Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Vemmelsääri

5 kommenttia

Metsä

Olipa kerran epämääräinen metsä keskellä Bio-Klaanin saarta. Se täytti tavalliset metsän tuntomerkit: oli puita, jotka loivat varjoja ruohopäällysteiseen maahan. Oli sekalainen lajitelma muita kasveja. Oli kaukaisia luontoääniä, kun linnut lauleskelivat ja eläimet kahistelivat puskissa. Tapahtumapaikasta ja -ajasta ei itse metsä tehnyt huomionarvoista vaan se, mitä makasi sen keskellä.

”mitä kart saania”, pinkki jänö örähti. Pari lintua pyrähti lentoon läheisestä puusta. Olennon kasvoilla oli ulottuvuuksien läpi heitetylle tyypillinen kummastunut ilme.

Epämääräinen kani nousi ylös ja asteli ympäri ilmestymispaikkaansa. Sen luistimet leikkasivat kasvillisuuden peittämää maata hämmästyttävän hyvin, mutta äkillisestä ulottuvuuspyörityksestä halki paikan ja ehkä jopa ajan pahoinvoiva luistelija pysyi vaivoin pystyssä. Lopulta se mätkähti pää edellä maahan ja päästi suustaan vihaisen äännähdyksen. Lannistunut vemmelsääri jäi maahan makaamaan.

Olennon ajatuksenkulkua saattoi harvoin sanoa selväksi, mutta nyt se oli täysin sekaisin. Muistojen sekava multimedianäytös pyöri kanin päässä. Se muisti kärsineensä joskus pitkästä vankeustuomiosta, päässeensä jokaisen oikeustieteilijän hyväksymin keinoin vapaaksi ja löytäneensä itsensä Kuusedän valtakunnasta. Se oli ollut sekava, ärsyttävä ja ihmeellinen maailma.

Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon asioita. Valvojasetä oli ollut ihan mukava. Tosin ehkä liian rehellinen mielipiteissään, jotka koskivat kanin runojen laatua. Epäselvä jänö ajatteli, että hänen pitäisi pitää äänestys aiheesta ja äänestää itse imartelevinta vaihtoehtoa.

Sitten oli ollut Hattusetä. Hattusetä oli pitänyt hatuista. Ei enempää Hattusedästä, kani päätti ja hoputti ajatuksiaan seuraavaan kohteeseen. Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon kaikenlaista porukkaa.
Kuten Kuusetä itse.

Kuusetä oli kerran kutsunut kanin teelle.
Jänö oli suostunut tarjoukseen, astunut Kuusedän temppeliin, saanut juoman käsiinsä ja paiskannut sen halki huonetta.
Sitten Kuusetä oli katsonut kania tosi pitkään.
Ja yhtäkkiä kani olikin lentämässä halki valkoista aavikkoa.

Valkoinen aavikko oli ollut tylsä ja aika valkoinen.

Mutta sitten jotkut tyhmät klaanilaiset olivat tulleet. Kani oli lausunut heille kauniin runon ja muitakin viisauksia, mutta kiittämättömät olivatkin räjäyttäneet maailman. Kani oli aika varma, että noin oli tapahtunut. Ja sitten jänö oli lentänyt halki ulottuvuuksien ja päätynyt metsäaukiolle.

Tarina ei ollut hirveän järkevä, mutta muutakaan ei ollut. Sitten kani muisti jotain tärkeää. Jotain, jota sen piti aina muistaa. Se kohotti toisen kätensä päälleen ja tunnusteli. Korvat olivat yhä tallessa. Hienoa. Niiden naulaaminen päähän oli ollut epäselvän kanin paras idea vuosikausiin. Saman olento vannoi tekevänsä sille kellolle, kunhan saisi sen revittyä irti pahan merirosvon hyppysistä.

Aistien kertoma kuva maailmasta selkeni hiljalleen. Kani havaitsi edessään pari lihavaa sientä. Ne olivat ruskeita ja pilkullisia, mutta mikä oleellisempaa, ne olivat ravintoa. Yhä tärisevin käsin kani kurottautui kohti tatteja ja tunki ne suuhunsa turhia säästelemättä tapoja rikkoa yleisiä ruokatapoja. Sitä paitsi ne olivat muutenkin enemmän ruokasuosituksia. Eikä niitä tarvinnut noudattaa, jos oli tullut heitetyksi halki olemassaolon. Ja kanilla oli nälkä.

Kuusedän valtakunnassa ei ollut näkynyt hirveästi ruokaa.
Paitsi se tee.
Ehkä sen tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin.

Kani lähetti mielensisäisen keskisormen Kuusedälle, joka melkein sai tämän haluamaan teetä ja ponnisti itsensä ylös. Lintu lauloi puussa. Ääni kuulosti moottorisahalta kanin kärsineissä korvissa. Ulottuvuuksienvälinen matkailu oli asia, jota kani ei liiemmin aikonut suositella. Paitsi vihamiehilleen. Ja niitä oli aika paljon.

Oikeastaan kanilla ei juuri mitään muuta ollutkaan.

Halki maailmanhistorian oli useasti, monissa paikoissa ja ajoissa, esitetty hämmästelevä kysymys: ”Mikä Karzahni tuo epäselvä pinkki kani on?”
Mutta tuohon kysymykseen ei ollut tyydyttävää vastausta.
Sen sijaan saatettiin vain katsoa, kun kani luisteli eteenpäin, tönäisi kakun lattialle tai repi sanomalehden ja luisteli pois maanisesti nauraen. Todellakin, luisteli. Mitä?

Kanin olemassaolo ei ollut millään tavalla järkevää. Mutta juuri niin oli hyvä. Jänö ei itseään liiemmin selitellyt tai vaatinut muilta selitystä. Se oli tyytyväinen asemaansa mysteerinä, halki maailmanhistorian vain sekaannusta ja sekasortoa tuottavana enigmana.

Sienet tunkeutuivat sisemmäs olennon ruoansulatuselimistöä. Se oli aika vaikeaa, sillä kani ei ollut jaksanut jauhaa niitä kovinkaan pieniksi paloiksi. Yksi jäi pahaan kohtaan kiinni ja sai jänössä aikaan yskäkohtauksen, mutta pian ravinto oli onnistuneesti nautittu. Siispä oli koittanut juonittelun aika.

Saattoi kaikesta huolimatta olla väärin ilmaista, etteikö kanilla olisi mitään tavoitteita tai mielihaluja ajoittaisen hämmingin aiheuttamisen lisäksi. Yksi niistä oli naulattuna sen päähän. Toinen oli kallisarvoinen ajannäyttäjä, jonka ainoa viisari oli ikuisesti pysähtynyt ilmaisemaan kello kuutta. Kani tarvitsi aarteensa, koska sen avulla ei saanut selville, mikä kellonaika parhaillaan vallitsi. Mutta paha merirosvo oli varastanut sen.

Ja nyt kani muisti lyhyen kohtaamisen saman merirosvon kanssa. Se oli tapahtunut juuri ennen kuin korruptoitunut oikeusjärjestelmä oli perusteettomasti tuominnut jänön vankeuteen. Mutta jos kello oli yhä Arupakilla, ei merirosvo ainakaan ollut kantanut sitä mukanaan. Kani oli ajatellut etsivänsä merirosvon huoneen, mutta totalitaarisen järjestön taukoamaton valvonta oli löytänyt sen hetkessä.
Kani oli aika varma, että tapahtumat olivat menneet juuri noin.
Koska juuri niinhän ne menivät.

Oli toinenkin ongelma. Se ärsyttävä kissa. Jos kävi hyvin, epäselvä kissa saattoi olla jo kuollut, mutta kani päätti tarkistaa tilanteen itse. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, vaikkakin ajatus oli kanin päästä aika ironinen, sillä se oli kadottanut rakkaat korvansa noin kuudesti ennen kuin ymmärsi käyttää nauloja.

Kani oli hyvä löytämisessä. Ovathan kanit tunnettuja erinomaisesta hajuaististaan. Vai ovatko? Nyt kun mietti tarkemmin, epäselvä kani ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa se tiesi olevansa hyvä asioiden löytämisessä.

Mutta löydettyjen asioiden säilyttäminen ei lukeutunut olennon vahvuuksiin.

Joskus sillä oli ollut kaksi.
Joskus nolla.
Ja joskus, esimerkiksi nyt, yksi.

Kani heristi nyrkkiään näkymättömille vihollisille ja vannoi hankkivansa nyt kaikki ne. Sen valan eteen ei saanut asettua yksikään merirosvokapteeni tai epäselvä kissa. Tai kukaan muukaan. Niitä muita oli oikeastaan aika paljon. Tämä kyseinen kani oli aika huono pitämään huolta aarteistaan.

Sienet olivat maistuneet aika hyviltä. Olikohan niitä jossain lisää? Kani nuuski aukion puiden takaa, mutta mitään ei löytynyt.

Sama ärsyttävä ääni iskeytyi sen kuuloon linnun laulaessa suoraan yläpuolella. Kani ähkäisi ja vilkaisi ylös. Musta peipponen äännähteli itsekseen oksalla kaukana jänön yläpuolella. Se kohotti kättään ja ylettyi vaivattomasti. Peipponen rääkäisi musertuessaan kanin nyrkkiin. Joskus etäisyyksillä oli tapana vääristyä kanin ympärillä. Se ei tiennyt eikä halunnut tietää miksi, miten tai mitä karzahnia. Muutenhan siitä katoaisi kaikki taikuus.

Kani nielaisi linnun kokonaisena ja röyhtäisi. Lisää ruokaa. Eikä Kuusedän pahaa teetä. Tai no. Olento ei koskaan varsinaisesti maistanut teetä. Se saattoi olla hyvääkin.

Joku jyrsijä juoksi kauempana. Kani kiihdytti eteenpäin luistimillaan ja leikkasi sen siististi kahtia. Tosin liikerata saattoi olla lievästi pielessä, sillä seuraavaksi kani tunsi, kuinka sen pää iskeytyi läheiseen puuhun. Jänö kaatui maahan ja jäi tuijottamaan taivaalle suu auki. Mitään fyysisiä vammoja ei tietenkään ollut tullut. Mutta kolauksen oli kokenut olennon ego, joka oli varmasti sen elimistä tärkein.

Kani jatkoi taivaalle tuijottamista.
Miksi asiat olivat näin?
Mikseivät asiat voisi mieluummin olla toisin?
Ja vieläpä siten, että ne olisivat paremmin kuin nyt.
Mikseivät kaikki merirosvokapteenit, epäselvät kissat ja teetä tarjoavat uskonnolliset hahmot voineet kadota ilmaan?
Mikseivät kaikki kanin kaipaamat aarteet voineet yksinkertaisesti lentää hänen luokseen?
Ja miksei kukaan tuntunut arvostavan kunnon runoutta?

Kani huokaisi ja nousi ylös hakemaan saaliinsa. Rotanpuolikkaat upposivat sen kurkkuun. Vielä ne kaikki kiittämättömät taidekriitikot näkisivät, kunhan kani onnistuisi keräämään kaikki. Sitten kani soittaisi laulun. Tai lausuisi runon. Ja kaikki kuuntelisivat ihastuneina.

Mutta nyt näyttämönä toimi vain epämääräinen metsä ja yleisönä metsän eläimet, joista ainakin kaksi oli jo kuollut.

Kani huokaisi uudestaan. Se pähkäili, ettei aikaa ei ollut hukattavaksi, millä se tarkoitti, että aikaa nimenomaan oli hukattavaksi, muttei tässä. Mieluummin vaikka iskiessä luistimen uudestaan ja yhä uudestaan Arupakin päähän. Kyllä maailmassa aikaa riitti, kunhan kukaan ei kaivanut esiin toimivaa kelloa ja todennut, että se oli loppumassa.
Siispä se lähti luistelemaan kohti… Nyt kanille tuli mieleen, ettei se oikeastaan ollenkaan tiennyt, missä oli.

Ehkä sen piti vain seurata vaistoaan.
Se oli toiminut tähän asti.

Kuva sanoinkuvaamattoman kauniista taskunauriista kimalsi jo sen mielessä. Koristeellisesta viisarista, joka pysyi aina paikallaan eikä koskaan kertonut tylsää tietoa siitä, mitä kello oli. Sen sisältämästä ihastuttavasta mustasta syöveristä, joka imaisi sisäänsä esineitä täysin taianomaisesti. Kello oli itse kauneus. Jumalallinen aarre, jonka kani halusi naulata käteensä mahdollisimman nopeasti.

Merirosvot olivat maailman inhottavinta sakkia, kani mietti. Mikseivät vain lopettaneet aarteiden ryöväämistä niiden oikeutetuilta omistajilta?
Kaikki etiikan teoriat olivat varmaankin yksimielisiä siitä, että tässä tilanteessa kosto oli oikeutettua.
Ja siitä, että luistin naamaan-metodi oli juuri oikea koston alalaji.

”pidä varassi aru pak”, kani mutisi itsekseen kiitäessään luistimilla kohti tuntematonta suuntaa, jossa Bio-Klaanin linnake sijaitsi.

”oon tulossa heh”

Klaanon Rope

Hengen lentoa syksyisessä Klaanissa

11 kommenttia

Bio-Klaani
Suuren Hengen Temppelin puutarha

Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.

Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.

Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.

”He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.

“Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”

Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
”Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. ”Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.

“Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
”Oh, juu!”

Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.

Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
”Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. ”Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”

“Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
”Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. ”Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”

Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.

“Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
”Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. ”Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
”Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. ”Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”

Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.

”Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”

“Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
”Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”

“Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
”Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. ”Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”

“Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”

Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.

”Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. ”Otatko uuden palan?”
Mata-Antro Rusko nyökkäsi. ”Mutta vain pienen.”

Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. ”Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”

Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. ”Kysy pois, utelias lumiukko.”

”Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. ”Mistä maailma koostuu?”

Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.

https://www.youtube.com/watch?v=u-LCLdaGeW8

“Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
”Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
”Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. ”Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”

Lisää kahvia.

”…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
”Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”

“Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”

Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
”Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. ”Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”

En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.

”Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. ”Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”

Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.

”Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
”Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.

Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
”Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. ”Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
”Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”

”Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
”Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”

Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
”Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”

Rusko hieroi leukaansa. ”Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”

Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.

Vai että santsikierrosta…

Bio-Klaanin kaupunki
Tuokiota myöhemmin

https://www.youtube.com/watch?v=BwhgB35ljEs

Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.

Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.

”Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.

Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?

”Hiljaa!”
Ei sitten.

Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.

”Mm-hm.”

Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.

”Jep.”

Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-

”Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- ”Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”

Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.

”Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. ”Enhän häiritse?”

Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
”En keskeytä mitään?”

Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
”E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, ”kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.

Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.

Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
”Isä Zeeron.”
”Isä Zeeron.”

Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.

Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.

”Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.

”Rauhaa, Z-mies”, mintunvihreä sanoi.
”Iisisti, pappa Z”, violetti jatkoi.

Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.

”No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. ”Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
”No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. ”Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”

Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.

”Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ’meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
”Mm, niin, aivan…”

Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.

Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.

”Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. ”Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”

Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
”He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
”Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon ”sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”

Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. ”Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”

”Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”

”Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, ”koskaan kuullutkaan…”
”Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
”Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ’ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
”Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”

”No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”

Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.

”Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
”Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”

”Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. ”Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”

”Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. ”Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
”Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
”Öh siis vertauskuvallisesti.”

Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. ”Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”

Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
”Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”

Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.

Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.

Eihän?

”Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”

Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.

”Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”

Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.

”Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”

Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.

”Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”

Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.

”Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. ”Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
”Onko?”
”Niin, onko?”
”Niin niin, onko?”
”Mu-… Mu-mutta. Eäh.”

Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
”Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, ”olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
”Nooh, omasta mielestäni juu.”
”No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”

Zeeron levitti villinä kätensä. ”Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”

”Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. ”Ha! Joo joo!”
Innostus syttyi lumiukon silmiin. ”Joo!”

Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
”Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!”
”Mitä aiot, poika?”
”Aion oppia!”

Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
”Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”

Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.

”Niin, kiitos niistä! Tsau!”

Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
”Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.

Klaanon Rope

Luiseva jäljittäjä

7 kommenttia

Eteläisen mantereen länsirannikko, ilmatila

Sinivihreä nui-kopen halkoi ilmaa hyönteissiivillään. Se oli ylittänyt mantereita halkovan meren ja Välisaariston saarien sekä Arj-Durunin läntisen autiomaan. Pitkä matka oli uuvuttanut rahia, mutta onneksi mehiläisen omistaja antoi sen levätä välillä. Kovin pitkiin pysähdyksiin heillä ei kuitenkaan ollut aikaa.
Kohde oli koko ajan heidän edellään.

Kopenin mustaan kaapuun pukeutunut ratsastaja tutki toisessa kädessään pitelemää karttaa ja vilkuili samalla toisessa kourassaan puristamaansa karttakuulaa. Suu hupun sisällä murahteli jotain turhautuneesti. Munkkikokelaan oli vaikea pidellä paperista karttaa, jota tuuli lepatutti. Paradox yritti nostaa kartan kasvojensa tasalle, mutta se oli virhe. Viima tempaisi paperin krikcitin näpeistä.


Paradoxin silmät laajenivat.


Ath!
Ruskea kartta kieppui leikkisästi ilmassa yhä kauemmaksi kohti kopenin perää.

AthathathathathathHAT!!!, sirkkamies ajatteli hädissään ja syöksyi kartan perään. Yleensä ei ollut kannattavaa nousta seisomaan lentorahin selässä. Maan kamaralle oli pitkä matka pudota. Krikcitin jalat kuitenkin kipittivät mehiläisen selällä kuin ompelukoneen neula kankaan päällä. Hujoppi tarrautui kopenin skorpionintapaiseen häntään ja kurotti vapaalla kädellään ilmaan.


Pitkät, luisevat sormet saivat tarrattua kartan reunasta.

Huh!
”Mörh”, sinivihreä nui-kopen tuhahti. Sen äänensävy kuulosti krikcitin korvaan kyllästyneeltä.
”Ole hiljaa…”
Krikcit hypähti hyönteisen siipien välistä ja tassutteli takaisin kopenin niskaan. Hän tarttui kartan reunoista molemmin käsin ja vilkaisi sitä vielä kerran kunnolla. Hänen aikomuksenaan oli edetä mantereen länsirannikkoa, josta sitten suuntaisi ensiksi Isä Bothanan saarelle, lähellä Ath-Nuita. Bartaxin petturiseurakunnan tiedettiin käyneen siellä viimeksi. Oraakkelin oppipojan katse siirtyi takaisin Eteläisen mantereen länsirannikkoon, Tren Kromin jokilaaksoon.
Suiston ainakin kierrän kaukaa… Pysähdyn vaikka tuolle läheiselle saarelle vain hetkeksi ja jatkan heti matkaa.

