Matoro avasi tuskallisesti silmänsä. Hän painoi kädellään otsaansa. Jokin tuntui edelleen pistelevän hänen päänsä sisällä.
”… mitä hittoa juuri tapahtui?”
”Kaaduit portaissa”, Kapura tokaisi.
Matoro tajusi makaavansa vatsallaan veneen komentosillalle (tai jos sitä komentosillaksi voi näin pienen aluksen tapauksessa sanoa) johtavien rappusten alapäässä. Hän nousi vaivalloisesti pystyyn.
”Kerroin sinulle portaista, Matoro”, Kapura sanoi kuin samalla kritisoiden Matoroa hänen hämmentyneestä ilmeestään. ”Tosin myönnän että nuo portaat ovat erityisen vaarallisen näköisiä. Kuka näitä laivoja suunnittelee?”
”Tämä on niin tyhmää. Portaat. Portaat”, Matoro piteli edelleen päätään. ”Älä väitä, että olen maannut tässä nyt pitempäänkin”, hän jatkoi. ”Yö on muuttunut melko vanhaksi sitten viimeisen muistikuvani.”
”Voi, kyllä makasit”, Kapura sanoi. ”Onko sillä niin paljon väliä? Ei tämä mikään kolmen vuoden matka ole. Yksi ilta vietetty mukavasti tainnoksissa ei merkitse mitään.”
”…”
”No. Joo. Oletko seurannut sijaintiamme?” Matoro kysyi ja lähti astelemaan portaita ylös – nyt tosin harvinaisen varovaisesti.
”En oikein”, Kapura sanoi. ”Oli kiire teorioidessa”, hän jatkoi ja näytti pientä liitutaulua joka oli täynnä nuolia ja epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. ”Tiesitkö, että Klaanitorni-kirjasarjan kuudennessa osassa on itse asiassa aika monta vihjettä Nimdaan?”
”…”
Matoro kumartui ruorimaisen ohjausvälineen ääreen silmäillen samalla sen vieressä olevia merikarttoja. Hän ei jaksanut keskittyä niihin, vaan nappasi eräästä sivulokerosta navigaattorin. Maailmanlaajuinen navigointijärjestelmä ei ehkä ollut niin erityisen hyvä, mutta sillä pärjäsi. Suurin syy sen ongelmiin on yleinen kaoottisuus käytännössä… kaikkialla.
Laite ajoi kuitenkin asiansa, sillä Matoro paikansi sijaintinsa sillä ja pääsi pian takaisin kartalle. ”Olemme menossa nyt suoraan koilliseen, ja Xian lähellä käännymme pohjoiseen. Toivottavasti et räjäytä päätäni teorioillasi siihen mennessä.”
”En”, Kapura totesi syventyneenä ylianalysoimaan kaikkea. Hetken päästä tulen Toa kuitenkin nosti katseensa liitutaululta ja tokaisi ohimennen: ”Kuules, jos se ei tullut selväksi niin sait siis ilmeisesti jonkinlaisen epämääräisen kohtauksen, hypit ympäriinsä hetken ja sitten kaaduit portaissa. Et sinäkin sattuisi olemaan hieman hullu?”
”Saatan ollakin”, Matoro vastasi syventyneenä navigaattorin sinisiin ja punaisiin teihin. ”Mutta minä en ainakaan mainosta sitä muille.”
”Kuulenko äänessäsi ärtyneisyyttä?” Kapura tiedusteli. ”Myös kertomatta jättäminen on valhe, ja valheet polttavat Klaanin jos niitä… ei käytetä kohtuudella. Mistä tarkalleen ottaen on kyse? Ihan vain uteliaisuuttani.”
”Yritätkö nyt kysyä ’millä tavalla minä olen hullu’?”
”Maailmassa jossa hullut olennot hyppivät mieliin minkä ehtivät ei ole usein kyse jonkun omasta hulluudesta”, Kapura vastasi. ”Mikäli teoriani ovat oikeassa, sinun kanssasi voisi olla kyse jostain ulkopuolisesta.”
”Punaisessa tähdessä asuvat avaruusdinosaurukset hallitsevat mieltäni, koska en muistanut ottaa mukaan foliohattua?” Matoro kysyi yrittämättä edes kuulostaa vakavalta.
”Minä näen asioita”, Kapura sanoi hiljaa. ”Tai en näe. Tiedän. Se on melkein sama asia. Mutta siinä on pieni ero. Pieni ero, joka laittaa kysymään: Kuka sinun mielessäsi on?”
”Mitä sinä… tiedät?” Matoro kysyi hiljaa.
”Että mieli on ase. Vaarallinen ase. Ja että joku yrittää käyttää omaasi.”
”Minä tiedän mielestä paljon enemmän kuin sinä”, Matoro vastasi nopeasti. Hän ajatteli Nimdan sirua, joka hänellä oli edelleenkin piilossa haarniskansa sisällä. ”Tiedän myöskin sen, että naamiossani saattaa olla jokin… vieras… mieli. Mutta kykenen elämään sen asian kanssa.”
”Vai kykenetkö?” Kapura sanoi. ”Oletko unohtanut, mitä me olemme tekemässä? Voi olla, että uhka ei tule ulkoa Nazorakien joukoista vaan… sisältä.”
”Minä en oikeastaan pysty uskomaan tuota. Tai pystyn, mutten halua pystyä. Koska… jos Klaanilaiset eivät enää voisi luottaa toisiinsa, mitä järkeä missään enää olisi? Koko maailma muuttuisi samaksi harmaanmustaksi kaaokseksi ilman ainuttakaan valopilkkua. Ilman valkoista.”
”Luottaminen ei tarkoita sitä, että ei kyseenalaista. Kyseenalaistaminen on tie täydelliseen tietämykseen. Onko tuo sattumaa? Entä jos ei ole? Minä vain olen huolissani siitä että vieras mieli henkilöllä joka käsittelee maailman vaarallisinta asetta aiheuttaa ongelmia. Kuka ei olisi?”
”Mistä sinä tiedät sen vieraan mielen aikomukset? Entä jos se on puolellamme, jos hänkin haluaa oikeudenmukaisen maailman?” Matoro sanoi epätavallisen ärtyneenä.
”Voi Matoro, kuka olettaa vieraan mielen jonkun pään sisällä olevan hyväntahtoinen? Tai ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta että se ei olisi?” Kapura tokaisi. ”Tosiasia on se, että sinä käsittelet juuri maailman vaarallisinta asetta. Ja pääsi sisällä on joku jonka motiiveista emme tiedä mitään.”
”Ja luuletko etten olisi yrittänyt muuttaa tilannetta? Mitä sinä minun sijassani tekisit?”
”Antaisin Nimdan henkilölle, jonka mieli on täysin ehjä. Okei, se en taida olla minä. Mutta pointtini on vain se että kaikki mahdollisuudet pitää ottaa huomioon. Mutta suosittelen tämän pikku matkan jälkeen tarkistamaan vielä mahdollisuuksia tuhota se mieli.”
”Sinulla ei ole ollut Nimdaa. Sinä et tiedä miltä se tuntuu tai mitä se tekee. En aio luovuttaa sitä kenellekään muulle, se on minun. Minä itse otin sen Abzumon käsistä. Ja niin kauan kuin se on minulla, mikään mieli ei mahda minulle mitään!”
”Sinunhan päätöksesi se on”, Kapura sanoi puolustelevasti. ”Mutta älä syytä minua jos tai kun kaikki menee pieleen.”
”En ajatellutkaan”, Matoro vastasi edelleen kvin ärstyneen oloisena. ”Minä kyllä kannan vastuun omista teoistani.”
”Ongelmana vain se, että ne saattavat vaikuttaa muihinkin”, Kapura sanoi.
”Toivottavasti vaikuttavatkin. Kuten sanoin, minä kyllä kannan kaiken vastuun jos mokaan jotakin. Sen luulisi olevan itsestäänselvää.”
”Onhan se, mutta jos asialle tekisi jotain niin ei tarvitsisi”, Kapura totesi. ”Mutta taidan syventyä ylianalysointiin nyt.”
”Tee niin”, Matoro mutisi ja käänsi katseensa merelle päin.
Eräs saari
”Sinulla ei ole syitä olla suostumatta”, Zairyh sanoi olennoille jotka seisoivat hänen edessään. Niitä oli kuusi.
