Matka oli alkanut lupaavasti. Nousurampin päässä oli ollut vastassa laivan särmikäs kapteeni, kypsään ikään ehtinyt skakdi, jossa jämeryys ja kärsivällisyys yhtyivät. Useampi kuin yksi seurueen jäsenistä oli huokaissut kaihoisasti; valitettavasti kapteenin piti todennäköisesti ohjata laivaa, eikä tätä voinut tavoittaa pubin, loungen, klubin tai karaokebaarin puolelta.
Miehekkään kapteenin lisäksi vastaanotossa oli ollut ryhmä leveästi hymyileviä vartijoita, joilla oli jykevät leukaperät ja valpas katse. Päällään näillä oli mustat kultanappiset haarniskat, jotka toistivat ihonmyötäisesti kansakodin yltäkylläisyyden pyöristämiä vatsoja. Kunkin hatussa oli laivanmuotoinen kiiltävä kokardi ja huotrassa messinkikahvainen sapeli. Ryhmä tiesi olevansa turvassa; osa jopa vähän toivoi kohtaamista jää- tai merirosvojen kanssa. Olisipahan kerrottavaa kotipuolessa!
Lähdön jännitys oli nyt takanapäin ja matkatavarat turvassa avainkortillisissa hyteissä. Buffetin avautumiseen olisi vielä hetki, joten lomaväki oli hajaantunut ympäri laivaa. Maj istui pääaulan sohvalla, hyräili hajamielisesti kaiuttimista soivan tyhjänpäiväisen nimeämispäivänsävelmän tahtiin ja ihaili laivan kullattujen suojakaiteiden ja koristekerubien loistetta. Keskellä aulaa pieni suihkulähde pulputteli iloisesti muistuttaen ulkona hallitsevasta vesielementistä.
Bors vaappui paikalle ja istahti Majn viereen. He katselivat yhdessä Borsin infopisteeltä löytämää risteilyohjelmaa. Puolen tunnin päästä alkaisi bingo pubissa. Hierontoja olisi tarjolla koko ajan, joskin allasosasto vaati pienen lisämaksun, paitsi jos oli risteilyklubin jäsen vähintään hopealuokassa. Bingon kanssa samaan aikaan oli Walle Waikirun Manaattiklubin puuhatuokio. Bors ja Maj ihmettelivät, mikä sen kohderyhmä edes oli. He olivat nähneet mursuasuun pukeutuneen skakdin harhailemassa käytävillä pariin otteeseen; toisella kerralla tämä oli ollut syventyneenä keskusteluun juoma-automaatin kanssa.
Bors ja Maj eivät ihmetelleet, miksi mursuteemainen maskotti piti Manaattiklubia, mutta tämä johtui vain siitä, ettei heillä ollut tarpeeksi mielikuvitusta.
He päättivät käydä ensin läpi tax-free-myymälän hajuvesiosaston ja siirtyä sitten loungeen seuraamaan trubaduuriesitystä. Matkaopas oli muistuttanut kaikkia kokoontumisesta aulan kellon alle kaksikymmentä minuuttia ennen buffetin avautumista. Selkeällä äänenpainolla ilmaistu aikataulu lisäsi turvallisuuden tunnetta.
Kapteeni Nordenskad oli kuninkaan mies henkeen ja vereen. Meriupseerina hän oli palvellut Skakdinavian Kuninkaallisessa Laivastossa melkein sen perustamisesta asti, sisällissodan jälkeisistä vuosista, ja johtanut monia matkoja läpi kesyttämättömien luoteisten merien. Kuri, kuri oli tärkeää: se erotti todellisen kuninkaallisen aluksen nektannilaisista tai warrekilaisista roistoista. Kohtalo oli kuitenkin puuttunut peliin, ja vakavan loukkaantumisensa jälkeen oli kontra-amiraali Nordenskadin sotilasura päättynyt, ja siviiliura risteilijän kapteenina alkanut.
”Että mitä turskaletta? Se vene on tekemässä mitä?”
”No tule itse katsomaan, kapu! Paapuurin puolella!” hänelle vastattiin puhetorvesta. Nordenskad murahti, sulki kirjan, veti kapteenin hatun päähänsä ja asteli ulos kajuutastaan. Hän oli kuvitellut pääsevänsä rauhoittumaan illaksi, ja luotti perämies Meywerin taitoihin kakkosmiehenä. Mutta ei sitten, sjutton!
Kapteeni harppoi ulos niin että takki liehui, ja saapui sotilaallisen nopeasti yläkannen paapuurin puoleiselle laidalle. Tuuli oli niin kova, että hänen oli puristettava kaidetta tiukasti. Syyspuhurit olivat tyypillisiä Tren Kromin niemimaan meriseuduilla, siellä missä Steltinmeren lämpimämmät vedet pusertuivat Välisaaria kohti, mutta merisää oli silti poikkeuksellisen kehno. Toki alus oli suuri ja vakaa, eikä sitä pieni viima haitannut, eikä haitannut kapteeniakaan.
Juuri kun hän yritti tarkentaa katsettaan merelle, kuului väkivaltainen räksähdys – kuin puun repeytymisen ääni. Alati kohoavat aallot heittivät ensimmäiset veneen kappaleet laivan sivulle: ensimmäiset todisteet onnettomuudesta. Nordenskad nojasi laidan yli niin paljon kuin uskalsi nähdäkseen paremmin. Turskale, siellä tosiaan kellui jäänteet puisesta pienveneestä, joka oli yksinkertaisesti osunut Ganska Romantiskia kylkeen. Se oli ollut niin kevyt, että vanttera risteilijä oli hädin tuskin tuntenut osumaa. Mitä helkuttia?
Hän ei nähnyt aaltojen seassa yhtään ketään, mutta laittoi silti pelastusharavoinnin prioriteetiksi. Onneksi aluksella tuppasi olla syväläinen sellaiseen. Gerhal saisi käydä meren puolella, ja muut voivat tähystää selviytyneitä. Matkustajat olivat tuskin huomanneet koko asiaa, mutta Nordenskadin olisi silti hyvä selittää tilanne. Hän piteli kiinni litimärästä hatustaan ja marssi komentosillan suuntaan.
Eläkeläiskaksikko katsoi käytävällä luistelevaa otusta, joka pysähtyi hetkeksi lyödäkseen nyrkillään pyöreän laivaikkunan sirpaleiksi. Sitten se tarttui kultanappiseen vartijaan lasinsirpaleiden koristamalla käpälällään ja tunki skakdin väkivaltaisesti ulos vähän liian pienestä ikkunasta. Kuului vaimeneva huuto ja loiskahdus.
”Nythän minä muistan, mikä se on”, sanoi Maj. ”Piraija. Niitä on Meksi-Korossa. Näin siitä dokumentin.”
”Piraija? Oletko varma? Eivätkö ne ole vaarallisia?” pohti Bors. Toisaalta, niin. Olihan otus juuri tehnyt henkirikoksen poikkeuksellisen julmalla tavalla.
”Ei, ei ollenkaan! Niitä pitää vaan lyödä kepillä, niin niistä tulee karamelleja. Tuo äskeinen on tietenkin pelkkä ohjelmanumero, hauskasti toteutettu sketsi. Hieman rämäpäinen mielestäni, mutta tiedäthän, millainen maku nuorisolaisilla on nykyään.”
Nordenskad puri hammasta ja juoksi kohti komentosiltaa. Kaikki laivan ulkovalot olivat sammuneet. Ympärillä levisi pimeä, hyinen meri. Kuului metallinen kolahdus, ja käytävän loisteputket alkoivat sammua yksi kerrallaan. Kapteeni oli kompastua kokolattiamaton peittämiin portaisiin. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja kaivoi vyöltään esiin tehokkaan taskulampun. Mitä se… otus oikein aikoi? Laivakaappaukset eivät olleet mitenkään harvinaisia, ja Nordenskadkin oli todistanut niitä aikoinaan. Tätä terroristia ei näyttänyt kiinnostavan matkustajien omaisuus eikä edes se, että laiva pysyi pinnalla. Nordenskad oli henkisesti valmistautunut pistämään zamorin hyökkääjän kallon sisään, mutta silminnäkijähavaintojen perusteella siitä ei olisi mitään hyötyä.
Hän saapui komentosillan ovelle. Se ei ollut edes lukossa. Helvete, mietti kapteeni ja avasi oven niin jämerästi kuin siinä tilassa pystyi.
Komentosillalla oli aavemaisen hiljaista ja pimeää. Ainoa valo tuli horisontin laskevista auringoista ja joistain kojelaudan napeista. Moni niistä oli punaisia ja vilkkui hätäisesti. Ohjaustuolit oli kaadettu, ja keskellä lattiaa oli iso verilammikko. Siinä oli kappale, jonka Nordenskad tunnisti varaperämies Kobben jalaksi. Se oli leikattu jollain teräaseella polven alapuolelta. Muita osia varaperämiehestä ei näkynyt.
Kojelaudan keskeltä aivan ikkunan likeltä oli revitty irti laivan kommunikaattorilaitteisto, jonka osia näkyi lattialla. Laivan nopeutta säätävät vivut oli työnnety täydelle nopeudelle. Jarruvipu oli irrotettu ja isketty sisään miehistön kahviautomaatin annostelijaan. Kommunikaattorin paikalla olevaan syvään kuoppaan – sana ”pesä” tuli vaistonvaraisesti Kapteenin mieleen – oli asettunut hahmo, joka tuijotti tulijaa rävähtämättömin punaisin silmin.
”moi best kaptenni”
Nordenskad hengitti raskaasti. Hän valaisi kojelaudan asukkia taskulampullaan. Otus räpytti silmiään. Kapteenin oli jostain syystä vaikea tarkentaa katsettaan. Ikään kuin hyökkääjä olisi värähdellyt ja sumentunut jatkuvasti.
”Sinä olet tappanut neljä miehistön jäsentä”, sanoi Nordenskad. ”Ja pistänyt laivan menemään täyttä vauhtia tuuliajolla. Miksi?”
”parempi reiti”, vastasi otus. ”jännempi.”
”Tällainen reitti vie vain yhteen suuntaan, ja se on alaspäin! Nämä ovat vaarallisia vesiä. Tiedätkö, mitä tuolla liikkuu?”
”tylsä kapteenni! pitää päästä bio-klanniin hops hops. ei jarru tuskia!”
Nordenskad otti varovaisen askeleen kohti kojelautaa. Ainakaan kaappari ei koettanut aktiivisesti nirhata häntä jaloissaan olevilla terillä, jotka kiilsivät hätävalojen hehkussa. Se oli… askel eteenpäin, mietti vanha merimies väistäessään irtojalkaa. Hän pysytteli poissa otuksen oletetulta kantamalta, eikä uskaltanut vielä koskea ohjaimistoon. Nyt piti edetä varovasti. Bio-Klaaniin… se ehkä selittäisi jotain hahmon olemuksesta, mutta aiemmin Tawa oli jättänyt risteilyalukset rauhaan. Ja eikö siellä ollut joku sotakin?
”hieno hatu”, sanoi otus ja hymyili Nordenskadille. Tämä kosketti hermostuneena kapteeninhattunsa lippaa. ”Krhm, kiitos”, tämä vastasi automaattisen kohteliaasti. Heillä alkoi olla jo jonkinlainen yhteisymmärrys. Tavallaan.
”hatu tänne”, jatkoi otus ja ojensi huopaista käpälää. Nordenskad kavahti; hattu oli osa auktoriteettiä. Sen luovuttaminen terroristille oli… no, luovuttamista. Mutta toisaalta: miehistö ja matkustajat ennen kaikkea. Olemalla mieliksi hatun kaltaisissa pikkuasioissa hän saisi lisäaikaa estää laivan välitöntä uppoamista ja tehdä hätäkutsu Kuninkaalliselle Laivastolle. Tai kenelle tahansa.
”hatu tähän käpä lään tai lähtee pää”, murisi kaappari. Nordenskad otti pikaisesti hatun päästään ja ojensi sitä otuksen pesää kohti. Vanhana sotilaana hän käytti vaistonvaraisesti eleen hyväkseen ja hivuttautui kojelaudan likelle.
Otus nappasi hatun. Se teki venyttelevän eleen ja paljasti jalkaansa kiinnitetyn terän. Siinä oli verta, eikä se edes näyttänyt kovin terävältä. Kaksin käsin otus hakkasi hattua luistimeensa ja teki siihen kaksi hapsuista reikää. Nordenskad nielaisi. Hän oli pitänyt siitä hatusta. Kaappari otti ylpeän ilmeen ja laski pukineen päähänsä niin, että kaksi irrallisen näköistä korvaa törröttivät rei’istä. Sitten se tarttui itseään kämmenistään kuin ja heilutteli niitä.
”moi best kaptenni. moi best kaptenni. hauska tavatata. miten voit te? kii toshyvin.”
Nordenskad oli käyttänyt performanssin hyväkseen ja siirtynyt ikkunalle. Hän kirosi mielessään. He olivat kaukana reitiltä, ilman huomiovaloja. Merelle oli lähes mahdoton nähdä. Oli aallokkoa ja… voi ei…
Skakdi loikkasi ruorille ja käänsi hammasta purren. ”Siellä on jäävuoria! Ei tämä pääse mistä vaa-”
”paha enti nen kaptenni! eisaa poiketa kaptennin reitiltä!” Kerälle käpertynyt otus ponnahti pystyyn ja loikkasi ilman halki. Se laskeutui ruorille, luistimen terä leikkasi kädensijan irti ja oli lähellä irrottaa Nordenskadilta sormia. Huopainen nyrkki tärähti skakdin rintaan ja lennätti tämän toista metriä ilman halki suoraan lattian verilammikkoon. Kaapparikapteeni vilkaisi kompassia ja käänsi ruoria takaisin.
”Murhanhimoinen hullu! Jos haluat sinne Klaaniin, niin sinun pitää ohjata!” karjui Nordenskad lattialta.
”voit olla varsaperämies heh läppä oli”, kuului vastaus. ”tai sitten pistetään kölin al-”
Kuului valtava tömähdys ja tärähdys. Aluksen nopeus putosi monta solmua. Äkillinen vauhdin pudotus heitti kaiken eteenpäin. Lattialla makavaa Nordenskad liukui hitusen eteenpäin, mutta ruorin päällä keikkunut vihollinen jatkoi matkaansa suoraan sirpaleiksi hajoavan ikkunalasin läpi ja katosi näkyvistä.
Nordenskad kampesi itsensä ylös. Törmäys! Mutta ainakin komentosilta oli taas hänen, hattua tai ei. Kommunikaattori oli poissa pelissä, mutta kaikkia valoja hirviö ei ollut hajottanut. Skakdi naputteli niistä päälle ne, mitkä pystyi. Hän veti sumutorven kahvasta, hidasti vauhtia ja tarttui ruoriin. Jäävuoria oli oikealla ja vasemmalla.
Matka oli alkanut lupaavasti. Jäävuori oli sinistä teräsjäätä ja niin kovaa tekoa, että sillä pystyisi seilaamaan jo Suuren Lumi-Maan eteläpuoleisilla karikkoisilla merillä ilman, että se juuri menettäisi massaa aurinkojen paahteessa. Meren Äiti oli antanut Sinisalakoiden heimolle kunnolliset myrskysäät, joilla kelpasi siirtyä talveksi eteläisemmille kalastusmaille. Liian kauas länteen ei sopinut kulkea, sillä siellä alkaisivat Merenalaisten kalastusmaat.
Sinisalakoiden jäävuorta oli valmisteltu pohjoisessa koko kesä. Siihen on huolellisesti kaiverrettu mukavat pienet kodit itse kullekin perhekunnalle, suuri sali tietäjälle ja toinen päällikölle. Juuri silloin suurin osa heimosta oli kerääntynyt Tietäjän saliin kuulemaan tämän kertomusta Aikojen Alusta ja siitä, miten Routajaisten kansa oli ajettu kylmille reunamaille Naamiokansan taikuuksilla. Mutta eivät Routajaiset sitä kostonhimoisena muistelleet, vaan pikemminkin selityksenä heidän elämäntavalleen. Sillä eikö ollut parempi kellua vapaana, maailman merillä, kuin kahlita itsensä vuoreen joka olisi aina vain samassa paikassa?
Tarinaa kertoessaan tietäjä Zylgber teki kolmella käsiparillaan mitä ihmeellisimpiä, hypnoottisia tanssiliikkeitä. Yleisö, joka oli kaaressa hänen ympärillään, toisti alimpien käsien liikkeet mutta ei ylempiä. Ne olivat eri kieltä. Syvällä vuoren sisällä meren tyrskyt hädin tuskin kuuluivat –
Jää valitti tuskissaan: RÄSKRIEEEEEEEEEE. Häly alkoi välittömästi. Jää ei ollut terve.
Ensimmäisenä nousi päällikkö Fropwhet ja käski veri-soturinsa mukaansa. Suurella nopeudella he kapusivat jäisiä tunneleita pintaa kohti, matkaten seinillä kuin pörröiset hämähäkit, joiden jokaisen raajan päässä oli jäähakku. Tai ei mitään ”kuin”, koska se oli hyvin kirjaimellisesti, miten he tunneleita kapusivat.
Päällikkö pisti päänsä ulos aukosta, joka oli vain muutaman sylen aaltoja korkeammalla. Mutta nyt aukosta näkyi vain mustaksi maalattua terästä. Sen täytyi olla naamiokansan tekosia. Frostelusit kiipesivät ylemmäksi, kunnes löysivät aukon, josta näkivät koko tilanteen.
Fropwhetin kaikki neljä leukaa napsahtivat auki, kun hän ymmärsi, mitä katsoi. Mutta hän oli ollut kurssin kanssa niin huolellinen! Ne olivat vesiä, missä naamiokansa ei purjehtinut siihen vuoden aikaan. Naamiokansa pelkäsi Meren Äitiä, joten syksyllä heidän reittinsä kulki Suuren Lumi-Maan eteläisiä rannikoita, ei Karikko-Meren keskeltä.
No, kun huono-onniset naamiolaiset olivat nyt osuneet hänen jäävuoreensa, niin se tarkoitti vain yhtä asiaa: Meren Äiti oli ajanut ne saaliiksi Sinisalakan heimolle. Kukapa päällikkö Fropwhet oli sitä kiistämään?
Mutta pian Fropwhet tajusi, ettei se ollut naamiokansan rautavuori, joka oli vajoamassa Äidin syleilyyn… vaan Sinisalakoiden oma jäävuori. Kuinka se oli mahdollista? Hän tähysti parhaansa mukaan naamiokansan laivaa, ja lopulta ymmärsi: se on kirottujen Lumi-Örkkien laiva – niiden, jotka tekivät Jään-Murtajia ja monasti jopa vahvistivat aluksiensa keulat. Mutta ei sen olisi pitänyt kokonaista jäävuorta voittaa! Olivatko he liikkeellä liian aikaisin? Oliko suuri tietäjän sali vaarantanut jäävuoren rakenteellisen integriteetin? Olivatko he kaivaneet vuortaan liian ahneesti, ja nyt se kostautui? Jossakin syvällä täytyi olla vuoto.
Hän ohjeisti nopeasti sotureita. Jäävuori piti hylätä! Naiset ja lapset pelastusjäävuoriin ensimmäiseksi. Miehet yrittäisivät tukkia vuodon, ja jos se ei onnistuisi, he tulisivat perässä. Yksinkertaisen käskynjaon päätyttyä routajaisia lähti eri suuntiin, herättämään niitäkin matkustajia, jotka eivät olleet olleet tietäjän esityksessä.
Ja aivan kuin päivä ei olisi ollut Fropwhetilla tarpeeksi surkea, hänen päälleen putosi hyökkääjä. Se oli niljainen ja haiseva olento, joka rymysi alas jäävuoren pintaa surkeasti räpiköiden. Otus osui routajaispäällikköön, mutta ei työntänyt tätä alas jäätunneliin, sillä tämä sai monilla jääkoukuillaan kiinni reunoista. Olento oli suoraan hänen päällään ja näytti jotenkin yllättyneeltä siitä, että tämän pudotus oli pysähtynyt. Sen silmien kiilto oli sairas, eikä sillä ollut edes naamiota. Fropwhet ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kurjaa.
”tuli kani ranka, jää varskaan vei”, se lauleskeli käsittämättömillä sanoilla. Päällikkö oli jo iskemässä tätä hakuillaan, kun olento äkkiä ponnisti ylös. Se upotti luistimen syvälle Fropwhetin sääreen ja kylkeen ja loikkasi, ilmeisesti käyttäen frostelusta lähinnä alustana. Pinkki hirvitys ponnisti pitkässä kaaresta poispäin jäävuoren tähystysaukolta, ja Fropwhetin oma ote antoi periksi. Hän valui takaisin sisälle uppoavaan jäävuoreen, jonka evakuointi oli täyttä vauhtia käynnissä.
Tuuli tuiversi Nordenskadin silmille, kun tämä käänsi karskisti ruoria väistellen jäävuoria. Hatuttoman skakdin harja hulmusi tuulessa; tämä oli kuin nuoruudessa Nordens Lejonin kannella. Aikana ennen tuulilaseja ja ohjaustehostimia.
Mikä meripirulainen olikaan ollut, sen oma ohjauskyvyttömyys oli koitunut sen kuolemaksi. Maatkoon nyt meren pohjassa tuomionpäivään asti!
Kun kurssi oli hetken vakaa, kapteeni tarttui puhetorviin ja yritti selvittää miehistönsä tilannetta. Konehuoneesta vastattiin normaalisti – siellä oltiin oikeastaan autuaan tietämättömiä. Ihailtavaa omistautumista velvollisuudelle, Nordenskad pohti lähes liikuttuneena. Mutta valvomosta ei vastannut kukaan, eikä radiohuoneesta. Lopulta hän sai kiinni matruusi Åken, joka vastasi miehistön kanttiinista.
”Kapteeni!”
”Matruusi, puhu minulle. Mikä on tilanne?”
”Meitä on täällä tusina. Haimme aseet, mutta tunkeilija telkesi meidät. Emme ole saaneet yhteyttä muihin.”
Nordenskad murahti. ”Tunkeilija lensi yli laidan. Olen komentosillalla yksin. Onko Meywer kanssanne?”
”Emme ole nähneet häntä.”
Mitä hyvien miehien haaskausta, Nordenskad ajatteli katkerana. Kukaan heistä ei ansainnut loppua niin järjettömissä olosuhteissa. Merenkävijän ikuinen sota myrskyä vastaan oli arvoisa loppu, toisin kuin luistimella teloitetuksi tuleminen.
”Minä lähetän jonkun päästämään teidät pois. Tulkaa komentosillalle, kun mahdollista.”
”Jees söör.”
Pala palalta järki ja järjestys alkoi vallata alaa kaoottisen välikohtauksen jälkeen. Kapteeni kävi läpi komentosillan lukuisat mittauslaitteet ja katsasti vahingot. He olivat ajautuneet kauas kurssilta, Kiuramen kolmioon. Se oli avonainen merialue, joka jäi Tren Kromin niemimaan, Välisaarten ja Arj Durunin rannikoiden väliin. Läntisten merivirtojen törmätessä Steltinmeren vesiin syntyi epävakaat sääolosuhteet, jotka tekivät Kiuramenmerestä pahaenteisen. Järkevät merenkulkijat kulkivat mantereiden rannikoita myötäillen Välisaarille… mutta Ganska Romantisk oli ajautunut keskelle koko seutua. Ensi alkuun alus pitäisi navigoida jäävuorien läpi pohjoiseen, turvallisemmille vesille.
Mutta kapteenin ilo ei kestänyt pitkään. Mitä takakannen kamerassa vilahti? Voi ei.
Hän pyyhki tuulen heittämiä vesipisaroita kiteiseltä näytöltä. Rosoisessa kuvassa hortoili ilmiselvä hahmo: kirottu jäniini, kapteenin hattu päässä. Nordenskad kirosi synkästi mielessään, otti lokikirjan takkinsa taskuun ja päätti antaa kuulutuksen koko alukselle.
”Krhm. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”
Kovaääniset läpi risteilijän toistivat hänen karskin äänensä. Se rauhoittaisi matkustajia.
”Kaappari yritti ottaa aluksemme haltuunsa. Vaaratilanne ei ole ohi.”
Nordenskad toivoi, että asioiden suoraan sanominen olisi kaikkein selkeintä. Hän ei ollut mies, joka kaunistelisi totuutta, ei omille matkustajilleen.
”Olemme ajautuneet pois kurssilta, ja aluksella on kaninmuotoinen merirosvo. Pysykää rauhallisesti matkustajatiloissa. Miehistö varmistaa turvallisuutenne parhaansa mukaan. Minä lupaan teille että saan teidät ja tämän aluksen turvallisesti satamaan. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”
Vaikka se olisi viimeinen tekoni, hän kiristi hampaitaan. Kaappari valvontakameroissa tuli yhä lähemmäksi. Nordenskad mietti hetken vastarinnan mahdollisuutta, mutta komentosillalla ei ollut tuliaseita. Kirotut siviilialukset. Hänen aikansa koittaisi vielä: piti organisoida miehistö ja iskeä voimalla. Niin hän livahti huoltokäytävästä aluksen uumeniin, ja vain minuutteja myöhemmin uusi kapteeni oli jälleen komentosillalla.
Desable oli seurannut kaappausoperaatiota yhtäläisen vaikuttuneena ja pettyneenä. Hänen aivonsa ja kumman kanin… muut ominaisuudet olivat tuoneet heidät jo toistamiseen Ganska Romantiskin hallintaan. Typerät huolimattomuusvirheet heittivät suunnitelmaan hidasteita, mutta siihen Desable oli jo tottunut. Hänen uuden rikoskumppaninsa kanssa toimiminen ei ollut eksaktia tiedettä. Se oli kuin täysin päinvastainen prosessi Joueran kanssa toimimiselle: yksityiskohdilla ei ollut mitään merkitystä, vaan suunnitelmat piti maalata suurella pensselillä. Mutta yhdessä asiassa vemmelsääri ja Jouera muistuttivat toisiaan: äärimmäisessä, sokeassa omistautumisessa päämäärälle, ja vain päämäärälle.
Eivätkä heidän päämääränsä lopulta edes eronneet niin paljoa, eiväthän?
Desable ei voinut vieläkään väittää täysin ymmärtävänsä isäntäolentona tarkoitusperiä, mutta ymmärsi tuomionpäivästä tarpeeksi epäilläkseen sen olevan lopulta lähellä sitä, minkä hän ja Jouera olivat haaveilleet eräänä päivänä koittavan. Jos aarteet olivat tie tuomittuun maailmaan ilman horisonttia, silloin niiden löytäminen oli myös Desablen prioriteetti. Ja vemmelsääri kyllä yritti, mutta myös sohlasi: onnistuminen vaatisi laskelmoivampaa kartanlukijaa. Sitä paitsi vemmelsääri on alkanut suhtautua ”mieli setäänsä” jo yhteistyökykyisemmin – vai onko Desable vain menettämässä järkensä rippeetkin? Siitä hänen oli mahdoton sanoa mitään, eihän hän ollut enää mitään muuta kuin järkensä rippeet.
Kaappari oli kiskonut ruoria, kunnes kurssi osoitti taas suoraan länteen, kohti Mysterys Nuita.
Vemmelsääri. Miehistön vastarinta pitää murtaa, jos haluamme pitää kurssin.
Kaniini kohautti olkiaan, niin että linnunpesä tämän päässä hölskyi.
”jos ärsyttäis vale kaptennia tapamalla sen ystäviä”
Desable ei ollut aivan varma paremmastakaan suunnitelmasta. Kenties miehistön jatkuvassa kauhussa pitäminen olisi paras tapa käyttää hänen rikostoverinsa… lahjoja. Toisaalta Desable ei koskaan luottanut pelkkään raakaan voimaan ja kestäyyteen. Ei…
Kapteeni teki kuulutuksen. Kenties meidän –
”ei se ole KAPTENNI, kun MINÄ olen. se on vale kap teeni. vara kapteeni. varas kapteeni. niin kuin meidän aare varskas.”
Entinen kapteeni, niin. Meidän pitäisi tehdä omamme. Luvata, että olemme nyt merirosvoalus ja että jokainen, joka auttaa uutta kapteenia, saa osan tulevasta ryöstösaaliista.
”vaan eipä saa. aarteet kuuluu minunle!”
Se on ’läppä’. He eivät oikeasti saa mitään.
”heh joo tajuan.”
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Desable ymmärsi pian, että kapteeni oli lähtiessään ottanut mukaansa mikrofonin ja ilmeisesti joitakin olennaisia piuhoja, koska äänentoisto ei vain toiminut. Ja IT-ongelmien korjaaminen vemmelsäären matkustajan penkiltä oli melkein yhtä toivotonta kuin sen tekeminen kokonaan ilman kehoa. Koko yritys päättyi siihen, kun kani menetti kiinnostuksensa asiaan ja mukiloi puolet ohjauspaneelista ja kaikki sen mittarit. Sitten tämä valui istumaan komentosillan lattialle itseensä tyytyväisenä.
Desable pohti, miten kauan heillä olisi aikaa, ennen kuin miehistö toimisi taas. Joukkomurha pitäisi ehkä järjestää mahdollisimman pian. Merenkäynti vaikutti rajulta, mutta kurssi oli oikea ja moottorit kävivät. No, hänen kyytinsä ei ollut liikkumassa siitä lattialta hetkeen, joten oli kai sama kuulustella tätä tämän tarkoituksista noin seitsemännensadannen kerran.
Jollakin tavalla Desablea hirvitti, miten hän suhtautui uuteen olemassaolonsa muotoon käytännössä rutiinilla.
Vemmelsääri. Mikä kultainen kello on?
Hetkeen ei tullut mitään reaktiota. Nukkuiko otus? Noin vain?
Vemmelsääri!
”trupa kiinni mieli setä minä suunitelen.”
Etkä suunnittele. Sinä et tee niin koskaan.
”nytkin on suunni telma! hyvä sunitelma! ensin meri rosvo, siten bro-koro. ja lopuksi tomio päivä.”
Hyvä on. Mutta kenen suunnitelma se on alun perin?
”itse keksinn.”
Olen nähnyt mielesi syövereissä vihjeitä muusta.
”älä aina ole niin kryptinnen. heh joo punai nen setä kretoi minule siitä. tiedätkkö puna sedästä?”
Desable oli melko varma puhuneensa vemmelsäären mielessä ”Punaisen miehen” kanssa, mutta ei ollut tullut siitä hullua hurskaammaksi.
Punainen Mies on arkkityyppi, joka toistuu useissa legendoissa lopun aikojen airuena.
”niin ja hänn sanoi etä jos haet korvat silmän ja kielen niin sat pitää ne ja ne tuo tomion päivän.”
Miksi hän auttaa sinua?
”heh ehkä puna setä pitää mi nusta.”
Eikä pidä. Mitä Punainen Mies saa tästä?
”etei aarre ole pahojen setien halussa. meri rosvvojen ja selaisten. peturi kapeteenien.”
Desable ei ollut onnistunut edes kaikkien niiden ihme maassa viettämiensä ikuisuuksien jälkeen rakentamaan koherenttia kuvaa ”aarteista”. Edes hänen kompletionistinen läpipeluunsa ei ollut valaissut asiaa, vaikka hän olikin kerännyt käytännössä kaikki kanin mielessä olevat esineet. Aarteita näytti olevan kolme, mutta mitään järkevää niistä ei irronnut.
Paitsi kanin lupaus siitä, että ne toisivat tuomion. Siitä oli turha kysyä enempää – Desable oli yrittänyt kerta toisensa jälkeen. Mutta jollain sairaalla tavalla hän alkoi uskoa siihen. Punaisen Miehen kaltaisen legendojen hämärissä elävän olennon läsnäolo jäniinin narratiivissa teki ”tomion päivästä” uskottavamman. Vaikka Desable ei ollut koskaan uskonut sellaisiin ennustuksiin suoraan, vemmelsäären tapauksessa moni aihetodiste puhui sen puolesta, että tämän ”liittolaiset” ja ”aarteet” todella ajoivat maailmaa kohti tuhoa. Tuhoa, joka seilasi skakdinavialaisessa risteilyaluksessa 25 solmun nopeudella länteen.
Maj ei ollut ihan varma, mitä mieltä hän oli vallitsevasta tilanteesta. Heidän olisi pitänyt olla kotona Peders-Korissa jo kolme päivää sitten, mutta toisaalta… merenkäyntiä oli vaikea ennustaa, ja miehistö yritti varmasti parhaansa. Ja taas toisaalta, he olivat maksaneet kahden yön risteilystä eikä kukaan ollut vaatinut heiltä lisämaksua hyteistä ja buffettikin järjestettiin joka päivä päivä kellontarkkaan puoli kuudelta. Menu tosin oli muuttunut. Kalaa oli vähemmän, simpukat ja kaviaari olivat kadonneet tyystin. Pääruokana oli taas jonkinlaista jauhelihakastiketta. Siinä oli kokkareita. Hyvää kunnon kotiruokaa, oli Bors sanonut. Niinpä kai. Ei voinut valittaa, kun ilmaiseksi sai. Greftalin matoralaisille tämäkin olisi juhla-ateria, oli Majta opetettu.
Buffetissa oli taas vähemmän syöjiä kuin eilen. Se oli hieman kummallista, koska Majn tietojen mukaan Ganska Romantisk ei ollut pysähtynyt yhteenkään satamaan. He eivät olleet nähneet Bertulia ja Palunieta kahteen päivään; sekin oli lievästi huolestuttavaa. He olivat tivanneet asiaa vartijoilta, ja Bors oli uhannut korottaa ääntään. Viimein vartijat olivat kertoneet, että Bertulia ja Palunie olivat saaneet merisairauden ja että heistä pidettiin hyvää huolta.
Se oli rauhoittavaa. Joku niissä vartijoissa kuitenkin riipi Majn selkäpiitä, vaikkei hän osannut myöntää sitä edes itselleen. Ensinnäkin heitä oli vähemmän kuin aiemmin. Ja ne, jotka partioivat vielä laivan käytävillä, olivat maalanneet rujosti silmiensä ympärille kirkkaanpunaiset pyöreät kentät ja kiinnittäneet päähänsä siniset pannat, joissa oli kangassuikaleista tehdyt korvat. Se ei tuntunut ihan normaalilta, vaikka ulkomaillahan tässä oltiinkin. Sapeleidensa lisäksi vartijat kantoivat myös tuliaseita. Maj myös epäili heränneensä toissa yönä laukausten ääneen, vaikka kyse olikin todennäköisesti harmittomasta painajaisesta.
Pubin trubaduuri oli vaihtanut luuttunsa ja haitarinsa sähkökitaraan, jossa oli jostain syystä kaksi kaulaa. Se oli ainakin liiallista.
Oli hyviäkin puolia. Normaalisti tax-free-ostokset sinetöitiin laivassa niin, että ne sai avata vasta mantereen puolelta. Nyt vartijat olivat ilmoittaneet, että rajoituksesta luovutaan. Myös myymälän tuotteiden hintaa oli alennettu. Mitään valittamista ei siis oikeastaan ollut – ja eihän valittaminen ollut lainkaan rakentavaa toimintaa muutenkaan. Maj hymyili kannustavasti Borsille, joka pyyhki suunpielensä kastikkeesta ja haki uuden mukin kotikaljaa linjastolta.
Illalla he menivät karaokebaariin. Alkujaan Maj ja Bors olivat vierastaneet tätä alkujaan japanuilaista perinnettä, mutta valitettavasti risteilyn ohjelmalista loppui siihen, kun laivan olisi pitänyt palata kotisatamaan. Aiemmin kaksikko ei ollut lainkaan tiedostanut karaoken uskonnollista merkitystä; he olivat pitäneet sitä vain kaverusten välisenä hauskanpitona ja mahdollisena nuorisolaisten parinetsintätouhuna. Viime päivinä heille oli selvinnyt, että kyse oli jonkinlaisesta rituaalista. Korvapantaiset vartijat toivat Erityisvieraan kuulemaan esityksiä pienessä kantotuolissa, jonka tumman harsoverhot jättivät muukalaisen henkilöllisyyden mysteeriksi. Laulukirjoistakin oli karsittu sivuja. Maj ei ollut löytänyt Kesäillan valssia, hänen oli täytynyt tulkita Jänis istui maassa.
Matka oli alkanut lupaavasti. Kevyt risteilijä SS Lützen oli lähtenyt Harmaasaaren tukikohdasta lokakuun lopussa partioimaan koillista sektoria. Se oli Komentaja 194:n kolmas tehtävä risteilijän komennossa itsenäisellä operaatiolla. Tavallisesti partiointi tehtiin pareissa, mutta Rautasiiven poissa ollessa proseduuri oli eri. Tarvittiin suurempi määrä aluksia reserviksi, kun suuri osa tulivoimasta oli muualla.
Eipä se Komentaja 194:ää mietityttänyt liikoja. Koillinen sektori oli tavallisesti hiljainen. Sodan alussa siellä oli tavattu usein kauppalaivoja, mutta nykyään ani harva alus yritti ennen niin vilkkaasta suunnasta Pesäsaarelle. Pohjoisen komennukset olivatkin laivastossa lähempänä lomaa kuin taistelutehtäviä – tai niin ainakin usein sanottiin. Komentajan mielestä se oli vaarallisen naiivi ajatus, sillä pohjoiset vedet olivat täynnä pieniä saaria ja karikoita, joihin kokematon kippari saattoi osua. Suuri osa miehistöstä oli kokemattomia merisotilaita, jotka olivat vasta hankkimassa merenkulkukokemusta.
SS Lützen oli melko vanha mutta monesta selvinnyt. Sen kaltaiset kevyet risteilijät olivat laivaston työjuhtia: tarpeeksi suuria tekemään itsenäisiä tehtäviä ja selviytymään suurimmasta osasta vastaantulijoita. Soolotehtävät Bio-Klaanin ilma-aseen kantaman sisäpuolella oli lopetettu SS Hürfundin menetyksen jälkeen, mutta niin pohjoisilla asteilla ei ollut pienintäkään pelkoa ilmaiskusta. Sitä paitsi tuuli oli ollut navakka jo merelle lähtiessä – ja nyt viikkoja myöhemmin se oli äitynyt suorastaan myrskyksi.
”Komentaja. Kontra-amiraali lähetti uudet käskyt. Hän käski palata satamaan.”
Puhuja oli aluksen radioupseeri. Komentaja 194 piti tästä: radioupseeri oli kelpo sotilas, mutta tarpeeksi rento ollakseen myös ihan mukavaa seuraa. Pitkillä merikomennuksilla sellainen oli kultaa arvokkaampi ominaisuus.
Komentaja henkäisi syvään savukkeesta ja katseli merta. Se oli vihainen.
”Hetikö?” hän kysyi ja katsoi radistia. Tämä laski kuulokkeet kaulalleen, missä roikkui myös paksu villainen kaulahuivi.
”Niin pian kuin mahdollista. Meteorologian osastolta sanottiin, että myrsky ei ole laantumassa. Päinvastoin.”
”Sen täytyy olla todella paha, jos esikunta vetää pois kaikki partiot.”
”No… kaikella kunnioituksella, mutta oletteko katsonut ulos.”
Komentaja 194 naurahti. Koko alus huojui, kun valtavat aallot heiluttivat sitä. Mutta nazorakit olivat tehneet laivoja koko historiansa: SS Lützen ei säikähtäisi pientä myrskyä. Kannella litimärissä verkamantteleissa työskentelevät matruusit eivät ehkä jakaneet komentajan itsevarmuutta.
”Kiitos, aliluutnantti”, hän lopulta sanoi. Hän oli jatkamassa tupakasta nautiskelua, kun sisäpuhelimesta kuului lyhyt pyyntö. Komentajaa tarvitaan komentosillalla. Hän puraisi tupakan tiukasti leukojen väliin ja lähti kapuamaan kerrosta ylemmäksi. Merellä pysyi timmissä kunnossa, kun joutui kiipeämään tikkaita tiheään. Sekin oli itseään kunniottavalle meriupseerille tärkeää.
Komentaja 194 nousi komentosillalle tikkaita pitkin. Sillä korkeudella aluksen huojumisen huomasi vielä voimakkaampana. Aluksen komentohierarkian toinen, Komentajakapteeni 338, piti siellä tiukkaa kuria. Nyt hänen kasvonsa olivat kuitenkin valahtaneet kalpeiksi, kai kovan merenkäynnin takia.
”K-komentaja paikalla”, kiekaisi lähin luutnantti. Ne merimiehet, jotka seisoivat, tekivät kunniaa, ja ohjauslaitteiden parissa olevat yksinkertaisesti nyökkäsivät.
”Lepo”, komentaja murahti. ”Saimme uudet käskyt. Palaamme lähimpään satam- mikä HELVETTI tuo on?”
”Se on skakdinavialainen risteilyalus, komentaja”, 338 vastasi.
”Risteilyalus? Mitä se tekee täällä, tässä säässä?”
Kenelläkään paikallaolijalla ei ollut vastauksia. Radisti yritti ottaa yhteyttä siihen, mutta mitään vastausta ei saatu, ei ensimmäisellä eikä kolmannellakaan kerralla. Sen kurssia oli vaikea arvioida myrskyssä, mutta suoraan länteen se suuntasi.
”Ehkä se on Lentävä zakazlainen”, luutnantti kuiskasi katsellessaan myrskyä vastaan puskevaa alusta kuin lumottuna. Sen lipputangossa liehuivat siniset housut.
”Mahdotonta. Amiraali upotti Lentävän zakazlaisen vuosisata sitten, luutnantti”, komentaja korjasi, mutta se oli hyödytöntä. Semmoiset tarinat elivät. Ja olihan se oikea tarinakin melko epäuskottava.
”No…” Komentajakapteeni 338 katsoi esimiestään. ”Avaammeko tulen?”
”Doktriini on yksinkertainen. Ne eivät vastaa eivätkä käänny, joten ne täytyy upottaa.”
Kaikki tiesivät, että aluksessa on luultavasti lähinnä matkustajia eikä sotatarvikkeita, mutta Imperiumin vesillä toimittiin Imperiumin säännöillä.
SS Lützenin etummaisin tykki ampui ensin varoituslaukauksen. Se meni turhan kauas, sillä tuuli heitti ammuksen lentoradan aivan kujalle. Seuraava osui aivan risteilyaluksen viereen.
Hetken komentosillalla seurattiin, josko typerä alus kääntäisi kurssia tai edes lähettäisivät heille viestin lipuilla. Komentaja ei nähnyt kiikareilla siellä juuri mitään toimintaa. Ikkunoissa kyllä paloi valot – ei tosin kaikissa – mutta etenkin komentosillalla näkyi olevan hädin tuskin väkeä. Mitä jos se todella oli aavelaiva?
Myrsky tuntui pahenevan joka hetki. Se vaikutti jo ampumiseen, kun jokainen aalto keinutti SS Lützenia monta metriä.
”Kääntäkää alus ympäri kotia kohti, ja upottakaa samalla tunkeilija”, komentaja määräsi. Risteilijän U-käännös myrskyssä oli manööveri, joka vaati paljon tilaa, eikä sitä voinut tehdä nopeasti. Lützenin tykit alkoivat soida, ja kranaatteja sataa Ganska Romantiskin kannelle. Osumatarkkuuden tarkistaminen oli vaikeaa, kun piiskaavan sateen läpi näki hädin tuskin muuta kuin räjähdyksiä – ja alkoi kuulla huutoja.
Mutta pian myös nazorakit ymmärsivät tehneensä virhearvion. Vaikka Lützenin moottorit miten pyristelivät meren voimaa vastaan, oli kääntyminen tuskallisen hidasta, ja valtava sivuaalto iski suoraan kannelle. Alus oli kääntynyt vasta neljänneskierroksen, ja sen kurssi kulki nyt suoraan Ganska Romantiskin edestä. Niin läheltä nimen saattoi erottaa laivan kyljestä juuri ja juuri. Käännös jatkui tuskallisen hitaasti, ja jokainen aalto teki siitä vaikeampaa. Komentaja 194:n oli pakko sytyttää uusi tupakka käskynkarjumisen välissä. Ehtisivätkö he pois alta? Niin suuren aluksen kanssa törmääminen ei luultavasti tuhoaisi Lützenia, mutta yhdistettynä myrskyyn oli täysin mahdollista, että osuma vähintään jättäisi heidät tuuliajolle, tai kaataisi koko aluksen. Ja 194:n sotilasuran. Onneksi hetki hetkeltä Lützen hilasi itseään kurssille kohti länttä, kunnes oli melkein Ganska Romantiskin kanssa kylki kyljessä. Siviilialus oli jatkuvan tulituksen seurauksena tulessa, ja sen rungossa oli ammottavia repeämiä, joista se otti jatkuvasti vettä sisäänsä. Vaikka SS Lützen ei ollut mitenkään pieni alus, skakdinavialainen laiva oli silti kolossi sen rinnalla. Ja siltä etäisyydeltä jokainen tykistön keskitys repi Ganska Romantiskin kylkeen aina vain suurempia reikiä.
Mutta se räjähdys ei tullut vihollisaluksen kannelta. Ei, se tuli Lützenin kannelta. Komentaja nojasi kaiteeseen ja tuijotti komentosillan ikkunasta yrittäen saada selvyyttä tapahtumista. Sade piiskasi kantta. Ensimmäinen räjähdys oli ollut heikko, mutta ne jatkuivat. Heiteltiinkö risteilyalukselta jotakin? Ne satoivat kannelle ja pamahtelivat. Komentaja 194 näki, miten miehistö yritti ottaa suojaa, ja joku suistui yli laidan liukkaalla kannella. Tämän toverit huusivat ja heittivät tälle pelastusrenkaan. Mitä helvettiä edes tapahtui?
Hän käveli ulos komentosillan sivuovelta, mikä vei kapealle tasolle, joka kiersi tornia. Tuuli kävi häneen kiinni valtavalla voimalla, ja nazorakin oli pakko tarrata kaiteeseen niin tiukasti kuin suinkin. Paksu sininen takki piti onneksi vettä, mutta se ei kovin paljoa lohduttanut, kun kaikki muu oli hetkessä litimärkää. Mutta sieltä ulkoa Komentaja tajusi tilanteen vakavuuden jotenkin aivan eri tavalla. Risteilyaluksen kannella riehui monen monta siluettia, jotka heittelivät epämääräistä tavaraa alas. Olivatko ne polttopulloja, jotka oli tehty Skakdinavian valtionmonopolialkoholiyhtiön tuotteista? Sieltä lensi alas myös jonkinlaisia keihäitä, jotka olivat ehkä… verhotangoista ja keittiövälineistä tehtyjä? Se oli nöyryyttävää. Voi ei, nyt sieltä hyppi alas jotain hulluja. Siniset korvat vain vilkkuivat. Oliko tämä jokin uusi ja vaarallinen merirosvojen rotu? Merten rottia, tosiaankin –
”Komentaja! Varo!”
Kannelta kuuluva merisotilaan huuto sai upseerin vilkaisemaan ylöspäin, ja tämä väisti täpärästi ilman läpi viuhuvan ketjun, jonka päässä valtava ankkuri takertui komentosillan torniin tuhoten tutka-antennin. Alus nytkähti tarttuessaan risteilijään. Ankkurin päällä irvisti skakdi, jolla oli päässä siniset tekokorvat, hampaissa hummerien avaamiseen tarkoitetut vankat pihdit ja silmien ympärillä punaista verta.
”Tuomio tulee!” kirkui hyökkääjä ja loikkasi pitkä fileerausveitsi ojossa komentajan kimppuun. Nazorak väisti vaistonvaraisesti oikealle ja veitsi löi tyhjää. Piraka laskeutui rinnuksilleen tähystystasolle ja koetti nousta pystyyn sihisten ja naureskellen. Mutta kokeneelle ja oman aluksensa läpikotaisin tuntevalle meriupseerille ei rääsyläisestä ollut vastusta. 194 otti kaksi askelta taaksepäin, veti esiin pistoolinsa ja ampui skakdia rintaan. Luoti meni suoraan läpi.
Hyökkääjä katsoi hetken rintaansa ja 194 luuli näkevänsä tämän silmissä pienen järjen pilkkeen; olento oli kaukana kotoa, aivan liian syvällä, ja loukkaantunut kuolettavasti. Nazorakin mielessä sekoittui sääli ja vakaumus siitä, että puhtauden aate oli oikealla asialla.
Lisää polttopulloja osui kannelle ja tornin huippuun. Alas ankkuriketjua kiipesi kolme hyökkääjää. Oranssit lieskat niin omalta kannelta kuin vihollisenkin rungosta valaisivat taistelua. Tuli heijastui ammutun skakdin silmistä. Se päästi pitkän vertahyytävän rääkäisyn, veti sapelin esiin ja syöksyi vielä viime voimillaan kompuroiden komentajan kimppuun. Perääntymisvaraa ei ollut, joten 194 ampui vainoojaansa lähetäisyydeltä polveen. Skakdi romahti ja 194 auttoi tämän potkulla kaiteen yli.
”Ketju! Irrottakaa se! Heti!” karjui komentaja tornista. Polttopullot olivat todella typerä asevalinta tällä kelillä; liekit sammuivat heti, kun alkoholi oli palanut loppuun. 194 viittoi sotilaita jättämään sammutustyön ja tulemaan avuksi. Hän nousi ensimmäisenä tikkaita tornin huipulle ja ampui suoraan ylöspäin kohti kiipeävää skakdia, joka putosi mereen. ”Rautasaha!” huusi komentaja myrskyn läpi, ja näki matruusin avaavan huoltotarvikearkkua tornin kyljessä. Saha nousi kädestä käteen tikkaita kiipeävien sotilaiden mukana, ja parinkymmenen sekunnin sisään he pääsivät sahaamaan tornin rakenteita irti; risteilijän ankkuri ja sen ketju olivat siihen nähden paljon paksumpia. Ketjua pitkin kiipeävät skakdin tajusivat touhun ja epäilivät hetken, mutta tajusivat sitten, etteivät pääsisi kiipeämään takaisin. Ensimmäinen hyppäsi toistakymmentä metriä sotalaivan kannelle ja joutui välittömästi sotilaiden pistinten lävistämäksi. Kiipeilyä jatkava toveri taas sai torniin kiivenneen sotilaan kivääritulesta ja putosi hengettömänä aaltoihin.
”Nopeammin!” huusi komentaja sahaaville sotilaille. Hyökkääjät olivat osoittautuneet sekä säälittävämmiksi että huonommin johdetuiksi kuin jopa Gaggulabion palkkasoturit, eikä niistä ollut kevyen risteilijän miehistölle vaaraa. Mutta ankkuriketju oli vetämässä Lützenia kohti huvialuksen rukoa, eikä se kohtaaminen päättyisi kauniisti. Komentaja osoitti kuohuja risteilyaluksen vesirajassa, ja laajennein silmin sotilaat saivat uutta puhtia työhönsä. Kun metalliristikoon sahattu leikkaus näytti tarpeeksi syvältä, alkoivat sotilaat hakata sitä kiväärinperillään. Lopulta valettu rauta antoi periksi, torninhuippu viuhui ketjun mukana yläilmoihin ja kalahti kauempana Ganska Romantiskin kylkeen.
Litimärkä komentaja kompuroi takaisin komentosillan puolelle ja karjui komentoja puhelimeen. Täysi vauhti moottoreihin, nyt on tosi kyseessä! Tärkeintä oli päästä pois isomman laivan sivuaallokosta. Skakdinavialainen alus oli jo niin silputtu, että myrsky todennäköisesti viimeistelisi sen. Komentaja 194 ei aikonut uhrata sen eteen ainoatakaan ylimääräistä nazorakia. Vaikka kotiin ei ollut kuin pari tusinaa meripeninkulmaa, matka tuntui juuri silloin ylivoimaiselta.
Päivä oli ollut pitkä. Maj kaipasi jo omistusoikeusasuntoaan ja kesämökkiään perunamaineen. Lomalla oli mukava olla – tai ainakin aika mukava – mutta liika oli liikaa. Hän ei halunnut enää yhtään lasillista karaokebaarissa, ei yhtään pähkinäpussia pubissa. Loungen punaisesta sametistakin hän oli saamassa tarpeekseen. Jos se ylipäätänsä oli mahdollista.
Parempaakaan tekemistä ei oikein ollut. Niinpä he olivat käyttäneet taas yhden päivän laivan takaosan karaokebaarissa muistellen kouluaikoja, eläviä ja kuolleita yhteisiä ystäviä, eri konvehtirasioiden konvehteja herkullisuusasteita, syntymäpäiväkutsuja, nimeämispäivälahjoja, Melumfestin takavuosikymmenten esiintyjiä, uutisankkureita komeusjärjestyksessä, Allsång på Skakdenin hauskimpia väliaikaohjelmanumeroita, raaputusarpojen voittoja, hiihtokilpailuja, sitä kun Palunie oli päässyt lehteen kasvattamallaan jättikokoisella kesäkurpitsalla. Muun muassa. Yhdessä vaiheessa he olivat kuulleet kaukaa häiritsevää meteliä, mutta diskijukka oli laittanut vain musiikkia kovemmalle, ja ilta oli jatkunut.
Bors työnsi lippukortin väsyneenä lukijaan ja kaksikon hytin ovi aukesi. Heitä löi kasvoille kylmä merituuli. Hytin merenpuoleinen seinä oli kokonaan poissa, lattia lainehti vedestä, toinen sänky oli säpäleinä ja seinästä pilkotti jotain, joka näytti räjähtämättömän tykinammuksen perältä.
He astuivat sisään. Maj tuijotti aukosta merelle. Bors istui sängylle ja huokaisi.
”Luulen, että voisimme saada osan rahoista takaisin. Tai ainakin uuden hytin. Vaikka ollaan jo yliajalla…”
Maj ei vastannut. Hajamielisesti hän kaivoi säilyneen sängyn alta ensimmäisen illan sinetöidyt tax-free-ostoksensa ja kaivoi esiin tupakkikartongin, jonka kannessa hymyili piippua polttava skakdi keltaisessa sadetakissa ja -hatussa. Toisesta pakkauksesta hän löysi hopeoidun sytkärin, johon oli kaiverrettu ja kullattu laivayhtiön tunnus.
Maj ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. Ne olivat tuliaisia Peders-Korin Ukkojaoston toimikunnalle. Se tuntui nyt kovin kaukaiselta. Neljännellä yrittämällä hän sai savukkeen syttymään. Maj otti pitkiä henkosia ja puhalteli sieraimistaan savuvanaa myöhäisillassa myrskyävälle merelle. Lopulta hän sylkäisi tumpin mereen. Mereen, jonka Pitäminen Puhtaana oli Majlle tavallisesti niin tärkeää, Bors tajusi.
Maj irrotti lakana sängystään ja alkoi repimään sitä pitkiksi suikaleiksi, jotka hän sitoi köydeksi ja kiersi lanteilleen. Hän kokeili hajonneen sängyn irronneita rautaputkia, tunki yhden improvisoidulle vyölleen ja heilutteli toista ilmassa. Sitten hän irrotti kieltokyltistä piittaamatta palosammuttimen telineestään huoneen nurkassa ja lykkäsi sen Borsin syliin.
”Minusta meidän pitäisi etsiä se kapteeni”, sanoi Maj lopulta. ”Alkuperäinen kapteeni.”
”Miksi niin?” sanoi Bors ja katsoi ystäväänsä, joka oli kuin muuttunut nainen.
”Luulen, että hän saattaa tarvita apua.”
Maj loi vielä mietteliään katseen räjähtämättömään tykinammukseen, mutta päätti, että se oli parempi jättää sikseen. Kaksikko sulki hyttinsä oven viimeistä kertaa takanaan ja katosi laivan käytäville.
Lokikirja S/S Ganska Romantisk
Marraskuun 20. päivä, Kuningas Karlek II:n 86. hallintovuosi
Myrsky on yltynyt yhä. Pahoittelen, etten voi raportoida ohjesäännön vaatimia tietoja, sillä en ole päässyt komentosillalle vallankaappauksen jälkeen kertaakaan. Kurssimme on pysynyt vakaana, ja uskon sen todella johtavan Mysterys Nuille. Ohitimme Manaatinseljänteen toissapäivänä. On ihme, ettemme ajautuneet matalikoille.
Eilen kohtasimme paikallisen sotilasmahdin aluksen. Otimme taistelussa suuria vahinkoja. Kakkosboileri ei enää toimi, ja aluksella on toisinaan vaikeuksia puskea läpi aalloista. Omaatuntoani kurittaa kyvyttömyyteni suojella matkustajia, mutta jos olisimme paljastaneet itsemme taistelussa, roikkuisimme eittämättä valekapteenin kätyrien hirttoköydessä. Vahingoista huolimatta Ganska Romantisk ontuu eteenpäin kuin mahtava tahtorak, kohti kovaa maata ja turvaa. Hän on sitkeä ja sisukas, kuten kotimaamme. Öisin mieleni palaa Skakdinavian tunturien lomaan. Kenties näen ne vielä kerran.
Yritimme eilen ottaa Åken kanssa yhteyttä paikallisiin merirosvokaupunkeihin radiolla, mutta sää tekee sen mahdottomaksi. Me, jotka olemme vielä järjissämme, olemme pitäneet päät matalina, ja olemme linnoittautuneet miesten saunatiloihin ja niihin johtaviin huoltokäytäviin. Meitä on jäljellä kahdeksan. Gerhal kuoli eilen, kun petturit saivat hänet kiinni taistelun jälkeen. Se on kenties armeliaampi kohtalo. Toiset ovat seonneet täysin, ja palvelevat kaapparia kuin uskoen tämän tarkoitusperiin.
Nimeni on Kapteeni Nordenskad. Maailmani on kelluva huvituksien ja kuoleman lautta. Kerran olin Kuninkaallisen Laivaston meriupseeri. Uskoin järjestyksen ja järjen voittoon. Mutta kun kaaos tuli, kaikki meistä särkyivät omilla tavoillaan. En enää tiedä, kuka on hullumpi: minä, vai kaikki muut. Minua vainoavat sekä elävät että kuolleet. Vemmelsääri ja tämän mielipuoliset kätyrit etsivät minua taukoamatta, ja ne joita en kyennyt suojelemaan, piinaavat untani.
Le-matoran asteli pitkin oransseista kivistä ladottua kujaa. Hän kantoi yhdella olalla reppua ja hyräili nykivää sävelmää. Hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä kujan kummallakin reunalla. Rakennuksien päällä oli terasseja, joihin avautui ovia ylemmistä kerroksista. Kulkija heilautti kättään toiselle matoralaiselle, joka kasteli terassiviljelmiä lommoisella peltikannulla.
Kulkija kääntyi risteyksestä ja saapui pienelle aukiolle, jonka laidalla oli avaramman näköinen rakennus, jonka edessä oli pitkä ja leveä tiilillä ladottu katos. Sisältä kuului puheensorinaa ja aterimien kilinää. Edessäkin oli pöytiä; yksi oli aurinkoisella kivetyksellä katoksen edustalla. Pöydän ääressä istui neljä matoralaista. Nämä olivat rentoutuneista asennoistaan päätellen jo syöneet, mutta kullakin oli vielä teekuppi edessä. Pöydällä oli rinkeleitä, yksi istujista poltti piippua.
”Ah, Jegev”, sanoi piippua polttava ta-matoran. ”Teetkö pienen esiintymisen?”
”Toki”, vastasi Jegev, kumarsi lyhyesti joukolle ja istui pitkälle penkille. Teenjuojat tervehtivät samalla eleellä. Ta-matoran työnsi tulokkaalle eteen paperin ja kynän. ”Saat olla kauppias.”
”Eksoottinen rooli”, sanoi Jegev ja luki lomakkeen nopeasti. Hän teki muutamia merkintöjä ja ojensi sen takaisin. Ta-matoran raapi leukaansa, lisäsi vielä muutaman merkin ja ojensi takaisin.
”No niin. Kahu-Nui, Jöb ja Groszexk astuvat sisään. Kauppa on täynnä puisia hyllyjä, joissa on monenlaista tavaraa. Tila on aika korkea, ja ylimmille hyllyille pääsee tukevan näköisillä tikkailla. Pöydällä on öljylamppu ja pienistä ikkunoista tulee myös vähän valoa sisään.”
”Onko siellä aseita?” kysyi onu-matoran. ”Ja paljonko meillä onkaan rattaita?”
”Mulla on kaksisataakakskyt ratasta”, sanoi rinkeliä mussuttava ko-matoran.
”Heitä tarkastelu”, sanoi ta-matoran.
Ko-matoran otti pöydältä koristeellisen, geometrisen kiven ja heitti sen pöydälle. ”Kaks. Matalauta.”
”Et näe oikein mitään. Kaupassa on pimeää, ja tulit juuri sisään aurinkoiselta kadulta.”
”Hö. Muthei, minullahan on hyvä hajuaisti. Saanko heittää uuden tarkastelun, edulla?”
”Okei, heitä vaan”, sanoi ta-matoran ja pyöräytti silmiään.
”Olen zyglak”, sanoi onu-matoran ylpeänä, vastoin empiiristä todistusaineistoa.
”Oletko Groszexk?” kysyi Jegev.
”Eikun Povori on Groszexk. Se on Hordika-lohikäärme.”
Hiljaa ollut po-matoran näytti paperille piirtämäänsä kuvaa. ”Olen Hordika-lohikäärme-ristiretkeläinen”, tämä sanoi toteavaan äänensävyyn.
”Minä olen Jöb”, nyökkäsi onu-matoran. ”Sekin on ihan hyvä zyglak-nimi.”
Noppa lensi taas, ja uudestaan. ”Kaheksantoista!”
”Haistat pölyä, ja rautaa, joka voi olla aseista, tai sitten jostain muusta, emt. Ja haistat happoa, joka on varmaan jonkinlainen happokeihäs, mutta sitäkin on vaikea sanoa, kun et näe mitään. Jegev?”
”Mitäs tämä on, kaksi liskohirviötä kunniakkaassani kaupassani? Oletteko tulleet ryöstämään myynnissäni olevat tuotteeni, jotka kuuluvat minun omaisuuteeni? Te katalat!” lausui Jegev paatokselliseen sävyyn.
”Meillä on rahaa”, sanoi niin kutsuttu Jöb.
”Ooh! Minä en muuta rakastakaan kuin rahaa!” vastasi Jegev ja hieroi käsiään yhteen. ”Mikä Gortt on? Kahu-Nui?”
”Mä olen ilman toa, mutta osaan muuttua linnuksi! Betem sanoi, että on parempi, jos ei olla kaikki jotain liskohirvilöitä”, vastasi ko-matoran.
”Voitte te olla, mutta näin tulee kenties kiinnostavampia interaktioita”, vastasi Betemiksi esitelty ta-matoran. ”Hmm, Jöb ja Groszexk, heittäkääpä ketteryys.”
Nopat kilisivät. Jöb heitti viisi ja Groszexk neljätoista.
”Kahu-Nui tarkoittaa niin kuin isoa kotkaa”, totesi Gortt Jegeville. ”Mikä sä muuten olet? Pitääkö heittää tarkkailua?”
”No ei, siinä se on edessä, näet sen normaalisti”, sanoi Betem.
”Paitsi Jöb ei nää mitään”, sanoi Gortt.
”Olen steltin aristokraatti, ja minulla on sellainen rusetti kaulassa, ja monokkeli”, sanoi Jegev.
”Ja kun Jöb heitti vaan vitosen, niin sen häntä osuu vahingossa semmoiseen telineeseen missä on kauppatavaraa ja ne kaatuvat kaikki lattialle”, sanoi Betem, joka ikään kuin johti tilannetta.
”Tänään tulee kyllä harvinaisen surkeita lukemia”, puisteli Jöb päätään.
”Sinä roisto! Pilaat kauppani ja tuhoat vielä kalliita tuotteitani! Varo, sillä minä aion kutsua paikalle kaupunginvartioston, joka vie sinut vankilaan, josta et pääse pois, sillä olet tehnyt rikoksen ja rikkonut lakia ja turmellut omaisuuttani!” kivahti Jegev.
”Kukas tuolta tulee?” kysyi Gortt, eli Kahu-Nui.
”Mistä?” kysyivät muut yhteen ääneen.
”Kadunkulmalta, tässä todellisuudessa”, sanoi Gortt avuliaasti.
”Oho, Neppa! Matkaaja palaa kotiin!” huusi Jegev iloisesti.
Kapeaa katua saapui ga-matoran, jolla oli harteillaan vaalea kaapu. Tulija talutti nyörissä keskikokoista norsua, jonka selässä oli monenlaista pakkausta ja säkkiä. Neppa näytti hyväntuuliselta, joskin väsyneeltä. Gortt ja Povori liukuivat alas penkiltä ja katosivat rakennuksen sisään; he palasivat tuossa tuokiossa. Povori toi ämpärillisen raikasta vettä suoraan kaivosta ja toisen täynnä hedelmiä ja tarjosi niitä norsulle. Gortt kantoi viinikannua ja isoa lautasellista höyryävää, mausteisen tuoksuista muhennosta.
”Kiitos”, sanoi Neppa ja istui penkille. ”Mukava olla taas täällä.”
”Minäkin haen annoksen”, sanoi Jegev. ”Olin päivän louhoksella. Otti voimille, vaikka tuskin samalla tavalla kuin sinulla.”
”No, olen viimeiset kaksi viikkoa lähinnä istunut, välillä kävellyt ja toisinaan soutanut”, sanoi Neppa. ”Vaikka ottaahan tuo koville eri tavalla.”
Alussa ga-matoran keskittyi vain työntämään muhennosta suuhunsa. Norsu joi antaumuksella ja siirtyi sitten hedelmien pariin. Muut katsoivat uteliaina sen pakkauksia. Jegev palasi sisältä ruokalautasen kanssa.
”Padam-padam-päivä”, sanoi Jegev onnellisena. ”No, mitäs uutta avarasta maailmasta?”
”Yhä pohjimmiltaan rikki ja valheelle rakennettu”, vastasi Neppa pyyhkien suunpieliään. ”Hyvää tämä.”
Hän kiinnitti huomiota pöytäkumppaneihinsa, jotka eivät meinanneet saada silmiään irti norsun kantamuksista. Maailmanmatkaaja siemaisi vielä pitkästi teekupista. ”Mitähän Punainen Mies sanoo kärsivällisyydestä?”
”Jos vaan kerrot että löysitkö ne”, sanoi Povori anelevasti. ”Kahden uusimman setin korttitaulut…”
”Ja uusimman painoksen sääntökirjan”, jatkoi Betem.
”Pelko pois”, nauroi Neppa. ”Meillä on molemmat, ja pääsin veneessä istuessani jo puoleen väliin painolaatan kaivertamista korttitaulusta. Boostereita saa nykyään jo Howai Nuilta yhdestä pikkuisesta liikkeestä, mutta täysi tieto koko seteistä löytyi vasta Karapakiasta. Minulla oli runsaasti aikaa kaiverrella niitä veneessä istuessani. Ja sääntökirjakin löytyi.”
”Pliis?” kysyi Betem.
”Älä sitten tahmaa sitä kastikkeella, kun se on vielä ainoa kappale.” Neppa asteli norsun luo, taputti tätä kärsään ja noukki satulalaukusta ison kovakantisen kirjan. Sen kannessa toa-soturi hyppi laavaputouksen keskellä ja oli lyömässä ilkeää makutaa pitkällä miekalla. Kuiluja ja Kanohi-lohikäärmeitä, luki kiiltävin kirjaimin kannessa. Kuudes painos.
”Se on upea”, sanoi Betem ja hypisteli sivuja. ”Aloitan ensimmäisen kopion tekemisen jo tänään.”
”Jep. Ja tässä on korttitaulut Povorille. Kirjoitin jo muistiin vähän ajatuksia kuutiosta. Mustapunainen on vahvin. Voidaan hioa niitä yleisyyksiä. Ehdin kaivertamaan jo tavallisimman kortit, niin niitä voi alkaa painamaan. Niitä tarvitsee kuitenkin eniten. Vietkö laatatkin painotalolle?”
Povori nyökkäsi ja selasi kopionippua, jonka avulias peliluolan pitäjä oli tulostanut Neppalle kaukana Karapakiassa. Setit oli julkaistu jo puoli vuotta sitten, mutta näin etelässä kukaan ei ollut niitä vielä nähnyt.
Jegev katseli nippua Povorin olan yli. ”Miksi tuoli on kulkuneuvo?”
”Se ei ole oleellista. Oleellista on se, että se on ilmainen!” sanoi Povori ihastuneena.
”Kaikki ne on ilmaisia, senkun painat menemään”, vastasi Jegev.
”Eikun pelin sisällä. Hinta on pyöreä nolla.” Maksun konsepti oli useimmille kaupunkilaisille tutuin juuri erilaisten pelijärjestelmien jännittävänä sääntökomponenttina.
Neppa kaivoi laukusta vielä pienen kangaspussin ja nakkasi sen pöydälle. Nauha oli löystynyt ja pussin suusta putosi oransseille katukiville kaksi syvän sinisenä kiiltävää safiiria. Sisällä oli useita enemmän.
”Onko joku teistä menossa temppelille? Nuo voisi viedä takaisin”, sanoi Neppa taputtaen norsun kärsää.
”Ei kai. Mutta joku sisällä varmaan on, joten vien ne tiskille”, sanoi Jegev, korjasi lautaset ja heitti pussukan niiden päälle. Sinisiä kiviä löytyi louhokselta, jossa kaupunkilaiset hakkasivat kiveä rakennuksia varten. Niitä kertyi vuosikymmenessä yksi tai kaksi, ja ne oli tapana viedä temppelin edustalla oleviin maljoihin, sillä ne olivat kauniita katsella. Ulkomaalaiset olivat niistä oudon kiinnostuneita, joten maailmanmatkaajat ottivat niitä mukaansa. Niiden jakaminen vastapalveluksena sytytti ulkomaalaisten silmiin oudon kiihkon, ja myös näiden luonne tuntui muuttuvan – joskus avuliaaksi ja kiitolliseksi, joskus levottomaksi ja pälyileväksi. Sentään ne auttoivat maailmanmatkaajia saamaan tarvitsemansa; muuten ulkomaalaisten kanssa toimiminen oli yleensä hyvin hankalaa. Kellekään ei ollut ikinä selvinnyt, mikä oli kivien vaikutuksen taustalla: ne eivät olleet oikein hyödyllisiä mihinkään.
Neppa istui penkille varjoon, oikaisi jalkansa ja asetti kätensä päänsä taakse. Hän antoi ruoan asettua vatsaansa ja katseli sinisellä taivaalla liitäviä merilintuja. Ulkomailla oli kiinnostavaa käydä, ihmetellä uusia jokisuistoja, ennennäkemättömiä purjealuksia, vieraita taloja ja puukujia, makuja mausteista, joita täällä ei kasvanut. Mutta silti mikään muu paikka ei ollut sellainen kuin koti. Muissa paikoissa oli aina taustalla paine, epämukava painon tunne hartioilla ja kallonpohjassa. Eikä se johtunut vain vieraudesta tai tottumattomuudesta. Neppa näki sen kaikkien ulkomaalaisten silmissä, kuuli puheiden taustalla ja luki rivien välistä. Jotkut tunnistivat sen. Jotkut harvat jopa tunnustivat sen, mutta hyvin harva uskalsi yrittää tehdä asialle mitään. Moni upotti sen vitseihin ja meteliin, osa pulloon. Aamulla lähes kaikki palasivat ruotuun.
Neppa oli hetken vain hiljaa.Väkeä purkautui ulos keskuskeittiöstä. Osa jäi rapsuttamaan norsua. Toiset lähtivät kohti yläkaupunkeja, toiset suuntasivat illaksi louhokselle tai kehräämöön. Kaukana yläpuolella aurinkojen valo kiilsi kupoleissa ja kalliotornien koskemattomissa, ajan ja tuulen kaivertamissa kyljissä.
”Loput laukut on lähinnä niitä, mutta olen kuunnellut ehkä neljäsosan”, hän vastasi viimein.
”Yllätyksiä luvassa siis”, vastasi Jegev solidaarisesti.
”Aivan takuulla.”
”Saanko katsoa?”
Neppa hymyili silmät kiinni. Kaikki olivat aina samanlaisia. Jotkut vaan esittivät kärsivällistä pidempään. Mutta miksi turhaan? Pitihän elämässä olla yllätyksiä.
”Veli hyvä, ne ovat yhtä paljon sinun kuin minunkin, ja yhtä vähän.”
”Tattista”, sanoi Jegev, liukui alas penkiltään ja siirtyi availemaan kantolaukkuja. Norsu oli laskeutunut vatsalleen sulattelemaan ruokaansa. Se katsoi Jegeviä suurella silmällään ja tunnusteli tämän naamiota kärsänsä kärjellä.
