Avainsana: mustuus

  • Multasaksinen rapu

    Karzahnin rannikko

    Jättiläismäinen rapu-rahi, jota myöhemmin kutsuttaisiin matoranien hirviötä tarkoittavalla termillä Manas liikkui ympäri Hopeisen meren pohjaa. Sen tehtävä oli vartioida mestarinsa saarta ja raportoida tunkeilijoista. Kaiken lisäksi tällä biomekaanisella ravulla oli todella kova nälkä ja se halusi tuoretta saalista. Viimeiset ruuat olivat olleet vain merenpohjassa lyllertäviä biomekaanisia merimakkaroita ja muita lonkero-otuksia, joista ei pahemmin ollut vatsantäytteeksi.

    Rapu liikkui telaketjuillaan sulavasti veden alla. Sen liikkumistapa olisi voinut olla joidenkin mielestä huvittava, mutta sitten katsojan huomio olisikin jo kiinnittynyt valtaviin saksiin ja torahampaisiin sekä demonisiin, punaisiin valosilmiin. Ja sitten olisikin jo menoa palasina olennon ruuansulatuksessa.

    Meri myrskysi kuten tavallista, mutta pinnalta kajasti valoa. Valoa, jota rapu ei ollut nähnyt moniin vuosiin kunnolla. Jotain oli tekeillä. Se alkoi nousta pintaan, kohti valonlähdettä.

    Umbra loi taivaalle pienehkön valopallon, joka jäi leijumaan paatin yläpuolelle. Merivettä oli tullut myrskyssä sisälle veneeseen ja toat äyskäröivät vettä pois minkä kerkisivät.
    ”Tämä uppoaa pian jos emme saa kaikkea vettä pois!” Nurukan huusi, mutta huuto hautautui aaltojen alle. Myrsky raivosi kun aallot paiskoivat paattia kohti taivaanrannassa häämöttävää mustanpuhuvaa paholaista, Karzahnin saarta. Heillä ei matkansa seuraavana etappina ollut mikään muu kuin itse Karzahni, pahamaineinen maakaistale, jossa sijaitsi suuri mustanpuhuva linnoitus ja jonne lähetettiin rikkoutuneet matoranit korjattavaksi. Saaren taivaisiin yltävä Musta Torni näkyi pilvimassojen ja myrskynkin lävitse. Sieltä käsin saaren hallitsija hallitsi saartaan ja sen lähialueita pelolla ja tyrannialla.

    Deleva koetti tihrustaa laivan yli myrskyävään mereen. Hänestä tuntui että jotain pahaa oli tapahtumassa, jotain todella pahaa. Hän näki laivan alla suuren varjon jostain.

    ”Teidän olisi varmaan viisasta katsoa laivan alle, sillä siellä on jotain!” hän huusi ja viittelöi Umbran luokseen. Valopää saisi valaista asiaa voimillaan.

    ”Tulen tulen”, oli valon toan vastaus kun tämä melkein ryömi vettä kauhovan laivan läpi. Hengityslaitteesta oli taas hyötyä, kun vettä lensi koko ajan hänen päällensä ja aallot heittelivät laivaa puolelta toiselle.
    Hän meni katsomaan Delevan osoittamaan kohtaan, muttei huomannut mitään, vaikka hänen luomansa valon olisi pitänyt valaista tarpeeksi meren pohjaan. ”Ettet vain nähnyt jotain omiasi?” toa tokaisi Delevalle.
    ”Älä nyt jaksa. Tällaisella hetkellä kun olemme Karzahnin ovilla. Siellä meni jokin, mutta se jokin taitaa olla poissa”, toa kertoi tuohtuneena. Sitten he kuulivat ryminää. Ja näkivätkin jotain. Laivan pohjasta läpi työntyi valtaisa keltainen saksi. Se työntyi sellaisella voimalla että rikkoi prototeräsvahvisteet ja tuhosi ikimännyistä tehdyt lankut. Saksi työntyi nopeasti takaisin veden syvyyksiin, mutta laiva oli jo kokenut tarpeeksi. Vellovassa meressä se alkoi vajota.