Joueran Liittolaisena aiemmin tunnettu olento joka oli oikeastaan monta olentoa ei ilmeisesti ollut samaa mieltä. Etäisesti L-kirjainta muistuttava leijuva massa vastasi Zairyhille muiden tuijottaessa sitä silmillä joita ei oikeasti ollut olemassa.
”MEILLÄ EI OLE SYYTÄ OLLA TAPPAMATTA SINUA. HAH. HEH. HAHEHAHEUHUHAH.”
”Autat minua varastamaan erään pikku sirun eräältä Makutalta”, Zairyh sanoi. Ei ollut mitään syytä kertoa ”erään pikku sirun” arvokkuudesta tuolle olennolle. Se ja Itroz saisivat uskoa ettei Zairyhillä ollut aavistustakaan mikä Nimda oikeasti oli. ”Se on epätärkeä mutta sen avulla saan tarkan tiedon Joueran olinpaikasta. Ja niin saat sinä. Uskoisin, että sinua haluttaa tappaa hänet oikein kovasti.”
Lentävän olion luuranko vastasi tähän väitteeseen: ”ET. YMMÄRRÄ. OLET. JOUERA. SAASTUNUT. IKÄVÄ. SAASTA. EPÄMIELLYTTÄVÄ. KUOLE. TOTTELE. KUOLE.”
”Sinä et ymmärrä ollenkaan, Zairyh”, alkuperäinen olento, jäännös jostain joka oli aiemmin ollut Matoran totesi. ”Meillä ei ole mitään kiirettä. Ja sinä olet mukana tappolistallamme, sinä saasta. Joueran mieli huonekasvissa. Olet yhtä hirveä olento kuin hän. Ja leikit asioilla, jotka ovat liian suuria tuollaisen puskan tajuttavaksi.
Matoran astui askeleen eteenpäin ja tuijotti Zairyhiä naamallaan, joka oli pelkkä viittaus siihen mitä Matoranin kasvojen kuuluisi olla. Heikosti sykkiviä orgaanisia jäänteitä, jotka näyttivät mädiltä ja kärsineiltä. Metallisia osia. Osa Joueran lisäämiä. Kaapeleita. Ruostetta.
”Joueran on kuoltava. Sinun on kuoltava. Me puhdistamme. Me emme unohda. Me poistamme kaikki jäänteet Jouerasta tästä maailmasta.”
”Sama päämäärä meillä on”, Zairyh sanoi ärtyneenä. Tämän takia vain Makutojen pitäisi luoda. Itroz saisi kärsiä kunhan Joueran olinpaikka oli Zairyhin tiedossa.
”Ja jos et muuten suostu… Tiedätkö, mikä on Nimda? Järjettömän voimakas esine. Makutalla on siru, mutta se on hinta Joueran olinpaikasta. Mutta jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, minä saan pian toisen sirun. Voin taata, että Joueran tappaminen sillä on nautinnollista.”
”ZAIRYH. POISTU TÄSTÄ MAAILMASTA; VÄRIT TULEVAT JA NIILLÄ ON KOHTALON AVAIN KÄSISSÄÄN JOTKA HUUTAVAT JA HUUTAVAT. KUOLEMAN HUONEET TYHJIÄ OVAT, EI HENKIÄ PEILIN SIRPALEISSA JOISTA VALUU VERI MAAHAN JA KAIKKI HUUTAA; KAIKKI ON HUOMINEN.”
”Suostutko”, Zairyh kysyi uudelleen.
Matoranin kaltainen olento vaikutti mietiskelevältä. ”Voi, teen sinulle vielä yhden ehdon. En välitä Nimdasta, pidä se.”
Kaikki kuusi epämääräistä olentoa naurahtivat.
”Me taistelemme kuolemaan. Voittaja saa tappaa Joueran tai kuolla yrittäessään. Tällainen elämä on arvotonta. Meillä ei ole hävittävää.”
”KATSO KUINKA VÄRIT LYÖVÄT TERÄN KIVEEN JA SE ON ELOSSA. USKOMINEN ON KULTAA; KELLO TIKITTÄÄ HUOMISIA JOTKA EIVÄT KOSKAAN TULE KOSKA MAAILMA PÄÄTTYY JA ELÄMÄ LAULAA VIIMEISEN LAULUN.”
”Sopii minulle”, Zairyh vastasi. Hänen mahdollisuutensa selviytyä tästä kaikesta hengissä hupenivat kaiken aikaa. Makuta Abzumo. Varjo-olento. Jouera.
Mutta Zairyh taistelisi. Päästäkseen toteuttamaan teon joka oli käytännössä hänen elämänsä tarkoitus.
Zairyh halusi tappaa Joueran eikä se aikonut antaa minkään estää.
Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.
Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.
Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.
Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.
Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.
Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.
Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.
Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.
Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.
Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.
”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”
Notfun heräsi hämärästä huoneesta mahonkiselta lattialta. Hänen päätään särki ja hänen kätensä oli edelleen poissa. Notfun ajatteli menetettyä kättään päivittäin. Se oli pirun ikävä menetys. Toinen pirun ikävä menetys oli Yön Timon ja Yön Timo II:sen menetys. Unohtamatta tietenkään menetettyä jalkaansa, Notfun lähti nilkuttamaan kohti huoneen ovea. Joka toisella askelmalla hän otti hörpyn rommipullostaan jotta jaksaisi ovelle asti, ja täten joka toisella askelmalla häntä myös huimasi yhä enemmän. Lopulta kun hän pääsi ovelle, hän kaatui uudestaan. Notfunilla ei ollut mitään käsitystä mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Itse asiassa hänellä ei ollut mitään käsitystä edes siitä millä vuosituhannella hän oli. Hän muisti ainoastaan ikäviä asioita kuten yllämainitut menetykset ja hipit. Riivatun hipit. Notfun nousi uudelleen ylös. Hän avasi oven, ja auringon valo tulvi sisään. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu kun olet herännyt ja joku vitsiniekka päättää avata verhot ja koko huone täyttyy valosta. Se on kamalinta mitä elävälle olennolle voi tehdä. Kuvittele tämä tunteen lisäksi se, että sinulla on kauhea krapula, olet menettänyt lähiviikkoina kaksi laivaa, miehistön, jalan, käden, tekokäden, ja paljon rommia. Pystyt sanomattakin päätellä miltä Notfunista tuntui tällä hetkellä. Hän sulki silmänsä niin nopeasti kuin pystyi, ja hyppäsi takaisin sisälle sulkien samalla oven. Hän jäisi taloon vielä päiväksi. Tai pariksi.
”Se ei ole ihme. Enkä sanoisi sen olevan tarpeenkaan. Olen tullut pyytämään sinulta… palvelusta.”
”Minun pitäisi kai olla imarreltu siitä, että tulet tänne asti vain pyytääksesi minulta palvelusta.”
”Itse asiassa se oli melko helppoa. Kehosi ei ole kovin helposti suojattu. Ainakaan odottamatonta uhkaa vastaan.”
”Ei suojaus ole tärkeää. Emmehän me muuten voisi tälläkään hetkellä keskustella. Mutta kerro toki palveluksesta, kerro mikä sinut saa kääntymään puoleeni.”
”Luulen, että sinulla on tietoja erään Jouera-nimisen olennon nykyisestä olinpaikasta. Tai ainakin mielenvoimia etsimään hänet. Jouera on estänyt mieleni toiminnan häntä vastaan, mutta sinulla on varmaankin kyky etsiä hänet.”
”Ja mikä tässä… Jouerassa saa sinut etsimään häntä? On melko uskaliasta tunkeutua toisten päiden sisään rajoitetuilla mielenvoimilla.”
”Hän loi minut. Ja käytti omaa mieltään. Oletan, että tuntemuksesi hänen lajinsa tavoista ei ole kovin suuri joten voin selittää hieman. Heillä oli Johtaja, joka vastasi kaikista meneillään olevista projekteista. Hengellään. Jos jotain meni pieleen, Johtaja menetti henkensä. Luulen, että omaan kostonhimooni on sekoittunut Joueran lajin tapa murhata epäonnistunut Johtaja. Jouera todellakin epäonnistui. Hän hävitti lajinsa.”
”Ehkä tämä on niitä syitä, miksi luominen oli suunniteltu Makutain yksinoikeudeksi.”
”Saattaa olla. Mutta riippumatta omista motiiveistani hän voi olla vaaraksi. Kaikille. He elivät maan alla kaukaisella saarella ilman kosketusta ulkomaailmaan. Uskon Joueran suunnittelevan lajinsa uutta nousua. Ja se saattaisi haitata kaikkia. Sinuakin, kenties.”