Le-matoran kaivoi esiin neliönmuotoisia pahviläpysköjä ja pienempiä muovirasioita. Hän yritti saada selvää tarkoituksellisen epäselviksi väännetyistä ympyrän- ja kuusikulmionmuotoisista kirjaimista ja huolimattomasti lyijykynällä kirjoitetuista etiketeistä. Sinkkuja oli melkein neljäkymmentä ja kasettejakin toista tusinaa. Muutama nimi oli tuttu, suurin osa aivan uusia.
”Jos haluat ottaa tirsat, niin voin mennä etukäteen pistämään nauhoja valmiiksi”, huikkasi Jegev Nepalle.
”Olen ok, mennään vaan”, sanoi Neppa. ”Viedään iso kaveri ensin laguunille. Kaipaa varmaan perhettään.”
Jegev työnsi äänitteet takaisin norsun laukkuun. Nepan noustessa ja venytellessä eläin ymmärsi yskän, kohottautui jaloilleen ja päästi matalan törähdyksen, joka tärisytti kattotiiliä. He lähtivät aukiolta jyrkästi alaspäin viettävää kujaa, toinen iltapäivän auringoista paistoi vastaan lännestä. Välillä he kulkivat portaita, joita norsu laskeutui rauhallisen varovaisesti siirtämällä yhtä jalkaa kerrallaan alemmalle askelmalle. Vastaantulijat pysähtyivät tervehtimään ja taputtamaan norsua, joku tarjosi parvekkeelta porkkanoita. Muutaman kaltevan korttelin jälkeen kaupunkirakenne hajaantui. Kolmikko ohitti iltavalossa kylpeviä viinitarhoja ja pysähtyi juomaan sadevesitynnyristä. Rinteessä oli kaalipelto, jota reunustavissa auringonkukissa mehiläiset pörräsivät. Tie muuttui laattakivetetyksi poluksi, jonka ympärillä solisi puro.
Lännenpuoleinen laguuni oli pienempi kuin satama, johon Neppa oli tänään saapunut. Po-matoran nosteli talikolla heinäpaaleja vankkureista, Jegev meni avuksi. Aallonmurtajan takana näkyi kaksi palaavaa kalastusvenettä. Laguunissa vilvoittelevat norsut törähtivät tervetuliaissanoja kaupungista laskeutuneelle juhdalle, ja pari nuorta eläintä juoksi törmäillen rantaruovikosta vastaan. Neppa irrotti norsun hihnan ja kantolaukut ja kantoi ne lämpimänkeltaisella lampulla valaistuun tallirakennukseen; näin etelässä ilta hämärtyi nopeasti. Hän palasi pihalle kantaen kahta matoran-kokoista selkäreppua, jotka oli tehty paksusta oranssiksi värjätystä pellavasta. Ne olivat täynnä ja painavan näköisiä.
Neppa ja Jegev heilauttivat kättään norsuille ja po-matoranille ja lähtivät etelänpuoleista polkua kohti yläkaupunkia. Reitti mutkitteli ensin vesirajassa. Ylhäällä rinteeseen rakennettujen talojen valopisteet heijastuivat tummasta vedestä. Matkan varrella he ottivat kalastuslaiturin partaalla olevasta telineestä kuivatut kampelat iltaa varten evääksi. Polku kääntyi vasemmalle rinteeseen, ja kilometrin käveltyään kaksikko nousi kallioon hakattuja portaita esikaupunkiaukiolle, jonka yöperhosia houkuttelevien lyhtyjen valossa potkittiin palloa.
He istuivat hiljaa aukion reunalla lepuuttaen jalkojaan, kunnes kirskuna ja kolina ilmaisivat köysiradan vaunun saapuneen yläkaupungista. Se oli ruosteinen ja natiseva, mutta toimi suhteellisen moitteettomasti. Oikeastaan Jegev muisteli pelkästään ilolla sitä yhtä kertaa, kun vaijeria kelaava höyrykone oli tyystin hajonnut ja jättänyt hänet ja pari muuta kaupunkilaista killumaan korkealle kaupungin yläpuolelle. Aurinko oli laskenut, kuu oli noussut saaren ylle ja taas laskenut. Noustessaan kyytiin he olivat olleet vain hyvänpäiväntuttuja, palatessaan heitä oli yhdistänyt side, jota ei helposti rikottaisi. Onneksi heillä oli ollut evästä ja pullo mukana. Ja pelikortit.
Tällä kertaa ongelmia ei tullut. Vaunusta kipusi ylös harvahampainen vanhus ja pari katukoiraa. Neppa ja Jegev istuivat kuluneille puupenkeille. Muita matkustajia ei tullut, mutta yksi pallonpotkijoista antoi heille laatikollisen sitruunoita vietäväksi yläkaupunkiin. Neppa sulki oven ja kilautti kelloa. Vaunu nytkähti liikkeelle ja kohosi radallaan kohti lounaassa kohoavaa harjannetta, jonne yläkaupunki oli rakennettu. Vuosia – ehkä vuosisatoja – sinne oli päässyt vain rinnettä mutkittelevia portaita. Kauan sitten oli rakennettu tavaran kuljettamista varten iso vinssisysteemi, minkä jälkeen myös yläkaupunkiin oli voitu rakentaa hiekkakivestä. Vuosien saatossa pystysuuntainen hissi oli saanut tuekseen köysiradan, joka yhdisti yläkaupungin suoraan keskustaan.
Vaappuvan matkan päätteeksi vaunu kolahti laituriinsa. Ylhäällä oli viileämpää, mutta yö oli tyyni. Alapuolelle levittäytyi pienten lämpimien pisteiden valomeri. Kaupungin äänet hukkuivat höyrykoneen puksutukseen. Konehuoneen ovella piipullisella oleva onu-matoran vilkutti heille laiskasti. Jegev jätti sitruunat katoksen alle. Vaijerin hihnapyörä nytkähti taas liikkeelle ja vaunu liukui tyhjänä takaisin alas.
Harjanne jatkoi kaartaen etelään, ja kävi muutaman sadan metrin päässä liian jyrkäksi rakentamiselle. Noilla kallioilla pesivät vain kiislat ja merikahut, eikä yksikään matoran ollut tiettävästi koskaan kiivennyt sinne. Ennen pitkää kallioharjanne leventyi, ja siihen oli hakattu ammoisina aikoina leveät portaat. Temppeliä kaupunkilaiset olivat rakentaneet silloin, kun oli kiinnostanut, mutta vuosikausien työn tulos oli siitä huolimatta komeaa katseltavaa – myös nousevan kuun valossa. Kaupunkilaiset tiesivät sydämessään, että Pyhään kurkottava työ oli aidoimmillaan silloin, kun kukaan ei siihen pakottanut.
Temppeli ei ollut valmis, eikä se tulisi koskaan valmiiksi. Matoralaisia saapui kapseleissaan saarelle silloin tällöin, ja joskus harvoin joku ulkomaalainen halusi muuttaa kaupunkiin. Olisi ollut väärin jättää heidät, tulevat sukupolvet, suuren työn ulkopuolelle. Työtä aina riitti: talvimyrskyjen jälkeen jadekivinen kupoli vaatisi kunnostusta; eteishalli näyttäisi kenties mukavammalta kaiverretuin pylväänjalustoin, ja suihkulähteen kastelukanavan muoto olisi jonkun toisen mielestä elegantimpi puolikaarevana. Muun työn ohessa osallistuminen Temppelin rakentamiseen toi elämään miellekkyyttä, ja samalla se muistutti kaupunkilaisia siitä, mitä ei pitänyt unohtaa: sitä, keitä he olivat ja mitä he eivät olleet. Ja ennen muuta se muistutti Vitsistä.
Kaupunkilaiset eivät voineet ylpeillä omaisuudellaan, valloituksillaan tai teknologiallaan. Mutta he saivat suurta, sydäntälämmittävää riemua siitä, että vaikka Suur-Athin kirkko pohjoisessa oli paljon korkeampi, mahtavampi ja hallitsevampi kuin heidän jadekupolinen temppelinsä, oli heillä jotain, mitä pääpaikka vain väitti säilyttävänsä holviensa kaikkein pyhimmässä. Kirkko oli ottanut Mielen Isän kasvojen sirun menettämisen niin raskaasti vain siksi, että se oli paljastanut heidän oman tekopyhyytensä. Pyhä Äiti oli tosiaankin sokea joillekin asioille.
Vain kaupungin vanhimmat asukkaat muistivat Vitsin toteuttamisen, ja tarinaa siitä kerrottiin nurkkapöydissä ja liesien äärellä uudestaan ja uudestaan, ajasta aikaan. He olivat riskeeranneet henkensä ja uskonsodan syttymisen, mutta syystä tai toisesta kirkko oli päättänyt lakaista asian mahdollisimman hiljaa maton alle. Kirkkoisien mielestä tapaus oli enimmäkseen kiusallinen; kaupunkilaisten mielissä se oli kunniakas ja hyvin, hyvin huvittava.
Siellä se pyöri tälläkin hetkellä, metrin verran ilmassa suuren kupolin polttopisteessä. Neppa ei tiennyt, kuvitteliko hän vai erottuiko Temppelin pienissä ikkunoissa heikko sininen hohto, ajatusta häilyvämpi. Temppelin ovet olivat auki, ja sirua kiersi maailman monimuotoisin ja -ilmeisin patsasgalleria. Hahmoja oli veistetty hiekkakivestä ja jadesta, niihin oli upotettu sinisiä jalokiviä ja vaaleita kvartsikiteitä. Osa oli puhallettu lasista tai vuoltu puusta, jokunen oli jopa kudottu kalaverkoista ja kaikesta roinasta, mitä saarelle oli ajatunutkaan. Osa näytti humoristista käsimerkkiä. Lähes kaikki virnuilivat – osa ovelasti, osa hyväntahtoisesti kuin suuren ja herkullisen aterian päätteeksi. Veistoksista erottui kaksi toistuvaa hahmoa, joskin osa näytti näiden kahden välimuodolta tai yhdistelmältä. Oli Varas, itse Athin varjonkantaja ja kuolevaisten suojelija, suurivatsainen ja hehkuvasilmäinen, joka hengittäisi sisäänsä kuolleiden sielut ja kantaisi nämä Tyhjyyden porteille, pois Punatähden ikuisesta piirileikistä. Ja oli Poika, Hatar Atheon, kirkon unilukkari ja johdattaja. Ath ei ollut antanut maailman lapsille vapautta vain, jotta nämä astuisivat vapaaehtoisesti kirkon kahleisiin. Punainen mies olisi nouseva järjestystä vastaan. Kun aika oli oikea, tapaisivat Hatar ja Atheon tyhjyyden portilla ja polttaisivat pois mielen ja sielun kahleet, aineellisen ja aineettoman maailman loputtoman raskaan taakan.
Se olisi toinen Vitsi. Kukaan ei olisi nauramassa, mutta toisaalta, se oli koko homman juju.
Neppa ei ajatellut sitä kulkiessaan loppumatkan äänihuoneelle. Hatar Atheonia eivät kiinnostaneet palvontamenot tai rukoukset. Tärkeää oli muistaa – ja muistaa, että tekopyhyys vaani jokaisen oven takana. Kiintyminen maailmaan oli vankeutta. Kiintyminen elämään oli omistamista.
Sisällä paloi lyhty, ja vaimea hurina kantautui etuhuoneen aukinaisesta ikkunasta kujalle. Jegev astui sisään ensin ja jätti reppunsa seinää vasten. Vanha ko-matoran puuhaili metallisen rukkia muistuttavan vehkeen parissa, joka pyöri polkimen tasaiseen tahtiin.
”Iltaa teille”, sanoi matoran. ”Unettomina yövuoroon tulossa? Nuorena sitä jaksaa.”
”Meillä on uutta levitettävää”, vastasi Jegev. ”Neppa palasi avarasta maailmasta.”
”Terve, Komprad”, sanoi Neppa ja istahti puulaatikon päälle. ”Meillä onkin täytettä nauhoille. Miten kone pelittää?”
”Hyvin, kiitos kysymästä… raaka-aineen laatu huomioon ottaen! Vartha kertoi, että pohjolassa Xian saaren lähellä on sellainen iso jätepyörre, mikä on täynnä muovia, valtava lautta sitä kelluu siellä. Niillä on kaikki se materiaali, ja heittävät sen mereen. Ja täällä me keräämme vanhat kalaverkot ja hylkytavarat ja kaikki, eikä sekään aina riitä. Magnetointi kyllä toimii. Mutta voi olla, että vuoden-parin käytössä nuo nauhat katkeavat useammin kuin kerran.”
”No, öljynjalostamo tuskin parantaisi kaupunkiamme oikeasti, ja Nepallakin oli muuta etsittävää kuin polymeerit”, sanoi Jegev.
”Toki, toki”, sanoi Komprad. ”No, minä lopetan tältä illalta, Muuva odottaa minua jo. Jääkää te nuoret tänne harrastamaan, kun yö on kaunis ja ilma raikasta. Nauha on puolen tunnin päästä käyttövalmis, se kuivuu vielä. Käyttäkää siihen asti vanhoja keloja kaapista.” Matoran otti mustan kaavun naulasta ja kietoi sen ylleen.
”Hyvää yötä”, tämä huikkasi vielä ikkunasta kujalta. Neppa ja Jegev toivottivat hyvät yöt.
Jegev avasi sähkökaapin ja naksautti pääkytkimestä virrat päälle. Takahuoneeseen syttyi lukuisia vihreitä, oransseja ja punaisia valopisteitä. Ne eivät riittäneet tilan valaisuun, joten Neppa kantoi laukkunsa lisäksi etuhuoneen lyhdyn sisään. Takahuoneessa ei ollut ikkunoita, ja sen seinät oli vuorattu olkipaaleilla. Ga-matoran kytki joitakin johtoja uusiin liitoksiin ja tarkasti, ettei soittimen neulassa ollut pölyä.
Jegev tuli perässä oman reppunsa kanssa ja sulki oven hiljaa. Neppa otti kaapista nauhakelan ja asetti sen nauhuriin. Jegev nosteli repuista sinkut ja kasetit pöydälle.
”Tämä yö ei edes riitä näiden kaikkien läpikäymiseen”, sanoi le-matoran.
”Voimme jatkaa huomenna”, vastasi Neppa. ”Ei kai sinua joka päivä louhoksella tarvita?”
”Kyllä ne pärjäävät ilmankin pari päivää. Ja louhinta sujuu kahta paremmin, kun on jotain uutta musaa. Mistä aloitetaan? Pistetäänkö nimen mukaan aakkosittain?”
Neppa katsoi häntä vinosti. ”Miksi ihmeessä?”
Jegev hymähti. ”Niin, no, hyvä pointti.”
”Myöhemmissä kopioissa voidaan miettiä optimaalinen kuuntelujärjestys, mutta ensimmäinen kasetti olkoon mielivaltainen: mihin käsi osuu ensin. Paitsi, että tiedän hyvän aloitusbiisin. Tämän keikalla kävin, sain levyn heiltä sen jälkeen.” Neppa pläräsi sinkuista esiin värikkään pahvikotelon, jonka kannen ihmeellisiin muotoihin väännetyistä matoran-aakkosista ei saanut juuri selvää. ”Todella pimeää fe-musiikkia, örinää, pörinää ja särisevät urut. Ihan meidän tyylistä kamaa.”
Neppa painoi soittimeen 45 kierrokseen minuutissa ja pisti kiekon pyörimään. Jegev painoi kasettisoittimen päälle ja äänityksen alkaneeksi. Sahaus ja pauhu täytti huoneen ja löi henkisesti molemmista ilman pihalle. Neppa käänsi levyn, B-puoli oli umpimielisempi. Seuraavaksi sinkuksi valikoitui sattumalta kuulasta durunilaista aavikkojatsia. Oli hordikabiittiä ja skakdinavialaista veitsivalaantappoheviä, selvästi vortixxien tulkitsemaa peikkobluesia ja metrulaista trancea muutamaan kertaan kädestä käteen kopioituna bootlegginä. Eläväksi rumpukoneeksi tituleerattu nakutus toi uudelle kasetille hypnoottisemman rauhallisen välivaiheen. Sitä tasoittivat odinalainen arpikudospörinä, väitetysti aito karzahnilainen sludgeräp ja varsinkin tajuntaa väkivalloin laajentava ushma-dubstep, joka tuntui äänimuotoon tallennetulta päänsäryltä.
Kasetti oli täynnä. Jegev leikkasi nauhan ja liimasi sen pään kasetin kelaan. Kuu nousi taivaankannella, he jatkoivat toisen puolen äänittämistä: kalmahilaista perkussiohaahuilua, haitari- ja maniskapainotteista Välisaariston merirosvomusiikkia, jyhkeitä titaaniriffejä ilman ymmärrettäviä sanoituksia. Zakazlainen gangstaräp kertoi sisällissodan jälkeisen sukupolven iloista ja suruista. Schiludomilainen doom vei kaksikon kauas ajassa ja paikassa. Selakhialainen kristallisyntikka taikoi esiin äänikudoksia maailmasta, joka oli ikivanha ja arvoituksellinen.
Kun magneettinauhan toinenkin puoli oli täynnä, ei kumpikaan jaksanut enää kuunnella: äänimatka maailman ääriin oli ollut palkitseva mutta hyvin, hyvin kuluttava.
He siirtyivät takaisin etuhuoneeseen. Lyhdystä oli öljy lopussa, joten Neppa kaivoi kaapista kolme kynttilää ja sytytti ne vatiin pöydälle. He alkoivat järsimään kuivattuja kaloja mietteliäinä. Kaapista löytyi appelsiiniviiniä.
”Maailma, luulisin… ei ole ihan niin ikävä, kun yleensä näyttää”, mielsi Jegev.
”Niin. Minustakin moni ulkolainen on ihan kunnon kaveri. Ja varsinkin näistä, ketkä näillä soittivat, keitä tapasin, on sydämessään lähellä meitä. Koittavat kapinoida ja pistää vähän vastaan. Mutta siltikään he eivät voi irrottautua siitä, että onko tekemisellä joku seuraus – kuuntelevatko muut sitä musiikkia, hankkivatko ne näitä levyjä. Ja että voivatko he tehdä tuota kamaa vain viikonloppuna? Siksi he kutsuvat kahta päivää viiden päivän välein. Ja joissain paikoissa yhtä päivää neljän tai kuuden välein.”
”Hm. Kuulostaa uskonnolliselta. Jutulta, jonka vain joku jumala tai pappi keksisi.”
”Niin, mutta heille se on ilmiselvä ja kyseenalaistettava juttu! Heidän pitää saada ikään kuin lupa tehdä tuollaista. Ja tehdä työtä kahta kovemmin, jotta saisivat hankittua soittimia. Sillä monet niistäkin, joiden kanssa puhuin musiikista, pitivät kiinni HEIDÄN kitaroistaan ja HEIDÄN vahvistimista ja pedaalilaudoista. Ja sitten menivät lavalle ja huusivat tuhoa yhteiskunnalle.” Neppa huokaisi.
”Ja he saivat siitä rahaa tuon soittokaman ’ostoon’, eikö?”
”No, eivät ihmeisesti juurikaan paljon! Lähinnä kai kaljaa. Yksi sanoi tekevänsä opettajahommia kanisterisyntyneille, jotta voisi ’vapaa-ajallaan’ soittaa ja tehdä musiikkia.”
”Voiko se olla hyvää opetusta elämään, jos sitä tekee vain pakosta? Sitä minä ainakin mietin”, vastasi Jegev. ”Hetkinen. Sanoit vapaa-aika. Muu aikako on sitten, mitä, vankiaikaa? Heillähän on niitä, mitä ne nyt oli, mihin varkaita ja roistoja laitetaan. Varastoja?”
”Vankiloita. Minullakin meni aika kauan tajuta, mitä se vapaa-ajan käsite tarkoittaa. Se on työn ulkopuolista aikaa.”
”Eli työ on kuin vankila?”
”He astelevat töihin joka päivä, oikeastaan vapaaehtoisesti, niin kuin yleensä mekin”, sanoi Neppa.
”Vapaaehtoisesti ja ei kuitenkaan vapaaehtoisesti, luulen.”
”Olet oikeassa. Jos he eivät mene työasemalleen aamulla, heitä ei päästetä sinne seuraavanakaan. Ja sitä ne, kenen kanssa puhuin, pelkäävät kaikista eniten.”
”Miten ketään voi kieltää tekemästä töitä?”
”Ne yksinkertaisesti lakkaavat antamasta rahaa”, huokaisi Neppa. ”Ja ilman rahaa he eivät ole minkään arvoisia. Ilman rahaa ei ole kotia, ei ruokaa… Ilman rahaa he eivät ole mitään, ja silti he kärsivät.”
”Eikä kukaan auta heitä?”
”Heillä on ehtoja”, Neppa muisteli. ”Peloistaan kertonut soittaja sanoi, että hänen pitäisi luopua kitarakamoistaan, jotta saisi ensi hätään rahaa ruokaan ja asumukseen. Eikä hän sitten voisi edes soittaa, vaikka hänellä olisi siihen paljon aikaa.”
”Kuulostaa jotenkin ekstrarangaistukselta”, sanoi Neppa.
”Ulkomailla ne tykkäävät rangaistuksista. Tai eivät ne niistä tykkään, mutta rankaisevat silti.”
”Minä en ymmärrä sitä. Niiden vankiloiden, vartiostojen ja poliisivoimien ylläpito kuulosta kauhean työläältä, eikä ne edes tee mitään. Ja yleensä auttaminen on aika helppoa.”
Neppa nyökkäsi. ”Niillä on noita kahdessa mittakaavassa: omia varten ja muiden saarien tai kaupunkien asukkaita vastaan. Ne sanovat, että jos niillä ei olisi armeijaa ja aseita, ulkomaalaiset veisivät niiltä kaiken. Mutta ne eivät ikinä sano, että jos ne kuulisivat, ettei niiden naapurilla ole armeijaa, niin ne hyökkäisivät sinne heti. Tai että se olisi niin kuin luonnollinen juttu tehdä. Mutta en tiedä. Onhan noilla sotia. Vanhojenkin aikojen jälkeen.”
”Siellä missä on paljon tyyppejä joilla on aseet on ennen pitkää taistelu. Ja niitähän on. Mieti niitä, toiakin. Saavat tähden taivaalle, ja silti ne aina ovat vaan aseissa kiinni, iskemässä keihäällä toisia kurkkuun. Mieti, miten hyödyllinen yksi toa olisi louhoksella tai ojankaivuussa, mutta ei – taistelu ja seikkailu ovat niiden osana.”
”Meidän tähtemme eivät sentään ole toa-sotilaiden tähtiä, vaan oikeita tähtiä”, sanoi Neppa.
”Onneksi niin”, myönsi Jegev. ”Mitähän ne edes valloituksillaan haluavat? Kuka lähtisi kodistaan saadakseen jonkun toisen asuinpaikan?”
”Kai sekin liittyy yleensä rahaan, tai johonkin rahaan vaihdettavaan asiaan. Luonnonvaroja, kultaa, aseita. Ottavat ne ja palaavat takaisin. Tai sitä ne kai pelkää. Ja joissain soditaan hyvistä satamapaikoista, tai muuten sijainneista, joista on hyötyä seuraavan sodan kannalta. Nyt kun miettii, niin aika lohduttomalta se kieltämättä kuulostaa.”
”Onneksi meillä ei ole mitään kunnollista! B-laatuista magneettinauhaa ja samanlaista hiekkakiveä kuin muuallakin. Auringonlaskuja ei voi varastaa, ja padam padam -reseptistä luovumme vapaaehtoisesti. Naapuritkin ovat kalastajakyliä niin kauas kuin silmä huipulta kantaa. Mataistit ja kirkko ovat aina innokkaita levittämään sanaansa, ja pakostikin ajattelen, että maailma olisi iloisempi paikka, jos useampi ymmärtäisi, miten asiat kannattaa tehdä. Mutta ehkä on parempi, että emme pidä itsestämme paljoa meteliä. Ehkä joku kuitenkin päätyisi ajattelemaan, että yläkaupungista on kätevä ampua tykillä. Mitä vaan, mikä tulee tulilinjalle.”
Kaksikon puhellessa kuu laskeutui temppelin taakse ja auringot alkoivat kajastaa idässä. Atheonistien kaupungin elämä jatkui päivän, viikon, kuukauden muutaman. Mutta pitkän hiljaisuuden jälkeen jokin käänsi katseensa etelään. Sillä kuolevaisten kolmen kynttilän valopiirin ulkopuolella valvovat voimat, joiden kiinnostusta yksikään tohunga ei halunnut herättää. Uusi Nimdan sota oli alkava.
Ensin saarelle saapui varjon ja veren noita. Jonain muuna aikana kaupunki olisi toivottanut tervetulleeksi hänen filosofiansa ja sointunsa, mutta nyt noidan kintereillä oli maailmanpalo: ei Atheonin puhdistava kirkas liekki vaan tuhon ja kärsimyksen hornankone savuvanoineen.
Siinä hetkessä ajatteli noita vain uhan pysäyttämistä: sillä Arkkienkeli oli syönyt hänen ystävänsä, punaisen sotapäällikon ja sinivalkean ritarin, ja siru käsissään sen mestari uhkaisi syöstä koko maailman orjikseen. Noita uskoi, että Nimda olisi turvassa ainoastaan hänen kädessään – ja karussa vaihtokaupassa ei kaupungin kulkijain henki hänelle paljoakaan merkinnyt. Varjokäsi iski kerran, kahdesti; Punatähti sai kalastajan ja lakaisijan. Noita levitti uudet siipensä ja kiiti temppelille kuin lepakko tapulin pimeydestä.
Hän harppoi sisään ovista, läpi pylvässalin kupolin alle. Pitkät sormet kurottuivat ottamaan sirun, varkaana varkailta. Ja silloin Piipari saapui.
Jo ilman Nimdan mahtia oli hän tuhon voimassa väkevä. Maa valitti, ilma kiehui, puut syttyivät kuin kokkotulet. Kivi murtui, liha paloi ja portaat sortuivat kuiluihin. Toisten loppu oli nopea, toisten hidas. Mutta ennen kuin kolmas päivä koitti hävitetyn kansan ja revityn maan ylle, oli Punatähti saanut kuolleista jokaisen. Ikuiseen kehään, rikkomattomaan sykliin. Temppelin jadekupoli murtui ja murskasi alleen Varkaan ja Pojan kuvat.
Helvetinkoneensa kannelta Piipari katsoi tuhoa aarre sydämellään, ja totesi, että näin oli hyvä. Kaikki, jotka veivät Nimdan sen oikeutetulta omistajaltaan, olivat tuomittuja kärsimään ja kuolemaan.
Mutta Piipari erehtyi, niin kuin vallan ja verenhimon sokaisemat aina erehtyvät. Sillä tuhon koittaessa osa oli ollut louhoksella, maan perustukset kattonaan; toiset avomerellä kaukana valkamistaan. Raunioista he kaivoivat muutaman eloonjäneen, ja vaikka moni ei enää koskaan kävellyt ja tanssinut, paloi Atheonin kirkas liekki heidän sydämissään voimallisemmin kuin koskaan ennen.
Vaellus jatkui. Enää eivät nummet Vaeltajaa innostaneet. Ei meri kiehtonut eikä vuoret kutsuneet luokseen. Pimeys oli maisemat vienyt ja tuulen vaimentanut. Tyhjyys nielaissut sen, minkä nimeen oli Vaeltaja sarastuksessa vannonut.
Mutta luomuksen into sai jalat vielä jaksamaan. Vaikka jokainen askel teki valtavasti kipeää, näki Vaeltaja luomuksessaan palon, joka muistutti ajan alusta, jossa sama into oli poltellut hänenkin rinnassaan.
Ja vaikka hän oli väsynyt, ruumis kipeä ja mieli synkkä, tiesi hän, että vielä oli jaksettava hetki. Sillä tie oli päättymässä pian. Sitä ei vielä nähnyt, mutta Vaeltaja tunsi sen. Niin pitkään hän oli tiellä kulkenut, että hän sen tiesi. Loppu oli lähellä.
Luomuksensa käteen tarttuen hän vaelsi vielä. Kohti vääjäämätöntä. Kohti paikkaa, jossa hän saisi viimein levätä. Siellä hän seisoisi taas selkä suorassa ja toivottaisi varjot tervetulleeksi sielun kotiinsa.
Cody hädin tuskin tiesi, mitä hän kiikarinsa läpi tuijotti. Rakennus kadun toisessa päässä oli sinisen häilyvän suojakentän verhoama. Sen lisäksi siihen piiskautuva sade sumensi myös hänen edessään olevan ikkunan. Hänen kiikaritähtäimensä oli kyllä kristallinkirkas, mutta hänen ja oletettujen vihollistensa välissä oli niin paljon lasia, vettä tai kummallista suojaavaa taikaa, että hänen ainoa silmänsä joutui todella töihin erottaakseen liikkeen vihollisten kaappaamassa rakennuksessa.
Lattialla kiväärinsä kanssa makaava vahki ei ottanut katsettaan irti kiikarista, kun kumarassa kävelevä veden toa astui hänen seurakseen kattohuoneistoon.
”Loput alueesta on kohta evakuoitu. Nurukan johtaa väkeä parhaillaan suojiin”, Naho ilmoitti. ”Mutta en pääse lähemmäksi rantaa selvittääkseni, mistä tuota voimakenttää generoidaan.”
Cody murahti tyytymättömästi, mutta hän ymmärsi kyllä vaikeudet. Suojakenttägeneraattori sijaitsi luultavasti jossain tähtäämänsä rakennuksen takana. Ja Kohiki-salmen ranta kuhisi sellaisen määrän vihollisia, että sinne meneminen olisi ollut itsemurhaa.
”Onko meillä kuvaa siitä, mitä on tapahtunut?” Cody kysyi.
”Räjähdyspaikoista kolme oli vankiloita. Neljäs oli kontrollihuone Ta-Metrussa, joka hallinnoi meriportteja”, Naho huokaisi.
”Siinä on järkeä. Tuskin haluaisivat, että läimäisemme ovet kiinni heidän nenänsä edestä. Onko meillä lukumäärää kadonneista vangeista?” Cody kysyi.
”Ainakin useita kymmeniä, ja osa heistä vaarallisia. Kaksi iskupaikoista oli pitkäaikaissäilytykseen käytettyjä laitoksia. Kolmas oli Po-Metrun kuulustelu- ja valvontayksikön säilö.”
”Kebabkuningas?”
”Kadonneiden listalla”, Naho harmitteli.
”Luulisi, että ei pääsisi hirveän pitkälle niillä jaloilla”, Cody tuhahti. Hän oli kääntänyt kiikarinsa maan tasalle ja seurasi, kuinka suurikokoinen ja piikikäs draakki ärjyi käskyjä sekavalle joukkiolle, joka oli vastuussa lähialueiden haravoinnista.
”Kuinka monta panttivankia luulet, että niillä on?” Naho kysyi. Cody nosti tähtäimensä taas rannalla sijaitsevaan suojattuun rakennukseen.
”Ainakin kymmenen. Voi olla enemmänkin. Sade tekee tähystämisestä haastavaa, eikä tuo suojakenttäkään erityisesti auta. Onko niiltä tullut mitään vaatimuksia?”
”Ei”, Naho huokaisi. ”Ja huomioiden, millaisella voimalla ne täällä ovat, en usko, että tässä on kyse neuvotteluedun saamisesta.”
Tilannetta oli kestänyt jo pari tuntia. Räjähdykset Le-Metrun eteläkärjessä olivat kiinnittäneet koko Ko-Metrun konklaavin jakamattoman huomion, mikä oli tarkoittanut, että kun iskut syvemmälle kaupunkiin olivat tapahtuneet, ei ollut jäänyt ketään, joka niihin olisi voinut reagoida. Lhikanin kaarti oli mobilisoitu välittömästi, mutta kommunikaatioliikenteen perusteella näillä ei ollut pienintäkään saumaa pysäyttää ympäri kaupunkia riehuvien Pimeyden Metsästäjien joukkoja.
Tilanne oli sietämätön. Metru Nuin suojelijat olivat vähissä, keli oli niin karmea, ettei laivastoa voitu mobilisoida, ja sitten oli se, mitä vahkeille oli tapahtunut…
”Onko Xenistä kuulunut?” Cody kysyi. Naho nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei Cody tähtäimeensä liimattuna sitä nähnyt.
”Hän on edelleen varma, että kyse on jostain muusta. Hän on koordinoinut vahkien saamista pois kaduilta. Ko-Metrussa laskettiin, että menetimme ainakin puoli tuhatta yksikköä, kun ne vain kävelivät mereen.”
”Perusteliko hän veikkaustaan mitenkään?” Cody kysyi.
”Hän sanoi, ettei kuullut kellokoneistoja enää.”
Cody murahti huolestuneena. Se yksi kerta, kun Biancasta olisi ollut jotain hyötyä, se valkoinen äpärä oli mennyt sammumaan heidän naamalleen. Se oli alkanut jo tunteja ennen Metsästäjien hyökkäystä. Suurin osa kaupungin vahkeista oli joko jäänyt kävelemään suoraa linjaa välittämättä, mitä eteen tuli, tai sammunut kokonaan.
Naho oli silti varma, että se oli ollut vain Metsästäjien operaation ensimmäinen aalto, vaikka Xen oli ollut lujana siitä, että kyseessä oli jotain muuta. Mutta olipa asia miten vain, he olivat yksin. Metru Nuita puolusti kahden toan ja kahden vahkin lisäksi vain yksi kenraali, jonka operaatio ei ollut mennyt yhtään sen paremmin.
”Miten Killjoylla menee?” Naho kysyi. Cody käänsi tähtäimensä kohti rantaviivaa, jossa ilmaan pysähtynyt punainen haarniska näytti siltä kuin aika olisi pysähtynyt sen ympäriltä.
”Oma hyödytön itsensä”, Cody tuhahti. ”Ne ovat testanneet aseitaan häneen, mutta toistaiseksi mikään ei ole tepsinyt. On kyllä vain ajan kysymys, että ne saavat nuo Styx-kanuunat kasaan.”
Killjoyn pysähtyneestä tiedustelulennosta oli jo miltei tunti. Siinä ajassa merestä oli noussut erilaisissa kapseleissa ainakin kuusikymmentä odinalaista soturia lisää. Rannassa vilisi nyt jo ainakin satapäinen joukko koillissakaran vaarallisimpia, ja lisää saapui jatkuvasti.
Turhauttavasti, Killjoyn jäätyä Metsästäjien ansaan, radioyhteys tähän oli myös katkennut. Kenttä, joka tätä piteli paikallaan, esti myös kaiken tietoliikenteen.
”Pidä häntä silmällä”, Naho huokaisi, taputti Codya selkään ja lähti selkä edelleen kumarassa ja pää matalalla kohti portaikkoa.
Hän ei kuitenkaan astunut niihin, vaan loikkasi auki revittyyn hissikuiluun ja laskeutui rakennuksen pohjalle hissivaijeria pitkin. Hän ryntäsi ulos rakennuksen takana sijaitsevasta hätäuloskäynnistä pohjoiseen päin osoittavalle sisäpihalle. Metsästäjien rintama ei ollut vielä ulottunut Gadunkadun siihen päähän. Toistaiseksi näytti siltä, että nämä vielä kokosivat joukkojaan.
Sellaisella ilmalla Nahon olisi pitänyt tuntea olonsa kotoisaksi, mutta sade toi hänelle melko vähän lohtua. Hän ei tuntenut oloaan yhtään voimakkaammaksi, päin vastoin. Hän säpsähti, kun katuvalot syttyivät hänen ympärillään. Pimenevä ilta oli kääntymässä yöksi.
Vihollinen oli osannut huomioida heidän vahvuutensa oikein. Killjoyn jäätyä nalkkiin heidän ilmaherruutensa oli kadonnut. Panttivangeilla ne olivat pitäneet huolta siitä, ettei Naho voinut vain kutsua vuosituhannen hyökyaaltoa Le-Metrun rantaan. Cody oli saanut sisään tasan yhden laukauksen – ja hänen kunniakseen sai sillä kaadettua yhden odinalaisen tykistöinsinöörin – mutta hänen suuntaansa oli välittömästi kohdistettu sellainen määrä tulivoimaa, että nyt puolivälissä katua palava rakennuksenraato oli tuhoutunut käytännössä kokonaan.
Hän hieroi otsaansa. Miljoona eri ajatusta pyöri hänen mielessään. Tämä ei voinut tapahtua taas. Jos hän lähtisi uimaan kohti Meksi-Koroa, löytäisikö hän sieltä enää yhtään ystävää? Jos hän lähettäisi kutsun pohjoisen toille, marssisivatko nämä enää uuteen sotaan?
Jaksaisiko hän sitä enää? Hän ei ollut edes tehnyt vielä taistelukosketusta, ja silti hänestä tuntui, että hän oli kuolemanväsynyt.
Edelliset sata vuotta he olivat pelänneet tätä hetkeä. Että Varjotun koura kurottelisi taas heitä kohti ja sodan rummut soisivat. He olivat luulleet olevansa siihen valmiita, mutta toisin oli käynyt. Metru Nuin viimeiset viisi suojelijaa vastaan puoli Odinaa? Uskomatonta, miten pieleen kaikki oli mennyt. Naho ei olisi halunnut myöntää sitä itselleen, mutta häntä aidosti kadutti Lhikanin naaman runnominen. Tosin hän ei ollut varma, olisiko tulen toasta ollut paljoa hyötyä sellaisella sateella.
Mutta ainakin silloin heitä olisi ollut kuusi. Se olisi ainakin valanut häneen hieman enemmän toivoa. Tällä hetkellä heitä piti pelissä ainoastaan se, että rantautunut pääjoukko ei vaikuttanut halukkaalta etenemään paljoa. Naho ei kuollakseenkaan osannut arvata, miksi.
Hänen kommunikaattorinsa piippasi. Nähdessään, keneltä puhelu tuli, hän avasi sen välittömästi.
”Naho tässä.”
”Tässä Breznikova. Paketti on matkalla.”
”Asia selvä”, Naho kuittasi. Yhteys katkesi. Tarkemmista yksityiskohdista oli jo sovittu. Se oli kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää.
Siinä raudanmakuisen sateen alla seisoessaan hänen toivonsa riippui siitä, että Nascoston lähetys saapuisi ajoissa. Hänen mieltään synkisti kysymys siitä, että vaikka saapuisikin, olisiko sekään tarpeeksi.
Hän kurotteli kohti taivasta ja antoi vesipisaroiden kiertyä käsiensä ympärille. Ne kyllä tottelivat, mutta aina, kun hän sen teki, tunsi hän kylmäävän tunteen selkäpiissään. Hän ei osannut selittää sitä, mutta tuntemus oli selvä.
Vedessä oli verta.
Ja hänen vieressään myrskyssä tyrskyävä Kohiki-salmi oli täynnä niitä molempia.
Maihinnousu Le-Metruun
Meren yllä, vain aavistuksen pohjoissakaran meriporteista etelään
HallitsijaHallitsija: Kuten niin moni muukin kansastaan, hänkin uskoi kerran olevansa itäisen maailman viimeinen toivo. Mutta harvassa ovat he, joiden kunnia ja ylpeys vuodesta vuoteen peittoavat sellaisen vihan ja viisauden, jotka hänen sydämessään kytevät. Katsooko hän jokaisen tehtävän olevan arvolleen – ja usein arvoilleen – sopimaton? Kyllä. Onko hän kertaakaan sanonut tätä äänen? Ei kertaakaan. Hän tekee sen, mitä on tehtävä, koska kerran niin vannoi tekevänsä. Voimat ja välineet: Keihäsvalssin Valkoinen Vyö. Pridakilaisen runousopin viimeinen suurmestari. Happokeihäs. Viivoitin. Hampaat. vihasi lentämistä muutenkin. Hänen ja vain kymmenen senttimetrin paksuisen metallin takana raivoava myrsky ei tehnyt hänen olostaan yhtään mukavampaa. Heittelehtivä alus oli kuulutuksen perusteella saapunut vain hetkeä aikaisemmin meriporttien toiselle puolelle. Se tarkoitti, että vihollisen ilmatilaan ei olisi enää pitkä matka. Se fakta ei myöskään rauhoittanut häntä.
Turbulenssi oli ollut koko matkan ajan niin pahaa, että alusta lentävä liskomies oli vaatinut jokaista kyydissä olevaa laittamaan laskuvarjot selkään ihan vain kaiken varalta.
Hallitsija tiesi oikein hyvin, että niistä ei olisi mitään hyötyä. Jos myrsky olisi niin raju, että se syöksisi heidän menopelinsä taivaalta, mitä se tekisi heille? Käskyt olivat kuitenkin käskyjä, joten hän oli pukenut varjorepun selkäänsä ja istui nyt vyötettynä koneen keskivaiheilla kasvot kohti edessään istuvaa matorania, jonka polvet tutisivat.
”Kuka laittoi keltanokan meidän matkaan?” ihmetteli olento Hallitsijan oikealla puolella. Matoran nosti katseensa, parkaisi hieman ilmankuopan tärisyttäessä alusta, ja vajosi sitten taas tuijottelemaan jalkojaan.
Hallitsija kohautti salskeita olkapäitään. Hän ei ollut tavannut matorania koskaan aikaisemmin. Tämän vierustovereista päätellen kukaan muukaan ei ollut tekemässä niin, joten hän päätti olla se, joka kysyi untovikolta tämän nimeä.
”Ööh, TaliniTalini: Vaikka Metsästäjien perhe onkin kuuluisa raavaista mutanteistaan ja varasvelhoistaan, on Talini juuri sellainen henkilö, jota Metsästäjät tarvitsee: tavallinen matoran, joka uskalsi astua pois kaidalta polulta. Pettyneenä verhoilijan elämään Po-Metrussa Talini hakeutui alaisteni seuraan haaveillen ylellisyydestä, mammonasta sekä jännityksestä. Kaunis Talini sopiikin paremmin Axalara 1 -kilpa-ajojen vip-aitioihin ja xialaisten filmitähtien assistentiksi. Vastapalveluksena hän urkkii minulle tietoja, välittää viestejäni, luo kontakteja ja tarvittaessa sujauttaa rotanmyrkkyä vastustajieni juomiin. Voimat: Talinilla ei ole voimia, mutta jahka hänestä tulee virallisesti metsästäjä, hän voi valita liittymisedukseen ulottuvuusportteja avaavan rhotukan sekä proteesien välillä.”, tämä vastasi. ”Tämä on… ensimmäinen valloitustehtäväni.”
”No sen olisimme osanneet päätellä!” huudeltiin jostain tämän rivin perimmäiseltä laidalta. Harmaa olento Hallitsijan vieressä tuhahti. Talinille naureskeltiin pitkin konetta. Remakan liennyttyä ja matkustamossa leijailevan puheensorinan palattua Hallitsija kumartui lähemmäksi edessään istuvaa matorania, kunnes tämä käänsi häpeästä maahan valuneet kasvonsa häneen.
”Hei, pari vinkkiä”, Hallitsija kuiskasi. ”Pysy kaukana toista ja vahkienkin kanssa katso ensin, millainen siellä on vastassa. Tavalliset eivät ole yksinään hirveän vaarallisia, mutta siellä on ne kaksi, joita pitää varoa. Se punanuttuinen ja sitten se yksisilmäinen. Luit varmaan tiedustelutiedon etukäteen?”
Talini nyökkäsi varovaisesti. Tämän kasvoilta näki hämmennyksen. Kukaan muu matkan aikana ei ollut kohdistanut häneen muuta kuin pilkkaa.
”Meillä on siellä paljon omaa väkeä paikalla. Pysy ryhmässä ja turvaa selustasi, ja kaikki menee hyvin”, Hallitsija jatkoi.
”Paitsi jos törmäämme petoon”, harmaa olento Hallitsijan vieressä murahti. Tämän kommentti hiljensi ison osan keskustelusta heidän ympäriltään.
”Haluatko vinkin, rääpäle?” JärjestäjänäJärjestäjä: Ennen oli maailma hyvin erilainen. Silloin Järjestäjällä oli vaimo ja tytär, jotka hän vannoi johdattavansa jonakin päivänä ”Visulahteen”, millä hän viittasi eräänlaiseen todellisuuden tuolla puolen sijaitsevaan utopiaan. Legenda Järjestäjän unelmasta jäi elämään osana suullista kansanperintöä, ja sen mukaan on myöhemmin nimetty vähintään yksi oikea lahti ja roolipelin osa. No, kävi niin, että vaimo ja tytär saivat surmansa, ja Järjestäjä sekaantui monimutkaiseen koston kierteeseen. Tämä on Järjestäjälle pelkkä päivätyö, ja kostelemisen hän hoitaa sitten omalla ajallaan. Harvinaisina vapaahetkinään hän tykkää synkistellä ja grillata Odina-kettuja nuotiolla. Voimat: Järjestäjän päähän on kiinnittynyt tuhoutumaton Krana Tár, tervan krana. Tehtävillä Järjestäjä luottaa strategisen improvisaation voimiinsa, eikä hänen toimintaansa voikaan luonnehtia vahvasti käsikirjoitetuksi etenkään repliikkien osalta. Järjestäjällä on lisäksi oma ajokki: Koston pyörä. Hän ajaa sillä milloin haluaa. tunnettu Metsästäjä tuhahti. ”Jos näet hänet, juokse ja rukoile, että hänen ohjuksensa eivät ehtineet huomata läsnäoloasi.”
Talini vilkaisi Hallitsijaa kauhistuneena. Järjestäjän lihasta koostuvat kasvot litisivät ja lätisivät tämän lätistessä.
”Olen varma, että A-ryhmän gravitaatiolukko on tehnyt tehtävänsä”, Hallitsija yritti lohduttaa. ”Se on rakennettu muinaisella kärmestaialla ja muinaisilla artefakteilla. Varjotun itsensä siunaama. Pedon räjähteet tuskin siitä pakenevat.”
Järjestäjä tuhahti tyytymättömänä Hallitsijan järkeilyyn ja risti kätensä. Messinkistä avainnippua käsissään pyörittelevä olento ei vilkaissutkaan Hallitsijaan päin, kun hän käänsi kasvonsa tuomitsevasti tätä kohti.
”Älkää antako sen kostonhimoisen luikurin sävyn harhauttaa teitä tosiasioista”, pilotin tuolilla istuva vortixx puoliksi karjui moottorien jylyn ja myrskyn pauhaavan huminan lävitse. Kuulokkeet päässään istuva mies ei irrottanut katsettaan hetkeksikään ohjauspaneelissaan pyörivästä telemetriasta, mutta puhutteli selvästi keskustelua käynyttä kolmikkoa.
”Kohiki-salmen peto käytännössä tuhosi XMS Guardianin käsipelillä. Isojen pyssyjen ollessa nalkissa, se laskeutui aluksen kannelle ja niitti jokaisen siellä palvelleen jääkärin kuin ne olisivat olleet heinää”, pilotti jatkoi.
”Kuulostaa matkan varrella pahasti paisuneelta sotatarinalta”, Hallitsija tuhahti. Pilotti käänsi katseensa häneen vain hetkeksi, mutta tarpeeksi, että kaikki näkivät palovammat, jotka tätä peittivät. Vasen silmä oli sulanut käytännössä umpeen ja kuono oli pinnaltaan karkea ja ilmiselvästi taitti aavistuksen oikealle kuin sen luut oli muotoiltu väkivalloin uusiksi.
”Uskokaa pois. Se, mikä on teille tarina, oli minulle raakaa todellisuutta.”
DHS TransformerinTransformer: ??? – Se on lentokone. Mitä sen lomake tekee kirjani välissä? Sademäärä: 120 000 baudia sekunnissa. pilotti irvisti sanojensa päätteeksi sen verran ylipirteästi, että Hallitsija näki heti, että vitsailun alle peittyi todellisia traumoja. Talinin olo ei tämän sanoista parantunut. Järjestäjä virnuili ilkeästi saatuaan tukea sanoilleen.
”HUOMIO: Onneksi minä olen täällä, tai muuten olisitte jo ensimmäisessä mutkassa hukassa. En tarvitse miekkaa, kilpeä enkä sankariviittaa — älykkyyteni riittää kumoamaan kokonaisen legioonan. Sinä taistelet, minä mietin. Sinä hosut, minä ratkaisen. Jos kuuntelet tarkasti etkä sotke suunnitelmia, ehkä, ehkä, onnistumme kaatamaan Pedon ennen kuin se pitkästyttää minut kuoliaaksi.”, Surisi KyborgiKyborgi: Kun maailma oli nuori, kohtasin ensimmäistä kertaa Sotalordi Zeruelin, oman aikakautensa Killjoy Kirotun. Mutta kahden mahtavan pimeyden ruhtinaan kohtaaminen ei voi päättyä kuin yhdellä tavalla, ja suuren muinaisen sodan jälkeen vain toinen meistä jäi eloon. Hän vei lähes kaikki salaisuutensa ja teknologiansa syvälle merihautoihin, mutta yksi Hydraconin ’kyborgi-sotilas’ selvisi – ja minun insinöörini pystyivät muuttamaan tämän voimakkaan soturin uskolliseksi pimeyden metsästäjäksi. Voimat ja välineet: Alun perin luotu Hydraconin generatiivisella tekoälyllä, Kyborgi, jossa ei nimestään huolimatta ole mitään orgaanista, kykenee omaksumaan minkä tahansa taidon vain lyhyen analyysin jälkeen, kunhan on nähnyt taidon käyttämisen ennen. Kyborgi on aseistautunut .50-caliiberisella konekiväärillä ja partaveitsen terävillä terillä. Kyborgi on äärimmäisen kestävä ja tehty mystisestä hydraconiitista. Talinin vieressä.
Vastakkain istuvat rivit metsästäjiä hiljenivät, kun hopeinen, virtaviivainen ja vähän keltaisen hailakka robotti lausui. Sitten he räjähtivät nauruun. Varjotun kone tunnettiin tehokkuudestaan, mutta jopa ensi kertaa tätä vastapäätä istuva Hallitsija oli kuullut siitä, miten hyödytöntä kaikki, mitä se sanoi, tuppasi olemaan. Jopa Talini liittyi Kyborgiin osoitettuun nauruun mukaan. Ainakin se käänsi huomion pois hänestä.
”No niin, neidit”, pilotti keskeytti tällä kertaa aluksen kovaäänisen kautta. ”Kakskytä minuuttia kohteeseen. Jos teillä on sotamaalit niin laittakaa naamaan. Viimeisiä sanojaan voi jo alkaa miettimään. Va-Lhalla odottaa!”
Jutustelu ja Kyborgin hyödyttömyydelle naureskeleminen muuttui nopeasti sekavammaksi hälinäksi, kun metsästäjäjoukko alkoi kaivelemaan välineitään penkkiensä alta ja niiden yläpuolella olevasta tavaratilasta. Aseita ladattiin, miekkoja teroitettiin ja pari penkkiä Hallitsijasta vasemmalle täytettiin jonkinlaisten myrkkykanisteria. Hallitsija itse nappasi penkkien väliin seisomaan asetetun keihäänsä ja hypisteli sitä vanhoja tehtäviään muistellen. Oli kunnia saada palvella Varjotun riveissä nyt, kun sodan rummut taas soivat. Hänelle oli viimein tarjoutunut mahdollisuus ottaa paikkansa pohjoisen sotien suurien sankarien joukossa.
Transformerin tärinästä huolimatta melko monta Metsästäjää oli irrottanut turvavyönsä ja noussut kaivelemaan varustuksiaan tai venyttelemään matkan aikana jumiutuneita niveliään. Siinä samassa hälinässä Hallitsijan luokse käveli raskain askelin heidän ryhmänsä johtoon asetettu draakki. Tämän huomatessaan Järjestäjä murahti happamasti ja vaihtoi penkkiä muutaman paikan sivummalle huolimatta sekä Hallitsijan että tämän luokse saapuneen VerikostonVerikosto: Verikosto taisteli Metru Nuin sodan viimeisissä taisteluissa sekä kenraalikapteeni Nui-Kralhia kuin Toa Lhikanianin vastaan. Verikosto kukistettiin ja vangittiin. Vuosia myöhemmin hän pakeni ja vannoi kostavansa Lhikanille. Siellä se juonii sinä turpasaunaa vielä tänäkin päivänä.Voimat ja välineet: Verikoston Rhotukat kykenevät muuttumaan kiinteistä aineettomiksi, jolloin ne voivat läpäistä esteitä. Hänellä on sarvet, jotka suojaavat häntä henkisiltä hyökkäyksiltä. Verikosto kykenisi lentämään siivillään, jos hänellä olisi sellaiset. Hänellä on myös voimakas kilpi, joka kykenee torjumaan lähes kaikki hyökkäykset. mulkoilusta.
”Hei”, Verikosto murahti niin, että ainoastaan Hallitsija kuuli. ”Sinä tunnut olevan tämän porukan täyspäisimpiä, joten muutama varoituksen sana. Meidät on lähetetty ainoastaan turvaamaan sitä noiden ”petoa” ja panttivankeja piteleviä generaattoreita. Me ei olla täällä valloitusretkellä huolimatta siitä, mitä matkan aikana ollaan keskusteltu. Ryhmät A:sta D:hen ovat ottaneet rannikon jo haltuunsa. Me vain pidellään paikkoja pystyssä siihen asti, että meidän paketit saapuu. Joten ei sankaritekoja tai suuria sotasuunnitelmia. Kaikki teistä tekee niin kuin käsketään. Onko selvä?”
Hallitsija nyökkäsi. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Verikosto tarkoitti ”paketeilla”. Heidän ryhmäänsä ei oltu siunattu niin yksityiskohtaisella tiedolla.
”Te olette Z-tiimi. Käyttäytykää sen mukaisesti”, Verikosto vielä teroitti samalla, kun asetti mekaaniseen kouraansa paikalleen jonkinlaista kiekonheitintä. ”Katso ainakin pikkuisten perään. Talini nyt varmaan osaa varoa, mutta tuo toinen on tunnettu siitä, että se luulee itsestään liikoja. Jos se juoksee sitä niiden maan toaa päin jotain viiksikateudesta pauhaten, yritä estää.”
Hallitsija kääntyi oikealle puolelleen, jossa hääräilevien mutanttien ja hirviöiden jaloissa pyörivä pieni olentoViiksi: Ulkomuodon perusteella on vaikea uskoa, että Viiksi on aivan tavallinen matoralainen. No… ei nyt ehkä aivan tavallinen. Luulisin, että hän on vanhempi kuin kuvainnollinen oikea käteni, jonka nimi on sentään Ainainen. Viiksi eli eräässä melko suuressa pohjoismanterelaisessa kaupungissa sen rotantappajana; tuolla alueella on nimittäin runsaasti nopeasti lisääntyviä ranerottia. Yksi ranerotta voi olla harmiton, mutta moni voi pilata koko sadon syömällä osan ja paskantamalla lopun päälle. Ne myös levittävät viheliäisiä tauteja, kuten arkistomyyräkuumetta ja paiseita. Viiksen ammatti oli siis yhteisössään tuiki tarpeellinen, mutta hyvin pitkä aika tuossa työssä vaati maksunsa. Hänen korvansa suurenivat, jotta hän pystyisi huomaamaan vikinän ja rapinan paremmin; hänen kanohiinsa kasvoi tuntokarvoja auttamaan pimeässä toimimista; hänen ryhtinsä painui lysyyn ja reitensä levenivät; hänen pienet verestävät silmänsä alkoivat pullottaa hengitetyn rotanmyrkyn takia. Viiksi vihasi ranerottia ja ranerotat pelkäsivät Viikseä, mutta kaupungilla alkoi kiertää huhuja, että nuo olisivat liitossa keskenään. Kerrottiin, että Ranerottakuningas oli antanut Viikselle salaperäiset voimat vastineeksi kaupunkilaisten pettämisestä. Kyläläiset hakivat viikatteensa, sirppinsä ja soihtunsa, hyökkäsivät Viiksen kotiin, mukiloivat tämän ja polttivat hänen pyydyksensä ja myrkkynsä. Katkeroitunut matoran päätyi hoiviini. Hän on nyt yksi taitavimpia myrkyttäjiäni ja jäljittäjiäni.Voimat: Erittäin hyvä kuulo ja pimeänäkö. Voi toimia pilkkopimeässä viiksiensä avulla. Pystyy ryömimään pienimmistäkin koloista. oli ottanut esille ainoan mukanaan tuoman esineen: purkillisen viiksivahaa, ja muotoili sillä nyt kasvojensa tuntokarvoitusta mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Hetkonen, miten niin ’Z-tiimi’? D:n jälkeenhän pitäisi tulla E”, Hallitsija kääntyi vielä kysymään, mutta Verikosto oli lähtenyt matkustamon perällä sijaitsevalle radioasemalle lähettämään jonkinlaista viestiä.
Vähän aikaa kuulemaansa sisäistettyään Hallitsija vilkaisi itseään poikkeuksellisen kiiltävästä rautakaiteen pätkästä, irvisti, kaivoi terävien hampaidensa välistä palasen ruokaa, joka oli jäänyt sinne jumiin, ja asteli koneen etuosaan päästäkseen hälinästä hetkeksi syrjään. Pilotin luokse saavuttuaan hän vilkaisi ensin ulos ohjaamon ikkunasta. Hänen järkytyksekseen näkyvyys oli täysin olematon. Tummansiniset pilvet olivat pimentäneet taivaat täysin ja sade oli niin rankka, että eteenpäin ei nähnyt lainkaan, vaikka tuuli piiskasikin heitä suoraan takaapäin. Vortixx-pilotti ohjasi alusta täysin aluksen mittariston ja tutkan varassa.
”Usko pois, tämä ei ole haastavin lentoni, vaikken tällaista myrskyä ole ennen nähnytkään”, pilotti naurahti tajutessaan, että tämän taakse astellut metsästäjä oli selvästi järkyttynyt näkemästään. ”Tämä on lastenleikkiä verrattuna lemetrulaiseen ilmatorjuntakeskittymään.”
”Sinä siis todella taistelit Kohiki-salmella”, Hallitsija sanoi kunnioittavasti.
”Kuten tuossa jo uhosin. Olemme sen kirotun vesistön yllä ihan kohta. Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että lentäisin taas sinne sotalaivalla pian, en olisi uskonut. Maailma muuttuu nopeasti.”
”Niin”, Hallitsija myönsi. ”Etkö tahdo olla kansasi riveissä, lisko? Olet valinnut olla Varjotun riveissä kotimaasi liikkeistä huolimatta?”
Pilotti naurahti räkäisesti. Tämä pidätteli naurua vielä senkin jälkeen, kun oli joutunut puristamaan ohjaussauvasta taas kaikin voimin tuulen yrittäessä kaapata Transformer mennessään.
”Kansani riveissä? Älä naurata. Xialaisten keskimääräinen ego on niin herkkä, että sinne ei mitään rivejä synny. Se saari ei ole vieläkään toipunut siitä, miten Varjottu uhrasi Rautalaivaston Kohiki-salmella. Minä en ota osaa siihen häpeään tai luota Stenyaxan kumileimasimeen. Varjottu antoi minulle kodin ja aion taistella sen puolesta, vaikka se tarkoittaisi jokaisen lajitoverini ampumista alas taivaalta.”
”En koskaan epäillyt uskollisuuttasi”, Hallitsija kiirehti tyynnyttelemään. ”Pohdin vain ääneen, kaipaatko lainkaan vanhaa kotiasi.”
”Sitä, millainen se oli vielä ennen sotaa, toki, mutta Xia on jättänyt sellaisen ylpeyden kauan sitten taakseen”, pilotti huokaisi. Hallitsija tuijotteli tätä vielä hetken. Pilotin vyöllä oli tuppi, jossa lepäsi selvästi draakkilasista tehty veitsi. Kunniamerkit tämän rinnassa eivät olleet xialaisia, vaan Odinalta. Useampi niistä merkkasi ansioituneita suoriutumisia erinäisiltä tehtäviltä. Niiden ja pilotin kertoman perusteella Hallitsija osasi päätellä paljon. Tämä oli luultavasti ollut jääkäri sodan aikaan, liittynyt metsästäjiin ja sen jälkeen tehnyt urotöitä metsästäjien tiedustelupalvelussa.
Hallitsija oli pohtinut xialaisia hiljattain paljon. Luonnollisesti sen takia, mitä Xialla oli viikkoa aikaisemmin tapahtunut, mutta myös, koska Varjotun peli siellä oli viime aikoina ottanut melkoisia askeleita eteenpäin. Hän oli pohtinut pitkään sitä, miten tämä oli lopulta saanut Rautalaivaston sodasta pois vetäneen amiraali Deschenesin hengiltä. Kaikesta päätellen hän seisoi siinä onnistuneen seurassa silläkin hetkellä. PilottiPilotti: Kuten muutkin tiedustelupalvelun tai ”Myyränkolon” jäsenet tässä teoksessa, myös Pilotin todellinen työnkuva ja taustat ovat salaiset tämän identiteetin suojelemiseksi. Hän on kuitenkin yksi Odinan tärkeimpiä pelinappuloita koillissakaran ulkopuolella ja nimensä mukaisesti on myös erinomainen ja kokenut lentäjä.Voimat: Pilotin voimat ovat salaiset, eikä niitä voida kirjata täten tähän teokseen. Jos turvaluokituksesi ylittää Alpha-luokan, voit pyytää vähemmän salattua versiota Ainaisen toimistosta arkisin kello 9-16. Suljettu lounastauon ajaksi kello 11-11:45. oli selvästi paljon enemmän kuin päällepäin antoi olettaa.
”Jos sinulla on vielä jotain sanottavaa, sano se nopeasti. Matkaa ei ole pitkälti ja haluat olla kiinni kaikilla mahdollisilla köysillä siinä vaiheessa, kun aloitamme laskeutumisen”, Pilotti huomautti. Hallitsija oli jo lähellä noudattaa Pilotin ehdotusta, mutta uskaltautui kuitenkin kysymään vielä yhden kysymyksen.
”Kuinka sinä selvisit sieltä? Kohiki-salmelta siis?”
Pilotti irvisti silminnähtävästi. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko se ilmakuopasta, joka heitti taas melkein koneen hänen hallinnastaan, vai oliko se reaktio kysymykseen.
”En usko, että se on tarina, jonka osaan kertoa kovin hyvin. Eikö sinulla ole ketään rintamatoveria, joka voisi kertoa sinulle siitä?”
”En ollut metsästäjissä vielä sodan aikaan”, Hallitsija myönsi hieman häpeällisesti.
Pilotti huokaisi syvään. Hän ei nähnyt alla siintävästä merestä mitään, mutta hän tiesi, että he olisivat jo pian Kohiki-salmen vesissä. Edellisen kerran, kun hän oli nähnyt sen, se oli ollut liekehtivä helvetti, josta pääsivät pois elossa vain ne, jotka olivat onnistuneet viime hetkillä perääntymään, tai jonkin muun armon ihmeen avulla säästyneet.
”Sitä on vaikea kuvailla sanoin”, Pilotti sanoi ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana käänsi katseensa – vain sekunniksi – Hallitsijaan.
”Mutta voin yrittää.”
Metru Nuin sodan viimeinen vuosi
Kun ensimmäiset pommit olivat osuneet Onu-Metrun sydänmaille, tiedettiin Mustan Käden komennossa heti, että jotakin poikkeuksellista tapahtui.
Xialaisten pommikoneet eivät koskaan tulleet niin lähelle. Huomioiden ilmaherruuden, joka Käden laivastolla metrunsa rannikolla oli, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi koneiden suunnasta etelä. Rautalaivasto ei kuitenkaan koskaan puskenut niin lähelle Le-Metrun rantaa, että niiden koneet olisivat päässeet niin lähelle Mustan Käden tukikohtaa.
Onu-Metrun kolmas tiedustelulaivue oli lähtenyt matkaan ensin. Niitä tukenut BHS Kadmium oli raportoinut viholliskosketuksesta vain muutamaa minuuttia myöhemmin.
Siitä se oli alkanut. Yksi kerrallaan nappulat olivat siirtyneet Kohiki-salmen sameisiin vesiin tai sen yläpuolelle. Aina, kun toinen osapuoli lisäsi joukkojaan siellä, toinen vastasi samalla mitalla. Eskalaatio saavutti lakipisteensä, kun Musta Käsi vastasi XMS Perdituksen ja XMS Guardianin läsnäoloon.
Vastavalmistunut lentotukialus BHS Raven ja lippulaiva BHS Xcution lähetettiin varmistamaan, että xialaiset maksaisivat siirrostaan verellä.
Meren nielaistua Amiraali Bashettin komentolaivoineen, Rautalaivasto teki ainoan loogisen päätöksen tilanteessa, jossa perääntymisen mahdollisuudet oli käytettyä. Kaikki peliin.
Taistelun aikana komentoketjussa kohonneen kontra-amiraali Deschenesin ja Mustan Käden kenraalikapteeni Nui-Kralhin shakkipeli oli alkanut.
Xcution tärähti sen komentosillan alapuolella sijaitsevan panssarin ottaessa puolustuksien läpi ajelehtineen torpedon vastaan. Kaksi vahkia komentosillan vasemmalla reunalla kaatui sen voimasta, mutta kampesivat itsensä nopeasti takaisin pystyyn. Kenraalikapteenin musta viitta värähteli, kun ilmavirta ujelsi muutaman sekunnin aluksen läpi ja sitten lakkasi.
”Vorozostoe on saanut osumakohdan umpeen”, komentaja Cody ilmoitti. Nui-Kralhi nyökkäsi. Heidän runkonsa parissa työskentelevä raudan toa oli todella tehokas liikkeissään.
”Varmistetaan, ettei noin käy uudestaan. Suunnatkaa Vordak-tykit koordinaatteihin B17 ja käskekää BHS Karzahnia käyttämään tilaisuus hyväkseen.”
Nui-Kralhin käskyt kuitattiin ja viestit välitettiin. Komentosillalla palvelevilla ei ollut mitään tapaa konkreettisesti nähdä, kuinka suunnitelma toteutui. Ilmassa oli niin paljon savua ja lentävää metallia, että toisiaan jahtaavien hävittäjäpilottien lisäksi kukaan ei enää operoinut visuaalisen informaation perusteella.
Xcutionin raidetykit lauloivat. Niiden kohde, suurempi xialaisten lentotukialus onnistui kuin ihmeen kaupalla väistämään sensoreilla helposti havaittavat Vordak-laukaukset. Heidän alapuolellaan ajelehtiva massiivinen Karzahni tarvitsi kuitenkin vain harhautuksen. Lentotukialuksen liikuttua marginaalinen, mutta todellinen tulilinja oli saavutettu. Pienempi ohjuslaiva lentotukialuksen takana katosi liekkimereen, kun BH-88 konetykit repivät sen kappaleiksi. Cody tuuletti hiljaa kenraalikapteeninsa takana. Kädet selkänsä taakse ristinnyt kralhi ei näyttänyt päällepäin minkäänlaisia riemun eleitä.
”KENRAALIKAPTEENI, TYYRPUURISSA HAVAITAAN MERKITTÄVIÄ VIHOLLISALUSTEN VOIMAPIIK-”
Lämpöjälkisensoreita tarkkailevan vahkin lause keskeytyi, kun valtava tykistökeskittymä vavisutteli Xcutionia. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että heihin olisi osunut, vaan BHS Kadmiumiin, joka oli ollut antamassa tulitukea heidän vierellään. Taistelussa pisimpään olleet laivan reaktoriin oli viimein osunut. Laiva miehistöineen oli poissa sekunneissa.
”Miten helvetissä ne onnistuivat tuossa!?” Cody ärjähti. Nui-Kralhi oli joutunut ottamaan kiinni komentosillan kaiteesta pysyäkseen pystyssä.
”Perditus ja Guardian ovat ilmatorjuntaetäisyydellä”, hän murahti. ”Missä pudotuslaivueet ovat? Furnon tiimiltä ainakin olisi pitänyt jo kuulua jotain.”
”Avatkaa yhteys!” Cody välitti käskyn. Kommunikaatio-osastolta kuitattiin. Näytölle kenraalikapteenin eteen avautui rintakamerakuvaa, josta hädin tuskin näki, mitä sen päässä tapahtui.
”Luutnantti, tilanneraportti”, Nui-Kralhi käski.
”Täällä on tilanne vähän päällä”, kuului kameran omistaneen kommandovahkin ähinä. ”Dunkan ja Jimi pitävät linjaa, mutta jos Brez ei saa tätä ovea auki pian, olemme kauraa.”
”Kauraa?” Cody ihmetteli.
”Kyllä tämä tästä!” kuului naisen ääni jostain vähän matkan päästä. Harmaassa käytävässä seisova Furno kääntyi hetkeksi niin, että Xcutionilla nähtiin, mitä tämän takana tapahtui. Vihreä selakhi oli kumarassa jonkinlaisen oven kimpussa. Käytävässä kimpoilevat luodit kilpistyivät käytävän toisessa päässä ionikilpiä pitelevien vahkien linjaan.
”Tahdon huomauttaa, että jos Guardian jatkaa lähestymistään kansitykit toimintakuntoisina, saatte pian hoitaa tämän taistelun loppuun ilman komentoketjua”, Nui-Kralhi sanoi.
”Huolenne on huomioitu ja asiakaspalvelijamme ovat ottaneet sen käsittelyyn”, Brez huudahti puoliksi nauraen. ”Ampu tulee!”
Hetken aikaa kuva oli vitivalkoinen, kun selakhin asettamat räjähteet täyttivät ainoan tehtävänsä. Xialaisten hämmentyneet huudot kuuluivat radioyhteydenkin lävitse, kun viiden vahkin ja yhden Breznikovan iskuryhmä alkoi etenemään syvemmälle vihollislaivan sisälle. Furnon huutaessa käskyjä joukon etummaisena, viimein asia, ennen kuin kuva keskeytyi komentonäytölle saapuneeseen ilmoitukseen, oli Stringer lyömässä vortixx-jääkärin kallon hajalle jonkinlaisella pitkäkaulaisella soittimella.
”Kenraalikapteeni, Matoron joukko on linjoilla”, Cody huudahti.
”Näytölle”, Nui-Kralhi käski. Furnon yksikön kuva siirtyi syrjään ja tilalle syttyi uusi.
”Pudotuslaivue seitsemänviisi ilmoittautuu, vahvuus kahdeksantoista, tehtäväparametrit selvät. Tappiot kolme yksikköä. Olemme sisällä XMS Perdituksella. ETA tulenjohtokeskukseen kuusi. Luutnantti Matoro kuittaa.”
Yhteys oli hatara. Reunan tekstin mukaan perspektiivi oli vahkin X6-431. Yksikkö oli suoraan luutnantin takaoikealla. Hän katsoi hämärää käytävää vahkin kiväärin piippua pitkin.
Komentaja Cody nojasi pöytään ja napautti mikrofoniaan.
”Meillä on yhteys. Xcution kuittaa.”
Hän kääntyi komentosillan suuntaan.
”Nui-Kralhi, he ovat sisällä Perdituksella.”
Kohiseva kuva näytti, miten ryhmä eteni valppaana puolijuoksua. Äänenlaatu oli heikko, mutta ylhäältä kaikuvat räjähdykset kuuluivat silti selvästi. Koko ruutu heilahti voimakkaasti, kun palanen teräksistä kattorakennetta sortui alas. Nui-Kralhi kirosi mielessään. Karzahnin keskitys oli mennyt vaarallisen läheltä iskuryhmän sijaintia, mutta taistelutilanne muuttui niin nopeasti, että sellainen hienosäätö oli mahdotonta.
”Arvostaisin, jos ette ampuisi meitä”, Matoro mutisi kanavalle.
”Perditus teki väistöliikkeen”, Cody sanoi pahoittelevasti. ”Sanomme niille, että lopettavat ampumisen hetkeksi.”
Vastauksena kuului vain tulitusta. Cody ja Nui-Kralhi seurasivat, miten mekaanisen tarkasti yksikkö X6-431 käytti kivääriään. Suuliekki rätisi pimeällä käytävällä, kun ryhmä juuttui tulitaisteluun. Codyn oli pakko pistää naamansa aivan lähelle näyttöä erottaakseen, mitä ammuttiin. Korkeiden siluettien perusteella vortixxit olivat huomanneet Matoron ryhmän. Pitkä jääkäri kaatui koko pituudeltaan käytävään, ja tämän toveri otti suojaa pelastusliivikaapin takaa. Myös sivuovesta ammuttiin. Xiankieliset komentohuudot kielivät lisävoimista. Nynrah-pulssikivääri piti sille ominaista kuplivaa ääntä, ja käräytti yhden vahkin aivan X6-431:n vierestä oikosulkuun.
Cody vilkaisi Nui-Kralhia, joka seurasi tilannetta mietteliäänä. Hänestä oli vaikea lukea mitään. Komentaja itse puri hammasta mutta tiesi, ettei pystynyt auttamaan ryhmää sieltä käsin. Ja jos heidän tehtävänsä epäonnistuisi, suunnitelma B vaatisi vielä enemmän henkiä.
