut, sen piti olla Suuren Hengen suunnitelmaa. Ei, hän ei voisi vain piiloutua nyt, kun muut taistelivat. Koko vastarinta oli taistelussa – Leara ja muut pohjoisessa, ja Gaelin ryhmä täällä, pahuuden ytimessä.
Hän katui sitä jo valmiiksi, mutta muutti suuntaansa. Pitkä veitsi kädessä hän otti suunnakseen Linnoituksen auki revityn portin, ja juoksi sitä kohti kuin harmaa varjo.
Datuel oli löytänyt Tulen hengen hädin tuskin hengissä. Siitä oli jo yli vuosi. Hän oli aluksi pelännyt petosta, mutta oli pian myöntänyt, että Tahu oli mies paikallaan. Sillä nimellä he tätä kutsuivat, sillä toalla ei ollut muistikuvaa omasta menneisyydestään, saatika siitä miten hän oli saarelle ajautunut.
Kenties Suuren Hengen opastamana. Niin Turaga Gnatorius oli sanonut. Oli se sattumaa parempi selitys.
Ei hän legendojen Tulen henki ollut. Hän oli äkkipikainen, nopea nauramaan ja nopea vihastumaan. Hän toimi ennen kuin ajatteli, ja murehti kaikkia virheitään pitkään. Mutta virheistään hän myös oppi. Tämä saari tappoi ne, jotka eivät oppineet, Datuel mietti synkkänä. Ja miten paljon Tahu oli oppinut pakon edessä.
Heidän vastarintansa oli aina ollut toivotonta. Hämyistä piilottelua luolissa, päivästä toiseen elämistä. Mutta vasta Toan saapumisen jälkeen heillä oli ollut mahdollisuus todella taistella. Turagan tahdosta Tahu ei ollut saanut näyttää todellisia voimiaan, mutta oli hän peto ilman tulimyrskyäkin. Kuukausia he olivat valmistautuneet viimeiseen iskuun, taisteluun joka viimein ajaisi valloittajan saarelta.
Koko muurin edusta oli hiiltynyt mustaksi. Hän tunnisti kaksi kaatunutta vastarintalaista. Portin sulaineita kappaleita lojui kivikossa. Suuri määrä ansoja oli räjähtynyt tuliaallon paineessa, mikä sai maan muistuttamaan kraaterien täyttämää Karzahnia. Piikkilangat olivat sulaneet kuin tina nimeämispäivänä. Mielessään hän kävi läpi Suuren Rakentajan Psalttarin säettä: Maailman kansat ovat olleet rakentajia, mutta heillä on myös voima tuhota. Kun hän kulki läpi tulen autioittaman maan, ei sen jälkeä voinut pitää muuna kuin pyhänä luonnonvoimana.
Taistelun ja kuoleman äänet olivat vallanneet linnoituksen. Datuel kiihdytti tahtiaan – tuhon tietä ei ollut vaikea seurata. Hän kiristi tahtia, luottaen nopeuteensa ja varjoisaan kaapuunsa. Vaikka Ilkeitä Olentoja oli siellä täällä, kaaoksen turvin hän saattoi ohittaa ne.
Datuel poimi kaatuneelta Viholliselta pistoolin. Monilla oli keihäät, mutta tämä oli panssarista päätellen johtaja. Hän katsoi inhoten ruskeaa kuorta ja liian montaa rajaa. He olivat pohtineet, olivatko Ilkeät Olennot visorakeja, mutta Gnatoriuksen mukaan niin ei ollut. Eivät he tienneet, mitä Ilkeät Olennot olivat, mutta yhtä kaikki – kyseessä oli visorakien ja rakshien kaltainen Makutan lähettämä rutto, ruoska joka runteli Mata Nuin maita.
Hyvin pian hän saavutti muut. Linnoituksen keskellä oli, kuten he olivat tiedustelleet, ajoneuvojen varikko. Se oli muuttunut tulimereksi.
Koskaan ennen ei Tahu ollut näyttänyt itseään tässä voimassa, vaan aina häntä oli pidetty vakan alla, piilossa, miekkamiehenä eikä tuhon airuena. Musta savu kohosi taivaisiin synkkänä vuorena, kun rivistö koneita paloi ja räiskyi. Viholliset tekivät sitkeitä vastahyökkäyksiä, mutta savun keskellä kaikki koordinaatio oli vaikeaa. Puoli linnoitusta oli liekeissä. Datuel näki, miten Tahu itse, harmaassa kaavussa ja voittajan ilme kasvoillaan, johti vastarinaa syvemmälle. Ikuisen Tulen Miekka ei ollut hohtanut niin kirkkaan valkoisena milloinkaan. Sen taisto oli oikeutettu.
Matoran jatkoi juoksemistaan kohti muita. Plop, plop, kuului zamor-aseiden äänet. Datuel pohti, miten kauan heillä oli aikaa, ennen kuin liikkuvat joukot palaisivat pohjoisesta. Toivottavasti Leara pystyisivät viivyttämään niitä vielä pitkään. Viimein hän tavoitti takimmaiset vastarinnasta, ja liittyi näiden joukkoon. Heidän etenemisvauhtinsa oli hurja. Sataman kupeessa oli komentokeskus, ja se oli heidän lopullinen tavoitteensa.
”Datuel?” kysyi vanha Gael, kun huomasi tulijan. Gael oli onu-matoran, tarpeeksi vanha muistamaan saaren ennen Ilkeiden Olentojan saapumista. Taiston vuodet olivat kangistaneet hänet, mutta tahtoa ne eivät olleen nakertaneet lainkaan.
”No minä vähän pohdin, että te saatatte tarvita apuani”, Datuel vastasi. Kumpikin nauroi. Se oli hyvää, aitoa naurua keskellä pimeyden sydäntä.
”Tämä on se päivä”, Gael sanoi ja painoi kätensä tiukasti Datuelin hartialle. Se kesti vain hetken, kunnes he syöksyivät taas eteenpäin. Piti pysyä Tahun mukana, ja suojata tämän sivustat. Haun välke kyllä esti iskut edestä, mutta he olivat Linnoituksen keskellä. Kaaoksesta huolimatta sen puolustajat olivat pirullisia ja vikkeliä.
Hän ohitti Gnatoriuksen. Turaga piteli rintakehäänsä ja näytti väsyneeltä, mutta tuli paloi hänen silmissään. Hänelläkin oli harmaa kaapu, ja hänen Kanohi Rode oli nähnyt parempia päiviä.
”Pysytkö mukana?” Datuel varmisti tältä.
”Kyllä minä”, vanha mies hengitti raskaasti. Datuel näki saman tien, että tätä oltiin ammuttu. Panssarikudos oli syöpynyt kivuliaasti vain tuuma tämän sydänkivestä. ”Kyllä minä, pahemmastakin on selvitty.”
Turaga Gnatorius puristi vihreää verta valuvaa miekkansa. Sekin hohkasi kuin pätsistä otettu. Toan voimaa kulki vielä hänenkin suonissaan.
Datuel päätti pysyä tämän rinnalla. Mies oli aivan liian itsepäinen antamaan periksi. Gnatorius kertoi olleensa paikan nimeltä Bio-Klaani Toa, sankari vuosikymmenien takaa. Hänkin oli ajautunut sille karulle saarelle, saapunut jo ennen Tahua. Tällä saarella hän oli elänyt viimeiset vuosikymmenet, omituisena mutta tietäväisenä vanhana opastajana.
Satama oli lähes tyhjä. Suuri rahtialus oli lähtenyt liikkeelle vain hetki sitten. Sitä ei olisi toivoakaan saada kiinni. Sen sijaan komentokeskuksen ovi ei kestänyt Ikuisen Tulen Miekkaa, ja he etenivät sisälle. Tulta ei enää lentänyt. Tahu oli siirtynyt miekan ja raskaan pistoolin yhteiseen voimaan. Oli uskomatonta seurata sellaisen määrätietoisen voiman etenemistä. Tulen toa osoitti kyllä väsymisen merkkejä, mutta peitteli niitä parhaansa mukaan. Mutta siksi hänellä oli hänen ryhmänsä – mitä toa ei saanut alas, sen saivat hänen toverinsa.
Käytävät veivät alaspäin, syvälle betonilinnoitukseen. Linnoituksen alla risteili suuri verkosto tunneleita, niistä olivat kertoneet pakoon päässeet orjat, mutta he eivät tienneet lainkaan, kuinka paljon ja kuinka syvälle ne kulkivat. Komentokammion edustalla oli vahvin vihollisjoukko tähän asti, ja kaoottisessa taistelussa haavoittui moni. Datuel oli yksi harvoista. joka ei ollut ottanut edes jonkinlaista osumaa. He eivät voisi jatkaa sellaista taistelua kovin pitkään, ei, kun Viholliset saisivat koko ajan lisäjoukkoja.
Komentokammion ovi kaatui saranoiltaan kun liekkiterä sivalsi ne kappaleiksi. Sisällä kommunikaatiokeskuksessa ei ollut kuin kourallinen Vihollisia, useimmat aseettomina operoimassa teknisiä laitteita.