”Ja mikä onkaan nerokas suunnitelmasi, jos viimein löydät luojasi?”
”Tappaa hänet. Ei kovin nerokasta, mutta en usko hänen olevan kovin hyvä taistelemaan. Mielen hävittäminen voi olla ongelmallista, hän katsos osaa piiloutua toisten kehoihin, mutta minulla on mielessä sopiva… loppusijoituspaikka.”
”Sinä odotat minun auttavan sinua vain, koska epäilet Jouerasi suunnittelevan jotakin, joka saattaa olla haitaksi kaikille?”
”Hmm. Sanotaanko myös, että minulla on kohtalaiset mahdollisuudet tuhota kehosi. Kukaan ei estäisi minua. Meri keskellä ei mitään on mukava paikka, eikö?”
”Enpä ole koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka yrittäisi kiristää Makutaa. Minä voin kontrolloida tätä kehoa, kun alkuperäinen mieli ei siihen kykene. Joten et tulisi onnistumaan. Mutta minulla on sinulle sopimus tarjottavaksi.”
”Sanele ehtosi.”
”Sinä kuvittelet voivasi voittaa Makutan, eikö?”
”Minun ei tarvitse voittaa sinua. Kumpikin lähtee täältä voittajina, jos sopimuksesi on kelvollinen.”
”Tämä liittyy sopimukseen. Luuletko, että kykenisit voittamaan Makutan?”
”Luulen, että kaksi vastaan yksi muuttaa tilannetta hieman. Joten kyllä.”
”Haluan, että etsit käsiisi Makuta Abzumon, jonka viimeisin sijainti oli meren pohjassa eteläisillä saarilla. Ath suisti hänen pimeytensä mereen, mutta mukana meni jotakin, jota haluan. Vähäinen Nimdan Siru, rihkamaa johon Abzumo on mieltynyt. Kun saan sen, tai jotakin, jonka avulla voin hankkia sen itse vähällä vaivalla, saat Jouerasi.”
Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.
Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.
”Huomaan, että olet ahertanut”
Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.
Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
”Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
”Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
”Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. ”Näytä itsesi”
”Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
”Ulos mielestäni”
”En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. ”Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta
Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
”Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.
”En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
”Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
”Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
”Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
”Tarvitseeko minun ’yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. ”Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
”Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
”Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
”En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”
Avde huokaisi.
”Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”
Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. ”Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
”Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
”Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. ”Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. ”Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
”Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.
Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”
”Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”
”Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.
”Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. ”Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”
”Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.
”Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
”Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. ”Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”
Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. ”Niinkö sinä asian ymmärrät?”
”Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
Hän pysyi vaiti.
”Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. ”Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
”Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
”Mitä tarkoitat?”
Avde huokaisi. ”Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
”Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. ”Suu kiinni ja ulos päästäni.”
Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
”Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.
Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.
Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.
Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.
”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
”Keitä sinulla on mielessäsi?”
”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”
”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”
Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”
Visokki oli mennyt omaan huoneeseensa mietiskelemään pitkästä aikaa. Visorakin ”luolassa” oli kyllä valot, mutta niitä ei juuri käytetty koskaan, sillä mihin visorak nyt valoja tarvitsisi. Jos huoneessa olisi ylipäätään nähnyt, huomaisi heti huoneen keskellä olevan pitkulaisen vaalean sohvan. Yhdessä nurkassa oli kasa säkkituoleja, seinustalla taas visorakkokoinen työpöytä. Huoneen monissa kirjahyllyissä lojui paljon paksuja opuksia, joista yksi oli surullisenkuuluisan S.G Dorfin romanttinen novelli. Punainen visorak makoili nyt toisessa huoneensa nurkassa olevassa riippumatossa, joka oli tehty seitistä. Se oli ollut aina adminin mietiskely- ja keskittymispaikka.
Visokki huomasi seittiriippumatossaan kävelevän hämähäkin.
”Hei, Herbert”, Visokki viesti lemmikilleen. Herbert kipitti innoissaan visorakin päälaelle.
Visokkia jäi mietityttämään Guardianin kanssa käyty keskustelu. Mitä jos visorak oikeasti jäisi yksin johtamaan Klaania? Tawa ei nimittäin tulisi olemaan vielä pitkään aikaan kunnossa. Ja huonolla tuurilla G:lle saattaisi käydä jotain reissullaan. Miksi Klaanin tulevaisuus olikaan näin epävakaa? Visokki ei ollut mieltänyt itseään koskaan johtajatyypiksi ja Klaanin johtaminen yksin tuntui hieman pelottavalta. Hän tunsi edelleen jonkinlaista velkaa Klaanille pitkän poissaolonsa takia, joten päätti kuitenkin johtaa paikkaa yksin, jos niin sattuisi käymään. Ja Tawa- voi Tawa, pieni murheenkryyni.
Visokki halusi tehdä jotain ystävänsä parantamiseksi, muttei oikein tiennyt, mitä. Toan kanssa juttelukin oli vaikeaa, kun se ei kerta ole valveilla. Mutta mielenvoimien asiantuntijalta keinot eivät tietenkään tähän lopu…
Visorak loikkasi pois seitistään ja samalla säikähtänyt Herbert tippui adminin päälaelta.
“…Tulella tulta vastaan”, Visorak ajatteli ennen kuin tyhjensi mielensä.
Tawan mieli
Helpottaakseen mielten tutkimusta visorak oli tottunut ammentamaan näkemänsä maailman kohteen mieltymyksien pohjalta. Tämä teki asioista myös paljon helpompaa kohteelle. Tawan mieli muistutti yleensä klassista puutarhaa punaisine petunioineen, jonka ympärillä vellovaa pimeyttä rajasi suuri kivinen muuri tai loputtomiin jatkuvaa kukkaketoa.
Tällä kertaa se ei näyttänyt kummaltakaan.
Tämä paikka muistutti hylättyä kaupunkia. Pahaenteiset myrskypilvet verhosivat tummanpunaisen taivaan. Kaupungin sokkelomaisesta ensivaikutelmasta huolimatta tietä pystyi jatkamaan vain suoraan. Muille reiteille poikkeamista estivät suuret metallista ja hammasrattaista koostuvat ruusunköynnökset. Visokin ympärillä leijui vahva kuparin ja kostean raudan haju.
Visokki havaitsi näkökenttänsä rajoilla rakennusten useita seinämillä juoksentelevia varjoja. Vähän kauempana visorak löysi maahan siroteltuja gardenian terälehtiä. Joskus kohteen mieli saattoi puolustautua häntä vastaan, mutta Visokki osasi kiertää ne yhtä hyvin kuin osasi kävellä.
”Ainakaan Tawan mieli ei ole vielä pistänyt vastaan”, Visokki ajatteli.
Visorak seurasi terälehtien muodostamaa polkua, kunnes päätyi koristeellisen juna-asemalta näyttävän rakennuksen luokse. Suurten ovien edessä seisoi Tawa, tai ainakin jotain joka vaikutti Tawalta. Yltä päältään tuhkan peitossa oleva toa seisoi paikoillaan, kasvot kohti suurta pyöreää ovea. Silkkisamettinen viitta oli kadottanut osan väristään ja repaleinen.
Hahmo kääntyi nytkähdellen kohti visorakia. Toan naamio näytti karrelleen palaneelta.
”Meihin sattuu, Visokki”, Tawa sanoi yskien, hänen äänensä kuulosti voimattomalta. Toa jatkoi ”Hän on täällä… Hän satuttaa meitä, Visokki.”
”Tawa, sinun on aika herätä. Me tarvitsemme sinua. Kuka sinua satuttaa?” Visokki päätti kysyä, vaikka epäilikin tämän olevan vain houkutuslintu, pelote ylimääräisien vieraiden varalle.
”Kuuletko tuon, ystäväiseni…?” Hieman hämmentynyt visorak koetti kuunnella tarkemmin ympäristöään, mutta ei kuullut mitään erikoista. Keltainen toa naurahti ”Kellot… Tulit kysymään kenelle ne soivat, ne soivat sinulle, Endon.”
Tawa otti haparoiden kaksi askelta kohtia visorakia pitäen käsiään yhä tiukasti ristissä. ”M-meihin sattuu, Visokki… Auta meitä…” Toa avasi kätensä, paljastaen samalla valtavan aukon rinnassaan, josta valui vihreänä hohtavaa nestettä. ”Hän tappoi meidät, Visokki.”