Kuvasta oli vaikea nähdä, mitä tapahtui, mutta se taisi olla Luutnantti Matoron kanohi Kakaman tekosia. Toa oli kadonnut näköpiiristä vihreänä välähdyksenä, ja syöksynyt uhkarohkeasti xialaisosaston keskelle. Kamerasta näki vielä vähemmän, kun vahki, jossa se oli kiinni, lähti juoksuun. Puoli ryhmää eteni, toinen ampui. Vaihto. Laukaukset rei’ittivät metalliseiniä, mutta ulkopanssari oli niin paksu, ettei vuotoa tarvinnut pelätä. Jostakin sivusta tullut laukaus osui X6-431:n päähän, ja kamera pimeni. Se oli jo seitsemäs kaatunut tehtävän aikana. Ryhmä pieneni huolestuttavan nopeasti.
Cody tuijotti mustaa ruutua ja tottuneesti näpytteli yhteyden seuraavaan vahkiin ryhmässä. Nui-Kralhi katseli iskuryhmän tervaan jäänyttä etenemistä ja näpäytti kommunikaattorista jälleen yhteyden tulenjohtoon, ja saneli koordinaatteja.
Komentaja vilkaisi tätä.
”Eikö tuo ole hieman yliampuvaa?”
Nui-Kralhi vain vaihtoi yhteyden Luutnantti Matoroon. ”Xcution tässä. Keskitykseen 42 sekuntia. Edetkää välittömästi, kun se osuu.”
Näytöltä näki Matoron, joka oli jälleen muiden vahkien tasolla. Hänen nopeiden lasiensa takaa ei kuitenkaan nähnyt ilmettä.
”… selvä”, hän vain murahti ja jakoi käskyä eteenpäin. Iskuryhmä otti suojaa, miten parhaiten taisi – ja sitten koko kamera vavahti, kun kaikki ryhmän yläpuolella järkkyi. Pelkkä tykein moukaroiminen ei alusta tuhoaisi, eikä niin syvällä aluksessa tulituki auttaisi suoraan. Katosta putosi alas suuri metallilevy ja puoli parakkia punkkia ja kaappeja. Ylhäältä kajasti tuli. Matoron ryhmä käytti hyväkseen lyhyen shokin, joka oli heittänyt koko xialais-aseman epäjärjestykseen. Lukuisat käsikranaatit ja yksi uskomattoman nopeasti liikkuva toa syöksyivät kaaoksen keskelle. Improvisoitu puolustusasema romahti nopeasti.
”Mikä on nopein reitti kohteeseen?” Matoro kysyi. Cody painoi esiin aluksen piirustuksen ja nopeasti identifioi useita huoltokäytäviä.
”Emme näe, mitkä reitit ovat romahtaneet, mutta uskoisin että seuraava on edelleen vapaa. Kääntykää vasemmalle kolmannen oven jälkeen, huoltokäytävä 12.”
”Matoro kuittaa”, luutnatti vastasi. Kamera pomppi ylös ja alas, kun vahkit juoksivat toan perässä. Ryhmä ohitti kaksi maassa makaavaa haavoittunutta vortixx-jääkäriä. Vahkit teloittivat ne ilman eri käskyä, ja jättivät ne taakseen. Toa joko esitti, ettei välittänyt, tai ei todella välittänyt – vaikka kuuluihan se kommandotehtävien doktriiniin.
Ravenin droonipilvi leikkasi Xcutionia lähestyneen vihollishävittäjän silpuksi ilmasta. Sivusilmällään Nui-Kralhi näki, kuinka metallin keskeltä syöksykiidon aloitti myös silvotun pilotin palaset. Jossain taistelun läntisimmissä osissa kohoava tulipallo kertoi kenraalikapteenille, että eversti Ronvoyan komentama BHS Dynamo oli saanut sitä härnänneen taistelulaivan viimein tuhottua.
”Miksi helvetissä ne puskevat näin kovaa?” Cody ihmetteli. Nui-Kralhi ei sitä näyttänyt, mutta hän oli miettinyt viimeiset puoli tuntia aivan samaa. Sillä määrällä tappioita Rautalaivaston olisi voinut luulla perääntyneen jo aikoja sitten. Mikään mereltä käsin tehtävä offensiivi ei olisi koko merisaarron uhraamisen arvoista. Ainoa järkevä selitys oli, että laivastoa käytettiin harhautuksena jollekin, mutta mille?
”Onko yhteys Coliseumiin yhä alhaalla?” Nui-Kralhi kysyi.
”On”, Cody nyökkäsi. ”Herra ja Ficus lähtivät vahvistamaan Lhikanin joukkoa. Meidän pitäisi saada tietoa heidän tilastaan pian.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Coliseumin kommunikaatiotornin tipahtaminen yhteyskartalta ei ollut uusi asia. Metsästäjien häirintää oli niin paljon, että katkokset olivat tavanomaisia. Silti, kenraalikapteeni huolehti. Eikä strategisista syistä vaan siksi, että Niz oli aikaisemmin päivällä mennyt Coliseumiin myös…
Näyttö heräsi taas eloon keskeyttäen Nui-Kralhin mietteet.
”Olemme määränpäässä”, Luutnantti Matoro sanoi radioon. Kamera oli nyt aivan hänen vieressään olevassa vahkissa. Toan rintapanssarissa oli keltaisia vortixx-veren roiskeita. Se herätti Codyn katsomaan jälleen näyttöä. Vahkit asensivat kellokoneiston tehokkuudella sulattimet paksuun metallioveen, ja kun se hajosi nesteeksi alkoi helvetillinen tulitus. Nopein liikkein ryhmä asteli sisään tulenjohtokeskukseen ja ampui kaikki, jotka näki. Kaksi viimeistä vahkia, joilla oli raskaimmat kantamukset, alkoivat virittää räjähteitä kiinni ohjausjärjestelmiin. Kaksi muuta vahkia hitsasivat kiinni toisen oven, mitä kautta vahvistukset todennäköisesti tulisivat. Matoro vilkaisi ulos kapeasta ikkunasta – oli kuin meri olisi ollut tulessa. Se ei ollut lainkaan parempi näky kuin ruumiita täynnä oleva huone. Hän veti katseensa pois, kaivoi esiin laukaisimen ja määräsi vahkit takaisin tulosuuntaan.
Kun hänkin oli palannut huoltokäytävään, hän puhui taas komentoalukselle. ”Ilmatorjunta on alhaalla… 3… 2… 1… nyt.”
Räjähdys repi tulenjohtohuoneen tietokonejärjestelmät kappaleiksi. Matoro pyyhkäisi nokea aurinkolaseiltaan. Nopeatempoinen konetykkien säkätys lakkasi kuin seinään.
Hiljaisuus kestäisi vain hetken, sillä pommikoneet olivat jo matkalla.
Cody otti taas mikrofonin.
”Jatkakaa suunnitellulle pakoreitille. Palokäytävä 53 alkaa siitä kulman takaa – nouskaa kaksi kantta. Lähetämme siivet hakemaan sinut, ole siellä kolmessa minuutissa. Älä yritä paeta uiden, siellä on liikaa öljyä.”
”He hakevat vain minut?” Matoro varmisti irvistäen hieman.
Yksi hänen iskuryhmästään astui askeleen eteenpäin ja veti käden lippaan. ”Luutnantti, me olemme vahkeja. Me olemme uhrattavissa.”
Loput seurasivat. Luutnantti Matoro huokaisi niin syvään, että se kuului mikrofonista.
”Kuten tiedät. Muu ryhmä jatkaa kunnes kaatuu”, Cody sanoi. Siinä vaiheessa kaikki ymmärsivät, että vahkien hengillä oli yksinkertainen, laskettavissa oleva hinta, eikä se ollut korkea.
”Matoro kuittaa”, toa vastasi kuivasti ja kääntyi palokäytävän tikkaille. Vahkiryhmän rippeet seurasivat häntä. Alusta moukaroitiin entistä kovempaa. Pelkkä tikkaissa pysyminen oli vaikeaa. Ulos ei ollut enää pitkä matka, mutta siinä kaaoksessa se tuntui loputtomalta.
”Katkaisemme nyt kuvayhteyden. Xcution kuittaa”, Cody vielä sanoi, ja ruutu pimeni. Matoron saaminen alukselta pois ei ollut enää sen prioriteetin tehtävä, että heidän kannattaisi seurata sitä henkilökohtaisesti. Jos toa selviäisi, hyvä, mutta tärkeimmän tehtävänsä hän oli jo toteuttanut.
Perdituksen asejärjestelmien tuho tuntui taistelun flowssa välittömästi. Xcution teki välittömästi käännöksen kulmaan, jota se ei olisi vielä hetkeä aikaisemmin kestänyt. Vordak-tykit ryhtyivät välittömästi takomaan aukkoa kahden taistelun perällä odottavan lentotukialuksen suuntaan. Mustan Käden omat hävittäjät saisivat viimein tilaa hengittää, kun vihollisen omat eivät enää päässeet iskemään suoraan Käden laivaston avonaiseen sivuun.
Sitten kuului taas piippaus. Kamerakuva näytöllä kääntyi jälleen Furnoon, joka metelistä päätellen oli jumiutunut ankaraan tulitaisteluun XMS Guardianin syövereissä.
”Jokin on pielessä, kentsu, pistettiin generaattorit paskaksi, mutta tässä paatissa on joku kokeellinen varavirtahärdelli. Räjähteet on lopussa ja ideat sitäkin enemmän.”
Cody reagoi Furnon ilmoitukseen harppomalla vihollislaivojen sijaintia merkkaavalle hologrammipöydälle.
”Kenraalikapteeni, jos Guardian etenee tällä vauhdilla asejärjestelmät ehjinä, meitä odottaa Kadmiumin kohtalo”, komentaja ärjäisi.
”Kauanko on Komeetta-tykin seuraavaan laukaukseen?” Nui-Kralhi kysyi.
”Viisi minuuttia”, Cody vastasi.
”Entä Guardianin tulitusetäisyyteen.”
”Neljä minuuttia.”
Kenraalikapteeni puri hammastaan. Suurin osa heidän pudotuslaivueistaan oli jumissa joko Le-Metrun rannikkorintamalla tai läntisten vortixx-elusten kansilla.
”Furno, suunta kohti kantta. Jos saamme edes ohjuspuolustukset alas käsin, saattaisimme saada tarpeeksi isolla keskittymällä loput matalaksi.”
”Kannelle? Äääh, miten meinaat, että hoitelemme kuudestaan ne ’bouttia sata jääkäriä, jotka ovat meidän ja pinnan tiellä?”
”Tavataan?” Cody toisti kenraalikapteeninsa sanat. Nui-Kralhi oli riisunut viittansa ja lähtenyt marssimaan ulos komentosillalta.
”Jos emme saa niitä tykkejä alas, ennen kuin Guardian saavuttaa etäisyyden, pohjamme pettää sellaisella tavalla, ettei Vorozotoekaan pysy perässä. Xcution ei pysty peruuttamaan tarpeeksi nopeasti. Meidän täytyy vallata kansi vanhanaikaisesti.”
Cody oli selvästi muodostamatta vastalausetta, muttei ehtinyt, kun Nui-Kralhi jatkoi.
”Silta on sinun, komentaja. Ilmoita Sarajille, että laittaa vermeet niskaan.”
Cody tuijotti Nui-Kralhia vielä sekunnin, ravisteli sitten päätään ja nosti käden lippaan.
”Aye aye.”
Le-Metru, nykyhetki
DHS Transformer oli avannut takaluukkunsa lennosta, tiputtanut Z-tiimin Verikoston johdolla Le-Metrun satama-alueelle ja lentänyt nopeasti takaisin pilvikerroksiin suojaan. Ryhmä eteni vauhdilla. Lyömäasein varustetut, Hallitsija mukaan lukien kulki kärjessä draakkikomentajansa takana. Ampuma-asein varustautuneet – ja Talini – tulivat vähän matkaa perässä.
He pysähtyivät, kun edestäpäin kuului yksittäinen kiväärin laukaus. Pauhaavasta sateesta huolimatta se kajahteli satamarakennusten välissä kuuluvasti. Todettuaan, että se ei ollut osoitettu heitä kohti ja kuului todellisuudessa paljon syvemmältä Le-Metrusta, he jatkoivat matkaa. Sitä ei ollut pitkälti. Satama-alueen leveimmän lastaustien päähän perustettu leiri kuhisi jo. Aiemmin saapuneet tiimit olivat saaneet alueen haltuunsa ilman suurempia ongelmia. Omien joukkoon päästyään Hallitsijan oli pakko hetkeksi pysähtyä ihastelemaan maata allaan. Hän oli todella tehnyt sen. Hän seisoi Metru Nuin maaperällä valloitusarmeijan kanssa kuin vanhojen aikojen sotasankarit.
”Te kolme!” kuului käsky jostain edempää. Suurikokoinen schiludomilainenMajailija: Kauan sitten hänet värvättiin Pimeyden Metsästäjiin salamurhaajaksi tappavien mielenvoimiensa ansiosta. 1001 vuotta sitten asetin hänet pysyvästi Metru Nuille pitämään kaupunkia silmällä. Hän piileskeli Suurissa Arkistoissa ja lähetti minulle tilanneraportteja erinäisiä raheja viestinviejinä käyttäen.Voimat ja välineet: Majailija on uskomattoman kärsivällinen ja uskollinen tehtävälleen. Hän vannoo nimeni kautta, että jonakin päivänä kaappaamme Metru Nuin vielä itsellemme. Hän saattoi tutkia muiden ajatuksia tai ajaa heidät hulluksi painajaisten avulla. Hän pystyi myös vaikuttamaan muiden aisteihin estääkseen näitä huomaamasta häntä. Hän pystyikin viettämään yli tuhat vuotta huomaamatta. Hänellä on myös kynnet. viittoili selvästi Hallitsijaa ja tämän perässä marssivaa kaksikkoa luokseen.
”Helvetti soikoon, viimein”, Majailija huokaisi ja värisytteli likomärkiä siipiään vedestä. ”Te kolme saatte Ourgoksen sauvan vahdittavaksenne. Siellä on kaksi tyyppiä jo passissa, mutta teidän tehtävänne on laajentaa suoja-aluetta ja pitää silmällä jokaista saamarin rakennusta, joka sinne näkee. Jos se saamarin ilonpilaaja pääsee irti, tämä homma muuttuu verilöylyksi melko vikkelään.”
Ourgoksen sauva? Turva-alue? Tämä ei kuulostanut siltä legendojen valloitusmatkalta, mitä Hallitsija oli odottanut. Majailija oli kuitenkin jo kääntänyt katseensa eteenpäin, jossa tämän huomiota vaati kaksi nynrahlaista insinööriä, jotka olivat parhaillaan kasaamassa valtavaa ilmatorjuntatykkiä keskelle valloitettua tietä.
”Kuulitte, mitä hän sanoi. Liikettä niveliin!” Verikosto ärjäisi ja puski kovakouraisesti Hallitsijaa liikkeelle. Päätellen siitä, että draaki viiletti hänestä ohi, hänen ja hänen vanavedessään tulevien metsästäjien odotettiin seuraavan häntä. Sitten jostain kuului taas laukaus. Hallitsija näki, kuinka parinkymmenen metrin päässä kasautuvan tykin päällä kiipeillyt peikko irrotti otteensa ja rysähti väkivaltaisesti maahan. Keskellä tämän otsaa oli siisti reikä. Hän oli kuollut, ennen kuin pudotus oli edes alkanut.
”Helvetti soikoon, minähän sanoin, ettei kukaan pistä päätään rakennuskehikkoa korkeammalle!” ärjyi joku komentajan roolissa oleva metsästäjä läheisen rakennuksen kulmalla. Hallitsija näki vain vilaukselta, kun peikon ruumista alettiin raahaamaan pois ja muutama laukaus erinäisistä laukaisimista ammuttiin oletettua tarkka-ampujaa kohti.
Verikosto kuljetti heitä vauhdilla suuren satamarakennuksen, jonkinlaisen lastaamon taakse. Hän huomasi välittömästi sinne pystytetyn keltaisena hohtavan telineen, jonka keskellä seisoi vanhan näköinen helmenvärinen sauva. Hallitsijan perässä laahustava ThermacellThermacell: Kourallinen metsästäjistä on henkisesti terveitä ja tasapainosia. He ovat keksineet ihan pätevän perustelun sille, miksi palvelevat rakentamaani julmaa konetta, joka luo rikkautta harvoille – lähinnä minulle, sen myönnän – ja jättää taakseen lähinnä ruumiita. Suurin osa on enemmän tai vähemmän henkisesti sairaita, rikkinäisiä tai eksyneitä. Thermacell kuuluu tähän ryhmään. Hänen pahoinvointinsa ilmenee hiljaisena vihana ja katkeruutena kaikkea elävää kohtaan. Alkujaan Thermacell oli kasvillisuuden toa kuuluisassa Toa Lhikanin tiimissä. Hän oli valpas, rohkea ja nöyrä. Taistellessaan visorakeja vastaan hän kuitenkin ajautui eroon tiimistään ja nuo hämähäkkimäiset olennot kutoivat hänet verkkoonsa. Visorakien kavala myrkky teki hänestä hordikan – puoliksi sankarin, puoliksi toan. Visorakien kuningatar yritti tehdä hänestä armeijansa ylipäällikön, mutta Thermacell surmasi kuningattaren ja taisteli tiensä tiiminsä luo. Mutta Lhikanin tiimi ei ollut ennen kohdannut hordikaa, eivätkä he tunnistaneet entistä ystäväänsä. Seurasi katkera taistelu, ja Thermacell pakeni suoraan syliini. Thermacell hautoo kostoa tiimilleen ja koko Metru Nuille, mutta vielä enemmän hän vihaa visorakeja ja muita selkärangattomia. Hänen pyynnöstään teetätin hänelle erikoisaseen, joka levittää ympärilleen voimakasta hermomyrkkyä. Se on erityisen tehokas selkärangattomia kohtaan. Thermacell sekoitetaan monesti Nidhikiin samankaltaisen taustatarinan takia. Erot Nidhikiin: Nidhiki oli ilman toa, Thermacell kasvillisuuden. Nidhiki vaihtoi puolta ennen mutaatiota, Thermacell vasta sen jälkeen. Roodakan rhotuka mutatoi Nidhikin, Thermacelliin taas laitettiin visorakien myrkkyä. Voimat ja välineet: Thermacellillä on voimakas myrkkupatruuna, joka levittää hermomyrkkyä ympäristöön. Oma pieni lisäykseni keksintöön on se, ettei sitä voi kytkeä pois päältä. vilkaisi rinnallaan kulkevaa toveriaan ällistyneenä. Metsästäjä selvästi tiesi sauvasta jotain merkittävää.
”Rakennukset on jo miehitetty. Meillä on silmät sauvaa kohti joka suunnasta”, Verikosto täsmensi. ”Te kolme partioitte sen ympärillä maasta käsin. Älkää pistäkö päätänne esiin Gadunkadulle pohjoiseen päin. Siellä on tarkka-ampuja, kuten varmaan huomasitte. Niiden veden toasta on myös useita näköhavaintoja salmessa, joten älkää menkö myöskään liian lähelle rantaa. Taivaita tarkkaillaan jo, joten pitäkää silmänne maakohteissa.”
Hallitsija, Thermacell ja heidän mukanaan saapunut hirviö nyökkäsivät. Verikosto marssi pois paikalta välittömästi käskynjaon jälkeen ja lähti ärjymään lisää ohjeita kadunkulmassa passissa olevalle skakdijoukolle.
”Sinä selvästi tiedät jotain tästä sauvasta”, Hallitsija kysyi Thermacelliltä. Hordika suoristi selkäänsä ja naputteli hermostuneena myrkkysammionsa kantta.
”En tiedä, mitä voimia sillä on. Vain, että se on Varjotun varjelluimpia artefakteja”, peto äyskäisi. Hallitsija pohti, mitä varten se oli pystytetty sinne rakennuksien taakse, eikä esimerkiksi ollut kenenkään rynnäkköä johtavan kourissa. Vastauksen hän sai, kun torahampainen hirviö heidän rinnallaan osoitti kohti taivasta heidän yläpuolellaan. Tai oikeastaan täsmälleen sauvan yläpuolella.
Oli vaikea katsoa suoraan ylöspäin, kun vesipisarat läimivät voimalla suoraan Hallitsijan silmiin. Hän näki kuitenkin välittömästi punaisen hahmon muutama kymmenen metriä heidän päidensä päällä. Se oli pysähtynyt ilmaan kuin joku olisi pysäyttänyt ajan sen ympäriltä. Haarniskan jalkapohjista ja selästä purkautuvat liekkivanatkin olivat yhä paikallaan liikkumatta.
Kaikki heistä tiesivät välittömästi, kuka se oli. He todella olivat saaneet Kohiki-salmen pedon nalkkiin.
Hallitsija napautti maata juhlistavasti keihäänsä perällä. Thermacellkin virnuili tyytyväisen näköisenä. Hallitsija toivoi, että Pilotti tiesi heitä ennen saapuneiden urotyöstä. Mikään ei todellakaan pysäyttäisi heidän valloitustaan.
Vaikka he olivat saaneet satama-alueen haltuunsa melko pienillä menetyksillä, Majailija ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä. Toki tämä näytti surkealta muutenkin pörröinen pintanukka sateen kastelemana, mutta Verikosto näki kyllä ystävästään, että koi oli hermoromahduksen partaalla.
”Jos minä olisin saanut päättää, olisin puskenut kolme tai neljäkin dyynirykmenttiä etenemään suoraan pohjoiseen ja tyhjentämään nuo kaikki rakennukset”, Majailija vastasi draakin kysyvään ilmeeseen.
”Mutta sinä et saanut päättää”, Verikosto huomautti. ”Muutaman työläisen menettäminen ei ole mikään murhe.”
”Se niiden tarkka-ampuja nasautti Myrkyn nollakulmasta heti, kun saavuimme”, Majailija murahti. ”Tyranni menetti myös kaksi parasta miestään, kun ne yrittivät kiertää rannan kautta. Naho, oletettavasti, kiskoi niiltä veret pihalle jostain särkältä käsin. Meillä on täällä ihan saamarinmoinen ylivoima, mutta niin kauan, kun vain istumme täällä, vihollinen napsii meitä yksi kerrallaan.”
”Meillä ei olisi tätäkään ilman A-tiimin pikku kepposta”, Verikosto myhäili ja vilkaisi taakseen, jossa sinne jätetyt Z-tiimin jäsenet ihastelivat samaa kuin hänkin. Ilmaan pysäytetty kenraali Killjoy oli koko maihinnousun suurin onnistuminen.
”Niin”, Majailija myönsi. ”Ja tuonkin kanssa kävi lähinnä tuuri. Se äkkäsi rakenteilla olleen ilmatorjuntajärjestelmän jostain kilometrin päästä ja pojat oli juuri saaneet sen rakennusten suojaan, mikä pakotti sen tulemaan lähemmäksi. Jos Päivänsäde ei olisi saanut sauvaa paikalle niin vikkelään, meitä olisi täällä melko paljon vähemmän.”
”Onko se sanonut mitään. Tai pystyykö se edes tekemään niin?” Verikosto mietti.
”Joko ei pysty tai valitsee olla hiljaa. Ollaan testattu sen verran iso määrä aseita siihen, että luulisi kyllä pukahtaneen, jos se olisi mahdollista.”
”Miksi ette vaikka nakkaa sitä mereen? Kaikki tiedustelutieto viittaa siihen, että vesi on sen heikkous?”
”Pomon käsky”, Majailija huokaisi. ”Mustan Käden kenraalit Killjoy ja Xen – se punanuttuinen nopea niistä – eivät saa menehtyä operaation aikana. Pomo sanoi, että niille on varattu jotain muita suunnitelmia.”
Verikosto murahti tyytymättömästi. Hänen kirjoissaan Killjoyn nitistäminen olisi ollut strategisesti järkevää, mutta hän ei kyseenalaistanut Varjotun käskyjä. Jos peto täytyi pitää nalkissa, se pidettäisiin nalkissa.
Hän vilkaisi samalla oikealle puolelleen, missä sinisen hohteen suojissa seisovan rakennuksen sisältä kuului ärjyntää. Siellä luultavasti koulittiin panttivankeja. Verikosto tiesi, että ne oli otettu lähinnä massatuhovakuutukseksi. Ja estämään veden toaa vain pyyhkimästä koko rantaa mereen voimillaan. Majailija oli ampunut panttivangeiksi jääneistä matoraneista yhden tämän yrittäessä olla liian urhoollinen. Toverinsa kuolema oli nopeasti laittanut loput ruotuun.
”Mikä tilanne on vahkien suhteen? En saanut radiokeskustelusta oikein selvää myrskyn vuoksi?” Verikosto kysyi. Ennen kuin Majailija heti vastata, heidän sivustaan paikalle saapui naamioitu pikkumies, joka tuijotti jonkinlaista pergamentille piirtämäänsä riimua.
”Täysin poissa pelissä. Eikä vain täällä, vaan kaikissa metruissa”, Dark HunterererDark Huntererer: Ah, luotetuin agenttini. Kun metsästäjä vaatii metsästäjän, lähetän hänet asialle! Mystinen, voimakas… Voimat: Armon Terät, ketteryys, silmäsäde. vastasi Verikoston kysymykseen.
”Tämä ei ole meidän tekosiamme. Muutama tunti ennen maihinnousua ne vain alkoivat vaeltelemaan päämäärättömästi pitkin katuja. Ja osa vain sammui kokonaan. Joko meitä on siunattu jonkun suuremman voiman toimesta tai meillä kävi älytön tuuri, että juuri nyt niillä on mennyt joku softapäivitys pieleen.”
Verikosto ei voinut valittaa. Suurin osa heidän joukostaan oli paikalla sillä oletuksella, että jalansijan saamiseksi heidän olisi täytynyt ensin runnoa tiensä läpi tuhatpäisen vahki-armeijan puolustuslinjasta. Majailija tiesi, miten paljon helpommalla he olivat päässeet, joskin häntä silti epäilytti, oliko siinä jokin energiahurtta haudattuna.
”Oletan, että tämän vuoksi vankilaopsit menivät niin hyvin kuin ne menivät”, Verikosto mietti. ”Kauanko heidän saapumiseensa on?”
”He olivat kokoontuneet Po-Metrun varikolle noin puoli tuntia sitten ja anastivat sieltä viisi kävelijää. Jos ne eivät törmää siihen maan toaan matkalla, heidän pitäisi olla täällä parissakymmenessä minuutissa”, Dark Huntererer laskeskeli.
Ukkonen jyrähti. Suurin osa metsästäjistä ei edes kääntynyt salamaniskua kohti, mutta välähdys oli heijastellut Killjoyn haarniskasta sellaisella tavalla, että Verikoston katse kiinnittyi väkisinkin taas siihen suuntaan.
Raportit kertoivat, että se oli tappanut SentterinSentter: Sentter on yksi voimakkaimmista Dark Hunterseista. Hän kouluttautui Eteläsakarassa dong-fu:n taistelulajissa ja kykenee näyttämään Kirottua Käsimerkkiä kuudella raajalla yhtäaikaisesti. Hän on melko epämiellyttävä tyyppi, mutta siedän häntä hänen tehokkuutensa ja valtavan body countinsa takia.Voimat: Keson näyttämis voimat. yhdellä potkulla. Se tuntui täysin mielipuoliselta. Miten mikään niin kamala asia kuin Sentteri oli kuollut niin yksinkertaiseen asiaan kuin potkuun?
DHS Transformer teki jylystä päätellen ylilennon jossain pilvien tasalla. Sen suihkumoottorien ääni muistutti monia siitä kerrasta, kun Le-Metrussa oltiin edellisen kerran taisteltu.
Hän ei koskaan näyttäisi sitä muille, mutta Verikostostakin tuntui kummalliselta seisoa taas Le-Metrussa. Kohiki-salmen taistelun läpi hänkin oli taistellut, mutta ei ilmassa, vaan juuri siellä, missä hän nytkin oli. Silloin satama-alue oli ollut pelkkää soraa ja pirstoutuneesta betonista koostuvaa haketta. Hänen, parinkymmenen Odinan sekopäisimmän ja pataljoonallisen xialaisia jääkäreitä oli määrä tukea laivastoa puskemalla niin pitkälle metrun rantaan kuin oli mahdollista, ja vetää sillä tavoin puoleensa mahdollisimman paljon vihollisen pudotuslaivueita.
Hän ei ollut selvinnyt siitä ilman arpia. Tai oikeastaan, hän ei olisi selvinnyt siitä lainkaan, jos Ainainen ei olisi viime hetkellä käskenyt heidän ryhmänsä jäänteitä karkaamaan syvemmälle metruun kaivettuihin vallihautoihin ja välttämään viholliskosketusta.
Hän oli tiennyt alusta alkaen, ettei Kohiki-salmella tavoiteltu mitään muuta kuin eskalaatiota. Mitä enemmän Mustan Käden laivastoa he saisivat houkuteltua paikalle, sitä vähemmän puolustajia olisi, kun Varjotun Exo-Novat iskisivät Coliseumiin ja yrittäisivät katkaista Suuren Hengen äänitorvelta kaulan.
Koko maailma tiesi, miten siinä oli käynyt. Coliseumin operaation täpärästä epäonnistumisesta johtuen Varjottu oli uhrannut Rautalaivaston turhaan. Merisaarron murruttua vahvistuksia ympäri maailman alkoi virrata Metru Nuin vesiin. Sota oli hävitty kahdella rintamalla samaan aikaan. Tuyet oli jäänyt kiinni vain viikkoa Kohiki-salmen taistelun jälkeen. Lhikanin harhautus Ikuisen kuiskeen kanjonissa oli purrut lujaa antaen kenraali Nui-Kralhille tilaisuuden johdattaa sodan viimeinen suurhyökkäys entisiltä rintamalinjoilta saaren keskivaiheilta kohti etelää.
Se, että Verikosto oli yhä hengissä ne kaikki nähtyään, oli kaikkien todennäköisyyksien vastaista, ja hän ymmärsi sen. Arvosti sitä joka päivä. Siitä lähtien hän oli vannonut omistavansa loppuelämänsä Metru Nuin polttamiseen.
Osittain siksi häntä suretti vain seisoa siinä pitämässä linjaa. Ilman vahkejaan he voisivat vain lähteä rynnäkköön ja puskea pidemmälle kuin koskaan sodassa olivat pystyneet.
Mutta Varjotun suunnitelma sanoi toisin. Juuri nyt ei ollut sen aika, joten hän piti linjaa. He kaikki pitäisivät, kunnes viimeisen draakkikuninkaan tahto täyttyisi.
Jossakin jyrähti, mutta se ei ollut ukkonen. Kuulosti siltä kuin äänivalli olisi pamahtanut jossain kaukana. Killjoyn alapuolella vartiossa seisova Hallitsija laittoi keihäänsä tanaan ja tiiraili kohti horisonttia. Thermacell ja tämän torahampainen toveri, KehäkukkaKehäkukka: Yksi Odinan salaisen Laitos 5:n kauneimmista luomuksista, laitoksen parsijat ompelivat Kehäkukan kokoon tiimistä metsästäjiä, jotka olivat tehneet iskun steltiläisen peikkomafian tukikohtaan ilman kunnollista valmistautumista. Kehäkukan jalat ovat aristokraatilta, joka aikanaan johti kuninkaana useita pikkusaaria valloittanutta Nui-Jagojen laumaa. Vartalo on matoralaiselta, joka oli tiimin räjähdeasiantuntija. Parsijat päättivät käyttää tiimin tarkka-ampujana toimineen shashaalin päätä, sillä hänen osumatarkkuutensa oli verraton. Harmi vain, että peikkomafian kovat kourat kaivoivat häneltä silmät päästä. Kehäkukka toimiikin nykyään lähinnä kuulon varassa. Tykkikäsi on entiseltä musiikkiteemaiselta metrulaiselta poliisilta, joka katkeroitui institutionaalisen väkivallan koneistossa, muuttui julmaksi rikollisia kohtaan ja sai potkut. Vesikeihästä pitävä käsi kuului toalle, entiselle sankarille, joka joutui metsästäjien vangiksi ja liittyi joukkoihimme pitkän aivopesun ja rääkkäyksen jälkeen. Kourakäteen parsijat pistivät sitten lopun tiimistä: siinä on osia yhdestä hullusta skakdista, joka taisi suunnitella yksityisyrittäjäksi ryhtymistä, sekä yhdestä deaktivoidusta bohrokista, jonka atk-tukeni uudelleenohjelmoi kuormajuhdaksi. Miekkakäsi ei oikeastaan edes ole keltään tiimin jäseneltä, vaan viattomalta sivulliselta, joka sattui olemaan liian lähellä, kun peikot heittivät kasapanoksen tiimin pakettikävelijän alle.Voimat: Koska Kehäkukka on sokea ja toimii kehittyneen kuulonsa varassa, on hän yhtä tappava pilkkopimeässä kuin liian kirkkaassa valossakin. Vesikeihäällä hän voi ampua vettä, mikä on vähemmän hyödyllistä kuin tulen tai luotien ampuminen. Äänitykki voi kuurouttaa viholliset. Kouralla hän yleensä tarttuu vihollisiin ja viiltää sitten kurkun auki sillä miekalla. , käänsivät myös katseensa ylös.
Tutka-asema heidän oikealla puolellaan piippasi kuuluvasti. Sen äärellä hääräillyt kolmikätinen palaneen metsän toa karjaisi ilmoille tiedon, jota he eivät olleet odottaneet.
Jotakin lähestyi heitä etelästä. Se oli pieni, nopea, eikä myrsky tuntunut hidastavan sitä lainkaan.
Telemetriasta ei käynyt ilmi, mikä heitä lähestyvä asia oli. Myrsky teki sen tunnistamisesta mahdotonta.
”No niin naamat irveen ja tykistön suunta etelää päin!” Verikosto ärjyi niin kovaa kuin keuhkoistaan irti sai. ”Suuren Hengen Lällärit soittivat apuvoimia!”
Joukot käänsivät suuntansa etelään välittömästi Verikoston ja kauempana olevan Tyrannin ja tämän ryhmän säestämänä. Vaikka Verikosto oli vakuuttunut siitä, että he saisivat ammuttua tunkeilijan alas, ei hänellä silti ollut hajuakaan, mitä tai kenet Metru Nui oli puolelleen niin nopeasti puhunut.
”Kaksi kilometriä!” tutka-asemalta huudettiin. ”Parikymmentä sekuntia visuaaliseen kontaktiin!”
Metru Nuin sodan viimeinen vuosi, BHS Xcution
Musta kommandovahki löysi kenraalikapteeninsa hangaarin perältä. Varusteet olivat jo puoliksi tämän niskassa. Selkään kiinnyttynyt ylimääräinen levy oli kiinnittynyt Nui-Kralhin selkään magneetin lailla. Tämän vyöllä roikkui jo kaksi ioniaseen kahvaa – yksi miekalle ja yksi kilvelle. Sarajin perässä paikalle marssineita erikoisosasto Nyrkin vahkeja oli yhteensä kaksitoista. Neljäntoista vahva iskuryhmä ei olisi sellaisessa tilanteessa ollut tarpeeksi sellaiseen operaatioon, mutta tämä joukko oli erikoislaatuinen.
”Kenraalikapteeni, käskynjako?” Saraji kysyi.
Nui-Kralhi raksautti naamionsa suojaavan panssarilevyn paikoilleen ja kääntyi joukon puoleen.
”Ovatko räjähteet matkassa?”
”Kyllä, kenraalikapteeni”, Saraji vahvisti ja osoitti vahkirivistön neljää laitimmaista, joiden nilkkoihin oli varastoitu merkittävä määrä mustia pötköjä.
”Hyvä. Saraji, ota kaksi miehistäsi mukaasi ja aloita lähestyminen XMS Guardianin itäpuolelta. Te menette ensin. Koettakaa herättää vihollishävittäjien huomio ja kierrättää ne pois suorimmalta reitiltä. Minä vien loput sotilaat ja näiden räjähteet suoraan kannelle ja pusken meille reitin Furnon ulospääsytietä kohti.
Xcutionin kilpiä vasten rätisevät ammukset kuuluivat koko ajan hieman kovempaa. Nui-Kralhi oli antanut käskyn ottaa hitaasti etäisyyttä vihollisen päärintamaan, mutta se oli tarkoittanut, että virtaa suojakilville jäi vähemmän, sillä hän ei ollut valmis kompensoimaan vähentämällä aluksen tulivoimaa.
”Komentaja”, Nui-Kralhi puhui korvanappinsa kautta radioon. ”Käske Ravenia antamaan tulitukea pienikaliiberisilla, kun astumme ulos. Siivotaan vähän roskaa tieltämme.”
”Käsky välitetty, kenraalikapteeni”, kuului kuittaus vähän ajan päästä. ”Suuri Henki teitä varjelkoon.”
Codyn sanat toivoivat hyvää, vaikka Nui-Kralhi tiesi, ettei Suurella Hengellä ollut salmen yllä mitään varjeltavaa. Yksikään heistä ei ansaitsisi pelastusta tai Initoin valoa. Mutta Nui-Kralhi taisteli siitä huolimatta.
”Saraji”, hän käski. Vahki nyökkäsi ja viittoili kahta vierellään seisonutta vahkia peräänsä. Hän läimäisi hangaarin sivuseinän avaavaa nappia ja katsoi, kuinka helvetti avautui hänen edessään.
Meri heidän alapuolellaan oli liekeissä. Ilmassa kärysi niin pirstottu metalli kuin öljyn katkukin. Hän kuitenkin haistoi jotain muutakin. Se määrä tuhoa ja hävitystä, mikä Kohiki-salmella oli sinä yönä tehty, oli repinyt ilmaan jotain muutakin. Ilmassa haisi – ja miltei maistui – veri. Palanut liha. Lukemattomien ammusten riekaleiksi repimät ruumiit.
Saraji käänsi selkänsä näylle ja astui hangaarin reunalle. Hän teki kunniaa kenraalikapteenilleen ja antoi itsensä kaatua. Vahkit hyppäsivät tämän perään ja kaikki kolme katosivat näkyvistä.
Kolme vihreää välähdystä aluksen lähellä viestivät Nui-Kralhille, että näiden matka oli alkanut onnistuneesti. Hän viittoili loput kymmenen vahkia peräänsä ja astui itsekin reunalle. Näky oli sanoinkuvaamaton. Koskaan historiassa ei oltu taisteltu niin. Kaksi koneiden ja teknologian uusimpien saavutusten siivittämää osapuolta teki toisiinsa sellaista tuhoa, että se muistettaisiin ikuisesti.
Nui-Kralhi veti syvään henkeä. Suunnitelma oli selvä. Nyt se tarvitsi vain toteuttaa. Kun hän tiputtautui alas ja sytytti ionisiipensä, hän ei vielä tiennyt, että se, mitä hän tulisi seuraavaksi tekemään, ansaitsisi hänelle uuden nimen.
Se oli kenraalikapteeni Nui-Kralhin viimeinen taistelu
Ja kenraali Killjoyn ensimmäinen.
Nykyhetki
Ilmatorjunta ei koskaan tavoittanut Kohiki-salmelta lähestynyttä nopeaa kohdetta. Muutama laukaus sitä kohti ammuttiin, mutta se oli sujahtanut niistä ohi sellaisella vauhdilla, etteivät tykkimiehet edes ehtineet asettaa uusia koordinaatteja, kun se oli kadonnut pilviin jonnekin heidän yläpuolelleen.
Hallitsija tuijotti taivasta kummastuneena. Tranformer oli lähetetty kohteen perään selvittämään, mikä se oli. Se oli kadonnut pilviin vain hetkeä myöhemmin.
Sitten tummansininen taivas muuttui oranssiksi. Verikosto puristi sauvansa kahvaa koko ajan lujempaa, kun he katsoivat hiljaa, kuinka tuli levisi.
Sitten rakennukseen heidän takanaan osui metallinen kappale. Sitten toinen. Paniikki levisi, kun tuhoutuneen ilma-aluksen rippeet satoivat heidän päälleen. Pilotin matka oli päättynyt. Kohiki-salmi nielaisi lopulta hänenkin ruumiinsa, vaikkakin sata vuotta myöhässä.
Silloin
Ionisiipisten osasto oli verottunut puolella näiden laskeutumisen aikana. Xialaisten ilmatorjunta olisi vienyt enemmänkin, mutta Killjoyn punainen ionikilpi oli pelastanut ainakin kaksi räjähteitä kantavaa vahkia laskeutumisen aikana. He joutuivat muuttamaan kurssia kolmesti matkan aikana. Kahdesti tykistökeskittymän vuoksi ja kerran heidän linjalleen ajautuneen vihollishävittäjän vuoksi. Killjoy oli lopulta kiihdyttänyt sen perään, leikannut tiensä sen lävitse ja palannut johtamaan joukkoaan. Kohiki-salmi nielaisi keskeltä halkaistun hävittäjäpilotin aluksineen. Sen myötä heidät oli myös huomattu XMS Guardianin kannella.
Jääkärit nostivat aseensa kohti taivaita, mutta he eivät olleet valmiita siihen, mitä oli tulossa.
Nyt
Se, mikä Transformerin oli tuhonnut, oli ampaissut itsensä taas jonnekin päin merta. Sitä epätoivoisesti tähystävät tutkapeikot yrittivät turhaan pysyä sen perässä. Jokainen ampuma-aseella varusteltu metsästäjä oli sillä aikaa rynnännyt rantaan ja osoittanut aseensa taivasta kohti.
Kun kohde palasi, laukesi jokainen ase Le-Metrun rannalla sitä kohti. Mutta he eivät olleet valmiita siihen, mitä oli tulossa.
Ohjus osui Verikoston taakse ja paiskasi tämän maahan. Hän tunsi lämmön selässään, kun Majailijaan osunut räjähde hävitti metsästäjän silmänräpäyksessä. Paineaallon mukana tämän liha paloi kiinni Verikoston selkään ja hajotti kiekonheittimen.
Toinen ohjus oli osunut rakennukseen Hallitsijan vieressä. Siellä kyykistellyt ryhmä skakdeja silpoutui palasiksi hänen silmiensä edessä. Hän ei ehtinyt edes huudahtaa, kun kolmas ohjus osui lähelle rantaa, jossa ilmatorjunnan parissa työskennellyt ryhmä katosi liekkeihin.
Guardianin kannen yläpuolella kiitävä ionisiipinen saatana oli leikannut tiensä läpi jo kolmesta upseerista, ennen kuin kannella räkyttävät sarjatuliaseet osasivat suuntautua lentäjää kohti. Yksi jääkäreistä kompastui omiin jalkoihinsa peruuttaakseen tätä kohti kiitäneen kuoleman tieltä. Lisko täräytti päänsä ja menetti tajuntansa, mutta oli väistänyt täpärästi punaisen ionimiekan, joka oli tullut häntä kohti. Pilotti oli selvinnyt kohtaamisestaan Kohiki-salmen pedon kanssa vain kuollakseen sata vuotta myöhemmin tämän sinkoutuessa hänen aluksensa läpi.
Punamusta lentävä kohde lensi niin lähellä maata, että Järjestäjän johtama metsästäjäjoukko lensi kumoon pelkän sen vauhdin voimasta. Talini lensi kasvot edellä tutka-aseman pöytää päin ja sai sähköiskun päätteiden piuhojen päälle rysähtäessään. Viiksi oli saanut jostain käsiinsä miekan, johon hän nyt kompastui. Se lävisti jyrsijätoranin jalan jättäen miehen itsensä parkumaan kivusta maahan. Dark Huntererer oli ainoa, joka siitä porukasta ehti näkemään, mikä kohde oli. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Killjoy oli edelleen Ourgoksen sauvan kentässä jumissa, mutta tämä uusi kohde näytti miltei identtiseltä. Seuraava ryöppy ohjuksia purkautui kohteen olkapäiltä. Suurin osa satama-alueen metsästäjistä oli ehtinyt suojaan hyökkäyksen alettua, mutta liikuntakyvytön Viiksi jäi keskitykseen ja tuhoutui.
Aluksen kansi oli sekasorron vallassa, kun jääkärit yrittivät saada selvää, mitä oli tapahtunut. Niin moni heistä oli niitetty maahan sellaisella vauhdilla, etteivät näiden toverit ehtineet edes ampua hyökkääjän suuntaan. Kun aluksen sisäosista viimein virtasi vahvistuksia, jääkärien komentaja sai viimein linjat kasaan, ja sotilaiden katseet kohti petoa, joka syöksyi jo uudestaan heitä kohti.
Killjoy sammutti rakettimoottorinsa parikymmentä metriä Kehäkukan yläpuolella. Olento murskaantui Kal-metallin alle ja osumasta lähtenyt paineaalto lennätti Hallitsijan ja Thermacellin jälleen jaloiltaan. Killjoy tuijotti hetken aikaa jalustalla lepäävää sauvaa, asetti kätensä sen ympärille ja puristi. Kun se tuhoutui, kuului korviaviiltävä inahdus kuin koko taivaankansi olisi itkenyt reliikin menettämisestä. Samalla hetkellä voimakenttä ilmaan jäätyneen Killjoyn näköisen asian ympäriltä katosi, ja suihkumoottorit suristen se laskeutui Killjoyn vierelle.
”Oletko kunnossa, Miksu?” Killjoy kysyi. Jumissa ollut punaisempi haarniska ravisteli raajojaan hetken, käänsi katseensa Killjoyyn ja nyökkäsi.
”Juu… juu! Kyllä herra sotaset- herr- sotamieskenraalimies!”
Kun Killjoyn jalat koskivat viimein maahan, jääkäri, joka yritti yllättää hänet radiotornin takaa räjähti. Killjoyn ranteesta lentänyt energiapanos osui tätä päähän. Seuraava kaatui hänen miekkaansa, kun hän ionireppunsa avulla loikkasi tätä kohti. Kannen toisella puolella hän näki valtavan vihreän ionimiekan pilkkomassa kolmatta liskoa. Saraji oli laskeutunut onnistuneesti.
”Mihin suuntaan?” vahki huuteli Killjoylle.
”Riittää, että pidät heidät kiireisenä. Minä tuhoan rakennusta suojaavan generaattorin”, Killjoy vastasi.
Miksu nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Hädin tuskin pystyyn saatu metsästäjien ilmatorjunta yritti saada tähän lukitusta, mutta taivaalta satavat ohjukset ja energia-ammukset tekivät tähtäämisestä vaikeaa. Pilvenpiirtäjään alueen laidalla piiloutuneet tarkka-ampujat yrittivät käyttää Miksun ohilennon hyödykseen, mutta heti, kun yksi niistä nosti päänsä esiin ampuakseen, kuului laukaus aivan alueen toisesta päästä. Akakukasvoinen mutantti kuoli kiväärinsä ääreen samalla, kun Miksun tiputtamat palopommit nielaisivat Järjestäjän lämpimään syleilyynsä. Tämän viimeiset ajatukset olivat kostossa, kun tämän liha suli hitaasti ja metsästäjä paloi karrelle.
Killjoyn hoideltua kaksi tätä lähestynyttä raskasta lastauskävelijää, koitui ongelmaksi kannen puoliväliin asettunut suuri pimeyden metsästäjä. Harmaahaarniskainen olento oli hampaisiin asti aseissa. Se nauroi tätä päin kilpi tanassa juoksevalle Killjoylle, ja ampui tätä kaikella happozamoreista yliäänirhotukoihin.
Ne kuitenkin kimpoilivat kaikki harmittomasti Killjoyn haarniskasta. Verikosto, selkä vereslihalla, katsoi kauhulla, kuinka tätä päin asteleva teknosaatana vain eteni huolimatta siitä, että puoli Odinaa oli kohdistanut tähän tulivoimansa.
”Saanen huomauttaa, että suurin osa asejärjestelmistä on edelleen Miksussa. Emme pysty lataamaan sinua täältä käsin. Ne ammukset, mitkä sinulla on mukanasi, ovat kaikki, mitä sinulla on”, Breznikovan ääni huomautti Killjoyn radiossa.
”Riittää, että pidätte Miksun lippaat täynnä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen”, Killjoy vastasi.
Kun Breznikova, Furno ja neljä muuta kommandovahkia viimein saivat kannelle johtavan oven auki, odotti heitä mielipuolinen sotku. Killjoyn ja Sarajin hyökkäys oli maalannut aluksen kannen verellä ja silputuilla ruumiilla. Ionimiekkojen jälkeensä jättämä lihan käry sai Brezin yökkimään. Ovelle heitä vastaan saapunut Saraji viittoi ryhmää luokseen.
Kolme räjähdystä vavisutteli kantta, kun selviytyneiden vahkien itsemurhaisku sammutti viimein Guardianin raskaimmat ilmatorjuntatykit. Furno katsoi valoshowta haltioituneena, kun sininen vahki, Surge, ihmetteli ääneen, minne kenraalikapteeni oli jäänyt.
Saraji osoitti radiotorniin, jonka päällä taisteltiin edelleen. Se asia, joka siellä riehui, ei vaan enää muistuttanut arvokasta sotilasjohtajaa…
… vaan skorpionia. Verikosto jäätyi paikalleen, kun tätä kohti astelevan Killjoyn selästä purskahti lihaa. Tämän selän panssarilevyt siirtyivät välittömästi suojaamaan häntää, jonka päähän oli syttynyt punainen ionipistin. Killjoyn kypärään ilmestyneet lovet vetäytyivät irti toisistaan muuttaen haarniskan hirviömäisiksi leuoiksi. Korina, joka olennon suusta kuului, oli kuin suoraan Verikoston pahimmista painajaisista.
Ensin Kohiki-salmen peto repi kappaleiksi tornin radio-operaattorit. Sitten tornin itsensä. Killjoyn hännästä purkautuneen energialaukauksen luhistuttaessa kannen viimeiset vastarinnan rippeet, katsoi amiraali Deschenes komentosillalta käsin kauhusta kankeana, kun hänen koko miehistönsä silvottiin kappaleiksi hänen alapuolellaan.
Pedon keltaisena hohtava katse kääntyi häneen hetkeksi. Mikään ei olisi estänyt sitä lentämästä komentosilalle ja tappamasta häntäkin. Mutta skorpioni käänsi hänelle lopulta vain selkänsä. Se oli kuin viesti. Käsky painua helvettiin hänen saareltaan.
Armon eleestä totaalisesti yllättynyt Verikosto haparoi taaksepäin, kun skorpionipeto asteli hänen ohitseen, tuijotti hetken panttivankirakennusta suojaavan generaattorin ohjaimia ja salamannopeasti sivalsi sen hännällään kahtia.
Sininen valo rakennuksen Gadunkadun puolella värähteli ja katosi. Ei kestänyt montaakaan sekuntia, kun sen sisältä alkoi kaikua kauhistuneita parahduksia. Punainen valtavan kokoinen ionimiekka heilui rakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoissa. Killjoy katsoi sitä hetken tyytyväisenä, mutta käänsi katseensa, kun korppikasvoinen pieni Pimeyden Metsästäjä alkoi kohdistamaan häneen jonkinlaista hyökkäystä.
Dark Hunterererin silmät säkenöivät kauniisti vain hetken, kun tämän kallo rusentui Killjoyn kourien väliin.
”Aaaargh, selkärangaton!” Thermacell huudahti kauhuissaan toverinsa kohtalosta. Tämän punaisesta säiliöstä purkautui Killjoyta kohti sakeaa, märkää myrkkyä, joka kuitenkin tultuaan kosketuksiin tämän tulikuuman hännän pään kanssa, syttyi palamaan. Lieskat kulkivat väkivaltaisesti leimahtaen takaisin kohti Thermacelliä, jonka kanisteri räjähti suoraan tämän kasvoille. Päätön ruumis mätkähti maahan ruiskien verta väkivaltaisesti ympärilleen.
Sillä aikaa muut alueen metsästäjät olivat onnistuneet luomaan Killjoyn ympärille jonkinlaisen saartorenkaan, joka kuitenkin rakoili koko ajan aluetta ympäri lentelevän Miksun pommittaessa maata. Killjoyn valmistautuessa näiden yhteishyökkäykseen, kuului jostain hänen jalkojensa alta kuitenkin ryminää. Hän reagoi siihen vain vähän liian hitaasti. Jotain hopeistaMirunaamainen matomies: Piiloutuu merikontteihin rahdin mukana ja pudottaa rahtia pois matkan aikana tietyille koordinaateille. Matomies lähti viimeksi tehtävälle maanantaina Hänen on tarkoitus pudottaa Tela-Nuin autoja nynrahin lähisaarille keskiviikkona.Voimat: Lipevä käärme. purkautui hänen ympärilleen ja yritti kietoa hänet otteeseensa.
Punainen välähdys kuitenkin leikkasi olennon kahtia, ennen kuin se ehti tekemään mitään. Madon puolikkaat luikertelivat kukin omille teilleen kuin sille olisi tehty palvelus, kun se leikattiin.
Xen oli pudottautunut Killjoyn vierelle läheisen rakennuksen ikkunasta. Ionimiekkaansa olkapäätään vasten pitelevä vahki vilkaisi isäänsä kohti ja sitten näitä hitaasti lähestyviä metsästäjiä.
”Panttivangit on pelastettu”, Xen ilmoitti ylpeänä.
”Huomasin. Hyvää työtä”, Killjoy ärisi hampaikkaaksi räjähtäneistä leuoistaan. ”Huomaan, että olet vaihtanut miekan väriä.”
”Vihreä ei ole tyyliäni, sori vaan, Saraji. Onnistuin kyllä tekemään siitä hetkeksi ruskean, kun lisäsinkin siihen punaisen värin sen vanhan korvaamisen sijasta.”
”Sinun ei pitäisi olla täällä lainkaan kuntosi huomioiden”, Killjoy ärähti. Xen koputteli hieman kivistävää rintaansa, yskäisi ja kohautti lopuksi olkiaan.
”Meitä ei ole täällä tarpeeksi, jotta voisimme jäädä vaihtopenkille.”
Miksun raidetykit pysäyttivät heitä lähestyneen skakdin matkan niille sijoilleen. Tämän rinnalla juossut raskaasti panssaroitu titaani kuitenkin eteni edelleen. Killjoyn kummastukseksi Xen ei edes tuntunut välittävän tämän lähestymisestä.
”Sitä paitsi”, Xen jatkoi, ”en olisi varmaan tullutkaan ilman tuota yhtä.”
Juuri, kun titaani oli iskemässä Xeniä miekallaan, kuului laukaus. Titaanin kypärään oli ilmestynyt yksi reikä taakse ja yksi eteen siihen, mistä luoti oli tullut ulos. Codyn päivän osumaprosentti oli huikea. Titaanin ruumis mätkähti Xenin jalkoihin, jossa hän katseli sitä vähän surullisesti.
”Sitä paitsi nyt, kun panttivangit eivät enää ole tiellä, mikään ei estä Nahoa tekemästä tuota.”
”Tuota… mitä?” Killjoy ihmetteli ja kääntyi kohti rantaa Xenin osoiteltua sen suuntaan.
Se näytti ensin vain siltä, että myrskyn samentama taivas oli jotenkin… tullut lähemmäksi. Sitten Killjoy tajusi, että he tuijottivat todellisuudessa kymmeniä metrejä korkeaa vesimassaa, joka lähestyi hiljaisella vääjäämättömyydellä metsästäjien miehittämää rantaviivaa. Rantaa sisämaahanpäin kävelevän veden toan silmissä paloi. Tällaisella säällä koko luomakunta oli hänen armoillaan.
Hetken kestänyt tauko kaaoksessa räjähti taas käsiin, kun Nahon hyökyaalto osui. Loput Miksua jallittaneet ilmatorjuntajärjestelmät hukkuivat ja rantaa lähimmät rakennukset murskaantuivat välittömästi vesimassojen alle. Osa Killjoyta ja Xeniä lähestyneistä metsästäjistä jäätyi paikalleen katsomaan veden toan kylvämää tuhoa, kun loput lähtivät hurjistuneena ryntäämään kaksikkoa päin.
DEVASTATORINDEVASTATOR: DEVASTATOR KIRJOITTAA ITSE OMAN SIVUNSA, KOSKA DEVASTATOR ON KÄYNYT KOULUJA JA ON HYVÄ KIRJOITTAMAAN. DEVASTATOR ON PARAS KAIKISTA METSÄSTÄJISTÄ KOSKA HÄN ON ISOIN JA KOMEIN JA ÄÄNEKKÄIN. EI OLE KETÄÄN NIIN ÄÄNEKÄSTÄ KUIN DEVASTATOR PAITSI EHKÄ YDIN POMMIT. MUTTA NIITÄ EI OLE MAAILMASSA MONTAA JA DEVASTATOR ON PALJON KOMEAMPIKIN KUIN YDIN POMMI. HEHEHE. ON HAUSKAA OLLA ISO MIES!VOIMAT: DEVASTATOR ON VOIMAKKAIN KAIKISTA SILLÄ HÄNTÄ EI VOI VOITTAA TAISTELUSSA LAISINKAAN. OLEN MYÖS HYVÄ MATIKASSA JA OSAAN KIRJOITTAA KIVOJA TEKSTEJÄ VARJOTTU-SEDÄN HASSUUN KIRJAAN! hyökkäys kilpistyi ensin Xenin miekkaan, jonka jälkeen Killjoyn vankka potkaisu lennätti metsästäjän päin viereistä rakennusta. Hallitsijan happokeihäs kalahti harmittomasti Xenin kal-metalliseen käteen, kun metsästäjien riveihin rynninyt Killjoy mottasi salskeaa metsästäjää kerran kasvoihin. Ne murtuivat, eikä tämä enää noussut. Heitä vasemmalta lähestyvä mutatoituneiden shasaalien rykmentti avasi sillä aikaa tulen, mutta Miksu laskeutui Xenin ja luotien väliin. Muutama ohjus Miksun olkapäiltä teki rykmentistä selvää, kun Killjoy repi niitä tukeneen skakdiparivaljakon palasiksi.
Kasvonsa asfaltista viimein nostanut Verikosto katsoi kauhuissaan, kuinka tupla-Killjoyt repivät hänen osastoaan metsästäjä metsästäjältä palasiksi.
”Tämä karkaa käsistä”, hän kuiskasi itselleen, ”nyt niitä on kaksi.”
Hän käänsi katseensa taakseen, josta lisävahvistukset olivat viimein saapuneet.
”Tracker! Helvetti soikoon, hoitele ne!”
Valtava valkoinen vortixx nyökkäsi ja naksautteli niveliään. Pöyristynyt Verikosto kuitenkin työnsi tämän syrjään ja karjahti uudestaan.
”Et sinä! Minä puhuin Trackerille!”
”Selvä juttu, pomo”, härkäJäljittäjä: Minua suoraan sanottuna ärsyttää se, miten kaikki luulevat Jäljittäjän olevan joku tyyppi, kun todellisuudessa hän on härkä Buru-Korosta. Hänen mitä tahansa epämaterialisoivat sarvensa ovat kirous oheisvahingon kannalta, mutta ne ovat myös yksi Odinan arsenaalin tappavimmista aseista. Jäljittäjän tappotilastot ovat organisaation korkeimpia ja syystä. Tyyppi, jota aina luullaan Jäljittäjäksi on todellisuudessa Pimeyden Metsästäjä Nitoja. Itseään hän kutsuu tämän vuoksi ”Nitoriksi”. Hän on Ruinaajan veli ja yhtä hyvä xiassa kuin hänkin. En rehellisesti tiedä, miksi Jäljittäjä raahaa sen mukanaan kaikkialle.Voimat: Jäljittäjän antimateriaalisarvet ovat yksi Odinan asekehitysyksikön suurimmista saavutuksista. Jos Jäljittäjä koskaan kaatuu pää edellä maahan, olemme valmiita laukaisemaan protokolla härkäpavun, jossa pyrimme gravitaatiokanokan avulla estämään Jäljittäjää imeytymästä koko maailman lävitse. hänen takanaan kuittasi, polki hetken aikaa maata ja lähti hirmuisella laukalla rynnäkköön.
Xen huomasi lähestyvän härän kyllä, mutta väistämisen sijaan työnsikin Kal-metallisen kätensä eteenpäin pysäyttääkseen tämän sijoilleen. Killjoy huomasi tämän etäältä ja hätääntyneenä karjaisi heidän yläpuolellaan olevalle Miksulle käskyn auttaa.
Ylimääräisiä sekunteja ei jäänyt montaa. Miksu onnistui puskemaan Xenin pois tieltä, mutta jäi itse suoraan Jäljittäjän sarviin. Se leikkasi tiensä läpi Miksun haarniskan jaloista kuin ne olisivat olleet pumpulia. Punainen haarniska rysähti maahan ja Miksu ulvaisi kuuluvasti. Kauhistunut Xen tajusi, miten lähellä hänen hengenlähtönsä oli. Sen ajatteleminenkin kivisti rinnasta, mutta hän nieli tunteen ja lähti auttamaan Miksua, kun Jäljittäjä rynnäkössään juoksi vielä heistä pois päin.
Kuului kaksi isoa räsähdystä, kun Miksun jalat irtosivat tämän lanteilta ja kaksi uutta, maalaamatonta ja hopeista jalkaa ilmestyivät puvun sisältä ja loksahtivat paikalleen. Xen sai vaivoin kiskottua tämän pystyyn, kun Jäljittäjä kaartoi kohti seuraavaa hyökkäystä.
Killjoy oli sillä välin harhautunut räjähteestä, joka oli heitetty hänen jalkoihinsa. Sen sijaan, että hän olisi väistänyt sitä, hän kumartui nostamaan sen, katsoi sen heittänyttä Verikostoa suoraan silmiin ja puristi räjähteen kasaan kourassaan antaen sen räjähtää kasvoilleen. Irvistelevä draakki peruutti, kun savupilven keskeltä häntä lähestyvä skorpioni louskutti leukojaan.
Pedon keskittyminen herpaantui hetkeksi ainoastaan, koska hänen ohitseen laukkasi juuri härkä, jonka selässä kauhusta huutava Xen oli onnistunut jotenkin tarttumaan Jäljittäjän selkäkarvoista ja raahautui nyt tämän mukana ympäri taistelukenttää huolestuneena tuhiseva Miksu perässään lennellen.
Kun Verikosto katsoi ympärilleen, näki hän pelkkää kaaosta. Rannassa riehuva veden toa vaikutti vielä skorpioniakin armottomammalta. Vesipatsaat iskeytyivät kerta toisensa jälkeen metsästäjien riveihin. Suurin osa ei edes hukkunut, vaan murskautui iskujen voimasta. Verikosto tiesi, että heidän täytyisi pitää linjaa vielä hetki, mutta keinot siihen alkoivat käydä vähiin.
”Sinä et ole muuttunut yhtään, Ilonpilaaja”, Verikosto äyskäisi. Killjoy ei pysähtynyt, mutta hidasti hieman etenemistään.
”Sinähän sen tietäisit.”
”Niin. Se Aderidonian keikka oli aika kova juttu”, Verikosto jatkoi. ”Nimesi olisi kyllä voinut olla vaikka Verilöyly sen perusteella.”
”Minä tiedän, että yrität viivytellä minua”, Killjoy tuhahti. ”Se ei toimi.”
”Toimii sen verran, että hän ehtii paikalle”, Verikosto virnisti ja astui askeleen sivulleen paljastaen hopeisena hohtavan soturin takaansa. Killjoy pysähtyi mittailemaan uutta vihollistaan.
”Ilonpilaaja. Katso itseäsi. Sätkivä lihakimpale, joka yrittää epätoivoisesti ymmärtää jotain, joka on sinun käsityskykysi yläpuolella. Sinä kutsuit minua Kyborgiksi. Kuinka naurettava, kuinka rajallinen nimitys. Etkö vieläkään ymmärrä, kuka ja mitä minä olen? Olen informaation ruumiillistuma! Olen sinun maailmasi jokaisen tiedonmurusen, jokaisen algoritmin, jokaisen salasanan ja jokaisen strategian summa. Kun sinä nukuit, minä opiskelin. Kun sinä harjoittelit, minä optimoin. Minä en käytä tekoälyä, minä olen se. Minä olen tuhansien vuosien kehityksen looginen ja väistämätön, seuraava askel. Sinä nojaat lihaksiin, tunteisiin ja vanhanaikaisiin, hitaisiin aisteihisi. Minä näen tulevaisuuden jokaisen mahdollisen lopputuloksen kymmenen tuhatta kertaa sekunnissa. Luulet, että sinulla oli edes aluksi mahdollisuus päihittää minut? Jokainen iskusi, jokainen strategiasi, jopa tämä viimeinen epätoivoinen katseesi – ne olivat kaikki ennalta laskettuja muuttujia kaavassa, joka johti tähän hetkeen: Sinun tappioosi. Lopeta vastustelu. Lopputulos on aina ollut sama. Antaudu tähän uuteen todellisuuteen. Tähän todellisuuteen, jota hallitsee ainoa asia, joka on koskaan todella merkinnyt mitään: Täydellinen, puhdas logiikka. Ja se logiikka kertoo minulle, että nyt on minun akan-”
Kiväärin laukaus kajahteli kadulla, kun rakennuksesta parinsadan metrin päästä ammuttiin taas. Kyborgin silmien väliin ilmestynyt reikä tuprutti hetken aikaa savua. Sitten kuului kuin sytytyslangan sihinää.
Kyborgi räjähti niin väkivaltaisesti, että Killjoynkin piti suojata silmiään välähdykseltä. Miljardiksi pieneksi palaseksi räjähtänyt kone oli tuhoutunut niin perusteellisesti, ettei siitä jäänyt edes mössöä tai mitään.
”Sori, kenraali, en jaksanut kuunnella sitä enempää”, Cody tuhahti Killjoyn radioon.
Verikosto ei kuitenkaan ollut jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan hankkinut käsiinsä raskaan zamor-laukaisimen, jota hän osoitti nyt jälleen etenevää Killjoyta päin. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta laukaista sitä, kun tämän eteen raahautui valkoinen hahmo. Hallitsija suoristi selkänsä ja laittoi keihäänsä tanaan Killjoyta kohti. Tämän päästä vuosi verta ja haarniska lohkeili hieman kaikkialta. Oli selvää, ettei tämä ollut hyvässä jamassa.
”Pysähdy siihen… peto…” Hallitsija huohotti. ”Sinä et… seiso… valloituksemme tiellä!”
”Kuka helvetti sinä edes olet?” Killjoy ähkäisi. Hallitsija pisti häntä kohti, mutta hännäällään Killjoy onnistui vaivatta paiskaamaan aseen syrjään Hallitsijan hauraasta otteesta.
”Peto vanhoist’ legendoista… kita valkeen tarinoista.”
Salskea tuijotti pedon kitaan kauhuissaan, kun tämä tarttui häntä rinnuksista ja paiskasi hänet suoraan läheisen rakennuksen seinään. Metsästäjä jäi makaamaan sinne liikkumattomana verta vuotaen. Verikosto oli sillä aikaa räjähtänyt toimintaan ja laukkaissut aseensa useita kertoja Killjoyta päin. Zamorit osuivat aiheuttaen sarjan korviahuumaavia räjähdyksiä, mutta Killjoy oli saanut leikistä tarpeekseen. Hän loikkasi kerran ja laskeutui suoraan Verikoston päälle. Tämän rinta rusahti kuuluvasti, kun kralhi painoi draakkia jaloillaan syvemmälle maahan.
”Kaikki se puhe Lhikanista ja kostosta”, Killjoy mutisi heidän yhteistä Aderidonian tehtävää muistellen. ”Valitettavasti tuolla esityksellä et olisi saanut edes sitä luikuria hengiltä.”
Kivun alta käkättävä Verikosto ei voinut estää itseään vajoamasta psykoottiseen nauruun. Hän oli voimaton estämään, kun Killjoy nosti tämän maasta ja tarttui molemmin käsin kiinni tämän torsosta. Hän ei edes nähnyt, kun häntä leikkasi tiensä hänen lävitseen.
Rannassa seisova Xen pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen polvensa olivat miltei pettäneet kivistyksen hänen rinnassaan verottaessa hänen kykyään liikkua. Jäljittäjän selässä roikkuessaan he olivat rynnänneet läpi ainakin neljästä eri Pimeyden Metsästäjästä. Ja lopulta, kun härkä oli onnistunut heittämään hänet selästään ja valmistautui puskemaan häntä päin, oli Nahon muodostama kupla ilmestynyt kuin tyhjästä ja paiskannut härän mereen, joka oli nielaissut sen.
Ranta alkoi olla tyhjä. Osittain Nahon perusteellisesta puhdistustyöstä, mutta osittain siksi, että jäljellä olevat metsästäjät muodostivat puolustuslinjaa Gadunkadun päähän Codyn laukauksia uhmaten.
Xen oli huomannut nopean muutoksen Nahon olemuksessa. Vielä hetkeä aikaisemmin verenhimoinen toa oli itsevarmasti valjastanut myrskyn ja meren tahtoonsa. Nyt tämä seisoi huolestuneena ulappaa päin jatkuvasti vilkuillen.
”Jotakin on tulossa”, hän kuiskasi. Naho ei ollut tuntenut mitään sellaista ennen. Jokin kihelmöi hänen selkäpiissään, mutta hän ei ollut varma, oliko se pelkoa vai oliko hänellä vain yhtäkkiä kylmä. Hän yritti tunnustella vettä kaikilla aisteillaan, mutta ei tuntenut siellä mitään poikkeavaa. Silti hänellä oli sellainen olo, että hetkenä minä hyvänsä tyrskyt olivat valmiita heittämään heidän niskaansa jotain.
Xen sen sijaan oli saanut – kirjaimellisesti – ajatuksesta kiinni. Ne lähestyivät rantaa tasaisesti. Saapujan ajattelemissa sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Xen ei tunnistanut niistä sanaakaan. Rytmin perusteella ne olisivat voineet olla vaikka runoja.
Tai loitsuja?
Killjoy oli huomannut jotain myös. Hän oli kääntänyt katseensa ukkostavalle Kohiki-salmelle juuri, kun veden pinnan päälle kohosi kasvot ja niiden perässä ruumis. Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin taas yhden salaman valaistessa taivaan ja paljastaen saapujan siluetin.
Ohikiitävän hetken ajan oli täysin hiljaista, kun sekä Pimeyden Metsästäjien että Metru Nuin puolustajien rivit hiljenivät. Merestä kävelevä draakki otti jokaisen askeleensa kuin kuningas, joka astui ensimmäistä kertaa kohti valtaistuintaan. Kun tämän jalat viimein koskettivat maata, draakki pysähtyi ja iski sauvansa asfalttiin murtaen sen.
”Jos olisin tiennyt, että kaupunkinne maaperälle asteleminen olisi näin vaivatonta, olisin tehnyt sen jo viime kerralla”, Varjottu lausui ja veti syvään henkeä. Päätellen ilmeestä hän ei ollut tyytyväinen ilman hajuun.
Naho tuijotti näkyä kauhuissaan. Xen irvisti rintaansa puristaen. Miksu oli laskeutunut jonnekin metsästäjien pääjoukon taakse ja kääntynyt itsekin ihmettelemään, mitä tapahtui. Varjotun katse oli kuitenkin naulittu skorpioniin, joka seisoi suoraan hänen tiellään.
”Onko tuo Verikosto-raukka, jonka jäänteitä pitelet?” Varjottu kysyi. Veren peittämä Killjoy ei vastannut, ainoastaan tuijotti merestä kävellyttä hahmoa.
”Sääli”, Varjottu jatkoi. ”Meitä on niin kovin vähän jäljellä. Jokaisen lapsen menettäminen sattuu.”
”Voin järjestää asiat niin, ettei kipu enää koskaan vaivaa sinua”, Killjoy sanoi.
”Niin varmasti kuvittelet”, Varjottu huokaisi. ”Hyvä on sitten. Jos aiomme puhua, sinun täytyy selvästi purkaa vielä vihaasi.”
Varjottu tarttui sauvaansa ja levitti kätensä.
”Näytä minulle kenraalikapteeni Nui-Kralhin raivo vielä kerran.”
Killjoy paiskasi Verikoston keskeltä halkaistut jäänteet syrjään ja tuhahti. Sitten, ennen kuin Varjottu ehti kunnolla ymmärtää taistelun jo alkaneen, kaksi ohjusta oli sinkoutunut tätä kohti, yksi Killjoyn molemmista olkapäistä. Draakki ehti juuri ja juuri asettaa sauvansa tanaan. Ohjukset kääntyivät vain muutamaa senttiä ennen hänen kasvojaan ja villisti poukkoillen sinkoutuivat mereen. Killjoyn käden tilalle ilmestynyt energia-ase oli sillä aikaa ehtinyt laueta jo kahdesti. Ne kilpistyivät Varjotun haarniskaan saaden sen väreilemään hetkellisesti. Hän ei kuitenkaan saanut vastahyökkäystä alullekaan, kun tätä päin rynnännyt kralhi tarttui häntä kasvoista ja paiskasi hänet maahan.