Heidän johtajansa levitti kätensä aseettomuuden merkiksi. Hän oli huoneen toisessa päässä, missä tusinat näytöt antoivat dataa Linnoituksen tapahtumista. Osa oli pimeänä. Hahmo oli pidempi ja kookkaampi kuin useimmat Viholliset, mutta samalla tavalla ruskeakuorinen. Hänellä oli jykevät leuat ja vihreä tähti yksinkertaisessa haarniskassa.
”Te olette aivan hakoteillä”, hän sanoi matoranien kielellä murtaen. Se ei ollut huuto, mutta ääni oli jämerän voimakas, komentamaan tottunut.
”Oletko sinä tämän linnoituksen komentaja?” Tahu kysyi, silmät palaen. Hän osoitti Vihollista liekehtivällä säilällään.
Vihollinen nyökkäsi. ”Eversti 729, Tukikohta 61:n komentaja. Na zora!” hän huusi täynnä ylpeyttä.
”Jos oma henkesi – tai sotilaittesi henki – on sinulle kallis… Eversti”, Tahu sanoi. ”Sinä ja väkesi lähdette tältä saarelta, ja jätätte sen kansan elämään omaa elämäänsä!”
Tahu heilautti miekkaansa ja jatkoi vielä. ”Tai tuhoamme kaikki teistä!”
Eversti mietti hetken vastausta.
”Pahoitteluni, te olette selvästi ymmärtäneet asian aivan väärin. En minä ole asemassa päättää siitä, toimiiko Imperiumi tällä saarella vaiko ei. Minä yksinkertaisesti tottelen käskyjä.”
Tahu ei pettänyt omaa epätietoisuuttaan. ”Sinä olet linnoituksen komentaja. Sinä voit määrätä väkesi lähtemään aluksillanne sinne, mistä tulittekin.”
Eversti 729 nyökkäsi. ”Niin voisin. Mutta siitä ei olisi teille hyötyä. Minä joutuisin sotaoikeuteen ja tänne lähetettäisiin joku toinen, joka viimeistelisi työni. Imperiumi on suurempi kuin minä tai sinä, toa. Se on ollut aina ja se tulee aina olemaan, senkin jälkeen kuin kumpikin meistä on muisto vain. Imperiumi on oma olentonsa, rihmastonsa jonka yksittäisten rihmojen tuhoaminen on yhtä hedelmätöntä kuin puun oksien taittaminen. Minä olen valmis kuolemaan Imperiumin vuoksi tässä ja tänään, ja tiedän, ettei se tule Imperiumia heikentämään. Niin kauan, kun me tätä saarta tarvitsemme, kun sillä on meille jotakin annettavaa, me myös pidämme siitä kiinni.”
Vastarintalaiset katselivat toisiaan. Epäusko valtasi alaa.
”Mistä tiedämme, että sinä edes puhut totta?” Tahu huusi. Kovempaa, kuin olisi tahtonut.
”Miksi valehtelisin? Luullakseni kuolen yhtä lailla”, Eversti levitti käsiään. ”Mistä te luulette, että meidän aseemme ja ajoneuvomme tulevat? Oletteko nähneet tehtaita täällä? Mistä me tulemme?”
Jos se oli totta… he eivät olleet voineet milloinkaan voittaa sitä sotaa, Datuel ymmärsi. Eivät sillä joukolla, mitä heillä oli. Eivät edes moninkertaisilla joukoilla.
”Siinä tapauksessa me jatkamme, kunnes teidän Imperiuminne kyllästyy tappioihin tällaisen karun saaren sodassa”, Tahu uhosi.
”Ehkäpä, ehkäpä”, Eversti mietti. ”Jos teillä on mitään saarta pelastettavaksi ensinkään. Nyt tiedämme toanne kyvyt. Operaationne oli hyvin suunniteltu, minun on myönnettävä. Mutta se ei tule onnistumaan toistamiseen. Raporttien mukaan pohjoisen osastonne on jo nujerrettu.”
He mittailivat toisiaan, Tulen Henki ja Imperiumin Eversti. Oli vain ajan kysymys, milloin vastarinnan pakoreitti muuttuisi mahdottomaksi. Tahu näytti synkältä ja henkisesti murskatulta – toiveikas tuli hänen silmissään oli muuttunut epätoivoksi. Hän antoi tunteelle periksi ja ampui viholliseverstin. Olento rojahti maahan, ja seinä tämän takana värjääntyi kirkkaan vihreällä.
”Mitä me nyt teemme”, Tahu parahti ja vei käden suulleen. ”Mitä helvettiä me nyt teemme.”
Ei kukaan heistä tiennyt. Gnatorius taputti toaa kädelle lohdutusta tarjoten.
”Me… me voimme vielä taistella”, yritti Gael ehdottaa. ”Ainakin tuhota tämän linnoituksen, niin saamme lisää aikaa.”
Ilma siellä alhaalla oli kitkerää. Siinä haisi tuhka ja veri.
”Ei tämän tuhoamisesta ole mitään hyötyä”, Tahu sanoi synkkänä. ”Helvetti, olisihan meidän pitänyt tajuta tämä! Tämä on vain Vihollisen etäpesäke…”
”Mitä muita vaihtoehtoja meillä on?” Gael vastusti. ”Me olemme puhuneet tästä. Emmem e voi jättää kotiamme näin vain!”
Turaga Gnatorius katsoi ensin toaa ja sitten urheita matoralaisia.
”Meillä ei ole paljoa aikaa”, hän sanoi heikosti, ja piteli haavaansa. Se oli mennyt pahempaan suuntaan juoksun ja taistelun aikana. Turaga yritti istuutua, mutta kaatui kipeästi. Tahu kumartui polvilleen auttamaan vanhusta. Syöpynyt juopa Gnatoriuksen rinnassa oli syvä, ja tavoitteli jo hänen sydäntään. Kuin syöpä se levisi. Myös Datuel ryntäsi turagan viereen. Hän tavoittelivat ensiaputarvikkeita, mutta Gnatorius pudisti päätään.
”Ei ole syytä epäillä, etteikö se mitä kuulitte olisi totta”, Turaga sanoi synkkänä mutta päättäväisenä. Tahu katsoi häntä silmiin ja kamppaili kyyneliä vastaan. Hetken koko vastarinta, tusina matoralaista vain katselivat vanhaa opettajaa.
”On surullista myöntää, mutta tällä saarella ei ole enää toivoa. Te taistelitte rohkeasti, mutta toisinaan ei rohkeus yksin riitä. Tämä saari ei ole se kaikki, vaan te olette…” hän yskäisi. ”Tahu… sinä muistat… kun kerroin Bio-Klaanista, silloin ensimmäisellä tapaamisellamme. Kuinka olen kertonut siitä silloin tällöin. Turvapaikasta pohjoisessa. Toa-tähtien saaresta.”
Tahu nyökkäsi. ”Mutta emme me tunne reittiä sinne.”
Gnatorius oli aina puhunut Bio-Klaanista kuin paratiisista, paikasta jossa vapaus ja yltäkylläisyys asuivat. Missä kaunis puulinnoitus valvoi matoralaisten ja muun väen parasta kauniin merenlahden kupeessa, ja saari oli hedelmällinen ja vehreä.
Turaga piteli toan kädestä tiukasti.
”Tahu, pelasta niin monta kuin voit… ja johda heitä. Vie heidät Bio-Klaaniin… siellä he saavat olla turvassa. Se on Välisaarilla. Minä luotan, että löydät tien.”
Turagan ääni heikkeni. Hän hymyili katsellessaan sankareita ympärillään.
”M-minä lupaan”, Tahu vastasi kyynelissä. ”Ja minä lupaan, että myös sinä saat vielä nähdä kotisi vielä!”
”Ei… anteeksi, minä en jaksa…” vanha klaanilainen sanoi ja kosketti toan otsaa. ”Ehkä oli minun Kohtaloni ajautua tänne, kauas kaikesta, tuomaan teille toinen mahdollisuus… ehkä sinä, Tahu, et ole täällä tuhoamaan vaan pelastamaan. Älä anna varjon viedä sinua mukanasi… niin sinusta tulee vielä jotakin suurta. Suuren Tahun vertainen. Ikuisen Tulen Miekka siirtyy nyt sinulle…”
”Et sinä voi mennä! Miten me löydämme tien ilman sinua!” Tahu parahti.
”Kun löydätte Klaanin… sanokaa Tawalle, että vanha Gnatorius suoriutui tehtävästään…”
Eikä hän sanonut mitään sen jälkeen. He vain katselivat omituista turagaa, joka oli ajautunut saarelle kaukaa ja tuonut heille uuden toivon.
”Meidän on varmaan mentävä pian”, Gael sanoi hiljaa. ”Jos olemme nopeita, voisimme iskeä kaivoksiin… pelastaa niin monta kuin pystymme…”
Datuel istui vielä Turagan vieressä. Gnatoriuksen sydänvalo oli viimein sammunut täysin. ”Mitä teemme hänelle?”
”Kannan hänet”, Tahu totesi. ”En halua jättää häntä viholliselle.”
”Me tarvitsemme sinut taistelukuntoisena”, Gael vastusti.
Tahu oli sanomassa vastaan, mutta hiljeni. Hän ei jaksanut väittää vastaan. Toa kumartui poimimaan Turagan naamion, kovia kokeneen Kanohi Roden ja siveli sitä.