Ennen kuin visorak kykeni tekemään mitään, toa nosti kätensä kasvoilleen ja alkoi repimään naamiostaan paloja irti aivan kuin se olisi paperia.
Tawa väänsi selkänsä kaarelle ”HÄN ON TÄÄLLÄ!” Toa kirkaisi korvia vihlovasti ja katosi tuhkaksi.
”Rauhoitu, ystävä. Näytä minulle minkä vuoksi et suostu heräämään”, Visokki sanoi tyynnyttelevästi.
Vastaukseksi aseman ovet avautuivat itsestään vaimeasti naristen. Päästäen visorakin näkemään mitä se kätki sisälleen.
”Kiitos, Tawa.”
Tyhjäksi riisuttu halli toi visorakille mieleen niiden pitkien taipaleiden suojapaikat, joista hän ja Tawa olivat ottaneet suojaa. Eiväthän nuo retket aina olleet erittäin mielenkiintoisia taikka hupaisia, mutta aika oli kullannut muistot, eikä Visokki tuntenut katumusta. Kuinka usein he olivatkaan majoittuneet juuri tällaisiin hylättyihin paikkoihin, koska eivät olleet löytäneet parempaakaan turvapaikkaa. Hyvin korkealta kuului näkymätöntä sateen ropinaa, kun pisarat iskeytyivät keraamisille kattolaatoille. Ilmaan sekoittui jasmiinin ja sateen tuoksu.
Ulko-ovia vastapäiselle seinällä oli pyöreä ovi. Visokki käveli oven luokse nähdäkseen sen tarkemmin. Se näytti raskaalta, eikä siinä ollut kahvaa, vain kaksi lukkoa.
Visorak katseli uudelleen ympärilleen ja huomasi kaksi seinälle vierekkäin asetettua keltaista silkkiverhoa. Visokki asteli lähemmäs niitä ja raotti ensimmäistä verhoa varovasti. Sen alta paljastui kapea peili. Hän avasi myös seuraavaan verhon, löytäen senkin alapuolelta peilin. Yllättäen silkkiverhot tipahtivat lattialle pidikkeistään ja paljastivat peilit kunnollisessa valossa. Visokki perääntyi hieman ja huomasi vain kahden asian yhdistävän näitä outoja peilejä: Yksi; peilien heijastavaa pintaa hädin tuskin näki, koska ne olivat yltä päältä saman tuhkan peitossa, jollaiseksi hän oli vasta nähnyt ystävänsä muuttuvan ja toisekseen, se vähä mitä hän kykeni näkemään ei suinkaan kuulunut hänelle.
Peilistä pystyi juuri ja juuri erottamaan Tawan, joka elehti Visokin liikkeiden mukaan.
”Viet minut aina mitä kummallisimpiin paikkoihin, Toa”, visorak ajatteli ja kosketti ensimmäistä peiliä.
Kosketus oli lyhyt, mutta silti se tuntui sytyttävän hänen hermonsa kuin sähköiskusta. Visokki tunsi kanavan heikentyvän ja voimistuvan heti uudelleen sen jälkeen.
Muisto I
Kirkkaus ympäröi Visokin. Visokki ei pystynyt hengittämään, jokainen henkäys tuntui pysähtyvän kesken kaiken. Polttava tunne pyyhkäisi hänen ylitsensä. Saadessaan silmänsä auki visorak tunsi jonkin muuttuneen. Tämä ei ollut hänen kehonsa tai ainakaan mielikuva siitä, ellei hän sitten onnistunut saamaan mielensisäistä keltatautia ja muuttunut juuri toaksi. Visorak ei myöskään kyennyt hallitsemaan uutta muotoaan, hän tunsi jäykkien raajojensa liikkuvan itsestään.
Visokki huomasi makaavansa kivisellä jalustalla, jonka pinnalla hän pystyi yhä tuntemaan äskeisen kuumuuden. Pyöreältä vaikuttavan huoneen seinistä paistoi sokaiseva valo. Kauempaa saattoi erottaa useita raskaita askeleita, jotka lähestyivät tasaiseen tahtiin. Visokki nousi tahattomasti kontalleen ja koetti nousta seisomaan rymähtäen kuitenkin kivuliaasti saman tien takaisin jalustalleen. Hengitys tuntui taas kulkevan, mutta hän tunsi olonsa silti epämukavaksi.
Tummat hahmot lähestyivät valon keskeltä ja pysähtyivät vain muutaman metrin päähän. Hahmot puhuivat toisilleen, mutta Visokki ei ymmärtänyt sanaakaan. Hän tunsi olonsa revityksi, visorakin silmiin koski aivan kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin katsonut niillä.
Hahmoista suurempi käveli hänen luoksensa ja kumartui Visokin puoleensa. Ääni oli tuttu, mutta Visokki ei osannut sijoittaa sitä keneenkään tuntemaansa henkilöön. Olennon kylmät kädet kiertyivät Visokin jalan ympärille ja se nosti hänet riuhtaisten ylös. Visorakin uusi keho toivotti otteen tervetulleeksi ravakalla leukaan pamahtavalla potkaisulla, joka sai olennon parkaisemaan kivuliaasti ja pudottamaan Visokin.
Pudotus jalustalle sattui, mutta Visokki sai kehon hallintaansa. Se ei kuitenkaan tapahtunut tarpeeksi nopeasti, koska hänet pudottanut olento potkaisi Visokin alas jalustalta kylmälle lattialle. Visokki pakotti uuden kehonsa nousemaan ylös kivusta huolimatta ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin, vaikkei siitäkään tuntunut olevan paljon apua.
Suuresta koostaan huolimatta Visokkiin tarttunut olento lähestyi nopeasti ja Visokki koetti perääntyä, mutta tunsi selkänsä osuvan viileään seinään jo parin askeleen jälkeen. Vähän aikaa kestävä hämmennys antoi suurelle olennolle tarpeeksi aikaa takertua uudelleen kiinni visorakiin. Visokki inahti, kun olennon kynnet upposivat hänen kaulaansa.
Olento nosti Visokin kasvojensa tasolle, joista visorak erotti vain kaksi punaisena hehkuvaa silmää. Olento sanoi hänelle jotakin, ja vaikka Visokki ei vieläkään ymmärtänyt tuota outoa mongerrusta, hän erotti äänensävystä tyytyväisyyttä.
Olento veti Visokin niin lähelle, että tämä tunsi sen hyytävän hengityksen ja kuiskasi jotakin, jota Visokki ei ymmärtänyt, mutta se sai kylmiä väreitä aikaan hänen selkärangassaan.
Sitten olento paiskasi Visokin seinään.
Muisto II
Visokki tunsi putoavansa, kunnes iskevä kipu jaloissa pysäytti hänen matkansa. Kova kylmyys löi hänen ylitseen, aivan kuin häntä olisi isketty samaan aikaan tuhansilla veitsillä ympäri kehoa, eikä hänellä kestänyt pitkään tajuta tippuneensa veteen jään läpi. Visorak ei yllättynyt kun tuntiessaan olevansa jälleen Tawan ruumissa. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin täysi hallinta, vaikka ei kyennytkään välittömästi avaamaan silmiään.
Aluksi ympärillä näytti olevan pelkkää pimeyttä, mutta jostakin ylhäältä heiveröiset valonsäteet leikkasivat pinnalle pyrkivien kuplien lävitse. Visokin toiseen jalkaan sattui veden kylmyyden läpi (mikäli sitä nyt hänen jalakseen pystyi kutsumaan), tämän räpiköidessä kohti pintaa. Toan mielessä kehon liikuttaminen oli melko helppoa, eikä Visokki olisi halunnut tietää mitä hänelle olisi voinut käydä, jos hän ja Tawa olisivat oikeasti vaihtaneet paikkoja.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen toan vahvat kädet nousivat lähimmän pitävän pinnan reunalle ja hän nosti itsensä yhdellä ponnistuksella puoliksi jään päälle. Hetken ajan se ratisi pahaenteisesti, painautuen samalla hieman alas ja rauhoittui sen jälkeen.
Visokki odotti näkevänsä avaran ulkotilan, mutta sai kuitenkin huomata yllätyksekseen olevansa kolkkojen metalliseinien ympäröimä. Vähän matkan päässä odotti lähes yhtä kylmänoloinen lattia, joka jatkoi huonetta edessä näkyvään käytävään saakka. Hytisevä visorak kokeili vielä jäätä kädellään varmistukseksi ja lähti sitten ryömimään kohti tukevampaa tasoa. Jokainen liike sai jalkaterän tuntumaan uskomattoman kivuliaalta jään jatkaessa vaimeaa kirskuntaansa Visokin alla.
