Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.
Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.
Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.
Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.
Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.
”Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.
Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.
”I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. ”En kai häiritse?”
”Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. ”Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”
”Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”
Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.
Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
”Onko asia kahdenkeskeinen?”
”Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
”Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”
Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
”Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. ”Kuinka kauas?”
”Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”
”Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.
Kelvin nyökkäsi. ”Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”
Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
”Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”
”Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan ”olenhan nazorak.”
Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.
Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. ”Käykö tämä teille?”
”Hmm.”
Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.
Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
”Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”
”Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”
Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.
Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: ”…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
”Ei”, Tawa valehteli. ”Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”
Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.
”Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”
Same nyökkäili hyväksyvänä.
”Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”
”Niin”, Tawa sanoi. ”Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”
Kelvinin pää painui alas. ”Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”
”Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.
Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.
Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?
Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?
Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.
”273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”
Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
”Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. ”mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”
”Minun?”
”Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: ”… Karuran mieliversion teistä?”
Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
”Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. ”Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”
”Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.
Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.
”No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.
273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.
”Ai niin. A-arvon Same.”
”Hm?” moderaattori murahti.
”Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
Same pudisti päätään. ”En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
”Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
Same mietti hetken. ”Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”
Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
”Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
”… ai?”
”Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”
Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.
”Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
”Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”
”Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. ”Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”
Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. ”Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
”Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. ”Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
”Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”
”Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”
”Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”
”Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. ”Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”
”Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. ”Olen otettu.”
”Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.” Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.
”Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
”Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”
Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
”Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”
”Ei muuta. Kiitän!”
Tawa nyökkäsi. ”Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”
Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
”Sain! Näkemiin!”
Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.
”Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
”Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.
Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.
”Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. ”Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
”Käy hyvin, admin.”
”Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. ”Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
”Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”
Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.
”Mitä mietit?”
”Sallitteko mielipiteeni, admin?”
”Hm? Anna tulla.”
”Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”
Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
”Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. ”Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”
Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
”Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”
Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.
”Niin”, Tawa sanoi. ”Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”
Same nyökkäsi.
”Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”
”Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. ”Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”
Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
Kuin… kuin perhosena kotelossaan?
Tawa pudisti päätään.
”No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
Same hymyili kalseasti. ”Niin.”
”Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. ”Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
”Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”
”Mitä”, Tawa naurahti. ”Kerroitko sinä juuri vitsin?”
Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
”Lupaan, että se ei toistu.”
Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.
Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.
Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?
”Jatketaanko?” Same kysyi.
”Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. ”Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
Same näytti vakavoituvan hieman.
”Totta kai.”
Tawa keräili hetken sanoja.
”Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”
”Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”
”Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”
Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.
”Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
”Miksi eivät?”
”Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”
Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.
”Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
”Same”, Tawa sanoi, ”minä tapan joka päivä.”
”Admin…”
Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.
”Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. ”Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”
Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.
”En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. ”Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”
Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.
”Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. ”Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”
Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
”Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”
Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.
”Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”
”Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.
Voihan Visu…
Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.
Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
”Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”
Tawa nyökkäsi.
”En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”
Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.
”Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
”Se olisi voinut”, Same kuiskasi. ”Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
”Minä ymmärrän.”
Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
”Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”
Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
”Idealismia tarvitaan”, hän ähki. ”Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”
”Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. ”Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”
”Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
Same hymähti kylmästi.
”Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”
”Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”
He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.
”Admin”, Same sanoi. ”En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
”Koska uskot Bio-Klaaniin.”
”Ja koska uskon teihin.”
”Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ’Sokeassa Jumalattaressanne’?”
”Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”
Tawa hymyili hieman. ”Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”
Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.
”Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”
”Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”
Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.
”No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”
Tawan mielenkiinto heräsi.
”Haluan tietää tästä enemmän.”
”Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
Same osoitti otsanauhaansa. ”Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”
”Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”
Selakhi hymähti kylmänviileästi.
”En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”
Tawan hymy oli ratkiriemukas.
”Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”
”Pieni hetki. Haen meille välineet.”
Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.
Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.
Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.
”Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. ”Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”
Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.
”Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”
”Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.
”Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”
Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.
”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”
”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”
”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”
”Cestainu kätensä ojentaa.”
”Cestainu kätensä ojentaa.”
”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”
”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”
Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.
Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.
Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.
Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.
”Älä juutu siihen, mitä et näe”, Samen ääni kivahti. ”Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”
Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.
Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.
Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…
Selakhialainen naamio iski takaisin.
Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.
”Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!”
Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.
Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.
Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.
Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.
Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.
Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.
Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.
Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.
Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.
”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.
”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.
Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.
Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
”Kiitos.”
”Kiitos”, Same toisti. ”Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”
”Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”
”Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.
Se pysäytti Tawan aloilleen.
”Same?”
”Admin?”
”Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
”Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”
Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
”Uskotko sinä rakkauteen?”
Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
”Admin, en täysin ymmärrä.”
”Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”
Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
”En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”
Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko ”rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
”Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”
”Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. ”Minä olen naimisissa.”
Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.
”Mitä?”
Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?
Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…
”Kuinka kauan?”
”Seitsemänkymmentä vuotta.”
”Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. ”Olenko ikinä tavannut häntä?”
”Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”
”Se… selittää. Kuinka usein te näette?”
”Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”
Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.
”Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”
Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
”Tunteeko kukaan muu häntä?”
”Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”
Tawa naurahti heleästi.
”Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”
”Sellaiseen ei ole ollut varaa.”
”Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”
Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
”Virion.”
Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
”Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”
”Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”
”Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, ”niin ensi kesän päättäjäisissä?”
”Toivon niin”, Same sanoi.
Tawa hymyili.
”Uskon niin.”
Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.
Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.
Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.
Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?
Hän nousi seisomaan.
”Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
”Mielelläni, admin.”
”Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
”Nähdään, admin.”
Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.
Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.
Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.
MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.
Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.
MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.
Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.
JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.
JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.
Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.
Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.
Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?
Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.
Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.
Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.
Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.
Virion.
Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.
Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.
Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?
Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.
Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!
Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.
Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.
Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.
Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.
”Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.
Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.
Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…
… entä jos?
Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.
Perimätiedon mukaan sillä saarella oli ollut aikanaan selakhiväen majakka, mutta niin kauan kuin he muistivat, se oli ollut Tarkastajaksi kutsutun tarun koti.
Tuskin kukaan oikeasti tiesi, oliko tätä olemassa, ja jos oli, asuiko tämä tosiaan siinä mahtipontisessa kivikartanossa, joka nykyään hallitsi saarta uhkaavalla siluetillaan.
Talossa oli kerros kerroksen päälle kylmiä, kivisiä seinämiä. Irvistävät olennonpäät vartioivat ikkunoita, joissa kukaan ei koskaan liikkunut. Synkeät katonharjat päättyivät teräksisiin piikkeihin, jotka tuntuivat muuttavan muotoaan, kun niitä ei katsonut.
Kun auringot paistoivat, oli hämärää. Kun ne eivät paistaneet, saattoi toisinaan ikkunoista kajastaa sairasta valoa.
Kukaan ei koskaan käynyt siellä.
Ei, ennen kuin Aerin Opettaja oli vakuuttunut siitä, että kartanon asukas piti hallussaan salaisuutta tulevaisuuteen. Sillä keneltä muulta mennä kysymään kuolemattomuudesta kuin itse Kuoleman Makutalta?
Heitä oli kuusi opetuslasta Svarlen mukana.
Kylmän, synkän salin holvikaaret tuntuivat kohoavan ikuisuuksiin asti. Toa-joukossa ilmapiiri oli ahdistunut.
”Pimeys ei mahda meille mitään”, tulen toa vakuutti mahtavalla äänellään. Hän liekehti, valaisten lattian punertavaksi. ”Pimeys voi vain kätkeä.”
Halawe hytisi kylmissään joukon hännillä. Miksi he olivat suostuneet tähän? Kuinka syvällä Svarlen pauloissa hänen ystävänsä olivatkaan? Delevakin oli menettänyt huumorintajun rippeensä. Velipoika oli rakentamassa hampaat irvessä Svarlen parempaa maailmaa.
”Kasvaisit joskus”, Deleva totesi. ”Olet vastahakoinen vain koska et voi hyväksyä sitä, että joku tietää sinua paremmin.”
Halawe ei viitsinyt vastata. He olivat käyneet sen keskustelun aiemminkin. Mitä silloin muka voi edes tehdä, kun toinen on täysin vakuuttunut, että toimii oikein?
Ja kyllähän he oikein toimivatkin. Svarlen johtamina he olivat pystyneet enempään kuin koskaan hajaantuneina. Ryövärit olivat alkaneet kiertää Aerin vedet kaukaa, ja matoralaiset kokivat olevansa paremmassa turvassa kuin koskaan.
Mutta se ei riittänyt Svarlelle Viisalle. Se ei ollut koskaan riittänyt.
Se oli vain ensimmäinen askel, hän oli sanonut. Se oli vain laastaria rikkinäisen maailman haavoihin. Toat olivat vastuussa, ja heidän velvollisuutensa oli kehittyä.
Halawe oli aina ollut kapinallinen, mutta hän alkoi huolestua toden teolla vasta kuullessaan Svarlen öistä temppelissä hänen lähimmän oppilaansa kanssa. Huhut kertoivat rituaaleista, voimakivistä ja kielletyistä naamioista.
Heidän johtajansa oli nähty usein muinaisilla kaivauksilla. Selakhien, draakkien, kenen vain. Tulen toa oli ollut erityisen haltioissaan vanhan draakkipyramidin raunioista, jotka kiven toa Ilveria oli löytänyt Ehreninlahden pohjasta. Opettaja oli viettänyt siellä viikkoja vain kääntäen ikivanhoja tekstejä. Joku oli väittänyt nähneensä liekkien lyöneen taivaisiin Aer-Kinillä.
Opettaja uskoi, että jossakin piili salaisuus täydellisyyteen, ja hänen piti vain löytää se. Hänen piti olla hyvin vakuuttunut siitä tuodakseen heidät varjojen kartanoon.
Ja oppilaiden piti olla hyvin vakuuttuneita opettajastaan seuratakseen tätä.
Deleva kulki vain vähän opettajan takana. Tämän liekit valaisivat ja lämmittivät heidän askeleensa. Savun haju nousi jonnekin holvikaariin. Seinien varjot kätkivät loputtomat hyllyrivit, kirjat, kivitabletit ja esineet, joiden käyttötarkoituksen vain varjojen herrat tiesivät.
Plasmahenki ei tuntenut pelkoa tai epävarmuutta. Toien ei tarvinnut. Hän oli oppinut sen Svarlelta.
”Yhdessä voitamme kaikki haasteet”, Svarlella oli tapana toistella. Se oli jäänyt syvälle Delevan mieleen. Niillä sanoilla tulen toa oli valanut uskoa tiimiin, kun kaksi heistä oli haavoittunut vakavasti kohtaamisessa koillisen draakkiroistoja vastaan.
”Jos Pimeys olisi paikalla, olisimme tavanneet hänet jo”, Svarle vakuutti. Hänen äänensä kaikui seinästä seinään. Se peitti alleen varjojen hiljaisen kuiskinnan.
He jatkoivat läpi kartanon hämäryyden. Matka tuntui suhteettoman pitkältä. Koko paikka oli kasvanut kieroon.
”Olen varma, että kuljimme tästä jo”, Halawe kuiskasi takaa.
”Olen varma, että Svarle tietää, minne olemme menossa”, plasmahenki tuhahti vastaukseksi. ”Emme me muuten olisi täällä.”
Halawe ei voinut muuta kuin kulkea mukana.
Siinäkään huoneessa ei tuntunut olevan kattoa, vaan ylhäällä ammotti pelkkää pimeyttä.
Se täyttyi lyhyiksi hetkiksi, kun hopeiset lieskat valaisivat toviksi koko salin.
He katsoivat alas portailta. Syvennyksessä, suuren holvin keskellä, hohti allas hopeaa. Se kupli ja purkaili syösten salamoita kohti kattoa. Jokaista purkausta sävelsi voimakas repeämisen ääni. Oli kuin todellisuuden takana olisi ollut pelkkää hopeaa.
”Jokaisella matkalla on määränpää”, Svarle julisti pyhiä sanoja ylpeänä astuessaan alas tasanteelta. ”Jokaisella toalla on Kohtalo. Jokaisella etsinnällä on päätös.”
He muut, opetuslapset, seurasivat paimentaan. Kun allas räsähti ja valaisi huoneen, osa säpsähti. Toisten kasvoilla oli haltioitunut ilme kuin se näky olisi ollut heidän elämänsä kaunein. He vaihtoivat hiljaa ajatuksiaan. Mikä se oli? Mitä se tekisi?
”Etsintämme on ohi”, tulen toa kertoi. ”Olemme löytäneet alkuenergian lähteen. Olemme löytäneet oven täydelliseen.”
Svarle heitti pitkän, majesteettisen varjon taakseen, kun allas välähti. Ilmassa säihkyi hopeisia kiehkuroita jokaisen purkauksen jälkeen. Kammion voima tuntui jokaisen selkäpiissä. Se oli sähköistä, silmät auki räväyttävää ja koko kehoa kihelmöivää. Oli vaikea sanoa, oliko sen lähellä kylmä vai kuuma. Se tuntui säteilevän tietynlaista olemattomuutta, Deleva ajatteli astuessaan eteenpäin.
Yksi heistä, Toa Vorink, asteli Svarlen viereen. Askeettinen ja hintelä hahmo kumarsi mestariaan syvään.
”Opettaja, olen ollut mukanasi alusta asti. Enkö saisi olla ensimmäinen?” hän kysyi anellen. Kun sali välähti, se heijastui hänen kristallihaarniskastaan.
”Kuulen toiveesi, Vorink. Olet ollut aina uskollinen aatteellemme.”
Tulen toa iski nyrkin yhteen oppilaansa kanssa. ”Mene. Mene ja ole Nuva.”
Deleva ei tiennyt, mitä odottaa. Se oli hetki, josta Svarle oli puhunut niin monesti, mutta koskaan kukaan ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Mitä altaassa tapahtuisi? Millaisia olisivat Täydelliset Toat?
Monen mielikuvissa heistä tulisi jotakin enkelimäistä. Kuin makutoita, jotka eivät koskaan langenneet. Hohtavia ja voimallisia.
Toiset ajattelivat, että kyse oli vain sisäisestä muutoksesta. Ei hohtavia kehoja, vain täydellinen mielen kirkkaus. Svarlen mukaan vain yksin Suuri Henki tiesi. Heistä tulisi sellaisia, mitä Henki tarvitsisi. Suuria ja mahtavia, kyllä, mutta enempää ei voinut kuolevainen sanoa.
Tulen toa aloitti muinaismatoraninkielisen rituaalirunon, ja pian muutkin yhtyivät siihen. Kuoron loitsu kaikui kohti kattoa heistä ensimmäisen astellessa kohti hopeaa.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Vorink oli pelkkä siluetti astellessaan hopeista valoa vasten. Hän ei piitannut lainkaan jyrähdyksistä ja lieskoista ja asteli vain eteenpäin suurella mielen lujuudella.
Hetken hän seisoi aivan altaan reunalla.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Sitten hän antoi itsensä kaatua kuin Suuren Hengen siluetti ikään. Hopea ei loiskahtanut, kun hän syöksyi sen pinnan läpi.
Mutta oli kuin allas ei olisi välittänyt.
Mitään ei tapahtunut.
Ei hetkeen.
Karmaiseva huuto riipi heidän selkäpiitään, kun Vorink nousi pintaan. Hän yritti ottaa kiinni reunasta, mutta hänen kätensä suli hopeaksi. Raaja sähisi kuin se olisi palanut sähköpurkauksessa. Hänen päänsä kirkui, kun hänen silmistään syöksyi valkoisia liekkejä. Toa katosi pinnan alle.
He odottivat minuutteja kuin transsissa. Eräs heistä oli yrittänyt lähestyä allasta, mutta Svarle oli kiskonut hänet takaisin. Opettaja ei sanonut mitään. Eikö hän ollut tiennyt? Mikä oli mennyt vikaan?
Hopeinen allas jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Salamat lensivät kattoon ja valaisivat huonetta.
”M-mitä tapahtui?” kysyi Ilveria epäuskoisena. Kiven toa oli vakuuttunut vuosien saatossa Opettajan ajatuksista, mutta nyt hän muisti Halawen skeptisyyden.
”Me emme voi jättää häntä tuonne”, Deleva parahti.
”Hän suli”, yksi uudemmista tiimiläisistä kauhisteli ääni värähdellen.
”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Halawe mutisi. Puheensorina muuttui kovaäänisemmäksi väittelyksi. He olivat lammaslauma, joiden paimen oli neuvoton.
”M-mutta… hän kuoli!” Ilveria huusi.
”Sanoit, että hän muuttuisi täydelliseksi!” toinen säesti.
”Joten me yritämme uudelleen. Aloitamme alusta. Olemme parempia!” Svarle valoi järjestystä katraaseensa. ”Tulemme paremmiksi!”
”Paremmiksi…” kartano yllättäen toisti Svarlen sanat kuin ilkkuen. Äänellä ei ollut ainoastaan yhtä suuntaa. Se sekä alkoi että kaikui kaikkialla toien ympärillä. ”Luuletko, että ystäväsi on nyt… parempi?”
Pettymys huokui valtavasta äänestä. Muutama toa pälyili ympärilleen aseidensa kahvoja sormillaan tapaillen, mutta Svarlen usko ei vielä horjunut. Hän nosti kätensä merkiksi, jotta hänen opetuslapsensa eivät tekisi mitään hätiköityä.
”Vai onko tämä todella sitä, mitä kohtalo on teille varannut…”
Kukaan läsnäolevista ei ollut ehtinyt järkytyksestään kiinnittää huomiota siihen, että altaan kuplinnan rytmi oli muuttunut merkittävästi tiheämmäksi sen jälkeen, kun kartanon ääni oli alkanut puhuttelemaan heitä. Syy sille kuitenkin antoi itsensä ilmi ennen kuin kukaan muu ehti sanomaan mitään.
Paksu, nestemäinen käsi nousi altaasta ja tarttui kiinni sen reunasta. Sen perässä seurasi toinen. Altaan aines valui hitaasti pois hiiltyneen luurangon tieltä. Kalman karun korvennuksen jäljiltä nousi pintaan viimein myös sulanut naamio, joka valui sekin hitaasti Vorinkin kasvoilta. Ei ollut enää lihasta pitämään hänen leukaansa suljettuna, ei silmiä näkemässä tyhjistä kuopistaan. Salamat iskivät rangan raoista, kun korvenunut luuranko kampesi itsensä toa-joukkion eteen ja suoristi selkänsä.
”Minun kotoaniko te luulette löytävänne tarkoituksen?” ääni jatkoi taas, mutta tällä kertaa se kuului ainoastaan Vorinkin kallellaan kalisevasta kallosta. Opetuslapsista moni kavahti kauhuissaan taaksepäin, mutta heidän paimenensa ei. Svarle katsoi entistä oppilastaan suoraan tämän tyhjiin silmiin. Sanoja hän ei kyennyt silti muodostamaan. Kuoleman puhuttelussa rohkeinkin jäi hiljaiseksi.
Sitten Vorinkin ranka otti viimeisen askeleensa ja lyhistyi savuten opettajansa jalkoihin. Samassa tahdissa, jossa sitä ohjastanut luiseva käsikin laskeutui. Deleva huomasi sen ensin. Muiden katse seurasi vain hetken perästä. Jokin seurasi heitä altaan toisessa päässä.
Kartanon ruhtinaan tuijotus oli yhtä tyhjä kuin Vorinkin kadonnut katse. Siron, valkoisen panssarinkin läpi oli selvää, ettei toia katseellaan tuomitseva henki ollut itsekään kaukana kalmistomaisesta, altaan runtelemasta olemuksesta. Luu paistoi haarniskan raoista. Lihas venyi välillä sen päältä. Ainoa valo, jonka ruhtinas saleihinsa loi, oli peräisin kahdesta palasta koostuvasta sädekehästä tämän Trynan yläpuolella.
Kalman kreivi astui varjoista toain eteen. Majesteettisuus oli tästä hengestä kauan sitten kaikonnut. Jäljellä oli pelkkä kuoleman läpitunkeva löyhkä.
”Kuolema ottaa meidät lopulta omakseen. Me kaikki olemme vain sirpaleita kosmoksessa”, Tarkastaja lausui. Nyt ääni kuului ilmiselvästi hänen kolkon kanohinsa takaa. Ryhmää lähestyessään makutan naamio loi lyhyen säälivän katseen edessään makaavan toan jäännöksille.
”Mutta kenties yhdessä me voimme nujertaa kohtalon…”
Svarlen ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Hän tarttui Tarkastajan ojennettuun käteen. Paimentajallakin oli vielä varaa oppia…
… ettei kuoleman kanssa käyty kauppaa ilman hirvittävää hintaa.
Loispistiäinen 6
eli
Nykyhetki
Oli synkkä ja myrskyinen yö.
Meri pauhasi jossakin heidän takanaan. Kuoleman kartano katseli sen rantatörmälle noussutta kolmikkoa, kahta heistä jo toista kertaa. Deleva oli jättänyt kosteaan maahan syvät jäljet pudotessaan. Angien oli vielä polvillaan märällä nurmella. Heidät siihen lennättänyt Halawe haukkoi henkeään selällään maassa.
”Tämän takia…” hän sai sanotuksi, ”… elementti- ja naamionvoimaa ei yleensä käytetä samaan aikaan… Ei ainakaan tällä tuulella.”
”Oletko kunnossa?” Selakhi kysyi ja kyykistyi toan vierelle. Halawe nyökkäili mahdollisimman huolettomana.
”Hetki vain”, toa vakuutti.
Deleva asteli majakkana rannalle ja yritti tähystää merta, mutta pimeys teki sen mahdottomaksi. Yö oli räntäinen. Tiheät kaislikot huojuivat rannalla. Deleva huomasi, miten niitä pitkin kiipesi korennontoukkia. Nymfit kiemurtelivat korsiin ja jähmettyivät paikalleen, kun aistivat jonkun katsovan. Kal-toa jäi seuraamaan, miten tuhannet ja tuhannet tyrskykorennon toukat kiipesivät merestä maalle valmistautuen metamorfoosin viimeiseen vaiheeseen. Ne, jotka selvisivät petolinnut kokivat lopulta muodonmuutoksen ja nousivat ilmojen pedoiksi.
Kuin se muuttuisi toaksi, Deleva mietti ja polvistui seuraamaan luonnon ihmettä.
Toukkavaiheen nymfi kuin hytkyi kaislallaan. Sen selkä repeytyi auki ja ulos työntyi korento. Pitkä kraatamainen ruumis nousi ilmaan, jättäen siivet vapaiksi maan kahleista. Rahin siipiin levisi puna, kun se syöksyi vankilastaan kohti taivasta. Mustapunainen korento jätti jälkeensä vain hopeisen kuoren.
Hänkin taisi olla vain kuori, toa mietti ankeana. Sankari hänen sisältään oli kiitänyt taivaalle ajat sitten, ja hän oli jäänyt rantakalliolle. Turagat olivat kertoneet sudenkorentojen olevan täydellisiä olentoja siitä huolimatta, että ne kävivät läpi epätäydellisen muodonvaihdoksen. Mitä lie sekin sitten tarkoitti – hän ei ollut koskaan niitä parhaita kuuntelemaan vanhuksia.
Vaikka siellä sateisella saarella hän olisi antanut aika paljon päästäkseen kuuntelemaan vaikka sitten Nurukanin jorinoita.
”Ne joutuvat kiertämään kaukaa”, Halawen havainto herätti Delevan takaisin Rúcioron lohduttomaan arkeen.
”Hmm?” hän kysyi.
”Metsästäjät”, toa vastasi. ”Joutuvat kiertämään, että pääsevät maihin. Meillä pitäisi olla aika hyvin aikaa.”
”Toivottavasti”, Deleva vastasi synkästi.
”Tuota, pojat”, selakhi kysyi varovaisesti. ”Pitäisikö meidän mennä? Meillä oli kiire mennä kuolemaan sinne makutakartanoon. En usko, että juuri kun pääsin yhdestä ääliöstä peikosta eroon, saan pelätä seuraavaa.”
Deleva lähti talsimaan etunenässä pienen metsän takana kohoavan kartanon suuntaan. Sieltä ei ollut koskaan kulkenut tietä minnekään. Lehto oli käytännössä vallannut talon lähimaaston, mutta puut olivat vältelleet itse makutan pihamaata parhaansa mukaan. Tuuheat kuusipuut olivat tukahduttaneet kaiken paitsi sitkeimmät tuulen pieksemät taimet. Siellä täällä maasta oli putkahdellut mitä mielikuvituksellisimpia sieniä, joista osa valaisi ympäristöään ja osa päästi pöllähdyksittäin itiöitä, kun niiden päälle astui.
“Hei, täällähän on ruokasieniä”, yritti Halawe pysyä pirteänä. Kaksi muuta eivät olleet edes kiinnittäneet niihin huomiota.
”Mahikäävistä saisi mahtavia pihvejä ja kaneratateista voisi tehdä… no, vaikka jotain hyvää soppaa”, mirukasvo selitti puoliksi itseään harhauttaakseen ja puoliksi, koska purkkimuona alkoi tulla jo korvista.
“No ainakin sinulla on hauskaa”, Deleva totesi varuillaan. “Syksy on muutenkin vuodenaika jota vihaan. Toivottavasti tämä haarniska ei ole yhtä altis vedelle kuin mitä vahkit ovat.”
“Optimisti, kuten aina”, mirukasvo huokaisi.
”Sinut ongittiin silloin Hopeisesta merestä, Deleva. Kyllä se vettä kestää”, Angien huomautti.
”No jotain hyvää”, hopeahaarniska mutisi. Syksyisistä puista putoili pisaroita heidän päälleen.
Ikivihreät kuuset jatkuivat aina pihaan asti. Puut tosiaankin karttoivat kartanoa.
Niiden oksat olivat vuosikymmenten aikoina oppineet levittäytymään niin, etteivät ne koskeneet makutan kiroukseen. Lehvästöt olivat alkaneet muodostaa kuin suuren kupolin reunoja pihalle, jolla ei kasvanut mitään sinne kuulumatonta. Kaikki oli kuin vastikään hoidettua, vaikka he tiesivät, että kartanossa ei asunut sieluakaan.
Tai noh, ehkäpä yksi sielu. Mutta se ei pystyisi käyttelemään puutarhasaksia kovin hyvin.
“Tämä kaikki näyttää niin makutalta. Se karmii minua”, Deleva sanoi hiljaa. ”Mistä tiedämme, että paikan henki tunnistaa meidät kaikista muista onnenonkijoista?”
”Emme tiedä”, Halawe sanoi. Hän katseli puolelta toiselle kuin odottaen hyökkäystä joka hetki.
”Edes luonto ei halua mennä tuonne”, Angien kuiskasi. ”En olisi uskonut, että korennoilla on enemmän järkeä kuin meillä.”
”Onko teillä legendoja tästä paikasta?” Halawe kysyi katsellen kaartuvia puita mietteliäänä. ”Hän kuitenkin on Selakhian makuta. Luulisi, että teikäläisillä olisi tarinoita.”
”Cestainu Kuolematon ei välitä”, selakhi vastasi vaitonaisesti. ”Joten emme ole ole välittäneet mekään. Aina joskus joku hullu on yrittänyt käydä täällä, Sokean johdattamana tai jotakin muuta järjetöntä… mutta ei, emme käy täällä.”
”No, jos hän olisi välittänyt, hän ei olisi paennut piiloon korpikartanoonsa silloin, kun Metru Nuilla peli meni kuumaksi”, Deleva mutisi ja astui varovaisesti autiolle pihanurmikolle. Rautaiset, piikikkäät portit olivat ainoa asia, mikä erotti seikkailijat kartanon hämärästä sisäpihasta. Vastoin kaikkia odotuksia ne eivät edes narahtaneet kal-toan työntäessä ne auki.
”Me taidamme olla ensimmäiset vieraat vuosikymmeniin”, hän sanoi johtaessaan heidät sisään.
Kukaan kolmesta ei huomioinut ääneen kuolonkorahdukselta kuulostavaa huokaisua, joka sekoittui ulvovaan merituuleen. Sen voima oli tarpeeksi paiskatakseen rautaportit kiinni heidän takaansa. Mukulakivinen pihatie ja sen rinnalla kulkevat havuaidat näyttivät kaikesta huolimatta siltä, että kartanoon oli tarkoituksellista kulkea myös ei-makutamaisin keinoin.
Äkkiä kaikki tuntui turhankin tavanomaiselta. Erityisesti kolmikon huomion kiinnitti vielä merkillisen hyvässä kunnossa oleva kasvimaa, joka sekin heilui tuulen mukana.
Tai kenties he kiinnittivät kasvimaan huomion, sillä istutuksen osittain mädät, oranssit köynnöshedelmät kääntyivät katsomaan kulkijoita kuin ne olisivat olleet tietoisia.
Sitten yksi niistä puhui. Tai oikeastaan itki.
Kurpitsaa kauhuissaan tuijottava kolmikko otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Angien peruutti niin kauas, että hän törmäsi takanaan olevaan kuusiaitaan. Kurpitsa näytti päällepäin aivan tavanomaiselta. Se oli suuri, toiselta puolelta ajan jo hieman pehmentämä, mutta sen sisältä kuului pelottavan selkeä, parkuva ääni. Niiskutteleva olemus jatkoi kuitenkin vain pienen hetken. Hiljaisuus saapui yhtä nopeasti kuin se oli rikkoutunutkin, ja kasvimaan oranssit otukset käänsivät taas etupuolensa kanssa käytännössä identtiset selkänsä kolmikolle.
”No mitä pirua edes”, Deleva puki sanoiksi ilmassa vallitsevan mielentilan.
”Ehkä… ehkä nekin ovat kirottuja”, Halawe mietti. Hän ei halunnut käsitellä ajatusta, että Tarkastajan keittiössä hedelmätkin pitäisi teurastaa ennen valmistusta. Angien vain katsoi kurpitsoja puoliksi kauhuissaan ja puoliksi ajatuksissaan.
”Jos niissä on joidenkin kova-onnisten sieluja, ehkä ne voisivat tietää jotakin?” kakamakasvo kysyi. Kumpikin toista katsoi selakhia ja tämän laukusta pilkistävää Ideniä.
”Deleva, se on kurpitsa”, Angien protestoi.
”Melko eläväinen tosin”, toa vastasi. ”En minä tiedä, miten haamut toimivat.”
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on, minä kokeilen. Hyvällä tuurilla kurpitsa osaakin puhua, ja saamme siltä kaikki vastaukset saman tien…”
Hailtia tarttui laukkuunsa ja veti sieltä Xialta saadun kalmanvalkean kanohin. Tavallinen Iden oli jokseenkin leppoisan näköinen naamio, mutta selakhi-iden oli melkoisen paljon kulmikkaampi. Sen suunnittelijat olivat luoneet sen noituuteen, ja siltä se näyttikin. Angien nosti sen kasvojensa tasalle ja vain katseli sitä sen silmättömiin kasvoihin.
”Tavallinen Iden irroittaa sielun ruumiista, mutta pitää sen materiaalisessa maailmassa eräänlaisena aaveena”, selakhi selvensi ja istui varovaisesti pihan kylmälle kivetykselle. ”Tämä vie sen pidemmälle. Jos Iden ainoastaan… erottaa sielun ruumiista väliaikaisesti, selakhi-iden tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti.”
Toat katsoivat naista äimistyneitä.
”Se… tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti? Naamio, jonka voima on tappaa käyttäjänsä?” Deleva kysyi epäuskoisena.
”Oletko varma, että se on aivan turvallista?” Halawe huoli.
”No tuota, en oikeastaan”, Angien myönsi. ”Olen lykännyt tämän yrittämistä syystä. En… en ole ihan varma, mitä löydän toiselta puolelta.”
Iden oli sokea ja silmätön, kuten itse Jumalatarkin. Ei sillä kanohilla ollutkaan tarkoitus nähdä mitään, mitä voisi silmillä nähdä.
”Hetkinen. Sinä et tiedä miten se toimii?” Halawe kysyi.
Selakhi pudisti päätään. ”No tuota… teoria on tuttu! Tai legenda. Pappimme käyttävät näitä loveen langetakseen… eli, no, saadakseen jotakin kuiskauksia toiselta puolen. Ehkä jopa nähdäkseen vilahduksen jostakusta kauan sitten haipuneesta. Mutta en ole koskaan tehnyt niin itse.”
”Jos sen voima on tappaa käyttäjänsä”, Deleva hämmästeli. ”Miten voit… no, epäkuolla?”
”En ole aivan varma”, selakhi myönsi. ”Tiedän vain, että naamiota ei saa missään nimessä ottaa pois oikeilta kasvoiltani sillä välin, kun olen toisella puolella.”
Toat nyökkäilivät. Jos Deleva oli huolissaan, hän ei näyttänyt sitä. Halawe sen sijaan näytti.
”Jos olet yhtään epävarma…” hän yritti antaa selakhille mahdollisuutta perääntyä.
”Hyss!” Angien sanoi. ”Täytyyhän minusta olla hyötyä edes jossain tämän matkan aikana… ja jos vaikka tapaan itse Selakhian makutan, niin minulla on hänelle pari valittua sanaa.”
Eikä hän ehtinyt kuulla toien mahdollisia epäilyksiä, sillä hän painoi naamion kasvoilleen ja kuoli.
Pienen hetken kaikki oli punaista, ja viiltävä kipu iski läpi hänen ruumiinsa. Sitten oli vain tyhjää, ja hän avasi silmänsä… meren pohjassa.
Se näytti mereltä, mutta vettä se ei ollut. Se oli vain tyhjyyttä. Syvän sinistä tyhjyyttä.
Selakhi kääntyi katsoakseen alas. Merenpohjan läpi hän näki hohtavat toa-hahmot kuin kirkkana hohtavat valosiluetit. Kartanon puutarha erottui aavemaisena, aaltoilevana varjokuvana hänen allaan. Hänen oma ruumiinsa makasi sydänvalo sammuneena pihakivetyksellä.
Kun selakhi tajusi, ettei tuntenut kehoaan enää lainkaan, syvä kauhun tunne oli vallata hänet. Oli täysi työ vakuuttaa, että kyllä, naamio toimi, ja hän pääsisi vielä takaisin, mutta silti
epäilys kouristi selakhin mieltä. Hänen teki vain mieli palata ja tarkistaa, että olisi vielä elossa. Mutta moni oli tehnyt tätä häntä aiemmin, eikö ollutkin? Hän oli tuntenut pappeja ja papittaria jotka olivat kertoneet sieluvaeltaneensa. Kyllä hän pääsisi takaisin!
Hän kääntyi katsomaan ympärilleen karkoittaakseen epävarmuutensa jollakin, mihin keskittyä… mutta sitä ei ollut paljoa. Oli vain tyhjää, jonka läpi hän ui… tai leijui. Tavallaan siinä oli järkeä, sillä hänen naamiossaan ei ollut silmiä… mutta hän oli odottanut näkevänsä edes jotakin.
Ja kuin taikaiskusta, hänen toiveeseensa vastattiin kuiskauksella. Sielunvaeltaja ei saanut siitä selvää… oliko se jotakin äärimmäisen muinaista selakhin murretta? Karmaiseva, kylmä tunne täytti hänen astraalikehonsa, sillä seuraava kuiskaus kuului paljon lähempää.
”Tule lähemmäksi”, syvä miesääni kuin huusi jostain kaukaa. Angien oli melko varma siitä, ettei se kuulunut kurpitsalle.
Hän kääntyi hitaasti ja ehti nähdä vain olemattomuuteen hajoavan kurpitsanoranssin kuvajaisen, jonka tuoma kylmä tunne katosi tämän mukana. Suu auki hän tuijotti tyhjyyteen… miten niin tule lähemmäksi?
Hän tuskin löytäisi sillä erää enää mitään. Ehkä olisi parempi palata elävien kirjoihin ja ottaa aavenaamio pois kasvoilta. Vaikka hän tiesi, että astraali-idenin irroittaminen on täysin eri asia kuin fyysisen naamion, häntä hirvitti silti tehdä se… mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.
Punaisen välähdyksen saattelemana hän palasi lihaksi ja vereksi.
Selakhin hengitys kävi ylikierroksilla, kun hän riuhtoi manausnaamion kasvoiltaan. Hän tunsi nojaavansa Halawea vasten, joka oli estänyt häntä kaatumasta. Vasta fyysisessä maailmassa hän muisti, miltä massa tuntui. Hän ei ponkaissutkaan ilmaan ensi yrittämällä.
”Oletko kunnossa?” mirukasvo kysyi kädet naisen hartioilla.
”Mitä näit?” kysyi Deleva, joka oli korkeassa polviasennossa kaksikon vieressä.
Angienin kesti hetki kasata ajatuksiaan. ”En mitään kai?” hän vastasi kysymyksistä konkreettisempaan. ”Näin… tai kuulin jonkun. Luulen, että se käski meitä syvemmälle.”
”Siinä on järkeä”, plasma-toa mutisi. ”Olemme vasta pihamaalla.”
”Hyvä on, mennään syvemälle”, Halawe sanoi. ”Mutta varovaisesti. En… en pidä tästä lainkaan.”
Deleva virnisti heidän jatkaessaan matkaa. ”Vai niin. Ei kerskailua tällä kertaa?”
Se ei näyttänyt huvittavan toista toaa lainkaan.
”Tämä vain tuo mieleeni viime kerran”, Halawe sanoi hiljaa. ”Kun olimme nuoria ja typeriä.”
”Hmm”, Deleva murahti vastaukseksi ja katseli kartanoa mietteliäänä. ”Selvisimme elävästä Tarkastajasta. Ehkä pärjäämme kuolleen kanssa.”
”Uskotko, että… unesi ovat häneltä?” Halawe kysyi.
”Tiedä sitten”, Deleva myönsi. ”Mutta me kävimme täällä Svarlen kanssa, ja joku syy sille on oltava miksei sen sekopään kummitus ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä kaikki on hopeisen nukkemestarin aikaansaannosta.”
”Tuota”, keskeytti selakhin huolestunut ääni heidät. Angien oli jo hieman edempänä. Tämä oli jäänyt kartanon pääoven eteen tuijottamaan ruusupenkkiin kaatunutta haarniskaa. ”Hopeisesta puheen ollen… taidamme olla oikeilla jäljillä.
Harmaa hahmo makasi maahan lysähtäneenä ovenpielessä. Toat harppoivat lähemmäksi nähdäkseen paremmin, ja he huomasivat pian hopeahaarniskan toverin toiselta puolelta portaikkoa. Ne olivat eittämättä joskus vartioineet etuovea ylpeinä ja kiiltävinä. Nyt ne makasivat märkinä ja hiljaisina lakastuneiden ruusujen lomassa.
“Kal-haarniskoja. Olipa yllättävää”, Deleva tokaisi, mutta hetken niitä katseltuaan hänestä tuntui kuin se ei olisi ollut koko totuus. Haarniskat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kyllä hopeisia, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Niiden panssarilevyt lähempänä orgaanisia kaaria kuin niitä selkeän mekaanisia hirvityksiä, mitä kolmikko oli tähän mennessä nähnyt. Nämä haarniskat eivät olleet rujoja sota-aseita. Nämä olivat muodoiltaan virtaviivaisempia, lähes kauniita.
“… Hal, voitko tunnustella onko niissä mitään outoa?” Kal kysyi.
“Oh, toki”, magnetismin toa nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän kohotti kätensä kuin ruumiita siunatakseen, vaikka todellisuudessa pureutui niiden molekyylirakenteen pienimpäänkin piirtoon.
”Näissä on paljon tuttua sen tavaran kanssa, mitä sinussa on”, hän kertoi. ”Kylmää ja vahvaa… mutta jotenkin… elävää? Vähemmän keinotekoista.”
Deleva kohotti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”
”En ole varma”, Halawe myönsi. ”Se on vain tunne.”
Hailtia kumartui hänen viereensä nähdäkseen hopeisen paremmin. ”Näissä… näissä on jotakin makutamaista, eikö olekin?”
“On loogista, että makuta jättäisi jälkensä kokeisiinsa. Niin tekevät kaikki luojat”, Halawe mietti. “Ei millään pahalla Del, mutta nämä ovat paljon laadukkaampia kuin se kama, mistä sinut on parsittu.”
“Hmh. No en valinnut tätä muotoa”, plasmahenki murahti.
”Jos se piristää sinua yhtään, ehkä voimme napata yhden tällaisen ja päivittää kehosi”, selakhi heitti puolivakavissaan.
“Toivottavasti ei tarvitse. Ei huvita olla koekaniini kolmatta kertaa”, Deleva sanoi ja oli jo marssimassa portaita ylös oven suuntaan.
”Odotas”, Angien sanoi edelleen Kalin kehon viereen kyykistyneenä. Hän sai hetken vääntämisen jälkeen haarniskan kypärän – vai naamion? – irtoamaan.
”Nämä eivät sen sijaan näytä siltä, että olisivat olleet koekaniineita”, hän kertoi ja näytti kypärän sisältöä. Tai pikemminkin sen olemattomuutta. Hopeakallo oli nimittäin täysin tyhjä.
”Ehkä näissä on vain ollut samaan tapaan kuulat kuin vahkeissa… Muutenhan nämä olisivat vain haarniskoita, joita ei voi edes pukea päälleen.” Selakhi pyöritteli kypärää käsissään. Sen muoto muistutti häntä suojauksen naamiosta… samankaltaiselta, kuin mitä niillä vuosituhansia vanhoilla metallikehoilla Käden holveissa oli.
“Makutalla on keinonsa” Halawe mietti. ”Kenties niissä on ollut enkelten iilimatoja.”
Angien irvisti ja irroitti kypärästä toivoen, ettei ollut koskenut mihinkään, mistä kraata olisi joskus kulkenut.
”No se olisi ainakin uutta”, hän mutisi. ”Voitteko avata tämän? Haluan nähdä, onko sillä luurankoa.”
”Mitä uskot löytäväsi?” Delevan äänestä kuuli skeptisyyden, mutta hän auttoi yhtä kaikki.
”Jos sillä on… kuula, se olisi varmasti sisältä joko tyhjä tai umpimetallia”, selakhi mietti seuratessaan, miten Delevan vasen etusormi alkoi hohtaa kuin hitsauslaite. Toa liu’utti sormeaan haarniskaa pitkin, avaten sitä kohtisuorassa keskeltä. Yhtä kirurgisesti kuin Metorakk konsanaan…
Aukko, jonka Deleva sai aikaan ei ollut suuri. Vuosikymmeniä ovenkulmassa haurastuessaankin kal-metalli osoittautui plasmahengen voimia vastustavaksi. Kylkeen syntynyt aukko paljasti kuitenkin tarpeeksi, että Angien sai tehtyä johtopäätöksen.
”Sillä… sillä on luuranko”, selakhi sanoi ja miltei poltti näppinsä vielä tulikuumana hehkuvaan haarniskan pintaan.
”Ja niillä toisillako ei?” Halawe kysyi. He kuulivat pieniä sihahduksia, kun harvoja vesipisaroita osui kuumaan metalliin. Hopeakuori kylmeni nopeasti, ja hehku himmeni haarniskan pinnasta.
”Ei”, Angien kertoi. ”Ne ovat vain mekaanisia haarniskoja.”
Hän tunnusteli avonaisia, sateesta jäähtyneitä kylkiluita sormillaan. ”Ja nämä ovat vielä… oikeita luita. Deleva, voitko leikata tästä palasen? Näytteestä voisi selvittää kuka tämä oikein oli…”
Deleva näytti epäilevältä. ”Tarkoitatko, että… siinä oli joskus ruumis sisällä? Siksikö hänellä on luuranko?”
”Kenties”, selakhi mietti. Tuolta Delevakin luultavasti näyttäisi, jos olisi maannut vuosikymmenen mädäntyvänä jonkun kartanon pihalla.
”Ja sinusta palasten irroittaminen siitä on hyvä idea? Se ei ole haarniska, Angien, se on ruumis…”
”No, ero on kieltämättä monesti häilyvä…” selakhi kiemurteli, mutta Deleva ei näyttänyt innostuvan.
”En ala leikkelemään sitä”, plasman toa murahti. ”Jatketaan, meillä ei ole koko yötä aikaa.”
Hän seurasi hetken, miten seikkailullinen korento lensi pihamaan poikki vailla kahleita tai kuoria. Joskus hän vain toivoi, että saisi vain olla sellainen, kaukana maailman murheista.
Kartano oli kaikkea muuta kuin mitä makutan piilopaikalta saattoi odottaa. Vaikka kaikkialla olikin sellainen selkäpiitä karmiva kylmyys, joka sai jatkuvasti katsomaan olkansa yli peloissaan, mikään ei ollut näennäisesti pielessä. Aula oli avara, ja jossakin toisissa oloissa se olisi voinut olla jopa kutsuva.
Deleva työnsi raskaan puuoven kiinni ja raahasi melko vaivattomasti suuren vaatekaapin oven eteen. ”Me saamme seuraa vääjäämättä”, hän mutisi. ”Parempi tehdä niiden sisäänpääsy mahdollisimman vaikeaksi.”
”Hyvin ajateltu”, Halawe myönsi. ”Mutta turha hikoilla niin paljoa.” Hän osoitti sormellaan ovea, ja pienen ”krunts”-äänen saattelemana sen lukko ja saranat vääntyivät käyttökelvottomiksi.
”Taas show päällä”, Deleva tokaisi ja työnsi oven eteen vielä toisen hyllyn ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Toinen toa oli jo kävellyt pidemmälle kauniiseen aulaan.
“En tiedä onko se vain edelliskerran kauhu”, Halawe muisteli. “Mutta nyt tämä muistuttaa paljon enemmän paikkaa, jossa joku voisi asua oikeasti…”
“Se vihreä valo olikin vähän liian hallitseva sisutuselementti”, Deleva naurahti.
”Te vain naureskelette”, Angien parahti. ”Anteeksi vain, mutta tämä on silti makutan koti… eikä makuta ole täysin poissa.”
Hän katsoi ympärilleen heidän astellessaan syvemmälle upeaan klassistiseen eteissaliin, mutta kaikki näytti kammottavalla tavalla tavanomaiselta.
”Makuta, joka etsi kuolemattomuutta?” hän jatkoi hiljaa. ”Ikään kuin demonit eivät olisi tarpeeksi kuolemattomia ilmankin…”
“Kuolemattomuus ja epäkuolleet toat menevät hyvin yhteen”, Deleva naurahti kuivasti. ”Noidilla on omat juttunsa joita he tutkivat, ja niitä meidän on vaikea käsittää.”
”Onneksi noitia on moneen lähtöön”, selakhi sanoi ja kaivoi laukustaan häntä silmättömänä takaisin katsovan Idenin. ”Sanoisin, että mennään vähän syvemmälle, niin katson, löydämmekö Cestainun kaikuja joille keskustella.”
Halawe oli jo edennyt yläkertaan omin päin. Pieni hammasratas leijaili toan edeltä ilmassa kuin noidu ase ampumavalmiina.
“Hei, tulkaa tänne. Täällä on… nähtävää”, hän hihkaisi.
Sali vaikutti herrasväen olohuoneelta. Sen vihreäverhoillut puusohvat olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kulmassa näkyi upea mahonkinen viinikaappi, joka näytti olevan edelleen tarjoiluvalmiina.
Mutta se, mihin toa oli kiinnittänyt huomionsa heti viinien jälkeen oli rivi tauluja, jotka koristivat takanpäällystää. Muut keskittyivät viinien sijaan suoraan tauluihin.
Neljä koristereunaiset taulut roikkuivat vieretysten. Ensimmäisen he kaikki tunnistivat – olihan se sama vahki, joka oli heidät tälle tutkimusmatkalle lähettänyt. Toisen taulun hahmo oli heille vain etäisesti tuttu, mutta valkotakkisen toan päätteleminen Niziksi sopi kuvaan.
Kolmannen taulun hahmo näytti kellankultaista kualsia kantavalta surumieliseltä toalta, jonka haarniskassa vuorottelivat harmaa ja kulta. Kukaan kolmikosta ei voinut väittää tunnistavansa, ketä maalaus esitti.
Sen sijaan viimeinen oli Delevalle liiankin tuttu. Neljännen taulun kuvassa oli hänen hyvä ystävänsä Umbra. Kuvan valottu näytti olevan ajalta ennen kuin Deleva edes tunsi häntä. Eli jostain Metru Nuin sodan ajoilta, hän päätteli. Niiltä ajoilta, kun tästä oli ylipäänsä tullut toa.
“Mitä Umbran kuva täällä tekee?” hän puki hölmistyksensä sanoiksi.
”Jaa-a”, Halawe kuittasi kädet puuskassa. ”Sinähän hänet tunsit. Kertoiko hän koskaan mitään… Tarkastajasta?”
Deleva näytti miettivän hetken ennen.
“Umbralla on kyllä jokin yhteys makutoihin… Olimme kerran Avra-Nuilla hoitelemassa erästä Kraata.”
”Kraataa?” Angien korjasi.
”Ei, olento siis kertoi nimekseen Kraa. Väitti itseään makutaksi ja osaksi Umbraa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan”, Deleva kertoi. Koko kirotun saaren muisteleminen sai hänen päänsä särkemään.
”Sen perusteella mitä minä hänet tunsin…” Angien sanoi hiljaa, mielessään Ancongen kansi ja se, miten valon toan purkaus oli lähes tappanut heidät kaikki. ”… hänellä taisi olla yleensäkin vähän ongelmia.”
“Oi kuule”, Deleva hymähti synkästi. ”Tuskin olisin tällä reissulla ilman Umbran ongelmia. Lähdimme Avra-Nuilta Bio-Klaaniin Nurukanin kanssa kuukausia sitten. Toisaalta sen jälkeen menimme Metru Nuille kohtaamaan Nurukanin ongelmia… sääli, etteivät he ole täällä nyt selvittämässä minun ongelmiani.”
”No, toivottavasti me olemme tarpeeksi”, Halawe mietti kierrellessään huonetta ympäri. Mirukasvo oli käynyt läpi lipastoja kuin mikäkin varas, paikantaen kaikkea pöytähopeista vanhoihin akryyliväreihin.
”Onko teistäkin hieman outoa, että… makutalla olisi takka ja viinivarasto?” hän kysyi. ”Ne ovat kuitenkin… jotain myrkkyä haarniskan sisällä.”
Selakhi nyökkäsi. ”Kuulostaa kieltämättä melko arkipäiväiseltä pimeyden enkeleille.”