”Datuel, astu kauemmaksi”, toa sanoi. Niin syttyi Turagan ruumis tuleen. Hänen kaapunsa otti tulta helposti, ja pian se levisi koko ruhoon. Kuin muinaiset pakanakuninkaat hän paloi, hautakammiossaan syvällä Nazorak-linnoituksen alla.
”Kuulitte, mitä hän sanoi”, Tahu sanoi hiljaa, kun vastarinnan rippeet kääntyivät takaisin kohti aurinkoinvaloa. ”Pelastamme, ketkä voimme. Sitten jätämme karun saaremme iäksi.”
Välisaaret
Nykyhetki
Pimeällä merellä ei voinut nähdä sitä saarta sen enempää kuin siluettina. Vuori kohosi vasten pilvien peittämää taivasta juuri ja juuri horisontista erottuvana. Vuodet olivat verottaneet heidän seuruettaan, ja tuonut monta uutta tuttavaa, ja viimein he olivat viimeisellä meripeninkulmalla.
”Etkö ole huolissasi saarrosta?” Datuel kysyi hiljaa toan ohjastaessa alusta. Se oli kevyt ja pitkä moottorivene, sellainen mitä Välisaarilta toisille matkaavat usein käyttivät. Avomerellä se oli kiikkerä, mutta saaristomerellä ketterä. Kokoa oli tarpeeksi koko kahdelle tusinalle. Suurin osa matkalaisista uinui heikkoa unta.
”Selviämme pimeän turvin”, Tahu vakuutti vaitonaisena. ”Olemme selvinneet pahemmastakin.”
Silmä kovana hän katseli horisonttia. Vanhan Gnatoriuksen ylistyksien saari siinsi siellä heidän edessään. Nesdriassa he olivat kuulleet sotatilasta, mikä saarella vallitsi, mutta se ei ollut maanpakolaisten toivoa nujertanut. He olivat kulkeneet läpi liian monen vaaran, että kääntyisivät takaisin.
Kuinka monien merirosvojen ja meriankeriaiden läpi voikaan matka johtaa? Datuelilla oli synkkä lovi hänen naamionsa poskessa, mikä oli jäänyt taistelusta Tuhoajan kapteenin kanssa. Jokainen vastoinkäyminen oli ottanut Tahun luonnon päälle.
Sitä paitsi, Tahu oli luvannut viedä heidät Bio-Klaaniin. Yksi sota ei häntä estäisi. Hän veti turkisviittaansa paremmin ympärilleen suojaamaan itsensä öiseltä merituulelta. Syksy oli ankara, ja kävi luihin ja ytimiin.
”Sodasta toiseen”, Datuel vain totesi hiljaa.
”Niin se taitaa olla”, vastasi Tahu.
”Mahdammeko olla Suuren Hengen kiroamia”, matoran mietti. ”Yhden Hänen sankareistaan matkiminen johtikin jumalalliseen rangaistukseen…”
Tahu naurahti. ”Hän ne Kohtalot säätää, en minä.”
”Toivotaan, että Kohtalo saattaa meidät ehjänä sinne Bio-Klaaniin”, Datuel mutisi. Vain he kaksi olivat valveilla, päivystämässä. He olivat havainneet aluksen kaukana koillisessa, mutta olivat kiertäneet sen pimeän turvin. Mikäli niillä oli tutka, puiseen alukseen se ei pystynyt.
”Olisi korkea aika, että Kohtalo antaisi meille jotakin hyvää”, Tahu vastasi. ”Mutta ei kannata odottaa liikoja. Selviämme ilmankin.”
Jossakin edessäpäin oli merenlahti ja kaunis puulinnoitus, kuten vanha Gnatorius oli kertonut. Siellä he olisivat turvassa Ilkeiltä Olennoilta.
Maaston sävyihin puettu komentaja Omerann istui kivellä katsellen joelle, vanha kivääri sylissään. Tuuheat havupuut peittivät heidät mahdollisilta ilmasta katselevilta nazorak-silmiltä. Heidän pieni levähdyspaikkansa siirtolohkareen ja joen välissä.
”Onko Troopperista vieläkään mitään?” hän kysyi toisilta.
Puhematkan päässä istuivat skakdit Jauta ja Zanuha, kumpainenkin Vahtikoirien parhaimmistoa. Suuri metsästäjä Jauta nauroi jollekin jutulleen niin kovalla äänellä, että se tuntui vastuuttomalta toiminnalta sissipartiolle. Zanuha vain kuunteli ja poltteli itsekseen. Hän oli kääriytynyt paksuun haarniskaan – sellaiseen, jota Nektannin rynnäkköpioneerit käyttivät syöksyessään ei-kenenkään-maan läpi. Omerann ei tuntenut Zanuhaa kovin hyvin, mutta ei epäillyt miehen kyvykkyyttä.
Jauta välitti kysymyksen hieman kauempana valvovalle neljännelle, nuorelle Jortekkille.
”Kyllä minä sanon jos näkyy kuka hyvänsä”, hän tiuskaisi takaisin, ärsyyntyneenä siitä, ettei häneen luotettu.
”Kaikki okei”, Jauta vakuutti ja teki sormillaan aseen muodon metsää kohti.
Omerann tuli kahden muun luokse, vaistomaisesti hieman kyyryssä. Hänen liikkeensä olivat kokeneet ja ketterät sen kokoiseksi skakdiksi.
”Minä en pidä tästä”, hän mutisi.
”Troopperi liikkuu nopeiten yksin”, Jauta vastasi ja puhalsi savua. ”Ihan omaa luokkaansa. Kyllä se on kohta tässä.”
Virralta noin kolme kioa kaakkoon oli saatu merkkejä nazorakeista. He olivat olleet juuri paluumatkalla pääleiriin ehtiäkseen sinne ennen pimeää, mutta Troopperi oli päättänyt mennä vielä tarkistamaan havainnon. Ääneen sitä ei sanottu, mutta Omerann arveli Troopperin toivovan löytävänsä Guardianin. He olivat olleet kaksi päivää metsässä, eikä matkaa päämajaan, asema Hydrukaan, ollut enää kuin yhden illan tehokas marssi.
”Sitä paitsi”, Jauta jatkoi. ”Ei torakoista ole tähän ympäristöön. Iskemme, katoamme, ne eivät pysty kuin reagoimaan.”
Nikotiini ei tuntunut Omerannin hermoja auttavan. ”Vanha sotamies tuntee ongelmat luissaan”, hän mutisi.
Zanuha heidän välissään ei sanonut mitään, vain seurasi keskustelua syvän mietteliäänä. Niin hän yleensä teki.
”Mitä muuta täällä metsässä muka olisi? Jotain zyglakeita? Kyllä ne kivääriä tottelee niin kuin kaikki muukin”, Jauta julisti. Hänen haarniskaansa koristivat kyllä uudet kappaleet nazorakin kitiinikuorta, mutta zyglakia hän ei ollut vieläkään saanut kaadettua, tai oikeastaan edes kohdattua.
Varjot pitenivät. Vielä ei ollut pimeää, mutta aurinkojen liike oli vääjäämätön. Zyglakien manaamisen jälkeen skakdit olivat vain hiljaa. Omerann mietti niitä lukemattomia öitä, jotka hän oli vartioinut zakazlaista hiekkatasankoa.
”Pakko sanoa”, Omerann mietti hiljaa. ”Että ei tämä ole huonoin sodista.”
Muut katsoivat tätä.
”Meinaan, että täällä meillä on kuitenkin jotain mitä puolustaa”, hän jatkoi. Se ei ollut keskustelunavaus, vaan sotilaan toteamus. Tupakansavu leijaili heidän ympärillään.
”Niinpä kai”, Jauta myönsi. ”Kyllä tämä Zakazin voittaa. Ja siitäkin me selvittiin, Omppu ja minä, hah!”
Jortekk ei ollut sotasukupolvea. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä Zanuha oli tehnyt sodassa, eikä hän puhunut siitä. Bio-Klaanin Zakazin-veteraanien välillä vallitsi sanaton sopimus olla kyselemättä liikoja. Heidän kadonnut johtajansa toimi tässä esimerkkinä: niin kauan kuin Guardian ei vaatinut edes nektannilaisia vastuuseen teoistaan, eivät muutkaan halunneet kaivella vanhoja.
”Hei”, vartiomies Jortekk yhtäkkiä kuiskasi mahdollisimman kovaäänisesti ja osoitti kivääriään metsään.
Muut sähköistyivät välittömästi.
”Troopperi?” kysyi Omerann.
Vartiomies mietti ja tihrusti puiden välejä. Omerann juoksi hänen tasalleen matalana ja katsoi kiväärinpiipun suuntaan. Hänen tupakkansa jäi sammalmättääseen.
”En… en usko, että se oli Troopperi”, Jortekk myönsi. Suunta oli hieman etelään, aukiolle kohdassa, missä joki kääntyy jyrkästi itään. Tuuheat kuuset varjostivat maisemaa kaikkialla.
”Vaan?” Omerann kysyi.
”Isompi”, vartiomies sanoi epävarmana. ”Ei ainakaan nazorak.”
