Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Seitsemän

5 kommenttia

Bio-Klaani, Telakan kasarmit

Laukaus kaikui avaran sisäampumaradan halki. Maalitaulun puinen selkämys säpälöityi pilveksi sahajauhoa, joka laskeutui verkkaisesti kohti betonista lattiaa. Saman maalitaulun etupuoli oli kuitenkin vahingoittumaton ja tuore, jos ei ottanut huomioon pientä savuavaa sisäänmenoaukkoa numeroiden kuusi ja kahdeksan välissä.

Guardian seisoi alle sadan metrin päässä taulusta rajatulla ampuma-alueella. Skakdin asento oli etukumarassa ja edelleen valmiina ottamaan vastaan Vartija-kiväärin potkaisun. Hopeanharmaan kiväärin piipusta leijaili savukiehkuroita ja plasman katkua.
Punaruskea hylsy kilahti betonia vasten ja pyöri joitakin metrejä.

”Seitsemän”, sanoi ääni Guardianin selän takaa. Se oli Troopperi. Punainen Hau-kasvoinen Toa ei edes siristänyt silmiään katsellessaan taulualuetta. Hänen katseensa vastasi petolintua. ”… oletteko varma, että kiväärin tähtäimet ovat kunnossa?”

”Ammuin jyvätähtäimellä.” Guardian sanoi tuijotellen päivä päivältä vähemmän nazorak-siluettia muistuttavaa maalitauluaan savuavan piippulinjan takaa. ”Ei. Siinä ei ole mitään vikaa.”

”Eipä ole ampuma-asennossakaan”, Troopperi sanoi raapien päätään. ”Pitäisikö teidän harkita… tiedättehän, sen silmänne käyttöä?”
Takaa sitä oli vaikea huomata, mutta Guartsulla oli nyt vain yksi silmä. Mekaaninen kiikari ei piilottanut enää taakseen valtavia arpia ja pistettä, jossa oli joskus ollut silmä.
Anidiuminen konesilmä odotti silkkisessä pussissa skakdin vyöllä.
”Ei”, Guartsu sanoi katsekaan vavahtamatta. Troopperi jäi hetkeksi hiljaiseksi.
”Okei. Tiedättehän te, ketä vastaan saatatte joutua taistelemaan siellä pesässä?”
”Tiedän. Juuri sitä henkilöä olenkin sinne menossa hakemaan.”

Troopperi nieleskeli sanojaan varovaisesti ennen kuin lopulta uskaltautui puhumaan.
”Jos nazorak-luodit ja miekkakäden menettäminen eivät pysäyttäneet ”Miekkapirua”, mikä mahdollisuus teillä on?”
Guardian nosti oikean käden etusormellaan varmistimen ylös. Hän irroitti käyrän lippaan rungosta ja laittoi sen taisteluvyönsä remmiin. Yhdellä kädenliikkeellä skakdi heilautti aseen selkäänsä kantohihnasta kiinni pitäen. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti toaa silmiin. Varsinkin Troopperin kotkankatseella oli vaikea katsella arpikudoksen epämuodostunutta ihoa ja synkkää kuilua, josta oli joskus katsonut toinenkin silmä.

”Hän on Ämkoo”, Guardian sanoi tiukasti. ”Ei ’miekkapiru’.”
”Kaikella kunnioituksella, admin hyvä, mutta hän kyllä valitsi puolensa.”
”Meinaatko”, kuivan eleetön ääni vastasi. Sininen käsi kiinnitti kiikarisilmää verkkaisesti paikalleen. Lopulta silmään syttyi plasmanpunainen keinopupilli. Se kierteli ympäriinsä tarkentaen katsettaan hetken, kunnes kalibroitui täsmälleen samaan kulmaan kuin adminin oikea silmä. ”Selväksi tuli. Hän on nykyään torakanpenikka, joo, mutta edelleen vain mies. Ei piru. Suonet anteeksi, mutta minun on mentävä.”

Guardian käveli Troopperin ohi sanomatta mitään. Tulen toa otti ja jatkoi matkaa sinisen skakdin perässä.
”Oletko ihan, ihan varma?”
”Mistä?” Guardian sanoi ilman varsinaista kiinnostusta.
”Siitä, että hän ei ole piru?”
”Haluat varmasti perustella ajatuksen tuon mietteen takana.”
”Minä…” Troo aloitti, ”… minä olen tavannut makutan. Tai siis, nähnyt. Abzumon. Jos Toa Ämkoolla on samanlainen olento sisällään…”
”Abzumo on kuollut”, Guardian keskeytti. ”Niinhän Matoro sanoi. Pirut eivät kuole. Miehet kuolevat.”
Troopperi synkistyi. ”Niinkö sinä aiot Ämkoolle tehdä?”
”Luulin sinun olleen satavarma siitä, että hän on vihollinen”, Guardian sanoi kohentaen rynnäkkökivääriä selässään. ”Asia kerrallaan. Ensiksi etsin hänet. Sitten otan selvää, mitä voin asialle tehdä.”
Troopperi pysähtyi, mutta Guardian jatkoi matkaa kohti admin-siipeä.
”Tapahtui mitä tapahtui”, Troopperi sanoi kohentaen ryhtiään, vaikka admin ei nähnyt. ”Olkoon Mata Nui puolellasi taistelussa.”

Guardian hymähti. Mata Nui ei yleensä ollut hänen puolellaan. Ehkä hänen pitäisi välillä kokeilla rukoilla Athia. Tai edes Äijärakkia.
”Kiitos.”

* * *

Zakaz, Teräskallion sotilastukikohdan rauniot

Sodan ja eroosion kuluttamassa bunkkerissa haisi tuli. Tuli, joka oli lakannut palamasta jo viitisen vuotta sitten. Hiekkamyrskyjen voima oli rynninyt raunioiden läpi ja teki tornin seitsemän kerroksen läpi tarpomisesta entistä vaivalloisempaa. Ensimmäiset viisi kerrosta eivät tuoneet kahdelle vastauksien etsijälle minkäänasteista tyydytystä, mutta kuudennessa odotti umpeen sulanut palo-ovi.
”Bingo”, karhea viskibasso jyrähti tyytyväisenä.
Vaati kaksi sorkkarautaa ja kolme pienräjähdettä saada oven ja seinän välistä aukkoa edes suurenemaan. Kahden skakdin uurastus kuitenkin lopulta palkittiin, kun valtava kalahdus lonksautti järeän oven irti saranoistaan. Vähintään puoli tonnia rautaa rämähti vanhan sotilastukikohdan lattialle.
Warrek läähätti ja pyyhki otsaansa hiestä. ”Kiitos avusta, kaunokainen”, keltainen salaman skakdi naurahti kumartaen naissoturille kevyesti.
”Ei kestä, herra kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi taputellen käsiään hiekasta ja ruudinjämistä. Oranssiharjainen nainen katseli valtavan teräsoven takaa paljastunutta pimeää holvia. ”Onko teillä valokiveä?”
”Ei, mutta toiseksi paras asia”, Warrek sanoi. Hän kumartui mukanaan kantamansa kangaslaukun ääreen ja kaivoi sen uumenista vanhan öljylampun.
Kuluneen ja öljyn kyllästämän polttolangan pyöritteleminen esiin lampun uumenista kesti kauemman aikaa kuin Warrek halusi jälkeenpäin myöntää, mutta hän sai sen sytytettyä välittömästi.
Vaikka öljyä ei ollut, Warrekin haarniskan rintataskussa kantama pullo sisälsi niin paljon alkoholia, että asioiden sytyttäminen ei osoittanut vaikeuksia. Salaman keltaruskea skakdi napsautti sormiaan, ja niistä sinkosi pieni staattinen kipinä lankaan. Lamppu syttyi juhlallisesti. Warrek tarttui sen kahvasta, nousi takaisin pystyasentoon ja asteli holvin suuaukolle. Valo sai kauan piilossa pysyneen holvin pimeyden väistymään.

”Teidän jälkeenne, Aavikon kukka”, Warrek sanoi osoittaen perin ankealta näyttävää holvia kämmenellään. Zaiggera poisti käsiaseensa varmistuksen ja asteli viehkeästi sisään.

Kaksikko upposi syvemmälle tilaan, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa sen jälkeen, kun Teräskallion viimeisessä taistelussa muuan skakdiluutnantin sinkoama Kralekus VII -polttokranaatti oli sulattanut rautaoven karmeihinsa ja muuttanut pari sekuntia liian hitaan vartijan käytännössä kaasuksi.
Warrek ei voinut olla ajattelematta, että he saattoivat edelleen hengittää sitä, mitä oli jäljellä kyseisestä vartijasta. Ajatus oli parempi jättää omaan arvoonsa.

Öljylamppu paljasti kammion salaisuudet. Hyllyt olivat täynnä lokeroita, lokerot olivat täynnä laatikoita, laatikot täynnä kansioita ja kansiot täynnä papereita. Skakdikenraali hymyili – osoite oli oikea.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi pitäen sisällissodanaikaista pistooliaan valmiusasennossa. ”Onko jokin erityinen syy sille, miksi palasimme tähän läävään jälleen?”

”Haha, me kaksi ja tämä paikka”, Warrek sanoi etsien katseellaan oikeaa hyllyä. ”Viimeksi kun olimme täällä, me pakenimme niiltä skarrararrin kääpiöneropatin palkkasotureilta.”
”Nektannin”, Zaiggera korjasi.
”… sama asia! Ja se ihan ensimmäinen kerta ei oikein jäänyt mieleeni. Liikaa räjähdyksiä ja huutavia, palavia paskiaisia.”
Zaiggera ei voinut olla muistamatta. Teräskallion taistelun ei yleisesti katsottu enää kuuluvan Zakazin sisällissotaan, sillä sota oli ollut silloin jo ohi kahden kuukauden ajan. Tuo kohtalokas päivä oli sama päivä, jolloin teräskalliolaiset suunnittelivat teloittavansa sisällissodan loppupuolella vangitut häviäjäosapuolen kenraalit.

Kyseiset kenraalit, Warrek mukaanlukien, selviytyivät säikähdyksellä. Zaiggera sai leukaansa arven, jonka hän muistaisi vielä pitkään. Teräskallion vartijat ja upseeristo pääsivät huomaamaan, että Aavikon kukan terälehdet olivat terävät ja täynnä räjähtäviä asioita.

”Mitä tulee siihen, mitä hyötyä tästä rojukasasta on”, Warrek sanoi selaillen lyhdyn valossa hyllyllä lojunutta kansiota. ”Minua… mietitytti.”
”Mikä?”
”On mietityttänyt jo ihan pienen hetken. Ensiksi, kun G-mies kävi kyselemässä asioita, ja sitten kun ne kaksi klaanilaista… mitä ne nyt…voi per…”
Warrekin kulmien kurttuuntumisesta ja katseen tyhjyydestä päätellen hän näytti hukanneen ajatustensa veturin. Potentiaalisesti koko junan. Todennäköisesti raiteetkin.
”Retrohattuhippi ja pikku-ukko. Klaanikansaa. Skarrararr.”
”Toa Domek ja matoran Pegghu”, Zaiggera korjasi kärsivällisenä.
”Ne! Muistatko, mistä molemmat kyselivät?”

”Tarkoitatko Zorak von Maxitrillian Arsteinia?” Zaiggera kysyi varovaisesti.
”Voi kyllä”, Warrek sanoi peilaten hampaitaan öljylampun lasista. ”Parin viikon sisään sama raato kiinnostaa jotenkin perhanan paljon kahta eri kaveria. Siinä minä mietin tuota nimeä. Zorak, Zorak, Zorak. Ja sitten se iskee, skarrararr.”
Warrek ojensi öljylampun sanattomasti Zaiggeralle ja tarttui kaksin käsin erääseen kansioista. Sen kannessa oli kirjain, joka vastasi sekä matoran- että skakdiaakkosissa z-äännettä.

”Muistatko lekuri Golairen?” Warrek sanoi avaten kansiota. Pöly valui paperien välistä, kun Warrek pläräsi kellastuneita lehtisiä kuin pelikortteja. ”Eri parin silmät, kaksi pikkuruista sarvea, huonot hampaat?”
”Yritän parhaani mukaan unohtaa”, Zaiggera sanoi huokaisten.
”Tyyppiä kiinnosti raadot. Toimi kuolinsyyntutkijana täällä, teki paljon ruumiinavauksia. Lopulta jotain taisi mennä väärään asentoon sen kallon sisällä. Se alkoi keräilemään tietoa raadoista kaikkialta koko sodasta. Se Irnakkin piru alkoi keräilemään niitä ruumiita. Halusi tietää kaiken niistä kuolleista, kirjoitti paljon asioita ylös tänne. Sen paja täyttyi arkuista ja pää kuolintavoista kuin joku ruma ilmapallo.”
”Poksahti ainakin samalla tavalla”, Zaiggera sanoi huolettomasti.
”Niin, niin varmasti, mutta katsos tätä”, Warrek sanoi osoittaen kansion kulunutta sivua.

Raportti 2476//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Väärin tähdätty panssariterä kallon läpi. Terä räjähti täydellisesti kallon sisäpuolella.

”Ihanan groteskia”, Zaiggera sanoi ja yritti olla ajattelematta Golairen psykoottista virnettä. ”Halusitko vain varmistaa?”
Warrek pudisti päätään ja käänsi seuraavan sivun.

Raportti 2477//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Kranaatinsirpale kaulavaltimoon. Vuoti kuiviin.

”Tässä on melkein yhtä paljon järkeä kuin muussakin Golairen tekemässä, kenraali. En aivan näe, mitä…”
Warrek oli poikkeuksellisesti hiljaa ja käänsi seuraavan sivun esiin.

Raportti 2478//
//Zorak von Maxitrillian Arstein

//Kuolinsyy: Tarkk’ampujan luoti lävisti keuhkon. Tukehtui omaan vereensä.

Zaiggeran kulmat nousivat. Yleensä eleettömillä kasvoilla oli ihmetystä. Warrek jatkoi sivujen kääntelyä. Zorak von Maxitrillian Arsteinin nimi tuli esille vielä monessa raportissa. Toinen väitti hänestä jääneen jäljelle vain sormia, toisen mukaan ruumista ei edes olllut. Jokainen sivu oli edeltäjänsä kanssa ristiriidassa. Nämä sivut olivat lisäksi muun kansion sivuja paljaampia. Tuntolevyä tai edes sen numeroa ei löytynyt. Kuvaa Zorak von Maxitrillian Arsteinista elävänä ei ollut.
Viimeisen sivun jälkeen Warrek sulki kansion ja jätti sen hyllylle. Hän kääntyi öljylampun valossa kohti Zaiggeraa. Kaksikko katseli toisiaan.

”Nii-in. Uskotko kummituksiin, rakkaani?” Warrek sanoi hymyillen.
”En”, Zaiggera sanoi. ”Mutta ymmärrän kyllä. Jokin ei täsmää.”
”En minäkään, mutta joku piruparka ei ole selvästi ymmärtänyt pysyä kuolleena.”
Zaiggera nyökkäsi ja käveli lamppu kädessään ja ase toisessa kohti holvin oviaukkoa. ”Ehkä asiaa sietää tutkia, kenraali Warrek.
”Juuri tuon halusinkin kuulla”, Warrek sanoi, ja skakdimaisen hampaikas virne leveni.

* * *

Ath-Koro

Punaisena hehkuva kamiina toi matalaan puiseen majaan lämpöä, ja maan päälle ja kattoparruihin pakatut havut pitivät sen sisällä. Kyhäelmä oli jotain teltan ja laavun väliltä. Kamiinapeltien takana palava mänty kuitenkin piti huolen, että sisällä oli lämmintä. Saaren talvi oli pahentunut pahenemistaan sitten klaanilaisten käynnin ja siitä seuranneen välikohtauksen, josta kylässä ei enää puhuttu. Koko kylä isä Guneita lukuunottamatta oli jotenkin onnistunut löytämään itsensä saaren jäiseltä rannikolta ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Kun rannalta löydettiin useammasta eri paikasta jäänteitä jostain, joka olisi joskus voinut olla nazorak-eliittisoturi, kyläläiset olivat löytäneet pakonomaista tarvetta palata takaisin majoihinsa ja arkiaskareisiinsa.

Tämä maja oli isä Gunein nukkumapaikka silloin, kun hän ei rukoillut ja messunnut hyisessä, sairaalamaisen valkoisessa ja kliinisessä Suuressa temppelissä. Nyt Gunei oli kuitenkin opettamassa mielen isän sanaa nuorille soturimunkkioppilaille. Hänen majassaan oli nyt kaksi vanhaa matorania. Pakari-kasvoinen Oraakkeli oli viltin päällä puoli-istuvassa asennossa aivan kamiinan vieressä. Kamiinasta kauempana oli polvillaan athismin matriarkka, Pyhänä Äitinä ja Mestarinakin tunnettu Shelek-kasvoinen ce-matoran. Vanhat silmät katsoivat sokeina Oraakkelin olkapäätä.
”Mestari, ei teidän tarvitse”, Oraakkeli sanoi kunnioittavana. ”Kykenen vaihtamaan ompeleet itsekin.”
”Makaa vain rauhassa, ystäväni”, vanha nainen vastasi.

Isä Bartaxin kätyrin salamurhayrityksen jättämä haava ei ollut kaunista katsottavaa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä sen oli lävistänyt metalliputki. Siroilla sormillaan Pyhä Äiti ompeli haavan reunoja yhteen. Näkökykyä hän ei siihen tarvinnut. Oraakkeli ei edes purrut hammasta. Kipu ei ollut koskaan ollut ongelma.
Hän oli tullut tähän maailmaan taistellen, ja todennäköisesti lähtisikin siitä taistellen.
Ilman Mestaria olisin varmasti jo kuollut, Oraakkeli ajatteli. Joko jonkun muun… tai sitten oman käteni kautta.

Oraakkeli oli hetken hiljaa. Hän laskeutui makaavaan asentoon.
”Kiitos, Mestari”, hän sanoi.
”Sinun ei tarvitse kiittää”, vanha nainen sanoi. ”Ei ole koskaan täytynyt. Tämä oli joka tapauksessa tehtävä. Haavasi voi tulehtua… etkä ole enää nuori matoran.”
”Muistatte varmasti sen, kun vielä olin”, Oraakkeli sanoi uppoutuen jonnekin kauas. ”Vaelsin lumessa, jäässä ja pimeydessä tuntikausia. Poika synkässä maailmassa, ilman tietä kotiin. Kotiin, jota ei ollut.”
Oraakkelin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän katseli ranteissaan olevia arpia pitkään.
”Täynnä vihaa. Vihaa maailmaa kohtaan. Vihaa sellaista maailmaa kohtaan, joka antoi sellaisen tapahtua.”
Mestari jatkoi kuuntelemista ja ompelemista. Vanhat silmät eivät nähneet näkyvää spektriä, mutta matoran-nainen näki sen sijaan paljon, paljon enemmän.
”Ja silloin se poika kuuli maailman kauneimman äänen”, Oraakkeli sanoi. ”Ei puhetta. Sanoja, jotka eivät tulleet suusta, vaan suoraan sydämestä. Äänen, joka johdatti turvaan.”

Oraakkeli käänsi katseensa Mestariin. Katseet kohtasivat, vaikka nainen ei noilla silmillä mitään nähnytkään.
”Olen seurannut sitä ääntä siitä lähtien. Ja jos on pakko, seuraan sitä vaikka Karzahniin ja takaisin.”
Pyhän Äidin kasvoille ilmaantui pieni hymy.
”Mikä sattuma”, naisen väsynyt, mutta tyytyväinen ääni sanoi. ”Sinä samana yönä lumimyrskyssä vaelsi myös nuori nainen. Myös tämä nainen oli yksin vieraassa maailmassa. Sokeana pimeydessä.”
Pyhän Äidin käsi kurottui Oraakkelin kättä kohti. Kämmenet tarttuivat toisiinsa.
”Sitten pieni käsi tarttui omaani ja veti minut pois pimeydestä.”
Oraakkelin silmissä oli jotain, jonka näkemiseen ei tarvittu ajatuksenlukua. Sanat olivat turhia.

”Minä lupaan, että selviydymme tästä, Mestarini”, Oraakkeli sanoi. ”Löydän isä Zeeronin, kaadan Bartaxin sairaan pikku kultin, ja saan Nimdan sirut takaisin. Olen sen teille velkaa.”
”Uskon kyllä, rakas Oraakkeli. Mutta älä kuvittelekaan pystyväsi tekemään sitä yksin. Tarvitset apua. Pimeät voimat vetelevät naruista tälläkin hetkellä ja siirtelevät nappuloitaan oikeille paikoille.”
Oraakkeli tiukensi otettaan Pyhän Äidin vanhasta kädestä.
”Siinä ne eivät ole ainoita, Mestarini. Minullakin on laudalla nappuloita. Mutta ne tarvitsevat vain aikaa.”
“Luotat Jään Sotilaaseen paljon”, Pyhä Äiti sanoi. “Toivottavasti se ei ole turhaa.”