“Ehkä täällä on joku muu sisustanut sitten Tarkastajan päivien”, kakamakasvo mietti.
Halawe oli keskittynyt tutkimaan makutan viinivarastoja. Ilmeisesti makutan juomamakua hallitsi Legendojen kaupungin puna, sini ja keltaviini, joita oli vuosisatojen ajalta. Kristallisaarten tuotantoa ei ollut kuin pari pulloa, mutta ne olivat vieläkin vanhempaa satoa. Alahyllyltä löytyi yhtä tiettyä punaviiniä ties miten monta pulloa.
”Nämä ovat yllättävän halpaa tavaraa”, Halawe hihkaisi. ”En olisi uskonut makutan olevan laatikkoviinien ystävä.”
”Tämä näyttää asuinhuoneelta”, Angien hihkaisi sivuovelta. ”Tai… toimistolta?”
Hänen tietääkseen makutat eivät yleensä tarvinneet sänkyjä, mutta sellainenkin isosta puuhuoneesta löytyi. Tavarat olivat yllättävän hyvässä järjestyksessä – työpöytä oli siisti, kirjahylly huoliteltu ja sänky pedattu. Jos aiemmat huoneet olivat olleet tavanomaisia, tämä oli suorastaan arkinen.
“Tämä muistuttaa ihan Xenin huonetta, jos se olisi siivottu tämän vuosikymmenen puolella”, Deleva naurahti.
Tilan tavallisuudesta rohkaistuneena Angien uskalsi mennä tutkimaan sitä tarkemmin. Kulmassa oli naulakko, mutta siinä ei roikkunut mitään. Suuresta mahonkikaapista sen sijaan löytyi kokoelma takkeja ja kevyitä arkihaarniskoita, jotka eivät juuri huutaneet hänelle makutaa.
”Tuota, käyttiköhän Tarkastaja korkokenkiä?” Angien kysyi. ”Koska jos ei, niin… joku joka täällä asui, käytti. Ja ihan tyylikkäitä vielä!”
Halawe seurasi selakhia ja painoi kirjoituspöydällä olevan näytön uteliaisuuttaan päälle. Se näytti olevan jätetty siihen kuin tarkoituksella. Ruutu oli samanlaista teknologiaa kuin Mustan Käden tukikohdassa: ei uusinta uutta, mutta tarpeeksi lähelle ollakseen helppo käyttää.
Angien asetteli takaisin hyllyyn sieltä kaappaamansa kopion Tri. Delekin teoksesta Aivot yllätyttyään sen sisältämien teesien ajantasaisuudesta kirjan niteiden muinaisuudesta huolimatta. Kirjahyllyn sisältö viittasi muutenkin lähinnä biologiaan. Tämä ei ollut täysin yllättävää huomioiden, mitä kartanossa oltiin luotu.
“Hei. Tämä laite toimii. Tulkaa katsomaan, josko tästä olisi apua”, Halawe viittilöi muille. Sen edellinen käyttäjä oli jättänyt levyn sisään, sillä tutkijoiden ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen nauhan pyörimään. Huoneen omistaja oli selvästi jättänyt sen löydettäväksi.
Kameralta kesti hetki tarkentua naisen sinisiin kasvoihin. Tämän käsi peitti vielä puolet ruudusta säätäessään näyttöpäätteen yläpuolelle sijoitettua tallennuslaitetta. Tallenteen toa istui ilmiselvästi sillä samalla tuolilla, joka nyt natisi päätettä käyttävän magnetismin toan alla. Kaikki kolme kyllä tunnistivat Nizin ulkonäöltään, ja muistivat mitä Xen ja Nurukan olivat hänestä haikeina kertoneet, mutta siihen heidän tietämyksensä sitten rajoittuikin. Ainakin se selitti kaikki ne kovin tavalliset asiat, mitä makutan kartanosta lötyi, Angien mietti.
Naisen jalon Rurun takaa loistavista keltaisista silmistä paistoi murhe ja väsymys. Valkoista takkia harteillaan kohennettuaan Niz huokaisi syvään ja lukitsi katseensa tiiviisti kameraan.
”Minä en ole yleensä kovin hyvä puhumaan”, hän aloitti ja vilkaisi melkein välittömästi alaspäin kuin muistiinpanoihinsa, mutta nosti katseensa pian takaisin kohti kameraa. ”Mutta minusta tuntuu, että menetän järkeni jos en edes yritä.”
Niz vilkaisi taas papereitaan, mutta jätti ne taas nopeasti huomioimatta. Lopulta toa vain päätti laskea molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojata käsiinsä.
”Xen, jos olet tullut tänne itse tai lähettänyt jonkun muun etsimään Tarkastajaa… olen hirvittävän pahoillani. Koko tämä typerä suunnitelma… kaikki tämä ympärilläni… minä rukoilin, ettei sen koskaan tarvitsisi olla sinun murheesi. Mutta päätellen siitä, että olet täällä nyt… tai missä sitten ikinä katsotkaan tätä, jokin on varmasti mennyt pieleen. Ja minä toivon hartaasti, että sinä olet kunnossa.”
”Olisipa ollut kätevää, jos tyttö olisi tullut itse paikalle”, Angien kuiskasi.
Murhe Nizin äänessä välittyi selvästi tallenteenkin välityksellä. Hänen katseensa harhaili välillä reilusti ohi kamerasta, mikä oli outoa, koska tallennetta tuijottava kolmikko näki selvästi, ettei tietokoneen ympärillä ollut muuta kuin tyhjää seinää. Vaikka he eivät täysin ymmärtäneet naisen sanoja, niiden sävy täytti heidän sydämensä huolella.
”Minun piti lähettää sinulle viesti. Pyytää anteeksi sitä, että lähdin. Ja sitten, aikaa kului, ja sitten minun pitikin jo lähettää sinulle viesti, että minä jäin… Ja nyt siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, enkä enää tiedä mitä sanoisin. Eivät sanat enää poista sitä, että minä hylkäsin teidät.”
Nizin masentunut katse säilyi kuitenkin tällä kertaa kamerassa ja videon katsojissa. Veden toa piti tauon puheessaan kuin anteeksipyyntönä niille, joille viesti oli tarkoitettu. Jokin Nizin vakavuudessa sai asian tuntumaan paljon mittavammalta. Kuin hän olisi pahoitellut hylänneensä koko maailman, eikä vain läheisiään.
”Mutta se ei ole se syy miksi sinä tai… te tätä katsotte”, hän myönsi. ”Minä oletan, että olette täällä etsimässä vastauksia. Ellette sitten ole maailman onnekkain ryhmä ryöstelijöitä, jotka jotenkin pääsivät ohi porteista, joista asiattomien ei kuuluisi…”
Oli mahdotonta sanoa, paistoiko Nizin äänestä oikea syyllistävyys vaiko sarkasmi. Hän kuitenkin otti viimein hieman rennomman asennon ja antoi käsiensäkin valahtaa jonnekin kameran alapuolelle.
”Valitettava totuushan on, että mekään emme tiedä kaikkea. Mutta me tiedämme, että se mitä Mustassa Kädessä tapahtui on tapahtunut ennenkin. Ei tietenkään täsmälleen samalla tavalla, mutta isot linjat ovat… hälyttäviä. Ficus on löytänyt jotain todella, todella vanhaa. Puhumme sellaisesta historiasta, jonka muistaminen tuottaa vaikeuksia Tarkastajallekin.”
Deleva muisti kyllä Kal-haarniskojen metallin ikiaikaisuuden. Hän hädin tuskin ymmärsi, miten muinaisista palasista hänen koko kehonsa oli kyhätty.
”Olemme koonneet kaiken tälle levykkeelle. Sen pitäisi sisältää kaikkein tärkeimmät johtolangat. Curuvar kolmannen tekstit, Taras-Silin piiritys ja tuho, kaikuluotauskartat kaikista niistä tunneleista, jotka johtavat poispäin Metru Nuista… ne ovat kaikki tässä. Lisäsin jopa…” Niz keskeytti ja kumartui nostamaan jotain pöydän alta. ”… omat muistinpanoni”, hän lopulta sanoi ja heilutteli paksuhkoa paperipinoa kameran edessä.
”Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus on tekemässä. Meillä vain on… vaikeuksia ymmärtää miksi. Ehkä minä olen väärässä ja tämä kaikki on vain menneisyyttä. Ehkä te olette täällä vain tutkimassa palasta historiaa, joka on jo miltei painunut unholaan… mutta ehkä asiat ovat, kuten pelkään ja te taistelette edelleen. Ja siinä tapauksessa minä toivon, että te ymmärtäisitte meitä paremmin.”
Puhuja laski paperinsa jonnekin kameran katseen ulkopuolelle, ja tiedekapteenin viimeinen viesti pimeni pieneksi hetkeksi. Jonkinlainen häiriö oli selvästi katkonut Nizin yhteydet. Kuvan palattua toa oli kääntynyt selin kameraan ja puhui mikrofonistaan ohi jollekulle huoneen oven suulla. Luiset, valkoharmaat jalat talsivat hetken kuluttua pois toan huoneesta, ja rurukasvon tuimaksi muuttunut katse nauliintui takaisin kameraan.
”Xen… Ficuksesta on tullut jotain hirveää. Hän on vanha. Ja minä tarkoitan sitä. Hän on tehnyt tätä pitkään. Rakentanut koneistoaan kaikessa hiljaisuudessa meidän katseiltamme piilossa. Minä… pelkään häntä. Enkä ole enää varma tunsinko häntä oikeasti koskaan. Hänen sokea kuningattarensa on kuiskinut hänelle ties kuinka pitkään. He tahtovat tehdä jotain kammottavaa…”
Toa hieraisi kasvojaan väsymyksestä. Hänen silmänsä näyttivät hädin tuskin pysyvän enää avoinna. Katkoksen aikana oli mahdollisesti kulunut paljon enemmän aikaa kuin ensivilkauksella oli näyttänyt.
”Minä en tahtonut sinua maailmaan, joka uhkaisi päättyä näin, rakas. Isäsi vielä vähemmän. Jos hän on vielä siellä… pyydä anteeksi puolestani. Sillä vaikka minä vielä palaisin… en voi enää koskaan katsoa häntä silmiin. Hänelle en koskaan voisi itse myöntää, että rakastin Ficusta enemmän…”
Niz huokaisi. Hänen kätensä oli taas kurottunut puoliksi kameran päälle valmiina sulkemaan sen.
”… ja vihaan itseäni sen vuoksi. Hyvästi, rakas Xen. Ja anna minulle anteeksi se, kuinka huono äiti sinulle olin.”
Surusta värähtelevät kasvot katosivat, ennen kuin kanohille valuvat kyyneleet ehtivät kunnolla rekisteröityä tallennetta tuijottavaan kolmikkoon. Vallitsi hetken hiljaisuus. Heillä oli sellainen olo, että he olivat olleet ehdottoman väärät henkilöt kuulemaan tiedekapteenin tunnustukset.
Olivat he oikeat henkilöt tai eivät, sellaisen avautumisen jälkeen oli vaikea löytää paljoa sanottavaa.
”Hän siis pakeni tänne kaiken sen jälkeen”, Angien sanoi hiljaa ja otti levykkeen laukkunsa suojiin. ”Xenin pitää nähdä tämä.”
“Hm. Ainakin selittää, kuka täällä on makutan jälkeen asunut”, Deleva mutisi.
”Tämä… tämä taitaa olla paljon meitä suurempaa”, salskean oli pakko todeta lopulta. Heillä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Puhdistaja puuhasi, mutta… puhtaasti veden toan kasvoilla valvonut pelko oli kertonut kaiken tärkeän.
”Ne nimet, mitä hän mainitsi”, Halawe pohti. ”Curuvar ja Taras-Sil. Sanovatko ne sinulle mitään, Ang?”
”Taras-Sil? Sokean Jumalattaren kuolema? Eikö tämä ole täkäläisille yleissivistystä?” Angien kysyi ja katsoi toa-veljiä aidosti hämmentyneenä.
”Hei, voin opetella taruntietoa kun sitten joskus eläköidyn”, Halawe puolustautui.
Se kirvoitti hymyn hailtian kasvoilta. ”Sen kun näkisi! Mutta siis… Taras-Sil oli Qwiennen – Sokean Jumalattaren – temppeleistä suurin, ja myös se… se, minne hän hautautui käärmeiden murskatessa Curuvar Ensimmäisen ja muut opetuslapsista. Minun on vaikea käsittää, miksi se liittyisi… no, tähän kaikkeen.”
”Ne kuulat ainakin mainittiin todella vanhoiksi”, Deleva mietti. ”Samoin haarniskat. Olemme vain uusin kierros sairaassa pelissä, joka on pyörinyt läpi ajan.”
”Seis”, Halawe sähähti hiljaa ja nosti kätensä. ”Kuuletteko?”
He sähköistyivät välittömästi. ”Mitä?” Angien kysyi.
”Puhetta”, tumma toa kuiskasi. ”Ehkä ulkoa.”
“Nyt ne metsästäjät ovat siis täällä. Ovi tuskin pidättelee niitä kauhean pitkään”, Deleva mietti. Konetoa lähestulkoon kuuli kellon, joka mittasi aikaa vääjäämättömään kohtaamiseen murhaajajoukon kanssa.
”Tuota… pystyttekö hoitelemaan ne?” Angien kysyi. ”Ettekö te nyt ole niitä kuuluisia toa-sankareita.”
“Emme vielä tiedä koplan määrää tai miten he ovat varustautuneet”, Deleva tokaisi. “Aft-Amanassa hoitelimme parin toan kanssa sen tiimisi.” Ilmanautin palavan lihan haju syöksyi muistona plasmahengen mielessä esiin.
”Vaihtaisin sinut Spesialistiin koska vain”, selakhi pyöräytti silmiään.
“Ainakin se oli hyvä katoamistempuissa”, Deleva tokaisi.
”Olisi kätevä taito juuri nyt”, Angien sanoi surkeana.
Kaksikon sanaillessa Halawe oli palannut aiempaan huoneeseen. Hän raotti varovaisesti yläikkunan verhoja. ”Hei”, hän yritti kiinnittää tovereidensa huomiota. ”Näen ne.”
Yläkerran ikkunasta joukkio näki, miten joukko raskaasti aseistettuja metsästäjiä liikkui pihalla sotilaallisen koordinoidusti asentamassa räjähteitä. Iso steltinpeikko – Moukari, Halawe osasi sanoa – haukkui käskyjä. Tähdet olivat olleet peikon syntyhetkinä suotuisat, sillä hänet oli siunattu sekä suurella voimalla että terävällä älyllä.
“Ai nämä ovat tuttujasi?” Deleva mietti. “Kai tiedät jotain näiden tyyppien heikkouksia? Siis muitakin kuin ilmiselvä tuli ja se, että kaikessa on metallia.”
“No en minä nyt ihan kaikkia metsästäjiä sentään tunne, höntti. Ei meillä ole mitään yleistä jäsenluetteloa missä luetellaan kaikkien voimat ja heikkoudet. Osaan kyllä olen törmännyt Odinan kapakoissa.”
Angienkin uskaltautui vilkaisemaan ikkunan kulmasta. Odinalaiset eivät tosiaankaan näyttäneet vielä nähneen heitä.
”Voi ei, tuo yksi taitaa olla Ruinaaja”, Angien kuiskasi. ”Tuo, joka asentaa räjähteitä.”
“Ruinaaja? Ette ole tosissanne. Nämä koodinimet ovat toistaan tyhmempiä”, Deleva mietti ääneen.
Halawen voimillaan salpaaman oven ääressä hääri toinenkin tummanpuhuva vortixx. Tämä keskusteli hiljaa Ruinaajan kanssa räjähteitä asentaessaan.
“Ah. Tuo sen toveri on Rienaaja. Älkää antako nimien hämätä”, Halawe tokaisi. “Lisäksi tuo yksi krickit taitaa olla legendaarinen Skalpelli. Tämä kokoonpano on ihan eri luokkaa kuin Aft-Amanassa”, Halawe kiristeli hampaitaan.
“Tuo nelikäsi puolestaan on Kuolonruoska. Muistaakseni näimme sen jo Meksi-Korossa. Tuo, joka kantaa tuolla kauempana… kokonaista tykkiä. Tyyppi voitti minut aina kädenväännössä”, Hammasratas vain jatkoi. Punamusta akshikromidi toimi lisälihaksina Inozyan jo valmiiksi treenatulle tiimille. Tämän singatuuriruoska roikkui tämän vyöllä hehkuen hailakan punaisena.
”En pidä tästä”, Deleva sanoi hiljaa sivussa ikkunasta. ”Meidän pitäisi mennä.”
”Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne”, selakhi huokaisi. ”Olisi pitänyt tietää, että Varjottu ei jättäisi meitä rauhaan…”
”No aina voi siitä huolimatta yrittää”, Deleva mutisi ja vilkuili varovaisesti ulos.
”Mutta se on Varjottu!” Odinan neito jatkoi. ”Hänellä on silmänsä kaikkialla… ei maailmassa ole ainuttakaan paikkaa, mistä hän ei löytäisi meitä lopulta! Ihan sama, vaikka pakoilisimme vuosia, hän onnistuu aina lopulta…”
Halawe nyökkäili hiljaa, mutta keskittyi mieluummin tilanteeseen. Deleva sen sijaan ei aikonut kuunnella tappiomielialaa hetkeäkään pidempään.
”Entä sitten?” hän parahti niin kovaa, että he pelkäsivät metsästäjien huomaavan heidät. ”Hittoako sillä on väliä, saako se luihu teidät kiinni joskus tulevaisuudessa. Mitä aiot tehdä ennen sitä? Synkistellä kurjaa kohtaloa vai tehdä jotakin sille?”
Se hiljensi hailtian.
”Tuota, kokeile taas naamiotasi”, Halawe ehdotti varovaisesti. ”Selvitä suunta ja me ostamme sillä välin vähän aikaa.”
Kumpikin toista vilkaisi selakhia. Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi lopulta.
”Hyvä on, voin yrittää”, tämä myöntyi. Vaikka ajatus tiedottomana lattialla lojumisesta ei kyllä tuntunut kovin rohkaisevalta, kun parin kymmenen metrin päässä väijyi Varjotun murhajoukko.
”Pitäkääkin minut elossa”, hän sanoi hiljaa ja kaivoi Idenin esiin.
”Älä huoli, rakas!” Halawe virnisti ja katsoi taas metsästäjiä verhon raosta. Angien puolestaan veti syvään henkeä, painoi sen kasvoilleen ja tunsi, miten kylmä kanohi imi hänen sielunsa jälleen kerran Tuonelan syvyyksiin.
Toa-pari vilkaisi toisiaan ja nousivat samaan aikaan ikkunaan. Se suli kappaleiksi, kun Delevan loihtima liekkiryöppy syöksyi sen läpi alas pihamaalle. Metsästäjä huusivat ja maastoutuivat oven edestä.
Kosteus sammutti liekit nopeasti, mutta Varjotun verikoirat eivät nostaneet päitään kovin korkealle. Sen sijaan peikkosotilaan käskyjen karjuminen kuului selvästi tuulenkin yli.
“Hei peikonrumilus!” huusi Halawe, joka ilmestyi veljensä viereen hammasratas vinhasti ympärillään pyörien. ”Lähettikö kummisetä tänne Shrekan vai Krekan? Olette kaikki ihan samanlaisia paukapäitä!”
“Shrekka sentään on lähes kosmista kauhua kun sinä olet vain valkea möykky!” Deleva tuki toveriaan, vaikkei edes tiennyt mikä on Shrekka.
Kaksikko sai vastalaukaukset itseään kohti kirjaimellisina, kun metsästäjät rei’ittivät ikkunan plasmasarjalla.
”Ziellä ze luopio huutelee!” Skalpelli osoitteli yläikkunaa. Hänen yönäkökiikariensa punainen valo erottui pimeässä kiiluvana silmäparina. Krickit jäi tuijottamaan ikkunaa niin paikallaan, että hänen saattoi luulla vaanivan jotakin.
”Hah, tulisi tänne alas taistelemaan!” Inozyan mahtava ääni pauhasi. ”Mutta Hammasratas taitaakin olla pelkuri!”
“Ai pelkuri vai? Minä olen sentään maineikkaan Toa-soturi Svarlen surmaaja”, Hal huusi vastaukseksi yläkerrasta.
“Itsehän murskasin sodassa Valotun Lhekon! Edes kaksoisauringot eivät suojelleet häntä moukareiltani!” Inozya nosti moukarimaiset kätensä ilmaan ja astui uhmakkaasti avoimelle.
”Joo siis meidän pomo syö toia aamupalaksi!” Rienaaja toimi Moukarin taustakuorona.
”Ja makutoita välipalaksi!” Ruinaaja pisti paremmaksi.
Peikkojohtaja näytti sanovan jotakin hiljaa alaisilleen vaimentaakseen heidät takaisin työn touhuun. Taempana Kuolonruoska käänteli pientä ovelle koottua suorasuuntaustykkiä ikkunaa kohti.
”Ne aina sanoivat, että olet tarpeeksi nopea torjumaan luoteja”, Moukari huusi ja taputti tykin piippua. ”Olen aina halunnut nähdä, osaatko todella.”
Toa-pari katsoi tykkiä ja sitten toisiaan. Mörssäri näytti tarpeeksi järeältä räjäyttääkseen koko kakkoskerroksen ikkunat parin metrin säteeltä. Angien oli vieläkin tiedottomana heidän takanaan, mikä asetti tämänkin vaaravyöhykkeelle.
”Anna tulla vain!” Halawe hihkui. ”Tuon pitäisi olla pikku juttuja niihin tykistökeskityksiin verrattuna, mitä pysäytin Metru-!”
Lause katkesi, kun kanuuna lauloi, ja Halawe ehti juuri nousta ikkunaan heittääkseen tykinkranaatin kauas yläilmoihin. Hän oli näkyvillä vain pienen hetken, mutta se riitti – sillä krickitin kasvoilla oleva hyönteisnaamio välähti.
Se oli yksi kammottavimpia tunteita, mitä toa saattoi kokea. Oli kuin Felnas olisi sammuttanut osan sielusta. Kadottanut sen palasen, joka oli aina yhteydessä kaikkeen ympäröivään.
Magnetismin toa syöksyi alas henkeään haukkoen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kuuli, miten metsästäjät latasivat jo uutta ammusta. Felnasin vaikutus tuntui hiljalleen hiipuvan, kun hän ei enää ollut sen käyttäjän näkökentässä, mutta kyllä se silti vielä kirpaisi.
”Meidän pitää mennä”, Deleva vilkuili vuoroin ulos ja vuoroin tovereitaan. ”Vaikka minä kestäisin tuon mörssärin laukauksen, te ette.”
Selakhi oli edelleen tiedottomana. Halawe kirosi huolimattomuuttaan ja päätti siirtyä isoihin aseisiin.
”Onko totta, että teidän peikkojen taipumus unohtaa painovoima antaa teille lentotaidon?” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. ”Olen aina miettinyt! Oletteko tosiaan niin tyhmiä, että jos unohdatte painovoiman, kohoatte taivaalle?”
He kuulivat ulkoa, kuinka jotakin putosi maahan.
Sitten peikko alkoi jylistä.
”Mitä helvettiä sinä juuri sanoit, sinä rahinpenikka? Valmistuin luokkani parhaana Odinan sota-akatemiasta ja olen ollut mukana useissa salaisissa iskuissa Nascostoa vastaan, ja minulla on yli 300 varmistettua tappoa. Minut on koulutettu brakas-sodankäynnistä ja olen koko Varjotun legioonan paras tarkka-ampuja! Et ole mitään muuta kuin vain uusi kohde. Tuhoan sinut tarkkuudella, jota ei ole nähty koko sakaroilla, olen helvetti tosissani! Luuletko että selviät tästä? Mieti uudestaan, kusipää. Tälläkin hetkellä salainen odinalainen vakoojaverkosto ympäri Kristallisaaria jäljittää sinua, joten parempi valmistautua myrskyyn, mato! Myrskyyn, joka romuttaa koko säälittävän asian jota kutsut elämäksesi. Olet ihan helvetin kuollut, äpärä. Voin olla missä tahansa, milloin vain ja voin tappaa sinut yli yhdeksälläsadalla eri tavalla, ja se on vain paljailla käsilläni. En ole ainoastaan täydellisesti koulutettu kaikissa taistelulajeissa, minulla on käytössäni koko Odinan arsenaali ja käytän sitä sen täydessä skaalassa poistaakseni sinut tästä surkeasta maailmasta, senkin säälittävä rotta. Jos olisit tajunnut, minkä epäpyhän koston hyökyaallon pikku loikkauksesi aiheuttaisi, olisit ehkä pysynyt Varjotun puolella! Mutta et voinut tajuta, ja nyt saat maksaa siitä hintaa, sinä jumalan hylkäämä idiootti. Hukutan sinut raivooni. Olet ihan helvetin kuollut, penska.”
Toat eivät kuunnelleet saarnaa loppuun vaan olivat kadonneet syvemmälle kartanon uumeniin suurinpiirtein sanan ”brakas-sodankäynti” kohdalla. Halawen kolauksen kokenut ylpeys toipui pikku hiljaa. Hän kantoi edelleen manan majoilla olevaa selakhia, kun taas Deleva toimi päättäväisenä johtajana, vaikka hänellä ei ollut muita enempää käsitystä sitä, minne heidän pitäisi labyrinttimaisessa kartanossa suunnistaa.
”Hiivatti kun menimme helppoon sen Felnasin kanssa”, hän kirosi. ”Tämä sakki onkin varautunut toa-taisteluun. Hitto, miksi tuollainen kanohi on keksitty.”
“Juuri meidänlaisiamme varten”, Halawe tokaisi ei niin pirteänä. ”Ehkä saamme ne eksytettyä tähän kirottuun taloon.”
”Hyvä jos emme eksytä itseäämme”, Deleva vastasi. ”Toivottavasti Angien saa edes jotain suuntia.”
Tällä kertaa tuonpuoleisen horisontissa avautui aavekaupunki.
Se ei ollut mikä tahansa kaupunki, vaan kaupunki salskean kansan muistoista ja raunioista. Kristallitornit kohosivat häilyvinä kuvajaisina valkeiden kattojen lomasta. Temppelit ja linnoitukset kohosivat kauniina kuin liekit, hädin tuskin todellisina. Eetterin aallot saivat koko kaupungin häilymään kuin kangastuksen.
Hänen välittömässä läheisyydessään oli edelleen vain synkkä tyhjyys, mutta nyt tämä tyhjyys oli täynnä ääniä. Kuiskauksia, kylmiä väreitä. Kuvajaisia ja kappaleita kuolleista. Minne hyvänsä hän katsoikin, sitä enemmän hän näki heikkoja hahmoja ja kuuli heiveröisiä huokauksia. Ne olivat vain hentoja kynttilänliekkejä tuulessa, joille pelkkä tulessa pysyminen näytti olevan ylitsepääsemättömän rasittava haastee.
Osaa äänistä hän ei ymmärtänyt. Kuiske oli hänen kansansa kieltä sen kaikilla eri puheenparsilla. Yläselakhia, etelänselakhia, Misecasin murretta. Kuoron laulajat olivat välähdyksiä kauniista kasvoista kaikilta ajoilta, mutta millään niistä ei ollut voimaa jäädä siihen Angienin kanssa. Joku vanhempien aikojen hailtia olisi ehkä jäänyt siihen kuuntelemaan kuolleita oppiakseen niiden salaisuuksia, mutta Odinan tyttärellä oli tarpeeksi suuri työ pelkästään tilanteensa sisäistämisessä.
Oliko täällä todella kaikkien salskeiden sielut? Tämäkö oli se kirottu lahja, jonka Cestainu oli hänen kansalleen antanut?
Selakhi sukelsi läpi sielujen virran. Oli vain jatkuva joki kesken lentonsa katkottuja kaikilta ajoilta. Vaikka harva itki, kaiho oli käsin kosketeltava. Angienkin tunsi sen haikeuden ja surun sydämessään, vaikka hän oli aina yrittänyt pitää etäisyyttä itsensä ja kaltaistensa kohtalon välillä.
”Te… te olette kaikki kuolleita”, tuonelan tutkija sanoi enimmäkseen itselleen. Vaikka hän tiesi, että hänen kansansa oli keskustellut kaatuneiden kuvajaisten kanssa niin kauan kuin Kuolleiden Makuta oli heidän keskuudessaan vaeltanut, oli kokemus silti epätodellinen. Näin jälkikäteen tuntui siltä, että kenties niihin Jumalattaren opetuksiin olisi pitänyt keskittyä hieman tarkemmin.
Tämäkö oli ollut Qwiennen viisauden lähde? Näinkö Sokea Jumalatar oli nähnyt totuuden? Kysymällä kuolleilta?
Keskity, Angien, hän parahti itselleen. Etsi Cestainu. Kello käy.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Vailla parempaakaan ideaa hän päätti vain esittää kysymyksensä ääneen, ja toivoa, että ehkä kuolleet tarttuisivat siihen.
”Mistä löydän makutan? Mistä löydän Kuolemattoman?” hän kysyi kuiskeelta.
Mutta kuoro ei vastannut hänelle. Hänestä tuntui vain yhdeltä vainajalta muiden joukossa, kysymässä samoja katkeria kysymyksiä kuin kaikki muutkin.
”Mitä etsit, papitar?” Angien kuuli vaimean äänen selkänsä takana, mutta tällä kertaa hän ei uskaltanut kääntyä. Ei, koska pelkäsi sen kadottavan puhujan.
”En minä oikeastaan ole…” hän aloitti, mutta päätti, ettei se ole tärkeää juuri nyt. ”Etsin Tuonelan herraa”, sokeakasvo lopulta sanoi. ”Osaatko auttaa minua?”
”Hän istuu valtaistuimellaan”, ääni kertoi. Se oli hieman selvempi kuin aiemmin – haikea ja matala, mutta siitä saattoi kuulla ripauksen innostusta. ”Mutta saavut liian myöhään, papitar, sillä hänet on jo puhdistettu.”
”Puhdistettu?” selakhi kysyi. ”Jopa täältä?” Selakhi tunsi kylmän virran kiertävän häntä kuin astraalikäärme.
”Hänestä on täällä vain sirpaleita, kuten meistäkin”, sointuvat sanat kertoivat. ”Kuolemattoman kappaleet katselevat kaupunkinsa keskeltä.”
”Ja kaupunki… vastaa valtaistuinsalia?” selakhi kysyi.
Ja kun Angien katsoi kaupunkiin, tuli tutkija tietoiseksi siellä asuvasta tyhjyydestä. Tuonpuoleisen tarkastajan, enkelinkappaleen. Ja vaikka se oli vain kappale makutaa, se sai hänen verensä jäätymään yhtä kaikki.
Tyhjyys oli selakheille kovin tuttu tunne. Nekin, jotka eivät olleet eläneet kauniin keisarikunnan aikaa tiesivät kyllä tarinan sen kaatumisesta. Kertomuksen siitä, miten epäpyhän oikeuden varjo oli pimentänyt Selakhian ja satanut sinne rangaistusta sen hallitsijan ylitsevuotaneen ylpeyden vuoksi. Miten Harventaja oli kiitänyt läpi Tähtien kaupungin ja kaatanut sen safiiritornit mustalla helmallaan. Miten Sotaherran katse oli hukuttanut horisontin vereen. Miten Käskynhaltija oli vuodattanut taivaallisen vihan maljan heidän kansansa päälle ja hajottanut sen tuuleen rikoksiensa vuoksi. Eikä Tarkastaja ollut nostanut sormeakaan auttaakseen lapsiaan.
Pimeänpelko oli sinä päivänä istutettu jokaisen salskean sydämeen. Pelko ja katkeruus siitä, ettei edes Selakhian suojelusenkeli ollut välittänyt.
Ja nyt hän tiesi Cestainu Kuolemattoman sirpaleiden lepäävät siellä kaupungin keskellä, valtaistuinsalinsa alla, kaatuneena lopulta itsekin.
Nainen kiskoi Idenin kasvoiltaan, ja hänet riuhtaistiin punaisena välähdyksenä takaisin maalliseen maailmaan.
Hänen sydämensä pamppaili ylikierroksilla, kun hänen materiaalinen kehonsa alkoi jälleen hengittää. Angien kiskoi naamion kasvoiltaan niin pian kuin suinkin pystyi… ja melkein pudotti sen, sillä tajusi keikkuvansa Halawen käsissä.
”Ette kai te tehneet jotakin typerää?” hän parahti herätessään parivaljakon pikasiirtymän keskeltä.
”Tuo suututti sen peikon oikein kunnolla”, Deleva vastasi. He kuulivat, miten valtava räjähdys räjäytti kartanon etuoven puusilpuksi. Se sai kirjoja putoilemaan hyllyiltä ja kattokruunut heilumaan uhkaavasti.
”Oletko kunnossa?” Halawe kysyi sivuuttaen mahdolliset oman virheensä. He pysähtyivät pienen pieneksi hetkeksi laskeakseen selakhin omille jaloilleen, jotka tuntuivat vielä hieman hatarilta tuonelanvierailun jäljiltä.
”Hänen pitäisi olla valtaistuinsalissa”, Angien kertoi ja katseli hetken ympärilleen. ”Tuossa suunnassa…” hän osoitti yhtä isommista aulan ovista enemmän intuitiosta kuin oikeasta ymmärryksestä.
”Se siis toimi. En ollut optimistinen”, Deleva kohotti kulmiaan. ”Tarkastaja siis tosiaan on… vielä täällä?”
”Jokin osa ainakin”, hailtia vastasi. ”Mennään, en halua jäädä peikonruoaksi.”
Kartano tuntui äkkiä kovin paljon ahdistavammalta. He yrittivät liikkua niin hiljaa kuin pystyivät, mutta etenkin Delevalle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Minkä he epäonnistuivat hiiviskelyssä Halawe yritti kompensoida jumittamalla jokaisen rautalukon ja ovensaranan, jonka he jättivät taakseen. Tasaisin väliajoin kaikuvat pamahdukset kertoivat heidän takaa-ajajien hankkiutuneen jälleen yhdestä ovesta eroon.
“Hitto soikoon”, Deleva murahti hiljaa. ”Vaikka tämä labyrintti onkin, meitä ei ole siunattu ajalla tämän kanssa.”
”Ne epäilemättä jäljittävät meitä ties millä. Olen itsekin käyttänyt joskus sellaista lämpöjäljet paljastavaa visiiriä, mikä yhdellä niistä on”, Halawe kertoi.
”Jos pääsisin niitä lähelle, voisin varmaan vain murskata sen pirun Felnasin Skalpellin naamalta”, Deleva mietti. ”Mutta kun niillä on melkoinen kasa tulivoimaa… eikä sitä voi neutraloida plasmalla kaukaa niin kauan kuin niillä on se hiton naamio. Olisi pitänyt käristää se Kuolonruoska silloin Meksi-Korossa kun oli mahdollisuus.”
”He kyllä tiesivät, että päätyisivät minua vastaan”, Halawe vastasi hiljaa. ”Ovat valmistautuneet sen mukaisesti. Varjottu tuntee minut aivan liian hyvin.”
”Jos emme olisi täällä etsimässä vastauksia, voisin vain polttaa tämän hiivatin ladon niiden päälle”, Deleva jatkoi. ”Mutta siitä ei ole kauheasti hyötyä, kun te ette ole yhtä tuhoutumattomia kuin minä.”
”Vältetään kartanon romauttamista, jooko?” Angien vastasi hiljaa pari harppausta toia edeltä. Hän toivoi, ettei ollut hukannut valtaistuinsalin suuntaa… miten pirussa yksi kartano saattoi olla niin iso? Ei se ollut ulkoa niin valtavalta tuntunut.
Huone, johon he hiipivät, näytti jonkinlaiselta merilaboratoriolta. Valtavista akvaarioista päätellen merenelävien tutkimus näytti olleen eräitä kartanon herran mielenkiinnonkohteita. Tilanteen vakavuuteen sopivasti kaikki tankeissa ollut oli kuollut jo aikaa sitten.
”Ai kuolema ja kalat olivat Tarkastajan juttu?” Halawe mietti hiljaa. ”… nyt kun mietin selakheita, niin tässähän on järkeä.”
Angien vastasi huokauksella. ”No näköjään hän ei ollut yhtään parempi akvaariokalojen kanssa kuin mitä oli meille”, hän mutisi. Kaikenkirjavat merenelävät särjistä barrakudoihin kelluivat vatsat ylöspäin akvaariotankeissaan isäntänsä unohtamina.
“Niin paljon kuolleita kaloja. Sääli, etteivät ne päässeet mereen vapaiksi”, Deleva mietti hiljaa. Miksi hän edes välitti? Ne ovat vain jotain hiton kaloja.
“Ehkä jotkut pääsivätkin”, Halawe huomautti ja osoitti valtavaa hajonnutta tankkia. ”Kenties tuolta luikerteli jokin pakoon.”
“Jokin… todella voimakas”, Angien henkäisi. ”Se on leikannut terästä.”
“Se tästä vielä puuttuisi, että moinen otus tulisi meitä vastaan jossain täällä kartanolla”, Deleva murahti. Ajatus metallia murtavasta kalasta ei ollut metallimiehen mieleen.
“Tämä on murrettu vuosia sitten. Se on varmaan osa merien ravintoketjua nyt”, Halawe rauhoitteli, vaikka se olikin pieni lohtu. Jostain kaukaa takaa kuului raskaiden askeleiden ja huutojen jyly. Halawe käytti jälleen hetken väännelläkseen yhden rikkinäisen kalatankin teräksestä barrikadin oven eteen. Deleva sulatti siitä muodottaman metallikuoren, josta läpi pääseminen veisi toivottavasti edes vähän aikaa.
”Suljemme tiemme takanamme”, Deleva mietti. ”Toivottavasti piru vie löydämme mitä etsimme.”
”No, jos emme, niin Moukarin miehet varmaan tappavat meidät”, Angien huokaisi. ”Tai pahempaa, vievät Odinalle.”
”Hei, minne se ’ehkä voimme puhua tämän Varjotun kanssa, ehkä hän ymmärtää’-puhe on kadonnut?” Deleva kiusasi.
”No, kun ottaa huomioon miten paljon meitä on ammuttu tämän matkan aikana…” hailtia huokaisi. ”Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että olemme karkureita lopun ikämme.”
”No, sitten ainakin ainoa suunta on eteenpäin”, Deleva vastasi. Oli vaikea sanoa, oliko se tarkoitettu rohkaisuksi vai yleiseksi ankeaksi toteamukseksi. ”Jatketaan. Jos vaikka Tarkastaja saisi meidät tästä tilanteesta.”
”Tarkastaja on makuta”, Halawe muistutti heidän kulkiessaan. ”Jos hän on täällä, kai hän nyt voi jotakin tehdä.”
”Anteeksi, mutta olen vähän skeptinen”, hailtia mutisi. ”Cestainua ei tunneta siitä, että hän… noh, välittäisi kovin paljoa. Kerrotaan, että hän näyttäytyi selakheille vain, kun tarvitsi näiltä joitakin näiden taikakaluista.”
”Sen olisi hitto vie parempi auttaa meitä kaiken tämän jälkeen”, Deleva murahti. ”Tai meille voi tulla kuumat oltavat.”
”En tiedä, kumpi on ankeampi ajatus”, Angien mietti. ”Se, että enkeli ei välitä tarpeeksi auttaakseen, vai se, että hän ei ole tarpeeksi voimakas auttaakseen.”
”Yksi asia kerrallaan”, Halawe sanoi äänellä, joka ei kuulostanut niin lohduttavalta kuin mitä hän oli yrittänyt. ”Kun nyt vain löytäisimme sen ukon ensin.”
Askeltamista kului taas tovi. Delevan töminä vasten puulautoja varmisti, että takaa-ajajilla oli koko ajan heidän suurpiirteinen sijaintinsa.
”Olenko se vain minä, vai onko näitä käytäviä paljon enemmän kuin tähän taloon pitäisi mahtua?” Angien huomioi.
”Ehkä?” Deleva mietti. ”Muistikuvat siitä viime kerrasta eivät ole kovin selvät. Olisipa kiinnittänyt asioihin itse huomiota silloin eikä vain seurannut sokeana Svarlen jalanjälkiä.”
”Ainakin matka on pitkä myös Moukarin jengille”, Halawe huomautti, vaikka vilkuilikin olkansa yli kiusallisen tiheään.
”Svarle”, selakhi aloitti. ”Se, joka päätyi Mustan Käden Kal-ohjelmaan kuoltuaan. Mitä… mitä hän oikeastaan puhui Tarkastajan kanssa, kun kävitte täällä?”
Toat vilkaisivat toisiaan.
”Riiteli Kohtalosta, kuvitteli tietävänsä kaiken. Sitä sen Nuva-juttua. Ei ollut hirveän tyytyväinen makutan asenteeseen”, Halawe kertoi lyhyesti. ”Lähdimme paikalta aika pian.”
”Tarkastaja tulee olemaan niin pettynyt meihin”, Deleva naurahti kuivasti. ”Täällä taas. Mitä nyt minä olen puolikuollut, sinä tapoit Svarlen ja muut ovat ties missä…” Hän työnsi edellisiä paksumman, koristeellisen puuoven auki puhuessaan.
”… hei, tämä se on”, Halawen keltaiset silmät kirkastuivat. ”Se hopeahuone.”
Delevakin tunnisti sen. Miten hän voisi unohtaa?
Hämärää tilaa hallitsi valtaisa allas täynnä tuhannen tarun elohopeaa, joka säkenöi harmaata valoaan karun kammion nurkkiin. Muutoksen allas sähisi kuin jatkuvasti kiehuen ja kuplien, ikuisessa liikkeessä. Sen toisella puolella oli ovista suurin.
Selakhi irvisti torahampaillaan. ”Lisää makutanoituutta.”
”Voima tuhota ja syntyä uudelleen”, Deleva sanoi. ”Sopii makutoille. Tuho ja luominen samassa paketissa.”
”Viimeksi, kun näimme jonkun putoavan tuone, tämä lähinnä suli…” Halawe katsoi säkenöivää allasta kauhulla. ”Kierretään se kaukaa.”
“Vorink uskoi hartaasti syntyvänsä uudelleen parempana kuin me muut. Meistä kaikista piti tulla Nuvia”, Deleva muisteli. “Ajatella, että minäkin uskoin hetken, että voisin itsekin muuttua paremmaksi toaksi tuolla taika-aineella.”
”Te toat olette kyllä hulluja”, selakhi mietti. ”Kenenkään ei tiedetä oikeasti muuttuneen miksikään Nuvaksi, mutta silti jaksatte uskoa siihen? Että mitä jos vaikka minä en sulaisi vaan muuttuisinkin kauniiksi kiiltäväksi perhoseksi?”
“Legenda Nuvasta on toain piirissä yhtä syvällä kuin Valottujen taru av-toain keskuudessa. Jotkut uskovat siihen, mutta useimmat Nuvaan pyrkivät epäonnistuvat siinä”, Deleva kertoi. ”Kai sitä voi ajatella Toan täydellisenä Kohtalona.”
”Matoranit sitten ovat pakkomielteisiä täydellisyytensä kanssa”, selakhi huokaisi. ”Sokea Jumalatar sentään tajusi opettaa, että täydellisyys on mahdoton tavoite, mutta sitä kohti kulkeminen on siitä huolimatta kaunis tapa elää.”
”Ehkä me emme halua tyytyä niin vähään”, Deleva naurahti. ”Svarle halusi olla täydellinen. Fyysistesti, henkisesti, kaikissa elämän alueissa. Hänelle koko Nuva oli enemmän uskonto, ja hän tuntui todella uskovan siihen.”
Metallitoa sai veljeltään vastaukseksi tikareita täynnä olevan katseen.
“Häh? Svarle ansaitsi kuoleman. Hän oli menettänyt toa-hyveet jo vuosia ennen Metru Nuin sotaa”, tämä älähti.
“Toa-hyveet metsästäjä-toan suusta on kyllä aika ironista”, kal töksäytti. He eivät puhuneet siitä kovin usein, mutta kumpikin tiesi Delevan kannan tapahtuneeseen: vaikka Svarle oli ollut miten paha, ei loikkarin tekemä salamurha ollut silti oikeutettu.
“Kaikki mikä meillä meni pieleen johtui Svarlesta”, Halawe puolustautui. ”Ilman sitä hullua et olisi ollut Aerilla silloin yksin.”
Plasman toa ei vastannut. Haamukivut tuntuivat kauan sitten menetetyissä raajoissa. Silkalla tahdonvoimalla kalittu sysäsi ne mielensä perälle vangiten ne hopeiseen kuoreen. Niiden ajattelu saisi jäädä toiseen aikaan ja paikkaan.
He kiersivät varmuuden vuoksi altaan niin kaukaa kuin suinkin mahdollista. Ketään ei huvittanut selvittää, mitä pisarakaan kalmanainetta teki. Kammion perällä oli kartanon sisäovista suurin. Angien oli melko varma sen olevan vihdoinkin tie valtaistuinsaliin.
”Mihinköhän makuta on tarvinnut kokonaisen altaan tätä ainetta”, hän kysäisi toilta.
“Ymmärtääkseni ne ainakin tekevät sillä rahksheja”, Halawe mutisi. ”Jotenkin.”
”Joku on ollut hereillä”, Angien virnisti.
“No siinä on vain järkeä, että Varjottu olisi kouluttanut meitä metallin taitajia makutoja varten. Enkelten haarniskat ovat niiden haavoittuvampia kohtia”, Halawe kertoi. Sääli vain, ettei niistä ollut hirveästi hyötyä enkelin esiin manaamisessa.
”Jäin vain miettimään”, selakhi mutisi ja katseli hopeisia kipinöinä. ”Ettemme ole nähneet ainuttakaan rahkshia.”
”Totta”, Deleva vastasi. ”Rahkshit tästä vielä puuttuisivatkin.”
Halawe etummaisena yritti avata toivottavasti viimeistä ovea aggressiivisella olkapäätaktiikalla, kunnes tajusi sen avautuvan häneen päin. Onneksi hänen seuralaisensa eivät näyttäneet huomanneen mitään. Toan ego säilyi ehjänä, kun hän sai kiskottua makutan oven auki toisella yrittämällä.
Jokaisessa valtaistuinsalissa piti olla kunniakaarti, ja niin oli myös Rúciorossa. Ne kaikki katsoivat tulijoita, jotka kehtasivat astua suureen saliin. Kolmikko pysähtyi vaistomaisesti, mutta vain hetkeksi hopeisten osoittauduttua liikkumattomiksi. Vartijat olivat kylmää, harmaata metallia, aivan kuten plasmanhenkikin. Niillä ei ollut aseita, mutta hartioista päätellen ne eivät tarvinneet sellaisia. Haarniskoiden ryhti oli hieman kumara ja niiden silmät paloivat heikkoina.
”Lisää Kaleja”, Deleva sanoi hiljaa.
”Samanlaisia kuin ulkona”, Angien vastasi. Oli kuin harmaahahmojen haukasvot olisivat seuranneet hänen jokaista askeltaan.
Kun ne käänsivät päitään, saattoi kuulla metallin hankautuvat metalliin.
Ne siis todella käänsivät päitään, kun tunkeilijat astelivat pidemmälle saliin. Kalit muodostivat kaksi riviä, kunniavartion salin kummallekin puolelle. Niitä oli siinä kaksi kertaa kuusi, kahdessa rivissä, ja niiden kylmät katseet pysyivät naulittuna tiukasti kolmikkoon.
”Ne eivät tee mitään”, Halawe sanoi hiljaa.
”Parempi meille”, Deleva vastasi ja vilkuili taakseen.
”Jos ne muuttuvat ikäviksi, en tiedä kuinka paljon minusta on hyötyä. Ne… ne eivät ole mitään tavanomaista metallia. En ole varma, mitä ne oikein ovat.”
”Ei huolehdita siitä juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Tarkastaja on täällä.”
Hämärästä huolimatta kaikki heistä erottivat makutan liikkumattoman siluetin salin perältä. Sitä valaisi vain kelmeä valo, joka tuli tähtitaivaasta valtaistuinsalin katossa. Sen kirkkaimmat kappaleet olivat Tarkastajan kruunun muotoiset kuut, jotka valaisivat taivasta Punatähden paikalla. Itse Kohtalon majakkaa ei näkynyt. Initoin puuttumisen lisäksi taivas muistuttikin enemmän satumaista kuvausta tähtitaivaasta kuin oikeaa sellaista. Lukemattomien, kuviottomien tähtien tuike oli silminnähtävää. Taivaankannen liikkeet olivat myös huomattavia. Tähtiä katosi valtaistuinsalin seinien sisään sitä mukaa, kun niitä paljastui toisesta suunnasta lisää.
”Ei toa-tähtiä”, Deleva mietti katse katossa.
”Noita toisia tähtiä on sangen paljon”, Angien huomioi, muttei täysin ymmärtänyt astronomista mysteeriä. Häntä kuitenkin kalvoi vahva aavistus siitä, että taivaskaton tarkoitus ei ollut ainoastaan koristeellinen.
”Mene hailtia haamuilemaan”, Kakama-kal kertoi. ”Me yritämme sillä välin tilkitä tämän salin umpeen.”
Angien nyökkäsi ja juoksi pidemmälle, kohti perällä kohoavaa valtaistuinta. Toa-pari hänen takanaan työnsivät raskaat ovet kiinni ja sulattivat niiden saranat.
”Tämä on sitten ainoa ovi”, Deleva huusi niin kovaa kuin uskalsi. ”Tarkastajan olisi parempi olla avuliaalla tuulella.”
Vasta lähempänä valtaistuinta Angien näki makutanraadon tarkemmin. Kuolemattoman katse oli sammunut jo kauan sitten. Se, kumpi Tarkastajan ilmiselvistä vammoista oli syypää tämän ennenaikaiseen kuolemaan jäi kuitenkin arvailun varaan. Rintakehän ammottavasta aukosta päätellen jokin oli tunkeutunut väkivallalla ja voimalla haarniskasta läpi ja repinyt jotain tämän sisältä… mutta myös makutan kanohi oli pirstaleina. Tämä vamma näytti kuitenkin selvemmin ampumahaavalta. Se, että joku makutahaarniskaa voimallaan pirstova olisi ampunut Tarkastajaa vielä päähän tuntui selakhista täysin turhamaiselta. Totuutta oli kuitenkin mahdoton vältellä. Tarkastaja oli kuollut, ja päätellen tämän käsinojilla lepäävien raajojen päälle muodostuneesta pölykerroksesta, valtaistuinsalin edellisen vierailijan käynnistä oli jo aikaa.