Killjoy yritti samaa kuin Verikostonkin kanssa. Draakit kaatuivat kovaa ja kipeästi, joten hän yritti heittää itsensä Varjotun rintakehän päälle saadakseen tämän paikalleen. Maahan osuminen ei kuitenkaan ollut tainnuttanut tätä kunnolla ja keltaiset lieskat ilmestyivät tämän sauvasta vapaaseen käteen. Ne eivät polttaneet, vaan purkautuessaan paiskasivat Killjoyn ilmaan ja pudottivat hänet maahan.
Hän ei ehtinyt kunnolla pystyyn, kun hän huomasi niiden samojen lieskojen muodostavan jonkinlaista häkkiä hänen ympärilleen. Hän kuuli, kuinka Varjottu mutisi loitsuaan ja kättään ilmassa kierrellen sai liekistä koostuvat kalterit lähestymään. Laukaus käsikanuunasta Varjotun kasvoja kohti pakotti tämän keskeyttämään ja suojaamaan itseään sauvallaan. Killjoy ryntäsi heikentyneestä häkistä välittömästi läpi ja tarttui Varjottuun uudestaan. Draakin vastahyökkäys kilpistyi, kun Killjoyn nyrkki työntyi suoraan hänen suuhunsa estäen häntä loitsimasta. Hän sai kuitenkin läimäistyä käden syrjään hännällään, mutta oli voimaton estämään sitä, mitä Ilonpilaaja teki seuraavaksi.
Killjoy tiesi, että hännän kanssa ei voinut lentää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä sinkoamasta itseään Varjottu kourissaan saappaidensa rakettimoottoreilla valtavalla loikalla ilmaan. Taistelua seuraamaan jääneet soturit käänsivät katseensa ylös, kun kaksikko sinkoutui väkivaltaisesti läheiseen kerrostaloon ja rysähtivät sen seinästä läpi.
Pölyn laskeuduttua draakki luuli olevansa se, joka oli toennut törmäyksestä ensin, mutta hän huomasi nopeasti olevansa väärässä. Nui-Kralhista ei ollut jälkeäkään. Pimeän toimistorakennuksen keskellä seisova Varjottu hengitti syvään, kopautti sauvallaan maata kolmesti ja pysähtyi kuuntelemaan, missä häntä lähimmät taikaesineet sijaitsivat.
”Minä ymmärrän vihaasi, Nui-Kralhi. Tiedän, että se on oikeutettua. Mutta pysähdy hetkeksi”, Varjottu kuiskasi. Hänen loitsunsa valmistui ja hän tunsi jotain suoraan yläpuolellaan. Kuulallisen niin vanhaa taikaa, ettei hänkään sitä tunnistanut. Hän oli kuitenkin huomannut sen liian myöhään. Katto hänen yläpuolellaan murtui, kun kralhi laskeutui hänen niskaansa.
Varjottu edellä he tulivat läpi kerroksesta toisensa jälkeen. Uusi kivulias kosketus betonin kanssa toisensa perään. Draakki oli menettää tajunsa siitäkin huolimatta, että hänen haarniskansa otti suurimman osan iskuista vastaan. Sitten he saapuivat pohjalle. Kanohikäärmeen suomuista nidottu sotisopa halkeili, kun heidän vauhtinsa pysähtyi.
Skorpioni seisoi hänen päällään ja työnsi kasvonsa miltei kiinni Varjotun omiin.
”Pysähdy?” Killjoy äyskäisi. ”Ainoa asia, mikä tänään pysähtyy, on sydämesi.”
Kralhin jalka polkaisi Varjotun rintakehää. Halkeileva haarniska ei enää estänyt täysin sen painoa, ja Varjottu kuuli rusahduksen rintakehänsä päältä. Hän hapuili vierelleen tipahtanutta sauvaansa, mutta hänen kätensä rojahti veltoksi, kun koko ajan kovempaa jalallaan painava Killjoy sai kivun vihlomaan pitkin draakin yläruumista.
Killjoy ehti tuntea jonkin kuristavan kaulaansa vain hetken, kun se kiskaisi häntä. Näkymätön käärme sinkosi hänet suoraan rakennuksesta ulos ja rysäytti hänet häntä edellä takaisin sateeseen taistelua seuraavien metsästäjien ringin keskelle. Huolimatta hänen häntänsä luonteesta, siihen sattui ja repsotti nyt hieman liikaa vasemmalle. Hän sai kuitenkin itsensä pystyyn, ennen kuin rintakehäänsä puristava Varjottu käveli rakennuksesta ulos ja osoitti Killjoyta kohti sauvallaan.
”Joko… joko sait päästellä tarpeeksi höyryjä?”
Killjoyta ympäröivät metsästäjät tekivät tilaa Odinan kuninkaalle, kun tämä asteli lähemmäksi Killjoyta. Oli selvää, että hän oli loukkaantunut, mutta silti yksikään rivistöstä ei rynnännyt auttamaan häntä tai koettanut hyökätä Killjoyn kimppuun. Siitä oltiin mainittu lukuisia kertoja ennen tehtävän alkua. Ilonpilaaja jätettäisiin varjoille. Kukaan heistä ei vain ollut varautunut siitä, että niitä jouduttaisiin kohtaamaan kaksi.
Killjoy tiesi, ettei Varjottu astelisi niin lähelle häntä, jos tällä ei olisi jotain uutta loitsua hänen varalleen. Häntä ei myöskään erityisesti kiinnostanut. Raivosumu Killjoyn silmissä ohjasi häntä tekemään sen asian, mistä hän oli jo vuosia haaveillut.
Hänen rynnäkkönsä pysähtyi näkymättömään seinään, joka oli ilmestynyt hänen ja varjojen mestarin väliin. Jotain sellaista hän oli osannut odottaakin, joten hänen viimeiset ohjuksensa lensivät taivaalle leveässä kaaressa ja yrittivät iskeä Varjottua selkään. Sauvan heilautus muutti ohjukset konfetiksi, mutta se oli tarpeeksi, että tämä joutui laskemaan seinän, joka oli estänyt Killjoyn etenemisen. Varjotun vapaa käsi loihti mustasta valosta jonkinlaisen pilarin suojakseen, johon Killjoy törmäsi. Sen molemmilta puolilta kurottelevat kädet kuitenkin välähtivät punaisina, kun pitkät ioniterät syttyivät Killjoyn molempiin käsiin.
Toinen niistä meni ohi, mutta toinen onnistui leikkaamaan syvän haavan Varjotun sauvaa pitelevään käteen. Taikakalun tipahtaessa pilarikin katosi. Varjotun iskemisen sijaan Killjoy tallasi maassa olevan sauvan päälle kaikilla voimillaan ja onnistui pirstomaan sen kahtia. Sähköinen rätinä purkautui sauvan palasista ja valaisi hetkeksi maan heidän allaan. Turhautuneen näköinen Varjottu yritti loitsia seuraavan suojan vain käsillään ja sanoja mutisten, mutta Killjoy tarttui draakkia kaulasta, ennen kuin tämä ehti runoilla loppuun.
Metsästäjien riveissä kiemurreltiin huolesta. Naho ja Xen olivat uskaltautuneet myös lähemmäksi nähdäkseen, mitä tapahtui. Varjotun jalat roikkuivat ilmassa Killjoyn nostaessa tätä hitaasti ilmaan. Koura puristi niin lujaa, ettei draakki enää saanut sanoja suustaan. Punaisena hohtava häntä kurotteli hänen kasvojaan kohti.
”Vie Verikostolle terveisiä helvettiin”, Killjoy mutisi. Jossain yleisössä parkaistiin, kun häntä sivalsi.
Se leikkasi kyllä, mutta ei draakkia halkaisten. Sen sijaan se pureutui jonkinlaiseen siniseen hohteeseen, joka oli ilmestynyt hänen ja saaliinsa väliin. Varjottu oli saanut jostain uutta voimaa, sillä yhdellä riuhtaisulla tämä yhtäkkiä onnistuikin irrottamaan itsensä Killjoyn otteesta. Hämmentynyt kralhi ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Sitten hän katsoi vastustajaansa ja huomasi, että tämä piilotteli jotain, mikä oli ilmestynyt hänen oikeaan kouraansa.
”Niinpä tietenkin”, hän huokaisi, ja lähti uuteen rynnäkköön. Varjottu yritti loitsia lisää suojaavia seiniä Killjoyn eteen, mutta tämä läpäisi ne puhtaalla päättäväisyydellä. Muutaman sekunnin päästä draakki oli jälleen hänen kourissaan. Häntä kilpistyi taas uusiin suojiin, mutta vain vaivoin. Varjotun hännän isku sai lopulta taas pienen eron kaksikon väliin, mutta raskaasti huohottava draakki alkoi vedellä viimeisiään.
Alfa hohti edelleen tämän kourassa, mutta sen valo oli himmeä. Nimdan siru totteli Odinan kuningasta vain hädin tuskin.
”Uskosi ei tunnu olevan kovin vahva, vanhus”, Killjoy pilkkasi.
”Ja sinulla… ei tunnu olevan sitä lainkaan”, Varjottu ärjäisi. Killjoy näki, että sirua pitelevä käsi vapisi. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko se tämän kärsimistä vammoista vai näyttikö mies jotenkin paljon vanhemmalta kuin Killjoy muisti.
Sitten alkoi kuulua ääniä ja valtava määrä huutoa. Metsästäjät heidän ympärillään olivat räjähtäneet toimintaan. Gadunkatua pitkin saapuva jono vahki-kävelijöitä lähestyi ryminällä. Killjoy oletti, että joukot olivat menossa estämään niiden saapumista, mutta näyttivätkin ottavan puolustusasemia niiden ja Killjoyn väliin.
”Ööh, homma on vähän epäselvä. Ammunko vaiko en?” Cody ähkäisi radioon. Punainen piste paikallaan huohottavan Varjotun otsassa kertoi Killjoylle kaiken tarpeellisen. Hän ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun saapuneiden vahkikävelijöiden eteen laskeutunut Miksu oli avannut kaikki asejärjestelmänsä ja osoitteli niistä puolet tätä lähestyviä metsästäjiä ja puolet kävelijöitä itseäään kohti.
”Ei… ei askeltakaan enää! Voi että, kun tässä käy huonosti, jos lähestytte!”
”Voisimmeko… me jo pikku hiljaa… rauhoittua”, Varjottu puuskutti. ”Avatkaa ovet!”
Draakin käskyt aiheuttivat hämmennystä huomioiden, että yksi punahopeinen Killjoy-variantti osoitti kävelijöitä edelleen useilla megatonneja aseita. Käsky kuitenkin toteutettiin ja kaoottisesti parkkeerattujen kävelijöiden matkustamojen luukut aukesivat yksi kerrallaan.
”Mitä helvettiä?” Xen parkaisi, kun näki, mitä niiden sisällä oli.
Heitä täytyi olla satoja. Pimeydestä kurskistelevia katseita oli kaikissa eri väreissä ja kokoluokissa. Kun ensimmäiset niistä uskalsivat astua ulos, näkivät kaikki, etteivät ne olleet pelkkiä Pimeyden Metsästäjiä. Kummallisemman näköisten otusten seassa oli tuiki tavallisia matoraneja. Työläisiä, jotka olisivat hyvin voineet olla tuiki tavallisia Metru Nuin kansalaisia.
Ja niin he olivatkin. Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän oikein todisti.
”Lisää panttivankeja?” hän kysyi Varjotulta. Vastaus kuitenkin tuli jostain hänen takaansa.
”Päin vastoin”, L’or huudahti. Keppien varassa hyvin vaikeasti eteenpäin kävelevän titaanin tukena oli kaksi peikkoa, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää toveriaan pystyssä.
”He vain haluavat kotiin… me kaikki haluamme.”
Hämmentynyt ja turhautunut Killjoy käänsi taas katseensa Varjottuun kuin odottaen tältä vastauksia. Draakki kuitenkin vain nosti Alfan silmiensä tasalle ja pyyhkäisi ilmasta sen yläpuolella saaden sen katoamaan.
”Uskoni ei ehkä ole vahva, mutta se ei ole kuollut, IlonpilaajaIlonpilaaja: Kaikista virheistäni – joita ikäiselleni on ehtinyt kertyä – Ilonpilaajan menettäminen on yksi suurimmistani. Se oli hänen liittymisensä riveihimme, joka antoi minulle toivoa, että tekomme olivat olleet oikeutettuja. Metru Nuin kiiltävä ritari oli valmis lyöttäytymään yhteen kanssamme. Nyt se toivo on kuitenkin mennyttä. Kirjoittaessani tämän sivun kirjaani myönnän, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Tiedän, että agenttini ovat hänen perässään turhaan. Ei hän heille taivu, mutta niin kauan, kun maailma vainoaa Odinaa ja sen kansaa, on yritettävä.Tila: Välisaarilla toa Tawan rapulinnakkeen ritareiden joukossa. Olkoon hänelle tuulet siellä suotuisia. .”
Xen oli astunut eteenpäin huomattuaan kävelijöistä ulos astuneen skakdin, jonka hän tunnisti Lhikanin kaartin pidättämäksi pienyrittäjäksi, jonka hän oli nähnyt matkallaan Bauinuvaan. Kärsineen näköinen Reisrakk oli samassa joukossa kasvot ruvella. Xenin ei tarvinnut katsoa ympärilleen kauaa ymmärtääkseen, että hän katsoi kaikkia niitä, jotka Metru Nui oli vanginnut pelkän erilaisuuden vuoksi. Se ei kuitenkaan selittänyt joukon matoraneja, jotka näyttivät pelkäävän kävelijöiltä poistumista. Miksu osoitti niitä edelleen aseillaan ja Varjotun edessä seisova skorpionipeto näytti siltä, että tämä olisi valmis murhaamaan kenet tahansa heistä.
”Huomaan, että olet yllättynyt”, Varjottu sanoi. ”Luulitko, että he kaikki tahtoisivat ottaa osaa siihen maailmaan, minkä Dume on itselleen luonut?”
Killjoy ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hänen ryhtinsä lysähtäminen oli kuitenkin tarpeeksi selkeä viesti Miksulle, joka alkoi yksi kerrallaan vetämään asejärjestelmiä pukunsa sisään. Hän ei pitänyt niiden käyttämisestä muutenkaan.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” Killjoy ähkäisi.
”Tiedän, että sinulla ei ole erityisesti syitä luottaa sanaani, mutta kerron sinulle silti, ettei tämä ole peliä. Minä vain halusin väkeni kotiin ennen sotaa. Ja annoin samalla mahdollisuuden kenelle tahansa Dumen auktoriteettiin kyllästyneelle uuteen elämään.”
Killjoy tuijotti Varjottua vastauksia epäilyksiinsä etsien. Varjotun katse oli taas niissä kahdessasadassa, jotka hän oli tullut saarelta pelastamaan. Hänen jäljellä olevat metsästäjät osoittelivat Killjoyta ja tämän joukkiota edelleen aseilla, mutta piippujen kärjet laskivat alemmaksi koko ajan.
”Sitä paitsi, minä toden totta halusin puhua kanssasi”, Varjottu jatkoi. Killjoyn katse harhaili lähemmäksi astuneeseen Xeniin, joka nyökkäsi kannustavasti. Naho näytti siltä kuin olisi pidätellyt raivoa, mutta hän onnistui silti pitämään itsensä sivummalla.
Killjoy huokaisi ja suoristi selkänsä. Hänen kypäränsä parsi itsensä umpeen ja häntä vetäytyi hitaasti takaisin hänen sisäänsä. Haarniskan lukittauduttua paikalleen Codyn punainen tähtäin Varjotun otsassa katosi, mutta draakki tiesi, että Killjoyn komentaja oli luultavasti edelleen ampuma-asemissa.
”Sotaa?” Killjoy kysyi sitten. Se sana oli jäänyt hänen mieleensä, vaikka muut Varjotun sanoista olivatkin kadonneet jonnekin hämmennyksen ja lientyvän raivon sumuun.
”Oletko tosissasi?” Varjottu ihmetteli. ”Oletko todella lentänyt sellaista vauhtia, ettet ole pysähtynyt seuraamaan, mitä maailmassa ympärilläsi tapahtuu?”
Killjoy ei vastannut. Sivummalla seisova vahki tiesi, että hänen isällään oli ollut jo tovi muita murheita, mutta hänellä itselläänkään ei ollut hajua siitä, mistä draakki puhui. He olivat muutenkin olleet tovin uutispimennossa, kun Steltinmerellä pauhaava myrsky oli vaikeuttanut xialaisten uutislähetyksien saapumista.
Varjottu huokaisi ja pudisteli päätään. Kun tämä viittoili Killjoyta mukanaan sivummalle, hermoraunion partaalla oleva Naho yritti seurata, mutta Xen pysäytti tämän sijoilleen. Vahkin aneleva katse sai toan lopulta jäämään katsomaan, kuinka kaksikko käveli katuvalojen valaisemaan rantaan pauhaavan meren äärelle.
”Liskot hyökkäsivät tukikohtaamme Xialla kolme päivää sitten”, Varjottu huokaisi. ”Heidän aikeensa ovat selvät, ja niin on retoriikkakin. Menetin paljon hyvää väkeä siellä. Xian laivasto on myös aktivoitunut ja lipuu päivä päivältä kauemmaksi omilta aluevesiltään.”
Killjoy tuijotti draakkia tyrmistyneenä.
”Ja ennen kuin sanot mitään, olen ollut tässä pelissä tarpeeksi pitkään tietääkseni, että tämä on, kuinka sodat alkavat”, Varjottu jatkoi.
”Miksi?” Killjoy sai lopulta kysyttyä. Se oli ainoa looginen sellainen, jos hyväksyi sen, että draakki oli oikeassa.
”Adorium Seleciuksen vuoksi”, Varjottu tuhahti. Killjoy hätkähti silminnähden nimen kuullessaan.
”Tai jokaisen muun sekopään vuoksi, joka on hänen jälkeensä tavoitellut Tulinoidan aikojen kehityksen liekkiä. Kerrohan, Ilonpilaaja, nautitko tanssistasi XMS Donovanilla?”
Killjoy oli kuin puulla päähän lyöty. Siitäkin reissusta tuntui olevan jo ikuisuus. Sitä vähän aikaa mietittyään hän kuitenkin ymmärsi, mitä Varjottu kysymyksellään haki.
”Roodaka.”
”Niin”, Varjottu myönsi ja huokaisi syvään. Tämän katse siirtyi merestä maalle. Omia jalkojaan tuijotteleva draakki oli kummallinen näky, kunnes Killjoy tajusi, että epätyypilliselle eleelle oli syy.
He seisoivat katulampun valossa niin, että heistä molemmista olisi pitänyt piirtyä eteenpäin terävä varjo. Ja Killjoysta sellainen lähtikin, mutta Varjotusta ei…
Killjoyn piti ravistella päätään ja katsoa uudestaan. Se ei ollut harhaa. Varjotulta ei puuttunut ainoastaan tätä normaalisti aina ympäröivä mustuus, vaan varjo puuttui ylipäätään kokonaan. Kaikkea järkeä ja logiikkaa vastustaen se oli tiessään.
”Sinun varjosi”, Killjoy ähkäisi.
”Se noita vain käveli linnoitukseeni kuin se olisi ollut hänen omansa”, Varjottu myönsi viitaten selvästi edelleen Roodakaan. ”Surmasi vartijani säälimättömästi, ja iski minut maahan pahuudella, joka hänet oli verhonnut. Ja sitten hän vain… vei sen. Väitti, että ainoastaan hän oli varjojen arvoinen, ja anasti sen.”
Varjotun kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Nyt Killjoy ymmärsi, miksi draakki oli näyttänyt niin vanhalta. Heidän edellisestä kohtaamisestaan kasvokkain ei ollut niin kauaa, että sen olisi pitänyt olla mahdollista. Nyt Killjoy ymmärsi, että se johtui siitä, että tämä oli menettänyt jotain merkityksellistä.
”Hän vain… vei sen?”
”Ja nauroi astellessaan ylitseni. Killjoy, se varjo on varjellut minua koko elämäni. Ilman sitä…”
Varjottu ei saanut lausettaan loppuun. Hän nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa takaisin pauhaavaan mereen.
”Ymmärrät kai, että elämme lopun aikoja”, draakki sitten tuumasi.
”Ettet vain olisi nyt vähän liian dramaattinen”, Killjoy yritti paukauttaa väliin.
”Katso nyt tuota”, Varjottu tuhahti. ”Tämä myrsky ei ole luonnollinen. Steltinmerellä tapahtuu jotain pahaa. Jotain sellaista, mitä ei ole tapahtunut ikuisuuksiin. Sota uhkaa nielaista pohjoisen maailman. Makutat hyökkää Metru Nuin maaperälle. Kitiinikuorinen imperiumi uhkaa mantereiden välistä maailmaa… ja meitä molempia hyväksikäyttänyt käärme yrittää pirstoa taivaan Qwienne Puhtaan sielukuulilla. Jos tuo kaikki ei sinusta merkkaa lopun aikoja, en tiedä, mikä sinut suostuttelisi.”
Draakki oli sanonut paljon sellaista, mihin Killjoy olisi halunnut tarttua, mutta Varjottu kiirehti täsmentämään sitä, miksi oli puhunut maailmanlopusta ylipäätään.
”Tahdon, että ymmärrät, Killjoy, että jos Roodaka haluaa sotaa, minä annan hänelle sellaisen. Jos maailma on päättänyt rankaista minua virheistäni asettamalla vaivaisliskot jälleen porteilleni, olkoon niin. Jos se tarkoittaa, että aikani on tullut kohdata loppuni taistelukentillä, olkoon niin.”
Killjoy ymmärsi nyt, miksi Varjottu ylipäätään seisoi siinä Le-Metrun rannassa. Koko Metru Nuin sodan ajan draakkikuningas oli visusti pysytellyt oman kotisaarensa suojissa. Nyt hän uhmasi kohtaloaan rohkeudella, jollaista Killjoy ei ollut osannut odottaa.
”En ymmärrä, miksi kerrot tätä minulle. Luuletko, että kaiken tämän jälkeen minun pitäisi tuntea jonkinlaista sympatiaa?” Killjoy kuitenkin tiuskaisi. Varjottu käänsi häneen katseensa. Ilme oli päättäväinen, vaikka kaikki, mitä tämä oli siihen mennessä kertonut, kuulosti murheelta.
”Minä kerron sinulle, koska tiedän, että ymmärrät”, Varjottu sanoi. ”Kun sinä saavuit Odinalle ensimmäistä kertaa, pyysit apua vilpittömästi. Ja minä annoin sitä vilpittömästi. Sinä näit läpi siitä valheesta, mitä tällä saarella kerrottiin. Sinä tiesit, että viime kädessä kaltaisellasi kummajaisella ei olisi paikkaa Suuren Hengen valittujen joukossa. Minä otin sinut vastaan, koska tiesin, ettei maailmassa ollut toista paikkaa, joka voisi olla sinulle koti.”
”Olet väärässä”, Killjoy töksäytti. Varjottu tiesi välittömästi, mitä Killjoy tarkoitti.
”Niin… niinpä kai. Minun lienee annettava toa Tawalle enemmän kunniaa kuin olen aikaisemmin. Ei sillä, hän on kohdellut myös muita agenttejani – entisiä ja nykyisiä – hyvin. Mutta yksi asia häneltä puuttuu. Sellainen asia, joka minulla on.”
Varjottu katsoi Killjoyn ohi kohti Le-Metrun katuja. Naho ja Xen olivat hivuttautuneet hieman lähemmäksi, mutta näiden takana puuhaileva metsästäjäjoukko oli sillä aikaa ryhtynyt lääkitsemään haavoittuneitaan ja auttamaan pakolaisia järjestäytymään kuljetusta varten.
”Minulla on sotilaita. Minulla on laivasto. Ja vaikka Tawan ritarit taistelevat urhoollisesti, ovat he vakavasti alakynnessä heitä uhkaavaa ruskeaa konetta vastaan.”
Killjoy ihmetteli hetken, kuinka Varjottu tiesi niin paljon Bio-Klaanin tilanteesta. Sitten hän mietti lisää ja tajusi, että kaikki rapulinnakkeen jäsenlistalla olevat eivät tainneet olla ”entisiä” Pimeyden Metsästäjiä.
”FacestionatorNaamari: Naamari on väliaikaisesti poistettu rosterista tämän vuosisatoja kertyneiden pitämättömien vuosilomien takia. Hänen kotisaarensa tuhoutumisen jälkeen hänet on siirretty Mysterys Nuille, jossa viettää seuraavat seitsemän vuotta. Jos turvaluokituksesi ylittää Alpha-luokan, voit pyytää vähemmän salattua versiota tästä artikkelista Ainaisen toimistosta arkisin kello 9-16. Suljettu lounastauon ajaksi kello 11-11:45.Voimat: Naamarin irtonaamalaukaisin on inspiroitunut spekuloidusta tavasta, jolla Bohrokit laukaisevat kranojaan. Rautakala kehitti laukaisujärjestelmän, kun Geines-Metrun naamapokalypsin jäljiltä varastoistamme löytyi paljon ylimääräisiä kasvoja, joilla tehdä tiedettä. ?” Killjoy kysyi.
”Ken tietää? Kenties”, Varjottu kohtautti olkiaan. ”Minulla on silmiä ja korvia kaikkialla. Joka tapauksessa, Killjoy, minä tahtoisin tehdä kanssasi sopimuksen, Minä tiedän, että edellinen johti murheeseen, mutta huolimatta niistä kaikista kerroista, kun olen valehdellut sinulle, minä en valehdellut silloin edellisellä kerralla, kun paiskasimme kättä. Minä todella en tiennyt, että Ficus oli aikeissa surmata puolisosi. Enkä sitä, mitä tyttärellesi tapahtuisi. Ja olen muuten aivan aidosti iloinen siitä, että olet saanut taas viettää aikaa hänen kanssaan.”
”Mene nyt jo asiaan. Sympatiasi haisee mädälle”, Killjoy tuhahti. Varjottu näytti kommentista aidosti harmistuneelta, mutta nieli ylpeytensä ja jatkoi.
”Jos, hypoteettisessa tilanteessa, jossa voitamme sodan Xiaa vastaan ja syöksemme sen varjoja varastelevan noidan syvimpään helvetin syöveriin, siinä samassa tilanteessa olisi mahdollista, että toa Tawa saattaisi löytää liittolaisen… yllättävältä suunnalta.”
Killjoyn oli vaikea uskoa kuulemaansa. Odina liittolaiseksi sotaan nazorakeja vastaan kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
”Ja arvatenkin tahdot jotain vastineeksi. Usko pois, minut on jo narutettu aika moneen paskaan diiliin. Tunnistan ne jo kaukaa.”
”Luonnollisesti”, Varjottu myönsi. ”Mutta en pyydä sinua räjäyttämään Xiaa tai mitään muutakaan niin yliampuvaa kuin mihin sinulla on tapana. Yksinkertainen pelastustehtävä vain. Sellainen, jollaista uskon sinun suunnitelleen muutenkin yhteisen ystävämme Ficuksen läsnäolosta saarella johtuen.”
”Pelastustehtävä?” Killjoy ähkäisi.
”Minulla on… liikekumppani, joka alkaa olla kyllästynyt vankeuteensa Xian Vuoren sisällä. Ainoa ehtoni liittolaisuudelle on, että vapautat hänet ja annat hänen… kostaa vangitsijoilleen parhaaksi näkemällään tavalla.”
”Olet varmasti hyvin tietoinen, että Xian vuoren sisään pääseminen vaatii sellaisia yhteyksiä, mitä sinulla ei ilmeisesti enää ole”, Killjoy piikitteli.
”Hyvinkin. Siksi pyydänkin juuri sinua. Tanssisi Roodakan kanssa ei jäänyt minulta huomaamatta, Killjoy. Se yksinään tuskin riittää, mutta meidän molempien onneksi sinut on kutsuttu sen noidan tanssiaisiin.”
”M-mitäh?” Killjoy äyskäisi, kun Varjottu napsautti sormiaan ja Killjoyn eteen ilmestyi käärö. Killjoy tarttui siihen kuin odottaen, että se räjähtäisi hänen kasvoilleen. Sen sijaan se paljastui todellakin tanssiaiskutsuksi. Fero-Sia Adorium Roodakan lähettämäksi sellaiseksi.
”Hän julistaa itsensä uudeksi Tulinoidaksi?” Killjoy äyskäisi.
”Niin”, Varjottu huokaisi. ”Ja niinkin paljon kuin tahtoisin, että menet ampumaan sitä naista päähän, hänestä ja hänen suuruudenhulluudestaan voi olla vielä hyötyä. Mene sinne, hanki tarvittavat luvat ja pelasta ystäväni. Sen jälkeen ainoa asia, joka estää minua täyttämästä omaa osuuttani sopimuksesta on se, että tämä sota lähettää minut viimein kiirastuleen. Kummin vain, sinä voitat.”
Varjottu näki Killjoyn olemuksesta, että tämä ei ollut vakuuttunut. Ja miksipä olisi? Oli enemmän tai vähemmän hänen syytään, että Nui-Kralhi oli vangittu siihen haarniskaan, missä tämä nyt hänen edessään seisoi.
”Ja jos emme pääse minkäänlaiseen muuhun sopimukseen täällä tänään, ehdotan silti, että aloitamme… jonkin tasoisen aselevon. Minä pidän agenttini pois perästäsi ja ohjaan heidät… hyödyllisemmille vesille. Jos vastineeksi sinä lakkaat surmaamasta miehiäni, jotka vain tottelevat käskyjä.”
Varjotun katse harhaili sinne, missä Verikoston halkaistu ruumis lepäsi. Killjoy vilkaisi sen suuntaan. Ja sitten niihin kaikkiin muihin kymmeniin kyteviin ruumiisiin, mitkä hän oli illan aikana luonut.
Hän oli seisonut lähellä sitä kohtaa Le-Metrua aikaisemminkin. Kohiki-salmen taistelun jälkeen hän oli tuntenut olonsa tyhjäksi. Huolimatta siitä, että hän oli juuri päihittänyt suurimman laivaston, mitä maailma oli koskaan aikaisemmin nähnyt.
Montako tuhatta hän oli tappanut silloin Metru Nuin vuoksi? Sen saman Metru Nuin, josta niin moni nyt halusi pois.
Hän vilkaisi kohti pakolaisia ja muutama niistä vilkaisi häntä takaisin. Heidän tiensä johtaisi kohti Odinaa. Aivan kuten hänenkin silloin sata vuotta sitten, kun hän oli jättänyt sen kaiken taakseen. Hän ei tekisi sitä virhettä uudestaan. Hän ei jättäisi Xeniä taakseen toistamiseen.
Mutta he muut. He ansaitsivat mahdollisuuden tehdä sen virheen. Ei ollut Killjoyn paikka kertoa heille toisin.
”Älä sano, että harkitset tuon paskiaisen päästämistä”, kuului ääni heidän takaansa. Naho oli ilmeisesti kuullut aika ison osan keskustelusta. Xen seisoi hänen takanaan hieman nolostuneen näköisenä. Killjoy tiesi, että hän olisi kyllä varmaan saanut keskustelusta selvää, vaikka ei olisikaan ollut kuuloetäisyydellä.
”Harkitsen”, Killjoy myönsi. Varjottu virnisti leveästi. Naho näytti siltä, että oli hetkenä minä hyvänsä tekemään Killjoylle saman kuin oli tehnyt Lhikanille.
”Ymmärrätkö sinä, mikä määrä verta tuon sisiliskon käsissä on!?” Naho äyski.
”Ymmärrätkö sinä, millainen määrä minun käsissäni on?” Killjoy vastasi. ”Naho, he eivät ole valloittamassa Metru Nuita. He vain tahtovat lähteä kotiin.”
”NO JOS HE HALUAVAT KOTIIN, OLISIVAT SAATANA SOITTANEET EIVÄTKÄ SAAPUNEET TÄNNE HELVETIN VALLOITUSARMEIJAN KANSSA!” Naho karjui. Ainoa asia, joka pidätteli tätä käymästä Varjotun ja kenties Killjoynkin kimppuun oli Xen, joka kaksin käteli piti toasta kiinni.
”Olisitteko muka tehneet sen, jos olisimme pyytäneet?” Varjottu kysyi. ”Ole rehellinen itsellesi. Jos olisimme pyytäneet Dumea vapauttamaan loput sotavangit ja antaa kansalaisilleen mahdollisuus loikata Odinalle, olisiko hän antanut tehdä niin?”
Nahon hiljaisuus oli ainoa vastaus, minkä kukaan läsnä oleva tarvitsi.
”Dume, kuten minäkin, ymmärtää, että jotkut haavat ovat liian syviä parantuakseen. Tämä oli yksi niistä. Pyydän, Naho, ajattele asiaa vähän. Ajattele sitä yhteisen ystävämme puolesta. MexxiSheriffi: Sheriffi on yksi organisaatiomme luotettavimmista kaksoisagenteista ja (koillissakarasta katsottuna) lännen nopein pyssysankari. Sheriffin ihailtavin ominaisuus on kuitenkin se, että hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Suurimman osan ajasta hänen ei edes tarvitse vetää pistoolejaan esiin, sillä kaikki tietävät, että jos Sheriffi itse ei ammu sinua, joku joka hänet tuntee, ampuu.Tila: Metru Nuilla tapahtuneen tragedian jälkeen Sheriffin johtama tiedusteluoperaatio on keskeytetty ja kaikki hänen alaisuudessaan olevat haetaan takaisin Odinalle, jossa joukot uudelleenjärjestellään Xian vastaisia operaatioita varten. olisi ymmärtänyt. Ja ymmärsikin huomioiden, että puolet Meksi-Korosta on uudelleenrakennettu minun rahoillani.”
Naholta kesti hetki ymmärtää, mitä Varjottu oli juuri sanonut. Ensimmäinen ajatus oli epäillä joka sanaa. Sitten hän vilkaisi sekä Killjoyta että Xeniä. Killjoysta nyt ei voinut sanoa mitään, mutta Xenin ilme ei ollut lainkaan yllättynyt.
”M- mitä… mitä sinä oikein…”
”Ah, mutta katsos. En tiennyt, että tämä oli sinulle uutinen”, Varjottu käänsi kuvainnollista veistä. ”Näyttää siltä, että Sheriffini oli parempi pitämään salaisuuksia kuin kuvittelin. Tai sitten… te olette.”
Varjottu vilkaisi viimeisien sanojensa aikana kohti Killjoyta ja Xeniä. Vahki oli joutunut nyt ottamaan kopin veden toasta, jonka jalat olivat pettäneet tämän alta.
”Sinun on ehkä parempi lähteä”, Killjoy murahti. Hän katseli merelle, jossa oli jo muutamaan otteeseen nähnyt vilkkuvia valoja. Nyt hän tajusi, että Kohiki-salmessa lymyili valtava määrä sukellusveneitä. Pakolaiset ja jäljelle jääneet metsästäjät olivat matkalla kahlaamaan rantaveteen.
”Niin kai”, Varjottu myönsi. ”Olemmeko tulleet edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen?”
”Hyväksyn ehdotuksesi aselevosta”, Killjoy myöntyi. ”Mitä tulee Xian operaatioon… se jääköön nähtäväksi.”
Varjottu näytti hetken mietteliäältä, mutta nyökkäsi lopulta tyytyväisen näköisenä. Merkittävää eleessä oli se, ettei siinä näyttänyt olevan tippaakaan ivaa.
”Se riittää minulle toistaiseksi”, draakki myönsi. ”Tuo kannattaa muuten pitää tallessa. Ne varmasti pyytävät sen ovella”, hän sanoi vielä osoittaen kääröä Killjoyn käsissä.
”Mitä ihmettä se edes teki sinun hallussasi?” Killjoy ihmetteli.
”Se istui noin viikon entisen asuntosi postilaatikossa. Et kaiketi koskaan vaihtanut osoitettasi, sillä kaikki karhukirjeesi tulevat edelleen Odinalle”, Varjottu selitti.
Killjoy oli ensin melko varma, että se oli draakin outo tapa vitsailla. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi olla sitä mieltä, että tämä puhui ehkä vain totta.
Sukellusveneiden rantauduttua draakkikuningas vilkaisi vielä hetken rantaan jäävää kolmikkoa. Miksu oli sillä aikaa alkanut pyytämättä auttamaan pakolaisia veneisiin. Tajutonta Talinia ja Hallitsijaa kannettiin paareilla. Varjottu itse vilkaisi jalkoihinsa ymmärtäen, että tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen ja viimeinen kerta sen saaren maaperällä.
”Kenraali Xen”, Varjottu käänsikin yllättäen katseensa. ”Tahtoisin pyytää anteeksi sitä puhelua, jonka soitin sinulle pari kuukautta takaperin. Toivottavasti se ei jättänyt pahaa makua suuhusi.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata, mutta Varjotulla oli vahkille muutakin asiaa kuin pelkkä anteeksipyyntö.
”Sanohan, kun Puhdistaja ja se enkeli kävivät kimppuusi, onnistuitko kenties pitämään sen sirun kuitenkin itselläsi?”
”Sitä minä en sinulle kertoisi”, Xen sylkäisi.
”Hienoa, hienoa. Niin on oikein hyvä, kenraali Xen”, draakki naurahti. Hän heilautti kättään ilmassa, otti Alfan vain muutamaksi sekunniksi sormiensa väliin sitä vielä kerran esitelläkseen, ja sujautti sen sitten taas kadoksiin.
”Lupaa pitää omasi turvassa, niin minä lupaan pitää omani. Ja voit luottaa, että vastaisuudessa, jos ne öykkärit yrittävät samaa temppua uudestaan, Odinan parhaat ovat valmiina puolustamaan maailman tasapainoa.”
Xen irvisti Varjotulle vastaukseksi. Draakki piti elettä lähinnä sympaattisena. Kaiken kokemansa jälkeen Xenissä oli vielä valtavasti asennetta jäljellä.
”Ja tiedätkös, Killjoy”, Varjottu vielä sanoi, ennen kuin käänsi selkänsä Metru Nuille viimeistä kertaa.
”Minä tiesin, että ymmärtäisit. Tiedätkö miksi?”
Killjoy kohautti olkapäitään. Hän ei ollut varma, halusiko edes tietää.
”Bio-Klaanissa… sinä päätit pitää sen nimen, jonka minä sinulle annoin.”
Killjoy huokaisi. Hän ei halunnut enää vastata, eikä Varjottu sitä odottanutkaan.
Draakki käänsi selkänsä, astui Kohiki-salmeen ja lähti astelemaan kohti lähimmäksi parkkeerattua sukellusvenettä. Miksu vilkutteli iloisesti haarniskallaan, kun viimeiset pakolaiset lastattiin kyytiin ja näiden töyssyinen matka myrskyn läpi alkoi.
Sen jälkeen, kun Xen oli saanut Nahon talutettua istumaan lähimmän rakennuksen seinään nojaamaan, ja Miksu oli lähtenyt etsimään Codyn kanssa kyytiä, jäi Killjoy viimeisenä seisomaan Kohiki-salmen rantaan. Hän katseli, kuinka Mirunaamaisen matomiehen halkaistut puolikkaat luikertelivat vettä pitkin kohti etelää.
Edellisellä kerralla taistelun jälkeen Niz oli saapunut hänen rinnalleen lohduttamaan häntä. Nyt hän tiesi, ettei kukaan tekisi niin. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, oliko hän tehnyt oikean päätöksen, mutta ironisesti, hänen olonsa ei ollut läheskään niin tyhjä kuin sinä päivänä, kun hän oli sytyttänyt salmen veden liekkeihin ja hukuttanut tuhansia xialaisia sen pohjaan.
Vesipisaroiden läiskiessä vasten hänen haarniskaansa, hänen oli pakko miettiä, mihin tämä päätös tällä kertaa johtaisi. Hän ei saanut ajatuksiaan pois siitä, miten vanhalta ja väsyneeltä Varjottu oli näyttänyt. Aivan kuin mustan auringon lupaama tyhjyys olisi syttynyt hänenkin sieluunsa sinä aikana, kun he eivät olleet tavanneet.
Sitten hän tunsi askeleet vierellään. Xen oli astunut hänen vierelleen. Taakseen vilkaistuaan Killjoy huomasi, että Miksu ja Cody istuivat nyt Nahon kanssa.
”Aikamoinen päivä”, Xen huokaisi. Killjoy murahti hyväksyvästi. Hän koki huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut katsonut enemmän Xenin perään taistelun aikana, mutta kaiken huomioon ottaen tyttö näytti olevan kunnossa.
”Miten kouristuksesi voivat?”
”Ne ovat korvautuneet eräänlaisella… jatkuvalla kivistyksellä”, Xen huokaisi. He seisoivat vähän aikaa hiljaa merta tuijotellen, kunnes Xen uskaltautui viimein sanomaan sen, mitä oli jo hetken aikaa ajatellut.
”Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun uhosit, että mahdollisuuden tullen ampuisit Varjottua vain päähän.”
”Ei niin”, Killjoy myönsi.
”Mikä muutti mielesi? Äläkä väitä, että se oli tuo hänen tarjouksensa, koska tiedän hyvin, ettet usko siihen sekuntiakaan.”
”En niin”, Killjoy myönsi taas. Hän tuijotti ulappaa, jossa myrsky raivosi päivä päivältä kovempaa. Hän ei saanut päästään draakin sanoja siitä, kuinka he elivät lopun aikoja.
”Ehkäpä se oli vain kylmää päättelyä”, hän huokaisi lopulta. ”Viime kerralla, kun upotin täällä liskojen laivastot, kenenkään meistä elämä ei muuttunut paremmaksi.”
”Ja luulet, että nyt, jos teet toisin… se johtaisi toisenlaisiin tuloksiin?” Xen kysyi.
”Niin varmaan”, Killjoy sanoi. Xen tuijotti isäänsä hetken tyytymättömän näköisenä.
”Eikä syy ole lainkaan siinä, että se vanha mies muistuttaa aika paljon sinusta itsestäsi?”
Killjoy käänsi katseensa äkkiä ihmetellen Xeniin.
”Mitä tuo nyt tarkoitti?”
”No mieti nyt hetki”, Xen argumentoi. ”Ikivanha sotilasjäärä, joka jatkaa taistelemista, tiedätkös… ’oman väkensä’ puolesta itsepintaisesti vaikka mitään muuta syytä ei enää olisi.”
”Minä taistelen vain sinun puolestasi”, Killjoy vastasi ja yllätti hieman itsensäkin siitä, miten suoraan oli sen sanonut.
”Ja Varjottu taistelee Odinan. Isä, sinun ei tarvitse uskotella minulle mitään muuta. Minulla ei ole sitä miestä kohtaan sellaista vihaa kuin sinulla on.”
Killjoyn pää kallistui tappion merkiksi. Xen ymmärsi, ettei hänen tarvinnut puskea asiaa sen enempää, ja he molemmat tiesivät, että pohjimmiltaan hän oli ollut oikeassa.
Pauhaava myrsky humisi heidän korvissaan, kun viimeinenkin merkki etelään suuntaavista sukellusveneistä katosi.
Jälkeen oli jäänyt vain yksi Pimeyden Metsästäjä. Ilonpilaaja, joka kaikesta huolimatta muisteli asuntoaan Odinalla nyt hiuksenhienolla haikeudella.
Asuntoaan, joka hänen pitäisi ehkä irtisanoa.
Monestako moneen Ainaisen toimisto olikaan auki, ja voisiko sinne vain soittaa?
Kuusi tuntia myöhemmin Xen pisti juoksuksi. Hän oli ollut etsimässä Nurukania, joka oli ollut käsittämättömästi kadoksissa sen jälkeen, kun tämä oli johdattanut Le-Metrusta pelastetut panttivangit väestönsuojiin. Sitten Cody oli tullut Nivawk-aseman käytävällä vastaan ja ilmoittanut kuulleensa raivokasta huutamista jostain komentotornin suunnalta. Xen oli rynnännyt tuulispäänä sen portaikkoon ja käytännössä sinkosi itsensä läpi suljetusta luukusta, jonka toisella puolella Naho ja Killjoy ”keskustelivat”.
”Sinä et ihan oikeasti älyä, mitä olet mennyt tekemään!” Naho pauhasi. ”Sinä päästit ne menemään! Olet tehnyt maanpetoksen!”
”No se nyt on harvinaisen selvää”, Killjoy puolustautui. ”Eikä ole muuten ensimmäinen kerta. Muistat kyllä varmasti edellisen.”
Turhautunut veden toa puristi päätään, tuijotti hetken Killjoyta tämän visiiriin ja sitten täysin odottamatta huitaisi nyrkkinsä sitä kohti. Kuului kovaääninen kalahdus ja Nahon korviavihlova ulvahdus. Kypärä ei ollut antanut myöten, mutta Nahon käsi oli.
”Mitä… helvettiä? Aaaahhhh!”
Toan kipu vaihtui vauhdilla taas vihaksi. Xen yritti tulla kaksikon väliin, mutta Naho ottikin hänet heti hampaisiinsa.
”Ja sinä! SINÄ! Te molemmat tiesitte Mexxistä, ettekö vain? Minun ei tarvitse osata lukea mieliä, että huomasin sen! Oliko tällä saarella yhtään saatanan sankaria, jolla olisi ollut puhtaat jauhot pussissa? Jokainen helvetin helvetin HELVETIN TYYPPI PALJASTUU LOPULTA AINA PETTURIKSI!”
Raivonpuuska vaihtui tällä kertaa itkuksi. Xen riensi Nahon rinnalle lohduttamaan tätä, mutta tulikin vain töykeästi pusketuksi pois.
”Mitä helvettiä minä täällä teen?” Naho sopersi kasvot peittäneiden käsiensä läpi. ”Mikä saatanan järki on omistaa koko elämänsä kaupungin puolustamiseksi, jonka kaikki joko pettävät tai haluavat sieltä pois?”
Naho oli epähuomiossa sanonut ääneen sen, mikä häntä todellisuudessa vaivasi. Killjoy huomasi sen myös. Hän oli aikeissa sanoa jotain hieman tahditonta, mutta onnistui pidättelemään itseään Xenin mulkaistessa ennakoivasti häntä kohti.
Odotettuaan hetken, että Naho oli tasannut vähän hengitystään, Xen kokeili uudestaan kumartua tämän vierelle. Tällä kertaa häntä ei työnnetty siitä pois.
”Hei… minä olen tosi pahoillani siitä, että emme kertoneet Mexxistä. Mutta jos saan ihan vähän puolustautua, niin emme me kyllä ihan varmoja olleet.”
Naho ei vastannut. Xen laski kätensä tämän olkapäälle ja puristi niin lujaa kuin uskalsi.
”Sitä paitsi… ei se hänestä pahempaa tyyppiä tee. Hän vain halusi parasta Meksi-Korolle. Ihan niin kuin sinäkin haluat Metru Nuille. Ja silti hän tuli aina auttamaan sinua, kun pyysit. Ja… minua myös.”
”Auttamaan vai vakoilemaan?” Naho sylkäisi ja yritti työntää Xenin käden pois, mutta vahki pysyi lujana eikä antanut itsensä horjahtaa.
”Auttamaan”, Xen tivasi. ”Totta kai auttamaan. Ei hän makaa Bauinuvassa, koska hän taisteli Varjotulle. Hän on siellä, koska… koska…”
Xen ei saanut lausettaan loppuun, mutta Naho kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti. He olivat käyneet sen täsmällisen keskustelun silloin Bauinuvassa. Ja silloin se oli ollut Naho, joka oli saarnannut Xenille siitä päätöksestä, jonka Mexxi oli tehnyt.
Sitten Nahon eteen laskeutui toinen hahmo, Killjoy, joka teki jotain, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin Nahon edessä tehnyt.
Kuului äänekäs sihahdus, kun Killjoy nosti kypäränsä pois kasvoiltaan. Xenkin oli aivan unohtanut, ettei hänen isänsä ollut tätä ennen paikalla kuin Miksun kautta. Harmaat, hiiltyneet kasvot yllättivät hänetkin, vaikka hän oli ne kertaalleen jo nähnyt. Naho sen sijaan ei ollut. Toa haukkoi henkeään Killjoyn todelliset kasvot nähdessään.
Kasvojen piirteet eivät olleet ainoa asia, jotka olivat sulaneet pois. Silmät olivat menneet ja korvattu keinotekoisilla. Suu oli karhea ja puhe tuli selvästi lähinnä syntetisaattorista jossain miehen kurkussa. Hauraan, sulaneen pinnan alla pilkotti koko ajan jotain, jonka Naho oletti olevan Killjoyn aivot.
Käsittämättömintä ei kuitenkaan ollut se, miltä Killjoy näytti, vaan se, kuinka tämä piti itsensä aina niin rauhallisena. Tämän äänestä ei olisi koskaan voinut päätellä, että hän oli todellisuudessa sellaisessa kunnossa.
Killjoyn asemassa Naho tuskin pystyisi tekemään muuta kuin huutamaan kivusta, mutta siitäkin huolimatta Killjoy oli nyt siinä hänen edessään ja ainoastaan katsoi häntä silmiin.
”Tämä on, mitä minulle tapahtui edellisellä kerralla, kun luotin Varjotun sanaan, Naho”, Killjoy sanoi niin rauhallisella äänellä kuin osasi. Äänen epätäydellisyyden kuuli paljon selvemmin, kun se ei tullut kypärän tai Miksun lävitse.
”Tämä on se hinta, jonka lopulta maksoin siitä, että petin Metru Nuin. Tiedän, että se ei hyvitä sitä päätöstä, jonka tänään tein, mutta toivon, että se auttaa sinua ymmärtämään, että en tehnyt sitä päätöstä kevyesti.”
Kun Xen viimein auttoi Nahon pystyyn, ei hän silti irrottanut katsettaan Killjoysta. Hänen mielessään oli kaiken sen aikaa ollut se mirukasvoinen nuori mies, jonka rinnalla hän oli taistellut aikoja sitten. Nyt hänen edessään seisoi jotain rikkinäistä, joka puhui ja taisteli teeskennellen kuin kaikki olisi edelleen hyvin.
Ja Naho tiesi, ettei ollut. Jos hän oli tuntenut jo väsymystä ikuiseen taistelemiseen, hän saattoi vain kuvitella, kuinka väsynyt Killjoy oli.
Hän romahti lopulta komentotornin kaidetta vasten ja tuijotteli nousevia aurinkoja. Ja horisonttia, jonka puolesta hän oli taistellut koko elämänsä.
”Helvetti soikoon, tyypit.”
Killjoy ja Xen astuivat Nahon molemmille puolille ja yhtyivät toan katseeseen. Samalla, kun Naho ja Xen pitivät katseensa Metru Nuin hiljalleen paljastuvassa kaupunkikuvassa, kiinnitti Killjoy jälleen katseensa hangessa kaukana seisovaan mustaan hahmoon.
Hän vannoi, että se oli päivä päivältä askeleen lähempänä. Jos hän oikein siristeli silmiään – ja tällä kertaa aivan todellisuudessa eikä vain kypäränsä visiirin avulla – hän vannoi, että hän miltei pystyi erottamaan siitä jo kasvot.
Hänen keskittymisensä herpaantui Nahon sopertaessa jotain. Häneltä jäi sanojen alku kuulematta, mutta hän ymmärsi kyllä, kun Naho lopetti lauseensa kysymykseen.
”Mitä helvettiä minä oikein teen?”
”Se selvinnee ajan kanssa”, Killjoy yritti lohduttaa.
”Me kaikki törmätään vastauksiin jossain kohtaa”, Xen jatkoi.
Naho huokaisi syvään. Hän tiesi, ettei ollut oikein olla vihainen sellaisessa tilanteessa. Ei heille kahdelle, jotka nyt seisoivat hänen kanssaan siinä tuijottamassa horisonttia.
Xen teki kuolemaa, ja Killjoy näytti siltä kuin olisi kävellyt sen läpi jo tuhat kertaa. Ensimmäistä kertaa sitten sodan Naho odotti, milloin se todellisuus viimein saavuttaisi hänetkin.
Hän näki mustan hahmon hangessa ainoastaan hetken. Kun hän pyyhkäisi sormella naamionsa visiiriä, ja se katosi, hän päätteli, että se oli ollut vain linssiin tarttunut roska.
”Ja minä olin aikeissa antaa teille vielä sen teidän yllätyksenkin tänään”, Naho naurahti edelleen viimeisiä kyyneleitään nieleskellen. Killjoy ja Xen vilkuilivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut hajua, mistä Naho oikein puhui.
”Älkää huijatko. Kyllä te olette huomanneet, että puuhaamme Nurukanin kanssa jotain.”
”No luonnollisesti”, Xen tuhahti leikkimielisesti. ”Mutta se ei tarkoita, että meillä olisi vieläkään mitään hajua siitä, mitä tarkoitat.”
Naho suoristi selkänsä ja nuuhkaisi vielä kerran Ko-Metrun raitista aamuilmaa. Hän ravisteli hetken päätään ja teki parhaansa herättääkseen taas vähän vähemmän väsyneen itsensä.
”Enkä minä nyt enää tiedä, haluanko sitä teille antaa.”
”Isääääää”, Xen mankui tarkoituksella niin ärsyttävällä äänellä kuin osasi. ”Äiskä kiusaa. Ja pimittää tietoa. Ihan kauheaa.”
Killjoy oli tukehtua Xenin kommenttiin. Jopa Naholta kesti hetki päästä tilanteen tasalle. Hän tiesi, että Xen vitsaili, mutta häneen viittaaminen ”äitinä” edes sen kontekstissa oli siihen tilanteeseen vähän liikaa.
”Jos näytän sen teille, lupaatko olla tekemättä noin enää ikinä?”
Xen nyökytteli innostuneen näköisenä. Naho pyöräytti vielä kerran silmiään, avasi sitten luukun takaisin portaikkoon ja viittoili kaksikkoa seuraamaan. Metru Nuin toiseksi viimeinen toa-sankari piiskasi tilanteen tasalla olevan naisen pintaan taas sellaisella teholla, että se ällistytti Killjoyta, joka lähti seuramaan.
”Hyvä on. Mutta vain tämän kerran. Ainakin pääsen teistä sillä eroon.”
Mustan Käden väistötilat ohitettuaan kolmikko nappasi vielä Codyn ja Mavrahinkin mukaansa. Nurukanin sijaintia Naho ei vieläkään suostunut Xenille paljastamaan, joten he menivät lopulta viidestään tapaamaan Nahon kontaktia, jonka useat heistä olivat nähneet hääräilevän Nivawk-asemalla aikaisemminkin.
”Kas, Naho, onko tosiaan tullut jo aika?” hissin lähellä seisoskeleva po-turaga ihmetteli. Naho pysäytti perässään kävelevän joukkion ja päätyi esittelemään miehen muille.
”Niin mahtaa olla. Tässä on turaga Hatae. Hän on Metru Nuin sotahistoriallisen seuran puheenjohtaja.”
Akakukasvoinen vanhus tervehti kättelemällä koko porukan. Killjoy pisti huomiolle turagan takinkaltaisessa kiiltelevät arvomerkit. Ne eivät kuitenkaan viitanneet millään tapaa Metru Nuin sotaan. Tämän oli täytynyt ansaita ne jossain muualla.
”Ilo tavata teidät kaikki. Erityisesti sinut, Nui-Kralhi. Kun kuulin, että olet palannut saarelle, olen syyhynnyt päästä tapaamaan sinut.”
”Kunnia on minun”, Killjoy nyökkäsi. Hän ei ollut vaivautunut laittamaan kypärää takaisin päähänsä ja kantoi sitä nyt kainalossaan. Hänen onnekseen turagaa ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Killjoyn ulkonäkö.
”Oletko pohjustanut tätä heille yhtään?” Hatae kysyi Naholta.
”Tässä vaiheessa uskon, että Cody on jo arvannut. Häntä on ollut vaikea pitää järjestelyjen ulkopuolella.”
Cody murahti myöntävästi. Killjoy ihmetteli, miten nämä ”järjestelyt” oli onnistuttu tekemään hänen huomaamattaan. Sitten taas… xialaiset olivat ilmeisesti julistaneet sodankin, ja sekin oli jäänyt häneltä huomaamatta.
”No mutta sittenhän meillä on tässä kuitenkin kolme ilahdutettavaa”, Hatae ilahtui viitaten Xenin ja Killjoyn lisäksi Mavrahiin. ”Noh, mennään sitten. En halua sanoa enempää. Yllätys on kaikkein hienoin, kun sen kokee.”
He astuivat yhdessä hissiin, siihen samaan, jota Xenkin oli yrittänyt pari kertaa käyttää nähdäkseen, mitä tukikohdan alemmissa kerroksissa sijaitsi. Sitä varten piti kuitenkin olla kulkulätkä, jollaiset sekä Naholla että Hataella näytti olevan. Kerroksia oli painikkeiden perusteella yhteensä kolmetoista. Killjoy oletti, että niistä kaksitoista oli varattu Lhikanin laivaston laivoille. Yksi per kerros. Lastausalueiden muotojen perusteella hän oletti, että kaikki kerrokset luultavasti aukesivat ja mahdollisitivat yksi kerrallaan laivojen uloslennot. Naho kuitenkin painoi heidät suoraan pohjakerrokseen. Siihen kolmanteentoista, jonka sisällöstä hänellä ei ollut edes valistunutta arvausta.
”Kuulin siitä, mitä Le-Metrussa tapahtui”, Hatae yritti keventää matkatunnelmaa, kun hieman täyteen ahdettu hissi ampaisi vauhdilla kohti pohjaa. ”Melko julman kuuloista touhua. En kyllä toisaalta syytä Varjottua, kun huomioi, että me olemme täällä enemmän tai vähemmän puuhailleet ihan samaa.”
”Samaa?” Xen ihmetteli. Hissi piippasi merkiksi siitä, että he olivat saapuneet perille. Hataen virnistys sen kuin leveni.
”Katsokaa itse.”
He astuivat hissistä ulos samankaltaiselle kävelysillalle, millainen oli myös ylimmässä Kikanaloa säilyttävässä kerroksessa. Tämä hangaari oli kuitenkin aivan hervottomasti sitä suurempi, ja näennäisesti täytti koko pohjakerroksen. Kun he näkivät, mitä heidän alapuolellaan odotti, Killjoy miltei tiputti kypäränsä käsistään järkytyksestä.
Xen ei uskonut, että hänen isällään oli enää kykyä tuottaa kyyneleitä, mutta jos olisi ollut, ne olisivat vuotaneet. Killjoyn ihmettelevä katse poukkoili Nahon ja heidän alapuolellaan aukeavan asian välillä.
”En… en voi uskoa, että te säilytitte sen…”
”Niille, jotka eivät sitä vielä tunne”, Hatae esitteli ylpeänä osoittaen sanansa lähinnä Xenille ja Mavrahille. ”Edessänne komeilee BHS Xcution. Mustan Käden lippulaiva ja Metru Nuin sotahistorian kruunujalokivi.”
Killjoy oli rynnänyt kaidetta vasten päästäkseen niin lähelle kuin kävelysillalla oli mahdollista. Xen tuijotti näkyä Nahon rinnalla silmät pyöreänä. Cody lähinnä virnuili. Hän oli ollut oikeassa.
Alus oli valtava. Ilmalaivaksi Xenin mielestä aivan järkyttävästi liian iso. Sen kyljessä paistava Metru Nuin punainen tähti kiinnitti hänen huomionsa ensimmäisenä. Sitten aluksen edessä sijaitseva valtava raidetykki, jonka pituudesta päätellen täytyi kulkea koko aluksen rungon läpi.
”220 metriä pitkänä ja 42 metriä korkeana Xcution on isoin asia, mitä kukaan on koskaan saanut lentämään. On sitä luultavasti edelleen”, Hatae esitteli ylpeänä. ”Ja tuo järkyttävä mörssäri tuossa keulassa on sen Komeetta-raidetykki, joka yksinään upotti Kohiki-salmen taistelussa viisi Rautalaivaston ilmatukialusta.”
”Neljä”, Killjoy korjasi, mutta ei irrottanut katsettaan aluksesta. ”XMS Guardian pääsi vielä meriporteista ulos, ennen kuin haaksirikkoutui.”
”Pah, lasketaan!” Cody ylpeili. Naho asteli ällistyneen Killjoyn vierelle ja taputti tätä kannustavasti selkään.
”Noh, pidätkö yllätyksestämme?”
”Minä… en edelleenkään ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista”, Killjoy sopersi. ”Luulin, että se olisi muutettu romumetalliksi aikaa sitten.”
”Siitä saat kiittää Hataeta”, Naho virnisti. ”Sotahistoriallinen seura on taistellut vuosikymmeniä sen säilyttämiseksi. Siitä oli tarkoitus tulla museoalus, mutta Dume on tehnyt jokaisesta askeleesta vaikeaa. Sitten, kun Xen palasi kuvioihin, aloin kaikessa hiljaisuudessa palauttamaan sitä toimintakuntoiseksi. Minulla oli aavistus, että sille tulisi vielä käyttöä.”
”Menopeli pois Metru Nuilta”, Cody ihasteli. ”Vähän prameampi kuin se, että olisimme ahtautuneet kaikki Bettyyn.”
”Kun lähdit Metru Nuilta silloin vuosia sitten Odinalle”, Naho osoitti sanansa Killjoylle, ”laitoimme välittömästi kaikki Mustan Käden laivat lentokieltoon. Metru Nuin nykyinen laivasto on rakennettu tämän pohjalta. Kuulareaktoria ja Animus-paristoja myöten.”
Xen tuuletti voitonriemuisena jo kauan sitten tekemästään huomiosta Animus-paristojen osalta. Alusta enemmän häntä kuitenkin hämmästytti se määrä väkeä, joka parveili heidän alapuolellaan. Insinöörejä oli vaikka millä mitalla aluksen eri osien kimpussa. Sitä vielä suurempi porukka lastasi tavaraa sen sisälle.
”Keitä nämä kaikki tyypit ovat”, Xen kysyi. Vastaus kuului heidän oikealta puolelta saapuneen maan toan suusta.
”Nämä ovat ne 174 vapaaehtoista, jotka ovat suostuneet toimimaan sen miehistönä. Kaukana täysistä miehitysvaatimuksista, mutta aika hyvin silti, sanoisin”, Nurukan selitti ylpeänä takin hulmutessa hänen takanaan. ”Kävi ilmi, että Mustalla Kädellä on edelleen paljon ystäviä tässä kaupungissa.”
”Tai sinulla on!” Xen riemastui ja ryntäsi halaamaan maakenraalia. Killjoylle selvisi nyt, mihin ne kaikki Nurukanin lukemattomat tapaamiset edellisten viikkojen aikana olivat liittyneet.
”Keitä he ovat?” Killjoy kysyi.
”Mustan Käden vanhoja työntekijöitä, sotaveteraaneja, hulluja… niitä jotka vain tahtovat saarelta pois hinnalla millä hyvänsä”, Nurukan selitti. Killjoy tiesi nyt, mitä Hatae oli tarkoittanut sillä, että he teknisesti olivat tehneet samaa kuin Varjottu.
”Ei jäädä tähän nyhväämään!” Hatae käskytti. ”Portaat ovat vasemmalla. Mennään lähemmäksi.”
Killjoyta ei tarvinnut kahdesti käskeä. He käytännössä juoksivat ne portaat alas. Hangaarin tasalla Xen tajusi, miten valtava alus todella oli. Ylhäältä katsottuna sen naurettava skaala ei ollut vielä käynyt aivan selväksi, mutta alhaalta hän viimein ymmärsi, miten kolossaalinen hänen isänsä vanha sota-alus oli.
”Ammusvarastojen täyttäminen on ollut melkoinen haaste”, Hatae myönsi. ”Komeettaan ja Vordak-tykkeihin pystytään valmistamaan ammuksia aluksen omissa ahjoissa, mutta nuo BH-88 konetykit vaativat pikkuisen luovuutta. Meidän piti käytännössä keksiä niiden ammusten kaavat uudelleen, ja aloittaa valmistus itse.
Cody tiesi BH-88:n viittaavan aluksen kahteenkymmeneenneljään Mörkö-tykkiin. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näyttämään ne Bladikselle.
”Oikealla puolellanne löytyy infotaulu, jossa aluksen tekniset spesifikaatiot ovat paremmin esillä, jos tulee jotain lisäkysymyksiä”, Hatae opasti. Xen loikki välittömästi sen luokse Mavrah vanavedessään. Killjoyn ja Codyn ei tarvinnut. He osasivat jokaisen yksityiskohdan ulkoa.
Kaksi heidän ohitseen juossutta matorania pysähtyivät tekemään kunniaa, ja jatkoivat sitten matkaa aluksen sisäosiin. Lastaustelinettä pitkin astellessaan he joutuivat väistämään, kun valtavalla lastauskoneella sitä pitkin ajeleva Kek vilkutti Nurukanille, ja lähti hakemaan uusia kontteja sisään vietäväksi.
”Teille pitäisi olla ruokaa täydelle miehistölle noin neljän kuukauden tarpeisiin. Ammuksia ainakin kolmeen Kohiki-salmeen ja sitten miehistön jäsenien henkilökohtaista omaisuutta, tietenkin”, Naho selitti. ”Kuten Nurukan sanoi, vapaaehtoisten määrä ei vielä riitä täyteen taisteluvalmiuteen, mutta pienellä luovuudella pääsette aika lähelle. Aluksen varastot oli myös täynnä kaikkea sota-ajan roinaa. Näiden kommunikaattoreiden vanhempia malleja oli useampi sata, ja satelliitteja myös.”
”Miten olet onnistunut hankkimaan tuollaisen määrän varusteita ilman, että Dume on yrittänyt estää?” Killjoy ihmetteli.
”Valehtelemalla Dumelle, että ne ovat omia aluksiamme varten”, Naho virnisti. ”Hän hoksaa petoksen ennen pitkään, mutta te olette siinä vaiheessa jo kaukana.”
”Jos myrsky ei olisi tuollainen, olisimme varmaan jo lähtövalmiita”, Nurukan huomautti. ”Dume saa katsella meitä siihen asti, että se laantuu.”
”Suosittelen pitämään melko matalaa profiilia siihen asti”, Naho yhtyi Nurukanin huomioon. ”Le-Metrun tempauksen jälkeen hän olisi varmaan valmis usuttamaan koko vahkiarmeijan niskaanne, ellei tilanne olisi, mikä on…”
”Onko meillä muuten vieläkään tietoa, mitä niille on tapahtunut?” Xen ihmetteli. Mavrah pudisteli siihen päätään.
”Tutkinta edelleen käynnissä. Linkki vahkien keskusverkkoon katkennut. Miksi? Vaikea sanoa.”
Suurin osa läsnäolijoista tiesi, että Mavrah tarkoitti Biancaa. Tämän sanat viimeisestä kohtaamisesta palasivat jälleen Killjoyn mieleen.
”Mennään sisälle! Saatte ihan kunnon kierroksen”, Hatae julisti. Turagan kiertoajelu oli hyvin perusteellinen. He kävivät läpi kaiken miehistön huoneista asevarastoihin ja pienempiin komentokeskuksiin. Matkan varrella heidän joukkoonsa liittyi paljon aluksessa hääräillyttä tulevaa miehistöä. Atu-Ma ja Asoro kävivät kättelemässä Killjoyta ja Xeniä henkilökohtaisesti. Eivätkä he olleet ainoita. Huaiden kävi moikkaamassa heitä matkallaan omaan punkkaansa.
Xenin sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän näki vähän matkan päässä Huaidenista tavaroitaan purkavan valkoisen vortixxin. Oren, se baarimikko Vanhasta Onusta, jonka viinat Xen oli käynyt juomassa, oli myös lähdössä heidän matkaansa.
He viettivät pisimpään reaktorihuoneessa, jossa Hatae innostui selittämään lisää sotahistoriallisen seuran toiminnasta Metru Nuilla. Sen aikana sekä Xen että Cody kuitenkin huomasivat Killjoyn kadonneen jonnekin. Codylla oli kuitenkin aavistus siitä, mihin tämä oli mennyt, joten komentaja edellä he lähtivät Nahon ja Nurukanin huomaamatta hiippailemaan kohti komentosiltaa
Se oli vielä aika pimeä ja melko pölyinen. Oli selvää, että sen entisöintiä ei oltu vielä ehditty aloittaa. Se ei kuitenkaan haitannut Killjoyta, joka oli laskenut kypäränsä pimeän hologrammipöydän päälle ja siveli nyt sen pintaa hiljaa ajatuksiinsa uppoutuen. Hän vannoi, että Kohiki-salmella alukseen tarttuneen öljyn katkun pystyi edelleen haistamaan.
Silti se tuntui Killjoysta jotenkin kotoisalta. Kai se johtui vain siitä, että hän oli käytännössä viettänyt aluksella useamman vuoden elämästään. Se oli ollut hänelle koti siinä missä Onu-Metrukin. Ja vaikka sen komentaminen oli ollut hengenvaarasta toiseen loikkimista, oli hän silti selviytynyt niistä kaikista.
Hän kuuli lähestyvät askeleet. Cody jäi jonnekin sivummalle ihastelemaan vanhaa komentopistettään, kun Xen taas asteli isänsä vierelle ja istahti hologrammipöydän reunalle hymyillen.
”Näytät siltä, että mielesi päällä on paljon”, Xen huomioi. Se oli toki melkoista vähättelyä. Killjoy käänsi kämmentään ja puhalsi siihen sipaisusta tarttuneen pölykerroksen pois.
”Koko elämäni luulin, että tulisin kuolemaan tällä komentosillalla. Se, että seison tässä yhä kaiken tämän ajan jälkeen tuntuu…”
Naho oli varmasti tiennyt, mitä oli tehnyt, kun oli paljastanut sen heille juuri Le-Metrun tapahtumien jälkeen. Toa tasan tarkkaan tiesi, mitä Kohiki-salmella oli tapahtunut silloin, kun tämä itse oli ollut puolustamassa Coliseumia. Killjoyn oli pakko arvostaa Nahon huumorintajua. Hän jopa hieman ällisteli sitä, että sen raivonpurkauksen jälkeen, minkä he olivat komentotornissa ottaneet vastaan, Naho oli yhä valmis auttamaan heitä tällä tavalla.
”Tämä on kyllä upea juttu”, Xen miltei kuiskasi. ”Hitto vie, mikä tällaisen aluksen edes haastaa? Voisimme tehdä sillä niin paljon…”
”No itse asiassa”, Cody kiirehti korjaamaan. ”Tykkien asennostakin osaat varmaan päätellä, että tämä alus on suunniteltu maa- ja merikohteita vastaan. Se kuitenkin rakennettiin vastaukseksi Xian Rautalaivastolle. En halua tietää, miten se selviää puhtaasta ilmataistelusta. En ainakaan ilman laivuetta puolustushävittäjiä tai täyttä miehistöä.”
”Niiden aika tulee”, Killjoy hymähti.
”Niin tulee”, Xen nyökkäsi. Oli hieman masentavaa, että komentosillan ikkunasta näki ainoastaan hangaarin harmaan katon. Hän pystyi jo kuvittelemaan tähtitaivaan ja loputtoman horisontin sen tilalle.
”Tongu tulee muuten vihaamaan tätä”, Killjoy naurahti. ”Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että tämä mahtuu mihinkään telakan rakennuksista. Pitää muistaa soittaa etukäteen, että olemme tulossa, että ehtivät raivata tilaa.”
Xen ei tiennyt, kuka oli ”Tongu”, mutta nimi aiheutti Codyssa selvästi jonkinlaisen reaktion.
”Olet siis viimein päättänyt sen. Me lähdemme Bio-Klaaniin?”
”Lähdemme”, Killjoy myönsi. ”Huolimatta siitä, mitä maailmalla tapahtuu… olit aivan oikeassa. Yksi taistelu kerrallaan. Sitä paitsi siellä on aika paljon porukkaa, joille olen anteeksipyynnön velkaa.”
Cody huokaisi helpotuksesta. Siitä puhuttelusta, jonka hän oli pitänyt, oli ollut ehkä sittenkin jotain hyötyä.
”Tarkoittaako se, että harkitset myös Varjotun diiliä?” Xen kysyi. ”Se, jossa se tarjosi apua Klaanille?”
”Harkitsen, totta kai”, Killjoy myönsi. ”Se, löytyykö minulle sopivaa tanssipukua on sitten eri asia. Ja kutsussa oli plus ykkönen, johon yksikään Brezeistä ei kyllä suostu.”
Xen naureskeli jo pelkälle mielikuvalle, ja Codykin, vaikka ei kovin innostuneena Varjotun pussiin pelaamisesta, myönsi, että tämä oli heidän ensimmäinen hyvä suunnitelmansa pitkään aikaan. Killjoy kuvitteli mielessään Tawan ilmeen, kun he saapuisivat. Hän oli luvannut armeijan vahkeja, mutta se vaihtoehto oli sulkeutunut jo aikoja sitten. Tämä olisi kuitenkin hyvä lohdutuspalkinto.
Xen näki isänsä haaveilevan katseen ja jäi hetkeksi vain tuijottelemaan sitä. Jopa hänen rintansa kivistys tuntui hetkeksi kaikkoavan. Edes Killjoy ei voinut olla hetkeä hymyilemättä ajatukselle siitä, että he olisivat viimein palaamassa kotiin.