Joukon komentaja mietti hetken, mutta vain lyhyen sellaisen. Näissä tilanteissa tehtiin nopeita päätöksiä.
”Jauta, mukaan. Jortekk, Zanuha, pitäkää selustaa”, hän määräsi nopeasti, ja lähti etenemään havainnon suuntaan. Hänen haarniskansa maastoutui hyvin sellaiseen hämärtyvään kuusikkoon. Jauta kannoillaan hän tuli kohti aukiota – ja kumpikin tajusi välittömästi, mitä katsoi. Se oli zyglakin siluetti, joka katosi nopeasti puiden välistä soista aukiota kohti.
”Se pakenee. Ilmoittaa muille”, Jauta murahti, naksautti kiväärinsä tehon korkeimmalle ja yllytti itsensä juoksuun.
”Odota”, Omerann vastasi, mutta ääni ohitettiin. Jauta oli jo edellä. Helvetti, Omerann mietti, tarkisti itsekin kiväärinsä ja lähti perään. Lyhyen hölkän jälkeen hän pysähtyi aukion laitaan. Zyglak oli juossut tähän suuntaan, mutta olisiko se ehtinyt ylittää aukion? Jauta juoksi jo kohti aukion keskustaa.
Omerann kirosi mielessään Jautan verenhimoa. Vanhan sotilaan vaistot kertoivat, että tämä oli paha paikka. Ennen kuin Omerann ehti varoittaa Jautaa menemästä pidemmälle, hän näki ne suonsilmässä vierellään. Kaksi silmää.
Mustasta vedestä ponnistava zyglak iski niin nopeasti, että Omerann ei ehtinyt ampua. Sinivihreä lisko tarttui häntä molemmista ranteista ja taklasi hänet maahan. Kivääri lennähti ulottumattomiin.
Lukemattomia kertoja kuolemaa silmästä silmään katsonut sotilas tajusi tilanteensa. Zyglak oli liian vahva ja painava, jotta hän saisi painittua itsensä pois sen alta. Pedon tarvitsi vain avata kitansa ja upottaa hampaat hänen kaulalleen, ja se olisi siinä.
Sotilas lähtee sodassa, kuinkas muutenkaan, Omerann ajatteli.
Puremaa ei kuitenkaan tullut. Sinivihreä zyglak hänen päällään piti suunsa kiinni ja tuijotti vain. Omerann ei tiennyt, mistä moinen käytös johtui, mutta kiitti onneaan. Lyhyt armonaika saattaisi riittää: zyglakin maahan painamanakin klaanilainen näki, kun aukion keskelle pysähtynyt Jauta kohotti kiväärin heidän suuntaansa.
Jauta saisi zyglak-tapponsa. Tältä etäisyydeltä hän ei ampuisi ohi.
Joku ehti kuitenkin ampua ensin. Aukion vastalaidalta singahtanut salkomainen nuoli lävisti Jautan kaulan. Viimeisen hengenvetonsa Jauta käytti liipasimen vetämiseen, mutta kuolevan laukaus singahti jonnekin Lehun suurten puiden latvoihin. Jauta vajosi polvilleen ja kaatui kuolleena maahan.
Jautan viimeinen laukaus ei mennyt täysin hukkaan. Ääni harhautti Omerannin taklannutta zyglakia sen kriittisen sekunnin, että klaanilainen sai potkaistua liskoa ja kierähdettyä irti sen otteesta. Nyt ei ollut aikaa jäädä etsimään asetta, vaan Omerann nousi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia tulosuuntaansa. Ensin pois hänen kimppuunsa käyneen sinivihreän liskon kynsien ja hännän ulottuvilta, ja sitten näkymättömissä olevan jousenkäyttelijän ulottuvilta.
Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun Omerann otti etäisyyttä aukioon. Zyglak ei lähtenyt hänen peräänsä, mutta hän pelkäsi liskojen seiväsnuolen lävistävän kehonsa.
Nuolta ei kuitenkaan tullut, ja Omerann pääsi pienen harjaanteen taakse. Sen yli häntä ei niin vain ammuttaisi, mutta kiire oli silti.
He olivat juosseet ansaan ja Jauta oli maksanut siitä hengellään. Oman henkensä Omerann tiesi säästyneen vain, koska se zyglak ei ollut ottanut tappoa. Nuoren kokemattomuutta, kenties? Hänet väijyttänyt liskosoturi oli näyttänyt nuorelta, ainakin sen vähän perusteella, mitä hän osasi zyglakeja tulkita. Vai oliko niillä muut mielessä? Halusivatko ne heidät elävinä?
Halusivat tai eivät, Jauta oli jäänyt jälkeen, taatusti kuolleena. Omerann näki sielunsa silmin, kuinka nuoli lävisti vaivatta Jautan kaulan. Tarkasti tähdätty ja valtavalla voimalla matkaan laskettu isku.
Tilanne oli paha, suoraan Karzahnista. Zyglakit olivat tehneet heille ansan, mikä tarkoitti ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin niillä oli riittävästi tietoa heidän liikkeistään, että liskot saattoivat jallittaa heitä näin. Toisekseen niitä oli riittävän paljon, että ne rohkenivat iskeä sissiryhmää vastaan. Kaksi ainakin, pahimmassa tapauksessa lisää.
Omerann puoliksi konttasi, puoliksi juoksi kivikon luota kohti vartiopaikkaa. Metsässä kuului muutakin liikettä. Hän kirosi kiväärinsä jättämistä, mutta se oli nyt hänen murheistaan pienin.
Painostavien minuuttien jälkeen hän palasi toveriensa luo. Zanuha osoitti tätä pikakiväärillään, mutta laski aseensa nopeasti.
”Zyglakeja”, Omerann sanoi. ”Jauta jäi. Jortekk, anna kiväärisi.”
Zanuhaa oli vaikea lukea, mutta kyllä hänkin puristi aseensa kahvaa tiukemmin. Jortekk sen sijaan oli silminnähden säikähtänyt.
”Z-zyglakeja?”
Omerann huokaisi. Voi saasta. Hän tarttui toveriaan hartioista ja katsoi syvälle tämän vielä kirkkaisiin silmiin. ”Meillä on yksi marssi turvaan. Jauta oli idiootti ja juoksi edeltä. Me selviämme, kun olemme yhdessä. Ymmärtäkö sinä, sotamies Jortekk?”
Se oli aliupseerin taikaa, kyky valaa varmuutta vailla järkeä. Jortekk vain nyökkäsi. Hän ojensi oman rhotuka-kiväärinsä komentajalle, ja Zanuha puolestaan ojensi järeän revolverinsa nuorukaiselle.
”N-ne saivat Jautan?” Jortekk vielä toisti.
”Ei sitä kannata miettiä nyt”, Omerann sanoi. ”Nyt, suoraan kaakkoon niin kuin itse Irnakk jahtaisi meitä. Näette mitä vain, ammutte. Jos tulee iholle, iskekää puukolla silmään. Pysykää kaukana joesta ja suonsilmäkkeistä. Meidän pitää mennä yli vasta neljän mailin päässä kahlaamolla. Zanuha, oletko sinä koskaan taistellut zyglakeja vastaan?”
Zanuha nyökkäsi. ”Tämä on niiden kotikenttä”, hän sanoi vaitonaisesti.
He lähtivät liikkeelle – Omerann kärkenä ja Zanuha viimeisenä. Heidän oikealla puolellaan oli pieni joki – he pysyivät siitä sopivalla etäisyydellä – ja vasemmalla metsä vain tiheni. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, ennen kuin huomasivat liikettä ympärillään. Heidän kintereillään ja molemmilla sivustoillaan, sekä joen tuolla puolen että metsän siimeksessä, näkyi zyglakeja. Useita zyglakeja. Vilauksia vain, tosin: liskot viilettivät niin, että ne näkyivät aina silloin tällöin puiden välistä, juuri kiväärin tarkan tarkan kantaman ulkopuolella. Vahtikoirat ampuivat hajalaukauksia, mutta tuloksetta.
Omerannista tuntui kuin he olisivat karjaa, jota burnakit ajoivat kohti teurastamoa, sillä tavoin heitä kierrettiin. Mikseivät zyglakit ampuneet takaisin? Mitä ne odottivat?
Jortekk parahti, kun hän kompastui juurakkoon. Hän kaatui pitkin sammalmätästä. Perässä tullut Zanuha kiskaisi toverin ylös ja ampui irtolaukauksia zyglakien suuntaan.
”Olen laskenut niitä ainakin kymmenen”, hän murahti. Heidän hölkkänsä ei pysähtynyt. ”Ehkä tusina.”
”Jos pidämme ne vain loitolla, selviämme”, Omerann vakuutti ennen kaikkea itselleen, ja kävi päässään epätoivoisesti läpi kaikkia mahdollisia pakokeinoja tilanteesta. He eivät olleet kohdanneet zyglakeja koko aikanaan Lehu-metsässä, miksi helvetissä juuri nyt?
Mutta nyt liikettä näkyi myös heidän edessään. Kiväärinlaukaus sai sen suunnan pedon takaisin metsän suojiin, mutta siellä se lymysi.