Angienin huomio kiinnittyi lattialle, jonne makutan kaksiosainen kruunu oli pudonnut. Valojen sammuttua makutasta oli tämän itäisellä taialla paikallaan pysyvä pääkoristekin lakannut leijumasta.
Hän astui muutaman portaan ylös kohti metallituolia. Hän odotti joka hetki vartijoiden suuttuvan ja käyvän heidän kimppuunsa, mutta ne vain katselivat heitä kahdessa puolikaaressa.
”Jos hän ei ole täällä, hän ei ole missään”, Angien sanoi ja kaivoi Idenin esiin vielä kerran. ”Yritän olla nopea.”
Hän istui portaille valtaistuimen viereen, huokaisi ja kuoli vielä yhden kerran.
Mutta tällä kertaa sukellus ei tuntunut vain maailman kääntymiseltä. Tällä kertaa se tuntui syöksyltä suoraan jään läpi. Se sattui. Pudotus oli läpi pimeän ja pahojen unien. Selakhi yritti järkeillä kokemustaan, mutta pystyi vain ajattelemaan kylmää tyhjyyden tunnetta, joka Tarkastajan maailmaan sukeltamisesta säkenöi.
Mutta pian hän ymmärsi, ettei tyhjyys tullut kuolleesta makutasta. Se tuli tämän kuolemasta.
Kuolemasta, joka toisti itse itseään siinä maailmojenväleisessä tyhjyydessä uudestaan ja uudestaan.
Melodia, joka Angienin päässä soi tuntui kaikuvan kartanosta itsestään. Ei hänellä ollut mitään järkevää syytä päätellä niin, hänellä vain oli voimakas tuntemus siitä. Kaukaisten soittimien soinnut tuudittivat salskean transsiin.
Surullinen melodia tuuditti hänet menneeseen aikaan. Haikeat sävelet olivat selvästi matkalla kohti huipennusta. Angien ymmärsi, että kartanon hiljaiset lausumat eivät olleet vielä saavuttaneet häntä. Kartanon surumieliset sanat hakivat vielä paikkaansa. Angien haukkoi sisäänsä häntä ympäröivää tyhjyyttä ja kuunteli.
Suru vasta lähestyi ja kartano tahtoi hänen ymmärtävän. Hänen kuului odottaa kärsivällisesti.
Odottaa, että sävel saisi seurakseen surumieliset sanat.
En ce jour d’octobre, les chiens sentirent ma piste
Les feuilles sur les arbres tournèrent du rouge au noir
Ton amour se transformera en de l’indolence qui, elle
Se transformera en peur et ta peur se transformera en haine
Tu as transformé cette fille en monstre
Quand tu lui as tourné le dos
Le sang de mes victimes a taché tes mains
Le moment précis ou tu as refusé ta responsabilité
Et maintenant tu as les nerfs de rire de moi, ton enfant
Ton péché sera le poids dans vos cœurs
Et ce péché se transformera en pierre
Je suis cette pierre. Et je grandirai
Jusqu’à ce que j’arrache ton cœur en morceaux
Ja yhtä matkaa Cestainun sielun kanssa hän irtaantui todellisuudesta ja päätyi jälleen kerran kartanon yllä leiskuvaan maailmaan, ja tällä kertaa hän todella oli kaupungin keskellä. Valkean, kauniin ja loistokkaan kaupungin. Sellaisen, mitä näki vain maalauksissa menneestä Selakhiasta. Ainoa ero niihin oli taivas, joka ei alun perin varmaankaan ollut merta.
Kaupunki ei ollut autio, toisin kuin todellisuus toisella puolella. Päin vastoin, se oli täynnä… elämää. Mikäli se oli oikea sana, Angien epäili. Ainakin kaduilla kävi vilinä, kun vaitonaiset hailtiahaamut vaeltelivat pitkin pääkatua. Selakhi ei uskaltanut tehdä niihin kontaktia – eivätkä nekään näyttäneet välittävän hänestä. Luulivatko he häntäkin kuolleeksi?
Tuonpuoleisen tutkija otti askeleita eteenpäin – ne saivat hänet kuin leijumaan – yrittäen paikantaa mitä tahansa kiintopisteitä kristallikaupungista. Pitäisikö hänen kysyä joltakulta Cestainusta? Kuvittelisi, että makutalla olisi synkeä linnoituksensa kaupungin keskellä, mutta metropolin koon huomioon ottaen sen löytämiseen voisi mennä hetki. Miksi selakhit olivatkaan niin mieltyneitä torneihinsa?
”Poskissasi on paljon enemmän väriä kuin paikallisilla kuuluisi”, lausui kaapunsa alta myhäilevä mies pääkadun ja yhden siltä poikkeavan sivukujan kulmalta. Tämän olemus oli aivan aavistuksen selkeämpi kuin suurimmalla osalla kaupungin muista kulkijoista. Tämän kaavun värin saattoi miltei tunnistaa siksi oranssiksi, mitä se oli vielä selakhin eläessä ollut. Hupun alla virnuileva vihreä naamio näytti luisevalta ja näivettyneeltä, mutta Angien tiesi, ettei se johtunut hänet sanoilla pysäyttäneen miehen tuonpuoleisuudesta. Curuvarien perintönaamion tunsi moni, vaikka harva tiesi, mitä sillä pystyi tekemään, jos mitään.
”Sinä et taida oikeasti olla kuollut, ethän?”
”Tuota, taidan olla, tai siis en, mutta…” Angien ei saanut aikaan kovin järkevää vastausta käsitellessään sitä tosiasiaa, että joku toinen todella oli juuri puhunut hänelle aivan normaalisti ilman mystistä kuiskimista tai muita ilmeisiä haamuasioita.
”… te olette vissiin kuolleet jo aika kauan sitten?” hän sai lopulta kysyttyä takaisin.
”Se riippuu”, seinään nojaileva mies tuumasi ja laski kohteliaasti hupun päästään Angienia puhutellessaan. ”Ajalla on tapana menettää merkityksensä sen jälkeen, kun on… noh… kuollut.”
”Etsin Cestainua”, tuonelan tutkija kertoi. ”Osaatko kertoa minulle, mistä löydän hänet?”
”Yllättävää… Harmiksesi joudun kertomaan, että se vähä, mitä arkkitehdistämme on jäljellä, on melko vaitonainen ja vastaa kysymyksiin melko huonosti. Toivottavasti asiasi ei ole hirvittävän kiireellinen. Cestainu Kuolematon on ollut hieman kehnolla tuulella sen jälkeen, kun hänen lisänimensä muuttui ironiseksi.”
”Niin”, Angien naurahti varovaisesti. ”Hänestä taitaa kuitenkin olla täällä jäljellä hieman enemmän kuin mitä tuolla toisella puolella, mikä on… lähinnä kylmä haarniska.”
”Hmm, kenties”, mies tuumasi ja asteli viitta liehuen hieman lähemmäksi Angienia. ”Olen yllättynyt, että sinua kiinnostavat juuri hänen sanansa. Yleensä kaltaisesi onnenonkijat tahtovat kuulla Jumalattaren ohjenuoria. Sinulla on enemmän tuuria. Cestainun viisauksista saanee irti hieman enemmän.”
Jumalattaren mainitseminen sai naisen säpsähtämään. ”Onko… hänkin täällä? Qwienne?”
Curuvarin lommoiset kasvot kurtistuivat enemmän kuin niiden luisten muotojen olisi kuulunut voida.
”Sinä… et taida olla täältäpäin. Eivätkö tapamme ole sinulle tuttuja? Mitäköhän sinä olet tullut tänne asti haastamaan, jos Sokean sanat eivät sinua aja?”
Se sai selakhin epäröimään hetken. Mitä hän edes Tarkastajalta kysyisi? Hän oli ollut aivan liian keskittynyt makutan löytämiseen miettiäkseen lainkaan seuraavaa askelta.
”En tiedä miten paljon tiedät… ylämaailmasta”, Angien kertoi. ”Mutta tapanne – tai siis tapamme, kai – ovat… huonosti muistettuja. Etsin Cestainua, koska yritämme jatkaa jotakin, mihin hän käytti viimeiset päivänsä. Jotakin, jonka vuoksi Kuolematon oli valmis kuolemaan.”
Angienin sanoilla oli selvä vaikutus Curuvarin olemukseen. Tapojensa – niin nykyisten kuin niidenkin, joita hän noudatti vielä hengissä ollessaan – vastaisesti hän jätti tarttumatta selakhiperinteiden hitaaseen kuolemaan ja keskittyi sen sijaan olennaiseen.
”Et kai… et kai sinä vain ole täällä… tuomionpäivän vuoksi?”
”Olenko minä?” selakhi kysyi. ”Se…. se kieltämättä selittäisi Nizin sanat”, hän mutisi vain tajutakseen, ettei hänen keskustelukumppanillaan ollut mitään syytä tietää, kenestä hän puhui.
”Cestainu oli jo luovuttanut”, Curuvar totesi näennäisen murheellisena. ”Kun sanot, että olette jatkamassa siitä mihin hän jäi… väitätkö, että vanhan maailman voisi vielä pelastaa?”
Angien kohautti aavemaisia olkiaan. ”En edes tiedä, mikä sitä tarkkaan ottaen uhkaa. Minä en ole koskaan ollut kovin hyvä uskomaan, mutta jotkut, joiden puolesta olen täällä… noh, he taitavat uskoa niin.”
Kummitusrattaat raksuttivat kummitus-Curuvarin kallossa. Tyttö ei selvästi ollut aivan tilanteen tasalla, mutta vanha ylipappi oli valmis pistämään sen ajan hampaiden kuluman piikkiin. Hänellä oli kuitenkin käsissään harvinainen tilaisuus piristää valtakunnan vanhaa valtiasta. Eikä hänellä toisaalta tärkeämpääkään tekemistä tuonpuoleisessa ollut.
”Hyvä on!” Curuvar sitten hihkaisi ikäisekseen yllättävän pirteästi. ”Ei sitten tuhlata aikaa. Saat esittää asiasi suoraan Cestainulle!”
Kallokasvoinen selakhipappa lähti johdattamaan Angienia perässään taas kaupungin pääkatua pitkin kohti rakennelmia, jotka eivät oikeastaan paljoa eronneet niistä, mitkä Angien oli jo ohittanut. Curuvarin määrätietoisesta astelemisesta saattoi kuitenkin päätellä, että reitti oli oikea. Selakheista nuoremman harpottua vanhempi kiinni ojensi mies viimein kätensä itsensä esitelläkseen.
”Curuvar. Ensimmäinen, jos saan hieman tarkentaa. Päätellen siitä, että täällä pyörii noin kymmenen nimeni varastanutta veijaria, roolini on ilmeisesti lähtenyt… periytymään.”
Angien tarttui ojennettuun luiseen käteen. Sen kalpeaan pintaan oli tatuoitu kaikennäkevä silmä. Se sama, joka varjeli Jumalattaren alttareita.
”Se Curuvar?” hailtia kohotti kulmiaan. ”Sokean Käsi? Se, joka… kuoli Taras-Silin taistelussa?”
”Ilmielävänä!” Curuvar hihkaisi ylpeänä kunnes tajusi, mitä oli juuri sanonut. ”Tai siis… en. En tiennyt, että nimeäni odottaisi niin paljon historiaa, kun annoin kasvoni, tiedäthän, ne oikeasti olemassa olevat tomppelille oppipojalleni. Ja hän oli vielä se, joka jätti ilmeisesti kuolematta! Kolmas ja neljäs saapuivat kyllä omina ylimalkaisina itseinään. Pah, mitä kerskailijoita!”
”Tuota, olen tosiaan Angien”, nainen esittäytyi viimein itsekin. ”Pahoittelen, olin liian ajatuksissani esittäytyäkseni. Tässä on… aika paljon kaikkea.”
”Voi, älä sitä surkuttele! Suurin osa tänne… pääsevistä ei edes muista omaa nimeään. Eivät ne täällä niin paljoa edes merkitse. Mutta tervetuloa joka tapauksessa, Angien. Ilo kuulla, että vanhat nimemme elävät yhä.”
Curuvarin askeleet johtivat pääkadun päätyttyä edelleen eteenpäin. Heidän matkansa vei nyt suoraan lävitse huolitellusta puutarhasta ja sen varrelle jätetyistä penkeistä. Tarkastajaa ei paljoa kaupungin äänet kiinnostaneet, eivät edes omansa.
”Eli”, Angien aloitti heidän astellessaan aavekurpitsamaan ohi. Ne näyttivät olevan paljon paremmassa kunnossa kuin heidän kartanon pihalla näkemänsä kappaleet… eivätkä ne edes näyttäneet elävän. Miltäköhän astraalikurpitsa edes maistui? ”… päätyvätkö kaikki kuolleet selakhit tänne? Taidan ajatella hieman liian tieteellisesti, että olisin valmis olemaan kysymättä tätä. Mikä tämä paikka oikeastaan on?”
”Vaeltavat kansat puhuvat tästä Katumuksen Kaupunkina, mutta sekään ei kerro aivan koko totuutta”, Curuvar tuumasi. Hänen tottuneesta äänestään kuuli, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän tarinaa kertoi. ”Mutta olettaen että olet tullut tänne Cestainun saleista, olet varmasti nähnyt hänen taivaansa. Huomasitko, mitä sieltä puuttui?”
Curuvar hymähti hyväksyvästi. ”Niin. Cestainun inho Initoita kohtaan kävi ilmi hänen jokaisesta opetuksestaan. Hän luonnehti sitä helvetiksi. Hän tahtoi antaa kansalleen… vaihtoehdon. Leposijan, jos tätä tahtoo sellaiseksi kutsua. Tämä kaikki on hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei hän estänyt varjoja nielemästä kotiamme.”
”Vähän laiha lohtu”, Angien tuhahti hiljaa. ”En voi olla miettimättä… mahdollisuuksia. Lähes kaiken tietomme pitää olla täällä. Mikä estää minua vain etsimästä muinaisia kristalliseppiämme ja kysymästä heidän kadonneita salaisuuksiaan?”
”Olisitpa edes ensimmäinen tai vaikka kuudes utelija, mutta kaikki vierailijamme saavat melko nopeasti havaita, että tänne on vaikeaa saapua kokonaisena. Minä olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että sielut toimivat tavoilla, joita tieteellä ei selitetä. Suurin osa ei osaisi vastata kysymyksiisi, koska heidän tietonsa kuoli ruumiin mukana.”
Tie johti lopulta kauniin, hailakan violetin linnan luokse. Kukaan tuonelan muista asukeista ei ollut edes yrittänyt puhua tosimaailmasta tulleelle tämän taivaltaessa. Linna heidän edessään näytti kaikkien kaupungin tornien keskellä vallan vaatimattomalta, eikä suinkaan sellaiselta palatsilta, jota selakhi olisi Kuolleiden Ruhtinaalta odottanut, vaikka Curuvar vakuuttikin Kuolemattoman asustavan juuri siellä.
Heidän astellessa pitkin siroa kivitietä Angien huomasi jonkun heidän edellään. Kaikesta päätellen tämä ei ollut vartija, sillä olento kyhjötti surkeana linnan koristeelliseen mäntyporttiin nojaten.
Valkoinen mytty paljastui lopulta sekin vain selakhiksi, mutta tämäkin, Curuvarin tavoin, oli sekä muodoltaan että hahmoltaan keskimääräistä tuonelan talsijaa selkeämpi. Koristeellinen, naisen ruumiin muotoon täydellisesti asettuva mekko ja valkea viitta olivat kummatkin nähneet parempiakin päiviä. Angien onnistui tällä kertaa suurimmaksi osaksi sivuuttamaan kysymyksensä siitä, miksi kummituskangas edes kuluisi.
Idenin peittämät kasvot nousivat istuvan naisen polvista tätä kohti marssivaan kaksikkoon. Tämän silmätön, sinisen siteen peittämä katse kirkastui huomattavasti. Curuvar pysäytti Angienin kuitenkin muutaman askeleen päähän naisesta, jonka poskia pitkin valui kyyneleitä, joiden ei pitänyt olla peräisin mistään. Ainakaan kuvien ja lukuisien patsaiden perusteella Angien ei olettanut, että Sokealla Jumalattarella oli silmiä lainkaan. Se, miten side oli tämän murheen murtamille kasvoille asettunut, tuki tätä näkemystä.
Jumalatar ei näyttänyt lainkaan siltä toivoa valavalta profeetalta, jona hänet oli kuvattu niin kauan kuin Angien saattoi muistaa. Poissa olivat sädekehät ja johdattava kirkkaus. Siinä hänen edessään perimätiedon Qwienneksi kutsuma selakhi nyhjötti surkeana, eikä Angien olisi uskonut tätä samaksi henkilöksi veistosten jumalattaren kanssa.
”Cestainu… avaa teille oven. Tahdon mukaanne… olkaa kilttejä… olen odottanut niin kauan.”
”Liiku”, Curuvar käski suorastaan tylysti. ”Nuo portit eivät aukea niin kauan, kun roikut niissä kiinni.”
”Eikö Cestainu päästä sinua sisään?” Angien kysyi opastaan lempeämmin ja polvistui varovaisesti surkean selakhin ääreen nähdäkseen tämän paremmin. Joku olisi saattanut odottaa jumalattaren eteen polvistumisen olevan syvän kunnioittava ele, mutta tällä kertaa se tuntui enemmän vain… myötätuntoiselta. Oli vaikea edes ajatella jotakuta niin maassa olevaa opettajista suurimmaksi.
”Sinulla… on minun kasvoni”, Sokea ujelsi ohittaen täysin Angienin kysymyksen. Tämän valkoinen käsi kurotteli kohti läsnäolevista hailtioista nuorinta kuitenkaan aivan yltämättä.
”Muistavatko… he minut? Muistavatko he sanani?”
Se ei kieltämättä ollut se keskustelu, jonka hän oli kuvitellut käyvänsä Jumalattaren kanssa.
”Kyllä”, Angien vastasi tuntien jonkinlaisen piston sydämessään siitä hyvästä, ettei ollut koskaan Jumalattaren vakuuttuneimpia seuraajia. ”Paljon on hävinnyt ajan saatossa, mutta… sinua on kai vaikea unohtaa.”
Valkoisen varovainen hymy rohkaisi lopulta Curuvarinkin astumaan hieman lähemmäksi. Jumalattaren kurotteleva käsi lysähti lopulta taas tämän sivulle ja tämän katse valahti takaisin maahan. Katumuksen täyttämä ja murheen murusiksi pirstoma kuvajainen muuttui taas surulliseksi. Hetken vieraillut ilo oli jo kadonnut ymmärryksen mukaan.
”Kaikki oli niin kaunista… minun maailmani. Et ymmärtäisi…”
Curuvar ei edes antanut Angienille aikaa reagoida. Happamaksi kasvoiltaan muuttunut pappi sylki syytöksiä suustaan kamalalla tahdilla. Kuilu, joka Jumalattaren ja tämän lähimmän seuraajan välille oli tuonpuoleisessa syntynyt hämmensi kaksikon välissä polvistelevaa tieteilijää.
”Hän saa maksaa sinun virheistäsi”, kallonaamion takaa puhistiin melkein kuiskaten. ”Hän on täällä urheasti jatkamassa Cestainun työtä. Väisty ja anna hänelle mahdollisuus korjata se, minkä sinä rikoit.”
”Ei… ei niin voi tehdä. Minä tapoin teidät… minä tapoin teidät kaikki.”
Angienilla ei ollut aavistustakaan, miten sellaiseen pitäisi reagoida. Katumus ja katkeruus kaikui niin vahvana Sokean sanoista, ettei tieteilijä osannut tuntea mitään muuta kuin myötätuntoa edessään olevaa jumalattarenrauniota kohtaan.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän lopulta parahti. ”Et se ollut sinä, se oli… makutat ja kaikki muut, kaikki muut paitsi sinä!”
Angienin naiivi ihmettely tuntui rauhoittavan Valkoista hieman, vaikka mikään ele ei kertonut, että tämä olisi uskonut sanaakaan. Tämän luovuttanut asento rentoutui kuitenkin hieman, jonka jälkeen hyvin epäimartelevasti konttaava valkoinen hahmo siirtyi juuri sen verran, että suljettujen porttien luokse saattoi astella vapaasti. Curuvar mutisi jotain kielellä, jonka Angien hädin tuskin tunnisti selakhiaksi. Jumalattarelle ähisemisen sijasta mies näytti kuitenkin osoittavan sanat porteille itselleen.
”Nimeni on Totuus, ystäväni on Aika”, pappipappa vastasi Angienin kysyvään katseeseen. ”En ole ihan varma, miksi, mutta Cestainu tutki niitä sanoja vuosisatoja. Ne on kirjailtu monen rakennuksen sivuun täällä.”
Curuvarin selitys muuttui todeksi heidän silmiensä edessä. Portit sisäpihalle aukesivat ääntäkään päästämättä, kuin vastauksena vanhoille sanoille.
”Et tiedä, miten monelle meistä olit ainoa asia, joka auttoi heitä selviämään”, Angien kääntyi vielä toisen idenkasvon puoleen. ”He kyllä uskovat sinuun yhä!”
Lohdullisten viimeisten sanojen lausuminen aiheutti Jumalattaressa kuitenkin täysin odottamattoman reaktion. Oli kuin demoni olisikin yhtäkkiä riivannut naisen, joka hetki sitten näytti vielä käytännössä kykenemättömältä edes pysymään jaloillaan.
”Sinä et ymmärrä!” Jumalatar hurjistui ja yritti tarttua kaksin käsin Angienia tämän rinnuksista. Curuvarin väliintulo oli ainoa asia, joka esti sitä tapahtumasta. Tieteilijä ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi Jumalatarta olisi edes kuulunut kavahtaa, mutta ei vastustellut, kun Curuvar ohjasi tämän muutaman askeleen ohi murtuneesta Sokeasta kohti avonaisia portteja. Angien olisi halunnut jäädä kuulemaan, mitä tällä oli vielä sanottavana, mutta tämän opas johdatti tätä määrätietoisesti sisään linnoitukseen.
”Sinä et ymmärrä… ” Jumalatar toisti kaksikon takana. Angien vilkaisi vielä taakseen, ja näki kyyneleiden valuvan taas pitkin murtuneen jumalattaren Ideniä. Tämä vain jatkoi vaikerrustaan.
”Minun kuvajaiseni… hän tappaa teidät kaikki. Teidän tähtenne ei kestä tuomiota. Ensin minä pirston taivaan… ja sitten usko loppuu. Minun nimeni unohtuu kaikkien muiden nimien mukana!”
Angienin teki mieli kääntyä ja vain juosta takaisin lohduttamaan surkeaa selakhia, mutta Curuvar tarttui häntä ranteesta.
”Hänestä ei ole jäljellä tarpeeksi. Cestainu päästää puheilleen vain ne, joiden sielu on vielä ehjä.”
Toivottavasti se sisälsi hänen omansa, Varjotun aseiden arkkitehti ajatteli.
”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Luulin että te olisitte olleet… no, hyvissä väleissä. Niin meille ainakin kerrotaan. Sokea ja hänen Kätensä.”
”Me olimme”, Curuvar mutisi murheellisena ja johdatti Angienia viimein linnoituksen sisätiloihin. ”Hänen piti olla meidän ikkunamme tänne tuonelaan. Se katse, joka toisi mukanaan muinaisia viisauksia. Mutta lopulta… hänen tahtonsa päihittää kuolema aiheutti sitä ainoastaan lisää.”
Curuvarin hapan katse viisti pitkin maata.
”Vai miksi luulet, että meitä on täällä näin paljon?”
Kaksi toaa tunsivat itsensä auttamattoman turhiksi seistessään valtaistuimen vieressä Kaleja katsellen. Angienin tiedoton ruumis lojui portailla sydänvalo sammuneena ja kylmänä. Vain Idenin hienoinen hohde vihjasi siitä, että hän todella oli hengissä.
”Hän on ollut siellä jo kauan” Halawe huokaisi. Hänellä oli messinkinen taskukello, joka pyöri turhautuneena hänen ympärillään. Aina välillä hän tarkisti ajan, mutta se kulki piinallisen hitaasti.
”Hän osaa kyllä tulla takaisin, kun on valmis”, Deleva sanoi ja kyykistyi portaille. Hän seurasi Kaleja melkein yhtä silmä kovana kuin ne heitä. Erityisesti salin ovea lähimmän haarniskan katse tuntui muita läpitunkevammalta.
”Mitä luulet, mikseivät ne tee meille mitään?” hän mietti.
Halawe käveli pientä stressaantunutta ympyrää hammasratas pyörien. ”Ehkä ne tappavat vain ryöstäjät. Tai sitten paikan henki luottaa meihin edes vähän.”
”Jos luottaisi, meidän ei olisi näin vaikea tavoittaa sitä”, Deleva murahti.
”Angilla on mennyt niin kauan, että hän on taatusti jo löytänyt makutan”, toinen toista vakuutti.
”Hän ei ole ainoa, joka olisi löytänyt etsimänsä”, kakamakasvo vastasi hiljaa. ”Kuuletko?”
Halawe kuuli. Raskaat askeleet jossakin ovien takana. Hiljaisia, jämäköitä komentoja. Pamahdus, jonka he päättelivät edellisen huoneen oveksi, sai jälleen koko salin vavahtamaan.
”Ne ovat täällä”, magnetismin toa sanoi hiljaa ja terästäytyi katse oveen suunnattuna. Vartijat eivät äänistä huolimatta kääntyneet ovea kohti, vaan pitivät kylmät haukasvonsa tiukasti toissa.
”Luuletko, että nuo puuttuisivat siihen, jos Moukari tulisi paikalle?” Deleva mietti ja osoitti rautaisia vartijoita.
”Ehkä. Moukarilla on tuskin yhtä hyviä käytöstapoja kuin meillä. Sitäpaitsi-”
Ääni, joka keskeytti hänet, oli jyrähdys. Jonkin suuren ja raskaan iskeytyminen oveen. Tutun peikon karjunta säesti sitä.
”Selakhi saisi pitää kiirettä”, kakamakasvo sanoi synkästi ja asteli oven suuntaan.
Halawe nosti hailtian ja asetti hänet jykevän valtaistuimen sivulle parempaan suojaan. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa itsensä siitä, että kalmankylmä keho tosiaan palaisi vielä henkiin.
”Pidä kiirettä”, hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään, kykenikö selakhi edes kuulemaan sitä.
Angien hädin tuskin ehti pysyä kartalla kaikesta, mitä makutan maailmassa näki. Portaikkojen juurella seinille nostetut muotokuvat eivät olleet lainkaan niin selkeitä kuin Tarkastajan kartanossa, mutta ripein askelin kohti linnakkeen toista laitaa viilettävä pappimies ei antanut tieteilijälle aikaa jäädä spekuloimaan, keitä potretit esittivät.
”Linnake on vain antamassa suojaa. Cestainu viihtyy paremmin taivasalla… tai yllä”, Curuvar selitti, ennen kuin Angien edes ehti kysyä, miksi he eivät jääneet etsimään Tarkastajaa sisältä.
Pääkallokasvon selityksen merkillisin osa selvisi Angienille myös hyvin nopeasti. Curuvarkin, näyn lukemattomia kertoja todistaneena, pysähtyi hetkeksi nauttimaan kosmisesta kuvasta.
Se, että linnakkeen sisäpihalta avautuva meri olikin silmänkantamattomiin johtavaa tähtitaivasta oli aivan yhtä järkeenkäypää kuin se, miten tähdet tuikkivat Tarkastajan kartanon katossakin. Kahden maailman rajapinnan yläpuolelle kulki puinen, pitkä laituri ja sen nokassa istui hahmo. Sen tunnistaminen olisi ollut varsin helppoa, jollei Angien olisi ollut niin lumoutunut näkymästä.
Käsiinsä nojaileva Cestainu näytti olevan aivan yhtä lumoutunut näkymään kuin paikalle saapunut kaksikkokin. Laiturilla istuvan makutan jalat upposivat kosmokseen kuin se olisi ollut vettä vain. Vettä veden alla, kosmos väärällä puolella.
”Minä odotin Valottuani… ja sainkin Kokoon Parsitun. Minä en tahdo Delevaa. Hän on liian rikki.”
Tarkastaja ei edes värähtänyt sanojen paetessa hänen ehjästä kanohistaan. Curuvar ja Angien olivat astelleet hänen taakseen, mutta pitivät kunnioittavan välin ulappaa tuijottavaan ruhtinaaseen. Curuvar oli tuupanut Angienin kaksikosta tuonelan makutaa lähemmäksi. Kaikkien näiden hetkien jälkeen tieteilijästä tuntui kuin hän olisi juuri kulkenut loputtoman pitkän matkan ja saapunut viimein perille lepäämään. Hänet täytti sama levollinen mutta hieman syyllinen olo, jota Tarkastaja oli jo pienen ikuisuuden tuonpuoleisessaan potenut.
”Valottua?” Angien ihmetteli ja vilkaisi kohti Curuvaria, joka viittansa alla vain kohautti olkapäitään. Naisen oli vaikea uskoa puhuvansa jo kolmannen uskontonsa muinaisimman hahmon kanssa tänään… eikä makutakaan tuntunut siltä Kuoleman enkeliltä, jollaisena tarut hänestä puhuivat.
”Minun Umbrani. Uudestisyntynyt nuva… valon ja varjon tasapaino. Mutta sinä toit minulle… puolikkaan pojan, Angien. Todella meidän toivomme on hylätty.”
”Tiedätte nimeni?”
”Minä tunnen jokaisen salskean lapsen, joita minun olisi kuulunut suojella. Sinun nimesi on piirretty tähtiin, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka nimeä ennen sinua kantoivat.”
”Me… me tulimme oikeastaan etsimään tietoa. Kaleista. Siitä, mikä teiltä jäi kesken”, Angien kysyi yrittääkseen kuulostaa vähemmän tietämättömältä. Jokainen virke, minkä hän oli tuonpuoleisessa kuullut, tuntui vain lisäävän kysymyksiä vähentämisen sijaan.
”Kesken…” Tarkastaja huokaisi. Makutan liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä, ettei tämän sielussa pihissyt enää minkäänlaista elämää, mutta ääni kuului silti aivan selkeästi jostain tämän naamion uumenista.
”Tiedonjanosi on ihailtavaa, lapsi, mutta olet tullut pitkän matkan saadaksesi vastauksia kysymyksiin, joihin et niitä hetki sitten edes tiennyt haluavasi. Ole rehellinen, Angien, kuka sinut on luokseni lähettänyt?”
Selakhi mietti hetken. Teknisesti ottaen ei kai kukaan oikeasti, mutta makuta ei vaikuttanut kiinnostuneelta ottamaan sitä vastaukseksi.
”No, kenraali Xen kai tavallaan”, hän lopulta vastasi.
”Vai että kenraali…”
Tarkastaja käänsi katsettaan ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. Hänen katseensa nauliintui siihen, missä Angienin Idenin peittämät silmät olisivat olleet. Makutan ääni kuulosti viimein etäisesti kiinnostuneelta.
”Hän on siis vielä elossa. Tämä uutinen täyttää minut…”
Mutta makuta ei koskaan lopettanut lausettaan, vaan käänsi katseensa takaisin kosmokseen asetettuaan kätensä ensin huolellisesti ristiin selkänsä taakse.
”Niz ei olisi tahtonut häntä maailmaan, jossa epäonnistuimme.”
”Epäonnistuitte”, selakhi toisti ja jatkoi yllättävän vaativalla sävyllä. ”Sanotte sen kuin mitään toivoa ei olisi. Mikä muka on niin suurta, että siinä epäonnistuminen tuomitsisi kaiken?”
”Sinä olet nähnyt sen jo. Hänet, joka repi sielun rinnastani.”
”Puhdistaja?” Angien kysyi. ”Häntäkö pelkäätte?”
”Pelkään…” Tarkastaja toisti kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti. ”Pelkään sitä, kuinka hän tuo lopun luomakunnalle. Tuhoaa kotimme. Aivan kuten varjot tuhosivat sinun kotisi… enkä minä pystynyt estämään kumpaakaan.”
Angien yritti sivuuttaa Selakhian ajattelemisen parhaansa mukaan. Parempi keskittyä oikeisiin kysymyksiin. Toisella puolella kartanossa aika oli kuolleita toia.
”Mitä te yrititte?” hän pamautti. ”Mitä te yrititte tehdä pysäyttääksenne Puhdistajan?”
Tarkastaja huokaisi syvään. Se ei juontanut pettymyksestä tai haluttomuudesta vastata Angienin kysymykseen. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että makuta oli väsynyt kertaamaan tappioitaan. Joten sanojensa tueksi hän päätti näyttää. Luisevat sormet osoittivat kohti kosmoksen pintaa, johon alkoi piirtymään hahmoja. Curuvarinkin uteliaisuus heräsi ja hänkin asteli Angienin ja Cestainun rinnalle seuraamaan, mitä makutan mieli mereen maalasi.
Ensimmäisen kosmokseen ilmestyneen hahmon Angien tunnisti välittömästi. Mustan Käden tutkimusjohtajan valkoinen takki ja sininen Ruru tuijottivat tuimana horisonttiin. Tämän rinnalle astui kuvajainen Tarkastajasta itsestään magenta loiste yhä rinnassaan hohtaen. Sitten ilmestyivät hopeiset rivistöt heidän taakseen. Toa Niz ja Cestainu olivat käymässä sotaan. Heidän kuvajaisensa esiintyivät majesteettisina ja suurina.
”Metru Nuin jälkeen me jatkoimme Ficuksen varjostamista. Ficuksen side arkkikranoihin oli jo niin syvä, että hänen kuolemansa oli varmuudella vain väliaikaista. Aikaa hänen pysäyttämisekseen ei ollut paljoa… joten yhdessä Nizin kanssa me päätimme iskeä ensin.”
Kaukaisuudesta, kaksikkoa ja näiden hopeista armadaa vastaan asteli hahmo, jonka Angien tunsi paitsi väkivaltaisesta näystään, myös omasta menneisyydestään. Toa Ficuksen kasvoille oli kuitenkin tässäkin kuvajaisessa käynyt jo jotain peruuttamattoman hirveää. Valtava joukkio särähteleviä keskushermostoja oli ilmestynyt rintamaksi hänen taakseen. Hammasrattaiden kalina ja massiivisen kellon tikitys täytti Tarkastajan piirtämän kosmoksen.
”Mutta tätä taistelua ei käyty teidän maailmassanne, Angien. Se käytiin maailmassa, jonka Ficus oli jo tarkoitusperiinsä vallannut. Rakentanut kellon sen keskelle. Kaikkinäkevän kuvajaisen katse osasi odottaa meitä… mutta me emme taistelleet yksin.”
Nizin ja Tarkastajan hopeisten rivistöjen taakse alkoi piirtymään jotain muutakin. Pienet, kilpikouraiset sotilaat saapuivat täydentämään Kalien rivistöjä. Ja sitten saapuivat niiden kuningattaret. Kaksi valtavaa, pitkäkaulaista olentoa valtavine hampaineen tömistelivät kaksikon rinnalle.
”Maailman alkuperäiset hallitsijat tahtoivat takaisin sen, minkä Ficus oli heiltä voimalla vienyt. Yhdessä meidän rivistömme lähtivät puolustamaan oikeutta jatkaa olemassoloamme.”
Tarkastajan maalaus muuttui sotkuksi. Värit sulautuivat toisiinsa, kun kaksi armeijaa kohtasi tähtien valaiseman kosmoksen päällä. Hopeiset rivistöt sulautuivat vihollistensa sähköiseen rätinään. Ficuksen hahmo törmäsi tätä uhmaaviin voimiin ja hajosi kappaleiksi. Mutta yhtenäisistä rivistöistään huolimatta kilvekkäiden ja kuolleiden massa ei saanut kelloa hajalle.
Kumouksen jälkeen se tikitti yhä. Tarkastajan ja Nizin kuvajaiset katosivat samalla, kun kuningatarten siluetit katosivat jonnekin kosmoksen syvyyksiin. Lopuksi ruumiiden keskellä seisoi ainoastaan kello sekä luuranko, jonka ympärille Ficuksen liha hitaasti kasasi itseään. Kaukaisuuteen nilkuttava Tarkastajan oma kuvajainen sulautui takaisin tähtiin.
”Epäonnistumisemme jälkeen Ficus surmasi Nizin Suuressa Kaupungissa. Minä tiesin, että jälleen kerran olin toiminut liian myöhään. Puhdistaja oli jo porteillani, kun viesti Nizin poismenosta saavutti minut.”
Viimeisetkin rippeet Cestainun tarinasta hälvenivät tähtitaivaan yltä. Niiden maalaaja katsoi rauhoittunutta kosmosta hetken ja kampesi itsensä sitten viimein ylös. Vasta nyt Angien todella hahmotti, kuinka suuri Tarkastaja oli. Selakheja alaspäin viistoon tuijottava makuta oli yhä oma ilmeetön itsensä, mutta tämän äänensävy kertoi kaiken tarvittavan.
”Minä annoin hänen pirstoa minut. Tahdoin maksaa hengelläni siitä, että yritykseni estää tuomiota tappamasta taivasta epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.”
Viimeistään silloin hän ymmärsi edes jotakin kaiken sen mittakaavasta, mihin oli Metru Nuilla sotkeutunut. Ajatus tuomiopäivästä alkoi tuntua hetki hetkeltä uskottavammalta.
”Mutta jos te… sinä, yksi makutoista, ja kuolematon armeija, ette pystyneet pysäyttämään Puhdistajaa… miten me muka pystyisimme siihen?” selakhi vihdoinkin sai ulos enemmänkin itselleen kuin makutalle, vaikka hän osasi jo arvata vastauksen.
”Tuomiota ei voi estää, lapsi. Kaikki maailmat loppuvat aikanaan. Nyt on meidän tähtemme aika sammua.”
”Se armeija”, selakhi yritti kaivaa kertomuksesta edes ripauksen lohtua. ”Ovatko ne kaksitoista kaikki, mitä siitä on jäljellä?”
Tarkastaja käänsi päätään hieman kallelleen kiinnittäen jakamattoman huomionsa Angieniin. Makutan sielu ei ollut uskoa, että tavalliseksi salkeaksi Angien ei ollut edes silminnähden järkkynyt juuri todistamastaan tarinasta, vaan edelleen jääräpäisesti yritti jatkaa konkreettisten päämäärien jahtaamista.
”Loput vaelsivat vesiin tarkoitustaan etsien. Meren Äiti otti heidät syleilyynsä. Antoi heille kodin. Minun rinnalleni jäivät vain ne, joiden usko oli järkkymätön.”
Ja järkkymättömiä olivat myös heidän lasittuneet katseensa, jotka seurasivat sillä hetkellä Angienin yläpuolelle kumartunutta magnetismin toaa, jonka sormet rummuttivat kärsimättömänä Idenin kiiltelevällä pinnalla.
Metsästäjien kärsimätön portin rummutus oli tauonnut, kun Moukarikin oli joutunut myöntämään makutan oven olevan raskasta tekoa. Hetken kaksi toaa olivat vain odottaneet hiljaa Kalien taakse suojautuneena, mikä odinalaisten seuraava siirto olisi.
Halawe vilkaisi vuoroin ovea ja vuoroin valtaistuimen vieressä nukkuvaa selakhia.
”Suunnitelmaa?” hän kysyi enimmäkseen rauhoitellakseen hermojaan.
”Luulin, että tämä oli sinun alaasi”, Deleva virnisti. Pieni liekehtivä pallo syttyi hänen nyrkkiinsä.
”Jos näytämme päämme, saamme Felnasista naamaamme”, entinen metsästäjä huokaisi. ”Mutta jos emme näyttäydy, on tietysti hieman vaikea pistää vastaan.”
Toisella puolella oli pelottavan hiljaista. Kumpikin toista osasi kuvitella metsästäjien virittävän ties mitä mörssäriä tehdäkseen sillä tien Tarkastajan luo.
”Mitä luulet, sortuuko tuo tähtitaivas, jos tämä sali ottaa osumaa?” Deleva mietti.
”No, se taitaa olla ikään kuin katto…”
Kal-toa hymähti kuivasti. ”Loukussa kuin rotat”, hän tuhahti lopulta. ”Ankea reissu.”
”Minun ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän”, Halawe sanoi hiljaa. ”Eiväthän ne sinun perässäsi ole…”
”No kyllä me tämän tiesimme”, plasman toa tokaisi. ”Jos kuolisin johonkin tällaiseen, olisin taatusti jo kuollut. Ei Suuri Henki minua ole tänne asti retuuttanut ilman jotakin tarkoitusta.”
Halawe loi toveriinsa skeptisen silmäyksen. ”Helppohan se tuhoutumattoman miehen on sanoa.”
”No, tuo yksi tuhoutumaton mies takanamme olisi varmaan eri mieltä.”
Ja silloin Odinan urku soi, ja tie Cestainun hoviin pirstoutui auki. Tuhoutumattoman miehen ovi ei makutain taiasta huolimatta ollut sellainen itse…
Toisen puolen tähtitaivaalla ei ollut enää merkkiäkään sodasta. Se oli kadonnut makutan sanojen mukana takaisin menneisyyteen.
”Joten…” selakhi ei antanut makutalle rauhaa. ”Mitä te oikein yrititte estää? Mikä on tuomiopäivä, Cestainu? Mikä muka voi olla niin kammottavaa, että se saa makutankin vaipumaan epätoivoon?”
Laiturin rannanpuoleiseen päähän astellut makuta tuijotti linnansa sisäpihaa kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa koskaan. Kasvit ja pensasaidat olivat kuitenkin huoliteltuja kuin niitä ei olisi koskaan hylättykään. Toisin kuin alhaalla kartanossa, jossa kasvustot joutuivat tottelemaan kasvamisen sääntöjä.
”Ficus on sanoinkuvaamattoman rikki. Oli jo kauan ennen matkaansa Metru Nuille ja ennen kuin hän kuuli Totuuden myrkylliset sanat, jotka hänet tälle tielle syöksivät. Historia on repinyt hänet kappaleiksi useammin kuin kukaan muistaa.”
Makuta käänsi katseensa Angieniin kuin vannottaen tätä ymmärtämään sanojaan. Kun selakhi nyökkäsi, jatkoi Tarkastaja vasta puhumista.
”Hän tietää jotain hirvittävää tästä maailmasta. Jotain sellaista, joka paljastuessaan syöksisi kaiken epätasapainoon. Ja hän aikoo laittaa kaikki ymmärtämään, millaista on elää kirotun tiedon kanssa. Hänen mielestään valheen ympärille rakennettu maailma ei ole elämisen arvoinen.”
Makuta piti tauon. Se, mitä hän aikoi sanoa seuraavaksi vaati lyhyen, pohdiskelulle omistetun hetken.
”Hän aikoo näyttää sen valheen kaikille… pirstomalla taivaan.”
Selakhi olisi kuitannut suuren osan kuulemistaan sanoista Suuren hengen enkelin runollisuutena, mutta silkka suru ja katkeruus joka sanoista kaikui vakuutti hänet siitä, että Tarkastaja puhui jostakin aivan liian todellisesta. Jostakin, jonka estääkseen makutakin oli heittänyt henkensä.
”Tuhoamaan taivaan? Konkreettisen taivaankannen? Eivätkö monet ole jo yrittäneet päästä kupoleista läpi siinä onnistumatta…” Angien kyseenalaisti. ”… ja uskotte, että hän todella pystyisi tekemään sen?”
”Tappioni tarjosi hänelle kaiken ajan, minkä hän tarvitsi. Hän on miltei valmis. Ainoastaan hänen sairaalloinen halunsa koota kaikki arkkikranat pidättelee häntä.”
”Se, millä hän aikoo tuhota taivaan… se on jotakin todella vanhaa, eikö? Löysimme hänen holvistaan käsittämättömän muinaisia asioita. Hän… hän on vain viimeisin askel tässä, eikö olekin?”
”Moni on yrittänyt ennen häntä. Surkea Jumalatar porteillani itkee yhä kertaa, jolloin hän yritti samaa. Mutta silti… se olin minä, joka johdatti Ficuksen tarvitsemansa voiman lähteille. Hän ei olisi koskaan löytänyt Totuuden ovia avaavia medaljonkeja, jos minä olisin hyväksynyt kuoleman osaksi luonnollista järjestystä. ”
Tarkastajan katse kääntyi takaisin kohti kosmosta. Se näytti muiden läsnäolijoiden silmään täysin muuttumattomalta, mutta makuta näki vaivatta sen lävitse. Tälle oli täysin selkeää, mitä hänen kartanossaan samaan aikaan tapahtui.
”Yritykseni päihittää kuolema toi minut Ficuksen lailla arkkikranojen luokse. Ja ilman niitä minä istuisin edelleen tuolla alhaalla. Ei minua Umbrakaan pelastamaan tullut. Eikä mukanasi tuoma puoli-toa tuo toivoa tuonpuoleiseeni.”
”Hetkinen. Jumalatar yritti samaa?”
Siksikö Ficuksen suunnitelma oli suorastaan täynnä merkkejä Selakhiaan? Siksikö juuri Cestainu oli tärkeä?
”Taras-Silin taistelu”, Angien ajatteli ääneen. ”Yrittikö– ”
Mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun jokin lähestulkoon repi hänen sieluaan. Astraaliselakhi kaatui laiturille kasvot edellä kuin hänen jalkansa eivät olisi enää totelleet häntä. Jokin osa hänestä tunsi, miten heiveröinen yhteys hänen ja hänen todellisen maailmansa välillä oli juuri taipunut kuin oljenkorsi… mutta kipu lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Jäi vain kammottava pelko siitä, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut toisenpuoleisessa.
”Voi ei”, selakhi parahti hiljaa tajutessaan, minkä keskellä mitä luultavammin oli.
Valtaistuinsali paloi plasman toan käsissä. Oviaukko hehkui tulikuumana. Kumpikaan toista ei nähnyt kunnolla kohteitaan höyryn ja savun seasta, mutta eivät nähneet valtaistuinsalin ulkopuolelle jumittuneet odinalaisetkaan. Kumpikin puoli vaihtoi iskuja sokkona, mutta oli vain ajan kysymys, milloin palkkasoturiryhmä murtautuisi sisään raa’alla ylivoimalla.
Kal-rivistö seisoi kaiken sen keskellä vain seuraten tapahtumia tuhoutumattomien kuoriensa takana. Edes Moukarin ryhmän harhalaukaukset eivät olleet saaneet niitä puuttumaan peliin. Yksi hopeisista oli ottanut kylkeensä suoran tykinlaukauksen, mutta oli vain noussut uudelleen pystyyn.
”Kauanko aiotte oikein jatkaa tätä!” he kuulivat Moukarin huudon läpi plasman toan sumuverhon. Sitä säesti sokkona ammuttu tulitus sisälle, joka teki kaiken liikkumisen hengenvaaralliseksi.
Deleva syöksyi toa-toverinsa kylkeen ja vilkaisi sitten oviaukon suuntaan.
”Minulla on idea”, hän sanoi.
Mirukasvo katsoi tätä epäilevänä. ”Olen pelkkänä korvana.”
”Jos pääsemme lähelle, niin voimme ehkä hoidella sen naamiomiehen”, kal kertoi. ”Tuossa on nuo haarniskat. Ne käyvät kilvestä, eivätkö käykin?” Hänen piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan tulituksen keskellä.
”En pysty niiden metalliin kovin hyvin”, Halawe protestoi. ”Se on jotakin… outoa.”
Deleva ei moisesta piitannut, vaan loikkasi parilla juoksuaskeleella lähimmän tarkastajankaartilaisen taa. Hän tarttui siihen ja nosti metallimiehen harteilleen hämmästyttävän helposti. Jos kukaan heistä olisi nähnyt ilmettä haarniskan Haulla, he olisivat nähneen sen kylmillä kasvoilla pettymyksen hivenen.
”Hei, tuohan voi toimia”, Halawe hihkaisi ja hoippui toverinsa perään.
”Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun hakkaan huonoja metsästäjiä hylätyssä rakennuksessa!” Deleva huusi ja syöksyi eteenpäin toinen Kal-keho kilpenään. Himmeänä hohtavat silmät haukasvoisen kuolleen kasvoilla värähtivät ja maailman hiljaisin turhautunut huokaus pakeni tämän naamion takaa.
Valtaistuinsalin ulkopuolelta kuului päättäväisiä huutoja, ja odinalaisten tuli kohdistui teräsjärkälettä kohti. Plasma-ammuksetkin vain sihisivät osuessaan Kal-kilpeen. Hän miltei kaatui tykinammuksen räjähtäessä suoraan hänen kilpeensä. Kipinät säkenöivät lyijyn osuessa metallipintaan. Säteet kimpoilivat ympäriinsä, mutta Deleva vain kiihdytti juoksuaan.
Savuverhon takaa Deleva erotti vuorimaisen peikon ääriviivat. Hänen oli pitänyt etsiä Felnas-kasvo ja lamauttaa tämä, mutta Inozya oli ainoa, jonka hän näki, eikä hänellä ollut montaa sekuntia aikaa miettiä. Hän päätti pelata yllätyshyökkäyksen varaan. Toan Kakama syöksi kal-miehen ja tämän haarniskakilven valtavan massan ja siihen kytkeytyneet energiat liikkeelle. Oli kuin konetoan punainen naamio jättäisi jälkeensä punaisen vanan silkasta liike-energiasta.
Toa sysäsi kal-haarniskan syrjään ja iski oikean koukun jättiläispeikkoa tämän massiiviseen leukaan. Irtohampaita lensi, mutta peikko oli pelissä sekunneissa. Jättiläismäinen koura tarttui Delevan kal-metallista tehtyyn käteen ja väänsi, mutta kakamakasvo ei horjunut.
“Haa. Tulee ihan Metru Nui mieleen. Kaltaisiasi oli niin monissa väreissä, ei vain harmaan sävyissä. Yhtälailla hekin tosin kuolivat!” Moukari naureskeli.