Huojentunut visorak saavutti kuitenkin lattiatason turvallisesti. Seisomaan nouseminen tuotti kuitenkin tuskaa. Hänen vasen jalkansa ei kestänyt painoa, joten visorakin oli noustava nitkahdellen.
Visokki koetti ottaa tukea käytävän seinistä kävellessään eteenpäin. Oviaukolle päästyään hän huomasi olevansa kolmion muotoisessa huoneessa, jonka keskellä oli harmaa jalusta. Valon vähyyden vuoksi Visokki ei heti nähnyt pöydän luona odottavaa hahmoa, toistaiseksi tuntematon toan kokoinen olento ei tuntunut huomaavan visorakia lämmitellessään itseään. Hiipiessään maltillisesti lähemmäs Visokki kuitenkin tunnisti hahmon ja muisti Tawan maininneen tämän nimen joskus aikaisemmin. Voimillaan hän pystyi helposti kalastamaan tämän nimen uudelleen Tawan mielestä.
”Leto” visorak sanoi äänellä, joka kuulosti hänestä yhä hyvin oudolta.
Sininen toa kääntyi häneen päin. Hänellä oli mirua muistuttava naamio, jonka taakse kiinnitetyt nauhat liikkuivat vapaasti Leton pään liikkeiden mukaan. Kuten Tawalla, sinisellä toalla oli vain yksi olkasuoja.
”Ai, hei. Pudotettiinko sinutkin altaaseen?”
”Niin taisi käydä,” visorak myönsi.
Huoneen kolmannen oviaukon luota kuului äänekästä kiroamista.
”Tämä sai luvan olla viimeinen kerta, kun menemme suostumaan tällaiseen!” tuttu ääni huudahti.
Visokki tunnisti äänen liiankin hyvin.
Pimeästä käytävästä pöydän äärelle oikeaa jalkaansa nilkuttava keltainen toa näytti ärtyneeltä, mutta hymyili nähdessään visorakin. Toa tervehti katseellaan molempia.
”Tawa…” Visokki sanoi suulla joka ei ollut hänen omansa.
Keltainen toa kurtisti kulmiaan, mutta piti lempeän hymynsä.
”Helei vaan sinullekin.” Toa vastasi hiljaisemmalla mutta selkeällä äänellä.
Visokki katsahti käsiinsä vain huomatakseen niidenkin kuuluvan Tawalle. ”Miksi et ikinä kertonut minulle tästä, Tawa? Vai oletko unohtanut tämän itsekin?” Visokki pohti.
”Nyt kun me kaikki kolme olemme täällä, on aika siirtyä itse tehtävään.” sininen toa sanoi rykien.
Tawa nyökkäsi, pitäen katseensa yhä Visokissa. Myös Leto katsoi visorakia, mutta päätti jatkaa sitten:
”Ensimmäinen huipulla voittaa, kaikki keinot ovat sallittuja. Onko tämä selvä?” toa sanoi päättäväisesti ja laski toisen kätensä jalustan päälle kiinnitetylle kolmiolle. Tawa nyökkäsi uudelleen ja laittoi myöskin kätensä kolmiolle. He molemmat katsoivat visorakia odottaen.
”Onko kaikki kunnossa?” Tawa kysyi.
”O-on, haluaisin vain käydä tämän vielä kerran läpi.” Visokki vastasi varovaisesti. Vaikka hänen tekemisensä muistoissa eivät aina vaikuttaneet niihin, Visokki saattaisi menettää yhteyden sairasosastolla nukkuvan Tawan mieleen, jos tämän mieli huomaisi Visokin poikkeavan liiaksi menneistä tapahtumista. Pahimmillaan hän saattaisi joutua aloittamaan uudelleen mielen tutkimisen ja aiheuttaa siihen lisää lukkoja.
Tawa kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään. Ympäristö näytti sumenevan heidän ympäriltään pimeydeksi. Keltainen toa otti askeleen kohti visorakia.
”Kuka olet? Sinä et ole Tawa.” Tawan näköinen toa kysyi ärähtäen.
Visokki koitti pohtia hyvää vastausta. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen pitäytyä roolissaan vai kertoa totuus. Järki kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa.
”Minä olen Visokki. Me olimme ystäviä.”
”Visokki…?” Tawa kysyi hämmentyneesti, hänen katseensa kirkastui ”Niinpä tietysti, kuka muukaan. Voit ottaa oman muotosi täällä, et ole rikkomassa mitään.”
Kuori Visokin ympäriltä murtui ja hän tunsi olevansa taas oma ihana nelijalkainen itsensä.
”Sinä et tainnut tietää meistä?” Tawa kysyi ”Minusta ja Tawasta? Sinä tunsit minut useita vuosia sitten, paljon ennen kuin teidät tunnettiin admineina. Me seikkailimme yhdessä, muistatko?”
”Minä seikkailin Tawan kanssa, mutta myös sinua kutsutaan Tawaksi… Kuinka se on mahdollista?”
”Koska me olemme sama henkilö.” Toa hymyili hieman. ”Tai ainakin ennen saapumistamme tänne olimme täysin sama henkilö… Täällä me olemme sama henkilö kahdessa eri kehossa.”
Visokki katsoi Tawaa epäillen: ”Tänne?”
”Tänne, tähän maailmaan. Tiemme erosivat ja minä liityin sinun seuraasi, voit vaikka tarkistaa mieleni jos et usko minua, vaikka en vieläkään pidä telepatiastasi.” Tawa hymähti.
Visokki kanavoi voimiaan kohti toista Tawaa ja kohtasi lähes täysin samanlaisen mielen. ”Kuinka voit olla hänen mielessään?” Visorak kysyi.
”Koska me molemmat olemme tämän mielen vankeja, en ole ollut minulle varatussa kehossa enää pitkään aikaan…” Tawa huokaisi syvään ”Visokki… Minä tarvitsen apuasi. Sinun on herätettävä Tawa ja vapautettava meidät, vain sinä pystyt liikkumaan vapaasti täällä.”
”Siksi olen täällä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Näit lukitun oven tullessasi, niinhän? Minä voin avata sen tästä muistosta, mutta en voi poistua. Sen takaa löydät Tawan ja sinun on herätettävä hänet.”
Toan viimeiset sanat jäivät leijumaan ilmaan, kun Visokki tunsi putoavansa uudelleen.
Tawan mieli
Välähdyksen jälkeen visorak löysi itsensä samojen peilien edestä, josta oli lähtenytkin. Pyöreän oven lukot aukeilivat naksahdellen. Oven takaa avautui tasaisen harmaa maisema ja kieleke, jonka reunalla Tawa seisoi. Toa katseli kaukaisuuteen, eikä kääntänyt päätään lähestyvän visorakin suuntaan. Sade oli lakannut, mutta ilmasta saattoi yhä tuntea sen kosteuden. Visokki käveli oviaukolle.
”Sinä puhuit hänen kanssaan.” Tawa sanoi kuiskaten.
”Tawa, me tar-…” Visokki keskeytettiin.
”Tiedätkö sinä mitä olet juuri mennyt tekemään?” Tawan ääni värisi, se alkoi pettää. ”Sinä avasit kielletyn lippaan, päästit hänet vapaaksi.” Tawa kääntyi Visokin puoleen. ”Hän on vaarallinen ja ennen kaikkea, hän ei kuulu tänne, eikä koskaan tule kuulumaankaan.”
”Sinä puhut nyt omasta illuusiostasi? Autoit minut itse tänne jotta heräisit unestasi… Miksi pelkäät itseäsi?”
”Häneen ei voi luottaa, mutta hän ei ole minä… Äläkä anna itsesi luulla niin hetkeäkään.”
”Tawa, minä katsoin hänen mieleensä. Te olette samanlaisia.”
”Entä jos hän huijasi sinua? Sai sinut uskomaan, että minun mieleni on hänen?” ”Tawa… Sinä tiedät ettei se ole mahdollista.”
Tawa uskoi Visokin olevan väärässä. Jokin oli ryöminyt ylös hänen mielensä pohjilta. Se jokin tuli esiin yhä useammin ja useammin. Se jokin kutsui itseään häneksi.
”Minä en luota siihen tyyppiin. Hän… Se on varmasti painajaisteni takana ja se haluaa raahata minut takaisin ulos pimeään.”