Voi skararar mikä karzahnin tilanne, Sota-Omppu kirosi. Hän ei muistanut olleensa näin pahassa liemessä sitten viime sodan, ja puri hammasta pitääkseen tahtia yllä. Kolmikon nuorukainen oli hajoamisen partaalla. Joka kerta, kun zyglakin varjo yritti lähemmäs tai tuli heidän kulkureitilleen, maksoi ammuksen. Heillä ei olisi ammuksia sellaiseen liikkuvaan kulutussotaan. Hänellä oli kivääriin kaksi tusinaa patruunaa jäljellä – heidän edellispäiväinen kohtaamisensa nazorakien kanssa oli syönyt niitä paljon. Sen lisäksi hänellä oli zamor-pistooli ja uskollinen väkipuukko. Zanuhalla oli enemmän, mutta jopa hänen arsenaalinsa ei ollut tarpeeksi. Sitä paitsi heidän aseitaan ei oltu tehty juoksussa ladattaviksi.
Varjot vain pitenivät. Aikaa ei vahtikoirilla ollut. Zyglakeilla taatusti oli.
Mutta silloin helvetti pääsi irti, ja metsä leimahti tuleen. Kostea sammal ja kuusi paloivat kivuliaasti ja savuttivat suuresti. Metsäpalon muuri roihahti klaanilaisten ja zyglakien väliin sekunneissa. Kuului zyglakien murahduksia, ja palavan metsän katku täytti ilman. Skakdien mieli kirkastui: Troopperi!
Metsässä oli enemmän savua kuin tulta, mutta se riitti. Se peitti koko kuusikon, syleili sen tulikuumalla varjollaan. Kaiken sen keskeltä ilmestyi hengästynyt tulen toa. Hän oli käyttänyt suuren osan nuolistaan ja menettänyt tumman maastoviittansa. Mutta Troopperin katse oli tehty päättäväisyydestä: kaikki oli siis kunnossa.
”Te jätitte vartiopaikan”, Troopperi sanoi.
”Pikemminkin menetimme sen viholliselle”, Omerann mutisi.
Troopperi naurahti ja vei kätensä toverin hartialle kuin tarkistaakseen, että tämä oli todella olemassa.
”Hyvin tehty”, toa sanoi. ”Pelkäsin jo pahinta. Järjestin niille harhautuksen. Se ei kestä kauaa. Mennään – Omerann, johda.”
Omerann nyökkäsi niin, että hänen kypäränsä valahti melkein silmille. He lähtivät taas juoksemaan, kolme skakdia ja toa. Auringoista oli jäljellä vain niiden viimeiset säteet. Tästä yöstä tulisi pitkä.
Troopperin tempaus osti heille aikaa, mutta riittikö se? Neljällä sotilaalla oli marssittavanaan neljän tunnin matka. Omerann ei osannut arvioida, kuinka paljon heitä nopeammin zyglakit liikkuisivat metsämaassa. Heidän täytyi varmasti varoa selustaansa, mutta oliko riskinä myös, että liskot saartaisivat heidät taas? Oikealla virtaavasta joesta oli parempi pysyä etäällä aina kahlaamolle saakka, sen verran vaarallisia olivat zyglakit vesistöissä. Tiheämpi metsä heidän vasemmalla puolellaan saattaisi tuoda turvaa, mutta hidastaisi matkantekoa ja saattaisi kätkeä varjoihinsa lisää vihollisia.
Parempi jatkaa tasaisella maalla joen ja tiheän metsän välissä, Omerann vahvisti aiemman suunnitelmansa. Mutta olipa perhanan vaikeaa pitää kiinni suunnitelmasta, joka perustui pelkästään nopeaan marssiin. Heillä oli kyllä hätätilanteita varten lyhytaaltoradioita, mutta niitä ei saanut käyttää: nazorakien radiotiedustelu olisi hyvin pian perillä niiden sijainnista. Ne olivat ainoastaan viimeiseen hätätilanteeseen.
Neljä klaanilaista liikkuivat ripeästi ja hiljaa pimenevässä Lehussa. Hetken verran Omerann ehti jo ajatella heidän karistaneen zyglakit, kun Jortekk hölkkäsi hänen rinnalleen.
”Hei, pomo”, nuorempi skakdi kuiskasi hermostuneena. ”Zanuhan mukaan yksi niistä on kintereillä.”
”Ai?”
”Joo, hän sanoi kuulleensa rasahduksia ja nähneensä yhden zyglakin parinsadan bion päässä takanamme.”
Omerann nyökkäsi. ”Ei tässä auta kuin jatkaa matkaa. Luultavasti ainakin osa niistä jää jälkeen, toivottavasti kaikki.”
Jortekk ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hidasti taas ja palasi asemaansa muodostelmassa. Ei Omerann ollut vakuuttunut itsekään, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli paitsi pitää kurssinsa? Zyglakeilta piiloutuminen oli kaiken hänen tietämänsä perusteella hölmöläisen hommaa, eikä ylivoimaa vastaan kannattanut taistella. Parhaimmillaan he hidastaisivat zyglakien hyökkäystä, mutta liskot voisivat piirittää heidät ja väsyttää loppuun. Pahimmassa tapauksessa zyglakit rynnisivät heidän puolustuksistaan massalla läpi. Sisseillä oli doktriini: taisteluun käytiin vain paikallisella ylivoimalla, ja taistelu pistettiin seis heti, kun viholliset saivat vahvistuksia. Zyglakien osalta toimintatavaksi oltiin sovittu, että yhtä liskoa vastaan piti olla kolme vahtikoiraa.
Parempi marssia vaan, Omerann puisteli päätään. Hän toivoi, että voisi antaa nuorukaiselle rohkaisevamman käskyn; jotain mikä pitäisi mielen kiireisenä. Vanha sotilas oli huolissaan Jortekkin hermojen kestävyydestä.
Ilta oli pimentynyt yöksi. Pilviä oli taivaalla vain vähän, ja yö oli ehkä valoisa jossain muualla. Näin syvällä metsässä varjot kuitenkin hallitsivat, ja klaanilaisten oikealla puolella virtaava joki kimmelsi sekin vain aavistuksen verran. Muutama tähtitaivaan pilkahdus elävöitti muuten mustan virran pintaa.
Mikään joki ei ollut saanut Omerannia tuntemaan oloaan yhtä vainoharhaiseksi. Skakdin päässä jokainen virran liplatus muuttui joesta iskevien zyglakien hyökkäystä ennakoivaksi ääneksi, mutta mitään uhkaavaa hän ei nähnyt. Ei, vaikka vilkuili jokea jatkuvasti.
Jos ne meidät ohittavat, niin tuosta pinnan alta ne menevät, hän ajatteli. Ajatus oli kylmäävä: vaikka zyglakit ohittaisivat heitä juuri tällä hetkellä, Omerannilla ei olisi realistisesti arvioituna mitään keinoa tietää siitä. Hän kirosi mielessään, että nopein tie komentopaikalle vei ensin joen viertä ja sitten sen yli.
Zakazilla virtaava vesi ei ollut uhka, vaan palkinto josta taisteltiin. Arvokas aarre, eikä luikerteleva käärme. Mutta ei auttanut valittaa, vaan pistää jalkaa toisen eteen. Se oli ollut totta Zakazillakin. Huoli piti nelikon tahdin ripeänä, mutta yömarssi alkoi vähitellen vaatia veroaan ja askel kävi vähitellen väsyneemmäksi.
Seuraava tunti sujui kuitenkin rauhallisesti. Takaa-ajajia ei näkynyt eikä kuulunut.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiljaisuuden rikkoi Troopperi.
”Näitkö sinä mitä Jautalle kävi, Omppu?”
Skakdi vilkaisi olkansa yli toaa ja huokaisi. ”Minä olin zyglakin otteessa silloin. En nähnyt kovin hyvin. Näin kyllä hänen ruumiinsa”, hän sanoi vaitonaisesti. Ratsastakoot hän tuonpuoleisen orien kanssa, hän lisäsi mielessään.
”Mutta sinä olit… zyglakin otteessa? Eikö se yrittänyt surmata sinua?” Troopperi jatkoi.
”Minäkin mietin sitä”, skakdi sanoi. ”Että se oli aika kummallista. Se olisi voinut vain survaista minua puukolla, tai avata kaulani hampaillaan. Ehkä se oli nuori ja kokematon.”
Troopperi katseli hetken metsän synkkyyteen.
”En kyllä muista kuulleeni tuollaisesta kohtaamisesta. Zyglakit osaavat tappaa. Se, että painit yhden kanssa ja olet elossa, on jonkinlaisen sankaritarinan ainesta.”
Kenestäkään heistä ei tuntunut erityisen sankarilliselta.
”Tuota… yrittikö se zyglak ehkä kaapata Ompun?” kysyi Jortekk. Puhuminen hälvensi hänen hermostuneisuuttaan.
”Mitä ne kaapatulla skakdilla tekisivät?” Omerann naurahti. ”Mietin samaa hetken, mutta en ymmärrä, miksi ne niin tekisivät.”