Delevan vastaus oli iskeä Kakamalla vahvistettu isku metsästäjään. Oli kuin pieni hopeapunainen juna osuisi lihavuoreen, mutta Inozya hädin tuskin edes horjahti. Hän heitti Delevan hirvittävän vaivattomasti käytävän seinään.
“Tanssiako haluat, toa?” Inozya nauroi ja nosti moukarinsa ilmaan mahtaillakseen. ”Tanssin kerran jopa valotun kanssa… sääli, ettei tämän selkäranka kestänyt sitä. Sinä taidatkin olla vähän kovempaa tekoa, vai mitä?”
Deleva nieli takaiskun eikä tuhlannut aikaa. Hän oli yhtä tulensa kanssa. Poltetta virtasi hänen kuolonkalmean ruumiinsa läpi ja se purkautui kuin öljysuihku päin kohti syöksyvää Moukaria. Valtaisa valokaari osui peikon haarniskaan, ja kartanon hiljaisuus täyttyi peikon tuskanhuudoista.
Tämä perääntyi hetkeksi, mutta toan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Suunnitelmasta poikkeamisella oli hintansa, ja hän tunsi karman iskevän häneen Felnasin hyydyttävän hengen muodossa. Hän tunsi kylmenevänsä sisältäpäin kuin jokin olisi sammuttanut sielun poltteen. Tältäkö kaleista tuntui? Ilman alkuvoimaa, ilman sielua?
Deleva keräsi itsensä nopeasti ja sysäsi ajatukset taas elohopean alle kuten viimeksikin. Hän ei nähnyt naamion käyttäjää siinä kirotussa savussa ja pimeässä.
“Zammutimme valozi, toa”, joku nauroi. Sivusilmällään Deleva näki peikon olevan taas vauhdissa. Hänellä oli sekunteja aikaa.
”Tietenkään te ryökäleet ette taistele reilusti”, hän irvisti.
Ja silloin hän näki hehkuvan naamion savuverhon läpi katonrajassa. Kal lähti juoksuun väistääkseen Moukarin uuden hyökkäyksen, kiisi päin käytävän seinää, ja loihti Kal-kehostaan käsittämättömän vipuvoiman loikatakseen suoraan katonrajaan.
Metallimiehen nyrkki osui sirkkaan katossa – se osui tismalleen tämän kirkkaana hehkuvaan naamioon – ja kumpikin heistä putosi kaaressa alas. Deleva tunsi henkensä palautuvan, kun kirottu kanohi lensi jonnekin lattialle. Hän ehti tuskin haukata happea, kun kolmas olento iski hänen kimppuunsa.
“Nyähähää!” toan takaa kuului, kun keihäs iskeytyi häntä hartiaan. Vaaleanpunainen sairaalloinen hehku säteili Delevan kädestä, kun osumakohtaan alkoi muodostua kuin metallista syntyneitä syöpäkasvaimia. Poissa oli kiiltävä kal-metallin pinta. Se oli korvautunut oudoilla pesäkkeillä. Delevan oli koko ajan vaikeampi liikuttaa mekaanisia osiaan.
“Nyt tiedätte miksi minua kutsutaan Ruinaajaksi!” vortixx huusi. Deleva yritti lyödä tätä, mutta onnistui vain horjahtamaan kömpelösti polvilleen. Peikko oli taas tulossa – plasmasuihkunkin jälkeen mörössä näytti olevan hämmästyttävästi virtaa.
”Se nimi ei edelleenkään tarkoita sitä, mitä luulet!” Halawen huuto katkaisi taistelun. Ilman läpi kiitänyt kolikko iskeytyi Ruinaajan silmään, ja liskonaivot räjähtivät sekä Delevan että Inozyan päälle. Kalmansauvasta vapaaksi päässyt Deleva ehti juuri nousta torjuakseen Moukarin yrityksen iskeä hänet maahan.
Maahan lentänyt kanohi Felnas syöksyi läpi ilman voitonriemuisen magnetismin toan otteeseen – viimeinkin hän oli vapaa toimimaan. Hän pudotti kanohin jalkoihinsa, ja hänen hansikkaansa syttyivät violettiin hehkuun.
”Te olette ihan helvetin kuolleita!” hän huusi ja oli juuri tarttumassa Inozyan haarniskaan kaikella elementaalivoimallaan, kun valtaistuinsalin seinä hänen oikealta puoleltaan räjähti auki.
Myrsky puunsäleitä ja tulta tunkeutui saliin. Paineaalto kaatoi Halawen ja heitti tämän Kal-rivistöön, joka kaatui samaisesta räjähdyksestä. Koko tähtitavas vapisi, kun yksi salin seinistä sortui.
Miksi helvetissä sen pitää olla puuta, hän kirosi suoristaessaan naamiotaan. Terävä kappale tammea oli lävistänyt hänen poskensa. Hän oli varma murtaneensa jotakin yrittäessään nousta romun seasta, mutta viimeiset kaksi saliin syöksynyttä odinalaista eivät antaneet hänelle aikaa levätä.
”Petturihan se siinä”, huusi karmiini Kuolonruoska rynnätessään toaa kohti kaikilla kuudella raajallaan. Halawe ehti hädin tuskin väistää kalmarin syöksyn, jonka sivallukset jättivät Kalien pintaan syöpyneet viivat. Hän ehti hädin tuskin reagoida seuraavaan iskuun, ja ruoska kiertyi tiukasti hänen kätensä ympärille. Hän sulki silmänsä, keskittyi kolikkoonsa ja…
… ja oli Kuolonruoskaa hitaampi, sillä Halawen hammasratas ei ehtinyt koskaan saavuttaa ruoskamurhaajan kalloa. Metsästäjän bravuuriase sivalsi, ja kolikko lohkesi ilmassa kolmeen osaan.
”Aina samat temput”, Halawe kuuli saadessaan päähänsä potkun, joka iski hänet maahan tuskallisen kovaa.
”Varjottu toivoikin saavansa teidät hengissä”, metsästäjä virnisti ja otti toan tiukasti nelikätiseen painiotteeseen. Halawe ei voinut olla katsomatta kartanon valtiaan istuimelle, jonka juuressa edelleen makasi tiedoton hailtija, jota kohti käveli vortixx pirullinen virne kasvoillaan. Kauempana Deleva mittaili voimiaan kahden muun kanssa.
Varjotun pettäminen alkoi tuntua hetki hetkeltä huonommalta idealta. Ehkä huonoimmalta.
”Epäilemättä hänellä on meitä suuri ikävä”, Halawe vastasi kitkerästi.
”Mitä kalasi naamio tekee?” Kuolonruoska kysyi Halawe tiukasti otteessaan ja vilkaisi selakhia, jonka kasvot hehkuivat himmeästi. ”MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?”
Toa ei uskaltanut vastata. Mitä hyvänsä hän sanoikin, siitä olisi vain haittaa. Angien, voisitko vaikka saada sen makutan puolellemme esimerkiksi tällä sekunnilla, Halawe mietti… mutta kun vortixx tarttui Ideniin kiskoakseen tämän irti, hänen oli pakko toimia. Väkivaltainen magneettinen purkaus osui vortixxin metallirankaan ja heitti tämän irti Angienista. Toaa otteessaan pitävä Kuolonruoska toimi ja kiristi otteensa.
”Mutta kyllä hän tyytyy teihin kuolleinakin”, metsästäjä sanoi hiljaa, ja Halawe huusi ranteensa vääntyessä sijoiltaan.
Vortixxkin valtaistuinsalissa oli tolpillaan, ja epäilemättä taas pian selakhin kimpussa. Krickit ryömi kohti häiriönaamiota, joka oli lentänyt palavan puuromun sekaan. Halawe oli häviämässä. Kal-kaarti lojui lattialla passiivisena.
Ja Delevalla oli täysi työ selvitä Moukarin iskuista, eikä peikoista massiivisin osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä.
Eikä hiljaa valtaistuimellaan istuva valtias välittänyt. Miksi välittäisikään, jos he olivat jo hävinneet?
Haamuselakhi oli selvinnyt takaisin pystyyn. Jokin osa hänestä pelkäsi, että hän oli jo myöhässä, ja että hän heräisi Odinan tyrmästä. Jos hän heräisi lainkaan.
”Mitä… mitä siellä tapahtuu?” Angien parahti makutan edessä. ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?”
Sama kysymys paistoi myös Angienia pystyyn auttamaan rientäneen Curuvarin kasvoilta. Tarkastaja seurasi naisen kivuliasta kompurointia hetken mielenkiinnolla ja käänsi sitten katseensa kosmokseen ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
”Delevan pyristely osoittautuu turhaksi”, makuta tuumasi turhauttavan arkisesti, mutta piti katseensa silti tiiviisti siinä, mitä Angien ja Curuvar eivät kyenneet näkemään. ”Draakkikuninkaan lakeijat turmelevat kaiken tieltään ja sitten sinä, Angien, tyttöni, pääset viimein tänne turvaan tuomiolta.”
”Anteeksi vain, arvon makuta, mutta vähän laiha lohtu!” selakhi vastasi. ”Ei Selakhian makutalta kai kannatakaan apua odottaa. Sinä vain istut täällä erossa kaikesta, ja kuvittelet, ettet voi tehdä mitään. Eikö sinulla ole kokonainen vartiokaarti siellä? Etkö sinä todellakaan voi tehdä mitään?”
”Minä en tiedä, miten voisin lohduttaa sinua”, Tarkastaja vaikersi. Tämän naamio ei ollut liikkunut kertaakaan kohtaamisen aikana, mutta äänestä kuuli, että Cestainu alkoi turhautumaan siihen, kuinka Angien ei tahtonut päästä tämän epäonnistumisista irti.
”Metsästäjien pysäyttäminen ei estä tuomiota. Parempi antaa lihan kuolla kuin päästää sielu pirstoutumaan Puhdistajan pakottaman totuuden edessä.”
”Se ei ehkä voi pysäyttää tuomiota, mutta se voi pelastaa meidät!” selakhi parahti. ”Eikö se muka merkitse mitään?”
”Pelastaa…”, Cestainu toisti kuin ei olisi taaskaan ymmärtänyt sanan merkitystä. ”Koskaan en ole onnistunut pelastamaan. Ainoastaan huijaamaan kuolemaa. Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, tyttö? Miten tahtoisit, että epäonnistun tällä kertaa?”
Angien pysähtyi hetkeksi suorastaan kihisten kiukusta. Hän puristi voimattomana aavekätensä nyrkkiin. ”Miten sinä voit puhua selakhille noin, makuta?” hän kivahti yllättyen itsekin suoruudestaan. Oli parempi tehdä edes jotakin, hän ajatteli Delevan sanoja. Edes jotakin.
”Meidän menneisyytemme on pelkkää epäonnistumista epäonnistumisen perään!” hän huusi. ”Sinä et tehnyt mitään, kun kotimme tuhottiin! Emme me vain lakanneet uskomasta, koska kaikki romahti joskus! Yritimme uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan! Eikä kukaan usko, että voisimme ikinä saavuttaa sitä, mitä meillä joskus oli, mutta se ei tee sen yrittämisestä toivotonta!”
Angien hengähti hetken. Makuta puolestaan näytti lähes yhtä eleettömältä kuin tavallisesti, mutta ei tehnyt elettäkään vastatakseen.
”Ha, en olisi uskonut kuulevani koskaan minua luennoimasta toivosta tähän tapaan”, selakhi mutisi nyt vaitonaisemmin. ”En ole kovin hyvä uskomaan… mutta en tiedä mitään muuta vaihtoehtoa! En tosiaankaan usko, että voisin pakoilla Varjottua ikuisesti, mutta ei se tarkoita, etten aikoisi yrittää.”
Hän ei uskaltanut ajatella, mitä toisella puolella tapahtui. Ei siitä ollut mitään hyötyä.
”Sinä näet vain suurimman taistelun”, Angien jatkoi hiljaa ja katsoi makutaa suoraan tämän kalmanvalkeisiin silmiin. ”Sinä yrität pelastaa maailman, mutta kun et onnistu siinä, rakennat oman pikku tuonelasi, missä saat kärsiä sitä rangaistusta, jonka luulet ansaitsevasi. Et sinä ole ansainnut mitään rangaistusta siitä, että et onnistunut pelastamaan selakheita. Tai pysäyttämään Puhdistajaa. Et sinä ole niistä yksin vastuussa. Kukaan ei ole.”
Angien mietti hetken seuraavia sanojaan kuin keräten rohkeutta. Curuvar seurasi näytöstä kerrassaan hämmästyneenä.
”Sinä ansaitset rangaistuksen vain siitä, että et yrittänyt mitään muuta. Vaikka et olisi voinut pelastaa kaikkia selakheita, voit pelastaa joitakin! Vaikka et pystyisi estämään tuomiopäivää, voit silti auttaa niitä, jotka jaksavat vielä taistella! Eikö tämä maailmasikin ole vain osoitus siitä, että halusit tehdä edes jotakin hyvää? Se, että olet pelastanut tänne edes osia selakheistasi, vaikka et pystynyt pelastamaan kaikkia?”
Selakhi oli taas hetken hiljaa.
”Kyllä sinä varmaan uskoit tuomiopäivän vääjäämättömyyteen silloin ennenkin, mutta se ei estänyt sinua yrittämästä. Tähtitaivaasikin sanoo, että ainoa kohtalomme on se, minkä itse taomme. Sinä vain et halua myöntää, että voit takoa sitä vieläkin.”
Hiljaisuus, joka laskeutui Angienin puheenvuoron jälkeen oli täydellinen. Tuonpuoleisessa ääniä päästivät ainoastaan ne, jotka sitä tarkoituksella tekivät. Curuvarkaan ei uskaltanut edes värähtää. Useaan otteeseen hän olisi tahtonut estää Angienia puhumasta Cestainulle niin epäkunnioittavasti, mutta makutan värähtämätön katse oli kertonut hänelle, että se olisi ollut tarpeetonta.
Tarkastaja vilkaisi alas kosmoksensa reunalta. Iskut, joita puoli-toa otti alhaalla vastaan olivat alkaneet tehdä tehtävänsä. Vaikka tämän keho oli lähes vahingoittumaton, jokainen liike oli hieman edellistä hitaampi ja väsyneempi. Sitten makuta vilkaisi taas Angienia. Sitten takaisin kartanoonsa. Tähtitaivas kahden todellisuuden välissä hohti edelleen ilman punaista. Initoi puuttui, koska Tarkastaja oli tahtonut tilalle jotain omaansa.
Hän muisteli omaa tarinaansa. Kun hän oli seissyt valkotakkisen veden toan rinnalla teknisesti ottaen kaikkialle kurottuvalla taistelutantereella kruunu kiiltäen, selkä suorassa. Ja vaikka sinä päivänä hän nilkutti takaisin kartanoonsa sielu hädin tuskin kasassa pysyen, hän kykeni vielä muistamaan sen vihan, jota hän koki Ficuksen aiheuttamasta häpäisystä. Vihan, joka viime kädessä oli paljon apatiaa voimakkaampaa.
Kal-toan askeleet peruuttivat askel askeleelta lähemmäksi valtaistuinta aina, kun hän ei joutunut vaihtamaan yhä uusia iskuja väsymättömän Moukarin kanssa. Joka kerta kun peikko hyökkäsi, hyökkäsi myös Skalpelli hänen selkäänsä. Taistelun ja tulen äänet kaikuivat Halawen korvissa, kun tämä yritti rimpuilla itseään Kuolonruoskan heltymättömästä otteesta.
Rienaaja oli rääkäissyt äänekkäästi ja rynnännyt kahden kamppailevan ryhmän ohitse kuolleen toverinsa ruumiille tajuttuaan, mitä tälle oli tapahtunut. Ruinaajan vamman ulosmenoreikä valutti kappaleita tätä pitelevän liskon käsille. Halawe ei voinut kuin irvistää nähdessään ilmeen, joka Rienaajan kasvoille levisi. Vortixx janosi verta.
Kartanon murtuneesta seinästä irronnut puunkappale toimi nopeasti improvisoituna kilpenä, kun peikon seuraava isku lähestyi Delevaa. Se antoi plasman toalle viimein hetken ottaa askeleen taaksepäin nyrkkien armottomasta takomisesta. Vilkaisu kohti veljeään ei valanut häneen toivoa. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää tämän kuristusotteesta kakistamia sanoja. Halawe kuitenkin tajusi tämän itsekin ja vaihtoi välittömästi suunnitelmaa. Hän onnistui nostamaan kättään juuri sen verran, että Deleva havahtui katsomaan tämän osoittamaan suuntaan.
Sortuneen seinän alle jääneiden kal-haarniskojen kädet olivat kaikki kääntyneet osoittamaan kohti Kuolonruoskan takana tajuttomana makaavaa Angienia. Täsmälleen ottaen hänen kasvojaan. Valtaistuinsalin toisella puolella vielä seisova rivistö oli myös kollektiivisesti nostanut toiset kätensä osoittamaan. Näiden suuntana oli kuitenkin valtaistuimella lepäävä makutan raato.
Inozyan seuraava isku lähestyi jo. Skalpelli oli joutunut miltei kampittamaan Rienaajan, jotta tämä ei olisi syöksynyt silpomaan Halawea kappaleiksi. Korkean palkkion kiilto kiilsi sirkan silmissä.
Delevalla oli täsmälleen yksi hetki toimia.
Yksi rivi osoittamassa hehkuvaa Ideniä. Toinen tuhoutuneen miehen Trynaa.
Toa kyllä muisti selakhin varoituksen – älkää ottako Ideniä irti – mutta se, mitä selakhille tapahtuisi, jos naamio irtoaisi hänen kasvoiltaan, olisi joka tapauksessa epärelevanttia siinä vaiheessa, kun metsästäjät saisivat hänet murhattua. Mitä muuta kaksitoista kummituskalia muka saattoivat tarkoittaa? Ja juuri ennen kuin Inozyan seuraava, murskaava isku osui, antoi toan Kakama tälle elämänsä ilmiömäisimmän spurtin.
Kuolonruoska kampesi itsensä ylös niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Käytännössä hänen lävitseen juossut Deleva oli iskenyt tämän voimalla maahan päästäen samalla Halawen viimein rimpuilemaan irti ruoskan kiristyksestä. Moukari, Skalpelli ja Rienaaja yrittivät kaikki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Viimeisellä askeleellaan miltei valtaistuimen portaalle kaatunut Deleva piteli kädessään muinoin vakavaa vahinkoa vastaanottanutta Trynaa.
Peikkometsästäjä tajusi silloin, mitä oli tapahtunut.
Lattialla makaavalla Angienilla ei ollut enää naamiota lainkaan, mutta jäykäksi kangistunut selakhineito ei silti osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen kasvoillaan vielä hetki sitten ollut Iden oli kuitenkin vaihtanut omistajaa.
Tuolissaan istuvan makutan kasvot olivat puolestaan eheät ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän uuden, silmättömän katseen takaa ei kuitenkaan kuulunut mitään.
Jokainen valtaistuinsalin kamppailijoista jähmettyi hetkeksi täysin paikalleen tuijottamaan kalmaisen kuninkaan ruumista. Harva näki sitä, miten tämän sormet viimein värähtivät. Enempää huoneen tähän asti hiljaisimmat haarniskat eivät kuitenkaan tarvinneet. Käsky oli käynyt. Kartanossa oli kutsumattomia vieraita.
Ensimmäisenä nousivat ne viisi, jotka sisään räjähtänyt seinä oli heittänyt maahan.
Niin teki myös se kuudes, joka Delevan improvisoituna kilpenä oli heitetty syrjään.
Sitten heräsivät loput kuusi, joiden rivistö oli vielä koskematon.
Kaksitoista käsiparia asettui täsmälleen samalla hetkellä eteenpäin. Sauvat ilmestyivät kuin tyhjästä. Pystysuuntaiset lovet kalien hau-kasvoissa paljastivat merkityksensä ja aukesivat. Niljakkaat, magentoina hohtavat käärmemäiset olennot purskahtivat esiin naamioiden takaa, kun kalmistojen ruhtinas otti ensimmäiset askeleensa loputtoman pitkään aikaan.
Tarkastaja nosti ainoastaan toisen kätensä. Sen syyttävä sormi oli osoitettu kohti Inozyaa. Peikon kasvoilta oli kadonnut kaikki itsevarmuus.
”Kunnioitamme tänään sanansaattaja Angienin vilpitöntä pyyntöä, poikani ja tyttäreni.”
Deleva oli ottanut askeleen sivummalle valtaistuimesta, jolle ryntääminen oli puristanut viimeisetkin energiat hänen suonistaan. Kal-soturi rojahti valtaistuimen portaalle. Angienia turvaan raahaava Halawe ei saanut katsettaan irti naisen paljaista, lasittuneista kasvoista.
”Draakkiruhtinaan löyhkä vierailee Kristallisaarilla viimeistä kertaa. Näyttäkää kutsumattomille vieraille, miltä kuolleiden kosto näyttää.”
Haarniskoiden liike oli paljon nopeampaa kuin vanhoilta sotisovilta olisi saattanut odottaa. Rienaajaa lähin Kal oli ehtinyt työntää teräväpäisen sauvansa läpi liskon rintakehästä, kun Skalpelli viimein heräsi toimiin. Useita teriä lensi suoraan metsästäjiä seuraavaksi lähestyvän haarniskan silmänrei’istä sisään ilman minkäänlaista vaikutusta. Kuolonruoskalla ei mennyt sen paremmin. Päin vastoin, hän kamppaili jo kolmen kanssa.
Hänen molemmat ruoskansa natisivat liitoksistaan, kun niihin vapaaehtoisesti jääneet Kalit puristivat niitä hajalle. Kolmas, ryhmän kärkeä pitävä haarniska teki jotain, mitä taistelua seuraava Deleva ei ollut osannut odottaa. Se avasi suunsa, eikä ääni kuulostanut edes rahkshilta.
”SIME, KISKAISE!”
Kalin käskystä neljäs Kuolonruoskan kimppuun käyvä haarniska tarttui akhshikromidia selästäpäin ja riuhtaisi kerran. Veri suihkusi tahraamaan valtaistuinsalin lattiaa, kun metsästäjän kädet repeytyivät irti kahteen Kaliin yhä kiinnitettyjen ruoskien mukana.
Inozyaa ja Skalpellia joka puolelta piirittävät rivistöt marssivat hiljaa kohti saalistaan. Napakat askeleet heidän takaansa paljastivat kuitenkin kolmannen, vielä hengissä olevan metsästäjän aikeet.
”TORIE, KARKULAINEN!” yksi peikkoa katseellaan mittaileva kal huudahti ja Kuolonruoskan tappokäskyn antanut haarniska lähti syöksyyn. Vakavasti haavoittuneen, täysin käsittämättömästi yhä juoksuun kykenevän Rienaajan yritys poistua valtaistuinsalista pysähtyi Torieksi kutsutun Kalin nyrkkiin, joka iskeytyi liskon ruumiiseen sellaisella voimalla, että tämän selkäranka pirstoutui vasten tämän sisuksia. Rienaaja korahti viimeisen kerran ja lysähti maahan kasaan kuolleena.
Sitten metalli kalahti kahdesti. Inozyan ote oli kellistänyt Kaleista maahan kaksi. Koordinoidut rivistöt kuitenkin toimivat nopeasti ja pian neljät sauvat olivat osoitettu kohti hänen kalloaan. Skalpellin hätäisesti kasaan kyhäämä valoräjähde kuitenkin välähti sellaisella voimalla, että peikko pääsi kumartumalla ja täydellä voimalla rynnien rivistöistä läpi. Valtaistuinsalin sivulle peruuttava peikko kuitenkin erkani samalla viimeisestä hengissä olevasta toveristaan. Itsensäkin räjähteellä sokaissut sirkka oli kompuroinut epähuomiossaan suoraan Tarkastajan jalkojen juureen.
Taivaista tuijottava Iden kääntyi katsomaan jaloissa räpiköivää krickitiä. Skalpellin sydän ei lyönyt enää koskaan. Ensiksi siksi, että kauhusta kangistunut olento oli liian järkyttynyt ylläpitämään enää elintoimintojaan. Sitten siksi, että Tarkastajan käsi heilahti ja valtaistuinsalin tähtitaivas heräsi eloon.
Selakheille omistetut tähdet ja niiden raaka valo repivät Skalpellin kappaleiksi sekunneissa. Tämän rikki raastetut palaset katosivat taivaaseen sinne vetäytyvien valojen mukana.
Taistelu oli käytännössä ohi. Viimeisenä hengitti keskellä salia polvillaan ärisevä Inozya, jota osoitti nyt jo yksitoista salkoa ja niiden päähän kiinnitettyä terää. Ainoastaan Torie seisoi sauvansa kohti kattoa osoittaen. Hän askelsi Tarkastajan rinnalle ja ojensi sitten kädellään kohti nujerrettua peikkoa.
”SINULLE, CESTAINU. TUNKEILIJOIDEN PÄÄLLIKKÖ.”
Tarkastajan tyhjä katse mittaili kartanon lyhimmän sodan saalista. Kuolonruoskan veren lävitse talsinut makuta olisi todella tahtonut sääliä metsästäjää, jonka draakkiruhtinas kauempana idässä oli lähettänyt kuolemaansa. Palava viha hänen salskean väkensä kohtelusta ei kuitenkaan suonut myönteisiä tunnetiloja hautarauhaa häirinnyttä öykkäriä kohtaan.
”Röyhkeän mestarisi sanojen ja tekojen vuoksi en voi antaa elämäsi jatkua, synkeä saalistaja.”
”Saakelin raato. Olisit pysynyt kuolleena”, Inozya ärisi sylkien samalla verta rinnuksilleen. Yksi kalien iskuista oli osunut häntä kurkkuun, mutta jopa makutan lasten omaksi yllätykseksi, peikko oli ottanut sen vastaan kunnialla. Samanlainen hyökkäys oli kuitenkin pirstonut Rienaajan ilman minkäänlaisia ongelmia.
”Varjottu ampuu nätin kartanosi pirstaleiksi, kun saa kuulla tästä…”
”Tavallisesti olisit ansainnut riitin hengenpäästöllesi rikoksistasi huolimatta… mutta minä luulen, että tyttö taivaassa ei koe sinua kohtaan tarpeeksi sympatiaa.”
Silmätön katse vilkaisi kohti ylhäällä hohtavaa taivasta, jossa tiesi Angienin makaavan Curuvarin valvovien silmien alla. Sitten makuta astui eteenpäin niin, että peikkoa sauvojen kärjillä uhkaavista Kaleista muutama joutui astumaan syrjään isänsä tieltä.
”Kiitä onneasi, että lihasi kuolee jo tänään. Sielusi säästyy pahemmalta kohtalolta. Lheko olisi iloinen, sillä hänen kuolemansa oikaistaan nyt. Rauha hänen sielulleen.”
Peikon reaktio oli kuitenkin tälle turhauttavan tyypillisen uhmakas. Metsästäjä ei epäröinyt hetkeäkään neljän aseista poistuessa hänen ohimoltaan. Hän pomppasi pystyyn nyrkit ojossa, niistä ensimmäisen aloittaessa matkansa kohti Tarkastajan Ideniä. Nyrkki kuitenkin pysähtyi ilmaan. Torien sauva oli läpäissyt peikon ruumiin ennen kuin tämän kädet ehtivät häpäisemään makutaa kosketuksellaan. Torie itse ei kuitenkaan ollut sauvaa pitelemässä. Hän ei ollut kuitenkaan yrittänyt estää Delevaa, joka oli kaapannut salamannopeasti sauvan tämän käsistä ja iskenyt sen Inozyaan ennen kuin tämä oli ehtinyt suorittaa iskuaan.
”Sinä puhut liikaa”, Deleva yskäisi uupuneena Tarkastajalle, joka katsoi yllättyneenä vierestä, kun Deleva kiskaisi aseen väkivaltaisesti irti peikon kaatuvasta ruumiista. Vielä kuului viimeinen korahdus, ja niin viimeisenkin kolmikkoa jahdanneen metsästäjän elämä saapui päätökseensä. Deleva suoristi selkänsä, ojensi sauvan katsomatta takaisin Torien kouriin ja ryntäsi sitten Angienin ruumista yhä pitelevän Halawen tueksi.
”Mitä pirua sinä oikein teit”, Halawe irvisti Angien sylissään Tarkastajan tyhjän tuolin juurella. Toa olisi tahtonut konkreettisesti ravistella vastauksen ulos kal-toasta, mutta hänen polviaan vasten lepäävää hengetön haityttö esti häntä liikkumasta. Deleva ei ehtinyt miettimään vastaustaan loppuun. Kalien käskyä totellut toa astui syrjään, kun Rúcioron ruhtinas asteli Halawen viereen. Makuta tuijotti hetken epätoivon täyttämää miestä ja sitten hetken Angienin paljaita kasvoja, jossa naisen silmät toljottivat avonaisina ja kylminä kohti kartanon kattoa. Vailla henkeä, aivan kuten tuikkivat tähdetkin.
”Kelataan taaksepäin”, makuta julisti ja tarttui kasvoihinsa. Halawe ei voinut olla tuijottamatta näkyä, jonka Deleva oli taistelun aikana jo hetkellisesti todistanut. Idenin irrotessa Tarkastajan kasvoilta odotti Hammasratas todistavansa jotain ennennäkemätöntä. Oliko makutan todellinen muoto vain usvaa? Millaisen kosmisen kidan Cestainu paljastaisi naamion takaa? Toan omat odotukset olivat pääsyy sille, miksi naamion takaa paljastuvat kasvot olivat niin yllättävät: niissä nimittäin ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, ilmiselvää ampumahaavaa lukuunottamatta.
Harmaat, väsyneet miehen kasvot muistuttivat lähinnä aivan tavallisesta toasta. Tarkastajan vanha Tryna, joka nyt lepäsi hänen valtaistuimellaan, oli ottanut suurimman osan tämän päähän kohdistuneesta ammuksesta vastaan. Reikä hänen vasemman silmänsä kohdalla oli huomattava, mutta vahinko ei ollut levinnyt paljoa sitä pidemmälle.
Tarkastaja toimi nopeasti eikä antanut Angienin maata hengettömänä enää pidempään. Makuta asetti naamion takaisin selakhin kasvoille. Hailtiaa hoitamaan rientäneen kolmikon ympärille kerääntynyt Kal-kaarti kadotti sauvansa taas olemassaolemattomuuteen tehdäkseen kunniaa sanansaattajalle.
Se hetki tuntui Halawen elämän pisimmältä, mutta lopulta veti Angien syvään henkeä niin lujaa, että hän välittömästi vääntäytyi kippuralle voimakkaan yskänkohtauksen verrytellessä hänen keuhkojaan. Hän ymmärsi olevansa todellinen vasta armaan toansa auttaessa häntä ylös.
”Mi- mitä… toimiko se? Missä… missä minä olen?”
”Takaisin valtaistuinsalissa”. Halawe vastasi huojentuneena.
”Entä… Cestainu… kuinka…”
”Jaloillani jälleen”, makuta vastasi. Angienin pää kääntyi aina jokaisen puhujan suuntaan. Hänellä kesti kiusallisen pitkään tajuta, ettei nähnyt mitään yksinkertaisesti naamion silmättömyyden takia.
”Se… se siis toimi! Iden toimii siis toiseenkin suuntaan… aivan upeaa! Kuinka… mutta… jos naamio on minun kasvoillani… kuinka sinä…”
”Sirpale minusta elää tässä kartanossa. Pysynen tolpillani vielä jonkin aikaa ilman naamiotakin.”
Angien huokaisi helpotuksesta ja rojahti väsyneenä nojaamaan edelleen lattialla istuvaa Halawea vasten. Valtaisuimen portaalle istumaan rojahtanut Deleva tuijotteli Torien ohi salin lattialle levinnyttä veristä kaaosta. Metsästäjien tie oli päättynyt karmaisevalla tavalla, mutta toa ei paljoa sympatiaa tuntenut. Hän oli vain huojentunut, että he kaikki olivat vielä yhtenä kappaleena.
Punaisen Kakaman ja Torien kapean, hopeisen Haun katseet kohtasivat hetkeksi. Kal-kaartin komentaja näytti kuin arvioivan Delevaa. Tämän tuijotuksen huomattuaan hopeinen soturi kuitenkin käänsi katseensa kasvottomaan mestariinsa, jonka ainoan ehjän silmän katse harhaili jo salista ulos.
”SINÄHÄN TIEDÄT, ETTÄ MINULLA EI OIKEASTI OLE EDES SUUTA, MESTARI, MUTTA KEITÄMME KYLLÄ PANNULLISEN, JOS SITÄ TOIVOT.”
Tarkastaja nyökkäsi ja kaksitoista raskasta jalkaparia lähti marssimaan ulos valtaistuinsalista tarkoituksenaan keittää pannutolkulla parasta teetä, mitä kartanossa oltiin koskaan maisteltu. Sillä aikaa Deleva oli auttanut kaksi lattialla makoilevaa rakastavaista takaisin pystyyn. Toisiaan hiukan kiusallisesti tuijotteleva nelikko seurasi, kuinka kartanoon nyt sisälle puhaltava syystuuli sai Kuolonruoskan irronneiden käsien repeytyneen lihan väpättämään.
Tai kaikki muut paitsi Angien, joka oli taistelun tuoksinassa kadottanut olkalaukkunsa.
”Onko… onko kellään minun oikeita kasvojani? Olisi… kiva nähdä jotain.”
Valtaistuinsalin lattialle levinneistä ruumiista valui hitaasti koko lattian peittävä verien värien kuvottava sekamelska.
”Täällä on lähinnä… paljon verta. En tiedä, haluatko nähdä sitä”, Halawe vastasi ja toivoi, ettei joutuisi näkemään valtaistuinsalin verisateenkaarta enää koskaan.
Cestainun olohuoneessa ei ollut vuosiin ollut elämää sillä tavalla. Pyöreän, puisen pöydän ääreen lysähtänyt kolmikko ryysti kukin suurien posliinisten kuppien sisältöä raukeana. Alas istuuntuminen oli muistuttanut heitä kaikkia siitä, miten väsyneitä he osasivatkaan olla. Angien ei edes nostanut kasvojaan kupista, kun Torie kahden muun Kalin kanssa tömisteli pöytään tarjoilemaan heille keksejä, jotka teen tavoin vaikuttivat aivan liian tuoreilta ollakseen peräisin kartanon sisältä.
Oman naamionsa takaisin saaneen selakhin vieressä venyttelevä Halawe oli päätynyt tuijottelemaan jo tovin olohuoneen ikkunasta ulos, jossa meri oli viimein alkanut hieman rauhoittumaan. Delevan katse taas oli naulittuna huoneen potrettirivin viimeiseen hahmoon ja tämän keltaiseen naamioon. Kartanon vähäpuheinen ruhtinas ei ollut sanallaankaan vielä maininnut hänelle siitä, miksi hänen seinäänsä koristivat Umbran kasvot.
Samainen makuta askelsi nyt viimein itsekin paikalle. Tämän kalmaiset kädet sovittelivat yhä Trynaa takaisin kasvoilleen. Raskas korina kaikui jossain makutan haarniskan sisällä niiltä paikkeilta, mistä Puhdistaja oli repinyt tämän rintakehän hajalle. Makuta nilkutti surkeasti. Tämän fyysinen kunto oli paljon huonompi kuin mitä oli sanoillaan antanut olettaa.
”Minä voisin maistaa pitkästä aikaa sitä kaikkein vanhinta, Ramel”, Tarkastaja tuumasi lähimpänä viinikaappia seisovalle Kalille. Kraata lipoi kieltään tämän Haun raosta, ja pian pöytään oli ilmestynyt neljä viinilasia ja pullollinen jotain, mitä kristallisaarilla ei oltu juotu sitten Sokean Jumalattaren päivien.
Tarkastaja ei itse istunut ryhmän seuraksi. Sen sijaan hän asettui asemaansa nähden rentoon asentoon pöydän viereistä seinää vasten. Taulurivin alle asettunut makuta nosti punaviinillä täytetyn lasin lähelle naamiotaan, ja pieni määrä nestettä haihtui lasista ja leijaili jonnekin Tarkastajan syvyyksiin.
Halawen silmät leiskuivat innosta viiniä maisteltuaan. Hänen tahtoaan aloittaa sen koostumuksen ääneen arviomista hillitsi ainoastaan Angienin omaan lasiinsa keskittyvä tuijotus, joka kieli, että haamumatkan jäljiltä selakhi ei ollut vielä valmis sisäistämään kylmiä nesteitä.
Tarkastaja näytti oman ”siemaisunsa” jälkeen hieman vähemmän kasaan hajoavalta aivan kuin viini olisi sitonut tätä merkillisellä tavalla kokoon. Ramel ja Torie olivat vajonneet hiljaiseen keskusteluun olohuoneen toisessa päässä. Samaan aikaan käytävällä Sime kolmen muun kanssa kantoi ulos metsästäjien ruumiita – tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Skalpellin olemassaolosta ei ollut jäänyt muita todisteita kuin ympäri valtaistuinsalia levinneet teräaseet. Kuolonruoska sen sijaan jouduttiin kantamaan ulos aivan liian monessa palasessa.
”Juokaa, sankarit. Tee virkistää sisuksianne, viini mieltänne. Olette varmasti väsyneitä.”
Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Havuinen, höyryävä juoma sai jopa selakhin hengen että kehon lämpiämään.
”Teillä lienee paljon kysymyksiä. Olette tulleet pitkän matkan… eikä minulla ole enää aikomuksia estää teitä löytämästä niihin vastauksia”, makuta myöntyi ja siemaisi uudestaan lasistaan. ”Olette ansainneet rehellisyyteni.”
Deleva ei odottanut hetkeäkään enempää. Hänen katseensa oli harhaillut koko keskustelun ajan muotokuvarivissä Tarkastajan yläpuolella. Hän pamautti pöytään kysymyksistään suurimman.
“Tämä Umbran kuva. Miksi sinulla on se?
“Jos historia olisi mennyt miten toivoin, olisi hän saapunut kartanoon sijastasi”
“Feterrat veivät hänet…” Deleva mutisi.
“Osa minusta asuu Umbran sisällä. Pieni kraatani. Olen saanut ajoittain viestejä Mielen korpilta”, Cestainu myhäili hieman haikeasti. Makutan murentuneet suunnitelman kuoleman päihittämiseksi olivat toinen toistensa jälkeen osoittautuneet turhiksi.
“Kraa oli sinun tekosiasi? Kraatako se on?” toa ähkäisi. ”Selittäisi Avra-Nuista…”
Angien seurasi Delevan ja makutan keskustelua jokaisen teen siemaisun jälkeen hieman virkeämpänä. Viinilasi oli kuitenkin edelleen koskematon. Halawe oli pysäköinyt lasinsa pysyvästi naamionsa eteen voidakseen haistella sen sisältöä samalla, kun kuunteli keskustelua.
“Avra-Nui oli vain harha-askel. Ei kukaan opettanut ajattelevalle kraatalle miten maailma toimii”, Tarkastaja jatkoi surumielisenä.
“Mutta miksi teit sen?” Deleva kysyi. ”Se johti aika moneen kuolemaan!”
“Kraatan piilottaminen Valotun sisään oli yritykseni voittaa kuolema. Saattaa pala varjoa niin lähelle aurinkoja kuin mahdollista. Vain yksi lukuisista epäonnistumisistani…”
Tarkastaja oli laskenut viinilasinsa nyt hieman kauemmas kasvoistaan. Kukaan tämän kertomusta seuraavista ei huomannut vielä hiljalleen valuvaa hohdetta makutan sisuksissa.
”Lhekon piti olla ensimmäinen, mutta kuolemallaan hän loi uuden Valotun, ilman odotuksien ja legendojen täyttämisen luomaa varjoa. Kuin loispistiäinen, pistinkin palaseni Umbraan.”
Deleva oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, ymmärsikö kaikkea, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.
“Umbran oli tarkoitus johtaa lapsiani. Valottujen potentiaali henkimaailmassa on valtava. Hän olisi ollut täydellinen. Unet, jotka hänelle lahjoitin oli tarkoitettu valmistelemaan hänet, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet häntä. ”
“No minäkin olen tainnut nähdä niitä elohopeaunia”, Deleva mietti ääneen. ”Vai että Umbran piti olla se suuri sankari? Ja Nurukankin paljastui joksikin paljon tärkeämmäksi. Piru vie, tein pitkän matkan kotiin vain kuullakseni, että se oli jonkun muun kohtalo. Kyllä minullakin täytyy olla jokin tarkoitus!”
Delevan vuodatus olisi nostanut hymyn Tarkastajan kasvoille, jos Tryna olisi siihen kyennyt.
“Olin tyrmätä sinut ennen kuin osoitit rohkeutesi valtaistuinsalissa. Kaleista kokoon parsittu loistaa Valotun voimalla. Epätäydellinen metamorfoosisi on tehnyt sinusta eheän… nuvan. Sieluttomat tarvitsevat johtajan ja nyt olen vakuuttunut siitä, että se on sinun tiesi.”
“Hyvä, että olet sentään rehellinen. Olen saanut tarpeekseni kiertoilmaisuista ja salailusta”, Deleva vastasi, mutta oli samalla imarrellultu makutan mielenmuutoksesta. “Sanasi ja kalisi rohkaisivat minua kun olen vuosikaudet pitänyt itseäni vain kammottavana luonnonoikkuna. Luulin, että Kalit olivat vain näitä sairaita kokeita…”
Deleva vilkaisi sivummalla vartioivaa Torieta ja tämän haarniskatovereita. ”Mutta ehkä tämä voi olla siunauskin. Tahdon vain tuntea itseni kokonaiseksi, enemmän kuin osieni summaksi. Että minulla olisikin jokin tarkoitus, joka ei ole muiden sotkujen siivoaminen….”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili – oikeasti, eikä vain näyttääkseen.
”Mutta hetkinen”, Angien sai suunsa auki karkoitettuaan teellä tarpeeksi kalmakylmyydestä. ”Sieluttomat tarvitsevat johtajan. Mutta kyllähän he… näyttävät ja kuulostavat olevan ihan… elossa?”
Keskustelua hiljaa seurannut Torie ei ollut irroittanut katsettaan kertaakaan Delevasta tai tämän rujosti kasatusta olemuksesta. Hän ei avannut suutaan edes Angienin suoraan häneen viitanneen kommentin perästä.
“Kerran kuollutta ei tuoda takaisin kokonaisena. Heidän sidoksensa tähän maailmaan on lahjani varassa. Kuten Umbrassakin, palanen minua pitää heidät keskuudessamme.”
”Minä pohdinkin, mikä niiden salaisuus oli”, Angien myönsi. ”Miksi he tuntuvat niin erilaisilta kuin ne, jotka uinuvat Metru Nuilla.”
“Ficuksen rujo yritys tuoda kuolleet takaisin oli heikko. Ei sieluja sidota toisiinsa voimalla. Eikä henkeä ankkuroida sotisopaan ilman sielun suostumusta.”
Tarkastajan lähes sylkäisi Ficuksen nimen. Katse Trynan takana vilkaisi kohti hiljaista Kal-kaartin komentajaa.
”Vuosia kestänyt tutkimustyö Ficuksen selän takana oli avain todellisen Kalin takomiseksi. Vuosia minä varjostin häntä Onu-Metrussa. Hänen vanhoista piirustuksista jäljelle jäi vain kasvot, joiden merkityksen Puhdistajakin ymmärsi. Kahdentoista Haun katse suojelemaan maailmaa, mutta nyt meidän käsissämme, ilman Ficuksen sairaaksi mädäntynyttä visiota.
”MINUN VELVOLLISUUTTANI EI OLTU VIELÄ TÄYTETTY”, Torien Haun takaa lausuttiin itsevarmasti. ”NIIN KAUAN KUN METRU NUIN HAAMUT JATKAVAT MAAILMAN RUNTELEMISTA, JATKAN MINÄ TAISTELUA. CESTAINUN NIMEEN.”
”Kuulostaa siltä, että olet muuttanut mieltäsi luovuttamisen suhteen”, Deleva huomioi. Angien oli ehtinyt jakamaan tärkeimmät palaset Tarkastajan tuonelassa jakamasta tarinasta. Ja vaikka kummallakaan toista ei ollut järin paljoa aikaa sisäistää, mitä Puhdistajan ajama tuomio todella tarkoitti, oli Angienin epätyypillisen järkkynyt äänensävy kertonut kaiken sen vakavuudesta.
“Älä sekoita toivettani jatkaa taistelua todelliseen toivoon, Deleva. En lue mahdollisuuksianne pysäyttää Puhdistajaa todellisiksi… mutta teidän järkkymättömyytenne tänään todisti minulle, että minun tehtäväni ei ole kieltää teitä yrittämästä.”
Pöydässä istuva kolmikko vilkuili toisiaan. Halawella ja Angienilla oli vielä vaikeuksia sisäistää sitä syklien runtelemaa todellisuutta, johon he olivat tiedon kiroamana astumassa. Kuollettavan kivun ja sielua silpovan tuskan läpi itsensä Rúcioroon kahlannut Deleva ei kuitenkaan tarvinnut enempää vakuutteluja. Hän tiesi jo, mitä tehdä.
”VALTAISTUINSALISSA, HÄN ON OSOITTANUT SIELUNSA JÄRKKYMÄTTÖMYYDEN, CESTAINU.”, Torie lisäsi kääntäen katseensa viimein Delevasta mestariinsa. ”HÄN EI OLE VALOTTU… MUTTA MINÄ SEURAISIN HÄNTÄ.”
Tarkastajan katseesta ei voinut päätellä, mitä tämä mietti, mutta hiljaisuus kertoi, että hän harkitsi sanojaan tarkkaan.
“Mielesi on lujaa tekoa, Toa Deleva. Lapseni voivat tehdä paljon, kun sinä johdat heitä. Myös plasma valaisee pimeydessä.”
Cestainun ajatukset vierailivat Lhekossa ja Metru Nuissa. Siitä oli ikuisuuksia. Oli kuin eilinen päivä siitä kun Makuta ja Valottu katselivat yhdessä, kuinka Legendojen kaupunki valui kaaokseen ja sotaan. Mutta heidän lapsensa ei koskaan tullut kotiin. Lhekon valon polte lämmitti kuitenkin makutan mieltä viinin toverina.
“Kun joskus tapaan Umbran, kerron hänelle kaiken tämän. Lupaan sen”, Deleva rikkoi pienen hiljaisuuden kaksikon väliltä. ”Nurukan lupasi etsiä tietoja ZMA:sta, mutta ehkä minun pitää mennä hänen avukseen jatkamaan etsintöjä.”
“Umbra on edelleen elossa, sen verran Kraa osaa minulle kertoa. Mutta yhteyttämme on häiritty. Se ei ole entisensä.”
“Tätäkö Svarle tarkoitti Nuvalla?” Deleva kysyi lopulta. ”Uudestisyntyä niin fyysisesti ja henkisesti ja saada siten uuden Kohtalon?.”
“Kuulostat niin toalta. En sano Kohtalon kirouksesta sanaakaan, mutta toden totta sinun ja Umbran tarkoitukset menivät ristiin. Jos sitä voi enää tarkoitukseksi sanoa, kun väärä mies oikeassa paikassa täyttää toisen roolin ja tekee siitä omansa. Nyt tiedän, että lopulta sinä, Deleva, olet oikea mies oikeassa paikassa.”
Plasman toan kasvoilla vieraillut spontaani virnistys katosi nopeasti, kun Tarkastajan haarniskasta irtosi palanen kuvottavan rusahduksen saattelemana. Torie reagoi välittömästi ja riensi mestarinsa rinnalle. Revennyttä kappaletta seurasi vana paksua, magentaa nestettä, joka näytti aluksi siltä kuin se olisi yrittänyt paeta ylöspäin Cestainun ruumiista siinä kuitenkaan onnistumatta.
Sanaakaan sanomatta makuta paiskasi kätensä vanhalle vammalleen ja seurasi, kuinka massaa tihkui lisää hänen sormiensa välistä. Trynakatse nousi pöydän ääressä istuvien sankarien huolestuneisiin ilmeisiin.
”Draakin roistojen tekemä vahinko näyttää olevan laajempaa kuin luulin. Minun olemassoloni täällä on sidottu kotiini… ja näyttää että molempien aika alkaa olla lopussa.”
Halawe puristi lujaa Angienin olkapäätä, kun selakhi säpsähti pystyyn Tarkastajan vammasta. Jalat entistäkin pahemmin laahaten Cestainu laski lasinsa pöydälle ja lähti astelemaan Torien avustamana olohuoneen ovelle.
”Tahtoisin kutsua teidät mukaani rannalle hetkeksi. Tuulahdus raikasta meri-ilmaa tekisi varmasti hyvää, eikö vain?”
Nilkuttava makuta ja tätä kainalosta käsin taluttava Kal eivät jääneet odottamaan kolmikon reaktioita, vaan jatkoivat hitaasti matkaansa kartanon käytäville. Deleva ja Halawe eivät sen enempää pyyntöä miettineet, vaan nousivat pöydästä ja lähtivät näiden perään, kunnes Halawe kääntyi kannoillaan huomatakseen, että sivummalle ripustettua laukkuaan vilkuileva Angien ei ollut vielä liikuttanut evääkään.
”Minä… tahtoisin tehdä vielä yhden asian. Menkää edeltä, tulen aivan kohta perästä.”
”Jos sinulle tapahtuu jotain”, Halawe aloitti vastalauseensa, mutta väkinäisen hymyn kasvoilleen nostattanut selakhi keskeytti hänet välittömästi.
”Yhdentoista Kal-soturin kanssa samassa kartanossa? Kaikki on hyvin, tarvitsen vain… pienen hetken.”
Pari jakoi pitkän katseen, jonka päätteeksi Halawe kunnioitti pyyntöä ja lähti harppomaan Delevan tömisevien askeleiden perään jättäen Angienin yksin olohuoneeseen henkilökuvien tuijottavien katseiden alle. Vasta nyt Angien huomasi ilmiselvät siveltimenvedot potrettien pinnassa. Tarkastaja oli mitä luultavimmin maalannut ne itse.