* * *

Lehu-metsä

Ilta-aurinkoinen havumetsä lepäsi sitä kohdanneen taistelun jälkeen. Oli jopa liian hiljaista. Linnuista tai edes hyönteisistä ei ollut jälkeäkään.
Joitakin tunteja sitten tällä avaralla aukiolla oli taisteltu. Taistelun jäljet herättivät kunnioitusta. Puut ja rungot olivat sirpaloituneet, pensaat palaneet ja kivet lennelleet. Aivan aukion keskellä, pienen mäen ja tasamaan rajalla oli valtava kuoppa, josta puuttui tonneittain maa- ja kiviainesta. Puuttuva aines löytyi noin kolmenkymmenen metrin päästä metsän ytimestä, jonne laskeutuessaan se oli silponut monisatavuotisia kuusia ja mäntyjä sytykepuiksi.

Kannibaalimatoralaisten heimo oli käynyt neuvottelun Puiden Väen kanssa. Lopulta puuväki oli voittanut ja vienyt neljän klaanilaisen sekalaisen seurakunnan mukanaan jonnekin metsän siimekseen.
Nälkäiset villi-pikkumiehet olivat palanneet häntä koipien välissä suonsilmään etsimään muuta syötävää. Taistelun kolmas osapuoli oli kuitenkin palannut apajille.

Siniset Kädet kävelivät yhtenäisin, hiljaisin askelin aukion läpi. Torakoiden silmien paikalla toimivat visiirit skannasivat metsämaastoa sinisenä hehkuvan kämmenlampun valossa. Kaksikko operoi sanaakaan sanomatta tai elettäkään näyttämättä. Vasen ja oikea tiesivät joka sekunti täydellisesti, mitä toinen oli tekemässä.
Torakkain puheenmuodostuselimet oli poistettu kirurgisesti ja niiden suut oli ommeltu kiinni, mutta kaksoset olivat toisiinsa yhteydessä paljon, paljon perusteellisemmin. Salatulla taajuudella kahden bioteknisen aivon välissä kulki sanoja kielellä, joita vain nuo kaksi ymmärsivät.

Juuri nyt ne etsivät, ja hetken päästä ne löysivät.
Klaanilaiset oli viety pois kiireellä. Todennäköisesti avonaisesta laukusta oli jäänyt mättäälle jotain. Pieni nippu papereita lojui sekalaisena nurmikossa.
Torakoista oikeanpuolimmainen osoitti yhdellä mekaanisella sormella paperipinoa. Sormenpäähän syttyi kirkas valkoinen valo, ja torakka taittoi sormen itseään päin. Paperit nousivat itsestään kuin hiljaisen tuulen puhaltamina kohti nazorak-agenttia. Lopulta se tarttui niihin kaikilla neljällä mekaanisella kädellään.

Paperit oli allekirjoitettu Toa Kepen nimellä.
Yhdessä niistä kerrottiin jostain, jota toa kutsui “Verstaaksi”.

Jättipotti.

Molemmat nazorakit kävivät kaikkia lappusia molemmin puolin läpi. Mustien visiirien kulmassa välähti aika ajoin pieni kameravalo. Kuvattuaan paperin oikea Käsi antoi sen vasemmalle, ja vasen käynnisti kämmenpohjassaan hehkuvan kevyen polttimon. Paperit hajosivat yksi kerrallaan tuhkapilviksi.

Samalla sekunnilla nazorak-tiedustelupalvelun päätietokantaan ladattiin parikymmentä valokuvaa. Direktiivi kuusi eteni halutulla vauhdilla.

* * *

Skakdien leiri Ämkoo-vuoren länsipuolella

Pieni kenttätukikohta kuhisi skakdipalkkasotureita. Komento- ja majoitustelttoja naamioitiin havuilla, ajoneuvoja tankattiin ja aseita ja kenttäradioita huollettiin. Jostain kuului sähkötysääntä, jostain tauolla olevien vartiomiesten muhkeaa naurua. Ilmassa tuoksui ruuti ja palanut rasva: skakdien kenttäruokailu ei yleensä noudattanut minkäänlaisia terveyskriteereitä.
Jossain kauempana taisteltiin. Elementtitulen lieskat kohtasivat Kanoka-laukaisimen kajahdukset.

Leirin läpi marssi korkea-arvoinen nazorak-upseeri punaisessa viitassa. Ohittaessaan upseerin skakdit miettivät kaksi sekuntia, pitikö tälle osoittaa kunniaa. Virallisesti torakka ei kuitenkaan ollut esimiesasemassa, sillä kenraali Gaggulabion skakdit olivat kuitenkin vain palkollisia.
Tämä torakka oli silti niin pelkoa herättävä näky, että moni skakdisotamies koki asiakseen vetää kätensä lippaan. Nazorak tuhahti ja sanoi jotain puoliääneen zankrzoraksi.

“Oliko tuo…” eräs skakdialokas sanoi silmäkulma nykien ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässä.
“Se ainakin oli menossa suoraan iso-Gaggun komentotelttaan”, vihreäihoinen skakdisotilas sanoi raapien hampaanvälejään viidakkoveitsellä. “Että niin. Huutoa luvassa. Meille kaikille.”

Komentoteltan oviaukon liepeet suorastaan räjähtivät auki, kun Kenraali 001 astui sisään viitta punaisena heiluen. Neljä korkea-arvoista skakdikomentajaa nojailivat teltan keskellä olevaan työpöytään tai istuivat kenttäsängyillä. Kaikkien katse kääntyi tulijaan.
Sisällä leijaili sankka savu. Gaggulabio istui työpöytänsä takana jalat pöydällä ja tuprutteli valtavaa sikaria.
Gaggulabio ja Kenraali tuijottivat toisiaan silmiin hetken.
“Wrotinn, Raldann, Zemokk, Tendal”, Gaggulabio luetteli alaisiaan. “Ulos teltasta.”
Skakdit eivät vitkastelleet poistumisessaan, vaan näyttivät äkkiä huomaavan, että jossain muualla oli yhtäkkiä parempaa tekemistä. Gaggulabio tarttui sikariin ja tumppasi sen pöydänreunaan. Sihinä poltti kuluneeseen pöytään ruman jäljen.
“Vai että ykkösmies”, Gaggulabio sanoi otsa kurtussa, perääntyen vielä syvemmälle nojatuoliinsa. “Mitäs kuuluu?”
Kenraali 001:n huumorintaju oli mitä ilmeisimmin äärimmillään. Nazorak-upseerin ilme ei värähtänyt mihinkään sen normaalista tympeästä, mutta torakan oikea silmäkulma nyki suorastaan rytmikkäästi.
“Tiedätkö sinä, mitä liskosi tekivät Lehu-Wahin suolla?”
“Hei hei hei”, Gaggulabio sanoi heristäen sormeaan. “Zyglakin pannahiset eivät ole meikäläisen huoli. Jos minulta kysytään, mokomat skarrararrin alligaattorit voitaisiin hyödyntää vaikka nahkasohvina.”
“Ne ovat sinun niin kauan kuin miehesi taluttavat niitä kaulapannassa ratsupiiska kädessä”, Kenraali ärähti. “Zyxax kuoli ja jätti jälkeensä vain epäonnistuneen kapinajohtajan ja joukon toimimattomia sotilaita. Pistä. Ne. Toimimaan.”

“Oliko tuo käsky?” Gaggulabio sanoi virnistyksen takaa.
“Kyllä. Se oli käsky.”
“Viimeksi kun tarkistin, olimme molemmat kenraaleja.”
“Sinun juopotteluun ja remuamiseen menevät rahasi tulevat minulta, skakdi”, Kenraali sanoi artikuloiden hitaasti. “Tiedä paikkasi.”

Gaggulabion kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin.
“Jos nyt saan herra kenraalille näin sanoa”, Gaggulabio sanoi pää vinossa, “niin olet tekemässä jotain skarrararrin hölmöä!”
Kenraali 001 näytti yllättyneeltä. “Ahaa?”
“Miekka-skarrararrin-piru. Sinulla on se jossain tyrmässä etkä ole laittanut kuulaa sen kalloon.”
“Hän on tehnyt vaatimuksensa hyvin selväksi, Gaggulabio”, 001 sanoi. “Kun lähden täältä, minua odottaa pitkä neuvottelu sen toan kanssa. Katsotaan, pääsemmekö yhteisymmärrykseen.”

Keltaruskea skakdi nousi penkiltään seisomaan. Puhuessaan hän viuhtoi käsiään entistä aggressiivisemmin.
“Tiedätkö, kuinka monta miestä minä menetin sen saastan pikku saaren piirityksessä? Ja noin vain aiomme puristaa kättä ja olla kavereita klaanilaisen kanssa!”
“Tiedät, mitä Abzumolle kävi. Menetimme tärkeän liittolaisen. Tarvitsemme kaiken avun, minkä saamme.”
“Niin, makuta hukkui pikku purkkiinsa. Mitä skarrararrin väliä sillä on? Sekopää olisi kuitenkin vain napsahtanut ennemmin tai myöhemmin. Se jätkä, skarrararr. Se ja se pirun silmänkääntäjärääpäle. Miksi me pidämme näitä neropatteja edes mukana?”
Gaggulabio oli kilahtamassa suorastaan legendaarisella tavalla. Näkymätön sytytyslanka sihisi hiljaa pimeydessä. Komentoteltan toimistopöydän heittäminen ympäri tuntui hetki hetkeltä paremmalta idealta.

“Klaanilla on makuta”, 001 sanoi kääntyen poispäin skakdista. “Makutat ovat oikeissa käsissä täydellisiä sotilaita. Jos pelaamme korttimme oikein, kohta on taas meilläkin.”
“Makuta, pah. Anna se toanrääpäle minulle edes kymmeneksi sekunniksi, niin minä hirtän sen sen omilla suolilla”, Gaggulabio pihisi.
“En kaipaa viisauksiasi”, Kenraali 001 sanoi. “Jatkan matkaani. Jatkakaa sissitoimintaa vuorella ja metsissä. Meidän täytyy ajaa klaanilaiset ja klaanilaismyönteiset kokonaan etelään.”

“Tiedäthän sinä varmasti, mitä olet tekemässä”, Gaggulabio pihisi poimien sikarin pöydältä.
“Kyseenalaistatko Setar-Dekin taistelun voittajaa ja sadan armeijan tuhoa?” Kenraali 001 sanoi ennen kuin poistui komentoteltasta.
Gaggulabio jupisi jotain skakdinkielistä ja rumaa. Hän sytytti sikarinsa ja veti syvään henkeä.
Sikari putosi skakdin näpeistä komentoteltan maalattialle ja sammui sihahtaen.
Gaggulabio hengitti rauhallisesti ja yritti laskea kymmeneen. Hän epäonnistui.

Teltan ulkopuolella 001 kuuli äänen, jonka olisi voinut päästää toimistopöytä, joka heitti voltin ilmassa. Hän ei jäänyt pohdiskelemaan asiaa sen syvällisemmin.
Kenraalilla oli tärkeämpi kohtaaminen edessä. Neuvottelu oli kuitenkin jo käytännössä voitettu. Hän tekisi Miekkapirulle tarjouksen, josta tämä ei voisi kieltäytyä.

* * *

Nazorak-pesä, sotavankiosasto

Sykkivässä, lihaisassa pesärakenteen orgaanisessa massassa oli mustavalkoinen näyttö, joka näytti suoraa kuvaa yhteen selleistä. Kalterien takana penkillä istui suorastaan meditatiivisessa liikkeettömyydessä yksikätinen toa-soturi. Ämkoonakin tunnettu miekkamies odotti hiljaisuudessa.
Kaksi hahmoa katseli näyttöä. Oikeastaan vain yksi, sillä toisella ei ollut silmiä.
“Siellä hän odottaa”, Avde sanoi pehmeästi. “Valkoisen polun lähetti, miekkapiru. Miksi häntä ikinä haluammekaan kutsua.”
Marionetti ei sanonut sanaakaan. Se käänsi päätään mestariaan kohti merkkinä siitä, että kuunteli. Pieni nikamamainen raaja piti kiinni edelleen tiukasti olennon selässä olevasta miekasta. Miekasta, jonka sisko oli nyt tuolla Toalla.
“Voisit kävellä selleihin ja lopettaa taistelunne tähän pisteeseen”, Avde sanoi. “Tappaa mies omalla miekallaan. Mitä mieltä olet, olisiko se runollista?”
Sininen Pakari kääntyi katsomaan tyhjiä kasvoja. Marionetti ei vastannut.

“Eipä se kyllä olisi”, Avde sanoi pudistaen päätään palvelijalleen. “Se olisi häpeällisintä, mitä hänen kaltaiselleen voisi tehdä. Hän ansaitsee parempaa, poikaseni. Vai haluaisitko sittenkin olla tyttäreni? Kaksi siskoasi oli varma asiasta, mutta sinä et.”

“Sen määräätte te”, Marionetti sanoi vivahteettomasti äänellä, joka ei ollut miehen eikä naisen, ei Toan eikä matoranin eikä älyllisen eikä eläimen.
“Sinä et tee tehtävääni kasvattajana kovin helpoksi, lapsi rakas”, Avde hymähti. “Mutta tiedäthän, että välitän sinusta kuin omasta lapsestani?”

Marionetti ei reagoinut. Sillä ei ollut mitään, millä reagoida. Avde nyökkäsi aavemainen hymy kasvoillaan ja kääntyi katsomaan näyttöä.
“Tiedämme kyllä molemmat, että tuolla miehellä on omat agendansa”, Avde sanoi osoittaen Ämkoota, joka tuntui nyt huomanneen sellinsä kameran. Miekkapirun katse oli pistävä.
“Hän ei petä väkeään helpolla. Hän haluaa palkaksi jotain.”

“Alku”, Marionetin lohduton ääni sanoi. “Ääri.”
“Aivan”, Avde vastasi. “Ehkä minunkin täytyy käydä neuvottelu hänen kanssaan, kunhan arvon Kenraali päästää näppinsä irti miehestä. Yksi miekka on voimakas. Yhdessä ne ovat voittamattomia.”
Punainen Mies huokaisi syvään ja kääntyi kohti Marionettia.
“Minulla on sinulle työ, kätöseni valkoinen. Veljesi on saanut vainun. Vaikuttaa siltä, että Turaga Kezen kertoi tietonsa eteenpäin ennen kuolemaansa.”
Avde antoi valkoisen taitetun paperilapun Marionetin käteen. Valkoinen hirviö avasi lapun ja katsoi silmättömillä silmillään nimeä siinä.
“Varmasti miellyttävä herra”, Avde sanoi. “Mutta hänet täytyy ikävä kyllä vaientaa. Jos mahdollista, jätä hänet henkiin.”

“Vien hänen kielensä”, Marionetin ääni sanoi hampaikkaasta kämmenselästään. Valkoinen pelontuoja kääntyi ympäri ja käveli verkkaisesti läpi Nazorak-pesän lihaisten käytävien.

“Hyvä poika”, Avde sanoi hymyillen. “Tai tyttö.”

* * *

Klaani, Telakka

Pieni sininen nyrkki koputti Keetongun työpajan valtavaan puiseen oveen. Telakan päämiehen ovi oli tehty juuri hänen mittojaan varten. Keltainen Jättiläinen oli nimensä veroinen, tai niin oveen koputtanut matoran-neiti oli joskus ainakin kuullut. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keetongua.
Dinem keinutteli painoaan jalalta toiselle. Ga-matoranin limenvihreä Hau osoitti kärsimättömyyttä. Olallaan hänellä oli kukkakuvioinen kangaslaukku ja vasemmassa kädessään postipaketti Bio-Klaanin leimoilla. Sininen leima muistutti siivekästä Ussalia.

“Tullaan, tullaan”, kumea ääni vastasi oven läpi. Sitä seurasi kymmenen sekunnin sisään miehinen riuhtaisu, joka oli vähällä irroittaa oven saranoistaan.
Moottoriöljyinen Keltainen Jättiläinen täytti oviaukon vähintään Dinemin kokoinen jakoavain kädessään. Titaanilta kesti hetki löytää oveen koputtanut otus. Eihän se suinkaan ollut kuin neljäsosan hänen pituudestaan.
“Ai. Hei”, Tongu murahti. “Postia?”

“Postiapa hyvinkin!” Limevihreä ja sininen neiti sanoi innokkaana heilutellen pakettia päänsä yläpuolella. “Saapui tänään ’herra Kee-non-gul… Kee-ton… no jo on pientä tekstiä…”
“Joo. Sano Tongu vain”, kyklooppi sanoi ja ojensi valtavan kouransa Dinemiä kohti. Matoran vippasi laatikon keltaiseen käteen. Tongu raotti laatikon kantta. Sisällä pyöri metallisia osia.
“Ah, joku on muistanut. Juuri kaipaamani vipstaakkelilähetys. Kiitos kovasti.”
“Ahaa, vipstaakkelilähetys!” Dinem hihkaisi. “Suosikkilähetyksiäni! Niiden kaikkien muiden joukossa. Onko vipstaakkeli joku hieno tekninen termi jollekin tuota öö niin kompressorijäähdyttimelle tai tai tai akkuhapolle tai tai kestävyysvajeelle tai…”
“Ei millekään noista”, Keetongu sanoi ravistaen laatikkoa.
“Aa-haa!” Dinem sanoi innostuneena. “Mille sitten?”
“Minulla ei ole aavistustakaan”, Keetongu sanoi vilpittömästi. “Mennäänkö kokeilemaan?”
Dinemin silmissä oli kultaa ja timantteja. Milloinpa niissä ei ollut.

Kaksikko uppoutui syvemmälle Keetongun pajaan. Seinät olivat täynnä Keltaisen Jättiläisen kouraa varten mitoitettuja työkaluja. Työtasoilla lojui valtavia rattaita, putkia, liittimiä, ruuveja ja muttereita. Dinem ihaili pajan sisältöä haltioissaan. Hän ei ymmärtänyt paljoa näkemäänsä, vaikka oli joskus ollut konepajalla töissä. Työsuhde oli kuitenkin kestänyt kaksi viikkoa. Se oli päättynyt pajan tulipaloon.
Dinem oli melkein kuusikymmentäkuusiprosenttisen varma, että oli erottanut pomon kovin äänekkään irtisanomispäätöksen keskeltä sanat “kompressorijäähdytin”, “akkuhappo” ja “kestävyysvaje”. Pomo oli irtisanonut ensiksi itsensä ja sitten kaikki työntekijät.

Dinem ei ollut vieläkään varma, oliko siinä niin päin paljoa järkeä, mutta hän ei toisaalta tietänytkään kovin paljoa johtamistyöstä.

“Onko tänään joku erikoinen päivä, herra Jätti?” Dinem kysyi innokkaana.
“Ai, miten niin?” Tongu vastasi levittäen pakkauksen sisällön pöydälle.
“No eikö aina ole?” Dinem sanoi hymyillen. “Aina on jonkun vuosipäivä tai jonkun lemmikin nimeämispäivä tai sotiemme veteraanien muistopäivä tai Kanokan MM-kisojen finaali tai puhu kuin merirosvo -päivä. Ja sinä sait tänään lahjan!”
“Niin no. Jos sen noin ajattelee. Kyllä tänään tavallaan on.”
“A-haa!” Dinem sanoi innoissaan molemmat etusormet pystyssä. “Mikä päivä?”
“Sillä ei nyt ole niin paljon väliä”, Tongu sanoi ja tutki suurella silmällään pöydällään olevaa aparaattia. Tekniikasta tietämätön saattoi luulla sitä jonkinasteiseksi suihkumoottoriksi. Tongukaan ei ollut vielä ihan varma, oliko siitä tulossa sellainen.
“Haetko pienet papukaijapihdit?”
Dinem teki työtä käskettyä. Papukaijapihtien pienuus osoittautui vain kovin suhteelliseksi käsitteeksi. Pieniltä ne kyllä Tongun käsissä näyttivät.
“No, joka tapauksessa onnea teille, Herra Jätti”, Dinem sanoi. “Oli päivä mikä tahansa.”
“Kiitos.”

Tongu jyräytti koneen käyntiin. Se piti epäinhimillistä huutoa ja yski ilmoille kolme mustaa savupilveä. Sitten savu vaihtui vesihöyryksi ja koneen jyrinä vakautui hieman hiljasemmaksi.
“Oooh! Mikä siitä tulee?” Dinem hihkaisi innokkaana.
“Jonkinlainen moottori”, Keetongu sanoi raapien päätään. “Ehkä. Jos se on stabiili, se menee jonkun aluksemme sisälle. Jos se ylikuumenee ja pamahtaa, ammumme sillä torakoita.”
“Kuinka jännittävää!” Dinem sanoi.
“Hei, mitä kivaa rakentelussa olisi, jos tietäisi kaiken etukäteen.”

