Bio-Klaani
Oli hautajaispäivä.
Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.
Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.
Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.
Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.
Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!
Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.
Z.M.A.
Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!
Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.
Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.
Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.
Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.
Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.
Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.
Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.
Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.
Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.
Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.
Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.
Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.
Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.
He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.
Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.
Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.
Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.
Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.
Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.
Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.
Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.
Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.
Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.
Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.
“Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”
Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.
“Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”
Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.
“Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”
Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.
“Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”
Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.
“Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”
Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.
Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.
Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.
Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.
Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.
Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.
Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.
Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.
Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.
Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”
Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.
”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”
Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.
”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.
Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.
”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”
Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.
”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”
”Voi olla.”
”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”
”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”
”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”
”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”
”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”
”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”
”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.
”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”
”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.
Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:
majakkana pimeydessä
Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:
”Umbra, kuka sinä olit?”
Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.
”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.
”Hm? Niin, admin.”
Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.
”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”
Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”
Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
”Ei kai niin, admin.”
”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
”Niin.”
Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.
”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”
Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.
Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.
Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.
Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.
Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.
Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.
Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.
Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.
Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.
Ja Toa Umbran palanen eläisi hänessä aina.