Hailla oli hoppu. Jos kartano kaatuisi Cestainun mukana, tämä olisi viimeinen mahdollisuus käydä toisella puolella.
Tie valtaistuinsaliin oli tällä kertaa nopea. Suuri osa ovista oli jätetty auki, eikä suunnastakaan voinut erehtyä – piti vain seurata tuhkan ja kalman löyhkää, niin löysi kartanon syvimmän nopeasti.
Selakhi vilkaisi valtaistuinsalin verisateenkaarta inhoten ja yritti löytää nurkan Tarkastajan taivaan alta, joka ei ollut täynnä odinalaisaivoja. Vaikka kyse oli jo neljännestä tuonelanmatkasta, Angien tunsi silti sykkeensä kohoavan katsoessaan sokea kanohia, mutta siitä huolimatta painoi naamion kasvoilleen ja sukelsi vielä viimeisen kerran toiselle puolelle.
Curuvarin ilme oli kuin hän olisi nähnyt haamun. Tai siis ainoan tuonelan asian, joka ei ollut. Kaapuveikko säpsähti niin lujaa, että tämä miltei lennätti itsensä laiturilta kosmokseen. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä siitä olisi seurannut. Papin eteen ilmestyneessä selakhissa oli niin valtavasti värejä, että hänen vanhoilla silmillään kesti taas hetki tottua näkyyn.
”Täällä taas, huomaan. Cestainulla tuntuu kestävän. Toivottavasti hän ei liikaa taas ihastunut tosimaailmaan”, Curuvar ähkäisi.
”Hän taitaa olla siellä vain vierailemassa”, Angien vastasi.
”Niin, niinpä tietenkin”, Curuvar vastasi ja raapi kallonaamionsa leukaa kuin siitä olisi ollut apua kummituskutinaan. ”Jätitkö jotain jälkeesi, vai mistä hoppu?”
”Joo, unohdin laukkuni”, toinen naurahti. ”Miten tänne edes voisi jättää jotain asioita? Äh, olisipa enemmän aikaa takertua tällaisiin metafyysisiin kysymyksiin. Aika alkaa olla loppu. Onko… Jumalatar vielä linnalla?”
”Itkisi siellä varmaan silmiä päästään, jos hänellä sellaiset olisi. Etköhän löydä hänet sieltä, minne hänet jätimme”, pappa puhisi kuin Jumalattaren ahdinko olisi ollut hänestä jotenkin hauskaa.
Angien nyökkäsi. ”Haluan käydä hänen luonaan vielä”, hän selvensi ja otti askeleen kohti linnaa. Hetken harkinta sai hänet kuitenkin pysähtymään.
”Emme varmaan näe… pitkään aikaan. Ainakaan toivottavasti”, hän naurahti vaitonaisesti. ”Joten… kiitos avusta. Olit aika hyvä opas… ja paljon mukavampi kuin mitä historiankirjoissa.” Hän ojensi aavekätensä muinaispappia kohti.
”Onnea matkaan, Angien – Cestainun luotettu. Minäkin toivon, että aikasi tosimaailmassa jatkuu vielä pitkään, kun siitä niin kovasti olet valmis kamppailemaan.”
Curuvar tarttui Angienin käteen ja puristi tälle hyvästit. Tämän ääni oli vilpitön ja toiveet todelliset.
Hailtioista elävämpi kääntyi ja lähti juoksujalkaa kohti Cestainun linnaa. Astraalimaailmasta käsin ei voinut tietää, oliko Tarkastaja vielä voimissaan, mutta Angien yritti olla ajattelematta asiaa. Tälläkään kertaa hän ei ehtinyt jäädä tutkimaan taikalinnan maalausrivistöjä, vaan kiirehti niiden ohi portille, jonka takaa kuuli surullisen tutun vaikerruksen. Portti aukesi kuin näkymättömien käsien työntämänä hänen edellään.
Valkea selakhi istui hiljaa seinän vieressä edelleen surulliseksi sykkyräksi käpertyneenä. Vaikka hänellä olisi ollut silmät, hän olisi tuskin niitä nostanut.
”Hei”, Angien sanoi hiljaa. ”Tuota, minä taas.”
Sokean Jumalattaren katse liikkui kuin liikkuikin. Helmenvalkean mekkonsa polvista päänsä nostava nainen ei ollut uskoa, että ulkomaailman asukki oli tullut takaisin. Ja vieläpä tällä kertaa ilman Curuvaria ja tämän pistäviä sanoja.
”Hei…”
Angien katsoi Sokeaa hetken ja päätti sitten itsekin istahtaa maahan tämän viereen.
”Cestainu kertoi minulle jotakin siitä, mitä yritit”, hän sanoi hiljaa. ”En… en oikeastaan tiedä, miksi tulin. Minusta tuntui vain siltä, että jonkun meistä elävistä piti… ja minä nyt vain satuin olemaan ainoa salskea joka tänne vielä ehti.”
Sokea katsoi Angienia suu mutrussa. Elävän selakhin sanat eivät auttaneet häntä lainkaan ymmärtämään, minkä vuoksi he edes keskustelivat. Se ei Jumalatarta kuitenkaan haitannut, ainoastaan kummastutti. Siitä oli ikuisuuksia, kun kukaan oli tahtonut puhua hänelle.
”Aika on taas lopussa, eikö olekin? Ainahan se on… ainahan se aika…”
”Niin se taitaa olla”, selakhi vastasi ja katsoi merensinistä taivasta. ”Cestainu kävi… meidän puolellamme. Vaikka se taitaakin koitua hänen kohtalokseen. En olisi odottanut, mutta itse Selakhian makutalla lopulta oli kuin olikin sydän.”
”Vaikka se häneltä jo kerran varastettiin”, Sokea hymähti miltei tyytyväisenä. ”Hänellä oli aina suuret ideat… olen iloinen, että hänen sydämensä vastasi niitä, vaikka se niin kovin vuotaakin.”
”Niin oli sinullakin”, Angien vastasi hiljaa. ”Halusin kai vain muistuttaa sinua siitä. Mitä tahansa teitkin katuaksesi sitä lopun ikuisuuden… me muistamme vain suuret ideasi. Minä en oikein koskaan ollut kovin uskonnollinen – mikä on huvittavaa, kun ottaa huomioon, että tässä minä istun puhumassa kanssasi – mutta Sokea Jumalatar inspiroi silti minuakin.”
Angienilla keski hetki saada sanansa kasaan. Selakhi-filosofiaan meneminen itse sen aloittaneen naisen kanssa ei tehnyt hänestä varsinaisesti itsevarmaa.
”Särkynyttä kristallia ei ehkä koskaan saa ehjäksi, mutta miksi täytyisi? Lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi, eikä sen hohde ole vähentynyt lainkaan”, hän lausui soljuvammin kuin odotti. ”Sinä sen meille opetit… että rikki meneminenkään ei estä eteenpäin yrittämistä. Että sekin voi olla kaunista. En tiedä, lohduttaako se sinua lainkaan, olet varmaan ehtinyt ajatella nämä läpi aika monta kertaa… mutta kun näin, miten surullinen olit… noh, nuo sanat kävivät mielessäni.”
”En… en minä sitä ihan niin sanonut”, valkea selakhi mutisi, mutta Angieniltakaan ei jäänyt huomaamatta, että Jumalattaren suunpielet olivat kääntyneet hieman ylöspäin.
”Mutta… sanoma näyttää selvinneen ajasta… kiitos, kuka lienetkin.”
Heistä nuorempikin virnisti. ”Anteeksi, unohdin ihan… olen Angien. Hauska tutustua.”
”Bianca”, vanhempi lopulta vastasi. ”Se yksityiskohta on tainnut hieman unohtua…”
”Niin se on”, elävä vastasi. ”Mutta mitä me nimillä, kun muistamme ajatuksesi.”
Vieno, ylöspäin suuntautuva kare Ideneistä vanhemmalla kääntyi jo miltei hymyksi. Niin kääntyi myös katse, joka oli laahannut yksinomaan maassa jo ties kuinka loputtomalta tuntuvan ajan. Eihän tuonelassa paljoa nähtävää ollut taivaalle katsomalla, mutta veden synkkyyden vellonta ja siellä täällä uiskentelevat merenelävät tuntuivat silti olevan juuri nyt… näkemisen arvoisia.
Rehottavan metsän halki tarpominen oli osoittautunut tulomatkaa työläämmäksi. Tovin talsimisen jälkeen Tarkastajan askeleet olivat käyneet niin hauraiksi, että Deleva oli ottanut johdon sekalaisesta seurakunnasta ja raivasi nyt joukon kärjessä tietä tämän perässä laahustaville.
Halawe kulki joukon perällä ja teki kaikkensa pitääkseen Tarkastajan haamumetallista koostuvat jalkanivelet kasassa. Torie oli kartanon kaleista ainoa, joka oli lähtenyt mestarinsa mukaan kannatellen tätä koko ajan kädestä pitäen.
Kartanon sisäpihalta saaren toisen puolen rannalle viettävä polku alkoi kuitenkin viimein tulla päätökseensä. Yön pimeydessä talsineen ryhmän katseet osuivat välittömästi edessä siintävän rannan ainoaan rakennelmaan: parempia päiviä nähneeseen, mutta silti kasassa pysyneeseen laituriin.
Tarkastaja irroittautui Torien otteesta kalin vastalauseista huolimatta. Halawe ei kuitenkaan uskaltanut lopettaa hiljaista työskentelyään, kun makuta asteli hitaasti laiturilleen katse naulittuna kohti taivaankantta. Cestainun harras hetki ei keskeytynyt edes siihen, kun ryhmän takaa kuului pensaita kahistelevia kevyitä juoksuaskeleita. Nelikon tietä metsän läpi ei ollut vaikea seurata.
Deleva, Torie, Halawe ja polviinsa nojaava, maata henkeään haukkoen tuijottava Angien katsoivat, miten Tarkastaja asteli hitaasti laiturin päähän. Taivaalla hohtava Initoi heijastui makutan ainoasta ehjästä silmästä, kun tämä viimein kääntyi takaisin häntä tapaamaan tulleiden puoleen.
”Punaisen pirulaisen paisteesta huolimatta… maailmamme kansi on aina ollut… kaunis.”
Cestainun katse kiersi jokaisen häntä todistamaan tulleen kasvot. Magenta massa valui jo noroina tämän rintakehän vammasta värjäten hitaasti lautoja hänen jalkojensa alla.
”Valhetta tai ei, sen kuuluu loistaa. Sen paikka on suojata meitä kosmoksen kylmältä. Ilman sitä… toivo kuolee.”
Merellä alkuyöstä puhaltanut myrsky oli tyyntynyt täysin. Tarkastajan takana aukeavan meren pinta oli kuin peili. Siitä heijastuva tähtitaivas väreili vain sieltä täältä, missä itäisen sakaran merenelävät välillä kävivät pinnalla vierailemassa.
”Mutta se toivo elää vielä teissä. Minä ymmärrän sen nyt. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt jatkaa työtäni.”
Makutan sisältä valuvan aineen tiputus alkoi pitämään ääntä, kun pisarat osuivat hänen alleen syntyneeseen pieneen lammikkoon. Torien hopeiset nyrkit olivat puristuneet tiukasti kiinni. Angienin ja Halawen kädet olivat sillä aikaa löytäneet toisensa.
Laiturilla seisovan Cestainun ja rannalla seisovan nelikon katseet kääntyivät horisonttiin, kun siellä välähti. Jossain idässä – ei välttämättä edes hirveän kaukana – nousi patsas materiaa kohti taivasta. Se ei päästänyt vielä ääntä, mutta se sai vedenpinnan väreilemään tarpeeksi, että siitä heijastuva tähtitaivas särkyi tunnistamattomaksi.
”Kahdestoista lapsi on aloittanut taistelunsa…”, makuta lausui, kun valopatsas jatkoi hetken vielä kirkastumistaan ennen vääjäämätöntä himmenemistään. Koko horisontin hetkeksi värjännyt välähdys oli vasta vaivoin ehtinyt kadota, kun sen perästä kaikuva jyrähdys viimein tavoitti rannalla seisovat.
”Teidän tulisi jatkaa matkaanne, sankarit. Otittehan matkaanne Nizin viimeiset sanat?”
Angien taputti olkalaukkuaan ja vielä varmisti, että kaikki oli mukana. Tarkastaja nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kenraali Xen tarvitsee ne, jos tahdotte kamppailla tuomiota vastaan.”
Vahkitytön nimen mainittuaan makuta tarttui taas kasvoihinsa ja riisui ne. Hän käänsi Trynan rikkinäisen katseen kohti todellisia kasvojaan ja huokaisi syvään. Sitten hänen otteensa lipesi ja naamio putosi laiturin reunalle pysyen kuitenkin juuri ja juuri sen puolella välttäen mereen katoamisen. Torie oli jo taas rientämässä hauraan mestarinsa luokse, mutta pystyyn nostettu käsi viesti tälle, ettei häneen tullut nyt koskea.
”Voitte myös kertoa hänelle, että kaipaan syvästi pitkiä keskusteluhetkiämme. Jos olisin saanut nähdä vielä yhden paikan, se olisi ollut se kolkko kellari Onu-Metrussa…”
Deleva hymähti ääneen. Yksi vihasi sitä kellaria koko olemuksellaan, toinen kaipasi sinne takaisin. Omaa kantaansa hän ei ollut vielä päättänyt. Sen aika tulisi myöhemmin.
”Menneisyys on kuollut. Jäljellä on vain se kohtalo, jonka itsellenne rakennatte. Minun on aika viedä vanhat mysteerit mukanani siihen hautaan, mihin ne kuuluvat.”
Halawe parkaisi ääneen, kun Tarkastajan vasen jalka pirstoutui kappaleiksi. Hänen otteensa ei ei edes ollut herpaantunut, mutta jokin makutan olemassaolossa oli vain päättänyt lakata. Samaan tapaan kuin metsästäjien isku oli pirstonut hänen salinsa seinän, hajosi nyt myös hänen raajansa. Yhden polven ja kahden käden varaan romahtanut Cestainu ei enää tohtinut estää Torieta pidempään. Yhdessä kal-kaksikko nosti makutan istumaan laiturin reunalle jäljelle jäänyt jalka meren nielemänä.
”Toivottavasti Umbralla on kaikki hyvin”, Cestainu haikaili. Myös hänen äänensä säröili. Angien ojensi laukkunsa Halawen tyhjiin kouriin ja kiiruhti istumaan Tarkastajan viereen. Vesi oli kylmää, mutta sillä ei tuntunut nyt olevan väliä. Normaalisti selakhi olisi varmasti myös pohtinut ääneen taivaanrannassa näkyvien välähdyksien merkitystä, mutta sekin tuntui turhalta. Makuta käänsi leveästi hymyilevän katseensa vierelleen istuneeseen tyttöön ja nyökkäsi.
”Kiitos”, Cestainu lausui. Sitten hän käänsi katseensa takanaan seisovaan Delevaan, jonka Kakama katsoi murheen murtamana takaisin. ”Teille kaikille… että sain onnistua edes kerran.”
Kun makutan katse kääntyi takaisin kohti horisonttia ja todellisen maailman vielä ehjää taivasta, oli valo tämän ainoasta eheästä silmästä jo sammunut. Angien huomasi sen heti, mutta ei sanonut mitään. Tovin he vain istuivat hiljaa kasvot osoitettuna kohti maailman kattoa. Delevan, Halawen ja Torien katseet seurasivat esimerkkiä. Hiljaisen hetken rikkoi lopulta merilinnun rääkäisy jossain läheisellä luodolla. Kun Angien seuraavan kerran käänsi katseensa kohti tovereitaan, oli näitä jo monin verroin enemmän.
Torien takana, metsän siimeksestä, tuijotti yksitoista uutta silmäparia. Puiden väleistä rannalle marssivat loputkin Tarkastajan lapsista. Kaksi heistä astui päällikkönsä rinnalle sanaakaan sanomatta. He olivat tulleet hakemaan isänsä kotiin.
Laiturille astuttuaan kolme hopeista soturia nostivat yhdessä sen, mitä Cestainusta oli jäänyt jäljelle. Muodostelmaan rannalle asettuneet kalit nostivat Rúcuoron ruhtinaan juhlavasti niin korkealle kuin vain pystyivät ja lähtivät kävelemään rantahietikkoon. Askeleet olivat hitaita mutta määrätietoisia. Laiturilla seisova kolmikko seurasi, kuinka kaikki kaksitoista valtaistuinsalin vartijaa asettui veden reunalle valmiina astumaan sen kylmään syleilyyn. Tarkastajaa hartioiden kohdalta kannatteleva Torie käänsi kuitenkin vielä kerran katseensa Delevaan.
”KUN TARVITSETTE MEITÄ, ME VASTAAMME KUTSUUN, SADANPÄÄMIES DELEVA.”
”Minne… minne te olette menossa?” uuden viran ansainnut plasmasankari ihmetteli. Kraata Torien suojeluksen naamion takana maiskutteli hetken ennen vastaamista.
”ETSIMÄÄN SISKOMME JA VELJEMME. ILMAN ISÄÄ MEILLÄ EI OLE MUUTA PERHETTÄ… JA HÄNEN RUUMIINSA ANSAITSEE PAIKAN MEREN ÄIDIN HOIVISTA.”
Kun Torie sen jälkeen nyökkäsi, nyökkäsivät yksitoista muutakin. Tarkastaja harteillaan kuolleiden saattokulkue otti suunnakseen sen viimeisen paikan, jota heidän isänsä ei työstään huolimatta ollut koskaan kutsunut kodikseen. Angienin, Delevan ja Halawen katseet seurasivat, kuinka mereen kylmästi astelevat kalit upposivat sentti sentiltä syvemmälle. Rantavesi kuitenkin syveni nopeasti ja pian vesi viimein nielaisi loput niin makutasta kuin tämän viimeiseen asti palvelleista lapsistaankin.
Hiljaisuus laskeutui. Henkiä oli Rúciorossa jälleen läsnä ainoastaan kolme.
Kolmetoista hahmoa hetki sitten nielaissut meri oli taas tyyni. Tähtitaivas heijastui sen pinnasta aivan kuten se teki Tarkastajan tuonelassakin. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut, eikä kummankaan maailman olennoista yksikään ollut todistamassa sitä, kuinka taivas valtaistuinsalin katossa oli pimentynyt. Ainoa suora polku maailmojen välillä oli kadonnut sen luojan mukana. Ja niin ylös taivasta katsova kolmikko kuin alaspäin sitä tuonelassa tuijottava Curuvarkin sanoivat jäähyväisensä Cestainu Kuolemattomalle, jonka nimen ironia oli juuri kasvanut siihen vuotaneen surun mukana.
Laitureista ehjemmällä seisova pappismies havahtui lopulta kevyisiin askeliin, joiden lähde oli helmenvalkea nainen, joka ei ollut jaloitellut aikoihin.
”Sinun ei kuuluisi olla täällä”, Curuvar, se ehdottomasti ensimmäinen, ähkäisi. Sokean Jumalattaren askeleissa oli kuitenkin enemmän itsevarmuutta kuin aikoihin. Angienin sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Pian sinisen selakhin poistumisen jälkeen portit hänen selkänsä takaa olivat viimein auenneet häntä varten. Valkoinen oli kuitenkin jo osannut arvata, mistä se oli johtunut. Hän ei ollut odottanutkaan tapaavansa Cestainua enää.
”Hän ei taida olla tulossa takaisin…”
Eikä Curuvarkaan tohtinut enää karkottaa niin kauan kyyneleitä vuodattanutta vanhaa ystäväänsä. Hän oli saanut omin silmin todistaa sen, minkä Jumalatar vasta nyt näki laiturilta avautuvassa kosmoksessa. Siinä, missä taivaan kuun sirpit olivat vielä hetki sitten hohtaneet, oli nyt jotain uutta. Väri, jota tuonelassa ei oltu aikaisemmin todistettu. Initoin punainen loiste hohkasi nyt Curuvarin ja Biancan meressä, aivan kuten se hohti Angienin, Delevan ja Halawen taivaallakin.
Ja niin se hohti myös Valotun yllä. Valotun, jonka sisällä korppi heräsi viimein isänsä poismenoon. Sen rääkäisyä seurasi yksi ainoa kunnian kyynel Cestainulle.
Sillä joitain asioita ei edes kuoleman makuta pystynyt nujertamaan.
Mutta kaukaa saapuneet sankarit jatkaisivat työtä kuin kohtaloa ei olisi koskaan ollutkaan.
Aamu sarasti, mutta Deleva ei ehtisi vieläkään unien maille. Viimeisen pimeän tunnin hän oli käyttänyt Inozyan torpedoveneen varastotilan tutkimiseen. Muonaa ja aseistusta löytyi pienen sotilasosaston tarpeiksi, ja suurin osa aluksen aseistakin oli ladattu ja käyttövalmiudessa. Odinalaiset olivat selvästi odottaneet pikaista kotiinpaluuta.
Halawe ja Angien torkkuivat toisiinsa nojaten veneen kannella. Deleva ei ollut tohtinut herättää kumpaakaan. Hän otti ilolla vastaan pienen hetken ainoastaan omien ajatustensa kanssa. Torien jäähyvästiksi lausumia sanoja päässään pyöritellen hän käynnisti veneen moottorit, mutta kääntyi vielä aluksen perällä tarkistamassa, että koneistot olivat kunnossa.
Moottorien jyrähdykseen herännyt kaksikko hieroi tovin väsyneitä silmiään, ennen kuin nousivat seuraamaan horisontista kohoavia kaksoisaurinkoja. Kumpikaan ei tuntenut oloaan virkeäksi. Angien oli ennen torkahtamistaan ehtinyt mainita ääneenkin, kuinka kuolleena oleminen ei ollut tuntunut lainkaan levolliselta.
Kirotun kartanon ja Odinan lähivesien taakse jättäminen sen sijaan tuntui heistä suunnattoman levolliselta.
Juuri ennen kuin plasman toa olisi kääntänyt kaasua nosti Angien kätensä pystyyn merkiksi pysäyttää. Deleva elehti lasin läpi takaisin kummastuneena, johon Halawe osasi vastata vain kohauttamalla olkapäitään. Selakhi osoitti horisonttiin, ja toatkin huomasivat sieltä lähestyvän keltaisen pisteen.
Kolmikko seurasi, kuinka se tasaisesti lähestyi heitä. Deleva puristi kourassaan Ruinaajan henkilökohtaisista tavaroista löytynyttä sädesalkoa siltä varalta, että heitä lähestyvä paatti sisälsi lisää odinalaisia agentteja. Hän kuitenkin laski sen näkyvistä nopeasti huomatessaan, mikä heitä todellisuudessa lähestyi.
Keltaista kumivenettä souti yksinäinen, pitkä hahmo. Hattupäisellä otuksella oli päällään merkillinen, puoliksi trenssitakkia ja puoliksi haalaria muistuttava asuste ja tämä meloi eteenpäin heltymättömällä tahdilla, täydellisessä rytmissä.
”HOOII!” Angien nosti kätensä suunsa ympärille ja yritti kiinnittää kummallisen veneilijän huomion. ”VOIMMEKO JOTENKIN AUTTAA?”
Hahmo lopetti melomisen ja antoi kumiveneen lipua rauhassa lähemmäksi kolmikon venettä. Punaiset, pyöreät silmät toljottivat ylöspäin sankareiden rautaista menopeliä. Hahmo oli viimein tarpeeksi lähellä vastatakseen tälle apua tarjonneelle selakhille.
”OLEN TULLUT KERTOMAAN TUHOUTUMATTOMALLE MIEHELLE, ETTÄ JOKU AIKOO TAPPAA HÄNET.”
Kolmikko vilkuili toisiaan pöllämystyneenä. Angien vilkaisi takanaan siintävää kartanoa ja käänsi sitten katseensa takaisin kumiveneen kummalliseen kapteeniin.
”Öh… hän tuhoutui juuri.”
Punaiset silmät toljottivan Angienia värähätämättä.
”AI. SELVÄ.”
Sen lausuttuaan Yksityisetsivä kääntyi veneessään epäkäytännöllisesti satakahdeksankymmentä astetta, tarttui uudestaan airoihinsa ja alkoi hurjalla tahdilla melomaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Angien toljotti horisonttiin kiitävää otusta suu auki kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Halawe sen sijaan näytti lähinnä huvittuneelta.
”Olisiko pitänyt tarjota kyytiä?”
Deleva pudisti päätään sen enempää asiaa miettimättä ja tarttui vihdoin kaasuun. Yhä tasaisesti kehräävät moottorit alkoivat karjumaan karhuhain tavoin, kun metsästäjien uusiokäyttöön päässyt torpedovene lähti uhmaamaan syistä aallokkoa. Tuuli oli taas alkanut voimistumaan. Tuleva päivä näytti pilviseltä. Viileästä lämpötilasta saattoi päätellä, että alkava talvi lähestyi myös Rúcioroa.
Saaren rantavesi velloi vielä pitkään veneen aiheuttamista väreilyistä. Viimeisienkin sielujen poistuttua kuolleiden saarelta palasi kartanon ylle taas se sama hiljaisuus, missä se oli jatkanut olemassaoloaan tätä ennenkin. Kurpitsamaa hiljeni. Laituri hiljeni. Pimeä valtaisuinsali hiljeni.
Kannella tyrskyistä hieman sivummalle siirtynyt selakhi näperteli käsissään Trynaa, jonka hän oli napannut laiturilta mukaansa. Kalit olivat haudanneet isänsä mereen ilman sitä, ja selakhista oli tuntunut väärältä vain jättää kanohi sinne lojumaan. Hänen koko kätensä mahtui lävitse naamion väkivaltaisesti sulaneesta ampumahaavasta.
Vasta silloin Angien tajusi kysyä itseltään kysymyksen, mikä olisi ehkä ollut aiheellista esittää Tarkastajalle itselleen. Hän oli todistanut Cestainun kohtalon Puhdistajan käsissä. Kuula oli revitty hänen rinnastaan… mutta vielä silloin hänen kasvonsa olivat olleet ehjät. Ampumavamma oli siis tullut vasta Tarkastajan ensimmäisen kuoleman jälkeen…
… mutta kuka oli ollut niin pikkumainen, että oli ampunut päähän kuollutta makutaa?
Matka kuitenkin jatkui vauhdilla länteen eikä selakhi mietteissään edes huomannut, kuinka hänen väkensä kotikonnut jäivät äkkiä taakse.
Rúcioron rannan kaislikossa tyrskykorento pääsi vapaaksi merellisestä valtakunnastaan. Hopeinen kuori jäi taakse kun korento levitti punaiset läpikuultavat siipensä.
Se oli vapaa kohtaamaan maailman haasteet.
Pian olisi sen aika.
Vasta hetken oot elänyt
Nyt jo putoo hampaat suusta
Leuka rinnassa kuljet nyt
Vaikka äsken kävit kuussa
Silmissäsi on öisen järven synkkyys
Syksyä kevääsikin on
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Suret kun muut juhlivat
Elämäsi on suurta draamaa
Pettymykset toisiaan seuraavat
Kunnes viimein olet vainaa
TUOMION PASUUNAT VAIN SOIVAT HELVETIN LIESKAT LEIKKIÄ LYÖ
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Ja siellä, tekopyhän muovisen taivaan alla, kahdestoista lapsi jatkoi heltymätöntä kamppailuaan.
Maailmanlopun uhka sai väistyä päättäväisyyden tieltä. Tuomionpäivän pasuunat eivät soisi niin kauan, kun punaisessa kuulassa kiertävä sielu oli vielä eheä.
Taivaasta tätä tuijottavat katseet odottivat kärsivällisinä. Nui-Kralhi ei ollut enää kaukana omasta Totuudestaan. Cestainun pirstaleisen maailman viimeiset salaisuudet olivat lähellä paljastumistaan.
Avaran eteisaulan sivupöydällä oli jonkinlainen teräksinen pyörivä juttu, jonka Deleva arveli olevan taide-installaatio. Sen vieressä oli taulu, joka alla luki kyltissä ”tiedon tuli”, mutta toa näki siinä vain erivärisiä viivoja ja kolmioita. Pahuksen liskot uusmoderneine taidekäsityksineen.
”Mitä hyötyä olisi maalata jotain, jos se ei esittänyt mitään?” hän mietti.
”Ehkä, veliseni, kaikkea ei voi kuvata esittävästi?” vastasi Halawe, ”Kuten makuja tai tunteita?”
Kyseinen ex-metsästäjä oli uppoutunut kolikkonsa kanssa kikkailuun magnetismivoimillaan. Kolikko pyöri toan rentoutuneella kädellä täysin oma-alotteisesti. Angien istui hänen vieressään tylsistyneenä, ja heidän metallinen ystävänsä kulki pientä ympyrää hermostuneena. Hieno matto teki parhaansa vaimentaakseen metallisten askeleiden kalahtelun.
”Tämä ystäväsi”, Deleva mietti. ”Voimmeko luottaa häneen? Hän lienee samanlainen luikuri kuin sinäkin.”
“Tasenda on ystäväni, jos hänestä voi sitä sanaa käyttää. Luotan häneen”, toa vastasi ja lopetti kolikon pyörittelyn.
”Niin paljon kuin vortixxiin yleensä voi luottaa”, selakhi huomautti.
He tarvitsivat menopelin, jolla pääsisi Kristallisaarten myrskyisille vesille elossa, ja Halawe oli vakuuttanut, että he saisivat hänen Xian-kontaktiltaan moisen ilman suurta hämminkiä. Meksi-Korolainen paatti oli selvinnyt ehjänä hädin tuskin Xialle, joka oli ollut heidän päätepysäkkinsä.
“Hän on oikeastaan enemmän kollegani. Meillä on jonkinlainen kunnioitus toisiamme kohtaan.”
”Roistojen kunnioitus”, plasman toa sanoi. ”Minusta tuntuu että täkäläisten ystävyydenkin voi ostaa, kunhan on varaa.”
“Toki olet kyllä oikeassa xialaisesta ystävyydestä, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Ei, hän on minulle palveluksen velkaa.”
“Tuo ei takaa mitään”, Deleva tiuskaisi happamana. “Xia on täynnä olentoja, jotka lätkäisevät meihin kaikkiin hintalapun, tiedät sen itsekin.”
Delevakin oli yritetty ostaa ainakin neljästi sinä päivänä. Ilmeisesti hänen haarniskansa myymisellä olisi rikas hyvin, hyvin kauan. Tavallaan lohduttavaa, toa oli pohtinut: ainakin hänen eläkepäivänsä olisi turvattu vaikkapa jalan myymisellä.
“Lisäksi hän taitaa pitää minusta myös hurmaavan luonteeni takia”, Halawe muistutti. ”Älkää huoliko.”
He eivät joutuneet odottelemaan enää kauempaa, sillä ovesta tuli vanha selakhi, jonka Rau oli täynnä kulumia, ja jonka kupariset koristukset olivat muuttuneet ajan saatossa vihertäviksi. Vanhan miehen ryhti oli nähnyt paremmat päivänsä, mutta hänellä oli kiiltelevä asu ja lasirusetti..
“Neiti Tasenda odottaa teitä”, selakhimies sanoi karhealla äänellään.
“Ai, olet se hänen juoksupoikansa. Rossem, olihan se?” Halawe tervehti. ”Älkää antako iän hämätä, hän on ainakin yhtä vaarallinen kuin emäntänsä”, hän kuiskasi ystävilleen.
“Kyllä, olen Rossem, palveluksessanne. Seurassanne on näemmä meikäläisiä”, hän sanoi ja osoitti puheensa Angienille.
Tämä tuhahti, tarttui Halawea kädestä ja tönäisi tätä suurin piirtein tavalla, joka sanoi ”lähdetään jo, en ajatellut jäädä nostalgioimaan jostain vanhasta Selakhiasta tuon kanssa.”
”Tuota, emme saa jättää emäntäämme odottamaan”, Halawe sanoi hovimestarille.
”Aivan, tietysti”, Rossem mutisi, vilkaisi epäilevästi kaksikon takana tulevaa rautajättiä ja lähti näyttämään tietä.
Huoneisto oli loisteliaasti kalustettu – omistaja ei selvästi arkaillut näyttää taidekokoelmaansa.
”Suurena taiteen mesenaattina neiti Tasendalla on tietysti mittava kokoelma, josta pisaran näette tässä”, hovimestari selosti heidän kulkiessaan sisemmän aulan läpi.
”Tämä on suosikkini”, Halawe kertoi ja osoitti lasikaapissa olevaa ei-euklidista Rahkshi-kuvaa, joka tuntui näyttävän eri asialta jokaisella vilkaisulla, eikä milloinkaan miltään rationaaliselta. Se sai kylmät väreet Angienille. Halawe puhkesi kertomaan: ”Sen maalasi hullu Makuta Der’divik-Za. Katsokaa, miten… mikä se edes on? Aivan upea!”
”Hyrr”, selakhi kommentoi ja yritti unohtaa, mitä oli hirvityksessä nähnyt.
Deleva pani merkille teoksen, joka näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu kuvio hahmosta. Ei, se oli hahmo. Luodinreiät loivat hahmon – skakdin.
Teoksen nimi oli vain Sota. Se oli todella arvostettu Zakazin sisällissodasta tehty taideteos, mutta Delevalle se oli vain muistutus väkivallasta. Skakdeista ja palamisesta ja kivusta.
He tulivat suureen, punasävyiseen olohuoneeseen, jossa heitä odotti illan emäntä, vortixx Tasenda. Hän ei ollut varsinaisesti sitä, mitä he olivat odottaneet. Halawe oli kertonut kontaktinsa olevan väärentäjä ja varastetun tavaran kauppias, mutta sitä ei tosiaankaan nähnyt päältä. Liskoneito oli lajilleen tyypillisesti hyvin pitkä ja jäntevä nainen, jonka hurmaava, hopeinen harja muistutti pihlajanlehtiä. Hänen kirkkaat silmänsä heijastuivat hänen valkeista puolikuista, jotka hänellä oli korvakoruina. Liskoneito nousi tervehtimään vieraitaan ja huitaisi dramaattisesti ilmaa lyhyellä viitallaan.
”Hal”, hän hymyili kenties liiankin tuttavallisesti ja ojensi kätensä toalle.
“Tasenda. Sinua ei olekaan näkynyt sitten Kellojen”, toa tervehti tätä kumarruksella ja kämmensuudelmalla. Hän piti etikettiä yhtenä niistä asioista, jotka erottivat heidänlaisensa tavallisista rikollisista.
Angien vilkaisi liskonaista epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Tasenda vastasi katseeseen omahyväisellä ohituksella.
”He ovat Angien ja Deleva”, toa esitteli. ”Matkaamme yhdessä. Ang, Del, tässä on Tasenda.”
”Matkaat yleensä yksin”, vortixx huomioi. ”Mistä on kyse?”
Angien pohti, tiesikö lisko jo jotain. Se oli mahdollista. Odinan silmiä oli kaikkialla.
“Deleva on entisestä tiimistäni, aerilaisia toia”, Halawe tökkäsi kal-miehen haarniskaa. “Angien taas on naisystäväni,” magneettimies ei viitsinyt kertoa enempää – ei, vaikka luottikin kontaktiinsa.
”Ihanko”, vortixx kysyi ja mittaili kolmikkoa. ”Olen ehkä lievästi pettynyt sinuun”, hän mainitsi kuin ohimennen.
”Sanoo joku, jonka kasvoja näkee enemmän lainvalvontaroboteilla kuin taiteessa”, selakhi totesi kitkerästi. Halawe vilkaisi tätä ja pyöräytti silmiään.
Tasenda ei kokenut kehittäväksi vastata. Hän ei juuri reagoinut. Pysyi viileänä ja varmana. Kuin henkilö, joka varoi paljastamasta liikaa, Deleva huomioi.
”Käykää toki istumaan, olette tervetulleita!” hän hymyili pian.
He istuutuivat olohuoneen pöydän ääreen. Halawe oli vastapäätä talon emäntää, ja hänen ystävänsä olivat hänen sivuillaan. Hovimestari kaikkosi jonnekin ilmeisesti hakemaan tarjoiltavaa.
”Mikä saa sinut tänne, Halawe? Tiedäthän, olet etsitty mies”, vortixx kysyi ja nojautui eteenpäin.
“Muistat Tantaluksen silmän operaation, etkö vain? Muistaakseni olisit jäänyt sen sangen ruman aristokraatin puimuriin, ellen olisi puuttunut peliin niin sangen epäitsekkäästi”, toa kuiskasi. “On aika maksaa velka.”
”Luulin, että kaltaisellesi herrasmiehelle sankariteko olisi palkkio itsessään”, xialainen virnisti.
“Sankariteot ovat vaikea realisoida valuutaksi. Tiedät sen itsekin”, Halawe sanoi vakavampana.
”Mitä tarvitset?”
“Tarvitsemme jonkinlaisen merenkulkuun käyvän aluksen lainaan. Aiomme toa-veljeni kanssa käydä morjestamassa hiukan kotiseutujamme”, toa sanoi. Teknisesti ottaen se oli totta. Deleva kuunteli tätä keskustelua etäisesti. Hän ei ollut ajatellut sitä, että he tulisivat käymään Aerilla. Kodin näkemisestä oli niin kauan.
”Mitäpä sitä nostalgialle mahtaa”, Tasenda sanoi. ”Mutta tiedän, että tässä on kyse muustakin. Olen oppinut näkemään noiden suloisten silmiesi läpi, kuten hyvin tiedät. Te olette kyllä matkalla Aerille, mutta teidän pitää päästä sinne nopeasti ja matalalla profiililla, eikö totta? Muuten mikä tahansa risteily olisi kelvannut. Olenko oikeassa, Halawe?”
“Luit minua hyvin. Joskus luulen, että käytät jotakin mielenlukulaitetta”, Halawe väisti kysymystä.
”Tehän ne voimilla varustetut olette”, hän vastasi. ”Meillä täällä saarellamme on vain aivomme. Tulinoidan taakka, tiedättehän”, hän parahti melodramaattisesti.
“Aivoillanne olette kehitelleet monenmoisia toa-voiman estäjiä ja naamionhäiritsijöitä”, hiljaisena ollut entinen plasmamies puuttui keskusteluun.
”Voi, se on vain tasataksemme Suuren Hengen luomaa epäsuhtaa. Mutta mutta, Hal, minä vain kiusaan sinua. Tietysti saat minulta aluksen lainaan. Älä sitten naarmuta sitä. Siinäkö kaikki?”
“Tarvitsemme myös selakhialaisen Idenin”, Hal kertoi.
Pöydässä oli hetken hiljaisuus.
”Se on naamio, jota ei näe usein”, Tasenda pohti. ”Salainen matka ja naamio kuolleille keskustelemiseen? Oi Halawe, Halawe, mistä oikein on kyse?”
”En usko, että se on sinun asiasi”, Angien mutisi.
“Haluan jutella kotona eräälle tyypille, joka on minulle velkaa”, toa heitti jutun vitsiksi. “Valitettavasti hän on kuollut.”
”No, en ole tuomitsemaan sosiaalista elämääsi”, vortixx vastasi. ”Minulta kyllä löytyy kyseinen kappale varastostani. Voin kyllä lainata sen, kun niin kauniisti pyysit.”
Selakhi-hovimestari ilmestyi tarjottimen kera. Hän tarjosi heille kullekin korkeat lasipikarit, joissa oli vaaleanvihreää juomaa.
”Kiitos, Rossem”, heidän emäntänsä viittoi vanhan palvelijan sivummalle.
”Miten on, malja tälle sopimukselle”, Tasenda kohotti pikaria hymyillen. ”Ja teidän matkanne onnistumiselle?”
“No jos kerran tarjoat”, Halawen heikkous olivat ilmaiset ja laadukkaat alkoholijuomat. Varsinkin senkaltainen seelailalainen jalohomeilla ja vaaleilla rypäleillä valmistettu valkoviini, toan viinituntija heräsi horroksestaan.
Angien vilkaisi omaansa kuin se olisi ollut malja myrkkyä, mutta Halawen esitelmän (ja vortixxin juotua itsekin) jälkeen maistoi sitä.
“En oikein osaa arvostaa viinejä”, Deleva sanoi, mutta otti pikarin kiltisti hopeiseen kouraansa. Vihertävä juoma kupli jonkin verran – siinä oli hiilidioksiidia. Kieli oli niitä harvoja lihaksia, joita kal-miehellä oli jäljellä. Viini kihelmöi hänen kieltään. Se pyörteili ja kaarteili, kuin etsien paikkaansa. Maku oli miellyttävä, mutta siinä oli jotain kiertoa, jota sinne ei kuulunut.
Silloin hänet valtasi tukehduttava tunne. Halawe kaatui tuolilta hänen vieressään. Oli kuin kaikki hänen suonensa ja plasmavirtansa olivat hyytyneet samaan aikaan. Se luonnon kanssa yhteydessä oleva virtaus, jota toat tunsivat, pysähtyi paikoilleen. Silmissä alkoi pyöriä ja näkökenttä alkoi sumentua.
Hän yritti tavoitella otetta pöydänreunasta, mutta ei kömpelöillä rautakäsillään saanut otetta, vaan huojahti maahan. Hän kuuli etäisesti Angienin kiljaisevan.
”Tämäkö sitä xialaista vieraanvaraisuutta o-”, toa löi päänsä lattialle ja hän pimeni.
Deleva havahti painajaisesta nopeasti. Sen piti johtua hänen kehostaan. Hän tunsi, miten hänen kantapäänsä raapivat lattiaa, kun- kun-
Petos! Petos oli tapahtunut, hän muisti ja riuhtoi itsensä irti. Toinen häntä vieneistä liskoista kaatui maahan, ja jotakin rusahti ikävästi. Kuului huutoja: ”Hän on irti, hän on irti!” Se toi hänelle mieleen Odinan.
Hän näki sielunsa silmin sen päivän ja haistoi kärventyneen lihan tuoksun. Isokokoiset liskot hänen ympärillään käyttivät oransseja haarniskoja ja heidän harjansa olivat hyvin lyhyet. He olivat aseistettuja ja varmasti hyvin koulutettuja – toa-soturi huomasi sen siitä, miten kylmänä he pitivät päänsä. Osa heistä lähti viemään juoksujalkaa kahta muuta vankia pois – Halawea retuutettiin tajuttomana ja Angien oli suukapuloituna. Puoli tusinaa liskosoturia ympäröivät karkurin ja vetivät ties mitä toia vastaan suunniteltuja aseita. Deleva ei halunnut antaa heille iloa kokeilla niitä.
Plasman käyttö ei tullut kysymykseenkään, sillä vieras aine elimistössä tuntui edelleen sulkevan hänet luonnonvoimista. Oli käytettävä raakaa voimaa ja verestä taottua metallia, ja se olisi tehtävä nopeasti, sillä hänen ystäviään vietiin kauemmas joka hetki.
Deleva naureskeli palkkasotureille. “Antautukaa hyvän sään aikana ja päästäkää ainakin tiimiläiseni pakoon. Selakhista en niinkään välit-” sähköshokki osui häneen yhden xialaisen rhotukalaitteesta. Se tuntui pistävänä kipuna hänen kuorensa sisälläkin.
”Voimme päästää sinut. Varjottu ei kaipaa sinua”, ampuja vastasi päättäväisesti. Hänellä oli silmänsä yllä hologramminen tähtäin.
Kuin loukkoon ajettu kivileijona Deleva hyökkäsi. Hän päästi itsensä taistelun hurmokseen. Aseina toimi tällä kertaa vain hänen oma kehonsa, jota hän ei vielä edes pitänyt täysin omanaan. Mutta tällä kertaa se oli hänen suurin vahvuutensa.
Kovuus ja välinpitämättömyys siitä, mitä aseet tekivät hänelle olivat hänen puolellaan. Palkkasoturit kävivät päättäväisesti hänen kimppuunsa, väistelivät ketterästi hänen iskujaan ja löivät takaisin, mutta eivät mahtaneet mitään hurjistuneelle kal-soturille. Tämä murskasi metallisella jalallaan alleen varpaita, aseita ja vastustajiensa raajoja. He kävivät joukolla hänen kimppuunsa, tarrautuivat hänen käsiinsä ja yrittivät kaataa hänet. Jokin teräase raapi hänen selkäänsä, etsien haarniskasta aukkoja. Toa karisti heidät kaikki raivoisalla riuhdonnalla. Joku menetti hampaansa, kun hänen kyynerpäänsä teki tuttavuutta liskon leukaluun kanssa. Kuului kammottava ääni, kun toinen liskoista osui seinään ja sai puolet kehostaan mutkalle.
Tasendan naisten ollessa maassa hän katsoi suuntaan, jonne kaksi muuta oli viety. Oli aika kiitää. Kal-soturi huomasi hengästyvänsä juoksuun ilman kakamaansa. Hänestä oli tullut riippuvainen naamionsa voimista. Se teki liikkumisen liian helpoksi, vaivattomaksi. Lisäksi hänen uuden kehonsa massa oli aivan erilainen kuin ennen onnettomuutta. Sen vauhtiin saaminen oli kuin tervassa taivaltamista, mutta kun sillä oli vauhtia, sitä ei käynyt pysäyttämään.
Deleva huomasi edessään teräsoven, jota päin hän kiihdytti kovaan vauhtiin. Toan muurinmurtajamainen olemus osui oveen räjähtävällä voimalla ja kaatoi sen maahan suuren pamauksen saattelemana.
Oven takana olleet vortixxit pelästyivät. He eivät olleet ikinä nähneet mitään yhtä vaarallista kuin vihainen Kal-soturi.
”P-pysähdy!” toinen heistä, nuori palkkionmetsästäjä huusi ja pisti veistä Angienin kurkulle. ”Tai tämä kuolee!” Selakhi yritti huutaa jotakin suukapulansa alta, mutta ei kyennyt kuin mumisemaan.
Tiedoton Halawe lojui maassa hänen vieressään.
Kakamakasvo pysähtyi niille sijoilleen. Tiedottomasta Halawesta ei ollut apua, eikä Angienkaan mikään taistelija ollut. Miten ratkoa tilanne, kun voiman käyttö ei käynyt päinsä? Toa kauhistui, kun tajusi, ettei juuri ratkonut ongelmia muuten. Hän sulki silmänsä ja yritti kerrankin olla rauhallinen, tyyni.
Kal joutui oikeasti ajattelemaan. Se oli hänelle uutta.
“Haarniskani metalli on arvokkaampaa kuin nuo kaksi”, Deleva sai sanottua ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.
”… mitä ajat takaa? Puhu!”
“Tulkaa hakemaan ruumiini. Irroittakaa raajani ja laittakaa huutokauppa pystyyn! Rakentakaa rautapukuja ja miekkoja jalkapohjistani”, toa pelasi aikaa ja halusi vortixxien lähestyvän häntä.
”Emme ole tyhmiä!” vortixx vastasi ja otti askeleita taaksepäin. Hän vilkaisi hermostuneena taakseen ja sitten taas rautajättiin. Hänen kaverinsa oli liuennut paikalta takaovesta, kun oli nähnyt mahdollisuutensa.
“Ai, et mennytkään tähän retkuuni. No, ehkä on parempi vaihtaa toimintasuunnitelmaa. Hoitelin juuri kuusi ystävääsi ilman aseita tai toa-voimia. Sinun on parasta juosta, jos haluat säilyttää henkesi”, Deleva katsahti murhaavasti vortixiin.
”Kaikki tietävät, ettei toat tapa”, vortixx yritti panna vastaan.
”Oletko aivan varma?” kyborgi kysyi visiirinsä takaa.
”No, tuota”, lisko nielaisi.
Sitten hän pudotti veitsen ja lähti juoksemaan.
Deleva asteli Angienin luokse rauhallisesti. Hän poisti tämän suukapulan ja päästi tämän kädet vapaaksi köysistä. Selakhi hengitti aivan liian nopeasti, ja puhkesi välittömästi puhumaan jostain, mihin plasma-toa ei kiinnittänyt huomiota. Hänen ystävänsä oli vaarassa. Halawen keho oli painava, kun hän nosti sen maasta.
“Minun on kannettava hänet mukanani”, Deleva sanoi kun toan mirun läpsimiset ja muut yritykset magneettimiehen herättämiseksi eivät tuottaneet tulosta.
”Luulen sen olleen kamako-soliumia, mitä meille juotettiin”, selakhi hengitti nopeasti. ”Te ette voi käyttää voimianne tunteihin. Halaween se vaikutti paljon terävämmin kuin sinuun, koska sinussa on niin vähän toa-voimaa jäljellä. Voi luoja, tämä on aivan kammottavaa. En halunnut mukaan JUURI tällaisten asioiden takia.”
“Rauhoitu vähän ja anna minun johtaa meidät ulos täält-”
Lause keskeytyi, kun hälytys laukesi ja napsahdukset ovissa kielivät niiden lukkiutumisesta.
“Tämä tästä puuttuikin”, Deleva sanoi pettyneenä. “Täytyy taas toimia muurinmurtajana.”
Angien tönäisi häntä ja keskittyi kuuntelemaan.
”Antautukaa”, kaikui Tasendan ääni kovaäänisistä. ”Pahoittelen kaksinaamaisuuttani, mutta teillä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä pakoon tästä rakennuksesta. Lisää Lyijynoitien joukkoja on tulossa.”
“Onpa omaperäinen nimi teidän kerholla. Missä teidän luutanne oikein ovat?”
”Mistä tuo ääni tulee?” Angien kysyi painaen naamiotaan paremmin otsalleen.
“Onko sillä merkitystä? Hän yrittää vain pelotella meitä antautumaan.”
”On!” selakhi huusi. ”Tuolla katonrajassa, eikö? Haluan sen auki. Luulen, että pääsen järjestelmään sitä kautta.”
“Minä joudan siis toimimaan tikkaina?”
”Ja muurinmurtajana ja panssarivaununa”, hailtia luetteli kurotellessaan katonrajaa Delevan hartioilta. Hän sai kaiuttimen helposti irti, ja veti parinkymmenen sentin edestä kuparijohtoa esiin. ”Ja tietokoneena. Nosta kätesi tänne! Rakensin haarniskaasi portin, jolla voit yhdistää itsesi lähes jokaiseen fyysisiä liittimiä käyt- auts”, sähköisku katkaisi hänen esitelmänsä.