Ja yhtäkkiä se oli liikaa, yhtäkkiä nuo sanat olivat viimeinen pisara, korsi joka katkaisi vanhan kikanalon selän, ja Tawan raivo kiehui yli.
”Sinuun?!” toan ääni kuulosti tuskin lainkaan inhimilliseltä. ”Olet viime aikoina vaatinut minulta paljon luottamusta ja mitä olen saanut vastineeksi? Miksi sinä et voi luottaa minuun nyt?”
”Kuunteletko sinä edes itseäsi? Olet käynyt läpi paljon, mutta et voi syyttää muita kaikesta!” Visokki tuhahti vihaisesti.
Kieleke järisi heidän allaan. Kauhistunut katse valtasi Tawan kasvot, mutta Visokista tuntui että se voisi murtaa Tawan kahleet.
”Toki, olen voinut ansaita vihasi, mutta ensin sinun tulisi katsoa peiliin. Minne katosi se Toa, joka antoi turvapaikan kaikille sitä tarvitseville? Se, joka armahti Sheelikan? Missä on se olento, joka oli valmis auttamaan ystäviään vaikka se olisikin ollut hänen omien etujensa vastaista?” Visokki alkoi hermostua Tawan käytökseen. Ennen niin järkevä admin käyttäytyi nyt, kuin mikäkin energiahurtanpentu.
Maa järähteli jälleen, tällä kertaa huomattavasti voimakkaammin.
”Ole hiljaa!” Tawa kiljaisi ja nosti kätensä kasvoilleen.
”Muistatko kuinka piilottelimme ränsistyneessä kylässä ja sinä harhautit metsästäjiämme, vaikka olisit voinut kuolla?” Visorak jatkoi.
”Vaikene!” Tawa huusi uudelleen.
”Se Toa jonka ennen tunsin ei olisi paennut vaikeuksiaan! Hän olisi jatkanut taistelua tietäen sen olevan ainoa oikea keino! ”
Silloin korvia huumaava jyrähdys täytti ympäristön ja Visokki kadotti yhteyden.
Bio-Klaani Sairastosasto
Hoitajat jatkoivat töitään normaalisti, vaikka olivat vasta hetki sitten ihmetelleet kiiruusti juoksevaa visorakia, joka oli kiirehtinyt juuriadminin huoneeseen mitään sanomatta. Huoneesta ei kuulunut pihaustakaan.
Yhtäkkiä, Tawan huoneen ovi lensi irti saranoiltaan. Visokki paiskautui ulos huoneesta, mutta pyrki nopeasti pystyyn, samalla kun kauhistuneet matoranit juoksivat karkuun. Tawa asteli huoneesta pyöritellen käsissään sähköstä muodostunutta kaarijousta.
”Tiedätkö mitä? Minä olen todella kyllästynyt sinun asenteeseesi. Vaikka kykenet lukemaan mieliä, ei se tee sinusta yhtään sen viisaampaa!”
”Mutta ei tässä ole kyse siitä! Minä tiedän vain, mikä on totuus ja mikä ei. Et sinä voi totuutta kyseenalaistaa!” Visokki raivosi Tawalle. Yksi hoitajamatoran oli säikähtänyt kuuluvaa meteliä ja tuli äsken auki pamahtaneelle ovelle katsomaan, mitä tapahtui. Visorak huomasi matoranin ja silmänräpäyksessä hoitajamatoran kirjaimellisesti lensi voimakkaasti pois ovensuusta hölmistynyt ilme naamallaan ja katosi näkyvistä.
”En halua ulkopuolisia mukaan nyt tähän!” Visorak mietti ja kohdensi ahdistusta Tawan mieleen. Mielenvoimien visorak oli hyvin harvoin vihainen, mutta silloin kuin oli, kenelläkään ei ollut kivaa.
Tawa nauroi katkerasti ”Suojelet yhä muita, vaikka vapautit hänet ja saatoit meidät huomattavasti suurempaan vaaraan! Et vain vaarantanut MINUN henkeäni, emme voi tietää mitä se hirviö tekee muille!” toa latasi voimillaan uusia nuolia aseeseensa ”Miksi sinä et voi kerrankin vain totella?!” Tawan aseen nuolet upposivat rätisten sairasosaston lattiaan ohittaen visorakin juuri ja juuri. Visokki hätkähti, mutta unohti nopeasti melkein osuneen iskun.
”Se ei ole totta Tawa, sinä olet kuvitellut sen kaiken!” Visorak karjui Toan mielilinkissä. Miten Tawan oli noin vaikea käsittää, että kaikki olikin vain harhaa? Visokki heitti telekinesiallaan Tawan seinää vasten, jolloin Toa tunsi painautuvansa seinän sisään.
Visorak meni niin lähelle Toan mieltä kuin pystyi, niin lähelle, että se tuntui Tawasta kuin omalta ajatukseltaan: ”Tawa, se on vain sinun hallusinaatiosi!”
”Lopeta!” Tawa kirkaisi ”Luuletko etten näiden vuosien jälkeen tuntisi temppujasi?” Toa kamppaili vastaan odotettua vahvemmin. Hän onnistui saamaan toisen kätensä vapaaksi ja heitti heikon iskun voimillaan kohti Visokkia. Väistäminen harhautti tarpeeksi ja Tawa pääsi takaisin omille jaloilleen.
”Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet? Saatat kuvitella pitäneesi itsesi eristyksissä muista, mutta se ei ole totta!” Tawa hymyili viekkaasti ”Ei, sinä et ole eristänyt itseäsi muista. Sinä olet aina ollut yksin! Sinä olet erilainen, ainoa lajiasi ja siksi tulet aina olemaan yksin.” Tawa otti suojaa osaston vastaanottopöydän takaa. Paine hellitti Toan mielessä, kun Visokki hätkähti henkisestä väkivallasta. Visorakin kivuliaita heikkoja kohtia harva tiesi ja siksi ne sattuivat kipeästi, koska Visokki oli yrittänyt tukehduttaa niitä tietoisuudestaan koko elämänsä.
Visorak tukehdutti pakolla henkiset haavansa ja tajusi Tawan vastaanottopöydän takana. ”Sinä, pelkäätkö sinä minua?! Ai minullako ei muka ole enemmän valtaa kuin sinulla!”
”Hah, ei minun tarvitse pelätä sinua. Mitä sinä luulet olevasi ilman voimiasi? Sinun valtasi ja voimasi perustuvat pelkästään kyvylle lukea mieliä. Et pysty edes nostamaan asetta ylös ilman voimiasi. Sinulla ei ole kunniaa, etkä pysty taistelemaan reilusti!” Kaarijousi Tawan käsistä katosi ja hän alkoi luoda kämmeniensä väliin valtavaa jännitettä ja nousi esiin piilostaan. Tawa laukaisi jännitteen kohti visorakia, jonka silmät suurenivat järkytyksestä. Energian voima lamautti Visokin. Tawan mielen kohdistetut iskut hävisivät hetkessä ja Visokki oli vain hiljaa lamaantuneena lattialla. Visorakin kaikki keskittymiskyky oli kohdistunut voimien palautumiseen.
Tawa oli juuri päässyt niskan päälle, kun hän tunsi yhtäkkiä herkistyvänsä.
Adminia kohti juoksi sininen skakdi. Eikö Guardian ollutkaan enää hänelle vihainen? Tawa mietti. G juoksi Toaa kohti kuin hidastetussa filmissä ja hyökkäsi halaamaan tätä. Tawa tunsi kuinka Guardianin vartalo syleili omaansa lempeästi ja sovullisesti. Naisadminin kurvikas vartalo nojasi skakdin turvallista, tukevaa ja miehekästä rintaa vasten. Guardian katsoi Tawaa suoraan silmiin ja hymyili.
”Voi kulta, vihdoinkin me olemme yhdessä…”, G kuiskasi Tawalle romanttisimmalla äänellään. Naisadmin tunsi olevansa sulaa vahaa. ”Onko tämä totta?” Tawa mietti. Toa siirsi kätensä skakdin rosoiselle poskelle ja hiveli sitä.
