Admin-torni, välittömästi Profeetan valtakunnan jälkeen
Räntäsade piiskasi admin-tornin kivisiä seiniä. Kepe oli saavuttanut tornin huipun, ja avasi oven Tawan toimistoon.
Kepe ei muistanut, milloin oli tässä huoneessa viimeksi käynyt. Se oli joskus silloin, kun hän oli hakenut lupaa jonkin laitteen asentamiseen johonkin päin linnaketta. Usein hän ei kuitenkaan sitä vaivautunut tekemään, sillä hänen laitteensa olivat joko a) objektiivisesti tarpeellisia, b) täysin huomaamattomia ja/tai c) sellaisia, joiden asentamista ei administo olisi todennäköisesti hyväksynyt yleisen järjestyksen ja turvallisuuden nimissä. Kepestä kuitenkin tuntui, että administo salaa tiesi näistä ja katsoi hänen toimiaan sormiensa läpi, laitteet kun eivät olleet kertaakaan minkäänlaista harmia aiheuttaneet.
Noista ajoista oli jo kauan. Ne olivat ennen tätä sotaa, ennen hänen ja Snowien matkaa, ennen Nui-Koron valtausta, ennen Käsiä, Zeeronin sienisoppaa, Nimdaa… ennen Verstaan kadotusta ja Atheonia.
Nyt Kepe ei voinut enää saada rauhaa. Ei ennen kuin hän tiesi, mitä tällä saarella todellisuudessa tapahtui ja oli tapahtunut. Verstas, kaikki tuttu ja turvallinen mihin hän oli uskonut, oli säpäleinä. Jäljelle jääneistä sirpaleista heijastui vain loputtomia kysymyksiä, ja ilkkuva pimeys, joka ei niihin vastannut. Totuus oli silti tuolla jossain. Totuus johon hän voisi luottaa, vielä kun hänen omat aistinsakin pettivät hänet. Polku tuon totuuden luokse tulisi olemaan pitkä ja okainen.
Vesipisarat valuivat pitkin huoneen ikkunaa. Pimenevää syysiltaa valaisivat alla levittäytyvän linnoituksen valot, sekä pilvien lomasta pilkistävä kuu. Senkin möhkäleen mysteerit Kepe vielä jonain päivänä selvittäisi. Ja aurinkojen myös.
Huoneeseen astunutta Kepeä katseli toinen Tawa ikkunan lasin takaa. Lasin edessä seisonut Tawa kääntyi häntä kohti, ja toinen kätki kasvonsa kuun loistetta kohti kääntyessään.
Tawa vaikutti väsyneemmältä ja poissaolevammalta kuin ennen sotaa. ”Kepe”, tämä aloitti, ja Kepe vastasi nyökkäyksellä. ”Menisit nukkumaan”. Tämän huoli alaisistaan ei silti ikinä horjunut.
”Pahoittelen että häiritsen vielä tähän aikaan”, Kepe vastasi, ”mutta tarvitsen vastauksia kysymyksiini. Ennen sitä en saa lepoa.”
Tawa vaikutti ymmärtävän tämän ahdingon. ”Mikä painaa mieltäsi?”
”Minun täytyy saada tietää jotain historiastamme. Järjestömme historiasta, linnakkeestamme.”
Tawa nyökkäsi, selvästi yllättyneenä. Kepe jatkoi:
”Silloin, kun sinä ja Visokki saavuitte tälle saarelle, valitsitte tämän paikan Bio-Klaanin linnakkeelle jostain syystä. Miksi?”
Muistot kaukaisista ajoista täyttivät Tawan, kun tämä kertasi päässään kaikkea, mitä tämä organisaatio oli ikinä nähnyt. Kepe selvästi haki tällä kysymyksellä jotain hyvin spesifiä. Vastaus ei kuitenkaan ollut mitään maailmoja horjuttavaa.
”Noh… tämä saari on hyvin erityisellä paikalla Viisisakaraisessa tähdessä. Tarpeeksi keskeisellä, jotta olemme vain kivenheiton päässä elintärkeistä kauppareiteistä, mutta tarpeeksi syrjässä, jotta meillä on omaa rauhaa. Oma rauhahan on ollut asia jota olemme aina hakeneet. Tämä saari täytti odotuksemme; tänne saatoimme rakentaa turvasataman, johon kaikki ovat tervetulleita.”
”Entä miksi linnake on juuri tällä paikalla?”
”Tämän eteläisen lahden pohjukka on suojaisassa paikassa joen suistossa. Täällä maa on hedelmällistä, ja saaren alkuperäiset asukkaat suhtautuivat meihin hyvin suopeasti ja antoivat meidän perustaa kodittomien siirtokuntamme rannoilleen. Tässä nimenomaisessa paikassa saimme elää sopusoinnussa rannikon ja saaren sisempien osien asukkaiden kanssa.”