Angien napsautteli kädet väristen piuhoja kiinni metalliseen käteen. Kal ei ollut ennen toiminut tietokoneena, mutta hän tunsi sen tulevan vaivattomasti. Hän oli hetkessä yhtä rakennuksen tietojärjestelmien kanssa. Tunnetila vastasi etäisesti sitä, miten elementaalivoimiin sai yhteyden. Se oli samalla tuttu ja outo tunne.
”Meillä on aikaa parikymmentä sekuntia ennen kuin ne tajuavat mitä teemme ja katkaisevat tämän, joten ajattele NOPEASTI”, selakhi selitti istuen edelleen toan hartioilla.
Tietokoneeksi muuttunut toa rauhoittui ja selvitti mielensä. Hän ajatteli vain ovien avaamista ja sai koko rakennuksen kaikki ovet aukeamaan.
”Aiheuta hämminkiä. Laukaise sammutusjärjestelmät. Sammuta valot. Kaikki asiat mitä vain löydät, pilaa niiden liskojen päivä!”
Tietokone teki työtä käskettyään. Data vilisi hänen ruumiinsa ja mielensä lävitse ja järjestelmät alkoivat sekoilla uuden mestarinsa ohjaksissa. Sammutusjärjestelmät menivät päälle ja valot alkoivat räpsyä.
Angien hymyili ja hieroi käsiään yhteen. ”Joskus yllätän itsenikin neroudellani! Deleva, paina mieleesi paikan pohjapiirros. Tarvitsemme tien laitureille.” Tutki lisää orgaanisten aivojen käyttöä tietokoneina, hän painoi mieleensä.
Toan mieleen paloi kuva kompleksin pohjapiirroksesta. Se poltti enemmän kuin kirkkain majakka konsanaan.
“Tarvitsemme sen Idenin jostain täältä rakennuksesta”, konesankari muisti.
”Hieno hetki, vähän hengenvaara! Miksi toat aina ajattelevat naamioiden keräilyä? Destral vieköön, paikanna naamioholvi tai joku!”
”Pohjapiirustuksen kartta on mielessäni muistijälkenä. Löydän kyllä kanohikokoelman luokse sen avulla.”
”Tiedätkö, voisin tottua sinun mukanaoloosi. Voisit olla hovimestarini tai jotain.” selakhi sanoi, repi johdot irti ja pudottautui massiivisen metallimiehen päältä.
”Turha unelma”, Deleva totesi. Sprinkleri katossa suihkutti harmaata sammutusvaahtoa kaikkialle. ”Ja tietokone kautta henkivartija, kaikki samassa! Sinulla on se pimeänäkö, mene edellä!” Angien hihkaisi ja tarttui tätä tämän valtavasta metallikämmenestä.
Toa laittoi mielensä voimalla linssinsä infrapunanäön päälle.
Kaksikko juoksi läpi kompleksin, jonka Deleva oli saanut kuin hulluuden valtaan. Rakennuksen teknologiset ihmeet tuntuivat kapinoivan järjestelmäänsä vastaan, vaikka juuri järjestelmä oli saanut ne toimimaan näin. Valot välkkyivät ja osa laitteista oli mennyt oikosulkuun kuormitusten takia. Siellä täällä sulakkeita oli palanut ja huoneet olivat hiljaisia ja valottomia. Käytäviltä kuului huutoja, kun Lyijynoidat etsivät karkureita. Deleva oli kolkannut yhden, johon he olivat törmänneet pimeissä käytävissä.
Kanohiholvin lukitus oli pois päältä. Rauta-toa laski veljensä maahan, tarttui oveen ja veti raskaan teräsoven auki. Punaiset varavalot paloivat siellä ainoana valonlähteenä. Niiden himmeässä hehkussa valtava harvinaisten naamioiden kokoelma ei tosiaankaan päässyt oikeuksiinsa.
Angien pysähtyi hengästyneenä ovelle. Juoksentelu ei tosiaankaan ollut hänelle. ”Halawe saa kyllä korvata tämän kammottavan retken lomalla jonnekin mahtavaan paikkaan. Ei, yksi loma ei riittäisi”, selakhi pohti. ”Ainakin kolmeen eri paikkaan. Steltillä on monta loistokylpylää, joita haluan kokeilla.”
“Tarvitsemme sen Idenin, Angien”, Deleva herätti selakhia todellisuuteen. “Unelmoida voit tämän jälkeen.”
”Me tulemme jostain syystä juttuun paljon paremmin kuolemanvaarassa”, selakhi sanoi. ”Te toat olette ihan hulluja.”
“Ehkä Mata Nui valitsee hulluimmat toiksi. Voisi sopia työnkuvaan”, Deleva naurahti.
”Tässä”, Angien löysi haluamansa naamion. ”Tietty täältä voisi ottaa näitä hieman enemmänkin, nämä kun eivät ole erityisen vartioituja”, hän mainitsi hipelöidessään koristeellista selakhi-Kaukauta.
“Tulimme tuota Ideniä varten, emmekä ole mitään pirakoita tai ryöväreitä. Vaikka tosin tämä vähän sitä määritelmää venyttääkin.”
”Niin, varastamme vain tiettyjä esineitä”, selakhi kommentoi kuivasti. ”No, naamio on meillä. Nyt pois täältä, tai saat nauttia lisää niistä kuolemanvaaroistasi.”
Deleva heitti Halawen leveälle hartialleen ja lähti edeltä. ”Joudumme jättämään varusteemme sinne eteiseen”, hän kertoi. ”Laituri on vastakkaisessa suunnassa.”
”Onneksi meillä ei ollut mukana mitään missä olisi vähäänkään tyylitajua”, hätäilevä hailtia vastasi ja haaveili hetken kenkävarastostaan Odinalla. Hän ei todennäköisesti näkisi sitä enää koskaan.
He kulkivat pimeyden turvin läpi hienojen huoneistojen. Matot ja maalaukset olivat pilalla sammutusvaahdosta. Angien osasi hetken samaistua ne omistavan vortixxin tuskaan, mutta sitten muisti, kenen tajutonta ruumistaan he kuljettivat mukanaan.
”Hal kertoi niille, minne olemme matkalla”, selakhi sanoi.
“Tiedän. Matkamme ei tule olemaan helppo. Tosin se ei ole ollut helppo tähänkään asti.”
”Olet aina niin rohkaiseva.”
“Olemme kohta ulkona täältä. Enää tämä seuraava ovi niin olemme ulkona laiturilla ja poissa täältä. Saa jäädä viimeiseksi Xian reissuksi tämä.”
He pääsivät ulos helposti Delevan ovenmurtaja-olkapäällä. Ulkona satoi harmaata räntää. Se jätti Angienin haarniskan kangasosiin likaisia laikkuja. Tiluksien yksityinen satama-alue oli aidattu, ja laiturissa kellui muutama virtaviivainen vene.
“Onneksi tämä ei ole happosadetta”, Deleva yritti olla positiivinen.
Sitten hän kuuli ujelluksen, ja vihreä, sähköinen pallo osui häntä vatsaan. Virtaus jähmetti välittömästi hänen mekaaniset nivelensä ja mäntänsä. Toa kaatui kasvoilleen märälle soramaalle, jolla rantaviiva oli päällystetty.
”Minun olisi pitänyt aloittaa tällä”, huusi Tasenda, joka ilmestyi esiin yhdestä veneestä. Hänellä oli käsissään pitkä, vanhanmallinen Nynrah-pulssikivääri. Sen punaisesta perästä näki sen olevan sodan aikana massatuotettua erää, kuuluisaa Vahkinsurmaa.
”Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikö?” hän jatkoi ja latasi kiväärinsä siltä varalta, että rautajätti olisi sittenkin vielä liikkumakelpoinen.
Deleva ei vaikuttanut siltä. Hän makasi vatsallaan maassa, Halawe hänen vieressään. Angien jähmettyi kauhusta heidän takanaan. Xialaisleidin hovimestari hiippaili sivusta, sulki oven ja painoi jonkin teräaseen selakhia vasten.
“Löysitte sitten jotain jolla pysäyttää minut. L-loistavaa”, Deleva naureskeli ja tunsi voivansa huonosti. Kovin moni ei ollut saanut häntä kaadettua. “Ja se… se joka minut kaatoi olikin lipevä liskokapitalisti, joka ei edes taistellut reilusti!” Sen sanottuaan hän iski otsansa maahan. Haarniskan elintoimintojärjestelmien sammuminen vaivutti hänet hetkessä tajuttomuuteen, kun aivot jäivät vaille happea.
”Paljonko Varjottu on luvannut meistä?” värisevä Angien kysyi varovaisesti. Veitsenterä painoi hänen niskaansa vasten epämiellyttävästi. Hän nosti kätensä ylös varovaisesti. Vortixx käveli muutaman askeleen lähemmäs, mutta piti hyvän välin itsensä ja metallimiehen välissä.
”Tarpeeksi, että jokainen onnenonkija toivoo löytävänsä teidät ja toimittavansa teidät elossa Odinalle.”
”Elossa? Eikö meistä saa kuolleena palkkiota?”
”Vähemmän”, reptiliaani hymyili. Hailtia nielaisi. Hänellä oli yleensä Halawe mukana juuri sen kaltaisia tilanteita varten.
”Tiedätkö, miksi Varjottu vainoaa meitä?” Angien kysyi hitaasti, yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
Vortixx katsoi häntä pää kallellaan. ”Sillä ei ole väliä. Nyt, olepa hyvä hai ja mene maahan muiden viereen.”
”Me tiedämme liikaa”, selakhi irvisti neulanterävällä purukalustollaan.”Ja voin antaa sinulle omaisuuksien arvoista tietoa, jos päästät minut menemään.”
”Mitä sinulla muka voi olla?” Tasenda tuhahti. ”Maahan.”
”Minä olin Varjotun asekehittelyosaston johtaja, ja tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hallussa olevasta tekniikastaan!” Angien huusi äänellä, joka sai yleensä surkeat alaiset säpsähtämään. ”Ja minulla on kaulassani muistikristalli, jossa on piirrustukset kaikkeen, mitä Metsästäjillä oli sodassa.”
Vortixx näytti epäilevältä. Hän vilkaisi jalkojaan ja sitten taas selakhia silmiin. Naamio vaikeutti tämän eleiden lukemista, mutta Tasenda oli itsevarma. Hän oli neuvotellut kasvottomien asioiden kanssa, eikä yksi värisevä hailtia olisi mikään haaste.
”Kaikkeen?” hän varmisti.
”Suunnittelin valtaosan itse.”
”Exo-Nova?”
Metsästäjien suurin sotakone. Coliseumin porttien murtaja. Vortixxit olivat himoinneet sen salaisuuksia iäisyyden, ja Tasenda tiesi, että siitä maksettaisiin omaisuuksia.
”Näytä kristalli”, hän määräsi.
Angien otti hitaasti vihreän kiven kangaspoimuista rintansa päältä. Siinä oli kohokuva draakinhäntätunnuksesta. ”Tämä kristalli tottelee ainoastaan minun ääntäni”, hän sanoi ennen kuin vortixx vaatisi riipusta itselleen. ”Olet varmasti nähnyt tämänkaltaisia aiemminkin. Henkilökohtainen tallennin. Voin siirtää sinulle kaiken tiedon, jonka haluat, mikäli päästät minut menemään.”
Vortixx pohdiskeli hiljaa. Hänen viittansa oli muuttunut niljaiseksi rätiksi räntäsateessa. Laiturilla puhalsi kylmä tuuli, joka puri läpi haarniskan.
”Anelen, säästä vain henkeni. Tee toille mitä haluat. Minä vain haluan selvitä hengissä tästä, ei minun kuuluisi edes olla täällä”, Angien jatkoi epätoivoisesti. Äänestä saattoi suorastaan kuulla hädän ja pelon.
Vortixx kaivoi esiin oman tallennuskristallinsa. Se oli kirkkaan oranssi ja uusinta mallistoa. Hän viittasi hovimestarinsa sivuun. Angien huokaisi helpotuksesta, kun terä katosi hänen niskaltaan.
”Anna minulle Exo-Nova.”
”Tiedostosiirto, projekti Rautaranka”, Angien sanoi, niiskutti äänekkäästi, ja kristallit aloittivat välkkyä ja välittää informaatiota toisesta toiseen valonsäteissä. ”Tietysti samalla kun siirrän tällaisen suojaustason kivestä salaisia tietoja, mukana siirtyy jonkin verran… suojauskeinoja.”
”Mitä sinä teit?” vortixx sihahti ja työnsi selakhin vasten seinää. ”Mitä sinä teit?”
”Se ilmoittaa Odinalle, missä olemme ja kenelle juuri tiedot siirsin, poistaa tiedot jotka juuri annoin…”
Reptiliaani puristi Angienia leuasta niin, että sattui. ”Tiesit siitä.”
”…krhm”, ex-metsästäjä yritti puhua. ”… se tekee niin, mikäli en varmista sitä toistamiseen sinun laitteestasi – luoja, älä purista niin kovaa, hullu nainen, juuri tuon takia teistä ei pidetä – sinulla on minuutti aikaa ennen kuin virus käynnistää itsensä.”
Tasenda veti virtaviivaisen pistoolin vyöltään selakhin kurkulle. ”Sitten sinä varmaankin teet niin! Tai tapan sinut ja ystäväsi!”
Angien yritti pysyä rauhallisena. Se ei ole helppoa, kun huomattavasti päätä pidempi liskohirvitys on räjäyttämässä hänen kaulavaltimoitaan. Hän nielaisi ja vastasi: ”Jos en varmista sitä, päädyt Metsästäjien tappolistalle. Minä olen jo siellä, joten sillä ei ole merkitystä. Hän ei pidä salaisuuksien levittelystä. Viisikymmentä sekuntia.”
Vortixx iski nyrkillään seinää hailtian pään sivulla purkaakseen turhautumistaan. ”Sinä uhkailet minua, haintyperys!”
”Terävä huomio, arvon neiti.”
Tasenda kihisi kiukusta. Hän tiesi, ettei Angienin tappaminen olisi vaihtoehto. Hän ei ollut varma, olisiko tämän maassa makaavien ystävien tappaminenkaan vaihtoehto. Jollakulla, joka pakoilee metsästäjiä, ei ole liikaa menetettävää. Jos toat kuolisivat, selakhi saattaisi tuhota hänen uransa vain kostaakseen.
”Harkitse tarkkaan. Paikka metsästäjien tappolistalla vai lähihistorian arvokkain salaisuus?” selakhin hampaat välkkyivät, kun hän lausui uhkauksensa hitaasti ja selkeästi.
”Mitä sinä haluat?” vortixx alentui.
”Ensin anna ase.”
”Sinä bluffaat.”
”Kolmekymmentä sekuntia. Voi, miten tälle hienolle huoneistollesi käy, jos sinun on paettava odinalaisia? En usko, että pakolaisen elämä sopisi sinulle.”
Vortixxin katse oli muuttunut puhtaaksi epätoivoksi.
Hän huokaisi syvään ja antoi aseensa kiristäjälleen.
”Te kaksi, laiturille, kauemmas minusta. Vauhtia!” selakhi määräsi ja suuntasi pistoolin käsi väristen vortixxin naamaan. Se oli isolippainen variantti Keelerak-pistoolista, elegantti ja ladattu kudosta korventavilla rhotuka-patruunoilla. Ase tuntui painavalta tiedehain kädessä. Hän napsautti varmistimen pois. Se sai hänen uhkailemaansa kaksikkoon vauhtia. Hän oli muuttunut hetkessä pelokkaasta ja anelevasta pikkutytöstä pelottavan… kylmäksi. Tasenda ei ollut enää millään tavalla kontrollissa – eikä se ollut tilanne, johon hän olisi päätynyt erityisen usein talousrikollisen urallaan.
”Tee sinun osasi”, hän yritti määrätä. ”Poista se varotoimi tästä-”
Angien tuijotti vortixxia aseen takaa. Tajuton Halawe ja lamautettu Deleva olivat maassa hänen sivuillaan maassa. Hän vilkaisi Halawea ja sitten taas vortixxia, joka oli sen tehnyt. Kuoleman väline hänen kädessään tuntui painavan jatkuvasti enemmän, kun hänen kätensä väsyi. Hänen sirot sormensa painautuivat vasten liipasinta. Vesipisarat valuivat niitä pitkin ja putoilivat alas.
Tasenda oli ainoa, joka oli kuullut, minne he kolme olivat matkalla. Hän voisi paljastaa heidät.
Entä turvakamerat? Taatusti heidän pöytäkeskustelunsa oli nauhalla. Taatusti joku muukin tiesi siitä.
Toisaalta hetkenä, jona Exo-Nova olisi vortixxin käsissä, Angienin kortit paljastuisivat. Iso vortixx ja aseistettu selakhi voittaisivat hänet, ei kysymystäkään.
”Hyväksy tiedostosiirto, äänijälki Rautakala”, Angien sanoi, ja datakristalli piippasi. Sitten hän painoi liipasinta. Vortixxin rintakehään räjähti nyrkin kokoinen aukko. Keltaista verta roiskui haarniskalle, maahan, vesilammikoihin. Hovimestarilla oli kauhistunut ilme, kun hän kyyristyi maahan. Angien ampui uudelleen ja uudelleen, ja samalla paniikinsekaisella kohtauksella tyhjensi koko aseen Tasendaan. Puolet laukauksista osuivat ympäristöön ja sihisivät sateessa, mutta ne, jotka osuivat liskonaiseen, tekivät kammottavaa jälkeä. Vortixx lensi metrin taaksepäin ja kaatui pitkin pituuttaan märälle laiturille. Veri valui ruhjellusta kehosta lautojen välistä mereen. Angien oli kuin epätodellisessa unessa.
”Juokse jo tai ammun sinutkin!” juuri syntynyt murhaaja huusi puolipaniikissa hovimestarille, joka hyppäsi kauhuissaan veteen ja lähti uimaan kohti parempaa työpaikkaa.
Nainen ei uskonut silmiään, kun hän pudotti aseen. Hän oli tappanut jonkun. Hän oli oikeasti tehnyt niin. Hänen sydämensä pamppaili.
Siltä hengen vieminen tuntui.
Kaikki se teoria oli muuttunut käytännöksi.
Meri
Tunteja myöhemmin
Halawe palasi todellisuuteen. Päänsärky oli kammottava. Kullankeltainen silkkilakana tuoksui tutulle. Aivan kuin… Tasendan veneen sviitissä. Hän havahtui ja pani merkille leveän pylvässängyn xialaisen muotoilun: kaikki oli tyyliteltyä ja funktionaalista. Hänen vieressään ei tosin ollut ketään – hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.
“Taas näitä päiviä”, Halawe sanoi ääneen itselleen. Silloin hän muisti, ettei edes ollut metsästäjä enää, pikemminkin ex-metsästäjä. Ja jos hän oli Tasendan aluksella sen huonosti menneen tapaamisen jälkeen ilman kahleita, he ilmeisesti… onnistuivat?
”Angien? Deleva? Hei?” hän huusi noustessaan.
Hetkessä selakhi sukelsi komentosillalta alas. ”Olet tajuissasi!” hän huusi ja syöksyi halaamaan toaa kuin villiintynyt pyöriäinen. “Olinko kauankin poissa?” Halawe sai suustaan hölmistyneenä ennen kuin puristui tiukkaan syleilyyn.
”Neljä vuotta, höntti”, vastasi hailtia ja suuteli tätä. ”Ei, pari tuntia. Vaikka se olisi ollut sinulle oikein. Hieno ystävä sinulla, nimittäin.”
“Mitä? Sinä ja Deleva tulitte kaksi tuntia toimeen ilman minun sovittelujani?”
”Olen hyvä tekniikan kanssa, muistatko? Delevasta saisi tosi hyvän yleistyökalun.”
Halawe naurahti. “Missä menemme nyt muuten? Huomaan tämän liikkuvan.”
”Kahden tunnin päässä Xiasta, matkalla kohti Kristallisaaria pohjoisportin kautta”, selakhi vastasi ja johdatti toan ylös kannelle. Hyytävän kylmä viima kävi heidän kimppuunsa heti. Deleva oli ratissa ja katseli synkänsinistä merta läpi virtaviivaisen tuulilasin.
“Ai prinssi palasi unimailtaan takaisin”, Deleva naurahti nähdessään Halawen tolpillaan.
“Pitihän minun joskus herätä. Onnistuitte sitten näemmä tehtävässämme?”
“Saimme kanohin ja tämän kiitoveneen, eli kyllä. Kilpeni ja jouseni jäivät kuitenkin Tasendan luokse”, toa kertoi hiukan harmissaan. Hän oli perin kiintynyt toa-välineisiinsä.
”Entä… Tasenda?”
Vaivautunut hiljaisuus. Deleva vilkaisi selakhia, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun tämä vastasi.
”Hän on kuollut”, Angien vastasi vaikeana.
“Miten?” Halawe sai sanottua. Hän oli tuntenut Tasendan jossain määrin jo vuosia, mutta silti tutun kuolema oli ainakin hetkellisesti vaikeaa. Toisaalta toa tiedosti myös ammattinsa tuomat vaarat ja riskit.
Angien oli perustellut sen itselleen uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli ollut täysin pätevät syyt tappaa vortixx. Se oli ollut vain loogista.
Silti hänen oli vaikea käsitellä aihetta.
”Minun oli pakko ampua hänet”, selakhi myönsi katse maassa.
“Ymmärrän. En vain olisi uskonut, että sinusta on sellaiseen.”
Angien ei ollut aivan varma, oliko kyseessä kehu vai haukku, mutta hän oli täysin samaa mieltä.
”En ymmärtänyt, että se olisi…” hän sopersi. ”Ei siinä olisi pitänyt olla mitään outoa, olen nähnyt monta kuolemaa Odinalla. Olen antanut tappomääräyksiä. Mutta se kun se piti tehdä itse, se tuntui… kamalalta. Hal, miten sinä voit tehdä sitä jatkuvasti?”
“Tappamiseen turtuu ennen pitkää. Ei sitä edes tiedosta riistävänsä elollisen, ajattelevan olennon hengen kun sen on tehnyt kymmeniä tai satoja kertoja. On vain otettava etäisyyttä niiden kanssa, jotka tappaa. Perusteltava itselleen, että ne ovat pahiksia tai jotain muuta, joka antaa nukkua yöt rauhassa. Tai hankkia jotakin muuta ajateltavaa, kuten muuta elämää ja harrastuksia”, magnetismin toa kertoi. Hänen mirullaan oli vakava ilme. Se oli harvinaista.
Deleva vilkaisi toa-toveriaan. Hänen punavisiirinsä takaa ei nähnyt, mitä hän ajatteli, mutta hän ajatteli.
”Niin minä perustelenkin”, Angien sanoi. ”Mutta se tuntuu silti väärältä. Kun mietin tätä, tajusin yhden asian, mitä olen miettinyt pitkään. Tapasin Odinalla ties miten monta Varjotun alaisista, ketä aseistuksen ja ketä kehonmuokkauksen yhteydessä, mutta he kaikki olivat aina… sulkeutuneita. Hiljaisia. Harvalla oli elämää tehtäviensä ulkopuolella. Kaikki kovimmat tappajat, he olivat kai hieman kuolleita itsekin. Niitä tai psykopaatteja.”
“Toivottavasti sinusta ei koskaan tule sisältä kuollutta tappajaa”, Halawe sai sanottua. Hän oli onnistunut säilyttämään oman luonteensa ja avoimuutensa ehkä juuri sen takia, että oli erikoistunut lähinnä tehtäviin, joissa tapettiin erilaisia rikollisia, poliitikkoja ja muita kyseenalaisia kohteita.
”Kuinka monen kuoleman olen aiheuttanut sillä, että olen antanut metsästäjille aina vain parempia tapoja tappaa?” Angien kysyi. Eleettömän selakhinaamion takaa sitä ei voinut nähdä, mutta hän kyynelehti. ”Miksi… miksi tajuan sen vasta nyt? Minä olen kehittänyt aivan kammottavia asioita, hermomyrkkyjä ja hirviöitä. Olen auttanut pirakoita! Ilman minua…” hän sopersi.
“Tule tänne”, Halawe sai sanottua ja avasi sylinsä. “Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, mutta voit keskittyä elämiseen niistä huolimatta.”
Hailtia ei vastannut. Hän vain painoi päänsä toaa vasten ja keskittyi siihen, miten tämän lämmin sydän löi. Se sai unohtamaan ympärillä piiskaavan tuulen ja aallot ja maailman, joka tuntui Angienista synkemmältä kuin eilen.
Nurukan oli sotilaallisen auktoriteetin elkein tuottanut yläkertaan mittavat varannot parhaita juomia, mitä kaupungista löytyi. Ei vaatinut erillistä kehotusta, ennen kuin viime aikoina melkoisista stressitasoista kärsinyt väki oli jo tekemässä tuttavuutta Herran viinikellatoirin antimien kera.
Suuri tietokonehalli oli raivattu tanssilattiaksi. Vanha pölyinen vinyyli soitti Metru Nuin iloisen ajan menoa.
Herrasmiesten kadottua sivupöydän ääreen kokeilemaan vieläkin eksoottisempia Nurukanin löytämiä juomia Angien oli jäänyt istuskelemaan pölyisille sohville, jotka oli tuotu jostain alakerroksista juhlaväelle. Hänen edessään pöydällä oli puolillaan oleva siniviinipullo. Se oli ollut alkuun aivan liian väkevää, mutta alkuun päästyään se ei ollut enää tuottanut mitään ongelmia tieteilijälle.
Sivummalla, Metru Nuin iltaan avautuvan ikkunan alla (tai siis oikeastaan se oli teleruutu jossa oli stokkikuvaa Onu-Metrun kaduista, sillä hehän olivat oikeastaan maan alla), istui Tulen takoja selaillen jonkinlaista kirjaa ja tuijottaen aina välillä ulos.
”Eikö sinulla ole aika tylsää” hailtia kysyi lievästi sammaltaen. ”Mitä luet???”
”Tämä on tähdellisempää luettavaa kuin järkyttävän pitkät esseet Metru Nuin roskalehdissä”, Kapura huokaisi ja käänsi katseensa Angienia kohti hymyillen etäisesti. ”Vain… Vain muistoja. Aft-Amanaan Arupakilta jäänyttä ainesta.”
”Taidan ottaa joka kerta kun joku mainitsee sen mielisairaalan”, selakhi sanoi ja kaatoi taas juomaa lasiinsa. ”Otatko sinä?”
”Juomapelit ovat ihan kivoja”, tokaisi Kapura, ”mutta merirosvona sai yllättävän suuren edun sillä, ettei ollut jatkuvasti rommipäissään. Yritän sen jälkeenkin pitää itseni mahdollisimman suuressa… toimintavalmiudessa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin alkaa tapahtua.”
”Olit merirosvo??” nainen kysyi lasinsa takaa.
”Luulin, että Matoro ilmoitti jo koko joukolle”, Kapura sanoi. ”Tai että tämä juhlaväki ymmärtää kääntää sisääntulijoiden nimet väärinpäin. Arupak ei koskaan ollut hirveän hyvä identiteettinsä salaamisessa.”
”…” Angien totesi. ”Sinä oikeasti teit itsellesi salaisen henkilöllisyyden kääntämällä nimesi väärinpäin?!?”
”Puolustuksekseni se toimi tähän asti! Luulen, että ainakin puolet Mustalumen suutahtamisesta oli sitä, ettei se ollut tajunnut asiaa kaikkien vuosien aikana. Joskus ilmeisin vaihtoehto jätetään huomiotta.”
”Tuo on tosi typerää”, selakhi kihersi. ”Mikä sinut edes sai vaihtamaan idetni-identi-ient-nimeä??”
”Useampikin asia”, Kapura tokaisi huolettomasti ja huomasi aivan liian myöhään, että ikkuna ei ollutkaan ikkuna. ”Rakkaalla merirosvolla on monta vihollista. Kuten hän itse,”
Ja osa vihollisista on epäselviä pinkkejä kaneja, jätti Kapura sanomatta. Angien ei vielä ollut niin humalassa, että se olisi mennyt läpi.
”Te toat kaikki olette ihan hulluja”, hän heitti jalkansa pöydälle. ”Kaikki te!!”
”Lähtökohtaisesti en väitä vastaan”, Kapura sanoi. ”Ja viime päivinä minusta on alkanut tuntua siltä, että niin ovat vähän kaikki muutkin.”
”Ehkä ne sirut tekevät kaikitsa-kaikista hulluja”, selakhi sammalsi. ”Niistähän kaikki kai alkoi?!”
”Alkoi”, Kapura vahvisti. ”Hassua kyllä, sama prosessi näyttää saaneen alkunsa erikseen joka sirun kohdalla. Jokainen totuuden ja kaikista aarteista suurimman tavoittelija löytää sirun, tuhoutuu sen voimasta ja jättää aarteen seuraavan onneaan koittavan löydettäväksi. En tiedä, kuinka pitkälle historiassa kaikkien sirujen polut johtavat, mutta veikkaan ne aika pitkiksi. Sirut vain jäävät historian hämärään siksi, että niillä on tapana peittää jälkensä aika hyvin. Millä tarkoitan lähinnä sitä, että ne tapattavat käyttäjänsä.”
Koko hienosta selostuksesta hainaiselta oli saattanut mennä ohi korvien ainakin puolet. ”Minusta tuntuu, että Vajrrotun ei kannata koskea siruunsa. Miksei kaikki vain heitä niitä mereen tai jotain??”
”Väitä pessimistiksi, mutta minusta syitä on helppoa löytää”, vastasi Kapura. ”Miksei Radak heittänyt sirujaan mereen?”
”Sillä oli visioita tai jotain. Tavoitteita ja uskoa, eikä yhtään järkeä olla leikkimättä tulella! Hah, se puhui aina Tulinoidastaan ihan niinkuin olisi tosi surullisesti rakastanut sitä tai jotain…”
Kapura huokaisi.
”Niin… niin se alkaa. Haluatko tietää, minkälainen visio Arupakilla oli?” Angien ei ehtinyt vastaamaan, sillä ilmeisesti Tulen takojalla oli visio pitkästä puheenvuorosta, joka koski merirosvoutta. ”Totuus. Vaikeasti määriteltävä yleinen käsite, mutta no. Arupakin totuus oli varmuutta. Mitä enemmän vihollisia merirosvo keräsi peräänsä, sitä korkeammalle kohosi tämän vainoharhaisuustaso.
Nimda oli varmuus. Varmuus siitä, ettei mikään enää uhkaisi. Varmuus siitä, että Arupak voisi unohtaa maailman mysteerien jahtaamisen, ja jäädä… jäädä h-hänen…”
Kapura huokaisi raskaasti ja kääntyi nopeasti kohti valeikkunaa, joka ei tarjonnut realistista näkymää Metru Nuista sen enempää kuin Arupakin kulkema polku tämän kaipaamaa totuutta.
”Aika korkealensoitsa”, hai sopersi. ”Jäädä hänen??”
”En usko, että sellaisia paljoa on ollenkaan.” Pullo tyhjeni tyhjenemistään. ”Ainakaan enää nyt kun asiat meni rikki.”
”Taidat olla valitettavan oikeassa”, Kapura huokaisi.
”Mistä te olittekaan kotoisin?? Sinä ja Mustalumi??? Boi-Klaaniko??”
”Aika lähelle. Bio-Klaani. En… en ole ihan varma, miten sitä paikkaa kuvailla. Hyönteisongelmainen realistinen kuvaus utopiasta? Vai joku sekava metafora? Pahoittelen, yleensä olen parempi niissä kellonajan ollessa reilusti vähemmän. Tai unenpuutteen.”
”Kohta se on paljon vähemmän”, selakhi sopersi. ”Vai onko se jo? Eilen tähän aikaan olimme kai putoavassa laivassa. Hih, typerää!”
”Puhuit kellonajasta, mutta sattumalta lause sopi myös Klaaniin! Ainakin lopulta se on paljon vähemmän”, huokaisi Kapura. ”Vai… onko niin, ettei se ole koskaan ollutkaan enemmän? Ehkä järjestelmän virhe on ollut siellä koko ajan. Ehkä ikävä puolustuskyvyttömyys mainittua hyönteisongelmaa vastaan oli väistämätöntä. Ehkä on sattumaa, että Klaani kesti näinkään kauan.”
”En väitä sisäs-sisäistäneeni ihan kaikkea mitä äsken sanoit mutta toisaalta sillä ei vamraan ole hirveästi väliä!”
”Pahoittelen. Jos puheitteni sekavuutta voitaisiin esittää unenpuutteen ja mielentilan funktiona… no, nyt ei tulisi hirveän pieniä lukemia!”
Magneettimies oli pistänyt jalalla koreasti viinin ja muiden muinaisten alkoholijuomien virratessa tämän elimistössä. Mavrah oli laittanut jonkun muinaisen diskopalloviritelmän paikalleen äänentoistoineen. Angienilla oli ollut jokin mielenkiintoinen huomio siitä, miten ilopallo oli ilmeisesti tehty täyttämällä zamor-kupu jatkuvassa räjähdystilassa olevilla ilotulitteille, muttei varsinaisesti saanut muotoiltua mitään erityisen järkevää.
Mexxi ja Nurukan olivat myös menneet mukaan tanssin pyörteisiin, vaikka se näyttikin ihan sekavalta heilumiselta, kuin linnunpelättimeltä pyörremyrskyn kourissa. Odinalaispari oli tietty myös pyörimässä parketilla, vaikka selakhi olikin tavallistakin huonompi tanssija sillä hetkellä. Naho oli myös lopulta tullut mukaan, Mexxin suostuttelun takia (vai vanhan kenraalin viiksien?) ja kaikilla näytti olevan hauskaa.
Paitsi Deleva ei tanssinut. Hän ryyppäsi yksinään nurkassa. Konemies ei halunnut olla mikään ilonpilaaja, mutta hän ei vain ollut kovin hyvillä mielin. Kylmä karhuhai kourassaan hän mietti hiukan valintojaan, ehkä hän oli jo liian selvä tai laskuhumalassa?
Halawe näki entisen tiimitoverinsa istuvan yksinään jakkaralla. Hän puikkelehti suhteellisen sulavasti tanssilattian läpi, muut oli helppo työntää syrjään hallituilla magneettivoimilla. Hän leijui mirunsa avulla lattian yli, mikä oli sinänsä ihme, sillä hän oli todella kovassa humalassa. Ehkä toa oli harjoitellut kanohien ja elementtivoimien käyttöä alkoholin vaikutuksen alaisena? Toisaalta myös tämän hansikkaat mahdollistivat paljon normaalia tarkemman kontrollin magnetismista, eikä tämä ollut riisunut niitä lainkaan.
Magnetismin humaltunut mestari siemaili martiniaan samalla kun leijaili entisen plasmamestarin luokse.
“Et näytä järin onnelliselta. Haluatko lisää juomaa vai onko karhuhaisi pilaantunutta? En hikh itse ole niinkhään olutmiehiä, martinit, viinit ja viskit yleenshä menevät”, mirukasvo hymyili ja taputti kal-miestä selkään.
“Olen kone. Delevaa ei ole jäljellä kuin sisäelimet ja tämä naamio”, laskuhumalainen konemies nyyhkytti hiukan. Se ei ollut varsinaisesti täysin totta, mutta asiasta paremmin tietävä tiedehai sattui olemaan sillä hetkellä liian päissään valaistakseen toia plasman toan kalifiomisprojektista. Kyseinen kyborgi joi vastahakoisesti oluttaan, ehkä siitä tulisi parempi olotila. Humalatilan keveys olisi toivottua ja se siirtäisi huolet ainakin hiukan kauemmaksi.
“Mutta olet syntynyt uudelleen. Kuin Nuva”, Halawe sanoi aika selvästi.
Nuvan mainitseminen toi Delevalle mieleen vain Svarlen ja minkälainen hirviö hänestä oli Matoron ja Umbran mukaan tullut. Elävä biomekaaninen nestehirviö, joka imi itseensä sieluttomia, vangittuja sotureita. Toa joi lisää olutta, tällä kertaa paljon ahnaammin. Pitäisi varmaan siirtyä hiukan vahvempiin juomiin, sillä hän ei halunnut muuttua Svarlen kaltaiseksi.
“Kiitos veljemme mainitsemisesta”, Deleva sai sanottua. Hän oli toisaalta iloinen, että Halawe oli tehnyt kolikollaan tehtävänsä, mutta toisaalta ei. Tuntui, että se koko kolikko oli yksi syistä miksi hän oli nyt tällainen.
“Svarlelle. Levätköön hän haudassaan toistamiseen”, Halawe sanoi. He kippistivät juomiaan, toinen martinia ja toinen olutta. Kumpikaan ei kuitenkaan erityisesti pitänyt aiheesta, jolle he kippistivät.
“Toivottavasti hän pysyy haudassaan”, Deleva mutisi oluenjuonnin lomassa.
“Eiköhän hän pysy. Kuulemma ystäväsi hautasivat hänet niin perusteellisesti. Lisäksi hänestä oli tullut jotain todella outoa. Biomekaaninen meri?”
“Joo. Matoro ja Umbra kertoivat niin. Umbra sanoi jotain Nimdan käyttämisestä, mutten pitänyt siitä. Sekin taikakalu on syynä niin moneen skarrarrarin asiaan”, konemies kertoi. Hän ei pitänyt siitä, että oli olemassa taikakaluja, joilla laivat lentävät ja mielikuvitus ei ole rajana. Se tuntui yhdistyvän niin moneen ikävään asiaan.
“Tiedän vain vähän Nimdasta”, Halawe aloitti. “Jotain juttuja olen mielisiruista kuullut, mutten kauheasti. Metsästäjien piireissäkin kiertää niistä erilaisia kertomuksia, mutta suurin osa niistä on varmaan pötypuhetta”.
“Se Bio-Klaani etsii niitä siruja. Syitä miksi Kapura ja Matoro tänne tulivat. Kuin Kohtalon johdattamina me törmäsimme heihin Karzahnilla”, konemies kertoi.
“Karzahni? Selvisit hengissä Karzahnin valtakunnasta?”
“Kyllä. Siellä oli kivoja hirviöitä ja fysiikoita, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta”.
“Et nyt puhu palturia. Ei sinne vain mennä!”
“Me menimme, me taistelimme ja me pakenimme sieltä”.
“Älä lainaa mistään lähteistä jos et osaa, plasmaveli”.
Deleva löi mekaanisen kätensä kasvoilleen. Hän halusi jotain vahvempaa. Konemies puristi oluttölkin nyrkissään pieneksi.
“Missä ne Nurukanin viskit nyt ovat?” kal-mies mutisi ja alkoi laahustaa huojuvin askelin kohti pöytää, jossa oletti maakenraalin viskien olevan.
Kaikki tuntui kuitenkin pyörivän toan näkökentässä. Diskovalot ja jumputus eivät auttaneet asiaa. Tai sekoilevat toat, vahkit ja matoranit sekä yksi selakhi.
Konemies tunsi rytmin osissaan. Hän alkoi tanssahdella robottimaisesti ympäri tanssilattiaa. Iloliemen luokse tuli liikkua tanssin askelin, eli sekavasti heiluen.
“Hei! Robottimies on tullut tanssimaan!” humalainen kynsikenraali huusi. Hän alkoi matkia kalin liikkeitä ja liikkua konemaisesti ympäri lattiaa.
Toa-siskokset riemastuivat. Niistä kahdesta Mexxi kuitenkin ulkoisesti kaikkein eniten.
Deleva oli vihdoin löytänyt viskikenraalin kalliit viskit ja kaatoi nyt sitä lasiinsa neliskanttisen muotoisesta astiasta. Viski poltti kal-miehen kurkkua ja sisäelimiä kuin tämän elementaalivoimat ja se tuntui todella hyvältä. Kerrankin hän tuntui elävän tässä metallisessa, kuolemankolkossa ruumiissaan.
Magneettimies liittyi pian entisen aerilaisen seuraan. Hän oli käynyt Angienin luona kääntymässä, ettei safiiri tuntenut itseään hylätyksi. Martini oli vaihtunut punaviinipulloon, pulloon jonka etiketissä komeili vaaleansininen ussal.
“Löysin tällaista. Haluatko maistaa?” Hal kysäisi ja näytti etikettiä. Ussal monistui Delevan humaltuneissa silmissä.
“Mikshi siinä on kolme ussalia? Ja kuinka ison pullon löysit. Ei pulloissa ole yleensä kolmea suuaukkoa”.
“Tämä on bio-klaanilaista, senkin hassu juopunut ystäväni. Bio-klaanilaista punaviiniä”.
“Avaa se sitten, vaikka minulla onkin tämä viski kesken. Tässä maistuu hieman palanut metsä”.
Korkki ponnahti nopeasti auki ja Hal kaatoi heille viiniä viinilaseihin. Tuntui, että tämä viini olisi tuhlattu humaltuneessa koneäijässä, mutta se oli tehty juotavaksi.
“Kristallisaarille hikh ja Aerille”, Deleva kuulutti jumputuksen yli. He kilistivät lasejaan.
“Onko sinusta tullut nostalginen, velihyvä?”
“Ei, mutta ajattelin palata käymään kotikonnuilla. Siellä on jotain vihjeitä tämän haarniskan tai no ruumiini luojasta. Muistatko sen makutan, jolla oli outo kartano?”
“Muistan hämärästi. Ei ollut melkein koskaan kotona. Kaikki omituisuudet aina laitettiin sen tilille, lohikäärmeet ja kuristaja-ankeriaat.”
“Lähden Kristallisaarille mahdollisimman nopeasti”, Deleva sai sanottua. “En tiedä millä menen, mutta tiedän että menen sinne.”
Hal sai loistoajatuksen näin humalaisena. “Tulen mukaasi Kristallisaarille. Angienkin voi tulla mukaan ja voimme käydä Selakhiassa. Se on kuulemma kaunis rauniokaupunki tai niin olen kuullut”.
“Mitä naisesi tähän sanoo? Varjottu asuu ihan naapurissa ja siitä tulee varmasti ikävyksiä”, Del kertoi ja otti taas polttavaa viskiä. “Hyvää tavaraa”.
Kuin tilauksesta selakhi hoippui paikalle naapurisalin sodanaikaiseksi puhallinmusiikiksi muuttuneesta metakasta. ”Hal, mitä sinä täällä tylsäilet??” Magnetismin toa nappasi tämän ennen kuin hän ehti horjahtaa.
“Juttelen täällä ystävälleni ja juon bio-klaanilaista punaviiniä”, Hal naurahti ja yritti suudella Angienia.
”Ettehän te vain kerro jotain sotajuttuja”, hailtia kysyi toan huulten osuessa johonkin korkean poskipään pii-kaiverroksen tienoille. ”Nuo jäärät tuolla alkoivat muistella niitä ja siitä tuli heti toooosi tylsää.”
“Tuo peltiukko aikoo mennä käymään kotona ja se kuulosti hyvältä idealta”, Halin huulet puhuivat yhä kiinni naisen poskessa.
”En ole vielä ihan niiiiin humalassa että tuo olisi hyvä idea”, selakhi vastasi hipelöiden mustaa mirua.
“Ota tästä vähän punaviiniä”, Hal naurahti ja antoi lasinsa selakhineidolle.
“Kuin yhtä suurta perhettä”, juomisensa yhteen ainoaan tuopilliseen jättänyt Cody ihasteli. Luultavasti puoliksi sarkastisesti, “Mitenkäs meidän verihaarniskaystävämme. Katselin vähän, että noissa osissa olisi muutama lokero valmiina. Miltäs maistuisi, jos käytäisiin vähän tuolla alakerran puolella. Uusien raajojen kanssa kaupan päälle vähän oikeita toa-välineitä.”
”Ai se kuuluisa ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ??” Angien kikatti. ”Kuka edes sanoo ’pyssykkä’?”
“Voihan sitä kokeilla, mutten tiedä onko niistä kauheasti iloa”, Deleva kommentoi.
“Äläs nyt. Kyllä iso pyssy aina piristää. Sitä paitsi sinä näytät kaverilta, joka osaa arvostaa laadukasta asetta.”
Cody epäonnistui uskottelemaan itselleen, etteikö hänen äänessään olisi yhä katkeruutta Matoron miekkaorientoituneisuutta kohtaan.
“Seuratkaatten minua. Ette kadu päätöstänne.”
Metakka tilassa vaimeni vain hieman nelikon siirryttyä kohti alempia kerroksia. Nurkassa kera iltapäivälehtipinon istui Kapura, joka vuorotteli huonojen salaliittoteorioiden ja Cehayan kirjan välillä. Nyt oli tohtorin lahjan vuoro. Tulen toa käänsii sivuja, viipyi jokaisella paperille asetetulla sanalla ja piti aina välillä taukoa kääntymällä huonojen salaliittoteorioiden puoleen. Pinkan alla toa oli havainnut Kuuden päivän uusimman painoksen, joka mitä todennäköisimmin sisältäisi uuden tekstin hänen inhokkikolumnistiltaan. Oliko sekopää edes kolumnisti? Hänen tekstinsä ilmestyivät aina mielipideosastolla. Ja Klaanissa hyvin harvoin, sillä ilmeisesti administo ei halunnut käyttää varojaan julkaisuihin, joiden arvo oli lähinnä ironista.
Runo päättyi. Kapura jäi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja yritti muistella aikaa, jolloin se oli kirjoitettu. Keskustelut ja päivämäärät nousivat hitaasti esille Arupakin sirpaleista, mutta sentään nousivat… kunnes ääni keskeytti toan ajatusprosessin.
”Iltaa, Kapura.”
Tulen takoja ei liiemmin yllättynyt nähdessään Cevanin hopeisen komaun.
”Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa. Toa olisi arvioinut lievän hymyn ilmestyneen matoranin kasvoille, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, oliko se koskaan niiltä poistunutkaan.
”Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi.
”Asia on hoidossa”, toa mutisi. Ja sen varmasti huomasit pikaisella mieliskannauksella. Mitä sinä oikeasti aioit? Varmistaa, etten yritä mitään?
”Minun ei tarvitse varmistua siitä, Kapura”, matoran sanoi ja otti askeleen pois. ”Jos kyseessä olisi joku muu paikallaolevista toista, varsinaisista urheuden esikuvista? En epäile, etteikö vaikkapa Matoro olisi jo yrittänyt jotakin typerän sankarillista. Mutta et sinä, Kapura. Olit aina liian järkevä omaksi hyväksesi.”
Ja sen sanottuaan käveli Cevan pois.
Kapura ei väittänyt tietävänsä, mitä tietoja epämääräisillä mielenvoimilla varustettu matoran oli hänen pääkopastaan imenyt… Mutta jotain hän tiesi. Tulen toa oli luvannut vain viedä matoranin Klaaniin. Sen jälkeen hän ei ollut velvoitettu mihinkään.
Joten mikä ikinä olikaan suunnitelmasi, Cevan…
Katsotaan, kuinka pitkälle se riittää. Kapura huokaisi ja avasi jälleen opuksen täynnä niin monia muistoja.
Ääni, joka selakhista kuului nelikon astuessa asevarastoon, oli lähinnä ”SKRIEEEEE!!!!”
Cody säpsähti pahanpäiväisesti. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hailtioiden hailtioituneisuuksia.
“Tosiaan… varoitan sitten teitä hyvissä ajoin. Jos näette arvokkaan näköisiä hanskoja, älkää rikkoko niitä. Ja jos pötkylä jonka löydätte näyttää vetypommilta, se luultavasti on sellainen. Joten… älkää tiputtako niitä. Haarniskakomponentteja löytyy oikealta, tylsiä lyömäaseita vasemmalta, tuliaseet keskeltä ja panssariajoneuvot tuolta takahuoneesta.”
“Mikä tuo sininen laatikko on?” Halawe osoitti sormellaan outoa suorakaidetta, jossa oli heille vierasta tekstiä.
“Varmaan jokin suihkukoppi tai vastaava”, Deleva murahti. Hän halusi kokeilla niitä aseita mitä tänne oltiin tultu etsimään, vaikka epäilikin hiukan juttua.
”T-tämä on niin siistiä”, selakhi sopersi puolitajuissaan. ”Miksi kaikki täällä on aina niin ihanaa?!!?”
“Olet aina niin soma kun innostut”, Halawe leperteli.
Cody pyöritteli silmäänsä ja asteli kyyhkysten välistä tuliasehyllyille. Komentajan oli jo hetken ollut tarkoitus aloittaa inventaario. Etenkin jos sopimus Meksi-Koron kanssa vaatisi heitä aseistamaan suurempaakin joukkiota.
“Hei, Deleva. Mitäs sanoisit tästä?”, KAL- koura nappasi ilmasta pienen moottorisoidun kotelon, “Kertakäyttöinen ionilataus. Sopii suoraan vahinkoon tai vaikka väreilystä koostuvalla häkillä vangitsemiseen. Tiputin Purry-veikkosen tuollaisella pari viikkoa sitten. Säädöt löytyvät siitä kyljestä.”
“Ai että tuo lelu ampuu vain kerran? Sittenkö se pitää ladata jostain muuntajasta?”
”Ei, ei, minä olen sitä mieltä että”, tiedehai huitoi yliaktiivisesti sormiaan päänsä sivuilla. ”Deleva on kuitenkin toa, eli käytännössä tosi hyvä orgaaninen reaktori!!! Ei ole mitään järkeä asennella jotain tuollaista, kun voisimme käyttää jotain emel-elementtivoimaa hyödyntävää!!”
“Ai, että Ilonpilaajalinjalle lähdetään? Hyvä on. Meillä on täällä kaappi sitä varten.”
Cody riuhtaisi auki vähän matkan päässä olleen rautaisen kaksiovisen säilytysvitriinin ja veti sen hyllyt paremmin esille, jotta välineet sen sisällä näkyisivät kunnolla.
“Tässä on aika paljon sitä tavaraa, millä Killjoy tasoittaa steltiläisten toimistoja. KAL-haarniskasi on jo kiinni verenkierrossasi, joten aselokeroiden pitäisi tunnistaa näitä automaattisesti. On perinteisiä sarjatuliaseita, pienoisraidetykkejä, ohjusgeneraattoreita, kasaantuvia kilpiä, muutama kokeellisempi sädease. Joka makuun. Joka ruumiinosalle.”