Paradox pyöritti kartan lopulta rullalle ja sujautti sen kaapunsa kauluksesta sisään, jonka jälkeen hän kaivoi syvästä taskustaan kokoon taittuvan kaukoputken. Krikcit nosti aurinkolasinsa otsalleen ja nosti putken linssin suuren silmänsä päälle. Paradox tunnisti mereltä vain mantereiden kauppakiltojen laivoja ja steltiläisiä kauppa-aluksia.
Kaiken huippu olisi, jos lentäisin ristiin Bartaxin laivoista… täytynee pitää silmällä kolmionmuotoisilla purjeilla ja lipuilla varustettuja paatteja.

Paradox käänsi kaukoputken eteenpäin rannikon suuntaisesti.
Bartaxilla on paljon etumatkaa, enkä tiedä vielä tarkkaan minne hän seuraavaksi suuntaa, luiseva jäljittäjä ajatteli. Kuitenkin pieni hymy poiki hänen suulleen.
Mutta ei sillä. Pidän haasteista.
Paradox laski kiikarinsa ja taittoi sen kokoon.

Juokse, juokse, Baarivero. Kyllä minä sinut löydän!

Klaanon Rope

Nascoston Haltijat

6 kommenttia

Meri

Tuuli oli laantunut juuri sen verran, että puinen pieni purjelaiva oli uskaltanut lähteä matkaan. Hitaasti halki öisen aallokon seilaava paatti kadotti verkkaisesti Xian länsipuoliskon saariston taakseen. Avomerelle saavuttuaan ahtaasti matkustavan viisikon pienikokoisin jäsen otti piippunsa esiin. Purjetta vahtivalle skakdille huolensa kanssamatkustajistaan esittävä po-matoran huomasi harmikseen piippunsa kastuneen myräkän aikana. Valkoinen, raskasrakenteinen zakazlainen ojensi toverilleen sinisen liinan, jolla tämä alkoi huolellisesti käymään piippuaan läpi.

“Huolehit ihan turhaan”, naisenköriläs murahteli kaksin käsin mastosta kiinni puristaen, “Maksovat kätteisellä ja käyttäytyvät siivosti. Ei meiän tarvihe heistä olla huolissaan. Nämä vedet minnuu hermostuttaa.”

Garaikasvoinen ja hävyttömän pulisongikas matoran ei vieläkään voinut olla täysin varaukseton veneen takaosassa keskenään kuiskivasta kolmikosta, mutta hänen skakdiystävänsä erikoinen huoli kiinnitti hänen huomionsa.

“Mitäs näissä? Vähän syrjässä perinteisiltä reiteiltä, mutta ihan sama vesi täällä virtaa, kuin meripeninkulma tai viisi tuonnempanakin.”

“Ekkö sie tosissasi oo kuullu?”, skakdi ihmetteli silmät pyöreänä, “Kaikki kylät siitä sopertaa. Ei tuu kallaa täältä ennää, ei. Ovat siirtynneet muualle.”

“Äläs nyt. Ollaan näin lähellä liskolandiaa. Sieltä valuu aina jos millaista töhnää meidän suuntaan. Hyvä vain, jos kaikkoavat. Eipähän jouduta nostelemaan taas kolmilmäisiä kutaleita.”

“Sie et ny ymmärrä. Ku ei tää oo ensimmäinen kerta. Muinaasil oli kuuleman mukaan samanmoinen onkelma.”

Matoran oli viimein saanut piippunsa kuivaksi ja istualtaan venen reunaa vasten nojaileva matoran heitti liinan takaisin skakdille, joka nappasi sen vaivatta ilmasta.

“Ai mikä ongelma?”

“No… no Leviaattani.”

Matoran hykerteli huvittuneena. Skakdin pettynyt mulkaisu sai tämän lopettamaan, mutta kivikaveri piti siitäkin huolimatta ystävänsä huolestumisenaihetta typeränä.

“No mutta sehän on vain satua. Hölynpölyä, jota vanhukset suoltavat nuorille merenkulkijoille pelotellakseen. Ei mitään sellaista voi oikeasti olla olemassa.”

Skakdi mutristi suunsa niin tiukkaan, että tämän suurikokoiset hampaat katosivat miltei kokonaan paksujen huulien alle.

“Eläs eläs kuule. Se ompi kuule yksi miun väestäni, joka ne tarinat on kirjottanu. Hadorakkiki siitä kaverista aina puhuupi. Sanoopi, ettei kenestäkkää nii hullua oo vaan vettä tuijottelemalla tullu.”

“Ja Hadorakin turinoinnitko sitten eivät ole hulluja?”, matoran jatkoi kyseenalaistamistaan, “Vanha se mies on ja täysin pöpi päästään. Sinuna en ihan hirveästi murehtisi hänen sanomisistaan”

“Mutta ku siinä ei oo kaikki…”

Matorania hämmensi, kuinka vakavasti hänen leveäharteinen toverinsa aiheen otti. Yleensä kaksikon selvästi positiivisempi osapuoli tuijotti nyt veneen lattiaa sanojensa välissä.

“Pohjoosen rohvessori. Kuulusa oikeen. Kirjotti tämmösen teorian suuresta vesipeosta, joka nukkuupi syvällä maailman pohjalla. Sano sitä oikein alkuelläimeksi.”

“Vai että ihan alkueläimeksi?”

“No nii siinä artiklassa luki.”

“Ja minkäs sortin professori sen olikaan kirjoittanut?”

“No ku emmie muista”, skakdi myönsi hieman nolostuneena, “Joku onu-kääpiö. Mattikoha se oli… vaiko Mauri?”

“Ai että Mauri ihan?”

“No kyllä sie tiiät miun nimimuistin. Kuule annapa olla, jos ei sivistys kiinnosta. Joko sitä alettaisi olla perillä? Mie halluun pois täältä niin pian, ku vain mahollista.”

Matoran oli lähinnä päätynyt pyörittelemään silmiään ystävänsä tuohtuneelle selvitykselle. Ekstranetin saapuminen heidän kotisaarellensa oli tuonut mukanaan Metru Nuin informaatioajan hyödyt ja haitat. Tahti, jolla skakdi kittasi itseensä tiedemaailman uusimpia käänteitä kuului luultavasti niistä molempiin. Kerropa siinä korven kasvatille “medialukutaidosta”.

Skakdin viimeisin kysymys oli kuitenkin huomioimisen arvoinen. Kokoontaitetun tähtikartan esiin vedettyään matoran vuorotteli katseellaan maalatun kankaan ja paikoitellen pilvien takaa pilkistävän tähtitaivaan välillä.

“Kaksi nyrkinmittaa paapuuriin. Ja valot pois. Eivät halua herättää huomiota.”

Skakdi teki työtä käskettyä samalla, kun matoran itse nousi aluksen keulaan tähystämään. Kaapuun pukeutuneeseen kolmikkoon heräsi eloa välittömästi mastosta roikkuneen spottivalon sammuttua. He tiesivät illan kohteen olevan lähellä.

“Vie meidät hitaasti aluksen peräpuolelle ja valmistelkaa köydet. Yritämme hoitaa tämän mahdollisimman hiljaa ja nopeasti.”

Matoranin täytyi peittää suunsa käsillään estääkseen itseään parkaisemasta ääneen. Ryhmästään erkaantunut ruskeahuppuinen ja huomattavan pitkä naishenkilö oli ilmaantunut hänen taakseen ääntäkään päästämättä. Vihreät kasvot ja oranssit hohtavat silmät tuijottivat kohti pohjoista, jossa ei kuitenkaan vielä näkynyt muuta kuin vettä. Samalla kun Skakdi vain tuijotti, kuinka hahmo lipui äänettömästi takaisin kahden toverinsa joukkoon, alkoi matoran tarkistamaan jalkoihinsa kerille käärittyjä paksuja köysiä koukkuineen. Vaikka ystävysten tehtävä oli vain odottaa hiljaa laivassa ja odottaa mystisen kolmikon paluuta, piinasi molempia jännitys. Kumpikaan heistä ei edes muistanut, milloin olivat viimeksi työskennelleet selakheille.

Ruskeakaapuisen kasan alla kävi kova kuiskinta. Selakhi-siskosten keskuudessa puhui kuitenkin myös neljäs ääni. Kolmikon väliin asetettu kiekkomainen kommunikaattori ei kuulostanut järin tyytyväiseltä asetelmaan.

“Väitän silti, että minun olisi pitänyt lähteä mukaan. Jos laiva todella on Purifierin, täytyy siellä odottaa mitä vain. Ja suurvallan verran tulivoimaa on aika hyvä torjumaan ‘mitä vain’.”

“Hei. Älä laita minua katumaan sitä, että saat konsultoida operaatiota. Ja sitä paitsi, tällaiset tapaukset vaativat hienovaraisuutta ja huomaamattomuutta. Molemmat asioita, joista sinä et ole kuullutkaan.”

Loput Brezit nyökyttelivät hiljaa vanhemman sisaruksensa huomioihin. Porukan nuorin ei voinut estää itseään lisäämästä: “Että rakennahan vain rauhassa siellä niitä haarniskojasi, nörtti. Kyllä me hoidetaan.”

Kolmas, toistaiseksi hiljaa pysynyt Brez näpräili hermostuneena silmiensä sävyistä visiiriään, joka pysyi napakasti naisen otsalla odottamassa toimintaa. Siskoksista vanhin mulkaisi kuopusta tämän epäasiallisesta kommentista vaikkei edes tiennyt, miksi. Ei hän koskaan kuitenkaan totellut.

“Noh. Videota päälle sitten”, kuului Killjoyn entistäkin tyytymättömämpi ääni, “Tahdon ainakin nähdä livenä, mitä sieltä löytyy.”

Brezit tekivät työtä käskettyä. Keskimmäisen siskoksen visiiri laskeutui napakasti tämän kasvoille, kun kahden muun koko maskit liikkuivat puoli naamaa suoraan alaspäin. Taisteluasentoon kolahtaneet maskit suojasivat nyt selakheista raskaimmin varustettujen koko kasvot. Kaikki kolme kaapua valahtivat synkronoidusti veneen pohjalle. Muutama sata kilometriä pohjoisempana Killjoy sai eteensä kolme näytöllistä siskosten lähettämää livekuvaa.

“Joten. Kertaus?”, oli visiirikasvoisen Brezin mielen päällä, jonkin suuren ja rautaisen ilmestyessä hiljalleen viisihenkisen paatin näköpiiriin.

“Xialainen rahtialus. Rekisteröity Voitto Korporaatiolle, mutta toisin kuin kaikki toverinsa, ei näyttäisi koskaan rantautuvan. Hakee tavaraa milloin mistäkin, mutta tulee lopulta aina tänne Xian ja Steltin välille ja pysähtyy keskelle avomerta päiviksi. Sitten se taas katoaa ja tulee takaisin uuden lastin kanssa.”

“Joten… mihinkä se vanha rahti menee, jos se käy aina vain hakemassa uusia?”, liittyi keskustelua sivusta kuunnellut skakdi, jota selakhien operaatio kiinnosti aivan liikaa.

Kaiuttimesta kuunteleva Killjoy tai Brezeistä vanhin ja eniten panssareilla peitetty ei olisi valottanut asiaa, mutta merenkävijäkaksikon oikeasti tunteva nuorin Brez sisällytti heidät jutusteluun jo puhtaasta kohteliaisuudesta.

“Aluksi epäiltiin, että ehkä se pudottaa tavaraa merenpohjaan talteen, mutta me kävimme täällä pari kuukautta takaperin, eikä sieltä ei löytynyt mitään. Ne pari vilausta, jotka olemme aluksesta saaneet kielivät, että se on hyvin raskaasti vartioitu. Kymmeniä tummia tyyppejä partioimassa kaikkia kansia, joten ennen tätä iltaa emme ole uskaltaneet olla paikalla, kun mokoma ankkuroituu.”

“Mikä tekee tästä illasta erilaisen?”, liittyi lievästi huolstuneen oloinen matoran keskusteluun.

“Ollaan pidetty sitä silmällä aina, kun se ohittaa Steltin. Skannerit väittivät, että nyt on vain kuusi elämänmuotoa mukana ja nekin taisivat nukkua juuri silloin, kun me ne äkkäsimme.”

“Joten nyt, kun tiedämme, että Voitto Korporaatio on vähintäänkin perseestä, niin aika hutkia ja sitten tutkia”, täydensi keskimmäinen Brez.

Killjoy oli heittämässä jo vihaista kommenttia siitä, kuinka luvassa olisi hutkimista ilman hänen vähintäänkin vaikuttavia massahutkimistaitojaan, mutta miehen miete keskeytyi nyt jo videokuvankin kautta välittyvään metallinharmaaseen näkyyn.

Perinteiseen Xialaiseen tyyliin alus oli käytännössä pienen kaupungin kokoinen. Tai siltä se ainakin vaikutti alusta takaapäin lähestyttäessä. XMS Profit, kuten tahtorakin kokoiset kirjaimet sen kyljessä megalomaanisesti ilmaisivat, pysytteli kuin pysyttelikin täysin paikallaan. Aivan kuten tutkat olivat kymmeniä kertoja aiemminkin todistaneet. Ja muutamia laivan keskiosilta ilmaantuvia valonsäteitä lukuunottamatta laiva oli myös täysin pimeänä.

Skakdi oli nostanut heittoköydet olkapäilleen valmiuteen. Hitaasti alusta lähestyen selakhit valmistautuivat suureen loikkaan ja kohtaamiseen sen kanssa, joka laivaa asutti.

Mutta laivan Kapteeni oli jo ehtinyt poistua. Rahdin lisäksi jäljellä oli vain sen vartija.

XMS Profitin kansi, muutamaa minuuttia myöhemmin

Konttien takaa vilahti viiva vihreää ja hopeista. Selakhin jalat astuivat hiljempaa, kuin hiljaisuus. Agentin jokainen liike myötäili laivan hiljaista keinumista ja jokainen ele suuntaa, johon tuuli parhaillaan ujelsi. Kukaan ei olisi kyennyt huomaamaan Brezeistä nopeinta. Tappava vakooja olisi kuitenkin aiheuttanut loputtomasti enemmän kauhua, jos laivan kannella olisi ollut tälle yksikin uhri. Mutta skannerit olivat olleet oikeassa. Laiva oli käytännössä tyhjä.

“Ei niin helvetin mitään. Miten Brez?”

Noin kymmenen metriä konttikasan taakse raportoimaan jääneen siskoksen alapuolella avautui lukuisia hyttien ovia. Vanhin siskoksista riuhtoi metallia miltei saranoiltaan, kaksiteräinen aseensa valmiina jokaisen huoneen kohdalla. Tulokset olivat kuitenkin hyvin samanlaisia, kuin ylempänäkin. Hyteistä ei löytynyt edes miehistön irtaimistoa. Aivan, kuin aluksella ei koskaan sellaista olisi ollutkaan.

“Tyhjää on.”

Yhä konttien takana vartova Brez sääti radiovastaanottimensa taajuutta varovaisesti.
“Pirulaiset ehtineet jo livistää? Ollaanko me nyt ihan varmoja, ettei tämän laivan alapuolella ole jotain perkeleen syväläisvaltakuntaa?”

“Entä kolmas?”, kuului Killjoyn ääni kaikkien korvanapeista, “Status ruumassa?”

Radiohiljaisuus. Raportoineiden sisarusten sydämet hyppäsivät omistajiensa kurkkuun. Vastauksen saamiseen oli mennyt aivan liian monta sekuntia.

“Minulla… minulla taitaa olla liikettä”, kuului lopulta kuiskaus. Hyttejä tutkinut Brez ei jäänyt aikailemaan.

“Olen lähellä. Saavun välittömästi!”

Samanlaisen viestin antoi myös laivan kannella odottanut selakhi. Nascosto-yhteyden takana Killjoy yritti saada selkoa liikettä havainneen Brezin ympäristöstä.

“Miksu. Laajenna kakkosen kuva kaikille näytöille.”

“Viimeisen kerran, Herra Killjoy, nimeni lausutaan M-1X-Su.”

“Monimutkaisia turhuuksia. Miksu on aivan hyvä. Nyt sitä kuvaa kehiin.”

Radio hiljeni taas Killjoyn saatua haluamansa. Pimeässä ruumassa nurkan takana kykkivä Brez kuikuili säännöllisesti kohti pitkää käytävää, jonka varrella näytti olevan lukuisia suurikokoisia kapseleita. Raskaasti huohottava selakhi avasi taas vapisten yhteyden siskoksiinsa. Hän oli nähnyt jotain… tai oikeastaan juuri ei ollut.

“Täällä on jotain… nopeaa. Näin vilahduksen jostain, mutta se ei tainnut huomata minua.”

“Pysy siellä. Olemme tulossa”, kuului vastaus.

Toisin, kuin varovaisuuden valtaama Selakhilla, oli Killjoylla ollut aikaa tutkia ruuman sisältöä niistä pienistä välähdysksistä, mita Brezin kamera oli ehtinyt tarjoamaan.

“Nuo kapselit…”

“Joy, nyt ei ole hyvä hetki.”

“Minun täytyy nähdä lähempää.”

Brez kirosi mielessään teknosaatanan uteliaisuutta. Sitten hän kirosi myös omaansa. Selakhi heitti varovaisuuden romukoppaan.

Nainen seisoi nyt keskellä käytävää, tuijottaen sitä pitkin kohti pimeyttä. Ruumassa oli täysin hiljaista. Brezin askeleet eivät lisänneet siihen paljoa. Punainen visiiri silmillään hän alkoi hitaasti lähestymään kapseleita. Niitä oli yhteensä kuusi ja niiden sisällä poreili jonkinlaista nestettä. Ruuma oli kuitenkin sen verran pimeä, ettei selakhi saanut aivan selvää tankkien sisällöistä.

“Valot”, kuului ääni radion takaa ja Brezin visiiri kuuli. Otsalamppu syttyi ja selakhi antoi silmiensä hetken totutella valkeuteen. Kun hän viimein avasi silmänsä, työnsi hän välittömästi nyrkin suuhunsa, estääksen itseään huutamasta. Oranssi veri kirposi naisen rystysistä, kun terävät hampaat pureutuivat läpi metallisen hanskan. Killjoy tuijotti näkyä yhdessä selakhin kanssa. Kralhin muistoista kaivautui kasa hyvin vanhoja ongelmia. Selakhilta taas pelottavankin tuoreita.