    ”Meidän on uitava maihin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki veteen nyt!” Umbra huusi ja näytti mallia. Haarniska päivittyi paria nappia painamalla ja haarniska loi propellit toan jalkoihin. Vesihaarniska oli kohta täydessä valmiudessaan. Valitettavasti Nurukanilla ei vastaavaa haarniskaa ollut ja ilman haarniskaa hän oli vaarassa joutua merivirtojen viemäksi.

    Nurukan räpiköi pinnalla ja koetti kutsua maan elementaalivoimillaan meren pohjasta pilareita, joiden avulla kävellä lähes vetten päällä. Elementaalivoimiin keskittyminen oli herpaannuttanut hänet tarkkailemasta ympäristöään ja hän ei huomannut takaansa tullutta isoa saksea, joka paiskasi hänet kaaressa ilmaan vedestä jolloin hän putosi läiskähtäen taas veteen. Saksen omistaja halusi lisää ja vain leikki saaliillaan.

    ”Mikä piru tuo on?” Umbra ihmetteli kun meni pimeyksiin kiitävän saksiniekan perään. Ne eivät uskaltaneet haastaa toaa ihan noin vain vaan tekivät iskuja syvänteistä ja pimeistä merenpohjan kolkista. Umbra valaisi meren pohjaa voimillaan kun oli tarpeeksi syvällä ja huomasi kauhukseen että merenpohja ihan kuhisi hirviömäisiä rapuja. ”Manas! Manas!” oli Umbran reaktio ja hänen hengityslaitteidensa ilmakuplat tekivät pintaan kuplia joista tarkkasilmäinen kuplakieltä osaava olisi voinut lukea nämä aivoitukset. Tilanne oli pahempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Nähtyään valoa telaketjuilla varustetut keltamustat ja oranssivalkoiset ravut olivat tulleet uteliaiksi ja halusivat kokeilla tulokasta.
    Umbra ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin uida pintaan ja rantaan. Nurukan oli pinnassa ehtinyt jo luoda pilareiden varassa olevan keinotekoisen saaren merenpohjan sedimenttikerrostumista ja hutera rakennelma voisi jopa kannatella kolmikkoa.

    ”Se ei ole saari…” U mutisi kun nousi roottoreillaan vauhtia ottaen merestä. Deleva oli jo Nurukanin kanssa pikkuisella saarentapaisella. Kaksikko tarkkaili merta ja näki heidän kulkuvälineensä kappaleita ajautuneen ympäri hopeista merta, sen verran kuin he ehtivät meren kulkua seurata.

    ”Tuolla meressä on laumoittain niitä manaseja, joita näimme”, Umbra puuskutti ja koetti tasata hengitystään. Tilanne oli laukaissut adrenaliinin virtauksen hänen kehossaan. ”Meidän pitää taistella tiemme Karzahnille”, hän sanoi tovereilleen, kun meri alkoi kuplia heidän ympärillään ja saari vavahdella.
    ”Eikö meidän kannattaisi pysytellä poissa merestä ja Nurukanin luoda uutta maa-ainesta tähän keinotekoisen saaremme ja Karzahnin välille?” kysäisi Deleva kun ensimmäiset sakset alkoivat työntyä meren kuohuista. Niitä seurasivat aavemaiset, oranssina hohtavat keilapallon kokoiset silmäparit joita alkoi olla pian ihan liikaa kolmikkoa varten.

    Nurukan teki työtä käskettyään ja loi maamassasta tietä jota pitkin kulkea synkälle linnoitukselle, helvetin porteille. Maan toa oli taitava
    elementaalivoimiensa käyttäjä ja hänen kämmenensä hohtivat vihreää valoa samalla kun uutta maa-ainesta syntyi. Hänen perässään Umbra ja Deleva kulkivat sitä mukaa kun uutta maata tuli heille astuttavakseen.
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=FCX9zZrMz_8&w=45&h=30]
    Hirviöravut alkoivat hyppiä merestä ja iskeä nyrkkiin laitetuilla saksillaan ilmalennon aikana toia. Delevan kilpi oli käyttökelpoinen telaketjuhirviöiden torjumisessa. Umbra joutui vain väistelemään rapujen loikkia ja iskuja, sillä hän sai nopeasti huomata ettei exo-kanuuna ollut tarpeeksi järeä ase manaseja vastaan.