“Kai teillä jotain kutistumis- ja jättiläissäteitä on jossain?” Deleva kysyi tyhmän kysymyksen.
”Onko teillä täällä jotain työpajaa?” Rautakala kysyi hipelöidessään kaikkea sitä terästä, joka vitriinissä oli esillä.
“Käytävän päähän”, Cody osoitteli, “Vasemmalle aukeaa pienet työtilat. Harjoittaisin kuitenkin varovaisuutta teidän… krhm… tilassanne.”
Selakhi ei ottanut moista kuuleviin korviinsakaan ja hoiperteli hakemaan työkaluja.
Jokin pieni Codyn sisällä kuoli, kun ilkeä pimeyden metsästäjä ruuvasi auki TSIUMM-raidetykin koneiston ja purki sen pöydälle yllättävällä tarkkuudella promilleihin nähden. ”Deleva, minkälaisen kuoren haluat tälle??? Heitä joku ase johon rakennan tämän. Hal annatko jonkun niistä ohjusasioista, haluan kokeilla sellaista tähän mukaan!!”
“En minä ole mikään asefriikki. Pitää miettiä. Olen enemmänkin kilvenkäyttäjä”, kyborgimies kertoi.
“Pfft. Kilpiä”, Cody tuhahteli mini-inventaarionsa ohessa, “Jos sinussa ei ole tarpeeksi miestä ottamaan luoteja vastaan naamallasi, niin kannattaako sinne taisteluun edes lähteä?”
“Pidän naamastani enemmän kuin sinä omastasi”, su-toa murahti.
”Lisäksi”, Rautakala hihkaisi ja ampui Delevaa selkään jonkinlaisella painekranaatinheittimellä. Hän kirkaisi innostuneesti paineaallon vavisuttaessa hyllyjä.
“Mitä skarraria sinä teet nainen!?”
”Ei naarmuakaan”, tiedehai riemuitsi pölyn hälvennyttyä. ”Tuo olisi tehnyt lihaskudoksesta pelkkää mössöä!!”
Halawe taputti esitykselle. “Oikein hieno show!”
”Niin, siis, kilpi, vai??” Angien palasi näpertelyyn ja raahasi pöydän ääreen jonkun hyllyrivien energiakilvistä. Hän avasi sen ja alkoi liittää raidetykin rhotuka-koneistoja sen keskelle.
“Eikö kilpikin voi olla ase jos sen heittää kuin frisbeen?”
”Kilpi voi olla myös ase kun sillä voi ampua kuolettavia säteitä”, hai mumisi yrittäessään sulkea epämääräisesti pullottavaa energiakilven koneistoa. ”Hal, voitko uudelleenmuotoilla nuo osat sopimaan keskenään?” hän ohjeisti etsiessään lisää asioita hyllyistä.
Fa-Toa teki työtä käskettyä ja osat alkoivat purkautua ja muodostua uudelleen ilmassa. Tuntui, että kyseinen suoritus oli tummahaarniskaiselle toalle turhankin helppoa.
”Tuolla ei tee enää mitään”, selakhi työnsi Codyn käsiin TSIUMM-tykin sisälmyksettömän rungon.
“Snieäääägh!?”, oli sydäntäraastava ääni, joka vahkin sisältä silloin kuului.
Rautakala työnsi lopulta epäpyhän energiakilpi-raidetykki-ohjuslaukaisemansa höyryritarille. ”Haluatko vielä kypärän? Minulla on oikeastaan ideoita, sinulle voisi tehdä plasmaa ampuvan visiirin tai tai vaikka jotain ioniasioita. Hei, en ole koskaan edes kokeillut Käden ioniteknologian kanssa säätämistä. Tästä tulee hauskaa!!!”
“Kypärä voisi olla ihan tarpeellinen kun pidän tästä kakamastani, vaikka se onkin saanut osumaa”. Hän muisti syväläiseltä saamansa möykytyksen. Hampaatkin pitäisi varmaan paikkailla…
”Voin suositella yhtä tosi hyvää hammaslääkäriä!!” selakhi selitti käydessä haarniskahyllyjen kimppuun. Pari-kolme muuta suojausvälinettä kalahteli lattialle humalaisen tieteilijän kurotellessa takarivistä sopivan näköistä kypärää. Hän irroitti toisesta punaisen visiirin ja kolmannesta epämääräisiä osia, jotka toimisivat kokonaisuudessa tosi varmasti!
”Mielenkiintoinen herrasmies, Varjottu ei tosin tykännyt ihan hirveästi. Hienoja tiedevisioita!”
“Ai se steltiläinen?” Halawe kysyi. “Komeat viikset hänellä. Olimme kerran viinikurssilla.”
Hitsausvälineiden esiinottamisen olisi pitänyt varmaan soittaa joitakin varoitusvaloja, mutta ennen kenenkään protestoimista selakhi oli jo juottamassa kypärään kiinni visiiriä ja värähdelevyjä. ”Onneksi liitoskohtien ei tarvitse olla niin kovin tarkkoja kun kehosikaan ei ole ihan hirveän tasapainoisen näköinen!!”
”Ampuisin sinua uudelleen jos siitä olisi mitään hyötyä”, kuului vastaus, eikä naisen äänen perusteella voinut sanoa oliko hän vakavissaan. ”Ehkä laitan vain tänne kypärään jonkun räjähteen!!”
“Sen jälkeen saisit varmaan hakea tekohampaat jostain”, Deleva näpäytti.
”Hal sinä vain seisot siinä kun paha puoliepäkuollut uhkailee minua??”
“Jos Delevasta olisi oikeasti vaaraa voisin vain repiä hänen selkärankansa irti”, Hal naurahti.
”Aww”, hai vastasi ja nosti kypärän plasman toan käsiin. Punaisine visiireineen se näytti enemmän kasvottoman sotakoneen päältä kuin toa-sankarin asusteelta. ”Kokeile sitä!!”
“Tytöt, tytöt. Ei noin kovaäänistä kinastelua noin lähellä massatuhoaseita”, Cody koki tarpeelliseksi muistuttaa.
“Ihan kuin ne aseet heräisivät tai jotain”, Deleva mutisi.
“Ihan kuin joku käyttäisi näitä ydinkärkiä johonkin”, konemies kommentoi.
“Äläs nyt. Jos ne teidän teorianne pitävät paikkansa, niin steltinmerellä saattaa olla jotain, jonne niitä voisi alkaa vauhdikkaasti sijoittamaan.”
Nelikko säpsähti valtaisaan jylyyn, joka ei koko kansakunnan onneksi ollut hyllyltä tipahtanut massatuhoase, vaan käsittämättömästi kahdentoista metallisen kerroksen läpi pauhaava musiikki.
“Taisi emäntä palata retkeltään?”, Cody mietiskeli tunnistaessaan “sisarensa” bassorikkaan musiikkimaun. Pariskunta ei ollut kovin vaikuttunut jylystä, kun taas KAL-setä tunnisti kappaleen välittömästi.
Lähetä tohungasi vuodeksi meille, sinulla on äkkiä aikaa!
Työ tulee tehtyä, Shasalgrad nähtyä, arki on jälleen juhlaa!
“Ei Ruki.:n eheintä tuotantoa, mutta klassikkohan se tämäkin.”
“Ehkä pitäisi käydä katsomassa, etteivät seinät murene kajareiden ympäriltä”, komentaja yhä selitti, “Viimeinen sulkee oven perässään.”
Triangeli ei tohtinut jäädä keskenään ilman asevaraston isäntää, joten jalkaparit seurasivat Codya ripeästi kohti hissiä.
Ja ei. Kukaan ei sulkenut ovea perässään.
Hetkeä aikaisemmin, ylempänä
Ykköskerrokseen raivatut henkilökunnan tilat olivat muuntautuneet nopeasti sohvien, pöytien ja tarjoiluastioiden mekaksi. Jazz pauhasi taustalla, kun DJ Nurukan pisti nuoruusvuosiensa parasta settiä pöytään.
Huoneeseen saapunut Xen tuijotti lattialle heitettyjen ledvalojen keskellä pyöriskeleviä toa-siskoksia. Mexxin ja Nahon juhliminen pysähtyi vahkin äärimmäisen tuomitsevaan katseeseen.
“Olen pari tuntia poissa ja teillä on täällä heti juhlat pystyssä!?”
Nurukan nosti kätensä huolestuneena mikseriltä. Kolmen toan kopla tuijotti emäntäänsä nolostuneena. Jopa nurkassa iltapäivälehtien alle hautautunut Kapura nosti katsettaan paperin takaa.
“Musiikki pauhaa! Kaikilla on juotavaa!”
Vahkin tuohtuneisuus aiheutti lisää huolestuneita katseita.
“JA TE ALOITITTE ILMAN MINUA?!”
Nurukan tyrskähti ja väistyi vain niukin naukin pokan naaman pitäneen ionisoturin tieltä. Digitaalisesta kirjastosta valikoitui hyvin nopeasti soittolista, jonka muinaista sisältöä Xen tiesi vielä myöhemmin häpeävänsä. Illallisviinistä oli kuitenkin jäljellä juuri sen verran, että syväläinen tekno sai raikaa.
“NUPIT KAAKKOON!”
https://www.youtube.com/watch?v=fjDt3N9H210
“Tanssilattia” (eli huonekaluista vapaa läntti keskellä oleskelutilaa) villiintyi kahden toan jalkojen alla juuri sopivasti asevarastosta saapuvan nelikon päästessä todistamaan muinaista biletyksen voimaa. Cody suojasi korviaan musiikin pauhulta ja olisi kernaasti kysellyt Xeniltä Matoron olinpaikkaa, jos musiikin yli olisi kuullut edes omat ajatuksensa. Nuori kenraali ei itsekään ollut huomannut, missä vaiheessa jään toa oli livistänyt paikalta. Vaikka vastaus oli kuitenkin ilmiselvästi “se hetki, kun musiikki alkoi”.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen Xen uskalsi jättää DJ-pöydän jo rauhaan ja antaa musiikin jatkaa omillaan. Vasta hieman rauhoituttuaan kenraali tajusi kiinnittää huomiota huoneen nurkkaa hallitsevaan valkoisenharmaaseen massaan.
“Naho, kun lupasit tuovasi meille patjoja nukkumista varten…”
“Mmm-h.”
“…miksi meillä on niitä …vuori?”
“No sinä kun otat näin hövelisti väkeä vastaan, niin ajattelin varautua.”
Ei ollut salaisuus, että tanssivan mangain katse vieraili yhä lukemista yrittävän Kapuran suunnalla. Xen tuijotti kattoon asti ulottuvaa nukkumasijojen kolossia ja sen huipulla pyöriskelevää onu-matorania. Viskipullo kädessään toikkaroiva professori oli lispahtanut ehkä liiaksikin opiskeluvuosiensa tunnelmaa.
“Hyvin sinä vedät, Mavrah!”, Mexxi kannusti ja miltei kamppasi Nahon nurin yliakrobaattisella loikallaan.”
”Jos kaikilta epävakavuuksiltanne ehditte, täällä on… aika mielenkiintoista tulkintaa tapahtumista”, Kapura huikkasi pidellen kädessään Kuuden päivän uusinta numeroa ja kasvoillaan epäuskova ilme. ”Ihan… ihan poliittisesta näkökulmasta. Tämä on aika… no, mitä jos vain luette tämän?”
Xen näpsytteli sormiaan kohti tulen toaa, kiilaten samalla Nahon ja Nurukanin eteen (joiden keskittymiskyky olisi luultavasti sietänyt iltapäivälehdistöä sillä hetkellä parhaiten).
“Näytäs, näytäs.”
”Se on tuo mielipidesivujen lopun järkyttävä tekstiseinä”, sanoi tulen toa ojentaessaan lehtä. ”Kannattaa varmaan hypätä lähelle loppua.”
Päästyään yli auki olleen sivun
Salaliittovinkki
Kääri naamiosi folioon. Se estää hallitusta lukemasta ajatuksiasi.
–Folion ystävä
havainnosta, Xen löysi tulen toan opastaman artikkelin ja läsnäolijoiden tuijottavasta katseesta johtuen luki sen ääneen.
Kansaamme niin äkisti kohdanneesta tragediasta, sitä selittävistä salaliittoteorioista, elementaalipsykologiasta sekä Mata Nuin meille asettamasta velvollisuudesta: Vaatimaton harrastelijan analyysi
Ensiksi haluaisin moittia niitä monia, jotka lähestyivät minua kirjeitse sekä samalla palstalla, jolla tämäkin pienoinen tekstinpätkä toivottavasti julkaistaan. Kuulkaa siis, te, jotka haukuitte aiempaa kirjoitustani ”liian pitkäksi”, ”tylsäksi” tai jopa ilmoititte, että ”turhaan vie tilaa lehdessä saatana”: On toimivan demokratian merkki, että kansalaisilla on tilaisuus jakaa ajatuksiaan vailla pelkoa siitä, että joutuu hiljennetyksi tai muuten vaarantaa olemassaolonsa. Metru Nuilla tällainen kansalaisoikeus on olemassa, ja minä päätin sitä käyttää, sillä usean tieteenalan tuntijana sekä tunnetun terävänä kynäniekkana koen velvollisuudekseni jakaa muillekin aatteitani, jotka ovat varmasti monelle mieluisaa luettavaa. Kehtaan jopa spekuloida, että Kuusi Päivää-lehden pitkän ja värikkään historian aikana toisinaan mielipidepalstalta löytynyt pätkä sarjaa ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” on niin ikään innoittanut muitakin valistuksen äärelle. Mikäli et itse tavoittele mainittua valistusta, voit kaiketi kääntää katseesi kohti jotakin huonompaa, suorastaan virheellistä tekstiä ja pysyä silti onnellisena. Olet vapaa tekemään niin :)
Välittömästi vaatimattoman kirjoitelmani alussa pyydän teitä kiinnittämään huomionne surulliseen tapahtumaan, joka on kaupunkimme yhtenäisyyttä ravistellut. Oletan perustietojen olevan kaikilla hallusssa, mutta toisaalta kaupungissa saattaa olla niitä, joiden mielestä ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” edustaa ehdotonta journalismin kärkeä, joten voimme kai samalla varmistaa, että totuudenmukainen selostus tapahtuneesta leviää mahdollisimman pitkälle :)
Valitettavasti kansakuntamme joutui hieman aiemmin (Olettaen, että tämä kirjoitelma ehtii painoon! En missään nimessä halua pettää niitä, jotka odottavat jo innolla pääsevänsä lukemaan uudesta ”Vaatimattomasta harrastelijan analyysistä” sen, miten raaka ja julma tapahtumasarja todellisuudessa eteni :) ) kokemaan jotakin niin järkyttävää, että sitä on vaikea sanoin kuvata (Mutta teen sen silti, sillä roolini Metru Nuin kansan alituisesti valppaana valistajana ei ehkä ole helppo, mutta se on Mata Nuin minulle suoma rooli). Monen sydän särkyi, ja vielä useammalta pirstoutui usko huomiseen, kun aiemmin päivällä yhtäkkisesti ilmaan noussut alus XMS Angonce iskeytyi Ko-Metrussa yhteen kaupunginosan kristallitorneista ja aiheutti paitsi valtavat vahingot infrastruktuurille myös usean enää meidän mielissämme elävän rakastetun veljen ja siskon kuoleman. Kaupunki vajosi hengeltään murrettuna syvälle suruun, ja minä suren kanssanne. Niin tekee myös ”Vaatimaton harrastelijan analyysi”, jonka asema huonojen uutisten tuojana ei varmasti ole helppo. Mutta arvon lukijat, muistakaa lukemattomista viisauksistani edes tämä: Elämä ei aina ole pelkkää onnea, vaikka sattuisikin olemaan älykäs mielipidekirjoittaja tai jokin yhtä korkeasta asemasta nauttiva henkilö, kuten Turaga Dume. Mutta meidän on surtava, ja minun vaatimaton toiveeni on, että surun myötä Metru Nui nousee entistä vahvempana kostamaan niille, joiden syytä tämä raaka hirmuteko on.
Nokkelimmat lukijoistani varmasti kysyvät, ketkä tekivät hirveän iskun, jota eivät empaattiset olennot voi mitenkään ymmärtää. Vaikka menetyksen arvet murtavat Metru Nuin, voi teitä onnitella oikeanlaisesta ajatusprosessista. Vielä suuremmat onnittelut ainakin minä suon teille siitä, että olette tulleet etsimään totuutta oikeaan paikkaan :)
Valitettavasti olen jo tätä kirjoittaessani (Raskas työ, jonka aloitin seitsemän minuuttia tapahtuneen jälkeen toki seuraten uutisvirtaa. Työni ei ole helppoa, mutta jonkun se on tehtävä :) ) huomannut ja veikannut, että valitettavan pian alkaa vääristetyn tiedon ja suorien valheiden virta iskeytyä Metru Nuin asukkaisiin. Monet osapuolet käyttävät kaaosta varmasti hyväkseen, sillä mikä olisikaan otollisempi hetki kääntää maailman vahvin kansakunta oman agendansa puolustajiksi! Minä en milloinkaan voisi käyttää niin julmasti hyväkseni Metru Nuin asukkaita, jotka hirveän teon myötä ovat laskeutuneet melankolian sekä epätoivon tilaan. Sen sijaan tiedottajan roolissani tuon kansalle sen, mitä se haluaa ja sen, mitä se ansaitsee: Muuntelemattoman totuuden. Lukijani, jatka siis lukemista! Älä ryntää hätiköiden teloittamaan oletettuja syyllisiä vaan tutustu ensin arvostetun kynäniekan ja mielipidekirjoittajan vaatimattomaan mielipiteeseen. Antakoon se sinulle paremmat työkalut paitsi tragedian käsittelemiseen myös järkyttävän teon takana olevien kiinnisaamiseen ja rankaisemiseen. Varsinkin Turaga Dume: Jos luet tätä, ota minuun välittömästi yhteyttä. Suostun empimättä mahdollisimman korkeaan asemaan Metru Nuin hallinnossa, sillä Mata Nui on siunannut minua järkevän ajattelun lahjalla, ja minun Kohtaloni on sitä käyttää.
Tragedian murtama sydän ei pysy siinä tilassa ikuisesti. Arvostettu psykologi Tohtori Puukkosilmä kertoo meille kirjassaan Sureva tekoäly, että surun jälkeinen vaihe on matoranin tai muun olennon psykeessä viha. Viha niitä kohtaan, jotka niin raa’asti ja julmasti ovat valitettavan tilanteen tuottaneet. Viha niitä kohtaan, jotka rikkovat Mata Nuin tahtoa. Viha siis seuraa lopulta, ja Metru Nuin vihasta tulee globaalisti tärkeä elementti. Yhdessä meillä on tilaisuus puhdistaa maailma taudista, joka on näinkin kauan onnistunut pyristelemään hengissä ja joka tähtää vain täydelliseen tuhoon. Se tauti on Mustana Kätenä tunnettu järjestö.
Tiedän, että vaatimaton arvioni saattaa loukata tai herättää epäuskoa, mutta vakuutan, että se on totuus. Tällainen on kiero juoni, jonka pani toimeen jo vuosia maan alla aktivoitunut järjestö: Pirstota Metru Nuin kansan yhtenäisyys ja sitten tarjoutua korjaamaan se samalla soluttautuen jalon kaupungin valtakoneistoon. Uutisia seuranneet (Ja toivon, että seuraatte, ”Vaatimaton harrastelijan mielipide” on riittämätön lähde siitä syystä, että se ei ilmesty tarpeeksi usein :) ) ovat saattaneet huomata, että tapahtumaketjuun liittyy myös Metru Nuin suuren innovaation, mekaanisten lainvalvojiemme Vahkien huolestuttava toimintakyvyttömyys. Tarkimmat, kuten eräs vaatimaton kynäniekka, ovat jo pitemmän aikaa kuunnelleet hämmästyttäviä merkkejä. Vahkit menivät surullisten tapahtumien myötä epäkuntoon, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun niin käy! Ei, yksiköt ovat toistuvasti käyttäytyneet oudosti, ja nämä välikohtaukset tihentyivät päivinä, jotka edelsivät Metru Nuin suurta tragediaa. Liekö tämä sattumaa? Niin ehkä Metru Nuin surun murtamien kansalaisten halutaan uskovan, mutta minä olen valmis esittämään eriävän ajatuksen. Sattumaa tämä ei ole, vaan Mustan Käden petollisen tarkaksi hiottu suunnitelma, joka tähtää Metru Nuin ja koko maailman tuhoon!
Mitä on odotettavissa, minkälainen uhkakuva meitä odottaa? Vaatimaton veikkaukseni on, että Metru Nuin hallinto täyttyy hitaasti mutta varmasti Kädelle uskollisista henkilöistä (Tästäkin syystä, arvon Turagamme, kehotan teitä harkitsemaan vakavasti minun lisäämistäni valtakoneiston uhattuihin rattaisiin :) ). Lopulta Käsi hallitsee koko kaupunkia, ja on samantekevää, onko nimellinen suurin määräysvalta Turaga Dumella vai petollisella Xenillä, joka johtaa Kättä julkisuudessa (mutta ei suinkaan oikeasti. Ei, Käden todelliset johtajat eivät likaa käsiään saarellamme). Tämä salajuoni uhkaa kaikkea sitä, minkä puolesta taistelemme, ja sen pysäyttäminen on elintärkeää. Mutta mistä saada aseet, joilla sitä vastaan hyökätä? Kädelle myönteisiä tahoja on kaikkialla, eikä sen syntipukkien tuhoaminen paljasta salaliittoa. Ei, meidän on tavoiteltava totuutta, ja siinä onnistumme yhdellä työkalulla: Elementaali-inversiolla.
Kuuluisa ja arvostettu Tohtori Puukkosilmä on psykologian huippunimiä. Elementaalipsykologian tärkein teoria on mainitsemani elementaalien käänteisyyden teoria, joka kertoo meille Käden suunnitelman ja seuraavat siirrot. Ko-Metru on Jään aluetta, ja Jää symboloi elementtinä rauhaa, tyyneyttä, varmuutta, Metru Nuin hyveitä. Sen sijaan Tuli, joka tornin tuhosi, on intensiivinen, rauhaton, epävarma. Käsi hyökkäsi ovelasti Metru Nuin kansalaisten yhtenäisyyttä vastaan, ja mitä tekee tämä Tulen ruumiillistuma seuraavaksi? Kääntää Metru Nuin yleensä niin luotettavan ja varman muodon Tuleksi, sekasortoa viljeleväksi kadotukseksi, jossa Musta Käsi hallitsee kansaa pelolla ja uhkauksilla!
Meitä kohdannut tragedia oli hirveä, mutta jotain vielä kamalampaa on valitettavasti tulossa: Olen ylittämässä maksimisanamäärän, jonka Kuuden Päivän toimitus minulle armollisesti lahjoitti. Jos minä johtaisin lehteä, ei tällaista epäammattimaisuutta pääsisi käymään, mutta kenties on turhaa valittaa muiden virheistä, jos ei itse voi niitä korjata :)
Ensi kertaan, ”Vaatimattoman harrastelijan analyysin” lukijat. Kehotan jakamaan aatteenne sekä palautteenne minulle välittömästi, sillä suhtaudun kritiikkiin aina vakavan asiallisesti. En ole täydellinen, joten virheitteni (Vaikkakin ne ovat harvassa :) ) korjaaminen on hyvä harjoitus lukijalle. Ilmoita minulle kaikesta, mitä mieleesi tulee!
–”Vaatimaton harrastelija”, Kuusi Päivää-lehden mielipidesivuilla monia ilahduttaen useasti esiintyvä asiantuntija elementaalipsykologian, logiikan, yhteiskuntatieteiden, filosofian sekä lukemattomien muiden tieteiden sekä aatteiden alalta
”Sinä oikeasti käytit aikaa tuon ääneen lukemiseen sen sijaan että olisit vaikka työntänyt itseesi lisää alkoholia”, selakhi kysyi suu auki.
“Kieltämättä tämän jälkeen kaipaisin pääni täyteen…”, Xen irvisteli miltei pahoinvoivan näköisesti, “Mikä penteleen elementaali-inversio?”
”Elementaalipsykologian hömppä teoria, jonka mukaan yksilössä vaikuttaa tämän ominaiselementin lisäksi vastakkainen elementti, jonka vaikutus kasvaa poikkeuksellisissa tilanteissa elementaali-inversion seurauksena”, sanoi Kapura. ”Tunnetusti typerä ajatus, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.”
”Tuo nyt on aika omituista”, magnetismin toa kommentoi viinilasi käsissään. ”Mitkä edes ovat ’vastakkaiset elementit’?”
”Muistan ne ulkoa siltä varalta, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, mutta yleisesti se teoria on aika tyhmä. Jotkut parit ovat aika perusteltuja”, Kapura tokaisi. ”Esimerkiksi tulen ja veden ymmärtää loogisesti. Teorian kannattajat ovat asetelleet kaikki elementit joko feminiineiksi tai maskuliineiksi, mutta siihen se logiikka taitaakin loppua – miten hemmetissä ääni ja painovoima ovat vastaparit?”
“Ennen kuin alatte tekemään tästä oikeasti vakavahenkistä keskustelua”, Cody muistutti ja nappasi lehden Xenin kourista, “niin te luette Kuutta Päivää. Saanen esitellä teille seuraavan sivun informatiivisimpia helmiä, kuten.”
DueMen MuAkA!!
HeHI KuLiteko ett Ä TRUraga DUOEme SaI LaHJAksi s VOITttO KRPA Or RAaATION JohtHajAlta Na a ONO Te kNO OLOgIa MUa KAna!!!! Ent ÄT js o Sen SISäslä on VAkIILu LA ITEE?????? HmhMHMHM…… KyL LÄ OleNOOnt OSaa aAVat Olla oVeLI aa,, ErÄnänLaisE t Kr aANat kIn….
oon onu metrusta ja etin naista. alax??? soita 066-288-256
–alax?
“Kenellä on puhelin?”, Nurukan jo innostui. Mexxiltä olisi varmasti löytynyt, jos tämä olisi saanut ajatuksensa irti Codyn vaikuttavasta kerronnasta.
“Miten… miten sitä teit tuon jutun äänelläsi? Tuon… noh TäMÄn äÄNEn?”
“Näytähän tänne sitä”, Deleva keskeytti ja tarttui lehteen, josta hänen käteensä jäi vain puolikas.
Sinä ystävällinen raputaksikuski Ta-Metrussa,
oliko kohteliasta jättää Ussal-taksi keskelle tietä? Se peittää ikävästi kaikki kulkureitit ja hankaloittaa monen elämää. Olkoonkin, että nyt on poikkeuksellinen tilanne. Vai pitäisikö ottaa rapukortti pois?
–Virheellisesti asetetusta raputaksista kärsinyt
Vinkki Metru Nuin viranomaisille
Pidättäkää tämä ”Valioliiga”. Destralin huligaanit varastivat minulta priimaluokan muskelirahinestekuljetuksen viime viikolla!! Ovat varmasti tämänkin takana.
–POIS PIHALTANI KARZAHNIN HÄIRIKÖT
”Hei, tiesittekö että Valioliiga yritti sopia jotain liittoa Varjotun kanssa”, Angien avautui. ”Joo-o, niillä oli joku kaupungintuhaoimssuunnietlma. Mestari ei ihan tykännyt niistä tosin!! Pari niistä on kai vieläkin siellä tyrmässä!!! Sitten ne-”
Cody ei oikeastaan halunnut kuulla enempää yksityiskohtia “pahamaineisen” Valioliigan vaiheista, vaan keskeytti jatkamalla oman lehdenpuolikkaansa lukemisella.
Kansallinen ongelma
Merirosvokirjallisuuden suosio on noussut huomattavasti Metru Nuilla menneiden kuukausien aikana. Miten toimisi yhteiskunta, jos kaikki olisivat merirosvoja? Jotain on tehtävä!
–Herätys, päättäjät!
Muutama katse (lähinnä kuulustelutilanteissa läsnäolleet) pälyilivät kohti tulen toaa, joka ei vastannut syyttäviin katseisiin. Samaan aikaan Naho kurkisteli jo Delevan olan yli hihitellen vahingoniloisesti seuraavalle mielipiteelle.
Ulos Musta Käsi!!
Voitonhammasta pommitetaan rajusti, ja syyttävä sormi osuu entiseen Mustan käden kenraaliin. Ja nyt räjähtelee Metru Nuilla! Selvästi salajuoni, jolla ns. ”Uusi Käsi” ensin tuhoaa kaupungin ja sitten näyttelee sen pelastajaa! LINNAAN KOKO SAKKI!!! (Ei oikeaan linnaan! Vankilaa kutsutaan linnaksi silloin, kun on tosi vihainen rikoksille)
–Totuuden ääni
”Nyt oli kunnon teoria!” Kapura innostui. ”Sopivasti vainoharhaa sekä virheellistä päättelyä ja täysin väärässä!”
”Voi ei, onko Voitonhammasta pommitettu??? Kuka saattaisi??” selakhi kauhistui.
Xen olisi vihellellyt, jos olisi osannut. Yritys näytti lähinnä groteskilta ilmehdinnältä, johon normaalin metallin ei olisi kuulunut taipua.
“Ja hei, Nurukan! Täällä on yksi sinustakin!”, Mangai jatkoi ahnaasti.
Kuuden Päivän toimittajat, huomio!
Kuka on tämä komea toa, joka on havaittu uutta Kättä johtavan Xenin seurassa? Tässä on aineet kiehtovaan juttuun!
–Uskollinen lukija
Mexxi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut vuoroaan mielestään jo liian pitkään ja tulisankari janosi päästä kerrankin lukemaan iltapäivämediaa, joka ei ollut täynnä dramatisointia ja suoria valheita hänen ja eräiden muiden toa-sankarien välisistä interaktioista. Toa kaappasi molemmat puolikkaat ja luki ääneen ensimmäisen silmiinsä sattuneen pätkän.
meksi koro laiset pois
ne vievät työt
–metru nui metru nui laisille
Mutrusuinen sheriffi sai Xenin lohduttavan taputuksen olkapäälleen. Surumielinen Mexxi tiputti lehdenpalaset käsistään ja heittäytyi puoliksi leikkimielisesti kaatokännissä olevan Mavrahin seuraksi patjavuoreen murjottamaan.
Lehden välistä esiin liukunut pienikokoinen liite sai Xenin reagoimaan äänellä, joka muistutti yhdistelmää innostuneesta rautasiilistä ja sotalaivan kahtia repimiseltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun nuori kenraali sai eteensä modernin 300-sarjakuvan. Oli ionisoturin onnen päivä. Kuusi Päivää oli valinnut liitteensä hyvin.
“Mmmmmminunnnn!”
Xen hyppäsi lehti kourassaan Mexxin alapuolelle patjavuoreen ja avasi nuoruudensankariensa seikkailuita pursuavan lehtiön.
“…Xen, ne lehdet saattavat olla sitten vähän erilaisi-”
“MMMMMMIIIIIIIIIIIIIIIIII-”, kuului Xenin tilttaus Nahon varoituksen päälle. Edellisen kerran neljäkymmentä vuotta vanhoja sarjakuvalehtiä lukenut vahki ei niinkään ollut hämmentynyt vuosien aikana muuttuneesta piirtojäljestä, vaan siitä ”anatomisesta rakenteesta”, johon Mangai oli piirretty poseeraamaan keskiaukeamalle.
“Olen aika varma, että se ei… ei se… eihän se…”, Xen soperteli ja siirsi katsettaan oikean elämän Nahosta siihen selkärangattomaan mutanttiin, jota hän todisti musteella painetuksi.
Mangain kasvolla oli tämän perinteinen “yritin varoittaa” -ilme. Nuori kenraali ymmärsi sivuja selatessaan, kuinka paljon maailma oli ehtinyt muuttua hänen vankeutensa aikana. Olkoonkin, että se tapahtui pienessä maistissa supersankaritarinan avustuksella.
“Mistä… mistä lähtien nämä ovat olleet näin… verisiä? Eihän näissä ennen ollut edes- ja tappoivatko ne juuri Lhikanin halkaisemalla hänet kahtia!?”
“Ai taasko?”, Cody ihmetteli samalla, kun kaatoi viimein itselleen tuopillista Kohiki-Salmen mallasolutta, “Vastahan hän pari numeroa sitten heräsi taas henkiin.”
“Sinä luet tätä roskaa?”, Halawe yskäisi sohvalta käsin, silitellen samalla Angienia, joka oli rojahtanut makaamaan pää edellä magnetismin toan syliin.
“Neljäkymmentä vuotta Xialla aivokuolleen turagan seurana ei ollut toiminnantäyteisin vaihe elämässäni”, Komentaja puolustautui ja viittoi Delevaa samalle tynnyrille virvoikkeita hakemaan.
“Minun täytyy saada nämä pois mielestäni”, Xen parahti ja heitti lehtisen patjavuoren huipulla hihittävälle professorille. Kapura ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta hankkimansa lehden pahoinpitelemisestä.
Sivupöydälle syöksyneen vahkin silmissä loisti (vaikkei ehkä kuitenkaan normaalia enempää). “Sinä muistit!”, limettisekoitusta sisältävää pulloa ihasteleva Xen lopulta hihkaisi.
“Paha unohtaa. Ainakaan sen jälkeen kun kittasit niitä varmaan viisikymmentä…”
“Joten mitä juhlistaisimme?”, Nurukan kohotti viskilasiaan, “Tai suremme?”
“Äh. Älä masenna meitä. Acn-ag-ngoncen romujen tuijottaminen tuo jo tarpeeksi pahan mielen”. Angien valitti. Siihen vanha kenraali kohautti vain olkiaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi.
“Ilta on kuitenkin vielä nuori. Onko meillä hyväksi todettua tapaa näiden kuluttamiseen?”, Mexxi tiedusteli viinilasi kourassaan. Xenillä oli onneksi vastaus valmiina. Hänellä oli ollut jotain mielessään siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Ficuksen varastossa.
“Siellä päiväisten tavaroiden joukossa… olen aika varma, että näin siellä jotain tuttua.”
Cody ähkäisi äänekkäästi. Komentaja oli käynyt tarkistamassa varaston välittömästi illallisen jälkeen. “Minä toivoin, että et olisi huomannut sitä…”
“Älä pidä meitä jännityksessä”, Naho toivoi. Xen oli jo rientämässä ulos oleskeluhuoneesta.
“Minä haen sen! Kohta näette.”
Cody pudisteli päätään miltei kauhuissaan.
“Xen. Tämä on sinun kaikkien aikojen huonoimpia ideoitasi. Ja minä sanon tämän sotavuoden neljä leivänpaahdinepisodin jälkeen.”
“Xen. Tuo on typerää”, Cody jatkoi, joskaan ei aivan hirveän pahantuulisesti. Komentajan kaljatuoppi oli unohtunut jo syrjään. Porukasta sillä hetkellä luultavasti selväjärkisin oli löytänyt pienen jakkaran alleen ja tuomitsi nuorempaa vahkisisarusta katseellaan.
Puinen laatikko putosi pöydälle nojatuoleille ja sohville asettuneen porukan keskelle. Patjavuorta vasten nurkkaan sammunut matoran-professori mutisi jotain unissaan.
“Ei sinun pakko ole osallistua. Tässä kuuluu olla hauskaa!”
“Minä en näe mitään hauskaa sen mustan mössön tavaroista löytyneissä lautapeleissä.”
Naho ei näyttänyt aivan varmalta omasta osallistumisestaan. “Salatut Laivat” -peli oli hänelle ahdistavan tuttu jo yliopistoaikojensa illoilta, jolloin luennoilta päässeet ga-matoranit istuivat iltaa pelin ääressä. Saattoipa hän joskus osallistua samanlaisiin rientoihin vielä sodan aikanakin. Mutta eihän hän sellaisista mitään muistaisi. Tai ainakaan myöntäisi.
“Nostan kortin. Joko vastaatte kysymykseen tai ette. Jos vastaatte, saatte pojon. Jos ette, niin ette. Kaukana rakettitieteestä.”
”Mutta noin sinä et joudu vastaamaan mihinkään”, selakhi protestoi. ”Eikö tässä pitäisi olla joku kiertoasia??”
“No sitten Cody jakaa kortit! Sinähän et halunnut osallistua itse peliin!”
“Tappakaa minut”, komentaja ähersi, mutta otti kuitenkin pinon valkoisia kortteja vastaan.
“Ole mies!” Nurukan nauroi.
Deleva laittoi mekaanisen kätensä ohimolleen. Hän oli jo mennyt laskuista.
“Noh. Aloitetaan jo!”, Xen kiirehti ja tyhjensi loputkin limedrinkinjämät lasinsa pohjalta kurkkuunsa.
“Myötäpäivään?”, Cody sopersi masentuneesti.
“Ketä kiinnostaa?”, Mexxi heitti. Aloita nyt vain jostain.
“Ota Cody lisää ilolientä!” Nurukan huusi. Viikset väpättivät kun tämä nauroi.
“Jahas! No siinä tapauksessa aloitamme isosuisesta maan toasta!”, Cody heitti kostonhimoisesti ja nosti laatikosta ensimmäisen kortin, “Oudoin lahja, jonka olet koskaan saanut. Ota tai jätä.”
“Ihan hauska”, tokaisi vuoroon tullut Naho, “Olette varmaan kuulleet Liefekistä? Se uusien 300-sarjakuvien piirtäjä? Laittoi minulle postissa yhden alkuperäisistä kansistaan…”
Tässä vaiheessa puna nousi toan kasvoille. Xen heitti kädet kasvoilleen. “EI! SE! EI HYVÄNEN AIKA SE?!”
Nahon nolostuneesta soperruksesta erotti vaivoin sanat “selkäranka” ja “anatomia”. Kenelläkään ei ollut aiheesta enempää kysymyksiä. Tai ainakaan selakhi ei ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Cody pelasti Nahon: “Deleva sitten.”
“Jos olisin joku skarrarrrarin ilonpilaaja, vastaisin, että tämä minun nykyinen ruumiini on oudoin lahjani. En kuitenkaan vastaa näin. Hmm… Pitääkin miettiä”, hän otti hiukan rumisgonelaista olutta. “Sain joskus lahjaksi kumiankan. Se oli ihan hauska, paitsi, että se piti ihan järkyttävää ääntä. Kuin biomekaaninen hirvi se äänteli! Kuvitelkaa! Kumiankka, joka ääntelee kuin hirvi!”
“Eääh. Ei minulla ole tähän mitään erikoista”, Mexxi murehti, “Lasketaanko pilaantunutta kahvia? Joku Pedron lähetys oli joskus jäänyt jumiin postiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja lasissa oli pieni särö ja… noh. Arvaatte loput.”
Xen joutui miettimään omalla vuorollaan tovin. Hetken aikaa hän tuijotteli medaljonkinsa molempia “helyjä” ja toisen hän muisteli kaikkia niitä pieniä ärsyttävän funktionaalisia lahjoja, mitä Niz hänelle aina syyti.
“Sääli ettei minulla ole sitä tässä, mutta äiti teki minullekin oman ionimiekan. Pirun hieno. Kaunis kahva. Mutta sen väri… se on pinkki. Miksi pirussa se on pinkki? Vihaan pinkkiä…”
”Mutta sehän sopii silmiisi tosi hyvin”, Angien protestoi.
“Ja nyt sinä teit siitä vielä pahempaa! Miksei vahkeille tehdä piilolinssejä…”
”No luulen että osaisin kyllä vaihtaa silmäsi jos haluat”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin yrittää!”
“Okeiiiiii”, Cody keskeytti sananvaihdon, “Kiusallista. Seuraava.”
”No ööö”, hän kasasi ajatuksiaan. ”Oudoin lahja?? Varmaan tuo tuossa”, hän tökkäsi Halawea kylkeen. ”Sain sen Varjotulta Eksh-Exs-Exo-Novan raketnamiseen silloin!!!”
“Awww”, Halawe kommentoi. “Olen minä vähän outo, ehkä. No paras minä olen!”
”Vastaa kysymykseen”, Ang tökkäisi toaa toistamiseen.
“Joo, helmiäinen. Ei kysytty parasta lahjaa, vaan oudointa. Täytyy kyllä sanoa, että se rapujaloin varustettu hopeinen ajoneuvo oli outo. Sillä pystyi lentämään ja tuntui kuin aika kulki siellä eri tahtia. Sain sen palkaksi joltain tehtävältä, mikä on kylläkin bisnessalaisuus”, Hal höpötti. “Jostain Del- alkuisesta paikasta se oli”.
“Ja kaikille pisteet”, Cody vahvisti. Tämä oli myös sekä ensimmäinen että viimeinen kierros, jolloin kukaan edes laski niitä. “Seuraavaa pukkaa: Kuvaile merkillisin uni, jonka olet nähnyt. Naho. Sinusta lähtee.”
Veden Mangai ei aivan sisäistänyt kysymystä välittömästi. Sitten hän alkoi miettimään sitä kunnolla ja muuannen kauan kadonnut maan toa nousi hänen ajatuksiinsa. Edelliskierroksen puna nousi toan kasvoille entistäkin voimakkaampana.
“…skippaan.”
“Että mitä?”, Xen ihmetteli. Nurukanilla oli sen sijaan tietäväinen virnistys viiksillään.
“Skippaan! Seuraava!”
“Hmm… Olen nähnyt merkillisiä unia sen jälkeen kun minut pultattiin tämän peltipurkin sisään. Näin elohopeaisen meren ja armeijan kaleja. Näin ystäväni kaleina, sieluttomina, tahdottomina sotureina tuhoutumattomissa haarniskoissa. Sinä olit siellä, Nurukan. Matoro ja muut olivat myös. Jokin outo Umbrankin valoa suurempi valo siellä oli myös”, plasmasoturi otti pitkän kulauksen rumisgonelaista. “Sori jos olin ilonpilaaja, se kun oli teidän kaverinne tai jotain”.
”… tuo on oikeastaan aika siistiä”, Angien vastasi vastoin koko muun joukon typertyneitä ilmeitä.
Mexxillä kesti hetki niellä plasmamiehen tarina. “Okei. Tuota… on minulla yksi aika hauska. Muistatte silloin, kun metsästäjät jyräsivät kotini läpi ja tappoivat tuhansia? Noh. Minä näin kerran unta, jossa olin, siis tiedättekö, ihan helvetin iso. Siis en sillätavalla titaani-iso. Vaan siis ihan perkeleen iso. Siis. Tajuatteko. Vedin yhdellä huitaisulla koko armeijaa turpaan!”
“Viileä tarina, sisko”, Naho kommentoi, “Mitenkäs kovissa quazoissa tuli edeltävän iltana oltua?”
“Kyllähän sinä sen muistat…”
Veden toa hiljeni nopeasti.
“Tämä on nyt vähän kiusallista”, Xen kiirehti jatkamaan, “Kun minä en ole ihan varma, että näemmekö me edes teknisesti ottaen unia.”
Vilkaisu Codyyn ei tuonut sen enempää vastauksia, kun hopeinen komentaja vain päätyi kohauttamaan olkiaan.
“Jotain staattista höttöä joskus, mutta sekin voi toki vain olla satojen sisällämme kirkuvat sielut”, kenraali päätti omahyväisesti.
”Minä en kai koskaan nähnyt unia kirkuvista sieluista kun ne on aika tavallisia”, Rautakala aloitti. ”Mutta ööö, muistan yhden unen missä olin ihan tavlalisesti kotona, se taisi olla sitä aikaa kun tein vielä töitä sen yhden typerän skakdin kanssa, joo, siinä oli ainakin pari niistä idiooteista. Ilman päitä tosin, niinkuin nyljettyinä! Sitten siinä oli joku niistä tosi rumista Vajrotun tyypeistä. Se yksi, joka näyttää varaosista rakentetulta?? Ja sitten-” Hän sekosi sanoissaan sen verran, että muut otaksuivat tarinan olleen liikaa sille humaltumisen tilalle.
“Minäkin haluan kertoa oudosta unestani, rakas”, toa sanoi ja otti taskustaan pienen kolikkonsa, hammasrattaalta näyttävän asian. Se alkoi pyöriä ilmassa toan edessä.
“Näin joskus unta, jossa taivaalta satoi kolikoita. Hammasrattaita satoi joka puolella ja se oli tosi hauskaa, kunnes Mata Nui itse tuli kivipaatena huutamaan minulle, että vein hänen solujaan tai jotain muuta teknojargonia. Suuri Henki itse oli muka unessani puhumassa minulle kuin missäkin metrunuilaisessa elokuvassa. Sanoin hänelle, että hän on ihan sekaisin ja sen jälkeen kivipaasi kaatui johonkin hiekkalaatikkoon. Se oli outo uni. Ehkä siinä oli se kredipselleeniviini, jota jäi tehtävältä…”
“Olittepa te kaksi varsinaisia kronikoitsijoita”, Nurukan kommentoi edellisiä unia. “Minun uneni ovat olleet suurimmalta osin vain mieleeni putkahtavia muistoja kun minun muistoni pyyhittiin silloin joskus. Ai niin. Muistan jonkun unen Avra Nuilta. Koko seikkailu tuntui ihan unelta. Siellä oli zyglakeja työskentelemässä Makutalle tai no KraUmbraksi se itseään kutsui. Oli aika pöljä uni. Ei kellään voi olla mitään varjopersoonia, jotka väittävät olevansa makutoja!”
“Uni? Minusta se oli turhan todellista, maakenraali”, Deleva murahti.
“Hei, katsokaa. Rationaalisen miehen uni! Ottakaa mallia”, Cody astui tilanteen väliin. “Seuraavaa pukkaa: Mitä tekisit, jos voisit olla päivän ajan näkymätön.”
Hiljaisuus. Hereilläolevista katseista jokainen kääntyi tuijottamaan sinistä Hunaa Nahon kasvoilla. Kiusallinen hiljaisuus sai Codyn käymään läpi kortteja uudestaan.
“Joooos me vaikka otamme jonkun toisen… no tässä! Ja se on mehevä! Mitä tekisit viimeisenä päivänäsi, jos tietäisit, että maailma loppuu huomenna? Deleva! Sinusta lähtee.”
“Hmm… Varmaan kokeilisin mitä herkkuja tässä puvussani on. En varmasti löytäisi Umbraa 24:ssa tunnissa, en ole mikään toimintasarjan tähti, joten sen voisi unohtaa. Ehkä etsisin mieluummin Metorakkin käsiini ja vetäisin hänet kappaleiksi tai jotain. Kuulemma majailee jossain Bio-Klaanissa tai jotain”.
“Tjaa-a”, pohdiskeli Meksi-Koron suojelija, “Hyppäisin varmaan kellotorniin jossain kotikonnuilla ja ottaisin rennosti. Auringon paahde peltikatolla. Ihanan lämmintä ja ihanan kotoista. Mitäpä siinä turhia hötkyilemään. Xen?”
“Eäärh. Panikoisin? Käpertyisin johonkin nurkkaan alakertaan ja toivoisin, että tämäkin katastrofi menee ohi piiloutumalla? En minä tiedä. Lisää juotavaa ehkä? Eipähän ehtisi murehtimaan liikoja, kun pitäisi kitata näitä… näitä ihan hiton hyviä drinkkejä. Missäs se tarjoilulautanen olikaan?”
”Oikeastaan kysyisin varmaan ensimmäisenä että miten se maailma oikeastaan loppuisi”, kristallogi aloitti. ”Koska olishihan se aika paljon ikävempää kuolla vaikka elävältä palamiseen kuin vaikka vain siihen että yksinkertaisesti mokel-molekyykliraknte- mo-rakenne vain hajoaisi yhdessä hetkessä.. vaikka toisaalta en tiedä olisiko sillä viimseiseen päivään eroa? Kuoleminen on muutenkin aika tylsää, tai ainakin silloin jos kaikki kuolevat. Eeenköhän minä, en tiedä? Tekisimme jotain kivaa tuon yhden kanssa?”
“Varmaan veisin Angienin jonnekin kivaan paikkaan ihastelemaan maailman palamista, jäätymistä, tsunameita tai taivaan putoamista niskaan. En minä tiedä. Hyvää viiniä ja juustoa hakisin jostain. Maailmanlopun piknik voisi olla aika romanttinen”, Hal kertoi vastauksensa.
”Pitää muistaa tehdä noin jos maailma joskus sattuu palamaan!” hailtia hihkaisi ja antoi nopean suudelman Halawen naamiolle.
“Heh. Hankkikaa huone”, Nurukan naurahti. “Maailman loppuessa en tiedä mitä tekisin. Olen jo niin vanhakin, vaikka olen täynnä virtaa. Jos tietäisin maailman loppuvan ehkä yrittäisin estää sitä? Antaisin toa-voimani toa-kiviin ja ohjaisin uuden sukupolven pelastamaan maailmaa tai jotain. Opettaisin heidät toimimaan ryhmänä ja uskomaan hyveisiin. Muuten lukisin varmaan jonkin hyvän kirjan loppuun ja joisin hiukan selakhialaista viskiä”.
Naho ei ollut edes kuunnellut muutamaa viimeisintä vastausta. Hän oli jäänyt Angienin tavoin kiinni kysymykseen.
“Lähdemmekö me nyt oletuksesta, ettei sitä voisi mitenkään estää? Eikö kenenkään hakkaaminen tai minkään korjaaminen estä sitä? Koska jos ei, niin sitten varmaan masentuisin. Tai etsisin ensin ratkaisua ja jos en löytäisi sitä niin masentuisin. Oikeastaan aika tyhmä kysymys. Mitä tällaisella spekuloinnilla edes-”
“JA LISÄÄ KALJAA ILLAN TYLSIMYKSELLE!”, karjaisi Mexxi, joka survoi täyttä tuoppia veden toan naamalle.
“Okei, okei. Pidetään nesteet poissa verhoiluilta”, Cody huokaisi, “Mexxistä lähtee. Kenen läsnäolijan kanssa jäisit mieluiten jumiin hissiin…”
Kuluvat tunnit olivat verottaneet läsnäolijoiden määrää yhdellä. Pelin päätyttyä Cody oli ottanut suunnakseen rauhallisemmat osat tukikohdasta. Naho oli peitellyt välissä Mavrahin yhdellä vuoren patjoista ja jossain vaiheessa unissaan pyörivä matoran oli kadonnut tekstiilin loputtomuuden keskelle. Xenin soittolistakin pyöri edelleen, mutta kappaleet olivat päässeet jo hieman rauhallisemmille vesille.