“Yksilö 28” oli korvannut tiedoissa skakdin kauan sitten unohtuneen oikean nimen. Se, oliko kuolleen sotilaan väri ollut joskus oikeasti musta, vai aiheuttiko pitkin olennon suonia virtaava massa synkän värin, oli epäselvää. Se ei todellakaan ollut asia, johon näyssä ensimmäisenä kiinnitti huomiota.

Sitä olivat hampaat, jotka eivät olleet skakdia nähneetkään. Musta massa, joka oli jo peittänyt skakdin silmät, olivat uudelleenmuotoilleet myös sen leuat. Sen valtavat purukalustot olivat kuitenkin vielä metamorfoosinsa keskellä. Talttamaisuus itsessään ei ollut vielä kadonnut, mutta hampaiden pituus oli jo niin suuri, että ne puhkaisivat omistajansa lihan vastakkaisilta puolilta.

“Tytöt… meillä on Snättejä.”

Killjoy ei tohtinut kysyä selakhin merkillisestä nimeämisestä. Entisen kenraalin ajatuksilla oli liian kiire muistella tapahtumia viikkojen takaa. Suurihampaisia metsästäjiä, jotka olivat etsineet jotain hänen mökillään Klaanissa. Samat metsästäjät, jotka Telakan Lohrakit lopulta kärvensivät.

Eikä sekään ollut ensimmäinen kerta, kun kralhi oli tavannut tankin hirviöitä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän ymmärsi, mistä ne tulivat.

Brez kävi läpi jokaisen kapselin, Jokaisessa kupli tasoltaan vähintäkin karmea näky. Kupoleista viimeinen oli muutoksessaan kaikkein pisimmällä. Sen yksilö muistutti kooltaan ja ruumiinrakenteeltaan enemmän titaania, kuin mitään Zakazilla elänyttä.

“No tämä ainakin varmisti sen… tämä on Purifierin alus.”

Inhon täyttämä selakhi ei huomannut, kun käytävää pitkin salamannopeasti kiitävä asia ohitti hänet taas. Ja nyt se oli satavarmasti huomannut hänet. Killjoylle asti vilahdus ei välittynyt, mutta mies oli kuitenkin alkanut jo pohtimaan oikeaa kysymystä.

“Jos nämä ovat elämänmuodot, jotka skannerimme havaitsivat…”

“…niin mikä tätä laivaa oikein ohjaa?”, Brez täydensi.

Vastausta ei tarvinnut etsiä kaukaa. Killjoy huomasi sen ensin. Vihreä hohde oli ilmestynyt kuvaan jostain selakhin takaa. Hän ei kuitenkaan ehinyt huutaa varoitusta, kun yhteys ruumaa tutkineeseen siskokseen katkesi. Killjoyn ärjynnät saivat lisää liikettä toveriaan pitkin laivaa lähestyvään kahteen muuhuun Breziin. Kumpikaan heistä ei enää jaksanut välittää liikkeidensä hienovaraisuudesta. Metalliset juoksuaskeleet kaikuivat pitkin laivan kantta.

Ruumassa Brez ärjäisi kivusta. Vihreä ioniterä oli tullut, kuin tyhjästä ja se oli leikannut hänen ranteestaan juuri siitä panssarista, missä radiolähetin sijaitsi. Nyrkkiin puristettua vasenta käsivartta pitkin valui punaista verta, joka alkoi hitaasti tiputtamaan nestettä myös ruuman lattialle.

Hyökkääjää ei enää näkynyt. Isku oli ollut nopea ja huomaamaton, aivan kuten sen tekijäkin. Brezin kimppuun käynyt olento oli aivan liian nopea jopa kanohia käyttäväksi toaksi. Ehkä jopa selakhiksi.

Pyöreä hopeinen kilpi oli refleksinomaisesti materialisoitunut Brezin oikeaan käteen. Nainen pidätti hengitystään. Yritti kuulla, missä vihollinen liikkui. Katonrajasta selakhia tuijottavan olennon ruumiintoimintojen ääni kuitenkin hukkui kauempana jylisevien dieselmoottorien jylinään.

Toinen isku. Pitkä viiltohaava oli ilmestynyt Brezin selkään ennen, kuin tämä oli edes ehtinyt kääntymään mekaanisten ranteiden liikkeen kuullessaan. Naisen henki salpautui kivusta. “Ei vielä”, hän ajatteli. Tämänkaltainen vihollinen vaati kärsivällisyyttä.

Brez kääntyi nyt ympäri nauliten katseensa takaisin menosuuntaansa. Hänen vastustajansa oli äärimmäisen varovainen. Ei antanut enää edes havaita hänen liikkumisiaan, vaikka Brez olikin melkoisen varma, ettei hänestä olisi rehellisessä miekkamittelössäkään vastusta näin ripeälle viholliselle.

Ja silloin hän kuuli taas sihahduksen. Selakhi tajusi vihollisen olevan aivan hänen takanaan vasta, kun terä oli jo alkanut uppoamaan hänen selkäänsä.

Brez tuijotti vatsastaan läpi tulleen valtavan ioniterän kelmeää värähtelyä. Vihreä miekka oli valtava. Ja silti se oli iskenyt, kuin se ei olisi painanut mitään. Selakhin veri väreili pois ionisen terän ympäriltä. Se oli niin valtava, että se oli käytännössä halkaissut hänet kahtia.

Saraji seisoi yhä selakhin takana miekan kahvasta tiukasti puristaen. Hän alkoi vetämään terää varovasti pois. Selakhin arkaluontoisesta tunkeilusta huolimatta, hän ei halunnut tuottaa ylimääräistä kipua.

Ja kuin viimeisillä voimillaan, Brez tarttui sisästään poistuvaan terään. Sen ioninen pinta alkoi hitaasti jauhamaan pois hänen kämmeniään, mutta hän ei tuntunut välittävän. Saraji seurasi surullisena, kuinka hänen uhrinsa yritti ymmärtää äkillistä kuolemaansa. Selakhi oli puristunut kaikilla viimeisillä voimillaan hänen miekkaansa, eikä ionisoturi tohtinut riuhtaista sitä irti kylmenevästä ruumiista.

Olisi ehkä kannattanut.

Hopeapanssarinen jalka iskeytyi vahkia suoraan kasvoille. Sarajin ote kirposi miekastaan, joka jäi törröttämään paikalleen jähmettyneeseen halkaistuun selakhiin. Seinään iskeytyessään ionisoturi miltei menetti tajuntansa. Meni useita sekunteja, kunnes hän sai silmänsä pysymään auki. Ja sen tehtyään hän tajusi tuijottavansa oman miekkansa terää, vain senttimetrien päässä omista kasvoistaan.

Selakhi, joka hänet oli tyrmännyt oli ilmiselvästi sama, jonka hän oli juuri seivästänyt. Mutta kuinka? Saraji oli kierroksellaan ehtinyt nähdä jo kaikki kolme selakhia, jotka yhdennäköisyydestään huolimatta olivat kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä. Joten kuinka agentti, jonka hän oli juuri surmannut uhkasi häntä nyt hänen omalla aseellaan.

Silmäkulmastaan Saraji vilkaisi uhriaan. Se oli yhä paikallaan. Ilmaan kesken kaatumisen jämähtänyt. Ja siinä, hänen silmiensä edessä se ja veritahrat sen alla alkoivat haihtua. Silloin vahki ymmärsi kiinnittää huomiota häntä miekalla osoittavan selakhin naamioon. Se hohti. Ja silloin vahki muisti, kuinka petollisen pirullisia selakhien maskit olivatkaan. Penteleen Mahikit.

“Kosahdit vanhanaikaiseen, popottipoika, tai ainakin minun näkökulmastani vanhanaikaiseen. Nyt istut hiljaa ja odotat, että siskoni auttavat saattamaan sinut ja koekappaleesi parempaan säilöön.”

Saraji kirosi päänsä sisällä. Se yksi ilta, kun Voitto Korporaatiolla ei mukamas ollut varaa vahtia omaa automatisoitua laivaansa. Se yksi ilta, kun Saraji vastasi laivan pääsemisestä perille. Sen piti olla juuri se ilta, kun hän aliarvioi vastustajansa täydellisesti

Selakhi tuijotti vahkia piinaavasti. Tarkkaili tämän jokaista elettä. Nopea pirulainen ei pääsisi pakenemaan. Lähemmällä tarkastelulla näytti kylläkin siltä, ettei vahki olisi edes halunnut. Brezillä ei ollut valtavasti kokemusta kommandoista, mutta oli silti ilmiselvää, että tämä kyseinen oli nukahtamisen partaalla. Ja niin Saraji olikin. Päiviä kestänyt kellojen pakoilu painoi yhä hänen niskassaan. Hän oli kuvitellut piristyvänsä päästyään ulkoilmoille, mutta vuorokausia kestäneellä levottomuudella oli paino, jota ei merituulella saatu väistymään.

Sarajin ajatus keskeytyi kaksiin jalkapareihin, jotka lähestyivät häntä ja selakhia suunnasta, josta ensimmäinen siskoksista oli ruumaan astunut. Huojennus oli silminnähtävissä Brezeistä nuorimman kasvoilla, kun taas siskoksista vanhin otti ohjat käsiinsä hetkeäkään empimättä. Potku Sarajin kasvoille olisi tehnyt varmasti vähemmän kipeää, jos päivän aikana hänen valvetilaansakin häiritsemään alkaneet kellot eivät olisi jo repineet häntä sisältäpäin.

“Vai sinä olet Purifierin uusi vainukoira? Olet ehkä kuullut, ettei moisten elinaikaodotus ole ollut kovin korkea.”

“Kiitos perkele meidän”, täydensi nuorin sisaruksista. Tilannetta nyt enää kahden Brezin kautta seuraava Killjoy olisi luultavasti jo valittanut kuopuksen rääväsuusta, mutta hänellä oli täysi työ olla purkamatta Sarajiin kohdistuvaa raivoaan työasemansa vieressä leijuvaan puoliksi purettuun munakelloon.

Vahki itse näytti lähinnä pettyneeltä. Kyllä hän tiesi, että Purifierin suosikkeja oli napsittu pois pelistä viimeiset vuosikymmenet. Mutta hän olikin heistä ensimmäinen. Ja siksi myös paras. Ja hänellä oli aina pakokeino ja tapa peittää jälkensä.

“Kiitos, että saavuitte kaikki yhdessä paikalle todistamaan eittämättä nolointa hetkeäni”, vahki aloitti.

Killjoy ärjyi Brezien korvanapeissa nyt jo ääneen sitä, kuinka ei muka ollut noloa käydä hänen tyttärensä kimppuun Exo-Toilla, kun ei itse pärjännyt taistelussa.

“Sillä nyt minun ei tarvitse räjäyttää koko laivaa.”

Nascostolla Killjoy nielaisi. Kauhistuneiden selakhien jokaisen omat kilvet olivat jo materialisoitumassa. Virnistys vahkin kasvoilla peittyi valonvälähdykseen ja lentäviin lasinsirpaleisiin. Kapselit siskosten takana olivat lakanneet olemasta.

Vanhin Brez repäisi lasinsirun poskestaan vielä lattialla maatessaan. Kovasta iskusta huolimatta hän oli onnistunut pitämään kilpensä käsissään loppuun asti. Lopulta paineaalto oli kuitenkin heittänyt siskokset tankkien levinneistä nesteistä kastuneeseen maahan.

Keskimmäinen selakhi heitti keskeltä haljenneen visiirinsä syrjään ja auttoi Brezin ylös. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti siskoksista marginaalisesti pienikokoisin oli onnistunut pysymään pystyssä ja kilpeensä yhä silmät ummessa nojaten alkoi hänkin havahtumaan takaisin maan pinnalle. Kukaan ei ollut yllättynyt siitä, että vahki oli jo paennut paikalta miekkoineen. Ja mikäli Killjoyn antamat ennakkotiedot “Sarajista” pitivät paikkansa, oli perään lähteminen täyttä ajanhukkaa. Kukaan ei saisi kiinni pakosalla olevaa pelkuria.

Ruutujensa edessä Killjoy antoi siskoksille hetken toipua räjähdyksestä. Tälli oli rikkonut myös vanhimman siskoksen pienoiskameran ja kralhi seurasi tilannetta nyt enää rääväsuisen kuopuksen näkövinkkelistä.

“Saatana.”

“Mmh”, olivat muutkin mieltä.

Ruuman käytävä, jolle kapselit oltiin jätetty oli nyt täysin romun peitossa. Ne groteskiudet, jotka vielä hetki sitten lilluivat tankeistaan olivat höyrystyneet käytännössä välittömästi.

Tai ainakin suurin osa. Visiiritön Brez osoitti inhon vallassa kauemmaksi kohti käytävää. Jokainen siskoksista napsautti otsalamppunsa päälle. Yksi todisteiden pahan paikan tullen hävittämiseen tarkoitetuista räjähteistä oli ollut suutari. Viiden muun räjähtäessä, olikin reunimmaisin kapseli vain sinkoutunut pois paikaltaan, haljeten lopulta kahtia siihen, missä Breznikovat sitä nyt tuijottivat.

Hetken tuijotettuaan yhdet vihreistä käsipareista viimein tarttuivat suurimpaan metalliseen lohkareeseen, joka oli hetki sitten ollut vielä tankin kuplivan veden mutageenitasoja säätelevä koneisto ja siirsivät sen pois paikoiltaan. Sen alta paljastuivat mustat jalat. Ruumiistaan irronneet jalat. Yksi Brezeistä irvisti inhosta. Toinen vain jatkoi tavaran siirtämistä, kunnes musta käsi räjähti läpi kasan päällä olleesta rautalevystä ja koko kolmikko hyppäsi säikähdyksestään ison askeleen taaksepäin.

“Varovasti!”, ärjähteli kralhi, joka oli itsekin melkein kaatunut tuolillaan.

Mustan massan peittämä kämmen hapuili hetken ennen lysähtämistään sen metallin päälle, josta se oli iskeytynyt läpi. Kasan alta kuului vaikerrusta. Hetken aavemaista korinaa kuunneltuaan kuopus päätti, ettei tilanne etenisi mihinkään ahdistuneesti tuijottelemalla. Muiden Brezien vastalauseista huolimatta selakhi alkoi riuhtomaan metallisälää ruumiin ympäriltä, kuin raivohullu. Lopulta ylisuuret komponentit eivät enää peittäneet mustaa kuplivaa torsoa, jonka sokea, hampaiden turmelema kallo yritti epätoivoisesti kertoa viimeistä viestiään.

“Tappakaa… minut.”

Jopa Killjoyta ruudun takana puistatti. Kukaan ei ansainnut tällaista kohtaloa.

“Mitä ne oikein ovat tehneet sinulle…”, kauhisteli visiiritön Brez ääneen. Ja hänen ja muidenkin yllätykseksi se, joka joskus oli ehkä ollut skakdi myös vastasi.

“Elävistä… elävistä tulee hänen silmiään.”

Katseita vaihdettiin. Brez jatkoi karmaisevaa keskusteluaan.

“Silmiään? Kenen? Kuka tätä tekee?”

Piste, josta skakdin ruumis oli haljennut, kupli. Jokainen syvältä kangettu sana työnsi hampaita entistä syvemmälle tämän omaan lihaan.

“Valkoinen kuningatar ei itse näe, vaikka hän näkee kaiken… ja hän haluaa lisää silmiä. Elävistä tulee hänen silmiään…”

“Valkoinen kuningatar…”, toistivat Brezit. Killjoyn sisällä muljahti. Hän tiesi tarkalleen, mistä geneettisen holokaustin uhri puhui.

“Mutta kuolleet…”, se jatkoi, “Hän tulee ja ottaa kuolleet. Seppä tulee… ja seppä takoo heidät osaksi koneistoa.”

Skakdin ääni särkyi. Musta veri kupli sen kurkusta, mutageenin turmeleman olennon vetäessä viimeisiä tuskallisia henkäyksiään.

“Seppä… seppä korjaa kellon meillä…”

Skakdin viimeinen hengenveto sisälsi ainoastaan hänen omaa vertansa. Hampaiden välistä pulppuava musta massa jähmettyi sen valuttaneen ruumiin mukana. Brezit purivat hammastaan. Killjoy tuijotti näkyä hetken kuopuksen silmin ja huokaisi sitten syvään.

“Tulkaa jo takaisin. Sieltä ei löydy enää muuta kuin lisää painajaisia.”

Siitä he kaikki olivat yhtä mieltä.

Takaisin veneessä

Kauas veneviisikon taakse jäävä XMS Profit tulisi kellumaan paikallaan vielä pitkään, ennen kuin Xian laivastot pyyhkisivät sen hylättynä pois maailmankartalta. Takaisin kaapuihinsa kietoutuneet kolmoset istuivat ringissä taas veneen peräpäässä, Killjoyyn yhteydessä olevan kommunikaattorin levätessä heidän keskellään. Gehrai-niminen skakdikin oli liittynyt löydöksiä pohtivaan piiriin, tämän matoranystävänsä jäätyä suosiolla ruoriin. Tuuli oli taas hieman yltynyt.

“Olen törmännyt moisiin useasti aina metsästäjäpäivistäni saakka. Ulkonäöllinen yhteys Purifieriin oli aina ilmiselvä… mutta en minä koskaan odottanut mitään tällaista.”

“Meillä on ollut yksi palkkalistoillakin…”, Brez parahti, “Piruparka. Snätti tai ei, niin kukaan ei ansaitse tuollaista.”

“Snätti?”, ihmetteli Gehrai. Killjoy oli kiitollinen, että joku muu kysyi oudon lempinimen peruja hänen puolestaan.

“Xialaisten antama lempinimi. Kutsuvat Snatchereiksi. Lähinnä siksi, että mokomilla on tapana ryöstellä niitä harvoja hautoja, mitä sieltä saastepesästä enää löytyy.”

…voi luoja. Olin siis kuitenkin oikeassa.”

Brezien jakamaton huomio oli Killjoyssa, joka oli tajunnut oman teoriansa kamaluuden.

“Hei, skakdi”, kralhi aloitti demonstroimaan, “Sinä osaat varmaan kertoa, miksi Zakazilla ei enää haudata porukkaa, vaan ruumiit poltetaan.”

Nainen raapi jättimäistä leukaansa ja muisteli hetken haikeana kotisaarensa muuttuneita tapoja.

“Nooh. Tietty sen takia, ettei äpärät niitä vie. Irnakkin pirut. Isohamppaiset demoonit, jotka kaivaapi ylös meijän vainajat. Ei se sovi. Polttaa se ruumis pittää. Rauha kuolleille. Ei niien enää manalassa tarvihe kärsiä.”

Selakhi-siskosten katse oli tyrmistynyt.