Troopperi nyökkäsi. ”En oikein muista tuollaisia tapauksia. En pidä itseäni minään asiantuntijana, mutta olen kulkenut näissä metsissä paljon – jo silloin ennen toaksi tuloani, kun asuin Lehu-Korossa – ja kyllä zyglakien kohtaamisissa on aina kyse joko ryöväyksestä tai siitä, että yritetään saada toinen puoli pakosalle, tappaakin. Eivät ne kaappaa orjia niin kuin jotkut Lieggimiehet, eivätkä vankeja niin kuin Nazorakit.”
”Onko totta, että zyglakit ovat immuuneja Toain elementaalivoimille?” Jortekk äkkiä kysyi. ”Muistan, että Jauta puhui siitä. Että siksi niitä ammutaan kiväärillä eikä millään hienommalla.”
Omerann hymähti hieman. Troopperi vastasi: ”Miten joku edes voisi olla immuuni vaikka kiville tai ilmalle? Ei, minun kokemuksestani ne tottelevat luonnon voimia kuin kuka tahansa. Ovat vain pahuksen isoja ja väkeviä. Vaikka kenties ne jopa tuntevat luonnon voimat meitä paremmin, omalla tavallaan.”
Miete oli kiehtova. Troopperin äänessä oli jopa ripaus jonkinlaista arvostusta, vaikka päällisin tunne olikin huoli.
Omerann kohautti olkasuojiaan ja jatkoi:
”Niistä vangeista. Zyglakithan ovat Allianssia. Nehän voivat toimittaa vangit niille.”
”Ehkä”, Troopperi vastasi, ja jätti mietteen leijumaan. Keskustelu tyrehtyi, mutta heidän oli vaikea pysyä terässä. Univaje, marssiminen tauotta ja pimeys saivat kaiken näyttämään samalta. Jokainen hieman omituinen puun oksa näytti zyglakin hännältä tai terävältä kuonolta, jokainen outo liike metsässä tai joessa sai heidät epäilemään aistejaan. Viime havainnosta oli jo aikaa.
Varmuuden vuoksi he pitivät hyvin lyhyitä kartanlukutaukoja, joiden aikana Omerann tihrusti metsäkarttaa pienen kenttävalokivensä loisteessa. Kertaalleen Troopperi uskaltautui aivan joen rantaan täyttämään heidän vesipullojaan, kun muut olivat valmiina ampumaan mitä tahansa, mikä kävisi joesta heidän kimppuunsa.
”Me tulemme kahlaamolle vajaassa tunnissa, tällä tahdilla”, Sota-Omppu mutisi. ”Siitä toinen sama, ja tullaan Hydrukaan.” Se oli heidän kätketty pääasemansa.
”Olemmekohan me karistaneet ne?” mietti Jortekk.
”Ne ovat kannoillamme. Ne osaavat liikkua metsässä meitä paremmin”, Troopperi sanoi hiljaa. ”Emme voi pysähtyä.”
Zanuha ei sanonut mitään.
Yön mittaan pilvet kävivät raskaammiksi, ja pimensivät taivasta entisestään. He kompuroivat juuriin ja kiviin silloin tällöin, mutta joenvarsi oli onneksi helppokulkuista. Troopperi oli kulkenut tätä reittiä monta kertaa, mutta se ei saanut ketään heistä kokemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.
”Eli on yritettävä kahlaamolle, sekö on ainoa suunnitelmasi?” Omerann mietti. Hän olisi halunnut sytyttää tupakan hermojensa hellimiseksi, mutta se ei käynyt piiloutujille päinsä.
”Ne voivat kuulla, mitä puhumme”, Troopperi sanoi. Metsässä sadan bion päässä voisi olla yksi niistä, eivätkä he välttämättä sitä huomaisi.
Omerann tuli kuiskausetäisyydelle. Kommunikointi oli kuitenkin niin turhauttavaa, että he pysähtyivät hetkeksi. Zanuha katseli metsää ja Jortekk jokea. Kaksi muuta puhuivat nopeaan tahtiin, ja kuiskaukset kuulostivat kiusallisen kovaäänisiltä metsän hiljaisuudessa.
He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät voineet pysähtyä. Jos he jäisivät saarroksiin, heillä ei olisi välttämättä voimaa selvitä tarpeeksi kauan, että apu saapuisi.
”Mutta jos niillä on mitään älliä, ne odottavat meitä kahlaamolla”, Omerann protestoi. Hän yritti puhua tarpeeksi hiljaa, etteivät muut kaksi kuulisi.
”Todennäköisesti”, Troopperi nyökkäsi. ”Mutta meillä on tulivoimaa läpi pääsemiseen. Ja se on niin lähellä päämajaa, että taistelun äänet tuovat taatusti apua ilman, että meidän on käytettävä radiota.” Niin, jokainen käyttö saattaisi paljastaa heidän sijaintinsa nazorakeille. Sitten olisi taas vaihdettava päämajan sijaintia.
”Ja jos näemme mitään tavallisesta poikkeavaa kahlaamolla, voimme ottaa aikalisän”, hän jatkoi.
”Minä en pidä tästä”, Omerann mutisi, mutta hyväksyi Troopperin järkeilyn paremman suunnitelman puutteessa. Kaksi muutakin skakdia saatettiin ajan tasalle tilanteesta. He tekivät vielä yhden läpikäynnin aseistuksestaan ja sopivat muodostelmasta – Troopperin Hau suojaisi kärjen, Zanuha pitäisi perää. Keskustelu laantui hajanaiseksi ja hiljaiseksi, mutta suunnitelma oli joka tapauksessa nostanut itse kunkin taisteluhenkeä. Loputon yön pimeys kuitenkin nakersi sitä tahtoa hyvin nopeasti, ja heillä oli vielä paljon matkaa.
Kovakuntoisena itseään pitävän Ompun jalkoja särki enemmän kuin miesmuistiin. Pisin tauko yön aikana, mitä he olivat pitäneet, oli ollut hädin tuskin viittä minuuttia. Se toi mieleen Zakazin pitkät aavikkomarssit ikävänkin selvästi. Ja Jautan, joka oli yleensä edes keventänyt marsseja jollain älyttömällä jutullaan…
Suden hetki lähestyi samaa tahtia kahlaamon kanssa. Vain kerran he luulivat tehneensä unisen havainnon zyglakista, kaukana metsässä vasemmalla puolellaan. Oli mahdoton sanoa, oliko se ollut todella siellä, mutta yhtä kaikki – se oli muistutus siitä, etteivät heidän saalistajansa olleet kadonneet minnekään.
Omerann katseli mustaa virtaa. Kahlaamo olisi joen seuraavan mutkan takana. Kohta mennään, valmiina tai-
Skakdin ajatus katkesi, kun joen vastarannalta kuului ääniä. Siiveniskuja. Joku kookas lintu oli säikähtänyt uniltaan ja liihotti hätääntyneenä tiehensä.
Säikähtänyt, mutta mitä. Jotain siellä on, tämä varmisti sen. Omerann katsoi seuruettaan. Troopperi oli selvästi tehnyt saman päätelmän kuin hänkin; turhaan ei rahi ollut siivilleen noussut. Jortekk ei tainnut tajuta, mitä lintu merkitsi. Zanuhasta Omerann ei osannut sanoa.
Omerann puristi lainakiväärinsä kahvaa. Kahlaamolla on ansa – ei auttanut valehdella itselleen. Skakdi painoi päänsä ja kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. He voisivat olla ylittämättä jokea ja jatkaa virran tällä puolella, mutta sitten he eivät pääsisi komentopaikkaan. He eivät pääsisi mihinkään turvaan yön aikana, vaan vahtikoirat olisivat erämaan armoilla. Mihin he jatkaisivat? Omerann katsoi väsynyttä seuruettaan. Ei, mikään muu paikka ei ollut niin lähellä, että he jaksaisivat perille, eivät zyglakit kintereillään. Joen ylittäminen jostain muualta kuin kahlaamon kohdalta vaikutti sekin hulluudelta; kaikesta päätellen liskot olivat väijyneet heitä koko matkan pinnan alla. Taistelu syvän veden varassa ei päättyisi hyvin.
Piiloutuminen kävi sekin Omerannin mielessä, mutta Troopperi ja Voyager olivat kuluneet viikot varoitelleet tekemästä sitä virhettä. Sellaista tarinaa ei oltu saarella kuulemma kuultukaan, että zyglakeilta piiloutuminen olisi onnistunut. Liskokansalla oli terävät aistit.
Jos he kaivaisivat taisteluasemat metsämaahan ja varautuisivat piiritykseen, saisivat he pistettyä zyglakeille varmasti vastaan… mutta vain tuokion. Klaanilaisen sissiryhmän ammukset eivät riittäisi pitkittyneeseen taisteluun, ei edes täydessä varustuksessa. Ja he olivat paluumatkalla, suuren osan ammuksistaan kuluttaneina.
Joten niin se oli, että Omerann myönsi parhaaksi yrittää kahlaamoa. Nopeasti läpi ja täyttä päätä komentopaikka Hydrukan suojiin. Tässä vaiheessa ei enää auttanut soittaa apuvoimiakaan, momentum oli vahtikoirien paras liittolainen. Sitä paitsi, Voyager ja muut kyllä kuulisivat, jos tilanne menisi tulitaisteluksi, niin lähellä he olivat turvaa.
Skakdi katsoi Troopperia vakavana. Toa nyökkäsi; molemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun.