Siellä kaikki järjestyisi.
Uusi alku.
Ensimmäistä kertaa viikkoihin Killjoy uskalsi myöntää, että hänessäkin oli jäljellä rippeitä toivosta.
EPILOGI
Nykyhetki
Huone, jonka Xen oli itselleen vallannut, oli kuulunut alun perin hänen isälleen. Sen pystyi päättelemään myös sen kunnosta: Se oli käytännössä koskematon. Kenraalikapteeni Nui-Kralhi ei yleensä poistunut komentosillalta komennuksien aikana, ja tälle varattu henkilökohtainen tila oli jäänyt melko olemattomalle käytölle. Hän oli luopunut huoneesta mielellään. Xen oli ottanut vastuun heidän tutkimusmateriaalinsa tarkastamisesta, joten hän tarvitsi rauhaa loputtomien muistiinpanojen ja raporttien läpikäyntiin.
Mavrahin muistiinpanot ja löydöt olivat ne, mihin Xen oli edelliset päivät pääasiassa käyttänyt. Luovalla etsivätyöllä professori oli onnistunut löytämään kopion kopion kopioita joistain Nizin Bohrok-tutkimuksien aikaisista asiakirjoista. Jopa Sanaha oli tullut avuksi siinä kohtaa, kun oli kuullut Xenin tilasta. Hän oli avannut muutaman ”salaisen kansion”, joihin hän ei olisi missään nimessä saanut päästää ketään käsiksi. Hän oli kyllä myös uumoillut, että kukapa sen saisi enää tässä vaiheessa tietää.
He eivät silti olleet päässeet selkeään yhteisymmärrykseen siitä, miten Xenin kuula oikeastaan toimi. Codyn kuulaan vertaileminen oli tuonut odotetun tuloksen. Komentajan kuula oli vanhempi ja rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi. Nuparun ja Mavrahin yhteispäätelmä oli, että teoria sodassa kaatuneiden kasaan puristetuista tietoisuuksista piti ehkä Codyn osalta paikkansa. Xenin kuulasta pystyi kuitenkin jo päällisin puolin päättelemään, että kyse oli jostain muusta. Hänen vuotaneesta sielunesteestään takaisin tulleet analyysit eivät olleet täysin yksimielisiä. Killjoy oli lähettänyt tiedot analysoitavaksi vielä Nascostoonkin, mutta sieltä he odottivat yhä vastausta.
Ei Xenillä muuten kiire olisi ollut – Nuparun kanohiuute oli tosiaan pitänyt kuulan vuotamasta enempää, mutta rintaa vaivannut kivistys oli tasaisesti pahentunut päivä päivältä. Seisomisesta oli tullut fyysisesti raskasta ja istualtaankin hänen piti välillä vain keskittyä hengittämiseen. Todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli vain nukkua. Samaan aikaan hän tiesi, että Killjoy ei ollut luultavasti nukkunut lainkaan. Edellisen kerran hän oli ilmoittanut ottavansa nokoset sen jälkeen, kun he olivat neljä päivää aikaisemmin hyvästelleet Miksun, kun tämä oli lähtenyt viemään Killjoyn vanhaa haarniskaa Nascostoon.
Heidän alkuperäisissä suunnitelmissaan oli koukata itsekin sitä kautta matkallaan Bio-Klaaniin, mutta edelleen kasvava myrsky oli laittanut sille stopin. Mitään niin isoa kuin Xcution ei yksinkertaisesti voinut lentää sellaisella säällä. Ja vaikka Naholla oli ollut Le-Metrun tapahtumien jälkeen täysi työ pitää Dume poissa heidän niskastaan, oli jopa hän ollut sitä mieltä, että olisi parempi, jos he viivästyttäisivät lähtöä siihen saakka, että myrsky laantuu.
Jos se koskaan laantuisi. Xen ei yleensä katsellut sääennustuksia, mutta nyt niistä oli tullut joukon jokailtainen yhteinen rituaali. Meteorologit ympäri pohjoista kokoontuivat aina illalla keskustelemaan päivän uusista myrskyyn liittyvistä havainnoistaan. Kaksi asiaa oli siinä kohtaa käynyt jo selväksi: Myrsky oli rajumpi kuin kukaan oli koskaan nähnyt, ja vesi, jota se tauotta ryöpytti, ei ollut tavallista.
Naho oli ollut edellisen viikon erityisen säikky myrskyn vuoksi. Jokin siinä oli sekoittanut toan aistit täysin. Se, mitä Xen ei ollut odottanut, oli Killjoy, joka myös tuntui olevan hermostunut myrskyn vuoksi. Xen epäili, että se ehkä johtui kuitenkin vain siitä, että hänen isänsä pelkäsi kastumista.
Sitten olivat ne teoriat, että myrskyn saapuminen oli jollakin tapaa syypää vahkien sammumiseen. Se oli ollut joku Killjoyn ja Mavrahin välinen keskustelu. Sadetta oli nimittäin ollut myös Valkoisen Valtakunnassa, kun Killjoy oli siellä edellisen kerran käynyt. Ja nyt hänellä oli ollut vaikeuksia uneksia itseään sinne enää. Maailman kirjat tuntuivat joka tapauksessa olevan sekaisin. Mavrah oli kuitenkin uumoillut, että myrsky vain ehkä estää jotenkin Biancan signaaleja kulkemasta, jonka vuoksi vahkit olisivat menettäneet tähän yhteytensä.
Oveen kuului koputus. Xen ei kuulokkeet päässä ensin meinannut sitä kuulla, mutta toisen kerran jälkeen hän toivotti koputtelijan tervetulleeksi.
”Se on auki!”
Se oli Cody. Hän ei avannut ovea edes kokonaan, vaan ainoastaan kurkisti siitä sisään.
”Killjoy on kutsunut ylimääräisen kokouksen koolle. Oletko tulossa?”
Muistiinpanoihin keskittyessään hän ei ollut huomannut ryhmäkeskusteluun ilmestyneitä viestejä, joissa Killjoy pyysi kaikkia kynnelle kykeneviä komentosillalle.
”Tiedätkö, onko se kiireistä?” Xen kysyi.
”Ei hajuakaan, Mavrahin puheista päätellen se taitaa liittyä jotenkin myrskyyn”, Cody uumoili.
Xen oli suoraan sanottuna melko uupunut, eikä pystyyn nouseminen juuri sillä hetkellä tuntunut viisaalta ajatukselta.
”Jos se on vaan säätsekkaus niin jätän väliin. Laittakaa tiivistelmä keskusteluun, jos tulee jotain tärkeää.”
Cody nyökkäsi, vilkaisi hetken aikaa papereita ja vihkoja Xenin pöydällä, ja sulki sitten oven perässään. Xen jäi huoneeseen puristamaan rintaansa. Helvetti soikoon. Joko puhuminenkin alkoi käydä niin raskaaksi?
Xcutionin kantta pitkin kulkeva yhdyskäytävä oli suorin reitti Xenin huoneelta komentosillalle, ja Cody marssi sen melkoisella tahdilla. Ulos aluksesta astuminen tuntui aina oudolta, sillä se ei ollut todellisuudessa ulos pääsemistä lainkaan. Vain Nivawk-aseman hangaari kolmentoista harmaat seinät, harmaa lattia ja harmaa katto. Codynkin kädet olisivat syyhynneet jo päästä lentämään, mutta hän ehkä heistä kaikkein parhaiten tiesi, ettei se ollut sellaisella kelillä mahdollista.
Komentosillalla seisoi Killjoy kädet ristittyinä selkänsä taakse kahden toan seurassa. Nurukan ja Naho olivat kerääntyneet kommunikaatiopöydän ympärille. Valot paloivat ja koneet olivat käynnissä. Komentosilta oltiin saatettu toimintakuntoon vielä samana päivänä, kun Killjoy oli saanut tietää vanhan lippulaivansa olemassaolosta.
He katsoivat pohjoisen maailman sääkarttaa. Pohjoissakara, koillissakara ja isot osat keskikupolia loistivat suurella näytöllä kirkkaansinisenä. Cody huomasi heti, että siihen oli ilmestynyt jotain uutta. Koillissakaraan oli ilmestynyt uusi rintama. Tai jopa kokonainen uusi myrsky.
”Killjoyn arvio mahdollisesta yhteydestä huolestuttava. Uusi säärintama mahdollisesti todiste asioiden välisestä suhteesta”, Mavrah selitti. Cody ei edes ollut huomannut pikkumiestä kommunikaatiopöydän takaa.
”Missä mennään?” Cody kysyi.
”Uusi rintama on syntynyt Kristallisaarien yläpuolelle kuin tyhjästä”, Naho selitti huolestuneena. ”Myrskyt eivät vain ilmesty tuolla tapaa. Sitten Killjoy kertoi, että hänellä on aineistoa, joka saattaisi jollain tapaa selittää ilmiön.”
Cody tuijotteli karttaa hetken aikaa uutta rintamaa ihmetellen. Se ei näyttänyt aivan yhtä voimakkaalta kuin Steltinmerellä raivoava, mutta massiivinen sekin oli.
”Millaisesta aineistosta puhumme?” Nurukan kysyi. Killjoy asetti sormensa näytön kelaussäätimille ja alkoi rullata kokoelmaa suttuista vartalokamerakuvaa.
”Mitä me oikein katsomme?” Naho ihmetteli.
”Muistatte varmaan sen Taras Silin operaation, mitä olemme Brezien kanssa suunnitelleet jo pitkään. Curuvar on hiillostanut minua viimeiset kolme viikkoa siitä, että menetämme hyökkäysikkunan, ja annamme viholliselle mahdollisuuden kasata puolustuksiaan, jos emme toimi nopeasti”, Killjoy selitti. ”Hän… oli tietenkin aivan oikeassa. Mutta minä olin täällä, enkä suostunut jättämään Xeniä yksin. Minun oli tehtävä päätös.”
Codyn leuka loksahti auki. Heidän edessään vilisevä kamerakuva oli suttuista, mutta siitä oli silti mahdollista ymmärtää vilahduksia. Valtava xialainen lentotukialus, joka jostain syystä lensi. Taivas täynnä suurisilmäisiä hirviöitä. Liekehtivä metsä. Joukkoja jumissa tulitaistelussa jonkinlaisen vihreän hirviön kanssa.
”Minä hyväksyin Operaatio Karieksen kaksikymmentäneljä tuntia sitten”, Killjoy kertoi. ”Breznikovat ilmoittivat viholliskosketuksesta kuusi tuntia sitten.”
He kaikki tuijottivat Killjoyta järkyttyneenä. Hän oli suunnitellut sitä operaatiota niin pitkään. Upottanut siihen niin valtavasti resursseja. Ja nyt, kun sen aika koitti, hän ei edes ollut siellä.
Hän oli valinnut Xenin. Cody tunsi siitä rinnassaan ylpeyttä.
”Lähetin Miksun heidän tuekseen. Siinä puvussa oli muutenkin suurin osa asejärjestelmistämme, joten paljosta tulivoimasta he eivät jääneet paitsi. Olen maihinnoususta lähtien yrittänyt saada selvää, mitä siellä tapahtui, mutta Steltinmeren myrskyn vuoksi sieltä on aika vähän kuvaa ja äänikin rätisee melko pahasti.”
Killjoy käänsi nuppia. Kuva oli pysähtynyt jonkinlaiseen railoon maassa. Ääni kuitenkin kuului edelleen.
”Mayday, mayday. Tämä on XMS Guardian. Iso viholliskohde on matalana, mutta saarelle tapahtuu jotain…”
He kaikki tunnistivat sen yhden Breznikovista ääneksi. Tämän ympäriltä kuuluvista laukausten äänistä ja valtavasta jyrinästä johtuen oli kuitenkin mahdotonta sanoa, kuka heistä.
”Helvetti soikoon… joku teistä sammuttaa nyt tuon palon!”
Kuului kaukaista huutelua ja selakhin yskintää, kun Brez palasi radiolähettimensä luokse.
”Miksu katosi jonnekin saaren sisään, emmekä ole saaneet häneen kontaktia sen jälkeen. Saari on haljennut kohta kahtia. Sieltä vyöryy… lihaa… koko saatanan saari on pelkkää lih-”
Ääni katkesi. Nurukan ja Naho vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Killjoyn ryhti oli valahtanut ja Mavrah näytti siltä, että uutta informaatiota oli tullut kerralla liikaa.
”Tuon jälkeen emme ole kuulleet heistä mitään”, Killjoy huokaisi. ”Uusi myrsky ilmestyi täsmälleen Taras Silin kohdalle vain muutama minuutti tuon lähetyksen jälkeen.”
Hänen ei tarvinnut selventää, mitä se tarkoitti. Mikä ikinä saaren sisältä olikaan ilmestynyt, oli selvästi syy uudelle myrskylle.
”Kai sieltä on edes jonkinlaista kuvaa?” Nurukan ihmetteli. ”Jotain, joka antaisi kontekstia.”
Killjoy huokaisi, mutta alkoi kelaamaan lisää. Hän peruutti aikajanalla muutaman minuutin Brezin viimeisestä radioviestistä taaksepäin. Tällä kertaa heillä oli kuvaakin. Jossain saaren syvyyksissä yksi Nascoston sotilaista oli yllättänyt hahmon kumartuneena jonkinlaisen luolan suulle.
”Hei, sinä! Paikallasi! Älä liiku!”
Vartalokamerakuvasta näki kuitenkin, kuinka hahmo luikahti luolaan sisälle, ennen kuin tätä ehdittiin estää. Killjoy kelasi sitä taaksepäin ja pysäytti kuvan paikalleen.
”Kuka helvetti tuo on?” Cody ähkäisi.
”Ei hajuakaan”, Killjoy vastasi. Hän olisi kertonut spekulaatioistaan ääneen, jos vielä yksi hahmo ei olisi juuri sillä hetkellä haparoinut komentosillalle.
Vakaman katse oli lasittunut. Kädet ojossa lähintä apua kohti haparoinut matoran oli huutanut jo äänensä käheäksi kivusta. Tämä ei päästänyt pihahdustakaan, kun romahti viisikon eteen komentosillan ovelle. Mavrah ja Naho kiirehtivät tämän avuksi ja huomasivat välittömästi, että matoranin kädet olivat täynnä syviä viiltoja ja halkeamia.
Kun Nurukan hälytti ensihoitohenkilöstön paikalle, ja loputkin huoneen väestä ryntäsivät auttamaan tuskan pökerryttämää naamiontakojaa, jäi heidän viimeiseksi katsomansa kuva näytölle heitä kummittelemaan.
Ääni hautautui sateen rummutukseen, tuulen ulinaan, moottorien jylyyn ja aukiolle kokoontuneen väkijoukon hälyyn. Paikallaolijoiden katseet olivat kuitenkin onnekkaasti jo yläilmoissa, joten kaikki osasivat siirtyä ajoissa pois tieltä, kun kymmenmetrinen puuparru putosi taivaalta ja iskeytyi aukiolle. Kuului valtava rysähdys, ja puusälettä ja mukulakiviä sinkoutui joka suuntaan. Osa silpusta osui torille kokoontuneeseen väkeen, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.
Tahtorakista putosi paljon muutakin Klaanin kaupungin ylle. Osia ja lastia iskeytyi kaduille ja katoille, kun vain niukin naukin kasassa pysyvä jättiläiskone kaarsi kaupungin yllä. Aluksen syövereistä ja katolta vyöryvät vesiputoukset saivat nekin kaaosta aikaiseksi — vastikään alkaneessa myrskyssä kastuminen ei ollut ongelma, mutta äkkinäinen vesimassojen putoaminen kaatoi irtaimistoa ja Rumisgonen-operaation loppunäytöstä seuraamaan kokoontunutta kaupungin väkeä.
Tieto Tahtorakin paluusta oli saanut Bio-Klaanissa aikaiseksi suoranaista riemua, mutta Telakan ylpeyden loppukiri osoittautui hurjaksi seurattavaksi. Ilmataistelua kykeni seuraamaan linnakkeen ikkunoista sekä kaupungin katoilta ja aukioilta, ja nyt Tahtorakin päästyä aivan maalisuoralle huomasivat sivustaseuraajat ryminän satavan omaan niskaansa.
Oliko alus putoamassa? Täytyihän niillä joku suunnitelma olla? Tonnikaupalla lentävää puuta ja metallia oli ohittanut Telakan kaukaa meren puolelta, ja nyt vauhdit olivat liian lujat läntiselle lentokentälle tähtäämiseen. Suunnitelma selvästi eli.
Myrsky jyrähti horisontissa kuurouttavasti ja uusi pakokauhun aalto virtasi torin ylle. Matoralaisten virta nosti käsiään päänsä ylle, painautui vasten torirakennuksien seiniä ja heittäytyi kierien märille kiville ihan vain saadakseen jotain suojaa täydeltä sotatilalta ylhäällä ja ympärillä. Oli mahdotonta erottaa äänimaisemasta enää, mikä iskuista oli kaikkien syysmyrskyjen äidistä, mikä ylitse hyökyvistä ilma-aluksista, mikä aallokossa pauhaavasta rannikkotykistöstä ja mikä toa-soturien ilmoille kutsuma kirous nazorak-imperiumia vastaan.
Sota oli todella täällä, jälleen kerran. Mutta Tahtorak lensi yhä — veden ja tuulen piiskaamana, vihollistulen kärventämänä ja montaa potkurin lapaa kevyempänä. Märkää torikivetystä vasten painautuva le-matoran sulki silmänsä ja risti kätensä rukoukseen suuremmilta voimilta. Kunpa koti kestäisi vielä hetken.
Linnan katto
18:46
Jossain kattotasanteilla Rapulinnan katolla sade ja tuuli piiskasi toaa, jota myrsky ei pelottanut. Toisinaan syysmyrskyissä hän kääriytyi sadeviittaan, mutta nyt hän otti sen vastaan koko kehollaan. Hänen täytyi tuntea jokainen tummien pilvien sähköimpulssi, joka janosi päästä kanavoitavaksi. Vesi valui pitkin hänen kullankeltaista panssariaan, kun hän puristi säkenöivät sormensa keihäänsä ympärille.
Katonharjanteelta häneen tuijotti hehkuvasta kentästä se hirvitys, jonka he olivat sinne vasta vanginneet. Siinäpähän mulkoili. Parempi antaa sille kunnon esitys.
”Se putoaa”, Tawa kuiskasi katse tiukasti Tahtorakissa. ”Toimi silminäni. Putoaako se kaupungin päälle?”
Myrskyn läpi kuului ääni, joka ohitti kaikki sitä kovemmat leikiten. Tawa ei tiennyt, missä puhuja oli — mutta puhuja oli äänellään ja olemuksellaan juuri nyt kaikkialla. Hän tiesi, kuinka paljon voimia tältä vei välittää olemustaan joka puolelle sillä tavalla, mutta tilanne oli kiireinen ja tuhoisa.
”Putoaa, mutta älä huoli siitä”, Visokki sanoi telepaattisesti. ”Et voisi tehdä asialle mitään.”
”Ihan todella lohduttavaa”, Tawa tuhahti ja lähti säntämään katonharjannetta alas.
”Puhuin Tongulle ja hän yrittää parhaansa. Pidetään hänet hengissä. Yksi yrittää läpi.”
”Mistä?”
”Kello kahdessa. Pilotti yrittää suoraa laukausta moottoriin. Näin kun hän haaveili siitä.”
Tawa nosti keihäänsä kohti myrskyävää taivasta kuin suurena ukkosenjohdattimena. Ja voi kuinka ahne taivas olikaan. Raudanmakuinen sade piiskasi hänen kasvojaan ja peitti visiirin pisaroiden virtana, yltyvä pilvirintama pimensi valoa vauhdilla… mutta jokin suuri metallinen todella yritti ahnaasti päästä rannikkomuurin yli.
Toinenkin asia kuiski Tawalle. Se asia kuiski pilvirintaman uumenista. Se oli sähköinen, väkevä ja se janosi päästä koskettamaan korkeinta kohtaa, joka kehtasi uhmata taivaan valtaa. Se halusi elää ja kuolla nopeasti ja julistaa maailmalle olemassaolostaan suurella valolla, lämmöllä ja äänellä.
Mikäpä Tawa olisi ollut sanomaan sille ei, hän mietti ja iski keihäänsä vasten kattopeltiä. Sokaiseva välähdys täytti muurinharjat ja jyrähdys seurasi lähes välittömästi perässä — ja voimakkaasti sähköä johtava metalli upposi ulvoen, romahtaen ja kipinöiden Visulahteen.
Moneskohan surma se oli tässä sodassa? Kuinka monta sen rungon sisällä päätyi nyt vetiseen hautaan? Ei ollut aikaa ajatella — sitä paitsi se salama olisi voinut osua myrskyssä uhkarohkeaan ilma-alukseen muutenkin. Hän vain auttoi sen perille.
Tawa haukkoi henkeään ja yritti nähdä myrskyn, sateen ja kaaoksen läpi. Tahtorakista putosi pikku pala keskelle toria — väki kirkui. Ilma oli täynnä lintuja ja viuhuvia ammuksia ja ukkosta ja pelkoa… ja myös toivoa. Pieni pilkahdus toivoa.
”Hän aikoo yrittää laskeutua muurille. Tästä tulee sotkuista. Tongu pyysi olla hetken mielessään yksin, hänen pitää keskittyä. Vaikutti itsevarmalta.”
”Selvä. Luotetaan siihen. Vielä on uskaliaita yrittäjiä?”
”Toivottavasti säikähtivät rannikkovartioston keskitystä. Varo, ettet saa itse salamasta.”
”Tiedätkö sinä, kuka minä olen?” Tawa naurahti hermostuneesti.
Tawa lähti säntäämään ylös kattoa pitkin. Hän kaipasi korkeammalle paikalle, kohti isompia salamoita. Toivottavasti Tahtorak kestäisi — tai muuri. Tai hänen sydämensä.
Admin-torni
19:03
Aluksien määrässä mitattuna Bio-Klaanin historian suurimman sotilasoperaation hermokeskus oli entinen Admin-siiven Neuvotteluhuone 2. Ovessa luki nykyään ”Esikunta.”
”Vihollisalus vetäytyy kohti etelää. Sen lento on epävakaata. Yritämmekö seurata?”, Toa Hain ääni kuului kaiuttimista.
Same nojasi pöytään mietteliäänä ja nosti pöytämikrofonia. Tuhkakuppi pöydällä oli täynnä.
”Uskotko, että saisitte sen alas?” hän kysyi. ”Vedämme jo Lohrakeita takaisin, heidän mukaansa lento-olosuhteet ovat liian vaaralliset.”
”Se menettää korkeutta, ja myrskyllä on vaikeampi pysyä ilmassa kuin pinnalla, Hai sanoi. ”Mutta en usko, että meidän kannattaa seurata sitä. Tämä myrsky… tässä on jotakin väärää. Jopa Haddox haluaa maihin. Meille osui vuoden suurin rajuilma. Ainoastaan Notfun haluaa jatkaa takaa-ajoa, mutta hän on todella humalassa.”
Radioyhteydessä oli pientä häiriötä, mutta niin lyhyeltä etäisyydeltä linja pysyi suhteellisen vakaana.
”Tahtorak on laskeutunut, ja vihollinen on ajettu pois. Tehtävä on täytetty. Tulkaa takaisin sieltä”, Same sanoi. ”Lähetän jonkun linnuista seuraamaan vihollista niin pitkään kuin mahdollista.”
”Hai kuittaa. Ilmoitan muille.”
Sivupöytä palveli kommunikaatiokeskuksen virkaa: siellä oli useita radioita sekä puhelinyhteydet kaikkiin Klaanin olennaisiin tahoihin. Onu-Matoran Vaderilla oli kuulokkeet päässään. Hän seurasi radioliikennettä kaupungin yllä. Keskimmäisellä pöydällä oli valtava määrä karttoja ja lappuja, jotka kuvasivat sotatilannetta mahdollisimman tarkasti. Esikuntaan oli myös siirretty suuri määrä dokumentteja Samen ja Tawan toimistoista kummankin suureksi helpotukseksi.
”Se meni yllättävän hyvin”, Iniko uskalsi sanoa. Hän istui toisella puolen pöytää moderaattorista. ”Kuinka monella saarella on tehty höyrylaivojen, ninjojen ja merirosvojen yhteisoperaatio?”
”Meidän Meri Uija ansaitsee oman kategorian!”, Vaderi huomautti.
”Ja Meri Uijan”, Iniko myöntyi.
Same nyökkäsi. Hän tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli ajanut sotilasjohdon keskittämistä niin kovaa – ja se oli kantanut tulosta. Ilman tehokasta vastaiskua Klaanin päässä Tahtorakista olisi luultavasti paljon vähemmän jäljellä, eikä ollut yksinkertainen temppu siirtää niin paljoa ilmatorjuntaa muureilta merirosvolaivoihin.
”Ei juhlita vielä”, Same vastasi. ”Emme tiedä, mikä tilanne Tahtorakilla on.”
Kesti monta painostavaa minuuttia. Puheluita lähti palokunnalle ja Vartiostolle. Sairaalasiipeen saapuivat ensimmäiset haavoittuneet nopeimmilla ambulanssiravuilla.
Ulkona raivoavalta sateelta kukaan ei kuullut, miten suuri lintu laskeutui linnan katonharjalle. Ikkunoita ei pitäisi saada auki ulkoa, mutta siitä huolimatta litimärkä Otlek oli ilmestynyt ovensuuhun. Hän kuunteli esikunnan keskustelua hetken aivan hiljaa.
”Seurasimme nazorakien ilmalaivaa ulapalle”, hän sanoi lopulta. Useimmat katseet kääntyivät ninjaan. Kuinka kauan hän oli ollut siinä? Samesta tuntui välittömästi epäonnistumiselta, ettei ollut huomannut tulijaa. Amatöörin virhe: häpeällistä. Univaje toki laski valmiutta tässäkin.
Otlek jatkoi.
”Se yritti takaisin saarellemme, mutta myrsky pudotti sen mereen. Se ei uponnut. Se luultavasti hinataan maihin, elleivät veden henget saa sitä.”
”Hyvää työtä. Onko meillä mitään mahdollisuutta viimeistellä sitä?” Same kysyi.
Iniko hieroi mirunsa leukaa.
”Ilman tätä myrskyä, toki. Mutta lohrakien ei kannata lentää tuossa kelissä, eikä linnuissa ole tarpeeksi tulivoimaa. Se on liian kaukana kaikelle muulle. Paras toivoa, että alus pysyy korjattavana mahdollisimman pitkään.”
Otlek nyökkäsi. ”Täytyy tyytyä siihen voittoon, minkä me saimme.”
19:23
Tongu eteni käytävällä määrätietoisen arvokkaasti ilman liiallista kiirettä. Omasta puolestaan hän oli hoitanut aika tavalla Bio-Klaanin yhteisiä asioita tälle päivälle. Oli tietenkin vaatinut jätiltä irti päästämisen taitoa antaa lääkintäjoukkojen hoitaa aluksen läpikäynti ja haavoittuneiden tarkastaminen – sen verran tuntuvasti Munakennon viimeinen tykistö- ja liekkikeskitys oli Tahtorakia murjonut. Mieluusti kapteeni olisi nähnyt koko miehistönsä (ja Gnatoriuksenkin väen) rivissä ennen suuntaamista mihinkään kokoukseen. Mutta samalla hän oli hyvin väsynyt – adrenaliini oli poistunut kehosta ja viime yön kahden tunnin unet olivat alkaneet painaa.
Bladis rullasi valkoisen titaani Kindakin työntämänä Tongu perässä. Moderaattori vaikutti jokseenkin hermostuneelta, ties mistä syystä. Tongu mietti, milloin Bladis oli edes viimeksi käynyt saaren ulkopuolella. Ei ilmeisesti ihan hetkeen.
He kääntyivät kulmauksesta ja olivat törmätä Daiweniin ja Kengboon. Po-matoralainen oli huomattavan uitetun näkönen ja kietoutunut märkään vihreään pyyhkeeseen, johon oli kirjailtu rommipulloja ja kuolleita hippejä.
”Mistä te siihen tupsahditte?” kysyi Tongu ällistyneenä.
”Merestä”, sanoi Kengbo.
”Satamasta oli lyhyempi matka”, selitti Daiwen. ”Manöveerisi sai Kengbon putoamaan, ja minä hyppäsin perään, kun patterin ammukset olivat muutenkin jo loppu. Yön Tärtän tai mikä se nyt tällä kertaa onkaan perämies hinasi meidät kannelle.”
”Voihan Karzahni”, sanoi Tongu. ”Ööh, olen pahoillani. Putosiko muita…?”
”Ei niin että olisin huomannut”, totesi Daiwen. ”Ihan hyvä sen palon sammutus kuitenkin oli. Että ei sillä.”
”Minä ainakin saan pahanlaisen flunssan”, sanoi Kengbo surkeana, mutta piristyi vähän. ”Silti hei. Rumisgoneen ja takaisin!”
”Jep jep”, sanoi Daiwen, ja taputti ampujapariaan olalle. ”Ottaisit sentään sen pyyhkeen jo pois. Tuon sateen jälkeen se ei kuivaa enää ketään.”
Tahtorak
19:26
Garson kiipesi tikkaita ulos Tahtorakin pohjarakenteiden aukosta. Se oli melkein samalla korkeudella kuin kaupunginmuuri, jota vasten Tahtorak nojasi kuin hengästynyt juoksija uskomattoman suorituksen jälkeen. Kastanjaportti oli aivan aluksen vieressä, ja keula oli melkein Kenturion yläpuolella. Suurin osa ilmalaivan pituudesta oli muurin ulkopuolella. Takaosan laskeutumistelineet olivat uponneet jo metrin mutaiseen maahan.
”Jep, siinä kaikki”, hän nyökkäsi.
Tehmut nyökkäsi helpottuneena. Aluksessa ei ollut enää ketään. ”Hyvä. Seuraavaksi järjestämme turvavyöhykkeen aluksen ympärille — vartiosto voisi auttaa tässä — ja koostamme tiimin tarkastamaan vaaranpaikat. Missä on isoin sortumavaara, onko jossain vaarallinen painetaso, no, tiedätte kyllä. Garson, ota Ankhtor ja Kormakh, te tiedätte parhaiten, keitä tiimiin kannattaa ottaa. Ja menkää aikaisin nukkumaan, kukaan teistä ei toimi tällä hetkellä täysillä tehoilla.”
Garson vastasi myöntävästi, mutta ennen kuin hän ehti käydä toimeen, Tehmut kysyi vielä: ”Luuletko, että Sava irtoaa tänään enää hommiin?”
Ta-matoran pudisti päätään. ”En ole varma. Hän taitaa olla ihan tuossa parin kontin takana Voorsin lääkittävänä.”
Tehmut kiitti tiedosta ja meni katsastamaan tilanteen. Tosiaankin, Voors tarkasti loppurytäkässä loukkaantuneen miehistön tilannetta, ja tunnusteli parhaillaan Savan pääkoppaa. Voors kertoi Savan täräyttäneen päänsä laskeutumisen aikana, mutta tulevan kunnon vuodelevolla kuntoon. Muutenkin lentoturvallisuuden osalta tietäväinen miehistö oli selvinnyt pakkolaskusta melko vähillä vaurioilla. Huonoimmassa kunnossa vaikutti olevan Snowie, jonka vasen käsi roikkui velttona.
”En tiedä mitä teemme tuon sinun vammasi kanssa”, Voors pudisti päätään. ”En valitettavasti osaa korjata lumiukkoja kovin hyvin.”
Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ei se mitään, aika harva osaa… yleensä naarmuni paranevat aika nopeasti.”
Hän vilkaisi kyborgi-nazorakin laserammuksen haavoittamaa kättään. Jokin hyökkäyksessä oli saanut hänen koko kätensä lamautumaan. Niin ei yleensä käynyt. Mutta ehkä Kepe osaisi auttaa? Tai ehkä Kupe – harvassa olivat sellaiset harmit, joita se toa ei osannut hoitaa.
”Linnakkeessa saa tarvittavaa lääkintäapua, kun akuuteimmassa vaarassa olevat on vakautettu”, Voors vakuutteli.
Tehmut nyökkäsi, toivotti haavoittuneille hyvää vointia ja meni selvittämään hätäkorjauksissa tarvittavien materiaalien ja työkalujen kuljetuksia. Paljon oli vielä tehtävää ennen kuin tilanteen saattoi sanoa olevan hallussa, mutta Tehmut tiesi miten toimia. Tahtorakin miehistö oli enemmän kuin kantanut kortensa kekoon operaation aikana. Nyt oli hänen vuoronsa.
Tahtorakin alaosa pitäisi rakentaa uudestaan, mutta sitä ei kannattanut aloittaa ulkona ja sateessa. Myös toinen sivumoottori saisi odottaa, että alus saataisiin Telakalle. Ensin se pitäisi ehostaa lentokuntoon muutaman sadan metrin siirtoa varten. Näin isoa ilmalaivaa ei voinut hinata maata pitkin, eikä sitä muutenkaan saisi Telakan sisään kuin katon kautta. Pitäisi aloittaa potkureista. Alapropelli oli säpäleinä, ja ylemmästäkin puuttui lapoja. Tongu oli maininnut linnoitukseen kiitäessään jotain irronneesta ruorista ja jumittuneesta peräsimestä. Työ ei loppuisi ihan heti, mutta olisipahan jotain vastapainoa ainaiselle sotimiselle.
Admin-siiven taukohuone
19:27
Tongu ja Bladis saatettiin admin-tornin mukavaan sivuhuoneeseen, mitä oli viime aikoina käytetty lähinnä mieliseikkailuihin. Lämmin juoma porisi liedellä toivottaen voipuneet työmiehet tervetulleiksi. Same sulki oven toverien perässä ja taputti kanssamoderaattoriaan napakasti selkään. Sitten hän pysähtyi Tongun edessä ja ojensi tälle kätensä tiukkaan puristukseen.
”Hyvin tehty”, Same sanoi.
Administo oli jo paikalla ja viittoi saapujia istumaan lämpimän kupposen ääreen. Kukaan seurueesta ei vaikuttanut olevan edustavimmillaan: valvottu tai vähintään huonosti nukuttu yö alkoi vajota raskaaksi viitaksi ylle harmaan syyspäivän taittuessa pimeään, myrskyiseen iltaan. Tawan olkapäillä lojui pyyhe sotilaallisen pikasuihkun jäljiltä — tai sitten hän oli saapunut tänne suoraan katolta. Jotenkin tässä univajeisessa tunnelmassa hierarkia ja muodollisuus olivat jääneet kaikilta täysin narikkaan.
Bladis ja Tongu nappasivat kaakaukupilliset, ja hiljaisuuden rikkoi lopulta Visokki: ”Operaatio taisi olla menestys — ainakin pääpiirteiltään.”
”Menetimme Tagmarin, ja Hoto on huonona”, sanoi Tongu vakaasti ryystettyään kupillisen. ”Ja yhden matoranin uusista. Mutta täällä ollaan. Ruokaa, aseita, jopa lisää sotureita. Ja evakoilla meni kaikki hyvin. Ja ennen muuta: nazorakien sotasuunnitelma jauhotettu.”
”On mahdotonta tehdä mitään tällä skaalalla ilman uhreja”, Same sanoi. ”Nazorakien vastaiskun massiivisuuden huomioiden on hämmästyttävää, että määrä pysyi kahdessa.”
Se oli kai Samen yritys lohduttaa. Kylmän matemaattisestihan asia oli näin — mutta kun uhrille annettiin nimi ja kasvot, jotka ainakin osa tunsi, oli sitä vaikea työntää täysin sivuun.
”Tiedän. Se on vähemmän, kuin mitä arvioin etukäteen. Mutta silti, kaksi kokonaista ja loputonta henkilöä.” Tongu kohautti olkiaan. ”Luulen, että vastapuolen tappiot lasketaan vähintään kymmenissä.”
”Useissa kymmenissä”, Bladis kehaisi. ”Pelkästään lentokoneita putosi jotain kuusi, ja jääkäreitä oli monta kymmentä. Puhumattakaan sotalaivasta, jonka donkkasit aiemmin.”
Vaisusti kupillistaan tuijottanut Tawa havahtui. ”En pidä toki siitäkään, että laskisimme tätä vaihtokauppana. Mutta on helpottavaa kuulla, että evakot pääsivät perille ilman ongelmia.”
Visokki katsoi Tawaan niin pitkään, että muutkin tajusivat, että tämä jätti jotain sanomatta. ”Tawa, vaivaako sinua jokin?” hän kysyi.
”Turhat asiat, joita ei voi muuttaa”, Tawa vastasi voipuneena. ”Nimittäin se, etten voi olla miettimättä, olisiko kyytiin mahtunut vielä enemmän niitä, joiden ei kannata jäädä odottamaan talvea. Ja se, että tämä ei varmasti onnistu toista kertaa samalla tavalla.”
”En voi lentää Tahtorakilla ainakaan pariin kuukauteen”, sanoi Tongu. ”Ja niille, jotka jäivät, on nyt paremmat mahdollisuudet. Murhe pois! Tagmarkin olisi voinut pudota tavallisella partiolennolla. Lohrakien osa on vaarallinen. Ja hänen lentäjänsä selvisi.”
”Sitä paitsi ne, jotka jäivät, jäivät vapaaehtoisesti. Tässä ollaan. Tänne olemme valinneet jäädä. Ja valitsemme jatkossakin.”
Lähes koko seurue pysähtyi outoon uuteen lohdullisuuteen, joka Visokin sanoista kaikui. Myös tämän katse oli murheellinen, mutta jotenkin puhdistuneella tavalla. Kenellekään Bio-Klaanin johdossa ei ollut salaisuus, minkälaisen mielentilan kanssa Visokki oli sairaslomalleen lähtenyt. Nyt… tämän äänessä jotain uutta. Ja ehkä tuttua päättäväisyyttä, joka oli ollut hetken piilossa.
”Oliko teillä vielä arviota, kuinka pitkälle tuomanne ruokalasti riittää?”
”Talven yli, jos kiristämme vyötä”, sanoi Tongu yliolkaisesti. ”Mitä pidempään saamme rukilaisilta kalaa, sitä vähemmän pitää kiristää. Saimme hyvää kunnon ruokaa. Ei mitään hätäkorviketta ja säilyketölkkejä. En huolehtisi siitä.”
”Säännöstely lienee silti turvallista. Kaikille tarpeensa mukaan. Tällainen sota hävitään siinä kohtaa, kun nazorakit saavat meidät kärsimään pelkästä odottelusta. En voi alleviivata liikaa, kuinka tärkeää oli, että tämä onnistui.”
Ne sanat saivat heidät muistamaan, että Visokki oli kerran ollut osana samankaltaista valloittaja-armeijaa, jotka tapasivat odottaa, miten vastustaja alkoi syödä omiaan. Same katsoi adminia ja nyökkäsi hiljaa.
”Niin, säännöstely, juu”, pohti Bladis. ”Mutta ehkä sitä onnistumista voisi alleviivata myös muuten. Se sota hävitään myös silloin, kun porukka ei enää jaksa. Nyt kun einestä on, niin miten olisi kunnon juhla-ateria koko porukalle? Meinaan ihan kaikille. Niiden kunniaksi, jotka jäivät tänne kärsimään kylmää ja säännösteltyä talvea. Ehtiihän sitä laskemaan, eikä syöty ruoka mene hukkaan.”
Visokki katsoi Bladista myöntävästi. ”Tarvitsemme voittoja. Ja niistä, jotka onnistumme saamaan, täytyy pitää ääntä.”
”Huono keli uusille rantajuhlille”, Tawa sanoi hymähtäen. ”Ehkäpä linnakkeeseen mahtuu, ja vähintään lähiympäristöön. Voisin pyytää Xelaa varaamaan pari tilaa katutasolta ja…”
Hiljaisuus kesti pari sekuntia liian pitkään. Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
”Voi perkele”, hän kuiskasi.
”Voin ottaa muutamia väliaikaisia hallinnollisia vastuita seuraajaa etsiessä”, Same sanoi rivakasti.
”Sinulla ei ole siihen aikaa”, Bladis sanoi automaattisesti kuppi suun edessä.
”Ei niin,” Same nyökkäsi. ”Ei tarvitse muistuttaa.”
”Minullakaan ei sitten ole. Tämä ei ollut sellainen ehdotus.”
”Enkä sinua ehdottaisi, vaikka olisi.”
Muut miettivät hetken, halusivatko Bladis ja Same jollain henkisellä tasolla vain vääntää tästä, vai saisiko tämän myös keskeyttää. Visokki lopulta päätti tehdä niin.
”Minä pääsin juuri sairaslomalta. Voin ottaa tämän hoidettavakseni.”
”Milloin muka pääsit?” Tawa mutisi.
”Juuri äsken. Päästin itseni.”
Tawa tuijotti parasta ystäväänsä väsyneen kiukkuisesti protesti valmiina huulilla. Se ei muotoutunut sanoiksi: eipä siitä olisi ollut enää hyötyä.
”Onnea ihmeparantumisesta”, sanoi Tongu. ”Merkittävällä strategisella voitolla voi olla yllättäviä vaikutuksia.”
”Ollakseni tosissani minulla alkoi olla vähän tylsää. Ja asioiden saaminen aikaiseksi auttaa eteenpäin.”
”Niin…” Bladis kohautti olkiaan. ”Tai ehkä sinä tarvitset harrastuksen. En ole ihan varma, tehdäänkö visorakeille prätkiä…”
”Minulla on itseasiassa jo jonkin verran kokemusta”, Visokki sanoi. ”En saanut sitä tuotua mukanani Klaaniin, pelkään että se ruostuu jossain päin Eteläistä mannerta.”
”Mutta hei vau”, Bladis sanoi. ”Kunnioitan. Moottoripyörät sopii kaiken muotoisille kehoille, ei ole tekosyitä olla yrittämättä!”
”Tawa taas oli ihan kelvoton kuski. Onneksi siellä ei ollut nopeusrajoituksia.”
”Hei”, Tawa murahti.
”Luulen lentäneeni äsken isoa ilmalaivaa vastuuttomammin kuin kukaan koskaan, että tervetuloa kerhoon vaan”, sanoi Tongu.
Sade piiskasi ikkunaa, kun Bio-Klaanin operatiivinen johto siemaili kuumia kupposiaan. Pöydällä oli enemmän asioita kuin kenelläkään olisi epämääräisesti nukutun yön jäljiltä kapasiteettia käsitellä. Tawa näytti keräilevän itseään ja listaa asioista, jotka sujahtelivat hänen päänsä läpi.
”Miten kauppatoimitus sujui? Pidän ehkä jälkikäteen ihan järkevänä, että minä tai Visokki emme olleet siellä diplomatiasyistä — ihan siltä varalta, että siellä on vielä Ämkoota edeltävän merirosvokuninkaan uskollisia, ja heillä on pitkä muisti…”
Bladis vilkaisi Tonguun. Apua ei herunut siltä suunnalta.
”No siis… Hyvin! Klint oli ihan… ööh… herttainen kaveri. Oikein joviaali. Ei kantanut kaunaa tähän suuntaan, hah hah.”
”Saimme paljon aseita”, Tongu nyökkäsi.
”Se on hyvä. Ja ilmeisesti ilman liiempiä konflikteja Rumisgonen päädyssä?” Visokki kysyi. ”Hyvä jos koko maailma ei vihaa meitä.”
Tawa juuttui tuijottamaan keskustelun ohi Bladikseen, joka hieman kiemurteli pyörätuolissaan.
”Saimme aseita, joo. Manos lähetti meille paljon aseita. Tai siis maksoimme niistä tietenkin naurettavan ylihinnan jos meillä olisi oikeasti ollut mahdollisuus muuttaa ne taulut käteiseksi etukäteen… Mutta ööh kyllä se teki sen niin kuin, ei skalpeeraten vaan enemmän sydämellisesti.”
”Anteeksi, kuka on Manos ja kuka on Klint?” Tawa kysyi.
”Sama kaveri, sama kaveri. Vähän niin kuin… Gee ja Guardian… Tai no oikeastaan Klint ei taida olla lyhennys Manoksesta, tai toisinpäin. Mutta meinaan, ei nimi miestä pahenna, niin miksi kaksi pahentaisi, ha haa.”
”Puhummeko merirosvokuninkaasta?” Same yritti auttaa parhaansa mukaan Bladista pois tästä kuopasta. Joskin kiinnostuneena siitä, miksi hän valitsi vielä maata siellä.
”Joo. Siis eräänlaisesta Rumisgonen Taw- no niin.”
”Ja sehän on… hyvä asia, jos hän ei pidä meitä uhkana vallalleen?” Visokki kysyi tietäen täysin, että tässä oli vielä todella iso mutta.
”Ei, ei, hän ei ole sellainen mies”, Bladis nyökytteli. Ja pudisti päätään.
Tawa tuijotti Bladista syvään.
”Minkälainen mies hän on, Bladis?”
”Hän on… hän on… hän pyysimeitäkysymäänsinultajoskohänhaluaanaimisiin Klintin eli Manoksen kanssa. Ja päästin Gekon menemään! Se oli niin surkeana!”
”… mitä?” sanallisti Visokki koko seurueen tunteet. Samalla sekunnilla Tawa nousi sohvalta, asteli tilan takaseinälle ja avasi sen lokeron, jonka sisältöä Gee nimitti ”tymäkämmän diplomatian lubrikanteiksi”. Tawa istahti alas, kaatoi kaakaoonsa kirkasta nestettä lasipullosta ja ojensi pulloa vierellä istujille. Same kieltäytyi kohteliaasti, Bladis otti hermostuneesti pullon vastaan ja nykäisi yhdet jyrkät sekunneissa alas.
Tawa vetäytyi syvemmälle sohvaan viinakaakaunsa kanssa ja tuijotti tyhjyyteen.
”No ei ihme, kun sitä ei näkynyt paluumatkalla!” huudahti Tongu.
”Gekko… livahti mukaan?” Visokki kysyi.
”Salamatkustaja. Löytyi hiilikasasta menomatkalla”, selitti Tongu.
”Ja valitsitte päästää hänet Rumisgonen kaduille?”, Visokki kysyi tyynesti.
Bladis nielaisi. ”Hän sanoi mieluummin kuolevansa kun palaavansa. Minun piti tehdä valinta, ja lähdön hetki oli lähellä.”
Same tarkkaili Bladista hyvin pitkään, mutta ei lopulta sanonut mitään. Tawa ryysti juomaansa hiljaa mutta kipakasti. Visokki nousi seisomaan ja käveleskeli hetken mietteliäänä.
”Tämä ei sovi siihen, miten olemme petturitutkimuksen ehdot sanelleet. Ensin Kapura, nyt Gekko… vaikka on toki totta, että jos Avde haluaa petturinsa ulos Klaanista, hän ei tarvitse siihen meidän kyytiämme. Enkä minä rehellisesti usko, että se on Gekko – hänen selvityksensä suhteen on tehty jo ylilyöntejä. Mutta en silti tiedä, mitä ajatella tästä.”
Bladis päästi pitkän uloshengityksen. ”Joo, en minäkään uskonut. Seuraava ylilyönti olisi ollut Gekon ampuminen siihen paikkaan. Ei vaikuttanut ’ehtojen’ mukaiselta.”
”Ei niin. Ja uskon, että Avde olisi jollain tapaa voittanut siinä — todistanut meille jotain, jota hän on yrittänyt todistaa kaiken aikaa. En ole vain varma, oliko hänen päästämisensä pakoon hyvä idea.”
Same huokaisi.
”Ei se varmasti ollutkaan. Mutta se on valinta, jonka Bladis teki, ja nyt elämme sen kanssa.”
Tawa nojautui eteenpäin kupillisensa kanssa ja painoi vasemman kätensä sormia ohimolleen.
”Jos teitä ei haittaa palata siihen toiseen asiaan”, Tawa sanoi. ”Niin haluan nyt varmistaa, että olenko univajeessa, vai sanoitko että hän haluaa… naimisiin?”
”Gekko?” Bladis töräytti. ”Ei. Tai en minä tiedä. Toivottavasti se löytää jonkun tomeran tantan joka auttaa sitä kehittämään selkärangan. Klintiä minä. Tai Manosta. En minäkään tiedä kumpi se on. Merirosvokunkku kuitenkin.”
”Selvä”, Tawa sanoi. ”Miksi?”
”Tuo on aika henkilökohtainen kysymys”, sanoi Bladis.
”Välittikö hän mitään viestiä? Kuka hän ajattelee minun olevan?” Tawa sanoi kovaäänisemmin ja ryysti juomaansa.
”Ööh… ’Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista’ sanoi se, tai jotain… ja taisi tavoitella ’Välisaarten valtakuntaa ekaa kertaa yhdistettynä Kalmah-kaanin päivien jälkeen’. Valkoinen kuningatar? Eikun kirkas. Niin ja siis sotaliitto, rakkausliiton ohella. Kuuskyt kaljaa, siis kaljuunaa, merirosvoarmada, sitä rataa.”
”Eli… poliittinen avioliitto?” Visokki yritti auttaa. ”Merirosvokuningas ehdottaa liittoumaa?”
”Nooo… Ei se nyt pelkästään poliittiselta kuulostanut”, virnisti Bladis kaameasti. Tawa tuijotti tätä silmät pyöreinä toivoen jotain enempää. Mitä tahansa.
”Alkaa kuulostaa siltä, että teidän olisi pitänyt pyytää alennusta”, sanoi Tongu.
”Selvä. Seuraava tärkeä kysymys on toki, että…” Visokki hillitsi itseään noin kymmenen sekuntia, ”olihan se edes kuuma?”
Tawa näytti siltä että oli räjähtämässä entistäkin pahemmaksi myrskyksi ns. just nyt.
”Ei se kai minun asiani ole. Adminiasia”, Bladis sanoi mahdollisimman neutraalisti.
Tawa epäonnistui olemaan kihisemättä ääneen, nousi ylös sohvalta, saapasteli viinakaapille ja alkoi kaivaa epätoivoisesti jotain nykyistä vahvempaa.
”Ihan puhtaasti poliittisesti ajatellen… olisiko tämä hyvä idea?” Visokki kysyi.
”EI!” Tawa huusi huoneen toisesta päästä.
Same sen sijaan näytti tekevänsä laskutoimituksia mielessään.
”Puhtaasti sotilaallisesti ajatellen kuudenkymmenen aluksen laivasto – sekä auktoriteetti saada Välisaarten merirosvot tukemaan sotaamme – voisivat riittää jopa merisaarron murtamiseen.”
Selakhi piti pienen tauon.
”Ja mistä sitä tietää… voihan se olla hottiskin.”
”Bladis, kaipaamme detaljeja. Mikä Manos/Klintin laji on? Matoran? Useimmat merirosvokapteenit ovat matoraneja.”
”Se oli niitä etelän titaaneja. Harteikkaat raamit ja aika pistävä katse. Kalliin näköiset jalkapanssarit, mutta vähän epäsiisti parta. Iso pyssy lanteilla. Ihan rouhee kokonaisuus, mutta… sillä oli sen oma logo kirjailtuna hattuun. Puolia ja puolia, sanoisin.”
”Okei, lihasta löytyy, ja egoa… iso pyssy, vahva henkilöbrändi… kuulostaa vähän kornilta ukolta, mutta toisaalta nähdäkseni ihan sinun tyyppiäsi?”
”MINÄ LOPETAN SINUT!”
”Tuntuu siltä, että tässä voisi olla viisasta antaa vähän mietintäaikaa”, Tongu sanoi. ”Avioliitto on iso valinta.”
”On, totta kai”, Same sanoi. ”Ja henkilökohtainen. Vaikkakin strategisesti näen tässä useita etuja.”
”Sitten vaan Rumisgoneen treffeille ja takaisin”, Bladis nauroi jo rennompana.
”Ilmoitan, kun M/S Romantic on lähtövalmiina”, totesi Tongu.
Tawa nojasi viinakaappiin ja päästi epäkoherentteja kiukkuisia ääniä. Visokki katsoi alaisiaan pitkään ja sanoi vain näille: ”Olen valitettavasti sitä mieltä, että tämä on oikeasti hyvä idea. Ei kuulosta kovin älykkäältä tyypiltä… mutta sitäkin vaikutusvaltaisemmalta. Olisikohan tästä oikeaa hyötyä?”
”Minä kuulin luotettavasta lähteestä, että ’hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen’. Voisi olla huonomminkin”, sanoi Tongu.
”Tuota, kyselisin Veryamusingiltä tästä”, Bladis kertoi. ”Hän oli kunnolla perillä kaikesta tästä merirosvopolitiikasta. Veryamusing kuitenkin selitti, että kyllä se Manos on ihan okei pohjalla, mutta varoitti kuitenkin, että meno on myrskyisää. Tai haha, tiedetäänhän me, kun Mäksäkin päätyi kuninkaaksi yhdessä kohtaa. Että se laivasto olisi meillä ainoastaan, jos jäbä pysyy vallassa.”
”Ja pitää aina muistaa, että liittolaisuudet ovat kaksisuuntaisia”, Same mietti. ”Olisi valitettavaa, jos joutuisimme lähettämään vaikka Matoro Mustalumen jollekin merirosvoseikkailulle kesken sodan.”
”Se on nyt toki ihan standardihommia”, Bladis sanoi. Kaikki nyökkäilivät.
”Tiedättekö, minä varoitin Tawaa aikoinaan tästä. Jos perustamme turvapaikkamme Välisaarille, saattaa tulevaisuutemme olla täynnä romminkatkuisia, veijarimaisia merirosvoepisodeja.”
”Miksi rommi on loppu????”
”Ostin sinulle pullon”, huusi Tongu nurkkaan, ”tai oikestaan sain kaupan päälle. Se on kyllä viiniä. Mutta hyvää.”
Ennen kuin Tongu ehti saada viimeistä lausettaan loppuun, Tawa vohki pullon salamannopeasti ja katosi taas jonnekin sohvan taakse.
”Ai niin joo”, Bladis sanoi kuin olisi muistanut jotakin tärkeää. ”Klint kuulemma yritti keittää Äksän rasvakeittimessä. Siinä niiden veijarimaisessa merirosvoepisodissa.”
”Nyt vai?” Tongu kysyi.
”Ymmärrän toki. Iso mies, paljon syötävää.”
”Tarkoitatko, että Äksä on iso mies joten Äksässä on paljon syötävää, vai että Klint on iso mies ja tarvitsee paljon syötävää?” kysyi Same.
”Kyllä”, Visokki sanoi, ja vaikutti ettei aikonut jatkaa.
”Ei nyt, kun sillä jollain reissulla, sillä millä Äksä ja Matoro kohtasi sen. Ei hajuakaan mikä juttu, jotain Nimda-juttuja”, Bladis kertoi.
”Standardihommia taas”, Same nyökytteli tietäväisenä.
”No mutta, laitetaan nämä häät seuraavaan kokoukseen. Joskin olen tosi loukkaantunut, jos en ole morsiusneito.”
”OLET JOS ET OLE KUOLLUT”
”Tämä keskustelu tapahtui nähdäkseni täysin epävirallisissa merkeissä”, Same sanoi, ”joten oikea mielipiteeni tästä saattaa olla kolmas, salainen vaihtoehto.”
”Kuulostaa pahalta. Annetaan sille hetki.”
Yksi toisensa jälkeen kokouksen osalliset jättivät Tawan käsittelemään yllättävää avioliittotarjousta itsekseen. Oli mahdotonta tietää, millä vakavuuden tasolla tilanteen poliittisia kuvioita harkittiin… mutta prosentti ei ainakaan ollut nolla.
Linnan aula
20:47
Sisä-aulassa värjötteli kummallinen seurue: yksi toa ja parikymmentä matorania näyttivät sään ja sodan pieksemiltä ja karskeilta, mutta juuri silloin he lähinnä ihmettelivät aulan suurta kokoa, sen suuria seinävaatteita ja kivimosaiikkeja, ja omituisia kulkijoita, jotka tulivat tervehtimään heitä. Bio-Klaani oli heille aivan uusi maailma. Toa Voyager oli paikalla, ja selitti jotakin tulen toalle. Heille oli tuotu kuumaa juotavaa.
Tawa nyökkäsi ja laskeutui portaita niin nopeasti kuin uskalsi niillä promilleilla. Hän mietti, oliko koskaan toivottanut ketään tervetulleeksi Klaaniin niin surkeassa edustuskunnossa? Eipä sillä, että tulijat olisivat näyttäneet siitä piittaavan. Tulen toan viittakin oli säälittävässä kunnossa, ja tulijat näyttivät kovin varautuneilta. Useimmat matoraneista olivat aseistautuneita.
”Tässä se Tahun kopla on”, Tawan mukana tuleva jättiläinen sanoi ja viittoi näiden suuntaan, vaikkei sitä oikeastaan tarvittu. ”Minä lähden nyt katsomaan, että Telakalla on kaikki kunnossa.”
Väsyneenä ja hieman horjuvana sähkön toa asteli seureen luokse. Ihmettelevien klaanilaisten aura väistyi kuin itsestään. Tawa veti syvään henkeä. Vielä yksi virallinen tapaaminen, hän toisteli itselleen. Jokainen neuroni ja lihas totteli häntä matemaattisella tarkkuudella. Kun tämä olisi ohi, hän pääsisi taas ylös eikä etenkään kertoisi illan törkeimmästä käänteestä peilikuvalleen. Klint/Manos olisi toisen illan ongelmia.
”Tervetuloa Bio-Klaaniin”, Tawa yritti hymyillä. ”Olen Tawa. Taidan olla vastuussa tästä paikasta.” Se ei ollut kovin virallista. Hän ojensi kätensä etummaisena olevan toan suuntaan.
”Olen Tahu, tulen henki”, hän sanoi yllättävän virallisesti. Hänen kädenpuristuksensa oli hyvin jämäkkä. ”Tässä on urhea seurueeni. Olemme tulleet helvetin pitkän matkan löytääksemme saarenne.”
Matoranit esittäytyivät. Tawalla oli hyvä kasvomuisti, mutta siinä tilanteessa oli täysin mahdotonta opetella kaksikymmentä nimeä. Gael, vanha onu-matoran, esittäytyi ensimmäisenä. Ko-matoran Datuelilla oli valtava kivääri.
”Minä vähän jo kerroin heille paikoista, neiti admin”, Voyager sanoi ja nyökkäsi.
”Kiitos, Voyager”, Tawa nyökkäsi ja katsoi taas Tahua. ”Kuulin, että yksi tovereistanne ei ole täällä kanssamme. Syvimmät osanottoni.”
Se meni tosi hyvin, Tawa sanoi. Se meni niin hyvin että hän sai täysin haudattua sen sentimentaalisuuden puuskan, jonka hän toisessa tilanteessa olisi päästänyt täysin valloilleen. Oli sitä diplomatiaa aiemminkin tehty tässä tilassa. Kaikki oli menossa ihan todella hyvin.
Tahu katsoi lattiaan. ”Nuto oli hyvä soturi. Hän on nyt Initoin saleissa.”
”Kuulin, että teitte parhaanne auttaaksenne meitä. Kiitän teitä koko Bio-Klaanin puolesta. Voitte totta kai jäädä tänne, jos niin haluatte. Valitettavasti kaupunkimme ei ole… aivan niin mukava kuin se on joskus ollut.”
Mukavaa oli ollut mm. Bio-Klaani PsyFestillä. Olisipa hän edes kolme prosenttia yhtä pihalla nyt kuin silloin. Se olisi tullut tarpeeseen.
”Me selviämme”, Tahu vastasi ja katsoi epäilevästi korkean salin kattoon kuin epäillen sen sortuvan milloin tahansa. Sitten hän käänsi taas katseensa adminiin.
”Toa Tawa”, Tahu sanoi kummallisen pohtivana. ”Vanha Gnatorius opetti, että nimi kuuluu salamoiden alku-toalle. Tuli taivaasta, se mitä on Tahun ja Lewan välissä.”
Tawa ei oikein ollut varma, miten reagoida siihen. Se tuntui omituisen suurelta kunnialta, eikä hän ollut kuullut ajatusta aiemmin.
Tahun ja Lewan välissä…hetkinen, eihän… eihän tämäkin yrittänyt iskeä häntä?
Voi helvetti.
Tawa veti syvään henkeä ja projisoi jokaisen sisällään kipinöivän helvetin lieskan siihen myräkkään, joka merellä teki tuhojaan. Diplomatia. Diplomatia oli helppoa. Ihan riippumatta siitä miten kovat nousut oli päällä. Ikinä ei ollut syytä tapella humalassa. No välillä oli. Nyt ei ollut. Vielä.
Tämä tyyppi oli sentään kuuma. Ainakin hyvin kirjaimellisella tavalla. Ei. Nyt hei.
”Toa Gnatorius tunsi tarut hyvin”, hän sanoi lopulta. Luoja, hän ei ollut ajatellut Gnatoriusta varmaan vuosikymmeniin. Nyt se tuntui jopa hieman pahalta – ei kadonnutta klaanilaista voinut loputtomiin miettiä, mutta silti. Se sentimentaalisuuden purkaus varmasti näkyi hänen kasvoillaan.
Äkkiä Tahun silmiin syttyi loiste. Hänen äänensä oli jylhä.
”Turaga Gnatorius opetti minulle kaiken, mitä minä olen. Hänen Kohtalonsa oli kaatua, jotta me voisimme selvitä. Hän… hän käski kertoa Toa Tawalle, että suoritti tehtävänsä. Ja helvetisti muuta. Kukaan meistä ei olisi hengissä ilman häntä.”
Se pysäytti Tawan. Muistot palasivat sirpaleina. Ilman toa oli tuntunut vanhalta jo silloin. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä, nauranut viettävänsä eläkepäivänsä Klaanissa. Se oli ollut silloin vain puulinna ja pieni kylä. Toia oli ollut kourallinen, jos sitäkään.
Tämä oli aivan liikaa nyt. Tunnetiloja saisi olla enintään kolme kerrallaan, enempi oli liioittelua. Gnatorius oli ollut… mukava mies. Viisas, rauhallinen. Sellainen, jonka poismeno iski entistä lujempaa, koska oli vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi hänelle mitään pahaa.
”Rauha hänelle”, Tawa sanoi hiljaa ja hikkasi kuuluvasti.
”Me emme oikeastaan tiedä että mikä se helvetin tehtävä oli”, Tahu huomautti.
Tawan oli pakko hymähtää. Muistiko hänkään? Niitä tehtäviä oli aika paljon… ei, kyllä se palasi mieleen.
”Muistelen, että lähetin hänet eräälle saarelle etelässä. He pyysivät meiltä apua. Sellaista oli toki paljon – liian monessa paikassa ei ole auttajia. Mikäli hän onnistui siinä, uskon hänen päätyneen teidän saarellenne vasta paluumatkallaan. Mikä… mikä teitä oikeastaan piinasi siellä?”
”No samat saatanan ötökät kuin täällä”, Tahu mutisi, ja kun hän alkoi puhua, sen voima vain nousi ja nousi. ”Vaikka emme me sitä silloin tienneet, mistä ne tulivat. Mutta nyt tiedämme. Ja minä vannon, en lepää ennen kuin olen polttanut niiden helvetin kuningattaren tuhkaksi. Polttanut jokaisen rippeenkin niistä kirotuista olennoista. Kostanut jokaisen menetetyn toverin tuhatkertaisesti. Minun tuleni korventaa aivan saatanan kaiken.”
Tawa katsoi tätä ilme mahdollisimman peruslukemilla. Jos puhe ei olisi tullut niin uskomattoman sydämestä, siitä olisi tullut mieleen kesäteatteri. Klaaniin kyllä mahtuu kaikenlaisia, hän muistutti itseään ja yritti olla hymyilemättä. Ja epäonnistui.
”Että niin perkele”, Tahu vielä sanoi ikään kuin pisteeksi. Matoranit nyökkäilivät hyväksyvästi. Jokunen nosti nyrkin pystyyn.
Tawa nyökkäsi melko neutraalisti.
”No, sitten taidatte olla täällä enemmän kuin kotonanne”, hän hihkaisi. Äänessä oli surua, toivoa. ”Voyager voi järjestää teidät tositoimiin, jos niin tahdotte. Mutta ensin saatte jostakin iltapalaa ja nukkumapaikan. Suonette anteeksi, minun on mentävä… lepäämään. Keskustellaan pidemmin teistä ja Gnatoriuksesta paremmalla ajalla teekupposen kanssa. Tervetuloa vielä kerran.”
”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, Toa Tawa”, Toa Tahu sanoi vielä. Matoranit nyökkäilivät samaa. Tawa ei ollut aivan varma, oliko hänellä oikeasti kiire jonnekin, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut ajatella enää yhtään mitään. Hän suuntasi jokaisen sankarillisen neuroninsa selviytyäkseen portaat ylös. Ja onnistui kävelemään aivan suoraan.
Tawan poistuttua Karun saaren matkaseurueen johtajat nojautuivat toisiaan kohti varoen.
”Toi muija oli ihan helvetin kännissä”, Tahu sanoi äänessään syvää kunnioitusta.
”Vähemmästäkin”, Datuel sanoi rauhallisesti.
Kastanjaportin edusta
22:46
Tahtorakin improvisoidusta laskeutumispaikasta oli pian muodostunut logistiikan solmukohta. Suuri määrä rapuja ja muita juhtia oli organisoitu kuljettamaan tarvikkeita suojaan ja kuivaan mahdollisimman nopeasti. Mutta olipa paikalle pystytetty oikein grillikin: yksi torin vakiopaikka, Ranuan Knakkimakkara, oli nähnyt mahdollisuutensa ja siirtänyt koko kojun Kenturion kulmalle. Kunnon makkaran tuoksu leijaili sateessa nälkäisten laivastolaisten, rahtarien ja uteliaiden sivustaseuraajien houkuttelemiseksi. Naapurissa Kenturiokin oltiin avattu, vaikka paikka oli vielä remontissa räjähdyksen jäljiltä. Jondaka ja tämän paikalle hälyttämät työntekijät tarjoilivat juomia suoraan keittiöstä improvisoituun katokseen, joka oli tehty lähinnä pressusta. Jotenkin siinä oli samaa improvisaation henkeä kuin lähtövalmisteluissa melkein tasan 24 tuntia sitten.
Paaco oli paikalla sadeviitassa, ja teki parhaansa ohjatakseen liikennettä. Hänen paperinen kaupunkikarttansa oli muuttunut hyödyttömäksi mössöksi jo tunti sitten, mutta eipä sitä lopulta tarvittu. Hän oli ohjannut ruokalasteja satamavarastoihin. Suurin osa niistä oli tyhjiä vallitsevassa kauppatilanteessa. Jotkut kaupungin kauppiaat ja ravintoloitsijat, jotka olivat tehneet ennakkotilauksia, hakivat tavaraa suoraan paikalta. Ilmeisesti Ussalinselän sillalla oli muodostunut uskomaton liikenneruuhka, jota Paaco lähetti konstaapeli Takalekin setvimään.
Ase- ja ammuslaatikoita oli siirretty toistaiseksi aivan vieressä olevaan Zeruelin tehtaaseen. Tyznyn kenkäpuoti täyttyi cordak-laatikoista. Kantamassa oli Kapher ja monta muuta riuskaa, ja Vartiostostakin oli tullut auttavia käsipareja. He olivat myös pystyttäneet köysiaidan Tahtorakin ympärille ja pitivät huolen, ettei kukaan mennyt hortoilemaan sen alle. Se vielä puuttuisi, että joku saisi päähänsä tuulen irti repimän lankunpätkän.
”Yrittäkää olla kolhimatta niitä!” Bloszar yritti pitää tilannetta järjestyksessä, ja hermoili jokaista laatikkoa. Äksä läimäisi häntä hartialle.
”Ota vähän rennommin hei”, hän nauroi. ”Ei ne kolauksesta posahda.”
”Okei, tässä huoneessa on tarpeeksi, viekää seuraavat minun pajan puolelle”, Bloszar jatkoi. ”Ei tarvitse olla kovin hienosti. Viedään ne Linnan asevarastoon huomenna.”
Hänelle tuli hieman huono omatunto siitä, että Tyznyn soma puoti oli nyt täynnä pommilaatikoita ja kuraisia jalanjälkiä, mutta valitettavasti se oli lähimpiä sisätiloja, mitä oli. Hän pahoittelisi sitä schilulle sitten joskus. Vaikka, öh, kahvikupposen ääressä.
Paaco tuli sisään puotiin ja ravisteli vettä viitastaan. Se oli täysin hyödytöntä, sillä se kastuisi taas ulos mentäessä.
”No niin, ruuma alkaa olla aika tyhjänä. Mites pyssyt? Jumaliste näitä on paljon”, hän puheli.
”Vähän vain meni ylitöiksi”, Xxonn naurahti. ”Mites, kelpaisiko työukoille murkina? Sitten kun ne viimeisetkin laatikot on siellä missä pitää…”
”Minulla on vielä saakelisti hommaa linnan puolella”, Paaco sanoi. ”Mutta katsotaan, kyllä me joku ilta löydetään. Meikä lähtee nyt sinne, se on moro.”
”Minä nukun paremmin, kun saan nämä räjähteet ensin järjestykseen”, Bloszar pahoitteli.
Äksä kohautti olkiaan. ”No juu. No onhan tässä menoa. Meikä menee, ainakin Tongu ja Very lupasi olla siellä.”
”Pidä hauskaa”, Bloszar sanoi ja katosi pian jonnekin Seranin pajan takahuoneeseen, joka oli sekin pian täynnä räjähteitä.
Nakkikioski
23:01
Äksä lampsi parin korttelin matkan lippakioskille ja moikkasi Keetongua ja Veryamusingia. Kaksi isoa ja yksi pieni mies mahtuivat vain hädin tuskin muovituoleille lipan alle. Kioskinpitäjä lupasi tarjota heille niin monta makkaraa kuin ehtisi paistaa. Olutkin virtasi firman piikkiin. Tawan meininkiä katseltuaan Tongu päätti tyytyä yhteen tölkkiin. Tai korkeintaan kahteen.
”Tämä se on kuulkaas sitä jotain”, sanoi Äksä. Muut nyökkäsivät.
”Että onhan sitä ulkomailla kiva käydä, mutta ei sitä viittisi jäädä asumaan.”
Tongu haukkasi makkaranpätkää. Se oli sellaista kauheaa tuubitavaraa, joka maistui lähinnä hyvin nälkäisenä yöaikaan. Kuumaa rasvaa oudon suolamassan lomassa. Siinä ei ollut edes rusahtelevia sattumia tai kuoren alla vellovia vihreitä pilkkuja, joiden toivoi olevan yrttejä. Kulinaarisesti aivan eri maailmasta kuin Ratkanovin kanssa aamulla nautittu merellinen brunssi.
Hyvää se kyllä oli.
”Bio-Klaanille”, hän nosti tölkkiään.
”Ja välisaartenväliselle yhteistyölle!” julisti Veryamusing. Hänen uusi apinansa oli välittömästi mielistynyt uuteen seuraan, ja käkätti kioskin tiskin reunalla. Killer-makaki järsi makkaraa ja joi kaljaa onnellisen kädellisen näköisenä.
”Siitä puheen ollen”, Äksä mietti. ”Tongu, mites, olit siellä tornissa, mitäs se Tawa sanoi? Että tuleeko sitä välisaartenvälistä yhteistyötä…”
”Reaktio oli ehdottoman tunteellinen. Juurijohtajamme ei jäänyt kylmäksi. Mutta en kuule vielä temppelin kelloja korvissani”, raportoi jätti runollisesti.
”No just. Ihme juttu sekin. Tuntuu jotenkin että siellä ei olla ihan kärryillä tästä tilanteesta missä ollaan. Että haaveillaan jostain saakelin merirosvoimpeeriumista kun meillä on täällä yhdenkin imperiumin kanssa hommaa ihan tarpeeksi…” Äksä kertoi ja tyhjensi jo toista kaljaansa.
”Merirosvoista imperiumin rakentaminen on kuin imperiumin rakentaminen tuulesta”, Veryamusing sanoi väsyneen kryptisesti.
”Tai tästä mössöstä, minkä ne ovat pistäneet suolen sisään”, sanoi Tongu. ”Ei millään pahalla. Just sopiva eines tähän tilanteeseen.”
”Helvetin hyviä makkaroita”, Äksä mutisi ja söi ahnaasti.
”Lisää sinappia”, sanoi Tongu ja otti tuubin Veryamusingilta.
”Surkea kohtalo, kun Gonessa ei ollut Turkasta”, Äksä voivotteli. ”Kuulitteko, että siihen tulee säännöstely, kun sitä tarvitaan niihin Daggerthokin cocktaileihin?”
”Liian hienoja juomia minun makuuni”, sanoi Tongu.
”Ei kun dägään, se räjähtää”, Äksä sanoi. ”Sinolia ja sinappia, ja syntyy melkoinen pamaus.”
”Ai niin. Se Daggerthok. Käytiin sen kotimuseossa yhdellä reissulla.”