“Et kai sinä Killjoy yritä sanoa, että…”

“Että joskus tarinoilla on ihan hyvä syy olla olemassa.”

Keskustelua sivukorvalla kuunteleva po-matoran ei voinut olla ajattelematta ystävänsä tarinaa Leviathanista.

“Seppä takoo heidät osaksi koneistoa”, toisti keskimmäinen sisar skakdimössön sanoja, “Mitä luulet, että se oikein tarkoitti? Jos Purifierilla on ollut koko sisällissodan jälkeinen Zakaz käytettävissään… luoja… ruumita täytyy olla tuhansia. Mihin ne on voitu käytää?”

“Minulla on ihan kauhea teoria, enkä ole jakamassa sitä, ennen kuin saamme varmuutta asiaan. Nyt me vetäydymme hetkeksi tänne ja jäämme odottamaan, milloin se Sarajinperkele pistää taas pitkän naamansa ulos. Haluaisin kovasti tietää, mitä temppuja se äpärä käyttää kadotakseen tuhkatuuleen keskellä merta.”

“Ja mitä kaikkea muuta täällä on kuskattu ja miksi keskellä merta. Skannereissa ei vieläkään näy mitään. Mihin se kaikki rahti aina menee?”

Ajatuksia aiheesta riitti monilla, mutta väsymys painoi porukkaa myös sen verran, ettei kukaan enää jaksanut avata suutaan.

Paluumatkaan menisi vielä tovi. Siskokset rojahtivat makuulle veneen pohjalle ja Gehrai palasti takaisin matoran-ystävänsä luokse. Pulisonkimestari oli kuunnellut keskustelua sivusta tarpeeksi muodostaakseen kokonaiskuvan. Toverukset tuijottivat hetken hiljaa kohti horisonttia, jossa varmasti pilkistäisi jonkin ajan päästä jo tuttu kotisaaristo.

“Leviaattania tai ei… mie piän näistä vesistä nyt entistäki vähemmän.”

Tällä kertaa po-matoran ei alkanut väittämään vastaan.

Baterra-asema, kilometrejä XMS Profitin yläpuolella

Sarajia ei ollut vastassa aseman herra. Vahki oli siitä loputtoman kiitollinen. Hyvällä tuurilla sielukas isäntä olisi taas aivokuollut sen aikaa, ettei tämä ehtisi huomaamaan uusimman lähetyksen uupumista.

Volitak-kasvoinen jään toa rummutti ikkunalautaa telakointiasemalla, josta avautui näkymä meren yllä vallitsevaan yöhön. Saraji ei ollut vielä tottunut ajatukseen, että pilvet olisivat hänen alapuolellaan ja yläpuolellaan vain maailmaa ja tähtiä erottava raja.

“Kai tiesit, että arvon Tohtori on aikonut päästä siitä läpi”, Kapteeni pohti uneliaana tähtitaivasta tuijottaen, “Viedä meidät toiselle puolelle.”

“Arvon Tohtori ei tee yhtään mitään ilman päätään”, Saraji vastasi katkerana, “Seilasimme Voitonhampaasta ohi. Saa kyseenalaistamaan sen, rajoittavatko sitä skorpionihäntäistä hullua mitkään moraaliset koodit.”

“Ja meitäkö rajoittaa?”, töksäytti jään toa. Siihen Saraji ei halunnut edes vastata. Kuten ei myöskään omaan kysymykseensä siitä, miksi hän oikeastaan edes halusi Killjoyn pään niin hanakasti vadille. Hän tiesi, että päivänä minä hyvänsä muisto siitä syystä kirpoaisi hänen mieleensä. Mutta kaikki oli niin paljon helpompaa, kun ei tarvinnut kyseenalaistaa omia motiivejaan.

“Kuinka mestari? Joko hän on näyttänyt naamaansa.”

“Hän on puhunut taas sen makutan kanssa”, Kapteeni totesi irvistäen, “Tarpeellinen osa uusien silmien luontiin nyt, kun mestari itse ei enää pysty, mutta en minä silti pidä siitä.”

“Mutta kun aika tulee, niin hänetkin puhdistetaan?”

“Luonnollsesti.”

Vallitsi hetken hiljaisuus. Sarajin oli pakko pysähtyä hetkeksi kyseenalaistamaan edellisten viikkojen keskustelujensa hulluutta. Kapteenille tässä ei ollut mitään uutta. Hän oli ainoastaan mielissään juttuseurasta,

“Frosteluksetkin ovat taas neuvottelupöydässä”, toa totesi, “Mestari oli valmis ottamaan heidän joukkonsa vastaan nyt, kun sait arvon komentajan jäämistöt takaisin käsiimme.”

Saraji muisti sen kohtalokkaan matkan, jolla Aizen oli menehtynyt Frosteluksien hyökkäykseen. Klaanilaisten puolustus oli kuitenkin pitänyt. Aizen kuulineen oli kulkenut pitkän matkan mereltä Odinalle, jossa Lähetti oli viimein saanut sen matkaansa.

“Hyvä. Heistä on vielä hyötyä.”

“Ja… tosiaan. Mestari on järjestänyt sinulle jo laivan seuraavaa tehtävääsi varten.”

“Klaaniinko tosiaan taas?”, vahki tuumasi murheellisena, “Vaarallinen paikka, kun sotakin ja kaikkea. Luulin, ettei niiden pirun tonttujen tappaminen ollut prioriteetti.”

“Mestari on vakuuttunut, että hänen kuningattarensa nukkuu paremmin heidän kanssaan. Ja jos se on hänelle parhaaksi, on meidän tehtävämme pitää huolta, että hänen toiveensa toteutuvat.”

Saraji murahti, vaikkei uskaltanutkaan olla aivan samaa mieltä. Hän tiesi, että Bio-Klaani on ollut pakopaikka monille. Ja että yksi Mustan Käden entisistä työläisistä olisi paikannettu taas sinne jo hyvän aikaa sitten. Ionisoturi ei kuitenkaan nauttinut näistä tehtävistä laisinkaan.

Lähetin ja Creedyn ruumiit kummittelivat hänen unissaan jo tarpeeksi. Siinä olikin toinen syy, miksi Saraji ei enää silmiään paljoa ummistanut.

Nascosto, myöhemmin samana iltana

Suu mutrussa pudotusaluksensa voimansiirtoja tuijottava selakhi nosti hitsaamisen kirkkaudelta suojaavan visiirin takaisin otsalleen. Brez nousi seisomaan aluksensa vierelle harmistuneena. Paluumatka saaristosta Nascostoon oli kestänyt paljon odotettua kauemmin, kun laitevika pakotti siskokset lentämään puoliteholla.

Brez havahtui teknillisistä murheistaan telakan toisesta päästä kuuluvaan ärsyyntyneeseen murahteluun. Haarniskanpalasten ja Voitonhampaan saaliin keskellä työskentelevän Killjoyn jupina oli saanut Brezin uteliaaksi. Kralhi oli uppoutunut niin syvälle monimutkaisen elektroniikan ongelmiin, ettei tämä huomannut, kuinka selakhi oli hiipinyt hänen vierelleen.

Nainen tuijotti melkoisen tovin, kuinka harmaa haarniskaton olemus yritti saada virtaa kulkemaan läpi kolmen jalkapanssareiden aseluukkujen säätelijän. Hetken aikaa johtoja päätteisiinsä juotettuaan entisen kenraalin mekaaniset sormet vapauttivat annoksen virtaa kannettavasta syöttöjärjestelmästä. Testivalo ensimmäisessä komponentissa syttyi merkiksi virrasta. Kaksi sen jälkeen tulevaa eivät.

“SAATANAN SAATANA!”

Selakhi kiljaisi turhautuneen Killjoyn iskiessä nyrkkinsä pöydän lävitse ja Killjoy säikähti pahanpäiväisesti huudosta, jonka päästäjää hän ei ollut edes huomannut. Molempien täytyi tasata hetki hengitystään, kunnes Killjoy viimein pahoitteli äkillistä reaktiotaan.

“Anteeksi… tämä järjestelmä… harmauttaisi skakdinkin harjan. En ole ennen rakentanut tällaista tyhjästä.”

“Ihan rauhassa, iso kaveri. Ei se nyrkkiä takomalla korjaannu.”

Killjoy tuhahtí, vaikka tiesi selakhin olevan oikeassa. “Minulla oli ennen ystävä, joka teki nämä jutut puolestani.”

“Oli? Tapahtuiko jotain?”

“Kaatui samaan vihreään terään, joka huitoi sinua kohti tänään.”

Vaikka Brez oli aidosti pahoillaan Killjoyn ystävän kohtalosta, oli hän myös iloisen hämmentynyt siitä, kuinka Killjoy kerrankin tunnisti Brezit toisistaan.

“Sinä tunnistit!”

“No totta karzahnissa. Olettehan te nyt kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä.”

Selakhi kävi mielessään kamppailun, heittääkö Killjoyta päin sarkastisia kommentteja hänen ällistyttävästä huomiokyvystään. Väsynyt Brez jätti kuitenkin asian sikseen, kurkotti Killjoyn pöydälle ja nappasi työn alla olleen viritelmän.

“Mmrh. Joo. Näen, missä vika on.”

Killjoy seurasi, kuinka selakhi raahasi toisella kädellään telakan oleskelutilasta nojatuolin alleen ja rymähti sille säätimen kanssa. Nainen kaivoi tarvikepaketistaan pienenpienet juottovälineet ja alkoi hitaasti uudelleenohjaamaan johtoja. Killjoy seurasi kiitollisena hetken Brezin toimia ja siirsi sitten katseensa punamustaan haarniskanpalaseen, jonka sisäpintaan oli tarkoitus kiinnittää ohjuspattereiden ohjausjärjestelmä. Tämä sentään oli hänelle tuttua.

Kaksikko työskenteli hetken kaikessa hiljaisuudessa, kunnes Killjoy harhautui taas ja päätyi tuijottamaan kohti työpisteensä sivulle asetettua puettua mannekiinia. Brez vilkuili sivusilmällään Killjoyn katsetta, mutta jatkoi kuitenkin samalla työskentelyään.

“Miten sinä luulet, että hän sai sen?”

Killjoy ei osannut vastata. Nizin työvälineet Voitto Korporaation holveissa olivat viimeinen asia, mitä hän oletti hammaslääkäriltä löytyvän. Oli vaikea uskoa, että Purifierin ja voitonhampaan herran yhteistyö olisi ollut niin tiivistä. Korporaation motivaatioissa oli vielä selvittämistä.

“Sen kun tietäisin. Liekö Purifierin käsitys vitsistä… tai valkoisen kuningattaren leikkejä.”

Selakhi muisteli hetkeä, jolloin Killjoy oli saapunut Nascostoon ja kertoi heille ensimmäistä kertaa Valkoisesta Kuningattaresta. Kohtaamisesta eteläisillä saarilla, kun kuoleman partaalle ajautunut Killjoy lähetettiinkin takaisin elävien joukkoon.

Kuka nainen kellossa sitten ikinä olikaan, oli hänestä pelkkiä teorioita. Mutta päivä päivältä voimistuva kellojen kalahtelu Killjoyn päässä alkoi olla liian todellista kuningattaren huomiotta jättämiseksi.

Se, kuinka Killjoy oli Valkoisen ensimmäistä kertaa huomannut oli kuitenkin tarina itsessään. Ja sellainen, jonka selakhi halusi ehdottomasti kuulla.

“Skakdi laivalla. Hän puhui Valkoisesta Kuningattaresta.”

“Niin teki.”

“Kauanko olet tiennyt hänestä?”

Killjoy ei rehellisesti ollut aivan varma. Ei ollut kaukaa, kun hän oli tunnistanut Valkoisen hampaiden kuningattareksi. Mutta hän ei vieläkään ollut aivan varma, kuinka paljon Valkoinen todella oli Bianca. Mutta vähintäänkin mielenkiintoisen tarinan vuoksi hän lähti siitä oletuksesta.

“Minun puvussani ei koskaan ollut tekoälyä.”

Brez ei ymmärtänyt.

“Creedy, ystävä josta kerroin, sanoi asentaneensa Käden entisen tekoälyn pukuuni uudelleenrakennukseni jälkeen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että pistin puvun sisustat uusiksi miltei välittömästi päästyäni jaloilleni. Voit kuvitella yllätykseni, kun kuulin Biancan puhuvan korvassani, vaikka tekoälypalikka lepäsi pöytälaatikossani.”

Brezin juottovälineet lakkasivat työskententelemästä.

“Se puhui sinulle? M-miten?”

Kralhi kopautti rintaansa. Arkkikranan loiste haarniskan alla voimistui hieman.

“Se on ollut sinussa kaiken aikaa? Miten se edes toimii?”

“Oikeastaan, minä olen tainnut olla hänessä kaiken aikaa. Tai kuka tietää. Ei ole ollut aiheen suhteen hirveästi kanssaeläjiä.”

“Mitä sinä oikein sitten teit?”

“Leikin mukana niin pitkään, kuin vain tohdin. Kohtelin sitä, kuin tietokonetta. Valvoin sitä. Yritin ottaa selvää siitä, mitä hän ja Creedy halusivat minusta. Vuosien jälkeen tosin alkoi näyttämään siltä, etteivät kummankaan tarkoitusperät olleet vihamielisiä… kunnes Purifier törmäsi minuun taas Ath-Korossa. Siitä hetkestä lähtien Biancan naamio on rakoillut. Ja viimeisin kohtaamiseni Purifierin kanssa paljasti viimein hänen todelliset kasvonsa…”

“Mutta hetkonen”, Brez jäi pohtimaan. Selakhin juottovälineet olivat jo jääneet pöydänkulmalle, “Sinä olet kutsunut häntä myös… Kaikkinäkeväksi. Joten… jos sinä olet hänessä… eikö se tarkoita, että hän näkee ja kuulee kaiken, minkä sinäkin.”

“Uskon näin. Tai ainakin ennen uskoin.”

“Karkotitko sinä hänet? Mitä sinä oikein teit?”

Killjoyn muistot palasivat muutaman päivän taakse Mustan Käden tukikohdan syövereihin. Hän näki sielunsa silmin Matoron ojennetun käden hänen edessään.

Punaiset keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Kenraali nosti Nimdan aivan silmiensä eteen, samalla kun painoi sormella ihoa takaraivostaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja data alkoi vilisemään metsästäjän silmissä. Hetken ajan sirua ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan Killjoyn visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Kenraali nosti katseen hetkeksi sirusta ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.

“Sain odottamatonta apua”, Killjoy vahvisti ja käänsi sitten katseensa takaisin ohjuspatterien pariin. Brezkin sulatteli hetken ajatuksiaan ja juotti vielä viimeisenkin johdon paikoilleen. Nainen kurotti virransyöttöön ja päästi purkauksen sähköä. Kaikki kolme valoa syttyivät. Killjoyn harmaat kasvot virnistivät kiitokseksi. Selakhi rojahti mukavampaan asentoon tuolissaan ja seurasi hetken Killjoyn työskentelyä.

“Mitä pirua täällä oikein tapahtuu”, Brez huokaisi, “Vielä viikko sitten me luulimme, että se helvetin hammasveikko oli se, joka meidän piti lynkata, mutta… minä en enää tiedä, mitä vastaan me edes taistelemme.”

https://www.youtube.com/watch?v=05OgvUlchuo

Killjoy pysähtyi miettimään hetkeksi. Ei hän oikeastaan osannut vastata selakhin mietteisiin. Ei hänkään tiennyt varmasti mitään. Toiseksi paras vaihtoehto oli kuitenkin tarjota Brezille kaikki tiedonrippeet ja antaa naisen tehdä itse omat tulkintansa.

“Minä en usko, että Purifier vei teidän siskoanne… tai Niziä tai ketään muutakaan, koska hän haluaa tulla voittamattomaksi. Tai edes vahvemmaksi. Jo silloin vuosia sitten, kun seurasin toa Ficusta, joka puhui pääasiassa vain itselleen uskoin, ettei hän todella hakenut omaa etuaan teoillaan. Hän puhui aina Valkoisestaan. Hänen tahdostaan. Kuinka hänen kohtalonsa oli tulla kuningattarensa kaltaiseksi.

Baterra-asema

Musta olemus repi kätensä irti omasta aivolohkostaan. Kipu oli lakannut hetkeksi. Luustosta koostuva luuranko, joka oli noussut hänen lihansa ulkopuolelle oli juuri lakannut savuamasta. Päässään hän kuuli kuningattarensa varoittavat sanat. Näytöltään aseman mestari näki, kuinka Mielen Prinssi ja Tulen Seppä katosivat mielisairaalan syövereihin. Ilmakuva näytti kaksi muuta toaa, jotka jäivät Aft-Amanan porttien ulkopuolelle. Kumpikaan heistä ei nähnyt metsästäjiä, jotka valmistautuivat jakamaan ehtymättömiä ammusvarastojaan..

Hän on Seppä. Seppä, joka takoo itsestään kelloa. Meidän sielumme ovat hänen esisoittonsa. Harjoitusta siihen kaaokseen, mihin Valkoinen häntä valmistelee.

Heidän kohtalonsa nitoutuvat yhdeksi. He puhdistavat meidän maailmamme, koska niin on tarkoitettu. Kuolleista on syntyvä heidän kätensä. Elävistä heidän silmiään. Tavoitteenaan rakentaa valtakuntansa, kunnes keskiyö koittaa.

Kerros mustan olemuksen yläpuolella pauhasi loputtoman kellokoneiston sykkeessä. Valkoisen sydän löi raskaammin, kuin koskaan. Nainen kellossa tiesi, kuinka hauras hänen valtakuntansa todella olikaan. Hän kirkui ajatuksesta. Kirkui lastensa menettämisestä. Lastensa tuskasta.

Sanansaattaja oli lähellä totuutta. Hänen silmänsä eivät ehtisi perille ajoissa.

Minäkin olen hengissä vain, koska he ovat sallineet minun elää. Keskiyö koittaa vasta, kun he niin päättävät. Siihen asti muut voivat vain odottaa. Ja me taistelemme taistelua, joka meidän velvollisuudeksemme on asetettu. Ja minä tiedän, koska Valkoisen verkko toimii molempiin suuntiin. Aina välillä minä näen ja kuulen heidät.

Ja Valkoinen katsoi horisonttiin ja näki legendojen kaupungin. Metru Nuin keskipäivän aurinkojen yllä kaiken näki sen lapsien kruunattu kuningatar.

Oli tullut aika päättää yksi retkistä.

Jotta viimeinen niistä voisi alkaa.