    Kapellimestarin elkein Nurukan lennätteli ilmaan maapilareita ja maa-ainesta, jotka osuivat ilmassa lenteleviin tappajarapuihin. Manasit olivat villiintyneet vainutessaan saaliin ja nyt ne tekivät kaikkensa toain tuhoamiseksi.

    ”Klikiti klik klik klik”, kuului terävänä ukkosmyrskyssä. Salamoikin, mutta rapujen saksien klikitys kuului aavemaisena. Kolmikko ei kestäisi kauaa näitä olentoja vastaan. Oli pakko päästä maihin.

    Tahdonvoima ja keskittyminen olivat Nurukanilla koetuksella kun hän laittoi vanhat, mutta niin julmetun hiotut taitonsa koetukselle ja keskittyi vain maapilareiden luomiseen. Deleva ja Umbra yrittivät kiinnittää rapujen huomion pois maan toasta, jonka musta siluetti sulautui aavemaisesti tummaan taivaaseen, näkyen vain silloin kun salama iski vasamiaan tai plasman ja valon toat käyttivät voimiaan, valaistakseen taivaat.

    Päättäväinen ilme kakamallaan ja loiste vihreissä silmissään monien sotien veteraani jatkoi päättäväisesti matkaansa. Oli aika päästä matkan toiselle etapille Karzahnille, pahuuden ja vääryyden tyyssijaan josta legendat kertoivat vain kauhutarinoita. Nurukan tunsi kyllä pelkoa sydämessään paikkaa kohtaan, mutta luotti ystäviinsä ja he kyllä selviytyisivät hengissä.

    Mustasta hiekasta koostuva hiekkaranta, jota koristivat piikkimäiset kivimuodostelmat ja valkeat suolapilarit siinsi heidän edessään. Toat näkivät väläyksiä tästä karmivasta ja silti niin kiehtovasta rannasta, salamoiden ja Umbran valojen valaistessa heidän epätodellisen tuntuista matkaansa paossa hirviörapuja.

    Toat loikkasivat rannalle, jolloin hiekka alkoi kirkua demonista skriääk-ääntään ja kaikki perkelöityi.
    http://www.youtuberepeater.com/watch?v=k3VtzMxmPs0&feature=player_embedded (laita tämä taustalle oikean tunnelman saamiseksi)

    Pakokauhu alkoi vallata heidän sydänvalojensa ytimet joissa heidän sielunsa yhtyivät voimaa uhkuviin biomekaanisiin ruumiisiin. Pelon luoma adrenaliini ja jännityksen luoma varovaisuus pitivät heidät hereillä.
    ”Eikö tämä kirkuna lopu ikinä!” Umbra huusi kun jokaisella heidän ottamallaan askeleella kuoleman musta hiekka huusi korvia särkevästi. Nurukanilta putosi kyynel kun hän tunsi maaston vääryyden ja helvetillisyyden. Tämä ei ollut sitä mitä maa halusi olla. Jotain oli todella, todella väärin.

    ”Meidän on jatkettava, vaikka tämä murentaakin sielujamme kappaleiksi!” vanha maan toa huusi ja aktivoi sen jälkeen Kakamansa. Naamion voima veisi häntä kauas vaarojen luota. Umbra ja Deleva seurasivat häntä omilla tavoillaan, Deleva aktivoimalla kakamansa voimat ja Umbra muuntautumalla osittain valoksi. Tässä oli kyllä omat riskinsä, mutta kun demoniset merihirviöt halusivat tehdä hänestä kalanruokaa, oli otettava pienemmän riskin eli räjähtämisen vaara.

    Toat onnistuivat karistamaan takaa-ajajiaan vuorille, joilla he näkivät putouksia joissa virtasi hiekka ja tulivuoria joiden yllä paistoi tulta, joka poltti kuin jää. Jää puolestaan poltti heidän jalkapohjiaan kun he talsivat vuorta ylös paikkaan josta he näkisivät paremmin linnoituksen ja sen mustan tornin jossa saaren hullu hallitsija asui. Karzahnin torni kohosi taivaisiin ja oli vääristynyt versio Metru Nuin coliseumista, josta Turagat hallitsivat kaupunkia. Täällä tornista hallittiin kaikkea mikä saarella eli ja oli.