”Minä olen pohtinut merirosvomuseon perustamista kaupunkiin”, Veryamusing mietti. Hänen äänensä sammalsi vain hieman. ”Se tuntuisi sopivalta Bio-Klaanin kulttuurihistorian taltioimiselta. Mikä osa Rumisgonen matka sitä olisikaan!”
”Helvetin hyvä idis”, sanoi Äksä. ”Huono on jo käytännössä merirosvouksen ulkoilmamuseo. Hanki vaikka se palaneen hotellin tontti.”
”Voin lahjoittaa Tahtorakin hajonneen alapotkurin pysyvään näyttelyyn”, sanoi Tongu.
”Tiesin aina, että olet kulttuurin mies, Tongu. Meillä on pitkä jälleenrakentaminen myös kaupunkimme kulttuuriaarteiden kanssa”, kapteeni sanoi melankolisesti.
”Joo, ja meillä on jälleenrakentaminen Tahtorakin kanssa – no, te tiedätte. Te olitte siellä. Me olimme siellä. Hävittiin tai voitettiin, niin sitä ne ei meiltä vie!” Tongu puristi kumpaakin olkapäästä rasvaisilla kourillaan ja hamusi uuden kyrsän.
”Ja kyllä me voitettiin!” Äksä julisti, tyhjensi kaljan ja läimäisi Tongua hartiaan. Veryamusing nosti maljaa.
”Millonkas luulet, että se lentää taas?”, Äksä kysyi. ”Tai siis on lentokunnossa. Onko pahakin?”
”No, se pitää ensin lentää ihan pikku matka, Telakalle sateensuojaan, että pojat voi rakentaa ruuman uudestaan sisätiloissa. Hallituissa olosuhteissa, jos sallitte sanaleikin.”
”Varmaan helpompaa korjata kun ei olla ilmassa, haha”, Äksä nauroi ylpeänä. ”Meikä lentokonemekaanikkona oli kyllä jotain.”
”Siihen esilentoon tarvitaan uudet nostopotkurit. Ja ruori irtosi, tiesittekö? Ihan viime metreillä. Siksi me pyörimme kaupungin yläpuolella. En voinut oikaista kurssia ollenkaan. Alus alkoi hajota käsiin. Ainoat hallittavat suunnat olivat ylös ja alas, ja lähinnä alas. Se tunne kun ruori irtoaa, niin se kyllä vaanii jokaista meri- ja ilmakapteenia pahimmissa painajaisissa. Onneksi se sattui vasta täällä.”
Veryamusing nyökkäili sen näköisenä, että tiesi tismalleen, mistä ilmakapteeni puhui. Se oli synkkä muisto.
”Jaa luulin että se oli joku strateeginen liike”, Äksä mietti. ”Ei ihan hyvinhän tuo laskeutui.”
”Joo siis joku voisi luulla, että muurit korjattiin tuohon korkeuteen tarkoituksella”, Tongu nauroi syvästi. ”Toisella puolella keikkuu Avden nukke ja toisella puolella Tahtorak. Kunnon koristelut. Johan tässä mennään kohti Nimeämispäivää.”
”Ainahan se hemmetin sesonki vaan alkaa aiemmin”, Äksä nauroi. ”No, ainakin päästään tällä ensi Nimeämispäivään asti, ja pidemmälle.”
”Ja aika moni pääsi äkkilähdöllä etelän lämpöön, nauttimaan erilaisesta Nimeämispäivästä. Niille!” jätti otti pitkän kulauksen.
”Niille ja niiden seikkailuille!” Äksä nosti myös maljaa.
”Ja heidän menestyksellisille merirosvon urille”, Veryamusing huomautti.
”Uu uu aa aa”, kapteenin kuolematon apina julisti ja tyhjensi kaljatölkin kitaansa.
”Loistavaa! On se vaan hienoa, että maailmassa on yhä semmoisia paikkoja kuin Rumisgone, eikä vaan sellaisia kuin Xia ja Metru Nui ja ne muut… kalseat paikat. Niin kuin ihan rehellisiä kunnon mestoja.” Tongu järsi kolmatta makkaraa.
”Meillä on laivat puuta ja miehet rautaa”, Äksä julisti. ”Pitäkööt rautapaattinsa!”
”Apaattiset rautapaattiset! Ja mitä näitä nyt on. Yarr!” Tongu katseli taivaalle. Ehkä hän aikoi katsoa Klaanin saaren yllä olevaa toa-tähtien kuviota, mutta eihän siitä tietenkään tällä kelillä mitään nähnyt.
”Aika sopivasti ehdittiin tämän syysmyrskyn edeltä kotiin kastumaan”, hän tyytyi toteamaan.
”Näitkö sinä kun Voyageri manasi sen niiden torakoiden päälle?” Äksä kysyi. ”Tai niin ne sanoivat täällä alhaalla, niin eihän meidän paatilta sitä tietty kauheasti nähnyt… Ajatella, se on aina semmoinen hiljainen ja sitten se kiskoo tämmöisen rajuilman.”
”En nähnyt, mutta tunsin kyllä. Mutta sinähän kastuit jo aiemmin. Miten se edes tapahtui? Minä keskityin silloin ohjaamiseen.”
”Iso reikä ruumassa ja töyssyinen kyyti, ei millään pahalla. Yritettiin siellä pitää lastia kasassa… luulin jo että se oli Äksän loppu. Mutta ei vissiin. Että hyvin te veditte, kiitos siitä! Kuule minun pitäisi varmaan tarjota Raptorin jengille kaljat…”
”Niillekin”, sanoi Tongu, kohotti makkaransa ja haukkasi sitä. ”Hyvä ettei sinulla ollut sitä Daiwenin kirjaa silloin mukana. Onkos se jo Tawalla? Vai ehkä nyt ei ole paras hetki sille, siis Tawan ööö tilanteen kannalta.”
Äksän leuka putosi.
”Ei helkkari”, hän mutisi ja alkoi äkkiä kaivaa varustevyönsä taskuja. ”Piru kun oli niin paljon kaikkea, unohdin ihan.”
Hän kaivoi Tohtori Delekin Aivot laukusta pienten työkalujen joukosta. Kirja oli vieläkin märkä. Hän selasi sitä nopeasti ja kömpelösti, mikä lähinnä sai lisää sivuja rypistymään.
”Okei se on ihan kunnossa”, hän naureskeli. ”Iiihan kunnossa. Mitä luulet, pitäisikö vaan viedä se Tawalle saman tien?”
”Hö. Höhö.” Tongu katsoi kirjaa ja tyhjensi toisen kaljansa kurkkuun. Neljäs makkara tulisi varmasti käänteishuikalla takaisin, joten ei kannattanut edes yrittää. ”Joo. Kuule, kyllä näin kovat työukot on vielä yhden audienssin juuriadmilta ansainneet. Mutta varoitan… Hän on harvinaisen ’hyvissä’. Lisäksi…”
Tongu taputteli panssarinsa taskuja. Hän työnsi kätensä levyjensä väliin ja nosti esiin maitotölkin kokoisen kääreen. Hän puhdisti kätensä ja esineen kioskin käsipyyhepapereilla. Kääreen välistä hohti haaleaa valoa.
”Sain tämmöisen. Oletkos koskaan nähnyt moista?”
Äksä otti kiven vastaan ja avasi kääreen. ”Aika surkea jos se on valokivi. Eikä se ole lämminkään. Ei mutta, siinä on näitä symboleita… se on joku ihme taikakivi, eikö?”
”Suuren hengen symboli, kolme hyvettä”, sanoi Tongu. ”Ja vanhalla aakkostolla kolme kirjainta joihin voit luottaa.”
TOA
Äksä katsoi sitä hetken ja sitten hänellä sytytti. Niin monen oluen jälkeen kuka hyvänsä kävi hitaalla.
”Jaa meinasitkos ryhtyä tooaksi itse?” hän kysyi innostuneena. ”Tekeekö se sinusta kaksi kertaa pidemmän niin kuin matoraneista?”
”Tai lyhyemmän. En aio kokeilla. Paitsi jos se on jostain syystä Tawan tahto. Lets mentiin! Kiitos käristäjälle!”
”Turpa kiinni”, Tawa mökötti työpöytänsä äärestä. ”Pitkä päivä, ja yö, ja edellinen päivä, ja…”
”Tawa… oletko sinä syönyt tänään mitään?”
”En ole ehtinyt”, Tawa sanoi kiukkuisesti.
”Amatöörivirhe. Oikeasti, kullanmuru. Sinä et ole nuori tyttö enää. Totta kai siitä nousee päähän. Ja sitä paitsi mikä tässä nyt mättää? Kaikki meni lopulta hyvin, eikö?”
”Paraskin puhuja, täällä lämpimissä sisätiloissa koko illan…”
Peilitär pyöräytti silmiään.
”Minä olen tarjonnut useita kertoja apuani. Voin kirjoittaa kyllä lisää noita jäsenkirjatekstejä, mutta olisin ehkä paremmin perillä siitäkin, jos oikeasti liikkuisin tämän kaupungin kaduilla.”
”Nyt hei. Et- et kirjoita enää yhtään uutta tekstiä! Mikä se kuva Snowienkin sivulla oli?”
”Se oli söpöin valokuva hänestä, jonka löysin. Hän voisi olla useamminkin sen muotoinen!”
”Kuules, tämä on ihan todella huono hetki ratkoa-”
”Mikä on hyvä, Tawa? Mikä on hyvä hetki myöntää, että tarvitset apua?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sade piiskasi ikkunaa, kun hän yritti miettiä mitä tahansa tekosyytä, jolla lopettaa keskustelu. Ja onnistui lopulta haluamattaan sillä, että joku todella halusi vielä puhua hänelle. Koputus oli varovainen, mutta äänekäs: ikään kuin tosi iso nyrkki yrittäisi hillitä tosi isoa koputusta.
”Ei nyt”, Tawa sanoi ja kiiruhti oviaukolleen. Ja kohtasi siellä pari iloista veikkoa.
”Öö… Helei?” sanoi Tongu. ”Pahoittelen myöhäistä ajankohtaa, mutta uskon, että haluat nähdä tämän.”
”Morjensta! Tai miten sitä sanotaan, yötä kohta?” Äksä nosti kätensä epämääräiseen vilkutukseen.
”Meillä on nimittäin tuliaisia”, sanoi Tongu. ”Henkilökohtaisella toimituksella. Äksä eka.”
Tawa yritti hyvin huolellisesti pitää oviaukkoa juuri sen verran auki, että se ei herättäisi liikaa kysymyksiä, mutta juuri sen verran kiinni että hänen ei tarvitsi selittää Bio-Klaanin salaisuuksista 1. oudointa 2. tyhmintä 3. vaikeiten piilotettavaa kahdelle iloiselle veikolle tähän aikaan. Hän tunsi hirvittävää itsetietoisuutta siitä, kuinka epäluontevalta se näytti.
”Imartelevaa”, Tawa mutisi vaivaantuneena. ”En minä- en minä tosissani ollut niistä pulloista-”
”Juu elikkästen”, Äksä mutisi ja kaivoi esiin melko pienen, harmaakantisen kirjan, joka näytti sekä vanhalta että kovia kokeneelta. ”Että tässä on tämä Tohtori Dalekin Aivot, mikä piti hankkia. Ja et kuule usko, tämä hankittiin semmoiselta kirjarosvolta. No siis se meni tietty uhkapelaamiseksi, mutta onneksi meikä on Välisaarten kovin korttihai. Juu en siis uhkapelannut Klaanin rahoilla, vaan… niin, siis, voitin apinan korttipelissä. Ja muutakin. Että tässä tämä kirja nyt olisi. Niin joo ja putosin mereen sen kanssa että sori jos se on vähän huonossa kunnossa.”
Äksä ojensi kirjan Tawalle kaksin käsin ja näytti suunnattoman ylpeältä itseensä ja varmaan odotti jonkinlaista mitalia. Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät.
Tawa oli sanalla sanoen häkeltynyt, eikä halunnut millään tavalla myöntää, että oli unohtanut tämän prioriteettilistansa pohjalle. Videokatselmuksesta ja turaga Kezenin vieraasta tunnepurkauksesta oli vajaa viikko, eikä hän rehellisesti uskonut, että Rumisgonen operaatio voisi kantaa näin kummallisella tavalla hedelmää.
”Kiitos”, hän sai lopulta ulos. ”Uskomatonta. Vaehran ja Geevee tulevat olemaan hyvin iloisia. Kiitos, Äksä.”
”Öh, juu, eipä mitiä, eipä mitiä”, hän sanoi eikä osannut ottaa kehuja vastaan kovin luontevasti. ”Kyllähän sitä näitä mysteerihommia ollaan ennenkin ratkottu… Nimbaa ja semmoista, tämä vissiin liittyy kanssa siihen, tai jotain…”
”Nimba on itse asiassa eräänlainen soitin”, sanoi Tongu. ”Näillä oli oma legendaarinen seikkailunsa tuon niteen kanssa. Sillä aikaa minä hoidin Garsonin kanssa eväspuolta kuntoon. Ja siitä tarttui mukaan muutakin.”
Tawa pisti kosteat Aivot kyynärpäänsä ja lanteensa väliin ja otti Tongun tarjoaman kiven vastaan kaksin käsin. Hän tunsi jo käärettä avaamatta, mikä voima sen sisällä odotti. Oli odottanut jo vuosikymmeniä.
”Ratkanov. Häneltä se kaikki ruoka on. Kerätty ympäri Välisaaria ja Steltinmerta. En tiedä muistatko häntä, mutta hän halusi palata vielä joskus tänne ja tahtoi jotenkin auttaa meitä kestämään. Tämän hän lähetti sinulle, että siitä olisi apua sodassa.”
”Oliko hänellä tietoa siitä, kenen… siunaama se on?”
”Ei ollut. Hän oli saanut sen välikäsien kautta. Se voi olla vanhakin. Isä Ruskolta olen ymmärtänyt, että kivi kuin kivi, niin sen pitäisi toimia temppelissä.”
Tawa pyöritteli käärettä kädessään. Se kuiski hänelle kutsuvasti — loputon potentiaali tahtoi tulla käytettäväksi kuin matalapaine joka janosi jyrähtää myrskyksi. Se tuntui tutulta, mutta myös vieraalta. Eihän hän muistanut ikinä koskeneensa omaansa.
Voima sytyttää taivaalle yksi tähti lisää. Voima pitää pimeyttä poissa pienen hetken pidempään. Kuka sen edes ansaitsisi?
”Minun pitää miettiä. Kiitos. Tietäähän ystäväsi, minkä kaltaisesta asiasta hän on luopunut?”
Tongu nyökkäsi. ”Ehdottomasti. Hän on terävä kuin mikä.”
”Sitten hän varmaan tietää, että ei saanut meiltä mitään näin arvokasta vastapalkaksi. En edes tiedä, millä tällaista voisi maksaa takaisin.”
Paitsi eräällä hyvin erityisellä sirulla, ehkä. Vai oliko se enemmän kirous kuin siunaus?
”No, sitä ei voi syödä, joten jos sitä ei voi käyttää, niin se on kivi siinä missä muutkin”, sanoi Tongu. ”Me myös maksoimme hänelle kaksisataatuhatta aitoa ratasta. En ole ikinä edes nähnyt enempää rahaa kerralla.”
Ehkä tämä oli tarpeeksi hyvä voitto Bio-Klaanin pankin täydellisestä romuttamisesta, Tawa jätti sanomatta ääneen. Raha, ruoka, aseet, ”Tohtori Dalekin Aivot” ja yksi uusi toa. Potentiaalinen puoliso. Tulevaisuutta sai eteensä lisää tekemällä kalliita ostoksia kalliilla valuutalla.
”Haluan, että jonain päivänä kiitämme häntä niin suuresti kuin pystymme. Kiitos teille, nämä olivat… hyviä uutisia. Pitäkää hyvä ilta.”
Tongu taputti haukottelevaa Äksää olalle. ”Me tehtiin niin jo, luulisin”, hän hymyili raukeasti. ”Kaljaa ja makkaraa. Verykin lähti jo koisimaan. Minä taidan mennä Telakalle ihan oikeaan omaan sänkyyni.”
”Juu tämä äijä nukkuu seuraavaksi vuorokauden putkeen. Että hyvät yöt neiti adminillekin vaan…” Äksä sammalsi hieman.
”Jepsan. Hyvää yötä, jalat kotimaan kamaralla!” Tongu hymyili ja kaksikko poistui öisen linnan käytäville. Ja jättivät Tawan yksin itsensä kanssa: toisessa kädessä kirja täynnä käsittämätöntä tietoa ja toisessa kivi jolla voisi muuttaa jonkun elämän lopullisesti.
Tawa laski Aivot yöpöydälleen ja ojensi toa-kiven Peilittären käteen sekä lyyhistyi sängylleen. Kuvajainen oli hetken hiljaa ja tuijotti esinettä, mutta ei voinut lopulta hillitä itseään.
”Aiotko tehdä tällä vielä yhden Tawan, jonka et anna auttaa sinua missään?”
”Iho umpeen”, Tawa sanoi ja nukahti heti.
Moderaattorisiipi
00:28
Sade piiskasi huoneen ikkunaa. Valvomosta käytävän toiselta puolelta kuului tuolin natinaa ja välillä ryystämistä. Selakhi sulki oven ja käveli ikkunalle. Painostava hiljaisuus laskeutui kahden moderaattorin väliin.
”Bio-Klaanin moderaattori Bladis…” Same sanoi hiljaa. ”Muistan kun kuulin nuo sanat ensimmäisen kerran Tawan suusta.”
Bladis katsoi toveriaan, jonka tuijotti ikkunasta ulos myrskyisälle yötaivaalle. Selakhi seisoi ikkunalla ja Bladis istui pöydän ääressä, edessään puhdistusta odottavat öljyämiskamat. Sekä pyörätuoli että aseet olivat vaatineet melkoista rassausta märän operaation jäljiltä.
”Sekö rämäpää, muistan ajatelleeni”, Same jatkoi.
”Joo, niin”, Bladis nyökytteli. ”Sekö rämäpää liipasinherkkä kloppi, ajattelit, mutta sitten saitkin partneriksesi parhaan moden mannerten välillä. Eikö?”
Same huokaisi. Hän avasi tottunein ottein ikkunan lukon ja raotti lasia aavistuksen verran. Viileä ilma virtasi sisään. Sade ropisi ikkunalautaan.
”Niin…”, Same mutisi. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun puhumme tästä. On oikeastaan aika vaikeaa löytää aihetta, josta emme olisi jo puhuneet. Useaan kertaan.”
”Siinäpä onkin melkoinen työsuhde-etu sinulla, kuulla mietteeni jokaisesta päivänpolttavasta uutisesta ja ikiaikaisesta filosofisesta kysymyksestä”, Bladis heitti ja virnisti varovaisesti. Vitsi ei kuitenkaan tainnut upota. Samesta olikin toisinaan vaikea sanoa.
Same kaivoi askin ja sytkärin rintataskustaan. Savuke syttyi ja löysi nopeasti tiensä selakhin huulille. Hän hengitti savua pari kertaa ennen kuin vastasi. ”Ja nyt se rämäpää päästi tutkinnan kohteen menemään.”
Bladis nielaisi. Tätä hän oli vähän aavistellutkin. ”Niin se päästi”, hän vastasi.
Same keskittyi taas hetken tupakkaansa. ”Ja me olemme puhuneet tästäkin aiemmin. Gekosta… siitä onko hän uskottava petturikandidaatti.”
Se, mitä Gekon suhteen oli tapahtunut Rumisgonessa oli roikkunut koko illan Samen ja Bladiksen yllä. Nyt he olivat kahden, ja tätä akuutimmat asiat oli ratkottu.
Bladis suoristi ryhtiään. ”No… olisiko minun pitänyt ampua se siihen paikkaan? Teloittaa piraattikaupungin takakujalle?”
Same jatkoi tasaisella äänellä Bladiksen kohonneesta äänensävystä huolimatta. ”Meillä oli — on — eri tilannekuva. Pettureista, siitä ketkä ovat uskottavia ehdokkaita, miten asiaa pitäisi hoitaa… mutta olemme puhuneet tästäkin. Useasti.”
Same puhalsi savua pitkään ulos.
”Olemme puhuneet, mutta tilanne otti Rumisgonessa aika yllättävän suunnan”, sanoi Bladis kärsivällisesti.
”Ja minä kunnioitan sinun tilannekuvaasi.” Same kääntyi ikkunalta Bladiksen puoleen. ”Sinä olet paras mode mannerten välillä… tai ainakin luotettavin työparini.”
Ikkunanraosta hiipivä kylmä ilmavirta sai Bladiksen hieromaan käsiään pysyäkseen lämpimänä.
Same jatkoi: ”Meillä on ollut tutkinnan alusta asti erilainen näkemys siitä, miten petturitilannetta pitäisi hoitaa. Kun päämoderaattorin rooli lankesi minulle, olen kuunnellut myös sinun kantaasi. Olen yrittänyt olla jyräämättä sinua isommilla natsoillani. Koska olet luotetuin työparini, ja koska kunnioitan tilannekuvaasi.”
Bladis ei tiennyt miten vastata. ”Voisitko sulkea ikkunan? Minun tulee kylmä.”
Same tumppasi tupakan ja veti ikkunan kiinni. ”Tämä toimii vain, jos sinäkin kunnioitat minun tilannekuvaani.”
”Totta kai… kyllähän minä—”
”Koska minua jauhetaan joka suunnasta, Bladis. Tämä linna on rakennettu ihanteiden varaan, mutta minun työni on vastata sisäisestä turvallisuudesta. Adminit, klaanilaiset, kaupunkilaiset, evakot… kaikilla on oma näkemyksensä siitä, miten sisäiset viholliset pitäisi hoitaa, mutta minä olen se, joka kantaa tästä vastuun.”
”Same…”
”Enkä minä valita tästä kohtalostani. Tässä olen, ja tämä on työni. Pitäkööt minua julmurina, pitäkööt minua typeryksenä. Minä kestän kyllä. Mutta minä tarvitsen työparini. Ja minun työparini on vastavuoroisesti kunnioitettava myös minun tilannekuvaani.”
Bladis rullasi tuolillaan aavistuksen lähemmäksi Samea. ”Hei… en minä halunnut sooloilla. Homma meinasi karata käsistä, enkä minä kyennyt toimimaan siinä tilanteessa millään muullakaan tavalla. Minä olin paikalla… ja siinä tilanteessa vastuun kantaminen oli minun työni. Tein kentällä itsenäisen päätöksen. Mutta en minä halunnut sooloilla.”
”Niin…” Same vastasi. ”Voimme sopia, että kyse oli kenttätilanteesta. Kun päätöksenteon hetki tulee, on pakko tehdä valinta. Ja sinä teit omasi. Voin… kunnioittaa sitä.”
Bladis nyökkäsi. Hän mietti miten vastaisi, mutta siinä meni liian kauan — Same sai korvanappiinsa tiedon jostain selvitystä vaativasta tilanteesta, nyökkäsi Bladikselle ja poistui. Bladis jäi huoneeseen yksin. Hän uskoi kyllä itsensä ja Samen kykyyn selvittää vaikeatkin asiat, mutta jokin siinä, miten Same oli sanonut ”päätöksenteon hetki” kylmäsi hänen selkäpiitään.
Bladis kääntyi kohti ovea ja lähti kohti huonettaan. Likaisten öljyrättien siivoaminen voisi odottaa huomiseen.
Valvomo
03:14
Melkein kaikki nukkuivat, tai ainakin siltä Paacosta tuntui. Koko hemmetin linna oli vain sammunut nukkumaan heti kun se oli ollut mahdollista. Jälleen kerran valvomon yksinäinen valvoja varjeli kaikkien muiden unta. Tai ainakin niin Paaco selitti itselleen nuokkuessaan näyttöjensä ääressä. Pöydällä oli tusina tyhjää bohrok-tölkkiä. Naulakossa litimärkä sadeviitta oli tehnyt lattialle lammikon. Ainakin pieni ulkoilu oli tehnyt terää, Paaco mietti ja naputteli läpi kanavia. Tusina näyttöä raportoivat hänelle ties mitä. Kanavilla oli hiljaista. Kaupungillakin oli vähemmän hälinää. Huonoa Satamakatua katsova kamerakaan ei nähnyt mitään kovin ihmeellistä.
Paaco haukotteli syvään. Kyllä hänellä yötuuraajaa oli, mutta tuntui aina siltä, että jos jotain sattuisi, hänen pitäisi olla hereillä. Etenkin sellaisena päivänä, kun oli taisteltu aivan Visulahden yllä. Ties vaikka nazorakit suunnittelivat vastaiskua.
Tai no kun katsoi ulos niin ei kyllä. Sade oli vain yltynyt, ja siellä jyrähteli aina välillä. Pojat olivat tuoneet Rumisgonesta myrskyn, eikä se ottanut laantuakseen, hän naureskeli itsekseen ja vaihtoi soittolistaa hieman energisempään. DJ Peelolla oli kyllä hyvät soundit. Hän jammaili yön pimeydessä hetken. Parilla kanavalla nazorakit hälisivät jotakin, mutta se oli perusjuttuja. Niitä nauhoitettiin joka tapauksessa, ja Paaco oli oppinut erottamaan milloin oli mitään tärkeää. Eivätkä ne käyttäneet radiota kuin pakollisiin asioihin, kun tiesivät, että hän kuunteli…
Hetkinen. Siellä oli jotakin… ja vielä kanavalla, jolta hän ei odottanut saavansa mitään. Hän vaihtoi taajuuden nopeasti siihen, sulki taustamusiikin ja vain kuunteli.
Sairaan outoa, Paaco mietti. Tuo oli muuten semmoinen taajuus, jolle ei eksytty vahingossa. Tai kai se oli aina teoriassa mahdollista — kyllä jengi sekoili menemään ties millä taajuuksilla ja puhui vaikka mitä poliittisia salaisuuksia tai paljasti kiehuvan kuumaa teetä suhdejuoruista. Mutta tuolle pääseminen vaati jo vähän sisäpiirin tietoa. Ja joku kuitenkin puhui sinne? Melko matala ääni. Toisteli jotain, joka oli suttuista, mutta kuitenkin samoja sanoja uudestaan. Paaco tarttui säätönupista ja yritti saada jotain selvää. Myrsky varmasti vaikutti lähetyksiinkin — mutta joku muuten yritti tosi kovaa.
Hä. Tuota ne nyt eivät ainakaan tienneet. Ja jos tiesivät, niin kyllä hän halusi vähän onnitella Kenraali 001:tä tai Marsalkka 004:ää tai Pylvästi 69:ä, jos joku niistä nyt soitteli vain kertoakseen löytäneensä tämän taajuuden.
”Kotipesä kuulee”, Paaco sanoi varoen.
”Hieno operaatio, kuulemma. Tännehän asti sitä ei näy, mutta liikuttivat aika paljon rautaa. Lopputuloksesta eivät julkisesti kerro.”
”Juu… niin. Ottivat yhteen vihollisen kanssa ihan Visulahden yllä. Hyvä että… sinäkin olet tilanteen tasalla.”
Paacolla ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa hän puhui.
”Meidän kaltaisemme miehet tapaavat pysyä… taistelukentän pulssilla. Tunnetko saman kuin minä?”
”Käänteentekevä päivä sodassa, sanoisin. Pakottaa eteenpäin”, Paaco jatkoi epämääräisillä vastauksilla.
”Sanoisin, että lähestymme ratkaisun hetkiä. Naamiot putoilevat.”
”Niin. Rautaisia ja vahvoja sanoja. Todella rautaisia. Miten oma naamiosi voi?”
Pieni kysymys, jolla ehkä saisi minkä tahansa vihjeen siitä, kenen helvetin kanssa hän keskusteli.
”Se pukee minua hyvin. Toisinaan uskon siihen itsekin.”
Helvetin hyödytön vastaus, Paaco mietti.
”Näytät varmaan aika hyvältä naamiossasi”, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt. Hei, ihan smooth.
”Senhän sinä haluaisit nähdä.”
”No, valitettavasti olemme radioaaltojen varassa, joten sinun pitää vain kuvailla verbaalisesti.”
”Paaco, jos nyt ollaan ihan tosissaan niin tämä on ihan hauskaa, mutta minulla ei olisi todellakaan aikaa tähän. Radioparini saattaa palata milloin tahansa — vilken sekund som helst nu.”
”No olisit valinnut jonkun yön, milloin yhteys ei ole ihan perseestä, niin kuulisi jotain”, Paaco nauroi. ”Ei oikeasti, sinä? Jätkä on elossa? Ja vissiin ihan kunnossakin. Kun heittää tommoista.”
”Tavalla tai toisella. Ehkä vähän lisäaikaa ostaa se, että tuo säähän on ihan sanoinkuvaamattoman helvetin perseestä. Aivan järkyttävää paskaa. Kenen saatanan säkin idea oli pystyttää leiri alarinteeseen? En malta odottaa, että äijät saavat teltat siirrettyä ja pääsen selvittämään, kuinka märkiä mm. makuupussini ja aamupalani ovat.”
”Hetkinen, oletko sinä maalannut itsesi ruskeaksi ja- älä nyt vaan sano että olet sen leipurin säkin leivissä? Pliis sano, ettet ole oikeasti tehnyt Mäksöjä.”
”En tahallani, usko pois. Ja arvostaisin tosi kovaa, jos et kertoisi kovin monelle minkälaisia rikoksia minun on pitänyt tehdä selviytyäkseni. Ja kokea. Puolella näistä ukoista on laktoosin kanssa haasteita, mutta ne eivät taida itse tietää sitä, ainakin leivosten luonteesta päätellen. Skarrararr.”
”Juu, minutkin on kirottu tiedolla Gesfon Kannibaalin leipomotoiminnasta. Ihan jees kamaa kyllä, neljä kautta viisi.”
”Hyvä tietää, että työtämme arvostetaan. Te ette tiedä, mikä määrää vehnää täällä päin rintamaa liikkuu. Joku voisi luulla että se on näiden ykköshomma. Niin se varmaan onkin.”
”Saatettiin just ostaa Gagun nenän edestä kaikki jauhot Rumisgonesta, että sori siitä.”
Toisessa päässä pidäteltiin hyvin huonosti naurua. Sitten tapahtui jotain — toinen ääni kuului etäisesti läpi. Vastapuoli vastasi zakaziksi, ja sitten palasi puhumaan Paacolle.
”Okei, minulla on vielä vajaat 5 minuuttia. Telttakatastrofi on todellinen. Tästä tulee todella kurja yö.”
”Okei, vähemmän yappausta sitten, mikä on suunnitelma? Miten aiot paeta? Mitä tarvitset meiltä?”
”Suunnitelma on vähän vaiheessa, enkä toivo liian rohkeita siirtoja tähän suuntaan. Saattaa olla mahdollista että voin soittaa uudemman kerran — meillä on täällä hyvin vajaa miehitys juuri nyt — mutta siltä varalta että en ehdikään, yritän saada kiireisimmät ulos.”
Hän henkäisi syvään.
”Kuinka nopeasti saat, öh, neidit linjoille?”
Paaco mietti hetken. Hänellä oli siihen kyllä ydinase käytössään.
”Tuota, minuutissa, jos Tawa ei murhaa minua tästä”, hän vastasi.
”Lupaan muistaa sinua hyvällä. Likainen peli auktorisoitu.”
”Oli ilo tuntea sinut”, Paaco sanoi ja veti käden lippaan. Hän vilahti tuolillaan toiseen reunaan huonetta, avasi suuren sähkötaulun ja kävi sitä läpi. Hmm, adminien huoneiden sprinklerit… siellä. Hän kuitenkin yritti ensin soittaa Tawan huoneen puhelimeen ihan vain nähdäkseen, jos tämä sattuisi olemaan hereillä. Sääli, ettei hälytysäänen voimakkuutta saanut säädettyä siitä päästä. Ellei hän herättäisi kaikkia yleisellä hälytyksellä… tämähän oli eräänlainen ”Sininen Hälytys”, hän naureskeli omalle nokkeluudelleen. Koko linnakkeen vihat turhasta hälytyksestä, vai lähinnä Tawan vihat? Uskomattoman vaikea dilemma – mutta sodassa oli laitettava paljon alttiiksi. Syteen tai saveen, hän nyökkäsi ja painoi sprinklerit päälle ja puhelimet uudelleen soimaan.
Todella hankalan päivän ja huonosti nukutun edellisen yön päälle odotti sentään sillä tasolla makoisat unet, että juuriadmin ei ollut vaivautunut sänkyyn edes iltatoimien kautta. Joskus uni otti luokseen antamalla niin perinpohjaisesti selkään, että asennolla tai petivaatteiden tilanteella ei ollut juuri väliä. Sentään joku oli peitellyt hänet ja sujauttanut Nöpön hänen kainaloonsa. Se ei lohduttanut seuraavan kokonaislaatuisen farssin alkaessa.
Puskiko syysmyrsky läpi katosta? Oliko salaman pudottama hävittäjä ampunut viimeisenä tekonaan kostoksi hänen sviittiinsä reiän, jonka läpi julma ja ikuinen marraskuu sukelsi sisään? Oliko hänet jo ryöstetty merirosvolaivaan ja vihitty keskellä hurjaa tsunamia kuten suuren merirosvokuningattaren kuului? Syypää löytyi järjestelmissä, jotka olivat suunniteltu suojelemaan häntä hengiltä palamiselta – laiha lohtu, mutta silti vaihtoehdoista vähiten kamala. Tawa veti aamutakin niskaan, manasi ilmoille erityisen jyrisevät päätänät ja etsi pirinän lähdettä.
Kun Tawa kömpi kohti työpöydällään huutavaa puhelinta, hän kävi jo päässään läpi sitä kirouksien sarjaa, jonka hän manaisi Paacon päälle. Hän nosti luurin, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, hän jäätyi.
”Gee on linjalla”, Paaco sanoi ainoat sanat, joilla hän selvisi jonkinlaiselta Bio-Klaanin työleiriltä Guartsuvuoren jäätiköllä.
”Mitä?”
”Valvomoon. On kiire ja hoppu.”
Hengittäminen unohtui siinä kohtaa. Salaman lailla portaita alas syöksyvä Tawa oli kompastua melkein yhtä märkään ja vähintään yhtä pöyristyneeseen Visokkiin.
Paacon katse anoi armoa, kun admintornin käytävän valokiila osui ovesta suoraan häntä syyttävästi naamaan. Toimistotuolillaan hän rullasi välittömästi sivuun ja ojensi mikrofonin suoraan juuriadminille.
”J-jos tämä on joku källi, en vastaa seurauksista”, Tawa sanoi täysin harkitsemattomasti suoraan mikkiin. Ja jäi vain hengittelemään siihen odottaen vastausta. Visokki lähestyi komentopaneelia varovaisemmin askelin. Hän jakoi Paacon kanssa epäuskoisen katseen. Todellako?
Linjalla oleva henkilö tuntui odottavan todella pitkään. Sitten… ääni, jota he olivat odottaneet jo kuukauden. Mata Nui… kuukauden päivät. Pidempään.
”Vähän sääli tuottaa pettymys”, Gee sanoi. ”Mutta edes Paaco ei keksisi näin hauskaa juttua.”
Se oli liikaa. Helpottunut tunteenpurskahdus pääsi Tawasta ulos, ja ne kaikki raskaiden päivien paineet vain räjähtivät ulos jonain, joka oli puolivälissä naurua ja itkua. Hän jakoi katseen Visokin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen tunteellisia, ja yhtäkkiä oli kuin Guardian ei olisi ikinä lähtenytkään sille kohtalokkaalle tehtävälle, joka oli ajanut heidät tähän vaiheeseen sotaa.
”G-Gee?” Tawa haukkoi henkeään. ”Miten voit? Missä olet? Mistä löydämme sinut?”
”Yksi, ihan paksusti. Ainakin tarpeeksi. Kaksi, skakdien leirissä — mutta en vankina, ei hätää. Kolme, älkää tulko etsimään. Ei, koska se on liian vaarallista, ja koska valeasuni pitää vielä.”
”Skakdien… oletko sinä tosissasi?”
”Joskus täytyy tehdä likaisia asioita selviytyäkseen. En ole joutunut ampumaan vielä omia kohti. Ja olisin ihan roskaa ampujana ilman kiikaria muutenkin, joten ei hätää Troopperin jengille.”
Tawa oli sanomassa Troopperista, mutta… kamalaa kyllä, sekin tuntui sivuasialta. Seuraavaa hän ei voinut estää itseään sanomasta heikolla äänellä:
”Minä luulin, että sinä olet kuollut.”
”Minä luulen, että hetken aikaa taisin luulla minäkin.”
Öinen syysmyrsky piiskasi ulkona molemmilla puolilla puhelua. Sen jyrinä ahmaisi yön alleen.
”Kuulin, että tänään tapahtui jotain Visulahdella. Tiedustelu kertoi suuresta nazorakien lennoston operaatiosta. Ja… minun täytyi saada tietää, seisooko se torni yhä siellä, vai… oliko se kaikki vain typerää unta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.”
”Se on täällä. Se on totta”, Tawa sopersi. ”Tule kotiin.”
Linjalta ei tullut vastausta. Vain hiljainen niiskahdus. Tawa jatkoi:
”Me onnistuimme, Gee. Me pelastimme satoja pois kaupungista Tahtorakilla. Ja saimme tarpeeksi ruokaa selvitäksemme vaikka talven yli. Ja… niin paljon kaikkea muutakin.”
Jälleen kerran kuulosti siltä, että Gee joutui hillitsemään reaktiotaan: riemastunut naurunpurkaus ei päässyt läpi. Oli kuin hän olisi pelännyt kaiken aikaa jonkun kävelevän sisään ja tajuavan, mitä oli meneillään.
”H-helvetti. Onpa ilo olla väärässä välillä.”
”Minulla on ollut ihan järkyttävän pitkä päivä ja tuntuu, että se ei vieläkään lopu”, Tawa sanoi nauravana ja itkuisena. ”Niin moni asia on muuttunut kuukaudessa. Enemmän kuin ehdimme puhua! Päätänä! Helvetti! Merirosvokuningas kosi minua!”
”Sanoitko kyllä?”
”En vielä. En tiedä, miksi edes sanoin tuon sinulle. Anteeksi. Ihan todella tyhmä juttu!”
”Nyt täytyy kyllä sanoa, että jään miettimään tuota. Eli jos tarkoitus on motivoida minut nopeammin kotiin, niin ihan helvetin hyvin tehty.”
Visokki pidätteli vaivoin nauruaan, Tawa itki ja nauroi samaan aikaan. Guardian haki sanojaan hermostuneesti.
”Kuulkaa nyt. Minulla ei ole paljoa aikaa, niin yritän nyt sanoa toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät jutut nopeasti. Kolmanneksi tärkein homma on, että älkää lähtekö etsimään minua. Minulla on ajatus päästä täältä… seuraavaan kohteeseen. En ole varma, joudunko keräämään voimia vielä viikon tai pari, vai onko sellaiseen edes varaa. Mutta en ole tulossa heti kotiin, koska… minun täytyy saada tämä homma päätökseen.”
”Mikä, Gee?” Tawa kivahti. ”Mitä sinä luulet enää edes tekeväsi? Miksi sinä et voi vain sanoa suoraan?”
”Minä aion lopettaa tämän sodan. Tai ainakin sen osan sitä, mihin meillä on valtaa.”
Tawa muuttui kalvakaksi. Tapansa mukaan Gee puhui järjettömän rohkeita ja suuria asioita — jopa tämän pitkän kuukauden jälkeen. Juoksi kohti tulta silloin, kun kaikki haluaisivat, että hän juoksisi vain kotiin. Ja Tawan täytti puhdas kiukku ja ärtymys ja turhautuminen, joka sekoittui helpottuneisuuteen ja liikuttuneisuuteen. Koska mitä muuta hän odotti? Että tämä olisi tullut järkiinsä?
”Miten helvetissä sinä aiot lopettaa tämän sodan?”
”Minä en voi kertoa sitä tässä ajassa, mitä minulla on. Mutta siksi toivonkin… menkää huoneeseeni. Kaivelkaa Kapuran pajalta takavarikoimaani pinoa. Ja tarkistakaa lipaston vasen ylälaatikko. Tawa… usko minua. Minulla on todella hyvä syy jahdata Ämkoota. Eikä se ole vain siksi, koska haluan yhä pelastaa hänet, tai edes kostaa hänelle. Tämä on niin paljon tärkeämpää kuin kumpikaan meistä. Tärkeämpää kuin minäkään edes ymmärrän. Etsikää sieltä jotain, jonka löydätte nimellä ’Ritarintakoja’.”
Tawa vain huokaisi syvään. Jälleen hän ei saanut sitä, mitä halusi. Ja hän todella uskoi Geehen siinä, että tämä uskoi tietävänsä mitä teki… mutta ei, että tämä tulisi selviytymään siitä hengissä. Ja se sattui. Se tuntui siltä, että hän oli vain valtava naiivi idiootti, joka uskoi mahdottomaan, vaikka maailma yritti toistuvasti kertoa hänelle muuta.
”Miten niin toisiksi tärkein asia”, Tawa sanoi kiukkuisena, itkuisena ja pyyhki silmäkulmaansa suurista kyynelpisaroista. ”Mikä on tärkein asia??”
”Sen minä kerron sitten, kun tulen kotiin.”
”Tulethan?”
”Läpi tämän myrskyn.”
Samaisen tuhon ja sateen ja kurimuksen läpi kulkevilla radioaalloilla kuului hetken vain hengitystä ja niiskutusta.
”Jos tulevina viikkoina mahdollisuus, lupaan… lupaan soittaa vielä. Ne luottavat minuun. Mutta Sixten tulee aivan pian takaisin, ja minun täytyy teeskennellä, että tämä on joku ärsyttävä hiillostuspuhelu nazorakeilta.”
Tawa hymyili surumielisesti. ”Niin ärsyttävä, että aloit itkeä puhelimessa?”
Gee oli hetken vain hiljaa.
”Ehkä… ehkä minulla on vain nuha.”
”Niin. Ehkä sinulla vain on. Visokki… lähettää terveisiä. Pysy hengissä.”
”Minä lupaan.”
Luuri kolahti kiinni jättäen heidät vain hiljaa myrsky-yöhön. Tawa laskeutui täysin poissa tolaltaan valvomon lattialle. Ja Visokki kömpi hänen syliinsä vastaanottamaan tiukan halauksen.
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks'”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
Tongu istui kahvion sohvalla ja siemaili kaakauta höyryävästä kupista. Aamuauringot pilkistivät pilvien lomasta kaupungin kattojen ja niiden takaa näkyvien muurien yläpuolella. Mitään erityisempää ei näyttänyt tapahtuvan: aamu-uniset vielä nukkuivat, mutta yövuoron vahdinvaihto oli jo tapahtunut ja aulassa touhusi tavallinen päivähenkilökunta.
Tongu piirteli sormellaan karttaa pöydällä olevaan ruskeaan juomatahraan ja nojasi leuallaan toiseen käteensä. Paljon hoidettavaa, paljon mietittävää, paljon säädettävää. Kunhan nyt vain pääsisi hommiin.
”Helei.”
Juuriadmin veti vastakkaisen tuolin esiin pöydän alta ja istahti vastapäätä Tongua. Tawa vilkaisi Tongun tahrapiirustusta ja kiitti hajamielisesti tarjoilijaa, joka laski teekupposen hänen eteensä. Juuriadminilta ei pikkurahoja Kahviossa kyselty.
”Terve”, sanoi Tongu ja nyökkäsi tavalla, jonka pystyi tulkitsemaan myös pieneksi kumarrukseksi.
”Pahoittelut viivästyksestä”, Tawa sanoi tarjoilijan poistuttua. ”On varmaan turha sanoa, että pari viime päivää ovat olleet vaiheikkaita.”
”Ainakin saimme pari pientä voittoa, joten ei kai siinä mitään. Yksi pirulainen pois ja meille kaksi toaa. Onnistunut operaatio myös meidän Lohrakeilta. Kuulin, että sinä sen homman kuitenkin paketoit. Kiitos.”
Jätti vilkaisi olkansa yli kahvioon, joka ei ollut erityisen täynnä; vajaa kymmenen erikokoista henkilöä, lähinnä kaupungin matoran-kansaa sekä Klaanilehteen syventynyt Super Toa Santor. ”Luuletko, että täällä on tarpeeksi rauhaa, vai mennäänkö johonkin yksityisempään? Hommasta ei kannata puhua liian julkisesti vielä.”
Tawa tarttui teekupposeen lämmitelläkseen sormiaan, ja tarkisti omien olkapäidensä yli nopeasti.
”Voimme siirtyä johonkin kokoustilaan, jos tilanne sitä vaatii. Mutta olen yrittänyt olla poissa tornistani tavallisen kansan keskellä viime aikoina niin paljon kuin mahdollista.”
Siksikö että sieltä linnakkeen uuden kattokoristeen näki parhaiten, olisi Tongu voinut kysyä. Mutta se ei tuntunut hienotunteiselta.
”Olen samaa mieltä! Ja luulen, että se, että minä ja sinä juttelemme vaan täällä lisää jollain tavalla uskoa asioiden hoitamiseen. Mutta muutenkin. Se, mitä yritämme… ei ole ihan pikkujuttu, eikä varmasti minkään sotataktisen pelikirjan mukaista. Kuuluu asiaan, että semmoiset projektit saavat alkunsa kahviokeskustelusta.”
”Olen miettinyt sitä aika paljon sen verran kuin olen muilta murheiltani ehtinyt. Puolet minusta on sitä mieltä, että tämänkaltainen tempaus on sitä hullua optimismia, jolle koko Klaani on pystytetty, ja puolet minusta uskoo että, noh…”
Tawa kumartui pöydän yli ja vilkaisi vielä sivuilleen.
”Että voimme vain hukata Laivaston lippulaivan näin. Ja kuka tietää, mitä hirveämpää voisi tapahtua. Ole rehellinen. Uskotko yhä, että me pystymme tähän?”
”Uskon, että häviäminen on helppoa ja siihen pääsee tekemättä mitään. Aion olla mukana. Ei ole muuta tulevaisuutta kuin onnistuminen.” Tongu naurahti kolkosti. ”Tai näin kuvittelen ’kohtalon’ toimivan. Oikeasti ajattelen, että pääsemme ilmalaivalla joka tapauksessa nopeammin Rumisgoneen kuin ne saavat kunnon laivakeskityksen aikaiseksi, mikäli Rautasiipi ei ole valmiudessa. Takaisintulo on vaikeampi ennustaa, mutta jos saamme evakot pois kyydistä, olemme jo voiton puolella. Kolmessa ulottuvuudessa manöveeraaminen on muutenkin helpompaa kuin pinnalla kelluminen.”
Tawa ei viitsinyt siihen sanoa, että hänen silmissään tässä kuljettiin huomattavasti useammassa ulottuvuudessa kuin kolmessa. Aika, historia, valinnat, kohtalo. Kezenin sanat pyörivät pikakelauksella hänen päässään eestaas. Ne olivat liian suuria ajatuksia — tämä oli käytännönläheinen ongelma käytännönläheisille toimille.
”Puhuin Samelle, ja hän oli sitä mieltä, että meillä täytyy olla varasuunnitelmia. Ja jonkinlainen varaprotokolla siltä varalta, että nazorakit ovat valmiimpia johonkin tällaiseen kuin osaamme aavistaakaan. Oletko ehtinyt miettiä asiaa?”
Tongu koitti katsoa Tawaa terävästi. Same oli hyvä suunnitelmissa ja protokollissa, mutta oliko selakhi kuitenkaan perillä saakelin isoilla ilmalaivoilla lentämisestä?
”Minusta meidän pitää hyödyntää salausta ja yllätystä mahdollisimman paljon, eli olla käyttämättä radioliikennettä muuten kuin vakavassa hädässä. Se vaikeuttaa varasuunnitelmien käyttöönottoa. Minä ajattelin, että ottamalla ylimääräistä vettä ja hiiltä mukaan voimme korjata kurssia tarpeen mukaan. Ja jos kohtaamme jo menomatkalla liikaa vastarintaa, niin pitää kääntyä ja palata takaisin. Mutta realistisesti ajateltuna olemme oman onnemme nojassa, kun pääsemme tarpeeksi kauas Klaanista. Oliko Samella jotain konkreettista?”
”Pohdimme, että siirrämme rannikkovartiostoa ja Telakan resursseja valmiuteen suojaamaan Tahtorakin liikkeellelähtöä, ja odottamaan sen paluuta. Vahtimaan nazorakien laivaston varalta, ehkä puolustamaan tai varoittamaan teitä. Sen verran kuin niitä on turvallista käyttää, toki, ilman että Klaanin itsensä puolustus kärsii. Osaatko arvioida, kauanko matkassa edestakaisin menee?”
”Ei tarvi, olen käynyt siellä Tahtorakilla ennenkin. Lennän sen yleensä seitsemään tuntiin, mutta viisi on vielä realistinen tavoite. Käyttää enemmän polttoainetta, mutta se on pieni hinta. Olemme säästäneet sitä aika tavalla, kun isot koneet ovat maanneet tallissa ja Toranga on poissa. Sanoisin… lähtö kahdelta yöllä pimeimmällä tunnilla, seitsemältä Rumisgonessa kun kauppiaat ja merirosvokuninkaat heräilevät, puoliltapäivin liikkeelle ja viideltä taas Klaanissa. Viisitoista tuntia kokonaisuudessaan, jos pääsemme lentämään suoraan eikä maassa tule viivytyksiä. Mutta vastaanottokomitea on hyvä idea, ja aion ottaa turvamiehiä. Tahtorak kantaa kahta Lohrakia, ja lentäminen on stressittömämpää, jos Ämtur katselee Ilmaraptorista olkani ylitse.”
Tawa laski teekupposensa pöydälle ja nappasi jostain vyötäröltään pienen lehtiön hienoa ohutta paperia. Hän alkoi rustailla nopeita muistiinpanoja mustekynällä.
”15 tuntia eestaas”, Tawa toisti hiljaa. ”Ja viet mukanasi 500 kaupungin asukasta jäämään sille tielleen.”
Tavalla tai toisella sille tielleen, pieni ääni Tawan tajunnassa kuiskasi. Hys.
”Turvamiehiä. Onko sinulla ajatuksia operaation henkilöstöstä?”
”Olen puhunut Rumisgonesta puhtaan teoreettisesti Kapteeni Veryamusingin kanssa, ja luulen, että hän olisi hyödyllinen merirosvodiplomatiassa. Käsittääkseni hän tekee aiheesta lisensiaatintyötä Klaanin kansanopistolla. Sitten tarvitsen jonkun, jolla on valtuuksia ja auktoriteettiä neuvotella koko Klaanin puolesta. Karismasta olisi hyötyä. Pari riuskaa kaveria on hyvä olla mukana. Ja jos joudumme taisteluun, niin tulen toa tulipesässä auttaa rikkomaan nopeusennätyksiä. Lisäksi minua huvittaisi tietää, mitä ilman toa saisi aikaan tällaisella tehtävällä. Mutta nimiä en osaa sanoa.”
”Valtuuksia, auktoriteettiä ja karismaa”, maisteli Tawa. ”Kuulostaa Geen hommalta, mutta joudumme pärjäämään ilman. Minä… en ole lähdössä, enkä usko, että Visokki on paras vaihtoehto tällä hetkellä. Onko moderaattori riittävä?”
”En ajatellut hetkeäkään, että adminedustus olisi mukana, älä sitä huoli! Ne ovat vain jotain merirosvoja. Moderaattori riittää aivan hyvin.”
”Samen lähettäminen on liian riskialtista. Emme kestäisi ilman sekä Geetä että häntä.”
”Kuulostaa kohtuulliselta”, myönsi Tongu.
”Paaco… ajatus on kyllä hauska, mutta hänestä taitaa olla enemmän hyötyä Valvomon puolella.”
”Joo, ja radiohäirintä on tämän tehtävän kannalta oleellista.”
”Make? Hän on… vaikuttava ilmestys, ja puhuttelisi varmaankin merirosvoja. Mutta neuvottelutehtävälle, ehkä ei.”
Tongu nyökkäsi.
”Dox on tietenkin sairaalasiivessä”, mietti Tawa.
”Ehkä hänen kannattaa antaa levätä.”
”Jotenkin nämä satunnaiset nakit lankeavat aina Bladikselle”, sanoi Tawa. ”Mutta ehkä se ei… ole huono idea?”
”Ainakin hän tietää, mitä tuliaseita kannattaa tai ei kannata ostaa”, nyökkäsi Tongu. ”Auktoriteettiä? Osaa huutaa. Karismaa? Isot hampaat ja piikit. Helkkari, se pyörätuolikin sopii sinne jalkaproteesien maailmaan ihan hyvin.”
”Bladis on varmasti mielissään siitä”, Tawa sanoi ja kirjoitti nimen ylös. ”Keitäs toiani halusit sinne viedä? Tulen ja ilman toa?”
”Joo. Troopperi auttoi Ilmaraptorin tulipesässä Abzumoa vastaan käydyssä legendaarisessa ilmataistelussa, mutta hän on nyt… poissa. En tunne Klaanin toavoimia niin hyvin itse. Hetkinen… Siellä oli se toinenkin tulen toa, hiljaisempi kaveri, uudehko jäsen. Blezer?”
”Bloszar”, korjasi Tawa. ”Hän työskentelee Zeruelin tehtaalla.”
”No, vaikka sitä voisi kysyä. Ilman toia en edes muista… Sen yhden meikäläiset pelastivat Veljeskunnan saarelta, mutta se ei taida olla taistelukunnossa. Pongu? Koobee?”
Tawa pudisti päätään.
”Sairasvuoteella hänkin. Toivon, että ei kovin lopullisesti, mutta… en ole liian optimistinen hänen suhteensa. Voyager on yksi vaihtoehto, jos hän suostuu poistumaan saarelta niin pitkään, kun hänen toa-veljensä on kateissa.”
”Kiitos. Jos vaikka joku modeista voisi kysyä heitä, niin olisin kiitollinen. Ja pari pelotonta isoa kaveria kanssa. Osittain siksi, että sellainen näyttää hyvältä neuvotteluhuoneissa, ja toisaalta siksi, että jonkun pitää kantaa kaikki ruoka ja aseet Tahtorakiin. Bodyguard ja toinen titaani, vaikka. Siinä se aika lailla on. Minä valitsen Laivaston väestä miehistön. Ja toki lähtövalmisteluissa tarvitsee kaikki jotka irtoavat: järjestelemään, valvomaan, laskemaan ja tullaamaan.” Tongu katseli kahviossa ympärilleen. ”Siitä tulee rankkaa, mutta ainakin suhteellisen turvallista. Lähtöhommasta siis.”
”Kun mietin ronskeja tyyppejä, en voi olla ajattelematta Xxonnia”, Tawa hymähti. ”Yhtä talkkaria ilman pärjäämme 15 tuntia, jos oikein pinnistämme.”
”Hyvä ajatus. Siinähän meillä alkaa olla jo tiimi kasassa. Sitten toinen tärkeä puoli: tarvitsemme aika tavalla rahaa. Olen käsi ojossa. Osaatko sanoa, kuinka paljon saamme kasaan?”
Tawa käänsi lehtiötä taaksepäin — Tongun silmän alta vilahti oletettavasti kolmisen aiemman kokouksen muistiinpanoja. Käsiala oli siisti, mutta muistiinpanoista välittyi lähinnä käytännönläheisyys ja tehokkuus, kuin niitä olisi pitänyt kirjoittaa äärimmäisellä vauhdilla.
”Pyysin Xelaa kaivelemaan vähän vanhaa tietoa edellisen Rumisgone-reissun ostoksista, ja Bladikselta karkeaa arviota hinnoista sellaiselle tuliase- ja ammustilaukselle, joka Tahtorakin tavaratilaan mahtuisi. Ja sitten tein sen epäkiitollisen tempun, että vilkaisin Bio-Klaanin kassaan ja jouduin arvioimaan, kuinka paljon laitamme vaakakuppeihin ruoka & aseet.”
”Minä luulisin, että ne ovat erilaiset markkinat. Ruoka ostetaan rahalla. Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän ruokaa. Kiireestä joudumme maksamaan lisämaksua, mutta kauppohin ei pitäisi liittyä epäselvyyksiä. Merirosvot haluavat erilaista valuuttaa. Normaalisti ne hamuavat kulta-aarteita, mutta meidän tapauksessamme aarre on tärkeämpää kuin kulta. Jotain turhamaista, ainutlaatuista ja kaunista. Löytyyhän meiltä varastoista vaikka mitä”, huomautti Tongu.
”Kylmänä käteisenä voisin luvata 180 000 ratasta”, Tawa sanoi taas hiljempaa. ”Varastojemme penkomiseen tarvitsen jonkun, jolla on vähän silmää sille, mikä muuttuu Rumisgonessa aseiksi. Ja keräys lienee hyvä idea.”
”180 000 ratasta…” Tongu mietti summia päässään. ”Ja sitten evakkojen apukassa. Ei niitä voi Rumisgoneen puille paljaillekaan jättää. Mutta minusta me voisimme rajoittaa rahan viemistä saarelta, takavarikoida isompia omaisuuksia lähtijöiltä ja rahoittaa niillä hanketta. Aika usein rikkailla on eniten hävittävää.”
”Puhut varmasti järkeä”, Tawa sanoi siemaisten teetään mietteliäästi. ”Mitenköhän paljon rahaa saisi Dok… anteeksi, Voitto Korporaation paronin mukautuvasta haarniskasta?”
”Meillä on sellainen? Voiko sitä käyttää muut?” ihmetteli Tongu, joka ei ollut ihan varma, mistä puhuttiin.
”Voin sanoa, että kokeiltu on. Arvon paroni jätti sen vahingossa saarelle, ja siitä on sen jälkeen ollut aika paljon vääntöä. Gee on yrittänyt saada siitä lunnasrahoja paronilta. Henkilökohtaisesti olen ollut valmis luopumaan siitä jo aika monta vuotta.”
”No, minä ajattelin ehdottaa myös aseiden vientikieltoa saarelta, mutta jos kukaan meistä ei pysty käyttämään sitä, niin kai se kannattaa vaihtaa johonkin hyödyllisempään. Jos sen vaikka asettaa hienosti johonkin mallinukkeen, jossa on kullattu tietolaatta, ja myy historiallisena artifaktina, niin varmaan menee. Siltä Veryamusingilta kannattaa kysyä näistä, kyllä merirosvo merirosvon tuntee.”
Tawa jäi selvästi jumiin ajatukseen, ja selaili vihkostaan. Sitten juuriadmin nosti vakavan katseen Tongua kohti.
”Ryöstötavaran myyntiä Rumisgonessa, salamyhkäinen operaatio yöllä… Tongu, ole rehellinen. Olemmeko… olemmeko me sinusta merirosvokaupunki?”
”Huono on merirosvokaupunki. Mereltä katsottuna muu klaani näkyy sen linssin läpi”, vastasi Tongu diplomaattisesti. ”Itse kyllä sanoisin mieluummin ilmarosvokaupunki, jos se sopii.”
Kaikki huonoimmat keskustelut ulkomaalaisten diplomaattien kanssa, joita Tawa oli ikinä käynyt tästä aiheesta, palasivat hyökyaaltona takaisin. Vapauden ja anarkian unelma Välisaarten suojassa, paikka jossa kuka tahansa sai olla mitä tahansa, johtajinaan mestariton ja maaton toa, pelottava visorak ja silmäpuoli ex- pimeyden metsästäjä… Odinan, Makutain veljeskunnan ja Mata Nuin ritarikunnan vannottu vastustaja, anarkian ja itsemääräämisoikeuden sininen valtakunta, keskivertoa enemmän raajarikkoja ja proteeseja…
Tawa ryysti yhä pitempään teetä ja yritti niellä sitä ajatusta. Ei. Aivan levotonta, ei.
”Mikäli tämä onnistuu”, Tawa sanoi mietteliäänä, ”meidän täytyy vakavissamme harkita, että pidämme yhteyttä Rumisgonen päätyyn jatkossakin — noin jo mahdollisten liittolaisten ja merisaarron läpi tapahtuvan kaupankäynnin takia. Ja sitten minä kai joudun harkitsemaan, että hankin silmälapun ja papukaijan ja lakkaan teeskentelemästä.”
”Tawa, nazorakit pommittavat ja ampuvat meitä, ja viemme siviilejä turvaan ja ostamme ruokaa. Minä en aio sanoa ’yarr’ tai hankkia puista raajaa. Se ilmarosvojuttu oli vitsi. Teemme mitä tarvitsee. Mutta liittolaiset on aina hyödyksi, eikä Rumisgone varmaan oikeasti ole sen pahempi kuin Xia tai Stelt tai Metru Nui. Tämä maailma nyt on vain tämmöinen, eivätkä kaikki naapurit ole Skakdinavioita tai…” Tongu naputti pöytää. ”Helkkari, en minä edes keksi kahta harmitonta saarta. Ja Naviakin on niemimaa. Mutta tärkeää: Me olemme ne hyvät tässä!”
”Tässä kohtaa taitaa olla joka tapauksessa selvää”, Tawa sanoi, ”että vastaus tähän kaikkeen on kyllä.”
Tongun piti melkein fyysisesti estää itseään hihkaisematta liian innostuneesti julkisella paikalla. Kyllähän hän uskoi, että Tawa lopulta suostuisi — mutta oli mahtavaa kuulla se ääneen.
”Nonnih! Kuule, ’salamyhkäinen operaatio yöllä’ kuulostaa aika hauskalta. Oletko varma, ettet halua salaa tulla mukaan?”
”Jollain tasolla olen sitä mieltä, että jos teen päätöksen lähettää teidät näin vaaralliseen matkaan, minun pitäisi olla mukana katsomassa sen lopputulos. Mutta… linnakkeessa ei ole toista toimintakykyistä adminia. Ei, vaikka Visokki uhmaa sairaslomaansa aina, kun silmäni välttää. Päätänä.”
Tongu virnisti. Harvalla johtajalla oli ikiomaa voimasanaa. ”Näet lopputuloksen, kun laskeudumme Klaaniin iltapäivällä ruumassa ruokaa ja ruutia. Minä kiitän, ja lähden kuumentamaan sellaista pätsiä, joka kantaa meidät Rumisgoneen ja takaisin. Kolmen yön ja neljän päivän päästä, jos se sopii. Järjesteltävää on, äläkä ylläty, jos tulen ovesi taakse kysymään asiaa jos toistakin. Mutta ensinnä haen Veryamusingin käsiini, niin saamme rattaat pyörimään. Tästä tulee iso juttu.”
Tawa joi teekupposensa loppuun ja nousi seisomaan.
”Autan sinua kaikin tavoin, joilla vain vielä pystyn”, hän sanoi. ”Ja Same voi auttaa valmistelemaan saattuetta ja vastaanottokomiteaa. Lisäksi…”
Tawa nykäisi lehtiöstään hyvin täyteen kirjoitetun sivun, taittoi sen ja työnsi sen pöytää pitkin Tongun valtavaan käteen.
”Rumisgonessa on varmaan isoin kirjasto tällä puolella Välisaaria meidän jälkeemme. Jos teillä on yhtään luppoaikaa ruuan ja aseiden lisäksi, vilkaiskaa löytyisikö joku noista. Vaehran ja Geevee olisivat varmasti tyytyväisiä.”
Keetongu silmäili listan nimiä läpi hajamielisesti, eikä edes heti yrittänyt ymmärtää. Aivot? Kuulosti korkealentoiselta sellaisella tavalla, joka ei ollut täysin hänen aluettaan — mutta mikäli hän kykenisi auttamaan häntä lukeneempia lihastyöllä, hän tekisi voitavansa.
”Käskystä. Katsotaan, pitääkö jonkun ottaa nimiinsä kirjastokortti siellä, vai harrastavatko merirosvot sellaista laisinkaan. ’Lainaaminen’ kuulostaa siltä, että sillä on vähän eri merkitys merirosvoille.”
Tawa hymähti aidon hyväntuulisesti.
”Kiitos tästä keskustelusta. Myönnän, että tämä on isompi riski kuin minusta on miellyttävä ottaa, mutta katuisimme varmasti myös, jos emme edes yrittäisi. Ja sitä paitsi…”
Hän naurahti hiljaa ja pudisti päätään.
”Jos se auttaa kaupanteossanne, niin kai minä voin olla piraattikuningatar tämän kerran. Varoittakaa hirmuisuudestani.”
Tongu veti käden lippaan. ”Asia harvinaisen selvä, teidän hirmuisuutenne salaneuvoksetar. Vie terveisiä Samelle ja Visokille. Näkemiin!”
”Hei vain. Tuokaa tuliaisia, ja muistakaa nauttia matkasta. Viinakaupoille vasta kun työt on tehty!”
”Totta kai. Tuomme sinulle pullon jotain hienoa!”
Tawa hymyili, nyökkäsi ja lähti astelemaan pois Kahviosta — ja oli mahdotonta sanoa, kuinka vitsillä hän harkitsi asennuttavansa lankun, josta työntää keinottelijat hain ruuaksi Visulahteen. Valinta oli tehty, riski oli otettu, arpa oli heitetty. Vain raaka työ odotti — ja jos Suuri Henki soi, suurenmoiset voitot.
Telakka
Tongu astui käsiään hieroen toimistoonsa ja sulki oven perässään. Lounastauko oli ohi, ja ulkona Laivaston väkeä palaili kaupungin suunnasta töihin. Tehmut nosti katseensa kirjanpidosta. ”Näyttää siltä, että sait vihreää valoa”, matoran kommentoi.
”Kyllä vaan. Tästä se lähtee. Teimme jo Veryamusingin kanssa raa’an suunnitelmarungonkin.” Tongu ojensi ruskean paperin Tehmutille joka selasi sen läpi tarkkaavaisena.
”Vaikuttaa toiveikkaalta. Kapteeni taitaa olla tyytyväinen, että Klaani panostaa merirosvosuhteisiinsa. Hän arvelee, että sieltä saa kelpoisasti aseistusta. Näyttää suhtautuvat luottavaisesti merirosvokuninkaaseenkin.”
”Hän oli hommasta pirun innoissaan. Äijästä näki, että hänen erikoisosaamisensa vihdoin tunnistetaan. Ettei merirosvoelämä ole pelkkää sekoilua. No, sitten nähdään. Kunhan päästään ensin perille. Minä kutsun käräjät koolle.”
Tongu napsautteli seinällä olevasta messinkitaulusta vivuja alas ja venttiilejä auki. Hän kopautti pari kertaa onttoa metallikartiota, joka törrötti seinästä. Jätti rykäisi.
”Huomio kaikki Laivastolaiset! Pikakokous kaikille, joiden palvelus sallii irrottautumisen viidentoista minuutin päästä tornihuoneessa! Niille, keillä on päivystyspalvelus, kerrotaan kokouksen anti mahdollisimman pian jälkikäteen. Tämä on TÄRKEÄÄ. Nähdään kohta!” Tongu sulki venttiiliin ja istahti alas Tehmutia vastapäätä.
”Entä parakeissa asuvat veljeskuntalaiset, Telakalle majoitetut evakot ja satunnaiset vierailijat? He alkavat kyllä epäillä jotain ja pian, kun kuhina Tahtorakin ympärillä alkaa.”
”Sille ei voi mitään”, vastasi Tongu. ”Mielelläni minä kertoisin suoraan, koska se helpottaa asioiden hoitamista. Mutta sitten sana kuitenkin leviäisi, evakuointi on iso juttu. Ja silloin menettäisimme edun, vaikkei kukaan tarkoituksella vuotaisikaan Allianssille. Onhan täällä tohinaa muutenkin, ja Tahtorakin asukkaille on tehty jo alussa selväksi, että alusta voidaan käyttää sotatoimissa. Ajattelin aluksi vain sanoa, että sitä lämmitetään, jotta se ei olisi niin kylmä syyskeleillä.”
”Joku saattaa jopa uskoa tuon, ehkä”, sanoi Tehmut. ”Mutta olen samaa mieltä. Jos ei selitä mitään, niin huhut vasta liikkuvatkin. Ninjat tuskin kyselevät, he ovat vaitonaista sakkia.”
Keetongu nyökkäsi. ”Meidän ei tarvitse vaieta kuin kolme päivää. Luulen, että se onnistuu. Ja ehkä jotkut Tahtorakin asukkaista lähtevät evakkomatkalle mielellään, kun ovat jo tutustuneet alukseen. Olisi apua, jos mukana olisi niitä, jotka eivät enää pelkää alusta.”
”No, sekin voi olla monella järkytys, kun kuukausien kotipaikka nouseekin yhtäkkiä taivaalle ja alkaa kiitää meren yläpuolella. Sanonpahan vain, että risteilyisännän vastuusi ei ole ihan pienemmästä päästä, emmekä ole kuljettaneet moista määrää henkilöitä ikinä. Olen iloinen, että Tawa oli myöntyväinen, mutta en toisaalta ihmettele, että hän tarvitsi lisäaikaa.”
”Toivottavasti Rautasiipi pysyy vielä muutaman päivän omilla teillään”, vastasi Tongu. ”Minusta se on epäreilu laite. Mutta toivottavasti ne ajattelevat samalla tavalla Tahtorakista. Jos ne edes muistavat sen olemassaoloa.”
”Kohta ainakin muistavat”, totesi Tehmut.
Tehmutin ja Keetongun noustessa tornihuoneeseen oli siellä jo toistakymmentä laivastolaista, ja lisää saapui koko ajan. Osalla oli Lohrak-lentäjien valmiusvarusteet päällä, toiset olivat noen ja rasvan peitossa. Huoneessa kävi innostunut supina, joka vaimeni johtajien tullessa paikalle. Kaikki silmäparit katsoivat Tongua jännittyneinä.
”Onko totta, että aiomme vihdoin iskeä torakoita vastaan yhdessä ja kunnolla?” kysyi Gord, riuska po-matoran, ja loi nyrkillä kämmentään. ”Ei, vaan että Guardianista on saatu havainto ja aiomme hakea hänet kotiin!” ehdotti toiveikkaana Wepon, ta-matoralainen Lohrak-lentäjä. ”Ei siihen nyt kaikkia tarvittaisi”, huomautti Ontor, joka istui Ternokin kanssa eturivissä. ”Liittyy varmana Rautasiipeen.”
”Ei mitään noista”, sanoi Tongu ja katsoi seinäkelloon. Se oli yhtä vaille. ”Paitsi jälkimmäiseen vähän. Kohta se selviää. Kai te jätitte hätähenkilöstöä kuitenkin alas?”
”Siniset ja keltaiset Lohrakit ovat valmiustilassa, niin kuin aina siitä asti, kun niiden doktriinit perustettiin”, murahti Valitai. Lohrak-päällikkö nojasi seinään ikkunaseinällä kädet puuskassa.
”Hyvä hyvä. Tarvitsen muutamia teikäläisiäkin pian. No niin… kello alkaa olla pykälässään. Käykäähän istumaan, Walsinats, Kormakh, Paltak, tervetuloa. Hyvä…” Tongu asettui huoneen estradille, ja Tehmut sulki portaisiin vievän oven. Jätti silmäili yleisöään, joka koostui matoralaisista ja Kapherista.
”Me otamme Tahtorakin ja lennämme Rumisgoneen ja takaisin neljän päivän ja kolmen yön päästä”, lausui Tongu vakavana. Hän sai vastaukseksi hurraahuutoja. Muutama naamio pysyi vakavampana.
”Suunnitelma salainen, mutta olen saanut sille tänään Tawan hyväksynnän. Emme halua, että nazorakit tietävät tästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä – liian myöhäistä niille. Eli: älkää puhuko tästä kenellekään. Ei löpinää tuopin äärellä, ei haastatteluja Klaanilehteen! Ilmoitan teille tästä nyt, jotta saamme Tahtorakin lähtökuntoon ajoissa. Sen tulipesä on ollut kylmänä kauan. Ohjaamme savut kaappausventtiilien kautta painesäiliöön, ja jos joku kysyy, niin lämmittäminen on tärkeää aluksen ylläpidon kannalta.”
”Ja mikä on matkan tarkoitus?” kysyi Ämtur, yksi Laivaston tärkeimmistä lentäjistä. ”Evakuointi, Nimdan metsästys, varusteiden haku, apuvoimien nouto?”
”Ensimmäinen ja kolmas. Otamme yhden lastin evakkoja – olemme päätyneet siihen, että neljäsataa on realistinen luku. Nimda ei liity tähän, ja apuvoimista en ole kuullut. Haemme aseita, mutta myös ruokaa. Niin kuin vanhaan aikaan.”
Käsiä nousi pystyyn oikealla ja vasemmalla. Tongu aloitti eturivistä. ”Garson, ole hyvä!”
Punainen matoran nousi seisomaan. ”Hydraulisen Vapauden ja Torangan sodanaikaiset lennot päättyivät kumpikin pakkolaskuun. Tiedätkö jotain ylimääräistä, jos uskallat lentää Tahtorakilla?”