Klaanon Rope

Kissavälikohtaus

9 kommenttia

Bio-Klaani
Päiviä ennen Yö Kauhua

Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.

Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.

Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.

Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!

Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.

”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.

Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.

Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.

”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.

Mutta sitten ovi avautui.

Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.

Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.

Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.

”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.

Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.

”T-tuo solmio, Matoro!”

Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.

Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.

Se

MITÄ SIITÄ?

saattoi

MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?

olla

ÄLÄ KYSELE TURHIA

tikitystä

TAI MINÄ T A P A N S I N U T

Kissabio hätkähti hereille ja oli pudota sängystään.

Bio-Klaani
Ystävänpäivä

Kapura katsoi taakseen astuessaan Arkistoihin ja varmisti vielä viimeisen kerran, ettei epäselvä kissaolento seurannut häntä.
Tai kukaan muukaan.

Matorolle hän oli sanonut menevänsä tekemään “sekalaista tutkimustyötä”. Hauskaa oli se, ettei lausahdus mennyt kovin pahasti pieleen. Mutta vaikkei tulen soturi täysin tiennytkään, mitä etsi, oli sen pakko olla kätkettynä johonkin kirjahyllyrivien keskelle. Miksi muuten hänet olisi vallannut pakottava tarve Arkistoihin menemiseen?

Sama oli toistunut koko sen ajan, jonka Kapura muisti Klaanissa viettäneensä. Hämäriä mielikuvia. Pinnalle nousseita muistoja ja välähdyksiä, jotka olivat kuin jonkun toisen elämästä. Hälyttävä varmuus siitä, että kaikki tämä onkin vain valhe. Vain peitetarina. Totuus oli jossain, ja jokin ajoi Kapuraa etsimään sitä.

Mutta parin päivän päästä kaikki oli ohi. Kertaakaan Kapura ei ollut tehnyt asialle mitään, mutta nyt halu selvittää, mistä oikein oli kyse, oli kasvanut liian suureksi. Siispä Kapura oli päättänyt hajamielisen keskustelunsa Matoron kanssa ja suunnannut sinne, mistä klaanilaisen oli kätevintä hankkia itselleen tietoa.

Osittain hän pelkäsi sitä, mikä saattaisi paljastua. Kapura ei rakentanut menneisyyskuvaansa hirveän suureen pinoon faktoja. Hän oli saapunut Klaaniin jostain toana. Useimpiin jäseniin verrattuna vielä varsin myöhään, sillä miltei kaikilla oli muistoja ajalta, jona toa ei vielä ahkeroinut plasmaa ampuvien moottorisahojen ja räjähtävien harppuunojen kanssa. Sepän ammatti antoi jonkinlaisia ajallisia vihjeitä, sillä suuri osa linnakkeen sotureista oli joskus hyödyntänyt Kapuran palveluja.

Ja siinä kaikki sitten olikin. Menneisyys, joka oli niin täynnä aukkoja, että sitä pystyi hädin tuskin kutsumaan menneisyydeksi. Niin naiivi Kapura ei ollut, että olisi luullut toien vain ilmaantuvan maailmaan sattumanvaraisesti. Lisäksi hänellä oli selvästi tietoja ja taitoja, jotka oli opittu jossain. Mutta missä?

Parin päivän ajan hänen unissaan useasti vieraillut symboli lepäsi nyt hyllyllä Kapuran edessä. Karttakirja. Vanha karttakirja, josta pitäisi löytyä… Mitä?

Kapura kurotti kohti karttakirjaa ja sai sen käteensä.

Tulen ja painovoiman toan kädet tärisivät, eikä se johtunut ainoastaan opuksen painosta. Oliko tämä nide ratkaisu kaikkeen? Erään saaren kuva oli pyörinyt selittämättömästi Kapuran mielessä. Mielikuva ei liittynyt mihinkään. Ei nimeä, ei sijaintia. Toa tiesi saaresta ainoastaan sen, että se oli olemassa.

Ja olemassaolo ei ollut riittävä syy piinaaviin uniin.
Jotain oli tekeillä.

Oli ilmeistä, että pinnalle nousevilla muistoilla oli jotain tekemistä Kapuran menneisyyden kanssa. Toa oli kysellyt asioista niiltä, joiden kuvitteli muistavan parhaiten. Tulen soturi oli saapunut Klaaniin vaikuttaen hieman järkyttyneeltä ja pyytänyt päästä jäseneksi. Pian Paja oli rekrytoinut uuden tulokkaan, ja vuosien saatossa tämä oli ammentanut taitojaan kaiken mahdollisen korjaamisessa ja kaikkien halukkaiden raskaassa aseistamisessa.

Muuta ei kukaan tiennyt. Jos toa oli koskaan maininnut menneisyydestään, ei kukaan ollut ainakaan kirjannut mitään ylös. Kapurasta tiedettiin vain, että hän piti moottorisahoista, jotka ampuivat plasmaa. Kyllä hän jostain oli tullut (saareltako?), mutta toa itsekään ei ollut kyseenalaistanut epäilyttävää muistinmenetystään. Ennen tätä päivää.

Saaret vilisivät ohi silmien Kapuran selatessa karttakirjaa. Veljeskunnan saari oli Klaanin lähisaarista ainut, jolla oli teoksessa nimi. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta. Toinen kartta. Ei mitään. Seuraava. Ja sitä seuraava. Pian Kapura huomasi katsovansa Karzahnin lähimaastoa. Turhautunut toa avasi maailmankartan ja onnistui paikallistamaan Klaanin, mutta niin pienen kohteen löytäminen oli mahdotonta.

Oliko se pieni?
Oli.
Kapura oli varma, ettei saarelta löytynyt kiinnostavia maamerkkejä. Ehkä pari matorankylää. Jotain siellä kuitenkin oli.

Klaanin toimintatapoihin ei kuulunut jäsentensä taustojen hirveän tarkka tutkiskelu. Järjestössä oli mahdollista elää miehenä ilman menneisyyttä. Mutta nyt Kapurasta tuntui siltä, kuin kaikkea, jota hän itsestään tiesi, olisi revitty pois. Selatessaan Kapuran käsitys tapahtumista tarkentui. Karttakirja ei ollut asioiden ydin. Mutta sen saaren kartta oli. Joten tutkimustyön oli jatkuttava.

Kapura selasi sisällysluetteloon huomaamatta hahmoa, joka hiiviskeli hänen takanaan. Tavalliset kartat eivät olleet auttaneet. Ehkä erikoiskartoista löytyisi jotain. Sademäärä, ei. Lämpötila, ei. Kapura jotenkin tiesi, että saareen liittyi yksi maantieteellinen ominaisuus, jolla se löytyisi.
Oikea sana hyppäsi toan silmiin.
Kapura unohti hengittämisen hetkeksi katsoessaan sanaa.
Niinkin viatonta sanaa kuin MERIVIRRAT.

Uhkaava yskintä ei saanut Kapuraa lopettamaan työtään. Paina mieleesi sivunumero sanan MERIVIRRAT vierestä. Selaa. Menit yli. Palaa taaksepäin.
Katso lopputulosta.

Kartan yläpäässä oli Klaanin saaren tuttu muoto.
Ja sen alapuolella…
Karttamerkinnät ilmoittivat, että merivirroilla oli jostain syystä tapana viskata ajelehtivat esineet juuri erään tietyn kohteen äärelle. Ja tämä kohde oli sama kuva, jonka Kapura oli nähnyt unissaan.

Kapura jatkoi saaren tuijottamista. Merivirtamaininta teki siitä oikean. Juuri sen takia haaksirikko oli päättynyt tuolle tietylle saarelle, eikö?
Mikä haaksirikko?

Seurasi toinen uhkaava yskäisy. Se ei enää jäänyt varoitukseksi. Kynsikäs käsi tarttui karttakirjan sivuun ja repäisi saaren kuvan kahtia.

Kapura kääntyi katsomaan taakseen.

Ja näki karvaisen pinkin hahmon, jonka toinen käsi piteli yhä repäistyä sivua. Laihan vartalon ja pitkien raajojen jännittynyt asento sekä hampaikas hymy loivat vaikutelman siitä, että se oli saavuttamassa jotain, josta oli jo kauan haaveillut. Olennon leveä hymy kasvoi entisestään, ja sanat purkautuivat ulos sen suusta.

“moi arupak”

Kapura tuijotti vandaalia, jonka kaninkorvat, toa huomasi, olivat kiinni sinisellä pannalla. Mitä?
Sen toa sanoi ääneenkin.
“Mitä?”

Tulija hymyili yhä, mutta nyt sellaisella teennäisellä tavalla, josta kävi ilmi, että olento voisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää raivoisakkaasti. Sen olkapäät tärisivät olennon tiheän hengityksen tahdissa.

“älä esitä etet muista”, se sylkäisi ja tuijotti Kapuraa uhkaavasti.

Kapura aloitti perääntymisen pidellen yhä karttakirjaa, jonka yksi sivu oli halkaistu. “M-mitä?”, toa sopersi ja tunsi kutistuvansa kirjahyllyä vasten.

Olennon silmät olivat pullahtaa päästä. Siltä ainakin näytti. Kapura katsoi punaisiin silmiin, ja hänen kehonsa viesti pakene pakene pakene juokse.

“älä esitä ettet muis ta MISÄ KARZAHNISSA ON KELLO??”

Karttakirjavandaalin ääni nousi huudoksi keskellä lausetta. Nyt viimeistään Kapura päätti liueta paikalta ja nopeasti, mutta pakoaikeet estyivät, kun jokin terävä osui toaa leukaan. Kapura parkaisi ja kaatui taaksepäin. Kaatuessaan hän näki olennon kohotetun jalan, johon kiinnitetyssä luistimessa (mitä?) oli kirkkaanvihreitä verijälkiä.

“MISSÄ KARZAN HISSA ON KELLO?”

Kapura kierähti sivulle ja vältti viime hetkellä luistimen, joka oli osua hänen päähänsä. Toa yritti muistaa, oliko varustautunut Painovoimaterällä, muttei tainnut olla. Kuka muka oletti joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi lukiessaan karttakirjaa?

“ARU PAK MISÄ KEL LO”

Kapura perääntyi onnistumatta nousemaan ylös. Hyökkääjän epämuodostunut keho hytkyi raivoisasti sen valmistuessa seuraavaan iskuun. Viimein toa pääsi ylös, mutta olento syöksyi jo häntä kohti (luistimilla?). Sen nyrkki antoi Kapuralle uuden iskun päähän, ja toa kaatui jälleen taaksepäin. Luistimenisku kylkeen aiheutti terävän kipuaallon. Olennon raivoisa murahtelu oli ainut Kapuran kuulema ääni.

Sitten joku kirkaisi kirjahyllyvälikön toisessa päässä.

Luisteleva kani käänsi katseensa lähes yhtä pinkkiin kissaolentoon. Se virnisti maireasti ja lähti siirtymään kohti uutta saalista. Luistin kiisi Arkiston lattiassa.

Mutta epäselvän pinkin hahmon yllätykseksi saalis ei enää kirkunut. Se katsoi päättäväisenä ja rauhallisena vastustajaansa.

Kani ei enää hymyillyt.
Se kiihdytti luisteluvauhtiaan.





Mutta eteenpäin syöksyi myös Kissabio.





Toimittajan nyrkki iskeytyi kanin päähän.







Vuorovesikartan palanen lensi kaniolion hyppysistä sen maistaessa Kissabion nyrkkiä. Kani putosi maahan murisevaksi mytyksi, joka huitoi ympärilleen luistimilla. Kissabio veti esiin prototeräskyntensä ja kohotti niitä uhkaavasti vältellen luistimeniskuja.

Yhä muristen kani pomppasi pystyyn ja syöksyi kohti Kissabioa, mutta tämä väisti. Olento iskeytyi kirjahyllyyn, mutta kääntyi nopeasti ja syöksyi pian uuteen hyökkäykseen. Luistimenterät ja Kissabion kynnet iskeytyivät vastakkain todennäköisesti typerimmässä taistelussa, joka Klaanissa oli koskaan taisteltu.

Kissabio raapaisi kohti kohotettua luistinta, mutta tunsi pian iskevää kipua toisessa käsivarressaan.
Kaniolento oli purrut häntä käteen!
Kissabio kiljaisi ja hänen keskittymisensä herpaantui. Siitä oli maksuksi kivulias luistimenisku kyljessä.

Taistelijat perääntyivät. Kissabio vilkaisi nopeasti ympärilleen pidellen kättään, mutta hän näki ainoastaan tajuttoman tummanpunaisen toan. Toimittajan verta tippui lattialle puremakohdasta.

Kaniolion murina keskeytti hänet.

Se syöksyi hämmästyttävällä vauhdilla kohti Kissabioa. Toinen luistin nousi ilmaan sivusuuntaisesti ja antoi Kissabiolle iskun, joka lennätti toimittajan monta metriä taaksepäin. Kissa vinkui tuskissaan ja yritti nousta, mutta kivut olivat ylitsepääsemättömiä.

Luisteleva kani lähestyi uudelleen. Sen luistimet jättivät jälkiä lattiaan olennon astellessa kohti Kissabioa ja säilyttäessä jotenkin tasapainonsa.
Se mutisi itsekseen heh.

heh

Kani lähti luistelemaan kohti Kissabioa.

heh

Se antoi uuden luistiniskun suoraan maassa makaavan kissan kylkeen. Kissabio parkaisi.

heh









Kissabio menetti tajuntansa.









Sairasosasto

Kapura ähkäisi kivusta noustessaan ylös.

Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja huomasi makaavansa sairasosastolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Huoneessa ei ollut ketään muuta lukuunottamatta outoa pinkkiä ilmestystä, jonka Kapura yhdisti hämärästi Klaanilehteen. Sitten hän muisti nimenkin: Kissabio.

Mutta mitään muuta hän ei muistanut.

Kapura pysähtyi ajattelemaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Hänen kimppuunsa oli hyökätty, kai… Arkistoissa. Vai oliko? Toa piteli päätään ja yritti pinnistää muistiaan. Arkistot olivat totta. Hän oli mennyt tutkimaan… jotain? Epäselvä kuva karttakirjasta kohosi esiin ja toa yritti pinnistellä muistaakseen. Karttakirja. Hän oli lukenut karttakirjaa. Ja… mitä?

Hän huokaisi. Kissabio kääntyi katsomaan häntä yllättävän iloisena, joskin täynnä siteitä.

“Hei!” kissa maukaisi. “Haluatko osallistua ensi vuoden ystävänpäivähaastatteluun?”

“En”, Kapura mutisi ja yritti näyttää kovista kivuista kärsivältä, mikä oli helppoa, sillä hän kärsi oikeastikin kovista kivuista. “Satutko tietämään, mitä juuri äsken tapahtui?”

“Joo! Joku outo hyypiö hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa!” kissa sanoi hymyillen.

“Ahaa”, Kapura sanoi. “Satuitko näkemään, mitä minä siellä tein?”

“En?” Kissabio sanoi kysyvästi.

“Entä missä on hyökkääjä?”

“Modet veivät hänet talteen”, Kissabio sanoi iloisesti. “Mikä onni, että hänen pakomatkansa johti suoraa päätä Admintorniin! Höpsö ei taitanut tuntea Klaanin karttaa hyvin.”

“On”, Kapura mutisi. Mitä hän oli Arkistoista hakenut? Miksi karttakirja? Outo hyökkäys tuntui-

“Oletko varma, ettet halua haastatteluun?”

“Olen”, Kapura sanoi ja huokaisi uudestaan. Ehkä asia ei ollutkaan niin tärkeä. Hän muistaisi kyllä myöhemmin, jos oli tarve.

Ja niin muistaisikin. Joueran kopeloimat muistot nousisivat myöhemmin pintaan, mutta nyt traumaattinen kokemus peitti kaiken alleen. Mutta lopulta Kapura muistaisi kaiken. Ja nyt muistikin.

Matoro lähti kääntämään viisaria.

Kapura katsoi sivusta ja muisti. Muisti epäselvän kanin hyökkäyksen. Muisti, kuinka se oli kaivannut takaisin kelloaan.

Missä se oli nyt?

Sitä Kapura ei tiennyt, mutta hän lupasi itselleen tuhoavansa ajannäyttäjän niin nopeasti, kuin mahdollista.

Ja kello oli k u u s i.

Bio-Klaani
Päiviä ennen Yö Kauhua

Järkytys haihtui Kissabion kävellessä kohti Klaanilehden toimitusta.

Todennäköisesti hän oli vain lyönyt päänsä liian kovaa siinä omituisessa välikohtauksessa viime ystävänpäivänä. Painajaiset olivat vähän outo oire siitä, mutta toisaalta hän ei ollut mikään lääkäri. Eikä mitään muuta outoa ollut sattunut.
Paitsi että ei.

Kissabio pysähtyi. Nyt hän muisti.

Eräs outo sana oli piinannut häntä kaniolion hyökkäyksestä asti. Mikä sana se nyt olikaan? Kuinka monta kirjainta, neljäkö? Vaiko kuusi? Monia asioita tuntui olevan kuusi.

Mutta muisti ei pelannut.

Sarjakuvataiteilija huokaisi ja jatkoi matkaa. Nyt hänellä oli muutakin mietittävää. Kuten se, miten hankkia rasia Bro-Korolaista suklaata sille komealle jään toalle ensi ystävänpäiväksi. Kyllä muisti aikanaan palautuisi.

Niinhän se aina tekee.

Klaanon Rope

Et voi kävellä pois luotani

4 kommenttia

”Piditkö viimeöisestä unestasi, kultaseni? Minusta se oli aika hyvä, vaikka itse sanonkin.”
”Voisitko lopettaa. En tarvitse enempää stressiä elämääni.”
”Vai stressiä. No minkälaista stressiä se sitten oli?”
”… älä puhu siitä.”
”Luulisi hieman erilaisen stressin olevan mukavaa vaihtelua… ehkä jopa terveellistä!”
”Anna olla.”

Visokki ei tiennyt, mitä ajatella Manun aiheuttamista häiritsevistä uneliaisuuksista, mutta ehkä kamalinta viimeöisessä oli ollut, että se oli loppunut. Mutta sitä hän ei makutalle kertoisi.

Visorak tiesi viimeistään nyt, että Manun päästäminen hänen päähänsä oli ollut maailman isoin virhe. Mutta hän oli tehnyt sen vain muiden vuoksi eikä silloin ollut ajatellut ollenkaan seurauksia, joita siitä koituisi hänelle itselleen. Kyllähän nyt Visokki mielenvoimillaan pärjäisi yhdelle makutalle päänsä sisässä.
”Voi naiivi tyttöseni”, kyseinen makuta huokaisi raskaan melodramaattisesti kuin lukien Visokin ajatukset, mikä oli sinänsä tosi pelottavaa, kun mietti, kenen piti olla tämän mielen hallitsija.
”Mene nyt karhzahniin siitä”, visorak manasi epätyypillisesti.