    ”Meidän on päästävä tuonne linnoitukseen jotenkin, koska se on ainut keino päästä Metru Nuille. Saaren hallitsija tuskin antaa meidän mennä vapaaehtoisesti joten Deleva pääsee taas vaihteeksi murtamaan sormia kuulusteluissa”.

    ”Hienoa, U. Tämä alkaa jo muistuttaa niitä vanhoja hyviä aikoja kun räjäyttelimme jättiläismäisiä aivoja jotka ohjasivat kokonaisia tukikohtia. Se oli hienoa aikaa se.”

    Umbra nyökkäsi ja katsoi ystäviään. He olivat tulleet vapaaehtoisesti tähän helvetin esikartanoon ja vaarantaneet omat metalliset nahkansa yhteisen päämäärän takia. Tämä oli tiimityöskentelyä parhaimmillaan ja tällaista hän halusi myös kokea Bioklaanissa. Kun täältä päästäisiin, Umbra pitäisi huolen että näistä kahdesta tehtäisiin kunnia klaanilaisia.
    Vuoren laelta avautui valitettava näky toain eteen. Pieniä huonovointisia matoraneja näkyi työn teossa tekemässä asioita heidän mestarinsa tarpeisiin. Mustat savukiehkurat tupruttivat ilmaan paljon pienhiukkasia sisältävää savua ja muita myrkkyjä ja jatkuva pauke ja ryske, joka kuului matoralaisten taonnasta kantautui ympäriinsä, kirkuvan maaperän ja muiden paholaismaisten äänten täyttäessä ilman. Tämä ei ollut huviretki Eteläisen mantereen viinitarhoille, tämä oli Karzahni, vääryyden tyyssija ja muinaisen kauhun koti!

  • Zakaz 20: Tuki turpasi ja mene asemiin

    Zakaz, Nektannin linnoitus

    Nektann käveli ympäri tummaa huonetta. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Entinen vartija, Guardian, oli riehunut baarissa Warrekin kanssa. Nektann oli jo vuosia etsinyt syytä saada pidättää Warrekin. Nyt se tarjoutui hänelle, ja hänellä oli myös mahdollisuus napata vartija. Lisäksi asiaan oli sotkeentunut joku Makuta. Jättipotti.

    Huone oli melkein kokonaan musta; seinät olivat mustat, samoin lattiaa peittävä koristeellinen matto. Huoneessa oli musta tuoli ja musta pöytä. Nämä kalusteet olivat huoneen ainoita. Sysimusta ovi oli raollaan. Huoneen mustasta katosta roikkui musta kynttiläkruunu, jonka mustavahaiset kynttilät oli sytytetty. Lisäksi ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkui suuri plasmanäyttö.

    Eihän Nektann yleensä oleskellut tässä hyvin tummanpuhuvassa huoneessa. Se oli vain erityisiä tarkoituksia varten. Nektann ei oikeastaan edes pitänyt mustasta väristä, mutta hänen sisutusarkkitehtinsä oli vakuuttanut, että neuvotteluun tarkoitetussa huoneessa mustuus tekisi vaikutuksen vastapuoleen.

    Kello tikitti, ja aika tuli täyteen. Nektann avasi laitteiston ja asettui huoneen mustaan valtaistuinmaiseen tuoliin. Senkin oli tarkoitus osoittaa, että hänellä oli valtaa. Nektann kyllä piti enemmän kullalla vuoratusta istuimesta. Mutta se ei olisi sopinut huoneen tyyliin.

    Näyttöön ilmaantui tumma hahmo. Nektann kiinnitti huomiota siihen, kuinka mustaa myös vastapuolella oli. Ilmeisesti tämä hahmo oli yhtä mustasta pitävä kuin Nektannin sisustaja. Näytössä näkyi nyt tumma, pitkä hahmo, jonka silmät hohtivat – kuinka ollakaan – punaisina. Nektann siristeli silmiään nähdäkseen hahmon piirteitä tarkemmin, mutta hän ei erottanut juurikaan muuta kuin tämän ääriviivat ja punaisena hehkuvat silmät.