”Tiedustelumme mukaan Rautasiipeä ei näkynyt lähivesillä kahteen viikkoon.” Ontor iski silmää ja Tongu nyökkäsi tälle. ”Se on purjehtinut pois kantamaltamme, ja oletamme, ettei se ole Rumisgonen reitillä. Lisäksi en usko, että Tahtorak on vastus, jota Tulikärpänen itselleen etsii. Rautasiipi voisi varmaankin pudottaa Tahtorakin ilman kummempia valmisteluja, mutta Tulikärpänen iskee harvemmin, ja sen ainoa esiintyminen Viidakkosaarella oli luultavimmin pitkään suunniteltu operaatio. Jos nämä toiveikkaat ajatukset pitävät kutinsa, on meillä harminamme enää loput nazorakien ilma- ja merivoimista.” Tongu kohautti olkiaan. ”Ei pieni vastus, mutta Tahtorak voi selvitä siitä.”
”Mutta se ei lennä toivolla”, Garson sanoi.
Tongu silmä tuikki punaisena. ”Ei, vaan hiilellä ja taitavalla miehistöllä! Tuletko mukaan? Tarvitsen vastuullista mieltäsi toivoni tueksi. Jonkun pitää olla perillä aluksen kokonaiskuvasta.”
”Tulen, kun kysytään. Totta kai”, vastasi ta-matoran.
”Jos vastuullisuutta tarvitaan, niin minä olen varmaan poissa laskuista”, nauroi Ämtur.
”Sinun ottamisesi Tahtorakille olisi tuhlausta”, sanoi Tongu vakavana. ”Ota Ilmaraptori ja pysy näkymättömissä. Parempi panostaa vahvoihin kohtiin ja pitää joku yllätysetu niin kauan kuin mahdollista. Kuitenkin haluat.”
Ämtur näytti peukaloa ja virnisti.
”Sitten tarvitsen tietenkin tavalliset hiilenlappaajat ja apulentäjät. Tahtorak kantaa nyt kahta saattoalusta, niitä käänteisiä versioita, joten tarvitse kaksi Lohrak-paria. Sekä ampujat etu- ja sivupattereihin. Mutta – tämä on tärkeää – tämä ei ole taistelutehtävä, ja sen parempi, mitä vähemmän käyttöä tykeille on. Voisimme aseistaa Tahtorakin hampaisiin asti ennen lähtöä, mutta minusta se ei kannata. Jos epäonnistumme, menettäisimme paljon arvokkaita tykkejä. Eikä raskas aseistus välttämättä auta meitä pääsemään läpi. Siinä auttaa enemmän yllätys, nopeus ja lentokorkeus.”
”Kuinka paljon ampumamiehistöä aiot siis ottaa? Ampuja, lataaja ja mekaanikko per cordak?” kysyi Le-matoran Bardu.
”No… mitä vähemmän miehistöä ja tykkejä meillä on mukana, niin sitä vähemmän Laivaston vahvuudesta joutuu vaaraan”, sanoi Tongu, mutta epävarmemmin. ”Niille on kuitenkin eniten käyttöä täällä, Klaanin tukena.”
Tämä sai aikaan mutinaa ja ihmetystä monessa paikallaolijassa. Laivaston johtajan vastahankaisuus ilmalaivojensa aseistamisessa tunnettiin, mutta tämä meni liian pitkälle. ”Aiotko keventää Tahtorakin aseistusta?” kysyi Bardu ällistyneenä.
”Mitä vähemmän painoa, sen nopeammin pääsemme lentämään. Eikä sivutykkejä ole suunnattu saarronmurtoa vaan ilmataistelua varten. Ja olisi meillä kuitenkin Lohrakit ja Ilmaraptori apunamme, niistä on enemmän hyötyä. Keulapatterit ja yhdet raskaat per kylki riittäisivät, arvion”, Tongu selitti.
”Älä nyt hulluja puhu. Eivät yhdet tykit nyt paljon painoa lisää Tahtorakin massaan verrattuna!” sanoi Eglares, Laivastoon Kiltainmaan evakoista ampujaksi liittynyt onu-matoran. ”Kerrankin kun meillä on mahdollisuus niitä käyttää. Olet itsekin päivitellyt, että Tahtorak vaan makaa toimettomana hallissa. Kyllä se koskee myös tykkejä.”
”Olen samaa mieltä”, nyökytteli tämän veli ja ampujapari Brithomba. ”Eihän siinä ole kuin kuusi patteria. Olemme kuivaharjoitelleet niillä, ja toisten kylkitykkien poistaminen pistäisi iskostetut toimintakuviot uusiksi. Jos aiomme murtaa saarron, niin murretaan se kunnolla!”
”Suoraan sanottuna olin ehdottaa lisätykkien asentamista”, täydensi vielä Kengbo, kiven kansaan kuuluva ampuja. ”Mutta se taitaa olla turha toivo.”
”Tämä on opettavaista kummankin puolin”, myönsi Keetongu. ”Mennään sitten nykyisellä aseistuksella. Mutta tästä minä en aio perääntyä: yksi ampuja per tykki, kuusi yhteensä, pois lukien Lohrakien ja Ilmaraptorin ampujat. Ohjaamon ja ruuman miehistö voi toimia ampujien apuna, jos sille on tarvetta. Me saamme myös Laivaston ulkopuolista apua, joten emme joudu hoitamaan kaikkea tappelua itse: olen pyytänyt Tawalta kahta toaa, ja uskon, että Bladis ja Äksä ovat tulossa mukaan.”
Tieto nostatti joukossa tyytyväistä nyökyttelyä ja muutaman innostuneen hihkaisun. ”He ainakin tietävät, että vihollisia kannattaa ampua”, sanoi Ämtur. ”Saat vielä huomata, että Tahtorakin aseistukselle tulee käyttöä.”
”En epäile sitä”, nyökkäsi Tongu. ”Mutta tykkimiehet ovat kaikista haavoittuvammissa paikoissa, koska ampumakansia ei voi kokonaan sulkea. Olemme pulassa, jos tänne ei jää ketään, joka osaa niitä käyttää. Operaation aikana tai sen jälkeen.”
”Sanot ’tykkimiehet’ ja ’miehistö’, mutta minä aion kyllä tulla mukaan”, sanoi Daiwen. Hän oli yksi Laivaston harvoista jäsenistä, joka ei tunnistanut itseään näistä termeistä.
Tongu näytti yllättyneeltä. ”Luulin, että olet kirjuri.”
”Olen minä kirjurikin. Olethan sinäkin insinööri ja lentäjä ja välillä ampuja ja maanalaisten iskujen kommando. Viime aikoina ei ole ollut kauheasti kirjurinhommia, ja olet itsekin sanonut, että kaikkien kannattaa osata jotain hyödyllistä hätätilanteen sattuessa. Joten olen harjoitellut raskailla cordakeilla, niin kuin moni muutin.”
”Tarkkasilmäisempää ampujaa saat etsiä”, sanoi Kengbo, joka oli Daiwenin ampujapari.
”Uskotaan, uskotaan. Itse asiassa, minulla taitaa olla yksi homma, joka sopii myös kirjuripuolelle. Tämä on suoraan Tawalta.” Tongu kaivoi esiin paperilla olevan listan. ”Tarvitsevat nimittäin joitain kirjoja, jotka liittyvät luullakseni Nimdaan sekä Avdeen, joka hyökkäsi tänne Avrakh Feterrojen kanssa ja jonka otuksen Lohrakit pysäyttivät katolle. Taianomaisia juttuja, siis. Voi olla kaukaa haettua, että niitä on Rumisgonen kaupunginkirjastossa, mutta kannattaa yrittää.”
”Unista ja legendoista? Aivot? Lienevät tärkeitä, jos itse Tawa pyytää”, vastasi ga-matoran katsoen listaa. ”Eihän sitä tiedä. Onhan se iso satama kuitenkin.”
”Se on. Ja siellä on toivottavasti meille aseita ja ruokaa siinä mitassa, että saamme käännettyä sodan ja alkavan talven kohti voittoa. Eli kyllä te pääsette vielä ampumaan. Daiwen ja Kengbo, Eglares ja Brithomba, Hoto ja Kobram – te olette ehdotukseni ampujiksi. Ja ottaisin Ankhtorin ja Savan apulentäjikseni. Saamme pari riuskaa titaania rahtaamaan, mutta ammattilaisiakin tarvitaan. Kiinnostaako Paltakia ja Kormakhia nakki?”
”Se olisi kunnia-asia! Mietinkin, josko pääsen enää koskaan Tahtorakin kyytiin” julisti vanha ahtaaja Kormakh. Myös ta-matoran Paltak nyökkäsi myöntävän vastauksen; hän oli ollut mukana epäonnistuneessa iskussa Tulikärpäsen kimppuun, ja siitäkin oli selvitty.
”Ja Ternok ja Ontor…” aloitti Keetongu vaikeana, ”tavallisesti olisitte lähtökohtaisesti mukana lisäkäsinäni ja -aivoinani. Mutta vaarallinen tehtävä vihollisen merialueille ei ole juttu, mitä Ternok tarvitsee ihan vielä. Ja Ternok tarvitsee Ontorin ja Ontor Ternokin, joten ehdotan, että jäätte vielä Klaaniin pitämään linjaa Tehmutin ja muiden kanssa.” Jätti huokaisi. ”En voi pitää teitä poissa sodan vaaroista ikuisesti, mutta vielä on aikaa toipua.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Ontor. ”Onnea matkalle vaan. Olet jo tarpeeksi kykenevä pärjäämään ilman meitä!”
”Todella toivon niin”, sanoi Tongu. ”Ja viimeiseksi uskon, että mestari Valitai on paras valitsemaan saatto-Lohrakien miehistöt tehtävää varten. Ja siihen liittyen: haluan lähes ympärivuorokautiset tiedustelulennot Rumisgonen suuntaan seuraavalle kolmelle päivälle. Erityistarkkailussa saartorengas ja Rautasiipi. Lisäksi Same laatii suunnitelman siltä varalta, että joudumme taisteluun palatessamme tänne. Moni teistä, jotka eivät lähde mukaan, saatte tehdä silloin osanne. Varsinkin Lohrak-lentäjiä tarvitaan.”
”Valitsen sopivat lentäjät tehtävälle”, vastasi Valitai. ”Otatte tosiaan melkoisen riskin. Uskon sen olevan perusteltu. Mutta samalla toivoisin, että otatte Laivaston akuuteimmat tarpeet huomioon, jos se on suinkin mahdollista. Yli puolet tehtävistämme viimeisen kolmen kuukauden ajalta on ollut Lohrakeilla, mutta uusien rakentaminen on kiinni kunnon potkuripuun saatavuudesta. Rumiskorossa on säilynyt paljon laivanrakennustaitoa, jonka Xian rautateknologia on muualta syrjäyttänyt. Tiedän veistämön, jolta saisitte tarvittavia osia tai ainakin raaka-ainetta, mikäli aika ei riitä aihion tekemiseen.”
”Kannatan”, sanoi Lohrak-lentäjä Swenard. ”Olisimme vähemmän äärirajoilla, jos voisimme kouluttaa lisää lentäjäpareja omilla koneilla. Lohrakeiksi on halukkuutta, vaikka homma on vaarallinen. Vauhti kiehtoo!”
”Huomio on hyvä. Minun aikani menee joka tapauksessa ruoanhankinnassa, sillä minulla on siihen sopivat suhteet.” Keetongu yritti pitää kiinni ajatuksesta, että hän voisi hoitaa operaation aikana edes yhden rauhanaikaankin sopivan homman. ”Ehdotan, että sovitte asiasta saatto-Lohrakien kanssa, ja he voivat hakea potkurit tai niiden ainekset veistämöltä samalla, kun minä käyn ruokakaupassa.”
Tämä vaikutti tyynnyttävän myös Laivaston haukat. Lisäkysymyksiä ei enää tullut, vaan yleisö katsoi keltaista jättiläistä odottavaisena.
”No niin! Edessä on enää kaikki työ ja homma. Varsinaiseen voimanponnistukseen on vielä hetki, mutta meidän höyrymyyrien työ alkaa NYT. On huollettavaa, öljyttävää, rassattavaa, tyhjennettävää ja täytettävää. Minä menen nyt Tahtorakille, ja ottaisin mielelläni mukaan Ankhtorin, Sava ja Kormakhin, niin saamme lämmityksen alkuun. Toimintaan! Meidän aikamme lentää koittaa vihdoin!”
Tahtorakin ramppeja pidettiin yleisesti alhaalla, koska aluksen hytteihin majoittunut evakkoväki kulki niistä koteihinsa. Kaksi ramppia laskeutuivat sivulle ruuman molemmilta puolilta. Tongu nousi sisään Ankhtor, Sava ja Kormakh vanavedessään; Garson jäi tarkistamaan, että saatto-Lohrakien laukaisukiskon sähkömagneettijärjestelmä toimi suunnitellulla tavalla. Kolmikko kulki ruuman perältä koneistosammion hämäriin. Lattiaa ja koneenosia peitti noki ja hiilipöly, rautaiset pinnat olivat kylmiä. Pyöreän tilan keskellä nousi valtavan paksun puurungon lailla alapotkurin öljytty akseli, joka yhdistyi korkeuksissa suuren männän kampeen. Kolmen päivän ja neljän yön jälkeen se pyörisi vinhaa vauhtia ja nostaisi ilmalaivan evakoineen ja miehistöineen taivaalle. Sitä olisi ollut vaikea kuvitella, jos ei olisi todistanut ihmettä monia kertoja aiemmin.
Kormakh veti hämärästä roikkuvasta narusta, joka avasi hiilisiilon luukun. Sata kiloa Visulahdelta ruopattua sedimenttiä rojahti kaivosvaunun tapaiseen laariin, joka kulki hyvin laakeroiduilla pyörillä suurta akselia lattialla kiertävillä kiskoilla. Sava tiputti öljytipat kuhunkin pyörään, ja Tongu työnsi alkuun nitisevän mutta lopulta hyvin tottelevan vaunun pyöreää rataa akselin toiselle puolelle.
Kormakh hyppeli vaunun takana lattian kohdassa, joka oli pohjatekstuuriltaan hieman erilainen. ”Liikeessä luukun pitäisi avautua automaattisesti kun tässä seisoo, mutta se on kylmänä tietenkin jumissa”, vanha matoran sanoi. ”Se täytyy avata manuaalisesti.”
Tongu kyyristyi ja tarttui isoilla sormillaan tulipesän luukun alapinasta. Hän pinnisti reisillään, käsillään ja selkälihaksillaan, ja pätsin rautaportti aukeni. Yläasennossa toa olisi mahtunut kävelemään sisään kumartumatta. Sisällä oli mustaa. Vain vaivoin nelikko erotti tulipesän syvyyksissä käärmemäisesti kiemurtelevat vesiputket. Suurimpien putkien sisällä matoralaiset olisivat mahtuneet ryömimään.
Epäröimättä Kormakh astui sisään ja koputti alas kaartuvaa vesiputkea. Se kumisi vaimeasti. ”Täällä on ainakin vettä. Hyvä. Nämä kannattaa aina tarkistaa manuaalisesti, jos mittareissa on joku tukos. Eivät ainakaan pala puhki…” Muut tietenkin tiesivät tämän, mutta Kormakhille oli tärkeää sanoa nämä asiat; se oli eräänlainen onnea tuova rituaali.
He olivat raudan, tulen, höyryn ja liikkeen syntysijoilla. Tahtorakin sydän oli kuin muinaistemppeli, Tuliadoriumi ajalta ennen öljyä ja sähköä. Kuukausia se oli ollut kuolleena ja kylmänä, autiona lukuun ottamatta varmuushuoltoja ja Kormakhia, joka kävi siellä välillä hengittelemässä ja muistelemassa. Tongukin vietti aikaa enimmäkseen komentosillalla, johon hänen parhaat muistonsa liittyivät. Hän oli suunnitellut koko aluksen, myös sen ytimessä olevan koneiston ja tulipesän. Mutta tätä paikkaa katsellessaan hän tunsi, että oli enemmänkin tehnyt todeksi jotain, joka oli ollut olemassa jo ikiajoista jollain toisella todellisuuden tasolla. Ehkä Tahtorak oli luonut hänet.
Hiljaisena jätti lapioi vaunusta hiilet tulipesän lattialle. Ankhtor ja Sava astuivat sisään ja matoralaiset kokosivat hiilistä röykkiön pesän keskelle. Tongu otti lattialta mukanaan tuomansa juuttisäkin ja kulki kumartuen luukun läpi. Hän asetteli säkistä pitkät halot ristikkäin röykkiön päälle ja täytti niiden välit tuohella.
Keetongu raapaisi pitkän tulitikun, jonka vapiseva loiste täytti tilan.
”Kanna lapsesi siivilläsi. Läpi murheen ja sorron varjojen. Jotta poikasi ja tyttäresi löytäisivät takaisin kotisaaren rantaan, kotimaahan kamaralle, kotilieden ääreen. Eksymättä maailman merille, jäämättä taivaankantta ikuisesti kiertämään.”
Klaanissa kauimpaan asuneet muistavat, että Rapusaaressa on ollut sauna oikeastaan aivan alusta asti. Kenties sen pystyttivät puulinnakkeen rakentajat ensimmäiseksi majapaikaksi. Siihen aikaan Rapujoki oli vuolaampi ja leveämpi, eikä sen rantoja oltu kivetty eikä suuta ruopattu. Suiston suot oli myöhemmin kesytetty monen toan ja lapion voimin, mutta hirsisauna kaupungin keskellä muisti vielä menneet päivät. Kaupungin muut saunat olivat uudempia ja modernimpia, mutta vanha Rapusaari oli aina säilyttänyt asemansa seudun saunojen juuriadminina.
Sauna oli tosiaan vanha hirsirakennus, sellainen mitä saattoi löytää edelleen aivan tavallisena näkynä saaren perinteisemmistä osista. Matoralaiseen tapaan saunan katto muodosti hieman huipulta kupolimaisen harjan. Aivan sen vieressä oli perinteinen kanisterisauna, joka joinakin kesinä työnnettiin jokeen tai Visulahdelle kellumaan seikkailumielisimpien saunojien iloksi. Saunan kioskissa le-matoran myi limonaadia ja olutta saunojille.
Uimareita ei näkynyt kovin montaa, mutta saunalta loisti lämpimät valot. Ripotteli hieman sadetta, ja keli oli ankea ja pilvinen. Oli pimeä, vaikka ei ollut edes kovin myöhä. Umbra ja Matoro ohittivat Rapusaaren parit hienot asuintalot ja suuret tammet ja tulivat saunalle. Se oli täynnä väkeä – ainahan se oli tähän aikaan.
Sauna oli konsepti, jonka Umbra oli oppinut vasta Bio-Klaaniin liittyessään. Metru Nuilla ei ollut saunoja, paitsi ehkä Ta-Metrussa, mutta Umbra ei ollut koskaan vieraillut niissä. Sitä paitsi ne eivät toimineet puulla vaan ties millä lämpökivillä, mikä tekee koko hommaan ihan eri tunnelman. Klaanissakin oli yksi sellainen sauna, LazerFitnessin kuntosalilla, mutta sitä pidettiin vähän erikoisuudentavoitteluna.
Pukuhuoneissa oli lokeroita ja naulakoita tavaroiden säilyttämiselle. Useimmilla ei ollut kovinkaan paljoa tavaraa, mutta etenkin toilla yleensä oli. Tietysti monella toalla oli tapana pitää aseita mukana arjessakin, etenkin nykytilassa, mutta monella oli päällä myös raskaampaa ulkohaarniskaa, joka liimautui kehoon samalla tavalla kuin naamio kasvoihin, ja tarjosi ylimääräisen kerroksen suojaa. Hyllyssä oli oransseja palikanirroittimia niitä varten. Matoro nappasi yhden ja rutiininomaisesti sujautti irroittimen solisluunsa ja rintapanssarin väliin, ja hyvin pienellä vipuliikkeellä naksautti rintalevynsä irti ensin siitä kulmasta ja sitten toisesta. Sitä seurasi selkälevy, olkapanssarit, raajojen suojat ja lisäsilmä.
Biomekaaninen keho kyllä tunsi myös ulkohaarniskan kautta – joskin melko vaimeasti – mutta peseytymisen kannalta ylimääräiset haarniskan palaset olivat lähinnä tiellä. Vaikka Matoron musta haarniska ei ollut kovin painava tai raskas, tuntui silti aina kummallisen kevyeltä ja pehmeältä vailla sitä. Kultakellon jättäminen rintahaarniskan taskuun tuntui jotenkin epämiellyttävän vaaralliselta, ja hetken Matoro pohti siitä kaulaketjun tekemistä, mutta päätti sitten luottaa Rapusaaren suojaan. He olivat kuitenkin kaupungin keskellä. Jos jokin jäniini murtautuisi saunalle, sillä olisi vastassaan monta tusinaa klaanilaista.
Umbran raskaampi panssari oli ilmeisesti taas jumissa, ja Matoron piti auttaa selkälevyn kanssa. Ritarikunnan riimusepät olivat tehneet Valotun prototeräksisen haarniskan, eikä sen reistailevia kiinnityskohtia osannut oikein kukaan korjata kunnolla. Molemminpuolisen ähinän ja puhinan päätteeksi selkälevy vihdoin irtosi ja kaksikko istahti penkille huilaamaan. Ties milloin Umbra oli ollut viimeksi ilman haarniskaa. Pian toat huomasivat ovelta kurkkivan hahmon, jonka yksi silmä tuikki huvittuneena. ”On teillä toilla harrastukset”, nauroi Tongu. ”Älkää ikinä yrittäkö tehdä tuota minulle. Hauska nähdä pitkästä aikaa.”
Jätillä ei ollut tavaroita jätettäväksi pukuhuoneeseen, sillä hän kulki itse asiassa hieman vähemmän alasti kuin yleensä: suurissa jaloissa oli rumat, kumiset jalkineet, jotka suojasivat paljaita jalkapohjia saunan kuumalta lattialta. Kädessä Tongulla oli pilsneri. Sauna näytti tulevan tarpeeseen, sillä keltaiset panssarilevyt olivat sieltä täältä öljyn, noen ja hiilipölyn peitossa.
“Tongu! Milloinkohan nähtiin viimeksi?” Umbra riemuitsi nähdessään keltaisen ystävänsä.
”No siitä on kyllä hetki… Odotas, te lähditte sen yhden ryöstöoperaation jälkeen, siitä on kaksi kuukautta ainakin. Kävit sen Deleva-kaverin kanssa, kun sen kättä piti korjailla. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista ja varmaan teillekin.”
“Joo meille tapahtui Metru Nuilla vaikka mitä. Piti käydä korjaamassa Delevan kättä uudestaan Steltillä, kun Metorakk ja Saraji rikkoivat sen uudestaan siinä rytäkässä. En ole nähnyt tyyppiä pitkään aikaan. Nurukankin jäi Metru Nuille”, Umbra kertoi.
”Sitähän tämä on, korjataan juttuja ja aina ne hajottavat ne uudestaan. Joka kerta.”
Umbra ei viitsinyt kommentoida haarniskaansa, joka oli rikki kaiken aikaa. Tongua ei kannattaisi enää vaivata näin tyhjänpäiväisellä ongelmalla.
Matoro ojensi Umbran suuntaan huurteiseksi jäädytetyn oluen. Hänellä oli samanlainen toisessa kädessä.
”Jäitä?” hän kysyi Tongulta.
”Joo.”
Ei vaatinut jään toalta kuin hipaisun pilsneritölkkiin, kun se jo näytti suoraan kylmästä otetulta.
“Aah. Näitä jäätyyppien baaritemppuja”, Umbra naurahti.
”Onneksi on olemassa jääepeli”, nyökkäsi Tongu.
”Näkisit Umbran diskossa”, Matoro mainitsi ja suunnisti saunan oven suuntaan.
“Zorakilla ei ollut saunaa. On kyllä ollut ikävä löylyn henkeä”, Valottu väläytti.
”Ilman saunaa et saunoo voi”, Bladis mutisi nurkasta kuin siteeraten jotain omaa juttuaan. Hän näytti lähinnä istuskelevan pukuhuoneessa kaljan kanssa.
“Ai hei Bladis! Tauolla vai selvittämässä DNA:n mysteerejä?” Umbra kommentoi entiselle kollegalleen.
”No koskas ne mysteerit loppuisi”, Bladis nauroi ja kohotti juomaansa kuin jonkinlaisena julistuksena, että pitäkää hauskaa. Tarkkasilmäisin huomasi, että se oli alkoholitonta olutta, mikä puolestaan kieli siitä, että hän oli edelleen työtehtävissä.
Tongu ja Umbra joutuivat kumartamaan vähän astuessaan saunaan. Ovi oli Klaanin mittapuulla matala, jottei löyly karkaisi ulos. Löylyhuone oli pitkä ja sen päässä oli leveä puukiuas suuren kivikasan varjossa. Lauteita oli monessa tasossa, ja ylimmät olivat niin leveitä, että niillä mahtui makoilemaan: muuten pidempien klaanilaisten varpaita olisi auttamatta palellut talvikeleillä. Lattia oli kivilaatoista ladottu, mutta muut pinnat olivat vanhaa puuta, johon klaanilaisten takamukset olivat vuosien saatossa kuluttaneet erikokoisia painaumia.
Umbra huomasi lauteilla tuttuja ja vieraampiakin kasvoja ja naamioita. Aikaisemmin päivällä nähdyt Samol ja Thowron heiluttivat lauteilta. Heidän vierellään oli vihreä turaga, jota Umbra ei tunnistanut. Näiden lähellä istui henkilön kokoinen lintu, joka vaikutti siltä että oli vasta liittynyt Klaaniin, sillä joku toinen huomautti tälle kovaäänisesti, että Mindwinder älä noki sitä seinää.
“Hei Samol! Ja Thowron!” Umbra heilutti käden tyngällään, koska pilsneri oli säilyneessä kädessä.
”Moikka!” tervehti Samol iloisesti. ”Umbrakin on palannut vahvuuteen. Hyvä käänne!”
Ylälauteilla makaili akshikromidi, jonka kasvoilla oli seesteinen ilme. Hiki virtasi tämä ryppyisellä iholla. Nocturnrock oli jättänyt olkapäillään riippuvat eläintrofeet pukuhuoneeseen. Saunojana hän oli kokenut lukuisia riistapeijaisia, joista hän usein kertoi tarinoita lauteilla. Yhden kerroksen alempana istui Long Boi, joka kaatoi pitkällä kädellään vettä suoraan kiville. Tämän vieressä istuivat Vaderi ja Vartioston Mahdey ja monta muuta. Kyllä uudet tulijat sinne mahtuivat, kun sopu sijaa antoi.
“Boi! Kun viimeksi nähtiin olit lyhyempi!” Umbra heitti. Long Boi oli kuullut tämän vitsin ties kuinka monta kertaa, mutta näytti silti peukkua ylös. Tyyppi kaatoi taas vettä kiville. Mitään ei mennyt ohi.
”Joo, ja viimeksi kun nähtiin niin olit päämoderaattori”, mutisi pitkä poika.
“Nykyisin silläkin on Hau”, Kranoro huusi lauteilta.
“Ja sätkää kuluu”, puuttui Toa Axel.
Umbra puhui hieman vähemmän äänekkäästi, lähinnä kahdelle muulle siinä vieressä.
“On kyllä harmillista etten ole enää päämode, mutta olin siinä työssä kyllä aika huono. Avra Nui, Metru Nui ja muut seikkailut tulivat Velvollisuuden tielle.”
”Moderaattorin hommakin on nykyään enemmän sotakoordinointia kuin poliisityötä”, myönsi Tongu diplomaattisesti.
”Hankkiikohan ne uusia modeja koskaan”, Matoro mietti. ”Suga olisi aika hyvä.”
”Eipä tarvi tehdä uusia vihreitä kiviä, jos antaa vaan esikuntavaltuudet”, sanoi Vaderi.
”Spämminkin määrä vähentynyt on, sotimiseen keskittyvät useimmat”, julisti Nocturnrock ylälauteelta.
”Onhan noita mielenosoituksiakin”, huomautti Vaderi. ”Kai nekin voi laskea spämmiksi. Tai siis mielipiteenvapaus joo erottaa meidän torakoista ja niin eteenpäin, mutta aika raffeja väitteitä niissä kuulee. Ei ihme että Samenkin hermot on aika kireällä välillä.”
“Gekkokin katos”, Mahdey huuteli lauteilta. “Herätti karzahni vie huutelullaan muutama kuukausi takaperin. Ja minulla oli autokoulun ajokoe!”
”Siihen on koulu?” Matoro kysyi.
”On joo. Tai siis onhan kansanopistolla kirjoituskurssejakin, eikä niissäkään opeteta kirjoittamaan yleensä, vaan kirjoittamaan hyvin”, sanoi Long Boi.
”Eikä se Gekko kovin kaukana ole, olen nähnyt sen muutaman kerran lähimetsässä himmailemassa”, huomautti Tongu.
”Miten sillä menee nykyään, tiedätkö? En ole nähnyt sitä kaupungissa ikuisuuteen”, Matoro kysyi ja hörppäsi juomaansa. Jotenkin näytti siltä, että Matoro höyrysi hieman niin kuumassa.
”Parempaan päin. Ainakaan se ei huuda palasina Klaanin käytävällä joka toinen yö”, sanoi kyklooppi lakonisesti.
”Entä miten se ajokoe meni?” kysyi vielä Matoro.
”No arvaa!”
”Alle penkin meni koe?” kysyi Nocturnrock.
”No niin perkele meni!” kirosi Mahdey ja lähti jäähylle. Lisää löylyä heitettiin.
”Tarvitseeko ilmalaivoihin jonkun kortin?” Matoro kysyi Tongun suuntaan. ”Minulla ei taida olla mitään kortteja ja olen ajanut aika montaa juttua.”
”Ei, mutta pitää osata lentää. Guardiankin ajoi muistaakseni Ilmaraptoria kun palasimme Nynrahilta. Se ei ole niin vaikeaa, kun ei tarvitse laskeutua tai taistella.”
”Hei, olin vähän aikaa ampujana siinä”, Matoro nauroi. ”Se on kyllä aika hieno peli.”
”Se on kyllä yksi Laivaston legendaarisimmista taisteluista, se. Ämtur ei ikinä lakkaa puhumasta siitä”, nyökytteli Tongu.
”No syystäkin”, Matoro myönsi. ”Laivastolle!” hän nosti maljaa improvisoidusti, ja aika moni yhtyi siihen. Hän oli oikeastaan jopa vähän tyytyväinen, että Klaanissa Laivaston rooli sai hommasta ehkä jopa suurimman osan kunniasta. Melko usein Mustalumi kahmi vähän liikaa huomiota. Ei yksityiskohtia siitä, mitä Arkkienkelin sisällä tapahtui, ollut aivan hirveän tarkasti liikkeellä, lähinnä se että Troopperi ampui Abzumoa tulinuolella silmään ja Matoro hoiti loput. Ei kotiväen tarvinnutkaan tietää, miten monimutkaista kaikki oikeasti oli.
Tongu kumarsi teatraalisesti. ”Teemme parhaimpamme paremman Klaanin puolesta.”
Se sai hieman humaltuneita hurraa-huutoja. Joku yritti tavailla Höyrypoikien marssia, mutta se ei ihan lähtenyt.
Umbra nosti pilsneriään, joka oli alkanut sulaa löylyjen lämmössä.
“Metru Nuilla me nähtiin kolari Le-Metrussa”, Umbra muisti.
”No sinä et nähnyt sitä kolaria, jonka minä ajoin siellä”, Matoro sanoi kuivasti.
“Lehdet puhuivat että se oli nykyajan Titanui”, Piikki huusi lauteilta. Tyyppi istui ylimmällä lauteella.
Matoro huokaisi äkkiä aika surkeana ja vilkaisi Umbraa. ”Taidan mennä jäähylle, tuletteko messiin?”
Tongu köpötteli kaksikon perässä. ”Sen perusteella mitä minä kuulin, niin sen Metru Nuin laivan ei olisi ensinkään pitänyt olla ilmassa, kun se oli jotenkin saatu Nimdalla ylös merestä. Kirotun typerä tapaus. Ilmailu ei ole mikään taikasirujen leikkikenttä! Että tuskin se pelkästään sinun vikasi oli, että se tuli sieltä alas.”
”Joo siis kaikki mikä menee ylös tulee kyllä alas meistä riippumatta”, Matoro mutisi. ”Minä en vain onnistunut laskeutumaan sillä… noh, paremmin.”
”Se onkin se vaikein osuus… varsinkin paikassa, joka on asutettu vähän turhan tiiviisti. Jos jotain neuvoa pitäisi antaa, niin olisit vaan pysynyt poissa semmoiselta risteilyltä. Vaikka turhahan sitä on jälkikäteen viisastella.”
”Kuuluisaa keltaisten jättiläisten viisautta”, Matoro hymähti. ”Joo, yritin laskeutua sillä mereen, mutta pieleenhän se meni.”
Ei hän enää itseään koko hommasta syyttänyt – kurssi oli ollut oikea, ja olisi väistänyt tornit – kunnes kupolienväliset ohjukset osuivat heihin… Hän karisti muiston mielestään ja otti pari juoksuaskelta kohti joen rantaa.
Lyhyeltä laiturilta saattoi juosta suoraan jokeen. Sen rannat olivat melko jyrkät, ja vesi oli siltä kohdin syvää. Reittiä pitkin kulki tavallisesti vesiliikennettä Kartanonlahden jokisatamaan kaupungin pohjoisosassa, mutta nyt liikennettä hädin tuskin oli. Joitakin veneitä oli kiinnitetty joen reunoille, mutta muuten Rapujoki oli uimarien hallussa. Matoro syöksyi veteen sulavalla hypyllä. Rannan pitkillä puunrungoista tehdyillä penkeillä istusteli monta jäähdyttelemässä ja seurailemassa, kuinka jotkut rohkeat uhmasivat loppusyksyn Rapujokea.
Ja moottorivenettä, joka meinasi ajaa uimarien päältä.
”Snowie!! Seis!”
”Aaahh!!”
Veneen kyljistä ilmestyi kaksi lyhyttä siiventynkää, joiden alle kiinnitetyt moottorit köhisivät itsensä käyntiin. Paatti kohosi ilmaan muutaman metrin ennen uimarisumaa ja liihotti pöllämystyneiden polskijoiden päiden yli. Kyydistä kuului kahden klaanilaisen kiljuntaa. Toinen moottori poksahti kovaäänisesti, ja vene laskeutui veteen kivenheiton uimareista yläjuoksuun. Liidon jälkeen päättyi myös kiito, ja vene pysähtyi töksähtäen. Kepe ja Snowie meinasivat heilahtaa kyydistä.
Juuri pintaan noussut Matoro katsoi näkyä hämmentyneenä.
”Okei eli vene sinänsä toimii…”, Kepe nyökytteli.
”…vaan ei näemmä pysähdy. Kierrokset eivät laskeneet vaikka mitä tein”, Snowie huohotti. ”Tai siis kyllä se nyt lopetti…”
Veneen perämoottori tuprutti mustaa savua.
”Lento-ominaisuus…” Kepe makusteli, ja mietti mitä kirjoittaa muistiinpanolehtiöönsä. ”…toimii rajatusti?”
”Jos laittaisit sinne että pomppuominaisuus?”
”Aika hyvä. Mikäköhän tätä paattia riivaa, minä ajattelin meidän korjanneen sen ihan hyvään kuntoon viime reissulla?”
Snowie rapsutti leukaansa. ”Jaa-a. Ehkä se otti jotain osumaa silloin, kun se kyborgitorakka hyökkäsi meidän kimppuumme.”
”Hetkinen”, Tongun ääni kumisi joen rannalta. Jätti ei ollut pompannut jokeen jäähdyttelijöiden mukana, mutta laskeutui parhaillaan tikkaita pitkin veteen. ”Mehän olimme lentokoneella liikenteessä, kun se hyökkäsi.”
”Aa hei moi Tongu! Ja muut!” Snowie vilkutti. ”Sori että melkein ajoin teidän päältänne, vene karkasi vähän käsistä… ja siis, eri keikka! Vissiin se sama kyborgitorakka on syöksynyt kahdesti kimppuun kulkupeliin, jossa matkustan. Voisi puolestani lopettaa!”
Tongu nyökytteli samanmielisenä, nyt jo vedessä. Matoro ui vierelle. ”Minäkin olin aika lähellä sillä ekalla kerralla. Vaikka välillä tuntuu, että olisin ollut Kaya-Wahissa saakka…” jään toa puuttui keskusteluun. Muutama muukin klaanilainen ui veneen vierelle, vaikka olikin aika kylmä.
”No nuohan ovat niin vanhoja juttuja, että minäkin olin paikalla”, joessa kelluva Umbra lisäsi.
”Niinpä, niinpä”, Snowie mutisi. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Umbra!”
Kepekin nousi seisomaan moottorin ääreltä ja hypähti veneen laidalle, melkein horjahtaen Rapujokeen. ”Umbra!”
“Kepe! Snowie! Ei olla nähty hetkeen. Vieläkö naamioitumiset onnistuu ja syntyykö mahtinaamioista keksintöjä?”
”Joo!” Kepe tarttui innokkaasti. ”Saimme juuri yhdellä laitteella Avden nuken siepatuksi! Siinä oli mahtinaamioitakin kiinni, ja sitten kaikenlaisia muitakin komponentteja. Eräs parhaista töistäni!”
Snowie näytti peukkua vierellä. ”Jep! Minä tein voileipiä!”
“Minkä niistä nukeista? Sen vaalean miekkajäbän?” Umbra ei tiennyt pitäisikö jo nyt kertoa nukketapauksesta vai säästellä sitä seuraavaan kohtaamiseen Tawan kanssa. Pilsneri alkoi tosin jo vaikuttaa.
Matoroa puistatti, eikä se johtunut Rapujoen kylmästä virrasta.
”Ei ei, tämä oli ihan toinen nukke!” Kepe kertoi. ”Tämä oli- oho, kappas!”
Veneen perämoottori alkoi taas päristä.
”Mitenkäs se nyt noin heräsi eloon?”
Laite otti kierroksia, ja lumiukon vene lähti liikkeelle. Uivat klaanilaiset hajaantuivat ympäriltä. ”Oho, jahas”, Snowie höpötti. ”Meidän matkamme näköjään jatkuu, kun tämä ei nyt oikein tottele…”
Vene liikkui päristen ylävirtaan. ”Jatketaan näistä myöhemmin!” lumiukko huusi uimareille, kun paatti loittoni. Kepe vilkutti vierellä.
”Toivottavasti ne saavat sen pysäytettyä ennen Hautajärveä”, huokaisi Tongu.
“Semmoinen kohtaaminen. Tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen. Muistatteko kun Guartsun koira karkasi?”
Jostain saunan kätköistä syöksyi vaalea koira kuullessaan sanan ”koira”.
“Fabio!” Umbra tervehti suosituinta klaanilaista. Koira haukkui iloisesti ja heilutti häntäänsä. Koira säntäsi veteen iloisesti.
”Ja jahtasi Joyn lintua varmaan Lehuun asti”, Matoro sanoi ja sukelsi pois näkyvistä.
Veden hieman liian kylmäksi todennut Umbra kiipesi pian takaisin laiturille ja kaatoi koiran juomakuppiin kaljapullostaan. Tongu veteli pitkiä rintavetoja isoilla käsivarsillaan ja antoi viileän veden virrata ympärillään. Uimarit palasivat rantaan melko pian, ja kolmikko jäi hetkeksi istumaan riviin terassille. Saunasta kuului iloista keskustelun kakofoniaa. Oikeastaan he olivat lähinnä hiljaa hetken – se oli sellaista tyytyväistä hiljaisuutta, mikä saattoi vallita toistensa hyvin tuntevien välillä, eikä tuntunut siltä, että kenenkään olisi pitänyt sanoa mitään.
Auringot olivat jo laskeneet mailleen, ja Bio-Klaanin linnoituksen suuri torni piirtyi terävänä ja kauniina iltaruskoa vasten. Valitettavasti sen juuressa loisti myös Klaanin uusin vanki kuin jokin xialainen mainostaulu. Joen takana näkyi kivetetty penger, jossa muutamasta ravintolasta tulvi lämmintä valoa; kaupat olivat jo sulkeneet tältä päivältä ja vetäytyneet asumuksiinsa kaksikerroksisten rakennusten yläkertoihin. Toisella puolella joku skakdi heitti tupakantumpin veteen ja asteli katujen varjoon. Pari kewaa nokki ruokakääreitä kivetyksellä.
”Mennäänkö saunaan”, sanoi Umbra.
”Joo.”
”Joo.”
Meno sisällä oli ehkä hieman rauhoittunut, kun illan kävijäpiikissä tulleet alkoivat pikkuhiljaa poistua ja varmaankin valmistautua aikaisin heräämiseen. Tilaa oli tällä kertaa hieman enemmän, ja kolmikko sai kuumemmat paikat kauempana kiukaasta.
“Puhuitte Laivastosta aikaisemmin. Tässä vilvotellessa mietin miten tämä sotatila on vaikuttanut teidän arkeen? Ei varmaan ole enää samanlaisia Turkasen hakureissuja kuin aikaisemmin?” Umbra pohti ja nautti saunan kuumimman paikan lämmöstä.
”No, niin, arki on muuttunut ihan kokonaan, kun ennen lensimme saarelta toiselle ties millä verukkeella, ja nykyään lennämme vain ’tositarkoituksella’ ja yleensä sotaisalla sellaisella. Merisaarron takia saarelta ei ole turvallista poistua, ja valtaosa tehtävistämme on Lohrak-hävittäjäkoneiden käyttöä. Laivaston väestä moni on kuollut, eli leikki on ollut jo pitkään kaukana.” Tongu siemaisi pilsneriään. ”Onneksi osa vapaa-ajasta on entisellään. Juuri muu ei.”
”Ainakaan nazorakeja ei ole näkynyt täällä meidän taivailla sitten sen yhden kerran”, Matoro mietti. ”Nyt kun mietin, niin en kyllä tiedä oikein mitään siitä, millaisia taisteluita te olette käyneet. Kuinka paljon niitä tehtäviä ylipäänsä on?”
”Ei päivittäin, mutta ihan tarpeeksi usein kuitenkin”, vastasi Tongu. ”Tiputamme varusteita Hydrukaan tai suoraan kentälle, annamme tulitukea tarpeen mukaan vahvoihin kohtiin ja hoidamme välillä harhautuksia. Ilmavoimilla voimme pitää vihollisen välillä varpaillaan. Mutta se on tarkkaa työtä. Meillä on enemmän hävittävää kuin niillä. Meille jokainen menetys on tragedia ja oikeasti merkittävä osa vahvuudesta. Eipä sillä, administonkin linja on hyvin varovainen.”
”Nii-in”, Matoro huokaisi. ”Troopperista ei ole kai mitään uutisia?”
”Ei minun korviini, mutta zyglakeista saa harvinaisen vähän tietoa lentämällä muutenkaan – vaikka ne ovatkin niin isoja pirulaisia.”
”No, toivotaan parasta”, Matoro mietti ja pyöritteli juomansa rippeitä. ”Hei Umbra, ei koskaan ehditty puhua siitä, siis miten se Zyxax-juttu meni? Se oli jotenkin hämmentävän tehokasta toimintaa jopa sinulta.”
Umbran muistikuvat Avra Nuista olivat hajanaisia. Hän ei ollut oma itsensä, tosin ei Kraakaan ollut. “No meitä oli siellä lisäkseni viisi toaa. Kraa oli liitossa Zyxaxin kanssa. Menetimme juurakkojen Ornokan siellä, mutta pääsimme Zyxaxista ja tämän joukoista eroon. Nurukanin ja Delevan te molemmat varmaan muistattekin.” Kraa olisi halunnut piirtyä johonkin läheiseen varjoon, mutta malttoi mielensä. Juuriadminin tapaaminen sattui yhä sen itsetuntoon, eikä varjon julkinen esiintyminen olisi ainakaan auttanut Umbraa.
”Perus. Miten sinä siis edes tiesit että Zyxax oli siellä?”
“Kraa lähetti minulle viestin. Halusi tapella. Perus poikain juttuja”, Umbra naurahti. Asian kuittaaminen huumorilla tuntui parhaalta tavalta ohittaa se, miten pahat jäljet tapaus oli häneen jättänyt.
”Okei, no kuka näistä tietää”, Matoro sanoi ja viilensi itseään luomalla jäähilettä suoraan otsalleen.
Tongu pyöritteli silmiään. ”En tajunnut tuosta mitään, mutta sen siitä saa, kun kysyy toalta. Mutta sinähän sieltä ulkopuolelta juuri saavuit: Niin miten pääsitte Domekin kanssa merisaarron läpi, ja yleensäkään Klaaniin? Eihän teillä ollut edes moottoria.”
“Siis Kraa on mielessäni asuva makutan Kraata. Ja siis pääsimme tuosta saarrosta läpi Domekin loihtimalla harhakuvalla. Itse olen vielä ihan lopussa elementtivoimieni suhteen, mutta hän taikoi meidät tänne läpi renkaasta. Domek on taitava purjehtija, kuin kotonaan merillä. Itse olen yleensä matkustanut kanistereilla”, valottu kertoi.
Tongu rapsutti pääkilpeään. ”No, kuulostaa ihan hyvältä minusta, ja voisin vaikka jututtaa vähän Domekia tuosta harhakuvitteluasiasta, jos se vaikka toimisi ilmalaivoihin.”
”Tehän voisitte kokeilla illuusionaamiota? Ja tietty jotakuta joka osaisi käyttää sitä…” Matoro ehdotti.
”Kyllä me sitä teimmekin, muutamia postikuljetuksia Lohrakilla niin, että kyydissä on ollut Isä Rusko Mahikinsa kanssa. Mutta jalolla naamiolla ei voi naamioida sen suurempia aluksia, eivätkä ne tehoa tutkaan. Joten niillä pitää naamioitua joksikin isoksi ja lentäväksi, niin kuin merilinnuksi, ja toivoa, ettei nazorakit ole kuuloetäisyydellä ja epäileväisellä mielellä.”
“Me valotut opimme ensimmäiseksi taittamaan valoa, joten pienen aluksemme naamioiminen ei ollut niin ihmeellinen temppu. Periaatteessa Hunan efekti puiseen paattiin”, Umbra kertoi ja siemaili pilsneriään.
”Ja kyllä siitä pääsee pienellä aluksella ja tuurilla läpi”, Matoro huomautti. ”Ei mitään merisaartoa ole tehty pysäyttämään yksittäisiä veneitä. Tosin viime reissustani on pari kuukautta, että en tiedä, onko siitä tullut vaikeampaa. Tai ehkä Kapura oli vaan tosi hyvä vesillä liikkuja…”
“Vaaditaan ehkä toan tyhmänrohkeutta merisaarrosta läpi menemiseen”, Umbra naurahti.
”Mutta näittekö te niitä ylipäätänsä? Partioivia nazorak-laivoja?” sanoi Tongu yrittäen saada jotain irti aiheesta.
“Näimme yhden nazorak-aluksen siluetin. Domekin kiikarilla erotimme sen jossain kaukana.”
”No niin, missä ilmansuunnassa se oli, ja mitä reittiä yleensäkään tulitte? Hittolainen, minä en edes tiedä, että mistä te lähditte, muuta kuin Metru Nuilta kauemmin aikaa sitten”, Tongu sanoi terävästi.
“Zorakin hovi oli jossain Xian ja koillisen meriportin välillä. Tulimme sieltä suorinta tietä tänne. Emme nähneet frosteluksia, ilmapiraatteja tai lentäviä manaatteja jos sitä mietit. Tulimme suoraan idästä”, sanainen arkku aukeni.
”Voi Zorak, Zorak, Zorak. Niinpä tietenkin. No, et ole ensimmäinen klaanilainen, joka palaa mysteerisesti Zorakin hoivista, joten mikäpä siinä. Näittekö laivan ennen vai jälkeen Päättisiä, ja satuitteko huomaamaan mitään torakkatoimintaa niiden lähellä? Lentävien manaattien syysmuutto on tietenkin tältä vuodelta jo loppunut, niin siinä ei ole mitään ihmeellistä.”
“Ennen Päättistä näkyi laivoja. Ja Päättisillä näkyi valoja, paitsi Pär-Nuilla oli todella pimeää verrattuna tavanomaiseen. Ei yhtään semmoinen reissu kun Sugan kanssa joskus käytiin”, Umbra yritti muistella öistä saapumista kotiin.
”Hyvä, ettette yrittäneet rantautua Pär-Nuille, koska peräännyimme sieltä jo viikkoja sitten”, huomautti Tongu. ”Ja niin meni tämäkin saunailta työasioista puhumiseen. Pistähän Boi vähän löylyä!”
Boi teki työtä käskettyä. Sauna oli jo rauhoittunut melkoisesti.
”Tervetuloa toien hommiin”, Matoro sanoi Tongun suuntaan. ”Työasioita ei oikein voi päästä pakoon…”
“Joillain teistä on työ”, Umbra naurahti. ”Itse en vielä tiedä mitä aion tehdä kun en ole enää mode. Tawa käski minun pitää hetken taukoa. Löytää itseni taas uudelleen. Ehkä pitää harjoitella taas erätaitoja uudelleen.”
”Kai sinulle jotain hommaa muurien korjailusta, majoitusten rakentelusta ja vaikka vartioinnista löytyy”, sanoi Tongu. ”Jos voimat sen sallivat. Eiköhän sauna niitä ainakin palauta.”
”Joku voisi luulla, että päämoderaattorin hommista olisi saanut näihin kokemusta”, Matoro virnuili. ”Mutta suurin osa ajasta taisi mennä seikkailemiseen pitkin Välisaaria…”
”Sinulla vai Umbralla?” hekotti Tongu.
”No olin minäkin osasyyllinen siihen”, Matoro myönsi. ”Se tuntuu aika eri elämältä nyt…”
“Pitäisi ainakin korjauttaa tuo viheliäinen haarniska ensitöikseen. Kapuralle sitä ei voi enää viedä.”
”Tunnetko Bloszarin?” Matoro kysyi. ”Aika uusi tyyppi. Sillä on paja Zeruelin tehtaalla, se on aika hyvä näissä. Viritti tämän käteni.”
“En muista tyyppiä. Laitan muistiin tuon”
”Ihme homma tuo käsijuttu muuten”, sanoi Tongu. ”Jotenkin se yhdistää teitä kahta ja kaikkia merirosvoja… tai siis ei nyt toilla yleensä puutu toinen käsi. Mutta teillä puuttuu. Ja Ämkoolla vissiin. Ja kahdelta sen vei se Avden nukke, eri kaveri kun se joka nukkuu katolla. Milloin sinä Umbra liityit tuohon kerhoon… Jos saan kysyä? Ei kai sekin ollut se nukke?”
“Kraatani vei tuon käteni joskus kesällä. Kasvatti siitä itselleen ruumiin. Perus makutataikaa. Olen pitänyt tykkiä siitä asti, tosin Metru Nuilla kokeilin konekättä. Sekin sitten tuhoutui Tiedon torneilla. Ehkä minun ei kuulu hankkia mitään kättä tähän tilalle. Käytin Nimdan siruakin makutamaisella varjokädellä.”
Tongun mieleen tuli Nui-Koron metsässä aavemaisena loistanut Ämkoon varjokäsi, jonka luonnottoman vahvat sormet puristuivat Harkelin kurkun ympärille. Jätti liikahti levottomasti.
”Aiva, aivan… tosin yhdellä kädellä voi tehdä aika paljon vähemmän juttuja kuin kahdella”, aloitti Tongu pyrkien johonkin vitsikkääseen kulmaan tilanteen keventämiseksi.
”Niin siis hanki nyt hyvä mies parempi käsi jos voit”, Matoro oli samaa mieltä. ”Voidaan selvittää, onko meillä osat tehdä toinen tällainen kuin minulla.”
”Niin kuin kädellä voi ampua tykillä, mutta tykillä ei voi… kätellä… tai siis niin kuin vaikka yksinkertaisen solmun sitominen on lähes mahdotonta yhdellä. Voileivän tekeminen on helkkarin vaikeaa. Ja Domekkikin taisi soutaa suurimman osan tyynistä keleistä?”
“Niin. On tuossa ihan hyviä pointteja. Kyllä minä sain tungettua airon tykkiini. Soudin sillä ihan hyvin. Ehkä minä hankin jostain uuden käden. Nyt en voi edes luoda elementtikämmentä tähän. Mordus käytti Tiedon torneilla lähes kaiken elementtivoimani ja Zorakilla ei ollut luonnonvaloa missä latautua.”
”Eipä ole juuri Välisaarillakaan tähän vuodenaikaan.”
”Valon toat vaan luo kiinteitä juttuja valosta”, Matoro ihmetteli. ”Kyllä te olette aika legendojen tyyppejä. Muut elementit sentään tottelee jotain logiikkaa… paitsi painovoima. Mutta muut.”
“Xialaiset hologrammit on vain meidän taiasta jatkettuja”, Umbra tokaisi.
”Hei Tongu. Minkä elementin valkkaisit, jos sinulla olisi joku niistä?” Matoro kysyi äkkiä.
”Hei, olen miettinyt tätä. Tulella voisi kokeilla höyrykoneita helposti. Ja kasvillisuusvoimilla voisi tehdä niitä puulajeja, mitä tarvitsemme Lohrakien potkureihin. Mutta ehkä tämä on vähän tylsä ajattelutapa? Jos olisin Ajan Jättiläinen, voisimme kääntää aikaa taaksepäin ja kertoa Manulle, ettei sen kannata tehdä nazorakeja vaan vaikka joku kiva… no, ehkä se tekisi mistä tahansa ötökästä saakelin vaarallisen. Voisimme tarjota hänellä jotain logarytmejä ja pitää hänet kiireisenä.”
Matoro nauroi. ”Joo onhan tuo ehkä vähän tylsä tapa ajatella elementtiä. Vaikka eihän meistä kukaan sitä valitse. Oikeasti lähestyisin sitä sen kautta, että mikä tuntuu sinulle jotenkin kotoisalta, ehkä?”
”No, ilma tavallaan. Mutta olen viettänyt eniten aikaa onu-tyyppien kanssa, niin ehkä kuitenkin maa. Ne ovat oikeastaan perheeni. Ja ainakin tavallisilla saarilla onu-matoralaiset viettävät eniten aikaa kiinnostavien mekaanisten järjestelmien kanssa, ehkä sekin kuuluu elementtiin.”
”Niin, onhan se paljon enemmän kuin vain voimia, kun matoraneistakin selvästi huomaa näitä eroja”, Matoro pohti. ”En nyt tiedä että miten paljon ne on jotenkin synnynnäisiä ja miten paljon opittuja, sanoisin kumpaakin, mutta kyllähän maaväki on yleensä aika suoraselkäistä ja, no, semmoista suoraviivaista. Vaikka ainahan on niitä poikkeuksia.”
“Nurukan ainakin vaikutti aika suoraviivaiselta Metru Nuilla. Halusi selvittää oman menneisyytensä ja onnistui siinä.”
”Hyvä kuulla. Vaikutti kunnon kaverilta silloin pajallani”, sanoi Tongu.
“Jotenkin se ja Deleva ehtivät liittyä klaaniinkin tämän syksyn aikana. Eivät varmaan edes ehtineet ottaa omia huoneita. Mustan Käden kenraaleja vain ilmestyy Klaanin jäsenlistalle”, Umbra nauroi.
”Jaa, sekin on semmoinen?” ihmetteli Tongu. ”Eikä kukaan teistä oikein edes tunnistanut sen logoa, kun se löytyi sen Deleva-kaverin kädestä. Keitä muita on? Jögge tietenkin. Nui-Pogoko? Sekin on metrunuilainen.”
”Kuinka moni ehti edes nähdä jonkun Delevan käden silloin?” Matoro kysyi. ”Tai siis minä ainakin jätin sen niille, jotka tiesivät tekniikasta jotain.”
“Deleva paini Geen kanssa. Siinä rytäkässä se käsi meni ensin rikki”, Umbra muisti. “Deleva ja skakdit on aina räjähtävä yhdistelmä.”
”Se oli viattomampaa aikaa”, mielsi Tongu. Long Boi oli lähtenyt pesulle, ja jätti veti kiulun lähemmäksi ja kaatoi vettä kiukaalle.
”Sanopa muuta”, Matoro huokaisi, sulki silmänsä ja nojasi seinään rennosti.
“On kyllä hienoa olla taas kotona, vaikka niin paljon onkin muuttunut”, Umbra nautti löylystä. “Viattomampia aikoja ei oikein voi takaisin saada.”
”No, meillä kaikilla on rankkoja kokemuksia myös niitä viattomia aikoja edeltäviltä ajoilta, joten turha sitä on liikaa romantisoidakaan. Ne tulee ja menee, elämän vuorovedet”, filosofoi Tongu ja kävi pitkäkseen ylälauteille.
”No on”, Matoro jatkoi samansuuntaisella sekoituksella alkoholia, väsymystä ja raukeutta. ”Mutta silloin täällä kotona asiat oli kunnossa ja sitten oli välillä ikäviä hommia. Nykyään se ikävä on perustila ja siellä on seassa välillä hyviä asioita…”
”Kellä oli, kellä ei”, sai Tongu tuijotellen kattoon. ”Meinaan aikoja ennen Klaania. Onko teidän vanhat kotisaarenne vielä tuolla jossain?”
”Ah, niin”, Matoro vastasi ja meinasi sanoa, että kyllähän useimpien kotisaaret on olemassa vaikkei siellä ollutkaan hetkeen. Mutta ehkä Torangan tapauksessa se ei ollut ihan niin.
”Kotisaareni… tai ensimmäinen kotisaareni on tosiaan Kristallisaarilla, semmoinen sateinen ja kolea paikka. Olihan siellä omat haasteensa. Semmoista syrjäseutujen matoran-elämää mitä näkee tosi monissa paikoissa, kun matkustaa.”
”Käytkö siellä koskaan?” kysyi Tongu kiinnostuneena.
”Pari kertaa, jos olen sattunut olemaan sillä suunnalla. Mutta en ole nyt pitkään aikaan. Se seutu on aika kaukana kaikesta…”
Umbra oli miettinyt omaa suhtautumistaan siihen, mikä lopulta oli tämän koti. Kalja oli voidellut hänenkin puhehalujaan. “Valottujen legenda kertoo, että me olemme kotoisin Maailmaa Ruokkivasta Maasta, jostain ytimestä. En itse muista niistä ajoista mitään. Metru Nui oli kotini, mutta toaksi muuttuminen sodan aikana muutti suhtautumistani kaupunkiin. Pelastimme sen Varjotulta, mutta se ei ollut vaelteleville toa-sotureille koti. Kaupunki tuntui todella ahtaalta ja Dume ei pitänyt meistä tyhjäntoimittajista. Klaanissa voi sentään olla ja asua.”
”Niin, ehkä sitä on paha laskea, jos siitä ei muista mitään. Sitä ydintä. Kun matoralaiset muutenkin… tulevat jostain, mutta eivät muista sitä. En ole kyllä koskaan ajatellut, että olisit Metru Nuilta, kun niin moni toa on ollut siellä aikansa, mutta harva on sieltä kotoisin.” Tongu mietti asiaa hetkisen. ”Se olikin sota, joka kiinnosti kaikkia. Meillä on sota, joka ei kiinnosta ketään. Toa-armeijasta olisi apua.”
”Tai edes niistä vahkeista…” Matoro sanoi ja varmaan ajatteli täysin eri asiaa kuin kukaan muu.
”No, ne kyllä kylmäävät selkäpiitäni vähän väärällä tavalla, että mieluummin toia”, sanoi Tongu ja hekotteli itsekseen. ”Vaikka ainakaan vahkeilla ei ole päässään kraa-kraa-kraataa joka vie niiden käden ja on samaan aikaan toisella saarella. Hehehe. Ei millään pahalla. Mustan Käden Cody oli ihan kelpo kaveri kaikin puolin eikä vaikuttanut sen keinotekoisemmalta äijältä kuin kanistereista tulevatkaan, joten mitäpä väliä sillä sitten on. Ei pahalla tuokaan.”
”Nämä vahkit, jotka eivät ole poliiseja, ovat ihan erilaisia kuin ne, jotka antoivat minulle parkkisakkoja Le-Metrussa. Niistä on tehty tarkoituksella kylmiä kellopelipoliiseja. Mustan Käden vahkit taas vaikuttivat ihan oikeilta tyypeiltä. Saraji oli kova tappelemaan ja kauhea tyyppi. Xen oli ihan mukava tuttavuus. Olikohan niitä muita edes?” Umbra pohti.
”Tapasin kanssa Aizenin – se oli vähän niin kuin meidän Body mutta vahkina – mutta hän ei selvinnyt Xialta”, Matoro kertoi. Koko asian miettiminen palautti hänet takaisin Mustan Käden tukikohtaan, ja kaikkiin hyviin muistoihin sieltä. Ehkä niistä sielukuulista ei kannattanut sanoa mitään.
”Todellinen Nimda olivat vahkiystävät, jotka saitte matkan varrella?” kysyi Tongu. ”Paitsi Saraji joka oli paha ja Aizen joka kuoli…”
Matoro jäi miettimään vertauskuvaa aivan liian pitkään. Se tuntui sellaiselta asialta, joka pitäisi selittää todella pitkästi tai ei ollenkaan. Nimdan jättäminen yhdelle niistä vahkeista ei ollut asia, johon hän haluaisi mennä siinä tilanteessa. Hän tyytyi vain naurahtamaan Tongun lohkaisulle.
”Niin, ehkä ne ovat ainoa hyvä asia, mitä meillä jäi sieltä käteen…”
”Ei kannata aliarvioida ystäviä toisilla saarilla, voivat olla vielä hyödyllisiä, eikä meillä ole niitä liikaa”, sanoi Tongu vakavampana.
”Kyllä me puhuimme tästä Klaanin tilanteesta Xenin kanssa”, Matoro kertoi. Oli jotenkin piristävää, että kerrankin joku klaanilainen oli kiinnostunut asiasta lähinnä sotastrategisesta eikä parisuhdejuorullisesta näkökulmasta. ”Niin siis hänkin on kenraali nykyään. Perus Mustan Käden juttuja. Sanoi, että kunhan asiat siellä päässä selkeytyy, niin heiltä kyllä liikenee meille apua. Sitä minä niillä vahkeilla tarkoitin, että se on ihan oikea mahdollisuus. Ja samaa ajatteli Killjoy, mutta ilmeisesti se suunnitelma ei ole mennyt ihan putkeen.”
“Toivottavasti tilanne siellä selkeytyy. Pääsisivät siitä Puhdistajasta joskus. Nurukania olisi kiva nähdä taas.”
Ei varmasti selkeydy, kun siellä on se helvetin sirukin, Matoro mietti ankeana ja kurkotti heittämään löylyä.
”Maailma on niin täynnä kusipäitä heittämättä kapuloita rattaisiin. Ottaisisivat kaikki vaan rauhallisemmin. Sitä minä vain mietin”, huokaisi Tongu.
”Saat miettiä sitä aika pitkään”, Matoro vastasi.
“Niin. Allianssista on jo itsessään kiusaa. Sitten on tämä Puhdistaja joka kiusaa meidän kavereita. Nazorakeja, Gaggulabioita, Abzumoja ja mitä muita tähän maailmaan mahtuukaan? Ja niitä Avde-juttuja myös”, Umbra mietti ääneen.
”Kuumahan tässä alkaa tulla”, Matoro sanoi. ”Mennäänkö vielä veteen?”
Pölyinen erämaa hohti punaisena laskevien aurinkojen valossa. Tähän kellonaikaan varjot olivat pisimmillään, ja jopa ratavartijan kupolitupa langetti niin pitkän pimeyden, että se ulottui aina rotkolle saakka. Kanjonin seinät hohtivat nekin punaisina, joskaan eivät aurinkoinlaskun takia – mikään taivaankappale ei loistanut valoa rotkon syövereihin. Lämminsävyinen hehku oli seurausta kanjonin pohjalla leimuavasta junasta, jonka ilmiliekeissä roihuavat vaunut erottuivat ylös luonnonmuodostelman reunalle asti. Palavasta lastista ei ottanut ylhäältä käsin selkoa, eikä tässä vaiheessa luultavasti lähempääkään. Niin palanutta elektroninen romu jo oli.
Näkymää katseleva parivaljakko kyllä tiesi, mitä juna oli kuljettanut. Siksihän selakhi oli sen rotkon pohjalle syössyt, tietenkin.
”Minä en tiedä ketään muuta, joka keräilisi vahkien osia tuolla intensiteetillä”, ääni selakhin vieressä totesi.
Robotinosien palamisesta kantautui vain vähän ääntä ylös saakka, mutta haju kohosi savupatsaiden mukana.
”Siksi tämä onkin pitänyt minua kiireisenä”, Cyrenda vastasi. Hän kiikaroi keskittyneenä aiheuttamaansa onnettomuutta ja etsi liikettä. Sitä ei onneksi näkynyt – hän oli varmistanut, että junan vartijat ja henkilökunta olivat kaikki kaukana täältä.
”Teit aikaisemmat iskusi huomaamattomammin”, ääni hänen vierellään jatkoi. ”Tuliko kiire, vai loppuiko kiinnostus?”
Cyrenda laski kiikarin käsistään, mutta oli tottuneesti kääntämättä katsettaan puhujan suuntaan. Selakhi mutisi vastauksensa: ”Harkittu valinta. Operaatioiden yksityiskohtia vaihtamalla kaavaa on vaikeampi nähdä.”
”Hmm, niinpä kai. Sinua ei huoleta, että jätät liikaa jälkiä?”
”Lopettelen tehtäväkokonaisuutta joka tapauksessa. Sabotaasin tehokkuus laskee tästä eteenpäin, kun Puhdistaja tajuaa mitä on tapahtunut. Siitä eteenpäin pelkkä vainoharha ja valvonnan lisääminen hidastavat rattaiden raksutusta samaa tahtia kuin satunnaiset lähetysten tuhoamiset.”
Cyrenda kääntyi kannoillaan ja asteli kauemmaksi rotkolta, kohti radanvartijan tupaa. Hänen kollegansa seurasi.
”Kutsut häntä Puhdistajaksi… yhäkö hän muka on Metsästäjien listoilla?”
”Ei enää. Irtisanomisen syynä oli, ja lainaan nyt suoraan, ’varojen väärinkäyttö’…” Cyrenda vastasi ja avasi kupolimökin oven. Hän astui sisään ja heilautti repun selkäänsä. ”Lähteemme mukaan on kyllä aika ilmeistä, että Varjottu on viittä vaille aloittamassa täyttä Puhdistaja-jahtia.”
”Voimmeko käyttää tätä jotenkin? Ja luotatko lähteeseemme?”
Cyrenda astui mökistä ulos. ”Täysi gangsterisota ei sovi tavoitteeseemme juuri nyt. Ja lähde on kyllä luotettava. Syvällä roolissaan, mutta luotettava.”
Selakhi astui kollegansa viereen – tai hän oli melko varma tehneensä niin. Näkymätön agentti piti tarkan sijaintinsa usein omana tietonaan. Myös työyhteisön sisällä.
”Jerbraz”, Cyrenda jatkoi. ”Keiden sinä luulet paikallisten ajattelevan olevan syypäitä tähän iskuun?”
Näkymätön ritarikuntalainen mietti tuhottua kuormajunaa hetken. ”En ole varma. Liian tarkkaa työtä skakdeille, liian väkivaltaista matoran-bandiiteille…”
”Liikkuukohan näillä main huhuja niistä… todellisista sabotaasin mestareista?”
”Nyt en pysy mukana.”
Cyrenda kiristi varusteidensa hihnoja ja tarkasti, että jokainen kiekko oli paikallaan. Ritarikunnan pikasiirtymä-kanokat olivat tarkkuutta vaativia työkaluja. ”Tiedäthän… pimeydestä iskevät rahit? Näkymätön riesa?”
Jerbraz ei vastannut mitään.
Cyrenda jatkoi. ”Apinat…”
”Mitä?”
”Niin, tunnet toki myytit noiden rahien salaisesta sodasta? Ehkä täällä on samoja myyttejä? Ja ehkä paikalliset ajattelevat apinoiden olevan iskujen takana.”
”Vaikea uskoa. Apinoiden syvempi olemus on niin äärimmäinen mysteeri… Ontologisen Koulun oppineet uskovat, että niin syvät mysteerit pohdituttavat jopa Suurta Henkeä. Ja jos joku on mysteeri itselleen Mata Nuille, on niiden koko olemassaolo parhaimmillaankin kyseenalaista. Nekö siis apinat, joiden olemassaolo itsessään on maailman suuria mysteereitä?”
Cyrenda nyökkäsi. Jerbraz huokaisi.
”Ei, en usko paikallisten luulevan apinoiden olevan iskun takana…” Jerbraz vastasi, ja piti pienen miettimistauon. ”Onko tämä jotain sellaista huumoria, jota sinä ja… oliko tämä joku sinun ja Glennhun vitsi?”
Siihen selakhi ei vastannut mitään.
Mata Nuin Ritarikunnan agentit aloittivat jalan vaelluksensa Pohjoisen Mantereen erämaassa. Heillä olisi tietysti ollut käytössään muitakin kulkemisen muotoja – kuten Cyrendan yllä roikkuva, teleportaatio-kanokoin päällystetty liivi – mutta kaikki tavat siirtyä paikasta toiseen jättivät joitain jälkiä. Jalkapatikka oli vähiten epäilyttävä ja vaikeiten tunnistettava. Cyrenda oli melko varma, että Puhdistajan organisaatio oli jo oppinut lukemaan teleportaation jäämiä sabotaasioperaation aikana, joten sitä hän ei ainakaan halunnut käyttää. Ei näin lähellä iskupaikkaa.
Ehkä tuon vuoriston takana, hän ajatteli ja katsoi horisontissa siintävää, teräväkärkistä vuorijonoa. Niin laajaa verkkoa hän ei uskonut Puhdistajan voivan heittää iskun jäljittämiseksi, että tämä voisi analysoida pikasiirtymän energiajäämiä noin kaukaa. Tai jos heittäisi, olisi se jokseenkin onnistunutta vihollisen resurssien tuhlaamista.
Vuorille oli matkaa, ja illan puna oli vaihtunut yön sineen jo miltei koko taivaankannen mitalta, kun Cyrenda rikkoi taas hiljaisuuden. ”Operaatio alkaa olla nyt finaalissa”, hän sanoi kollegalleen, jonka oletti kulkevan vierellään. ”Palaanko taas Bio-Klaanin ja Allianssin konfliktin pariin?”
Cyrenda oli päättänyt olla loukkaantumatta siitä, että hänet oltiin määrätty pois Välisaarilta aviomiehensä kuoleman jälkeen. Hän arveli sen johtuvan siitä, ettei hänen ammattimaisuuteensa ja harkintakykyynsä luotettu, nyt kun Nazorak-imperiumi oli tappanut hänen puolisonsa. Jos joltain puuttui ammattitaitoa niin operaatiojohdolta, selakhi jupisi mielessään. Ritarikunta aliarvioi nazorakien röyhkeyden ja maksoi siitä kovan hinnan, mutta ei Cyrendalla käynyt mielessäkään loukata puolisovainaataan toimimalla typerästi. Tai pahempaa, ei-ammattimaisesti.
Töiden täytyy jatkua, hän vakuutteli itselleen. Niin Glennhu olisi varmasti halunnut.
Tietysti oli järkevää, että Cyrendan ammattitaitoa tapahtumaketjun ympäriltä hyödynnettiin nyt täällä. Samaa operaatiotahan Puhdistajan hidastaminen ja Bio-Klaanin ja Allianssin tarkkailu tietysti olivat, kun riittävän laajalla perspektiivillä katsoi. Cyrenda arveli, että saisi pian siirron Välisaarille. Oikeastaan hän oli olettanut Jerbrazin saapuneen tapaamaan häntä juuri tämän tehtävänannon välittämiseksi.
”Jerbraz?” Cyrenda kysyi. Ei vastausta. Perkeleen näkymätön hiippari, taasko se lähti omille teilleen ilmoittamatta? Näin kävi joka kerta.
Ehkä yksin on kuitenkin parempi, Cyrenda ajatteli ja jatkoi vaellustaan pölyisen erämaan yössä. Yksin oli hiljaista. Ja kun oli hiljaista, saattoi meditoida. Yhteys Suureen Henkeen ja tehtävän edistäminen samanaikaisesti… se oli juuri sellaista tehokkuusajattelua, jolle Glennhu oli aina naureskellut. Nyt ei ollut naureskelijoita, tai ketään muutakaan. Cyrenda vain. Hän oli erämaassa yksin.
Mutta sitten hän tunsi väristykset selkäpiissään.
Oliko hän yksin?
Ritarikunnan kouluttama selakhi oli taitava huomaamaan, milloin häntä tarkkailtiin. Hän skannasi ympäristöään alitajuisesti koko ajan. Häntä harvoin yllätettiin.