Tänään Visokin mielenmaisema koostui puista. Pienistä tammista ja koivuista, jotka visorakin teki mieli hakata palasiksi rautaisella kirveellä. Mutta hänellä ei ollut rautaista kirvestä. Se ei käynyt järkeen.

”Painaako jokin mieltäsi?” Manu sanoi. Hän raapi leukaansa hetken mietteliäänä ja jatkoi sitten: ”Sanaleikki oli tahaton.”

”Sinä”, punainen admin vastasi totisesti. ”Sinä painat minun mieltäni. Tule pois sieltä!”

”Minä en pääse täältä mihinkään, ennen kuin hommaat minulle jonkun toisen isäntäeliön, kultaseni”, Manu totesi.
”Minä voin heittää sinut sieltä ulos vaikka heti.”
”Tai yrittää ja huomata sen huomattavan vaikeaksi. Mitä on, jos ei ole mitään?”
”Sinäkö vihjaat nyt, että minulla ei ole mitään ilman sinua? Ja pyh!”
”En suinkaan! Minulla ei ole mitään ilman sinua!”

Manu nauroi makeasti ja käveleskeli ympäri Visokin minikokoista metsää.
”Vähän tylsä ympäristö, jos ei ole sitä kirvestä. Mitäs sanoisit, jos…”

Metsä katosi. Sen sijaan Visokki huomasi seisovansa keskellä valtaisaa kaupunkia. Kuitenkin pilvenpiirtäjät valtavine muotoineen olivat vain valkeita hahmoja vaaleassa tyhjyydessä, eikä koko kaupungista löytynyt matoranin matorania. Ei lainkaan väkeä.
”Ei. Ei lainkaan. Tervetuloa Metru Nuille, Visokki”, Makuta Nui julisti ja virnisti. ”Tai jotain sinne päin. Oletko ikinä ollut Metru Nuilla?”

”Lopeta tämä pelleily, Manu. Minä en jaksa tätä nyt. Yritän selvitä kaksijakoisen persoonallisuuteni kanssa”, Visokki totesi tiukasti.
”Jos puhut minusta, niin menee aika metaksi, koska se, että sanot tuon, on jo sitä selviytymisen yrittämistä.”

”En puhu. Sinä et ole toinen persoonallisuuteni, vaikka kylläkin sait sen aikaan.”

”Väitätkö, että olen tartuttanut sinuun loisen? Minussa ei ole pisaraakaan Syvän Naurun saastuttamaa infernaalista kavioeläintä.”

”Näh, en minä sitäkään tarkoita. Katsos, joskus mieli voi mennä sekaisin ihan itsestään. Paitsi, että mitä minä nyt sinulle tästä höpötän. Kyllähän sinä tiedät, senkin sekopää.”

Kaupunkia ei enää ollut, kun Makuta Nui istahti Visokin viereen ja huokaisi jälleen, tällä kertaa tosin täysin vailla melodraamaa äänessään. Jäljellä ympäröivästä todellisuudesta oli pelkkä valkea tyhjyys.
”Niin. Niin minä tiedän. Haluatko kertoa asiasta lisää? En väitä osaavani auttaa… enkä todellakaan väitä olevani mikään psykologi, mutta… ehkä itsekin tiedät, että avautuminen saattaa joskus auttaa.”

Visokki vilkaisi Manua murhaavasti, mikä oli hyvin epätyypillinen ele yleensä lempeälle adminille. ”Eikä auta. Ainakaan sinulle avautuminen.”
”Et ole kokeillut. Et voi tietää.”
”Ja sinäkö muka tiedät, vai? Pyh.”
”Minä tiedän, oletko sinä avautunut minulle vai et.”
”Sinussa ei ole järkeä. Ei sillä, että minussakaan olisi.”
”Niin. Sovimme oikein mainiosti yhteen, vai mitä?”
”Tuo on nimenomaan se ongelma.”
”Ongelma. Hm. Toinen persoonallisuutesi siis rakastaa minua palavasti?” Makutan äänestä ei voinut sanoa, oliko se vakava vai ei.

Visorak värähti imelälle ilmaisulle. ”Minun sanavarastossani ei ole olemassa tuollaista sanaa.”
”Olin kerran ihan todellisella Metru Nuilla”, Manu sanoi muina miehinä ja kupsahti äänekkästi lattialle, joka oli ja ei. ”Tai siis, useaankin otteeseen, mutta tällä kertaa hämärähommissa.”

Hetken hän mietti, ennen kuin tarkensi lisää: ”Tai siis tälläkin kertaa hämärähommissa.”
Visokki katsoi epäilevästi, ja Manu jatkoi.

”Tarkoitukseni oli varastaa mystinen taivaalta pudonnut juttu, jota Turaga Dume piti kai suuressakin arvossa. En valitettavasti ollut ensimmäinen, nimittäin joku turkasen fanityttöni oli ehtinyt ensin ja korvannut mystisen taivaalta pudonneen jutun jollain pahvilaatikolla. Minä luonnollisesti lähdin takaa-ajoon. Tietysti tämäkin neiti varmasti rakasti minua palavasti, kukapa ei, mutta se ei estänyt JOSTAIN KUMMAN SYYSTÄ häntä jättämästä minua Dumen miliisin vangittavaksi. Ja vietin seuraavan viikon Metru Nuin vankityrmissä Arkistojen syövereissä. Se ei ollut kauhean mukavaa.”

Punainen admin katsoi Manua epäilevästi. ”Ja miten tämä liittyi mihinkään…?”
”No nyt, kun mainitsit, en ole yhtään varma.”
”…”
”Et tosiaan sitten ole tainnut olla huolissasi ’Avden’ pikku loisista, mitä?”
”Tässä nyt on ajankohtaisempiakin huolenaiheita. Uusi nazorak-jäsenemme, Tawa, Gee…”
”Jäätutka on täysin minun hyppysissäni, kultaseni, älä sinä hänestä huolehdi. Gee ei ole kenenkään hallinnassa, joten älä sinä hänestäkään huolehdi. Gurvanasta huolehtiminen saa sinut vain järjiltäsi, koska et voi tehdä asialle yhtikäs mitään. Mutta mikäs Tawassa kiikastaa? Onko hänkin palavasti rakastunut minuun? Todennäköisyyden pitäisi ainakin olla kovin suuri.”

Visokki pyöräytti silmiään. Rahi oli oppinut käyttämään vaihtoehtoisia ilmeenmuodostamistapoja, sillä visorakin ”kasvoille” ei kauhean monia ilmeitä saanut. ”Tawa on vain rikki. Pelottaa, että se hajoaa koko ajan vain enemmän. Ja tämä kaksoisolentoasia on edelleen hämmentävä.”
”Tawan rikkinäisyys ei todellisuudessa varmasti yllätä ketään. Mutta olisiko liikaa vaadittu, jos selittäisit, mikä kaksoisolento?”
”… Ai sinä et tiedä. Kun meillä on vähän niin kuin kaksi Tawaa. Samannäköisiä. Vaikea erottaa, kumpi on kumpi. En tiedä, miten tämä tilanne pitäisi ratkaista. Jos Tawalle tai Tawoille ja vielä lisäksi Geelle käy jotain, niin adminit vähentyvät meiltä aika uhkaavasti…”
”Mielenkiintoinen tilanne”, Manu sanoi mietteliäästi. ”Ehkä minun pitäisi pureutua Tawan tilanteeseen tarkemminkin. Mutta jos Tawat ja Gee potkaisevat kukin vuorollaan tyhjää, mikä toki olisi valitettavaa, sinulla olisi yhä vaihtoehtoja. Kun ei olisi muita admineita väittämässä vastaan, voisit ylentää uusia admineita. Moderaattorimme tehnevät oikein hyvää työtä, joten eiköhän heistä saisi ylempiäkin toimijoita vallan helposti.”
”Manu!” visorak napsasi pihtimillään makutan olkavarresta. ”Älä nyt yritä keplotella itseäsi adminiksi! Tämä on vakava asia. Tawoja ja Geetä ei saa menettää. Se on ensisijainen tavoitteemme.” Tawasta monikossa puhuminen tuntui administa todella omituiselta.
”Oletetaan, että minulla on jakautunut persoonallisuus. Tällöin yksi persoonistani on suurella todennäköisyydellä pragmatisti. Jos joudutaan hypoteettisesti tilanteeseen, jossa sekä Tawa että Guardian kuolevat, on oltava hypoteettinen ratkaisu, jota tehdessä alkuoletuksena on, että nämä hölmöt todella ovat heittäneet henkensä – vaikkapa syödessään Valkean Turagan ruoat tämän nenän edestä.”
Visorak lähti kävelemään poispäin makutasta. ”Manu, minä en ala tähän!”
”Sinä et myöskään kävele minusta poispäin.”
Visu jatkoi kävelemistä: ”Miksen muka?!”
”Minä olen sitä mieltä, että kaikki ongelmasi ovat merkityksettömiä sen kysymyksen edessä, jota minä olen pohdiskellut jo hyvän aikaa.”

Visu tuohtui sisällään Manun toteamukselle. Yritän johtaa tätä paikkaa ja sinä toteat, että ongelmani ovat muka merkityksettömiä! Admin ei kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, vaan totesi vain huokaisten: ”No mikäs kysymys se on?”
”Se on kysymys, johon sinäkin haluat löytää vastauksen, enemmän kuin mihinkään muuhun kysymykseen.”
”Mikä. Kysymys. Se. On.” Visokki pysähtyi, mutta oli edelleen selin makutaan.

”Missä sinä olit, ennen kuin petturiehdokkaat julkistettiin, Visokki? Missä piileksit Avhrak Feterrojen hyökkäyksestä asti?”

Punainen admin kääntyi Manua kohti. ”Olin silloin Avden vankina. Sain petturiehdokkaat Avdelta vastapalveluksena vapaudestani. Sitten Joiku välitti ne, koska en voinut luottaa siihen, että Avde vapauttaa minut.”

”Olen seurannut tätä petturijahtia hieman sivulta. Eikö ole mielenkiintoista, miten jo kahden petturiehdokkaan päästä on löydetty infernaalinen loinen?”

”Ei se ole mielenkiintoista. Se on huolestuttavaa. Kolmasosalla kaikista petturiehdokkaista! Mieti nyt!” Visokki käveli takaisin Manun luo.

”Kaksi viidesosaa. Se on enemmän kuin kolmasosa. Jos olit Avden vankina, miten voit olla varma, ettei sinunkin päässäsi ole tartuntaa?”

”Miten niin viidesosaa? Petturiehdokkaita on kuusi.”
Makuta Nui hymyili aavemaisen hämmentyneesti lausuessaan seuraavat sanansa: ”Miksi kukaan ei tiedä kuudennesta ehdokkaasta?”

”Luettelepa petturiehdokkaat minulle.”

”Gekko, Jake ja Snowie ovat olleet moderaattorien tutkinnan alla, eikä se ole edes mikään salaisuus. Epärehellisin keinoin olen kuitenkin saanut selville, että ehdokkaita on viisi. Ja koska kahta muuta ei tutkita, he eivät voi olla Klaanissa nyt, sillä ette te epätasa-arvoista kohteluakaan sietäisi, ja juuri sitä olisi se, että moderaattorit kuulustelevat jokseenkin väkivaltaisesti vain osaa ehdokkaista. Joten antaapa tulla, keitä ovat puuttuvat palaseni?”

”Noiden lisäksi petturiehdokkaita ovat Kapura, Domek ja Joiku.”

”Onko sinulla käynyt mielessä”, Manu totesi pahoitteleva ilme kasvoillaan, ”miten todennäköistä on, että – ellen nyt väärin muista hetki sitten kertomaasi pientä yksityiskohtaa – koska Riemuli itse välitti ehdokkaiden nimet, hänen oma nimensä saattoi ikään kuin… lipsahtaa ulos listalta?”

Visokki tuijotti Manua tyrmistyneenä. ”Joiku on ollut hyvin rehellinen Klaania kohtaan, miksi hän tekisi sellaista?”
Ennen kuin Manu ehti sanoa mitään, Visokki lisäsi: ”Tosin, tässä pahassa maailmassa ei voi luottaa enää varmasti kehenkään, mikä on kamalaa.”

”No helvetti, tiedätkö”, Manu hörähti, ”Punainen mies ei heittele sinulle täysin satunnaisia nimiä, vaan jokaisella ehdokkaalla on varmasti jonkinlainen luuranko kaapissa. Sotkee peliä mukavasti lisää. Mutta helpoin tapa selvittää, kuka kolmesta puuttuu listalta, on ihan rehellisesti kysyä. Kysy moderaattoreilta, keitä kaikkia petturilistalla heidän mielestään on. Ja jos Killjoyn nimi puuttuu, voidaan olla melko varmoja, että hän itse nimensä poisti.”

”Pointti sinulla. Varmasti jokainen petturiehdokas on ehdokas ihan syystä. Pitänee kysyä moderaattoreilta ja varmistaa ehdokaslista. Jos tässä on oikeasti jotain mätää, petturin etsiminen saattaa helpottua merkittävästi. Tai en tiedä siitä etsimisestä, mutta petturin tunnistaminen nyt ainakin.”

”Noh, vaikka minun looginen päättelyni onkin täydellisen aukotonta, kaikilta samaa ei voi tietenkään vaatia, joten sallinet minun hieman korjata näkemystäsi: se, että arvon herra Ilonpilaaja on petturi, ei ole sen looginen seuraus, että hän poistaa nimensä listalta. Hän voi poistaa nimensä listalta, koska tietää, ettei ole petturi, tosin kovin viisastahan se ei ole, sillä se lisää hänen epäilyttävyyttään. Mutta jos hän tietää olevansa petturiehdokaslistalla ja tietää lisäksi, ettei ole petturi, hän rajaa omasta mielestään luonnollisestikin listaa viiteen jäseneen. Kukaan muu kuin hän itse ei voi tietää, onko hän petturi. Ei ilman lisää informaatiota siitä, kuka todella on petturi. Ja nyt näet, ei, vaan MIELESI ON PUHALLETTU! … kuten jotkut tapaavat sanoa. Itse en sanonnasta kauheasti kuitenkaan pidä, koska se kuulostaa liikaa xialta, enkä minä pidä xialaisista taikka niiden kielestä.”

”…”
”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Minä ratkaisin sinulle jo paljon isomman osan petturihämäryydestä kuin olen luvannut.”
”Et sinä ole edes mitään luvannut.”
”Minä lupasin sinulle, kun pyysit, että selvitän, onko Gekko petturi. Eihän se ihan putkeen mennyt, mutta aika suurella todennäköisyydellä voin väittää, että hän ei ole petturi. Jos hän lopulta paljastuu petturiksi, niin voit murhata minut.”
”Ja sen takia sinä olet minun päässäni…”
”Minä olen sinun päässäsi, koska et halunnut, että olen kenenkään viattoman pikku klaanilaisen päässä. Miten meni näin omasta mielestä?”
”Aika epätasapainoisesti.”
”Mutta sinä kadotit loppujen lopuksi sen tärkeimmän huomioni ja tartuit pieneen yksityiskohtaan, jollainen petturiehdokkaiden lukumäärä nyt lopulta on. Etkö näe isompaa kuviota?
”Mikä kuvio?”
”Annetaan kuvion olla hetken aikaa. Mistä tiedät, ettei omasta pääkopastasi löydy infernaalista hämähäkkyrää?”
”Koska Avde on luottamuksen arvoinen mies.”
Manu katsoi Visokkia hetken häkeltyneenä, ennen kuin hänen suustaan pääsi: ”Mitä helvettiä nainen.”
”Voin minä häipyäkin”, visorak sanoi loukkaantuneena ja lähti kävelemään poispäin makutasta.
”Sinäkö. Luotat. Siihen. Kaksinaamaiseen – ei vaan JÄRKYTTÄVÄNMONINAAMAISEEN – paskiaiseen? Oikeasti? Luulin, että sinulla on edes hitunen järkeä päässäsi.”
”Luotan siihen, että hän pitää lupauksensa.”

Makuta Nui nousi seisomaan. Tähän asti hän oli maannut olemassaolon yläpuolella olevalla lattialla tuijottaen yhtä ylinumeroituvan lukuisista tyhjyyksistä päänsä yllä. Mutta nyt hän jälleen seisoi. Ja käveli. Ympyrää.

”’Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan'”, Manu sanoi pyöriessään ympyrää. Maahan olisi varmasti pureutunut ympyrän muotoinen ura, jos se olisi ollut fyysistä maata. ”’Valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja.'”

Visorak pysähtyi ja kääntyi kävelemään takaisinpäin, kun huomasi, ettei tyhjyyteen kävelemisessä ollut mitään mielekästä. ”En minä siihen usko, että Avde kykenisi olemaan valehtelematta.”
”’Me emme pidä valehtelusta’, hän sanoi”, Manu imitoi monotonisesti. ”’Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet’, hän sanoi.”

Yhtäkkiä makuta pysähtyi. ”Ja minä en usko sitä! Hän valehtelee kuin kuka tahansa muukin. Suuret Olennotkin valehtelevat, sano minun sanoneen! Pelkkää psykologiaa.”

”Jep. Kaikki valehtelevat. Valehtelu on suhteellista. Mutta luotan silti siihen, että Avden antamassa petturilistassa on petturi ja että loista ei ole minun päässäni. Minä tuntisin, jos päässäni olisi loinen. Muukin kuin sinä. Sinä olet aika iso loinen, nimittäin. Häiritset elämääni ja ajatteluani merkittävästi.”
”Minä parannan loogista ajatteluasi ja lisään uniisi hieman jännit-… -teitä. Olin sanomassa ’jännitystä’, mutta se olisi väärä sana tähän kontekstiin. Tiedätkö todella, jos päässäsi on varjomato?”
Visorak pyöräytti taas silmiään. ”Sinä häiritset minun loogista ajatteluani.”
”Onko kovin loogista, jos sinä pystyt tietämään, onko päässäsi loinen, mutta Snow-parka ei pysty?”
”Mielenvoimat ovat avainsana, Manu.”
”Ovatko, Visu? Minä olen sitä mieltä, että jokaisessa tohunganperhanassa on potentiaalia olla maailman suurin telepaatti. Ja jokaisessa krikcitin hujopissa on potentiaalia olla maailman karismaattisin hypnodiktaattori. Jokainen skakdi voi olla hitonmoinen psykokineetikko, ja jokainen vortixx kykenee ideaaliolosuhteissa yhtymään Universumin mieleen.”
”Älä nyt mene asian ohi.”
”Tai ehkä onkin niin, että Lumiukko on koko ajan ollut tyynen, sosiaalisen, niin hyväntuulisen ja pirteän ulkokuorensa alla petturi koko ajan ja vain valehtelee siitä, että hänen päässään ei ole infernaalista närheä! Mitäs siihen sanot, häh!”
”Vaihdetaanpas tämän keskustelun suuntaa, ettei rönsyillä nyt kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin hypoteettisiin vaihtoehtoihin. Millaisia ovat sinun kokemuksesi Avdesta?” Visokki tuhahti välittämättä Manun ilmeestä, josta huokui, että tämä halusi jatkaa filosofointiaan.