”Nyt valppaana, taitaa mennä rähinäksi”, Omerann kuiskasi kolmelle toverilleen. ”Liikutaan perhanan nopeasti. Ketään ei jätetä jälkeen.”
”Näyttäkää niille, mistä Vartijan Vahtikoirat on tehty”, Troopperi valoi rohkeutta.
Nielaisu söi Jortekkin vastauksen. Zanuha ei sanonut mitään.
Viimeinen joenmutka oli nopeasti ohitettu ja kahluupaikka tuli näkyviin puiden takaa. Joki leveni kaksinkertaiseksi, ja vaikkei pimeässä paljastanutkaan kivikkoista pohjaansa, sissit tunsivat maaston. Tässä ei ollut vettä kuin reiteen.
Troopperi astui virtaan. Toa piti jousta valmiina. Omerann seurasi sovitusti perässä muutaman askeleen jälkeen. Syksyn kylmettämä vesi sai skakdin säären kihelmöimään. Virta ei ollut vahva, mutta yhdessä joen kivikkoisen pohjan ja yön pimeyden kanssa jokainen askel oli syytä ottaa varovasti. Omerann kuuli, kun ensin Jortekk ja sen jälkeen Zanuha seurasivat jokeen. Kaikki neljä sotilasta kahlasivat reittä myöten mustassa vedessä.
Omerann tiesi, että juuri tässä hetkessä he olivat kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Pahasta aavistuksesta ei ollut lohtua, kun hyökkäys alkoi.
Veden pinta kohosi lähes ääneti seurueen molemmilla puolilla ja joen pinnan alta nousi esiin kaksi zyglakia. Sininen liskopeto iski sauvalla Omerannia kohti, mutta skakdi otti sivuaskeleen ja väisti tällin. Sivusilmällään hän huomasi, että vastarannalta viuhui kevyitä nuolia klaanilaisia kohti, mutta Troopperin Hau välähti kilveksi heidän eteensä. Omerann kohotti aseensa vedestä noussutta zyglakia kohti, mutta liskon häntä huitaisi skakdia kylkeen ja pilasi tähtäyksen. Laukaus vihelsi tiehensä.
Jostain Omerannin takaa heitettiin verkko. Juuri kun hän luuli sotkeutuvansa siihen, Troopperin suuntaama tulisuihku korvensi verkon ilmasta. Tulen toa oli tarkkana.
Tummansininen zyglak Omerannin edessä kurotti terävähampaisen kitansa niin äkillisesti häntä kohti, että hän miltei menetti väistäessään tasapainonsa. Ennen kunnollisen jalansijan saamista zyglak iski häntä sauvansa perällä, ja skakdi kaatui jokeen.
Omerannin maailma muuttui kylmäksi, märäksi ja mustaksi. Hän pyrki välittömästi jaloilleen, mutta epätasainen ja liukas joenpohja ja veden virta tekivät työstä vaikeaa. Hetken räpiköimisen jälkeen sotilas oli kuitenkin taas tolpillaan.
Ilmaa alkoivat repiä rääkyvät sarjat. Zanuhan pikakivääri soi tottunein ottein, tuettuna hänen paksuun haarniskaansa niin hyvin, että sitä saattoi käyttää yhdellä kädellä. Toista tarvitsi lataamiseen vauhdissa. TRA-TA-TA-TA. Ääni palautti Omerannin mieleen Zakazin. Ne olivat lyhyitä sarjoja. TRA-TA-TA-TA. Pimeässä ei voinut sanoa mitään osumista, mutta zyglakit ymmärsivät kyllä. Yksi sukelsi veteen, nuolet loppuivat. Toinen vajosi pinnan alle, kaikesta päätellen osumasta. TRA-TA-TA-TA. Zanuha kääntyi – TRA-TA-TA-TA toiseen suuntaan. Muut yhtyivät ampumiseen, mutta vihollinen oli jokaisessa suunnassa, ja se oli nopea. TRA-TA-TA-TA. Omerann kiroili ja huusi ampuessaan, Zanuha ei sanonut sanaakaan. TRA-TA-TA-TA. Lataus. Niitä oli liikaa; hän tarttui myös pistooliinsa, ja antoi sen soida hitaammalla tahdilla. TRA-TA-PAM-TA-TA-PAM. Lähietäisyydellä ei ollut enää vainolaisia – oli aika juosta. He kahlasivat eteenpäin, mutta pian nuolia alkoi sataa lisää. Zanuha otti osuman nuolesta, joka kilpistyi hänen haarniskaansa kivuliaan näköisesti.
Silloin myös heidän tulosuunnastaan alkoi sataa nuolia, ja metsän varjoista syöksyi heitä kohti kolme tai neljä siluettia. Zanuhan kiväärin lukko löi tyhjää. Sekään ei enää sanonut mitään.
”Vauhtia!” Troopperi karjaisi ja puski eteenpäin Haun hohkaava kilpi koko joukon suojana. Matkaa vastarannalle ei ollut enää kuin pyrähdys. Vesi loiskui kaikkialle, kun he juoksivat. Jortekk oli aivan Troopperin kintereillä, kaksi vanhempaa skakdia ampuivat hajanaisesti juostessaan. Zanuhaan oli osunut toinenkin nuoli.
Mutta Haun suoja kesti, ja vastarannalta lentävät osumat kilpistyvät kaikki siihen.
Omerann veti henkeä ja terästi keskittymisensä. Liskopaholaiset olivat väijyttäneet heidät, mutta ärhäkkä vastaantappelu oli pelottanut ne taas etäälle. On se Troopperi kunnon toa, hän ajatteli.
Samalla hetkellä yksi joessa olevista zyglakeista nousi taas esiin pinnan alta, aivan Troopperin vierestä. Millään noin isolla ei ollut oikeutta olla noin huomaamaton tai noin nopea. Valtavan punamustan zyglakin veitsi iski kohti tulen toaa, mutta Troopperi veti salaman lailla lyhyen miekan vyöltään ja torjui iskun. Omerann auttoi toveriaan ja tähtäsi kunnon osuman liskoon, mutta ammus kyljessä ei näyttänyt edes hidastavan petoa. Zyglakin seuraava isku oli pistoliike hännällä Troopperia kohti, mutta senkin ketterä toa väisti sivuaskeleella.
Kolmas isku oli kuitenkin liikaa. Punamusta zyglak raapaisi aseesta vapaalla kädellään Troopperia kasvoihin. Omerann ei ollut varma näkikö pimeässä verenpurskahduksenkin, mutta ainakin Troopperin kanohi irtosi hänen kasvoiltaan. Hau lensi alavirtaan ja molskahti jokeen.
Omerann ei ehtinyt auttaa toaa ennen kuin hänen olkaansa iskeytyi pieni nuoli. Hänen ei tarvinnut miettiä nuolen vaatimatonta kokoa; heti osumasta lähtien oli selvää, että se oli myrkytetty. Polttava kipu levisi hänen kättään pitkin, ja Omerann menetti tasapainonsa.
Omerann oli kaatunut toistamiseen, ja yski keuhkoistaan kylmää jokivettä. Maku toi mieleen Spir-Korin maihinnousurannat ja piikkilangan. Suuri hahmo hänen sivullaan oli Zanuha, mutta missä muut olivat? Troopperi oli kaatunut suuren liskon hyökätessä.
”Jortekk! Pitää auttaa Troopperia!” hän karjaisi ja veti väsyneenä viimeisen aseensa, pitkän väkipuukon.
Mutta hän ei saanut vastausta. Missä oli Jortekk? Oliko se tuo hahmo, joka räpiköi rantaan? Kyllä, hän erotti skakdin harjan, vaikkei mitään muuta. Omerann huusi tälle, mutta nuori skakdi juoksi kuin itse Irnakkin ajamana.
”Ei skararararin helvetti!” Omerann huusi ja hoiperteli eteenpäin, haroen mustaa vettä. Missä on Troopperi? Hän oli ollut aivan tässä… mutta hän ei koskaan löytänyt Troopperia. Suuri sininen zyglak nousi vedestä voimakkaalla syöksyllä ja tarrasi Omeranniin. Hän oli kuitenkin nopeampi, viimeisen adrenaliinin ohjaamana, ja survaisi puukkonsa zyglakiin – ehkä kylkeen. Omerann kiskoi sen irti, ja yritti uudestaan, mutta terä aivan lähietäisyydeltä lävisti hänet, työntyen sisään hänen rintalevyjensä välistä. Jääkylmä vesi ja yö, ne olisivat hänen hautansa, hän ymmärsi kaatuessaan selälleen zyglakin massan pinnan alle painamana. Hän maistoi vedestä veren, ja näki aaveet pinnan päällä. Zanuha kamppaili vielä. Omerann ei jaksanut enää.
Aamu
Auringot tervehtivät kahta klaanilaista joen rannassa. Päivästä oli tulossa lämmin ja selkeä. Kauniissa syysaamussa ei olisi arvannut, mitä joella oli tapahtunut. Pakoon päässyt hermoraunio skakdi ei ollut osannut sanoa kovinkaan paljoa, eikä Toa Voyagerilla ollut sydäntä kovistella siinä tilassa ollutta.
Toa Hai astui varovaisesti jokeen. Vesi oli kylmää ja kirkasta.