”Voi Guardian, kuinka minä olen sinua kaivannutkaan… Mutta nyt meitä ei erota mikään! Voi rakas…”, Tawa hyväili Guardianin kasvoja hennoilla kämmenillään. Toa tunsi skakdin käsien selässään lipuvan koko ajan vain alemmas. Skakdin kämmenet hyväilivät Toan kurvikkaita muotoja. Adminien päät lähenivät hiljalleen toisiaan. Otsat koskettivat. Guardianin suu lähestyi Tawan suuta. Toan suu lähesty skakdin suuta. Mikään ei voinut pilata enää tätä rakastavaisten kiihkeää hetkeä…
…
”VISU!” Tawa huusi punaisena: ”Miten sinä KEHTAAT?!”. Visorak vain vahvisti Tawan mieleen luomaansa mielikuvaa lemmenleikistä Tawan ja sinisen skakdin välillä.
”Nyt. Lopetat.” Tawa huudahti.
Visorak ei totellut Toan kehotusta. Tawa kiehui jo reilusti kiehumispisteen yläpuolella.
”OLET VAIN KATEELLINEN, SINÄ SENKIN MIELISYÖPÄ VISORAK!”
”Voi Tawa, sinä olet ihan sekaisin…” Visokki mietti.
”Meninköhän minä vähän liian pitkälle? En kai, tuo nimittäin ansaitsee tämän kaiken…”
Tawa oli punastunut näkyvästi ja Visokin teki mieli nauraa, mikä olisi tosin vain pahentanut tappelua entisestään.
Kaikista mahdollisista seuraamuksista huolimatta, visorak nauroi. Se ei välttämättä kuulostanut normaalilta naurulta, mutta sen kuuli kyllä hyvin ivalliseksi.
Tawan ilmettä ja olemusta oli enää hyvin vaikea kuvailla. Se oli kuin puhdasta raivoa, jota Toa oli pitänyt pitkään sisällään. Hän antoi sen kaiken purkautua ulos ja hyökkäsi Visokin kimppuun täydellä voimalla. Visorak joutui taas puolustuskannalle eikä kyennyt kanavoimaan voimiaan enää Tawan mieleen. Visokki ei kerinnyt palauttamaan voimiaan ennen kuin Tawa aloitti uuden iskun kohti entistä parasta ystäväänsä.
Juuri kun Tawa valmistautui iskemään kuoloniskun, hän pysähtyi paikoilleen. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi. Huone täyttyi nopeasti udusta ja sen keskeltä nousi esiin keltainen hahmo. Usvan hälvetessä Visokki huomasi lattian täyttyneen hiekkamaisesta aineesta. Adminit eivät sanoneet mitään, he vain tuijottivat uutta tulokasta.
Olento hymyili heille ”Helei vaan teille molemmille. Taisin tulla juuri oikeaan aikaan?” Tutun näköisen toan haarniska oli paljon Tawan panssaria kirkkaampi, eikä siinä ollut halkeamia.
Kaikenlaiset häröt hyönteiset ja villirahit tekivät omanlaisaan äännähdyksiä tiheän viidakon kätköissä. Amazua käveli varmasti eteenpäin huiskien samalla ylisuuria lehtiä tieltään, jotka siten pääsivät lässähtämään takana kulkevan Tokkan naamalle. Vanhahko ja repaleinen kartta kuitenkin toimi erinomaisena suojakilpenä ympäröivää pahuutta vastaan.
Gatta asteli kasvillisuuden matoranin takana tiiraillen kivääri ojossa kaikkea mahdollista primitiivistä elämää. Paku asteli rennosti porukan hännillä heilutellen Matorankokoluokassa melko mittavaa kivivasaraansa. Kolmen tyypin jäljiltä kulkureitti oli jo suht. hyvin raivattu. Lyan arvattavasti leikki puissa.
”Vieläkään mitään?”, Amazua huudahti latvojen suuntaan.
”Eip”, Lyan hiidahti takaisin, yrittäen tähystellä merkkejä Skakdien leirin siainnista. Savupatsasta tai jotain.
Gattasta tuntui kuin jatkuvasti jokin olisi tarkkaillut heitä. Tai ehkä hän oli vainoharhainen. Kenenkään huomatta kuitenkin suuri osa ympäristön kasveista tuntui tarkkailevan heitä…
”Lihansyöjäkasveja”, Tokka mainitsi olkansa yli, ikään kuin aistien Gattan hermostuneisuuden, mitä hän onnistui hieman lisäämään. Paku katseli ympärillään olevia kauniinnäköisiä kirkkaanvärisiä suippomaisia kukantapaisia. Po-Matoran pysähtyi hetkeksi ihailemaan punaisen ja oranssin eri sävyissä komeilevaa melkein kulhonmuotoista kasvia, kurkistaen sen sisään. Nesteen peitossa oleva, enää vain lihaksista ja luista muodostuva pieni lintuotus päästi viimeisen kirkaisunsa sen sulaneen silmämunan liukuessa alas sen kurkun jäänteitä. Paku perääntyi yllättävän härön kasvin luota kipittäen takaisin miehistönsä luo.
Kartan kokoluokkaan verrattuna liian pieneen laukkuunsa kartan sujauttanut Tokka näki toverinsa happaman ilmeen.
”Ällös huoli, sinun pitäisi olla korkeintaan protopääskysen kokoinen mahtuaksesi moisen petunian sisuksiin”, Tokka sanoi.
”Turha huokaista helpotuksesta”, Amazua tokaisi katkaisten tiellään olevan oksan tappaen samalla kymmeniä viattomia pieniä hyönteisiä, ”Tällainen on vain esimakua siitä mitä saaren ekosysteemillä on tarjottavaa. Ottakaa huomioon että pikku ystävienne kohtaloksi koitui useiden metrien pituinen hirmutroller-mato.”
”Trololololl-” ”Älä edes aloita”, Tokka keskeytti Gattan vasta alkuunsa päässeen miehekkään musiikkiesityksen.
”Edes teistä ei ollut vastukseksi sille?”, Paku kysyi kapteeniltaan.
”Olen pelätty palkkasoturi joka kykenee käskystä tappamaan uhrin kahdellakymmenellä eri tavalla pelkillä kylmillä metallisilla käsillään, en metsästäjä.”
Suippokukkainen kasvi nappasi pikkulinnun sisuksiinsa pienen retkikunnan jatkaessa matkaansa.
Taaperrusta ja kasvustojen paksuihin juuriin kompastelua oli kestänyt jo hyvän aikaa. Tokka kulki joukon etunenässä. Kirkkaanvihreä sakea rehevistö oli vaihtumassa tummansävyisempään ja harvempaan kasvustoon.
”Kauanko vielä”, Gatta kysyi. Matoranin kivääri raahautui tämän perässä aiemmin Matoranin olkapäällä roikkuneesta syvänruskeasta nahkahihnasta joka nyt pysyi enää kiinni Matoranin nyrmin sisässä.
Tokka silmäili karttaansa. ”Mikäli en ihan erehdy, matkamme puolivälissä oleva joki tulee vastaamme suunnilleen…”
*PLUMPSIS*
”…nyt.”
Lyan onki jokeen pudonneen Pakun. ”Aika hassua, kuinka kukaan meistä ei huomannut jokea ennen kuin se mainittiin kartalla”, Le-Matoran ihmetteli.
”Paperin ihmeellinen voima”, Tokka totesi, ”ei ihme että se voittaa jopa kiven.”
Amazua jätti alaistensa puheet sikseen alkaen hypellä virtaavan veden pinnan yläpuolella hädin tuskin pilkottavia kiviä pitkin piraattinsa kintereillään. Tokka hyppelehti kivillä puujalkansa kanssa uhmaten fysiikan lakeja.
Leppoisa luontopolkumainen metsikkö oli vaihtunut kolkkoon ja ikävään kivikkoiseen autioon maisemaan.
”Miksemme olisi voineet kiertää”, Po-Matoraniudestaan huolimatta Paku oli jo erittäin kyllästynyt astelemaan terävien kivien päälle.
”Kivimaaston toinen pää ulottuusaaren rannikkoalueelle, toinen pää on lähellä saaren keskustaa. Kiertäminen olisi vienyt tunteja ja syönyt aikaa”, Tokka toputti ystäväänsä jälleen kerran. Paku päästi raivon ja tuskansekaisen parkahduksen hänen jalkateränsä osuttua kiveen. ”GUAAAAAAAH”, vimmakas Po-Matoran kaivoi nuijasta esiin purkaen tuskaansa viereissä jököttävään mukulamaiseen kivenjärkäleeseen.
”Alkaa…!”
*PAM*
”Jo…!”
*PAM*
”Riittää…!”
*PAM*
”Nämä…!”
*PAM*
”Karzahnin…!”