    ”Nektann”, hahmo sanoi, ”miten tilanne edistyy?”
    ”Pari miestäni menehtyi Warrekin entisen luutnantin luodeista. Voitko kuvitella, hän oli nainen.” Vaikka Nektann ei sitä varsinaisesti nähnytkään, hän tiesi hahmon kohottavan kulmiaan.
    Oli?
    ”Ja on yhä. Emme saaneet häntä hengiltä. Mutta uudet sotilaani ovat miehittäneet alueen. He eivät poistu hengissä alueelta.”
    ”Hienoa, Nektann. Minä vakuutan sinulle, että tämä lämmittää sydäntäni.” Nektann epäili tätä suuresti.
    ”Kunhan muistat”, hahmo lisäsi vielä, ”että Makuta Nui lähetetään minulle. Joko elävänä tai kuolleena. Haluan todisteet siitä, että hän on menettänyt henkensä teidän käsissänne.”
    ”Kyllä”, Nektann tokaisi. ”Luultavasti lähetämme sinulle silvotun ruumiin. Vaikka…” Sotalordi tärisi pidätetystä hihityksestä. ”… se Makuta näytti jo valmiiksi aika silvotulta. Näin hänen kuvansa.” Musta hahmo kavensi silmiään.
    ”Hän yrittää varmasti seuraavaksi Nynrahille.”
    ”Miksi hän sinne yrittäisi?”
    ”Se ei kuulu sinulle. Tärkeintä on, että hän ei pääse sinne.”
    ”Hyvä on sitten. Muut saan kai pitää voitonmerkkeinä?”
    ”Pidä. Minä en tee mitään kahden Skakdin ruumiilla. On kuitenkin tärkeää, että myös Guardian kuolee. Hänestä voi olla minulle ja… kumppaneilleni arvaamatonta haittaa. Ja hyvin arvattuakin haittaa, itse asiassa.” Nektann pyöritti silmiään.
    ”Siispä hankin sinulle Makutan ruumiin. Warrekin pään säästän itselleni ja Guardianin heitän tuliseen pätsiin.”
    ”Miten vain. Ota yhteyttä, kun työsi on tehty. Ja muista, että minä en maksa sinulle tyhjästä.”
    ”Selvä, oi suuri ja mahtava Makuta”, Nektann sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Abzumo ilmeisesti irvisti ja katkaisi yhteyden. Nektann hymyili. Hän sai jopa sanan ”Makuta” kuulostamaan loukkaukselta.

    Zaiggeran mökki

    Guardian vilkuili hermostuneena laudoitetun ikkunan lautojen välistä ulos. Hän luuli nähneensä jotain. Tunti ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia oli kulunut siitä, kun Zaiggera ja Manu olivat kadonneet yläkertaan. Warrek oli hetki sitten lähtenyt pöydästä ”tarkastelemaan tupaa”. Eli toisin sanoen etsimään viinaa. Guardian katsoi taas kelloaan. Minuutti.

    Tuskaisen minuutin kuluttua luukku avautui. Nais-Skakdin alaruumis ilmestyi näkyviin. Pian yläpää seurasi käsissään kuin uudesti syntynyt ampuma-ase. Manua ei vielä näkynyt. Zaiggeran kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Sitten kuului kolahdus. Zaiggera jätti pyssyn erään lipaston päälle ja pisti päänsä takaisin yläkertaan. Guardian hillitsi halunsa rynnätä aseen kimppuun heti.

    Sitten kuului kiljaisu:
    ”Ei, älä koske siihen!”
    Räjähdys. Kuului lasin särkymisen ääntä. Ja jotain muutakin taisi särkyä. Katossa olevasta aukosta virtasi savua. Zaiggera astui alas tikkailta ja yski. Pian jotain putosi alas yläkerrasta. Manuhan se oli.
    ”Minähän sanoin…” Zaiggera aloitti. Manu keskeytti hänet:
    ”Se oli pelkkä rikkinäinen romu.”
    ”Se oli kallis!”
    ”Ehkä pimeällä keskiajalla.”
    ”Senkin barbaari, hävitit kalliin laitteeni!”
    ”Minä olen hyvin sivistynyt Makuta. Äläkä sinä lyö minua, kun minäkään en lyö sinua. Olen pasifisti. Aina, kun siitä on minulle hyötyä siis.”