”Tällä puolella on jälkiä ainakin neljät tai viidet”, Voyager sanoi. Ne erottuivat helposti kosteasta rantamaasta. ”Toisellakin puolella taitaa olla.”
”Se ei sano kovin paljoa”, Hai mietti. ”Ne ovat vesieläjiä.”
”Ei, mutta sen on täytynyt olla iso joukko. Jortekk puhui laumasta enkä ollut uskoa”, Voyager vastasi. Hän tutki rantaa, Hai joen puolta.
”Olivatkohan Allianssin asialla?” Hai kysyi.
Voyager tunnusteli rannan koivuja. Yhtä oli ammuttu Vahtikoirien kiväärillä. Rannalta ei kuitenkaan löytynyt sen enempään johtolankoja, joten hänkin – hieman inhoten – astui jokeen, ja lähti tunnustelemaan pohjaa kömpelösti. Hai sukelsi näkymättömiin.
Voyager yritti ohittaa sydämensä pamppailun. Hän oli aavistanut pahinta siitä alkaen, kun öiset laukaukset olivat herättäneet heidät. He olivat kiirehtineet paikalle, mutta silloin, yön pimeydessä, ei ollut paikalta löytynyt mitään. He olivat olleet auttamattoman myöhässä joka tapauksessa. Nyt, päivänvalon kera, ehkä jotakin selviäisi. Hän ei uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Troopperi ei olisi selvinnyt.
Hai nousi pintaan ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, näyttää vain löytöään. Hän piteli käsissään mustaa Kanohi Hauta, jonka uurteissa oli vielä joenpohjan mutaa. Sen pinnassa näkyi syvä uurre, joka oli tullut osumasta kasvoihin.
Voyager vei kätensä tahtomattaan suulleen.
”M-meidän pitää jäljittää ne!”, hän ärähti. ”Hänen on oltava vielä elossa! Meidän täytyy kostaa!” Toa korotti ääntään ja potkaisi joen pohjaa niin, että vesi lensi.
”Voya, keskity. Yksi asia kerrallaan”, Hai sanoi ja ojensi naamion toverilleen. Voyager otti veljensä naamion ja yritti peitellä käsiensä vapinaa. Ne metallikasvot kyllä muistuttivat Troopperin piirteistä… mutta ne olivat elottomat, vailla ilmettä. Voyager kamppaili vuoroin surun, vihan ja taas surun kanssa – eikö zyglakeista ole ikinä loppua? Eikö niillä ole muuta tarkoitusta kuin piinata ja tuhota?
Hai nousi pintaan uudelleen. Hän ojensi Voyan laukkuun vanhan pistoolin, sitä mallia mitä Sota-Omppu oli käyttänyt. Se oli ammuttu tyhjäksi. Pian löytyi myös muita aseita – väkipuukko, toinen pistooli, kivääri, pikakivääri. Troopperin miekka, puhtaaksi pestynä. Vielä paljon muitakin Zanuhan aseita. Hyökkääjien välineitä löytyi vähemmän, ja osa niistä oli eittämättä kulkenut jo virran mukana toisaalle.
He kolusivat koko kahlaamon, ja saapuivat toiselle rannalle. Siellä oli lisää jalanjälkiä – sekä Troopperin ryhmän, että heitä seuranneiden zyglakien. Voyager oli keskittynyt laskemaan niiden määrää, kun Hai näytti sammalmättäästä löytämäänsä nuolta.
”Kuuluvatko näin pienet nuolet zyglakeille?” Hai kysyi, katsellen ohutta ja lyhyttä vartta.
Voyagerin oli keskityttävä hetki surultaan.
”Kyllä se näyttää siltä… ne käyttävät tuollaisia hampaasta tehtyjä. Se on kyllä pienempi kuin mitä olen nähnyt.”
Hän otti nuolen käsiinsä ja pyöritteli sitä. Hän kyllä tunsi nuolet, ja osasi kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin. Terässä oli pienet, syvät viillot, joihin oli painettu nokare kangasta. Pää oli liian pieni polttonuoleksi.
Hän nuuhkaisi kärkeä. Se tuoksui eltaantuneelta ja pistävältä.
”Tähän on uutettu myrkkyä”, Voyager sanoi ja nuuhkaisi uudelleen varovaisesti. ”Sanoisin, että aika mietoa. Metsäravattia, ehkä.”
”Että mietoa?” Hai kysyi. ”Miksi ihmeessä? Kyllähän ne nyt toki osaavat tehdä tappavampaakin.”
Voyager työnsi nuolen viiniinsä ja katseli hiljaisena jokea. Hän yritti nähdä viimeisen, epätoivoisen taistelun siinä, kahlaamon keskellä. Miksi he olivat lähteneet ylittämään jokea zyglakeita kannoillaan? Miten zyglakeita oli edes ollut näin lähellä Hydrukaa? Mitä jos he olisivat vain olleet partiossa täällä… Hän puristi mustaa Hauta niin, että hänen sormiinsa sattui. Ne saisivat vielä maksaa, joka ikinen!
Myös Hai katseli jokea.
”Jos täällä on kuollut joku”, hän sanoi varovaisesti. ”Virta olisi vienyt ne tuonne”, hän osoitti itää. Siellä jossain joki yhtyisi lopulta Rapujokeen, mutta sinne oli monen monta kioa.
Voyager hillitsi itsensä ja nyökkäsi.
”Mennään katsomaan”, hän sanoi, vaikkei halunnutkaan. Hän ei halunnut löytää veljensä puoliksi syötyä ruumista rantaliejusta.
He ylittivät joen takaisin omalle puolelleen, ja lähtivät tarpomaan rantaa pitkin. Kovin paljoa ei puhuttu – Hai oli hiljainen luonnostaan, ja Voyagerin ajatukset raivosivat myrskynä, jota hän ei osannut käsitellä. Loputtoman pitkän kävelymatkan, joka oli tuskin kioa, jälkeen he tulivat joen mutkaan, johon Hai pysähtyi. Sinne oli kasautunut oksia kokonainen suma, jotka olivat kiinni rannan tiheissä pajukoissa.
Klaanilaiset huomasivat sen melkein samaan aikaan. Pinnalla näkyivät skakdin varpaat. Ilmassa oli kalman haju.
Hai irvisti ja lähti kahlaamaan. Voyager nielaisi epäröintinsä ja seurasi. Joki syveni nopeasti, ja liejuinen pohja vain pahensi asiaa. Lukemattoman Lehun oksat olivat kasautuneet jyrkkään joenmutkaan, ja sen seasta he kiskoivat esiin tutun klaanilaisen. Inhoten he vetivät ruumiin jaloista puoliksi rannalle. Se oli turvonnut joessa kammottavan epämuodostuneeksi, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, kuka siinä oli.
”Omppu…” Voyager henkäisi ja polvistui ruhon viereen. Hai seisoi taaempana haikea ilme kasvoillaan. Kaatuneiden toverien näkemiseen ei koskaan tottunut, hän jos kuka tiesi.
”Häntä ei ole raadeltu”, Hai sanoi, kun Voyager vain katsoi ruumista mietteissä hampaitaan purren. ”Onko se tavallista?”
Voyager mietti hetken.
”Olen nähnyt zyglakien jättävän jälkeensä syötyjä ruumiita. Hänessä on vain… näen vain yhden oikein ison haavan, tuossa sydänkiven alapuolella.”
”Tarkempaa kuolinsyytutkimusta emme pysty tässä tekemään”, Hai mietti. Omerannin lihaksikas ruho näytti lähes levolliselta. Hänen kypäränsä oli edelleen kiinni hänen päässään remmillä. Kuollut kuin sotilas.
”Jos muita olisi, luulisin heidänkin olevan tässä”, Hai jatkoi. Häntä inhotti sukeltaa ruumisveteen, mutta meni kuitenkin, ja sukelsi pari kolme kertaa. Voyager kävi läpi rantaa, mutta hänen liikkeensä olivat hitaita. Mitään ei löytynyt.
Viimeisellä kerralla noustessaan Hai oli valmis luovuttamaan.
”Minä olen käynyt koko mutkan läpi, ja uin vielä seuraavaankin. Ei mitään. Sinä?”
Voyager hieroi mirunsa leukaa. ”Minä uskon, että Troopperi on elossa”, hän sanoi lopulta. Vaikka hän sanoi sen suoraan sydämestään, hänen järkensä liittyi argumenttiin: ”Myrkkyä, joka ei ole kovin tappavaa. Ei muita kuolleita. Aseet ammuttu melkein tyhjiksi, eli taistelu oli pitkä. Minä luulen, että se oli väijytys, ja ne ottivat vankeja. Olisi heistä muuten jotakin muita jälkiä. Sitä paitsi, Jortekk ei sanonut nähneensä kenenkään kuolleen… vaikka hän tietysti pakeni paikalta.”
Hai nyökkäili teoriaa kuunnellessaan. Hän huokaisi syvään.
”Meidän on siis löydettävä heidät”, hän sanoi päättäväisenä.
Kaksi toaa lähtivät vaitonaisina takaisin. Siihen joenmutkaan he jättivät kolme kiveä, ja hautasivat Sota-Ompun, Bio-Klaanin sotilaan.