Kaksikko jatkoi työskentelyä konepajassa vielä joitakin tunteja.

Klaanon Rope

Juonirelevantti mysteerivene

3 kommenttia

Meri

Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.

”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.

”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.

”…” Matoro totesi.

”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”

”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.

”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui. ”Jos paranoideilla seikkailijoilla olisi sääntöjä, numero yksi olisi ’ÄLÄ MENE SAARELLE JONKA NIMI ON KIROSANA’.”

”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.

”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… VENETTÄ!”

”…” Matoro totesi. ”Sinun siistit toimintarepliikkisi ontuvat vielä vähän.”

“Että minä vihaan venematkoja”, Kapura mutisi. “Jos olisi keino hypätä kaiken tylsän yli, käyttäisin sitä.”

Karzahni

Edellinen yö

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=KFjzlebXjaE&w=420&h=27]

Maa huusi tuskasta, kun toa-joukon ensimmäinen, Deleva laski jalkansa ensimmäisen kerran mukulakivistä ja sulatetusta protodermispanssarista luodulle kadulle. Kadut olivat tummat, kuten kaikki muukin ja ne olivat hyvässä kontrastissa paikan mustan ja tummanpunaisen värimaailman kanssa.

Teräspölyä leijaili siellä täällä ja se näkyi punertavien valojen kajossa. Suuret tehdasrakennusten ja avopajojen luomat liekit valaisivat myös tätä varjojen valtakuntaa ja sieltä täältä kuului rytmikäs pauke joka ei koskaan loppunut. Ei, koska Karzahnissa ei ollut taukoja. Klonk, klonk, klonk, klonk.

Pauke oli rytmikästä ja sen tekivät kaupungissa, tai pitäisikö sanoa tehtaassa työskentelevät matoranit, joilta oli riistetty kaikki oikeudet. Identiteetti oli muutettu ja kummitusmaiset, laihat ja isosilmäiset työläiset olivat täydessä työn touhussa. He eivät olleet valinneet tätä elämää, olivat vain liian huono-osaisia.

Yksinäinen torni katseli kuollutta maata. Sen musta siluetti nousi uhkaavana punertavaa taivasta vasten muistuttaen joka hetki, että kukaan Karzahnilla ei ollut yksin. Ei koskaan.

Tunnelman ahdistavuus tuntui kasvavan jokaisella askeleella syvemmälle kohti tornia. Manasien äänettömät hahmot olivat edelleen aivan toien näkökentän reunalla, odottaen ja paimentaen toia vain yhteen suuntaan: kohti tornia. Niiden hohtavat silmät hohtivat kilpaa lieskojen kanssa. Ne tuijottivat.

Delevan teki mieli puhua jotain keventääkseen tunnelmaa, mutta lopulta hän ei sanonut mitään. Saari tuntui imemään itseensä kaiken elämänhalun ja ilon. Se oli kuin autiomaa, joka sateen tultua juo, mutta on taas pian entistä kuivempi. Toa yskäisi. Ilmassa oli sakea tuhkan ja savun haju.

Toat tiesivät tarinat matoraneista, jotka muuttuivat uupumuksensa takia kivipatsaiksi, ja näitä patsaita oli siellä täällä rahdattuina tehdasrakennusten eteen ja päätien varrelle. Mukulainen tie johti mutkitellen kohti isoa mustaa tornia, josta suuri silmä katseli heidän matkaansa.

Toat olivat ohittaneet jättiläismäisen pajan jossa pystyi polttamaan kokonaisia tiedon torneja pajan valtavassa ahjossa. He olivat nähneet maisemaa hallitsevia hiekkaputouksia, joissa hiekka valui kuin vesi ja nähneet jäätävien tulipatsaiden nousevan vulkaanisen oloisista maakuopista.

”Meidän- meidän ei pitäisi olla täällä”, Nurukan kuiskasi.

”Ei niin”, Umbra vastasi hiljaa. Hänen äänensä oli vapiseva.

He kävelivät kuin transsissa kohti Tornia. Hitaasti, askel askeleelta. He eivät voineet muutakaan, sillä hirviöt seurasivat heitä aina. Niiden rinki paimensi toia eteenpäin, halki ränsistyneiden varastojen ja kuolleiden puutarhojen. Katu ylitti sillan. Jokea sen alapuolella ei enää ollut. Maisema vääristyi ilman läpi. Kaikki näytti sumealta ja epäselvältä. Kaikki paitsi Torni. Se säteili kirkkaana heidän näkökentissään, kuin turvapaikkana loputtomilta silmiltä kaukaisuudessa.

”Musta torni. Sinne meitä ollaan viemässä”, Umbra sanoi hiljaa. Horisontissa kiiluivat jättiläismäiset lamppusilmät ja tummista hahmoista näkyi ääriviivat. Olennot pysyivät taka-alalla, mutta toat tiesivät mitä ne olivat. Painostava klonk klonk klonk klonk jatkui minne ikinä he menivätkään.

Jokin tuntui nakertavan toain haarniskoja. Pölysyöksyjiä. Niitä ne varmasti olivat, Umbra ajatteli ja oli lukenut näistä mikroskooppisista raheista joskus kauan sitten. Olennot söivät haarniskoja ja murensivat niistä pieniä paloja. Ja ne asuivat tässä maailmassa.

Deleva oli perin kyllästynyt tähän taivaltamiseen. Häntä väsytti ja ärsytti koko paikka. Hän olisi mieluummin klaanissa taistelemassa Allianssia ja torakoita vastaan, ei täällä oudossa perin kieroutuneessa huvipuistossa.

Uupunut Nurukan lysähti maahan ensimmäisenä. Maan toa tunsi asioiden olevan todella väärin tässä kieroutuneessa painajaisessa. Jokin alkoi painaa hänen jalkojaan enemmän. Jalat alkoivat tuntua kiven raskailta, mutta fyysistä muutosta ei ollut vielä tapahtunut.

”Et saa nyt luovuttaa!” Umbra huusi ja alkoi nostaa Nurukania ylös. Deleva tuli avuksi ja kaksikko alkoi puolittain kantaa ystäväänsä hartiavoimin kohti tornia. Matka taittui perin joutuisasti vaikka he kantoivatkin ystäväänsä mukanaan. Perässä hiihtävät hirviöravut olivat hyvä kannustin pitää yllä vauhtia. Horisontissa siintävä linnoitus alkoi lähestyä heitä kun he kiihdyttivät vauhtiaan.

Umbra tunsi näkökenttänsä sumenevan entisestään. Hengittäminen ei ollut helppoa. Horisontti välkkyi kymmenissä eri väreissä. Varjot kasvoivat ja kasvoivat ja muuttuivat eläviksi. Hän tunsi sekoavansa. Toa kutsui voimiaan. Hän yritti loihtia valoa tähän Mata Nuin hylkäämään paikkaan, mutta se kaikki tukahtui harmauteen.

Ikuisuuksilta tuntuneen vaelluksen jälkeen kolmikon edessä kohosi portti. Se oli korkea ja kaksiosainen. Siinä oli symboleita, joita Umbra ei erottanut. Se alkoi avautua hitaasti. Toat varautuivat pahimpaan. Silmät, klonk, klonk, klonk, silmät, pöly, klonk, klonk, klonk, punainen hohde, matoranit, klonk klonk klonk.

Raskita askelia. Silmät tulivat lähemmäs. Porttilla seisoi jokin korkea hahmo.

Umbra katsoi Saaren Valtiasta. Hän ei erottanut yksityiskohtia.

Vain Hulluuden.

Hän katsoi Hulluutta, ja se katsoi häntä.

Sitten hän romahti maahan. Umbran viimeisenä muistikuvana kaikui Hulluus.

Karzahnin rannikko

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=l03ijKa3NlA&w=420&h=27]

Karzahnin tummat rannat näyttivät Matoron silmiin täysin lohduttomilta. Ne olivat harmaita kuin tuhka. Kauempana näkyi korkealle kohoavia kukkuloita ja vuoria, mukaanlukien Karzahnin surullisen kuuluisat jäätä sylkevät tulivuoret.

“No niin”, Matoro sanoi ja henkäisi syvään.

“Mitään ideoita jatkosta?” Kapura tiedusteli. “Minulla ei ole kovin hyvää tunnetta tästä. Ei kutsuvin paikka, jossa olen käynyt.”

“Josko me vaikka rantaudumme ensin. Karzahnistahan pääsee Metru Nuille vain maitse. Joskus mietin minkälainen sadistinen huumorintaju Kohtalolla on ollut, kun on järjestänyt maailman näin.”

“Ööh. Mikä tuo on”, Kapura sanoi osoittaen jotain epämääräistä kasaa materiaaleja, jotka olisivat voineet olla joskus vene. “Kenen paatti tuohon on hajonnut? Tunnetko?”

“En tunne kaikkia maailman veneitä”, Matoro vastasi sillä samalla kuivan sarkastisella äänensävyllä, jolla hän ja Kapura keskustelivat jatkuvasti. “Mennään lähemmäs ja tutkitaan. Lienee joku epäonninen piraatti eksynyt tänne.”

“Näinköhän”, Kapura kommentoi epäilevästi. “Epäilisin kokeneiden merelläkävijöiden osaavan välttää tällaisia paikkoja. Okei, en väitä että se olisi mitenkään relevantti vene. Mutta se voi olla. Siis en usko piraattien vain satunnaisesti päätyvän Karzahnille.”

“Oletko tavannut niitä tyyppejä? Piraatteja, siis?”

“Okei, en. Mutta yleensä satunnaiset veneet eivät ole oikeasti satunnaisia. Ne ovat kuin tarkoituksella siihen työnnettyjä. Niillä on joku merkitys.”

“Minä tunsin yhden klaaniin liittyneen merirosvontapaisen. Se tyyppi oli ehkä surkein piraatti jonka olin koskaan nähnyt. Menetti laivansa kahdesti ja niin edespäin.”

“… Miten edes… tai no, unohda. Uskon. Piraatit ovat idiootteja, epäilyttävän satunnainen vene on vain epäilyttävän satunnainen.”

“Menemmekö tutkimaan epäilyttävän satunnaista venettä, jolla on kuitenkin jokin tarkoitus?”

“Minusta tuntuu, että se voi olla Karzahnin ansa”, Kapura pohti ilmeisesti vakavissaan.

“Karzahni on ansa”, Matoro sanoi väliin.

“Mutta minusta tuntuu, että mikään ansa maailmassa ei vain satunnaisesti tapa Toia. Joten mennään.”

Klaanilaisten kevyt vene lipui toista aivan turhan hitaasti kohti tuota anekaa rantaa ja mystistä venettä. Päivänvalossa Karzahni ei näyttänyt lainkaan niin karmealta kuin mitä se öisin olisi. Päivällä se oli kuin mikä tahansa matkaajat-orjiksi-kaappaava kuoleman kesämökki.

Veneen tasaisen pohjan osuessa kiviseen pohjaan pari metriä ennen rantaa oli klaanilaisten sidottava se paikalleen miten parhaiten taisivat (sarkastisen lauseidenvaihdon jälkeen) ja kahlata rantaan. Siellä he pääsivät tutkimaan venettä.

Vene, tai pikemminkin pieni alus, oli ilmeisen kovia kokenut. Se oli huuhtoutunut rannalle kylki merelle päin. Toinen kylki lepäsi jossakin Hopeisen Meren pohjassa. Rannalla oli rojua ja puunkappaleita. Suuri osa aluksen rakenteista näytti aivan siltä, kuin sitä olisi käsitelty tuhansilla valtavilla saksilla.

“En pidä noista saksijäljistä”, Kapura mutisi. “Mutta tämä ei vaikuta piraattien alukselta. Joku mukava Matoran vai jotain tärkeämpää? Mitä arvelet?”

Matoro oli tutkimassa aluksen – tai sen mitä siitä oli jäljellä – komentosiltaa – tai pikemminkin sen jäänteitä. Hän yritti löytää mitä tahansa, joka kertoisi jotakin veneen omistajan identiteetistä.

“Löydätkö ulkopuolelta aluksen nimeä? Vesi on huuhtonut kaiken irtaimen pois täältä”, Matoro huusi keskittyneenä analysoimaan puun rakennetta skannerisilmällään.

“Ei löydy”, Kapura huusi jokseenkin epäselvästi tutkiessaan lähiympäristöä. “Itse asiassa täällä ei vaikuta olevan hirveästi mitään merkityksellisiä tavaroita. Aallot varmaan huuhtoneet pois.”

“Eikä vain aallot. Olen melko varma että tämän ovat hajottaneet Manasit”, Matoro sanoi. Hänkin oli tullut rannalle tutkimaan irtaismistoa.

“Se selittää matkustajien puutteen”, Kapura totesi pahaenteisesti. “Vai mihin luulet heidän suunnanneen mahdollisesti selvittyään? Se taitaisi olla luonnollinen seuraava määränpää.”

“Me olemme Karzahnilla. Manasit ovat Karzahnin Nöpöjä. Minne luulet matkustajian päätyneen.”

“No. Emme varmaan jää heitä pelastamaan? Mitä olet suunnitellut?”

“Marssimme saaren halki – mielellään tämän päivän sisällä – pohjoiseen ja päädymme Metru Nuille”, Matoro sanoi jämäkästi. Hän oli jo kääntymässä pohjoisen suuntaan, kun huomasi rojun seassa jotakin hyvin tuttua.

“Kapura, katso”, Matoro hihkaisi. Hän nosti pitkässä riipuksessa roikkuvaa vihreää kiveä kasvojensa tasolle.

“Jaa. Modekivi”, Kapura sanoi. “Emme näköjään jätäkkään kaikkea jännää väliin. Luuletko, että pääsemme jotain mahdollisimman ei-rapuista reittiä asutuskeskukseen tai missä vankeja nyt pidetäänkään?”

“Karzahnin palatsi – ks. kalterihotelli – lienee kohteemme”, Matoro sanoi ja pujotti kiven haarniskansa suojiin, pitämään seuraa Epsilon-sirulle. “Meidän pitää välttää teitä ja pyrkiä sinne mahdollisimman hankalaa reittiä. Se on samalla myös ravuttomin reitti.”

“No hyvä”, Kapura totesi. “Vai auttaakohan se mitenkään. Tuskin yllätyshyökkäys onnistuu muutenkaan?”

“Ei hyökkäys, mutta kai me muutakin keksimme. Kunhan nyt vain pääsemme tämän alkuun”, Matoro sanoi.

“Selvä, mennään vain”, Kapura myöntyi vastustelematta. “Ehkä sinä tiedät enemmän näistä asioista.”

Klaanon Rope

Die Aufstandzusammenkunft.

4 kommenttia

Nazorak-Pesät

Syvissä kaivostunneleissa eräs kaivajana toimiva torakka huokaisi helpottuneena, kun taukopilli vihellys kaikui käytävissä kaiken muun kolkkeen ja kaivunnasta lähtevän äänen ylitse. Hän jätti hakkunsa muiden työvälineiden joukkoon, jotka kerättiin yhteen aina taukojen ja työvuorojen loppumisen jälkeen.
Ruskea työläinen jonotti tympiintyneenä ruokajonossa, joka oli parhaillaan viiden metrin mittainen. Kun hän viimein pääsi ruuan jakelutiskille, hän sai lautaselleen vain kasan epämääräistä, hajutonta ja mautonta, koneellisesti tuotettua vihertävää muusia, joka oli rakenteeltaan kokkareista.

Hän huokaisi kyllästyneenä, kun kauhaisi ruokaansa leveällä metallilusikalla, jonka kuoppa oli niin olematon että se muistutti pikemminkin lastaa, ja työnsi annoksen kitaansa. Hän jauhoi sitä torakkamaisilla hampaillaan pahemmin nautiskelematta ja nielaisi massan pian suustaan.
Hän laski kyynärpäänsä metalliselle pöydälle ja nojasi päänsä kämmeneensä.
Aina yhtä ja samaa mössöä, Torakka ajatteli. Hän pystyi vain haaveilemaan, mitä ylimysluokan hienostoravintoloissa tarjoiltiin upseereille.

Eräs maavoimien tummanharmaaseen takkiin pukeutunut kenraalimajuri käveli valokivin valaistun, sileäksi hiottua käytävää pitkin. Hän oli viettänyt koko päivänsä lähinnä lorvien omassa ylellisessä toimistossaan, välillä muutaman raportin sotatantereilta katsastettuaan. Nyt hän oli menossa tyydyttämään ruokahaluaan, vaikkei hän varsinaisesti ollut nälkää aikoihin tuntenutkaan. Parin askeleen päässä sileä käytävä päättyi oviaukkoon, jonka takaa tulvi himmeää valoa.

Ruskea torakka astui tunnelista huikeaan näkymään: Hänen edessään aukesi valtavan korkea luonnon luola. Sen katosta roikkui suuria stalaktiitteja, jotka olivat muodostuneet satoja vuosia sitten kalliossa olevista rei’istä vuotavan veden muovaavia.

Torakkamajuri seisoi teräsristikoista tehdyllä sillalla, joka oli pultattu kiinni luolan seinämässä. Ne olivat vankasti kiinnitetty kovaan kalkkikiveen ja siltaa ympyröivät korkeat kaiteet, ettei kukaan sattuisi putoamaan sieltä. Nazorak katsoi alapuolellaan jyrkän seinämästä loivenevan rinteen, jota peitti kuin metsä katosta liuenneesta kalkkikiviaineksesta syntyneitä stalagmiitti rykelmiä, taakse.
Rinteen takana aukeni suuri louhos, jossa kaivostyöläiset louhivat malmeja ja toivat niitä jalostettaviksi sulatusuuneihin. Louhoksen rautauunien tulet ja spottivalot näyttivät punertavilta pisteiltä savuverhojen hälventäminä tuolta korkealla olevalta sillalta katsottuna.

Majuri nuuhkaisi hajuelimiinsä kaivoksista kantautuvaa savun, hien ja sulan metallin epätasapainoista hajun sekoitusta. Luolan pohjalta nousevaa lämmintä ja tunkkaista ilmaa säädeltiin tehokkaan tuuletusjärjestelmän avulla, ettei luolassa olijoilta loppuisi happi. Yllättäen, alhaalla olevasta kaivostoiminnasta huolimatta, massiivisen luolan katossa ei ollut meteliä. Normaaleissa luolissa ääni kumahtelisi seinistä toiseen loputtomasti aiheuttaen hermoja riipivää meteliä, mutta tähän nazorakien insinöörit olivat varautuneet tekemällä kaivoksien seinistä täysin äänieristettyjä.

Yksinäinen torakka tunsi pientä ylpeyttä upeasta kaivoksesta ja muutenkin lajinsa kehittyneisyydestä. Saihan hän olla Puhtauden lajin edustaja.
Kauempaa hän ei kuitenkaan jaksanut seisoskella kolkolla sillalla. Hänellä oli tapaaminen.
Hän nousi portaat ylös korkeammalla olevalle terässillalle, joka johti suuren stalagmiitin juureen rakennettuun rakennukseen. Kun metalliristikosta tehty silta liittyi tippukiveä kiertävään tasanteeseen, se muutti tasaisemmaksi teräslevyksi, joita peitti punainen silkkimatto. Tasanteen kaiteilta nousi tasaisin välimatkoin lyhtypylväitä, joissa lepattava tuli loi mukavamman tunnelman kuin valokivien kylmä hehku.
Mustasta kivestä koostuvaan seinämään oli kaiverrettu syvennys, jota kannattelivat kaksi marmorista pylvästä. Syvennyksen seinä oli tummanruskeaa puuta, jonka keskellä oli jyhkeät tammiset pariovet, ja niiden molemmin puolilla kapeat ikkunat. pariovien edessä seisoi kaksi armeijan univormuun pukeutunutta vartijaa.

Kenraalimajuri harppoi punaista mattoa pitkin oville, jonka viereisistä ikkunoista kajasti kodikasta valoa luolan pimeyteen. Vartijat tekivät kunniaa, joihin hän vastasi vain nyökkäyksellä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FtsIJw1DBdA]

Ravintola oli keskisuuri, kahdeksankulmion muotoinen, jonka kaksi vastakkaista seinää olivat pitempiä kuin päätyseinät.
Ravintolan sisustus oli viihtyisä ja elegantti:
Valkoisiksi maalatut kiviset seinät oli viihtyvyyden vuoksi peitetty tummanruskeilla puupaneeleilla, joissa oli säännöllisiä koristeellisia kaiverruksia. Seiniä koristivat myös tasaisin välimatkoin punaisesta kankaasta tehdyt verhot, joissa koreilivat kultaiset koristeompeleiset Nazorak-symbolit ja muut tuon hyönteismäisten olentojen imperiumin tunnukset.
Katosta roikkuvien kattokruunujen, leveillä ruokapöydillä makaavien kynttelikköjen ja seinustoihin kiinnitettyjen öljylamppujen hämärä valo loi kodikkaan ja säädyllisen tunnelman.