    Guardian keskeytti väittelyn polkaisemalla lattiaa niin, että kuului tömähdys. Zaiggera muisti aseen ja nosti sen lipaston päältä. Sitten, yhtäkkiä, hän heitti sen päin Guardiania. Guartsu nappasi sen refleksinomaisesti ilmasta.
    ”Siinä nyt on kiväärisi”, Zaiggera sanoi ylpeänä, ”entistä ehompana.”
    Guardian mumisi kiitokset irrottamatta katsettaan aseesta. Zaiggera nauroi vaimeasti.
    ”Tuo tuli varmasti suoraan sydämestä”, hän sanoi ivallisesti. Ennen kuin Guardian ehti vastata, Warrek kirkaisi. Manu tukahdutti halunsa kommentoida, että Warrek kiljui kuin pikku tyttö, sillä Warrek saapui heidän luokseen huutaen: ”HYÖKKÄYS!”

    Luotien ääniä alkoi kuulua. Kaikki suojautuivat. Ikkunat nimittäin räsähtivät rikki. Laudat, jotka olivat peittäneet ikkunoita, olivat pian täynnä reikiä. Zaiggera toimi nopeasti. Hän poimi oman kiväärinsä, latasi sen nopeasti ja heitti Guardianille ammuksia. Guartsu latasi oman aseensa pitkästä aikaa. Manulle ja Warrekille nainen heitti kiväärit, joita hänellä oli useampia.
    ”Osaatko käyttää?” Skakdi sanoi Makutalle. Warrek otti sijainnin erään ikkunan alla.
    ”Tietysti minä osaan”, Manu sanoi. ”Minähän keksin nämä aseet.” Zaiggera kohotti kulmiaan.
    ”No hyvä on, en keksinyt, mutta osaan kyllä käyttää.”
    ”Hyvä.”
    ”Toisaalta siitä on vuosia, kun olen viimeksi käynyt Zakazilla… eikä minun silloinkaan tarvinnut tarttua Skakdien aseisiin. Mutta teoriassa osaan kyllä kaiken. Käytännön tasolla teorioita voi soveltaa, mutta yleensä lukuarvojakin on approksimoitava, jotta…”
    ”Tuki turpasi ja mene asemiin!”
    Manu näytti loukkaantuneelta, mutta asteli nopeasti viimeisen ikkunan alle. Katsoessaan ulos ikkunasta hän näki, että heitä tähtäsi ainakin kymmenen Skakdia. Ja hänellä oli vain noin kahdeksankymmenen asteen näkyvyys. Hyökkääjiä oli vielä enemmän.
    ”Ei auta muuta, kuin panna kovat kovaa vasten”, Guardian sanoi ja ampui ensimmäisen luodin. Yksi hyökkääjistä menetti päänsä. Muut alkoivat ammuskella vielä hanakammin. Lisäksi kaatuneen Skakdin tilalle astui uusi.
    Ei näytä ollenkaan hyvältä, Manu ajatteli. Ja lisäksi minusta tuntuu, että Zaiggera on minulle vihainen.