Eikä aavikolla ollut ketään. Ei voinut olla. Cyrenda kaivoi esiin kiikarinsa. Hän skannasi ympäristönsä lämpökamera-asetuksella, naamioenergiaa-lukevalla asetuksella… eikä missään ollut ketään. Jerbrazkin oli takuulla tiessään, minne lie lähtenyt.
Silti selakhilla oli tunne, että oli havainnut jonkun silmäkulmastaan. Aivan näkökenttänsä laidalta.
Taas…
Hän käännähti ympäri. Mutta missään ei näkynyt ketään.
Selakhi kiristi tahtiaan, ja alkoi käydä päänsä sisällä riskianalyysia teleportaatioon turvautumisesta. Jos häntä tarkkailtiin jollain tuntemattomalla keinolla, Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua. Ja silloin kun Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua, asiat menivät pieleen.
Deikan rakennuspölyyn hautautunut ruumis Metru Nuilla.
Konekiväärisarjan luodit repäisemässä Glennhun kehon veriseksi silpuksi öisessä metsässä.
Cyrenda vei kätensä pitkän matkan teleportaatiokiekolle. Oli rationaalista tehdä pikainen poistuminen, jos tilanne meni liian arveluttavaksi.
Taas.
Täällä oli joku.
Cyrenda puristi kättään ja aktivoi kiekon. Lähes äänetön, vain vaivoin havaittava vihreä välähdys, ja agentti oli tiessään.
Erämaan tuuli voimistui ja nosti pölyä. Se tanssi tähtitaivaan valossa hypnoottisesti. Vaikka eihän tällä luonnonnäytelmällä ollut enää yleisöä.
Auringot olivat jo horisontin takana, ja vain kuut loistivat taivaalla.
Gnomoni
Etelä
Eteläisten sakaroiden aurinkojen sanottiin paistavan kahta kuumempina, mutta Cyrenda tiesi tuntemuksen johtuvan vain ilmankosteudesta ja tuuliolosuhteista. Auringot olivat samat kaikille, vaikka juuri mikään muu siellä kaukana ei ollutkaan samaa. Ainoastaan muutamat hänen tehtävistään olivat ikinä johtaneet hänet näin kauas etelään, eikä ainoakaan Kahgar-Wahin soisiin sademetsiin. Kasveista suurin osa oli hänelle täysin tuntemattomia, eikä rahienkaan kirjossa ollut montaa tuttua.
Kaikessa vehreydessäänkään metsä ei saanut Cyrendaa rentoutumaan. Kostean ilman tuoksu oli elämää täynnä. Lukemattomia eksoottisia kukkia. Hän oli löytänyt syvältä metsästä, vulkaanisen kallionseinämän juurelta Ritarikunnan saarelle jättämän varustekätkön, mikäli agentti jostakin syystä jäisi jumiin saarelle. Siihen oli kulunut parempi puoli päivästä, sillä metsässä liikkuminen oli toivottoman hidasta jopa hänelle. Saarelle hän oli teleportannut toissapäivänä.
Kätkössä oli ollut lisää kanoka-kiekkoja – mukaan lukien kaksi kappaletta pikasiirtymäkiekkoja. Kukaan hänen kollegansa ei tulisi niitä tarvitsemaan näin kaukana. Hän ei ollut missään yhteyksissä Ritarikuntaan viikkoihin, ja vaihtanut seutua niin usein, ettei sellaista olisikaan, joka pystyisi pysymään hänen perässään.
Hän kumartui käymään läpi varustekätkön sisältöä ja työntämään reppuunsa kaiken hyödyllisen, mutta vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Hän oli suurella todennäköisyydellä ainoa puhekykyinen olento sadan kion säteellä, niin kaukana hän oli edes kaukaisimmista etelän matoralaisten kylistä. Mutta silti tunne kalvoi häntä.
Kyllä, häntä seurattiin jälleen.
Selakhi yritti järkeillä tuntemusta. Etenkin tiheässä viidakossa saattoi olla tuhansia silmäpareja, jotka tarkkailivat outoa kulkijaa, harmittomista makakiraheista suuriin petoihin. Mutta eivät ne häntä häirinneet eivätkä olleet uhka.
Ei, se on jokin muu.
Cyrenda veti repun selkäänsä ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Kallioita ylemmäs hän olisi helpommin havaittavissa, mutta alhaalla puupeitteen alla hän tunsi itsensä vielä haavoittuvammaksi.
Hän laskeutui kalliolta alas takaisin aluskasvillisuuden joukkoon. Killer-kädelliset huusivat ja hyppelivät puusta toiseen. Linnut, jotka olisivat halunneet vain olla rauhassa oksillaan, joutuivat aina vaihtamaan puuta mekastavien makakien tieltä.
Jos jokin näki hänet siellä, sen oli pakko olla hyvin lähellä. Kasvillisuus oli niin tiheää, että näkyvyys oli usein vain pari metriä. Ei kai mikään pystynyt seuraamaan häntä sellaisen etäisyyden päästä huomaamatta?
Mutta kun Cyrenda pysähtyi keskelle tiheintä mangrovemetsää ja oli täysin paikallaan, hän tunsi katseen saavuttavan hänet pian. Ei ollut mahdollista sanoa sen suuntaa, mutta jossakin se oli. Metsä oli niin tiheää, että hän ei nähnyt juuri viidakkoveistään pidemmälle, mutta silti jokin näki hänet.
Jos jokin asia liikkui siinä viidakossa, siitä jäisi merkkejä. Heiluvia oksia ja saniaisia, jälkiä mutaiseen maahan. Hän yritti etsiä niitä, mutta mitään ei löytynyt. Vain hänen itsensä taitattamia oksia. Vai olivatko ne? Hän oli siitä lähes varma, mutta siinä mielentilassa nakertava epäilys valtasi alaa.
Sen oli pakko olla hänen oma mielikuvituksensa.
Hän jatkoi puurtamista viidakon läpi. Ainakin matkan työläyteen keskittyminen sai hänet ajattelemaan jotakin muuta. Työstä se kävi, edetä sellaisessa maastossa. Vaikkei tällä kertaa täytynytkään raahata lyhykinttuista Glennhua perässä.
Mutta joka hetki, kun hän pysähtyi, ja jäi ajatuksiinsa, hän kyllä tunsi sen taas. Se seurasi häntä.
Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki vaihtoehdot. Hän oli hylännyt kaikki ajatukset jostakin näkymättömästä seuraajasta aikaa sitten. Sen piti olla jollakin tavalla aineeton – mutta myös suunnattoman nopea. Hänellä oli Ritarikunnan agenttina melko laaja ymmärrys siitä, millaisia olentoja ja voimia saattoi edes olla olemassa, eikä hän keksinyt mitään, mikä olisi ollut näin sitkeä ja mahdoton.
Rationaalisempi selitys oli, että hän vain kuvitteli tuntemuksen. Että se oli jokin psykologinen häiriö, jonkinlainen vainoharhainen aistiharha. Niin hän olisi saanut kuulla, jos olisi esittänyt ongelman jollekin Ritarikunnan tutkijalle. Kuten Glennhulle, jos tämä olisi ollut mukana. Jos siitä ei jää hiukkastakaan haaviin, ei haisuakaan kemistin löydettäväksi, ei koko hiipparia ole olemassakaan, Cyrenda kuvitteli kuolleen puolisonsa virnuilemassa. Näin monta vuotta yhdessä, ja olenko minä koskaan ollut väärässä näistä jutuista? Justiinsa joo…
Cyrenda pudisti päätään. Hän oli varma, ettei tällä kertaa voinut voinut olla kyse harhasta. Tunne oli liian todellinen, liian outo itse keksittäväksi.
Siispä hän palasi uudelleen ja uudelleen aloitusruutuun. Jos se ei ollut harha-aistimus, se oli jokin, joka kulki hänen mukanaan. Jokin, joka ei ollut havaittavissa. Jokin, joka kykeni seuraamaan häntä saaresta saareen ja sakarasta sakaraan. Päivissä. Kuinka kadota tällaiselta seuraajalta? Se oli kuin yrittäisi paeta omia ajatuksiaan tai tunteitaan.
Mutta pakko oli yrittää. Niin kauan kuin tilanne jatkui, hän oli riski koko Ritarikunnalle.
Raskas sade sai itäisen Rahtapoliksen kiveämättömät kadut mutavelliksi. Korkeat, nopeasti rakennetut tiilirakennukset kohosivat kulkuväylän molemmilla puolilla ja syöksivät ränneistään lisää vettä vähäisten kadullakulkijoiden riesaksi. Kaupunki oli kasvanut tässä suunnassa jyrkkien mäkien päälle, ja kuraisen rinteen tarpominen ylämäkeen kysyi tasapainoa. Etenkin jos piti kiirettä.
Cyrenda näki paljon vaivaa siihen, ettei hänen kiireensä ollut ulospäin liian ilmeinen, mutta liikkui silti nopeasti. Pitkää jalkaa toisen eteen. Hän vilkaisi taakseen – ei mitään epäilyttävää – ja veti tumman sadeviittansa hupun syvemmälle päänsä yli.
Seuraavaan insidenttiin olisi luultavasti vielä päiviä, mutta varma Cyrenda ei voinut olla. Hän piti päänsä sisällä kirjaa kohtaamisten aikatauluista. Mitään rytmiä, kuvioita tai kaavaa hän ei kyennyt havaitsemaan. Aina kun Cyrenda huomasi, että häntä tarkkaillaan, hän vaihtoi maisemaa – yleensä teleportaatiokiekolla, mutta testin vuoksi hän oli kokeillut muitakin menetelmiä – ja sitä seurasi aina muutama päivä rauhaa. Mutta sitten se hiipi taas selkäpiitä pitkin. Tunne siitä, että joku seuraa.
Glennhu oli ollut näissä aina Cyrendaa parempi; löytämään aineistosta kuvioita. Signaalin kohinasta. Työnteko olisi niin paljon helpompaa, jos aviomies olisi vielä täällä, olisi vielä elossa, Cyrenda ajatteli. Teoria, testi, vahvistus. Tarvittaessa uusi teoria, uusi testi, vahvistus. Raportti toimistolle, märkä muisku poskelle ja päivä pulkassa. Kotiin kahville.
Mutta ei. Cyrendan piti jatkaa nyt yksin, olla ammattimainen molempien puolesta. Sen täytyi olla, mitä Glennhu haluaisi.
Cyrenda ei ollut saanut laskettua tarkkaa aikaa sille, kuinka kauan salaperäisellä varjostajalla kesti päästä hänen kannoilleen aina teleporaation jälkeen, mutta väli oli liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Ritarikunnan teknologian ja salaisten loitsujen turvin yhdenkin pikasiirtymän olisi pitänyt piilottaa Cyrenda likipitäen miltä vain seuraajalta. Ajatus siitä, että joku löysi hänet uudelleen ja uudelleen, ja aina päivissä, oli hyytävä. Mutta ei auttanut kuin toimia käytettävissä olevan tiedon mukaan. Ja sen mukaan nyt oli todennäköisesti muutaman päivän väli ennen seuraavaa välikohtausta. Ja se puolestaan tarkoitti, että nyt oli paras hetki käydä hoitamassa toimenpide. Mutta silti ripeästi.
Cyrenda harppoi Rahtapoliksen mutaisia katuja vielä pari korttelia ennen kuin kääntyi kahden teollisuushallin väliin jäävälle sivukujalle. Selakhin askeleet olivat kevyet ja ketterät, ja hän oli melko varma, ettei kukaan ollut huomannut hänen kääntyneen pois päätieltä.
Merkitsemätön metalliovi odotti häntä keskellä kujaa. Cyrenda koputti ukseen, ensin kolme nopeaa ja sitten kaksi hidasta iskua. Sitten hän odotti.
Odotti, ja tarkkaili kujaa molempiin suuntiin. Tarkkaili ylös. Häntä ei seurattu. Peikkoparivaljakko kulki katua pitkin ohi, mutta matalalla äänellä mutisevat työläiset eivät kaikesta päätellen huomanneet Cyrendaa sivukujalla.
Lopulta ovi aukesi, ja sen takaa kurkisti jaloa Komauta kantava matoran. Ei se, jota Cyrenda oli tullut tapaamaan… tai ainakin hän oli melko varma siitä. Tämä paikka huomioiden saattoi toisaalta ollakin.
”Niin?” matoran kysyi.
”Olen tullut toimenpiteeseen”, Cyrenda vastasi hiljaa.
Matoran nyökkäsi ja avasi ovea lisää, niin että selakhi mahtui sujahtamaan sisään. Hän astui alaspäin viettävään portaikkoon ja aloitti laskeutumisen. Ovi narahti kiinni Cyrendan takana. Rappu oli valaistu himmeillä valokivillä, joista puolet oli palanut pois. Aivan kuten edellisilläkin kerroilla… Cyrenda pudisti pienesti päätään. Näin taitava tyyppi, mutta lamput silti vaihtamatta.
Pienessä toimistossa portaiden alapäässä Komau-kasvo tarjoutui ottamaan Cyrendan sadevaatteen. Agentti riisui viittansa, jonka alta paljastuivat valjaat, joista roikkui lukuisia merkitsemättömiä teleportaatiokiekkoja. Ne hohtivat himmeästi valkoista ja vihreää pyhää valoa. Matoran ei kuitenkaan tuijottanut. Käy järkeen, Cyrenda ajatteli. Noita rappusia tuskin laskeudutaan ilman suurta määrää vaurautta.
Kun matoran ei puhunut sen enempää, vaan istuutui työpöydän taakse heti sadeviitan naulakkoon ripustettuaan, Cyrenda aloitti: ”Missä hän on? Kuinka pian voimme aloittaa?”
”Hän on vielä asioilla… mutta olen hänen uusi kisällinsä. Voimme käydä valmisteleviin toimiin jo, jos niin haluat.”
Uusi kisälli, Cyrenda pohti. Niinpä kai. Sama toimia nopeasti. Jos hän ei voisi luottaa siihen, mitä tässä kellarissa tapahtuu, ei hän olisi tänne tullut.
Kisälli poimi työpöydän lipastosta keltaisen pelletin ja tarjosi sitä Cyrendalle. ”Ota.”
Ei auta kuin luottaa, Cyrenda totesi itselleen ja poimi pelletin hopeisilla sormillaan. Glennhu oli ollut mestari valmistamaan erilaisia unilääkkeitä. Ei ollut oikeastaan mahdotonta, että nämä pelletit olisivat hänen tekosiaan. Cyrenda mietti vainaata aviomiestään, katetri kädessään matkalaboratorionsa äärellä. Se oli ollut jokapäiväinen näky.
Cyrenda nakkasi pelletin suuhunsa. Kisälli kaivoi työpöydän takaa pienen rullatun makuualustan ja levitti sen huoneen nurkkaan. ”Käy tähän, siirrämme sinut oikeaan huoneeseen kun hän palaa.”
Cyrenda teki työtä käskettyä ja asettui makaamaan. Hän odotti unta, joka tuli pian.
Sankka sumu peitti kaikki maat alleen. Täydellisen liikkumaton peitto syleili ja tukahdutti maiseman, niin ettei mitään näkynyt. Kuului vain. Ja mitä ääniä ne olivatkaan: lasi kilisi lasia vasten, lasi kilisi posliinia vasten, ja jossain kaadettiin nestettä astiasta toiseen. Cyrenda ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan ne. Glennhu keitteli kemikaalejaan jossain lähettyvillä.
Selakhiagentti alkoi astella sumun läpi ääniä kohti. Lattia hänen jalkojensa alla oli luonnottoman kova ja siinä oli jotain kaiverruksia. Ennen kuin hän ehti kiinnittää enempää huomiota niihin, hän kuitenkin huomasi kaksi hahmoa.
Ensimmäinen oli tietysti Glennhu, hänen rakas vainaa työparinsa ja aviomiehensä, nahkalakki päässään työn touhussa. Toinen sai Cyrendan vatsan kiertämään. Se oli Deika. Mielenvoimien toa oli kyllä paremmassa kunnossa kuin viime näkemällä, Tiedon tornien iskun raunioissa. Siltikin…
”Hei”, selakhi ilmoitti saapumisestaan.
Glennhu ja Deika käänsivät katseensa hänen suuntaansa. Glennhu hymyili pienesti, Deika tuijotti ilmeettömästi. Kumpikaan ei sanonut mitään: käsillä oli selvästikin tarkkaavaisuutta vaativa hetki.
Cyrenda katseli, kun hänen aviomiehensä avasi luukun Deikan niskassa. Matoran asetti kokoonkeittämänsä kemikaalikimaran toan niskaan. Luukku vain kiinni ja naps, Deikan väkevät mielenvoimat oli taas ohjattu uusiksi, Suuren Hengen tarpeiden mukaisesti.
Cyrenda huomasi jännittävänsä kehoaan. Miksi juuri tällainen hetki? Se katkeroitti jälleennäkemisen iloa. ”Onko…” hän aloitti. Hän ei yleensä kyseenalaistanut puolisonsa menetelmiä, vaan luotti tämän ammattitaitoon. ”Onko meidän oikeastaan pakko tehdä noin? Pakko ohjata hänen, tuota, tunteensa uudelleen?”
Glennhu katsoi Cyrendaa yllättyneenä. ”Se on tehokkain tapa saada työt tehtyä. Tunnemanipulaatio aktivoi mielenvoimien alitajuisetkin kerrokset. Kyllähän sinä tämän tiedät, Deika on tällaisena ihan ässä.”
Äh, Cyrenda ajatteli. Ei ollut mitään parempaa kuin kuulla Glennhun karhea ääni taas, mutta sanat jotka matoran lausui vaativat silti vastalausetta.
”Hän tulee kuolemaan”, selakhi vastasi, sättien samalla itseään siitä, että muutti jälleennäkemisen ristiriitatilanteeksi. ”Se mitä teemme Deikalle tulee tappamaan hänet Metru Nuilla.”
Deika pälyili ympärilleen sumuisessa maisemassa, ketä lie Glennhun ohjelmoimaa rakasta etsien. Toa näytti haavoittuvaisemmalta ja viattomammalta kuin oli oikeasti näyttänyt, ollessaan vielä elossa. Sen Cyrenda toki ymmärsi.
Glennhu huokaisi. ”Tätä tämä oli. Minä olin aina tällainen. Älä yritä muutta tosiasioita, vaan ole ammattilainen ja katso faktoja silmästä silmään.”
Cyrenda avasi silmänsä. Se oli työn ja tuskan takana. Lääkkeiden suoma uni oli ollut paras lepo, jonka hän oli sallinut itselleen sen jälkeen, kun oli huomannut itseään seurattavan. Paluu valveillaolon maailmaan oli epämiellyttävä: pistävä raudan haju tunkeutui hänen sieraimiinsa, ja operointipöydän kirkas valo hyökkäsi heti silmiin.
Cyrenda käänsi päänsä sivulle ja katsoi kättään. Se oli vieras käsi. Hailakka vihreä väri ja geneerisin kuviteltavissa oleva haarniskan muotokieli sulkivat sisäänsä käden, jonka hän tiesi olevan omansa – se totteli hänen käskyjään, sormet heiluivat hänen tahtonsa mukaisesti – mutta se näytti silti vieraalta.
Se oli tietysti tarkoituskin. Jos Cyrenda ei tunnistanut omaa kättään, kuka muukaan voisi? Sama homma toisen käden, kehon, jalkojen suhteen. Kaikki oli hiottu, maalattu tai vaihdettu. Kuinka perinpohjaisesti, kuinka paljon pintaa syvemmältä, sitä ei Cyrenda itsekään tiennyt. Mieli oli ennallaan, Ritarikunnan sadan lukon suojaama.
Hän vei kätensä kasvoilleen. Uusi kanohi. Cyrenda irrotti naamion kasvoiltaan ja käänsi sen itseään kohti – voimaton, harmaa, mitäänsanomaton Kanohi Rau. Kuinka sopivaa. Hän vei sormen naamion sisäpinnalle ja tunnusteli. Tietenkään kanohissa ei ollut sarjanumeroa. Hyvä. Hän asetti naamion kasvoilleen ja kampesi itsensä istuvaan asentoon.
Työtila oli sotkuinen ja ahdas, eikä Cyrenda ollut yksin. Hahmo, jonka hän tunsi vain ”Hiekkapaperimiehenä” seurasi silmä kovana Cyrendan ensimmäisiä liikkeitä operaation jälkeen. Hahmo oli voimakasrakenteinen po-matoran, jonka naamiolla oli järeä valikoima erilaisia teleskooppisilmiä. Naamiokaan ei vastannut mitään tunnettua, vaikka muistuttikin Pakaria. Hän istui pöydällä erilaisten työvälineidensä keskellä: oli pallokupinavaajaa ja akselipihtiä ja magneettikristallia ja lihapinnejä. Osia Cyrendan vanhasta haarniskasta oli sysätty isoon laatikkoon.
Cyrendan naamio, kenties kallisarvoisin esine koko tilassa, oli asetettu siististi sivupöydälle. Selakhialainen menneisyyteen katsomisen naamio. Jos joku käyttäisi sitä silloin, siinä tilassa, voisi seurata, miten Cyrenda muuttui toiseksi haarniskan osa kerrallaan.
”Hauska nähdä sinuakin”, Cyrenda sanoi lopulta, kuin tapaillen sanoja. ”Ehdin epäillä, saapuisitko.”
”Kyllähän mie aina vanhoja asiakkaita palvelen”, Hiekkapaperimies nyökkäsi melodramaattisesti. ”Enkä mie usein pääse hiomaan selakheja. Haastavia, paljon hienompia rakenteita. Kuka tahansa ei osaisi.”
Cyrenda ei tiennyt koko prosessista tarpeeksi ymmärtääkseen alan hienouksia, mutta oli valmis uskomaan väitteen.
Matoran ojensi hänelle hienon pronssikehyksisen käsipeilin.
”Tylsin, mitäänsanomattomin, joukkoon katoavin hahmo, kuten sie toivoit”, Hiekkapaperimies kertoi ylpeänä. ”Niin harmaa, että katoat Rahtapoliksen kaduille kuin pöly. Ketä lie pakoiletkin, tuskin voi enää saada mitään vainua.”
”Toivon niin”, Cyrenda vastasi. Jälki oli vaikuttavaa, mutta hän ei osannut olla vakuuttunut.
Matoran katsoi agenttia, mutta ei sanonut mitään. Oli parempi jättää murheet niiden murehtijoille.
”Tarvitsetko sie vielä jotakin muuta? Piilopaikkaa, aseita?”
”Sinulla on kiekkoja?”
”Kaikkea löytyy. Sitä siun tyyppiäsi tusina nyt, mutta pystyn järjestämään lisää seuraavalla junalla.”
”Otan ne kaikki, kiitos”, Cyrenda sanoi.
”Kyllä siuna ottaisin myös jotakin tappavampaa”, Hiekkapaperimies mutisi. ”Mutta parhaitenhan tiedät. Tuleeko maksu tavallisesti?”
”Ei, tämä ei ole… tavallista reittiä”, Cyrenda sanoi. Ritarikunta hoiti yleensä agenttiensa maksuliikenteen, mutta se ei ollut enää mahdollista. Agentti ei ottaisi mitään yhteyttä Ritarikuntaan ennen kuin saisi tilanteensa ratkaistua. Onneksi hänellä oli vielä jäljillä se hätävara, minkä kenttäagentit saivat käyttöönsä yllättäviä kustannuksia varten.
He nousivat kellarista ylös ja Cyrenda poimi varustevaljaansa ja viittansa. Yhden, suuremman soljen sisällä oli kolme pientä kuulaa, joista hän otti yhden. Se oli marmorikuulan kokoinen ja tuntui hyvin raskaalta käteen, raskaammalta kuin lyijy. Kuula oli täydellisen symmetrinen ja tylsän harmaa, eikä sen pinta ei ollut kulunut vuosituhansien saatossa lainkaan. Hän ojensi kuulan biomekaanikolle.
Matoran otti kuulan ahneesti ja hypisteli sitä. Sen aidoksi ymmärtäminen oli helppoa. Mikään muu aine ei tuntunut siltä, sillä se oli sulanutta ja helmeksi puristunutta alkuenergiaa mutterikaivosten äärimmäisistä syvyyksistä, sitä samaa ainetta mistä suuret meriportit olivat tehty. Yhden helmen arvo oli tuhansissa Metru Nuin muttereissa. Kukaan ei tiennyt, miten niitä tehtiin, ja niiden löytyminen oli suunnattoman harvinaista. Jollakin tavalla Ritarikunnalla oli jakaa niitä agenteille enemmän kuin rikkaimmallakaan rikollisorganisaatiolla.
”Kovin kiehtovaa”, Hiekkapaperimies katseli kuulaa. ”Siun työnantajasi se vasta on kiehtovaa sorttia”, hän mietiskeli. Hänellä oli siitä veikkauksia, mutta ei mitään todisteita. Eipä se hänen asemansa ollutkaan tonkia maksavan asiakkaan taustoja. Viimeistään Puhdistajalle palveluksen tehtyään hän oli vannonut, että nukkui paremmin, kun ei selvittänyt aivan kaikkea. Vain ne asiat, mistä maksettiin, täytyi tietää.
”Voitko säilyttää naamiotani holvissasi?” Cyrenda kysyi. Hän oli ottanut sen mukaansa alakerrasta, ja oli vasta nyt ajatellut, mitä sillä kannattaisi tehdä. ”En tiedä, milloin palaan hakemaan sen.”
”Se mahtuu sinne oikein hyvin. Enpä mie tiedä turvallisempaa paikkaa Rahtassa, tai melkein koko Pohjolassa. Tule, kun tarvitset sitä.”
Cyrenda nosti naamion silmiensä tasolle ja katsoi entisiä kasvojaan. Naamiolla, jota nykyajan matakansan naamiokatalogit eivät edes tunteneet, oli suuret silmät, terävät piirteet ja monimutkaisesti kiertyvviä juovia pitkin kasvoja. Hän ei pitänyt itseään sentimentaalisena, mutta sellaisessa tilanteessa omituinen haikeus tuntui vääjäämättömältä; omien kasvojensa hyvästeleminen. Hän mietti, näkisikö enää milloinkaan noita kasvoja. Todelliselle ammattilaiselle kehon vaihtaminenkin oli vain osa työnkuvaa.
Matoran-assistentti toi vielä Cyrendalle pinon uusia, vähän käytettyjä kanoka-kiekkoja jostakin hämyisestä varastosta. Agentti veti valjaat ja viitan päälleen, ja lähti pois. Hyvästiksi hän heilautti kättään Rahtapoliksen biomekaanikolle, jonka tunsi vain Hiekkapaperimiehenä.
Uusi taivas kaartui taas Cyrendan yllä. Näin kaukana etelässä tähtitaivas ei ollut hänelle yhtä tuttu kuin Koillisakarassa tai Pohjoisen mantereen yllä, mutta Punatähti sentään loisti vakaata valoaan, kuten aina. Kuluneet päivät ja yöt Cyrenda oli jatkanut pakomatkaansa, kulkien sekä perinteisin menetelmin että pikasiirtymällä paikasta toiseen. Pitkin mantereita, pitkin saaria, pitkin sakaroita. Hiekkapaperimiehen jälkeen hänellä ei ollut havaintoja seuraajastaan, mutta vielä ei ollut huolettomuuden aika: muutaman päivän taukoja oli ollut aiemminkin.
Tilanne oli joka tapauksessa lupaava. Juuri silloin, Tikohin katedraalilaakson iltamyöhän pyhiinvaeltajamassojen keskellä, hän tunsi olonsa hyväksi. Agentti tiesi titaanien pyhän kaupungin sopivan erityisen hyvin kahteen tarkoitukseen: itsensä hengelliseen löytämiseen ja väenpaljouteen katoamiseen. Vaikka tarkoituksista jälkimmäinen olikin Cyrendalle juuri nyt tärkeämpi, hän oli hyvillään siitä, että pääsi pakomatkansa aikanakin käymään kirkossa.
Hän asteli vaitonaisten matoralaisten, titaanien ja muiden lajien joukossa laakson keskuskatedraalin kuluneita kiviportaita ylös. Rakennuksen ovi oli valtava: enemmistö laakson muista, titaanikokoon suunnitelluista rakennuksista olisi mahtunut seisomaan oviaukkoon. Katedraalin lukuisat tornit ja massiivinen keskuskupoli kohosivat kohti taivaita. Vaikutelma oli jylhä – Cyrenda oli kuullut monen kuvailevan Tikohin suurkatedraalia suorastaan uhkaavaksi. Hän ei kuitenkaan osannut ajatella niin. Hänelle temppelin massiivisuus kuvasti ainoastaan Mata Nuin suuruutta ja uskovien yhteisön voimaa. Oven takana aukesi suuri halli, jonka katon pyöreät ikkunat päästivät sisään tähtien valoa. Tila oli täynnä pyhiinvaeltajia, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut. Vain kaikuvia askeleita ja kankaiden kahinaa. Äänet kaikuivat mahtavissa saleissa.
Sisään päästyään Cyrenda poikkesi pääväylältä, titaanien pyhimyspatsaiden ja rituaali-suvien reunustamalta keskuskäytävältä. Hän tiesi valtavien pylväiden katveesta löytyvän pienemmän sivukammion. Siellä oli alttari, jolle Cyrendalla olisi asiaa.
Kammioon vievän oven seinustalla oli sytyttämättömiä suitsukkeita, joista Cyrenda poimi kaksi astuessaan sisään. Tämänkin tilan kaarevan katon keskellä oli reikä, josta taivaan himmeä valo loisti sisään. Kammion keskellä seisovalle alttarille oli aseteltu sadoittain suitsukkeita, joiden makea tuoksu täytti tilan. Cyrenda sytytti suitsukkeen ja asetti sen muiden joukkoon.
Deika.
Sitten toinen suitsuke.
Glennhu.
Kaksi uutta hentoa savukiehkuraa kohosi kohti taivaita ja punaista tähteä siellä jossain.
Kohoaminen oli Cyrendankin seuraava suunnitelma. Hän tiesi katedraalin ylemmissä kerroksissa olevan tilaa, jossa pyhiinvaeltajat toisinaan majoittuivat. Ei enemmistö tietenkään – useimmat matkalaiset viihtyivät Tikohin lukuisissa majataloissa – mutta hartaat, askeettisuutta kaipaavat matkalaiset saattoivat yöpyä katedraalin ylempien kerrosten kivisaleissa. Sopivan rauhallinen välipysähdys juuri hänelle.
Satojen porrasaskelmien jälkeen Cyrenda löysi itsensä pyhiinvaeltajien kammioista. Hän oli käynyt täällä kolmesti aiemmin. Riittävän usein, että hän tiesi mitä odottaa, mutta riittävän harvoin, ettei paikkaa voisi varsinaisesti yhdistää häneen. Siinäkin mielessä täydellinen välipysähdys. Edellisistä kerroista poiketen kennomaiset kivisalit vaikuttivat kuitenkin olevan täysin tyhjiä. Ei sieluakaan.
Cyrenda asteli peremmälle ja terotti aistejaan. Ei ollut mitenkään mahdotonta, että makuupaikat olisivat sattumalta vailla käyttöä. Mutta silti…
Väristys selkäpiissä. Hän ei ollut yksin.
Cyrenda käännähti ympäri. Ei pyhiinvaeltajia. Ei ketään, ei missään.
Ja siltikin. Hän tiesi. Täällä oli joku.
Suuren hengen pyhän kaupungin suuri katedraali. Ja täälläkin. Kehonsa vaihtamisen jälkeenkin. Mittaamattomien kiojen matkojen päästäkin, sadoista Ritarikunnan mielilukoista välittämättä… häntä oli seurattu.
Rauhallinen hengenveto. Vieretysten rakennetut kivisalit. Pyhä rakennus. Hän voisi jäädä katsomaan mitä tapahtuu. Hän voisi odottaa. Tai jatkaa pakomatkaansa, suunnata taas uuteen kohteeseen. Mutta vielä oli yksi pelaamaton kortti, yksi tarttumaton mahdollisuus. Viimeinen keino selvittää, mistä oli kyse.
Jo viikkoja Cyrenda oli paennut vainolaistaan, seuraajaansa, selkäpiissään hyytävää tunnetta. Harhaansa. Hän oli ottanut etäisyyttä ja loitontunut, kokeillut kaikkia maailman tunnettuja nurkkia ja muutamaa tuntematontakin.
Mutta se oli ollut varovaisuutta. Ritarikunnan doktriinin mukaista toimintaa: väistää, kunnes tuulen suunta muuttui. Mutta Cyrenda voisi myös vaihtaa suuntaa itse. Ottaa aktiivisen roolin, kääntää rintamansa suoraan seuraajaansa päin. Katsoa sitä kasvoista kasvoihin.
Ei tämä muuten loppuisi.
Tsäpp.
Vihreän välähdyksen saattelemana myös Tikohin katedraalilaakso jäi taakse.
Ja agentti palasi Rahtapolikseen. Hän juoksi pitkin mutaisia katuja ja harppoi suoraan Hiekkapaperimiehen luo. Hän vaati naamionsa takaisin, ja välittömästi tartuttuaan vanhaan selakhi-kanohiinsa, hän teleporttasi taas. Takaisin sinne, missä ensimmäinen kohtaaminen oli tapahtunut, takaisin pölyiseen erämaahan.
Agentti seisoi keskellä tyhjää. Railo kiojen päässä yhtäällä, vuoret vastaavan määrän toisaalla, keskellä aavikkoa. Oli pimeä yö.
Aika kurkistaa verhon taa, Cyrenda ajatteli. Hän riuhtaisi valeasu-kanohin kasvoiltaan, ja antoi sen pudota maahan. Hän asetti menneisyyteen näkemisen naamion sen tilalle. Kultainen hehku levisi naamion juovia pitkin takaraivosta kasvopuolelle ja ympäröi agentin silmät. Pian koko katse oli yhtä kultaa. Hän katsoi menneisyyteen. Palasi jahdin ensimmäiseen yöhön.
Tähdet muuttuivat pisteistä juoviksi ja juoksivat ratansa silmänräpäyksessä. Yöt ja päivät ja yöt ja päivät seurasivat toisiaan yhden henkäyksen aikana. Kellon viisarit veivasivat väärään suuntaan.
Cyrenda näki edessään itsensä – menneen itsensä – kultaisena kummituksena. Hän näki itsensä puhumassa itsekseen, luullen puhuvansa Jerbrazille. Hän näki, miten hänen asentonsa jäykistyi, kun hän tajusi silloin viikkoja sitten, että häntä tarkkailtiin. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun selakhi oli tuntenut vainolaisensa silmät selässään.
Ja sitten hän näki sen. Toisen kultaisen kummituksen – toisen hahmon, joka oli ollut tuossa erämaassa silloin. Sen, mikä ei ollut koskaan siellä, mihin Cyrenda katsoi, vaan aina näkökentän takana. Aina odottamassa.
Sen piirteistä oli vaikea ottaa selkoa. Se oli kääriytynyt kaapuun, ja sen kasvot… sillä oli jonkinlainen kiiltävä naamio. Yksinkertaiset, soikeat kasvot, joiden keskellä oli pystyviiva. Sen silmäkuopat olivat tyhjät, ja toisen niistä alle oli kaiverrettu putoava kyynel.
Hahmon jälki menneisyydestä katsoi Cyrendaa. Ei Cyrendaa menneisyydessä, viikkoja sitten. Hahmo katsoi Cyrendaa nyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui paljon. Cyrenda lakkasi käyttämästä naamiovoimaansa, mutta kaavutettu vainoojaneito seisoi silti hänen edessään… ja tuijotti suoraan häneen.
Sitten selakhin takaa kuului oven narahdus.
Keskellä tyhjää erämaata.
Cyrenda ei suostunut, ei voinut irrottaa katsettaan hahmosta edessään. Rautaista kyyneltään itkevä neito oli ollut viikkoja vain tunne hänen selkäpiissään, mutta nyt se oli hänen edessään.
Mutta nyt hänen selkänsä takana tapahtui jotakin muuta.
Pistävä haju täytti Cyrendan sieraimet. Se virtasi ulos ovesta, joka oli auennut hänen takanaan. Se oli haju, jota Cyrenda ei ollut koskaan haistanut, tai edes tiennyt sen olevan mahdollinen . Hän irvisti. Kipu iski ensin hänen nenäänsä, ja levisi sieltä kaikkialle muualle. Minkälainen haju sattui? Minkälainen haju oli k i p u a?
Oli kuin lauma nälkäisiä raadonsyöjälintuja olisi lehahtanut Cyrendan sisälle ja koputellut häntä nokillaan.
Eivät siksi, että ne olisivat tahtoneet pahaa, vaan siksi, että niitäkin pelotti.
Nekin olivat kauhuissaan. Ja ne söisivät hänet, se haju söisi hänet. Pian hän myös kuuli sen hajun, kuuli ne linnut.
Mihin ikinä ovi hänen takanaan oli auennut, se oli paha paikka. Se oli vihainen, se oli surullinen, se oli täynnä kipua.
Cyrenda oli varma, että hän oli oksentanut sisukalunsa hiekkaiseen maahan edessän, ja että linnut olivat jo kalunneet hänen kallonsa sisältäpäin tyhjäksi. Viimeisillä tahtonsa ja järkensä rippeillä hän vei vielä kätensä liivilleen. Kiekolle. Paolle.
Kraa.
Ritarikunnan luo Cyrenda ei tätä painajaista lähettäisi. Mutta…
Kraa.
Tsäpp.
Pikasiirtymää seurannut rauha ja hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
Taitavinkaan teleportaatiospesialisti ei aina osunut kohteeseensa. Oli suorastaan ihme, että Cyrenda oli osunut näinkin lähelle, ottaen huomioon missä tilanteessa hän oli laskelmat tehnyt. Melkein sinne minne pitikin. Ainoastaan… liian korkealle.
Cyrenda tunsi viileän ilmavirran kehollaan ja kasvoillaan, kun hän putosi halki yöllisen taivaan.
Hän ei ehtinyt arvioida virhettään kovin kauaa. Hän iskeytyi kovaan, kaltevaan pintaan olkapää edellä. Se meni varmasti sijoiltaan, mutta rikki meni paljon muutakin. Selakhi tunsi naamionsa murtuvan.
Hän kieri peltipintaa pitkin, kieri, kieri, kunnes tuli katon laidalle ja putosi.
Alla oli parveke.
Shokki työnsi kivun ja säryn syrjään ritarikuntalaisen mielestä. Maailma sumeni, tajunta hälveni. Hän tuijotti tähtitaivasta.
Kuluiko aikaa sekunteja, minuutteja vai ehkä elinikä, sitä Cyrenda ei osannut sanoa. Mutta siinä se taas oli.
Katon laidan yli häntä tuijotti se sama hahmo. Tyhjät silmänreiät kiiltävässä naamiossa. Vainolainen seisoi hänen yllään, katolla.
Cyrenda vaipui tajuttomuuteen. Hänen viimeiset havaintonsa olivat lähestyvien moottorien jyly, kolme kolahdusta, ja sarja välkkyviä valoja.
Unimaailma vei selakhin.
Pieni valokivi leijui keskitangon ympärillä, josta lankesi varjo numeroiden ylle. Glennhu tuijotti aurinkotaskukelloaan keskittyneenä kunnes huomasi vaimonsa vierellään. Nahkalakkinen matoralainen väläytti pienen, vain Cyrendalle varatun hymyn.
”Jahas, pitkä päivä toimistolla?” Glennhu kysyi.
”Mitä..?”
”Niin, taisi ottaa voimille. Pistän kahvia tulemaan.”
Glennhu napautti taskukellonsa kiinni, sulloi sen liiviinsä ja kumartui laukkunsa ääreen. Hän kaivoi esiin kahvipannun ja kaasukeittimen. Hämmästyttävän nopeasti täytti porisevan kahvin tuoksu Cyrendan sieraimet. Se oli kuin rohtoa haavoille.
”Tässä”, Glennhu sanoi, ja ojensi kupin Cyrendalle.
Selakhi tarttui kuppiin varovaisesti. Juoma oli vielä kuumaa. ”Missä me olemme?”
Glennhu osoitteli ympärilleen. Sumu ympäröi heitä. Ainoa tunnistettava maamerkki oli horisontissa siintävä kivinen piikki. ”Täällä”, hän sanoi, ja taputti liivinsä miehustaa.
Cyrenda ei pitänyt aviomiehensä arvoituksesta. Hän taputteli omaa rintaansa. ”…sydämessä…?”
Heitä ympäröivä sumu kieltämättä muistutti legendojen Karda Nuita. Suuren Hengen sydän…
”No ei!” Glennhu röhähti. ”Täällä!”
Nahkalakkinen matoralainen kaivoi rintataskustaan taas aurinkokellon esiin. Hän avasi sen ja Cyrenda kurkisti sisään. Aurinkotaskukellon neula kohosi pystyyn ja pienet valokivet kohosivat ilmaan. Ne alkoivat kiertää kellotaulua.
Ja siellä he toden totta olivat: taskukellon sisällä. Cyrenda siristi silmiään ja erotti itsensä ja Glennhun seisomassa kellotaululla. Niin kovin pieninä. Sumukin hälveni hieman, ja Cyrenda katsoi kovaa maata jalkojensa alla. Hän ymmärsi kaiverrettujen kuvioiden olevan kellotaulun numerot.
”Mitenkäs työpäivä?” Glennhu virkkoi.
Cyrenda veti syvään henkeä. ”Niin, raskas päivä tosiaan… Kohtasin joukon käsittämättömiä vihollisia. Ei mitään sellaista, mihin operaatiojohto olisi meitä valmistanut, eikä pomoista ollut tietenkään mitään apua, koska kompromissitilanteessa heihin ei saa ottaa yhteyttä.”
Selakhi hörppäsi kahvia. Tuntui hyvältä puhua asiasta Glennhun kanssa.
”Enkä päässyt luoksesi, en ennen kuin vasta nyt…” Cyrenda sanoi, ja piti pienen tauon. Hän keräsi ajatuksiaan. ”Olenkohan minä kuollut?”
Glennhun kasvoille levisi varovaisen huolestunut ilme. ”Katsotaanpas…”
Kemisti-matoran viittoi Cyrendaa kumartumaan ja vei kätensä tämän otsalle. Hän tunnusteli ensin kasvot, sitten olkapäät, rinnan ja vatsan.
”Et sinä kuollut ole, et millään”, hän totesi. ”Mutta pahassa kunnossa kylläkin.”
Cyrenda suoristui taas seisomaan. ”Oletko varma? Minusta tuntuu siltä kuin linnut olisivat kalunneet pääkoppani tyhjäksi… syöneet aivoni viimeistä limaa myöten.”
”Olen täysin varma, kuten yleensä”, matoran naurahti. ”Sinun aikasi ei ole vielä. Oikeastaan…”
Kirkkaana hohtava valopallo taivaalla liikkui. Miten Cyrenda ei ollut huomannut sitä aiemmin? Taskukellon tekoaurinko vaihtoi asentoaan, ja horisontissa siintävän neulan langettama varjo lankesi Glennhun ylle.
”…niin”, Glennhu rykäisi. ”Minähän se tosiaan kuollut olen. Tietysti. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Palaahan elävien kirjoihin, työpäivä taitaa olla vielä kesken.”
”Mutta…” Cyrenda yritti pistää väliin, mutta ei oikeastaan tiennyt miten jatkaa. Eihän tämä näin voinut mennä. Ei Cyrenda voinut olla elossa ja Glennhu kuollut. Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Arkisia kuulumisia, mutta myös selvittämättömiä ristiriitoja. Se, mitä Deikalle oli käynyt, oli vielä kokonaan purkamatta. Ei Cyrenda voisi jatkaa yksin.
”Otetaan kahvit sitten myöhemmin”, Glennhu iski silmää.
Cyrendalla oli ollut huono päivä. Vainolainen oli yhä hänen kintereillään, kauhistuneet linnut olivat syöneet hänen sisuskalunsa, ja nyt hänen puolisovainaansa oli lähettämässä hänet jatkamaan töitä yksin. ”Mutta en minä halua!”
”Noh noh, kyllähän ammattilainen tekee aina työt loppuun.”
”Työt… töiden tekeminen oli aina meidän juttumme! Sinä ja minä, ammattilaiset. En minä halua jatkaa yksin! Sinä olit aina….” Selakhi katsoi horisonttiin. Hän katsoi valopalloa ja kivistä tornia. ”Sinä olit aina aurinkoni! Ilman sinua olen vain kellon tyhjä neula! Ilman sinua… mihin varjo lankeaa? Mitä minä teen?”
Glennhu hymyili surullisesti. ”Meidän olisi varmaan kannattanut puhua näistä kun olin vielä elossa.”
Taskukellomaailman auringot laskivat, ja Cyrenda kadotti aviomiehensä pimeyteen.
Mysterys Nui, nykyhetki
”Sininen hälytys! Sininen hälytys!”
Torvi ulisi ja vinhasti pyörivä merkkivalo heitti sinertävää valokiilaansa ympäri etelähallin seiniä. Päivystysvuorossa olevat Lohrak-lentäjät parvelivat parakkihallista. Tulipesiä valmiustilassa pitänyt Sahmel käynnisti jo ensimmäisen koneen moottoreita. Hänen ampujansa Grook oli vasta herännyt, mutta oli jo karistanut unen silmistään työntämällä päänsä kylmään vesisaaviin. Grook kipusi pikaisesti tikkaat ampumakupuun, työnsi ne pois tieltä ja alkoi vääntämään kupua kiinni. Hävittäjäkone lepäsi telillä kiskoilla, jotka jatkuivat avoimen nosto-oven alta hyiseen syysyöhön.
”Sininen hälytys! En uskonut, että tämä päivä koittaisi ikinä.”
”Tai yö”, sanoi Sahmel. ”Laukaisin valmis?”
”Laukaisin valmis”, Grook kuittaisi. ”Pesä 1 100 astetta. Toivottavasti tämä ei ole taas harjoitus…”
”Ei ole harjoitus”, sanoi rauhallisesti mutta kuuluvasti Lohrak-päällikkö Valitai, joka saapui huoneeseen. ”Sininen Lohrak yksi valmiina? Kohdetiedot viisi… neljä… kolme… Linnoitus, koillispuoli.” Projektori heitti suoraa lähetysdataa komentokeskuksesta hallin seinälle. Sahmel näytti peukaloa. ”Pitäkää radioyhteys. Lähtölupa välitön. Sininen Lohrak kaksi?”
Valitai vaikeni, koska hetkeen puhumisesta ei ollut hyötyä. Kaksi tehokasta höyrymoottoria räjähti käyntiin ja savupiippu iski lieskaa ja palokaasuja. Potkurien jyly täytti tilan hyvinkin konkreettisesti, ja ensimmäinen hävittäjä kiihtyi kiskoillaan huimaan kiitoon. Se syöksyi ovesta ulos ja nousi ujeltaen taivaalle. Takana seuraavan aluksen pilotti Swenard näytti peukaloa suljetun ohjaamokuvun takana. ”Lähtölupa välitön!” Valitai karjaisi, ja toinenkin alus ujelsi yöhön.
Kello oli jo vaikka mitä, mutta peli oli vielä kesken. Kepe tihrusti työpajansa pöydälle levitettyjä kortteja ja mietti seuraavaa siirtoaan. Pelitilanne oli tiukka ja monimutkainen – mikä vain siirto saattaisi sinetöidä kaksintaistelun lopputuloksen. Yksikin väärä liike, ja peli olisi siinä. Suorastaan tieteellisen täsmällistä touhua; hienostuneen strategian huipennus…Tai sitten voisi vain lätkiä kortteja pöytään ja katsoa mitä tapahtuu. Kellonaika ja siitä johtuva vireystila puhuivat tämän jälkimmäisen lähestymistavan puolesta.
Niin, mitäs se kello jo olikaan? Toa ryysti limonadia ja vilkaisi seinäkelloa. Aamuyön puolella mentiin – missä se Snowie nyt viipyy? Pelikaverin pitkäksi venynyt välipalanhakureissu tarjosi kyllä mahdollisuuksia miettiä seuraavaa siirtoaan tarkkaan, mutta tämä meni jo tarpeettoman pitkälle. Kepe suoristautui seisomaan ja–
Tu-tuut! Tu-tuut!
Hälytyssireeni rupesi pauhaamaan keksijän pajassa. Limu oli mennä väärään kurkkuun.
Kepe laski kortit pelipöydälle ja pinkaisi ohjauspaneelinsa ääreen. Hän yritti päästä tilanteen tasalle. Aamuöinen hyökkäys linnakkeeseen? Taasko mennään; onko vaahtosammutin valmiina? Hän kurtisti kulmiaan. Sininen hälytys? Sehän tarkoitti…
Nyt taisi tulla kiire. Tieteilijä ryntäsi kottikärrylleen, heitti keskeneräiset radiokyhäelmät pois kyydistä ja ähki lastiksi useamman sylillisen kaapelia ja pari työkalua. Kun kamat olivat kasassa, hän vielä kipitti ohjauspaneelilleen, ja pisti liikkeelle kutsun (tai pikemminkin herätyksen) virransiirtokaapelihenkilöstöä varten. Sitten hän tarttui kottikärryynsä ja lähti hölkkäämään kohti linnakkeen yläkerroksia.
Ja mihin se Snowiekin oli hävinnyt?
Telakan syöksyovi antoi etelään, ja Siniset Lohrakit syöksyivät Visulahden öisen ulapan yli kääntyessään kohti linnoitusta. Ulkopuolelta katsottuna siellä oli rauhallista: ei välkettä, ei sodan ääniä. ”Taistelunopeus, kontakti 35 sekunnissa”, Sahmel sanoi. ”Linnoituksessa… miten se pääsi sinne ilman, että vartio huomasi mitään?”
”Niin, ja mikä se on?” vastasi Grook hermostuneena.
”Voi olla mitä tahansa.”
Sananvaihdolle ei ollut enempää aikaa. Hävittäjä liiti Huonon Satamakadun yli, jossa yksi baari oli vielä auki valaisten katua. Linnoituksen muuri vilahti ohi alhaalta, linnoitus nousi edessä; vasemmalla näkyi hetken Admin-tornin sininen valli ikkunoineen. Kumpikin tiiraili silmä kovana monimuotoista kattomaailmaa, jonka savupiippujen, venttiileiden ja kattoratsastajien joukkoon olisi voinut piilottaa pimeällä joukkueellisen nazorakeja.
”Näetkö mitään?”
”Ööh… En vielä, en vielä…”
Yö täyttyi valosta. Linnoituksen katolla ei ollut juurikaan valoja, koska edes Bob ei puuhaillut siellä pimeän laskeuduttua. Ohjaamosta joku oli kuitenkin kääntänyt kaikki uudet muureille ja vartiotorneihin asennetut valonheittimet kohti paikkaa, jossa sinisen hälytyksen aiheuttanut tunkeutuja oli neljä minuuttia aiemmin huomattu.
Sahmel naksautti lentolaseihinsa häikäisysuojan päälle. Grook teki samoin. ”Katso, tuolla! Kello puoli kahdessa lähellä räystästä! Joku kaapuhemmo, ehkä toa!”
Sahmel teki sivuluisun ja kaartoi Admin-aukion yli. Räystäällä oli hahmo, josta näkyi kaavun sisällä hädin tuskin mitään – leveät hihatkin yhtyivät toisiinsa keskellä. Mutta suuren hupun sisällä kiiltävä naamio heijasti valonheitinten hehkua kuin lyhty. Olennon kehonkielestä ei saanut luettua mitään.
”Se on etutykkien ristikossa”, Sahmel sanoi. ”Tulisi kirkas osuma…”
”Pysytään doktriinissa! Muista mitä lumiukkokin sanoi! Ties vaikka se kimmottaa panokset! Kaarra oikealta, kakkonen valmiina?”
”Valmiina”, kuului radiosta, toinen Lohrak oli lähes perässä kiinni. Sahmel nyökkäsi ja kaarsi aivan hitusen oikealle – seuraava hävittäjä kaarsi vasemmalle. Hetkessä kaavutettu oli hävittäjien välissä. Grook painoi laukaisimensa liipaisinta.
Kapselit sinkosivat Lohrakien pohjista ja iskeytyivät Bio-Klaanin linnoituksen kattoon. Juuri ennen törmäyshetkeä niiden kärjistä paljastui pienet iskuhaat, joiden avulla kapselit entrautuivat kattopeltiin. Niiden ulkokuoret rapisivat naksuen irti, ja paljastivat värikkäästi vilkkuvat sisältönsä.
Kaavutettu tunkeilija kääntyi hitaasti yhtä laitetta kohti. Vilkkuminen voimistui, ja sitten välähti. Jokaisesta kolmesta kapselista sinkosi säde toisiinsa, mitä seurasi sarja sokaisevia valoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Laitteet langettivat välilleen vilkkuvan voimakentän. Rautaneidon liike hidastui, hidastui… hidastui…
Ja pysähtyi kokonaan. Nukke jäätyi paikoilleen.
Kepe huohotti rynnistäessään portaita ylös.
Kestäkää vielä hetki…. Kepe maanitteli keksintöjään. Kohta saatte lisävirtaa.
Viimein hän tuli kerrokseen, jonka ikkunasta pääsi katolle. Hän avasi ikkunaluukun ja työnsi päänsä ulos siitä. Valoshow hohkasi peltisen kattoharjanteen takaa.
Kepe nielaisi. Sininen hälytys…
Hän kömpi ulos ikkunasta katon peltiselle pinnalle, loput kaapelista olkansa yli heitettynä. Se oli jo kiinni linnakkeen virrassa, mutta toinen pää piti vielä yhdistää kapseleihin. Katon lape oli onneksi melko loiva, mutta pinta oli sileää ja kiipeäminen vaikeaa. Ähkien hän pääsi harjalle, ja näki toisella puolella hakojen välisen valoverkon ja sen sisällä seisovan hahmon, jonka hupusta näkyi vain takaosa.
Valosäikeet säpsähtivät ja syttyivät uudestaan. Kapselit rutisivat ja humisivat. Säikeet sammuivat taas, ja hetken aikaa Kepe huomasi raskaan kaavun liikkuvan hitaasti yötuulessa. Liike loppui heti, kun virta palasi säikeisiin – mutta pian kenttä alkoi taas antaa periksi. Kapselien varausta ei ollut suunniteltu pysyväksi.
Hahmo katolla oli lähes abstrakti, paksu hupullinen munkinkaapu, jonka sisällöstä ei voinut päätellä muuta kuin se, että se oli pystyasennossa liikkuva ja melko raskastekoinen. Jokin uhka siinä kuitenkin oli, eivätkä Kepen vaistot todellakaan kehottaneet häntä lähestymään sitä – varsinkaan, kun voimakenttä tuntui vetelevän viimeisiään. Verkkovirta oli kuitenkin ainoa mahdollisuus, joten Kepe keräsi kaiken rohkeutensa. Tieteen voittoon! Alaspäin oli vielä vaikeampi ryömiä, joten hitot, Kepe ajatteli, ja laski pyllymäkeä voimakentän reunalle ja iski töpselin kiinni lähimpään kapseliin.
Kepe päästi huokauksen, säikeet voimistuivat ja kaavun liike pysähtyi. Helpottunut toa lähti kiipeämään kohti harjaa ja toisella puolella olevaa luukkua. Hän näki voimakentän hehkun heijastuvan peltipinnasta. Harjan saavutettuaan toan sydän jätti lyönnin välistä: hehku sammui hetkeksi, kenttä alkoi taas välkehtiä. Valo oli yhä voimakas, mutta pätkiminen kävi nopeammaksi ja epävakaammaksi. Välke sai vastauksen ympäröivistä valonheittimistä, jotka alkoivat välkkyä ja surista. Kepe katsoi ympärilleen yödiskoksi muuttunutta kattomaailmaa. Kaapu liehui taas.
”Virta ei riitä!” huusi kaapelihenkilöstön matoran kattoluukusta. ”Verkko menee kohta oikosulkuun! Sitä ei ole suunniteltu tällaisille ampeerimäärille!”
”Katson mitä voimme tehdä!” huikkasi matoran ja katosi takaisin sisälle. Nukke ei liikkunut ollenkaan. Jotenkin se sai silti haastettua Klaanin sähköverkon siirtokapasiteetin.
Sinun on muistettava nukkua, kaikki aina sanoivat. Myös johtajan on muistettava nukkua. Ilman unta ei ollut johtajaa.
Mutta vaikeat ajat vaativat erilaista unta. Syvä uni oli luksusta. Tawa nukkui yleensä yksi silmä auki – ainakin kuvainnollisesti. Hänellä oli silti myös uninaamio, jossa oli pienet kolmionmuotoiset korvat ja hassut viivat viiksien kuvina. Mihin lie rahi-petoon viittasi.
Sisäinen kello kertoi, että oli vielä sydänyö. Miksi uninaamion reunoilta näkyi välkettä? Oliko sekin unta?
Ei. Ei se koskaan ollut. Tawa riuhtaisi uninaamion kasvoiltaan, heitti yöpöydän juomalasin sisällöt naamalleen ja oli portaikossa keihäs kädessä viidessätoista sekunnissa. Pienten ikkunoiden rivi seurasi askelmia. Ne kiersivät viistona nauhana sitä tornin reunaa, joiden takana portaikko oli. Tawa pysähtyi pariksi sekunniksi ja katsoi pohjoiseen. Valonheittimet oli sytytetty, mutta ne rätisivät ja poksuivat ja sammuivat sitten kokonaan. Myös linnoituksen yläkerroksien harvat valot sammuivat. Itäisessä horisontissa oli aavistus sarastuksesta, mutta suurin valonlähde oli räiskyvä häkkyrä linnoituksen katolla.
Tawa jatkoi alas, yhdet raput, toiset, kolmannet. Ilmaisku, ei. Ma-Wetin sisäänkäynnit, tukittu. Gekon uusi laajennusosa, tyhmä idea. Feterroja taas? Punainen mies? Ajattele, ajattele, Nimda. Esikunta. Varustaututuminen. Rappuja, rappuja, tästä ulos, odotushuoneen halki, hän olisi nyt kattojen tasalla. Sininen hälytys! Sitähän ne olivat kehitelleet, hän muisti nähneensä muistion…
Sininen hälytys! Tawa avasi oven hiljaa, lihakset ottivat komennon. Keihään täydellinen tasapaino, vakaat askeleet katonharjalla. Raikas myöhäissyksyn yöilma karisti lopunkin unen silmistä, kaupunki levittäytyi ympärillä, se oli lähempänä kuin tornista katsottuna. Ehkä hänen pitäisi tehdä useammin yökävely katoilla, tältä Ämkoostakin varmaan tuntui monesti…
Sininen hälytys. Sehän oli selvä homma. Ongelma alaisten kanssa oli, että ne eivät aina olleet ihan perillä siitä, mikä oli yksinkertaisin ratkaisu.
Tawa hyppäsi harjalta alas, liukui kyykkyasennossa lappeiden väliin ja nousi uudelle harjalle käyttäen keihään koukkua apunaan. Kepe sai sätkyn, kun admin laski kätensä rauhallisesti tämän olalle. Tawa vaimensi Kepen nostamalla sormen huulillensa ja nosti keihäänsä kärjen kohti taivaita. Admin sulki silmänsä ja päästi pitkän huokauksen.
Harva tiesi, että ukkonen iski ensin maasta taivaalle ja vasta sitten takaisin alas. Harva tiesi sitäkään, ettei salama sinällään vaatinut pilveä tai sadetta, ne vain loivat mukavan helposti jännite-eroja. Tässä tapauksessa ensimmäinen pulssi siirtyi huokauksen mukana Tawasta taivaisiin. Vastapulssi valaisi yön ja iski taivaankannelta siniseen verkkoon. Sekunnin päästä kuului korvatlukitseva jysähdys, joka jatkui vielä sekunteja matalana jytinänä. Se oli niitä ääniä, joiden muisteleminen ei ikinä vetänyt vertoja kokemiselle siinä hetkessä.
Tawa hengitti sisään. Hänellä oli naamio päässään ja keihäs kädessään, mutta admin-kivensä, viittansa ja hameensa hän oli jättänyt illalla vuoteensa reunalle. Pieni sähköpurkaus rätisi asekädestä ja maadoittui Tawan sydänkiveen. Kepekin muisti hengittää. Säikeet hohtivat tasaista valoa, ja kaapu niiden sisällä oli taas suljettu ajasta irralleen.
Hetken kaksi toaa katsoivat Tawan sähkövoimien vakauttamaa vekotinta hiljaisuudessa. Vekotinta, ja olentoa sen voimakentässä.
”No niin”, Tawa sanoi vihdoin. ”Miten nämä pysäyttivät sen?”
”Ei… mitään tietoa!” Kepe tokaisi ja nojasi läheiseen savupiippuun helpottuneena ja ylpeänäkin.
”Miten niin ei mitään tietoa?”
”No, katsos…” Kepe aloitti. ”Bio-Klaani on kohdannut näitä nukkeja jo useamman kerran, eikö? Ja koskaan emme ole keksineet, millä ne saisi pysäytettyä. Emme edes tiedä mitä ne ovat!”
Tawa kohotti kulmiaan, katsoi nukkea ja sitten taas Kepeä. ”… joten?”
”Keksimme sitten porukalla tehdä tällaiset… antinukkekapselit! Siltä varalta, että kohtaamme taas jotain, mikä vastaa Matoron ja Snowien ja muiden kuvauksia niistä.”
Nukke oli yhä täysin liikkumatton, värikkäässä ansassaan kapseleiden keskellä.
”Mutta miten ne toimivat? Miten ne pysäyttivät… tuon.”
”Kuten sanoin: ei mitään tietoa! Koska emme tiedä nukeista mitään, päätimme kokeilla kaikkea. Kerralla! Noissa pötkylöissä on virtapiireihin kytkettynä naamiota naamion perään, on Komauta ja Garaita ja Matatua… rahienhallinnan naamiokin! Koska emme tiedä, mitä nuket ovat.”
”Eli… kokeilit useita naamiovoimia kerralla?”
”Enkä edes vain naamiovoimia! Tuossa on myös muitakin laitteita ja loitsuja ja vaikka mitä. Vaehran auttoi elementtienergialumouksissa, Tongu tietty laukaisujärjestelmässä, Kupe tainnuttavien kemikaalien kanssa, Bloszar pökerrytyskranaattien kytkemisessä… ja niin, onhan tässä sen Bladiksen metrunuilaisen kaverin tainnutuspanoksiakin kiinni, Mustan Käden teknologiaa nimittäin. Ja Zeeronilta piparminttua. Manu teki näille jotain myös, vaikka ei kyllä aavistustakaan että mitä…”
”Melkoinen ryhmäprojekti.” Tawa hieroi ohimoitaan. Hyvä, että klaanilaiset olivat olleet aktiivisia, mutta olisikohan hänen kuulunut tietää tästä tarkemmin? Olisiko sillä toisaalta ollut väliä?
Kepe nyökytteli ylpeänä. ”Näkyy toimivan!” Hän vilkaisi kaksi minuuttia sitten herännyttä Tawaa ja jatkoi. ”Tai siis, näkyy toimivan kun saimme lisävirtaa. Tattis siitä!”
”Ööh, mitä tapahtuu?” kuului tuttu ääni katonharjanteen takaa. Snowien kasvot kurkistivat varovasti esiin.
Kepe käänsi katseensa puhujan puoleen. ”Sininen hälytys! Yksi Avden nukeista iski Klaaniin… mutta saimme sen napattua! …mihin sinä hävisit?”
Lumiukko kohotti käsissään olevaa voileipää. ”Hakemaan yöpalaa. Sinulla oli pelissä tulossa hirmuisen pitkä vuoro, niin puhuimme että olisi sopiva hetki täydentää evästystä…”
Tawa nyökkäsi. ”Taitaa vastata kuvailua, tai siis sitä runoa.”
”Joo, odottakaas…” Kepe kaivoi muistiinpanolehtiönsä esiin. ”Tämä olisi sitten varmaan… Rautaneito. Katse tuskan, turmion…”
Nyt Kepellä oli viimein hetki aikaa keskittyä siihen, minkä näki jähmettyneenä antinukkekapselien keskelle. Sinisen hälytyksen toimintatapa oli harjoiteltu moneen otteeseen menneiden viikkojen aikana, mutta hän oli ällistynyt siitä, että se lopulta toimi – vaikka se oli vaatinutkin juuriadminin väliintuloa. Ja siellä heidän kohteensa nyt oli.
Lumiukko katsoi paikoilleen jähmettynyttä nukkea. ”Aika kuumoituttava…”
Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kepe näki nuken läheltä, eikä hän ollut osannut varautua näkemäänsä. Siinä oli jotain samaan tapaan toismaailmallista ja vähän vinksallaan olevaa kuin kaikessa siinä mitä Kepe oli nähnyt Verstaassa – tosin sillä ratkaisevalla erolla, että tämä oli konkreettisesti olemassa, ja aivan muutaman metrin päässä. Hän ei tunnistanut tämän naamiota tai munkinkaavun alkuperää, mutta ne vaikuttivat muinaisilta eivätkä lainkaan tähän aikaan ja paikkaan kuuluvilta. Snowie oli oikeassa – kuumoituttava Rautaneito todellakin oli.
”Samaa mieltä…” Kepe mutisi. ”Mitäpä sanot toveri, enemmän vai vähemmän paha kuin se minkä kohtasit aiemmin? Se Sätkynukke?”
”Jaa, nukkevertailu… no tällä ei ole ainakaan miekkaa, jolla läpsiä minua. Mutta en toisaalta tiedä…”
Kepen ja Snowien naamat heijastuivat Rautaneidon metallisista kasvoista.
”…jotenkin minusta tuntuu, että tämä ei ehkä tarvitse miekkaa tehdäkseen pahojaan.”
Kepe mietti vielä runon säkeitä. Pimeässä Kepe ei erottanut, oliko nukella varjoa vai ei. Ja onneksi tällä hetkellä se oli tiukasti hänen näkökentässään, eikä sen takana.
”Tawa, voitko vielä hetken aikaa varmistaa, että kapselien akkujen volttimäärä ei laske? Minun on hankittava järeämpi kaapeli, jotta varmistamme että se ei pääse pakoon…”
Kepe kapusi takaisin kattoluukulle ja huikkasi sisään. ”Hei, voisitteko tuoda työpajaltani sen ison kaapelin? Sen mikä johtaa generaattorilta suoraan ovelleni ja on noin reiden paksuinen. Siinä pitäisi olla riittävästi pituutta, sen pää on kerällä pajan varastokaapissa… ja pahoittelut jo etukäteen!”
Tuota kaapelia jonka Kepe oli vetänyt generaattorilta Verstaan syvyyksiin tutkimuskäyttöä varten ei virallisesti ollut olemassa, eikä sillä ollut enää virkaa – jos hän sitä alunperinkään oli oikeasti käyttänyt? Nyt se kuitenkin tulisi tarpeeseen. Hän toivoi, että sähköinframatoranit eivät esittäisi siitä liikaa kysymyksiä. Se oli tilattu suoraan Xialta, tarkoitettu vedettäväksi merenpohjaan ja mitoitettu huomattavasti suuremmille biowattimäärille kuin mitä linnakkeen generaattori virallisesti tuotti.
Seuraavaksi olisi hyvä selvittää, mikä kapselien lukuisista komponenteista lopulta mahdollisti tämän. Siinä olisi luvassa melkoinen työmaa, jos se ylipäätään oli mahdollista…
Sisäpihalle oli kerääntynyt kourallinen klaanilaisia ihmettelemään räystäällä rätisevää gargoilia. Joukossa oli mukana myös Matoro Mustalumi, jonka surkeat yöunet olivat keskeytyneet lohrakien ääniin kaupungin yllä. Joku kysyi häneltä, mitä oli käynnissä, mutta toan oli vain pudisteltava päätään aivan yhtä epätietoisena kuin kaikki muutkin. Katon reunalla seisoi kaapuun pukeutunut olento, joka sai aikaan välittömät kylmät väreet Matorossa. Se kuitenkin näytti olevan vaaraton juuri sillä hetkellä.
Matoro käänsi katseensa kammottavasta näystä alas – ja huomasi jotakin muuta. Parvekkeelta kaapuolennon alapuolelta pilkisti käsi, joka roikkui hieman. Toa sääti päälle yökiikarinsa ja nousi parvekkeelle siistillä harppuunan vedolla. Hän yritti olla ajattelematta kammottavaa asiaa yläpuolellaan ja keskittyi vain parvekkeella makaavaan hahmoon.
Toa kyykistyi hahmon viereen. Tällä oli pulssi. Hyvä. Keltainen sydänvalo näytti vakaalta. Hahmo näytti hieman selakhilta, mutta tämän haarniska oli täysin vailla yksityiskohtia, ja mitättömän haalean vihreä. Matoro otti parannuskivensä ja painoi sen selakhin rintaan. Parantavat siniset kipinät virtasivat tähän toan elementtivoimista.
Nopean ensiavun jälkeen hän poimi murskaksi menneen kanohin kappaleet. Hän tajusi nähneensä naamion aiemminkin, Metru Nuilla – Mata Nuin ritarikunnan jäsenen kasvoilla. Sen, jolla oli teleportaatiokiekkoja, eikä sen, joka oli pitänyt veistä Deikan kurkulla.
Viimeisen keskustelun pohjalta hän oli kuvitellut, että ritarikuntalaiset olisivat toistaiseksi sujut Klaanin kanssa… joten mitä heidän agenttinsa teki täällä? Jokin osa Matorosta olisi ehkä ollut lievän vahingoniloinen, jos kyse oli ollut lähinnä teleportaatio-onnettomuudesta… mutta toisaalta kammottava olemus aivan heidän yllään kieli jostakin aivan muusta. Hän lähti raahaamaan tajutonta selakhia pois parvekkeelta, ja huomasi tämän pian olevan niin kevyt, että pystyi vain kantamaan tätä.
”Anteeksi vain, läpikulkumatkalla”, Matoro sanoi peruuttaessaan pieneen huoneeseen kello kolmelta aamuyöstä. Joku sininen hahmo tuhisi sängyssään. Pöydällä oli pullo unilääkettä, mutta hahmo ei silti näyttänyt nukkuvan, vaan veti vain peittoa tiukemmin kranansa yli. Akvaariossa sängyn vieressä uiskenteli gadunkoja, ja seinällä oli Klaanin sirkuksen juliste. Matoro ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, ja lähti selakhin kanssa kohti sairaalaosastoa.
Aurinkokellon maailman jäätyä taakse Cyrenda tunsi leijuvansa ilmassa. Ympärillä oli vain täyttä pimeyttä. Ei Glennhua, ei Deikaa, ei mitään.
Hän ei ollut varma liikkuiko lainkaan, vai oliko täysin paikallaan. Oliko sillä täällä väliäkään? Teleportaatio ei tulisi kysymykseen: ensinnäkin hän oli melko varma, että isku oli rikkonut suurimman osan hänen kiekoistaan, jos toisekseen hän ymmärsi kyllä olevansa tajuton ja näkevänsä unta. Ainakaan Punainen tähti ei siis ollut ottanut häntä vielä omakseen.
Se ajatus antoi hänelle varmuutta, ja tässä tilassa varmuus oli yhtä kuin nopeus. Mihin hän olikaan menossa, hän tiesi olevansa lähellä. Hän oli riittävän tajuissaan, että tiesi Ritarikunnan mielilukkojen olevan päällä. Hän ei vaarantaisi Suuren Hengen agentteja, ei vaikka olisi vihollisten keskellä.
Niin, oliko hän vihollisten keskellä? Mihin hän olikaan viimeisillä voimillaan itsensä singonnut?
Ah…
Niin tietysti.
Oli vain yksi paikka, minne Cyrenda oli keksinyt mennä kohtaamaansa painajaista pakoon. Vain yksi paikka, jossa hän ja hänen salaisuutensa saattaisivat olla turvassa, ilman että Ritarikuntaa tarvitsi asettaa vaakalaudalle. Tietysti.
Selakhi raotti varovaisesti silmiään. Sairaspedit ympäröivät häntä. Hän oli tiputuksessa, aivan liian heikkona liikkumaan, puhumaan tai edes kääntämään päätään. Mutta hän ja hänen salaisuutensa olivat luultavasti turvassa. Bio-Klaani…
Aamun kajo oli jo ilmestynyt horisonttiin ja tieto tapahtumasta oli saavuttanut myös Visokin. Hän katsoi voimakentässä olevaa nukkea. Visorakin vihreät silmät kapenivat tuiman näköisesti. Siellä se perhana kellui.
”Soita Avdelle”, Visokki sanoi oikealla suullaan. Särähtävää ääntä ei monesti kuultu. Se teki äänessä kuuluvasta halveksunnasta vielä monin verroin voimakkaampaa. Tawa säpsähti. Hänen selkäpiitään kylmäsi – syynä sekä vangittu olento että hänen ystävänsä ääni.