”Jopas mennään henkilökohtaisuuksiin. Vaikka niitäpä minä kai sinultakin olen udellut kaiken aikaa.
”Silmä silmästä”, Visokki totesi virne visorak-kasvoillaan.
”Olet ainoa, joka tietää seikkailustani paholaisen shakkilaudalla.”
”Virkistä toki muistiani hieman.”
”Kun olimme Nynrahilla Zorak von Maxitrillian Rammsteinin vankeina, meidät pelasti Punaisen Miehen lautturi. Punaisen miehen käskystä, luonnollisestikin. Hän mitä ilmeisimminkin halusi pitää meidät elossa, syystä tai toisesta. Ja minun kanssani hän piti pienoisen juttutuokion, kun muut nukkuivat Lautturin hellässä huomassa. Mokoma huppuun verhoutuva puupalikka.”
”Ja mistä sinä juttelit Avden kanssa?” Visokki kysyi miettien.
”Elämän suurista kysymyksistä”, Manu vastasi arvoituksellisesti. ”Eli siitä, mikä helvetti on ’Avde’. Uskon tietäväni, mikä ’Punainen Mies’ on, mutta mitä pirua se ’Syvä Nauru’ siinä entiteetissä tekee? Tiedäthän sanonnan, joka käskee tuntea vihollisen sienet paremmin kuin omansa.”
”Ja mikä Punainen Mies sitten sinun mielestäsi on?”
”Vaarallinen”, makuta totesi harkittuaan pitkään sanojaan. ”Vaarallinen, mikäli hän on myyttiensä mukainen.”
”… Odotin sinun kertovan jotain vähemmän itsestään selvää.”
”Olen pahoillani, mutta en voi jakaa kanssasi viimeistelemättömiä ja epävarmoja teorioita.”
”Siitä voisi olla apua, jos yhdistäisimme tietomme Avdesta.”
”Tiedätkö sinä lopulta mitään, mitä minä en?”
”Mutta tiedätkö sinä jotain, mitä minä en?”
”Tiedän. Mutta kuten totesin, ei kaikkea voi kertoa heti. Vähän kuin jos jakaisin kanssasi ydinfuusioreaktorin alustavan suunnitelman ja sinä yrittäisit rakentaa sen reaktorin vajaiden piirustusten avulla. Ei hyvä, ei lainkaan. Klaaniin voisi tulla Klaanin saaren kokoinen reikä.”
”Näh, anna olla. Ei sinun kanssa puhumisesta hyödy mitään”, admin totesi ja lähti kävelemään poispäin Makutasta.
”Enkö jo kertonut, ettet voi kävellä pois luotani?” Manu sanoi hunajaisella äänellä. ”Minä olen kaikkialla.”
”Ihan sama. Minua ei kiinnosta. En vain jaksa sinun oikkuiluasi. Tässä pitäisi selvittää kaikenlaista, mutta sinusta ei ole mitään apua, kun sekoitat vain kuvioita entisestään”, visorak totesi tuohtuneena jatkaen kävelyä poispäin.
”Väitätkö, ettei petturilistahuomiostani ollut mitään hyötyä?”
”En.”
”Olet tänään kovin ristiriitainen.”
”Minä sanoin, että minulla on jakautunut persoonallisuus.”
”Ehkä sinun olisi hyvä käydä psykologin vastaanotolla, kultaseni.”
”Ole hiljaa.”

”Minä tarvitsen lisää informaatiota Avdesta, arvoisa admin”, Manu jatkoi hetken kuluttua, ”ja sitä varten minun täytyy ensin löytää tieni Punaisen Kuninkaan valtakuntaan. Ennen sitä informaatiostani ei valitettavasti ole juuri hyötyä.”
”Hmh.”
Hetken hiljaisuus. Sitten Manu jatkoi: ”Ja pääset minusta eroon ihan pian. Seuraava ruumiini on näköpiirissä.”
”Kuka?” visokki kysyi pysähtyen niille sijoilleen, kuitenkin yhä selin makutaan.
”Jos kerron sinulle, yritätkö estää minua?”
”En tiedä.”
”Siispä en kerro. Jos todella haluat minusta eroon, et voi myöskään estää minua lähtemästä mielesi sisästä.”
Visokki ei vastannut, vaan kökötti hiljaa paikallaan.

”Oli ilo keskustella kanssasi, Visokki”, makuta totesi haikeasti ja vaikeni. Visokki halusi kääntyä, muttei kääntynyt. Kun hän lopulta, ikuisuuden kuluttua, uskaltautui niin tekemään, hän ei nähnyt enää mielensisäistä enkeliään.

Vain tyhjän, valkean tilan.

Klaanon Rope

Hän elää

10 kommenttia

Uusi temppeli


Toan nimi oli Lufeke, eikä hän ollut onnellinen. Hän oli itse asiassa hyvin surullinen — tai olisi ollut, mikäli olisi osannut peloltaan ajatella, mitä oli olla surullinen. Hänen oli ollut määrä turagoitua vanhan turagan jäädessä eläkkeelle — ja antaa toavoimansa jollekulle kylän matoralaisista. Hänestä oli määrä tulla kylän johtaja.

Se oli ollut pelkkä pohjoinen kalastajakylä, jonka asukkaat eivät olleet uskoneet Bio-Klaanin varoituksia kaikkialle levittäytyvästä nazorak-armeijasta. Lähestulkoon kaikki muut pohjoisen saaret olivat heidän mukaansa jo torakkain vallan alla. Turaga ei kuitenkaan ollut halunnut hylätä heidän koko elämäänsä.

Bio-Klaani oli ollut oikeassa siinä, että jokin oli tulossa. Mutta se jokin ei ollut lauma torakankaltaisia raheja.

Ei.

Lufeke katseli sitä, mikä oli ollut ennen hänen kylänsä. Sen tilalla kasvoi nyt jotakin todella häiritsevää ja niin, niin väärää. Jokainen matoralainen rakennus oli pyyhitty pois, ja tilalla seisoi saatanallisen arkkitehdin epäpyhä taidonnäyte: mustasta materiaalista, kenties obsidiaanista, rakennetut piikikkäät goottilaistornit kohosivat palaneen maan pinnasta kuin jäävuorenhuiput merestä. Jostakin hopeanvärisestä, Lufekelle tuntemattomasta metallista — ja tämä oli paljon sanottu, sillä hän oli raudan toa — sekä irvokkaasta orgaanisesta punertavasta lihasmassasta kokoon kursittuja lonkeroita kohosi sieltä täältä tornien seinistä sekä maasta itsestään. Korkeimman tornin huipulta kohosi antennia muistuttava pitkä musta siima, jonka ympärillä leijui tasaisin välimatkoin mystisesti missään kiinni olematta violetteja renkaita. Jos ne eivät olisi näyttäneet lasilta, Lufeke olisi uskonut niiden pysyvän antennin ympärillä magneettisten voimien avulla. Taivaalle ympäri saarta lentelivät Kerubit, helvetilliset ramat kuin suoraan itsensä Karzahnin omista painajaisista revityt. Ne pysyivät kaukana torneista ja kiersivät saarta kuin vartioiden.

Kaikkea tätä raudan toa katseli yhdestä näistä mustista torneista. Hänet oli sidottu kiinni X:n muotoiseen metallitelineeseen — ja lisäksi hänen raajansa oli naulattu kiinni siihen: kiviset vaarnat oli lyöty läpi hänen kyynärvarsistaan ja pohkeistaan… haarniskaa, lihaksia taikka luita säästelemättä. Mitä ilmeisimmin naulat olivat kiveä, jottei hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hallita niitä elementtivoimillaan. Lisäksi metallinen asia, johon hänet oli kiinnitetty näin kivisin vaarnoin ja prototeräksisin ketjuin, oli sitä samaa metallia, jota hän ei kyennyt nimeämään lonkerotorneista. Arkkitehdin tietäen raudan toa ei ollut yllättynyt. Jos hän olisi saanut vapaasti arvata, ketkä kykenisivät löytämään taikka valmistamaan ennennäkemättömiä alkuaineita, hän olisi osunut oikeaan.

Raudan toa katseli näkyä ja vihasi sitä. Vihasi sen luojaa ja vihasi noita Mustia Insinöörejä, jotka hänen ympärillään näpyttelivät näppäimistöjään suurten näyttöpäätteiden ääressä. Torninhuippu, jossa hän virui, oli alaltaan muutaman kymmentä neliömetriä. Hänen telineensä oli raahattu sen reunalle, jotta hän näkisi, mitä hänen saarelleen tapahtui.

”Niin suloista, eikö olekin. Yksikään matoralaisistasi ei ole enää elossa. Turaganne on poissa päiviltä. Kaikki tämä taitaa tarkoittaa, että olet kylänvanhin jo ennen turagaksi muuttumistasi, rakas ystäväni.”

Ääni oli pehmeä. Pahansuova mutta pehmeä. Nautiskeleva. Se kuului hänen takaansa, joten hän ei saanut käännettyä päätään, jotta olisi nähnyt puhujan.

Mutta kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin Arkkitehti itse.

”Kerro minulle nimesi, toa.”
”En.”

Oli virhe kieltäytyä. Jokin repi väkivaltaisesti hänen mielensä auki ja otti vastauksen vastoin hänen tahtoaan. Hän ei ollut osannut varautua sellaiseen lainkaan, vaikka hänen ystävänsä, mielen toa, jonka kanssa hän oli varttunut matoranina, oli häntä varoitellut aina vihamielisistä mielenvoimain käyttäjistä. Tätä hän ei ollut osannut kuvitella. Hänen aivokudoksensa vuosi verta, tai siltä hänestä tuntui.
”Voi, pääkipu on aina psykosomaattista. Aivoissa ei ole kipureseptoreita”, demoni sanoi. Toa irvisti ja sylkäisi alas tornista.
”Lufeke”, demoni maisteli sanaa. ”Raudan toat ovat hyödyllisiä olentoja. Minä löydän sinulle vielä monta käyttötarkoitusta.”

Olento saapui toan vierelle, jolloin tämä näki hänet. Vyötäröstä ylöspäin valkeassa haarniskassa oli siellä täällä upotettuna purppuraisia jalokivimäisiä monitahokkaita, jotka kimmelsivät hennossa auringonlaskun valossa. Monitahokkaiden ympärillä pullisteli mustia suonimaisia asioita. Valkean yläruumiin haarniskan erotti alaruumiin haarniskasta, joka sen sijaan oli musta, nahkainen vyö, jonka soljesta katselivat pienet elävät kauhistuneet kasvot, jotka huusivat armonaneluita mykällä suulla.

Siellä täällä alaruumiin mustasta panssarista pilkotti pieniä metallinpalasia erilaisissa asennoissa, ikään kuin joku olisi ne iskenyt siihen ja jättänyt paikalleen. Samaa metallia kuin tuntematon rakennusmateriaali torneissa ja demonisissa lonkeroissa. Selässään pimeyden herralla oli pari tummanvioletteja repaleisia siipiä, jotka muistuttivat kovin Kerubien vastaavia lepakkomaisia lentoraajoja. Päässään langenneella enkelillä oli Kanohi Avsa, jonka karmeilla kasvoilla virnuili demoninen krokotiilinvirne.
”Minä puolestani olen Makuta Abzumo”, pimeyden herra lausui samalla nautiskelevalla äänellä kuin aiemmin ja siveli raudan toan käsivartta valkealla kämmenellään. Toa kiinnitti huomionsa makutan pitkiin mustiin kynsiin, joiden tarkoitus oli hyvin todennäköisesti raadella. Oli virhe miettiä, mitä niillä oli tarkoitus raadella, sillä hänen mielensä ei ollut makutalle suurikaan vastus.

Tuskallisen tutustumishetken jälkeen Lufeke toivoi, ettei olisi koskaan astunut ulos kanisteristaan synnyinsaarellaan.

Neljä Mustaa insinööriä raahasi raudan toan alas tornista Abzumon kääntyessä viidennen insinöörin hänen eteensä tuoman ilmassa häilyvästi leijailevan näyttöpäätteen puoleen. Näytöllä oli staattinen kuva Harmaasta Aineesta ja sen vieressä spektogrammi, joka värähteli hieman häiriöäänistä.
”Aine”, makuta totesi monotonisesti. ”Miksi videopuhelu, jos et aio antaa videokuvaa?”
”Valtias, syy ei ole minun, vaan ilmeisesti se on oletusasetus.”
”Voivatko vahkit havaita sinut?”
”En usko, valtias. Minulla on täältä lyhyen kantaman yhteys merellä olevaan alukseen, kaiketi neutriinosäteilyä, uskoisin. Ja sieltä radioyhteys sinne. Yhteys vaatii erittäin pieniä datapaketteja, joten videokuva ei valitettavasti onnistu.”
”Aivan, aivan”, Abzumo sanoi ja nyökkäsi. Musta Käsikään ei olisi loistonsa päivinä havainnut puhelua, ellei olisi tiennyt tarkasti, mitä etsiä. ”Mikä on Metru Nuin tilanne, Aine?”
”Herrani, olen kaivellut hieman, ja täällä tapahtuu merkillisiä asioita. Käsittääkseni vahkeilla on ollut joitain ongelmia. Lisäksi Bauinuvan parantolassa on tapahtunut murha.”
”Vai murha. Ei ole ennennäkemätöntä suurkaupungissa, Aine.”
”Valtias, tämä on Metru Nui.”
”Toden totta, Aine. Entäpä Zairyh?”
”Hän otti minuun yhteyttä, kuten oli tarkoituskin. Ja käsittääkseni klaanilaiset ovat nyt Aft-Amanaksi kutsutussa… entisessä mielisairaalassa. Jonne he menivät käytyään Bauinuvassa.”
”Ja uskot tämän murhan liittyvän asiaan?”
”Kyllä, herra. Zairyhin raportin mukaan klaanilaisten perässä voi olla muitakin tahoja kuin me.”
”Mitä muita tahoja?”
”Zairyh ei kokenut asiakseen selittää.”

Makuta pudisteli päätään hieman, ennen kuin vastasi: ”Jatka hyvää työtä, Aine. Luotan siihen, että Zairyh pitää oman osansa sopimuksesta, vaikka onkin vähäsanainen.”
”Kyllä.”
Aineen kuva katosi näytöltä ja spektogrammi lakkasi värähtelemästä kokonaan. Puhelu oli katkennut. Abzumo viittasi kädellään näyttöä poistumaan, ja sen tuonut insinööri vei sen pois.
”Yhteys Seppään”, Abzumo kivahti vaativasti ja sai liikettä insinööreihin.

Kaksi mustaa insinööriä työnsi hänen eteensä aavistuksen verran lattian yläpuolella (mahdollisesti leijuntakanokalla toimivan) leijuvan metallitelineen, johon oli kahlittu vahki. Vahkin raajat oli revitty väkivaltaisesti irti niin, että jäljellä oli pelkkä torso ja siihen kiinnittynyt pää. Pää ei myöskään näyttänyt olevan kovin kunnossa, sillä se oli repeytynyt auki ja näytti valtavalta kidalta.


Vahkin leuat nytkähtivät hieman valkoisen himmeän valon syttyessä sen kallon sisälle. Äkillinen liike sai muutaman pisaran kirkasta massaa valumaan mekaanisen takaraivon raoista. Ääni, joka seurasi vahkin käynnistymistä muistutti etäisesti tuskallista kirkumista.

Yhteys, joka vahkiin muodostui, kävi läpi prosesseja, jotka rikkoivat jokaista perinteistä kommunikaation sääntöä. Jos entisessä lainvalvojassa olisi ollut edes rippeitä sen keinotekoisesta tietoisuudesta, olisi sen tajunta hetkeksi hukkunut viisarien raastavien iskujen alle. Mutta todellakin vain hetkeksi. Kellot työskentelivät nopeasti. Valkoisten valojen tasaannuttua vahkin silmäviiruihin se hiljeni ja käänsi jakamattoman huomionsa kohti Abzumoa.

”Kovin kaunis alkuilta, eikö vain”, kuului mekaanissävyinen puhe vahkin suun tavoin liikkuvista leuoista. Sävy mekaanisuuden takaa omasi kuitenkin orgaanisemman lähteen. Moniääninen olemus epätavallisen keskustelun toisessa päässä puhui ensimmäistä kertaa päiviin.
”Seppä! Viime kerrasta onkin hetki”, makuta totesi hyväntuulisesti virnistellen. ”Metru Nuilla kuulemma tapahtuu paljon.”

”Katseemme siis kohdistuvat samaan, vanha tuttu. Odotan itsekin mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.”

Jokaisen sanan myötä mekaaninen sävy häivyttyi taaemmaksi ja merkillinen yhdentoista äänen massa otti valtaa leukojen liikkeestä.

”Tämänhetkisten tietojeni mukaan minua suuresti kiinnostavat bioklaanilaiset ovat Aft-Amanan hylätyssä parantolassa. Mutta käsittääkseni heidän kannoillaan on muitakin tahoja, joista agenttini ei kyennyt tarkemmin informoimaan. Osaatko valottaa asiaa, ystäväiseni?”

Vahkin leuat päästivät äänen, joka muistutti lihan repeytymistä. Seppä oli repinyt itsestään jotain irti. Kenties pitääkseen itsensä järjissään keskustelun ajan.

”Varjotun väkeä, paljon. Tunnen joukkion. Heidän läsnäolonsa saattaa aiheuttaa komplikaatioita monella taholla. Yksi omistani tarkkailee heitä varjoista.”

”Sillä kirotulla draakinperkeleellä on tapana sotkea itsensä mukaan kaikkeen”, Abzumo kirosi. ”Onko muita yllätyksiä tiedossa?”