Lattiaa peitti pehmeä, tosin keinotekoisesta villasta kudottu, vihreä kokolattiamatto. Puolivaloisa Sali oli täynnä pöytiä, joiden ääressä istuivat mitä silmäätekevämpiä torakkain kenraalistoa nauttimassa hienoista juomista ja kertaamassa töihinsä liittyvistä asioista ja politiikasta kollegojensa kanssa.
Nazorakien ainoa sallittu ja tuettu taiteellinen suuntaus oli Nazoralainen realismi, jonka tarkoituksena oli ylistää imperiumin saavutuksia ja osoittaa torakkain rodun puhtautta ja ylivertaisuutta muihin lajeihin nähden.
Vain harvoilla torakoilla oli tarpeeksi kuvataiteellista lahjakkuutta ja taiteilijan lahjoja tähän harvinaiseen tehtävään, ja se onkin yksi Nazorakien propagandan muodoista.

Sama koski myös ruuan laittoa. Vain johtokunnalla ja upseeristolla oli käytössään huippukokkeja, jotka loihtivat heille heidän arvoonsa kuuluvaa ravintoa. Nelikätiset, valkoisiin kokin vaatteisiin pukeutuneet hyönteisrahit olivat monikätisyyksiensä takia nopeita ja pystyivät tekemään monia työtehtäviä saman aikaisesti. Tarkan haju- ja makuaistin ansiosta kokit pystyivät jäljittelemään tarkat aromit, ja luomaan niistä tasapainoisen ja maittavan kokonaisuuden. Yhden ruoka-annoksen kimpussa saattoi olla samaan aikaan viitisen hyönteiskokkia.

Pitkä, kalpea keittiömestari leikkasi lihakimpaleen peukalon paksuisiksi, pitkiksi siivuiksi. Hän tarttui pihviin, lisäsi sen kuumalle messinkipannulle ja antoi sen kypsyä. Tulikuumasta pannusta huokuva lämpö ja höyry sai hien kihomaan torakan kasvoille. Hän pyyhkäisi äkkiä otsaansa valkoisella rätillä ja laski sen pöydälle. Hän tarttui ruokatasolla olevaan pulloon, joka sisälsi siirapin ruskeaa nestettä. Hän otti korkin pois ja kaatoi tilkan alkoholipitoista nestettä pannulle, joka leimahti liekkeihin. Kun alkoholi oli höyrystynyt lihasta, kokki nosti sen lautaselle ja ripotteli mausteita ja erilaisia yrttejä lisäämään makua. Lautaselle hän lisäsi lisukkeeksi vielä kasviksia erilaisilla valmistustavoilla tehtyinä.
Keittiömestari huokaisi tyytyväisenä ja huikkasi apulaiskokkiaan viemään annoksen keittiön suulla odottavalle tarjoilijalle. Lyhyempi kokki luovi keittiössä käyneen kuhinan lävitse huoneen toisella puolella olevalle tiskille, josta armeijan univormuun sonnustautunut tarjoilija otti sen ja kuljetti lautasen ryhdikkäästi kävellen salin puolelle.

Kenraalimajuri astui hienostoravintolan ovista sisään täpötäyteen saliin. Heti hänen saavuttuaan matalahko tarjoilija riensi palvelemaan häntä. Hän kertoi, että oli tullut tapaamaan työtoveriaan, ja tarjoilija pyysi majuria seuraamaan itseään ja ohjasi tulokkaan täysien pöytien ohitse. Koska kenraalimajuri oli vielä aika alhaalla Nazorakien hierarkiassa, häntä ylempiarvoiset torakat vain vilkaisivat häntä.

Viimein hän saapui pöydän luo, jonka edessä istui yksinäinen nazoupseeri. Hän nosti puolillaan kirkkaan punaista rypälejuomaa olevaa lasiaan tervehdykseksi majurille, kun tämä istui häntä vastapäätä.
”Täälläpä on tänään täyttä”, majuri virkkoi.
Istuttuaan, tarjoilija ojensi majurille ruoka- ja juomalistan, jonka jälkeen palvelija poistui tarkistamaan muiden asiakkaiden viihtyvyyttä, kun majuri selaili listaa. Toinen upseeri siemaisi juomaan ja kallisti hieman päätään katsoakseen majurin olkapään yli.
”Katsos keitä tuolla on”, hän nyökkäsi uteliaana kenraalimajurin taakse.
Torakkakomentaja kääntyi hieman vilkaistakseen kollegansa osoittamaan suuntaan.

Parin pöydän päässä, muista pöydistä kauempana salin nurkassa istui neljä korkea-arvoista Nazorakia, ja heidän ja muiden ruokailijoiden välissä seisoi kuusi hampaisiin asti aseistettua, tuimakatseista henkivartijaa.
”Ooh, itse johtoporraskin on täällä syömässä.”
”Jep, he istuvat omassa vakiopöydässään.”

Nelikko istui tummasta Vuota Maca-puusta tehdyssä ruokapöydässä, jonka jokaisessa jalassa oli tyylikkään tarkkoja puukaiverruksia ja kullan värisiä kuvioita, jotka istuivat hyvin arvokkaaseen puuhun.
Pöydän molemmin puolin oli samasta raaka-aineesta tehdyt tuolit, joiden istuimissa ja selkänojissa oli tummanvihreät, samettiset pehmusteet.

”Rintamalla on tapahtunut kovin vähän viime aikoina”, 007 yritti herätellä keskustelua. Pöydällä hänen edessään oli hopealautasella ties mistä asti kuljetettua kallista lihaa, jota hyvin harvat nazorakit ylimpiä upseereita lukuun ottamatta saivat koskaan maistaa.

008 nyökkäsi vaitonaisesti. Hän leikkasi hopeisilla ruokavälineillään, joissa oli koristeelliset kultaupotukselliset kuviot, viimeisiä paloja omasta ateriastaan. Hän oli tilannut itselleen liekitettyä Kewan rintaa Eteläisten saarijonojen yrteillä maustetulla kastikkeella ja moninaisilla vihanneksilla.

005 työnsi haarukallaan palan marinoidusta Mukau-lehmän sisäfileepihvistä suuhunsa ja mutusteli sitä antaumuksella. Hän oli riistaruoan iso ystävä, ja kieltämättä se näkyi myös hieman hänen vartalossaan – Torakkajohtaja oli hieman ylensyönyt. Hän pyyhkäisi suupieliään valkoiseen ruokaliinaan, ja totesi ”Aivan, aivan. Mutta teillä Tiedustelupalvelussa on riittänytkin kylliksi tekemistä. Minusta tuntuu, että tämän ikävän tilanteen johdosta Nazorakien kunnioitus tiedustelupalvelua kohtaan on heikentynyt. Meidän on ilmeisesti yritettävä saada työläisten kunnioitus ja pelko palaamaan agentteja kohtaan, ettei mitään vastaavaa synny. Minun on varmaankin kannattavaa panostaa räväkämpään kansalaispropagandaan.”

”Jos viittaat siihen kapinayritykseen, se ei tule muuttamaan mitään. Kapteeni murskasi heidät ja palannee melko pian antamaan yksityiskohtaisen raportin”, 007 selventää närkästyneenä.

005 kohotti käsiään puolustelevasti. ”Tottahan toki. Ajattelin vain, että pieni propagandalähetys tiedustelupalvelusta voisi muuttaa työläisten käsitystä myönteisemmäksi. Meidän on pyrittävä estämään Pesän sisäinen kuohunta ja osoittaa nazorakeille, että johtoporras hallitsee tilannetta yhtä rautaisesti ja määrätietoisesti niin sotakentillä kuin Pesän sisälläkin.”

Kenraali 001 istui mietteliäänä pöydän päässä suurella samettipäällysteisellä nojatuolilla. Juhlallisen punainen upseeriviitta riippui tuolin selkänojasta. Vasemmassa kädessään torakkaupseerilla oli hento juomalasi, joka oli puolillaan täynnä maltaista juomaa.
Nazorak-imperiumin ehdoton ja kyseenalaistamaton numero yksi oli pysynyt päivälliskeskustelun ajan poikkeuksellisen hiljaa. Harva kuitenkin pystyi tihkumaan samanlaista karismaa pelkällä läsnäolollaan. Jo päättäväisten vihreiden hyönteissilmien – kaikista vanhimpien sellaisten, sillä Äidillä ei silmiä ollut – vahva katse riitti vakuuttamaan ilman sanan sanaa. Nyt Kenraali kuitenkin avasi hyönteiskitansa ja puhui.

”Hallitsemmeko me sinusta tilanteen, Ministeri hyvä?” 001 kyseenalaisti. ”Olet hyvä totuuksien kanssa. Virallisten totuuksien. Mutta edes kerran haluaisin kuulla muutakin kuin kaunopuhetta.”

Torakkain totuusministeri säikähti imperiumin nokkamiehen yllättävää kysymystä. Hän näytti menevän hämilleen, kun asia otettiin puheeksi. Hän painoi sormensa hermostuneena ristiin ja painoi katseensa hopealautasellaan olevaan puolikkaaseen riistapihviin, mutta 001:n silmien arvovaltainen ja karismaa uhkuvien silmien tuijotus sai hänet entistä kiusaantuneemmaksi.

Hetken hän mietti oikeita sanoja, kunnes vastasi: ”Voi olla, että emme ehkä välttämättä hallitse tilannetta yhtä hyvin kuin ennen, mutta uskoakseni voimme korjata asian. Nazorakit eivät ole yhtä tottelevaisia kuin ennen hyvinä aikoina, ja tämä ’vallankumousyritys’ on ilmeisesti osoitus heidän tyytymättömyydestään. Mutta juuri sen takia meidän on näytettävä, että tottelemattomat yksilöt saavat joutua syrjään ja että yhteiskuntaan ovat tervetulleet vain uskolliset ja lajistaan ylpeät työläiset…”

”Se, että kielessämme edes vielä on sana ’kapina'”, 001 sanoi ääni muuttuen sana sanalta jäisemmäksi, ”saa minut uskomaan, että otteemme on lipsunut. Hyvät herrat, nazorak-veljeni. En vähäksy saavutuksianne pätkääkään, mutta en ole rakentanut tätä kansakuntaa kymmeniä tuhansia vuosia vain nähdäkseni sen rivien halkeilevan.”
001 otti siemauksen juomastaan.

”Ymmärtänette.”

”Sen rivit eivät tule halkeilemaan”, 007 puuttui keskusteluun itsevarmasti. ”Tämä yritys oli jo alkujaankin tuhoon tuomittu. Yksittäiset idealistit voidaan vaientaa. Kapinansiemenet voidaan tukahduttaa ennen kuin ne puhkeavat liekkiin.”

Pesäasiainministeri 008, myös Kenraaliluutnantti 008:na tunnettu torakka pyyhki suupielensä kastikkeenjäämistä ja laski monimutkaiset neljän käden hopea-aterimet lautaselleen. Nazorak-maavoimien toiseksi vaikutusvaltaisin henkilö ja itse Kenraalin henkilökohtainen avustaja oli keskittynyt lähinnä kuuntelemaan. Hän ei kuulunut Pääesikuntaan. Hän ei ollut yksi seitsemästä vanhimmasta, joten hän ymmärsi olla kyseenalaistamatta korkea-arvoisempiensa sanoja. Nyt hän kuitenkin koki kykenevänsä tarjoamaan erikoisosaamistaan.

”Yhdyn arkkiagentin sanoihin, Kenraali”, tummahipiäinen nazorak sanoi ja suoristi monokkelia vasemman silmänsä päällä. ”Kapina-ajatuksista on turha huolehtiakaan. Viime viikkojen tutkinnat ja mielipidekyselyt eivät ole nostaneet vallankumouksellisten tai yksilöllisten ajatusten osaa tilastoista edes prosentin kymmenesosaa. Kapinahuhut eivät ole kaikeksi onneksi edes saavuttaneet Pesää.”

Pesäasiaministerin vasen silmä nyki hieman. Hänen äänenpainonsa laski. ”Huolta ei pitäisi olla… jos eläviä kapinallisia ei siis tosiaan ole enää.”

Kauempaa ovelta kantautui hälyä pääesikuntalaisten nurkkapöytään asti. 007 kurotteli hieman ja yritti nähdä mitä ovella tapahtui. Joku ravintolassa toimineista sotilaspalvelijoista kuulosti hermostuneelta. ”Herra Kapteeni, tämä on vain korkeille upseereille tarkoitettu tila. En voi päästää teit-”

”Se ei minua kiinnosta. Minulla on asiaa Arkkiagentille”, Kapteeni 666 selitti ja tönäisi nazorak-symbolein koristellulla kilvellään palvelijan sivuun. Hän heitti suuren miekkansa kiinni puiseen seinäpaneeliin torakkapalvelijan katsoessa kauhistuneena. Kaksimetrinen lyömämiekka melkein halkaisi koko seinäpaneelin, mutta lopulta jäi törröttämään kiinni siihen. Sitten 666 marssi suoraan ravintolan läpi, tervehti sotilaallisesti Kenraalin seuruetta ja sitten vetäisi yhden tuolin lisää 001:n pöydän päähän, 007:n viereen

”Kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti, mutta väitän, että kaikki kapinalliset ovat kuolleet. Joukkosi haravoivat vielä läheisiä vuoria löytääkseen viimeisetkin ruumiit. Se typerys 219 tosin sai jostakin päähänsä haastaa jonkun kapinallisen kaksintaisteluun, ja ne kumpikin putosivat rotkoon”, hän kertoi nopeasti huomioimatta mitenkään kolmea muuta pöydässä istunutta torakkaa.

Pesäasiainministeri 008 huokaisi vaivautuneen näköisenä ja yritti olla katsomatta sisään tunkeillutta eliittisotilasta. Totuusministeri 005 tuijotti suosikkilöydöstään puoliksi yllättyneenä, puoliksi haltioissaan. Nimenomaan tämä kansanomaisuus ja tinkimättömyys olivat syitä, joiden takia Kapteeni 666 oli saavuttanut paikkansa kaiken hänen parhaan propagandansa kansikuvamiehenä.

Kenraali 001 piteli lasiaan ja tuijotti sen pohjaa. Hän jätti sisään rynnineen laivaston eliittiupseerin täysin huomioimatta. Oli kuin Kenraali olisi kuunnellut jotain, joka ei kantautunut muiden korviin.

”Mitä tarkoitat sillä, että ’kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti’?” 007 kysyi tiukasti. ”Minä haluan varmistua siitä, että jokainen niistä pettureista varmistetaan kuolleeksi. Jokainen. Te haravoitte vuorta niin kauan kunnes löydätte ne.”

”Totta kai me etsimme ne. Eivätkä ne sitä paitsi siellä kaiken jään keskellä pysy hengissä montaa päivää, vaikka joku olisikin vielä elossa. Mutta sen tutkijan, sen 273:n, laboratoriosta löytyi monia mielenkiintoisia laitteita, joista voisi olla meille hyötyä”, Kapteeni vakuutteli.

”Kunhan etsitte ne ja tapatte. Tohtori voisi olla kiinnostunut mainitsemistasi keksinnöistä. Oliko sinulla muuta?”

666:lla ei ollut aikomustakaan lähteä vielä. Hän tilasi kovaäänisesti ”mitä tahansa vahvaa”, ja pian sai eteensä eliittisotilaan käsiin täysin sopimattoman elegantin hopeamaljan vihertävää juomaa. ”Ovatko agenttisi selvitelleet moniko muu työläisten keskuudessa tiesi tästä yrityksestä? Kannattaisi toimeenpanna joukkolikvidointeja, ihan vain varmuuden vuoksi”, hän alkoi kertoa omia näkemyksiään jatkosta.

008 pudisteli päätään. ”Pesän sisäisten tutkimusten mukaan ei ole oletettavissa, että kapinoitsijoita voisi olla enemmän. Ja jos on, niin he älyävät tämän jälkeen piiloutua koloihinsa ja hylätä vastaavat suunnitelmansa. Lisäksi Pesän työläisten keskuudessa olevaa vartiointia ja tiedustelua lisätään, joten vaaraa ei pitäisi olla.”

”Entäs ne sen tutkijan apulaiset? Ne näkivät mitä kapinalliset puuhasivat, ehkä jopa auttoivat. Heillä on muutenkin ihan liikaa vapauksia siellä poissa pesästä”, 666 kysyi.

”Totta”, 007 sanoi nojaten päänsä pöytää vasten pitämiinsä käsiinsi. ”273 oli eriskummalinen esimies. Hän ei pitänyt alaisiaan alempiarvoisina, ja hänellä oli kuulemma hyvät välit erääseen mekaanikoistaan. Hän kuulemma auttoi tätä monista rikkeistä, joista työläinen olisi voinut saada tuntuvankin rangaistuksen.”

Tiedustelupalvelun johtaja huokaisi. ”Toisaalta se saattoi olla seuraus sille, ettei tuolla pahaisella tarkkailupisteellä ollut ketään muita korkea-arvoisia komentajia. Olimme lepsuja, kun emme pitäneet siellä tarkempaa vartiointia.”

”En arvosta virheitä”, Kenraali sanoi kylmän viileästi. ”Mutta jos sotkua syntyy, se on siivottava. Ennen kuin syntyy… huhuja.”

”Herrasväki, herrasväki”, 005 rauhoitteli nauraen, leveä hymy hyönteiskasvoillaan. Totuusministeri hieroi käsiään yhteen, ja pitkät ja laihat kitiinikuoriset sormet tanssivat toistensa ympärillä. ”Mehän kaikki todella tiedämme, että yksityiskohdat ovat mitättömiä ja harhaanjohtavia. Kokonaiskuvat, kokonaiskuvat. Totuus elää kokonaiskuvissa. Vuorella taisteltiin imperiumin vihollista vastaan.”
Ministerin hymy leveni levenemistään ja hän heilautti kätensä suoraksi.

”Siinä se! Eikä faktoja tarvitse edes… hienosäätää!”

”Ja teloitamme 273:n alaiset julkisesti syytettynä rikoksista imperiumia vastaan? Se olisi selkeä varoitus kaikille muille. Teot puhuvat enemmän kuin sanat, parahin ’totuusministeri'”, Kapteeni selitti tyypilliseen omahyväiseen tapaansa. Hän saattoi olla ainoita nazorakeja, jotka aukoivat päätään satoja numeroita itseään korkea-arvoisimmille ja olla saamatta siitä edes moitteita.

”Älä pure kättä, joka ruokkii sinua, rakki!” 005 murahti yhtäkkiä puristaen kaikki neljä kättään nyrkkiin. Totuusministerin kasvot muuttuivat hirviömäiseksi irvistykseksi ja äänenvoimakkuus nousi jokaisella sanalla. ”Minä tein sinusta enemmän kuin numerosi ja sotilasarvosi! Minä tein sinusta ikonin, IHANTEEN, ja sinä, sinä kehtaat… jos en pitäisi sinusta, olisit tuollaisten kommenttien jälkeen vain kasa-”
008 rykäisi äänekkäästi. Totuusministeri tajusi siinä samassa lopettaa.
”Herra Ministeri”, Pesäasiainministeri 008 sanoi virallisesti, mutta äänekkäästi. Hän suoristi upseeriviittansa kaulusta ja pyyhkäisi monokkelinsa linssiä sormenpäällään. ”Voinko pyytää puheenvuoroa?”

005:n ilme muuttui tekopirteäksi virneeksi ja hän huomasi laskeutuvansa hitaasti takaisin tuolilleen.
”Aivan, aivan. Ole hyvä ja puhu.”

Pesäasiaministeri kröhi kurkkuaan ja aloitti. ”Eikö vuoritukikohdan työläisten tapattaminen ole hieman haaskausta? Uskon että voimme hiljentää todistajat jollain muulla keinolla. Ja eikö jokainen imperiumin tukipiste ole aina varmuuden varalta tärkeä? Tämä paikka on käsittääkseni ainoa tarkkailupiste tuolla vuorella, joka pitää silmällä sitä, etteivät klaanilaiset yritä tunkeutua meidän linjaamme vuoren ylitse?”
Mustan värien torakka siemaisi laissaan jäljellä ollutta viiniä ja suuntasi katseensa kapteeniin.