*PAM*
”MURIKAT!”
Sekä piraatit että Amazua hämmentyivät siitä että Matoranin nuijanlyönnit vaikuttivat saamaan kivenjärkäleen liikahtelemaan. Niin se tekikin. Samoin pari muuta pienempää järkälettä sen rinnalla. Kaikki kolme tärisivät ja tutisivat. Hiekka ja lika valuivat niiden päältä kuin pimeässä viihtyvät pienet ökkömönkiäiset joihin kohdistettiin valoa. Kaksi pientä järkälettä nousivat hitaasti ylös. Keskimmäisen, isomman kiven alta ilmestyi kaksi putkimaista vartta. Kummankin päässä oli likaisenharmaat pallojentapaiset. Pian likaisenharmaat pinnoitteet avautuivat paljastaen sysimustat silmät. Pupillien puutteesta huolimatta muuta katseltavaa ei juuri ollut kuin vieressä seisova palkkasoturi lilliputtipiraatteineen. Keskimmäinen murikka nousi ylös kolminivelisten kuuden jalan työntyessä esiin. Ylösnousemuksen jäljiltä maahan jäi kolme monttua. Maan alta paljastuva pihtileukainen suu karjaisi erittäin ärtyneenä.
”Muuten, radiopuhelimet olivat alennuksessa. Tästä lähtien kumpikin kantaa mukanaan vähintään viittä kuten järkevät ihmiset”, Kapura sanoi työntäessään laatikkoa veneeseen.
”… mitä me teemme viidellä radiopuhelimella mieheen?” Matoro kysyi puolivakavissaan Kapuran hankkiman veneen kannelta. Kyseessä oli parhaat päivänsä nähnyt muutamalle henkilölle tarkoitettu pikavene, joka kaikesta huolimatta oli (tai ainakin pitäisi olla) merikelpoinen.
”Ei koskaan tiedä, miten niitä voi menettää”, Kapura vastasi vakavana. ”Ennen kuin huomaatkaan, ne putoavat öljymereen tai lentävät tyhjyyteen vahingossa”. Joku ohitse kulkenut matoran katseli omituisen näköisenä Kapuraa. Toat taas matkalla öljymerille ja maailman laidoille pelastamaan meitä matoraneja, hän ajatteli.
”Onko meillä edes akkuja näihin?”
”Ostin niitäkin. Ja ainahan voi käyttää loppua neljää radiopuhelinta yhden sammuessa.”
”Sepä lohduttavaa”, Matoro totesi lakonisesti ja mietti kuumeisesti keinoa vaihtaa puheenaihetta. Hän järjesteli kaksikon vähäisiä matkatavaroita kannen alle.
”Kävin muuten arkistossa tutkimassa vähän määränpäätämme”, hän puoliksi huusi ruumasta.
”Mitään kiinnostavaa?” Kapura kysäisi. ”Itse asiassa… Mitä me edes tarkalleen ottaen menemme tekemään?” laivaan astunut Kapura jatkoi.
”Siis. Menemme tapaamaan jotakin Arupak-nimistä matorania. Se on tämän hetken tietojen mukaan viimeisin, joka on koskenut Delta-siruun. Toivon, että pääsisimme sen avulla sirun jäljille”, Matoro selitti. ”Tyyppi tosin on mielisairaalassa Ga-Metrussa.”
”… Arupak?” Kapura sanoi mietteliäästi. ”Melkein kuulostaa tutulta. Mutta joo, kuulostaa järkevältä. Miten tämä Arupak tarkalleen ottaen sai sirunsa?”
”Hän oli ilmeisesti jonkinlainen merirosvo. Päätyi Nimdan temppeliin, samaan jossa minä kävin. Sieltä löytyi eräästä ansasta hänen kuollut toverinsa, joka oli kirjoittanut heidän tulleen hakemaan Nimdaa. Arupak sai sen sirun temppelistä ja pakeni… pakeni sen… vartijoita” Matoro kertoi hiljaisella äänellä. Hän yritti tukahduttaa tuskallisia muistoja.
”Onko mitään tietoa siitä, mihin hän menetti sirunsa?”
”Ei. Se saattaa olla hänellä edelleen. Juuri sitä sirun kohtaloa menemme selvittämään. Ja jos mahdollista, tuomaan sirun lopulta Klaaniin.”
”… Mielisairaalla voi olla hallussaan maailman vaarallisin ase?” Kapura kysyi.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, Matoro totesi kuivasti. Mahtoikohan Abzumo olla edelleen meren pohjassa, hän tuli ajatelleeksi.
”Jos minulla olisi ollut Nimdan siru vähän aikaa sitten niin Klaanista ei olisi jäljellä enää mitään”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Unohda. Mutta onko mahdollista, että vastapuoli olisi jo saanut sirun? En kuvittele sen ryöstämisen olevan kovin vaikeaa jos sinäkin sait selville sirun silloisen olinpaikan.”
”…”
Hetken kuluttua Matoro vastasi: ”No jaa, onhan sekin mahdollisuus. Vaikka helppoa se ei ole.”
”Aika simppelin oloinen tehtävä”, Kapura sanoi. ”Ei kuulosta vaaralliselta lukuun ottamatta Nimdaa käyttävää hullua. Mukavaa vaihtelua Xian jälkeen.”
”Oletko käynyt muuten Metru Nuilla ennen?”
”En. Olen pysytellyt aika lailla Klaanissa tehtäviä lukuunottamatta. Ja aika ei tietenkään ole paras mahdollinen huvimatkailuun.”
”Minä taistelin siellä Metsästäjiä vastaan silloin Sodassa. En ole siellä sen jälkeen käynyt. Siellä on liian vähän luontoa.”
”Minä en välittäisi”, Kapura sanoi. ”Pääsisi ilmaisemaan itseään taiteilijana, luulen. Viime aikoina tilaukset ovat olleet vähän ”tee minulle moottorisaha, joka ampuu plasmaa”-tyyppiä. Sitä se sota-aika teettää.”
”Sietäisit olla ylpeä. Kuinka moni ylipäätään osaa tehdä ’moottorisahan, joka ampuu plasmaa’?”
”Klaani nosti Pajan tarvikebudjettia sodan takia joten minulla on varaa mennä vaikka kuinka överiksi.”, Kapura sanoi. ”Näkisit sen harppuunapäivityksen, jota suunnittelen.”
”Kuulostaa hyvältä”, Matoro totesi. ”Jos jatkamme kunhan olemme päässeet liikkeelle. Perille pääsee parhaiten lähtemällä liikkeelle.”
”Sopii”, Kapura vastasi. ”Kuinka kauan arvioisit matkan kestävän?”
”No Xian-tunnelin kautta pääsemme Metru Nuin kupoliin – jos kaikki menee hyvin – parissa viikossa. Tai hieman vajaassa”, Matoro vastasi samalla käynnistellen veneen polttomoottoria.
Matoro katseli pieneltä komentosillalta merelle Kapuran pitäen vakaasti kiinni ohjauspyörästä. Kylmä viima iski kaksikkoon. Jossain kaukana näkyi Klaanin lopun alla purjehtiva kauppalaiva saattoaluksen kanssa. Tällä alueella Klaanin saaren koillispuolella oli upotettu vasta kaksi päivää sitten useita klaaniin matkalla olleita laivoja.
”Koskahan sota loppuu”, Matoro ajatteli ääneen.
”Ei koskaan”, Kapura sanoi. ”Mutta se voi hiljentyä. Jäädä muistoihin. Mutta ei kauaksi aikaa.”
”Ainahan ne sodat loppuvat”, Matoro vastasi. ”Paitsi Zakazin sisällissota. Mutta se on poikkeus, koska skakdit.
”Sodat johtavat seuraaviin”, Kapura totesi. ”Ne vain nimetään erikseen koska on mukavampaa ajatella että ne loppuvat. Ja sitä paitsi vaikka taistelut näyttäisivät vaienne niin kulissien takana johtajat suunnittelevat jo seuraavia sotia. Keneenkään ei voi luottaa.”
Matoro ei ehtinyt vastaamaan. Hän tunsi iskun päässään ja vajosi tyhjyyteen todellisen maailman hävitessä hänen ympäriltään. Kapuran viimeiset sanat soivat Toan päässä tämän tuntiessa etäisesti kaatuvansa.
Keneenkään ei voi luottaa.
(Voitte kenties arvata, kuka muu tähän on osallistunut Kapuran lisäksi.)