Kepe nyökkäsi kehottaen Tawaa jatkamaan. Tawa jatkoi, vaikka ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä Kepe haki.
”Tuohon paikkaan, kylän lähistölle rakensimme ensimmäisen linnakkeemme. Aikojen saatossa sekä paaluvarustus että sen viereinen kylä kasvoivat niiksi linnakkeeksi ja kaupungiksi, jotka nykypäivänä tuosta ikkunasta allamme levittäytyvät”; Tawa viittasi toimistonsa ikkunaan. ”Itse asiassa alkuperäinen linnoitushan kärsi vaurioita, joiden vuoksi rakensimme tämän nykyisen. Niin, ja tarvitsimmehan lisää tilaa kasvavalle yhteisölle. Tämän linnakkeen paikalla oli jo kauan sitten ruohon ja päivänkakkaroiden alle jääneitä vanhoja valleja, ja päätimme ottaa ne hyötykäyttöön, vankoiksi perustuksiksi.”
Kepen kulmat kohosivat. Valleja?
”Ensimmäistä linnaketta emme niiden alueelle olleet uskaltaneet rakentaa, sillä paikalliset olivat niistä… kummallisen vaitonaisia. Joko he eivät itsekään tienneet niiden alkuperää, tai eivät uskaltaneet kertoa. Kenties ne olivat jäänteitä jostain sotaretkestä, jonka arvet olivat saaren kansalle yhä hieman kipeitä. Voitettuamme heidän luottamuksensa he eivät kuitenkaan vastustaneet.”
Tuolloin Kepeen iski ajatus, mikä paistoi varmasti hänen kasvoiltaan niin, että Tawa huomasi sen. Hän ei kuitenkaan voinut vaivata adminia tällä enempää, ennen kuin oli varma. Mutta nyt hän oli niin lähellä…
Tämän linnoituksen paikalla oli tosiaan ollut aiemmin jonkun toisen tahon tukikohta. Profeetan seuraajat olivat kirjoittaneet, että tämän ”toverit” olivat eläneet saaren eteläosassa. Kenties tuo linnoitus, joidenkin sotaretkeläisten saarelle rakentama, oli ollut Profeetan majapaikka. Ja Verstas osa sitä. Alkuperäinen matoran-väestö oli pelännyt paikkaa, josta siniset salamat olivat iskeneet taivaalle.
”Kiitos, Tawa. Vielä yksi kysymys.”
”Kysy toki.”
”Tiedätkö… mikä Verstas on?”
Hivenen verran liian pitkä hiljaisuus, kuin oltaisiin osuttu arkaan paikkaan. Arkaan kummalle, vai molemmille? Kepe ei tiennyt, ei ehkä Tawakaan.
”Sinun pajasi, eikö? Kuulin että siellä… tapahtui jotain pari viikkoa takaperin.”
”Jotain hyvinkin.”
”Onko kaikki kunnossa, Kepe?”
Kepe ei tiennyt, voisiko uskoutua kotinsa emännällekään. Oli yhä mahdollisuus, että Nimda Zeeta oli kaiken aikaa ollut administon hallussa, ja tuota jäätä Kepe ei vielä uskaltanut lähteä kepillä koettamaan, ennen kuin oli saanut totuuden Profeetasta selville. Kepen olisi kyllä myös tehnyt mieli vain parkaista ”ei”, mutta malttoi mielensä. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.
”… On. Suuret kiitokset tästä, henkilökohtaiset muistosi ovat paljon hyödyllisempiä kuin mitään mitä saan Arkistoista kaivettua. Ja pahoittelen vielä tätä myöhäistä ajankohtaa. Minun lienee nyt aika poistua.”
Kepe kääntyi jo puoliksi ovea kohti.
”Kepe”, Tawa sanoi vielä. ”Kuulin, että olit mukana Nui-Koron evakuoinnissa. Kiitos siitä, kaikkien selviytyneiden puolesta”, tämä vielä kiitti. Kepe ei ollut, toden totta, ehtinyt edes muistella tuotakaan seikkailua viimeisimpien tapahtumien jälkeen, eikä kysyä kylän asukkailta miten he pärjäsivät Klaanin linnakkeen muurien sisällä.
Kepe hymyili ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Ihan vähän vain, pykälän verran näkymättömissä olevalle vastustajalle katkerana, mutta kuitenkin.
Hän sulki toimiston oven takanaan. Kattokerroksen aulahuoneesta laskeutuvaan portaikkoon mennessä Kepen mietteet ehtivät taas täyttyä teorioista, kysymyksistä, vastausten mahdollisuuksista. Oliko hän ikinä muistanut kysyä esimerkiksi Nui-Korolaisilta saarensa oletetusta messiaasta, joka kuitenkin lopulta oli kadonnut… tänne etelään…?