”Ehdottaisin, että verenvuodatuksen sijaan yrittäisimme minimoida kulut ja uusien huhujen syntymisen riski.” 008 kääntyi katsomaan silmälappupäistä arkkiagenttia ja ylikenraalia. ”Ehdottaisin, että voisimme hyödyntää vaihtoehtoisesti meidän muistimanipulaatiotekniikkaa, tai tarvittaessa koodi Sinistä.”
”En ole täysin varma onko järkevää saati mahdollista tyhjentää muistia niin monelta. En mielelläni soisi sen 000-jutun jälkipuinnin kaltaisten massamielenpyyhintöjen toistuvan. Se tulee liian kalliiksi hyötyyn nähden. Kenties voisimme pyyhkiä muistin vain kaikkein hyödyllisimmiltä yksilöiltä, ja likvidoida loput?” 007 kääntyi kysyvästi Kenraalin puoleen.

Kenraali 001 naurahti kuivasti.
”Tiedätte jokainen, Arkkiagentti etenkin, että koodi Sinisellä on kuusi direktiiviä.”
Nazorakien imperiumin numero ykkösen silmät siirtyivät huoneessa olijasta toiseen, kun hän rykäisi äänekkäästi ja alkoi luettelemaan.
”Ylläpidä rauhaa. Ylläpidä totuutta. Puhdista epäpuhdas. Suojaa puhdasta. Tuhoa uhka. Ja kuudes direktiivi… jos sanoisin sen ääneen tässä, joka ikisen ympäröivissä huoneissa illastavista upseereista, aliupseereista ja miehistön jäsenistä pitäisi käydä tuijottamassa siihen aivoja polttavaan sinihehkuun niissä mekaanisissa kämmenpohjissa.”

Pöydän ympärillä istuvat torakkaupseerit ja ministerit kuuntelivat kenraalinsa sanoja hiljaa.
”Ja sehän ei olisi kovin tuotantotehokasta, eihän niin?” 001 sanoi vilauttaen kovin poikkeuksellista hymyä. ”Ei varsinkaan, kun juuri tällä hetkellä ahkerat pikku sormemme ovat direktiivi kuuden jäljillä.”

”Tarkoitatteko te siis sitä, että koodi Sininen ei ole käytettävissämme tähän tapaukseen? Kaikella kunnioituksella, mutta te tunnutte joskus intoilevan liian paljon direktiivi kuudesta”, 007 protestoi varovaisesti.

”Tarkoitan juuri sitä”, Kenraali vastasi välittämättä 007:n huomautuksesta. ”Teillä on muitakin tapoja saada epätoivottuja näköhavaintoja ja muistikuvia katoamaan.”

”Aivan. Jättäkää ei-toivottujen ajatusten poistaminen minun huolekseni, Kenraali. Hoidan asian pois päiväjärjestyksestä”, Kapteeni ehdotti ehkä hieman omahyväisellä äänensävyllä.

”Tehdään sitten niin”, 007 myöntyi. Mustahaarniskainen eliittitorakka nousi rivakasti, heitti tuolin takaisin viereisen pöydän alle, nappasi miekkansa yhdellä kiskaisulla seinästä ja marssi ulos tyytyväisenä siitä, että sai taas tappaa jotakin.

– – –
Mukana kirjoituksessa minä, Gee ja Matoro.
Varastimme törkeästi 666:n Manulta omiin tarkoituksiimme (eli kiitokset hälle.)

Klaanon Rope

Maailmanparantajat

4 kommenttia

Meri

Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.

”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.

”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.

”…” Matoro totesi.

”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”

”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.

”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui.

”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.

”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… YSTÄVYYSMOODIA!” Kapura sanoi ja räjähti vaaleanpunaisten ruusun terälehtien pilveen.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=kfVsfOSbJY0]

”MATORO”, Kapura sanoi epäilyttävän vaaleanpunaisena kaiken mahdollisen räjähdellessä epäilyttävästi veneessä ja sen ulkopuolella.

”… wtf mitä sinä teet”

”MINUSTA TUNTUU, ETTÄ MINÄ TÄHTI-HEVOSENKENKÄ-SATEENKAARI SINUA.”

”…”

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 1

Jossain ihan muualla

[10:51:57] Matoro: … tänään on muuten aprillipäivä, eikö.

[10:53:15] conspiracyTheorist: On

[10:55:41] conspiracyTheorist: … minulla ei ole mitään aprilliropea valmiina

[10:55:52] conspiracyTheorist: ÄKKIÄ, KIRJOTETAAN VIESTI JOSSA MATORO RAKASTUU KAPURAAN

[10:55:56] Matoro: …

[10:56:00] Matoro: JA KAATUU PORTAISSA

[10:56:04] conspiracyTheorist: JOO

[10:56:16] conspiracyTheorist: JA TAWA JA G MENEVÄT NAIMISIIN

[10:56:17] Matoro: EI mutta oikeasti. Pitää kirjoittaa jotain.

[10:56:22] conspiracyTheorist: Kyllä.

[10:56:59] Matoro: … entä jos…

[10:57:05] conspiracyTheorist: … joo

[10:57:37] Matoro: Joka päättyy siihen että kaikki räjähtää sateenkaariksi ja vaahtokarkeiksi.-

Vene

”Mitä tämä minä en edes”, Jään Toa kysyi typertyneenä.

Kapura kolkkasi Matoron YSTÄVYYSTILAN vallassa ja kikatti maanisesti Toan lentäessä alas portaita.

”Eihän tämä edes sattunut niin paljoa tällä kertaa KOSKA SE TEHTIIN YSTÄVYYDESTÄ” Matoro tunsi kaikkien negatiivisten tunteittensa katoavan ja maailma peittyi vaaleanpunaiseen. ”AHAHAH KAPUARA NIIN MINKIN SINUA MENNÄÄ N KARZAHNILLE JA VOITETAAN KAIKI YSTÄVYYDEN VOIMALLA!”

”JOO!” Kapura huusi ja lähti lentämään Matoron kanssa kohti Karzahnia, koska logiikka. Pinkin kaksikon matka jatkui pari minuuttia heidän päästellessään epäilyttäviä ääniä ja ampuessaan merilokkeja YSTÄVYYSSÄTEILLÄ, jolloin ne muuttuivat pinkeiksi ja räjähtivät. Iloisesti.

lol

”MATORO. KUTSUTAANKO MUITAKIN MUKAAN KOSKA YSTÄVYYS?”

”SE ON ELÄNÄMTEHTÄVÄMME! SAATETAAN RAUHA MAILMAAN!” Matoro riemuitsi sekopäisellä äänellä ja lähti syöksymään sateenkaarien ympäröimänä kohti Karzahnia.

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 2

Vene vähän matkan päässä

”Kyllä toi nykynuariso on kans nii holtitonta sakkii, pitääs noidenki vaan keskittyy töihinsä eikä tollai lennellä ku mitkäki ötökät”, hän totesi itsekseen ja jatkoi kalastamista. Hän oli saanut tänään saaliikseen vain joitakin LONKEROISIA YLIHERROJA. Tai sillä nimellä hän niitä meduusan kaltaisia, iloisia, toisiinsa takertuvia mustekaloja kutsui.

Karzahni

Karzahni, saari jonka tulivuoret syöksevät jäätä ja jonka joet ovat tuhkaa. Sen eläimistö elää pääosin tappaakseen kaiken saarelle saapuvan brutaalisti.

“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun saapuivat saaren ylle. Sen kuollut maapeär alkoi puskea pinkkejä ja överin kirkkaita neonvärisiä kasveja. Tulivuoret räjähtelivät sateenkaariksi ja värjäsivät taivaan vaaleankeltaiseksi.

“AHAHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat muuttaessaan Karzahnin mustan tornin vaahtokarkiksi ja linnakkeet tikkareiksi.

“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun koko saari oli muutettu YSTÄVYYDEN PARATIISIKSI mahtavalla YSTÄVYYDEN VOIMALLA. YSTÄVYYDEN manas-ravut nousivat lentoon ja seurasivat yhdessä muiden saaren asukkien kanssa lentävää toa-kaksikkoa.

Kapura räjäytti YSTÄVYYDEN VOIMALLA Metru Nuin kupoliin johtavan portin ja valtava vaaleanpunainen aalto syöksyi kohti Legendojen Kaupunkia.

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 3

Tuntematon

lol2

lol3

Metru Nui

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=RKzYjrVhCXs]

(musiikit saavat soida myös päälekkäin)

“Vartiopäälikkö, mmmmikä tuo… vaaleanpunainen lentävä juttu on?” ta-matoran kysyi komentajaltaan, joka hänkin hämmästeli outoa valoilmiötä.

“Minä en tiedä”, hän vastasi. “Mutta se tulee kohti ja kovaa. Kuten vartiomatoranin oppaassa neuvottiin, AMMUTAAN SITÄ!”

“Mutta eikö vartiomatoranin opas sano tuon saman kaikesta mahdollisesta?”

“Totta kai se sanoo. Millä muulla ongelmat muka voitaisiin ratkaista? Puhumalla?”

“…”

“Ampukaa noita vaaleanpunaisia asioita!”

“Kyllä, sir!”

Metru Nuin vartioasemien suuret tykit alkoivat jauhaa tulta kohti hyökkääjiä.

“ME VALLOITAMME TÄMÄN KAUPUNGIN YSTÄVYYDELLE!” Kapura huusi.

“NE TEKVÄT VASTARINTAA! NE EVÄT HALUA YSTÄVYYTÄ!”

“KUTSUTAAN YSTÄVYYSJUNAT!”

“JOO!”

Ja niin taivaalta alkoi sataa pitkänomaisia monipyöräisiä ajoneuvoja, jotka ovat tarkoitettu kiskoille. Niiden osuessa maahan ne räjähtelivät massiivisina sienipilvinä. Metru Nuin värit alkoivat kääntyä jatkuvasti pinkin ja neonsävyjen suuntaan.

“Mitä karzahnia täällä tapahtuu”, Turaga Dume kirosi.

“Olemme hyökkäyksen kohteena”, hänen luokseen saapunut neuvonantaja totesi.

“Ketkä? Metsästäjätkö taas?”

“… emme tiedä. Ne ovat pinkkejä… ja noh, muuta emme tiedä.”

“Käyttäkää koko arsenaalia! Saatte luvan laukaista Tuomiopäivän Aseen.”

“K-kyllä sir.”

“Kyllä me ne tunkeutujat pysäytämme ennen kuin ne pääsevät tänne.”

“MITN PYÄSÄTETTE MEIDÄT” Matoro huusi maanisesti hihittäen Coliseumin kuudennesta tornista.

“KUN ME OLEME JO TÄÄKLÄ!”

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 4

Nazorak-pesät

“Aloitamme hyökkäyksen tasan viikon kuluttua”, Kenraali 001 sanoi päättäväisesti. Hän seisoi pitkän neuvottelupöydän päässä, sen saman jonka äärellä Allianssin johtajat olivat kokoontuneet niin monta kertaa.

“Teille on jaettu tarkat toiminta-ohjeet. Mikään ei voi mennä vikaan.”

“Parasta olisikin”, Gaggulabio huusi salin perältä. Kenraali jätti tämän huomiotta huolimatta joidenkin nazorak-upseerien paheksuvista katseista.

Huoneen ainoat valot pimenivät vielä synkemmäksi kuin ne jo olivat. Pimeyteen ilmestyi punaisia silmiä. Pöydän ääreen asteli pieni sinipakarinen matoran.

“Hyvää päivää. Ettehän vain aloittaneet ilman minua?”

“Arvostamme apuasi, Avde, mutta oletimme, ettei sinua kiinnosta taktiset ratkaisut.”

“Voi, eivät ne kiinnostakaan. Mutta strategiset kylläkin. Minun on nimittäin muutettava Allianssin strategiaa.”

“… mitä sinä selität?”

“Ei ole mukavaa, kun niin paljon olentoja kuolee. Löysin keinon välttää verenvuodatus. Me saamme Klaanin ilman sotaa.”

Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Sairaalloinen nauru rikkoi sen.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FddbkYIxcNw]

Jos Avden Syvä Nauru oli mielenterveydelle vaarallista, niin tämä nauru oli kuin suoraan helvetin syvimmistä loukoista. Se musersi jokaisen huoneessa olijan alitajuntaa.

Ovesta astui kankaisen näköinen olento. Se oli noin matoranin pituinen ja hyvin laiha. Sen laihat ja löysänä roikkuvat raajat eivät tuntuneet tukevan sitä lainkaan, mutta silti se pysyi pystyssä. Hahmon sinisen ja punaisen sävyinen asustus näytti eriskummalliselta.

Mutta tärkeintä olennossa olivat sen silmät. Nuken silmät olivat kuin toinen avaruus, ne hohtivat mutta imivät valon, ne säteilivät mutta pimensivät mielet. Ne olivat sairaat, kiiltävät ja syvät.

“Saanko esitellä uusimman nukkeni, Pienen Kaalepin.”

Allianssin keskuudessa oli hiljaista.

“M-mikä tuo on” 007 lopulta kykeni kysymään.

“Pien’ Kaaleppi, ole hyvä ja näytä”, Avde sanoi pahaenteisesti.

Nukke katsoi 007:aa silmiin.

Nazorakin suu vääntyi sairaalloiseen hymyyn. Sitten hän alkoi nauraa.

Kapteeni 666 ampui nopeasti sarjan konepistoolistaan nukkeen. Osumat eivät vaikuttaneet. Pian Kapteenikin oli naurun pauloissa. Ja pian koko kokoussali. Ja Nazorak-pesä.

Klaani ja Allianssi solmivat rauhansopimuksen viikon kuluttua. Kukaan ei halunnut enää sotia. Piirileikit olivat osoittautuneet paljon mukavammaksi ajanvietteeksi.

Coliseum

“HAHAHAHHEHEHEH”

“HEHEHHIHIHI”

“HOHOHOHYHYHY”

“HÖHÖHÖHAHAHA”

HAHAH- Metru Nuin sydämessä, Coliseumissa, uuden YSTÄVYYDEN NIMEEN Metru Nuin valloittaneet sankarit juhlivat voittoaan. Kaikki ankeus on saarelta tiessään. He elävät paratiisissa, jossa kaikilla on kivaa.

“MENÄÄN KAPUAR KATOMAAN DUMEN TUAMIÖPÄIVN ASETTA!”

“JOO!”

Näissä tuumissa kaksikko lensi saateenkarien saattelemana Coliseumin tarkimmin varjeltuun huoneeseen, jonka oven he avasivat YSTÄVYYSPOTKULLA. Huoneessa oli YSTÄVYYSLASERIKSI muuttuneen TUOMIOPÄIVÄN ASEEN ohjauspaneeli sekä YSTÄVYYDEN NAAMIOSEINÄ sekä erityisesti YSTÄVYYDEN VAHI. Kapura alkoi ohjaamaan YSTÄVYYSLASERIA jolla hän YSTÄVÄLLISTI kaiken METRU NUIN KUPOLISTA. Ystävällisesti. Ja iloisesti. Matoro sen sijaan YHDISTI YSTÄVYYDEN ALKEMISAATTORILLA Vahin, Mohterkin ja Olmakin naamioseinältä ja loi KANOHI FAHRSTEYN, AJAN, ULOTTOVUUKSIEN, PARADOKSIEN JA YLEISEN SEKAVUUDEN NAAMION, JOLLA VOI MYÖS DEKANONISOIDA ASIOITA JA MUUTTAA AJAN RAKENNETTA.

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 5

Klaani, kahvio

Mokel päivitteli Kahvion asiakastulvaa eräälle toiselle Matoranille, hänen uudelle kahvioapulaiselleen, joka kantoi pinkkiä Rurua ja vain katseli sekamelskaa puhumatta mitään. Ja asiakaskasa ei lopettanut kasvamista. Mokelista tuntui, että joka ikinen olento tässä universumissa ja suurin osa parista seuraavasta oli tullut katsomaan…

… TAWAN JA GUARTSUN HÄITÄ

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=6_b7RDuLwcI]

”Fefeta, tuoppas herroille voileipiä”, Mokel sanoi Matoranille, joka mutisi ”3833 < 383” ja kiiruhti takahuoneeseen. Kyseiset herrat ilmoittivat olevansa Klaanin Shippauslehden toimittajia. Mokel tunnisti lehden, koska hän luki sitä aina, kun Kahvio tyhjeni. Eli ei koskaan. Neljähenkinen joukkio sai voileipänsä, ja seuraavat asiakkaat tilasivat. Mokel tunnisti tätinsä ystävän Rouva Maalin, joka tarjoutui maalaamaan kahvion maksuksi viidestä virvoitusjuomapullosta. Sitten saapuivatkin jo Tawa ja G, jotka vihittäisiin Kahviossa, koska logiikka.

Yhtäkkiä, NINJO- ei kun TAPPAJAKANEJA.

Asiakkaat kirkuivat pinkkien kanien syöksyessä sisään Kahvioon. Guartsu avasi tulen ja onnistui tappamaan kaikki kanit ja pienenksi bonukseksi myös viisi asiakasta.

”Wtf. Selvittiinkö niistä kahdella lauseella. Minä luulin, että ne olisivat VAKAVA ASIA”, Mokel tuhahti. Tähän mennessä Kahvioon olivat jo samana päivänä hyökänneet kaikki kuusi Nukkea ja kolme Nazorakien armeijaa. Pommituksia oli ollut viisi. Tämä oli yksi niistä päivistä, joina asiakkaita kuoli runsaasti, mutta se ei haitannut Mokelia. Vähemmän kiireitä, vähemmän palveltavia.

Seuraava ongelma: Pappia ei löytynyt mistään. Häiden virallisesta alkamiskellonajasta oli jo kulunut useita viikkoja, joten vieraiden ja asiakkaiden joukossa alkoi näkyä pieniä turhaantumisen merkkejä. Rouva Maali ja Fefeta kiistelivät varsin äänekkäästi ottaen huomioon sen, että Fefeta oli mykkä.

Myös Mokelin voileipävarastot hupenivat epäilyttävän kovaa tahtia. Makuta Nui-niminen Makuta ehdotti kuolleiden vieraiden syömistä. Mokel lupasi harkita asiaa, mutta tiesi kuitenkin sisimmissään, että Kahvion maine ei koskaan parantuisi, jos kuukaudessa tulisi jo neljäs kannibalismitapaus. Sen sijaan kuolleet tappajakanit hän työnsi iloisesti jäljelläoleviin voileipiin.

Yhtäkkiä, ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi, ja kaikki mahdolliset olennot kaikista mahdollisista ulottuvuuksista teleporttasivat Kahvioon, koska logiikka. Mokelille tämä tiesi vapaan tilan pienentymistä hälyttävästi, ja voileipävarastojen hupenemista äärimmäisen pieniksi.

”Hmm”, Mokel mietti ääneen. ”Miten on mahdollista, että missään mahdollisessa universumissa ei ole yhtään pappia?”

Kapura vaihtoehtoisesta todellisuudesta sanoi: ”Koska… ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ EI OIKEASTI HALJENNUT.”

Mokel huomasi että Kapura puhui totta, joten kaikki asiakkaat olivatkin hallusinaatiota ja ne katosivat.

Yhtäkkiä hän huomasi, että Kahviokin oli hallusinaatiota, joten se katosi.

Yhtäkkiä hän huomasi, että hänkin oli hallusinaatiota. Mutta miten voi olla itsensä hallusinaatiota? Katoaisiko hän, vai katoaisiko pelkästään hallusinaatio-osuus? Missään ei ollut mitään järkeä, paitsi että hän vain leijui randomisti jossain avaruudessa. Tosin ei siinäkään ollut mitään järkeä. Miten muka Mokel pääsisi avaruuteen?

Yhtäkkiä hän huomasi, ettei missään milloinkaan ollut yhtään mitään järkeä, joten välinäytöksen oli jo aika loppua. Sitä ennen Mokel otti kuitenkin jostain, jossa ei ollut mitään järkeä epäloogisen paperinpalan, ja kirjoitti sinne:

Rose ♥ Kanaya OTP <3

Sitten Tawa ja Guartsu menivät naimisiin, koska pappi olikin jo täällä mutta se oli oikeasti matatu, joka tappoi kaikki koska se olikin oikeasti työnantaja, joten missään ei oikeasti ollutkaan mitään järkeä, joten ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi uudelleen, paitsi että se oli äärimmäisen typerää eikä sitä voinut olla olemassa eivätkä kaikki mahdolliset olennot mahtuisi Kahvioon, joten se ei tapahtunutkaan, mutta sitten missään ei olisi järkeä koska kaikki olisi kuitenkin hirveän epäloogista, mutta mikään ei kuitenkaan mennyt rikki vaikka pitäisi, joten missään ei ollut mitään järkeä, koska heh.

Maailmankaikkeus

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=oEhAvr3sWTc]

Aloin miettiä että miksi minä olen neutraali kertoja.

Kun nämä asiat josta minun pitää kertoa ovat ihan naurettavia.

Lisäksi jatkuva caps lock on rasittavaa.

Ajattelin, että jos minä vain lopetan kertomisen-

Antaa noiden tyhmien hahmojen kertoa itse dialogillaan mitä haluavat kertoa.

Ei se minua kiinnosta.