Oli harvinaista, että Seppä epäröi sanoissaan. Nyt kuitenkin seurasi lyhyt pohdiskeleva hiljaisuus. Oli, kuin yhdentoista mestari olisi halunnut varmistaa ettei kukaan muu kuulisi häntä.

”Kaikkinäkevä on… huolissaan. Hän puhuu Sanansaattajasta. Kokonaan uudesta ryhmästä, joka olisi noussut syvältä Metru Nuin haudoista. Hän ei puhu siitä tarkoin, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että Käsi olisi nousemassa uudelleen.”

”Minä luulin, että Killjoy on kuollut. Voiko Käsi nousta ilman häntä?”

”Kenraali on valitettavasti yhä keskuudessamme, joskin hänen tuhon jälkiään on helppo seurata. Hän ei ole ongelma, mutta hänen ja toien suurkaupunkivierailulla on ollut odottamattomia vaikutuksia. Valkoinen puhuu vahkista. Kenraalin tyttärestä. Arvaamaton ja vaikea jäljittää. Hänen nousunsa tekee entistäkin tärkeämmäksi sen, että yhteistyömme laitetaan täytäntöön ripeästi. Sanansaattaja tulee puhdistaa ennen kuin hän pääsee jäljille siitä, mitä me täällä teemme.”

Abzumo näytti mietteliäältä. Hän rupesi kävelemään hitaasti vahkitelineen ympäri katsellen auringon viimeisiä säteitä, jotka katosivat horisonttiin. ”Ehkä on parasta ryhtyä valmisteluihin heti. Kenties meidän olisi syytä tavata ja alkaa tehdä hieman tiedettä, Seppä.”

Vahkista kuului taas repeytyvä ääni ja karjahdus, joka aiheutui syvälle rintakehään uppoavista objekteista puhelun takaa. Hetken hengitystään ja persooniensa kaaosta tasattuaan puhe palasi takaisin makutan keskuuteen.

”Kyllä vain. Ensimmäiset testiyksilösi suoriutuivat erinomaisesti Klaanin saaren tehtävällään, vaikka heidän… kohtalonsa olikin odotettua verisempi. Lienet jo saanut toiveeni seuraavista yksilöistä? Uusimmat vapaaehtoiset soveltunevat tarkoituksiisi?”

”Olen erittäin avomielinen uusille toivoille, jotka uhrautuvat hyvän tarkoituksen puolesta.”

Vahkin leuat muodostivat ilmeen, jota olisi korkeintaan vahingossa voinut uskoa virnistykseksi. Jonkinlainen erillinen koneisto sen kallossa veti valuvaa massaa takaisin sen sisälle.

”Entä kuinka ovatkaan lahjani suoriutuneet kokeiluistasi? Xia on valmis aloittamaan täysimittaisen tuotannon, mikäli tuote miellytti tarpeeksi.”

”Olen erittäin tyytyväinen. Minulla niille jo suunniteltuna paljonkin käyttöä. Ja voit olla varma, että käyttötarkoitukseni niille palvelevat meidän molempien etuja.”

Koneesta kuului vastaukseksi vain tyytyväinen korahdus. Tulevaisuus näytti Valkoisenkin hovissa kulkevan haluttuun suuntaan.

”Otan yhteyttä uudestaan, kunhan Metru Nuin tilanne on hieman selkeytynyt. Hyvää illanjatkoa, Ficus”, Abzumo sanoi ja kääntyi selin vahkiin.

Mekaaninen pää nyökkäsi ja sitten sen alaleuka valahti veltoksi. Valkoisen valon paetessa teräksisestä olemuksesta, olisi tarkkaan kuuntelemalla voinut kuulla sekuntien tikityksen, jotka vaimenivat lopulta täydelliseen hiljaisuuteen. Vahkin pää retkahti elottomana sivulleen. Mustat insinöörit tarttuivat jälleen telineeseen ja vetivät sen mukanaan.

Makuta käveleskeli pohdiskelevasti tornin reunalle ja katseli pientä valtakuntaansa. Kerubit olivat kadonneet näkyvistä pimeyden vallattua maiseman. Serafi laskeutui tornin huipulle, Abzumon viereen, siivet ruumistaan peittäen – ikään kuin suojautuen kirkkaudelta, jota tämä ei säkenöinyt.
”Herrani ja valtiaani!” se kirkui suojellen kasvojaan niin ikään, kun makuta kääntyi tämän puoleen.
”Serafini”, makuta sanoi. ”Mikä on saaremme tilanne?”
”Herrani ja valtiaani, Asema III on valmistunut aikataulussa. Muu arkkitehtuuri on myös valmis.”
”Mainiota.”

Hetken makuta vain tuijotti merelle. ”Serafi, eikö olisi helppoa, jos Pimeyden metsästäjät ja Bio-Klaanin hölmöt vain tuhoaisivat toisensa, ja sirut saisi poimittua helposti heidän raadoistaan?”
”Herrani ja valtiaani”, Serafi vastasi, ”te olette täydellinen. Te revitte sirut heidän elävistä käsistään ja tuhoatte kerettiläiset!”
”Alan olla vakuuttunut, että Kuralumi on varteenotettava vastustaja. Aliarvioin hänet kerran, en tee sitä toistamiseen.”
”Herrani ja valtiaani, olette virheetön!”
”Kuralumella on pian mahdollisesti kaksi Nimdan sirua. Voi olla jo tälläkin hetkellä. Se voi tehdä hänestä hyvin vaarallisen.”
”Herrani ja valti-”
Makuta viittoi saatanallista enkeliä vaikenemaan. Kuralumi oli upottanut hänen Arkkienkelinsä meren pohjaan. Kuralumi oli kerran ollut vähällä turmella hänen suunnitelmansa.

Ei. Kuralumi ei ollut niin kykenevä. Vaan joku muu oli. Abzumo hymyili. Totuus oli paljastunut Arkkienkelin taistelussa. Matoro ei ollut päänsä sisällä yksin ajatuksineen, ei suinkaan. Kuinka elävästi hän sen muistikaan…

Arkkienkelin taistelu

Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.

Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.


Abzumo heräsi keskeltä lumihankea. Hän nousi istuma-asentoon hieman pöllämystyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”Mitä.”

Kaikkialla oli valkoista, aivan liian valkoista. Sokaisevat lumikinokset hohtivat hänen edessään, hänen takanaan, kaikkialla hänen ympärillään, ja puiden takaa paistava aurinko sokaisi hänet heijastaessaan säteensä kinoksista. Huomionarvoista oli, että puut olivat sysimustia, ikään kuin hiilestä veistettyjä. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisoivat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Mikä hitto”, makutan suusta pääsi jälleen erittäin epäabzumomaisesti. ”Missä ja miten.”

Lumi jatkui silmänkantamattomiin. Nietokset olivat koskemattomia, puhtaita kuin viaton vasta ruumiista irti leikattu aivokudos, joka on juuri käynyt läpi puhdistusoperaation. Tuuli kävi leudosti. Luminen valkeus jatkui silmänkantamattomiin, kenties loputtomiin, mutta se ei suinkaan ollut autiomaa, kaukana näkyvät vuoret paljastivat sen. Ehkäpä niiden takana sitten nietokset jatkuisivat maailmain ääriin.

”Minun pitäisi varmasti toivottaa sinut tervetulleeksi”, sanoi rauhallinen, syvä ja matala ääni yhtäkkiä tyhjyydestä, kenties kaikkialta makutan ympäriltä. Ehkä se oli lumi, joka puhui? Ehkä vuoret kuiskailivat hänelle tervetulotoivotuksia matkojen takaa. Yhtä kaikki hätkähtäen rajusti yhtäkkistä muutosta kuuloaistein havaittavassa ilman väreilyssä Abzumolta pääsi jälleen erittäin epäabzumomainen interrogatiivipronominien ketju.
”Kuka. Missä.”
”Oh, sinä et siis tunnista minua?” ääni kysyi selvästi huvittuneena. Tuuli pyörteili ja heitti hienojakoista lunta Abzumon kasvoille niin, että tämä tyrskähti. Ääni oli tuttu mutta unohtunut – ja ennen kaikkea odottamaton.
”Olen kaltaisesi itsekin”, ääni jatkoi.

Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli lunta päältään. Hän kiinnitti huomiota vasta huomaamiinsa lumettomiin laikkuihin siellä täällä ympärillään. Paljastunut ruoho oli kukoistavan vihreää, ei lainkaan kuten korpinmustat kuusipuut vähän matkan päässä.

Sitten hän havaitsi ruoholla selin Abzumoon istuvan hahmon. Hänen mustavalkea kehonsa ja valkoinen kanohinsa olivat täynnä teriä ja rumia, tappavia metallinpalasia. Se ei ollut elegantti makuta-haarniska, se oli kuin kymmenistä haarniskoista kokoon parsittu olemus.

Ja se oli vangittu paksuilla punaisilla kahleilla. Tiukasti. Jääpylväät, joihin hänen siteensä menivät, olivat kokeneet kovia. Niiden jäiseen pintaan oli kaiverrettu satoja kolmioita, kaikki tasasivuisia ja muinaisin kirjaimin koristeltuja. Muodot kattoivat pylväiden jokaisen pinnan, jolle vanki vain ylsi.

”Mutta ei, minä en ole sinun veljesi.” Ääni ei ollut mitään, mitä Abzumo muisti kuulleensa. Se tuntui olevan täynnä ristiriitaisia tunteita.

”Sinä… olet makuta. Makuta vangittuna toan mieleen”, Abzumo vastasi astellessaan lähemmäs. Hän kiersi jääpylvään nähdäkseen olennon kasvot. Ne kuuluivat jollekulle, jonka hän oli joskus tavannut. Rauhalliset, seesteiset kasvot, joita halkoivat langenneiden enkelien kapeat silmät.
”Minä tapoin sinut, Itroz”, makuta lopulta sylkäisi.

Kahlittu katsoi pitkää pahan enkeliä kuin muistellen. ”Niin”, hän lopulta vastasi. ”Niin siinä taisi käydä.”
”Mutta ilmeisesti selvisit”, kahlitsematon jatkoi. ”Kysyttäväkseni jääkin ilmeisesti, miten. Ja miksi.”
”Tunnet varmasti ne teoriat, joiden mukaan kaikki elämä on psyykkistä. Kehot ovat vain ajatusten työkaluja. Tietysti tunnet, olethan makuta. Luulet tietäväsi kaiken, koska osaat luoda elämää. Mutta tosiasiassa sinäkään et ole löytänyt keinoa päästä eroon antidermiksen kahleista ja kehittyä pelkäksi materiaalisesta maailmasta erillään olevaksi mieleksi.”
”Olit aina hieman omalaatuinen persoona, Itroz”, Abzumo totesi kylmästi. ”Oletetaan, että olet olemassa pelkkänä tietoisuutena. Missä sinä olet? Asutatko Kuralumen mieltä hänen seuranaan – ilman, että hän muka edes huomaisi sitä?”
”Mielen Prinssi kyllä tietää minusta. Mutta hän ei halua tietää. Hän… vierastaa minua. Uskottelee, ettei minua olisi. Sokeuttaa itsensä, niin sanotusti.”
”Mielen Prinssi! Ha ha ha! Typerä hölmö, joka sekaantuu mahtavampien olentojen asioihin ja maksaa siitä vielä hengellään!”
”Sanoo mahtavampi olento, jolla vaikuttaisi olevan suuria vaikeuksia toan voittamisessa”, makuta maassa vastasi.

Abzumo kyykistyi niin, että hänen kasvonsa laskeutuivat Itrozin tasolle, ja siveli kädellään jäistä pylvästä hienovaraisesti. ”Hienoa symboliikkaa tuon avatarin valinnassa, veli”, hän sanoi maireasti. ”Oletko todella niin vanki kuin annat olettaa? Vai hallitsetko sinä tätä mieltä? Miksi minulla on vaikeuksia voittaa toa? Ehkä minulla ei ole.”
”Toa on sulkenut minut syrjään. Kahlinnut minut sillä, mitä luulee kohtalokseen. Hän kuulee vain kuiskaukseni. Ohjastukseni”, särkynyt enkeli vastasi. ”Sinä kamppailet vain toaa vastaan, Makuta Abzumo. Ja sinä häviät hänelle.”

Abzumo ei vastannut mitään vaan nousi ylös ja alkoi saapastella ympäri Itrozia kahlitsevia pylväitä.
”Minä olen Ath!” hän karjaisi yhtäkkiä aivan Itrozin pään vieresssä. ”Kurjat temppusi eivät pysäytä minua, ei varsinkaan säälittävä nukketoasi!”

”Eivät ne ole minun temppujani”, kahlittu vastasi. ”Ne ovat hänen. Hänen mielensä. Hänen nukkensa.”

Koko mielimaisema pimeni hetkeksi, ja muuttui pimeydeksi ja veden kohinaksi. Valkoisen Käden eleettömäksi hahmoksi. Mustan Suun posliinisiksi kasvoiksi.

”Ja olet saattanut herättää ne.”

Ennen ympäristön palautumista lumiseksi aukeaksi Abzumo näki niistä vilauksen. Jokaisesta.
”Minua eivät kiinnosta Avden lelut”, makuta tuhahti. ”Kuralumen naamio. Se on kovin tutun näköinen, Itroz.”

”Uskon, että olet nähnyt sen aiemminkin. Kenties Destralilla, minne sen veit, kuin kissa vie isännälleen kuolleen rotan.”
”Aivan, Nimda-jäljitelmä mitä ilmeisimmin. Hah, olisi pitänyt tietää.”

”Kalpea jäljitelmä, pahoin pelkään. Mutta kenties se oli tarpeeksi sytyttämään toaan pohjaton himo löytää Nimda. Hän uskoo sen olevan hänen kohtalonsa.”
”Ja epäilemättä säilyttämään sinun mielesi, kunnes kykenit siirtymään toan mieleen”, Abzumo sanoi myrkyllisesti.
”Kenties niin”, Itroz vastasi. ”Tai kenties se olikin Ath, joka minut pelasti, tai ehkä olen vain toan mielen tuotos, varjo kauan sitten kuolleesta. Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?”
”Pidä epistemologiset näkemyksesi omana tietonasi, veljeni. Kun minulla on kokonainen Kanohi Nimda, minä päätän, mikä on mielen tuotosta ja mikä todellista.”

”Ja mikä tulisi olemaan todellista?”

Sairas virne hiipi Abzumon kasvoille. ”Minä.”

”Kenties se on jo kaikki, mitä on”, makuta vastasi. ”Ehkä me kaikki olemme omien pikku maailmojemme jumalia, mutta emme vain tajua sitä? Olen aina pitänyt ajatuksesta, että Nimdan ainoa voima on avata silmämme ja näyttää meille, mitä olemme jo valmiiksi. Että sen voima olisi näyttää, mikä on totta.”
”Vaikka Nimda saisi sinut uskomaan, että jokin on totta, on edelleen aivan yhtä epätodennäköistä, että totuus on se, mitä valaistuttuasi uskot.”
”Tiedolla ei ole merkitystä, Makuta Abzumo. Et voi koskaan tietää, et sokeana ilman Nimdaa. Pohjimmiltaan kaikki on vain uskoa asioihin. Usko, että aurinko nousee yön tultua, on yhtä lailla uskomista kuin usko Punaisen tähden valaisemaan kohtalon polkuun. Se on syy, miksi siru on niin tavoittelemisen arvoinen, makuta. Se tekee uskosta totta.”
”Näkemyksesi ei pohjimmiltaan eroa omastani lainkaan, Itroz hyvä. Mikä on todellista ja mikä ei? Mihin uskoo, mihin ei? Sama asia, jos mitään ei voi todella tietää.”

”Totta puhuakseni, te haluatte käyttää sirua aivan samoihin käyttötarkoituksiin, sinä ja Mielen Prinssi. Te haluatte kontrolloida kaikkea ympäröivää maailmaa ja tehdä siitä haluamanne. Sinä oman pikku leikkikenttäsi, hän oman ideansa utopiasta. Teillä on vain yksi ero.”
”Ja mikähän se mahtaa olla, arvoisa mielitutkija?” Abzumo kysyi ivaa tihkuvalla äänellä.

”Sinä naurat kohtalolle ja uskot voimaan. Hän uskoo, että se on hänen kohtalonsa. Ja silloin se on hänen Kohtalonsa, etkä sinä tai kukaan muu voi tulla hänen tiellensä.”

”Hänen kohtalonsa voi muuttua erittäin radikaalisti ennen loppua, veliseni. Ennen hänen loppuaan. Ennen sinun loppuasi.”
”Kohtalo on kiveen hakattu. Se on osa määritelmää. Se on mitä tulee tapahtumaan, ei mitä voi tapahtua.”
”Jos et jaksa uskoa siihen, että tekosi eivät ole Suurten Olentojen ennalta ohjelmoimia, en yhtään ihmettele, miksi annoit itsesi tuhoutua.”
”En puhunut Suurista. Puhuin vain kohtalosta. Ja kohtalon kirjoittaja on se, joka siihen uskoo. Hän uskoo, että hänen kohtalonsa on saada Nimda, ja Nimda tekee uskosta totta.”
”Olen tappanut liian monta toaa, jotka ovat tavoitelleet jotain kohtalokseen uskomaansa, jotta voisin itse uskoa. Olen melkein pahoillani, Itroz.”

”Montako sellaista toaa olet tappanut, joilla on ollut Nimda?”

Abzumo, joka oli vielä hetki sitten ollut Itroziin selin, kääntyi nyt hitaasti tätä kohti silmät kiiluen. ”Väitätkö sinä… Mutta juurihan itse totesit, että kohtalo… ei. Minä en lähde tähän, Itroz. Toallasi on Nimdan siru, mutta se ei pysy hänellä pitkään. Minä riistän sen häneltä, ja hän saa maksaa kaikesta siitä vaivasta, jota on minulle ehtinyt aiheuttaa.”

”Kuten sanot”, Itroz myhäili vastaukseksi. Ääni kuulosti miltei jään toan omalta. ”Jos se riittää peittämään pelkosi. Onnea erään kaksi, Makuta Abzumo. Tulet tarvitsemaan sitä.”
”Olkoon kohtalosi puolellasi, Itroz”, Abzumo sylkäisi. ”Tämä ei ole jäävä viimeiseksi kohtaamiseksemme.”


Tulevaisuus

Valehtelijoiden maailmassa valehtelija on kuningas.
Itsepetoksen maailmassa jokainen on valtias.


Ja niin rikkoi särkynyt enkeli itse itsensä.


Klaanon Rope

Aft-Amana… 7?

13 kommenttia