  • Trooppinen saari: Marionetti VS Lumiukko

    Pimeä

    ”Visokki?” Snowman oli hämillään. Hän oli luullut, että se Avdeksi kutsuttu oli näiden psyykkisten hyökkäysten takana. Ei suinkaan Visokki.
    ”Minä juuri” hämähäkin ääni vastasi näkymättömistä.
    ”Sinä… sinäkö minun päässäni olet?”
    ”En.”
    ”Vaan?”
    ”Avde on päässäsi. Minä… no, olen hänen kanssaan hieman samankaltaisessa yhteydessä. Hän se sinun mieltäsi riivaa.”
    ”En millään tahtoisi kuulostaa ilkeältä, mutta miksi minä sitten puhun sinulle?”
    ”Tajusin, että mielesi on taas hyökkäyksen kohteena, ja päätin iskeä väliin. Kerro, koskitko Nimdan sirua?”
    Snowmania häiritsi, kun hän ei nähnyt puhujaa, mutta jatkoi silti.
    ”Tuota, kait minä sitä hipaisin.”
    ”Eli siis sen takia… Aa, tässä on nyt järkeä.”
    ”Tuota… Täh?”
    ”Nyt ei ole aikaa selittää. Olen täällä varoittamassa sinua.”
    ”Varoittamassa?”
    ”Avde pääsi sisällä. Hän tietää missä olet, Snowman. Hän tietää missä Nimdan siru on!”

    Silloin mustuus väistyi humisten, ja tilalle tuli sademetsä ja auringonvalo. Mutta Snowmanin yllätykseksi hän ei ollut Matoralaisten ympäröimä. Hän näki edessään vain yhden hahmon.

    Lumiukko kohottautui ensin istumaan, ja sitten hitaasti seisomaan, koko ajan tarkkaillen hahmoa. Tuntomerkit täsmäsivät. Tuon täytyy olla se Mäksän maintsema miekkamies.

    Marionetti osoitti Snowmania miekalla.

    Piru vie.

    Lumiukko mietti vaihtoehtojaan. Pakeneminen ja piiloutuminen taitavat olla aika lailla poissa laskuista, jos olinpaikkani on tiedossa. Tuo ei näytä varsinaisesti sellaiselta tyypiltä, joka luopuu aikeistaan puhumallakaan. Entäs taistelu? Jos tuo kaveri voitti Mäksän, mitä mahdollisuuksia minulla muka on?

    ”Valmistaudu.”

    Valkoisen hahmon ääni karmaisi Snowmania. Se ei kuulostanut luonnolliselta, ja siinä mielessä sopikin hyvin hahmon muuhun olemukseen. Aivan kuin näkymättömät langat olisivat liikutelleet sitä.

    ”Eh, teillä taitaa nyt olla väärä henkilö, en oikein harrasta tällaisia kaksintaisteluita… Olen enemmänkin semmoi-”
    ”Valmistaudu.”

    No hemmetti, ei kai tässä muukaan auta, Snowie tuumi, ja hivutti kättään varustelaukkuunsa. Hän löysi Ämkoon käden alta etsimänsä, ja nosti painetykkinsä esiin.

    ShhhhhhklonkPAAUUUM!

    Snowman liukui aseensa potkaisun voimasta vähän matkaa taaksepäin, säilyttäen vaivoin tasapainonsa. Muutama puu napsahti poikki, hiekka pöllysi ja kasvillisuus painautui maata vasten paineen alla. Ja Marionetti seisoi hievahtamatta paikallaan.
    ”Oletkin kova kaveri,” Snowman aloitti. ”Jonain päivänä sinusta tulee vielä oikea poi-”

    Seuraavat sekunnit olivat Snowmanille hyvin epäselvä valkoinen sekamelska, johon liittyi viiltävää kipua, ja lopputulemana hän makasi maassa tuijottaen edessään seisovaa Marinettia tämän miekan vartta pitkin.
    ”Nimda” se sanoi.
    ”Hyvähän sieltä miekan kahvapuolelta on puhua, ja…. Onko tuo Mäksän miekka? Sinä senkin-”
    ”Nimda.”

    Marionetti liikutti miekan terää Lumiukon kasvoja kohti. Snowman vilkaisi syrjäsilmällä vieressään maassa lojuvaa keppiä.

    Se riitti Marionetille, joka yhä miekalla maassa lojuvaa Snowmania osoittaen asteli luonnottamasti sauvanpuolikkaan luo. Valkoinen hahmo kumartui, aivan kuin sen ruumista olisi lähtenyt naru, jota olisi nyt löysennetty. Se nappasi kepin käteensä, ja katosi viidakon siimekseen.

    Snowman nousi seisomaan, ja ihmetteli. Se… Sekö antaa minun jäädä henkiin? Mutta miksi? Mitä se merkitsee?