Minä otan lopputilin.

“ÄLÄ ÄLÄ MATORO ET SINÄ VOI LÄHTEÄ”

“SINUN PIÄTÄÄ KERTOA MMITÄ ME TEEMME”

Kuulitte kyllä.

Sain tarpeekseni naurettavuuksistanne.

Lähden.

Heips.

“EEEEEI ÄLÄ MENE”

“KUAPUR SE MENI JO”

“MITÄ ME NYT VOIMME TEHDÄ”

“TARVITSEMME UUDEN KERTOJAN”

“MINÄ TIEDÄN”

“NO”

“KÄYTÄ SITÄ NAAMIOTA”

“AI KNAHOI FAHRSTREYTÄ”

“JOO”

“MITÄ MINÄ TÄLLÄ”

“MATKATAAN GREGIN LUO”

“KUKA SE ON”

“SE ON LUOJAMME”

“MENÄÄN SEN LUO JA OSOITETAN ASEMAMMEH AKKAAMALLA SE – YSTÄVÄLLISETI”

“JUURI SITÄ AJAN TAKAA”

“JA PAKOTETTAN SE KERTOMAANN TARINAME LOPUUUN”

“JOO”

“LUON ESNIN MILJOONA VIHTIEHTOISTA MEITÄ LEVÄITTÄMÄÄN YTSÄVYYTÄ KAIKIALE UNIVERSUMIIN”

“HYVÄ IDEA”

“KOSKA MEIDÄN PELLE KERTOJAMME OTTI LOPARIT, VÄRVÄSIN ERÄÄN KAVERINI SIJAISEKSI KERTOMAAN MATKAMME GREGIN LUO: ASTU ESIIN, MATATU”

moi hei ootte siis ihan bestei

nyt ne avaa ulottovuusportin joka o muuten sateenkaaren värine

se johtaa outoon maailmaan, siellä on dinosauruksii

ja joku gladiatos tai joku on kuulemma keisari

mut planeetan sydämessä on kaneja

eiku siis

anteeks

siellä n suuri palatsi

jossa suuret olennot elää

tiättekste, niinku ne meiän luojat

sit nää meiän best hirout niiku kapura ja matoro

ne menee sinne ja hakkaa sil ystävyydellään ovivahdit

ja muutki jotka estää niitä

nyt ne on tulossa gregin kammioon

“GREG! TUOMIOSI ON KOITTANUT!” kapura pauhaa tuhotessaan oven ystävyydell

“M-mitä tämä-” greg fahrstrey sopertaa.

“MEILÄ ON SULLE VUATIMUKSIA”, matoro vaati sillei kovasti

“Mutta minä olen luojanne, te hullut! Kaikki mitä teillä on, on peräisin minulta!” greg uhosi ja otti esiin mahtavan kynänsä

“IITSE ASIASA SUURIN OSA MEIDÄN SEIKKAILUUSTAMME ON PERÄIISIN ERÄÄLTÄ ANDREW H-”

“KUUNTELE, GREG. SAAT ELÄÄ, JOS KANONISOIT KAIKEN TEKEMÄMME JA KERROT TARINAMME LOPPUUN”, kapura vaati tosi miehekkäästi

saavatko sankarimme tahtonsa läpi? voittavatko he gregin ja tämän kynän? vai kaatuvatko he ja kaikki heidän tekemä ystävyys kamppailussa?

SE SELVIÄÄ ENSI APRILLIPÄIVÄNÄ!

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 6 NÄYTÖS 1

Kaukainen universumi, Forssa

… tämä on tyhmin asia mitä olen ikinä tehnyt

haha

HAHAHAH

HAHAHAHAH

YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 6 NÄYTÖS 2

Kaukainen universumi, Vantaa

hei tämä on tyhmää miksi minä kirjoitan tätä

minun pitäisi olla päivittämässä rabbitstuckia

mutta

hihi

HIHIHIHI

HIHIHIHIHI

Klaanon Rope

Roolipelaamista ja rajavartijoita

4 kommenttia

Matoron ohjatessa venettä Kapura keskittyi tuhertamaan jotain tyhjään muistikirjaan jonka kannessa luki yksinkertaisesti ”TEORIOINTI”. Välillä Toa pysähtyi mietiskelevän oloisena tuijottamaan jotain hetkeksi aikaa mutta palasi pian kirjoitustyöhön. Sivut täyttyivät sanoista hiljaisuuden vallitessa veneen hytissä.

”Mitä kirjoittelet?”, Matoro kysyi puoli-kiinnostuneena. Aamu oli merenkäynniltään tyyni ja rauhallinen. Toa oli helpottunut, sillä matka olisi kohta loppusuoralla. Nykyisellä vauhdillaan he saapuisivat Xian ja Metru Nuin väliselle reitille muutamassa tunnissa.

”… Ööh. Se tulee erääseen roolipeliin”, Kapura vastasi.

”…”

”Noh, tuo ei oikeastaan edes yllätä minua. Mutta eikö elämämme nykyisin ole tarpeeksi jännittävää, ettei mitään roolipelejä oikeastaan edes tarvita?”

”En minä nyt tiedä”, Kapura sanoi. ”Ainakaan tämän harmillisen pitkän laivamatkan osalta. Mutta taidamme olla pian aika perillä?”

”No Metru Nuilla olemme huomenna”, Matoro vastasi.

”Käyn kannella. Ehkä ulkona näkyy jotain kiinnostavaa ja/tai spekuloitavaa.”

Matoro katsoi Kapuran jättävän kirjansa karttapöydälle ja kävelevän alas pahamaineisia rappusia. Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan. Ja tällä kertaa sen todisti se, että Matoro kävi nappaamassa Kapuran epäilyttävän mustakantisen kirjan pöydältä ja alkoi lukemaan sitä.

Matoro: Jos luet tätä, älä vaivaudu. Selitin jo. Kaaduit portaissa. Asiaan ei liity mitään sen kummallisempaa joten tämän höpsön kirjasen lukeminen on tylsää ja sen olemassaolo selittyy kaiken lisäksi yksinkertaisesti sillä että veneessä on tylsää.

”… olenko minä tosiaan näin ennalta-arvattava”, Matoro ajatteli ääneen.

Joku muu joka mahdollisesti lukee tätä: Asioiden ylianalysointi ei kannata koska sataprosenttisella varmuudella kaikki joka tässä kerrotaan on totta (mutta olen saattanut jättää jotain kertomatta).

SALALIITTOTEOREETIKON, HULLUN HUONEKASVIN JA HULLUMMAN TIEDEMIEHEN OMITUISET SEIKKAILUT

Aloitetaan vaikka tästä: Oli laji. Ja se laji sattui olemaan sellainen hieman outo jonka kulttuuriin kuului nimettömänä oleminen ja kaikkea muuta epätärkeää. Meitä kiinnostaa vain lajin jäsen, Jouera joka oli ensin nimetön, sitten nimellinen kunnes jätti nimensä mutta alkoi taas käyttää sitä. Sattumoisin vaiheet hänen aikajanassaan joissa nimenvaihdot tapahtuivat ovat myös niitä tärkeitä, joten keskitytään tarkastelemaan niitä.

”Miiiitä minä oikein luen”, Matoro kysyi itseltään.

Lajin höpsöön kulttuurin kuului myös tiukka arvojärjestys ja että ylempiä piti totella. Ja hieman absurdisti myös se että nämä ylemmät olivat aina vastuussa jos jokin meni pieleen ja yleensä ne vain tapettiin ja otettiin uusia tilalle. Minä en keksinyt sääntöjä, minä vain kerron niistä. Tällä yritettiin kai saavuttaa jonkinlainen täydellisyys, mutta eikö ole hieman typerää tappaa lähimpänä täydellisyyttä olevat? Minä sanoisin että on.

Jouera sai nimen. Se tarkoitti että hän kiipesi arvoasteikossa huomattavan ylös ja sai keinon ilmaista itseään nimellään. Meillä on nimet koska olisi rasittavaa kirjoittaa aina ”TULEN JA PAINOVOIMAN TOA” mutta heille nimillä oli merkitystä. Joka tapauksessa nimi tarkoitti sitä että Jouera sai vaikutusvaltaa ja kyvyn osallistua lajin tieteellisiin projekteihin. He olivat aika klassinen hullun tiedemiehen määritelmä. Lajin saavutuksiin kuului itsensä lähes täydellinen koneellistaminen koska ilmeisesti orgaaninen aines on liian ikävää? Kuitenkin Joueran tärkeät projektit olivat seuraavat:

1) Jonkun Matoranin kidnappaaminen saarelta jossa laji asui maan alla ja sen muunteleminen sellaiseksi oudoksi olennoksi joka muuttuu lähelläolijoiden pelkäämiksi asioiksi (MENI PIELEEN koska joku outo virhe tapahtui kun laji testasi sen muuntautumiskykyä kuvitteellisen pelottoman henkilön kanssa. Olento muuttui pelkäksi varjoksi jonka kyky jätti joskus toimimatta eli oli aika hyödytön.)

2) Projekti jonka tarkoitus oli parantaa lajin mielenvoimia ja varsinkin niiden suojausta mutta MENI PIELEEN kun se tekikin päinvastaisen (miten Joueralla oli vielä nimensä? Ai niin, lajin typeryyden takia asiasta syytettiin senhetkistä johtajaa Diereuea joka tapettiin Joueran sijasta.)

3) Projekti joka meni vielä enemmän pieleen. Niin paljon pieleen ettei enempi ole oikein mahdollista. Kaikki lajin jäsenet paitsi Jouera kuolivat! Loppuen lopuksi Jouera ei tainnutkaan olla kovin hyvä hullu tiedemies. Projekti loi Zairyhin.

Zairyhistä sanon vain perusasiat (mielenvoimainen kasvi, haluaa tappaa Joueran syistä joita käsittelemme erikseen jne.) koska on mahdoton tietää miten se käytännössä toimii. Mutta tämä ei ole mikään tieteellinen julkaisu. Sovitaan, että se on silkkaa epäloogista taikaa tai jotain vastaavaa. Elämme universumissa, jossa olennot voivat ampua elementtejä käsillään. Tarvitseeko näitä edes selittää? Joka tapauksessa Zairyhin huomattavat kyvyt ovat lonkerot ja niiden loputon kasvu, mielenvoimat ja se ettei sen liiemmin tarvitse syödä (kenties yhteyttäminen? Huomio kirjoittajalle: Teorioi tätä).

Tapahtumat, jotka johtivat Joueran lajin tuhoon: Zairyh luotiin. Zairyh tuli hulluksi tai kostonhimoiseksi tai jotain ja tuhosi kaikki lajin jäsenet paitsi Joueran mielenvoimillaan. Kenties Jouera, joka tiesi Zairyhistä eniten oli varautunut johonkin tuollaiseen? Joka tapauksessa kaikki muut kuolivat. Ja Jouera pakeni saarelta jossa laji asusteli tehden hulluja kokeita maan alla. Paitsi luullakseni Joueran tilat sijaitsivat maan pinnalla, jokin arvoasteikossa ylhäällä olevien erityisoikeus?

Kuitenkin tässä kohtaa kiinnitämme huomiomme hetkeksi itse saareen. Se on aika iso, sisältää yhden Matorankylän ja tuhoutui täysin kun jokin aiheutti tulipalon (tästä ei sitten enempää). Zairyh kasvatti itsellään saarelle aikamoisen viidakon mutta Matorankylän palaneet rauniot ovat vielä siellä. Kävin itse katsomassa. Mennyttä sekin.

Kylässä meitä kiinnostaa se, että tämän tarinan kirjoittaja ja eräs Toa eli ennen siellä (itse asiassa lähes koko elämänsä. Tai ainakin sen joka on merkittävä tämän tarinan kannalta). Yhtäkkiä, tulipalo. Ja Matoran pakenee Toa-kanisterilla joita tiedemieslaji lähetti sinne houkutellakseen Matoranit pois tutkimuksia haittaamasta. Muut lähtivät pakoon mikäli kuolemiselta ehtivät, mutta saarta ympäröivän meren runsaan virtaamisen takia päätyivät ihan eri paikkoihin. Jouera pakeni myös mukanaan se outo varjo-olento jonka hän teki Matoranista.
Matoran saapuu Klaaniin matkattuaan hieman vähän kaikkialla, onkin Toa koska MYSTEERINEN TOA-KIVI! Okei, se oli enemmän Joueran lajin tekosia kuin mysteeri. He antoivat Matoraneille kaikenlaisia tarvikkeita joilla oli tarkoitus houkutella heidät pois. Yhtäkkiä, tehtäviä joilla ei ole mitään relevanssia (paitsi ehkä sen erään sodan kannalta).

”Kapura”

Jouera jää luolaan johonkin ja tekee mystisiä tiedemiesasioita. Zairyh kasvaa saarella ja nostattaa viidakon tuhkasta. Toa (okei, sanotaan vain Kapura) tekee asioita Klaanissa mutta tämä ei suinkaan ole elämänkertani. Kuluu aikaa. Vuosisatoja, (muttei monia) myöhemmin (tai no, en oikein tiedä kuinka paljon aikaa siinä kului. Tuo kuulosti hienolta): Toa palaa saarelle. Huomaa palaneen kylän, tajuaa yhden luvun menneisyydestään. Kohtaa Zairyhin, omaa vielä fobian joka tuli siitä tulipalon aikoihin, jää mieleltään vangiksi kun Zairyh tulee Klaaniin Kapuran (tai minun) kehossa(ni).

”Mitä sinä teet”

Tapahtuu joukko asioita joilla ei liiemmin ole merkitystä. Zairyh halajaa Joueran olinpaikkaa ja tekee asioita saadakseen tuon tärkeän tiedon. Kapura saa kehonsa takaisin mutta tulee (lievästi) hulluksi, paranoidiksi (joka ei ole tosin huono asia) ja skitsofreeniseksi (joka on huono asia).

”Kapura”

Varjo-olento taistelee jossain vaiheessa sekä Kapuran että Zairyhin kanssa. Kaikki romahtaa ja se jakaantuu kuudeksi olennoksi joiden ulkonäköä on vaikea kuvailla mitenkään järkevästi. Käy ilmi, että sekin haluaa tappaa Joueran (onpa hän (epä)suosittu). Zairyh kehittelee (täysin yksin) idean siitä, miten hän saisi haltuunsa tämän tärkeän informaation.

”Lopeta!”

Kapura lähtee erään Matoron kanssa matkalle. Kun Matoro kaatuu (vahingossa, itsekseen jne.) portaissa, häneltä menee taju. Näin tapahtui ja mitään muuta ei voi väittää. Zairyh huomaa tilaisuutensa ja keskustelee erään Matoron päässä olevan hullun tiedemiehen joka ei ole Jouera vaan eräs Makuta nimeltään Itroz kanssa. Itroz lupautuu antamaan Zairyhille Joueran olinpaikan mikäli hän saa erään toisen Makutan Nimda-sirun.

Sitten minä istuin tähän ja kirjoitin tämän joka taisi kyllä olla yli 50 prosenttia Joueran lajin tapoja. Ei sillä varmaan ole väliä. Ehkä minä täydennän tätä kun jotain kiinnostavaa tapahtuu? Ja okei, rivien välistä saattoi jäädä pieniä tapahtumia mutta niillä ei liiemmin ole väliä kun pointtini tätä kirjoittaessa oli veneessä matkustamisen tylsyys eikä tylsien salaisuuksien paljastaminen kaikille jotka tätä vaivautuvat lukemaan.

Matoro: Jos olet lukenut tänne asti niin huomaat että kaatumisesi portaissa on täysi fakta ja olisi hullua väittää mitään muuta. Ja jos tässä esiintyy informaatiota jota minun ei pitäisi tietää niin sovitaan että sain sen selville TEORIOINNILLA! Mutta tätä tekstinpätkää ei kannata teorioida, koska kerroin jo kaiken tärkeän.

Ehkä minä lopetan jo.

Matoro oli sanaton. Hän sulki kirjan hiljaa hämmennyksen vallassa. Hän laittoi sen takaisin karttapöydälle mistä oli sen ottanutkin.

”Vai että sellainen roolipeli”, Matoro päivitteli itselleen.

”Ööh. En haluaisi häiritä”, Kapura sanoi kiirehtiessään takaisin hyttiin, ”mutta joitain veneitä. Paljon niitä. Näyttävät jonkinlaisilta partioveneiltä mutta ajattelin että ilmoitan kuitenkin.”

Matoro katseli teleskooppisilmänsä kiikaritoiminnolla muutamaa kohti tulevaa alusta. Ne olivat kevyitä moottoriveneitä, hieman kuin kaksikon omakin alus.

”TERVETULOA XIAN ALUEVESILLE! PYSÄHTYKÄÄ, JA PÄÄSTÄKÄÄ MEIDÄT TUTKIMAAN ALUKSENNE!”, vortixx huusi megafoniin lähestyvän aluksen kannelta.

Matoro jätti moottorin tyhjäkäynnille ja asteli portaita äärimmäisen varovaisesti kannelle Kapura perässään. He katselivat yhden veneen tulevan melkein kiinni heidän aluksensa kylkeen. Kauempana olevat alukset odottivat. Jään Toa arveli, että niistä tarkkailtiin heitä paraikaa.

”MISTÄ OLETTE TULOSSA JA MINNE MENOSSA?”, megafoniin pauhaava kuulustelija kysyi nyt vain parin metrin päästä.

”Olemme matkalla Metru Nuille tapaamaan ystäväämme”, Matoro vastasi. Xialaisten veneestä laskettiin eräänlainen silta, jota pitkin megafonimies ja joitakin hänen tovereitaan – kaapin kokoisia korstoja kaikki – tulivat klaanilaisten laivaan.

”ENTÄ MISTÄ TULETTE? ET KAI SINÄ VÄLTTELE KYSYMYSTÄ?”, vortixx kailotti megafoniin aivan Matoron vieressä.

”Sinun ei tarvitse käyttää enää tuota megafonia”, Matoro huomautti.

”TE ETTE OLE ASEMASSA, JOSSA VOISITTE JAKAA KOMENTOJA. MINÄ OLEN. ENKÄ USKO, ETTÄ LIIKUTTE REHELLISILLÄ ASIOILLA, JOS ETTE KERRO LÄHTÖPAIKKAANNE!”

Matoro mietti tarkkaan. Mikäli nämä ääliöt olisivat vain joitakin tulliviranomaisia, hän voisi hyvin kertoa olevansa Klaanista. Mutta jos ne ovat jotakin muuta, siitä saattaisi koitua hankaluuksia.

”Tulemme Bio-Klaanin saarelta lounaasta”, Matoro vastasi lopulta. ”Ja meillä on kiire Metru Nuille. Olkaa hyvä ja tutkikaa aluksemme, jos haluatte.”

Megafonimies viittasi gorillansa penkomaan varusteita.

”Et varmaankaan halua, että ne pääsevät lukemaan ’roolipelitekstejäsi’?” Matoro kuiskasi Kapuralle niin huomaamattomasti kuin tämä pystyi. Tulen toa näytti puoliksi hämmästyneeltä ja puoliksi vahingoniloiselta. Sitten hän syöksyi portaita ylös.

”MIKÄS TEIDÄN NIMENNE ON?” megafonimies kysyi Matorolta ehkä hieman epävirallisempaan sävyyn kuin aikaisemmin.

”Minua sanotaan Matoroksi”, toa vastasi. Hän halusi joka hetki yhä enemmän ottaa megafonin ja tunkea sen vortixxin kurkusta alas.

”MATORO? MATORO MUSTALUMI, VAI?”

”Voisitko nyt karzahni vieköön lopettaa sen megafonin käytön?”

”SINUN ON TULTAVA MUKAANI XIALLE. SINÄ JA KUMPPANISI SOTKITTE PAHASTI ASIOITA VIIME KÄYNNILLÄNNE”, megafonimies huusi. Hän kaivoi esiin radiopuhelimen ja huusi megafonilla siihen: ”TÄHDÄTKÄÄ HÄNTÄ. ÄLKÄÄ PÄÄSTÄKÖ HÄNTÄ PAKOON, VARJOISA MAKSAA HÄNESTÄ PALJON”

Kauempana olevien alusten kannelle ilmestyi ampujia. Ne olivat ilmiselvästi pimeyden metsästäjiä.

Matoro pysyi liikkumatta. Hän nosti kätensä hitaasti ylös nähdessään useamman kuin yhden lasertähtäimen hänen rintakehässään.

Yhtäkkiä helvetti pääsi valloilleen, kun Kapura laukaisi komentosillan ikkunoista valtaisan tulimuurin kohti aluksia. Tuli höyrysti vettä valtavaa vauhtia, ja pian meri klaanilaisten aluksen ympärillä suorastaan kiehui. Matoro näki hetkensä tulleen, ja hän kaappasi megafonin vortixxin kädestä. Sitten hän kaatoi vihollisensa ketterällä taklauksella ja iski megafonin tämän suuhun. Ilma peittyi joka suunnassa sakeaan vesihöyryyn.

”Kapura, täysi vauhti päälle! Käännä alus!” Matoro huusi komentosillalle. Hän heitti mutisevan vortixxin mereen. Ruumasta syöksyi hänen kimppuunsa megafonimiehen mukana tulleet metsästäjät. Matoro väisti ketterästi toisen tekemän syöksyn, joka päätyi kannen kaiteen läpi mereen. Toinen olento huitoi valtavalla pampullaan vesihöyryn sumentamaa ilmaa. Hän ei ehtinyt tehdä sitä kauaa, ennen kuin Matoro syöksyi häntä kohti takaapäin ja kaatoi tämän veteen. Jään toa jatkoi juoksuaskelin märkiä portaita ylös.

Klang.

Klaanon Rope

Kivenmurikka

5 kommenttia

Viidakkosaari (joka tarvitsee edelleen paremman nimen)

Puoliksi kivestä koostuvan näköinen niveljalkamonsteri karjaisi hemmetin kovaa viimeistenkin irtokivien liukuessa pois sen tunkkaisenharmaan kuoren päältä. Sen suu oli kuin valtaisa aukko pimeyden sydämmeen lukuisine teriä muistuttavine hammastoineen. Osa pienistä piraattimatoraneista kiljui koomisesti kuin pikkutytöt Amazuan valmistuessa vihaisen villipedon hyökkäykseen. Jättiläismäinen rapu heikautti toista moukarimaista ulokettaan retikuntaa kohti. Iskun kohteet heittäytyivät kukin eri suuntaansa lohkaremaisen iskun tieltä maan täristessä hetken. Gatta ampaisi pian ylös kiviseltä maaperältä huomattuaan olevansa ihan kiviravun suun alla, ryömien nelin kontin tovereidensa luo.

”Mikä Karzahni tuo on”, Onu-Matoran kysyi melkein jätettyään vatsansa siihen missä vielä äsken oli.

”Kivirapu”, Tokka totesi ystäväänsä tyynemmin. ”Jotenkin sukua Ussaleille. Niiden kuori ja sakset muodostuvat ilmeisesti jonkinlaisesta erikoisesta rustosta.”

Kiviörvelön lohkaremaiset ulokkeet jakautuivat kahtia paljastuen todellakin saksiksi. Rapu upotti ne maahan, poimien kauhamaisrakenteellisiin saksiinsa ikävän määrän maassa lojuvia lohkareita, singoten ne olettamiaan vihollisia päin. Amazua väisti murikat heppoisasti, mutta palkkasoturin piraateilla oli enemmän töitä ryntäillä hätäisesti sinne tänne. Paku kompastui maasta törröttävään kiveen joutuen torjumaan muutaman murikan nuijanheilutuksilla. Jättirapu ei lopettanut vaan toisti hyökkäystään nopeaan tahtiin vuoron perään kummallakin saksellaan.

”Ngiäää-äääääh”, Tokka totesi kipittäen puujalkoineen vaatimaton paistinpaanu päänsä suojana. Ainoastaan Amazua juoksi kepeästi mutta varovaisesti kiviä viskovaa rahia päin. Palkkasoturin päästyä parin metrin etäisyydelle otus yritti iskeä tätä toisella jättimäisellä saksellaan. Palkkasoturi väisti iskun hypähtäen maahan iskeytyneen saksen päälle. Vihainen kivirapu yritti iskeä uudelleen vapaana oleva saksi avattuna aikoen rusentaa vastustajansa. Amazua osasi odottaa tätä hypähäten toisen kerran. Jättimäinen saksi iski tyhjää palkkasoturin laskeutuessa sen päälle sen nipin napin sukeuduttua. Amauza hyppäsi vielä kerran saksen päältä niin korkealle kuin pystyi. Ilmassa palkkasoturi kaivoi Herra Nyrkiksi nimittämänsä kookkaan nyrkin muotoisen moukarin, laskeutuen proteesi ojossa kohti rahipedon selkää.

Piraatit huusivat kannustuksen sanoja kapteenilleen.

Palkkasoturin raivoisa mäjäys osui kohteeseensa. Suuri kivirapu vaikutti hetken siltä että se olisi voinut lyyhistyä maahan. Piraattien riemu loppui lyhyeen ravun oikoessa asentonsa. Amazua katsahti rahin pyöreisiin, mutta raivokkaisiin häneen suuntautuneisiin silmiin. Rahin saksien varret olivat yllättävän taipuisat sen suunnatessa toisen kohti selkäkuorellaan olevaa palkkasoturia. Amazua irrotti liian raskaan moukarinsa heittäytyen pois jättiravun selästä. Palkkasoturi oli onnistunut kiinnittämään rahipedon huomioon itseensä hetkeksi.

”Siis mitä”, Gatta äimisteli, ”tuommoisen tysäyksen olisi pitänyt murskata mokoma pannukakuksi!”
”No, ilmeisesti eriskummallinen rustokudos on täysikasvuisilla yksilöillä kovaa kuin peruskallio”, Tokka totesi.
”Ihan epistä!”

Amazua ja jättiläisrapu katsoivat toisiaan silmästä silmään. Rapu viskasi selästään poimimansa nyrkin kokoisen moukarin palkkasoturia päin kehnoin tuloksin. Amazua kierähti vaivattomasti muutaman metrin itsestään katsoen vasemmalle. Jättiläisrahi hutaisi saksellaan maata. Miljoonia hiekanjyviä ja tuhansia kiviä, niin pienen sottiaisen kuin biolokin kokoluoassa, lensi Amazuaa päin, joka kuitenkin väisti isoimmat murikat kikkaillen itsensä taaemmas. Rapu ei vielä ollut saanut tarpeekseen heittelystä ja kouhi saksiensa sisuksiin uusia kivenjärkäleitä.

”Joten, onko ideoita”, kivenjärkäleen taakse piiloutuneiden matoranien vierelle tiensä löytänyt Amazua kysähti.
”Nnnoooh, yleensä kovakuoristen örmelöiden panssarointi on ohuin alapuolelta”, Tokka teorioi suojaten yhä päälakeaan hieman pölyyntyneellä ja lommoutuneella paistinpannullaan, ”Meidän pitäisi saada häirittyä sitä sen verta että sen tasapaino horjuisi sen vertaa että saamme hyvän mahdollisuuden iskeä sitä vatsaan.”

Amazua ei välittänyt metrin päähän joukkiosta rämähtäneestä kivenmurikasta miettiessään strategiaa. Kyrsiintynynt jättirapu tarttui lähialueen suurimpaan kivenjärkäleeseen mitä lähipitäjällä oli saatavilla. Nivelet natisten rahi nosti mahtavan eroosionkappaleen hitaasti maasta.

”Okei”, Amazua kuulutti pienelle miehistölleen, ”te muut hämäätte sitä, hajaantukaa sen ympärille, se ei voi murjoa teitä kaikkia kerralla. Paviaani”, Amazua osoitti Lyania, ”yritä päästä sen selkään, jotta se kiinnittää huomionsa sinuun. Asefriikki (Gatta) yrittää tähdätä sitä jalkoihin, ehkä se pelästyy ja menettää kokonaan keskittymisensä ja homma helpottuu huomattavasti.”
”Entä jos tämä ei toimi”, Gatta kysähti varovasti.
”No sitten me kuollaan kaikki”, Amazua tokaisi hieman sarkastisesti.

”Hyvät herrat”, Tokka julisti ylväästi suoristaen pannunsa kuin minkäkin sotakypärän, ”aika lähteä ravustamaan…” Joukkio nuosi hieman suojastaan kohdatakseen vastustajansa – osaamatta odottaa että tällä oli saksissaan aivan helkutin iso kivi.
”…huppista”, Paku päätteli.
Pakokauhu valtasi pienet Matoranit jättiravun heittäessä kivenjärkäleen suoraan heitä päin. Piraattipoppoo riensi nipin napin ajoissa pois alta lohkareen murskatensa heidän pienen juoksuhautansa. Lyan otti käyttövalmiiksi pari vyötärölleen siististi kiedottua käydenpätkää kipitellessään rapurahin sivulla.
Gatta ja Tokka olivat hypähtäneet kivenmurikan tieltä n. puolentoista metrin päähän jättirahin ammottavasta kidasta, joka karjui kaksikolle kuolaa pärskien. Valtaisat sakset lähestyivät matorankaksikkoa tuhoisin aikein.

”Katapultti!”, Lyan huudahti juostessaan Pakua päin. Kiven Matoran asetti puisen nuijansa dopivaan heilautusasentoon. Lyan hypähti kepeästi, jolloin Paku pääsi heilauttamaan kivinuijaansa antaen Le-Matoranille oivan ponnistusvoiman. Huivipäinen Matoran heitti pienen voltin ilmassa ottaen taitonsa käytäntöön. Pari yksikätistä lassoa ujuttautui jättirahin silmävarsien ympärille. Matoran kiristi alkoi kiskoa köysistään täysillä laskeutuessaan ravun rustoisen kuoren päälle. ”Kuka on isäntäsi, hutsu!?” Jättirahi alkoi kirkua, ja pian myös heilua ja pyöriä kuin mikäkin pikkukylän kapakan tyypillinen kukkahattutätirodeomasiina. Rahin liikkumisnopeus oli hämmennyttävän nopea sen kokoon verrattuna.

Tokka ja Gatta huokaisivat helpotuksesta.
”Mitä oikeen odotat”, Tokka hätyytteli Onu-Matorania, ”ammu!”
”Mihin?”
”No jokidelfiinin tähden johonkin!”
Gattan uskollisen matorankokoisen kiväärin piippu hämyili sopivaa väliä ampua johonkin rahin ruumiinosaan joka ei kimmottaisi ammusta takaisin, yrittäen kuitenkin olla osumasta ravun selässä kaikilla voimillaan pysyvään kanssapiraattiinsa. Onu-Matoran veti liipasimesta. Napalmilla täytetty zamor-ammus posautti ravun oikean silmän kuin saippuakuplan. Kyseinen asia tuntui saavan rahin raivokkuuden moninkertaistumaan.
”No tuopa oli hieno osuma”, Tokka totesi turhautuneen sarkastisesti.
”No yritä nyt tässä osua kunnolla kun lagi on ihan karsea!”

Lyanin voimat antoivat lopulta periksi ja Matoran lennähti kaaressa pois rahin selästä. Jättirapu asettui aloilleen kohdisten ainoa silmänsä raivoisan katseen maassa lojuvaan Matoraniin. Le-Matoran tuijotti rahia takaisin melko uupuneena ja epävarmana siitä mitä pian tapahtuisi. Neljä muuta Matorania olivat epävarmoja siitä kannattaisiko heidän rynnätä apuun. Pienessä hetkessä kuitenkin kuului suuri pamaus. Pölyä sekä maa-ainesta lennähti ylös jättiravun takaosan noustessa ilmaan, otuksen pian kierrähdettyä 180 astetta ympäri melkein Le-Matoranin päälle. Amazua oli odottanut sopivaa tilaisuutta painetykkinsä laukaisemiseen. palkkasoturin vankka ampuma-asento oli estänyt aseen valtaisaa potkaisua kaatamasta häntä itseään kumoon. Rahi alkoi pienessä hetkessä sätkiä jaloillaan yrittäen saada saksillaan voimaa ympäri kierähtämiseen. Palkkasoturi ei aikaillut, vaan hyppäsi rahin vatsan päälle vapauttaen siihen muutaman laukauksen kivääristään. Sen raajat muuttuivat elottomiksi ja jalat taipuivat refleksimäisesti suppuun.

Piraattimatoranit kokosivat itsensä huokaisten helpostuksesta. Paku käveli tovereidensa tykö rehennellen riemuisasti siitä kuinka ylväs joukkio oli vaivattomasti tehnyt jättirahista hakkelusta. Po-Matoran hiljeni palkkasoturikapteenin kiväärin piipun osoitettua häntä hetken ennen kuin tämä asetti aseen takaisin selkänsä kätköihin. ”On olemassa vaivattomampiakin tapoja tapattaa koko joukkio…” Palkkasoturi nouti nyrkkimoukarinsa maasta Matoranien jäädessä vaitonaisiksi.

”Hei, tulkaas katsomaan.” Amazua ja muut menivät katsomaan mitä Tokka oli maastossa havainnoinut. Ravun aiemman lepopaikkakuopan pohjalla lojui pehmeän maan ja kuivien kasvien seassa kauniita, keltaisen ja punaisen värisävyissä komeilevia, jalkapallon kokoisia munia, jotka olivat likaa ja muutamaa halkeamaa lukuunottamatta kunnossa.
”Ilmeisesti se vain suojeli pienokaisiaan pitäen meitä uhkana.”
”No, hupsista?”, Paku vastasi vietonaisesti Tokkan teoriaan.
”Mitähän niille pitäisi tehdä”, Lyan kysähti.
”Annetaan olla, biolokkienkin pitää syödä”, Amazua totesi, tajuamatta että silmäpari tuijotti häntä yhden munankuoren sisäpuolelta pienestä halkeamasta.

Myöhemmin…

Pakun lailla muutkin Matoranit olivat tyytyväisiä siihen että kävelyreitti jatkui jälleen rehevän kostean viidakon kätköissä. Matkajoukkio saapui aukealle, jossa muun viidakkokasvuston välissä oli vanallinen palmuja. Joukon hämmennys keskittyi siellä täällä lojuviin rahien ruhoihin. Ossassa niistä oli selkeitä pahoinpitelyjälkiä.
”Tämä eriskummallista”, Tokka totesi.
”Tässä olisi mukavasti iltapalaa”, Gatta tokaisi.
”Mikä ihme olisi voinut aiheuttaa tällaisen joukkokuoleman. Kartta ei mainitse tällä alueella mitään mikä viittaisi johonkin tappavaan, ei myrkyllisiä eliöitä tai mitään.”

”No, ei asiaa kannata miettiä”, Paku totesi astellen varmana eteenpäin. ”Niinkuin kapu sanoi, homma pitää hoitaa kotiin ilman turhia mutinoita.”
Muu joukkio alkoi epävarmasti seurata kiven Matorania kohti palmustoa. Tokka piti silmänsä kasvustossa tarkasti. Matoranin silmä huomasi kuinka elottomalta vaikuttava palmu alkoi hetkessä heilua hieman Pakun lähestyessä sitä tiedottomana siitä mitä oli edessä.
”SEIS!” Tokka huudahti kovaa ääneen. Paku kääntyi toveriinsa päin ihmettelevänä. Taipuisa kasvi heilahti hetkessä pahaa aavistamatonta Matorania kohti. Paku huomasi asian hypähtäen takaisin henkensä edestä kipittäen nelinkontin turvaan. Matoranit menivät auttamaan puuskuttavat toverinsa ylös. ”M-m-m-itäh Karzahneja nuo oikeen ovat!?”

Tokka tajusi joukkion matkanteon saaneen uusia, ikäviä esteitä.
”Naamapalmuja…”

Klaanon Rope

Multasaksinen rapu

3 kommenttia

Karzahnin rannikko

Jättiläismäinen rapu-rahi, jota myöhemmin kutsuttaisiin matoranien hirviötä tarkoittavalla termillä Manas liikkui ympäri Hopeisen meren pohjaa. Sen tehtävä oli vartioida mestarinsa saarta ja raportoida tunkeilijoista. Kaiken lisäksi tällä biomekaanisella ravulla oli todella kova nälkä ja se halusi tuoretta saalista. Viimeiset ruuat olivat olleet vain merenpohjassa lyllertäviä biomekaanisia merimakkaroita ja muita lonkero-otuksia, joista ei pahemmin ollut vatsantäytteeksi.

Rapu liikkui telaketjuillaan sulavasti veden alla. Sen liikkumistapa olisi voinut olla joidenkin mielestä huvittava, mutta sitten katsojan huomio olisikin jo kiinnittynyt valtaviin saksiin ja torahampaisiin sekä demonisiin, punaisiin valosilmiin. Ja sitten olisikin jo menoa palasina olennon ruuansulatuksessa.

Meri myrskysi kuten tavallista, mutta pinnalta kajasti valoa. Valoa, jota rapu ei ollut nähnyt moniin vuosiin kunnolla. Jotain oli tekeillä. Se alkoi nousta pintaan, kohti valonlähdettä.

Umbra loi taivaalle pienehkön valopallon, joka jäi leijumaan paatin yläpuolelle. Merivettä oli tullut myrskyssä sisälle veneeseen ja toat äyskäröivät vettä pois minkä kerkisivät.
”Tämä uppoaa pian jos emme saa kaikkea vettä pois!” Nurukan huusi, mutta huuto hautautui aaltojen alle. Myrsky raivosi kun aallot paiskoivat paattia kohti taivaanrannassa häämöttävää mustanpuhuvaa paholaista, Karzahnin saarta. Heillä ei matkansa seuraavana etappina ollut mikään muu kuin itse Karzahni, pahamaineinen maakaistale, jossa sijaitsi suuri mustanpuhuva linnoitus ja jonne lähetettiin rikkoutuneet matoranit korjattavaksi. Saaren taivaisiin yltävä Musta Torni näkyi pilvimassojen ja myrskynkin lävitse. Sieltä käsin saaren hallitsija hallitsi saartaan ja sen lähialueita pelolla ja tyrannialla.

Deleva koetti tihrustaa laivan yli myrskyävään mereen. Hänestä tuntui että jotain pahaa oli tapahtumassa, jotain todella pahaa. Hän näki laivan alla suuren varjon jostain.

”Teidän olisi varmaan viisasta katsoa laivan alle, sillä siellä on jotain!” hän huusi ja viittelöi Umbran luokseen. Valopää saisi valaista asiaa voimillaan.

”Tulen tulen”, oli valon toan vastaus kun tämä melkein ryömi vettä kauhovan laivan läpi. Hengityslaitteesta oli taas hyötyä, kun vettä lensi koko ajan hänen päällensä ja aallot heittelivät laivaa puolelta toiselle.
Hän meni katsomaan Delevan osoittamaan kohtaan, muttei huomannut mitään, vaikka hänen luomansa valon olisi pitänyt valaista tarpeeksi meren pohjaan. ”Ettet vain nähnyt jotain omiasi?” toa tokaisi Delevalle.
”Älä nyt jaksa. Tällaisella hetkellä kun olemme Karzahnin ovilla. Siellä meni jokin, mutta se jokin taitaa olla poissa”, toa kertoi tuohtuneena. Sitten he kuulivat ryminää. Ja näkivätkin jotain. Laivan pohjasta läpi työntyi valtaisa keltainen saksi. Se työntyi sellaisella voimalla että rikkoi prototeräsvahvisteet ja tuhosi ikimännyistä tehdyt lankut. Saksi työntyi nopeasti takaisin veden syvyyksiin, mutta laiva oli jo kokenut tarpeeksi. Vellovassa meressä se alkoi vajota.

”Meidän on uitava maihin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki veteen nyt!” Umbra huusi ja näytti mallia. Haarniska päivittyi paria nappia painamalla ja haarniska loi propellit toan jalkoihin. Vesihaarniska oli kohta täydessä valmiudessaan. Valitettavasti Nurukanilla ei vastaavaa haarniskaa ollut ja ilman haarniskaa hän oli vaarassa joutua merivirtojen viemäksi.

Nurukan räpiköi pinnalla ja koetti kutsua maan elementaalivoimillaan meren pohjasta pilareita, joiden avulla kävellä lähes vetten päällä. Elementaalivoimiin keskittyminen oli herpaannuttanut hänet tarkkailemasta ympäristöään ja hän ei huomannut takaansa tullutta isoa saksea, joka paiskasi hänet kaaressa ilmaan vedestä jolloin hän putosi läiskähtäen taas veteen. Saksen omistaja halusi lisää ja vain leikki saaliillaan.

”Mikä piru tuo on?” Umbra ihmetteli kun meni pimeyksiin kiitävän saksiniekan perään. Ne eivät uskaltaneet haastaa toaa ihan noin vain vaan tekivät iskuja syvänteistä ja pimeistä merenpohjan kolkista. Umbra valaisi meren pohjaa voimillaan kun oli tarpeeksi syvällä ja huomasi kauhukseen että merenpohja ihan kuhisi hirviömäisiä rapuja. ”Manas! Manas!” oli Umbran reaktio ja hänen hengityslaitteidensa ilmakuplat tekivät pintaan kuplia joista tarkkasilmäinen kuplakieltä osaava olisi voinut lukea nämä aivoitukset. Tilanne oli pahempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Nähtyään valoa telaketjuilla varustetut keltamustat ja oranssivalkoiset ravut olivat tulleet uteliaiksi ja halusivat kokeilla tulokasta.
Umbra ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin uida pintaan ja rantaan. Nurukan oli pinnassa ehtinyt jo luoda pilareiden varassa olevan keinotekoisen saaren merenpohjan sedimenttikerrostumista ja hutera rakennelma voisi jopa kannatella kolmikkoa.

”Se ei ole saari…” U mutisi kun nousi roottoreillaan vauhtia ottaen merestä. Deleva oli jo Nurukanin kanssa pikkuisella saarentapaisella. Kaksikko tarkkaili merta ja näki heidän kulkuvälineensä kappaleita ajautuneen ympäri hopeista merta, sen verran kuin he ehtivät meren kulkua seurata.

”Tuolla meressä on laumoittain niitä manaseja, joita näimme”, Umbra puuskutti ja koetti tasata hengitystään. Tilanne oli laukaissut adrenaliinin virtauksen hänen kehossaan. ”Meidän pitää taistella tiemme Karzahnille”, hän sanoi tovereilleen, kun meri alkoi kuplia heidän ympärillään ja saari vavahdella.
”Eikö meidän kannattaisi pysytellä poissa merestä ja Nurukanin luoda uutta maa-ainesta tähän keinotekoisen saaremme ja Karzahnin välille?” kysäisi Deleva kun ensimmäiset sakset alkoivat työntyä meren kuohuista. Niitä seurasivat aavemaiset, oranssina hohtavat keilapallon kokoiset silmäparit joita alkoi olla pian ihan liikaa kolmikkoa varten.

Nurukan teki työtä käskettyään ja loi maamassasta tietä jota pitkin kulkea synkälle linnoitukselle, helvetin porteille. Maan toa oli taitava
elementaalivoimiensa käyttäjä ja hänen kämmenensä hohtivat vihreää valoa samalla kun uutta maa-ainesta syntyi. Hänen perässään Umbra ja Deleva kulkivat sitä mukaa kun uutta maata tuli heille astuttavakseen.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FCX9zZrMz_8&w=45&h=30]
Hirviöravut alkoivat hyppiä merestä ja iskeä nyrkkiin laitetuilla saksillaan ilmalennon aikana toia. Delevan kilpi oli käyttökelpoinen telaketjuhirviöiden torjumisessa. Umbra joutui vain väistelemään rapujen loikkia ja iskuja, sillä hän sai nopeasti huomata ettei exo-kanuuna ollut tarpeeksi järeä ase manaseja vastaan.

Kapellimestarin elkein Nurukan lennätteli ilmaan maapilareita ja maa-ainesta, jotka osuivat ilmassa lenteleviin tappajarapuihin. Manasit olivat villiintyneet vainutessaan saaliin ja nyt ne tekivät kaikkensa toain tuhoamiseksi.

”Klikiti klik klik klik”, kuului terävänä ukkosmyrskyssä. Salamoikin, mutta rapujen saksien klikitys kuului aavemaisena. Kolmikko ei kestäisi kauaa näitä olentoja vastaan. Oli pakko päästä maihin.

Tahdonvoima ja keskittyminen olivat Nurukanilla koetuksella kun hän laittoi vanhat, mutta niin julmetun hiotut taitonsa koetukselle ja keskittyi vain maapilareiden luomiseen. Deleva ja Umbra yrittivät kiinnittää rapujen huomion pois maan toasta, jonka musta siluetti sulautui aavemaisesti tummaan taivaaseen, näkyen vain silloin kun salama iski vasamiaan tai plasman ja valon toat käyttivät voimiaan, valaistakseen taivaat.

Päättäväinen ilme kakamallaan ja loiste vihreissä silmissään monien sotien veteraani jatkoi päättäväisesti matkaansa. Oli aika päästä matkan toiselle etapille Karzahnille, pahuuden ja vääryyden tyyssijaan josta legendat kertoivat vain kauhutarinoita. Nurukan tunsi kyllä pelkoa sydämessään paikkaa kohtaan, mutta luotti ystäviinsä ja he kyllä selviytyisivät hengissä.

Mustasta hiekasta koostuva hiekkaranta, jota koristivat piikkimäiset kivimuodostelmat ja valkeat suolapilarit siinsi heidän edessään. Toat näkivät väläyksiä tästä karmivasta ja silti niin kiehtovasta rannasta, salamoiden ja Umbran valojen valaistessa heidän epätodellisen tuntuista matkaansa paossa hirviörapuja.

Toat loikkasivat rannalle, jolloin hiekka alkoi kirkua demonista skriääk-ääntään ja kaikki perkelöityi.
http://www.youtuberepeater.com/watch?v=k3VtzMxmPs0&feature=player_embedded (laita tämä taustalle oikean tunnelman saamiseksi)

Pakokauhu alkoi vallata heidän sydänvalojensa ytimet joissa heidän sielunsa yhtyivät voimaa uhkuviin biomekaanisiin ruumiisiin. Pelon luoma adrenaliini ja jännityksen luoma varovaisuus pitivät heidät hereillä.
”Eikö tämä kirkuna lopu ikinä!” Umbra huusi kun jokaisella heidän ottamallaan askeleella kuoleman musta hiekka huusi korvia särkevästi. Nurukanilta putosi kyynel kun hän tunsi maaston vääryyden ja helvetillisyyden. Tämä ei ollut sitä mitä maa halusi olla. Jotain oli todella, todella väärin.

”Meidän on jatkettava, vaikka tämä murentaakin sielujamme kappaleiksi!” vanha maan toa huusi ja aktivoi sen jälkeen Kakamansa. Naamion voima veisi häntä kauas vaarojen luota. Umbra ja Deleva seurasivat häntä omilla tavoillaan, Deleva aktivoimalla kakamansa voimat ja Umbra muuntautumalla osittain valoksi. Tässä oli kyllä omat riskinsä, mutta kun demoniset merihirviöt halusivat tehdä hänestä kalanruokaa, oli otettava pienemmän riskin eli räjähtämisen vaara.

Toat onnistuivat karistamaan takaa-ajajiaan vuorille, joilla he näkivät putouksia joissa virtasi hiekka ja tulivuoria joiden yllä paistoi tulta, joka poltti kuin jää. Jää puolestaan poltti heidän jalkapohjiaan kun he talsivat vuorta ylös paikkaan josta he näkisivät paremmin linnoituksen ja sen mustan tornin jossa saaren hullu hallitsija asui. Karzahnin torni kohosi taivaisiin ja oli vääristynyt versio Metru Nuin coliseumista, josta Turagat hallitsivat kaupunkia. Täällä tornista hallittiin kaikkea mikä saarella eli ja oli.

”Meidän on päästävä tuonne linnoitukseen jotenkin, koska se on ainut keino päästä Metru Nuille. Saaren hallitsija tuskin antaa meidän mennä vapaaehtoisesti joten Deleva pääsee taas vaihteeksi murtamaan sormia kuulusteluissa”.

”Hienoa, U. Tämä alkaa jo muistuttaa niitä vanhoja hyviä aikoja kun räjäyttelimme jättiläismäisiä aivoja jotka ohjasivat kokonaisia tukikohtia. Se oli hienoa aikaa se.”

Umbra nyökkäsi ja katsoi ystäviään. He olivat tulleet vapaaehtoisesti tähän helvetin esikartanoon ja vaarantaneet omat metalliset nahkansa yhteisen päämäärän takia. Tämä oli tiimityöskentelyä parhaimmillaan ja tällaista hän halusi myös kokea Bioklaanissa. Kun täältä päästäisiin, Umbra pitäisi huolen että näistä kahdesta tehtäisiin kunnia klaanilaisia.
Vuoren laelta avautui valitettava näky toain eteen. Pieniä huonovointisia matoraneja näkyi työn teossa tekemässä asioita heidän mestarinsa tarpeisiin. Mustat savukiehkurat tupruttivat ilmaan paljon pienhiukkasia sisältävää savua ja muita myrkkyjä ja jatkuva pauke ja ryske, joka kuului matoralaisten taonnasta kantautui ympäriinsä, kirkuvan maaperän ja muiden paholaismaisten äänten täyttäessä ilman. Tämä ei ollut huviretki Eteläisen mantereen viinitarhoille, tämä oli Karzahni, vääryyden tyyssija ja muinaisen kauhun koti!

Klaanon Rope

Kerroin sinulle portaista

2 kommenttia

Meri

Matoro avasi tuskallisesti silmänsä. Hän painoi kädellään otsaansa. Jokin tuntui edelleen pistelevän hänen päänsä sisällä.

”… mitä hittoa juuri tapahtui?”

”Kaaduit portaissa”, Kapura tokaisi.

Matoro tajusi makaavansa vatsallaan veneen komentosillalle (tai jos sitä komentosillaksi voi näin pienen aluksen tapauksessa sanoa) johtavien rappusten alapäässä. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn.

”Kerroin sinulle portaista, Matoro”, Kapura sanoi kuin samalla kritisoiden Matoroa hänen hämmentyneestä ilmeestään. ”Tosin myönnän että nuo portaat ovat erityisen vaarallisen näköisiä. Kuka näitä laivoja suunnittelee?”

”Tämä on niin tyhmää. Portaat. Portaat”, Matoro piteli edelleen päätään. ”Älä väitä, että olen maannut tässä nyt pitempäänkin”, hän jatkoi. ”Yö on muuttunut melko vanhaksi sitten viimeisen muistikuvani.”

”Voi, kyllä makasit”, Kapura sanoi. ”Onko sillä niin paljon väliä? Ei tämä mikään kolmen vuoden matka ole. Yksi ilta vietetty mukavasti tainnoksissa ei merkitse mitään.”

”…”

”No. Joo. Oletko seurannut sijaintiamme?” Matoro kysyi ja lähti astelemaan portaita ylös – nyt tosin harvinaisen varovaisesti.

”En oikein”, Kapura sanoi. ”Oli kiire teorioidessa”, hän jatkoi ja näytti pientä liitutaulua joka oli täynnä nuolia ja epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. ”Tiesitkö, että Klaanitorni-kirjasarjan kuudennessa osassa on itse asiassa aika monta vihjettä Nimdaan?”

”…”

Matoro kumartui ruorimaisen ohjausvälineen ääreen silmäillen samalla sen vieressä olevia merikarttoja. Hän ei jaksanut keskittyä niihin, vaan nappasi eräästä sivulokerosta navigaattorin. Maailmanlaajuinen navigointijärjestelmä ei ehkä ollut niin erityisen hyvä, mutta sillä pärjäsi. Suurin syy sen ongelmiin on yleinen kaoottisuus käytännössä… kaikkialla.

Laite ajoi kuitenkin asiansa, sillä Matoro paikansi sijaintinsa sillä ja pääsi pian takaisin kartalle. ”Olemme menossa nyt suoraan koilliseen, ja Xian lähellä käännymme pohjoiseen. Toivottavasti et räjäytä päätäni teorioillasi siihen mennessä.”

”En”, Kapura totesi syventyneenä ylianalysoimaan kaikkea. Hetken päästä tulen Toa kuitenkin nosti katseensa liitutaululta ja tokaisi ohimennen: ”Kuules, jos se ei tullut selväksi niin sait siis ilmeisesti jonkinlaisen epämääräisen kohtauksen, hypit ympäriinsä hetken ja sitten kaaduit portaissa. Et sinäkin sattuisi olemaan hieman hullu?”

”Saatan ollakin”, Matoro vastasi syventyneenä navigaattorin sinisiin ja punaisiin teihin. ”Mutta minä en ainakaan mainosta sitä muille.”

”Kuulenko äänessäsi ärtyneisyyttä?” Kapura tiedusteli. ”Myös kertomatta jättäminen on valhe, ja valheet polttavat Klaanin jos niitä… ei käytetä kohtuudella. Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Ihan vain uteliaisuuttani.”

”Yritätkö nyt kysyä ’millä tavalla minä olen hullu’?”

”Maailmassa jossa hullut olennot hyppivät mieliin minkä ehtivät ei ole usein kyse jonkun omasta hulluudesta”, Kapura vastasi. ”Mikäli teoriani ovat oikeassa, sinun kanssasi voisi olla kyse jostain ulkopuolisesta.”

”Punaisessa tähdessä asuvat avaruusdinosaurukset hallitsevat mieltäni, koska en muistanut ottaa mukaan foliohattua?” Matoro kysyi yrittämättä edes kuulostaa vakavalta.

”Minä näen asioita”, Kapura sanoi hiljaa. ”Tai en näe. Tiedän. Se on melkein sama asia. Mutta siinä on pieni ero. Pieni ero, joka laittaa kysymään: Kuka sinun mielessäsi on?”

”Mitä sinä… tiedät?” Matoro kysyi hiljaa.

”Että mieli on ase. Vaarallinen ase. Ja että joku yrittää käyttää omaasi.”

”Minä tiedän mielestä paljon enemmän kuin sinä”, Matoro vastasi nopeasti. Hän ajatteli Nimdan sirua, joka hänellä oli edelleenkin piilossa haarniskansa sisällä. ”Tiedän myöskin sen, että naamiossani saattaa olla jokin… vieras… mieli. Mutta kykenen elämään sen asian kanssa.”

”Vai kykenetkö?” Kapura sanoi. ”Oletko unohtanut, mitä me olemme tekemässä? Voi olla, että uhka ei tule ulkoa Nazorakien joukoista vaan… sisältä.”

”Minä en oikeastaan pysty uskomaan tuota. Tai pystyn, mutten halua pystyä. Koska… jos Klaanilaiset eivät enää voisi luottaa toisiinsa, mitä järkeä missään enää olisi? Koko maailma muuttuisi samaksi harmaanmustaksi kaaokseksi ilman ainuttakaan valopilkkua. Ilman valkoista.”

”Luottaminen ei tarkoita sitä, että ei kyseenalaista. Kyseenalaistaminen on tie täydelliseen tietämykseen. Onko tuo sattumaa? Entä jos ei ole? Minä vain olen huolissani siitä että vieras mieli henkilöllä joka käsittelee maailman vaarallisinta asetta aiheuttaa ongelmia. Kuka ei olisi?”

”Mistä sinä tiedät sen vieraan mielen aikomukset? Entä jos se on puolellamme, jos hänkin haluaa oikeudenmukaisen maailman?” Matoro sanoi epätavallisen ärtyneenä.

”Voi Matoro, kuka olettaa vieraan mielen jonkun pään sisällä olevan hyväntahtoinen? Tai ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta että se ei olisi?” Kapura tokaisi. ”Tosiasia on se, että sinä käsittelet juuri maailman vaarallisinta asetta. Ja pääsi sisällä on joku jonka motiiveista emme tiedä mitään.”

”Ja luuletko etten olisi yrittänyt muuttaa tilannetta? Mitä sinä minun sijassani tekisit?”

”Antaisin Nimdan henkilölle, jonka mieli on täysin ehjä. Okei, se en taida olla minä. Mutta pointtini on vain se että kaikki mahdollisuudet pitää ottaa huomioon. Mutta suosittelen tämän pikku matkan jälkeen tarkistamaan vielä mahdollisuuksia tuhota se mieli.”

”Sinulla ei ole ollut Nimdaa. Sinä et tiedä miltä se tuntuu tai mitä se tekee. En aio luovuttaa sitä kenellekään muulle, se on minun. Minä itse otin sen Abzumon käsistä. Ja niin kauan kuin se on minulla, mikään mieli ei mahda minulle mitään!”

”Sinunhan päätöksesi se on”, Kapura sanoi puolustelevasti. ”Mutta älä syytä minua jos tai kun kaikki menee pieleen.”

”En ajatellutkaan”, Matoro vastasi edelleen kvin ärstyneen oloisena. ”Minä kyllä kannan vastuun omista teoistani.”

”Ongelmana vain se, että ne saattavat vaikuttaa muihinkin”, Kapura sanoi.

”Toivottavasti vaikuttavatkin. Kuten sanoin, minä kyllä kannan kaiken vastuun jos mokaan jotakin. Sen luulisi olevan itsestäänselvää.”

”Onhan se, mutta jos asialle tekisi jotain niin ei tarvitsisi”, Kapura totesi. ”Mutta taidan syventyä ylianalysointiin nyt.”

”Tee niin”, Matoro mutisi ja käänsi katseensa merelle päin.

Eräs saari

”Sinulla ei ole syitä olla suostumatta”, Zairyh sanoi olennoille jotka seisoivat hänen edessään. Niitä oli kuusi.

Joueran Liittolaisena aiemmin tunnettu olento joka oli oikeastaan monta olentoa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä. Etäisesti L-kirjainta muistuttava leijuva massa vastasi Zairyhille muiden tuijottaessa sitä silmillä joita ei oikeasti ollut olemassa.

”MEILLÄ EI OLE SYYTÄ OLLA TAPPAMATTA SINUA. HAH. HEH. HAHEHAHEUHUHAH.”

”Autat minua varastamaan erään pikku sirun eräältä Makutalta”, Zairyh sanoi. Ei ollut mitään syytä kertoa ”erään pikku sirun” arvokkuudesta tuolle olennolle. Se ja Itroz saisivat uskoa ettei Zairyhillä ollut aavistustakaan mikä Nimda oikeasti oli. ”Se on epätärkeä mutta sen avulla saan tarkan tiedon Joueran olinpaikasta. Ja niin saat sinä. Uskoisin, että sinua haluttaa tappaa hänet oikein kovasti.”

Lentävän olion luuranko vastasi tähän väitteeseen: ”ET. YMMÄRRÄ. OLET. JOUERA. SAASTUNUT. IKÄVÄ. SAASTA. EPÄMIELLYTTÄVÄ. KUOLE. TOTTELE. KUOLE.”

”Sinä et ymmärrä ollenkaan, Zairyh”, alkuperäinen olento, jäännös jostain joka oli aiemmin ollut Matoran totesi. ”Meillä ei ole mitään kiirettä. Ja sinä olet mukana tappolistallamme, sinä saasta. Joueran mieli huonekasvissa. Olet yhtä hirveä olento kuin hän. Ja leikit asioilla, jotka ovat liian suuria tuollaisen puskan tajuttavaksi.

Matoran astui askeleen eteenpäin ja tuijotti Zairyhiä naamallaan, joka oli pelkkä viittaus siihen mitä Matoranin kasvojen kuuluisi olla. Heikosti sykkiviä orgaanisia jäänteitä, jotka näyttivät mädiltä ja kärsineiltä. Metallisia osia. Osa Joueran lisäämiä. Kaapeleita. Ruostetta.

”Joueran on kuoltava. Sinun on kuoltava. Me puhdistamme. Me emme unohda. Me poistamme kaikki jäänteet Jouerasta tästä maailmasta.”

”Sama päämäärä meillä on”, Zairyh sanoi ärtyneenä. Tämän takia vain Makutojen pitäisi luoda. Itroz saisi kärsiä kunhan Joueran olinpaikka oli Zairyhin tiedossa.

”Ja jos et muuten suostu… Tiedätkö, mikä on Nimda? Järjettömän voimakas esine. Makutalla on siru, mutta se on hinta Joueran olinpaikasta. Mutta jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, minä saan pian toisen sirun. Voin taata, että Joueran tappaminen sillä on nautinnollista.”

”ZAIRYH. POISTU TÄSTÄ MAAILMASTA; VÄRIT TULEVAT JA NIILLÄ ON KOHTALON AVAIN KÄSISSÄÄN JOTKA HUUTAVAT JA HUUTAVAT. KUOLEMAN HUONEET TYHJIÄ OVAT, EI HENKIÄ PEILIN SIRPALEISSA JOISTA VALUU VERI MAAHAN JA KAIKKI HUUTAA; KAIKKI ON HUOMINEN.”

”Suostutko”, Zairyh kysyi uudelleen.

Matoranin kaltainen olento vaikutti mietiskelevältä. ”Voi, teen sinulle vielä yhden ehdon. En välitä Nimdasta, pidä se.”

Kaikki kuusi epämääräistä olentoa naurahtivat.

”Me taistelemme kuolemaan. Voittaja saa tappaa Joueran tai kuolla yrittäessään. Tällainen elämä on arvotonta. Meillä ei ole hävittävää.”

”KATSO KUINKA VÄRIT LYÖVÄT TERÄN KIVEEN JA SE ON ELOSSA. USKOMINEN ON KULTAA; KELLO TIKITTÄÄ HUOMISIA JOTKA EIVÄT KOSKAAN TULE KOSKA MAAILMA PÄÄTTYY JA ELÄMÄ LAULAA VIIMEISEN LAULUN.”

”Sopii minulle”, Zairyh vastasi. Hänen mahdollisuutensa selviytyä tästä kaikesta hengissä hupenivat kaiken aikaa. Makuta Abzumo. Varjo-olento. Jouera.

Mutta Zairyh taistelisi. Päästäkseen toteuttamaan teon joka oli käytännössä hänen elämänsä tarkoitus.

Zairyh halusi tappaa Joueran eikä se aikonut antaa minkään estää.