”… mistä tulikin mieleeni”, selakhi oli hyvin syvällä filosofisen keskustelun pyörteessä nuoremman kenraalin kanssa. ”Mietin sitä sirua. Nimdaa. Se vähän sai minua miettimään juttuja uudestaan enemmän tuohon suuntaasi. Jos on olemassa jotain jolla saa vain, ööh, kumottua kohtalon, niin mikä idea koko siinä on?? Tavallaan haluaisin melkein tutkia itse sitä sirua, meinaan mielitutkijalla oli tavallaan pointti… että se on aika mullistava, ja että sillä voisi muuttaa paljon asioita…”
“Aa-a-a-a-blrghh”, oli ääni, joka kuului miltei drinkkiinsä tukehtuvasta Xenistä, “Äläpäs äläpäs edes yritä. Hauskaksi väeksi te olette osoittautuneet, mutta minä en ole periaattesta päästämässä tätä lähellekään ketään, joka riehui sillä teidän aluksellanne.”
”No ööh kukaan meistä ei tehnyt mitään sillä siellä”, selakhi puolustautui. ”
“Eikä Matoron puheiden perusteella edes tarvitse”, Naho puuttui keskusteluun, “Väitetysti ne vain kaappaavat ajatuksia ja ideoita ympäriltään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi olla aktiivinen toimija.”
”… eli pelkästään se että se on tässä tilassa on saattanut jo aiheuttaa asioita?”
“Voi olla. Joskaan ei se kyllä kaulassani ole vielä mitään ihmeellisyyksiä tehnyt, että ehkäpä se ei toimi ihan samalla tavalla kaikille?”, huppunsa reunaa näpräilevä kenraali pohdiskeli.
”No öö tätä varteen on hytopeet-hypoteettis-deu-ded-deukt- ääh, ehkä meidän pitäisi vain tehdä !!tiedettä!!?”
“Joo, hei! Tiede kuulostaa hauskalta”, Mexxi heitti ja laski saappaansa viimein pois pöydältä. Pullonkorkkeja sormiinsa könteiksi sulattanut tulen toa oli jo melkein vaipunut uneen hiljaisemman keskustelun aikana.
“Tyypit hei. Oletteko te nyt ihan tosissanne?”, helyjään kilistelevä vahki marmatti. Tilanne vaati taas uuden drinkin. Kulutetun hermomyrkyn määrä tukikohdassa oli ylittänyt valtioita kaatavat tasot.
“Idea ei silti ole täysin huono”, puuttui viiksikkäin ääni, “Suurin osa meistä ei ole edes nähnyt sitä kunnolla. Kaiken tämän keskiössä olevaksi esineeksi me tiedämme siitä ehkä liian vähän.”
Xen tunsi jäävänsä mielipiteissä hieman ahtaalle. Vilkaisu Nahoon ei varsinaisesti helpottanut päätöstä. Veden toa vain kohautti olkiaan ja totesi olevansa teoriassa samoilla linjoilla Nurukanin kanssa.
Ehkä se oli myrkyt nuoren kenraalin elimistössä tai uteliaisuus, jonka hän jakoi mielitutkijan kanssa. Lopulta kaikkien yllätykseksi mustat kädet irroittivat sinisen hohteen klipsistään. Angienin kädet ottivat sirun vastaan.
“Jokainen katsoo sitä. Katsoo. Ei sen enempää. Ja varokaa ajatuksianne.”
Selakhin keho värähti, kun valkoinen siru kosketti hänen kämmeniään. Hän pudotti sen lattialle yllätyttyään käsikoordinaationsa puutteesta. Ei hän ollut edes juonut ihan hirveästi alkuillan jälkeen!
“Onneksi et hajottanut sitä, kuten Umbra hajotti sen jonkun hanskan asevarastossa”, Deleva kommentoi mämmikourailua.
Hai poimi Deltan sormiinsa ja vei sen suoraan toisen silmänsä eteen nähdäkseen paremmin metallinpalan kaiverrokset. ”En edelleenkään ymmärrä mitään mitä Radak tällä teki”, hän huokaisi. ”Sitä ei voinut mitata tai mitään. Ihan typerä asia.”
“Anna siru minulle, haitar”, Halawe sanoi.
”Nuo nimesi vain parenevat yön myötä”, Angien kihersi antaessaan sirun toalle.
“Hahaa. Siru on minulla, legendaarisella Toa-rosvolla! Kukaan ei voi pysäyttää minua kun vien sen Kummisedälleni! Viitta hulmuten lähden täältä ja draakkikeisari on tyytyväinen”, hän nauroi.
“Tosi hauskaa, metsästäjäpoju. Seuraavaksi voitkin kutsua kaverisi noutamaan sinut kotiin. Olen ihan varma, että sinulla on joku DEVASTATOR täällä jemmassa”, Naho urisi, eikä kukaan ollut varma, että kuinka tosissaan.
“DEVASTATOR on vain tosi surkea kaveri, joka kuvittelee olevansa jotain. Kuin huono kronikoitsija olisi keksinyt supervoimia sarjakuvahahmolleen. Kukaan ei halua olla sen kaverin kanssa tekemisissä. On ilkeä ja tyhmä kuin saapas”, rosvoritari kertoi.
Mexxi kurotti kaappaamaan sirun pahaa-aavistamattoman Halawen käsistä. Nainen työnsi silmänsä niin lähelle Nimdaa kuin vain tohti. Sheriffi siristeli silmiään ja yritti ymmärtää, miksi kaikki pitivät jotain niin viatonta niin kamalana. Lyhyen hetkensä aikana toa ei ehtinyt huomaamaan, että illan pikkutunteina takaisin hiipinyt nälän tunne oli kadonnut pieneksi hetkeksi.
“Anna se tänne. Puhkaiset siihen vielä silmäsi”, Naho ärjähti vei sirun toa-siskonsa kourista. Onneksi Nurukan oli tilanteessa hereillä, sillä esine ei pysynyt veden toan käsissä kauaa. Naho parahti ja siru lähti huimaan ilmalentoon, jonka maan toan vankka käsi pysäytti. Xen tuijotti Nahoa hämmästyneenä. Toa ei itsekään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
“Se… se vain poltti.”
Maakenraalin kädessä siru alkoi hohtaa sinertävää valoaan. “Muistoni palautuvat paljon nopeammin. Muistan ihan tyhmiä juttuja vuosikymmenien takaa. Ehkä tämä siru vain nopeutti prosessia tai jotain. Tuntuu, että voin vihdoin olla se kenraali, joka minun on aina kuulunut olla. Se joka tuo Mustan Käden valoon, pois pimeydestä”.
“Laita se pois, ennen kuin se tekee sinusta semmoisen mömmön tai rikkoo mielesi tai jotain. Olen kyllästynyt sivupersooniin”, kal kommentoi.
”Minusta noista pitäisi vain hankkiutua eroon”, selakhi yllätti kaikki rationaalisella lauseellaan. ”Ne tuntuvat vähän rikkovan kaikkea. Tosin eniten siksi, ettei niitä voi oikeasti tutkia tai mitata. Ne voi olla mitä vain.”
Xen otti logiikanrikkojan vastaan Delevan ojennetusta KAL-nyrkistä ja napsautti sen takaisin kaulaketjuunsa reiästä, jota kukaan muu ei mielestään ollut edes huomannut. Sininen hohde yhtyi taas punaiseen ja kollaasi katosi jälleen vahkin panssareiden alle.
“Kun vain voisimmekin, mutta Matoron mukaan ne osaavat suojella itseään. Varmasti sitä on joku joskus yrittänyt.”
“Joten me suojaamme sitä”, Naho julisti itsevarmasti, “Oli se välisaarten makuta tuon perässä tai ei. Tunkeilijoita pataan.”
“Meidän ei pitäisi keskustella mistään näin vakavasta tällaisessa mielentilassa. Voi piru jos Lhikan tietäisi, mitä me täällä teemme. Dume heittäisi meidät kaikki turagasi seuraksi ikuiselle siestalle.”
“No yhdet sille”, Mexxi nosti kuppiaan, “Ja en tiedä. Uusille ystäville?”
Muidenkin lasit kohosivat ilmaan. Xen näki tulen toan silmäkulmassa samanlaisen pilkkeen, jonka hän näki viimeksi iltana, jolloin he olivat ensi kertaa tavanneet. Ja vaikkei kenraali millään olisi halunnut, kaikuivat Valkoisen Kuningattaren varoittavat sanat yhä hänen mielessään.
Hänen onnekseen Angien oli jo kaukosäätimellä. Musiikin oli aika raikaa taas.
Koko yön rai’annut musiikki alkoi pikkuhiljaa vaimeta, Mustalumi kuuli. Ei sillä, että se olisi häntä valveilla pitänyt. Häntä pitivät valveilla ne kaksi sataa enkeliä. Ne, joilta hän ei saanut rauhaa.
Vai pitikö häntä valveilla muistot hienoista hetkistä Umbran ja Kapuran kanssa? Olivatko ne yhtään sen vähemmän kalliita, vaikka totuus olikin valhetta?
Tai ehkä hän oli vain huolissaan tulevasta.
Siitä, mitä Klaanissa sanottaisiin. Jos Klaani ei olisi liian kiireinen hukkumaan lyijyyn.
Joskus hän olisi moisia ajatuksia kohdatessaan vain lähtenyt patikoimaan saarelle. Juoksemaan, kiipeilemään, hakkaamaan ryöväreitä.
Jotenkin sillä ei enää tuntunut olevan merkitystä.
Harvalla asialla oli.
Hän pudotti sohvansa viereen kirjan, jota oli luullut lukeneensa vielä tunteja sitten. Xenin kirjahyllystä löytynyt teos ”Jumalan Nyrkki II – Xian sisäpolitiikan myrskyissä”, oli näyttänyt silloin kiinnostavalta, mutta eipä hän ajatuksiltaan ollut pystynyt siihen keskittymään.
Jään toalle jo hyvin tutuksi tulleen arkistohuoneen raskas puuovi aukesi ja hieman askelistaan hoippuva Xen astui sisään aivan liian tyytyväisen näköisenä. Vihertävä pullo kourassaan ja toinen kämmen auko ojennettuna kohti Matoroa, nuori kenraali julisti äärimmäisen tärkeän asiansa.
“Sinä. Ylös. Tanssimaan. Nyyyyyyyyt.”
”Ööööh”, toa ei saanut sanaa suustaan. ”Ettekö te olleet jo lopettelemassa? Kello on jo vaikka mitä, ja-”
“Pfffffft. Kelloja. Kuka niitä jaksaa tuijotella?! Meillä on musiikkia! Halawe teki pikkupurtavaa! Ja me todistimme juuri, kuinka Naho sammui pää edellä eteiseen!”
”Sori, minusta ei ole tällä hetkellä tanssiseuraksi”, toa vastasi asettaessaan kirjaansa takaisin hyllyyn.
Ylienerginen Xen kipitti välittömästi katsomaan, minkä parissa toa oli yrittänyt aikaa viettää.
“Hei! Tuo on tosi tylsä! Ja sen ykkösosa joutui teille tietämättömille jo ihan hiton kauan aikaa sitten.”
”Teillä taisi olla hauskaa ylhäällä?” Mustalumi kysyi vaitonaisena, enemmän kohteliaisuudesta kuin mielenkiinnosta.
“Tiesitkö, että Nurukan on tämän maailman suosituinta hissiseuraa?”, Xen vastasi epäinformatiivisesti, “Ihan hullua sakkia ovat kaikki. Minä pidän heistä! Vaikka se valkoinen pikkumies on vähän epäilyttävä. Missäköhän se edes on…”
”Vaikutat yllättävän selvältä siihen nähden, että olette juoneet koko yön.”
“Tämä oikeastaan vain turruttaa”, Xen selitti ja tuijotteli samalla puolityhjää pulloaan, “Sumentaa juuri sopivasti, että ei muista ikäviä asioita!”
”Ne tosin muistuvat mieleen aika pian aamulla”, Matoro totesi ankeana ja istuutui.
“No sen voi korjata taas seuraavana iltana! Tai sillä, että lakkaa nukkumasta. Ei teknisesti ottaen tule koskaan aamua ja… minä höpisen taas sekavia. Huomaako sen? Kyllä sen taitaa huomata. Vastaanko minä taas omiin kysymyksiini. Eih. Vastaan… olen pahoillani. Ehkä!”
”… no, omiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin vielä tervettä verrattuna omien kasvojensa sivaltamiseen miekalla.”
“Heiiiiisitäminunpitikinsinullevielämainita”, vahki muistutti kiireellä lähinnä itseään ja survaisi vapaan etusormensa Matoron maskissa olleeseen halkeamaan (toa irvisti) ja veti (kuitenkin verrattaen hellästi).
“Te toat kun olette tuolla tapaa vähän outoja, että voitte vaihtaa naamojanne, niin eikö käydä varaston puolella katsomassa jotain vähän… öh, ehjempää. Tai tietenkin jos haluat kulkea reikä klyyvarissasi, niin on sekin ihan okei. Mutta ajattelin vain mainita, kun meillä niitä tuolta löytyy. Että sillä tapaa, tuota. Niin?”
”E-en pidä ajatuksesta”, toa protestoi, mutta vahki talutti häntä jo ulos kirjastosta. ”Olen vaihtanut naamiota kerran, ja se… se tuntuu oudolta.”
“Äläs äläs äläs nyt”, Xen vaahtosi, kiidättäen avutonta toaa pitkin alakerroksen käytäviä, “Katso nyt edes, mitä kaikkea meillä on. Meillä kuitenkin ylläpidettiin kolmeasataa toaa. Kyllä sinä johonkin niistä silmäsi vielä isket.”
”Niin, no, ei tässäkään naamiossa näitä silmiä valmiiksi ollut.”
“Hei. Sinunkin runosi alkavat parantua!”, Xen jatkoi sopertamistaan ja miltei törmäsi asevaraston rautaiseen oveen. Täysin ajatuksissaan Xen alkoi näpyttelemään paneeliin yli kaksikymmenmerkkistä salasanaa vain muistaakseen, ettei hän edes tiennyt sitä. Vahki oli näpytellyt tauluun vain viisi ykköstä.
Ei sillä, että olisi edes tarvinnut. Edellinen varastoa kuluttanut porukka oli unohtanut oven raolleen.
“Oho.”
Matoro ei kysynyt, mikä oli saanut Codyn niin huolimattomaksi, koska heidän eteensä auenneet asehyllyt saivat hänet jälleen kerran sanattomaksi. Ainakaan tällä kertaa se yksi ei ollut uikuttamassa hänelle ballistisesta ylivallasta.
“Tänne perälle näin. Varo telaketjuja. Ja se hävittäjä saattaa tippua, jos tömistelet liikaa. Nyt tiukka vasen, älä jää jälkeen jaaaa siinä!”
Xen päästi viimein irti Matoron ranteesta. Teknologiaviidakon perällä, kuin pienen kujan päässä oli paikka, joka muistutti sepän puodin sovitusosastoa. Haarniskojen sijaan mallinukeilla oli kuitenkin ainoastaan naamat. Ja niitä riitti. Nopealla laskutoimituksella useimpiä kymmeniä. Matoron käännyttyä tuijottamaan hopeisia rivistöjä, oli Xen jo temmannut käsiinsä suuren Kadinin ja ojensi sen kohti toaa.
“EIKÖ TÄMÄ OLISI AIKA IHANAN PUNK?” kenraali hihkaisi äänellä, jonka hän oli tarkoittanut (ehkä) vietteleväksi. Lopputulos oli kuitenkin kuulostanut sieluttomalta poliisikoneelta.
“Sori. Väärä ääni.”
”Piikit ovat vähän liian skakdeja makuuni”, edelleenkin ideasta sangen skeptinen toa totesi. ”Enkä ole lentokykyä kaivannut harppuunani kanssa.”
“Mmh”, kuului pettynyt ääni, “No entäääääs… vähän söpöjä viiksiä iltaan. Minun veressäni on viiksiä!”
“Varoitus. Aiheuttaa luultavasti jatkuvia päänsärkyjä, mutta tuskin se haittaa, jos tykkää viettää aikaansa yksin!”
”No”, mies huokaisi luovuttaneena. ”Eipä minulla mitään menoa ollutkaan, joten kokeillaan nyt niitä läpi.”
Kuului mekaaninen naksahdus, kun teleskooppisilmälisäke irtosi Cencordiin tehdyistä urista. Maailma tuntui näyttävän niin yksinkertaiselta ilman ainaista kiikarikatsetta. Harmaammalta. Hän asetti kolme silmäänsä sivupöydälle.
Hän tarttui valkoiseen, imaginääriterän särkemään naamioonsa päälaelta ja veti sen yhden valkean hohtomeren saattelemana irti kasvoiltaan. Arpi oli hennosti näkyvissä hänen kasvoissaan vieläkin.
Se oli se hetki, jolloin Xen tajusi ettei hän koskaan ollut nähnyt toaa ilman naamiota. Innostuksensa keskellä hän ei edes ehtinyt odottamaan moista. Jään toan harmautta tuijottaessaan vahki koki sen tavallaan oudoksi. Edes Niz ei ollut koskaan näyttäytynyt hänen edessään niin.
Cencordista irti päästäminen oli tuntunut vankilan avautumiselta. Oli kuin kanohin kylmään metalliin olisi ollut suljettu puolet hänen murheistaan ja epäilyksistään. Puolet hänestä.
”Etkö keksinyt mitään runollista?” jään toa kysyi tarttuessaan Eldaan naisen käsissä.
“Minä vain… en.”
Toa asetti hitaasti havaitsemisen naamion kasvoilleen. Hopea väri korvautui valkoisella sinisten silmien avautuessa uuden kanohin muotoon.
”Naamioista tuntee aina etäisesti, onko niitä joskus käyttänyt joku muu”, toa puhui tunnustellessaan viiksiään. ”Palanen toan identiteetistä taitaa aina jäädä niihin, jonnekin kätköön.”
Tapa, jolla eldaviikset värähtelivät toan puhuessa aiheutti Xenissä kylmiä väreitä. Hän ei enää ollutkaan varma, halusiko hän nähdä verensä jonkun muun kasvoilla.
“Ketään… krhm, ketään siellä? Entisiä käyttäjiä?”
”Tämä… tuntuu kylmältä. Autiolta. Tyhjältä. Ehkä tämäkin valmistettiin vain yhdeksi tuhansista sodan välineistä jossain massatakomossa, eikä kukaan ehtinyt koskaan käyttää tätä.”
“Niin, noh”, Xen mietiskeli etsiessään jo uutta naamiota, “Täällä olisi Mohtrek. Rikotaanko aikajatku- njaa. Ei välttämättä paras idea.”
Toa asetti hopeoituneen tutkanaamion takaisin mallinukelle ja katseli rivistöjä. Kaikilla niillä naamioilla tuntui jo olevan kasvot hänen mielikuvissaan. Iden, Hau, Miru, kaikilla oli joku. Karisman naamion muoto toi hänelle kipeästi mieleen kanohi Shanin.
Hän tarttui siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – mielenmuokkausnaamioon ja asetti sen kasvoilleen.
”Tämä otsapiikki on varmaan aika epäkäytännöllinen”, hän havainnoi kasvojaan.
Xenin silmäkulmassa väpätti ärsyttävästi. Ei sillä, että hän olisi muutenkaan saanut hetkeen katsettaan irti toan kasvoista. Nyt se tuntui olevan vielä vaikeampaa.
“Ooolenko se vain minä vai onko täällä yhtäkkiä tosi lämmin?”
Kysymyksestään huolimatta Xen heitti punaisen hupun taas päähänsä.
Sini häivähti toan kasvoilla, kun hän tajusi naamion implikaatiot.
”Eeeei minusta vain”, jään sotilas vastasi irroittaessa naamionsa.
Xen oli kääntynyt selin peittääkseen oman näkymättömän punastumisensa ja työnteli samalla syrjään lähimpiä mallinukkeja. Laitettua sivuun ainakin viisi hieman erilaiseen muottiin taottua Rurua vahki törmäsi johonkin hieman harvinaisempaan.
“Tuo sinun Cencordisi. Millaisiksi kuvailitkaan sen voimat?”
”Epäselvää telepatiaa”, Matoro vastasi. ”Tosin ilmeisesti vaarallisella tavalla tajuntaan vaikuttavaa.”
“No eikös tämä olisi siinä tapauksessa aika looginen?”, vahki jatkoi ja asteli toan eteen. Suletu vaihtoi kädestä toiseen.
”Tämä leuka näyttää aika maskuliiniselta”, toa havainnoi asettaessaan telepatian naamion kasvoilleen. Se tuntui käytetyltä, mutta entinen omistaja oli vain etäinen kuiskaus kanohin uumenissa.
Ne kasvot näyttivät Xenistä tutuilta ja sen myötä myös turvallisilta. Vahki käänteli käsillään toan kasvoja puolelta toiselle ja mittaili niitä vielä Cencordin vierellä.
“Minä pidän siitä”, ionivahki kommentoi sormensa edelleen Suletulla.
”Jäin tänään aiemmin miettimään yhtä asiaa”, Mustalumi sanoi tarttuessaan hellästi vahkin kämmeneen.
“Vain yhtä?”
”No yhtä, mikä tuli mieleeni nyt”, Matoro hymähti. ”Mietin kättäni. Sitä, pitäisikö minun… en tiedä. Kaikenlaiset proteesit, ne ovat lopulta aika helposti saatavia. Luulen, etten hankkinut sellaista, koska halusin todistaa itselleni, etten pelkäisi enkä myöntäisi ongelmiani.”
“Tiedätkö, ehkä se on tuo leuka, mutta sinä näytät siltä, että olet tullut aika pitkälle niistä mietteistä.”
”Niin kyllä olen”, toa nyökkäsi. ”Mietin, että… no. Anteeksi henkilökohtainen kysymys. Mitä sinun kätesi oikeastaan tuntevat?”
Vahki heilutteli hetken sormiaan ja katsoi niiden liikettä. Hän ymmärsi moottorit ja servot niiden sisällä, mutta ei kuullut tai tuntenut niitä. Ne olivat aina olleet vain hänen kätensä. Ja vasta nyt, toan vastaavanlaista tuijottaessaan hän ymmärsi etteivät ne olleet samanlaiset.
“Ne… tuntevat. Siinä missä tunnen mitä tahansa muutakin.”
”Ehkä pitäisi kääntyä sitten Käden puoleen jos tulen toisiin aatoksiin proteesin suhteen.”
“Odotan soittoasi”, Xen hymyili ja irroitti viimein otteensa toasta. Punaiset silmät tuijottivat taas läpitunkevasti jään toan kasvoja.
”Kokeille vielä teleskoopilla!”
”Minun pitää tehdä kyllä jossain vaiheessa kunnon urat sitä varten tähän”, toa selitti asetellessaan silmäkettä oikean silmänsä eteen. Se ei varsinaisesti mennyt kiinni ilman pientä säätämistä jäävoimien kera.
“Joten… pidätkö siitä?”
”Eiköhän tähän totu”, toa totesi tunnustellessaan leukaansa. ”En ehkä kokeile naamionvoiman toimivuutta tässä.”
“Mitä aiot tehdä tälle?”, Xen pohti pyöritellen Cencordia käsissään, “Se on kuitenkin ollut sinulla niin pitkään.”
”En kyllä tiedä”, Matoro vastasi heidän lähtiessään hiljalleen poistumaan varastosta. ”Kai sen voisi muistona pitää.”
Xen koikkaroi toan perään välittämättä mallinukeistaan irrotetuista, syrjään sysätyistä naamioista. Kenraali oli melko varma, että Cody kuitenkin siivoaisi siellä paremmalla ajalla.
Poistuttuaan Xen myös sulki oven perässään. Toisin kuin luultavasti-se-känninen-selakhi, joka oli poistunut paikalla edellisen porukan viimeisenä.
Arkistohuoneiston lämpimän puinen tuoksu tervehti paria, kun he astuivat teräskäytävältä sisään kirjastoon. Xen asetteli Cencordin nojaamaan sivupöydälle jättämäänsä lasipulloon. Tutut kasvot sen etiketistä peittyivät hopeuteen.
Kun kirjapinoja hieman siirteli, paljastui suuri haapakehyksinen kokovartalopeili hyllyjen välistä. Toa puhalsi pölyt sen pinnalta.
Ja kyllä hän itsensä tunnisti.
Xen potkaisi ohimennessään paremmin esille vedetyn KAL-haarniskan jalkapanssareita ja katui saadessaan vihlovan kivun jalkateräänsä. Ikivanhan tuijottelijan katse ei Xeniä kuitenkaan tässä hiprakassa enää jaksanut kiinnostaa.
“Siinäkin yksi typerä mysteeri…”
”Ovatkohan jotkut asiat mysteereitä siksi, että totuus sattuu epätietoa enemmän?” mies mietti kaatuessaan istumaan punaiseen nojatuoliin.
“Vietä kymmeniä vuosia kirjojen keskellä ja tiedottomuus muuttuu aivan yhtä kipeäksi. Viimeisin viikko opetti aika kivuliaasti, miten vähän sitä mistään oikeastaan edes tietää.”
”Minä olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisin ollut kymmeniä vuosia yksin.”
“Ehkä nyt”, vahki tuumi rojahtaessaan nojatuoliin Matoroa vastapäätä, “Mutta minulle se oli elämäni. Välillä tuntuu siltä, että hädin tuskin tunnistan elämää ennen sitä omakseni. Mieluummin vain unohtaisin sen ja aloittaisin tästä hetkestä.”
”Eikö se olisi teoriassa täysin mahdollista”, toa mietti katse katossa. ”Muistojahan ne vain ovat. Ne… ne on mahdollista hukuttaa.”
Xenin piti pysähtyä miettimään oikein kunnolla. Ehkä aineet hänen sisällään tekivät asioiden tulkitsemisesta vaikeampaa, mutta hän ei kieltämättä koskaan ollut saanut selitystä sille, mitä Nurukanille oli varsinaisesti tapahtunut. Mikä oli onnistunut pyyhkimään toan mielen niin perusteellisesti menneestä?
“Nyt kun mainitsit… minun täytynee jutella vanhuksen kanssa vielä kahden kesken.”
”Mietin vain”, toa jatkoi. ”Jos voisit oikeasti pyyhkiä kaiken aiemman elämäsi, tekisitkö sen?”
“Ei minulla siellä paljoa menetettävää olisi. Parit perhesuhteet jotka nyt vain tulevat kummittelemaan ja ystäviä, jotka kaikki päätyivät kuolemaan tai katoamaan. Kuvitellaan, että olisin syntynyt viikko sitten. En ainakaan joutuisi pelkäämään jokaisessa keskustelussa, että joudun tähän samaan tilanteeseen joskus uudestaan.”
”Minusta se tuntuisi huijaukselta”, Matoro mietti ääneen. ”Kun siis, ne asiat olisivat kuitenkin tapahtuneet. Vaikkei niitä muistaisi. Niiden pyyhkiminen olisi vain… en tiedä, heikkoutta. Valehtelua itselleen.”
“Niin, noh. Pieniä minun ongelmani ovat. Vältin sodan ja nukuin täällä silloin kuin kaikki muut joutuivat siivoamaan sotkut. Mutta aina sitä saa haaveilla”, Xen joutui myöntymään. Vahki oli nostanut jalkansa lepäämään pitkän metallisen laatikon päälle. Kaksikosta kumpikaan ei onneksi kumartunut lukemaan sen kylkeen maalattuja tekstejä.
”Minua ahdistaa tosi paljon ajatus, että on voinut tapahtua vaikka mitä asioita eikä niistä oikeasti tiedetä. Ja moni sellainenkin asia menneisyydestä, mistä tiedämme jotain, on suurimmaksi osaksi kysymysten peitossa.”
“Nyt kuulostaa sellaiselta, josta jollakulla on omakohtaista kokemusta”, Xen haukotteli kurotellen samalla pulloaan, jonka tajusi jättäneen sivummalle naamion tueksi. Vahki ei vaivautunut nousemaan enää hakemaan sitä.
”No minulla on vähän tapana yrittää ratkoa kaikennäköisiä mysteereitä. Kävimme kerrankin Kapuran kanssa tutkimassa yhtä selakhialaista linnoitusta Koillissakarassa ihan vain, kun löysimme oudon kartan siitä. Paikka oli hylätty salaperäisesti.”
“Hei, siitä on ollut täällä mainintoja!”, Xen innostui, “Mitä löysitte? …tai tässä tapauksessa ilmeisesti: Mitä ette löytäneet?”
”No, emme me sitä mysteeriä onnistuneet ratkomaan. Klaanin arkistojen kokoelmiin tosin saimme joukon kirjallisuutta ja aika kauniita kristallifloretteja.”
“Nurukan kertoi niistä teidän kirjastoistanne. Entinen arkistonhoitajamme osaisi arvostaa työtä, mitä teette. Hän halusi omistaa koko elämänsä uhanalaisen kirjallisuuden pelastamiselle.”
Xenin katse vaelteli kirjahyllyllä, jonka sisältö oli valitettavasti niin sekavaa, ettei niistä luultavasti ollut iloa juuri kenellekään. Harva muutenkaan saisi selvää erinäisten tohtorien käsialasta.
“Mitä aiot tehdä sitten kun palaat sinne?”, vahki jatkoi aidosti uteliaana toan paljon puhutusta järjestöstä.
”No”, toa huokaisi. ”Ajattelin vain todeta, että mokasin ja kertoa kaiken. Jos Klaani selviää siitä ja sodasta ja kaikesta muusta niin ehkä jään elelemään vähän rauhallisemmin sinne.”
“Teidän johtajanne. Luuletko, että he ymmärtävät?”
”Eivätköhän. Hienoja tyyppejä kuitenkin ovat. Me kaikki Klaanissa kuitenkin tunnemme toisemme jollain tasolla.”
“Ehkä minä tulen käymään. Kunhan Naho päästää minut nuorastaan. Tekisi vanhuksellekin varmaan ihan hyvää.”
”Eeei hän nyt niin vanha ole”, Matoro kommentoi ja jatkoi ennen kuin Xen ehti tarttua siihen. ”Etköhän sinä ehdi vielä matkailla ihan tarpeeksesi. Voisimme kierrellä vaikka missä kun sodat ja muut ovat ohi.”
“En ole koskaan poistunut saarelta…” vahki poihti vaivaantuneena. “Joten… otan tuon lupauksena.”
”Saat myös sen tanssin ensi kerralla kun tapaamme”, toa haukotteli. ”Vähemmän intensiivisissä ja henkisesti epävakaissa merkeissä.”
“Ja tuon… tuon minä vasta otankin lupauksena!”
Käytävältä kaksikon vierestä kävelivät hopeiset metalliset jalat, jotka pysähtyivät oven kohdalle muutamaksi sekunniksi ja jatkoivat sitten matkaansa. Xen oli aivan liian väsynyt huomatakseen ylimääräistä läsnäolijaa. Matoro oli liian keskittynyt kuullakseen. Cody vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti asevaraston ovea. Ei mies saanut nukutuksi vaivaantumiseltaan. Hän ei uskaltanut olla varma, että hänen vieraansa olisivat sulkeneet oven perässään.
Iloisesti yllätyttyään komentaja asteli takaisin hissiä ja yläkerroksia, jossa Nahon patjavuorta ei koskaan purettu. Vaikka suurin osa siirtyi nukkumaan joko omasta tahdostaan tai substanssillisista velvoitteista, valvoi alakerran kaksikko aivan liian myöhään.
Ja kuten seuraavana aamuna selviäisi, aivan hiton liian myöhään.
Onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.
E H E Ä.
K O K O N A I N E N.
t-tai ainakin o l i n
TEEMME SINUSTA KOKONAISEN
EHJÄN
YHDEN
Koneet tarttuivat häneet. Kylmät sormet kiertyivät hänen kehonsa ympärille. Koneskakdit, niiden hampaat leimusivat verisinä hänen yllään. Odinan pirut, helvetin lekurit. Niiden silmät loistivat sinisinä niiden kumartuessa plasmahengen ylle.
Ne hakkasivat häneen nauloja. Porasivat kiinni ruuveja. Sulkivat toaa syvyyksiin. Hopeaan.
Höyryritari yritti huutaa ja riuhtoa itseään irti, mutta konekädet eivät irroittaneet. Ne hukuttivat hänet kylmään, elottomaan kuoreen. Hukuttivat hänen sielunsa aineeseen.
Joka osan myötä hän oli vähän vähemmän Deleva ja vähän enemmän joku, jota ei tuntenut.
Maailman värit alkoivat kadota kun elohopean meri alkoi syödä kaikkeuden värejä. Koneskakdien irvinaamat alkoivat muovautua groteskeiksi hirviöiksi, joiden hampaat putosivat yksi kerrallaan myrkylliseen mereen, josta nousi vihertävää hehkua. Niiden naamat alkoivat muistuttaa metallisia naamioita ja koko niiden olemus alkoi muuttua.
Elohopea alkoi jäytää Delevan viimeisiäkin omia värejään. Hänen punainen ja valkoinen värinsä alkoivat syöpyä pois ja korvautua hopeisella ja harmaalla, teollisella ja kliinisellä värillä. Hänen koko identiteettinsä olisi pian mennyt kauas pois hopeisen esiripun taakse.
“Miksi teet tämän, Varjottu?” koneistuva toa sai sanottua, mutta hänen oma äänensä alkoi myös muovautua kuin se olisi mennyt jonkin laitteen läpi. Siitä tuli kolkon mekaaninen. Kuoleman kolkko.
Mekanisoituneet entiset skakdit, joiden koko liskomaisuus oli jo kadonnut, kääntyivät konemaisesti kitisten ja nitisten kohti kysyjää. Heidän naamansa olivat sulaneet ja korvautuneet hopeisilla naamioilla, joiden alta tihkui eri väristä verta. Harmaat metsästäjät vastasivat kolkosti ja kuin yhdestä suusta, yhdestä mielestä. “Teemme sinusta kaltaisemme. KALTAISEMME. K A L T A I S E M M E.”
”-shokissa! Tarvitsemme- pidelkää-”
”-kkoliikkeistä. Jos hän riuhtoo itsensä irti, todennäköisesti menetäm-”
”Lamauttimet tänne!”
“Poistamme nimesi. Itsesi. Sinäsi. Sielusi. Ainetta, ainetta vain. Sinusta tulee yksi Meistä. MEISTÄ. M E I S T Ä”, moniääninen kuoro jatkoi. Elohopeisesta merestä alkoi nousta myös muita hahmoja, joista osan Deleva tunsi. Maan soturi peittyi väkivaltaisesti myrkylliseen hyökyaaltoon, josta oli nousemassa kenraalin kynsi kohti taivaita. Valon tuoja peittyi aallon pärskyihin ja menetti kaiken värinsä. Tulen takoja yritti nousta pintaan, mutta hopeainen söi ahnaasti tämän tulta kuin tuli polttoainetta. Mielen prinssi oli harppuuna valmiina, muttei tehnyt mitään. Hän luotti vain rakkaaseensa kun hopeinen söi hänenkin värinsä.
Jossain kaukana kaikui Varjotun ääni. Hän ilkkui Delevalle ja tämän olemattomuudelle.
“Olet vain massaa, tyhjyyttä, kal”, ääni kaikui meren yllä. Meren, josta uudet hopeiset soturit nousivat. Draakkikuningas istui valtaistuimellaan kaukana merestä. Kaukana hopeisuudesta. Hänen valtaistuimensa oli saarella, joka oli tehty ruumiista. Toia, matoraneja, titaaneja, selakheja sekä monien muiden lajien edustajia oli groteskina vuorena liskokummisedän valtakunnan tukipilareina. Kummisetä piteli kädessään hohtavaa sirua ja osoitteli sauvallaan entistä Delevaa.
“Olisi pitänyt poistaa sinulta identiteettisi jo vuosikymmeniä sitten. Katso miten ystäväsi nauttivat tästä”, liskokeisari osoitti kal-rivistöä. Yksi kerrallaan vaaleanvihreä hehku korvasi Delevan ystävien silmien värityksen. He eivät huutaneet, koska mitään ei ollut enää tehtävissä. He olivat osa armeijaa. Osa suurempaa kokonaisuutta.
Deleva alkoi antaa jo periksi ja vajosi mereen pää edellä. Myrkky poisti hänen kipunsa, poisti hänen tuskansa. Tuskansa elämisestä, tuskansa tunteista. Elohopea korvasi kaiken olevan olemattomalla, tyhjyydellä. Enää ei tarvinnut pelätä, ei tarvinnut surra.
Hopeiset nostivat hänet merestä osaksi uutta elämää ilman kärsimystä, tunteita. Toat, jotka ennen olivat olleet Matoro ja Umbra nostivat hänet pystyyn. Kymmenien ellei satojen hopeisten soturien joukko oli saanut uusia jäseniä. Varjotun ilkeä nauru kaikui ympäri merta.
Delevan teki mieli päästä Varjotun luo. Teki mieli satuttaa. Mutta jokin yritti estää häntä toimimasta vapaasti. Tekemästä päätöksiä, ajattelemasta tuntein.
“Totut tähän uuteen elämääsi”, hopeinen soturi sanoi konemaisesti, ilman että muut konesoturit sanoivat mitään. Hän oli erilainen kuin muut. Soturista paistoi kuoren alta hiukan kellertävää hohdetta. Kaliutuneen toan teki mieli lyödä tätä suupalttia. Kenenkään ei pitäisi tottua tällaiseen elämään.
“Nyt saat turpaasi”, Deleva sai vain vaivoin sanottua uudella mekaanisella ja kolkolla äänellään. Muut soturit alkoivat toistaa kuin kaikuna konesoturin sanomaa. Mekaaninen nyrkki löysi nopeasti kohteensa.
Delevan koko keho säpsähti kivuliaasti sähkövirran lamauttaessa lihakset yhtenä pulssina. Angien nousi polvilleen toan vierestä pidellen suutaan, josta pulppusi verta. Lattialla oli joukko hainhampaita toan nyrkin jäljiltä. Toinen Uuden Käden lääkintävahkeista oli myös saanut osuman pakkoliikkeissään heittelehtineestä soturista.
”Tila vakaa”, kuittasi suletukasvoinen matoralaistohtori näyttöpäätteiden edessä. Lääkintähenkilöstö, jonka Käsi oli alas konetoaa hoitamaan kutsunut, palaili potilaan ääreen. Vahki porasi Delevan KAL-puolta kiinni pöytään varotoimeksi Rautakalan noustessa ylös. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu täynnä verta ja hampaita teki sen hyvin vaikeaksi. Lisäksi se jokin olisi todennäköisesti ollut vain liuta kirosanoja.
Nurukan katseli tilannetta leikkaussalin kulmasta. Hänen vanhoilta viiksekkäiltä kasvoiltaan heijastui huoli ystävästä. Deleva oli hänen pitkäaikaisempia ystäviään, tai ainakin niitä ystäviä, jotka maan soturi oli muistanut. Vaikka plasman toa olikin usein äkkipikainen ja kärttyisä, oli tämä silti hänen ystävänsä.
Maan toa oli voimaton. Hänen mutaatiotykkinsä, kenraalin kyntensä tai maan elementaalivoimansa eivät olleet nyt hyödyksi, puhumattakaan kakamasta. Plasman toan pelastaminen oli tärkeää, koska Uusi Käsi tarvitsi liittolaisia joihin luottaa. Ja jokin majakka tarvittiin Mustaan Käteen kun jokin vei valon toan mukanaan.
Deleva oli ollut tukena silloin kun zyglakit ja outo Kraa olivat taistelleet heitä ja Orton-toia vastaan Avra Nuilla. Deleva oli ollut mukana kun he olivat kohdanneet Samolin ja Metorakkin Nimda-saarella sekä pelastaneet Matoron. Plasman toa oli myös lähtenyt uskaliaalle tehtävälle kohti Metru Nuita ja vaeltanut heidän kanssaan läpi Steltin slummien, Karzahnin helvetillisten tasankojen ja Le-Metrun asfalttiviidakon. Kaikesta selvinneen höyrymiehen tarina ei saisi loppua nyt. Sen Nurukan oli päättänyt.
“Plasman toa on epäitsekkäimpiä miehiä, jotka tunnen”, Nurukan sanoi hiljaa, jolloin kyynel vierähti hänen kakamallaan. Tuntui pahalta kun ystävä oli kuoleman kielissä ja todella kovissa tuskissaan.
Entisenä Kenraalina Nurukanin ei pitäisi näyttää tunteitaan, mutta hän oli jo vanha ja näin iäkkäänä hyvät ja elossa olevat ystävät olivat harvassa. Kolmesta oli jäljellä vain hän.
”Hänen tila ei kyllä näytä kovin toiveikkaalta”, totesi synkkänä selakhi, joka seurasi verinen paperituppo poskellaan lääkäreiden toimia.
“Toivon Mata Nuin ja Suurten olentojen kautta hänen palaavan luoksemme”, Nurukan kertoi selakhialaiselle. Hänellä oli vaikeuksia antaa tunteidensa olla kovan ulkokuoren sisällä pääsemättä valloilleen. “Tiedätkö mitään Umbrasta?” hän kysyi hetken kuluttua kun oli ensin katsonut tyhjyyteen.
”Ne koneet”, hailtia huokaisi. ”Taisivat saada hänet. Vähän ennen osumaa.”
Hän tunsi itsensä oudolla tapaa… ylimääräiseksi tukikohdassa. Hän oli kai edelleen teknisesti vanki edelleen. Omituinen maan toa oli ilmeisesti kenraali (miksi niin monta kenraalia?), kristallogi muisti vahkin kertoneen saattaessaan hänet leikkaustilaan.
“Osaatko kertoa mitään niistä koneista?” entinen kenraali kysyi naiselta. “Kaikki tieto valon toasta on tärkeää. Kaikki tiedonjyvät tämän mahdollisesta olinpaikasta. Tarvitsen niitä”, toa sanoi muutaman uuden kyyneleen pudotessa lattialle.
”No olen ihan yhtä tiedoton kuin te kaikki muutkin”, stressaantunut hainainen tivahti.
“Anteeksi”, vanha toa nöyrtyi. “Näitkö mitään erikoista symbolia tai logoa niissä? Monet kierot kaverit tuppaavat laittamaan vesileimojaan luomuksiinsa”, kenraali jatkoi. “Tiedän, että tämä on vaikeaa aikaa meille kaikille ja sinäkin olet periaatteessa vankimme, mutta sinun ei tarvitse olla. En tosin voi puhua Mangaiden tai muiden puolesta, mutta tarvitsemme uusia liittolaisia nyt kun soturimme ovat toimintakyvyttömiä.”
”Minä vain… äh, tämä on kaikki niin vaikeaa”, selakhi totesi hiljaa. ”S-saanko vain nyt yrittää keskittyä tähän… hänen pelastamiseensa.”
Nurukan nyökkäsi ja antoi hammaskalan jatkaa tehtäväänsä.
”En tosin tiedä, miten paljon tässä on enää tehtävissä”, Angien jatkoi katsellessaan epätoivoista taistelua plasman toan elossa pitämiseksi. Hänen oikea puolensa oli järkyttävässä kunnossa. Puolet luista murtuneet, sääri repeytynyt irti, ammottava repeämä rintakehässä… hän oli kiinni hengityslaitteissa ja jatkuvasti rauhoittavien vaikutuksen alaisena.
Se oli aivan kuin taas Odinalla. KAL-koe. Angien ei tiennyt, pitäisikö hänellä olla huono omatunto siitä. Se oli kuitenkin pelastanut toan hengen.
“Vaikutat tietävän teknologiastamme paljon, kristallitutkija”, Nurukan kertoi.
”No kiittäkää siitä kralhikenraalianne. Toi meille Odinalle aika paljon tekniikkaa loikatessaan.”
“Killjoy…” Nurukan mutisi. Entisen kollegan näkemisestä oli vierähtänyt jo hetki aikaa. Maan toa ei kuitenkaan tiennyt tämän olleen loikkari.
”Samoin Puhdistaja”, pimeyden metsästäjä jatkoi. ”Häneltä saimme jo sodan aikana Käden tavaraa.”
“Puhdistaja eli Ficus?” Nurukan kysyi Angienilta. Hän muisti Join tarinan maan toasta, josta tuli takinkääntäjä. Ficus oli ollut yksi Kolmesta, jotka perustivat Mustan käden. Tosin nykyisin Ficusiksi kutsuttua henkilöä tuskin enää oli olemassa missään.
”Niin”, Rautakala vastasi. ”Tuo… tuo haarniska, johon Deleva on kiinnitetty, oli Ficuksen tuomisia. Hän hankki meille paljon muutakin… Exo-N-” hän keskeytti itsensä äkisti. ”En tiedä, voinko… voinko puhua näistä.”
“Olen kiitollinen siitä, että kerroit edes nuo tiedonmurut”, Nurukan vastasi ja hymyili jo hieman. Rattaat hänen mielessään raksuttivat kuumeisesti kun wanha kenraali koetti miettiä keinoa toan pelastamiseksi.
Hetken hailtia vain katseli salin menoa ikeniensä verenvuodon tyrehtyessä. Parantajavahkit ja matoranlääkärit hääräsivät edelleen toan kimpussa.
”Jos täällä olisi kalustoa, hänet voisi varmaan koneistaa”, Angien ajatteli ääneen. ”Kone-elimiä, kyberneettisiä niveliä, sydänkiviä…”
“Entä jos löydämme jotain luurankoja Käden kaapeista?” Nurukan höpötti ääneen.
”Tämä paikka näyttää kyllä siltä, että täältä voisi löytää mitä tahansa”, nainen puhahti katsellessan nurkkiin kasattuja laatikoita.
Nurukanin mieleen putkahti ajatus jostain ruumishuoneesta, joka rakennuksessa pitäisi kai olla. Hänellä oli muisto johonkin huoneeseen liittyvästä ja siitä, että se oli jossain yläkerroksissa.
“Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan ruumishuonetta yläkerroksiin”, toa sanoi hiljaa.
Selakhi vilkaisi viiksimiestä. ”Ymmärsin että yläkerrokset olisi suljettu?”
“Ne ovatkin, mutta kyllä sinne pääsee”, kenraali virnisti ja oli jo hiukan toiveikkaampi.
”Miksi ne ovat suljettu?” Rautakala ei ollut vakuuttunut.
“Umbra ja Matoro kohtasivat siellä… asioita”, maan toa vastasi.
”Luuletko, että olisi… turvallista käydä siellä? Ruumishuoneella siis?”
“Siellä tuskin on mitään pelättävää kun kaksikko voitti Käden luurangot”, wanhus sanoi ihmeellisen rauhallisesti.
”En ihan odottanut kirjaimellisia luurankoja”, selakhi vastasi. ”Mutta kai meidän pitää käydä katsomassa siellä.” Hän loi katsauksen toanraatoon, joka kamppaili hengestään. Tavallaan hän tunsi velvollisuudekseen auttaa tätä.
”Joten näytä tietä.”
Maan toa ja selakhi aloittivat matkansa läpi kolkkojen ja pölyisten käytävien. Ovi, josta kaksi toaa olivat tukikohtaan viime viikolla saapuneet, avautui kenraalin avainkortilla. Koko yhdestoista kerros oli täynnä raunioita. Jossakin siellä kivien alla makasivat KAL-haarniskat, kuolleina tai epäkuolleina.
Sitä ei onneksi Angien tiennyt, sillä jos olisi, hän ei olisi sinne astunutkaan. Ei edes itsevarman toa-jurmun kanssa.
“Matoro ja Umbra laittoivat näemmä tämän pahempaan remonttiin kuin odotinkaan”, Nurukan puheli itsekseen. Kaikki ne toteamukset saivat hailtian tuntemaan itsensä entistäkin ulkopuolisemmaksi.
“Vaikutat jotenkin sisäänpäin kääntyneeltä”, Nurukan kertoi seurattuaan selakhin kehonkieltä. He kulkivat rinta rinnan pitkin hämäriä tunneleita. Maa-ahmalla oli kädessään sodanaikainen valokivilyhty.
”Kaikki on vain mennyt väärin päin”, Angien totesi katse maassa.
“Elämä vie välillä outoihin suuntiin. Jotkut kutsuvat sitä Kohtaloksi, toiset sattumaksi”, toa höpötti valokiven luodessa kaksikosta pitkiä varjoja käytävään.
”Minä vähän halusin uskoa kohtaloon”, selakhi hymähti vienosti. ”Se taisi mennä rikki eilisessä kaaoksessa…”
“Mata Nui suojelee kansaansa vaikeina aikoina. Hän pitää meidät polulla, vaikka kyseenalaistaisimmekin Kohtalot, jotka hän asettaa”, Nurukan kertoi. Hän oli yrittänyt poistaa mielestään Ko-Metrun terrori-iskun, mutta tätä muistoa hän ei voinut unohtaa. Niin paljon kuolemaa ja tuhoa. Niin paljon selittämättömiä mysteereitä. Ja silti hän piti vain huolta ettei yksi toa kuolisi kun niin monet matoranit, joista olisi voinut tulla toia kuolivat.
”En tiedä”, Angien huokaisi. ”Haluaisin ajatella kyllä ajatella niin. Se vain… se vain tuntuu vaikeammalta kuin ennen. Kun kaikki on muuttunut.”
“Meidän pitää vain kääntää muutos joksikin hyväksi. Yrittää rakentaa jotain muutoksen pyörteisiin. Jotain pysyvää, mutta samalla muuttuvaa, sopeutuvaa”, toa kertoi.
”Olen hyvä lähinnä konkreettisessa rakentamisessa”, tiedehai vastasi. ”Paljonko meillä on vielä matkaa?”
Matka tuntui todella pitkältä silloin, kun oli kuin epäkuolleet valopilkut olisivat raunioiden alta jatkuvasti heitä vakoilleet. Maan toa tuntui kuitenkin hallitsevan koko ympäristöä kuin koko kompleksia johtaisi. Kun heidän piti päästä kerroksia ylöspäin, kallionpaadet kuljettivat heidät läpi sortuneiden portaiden ja hissikuilujen. Maan toa raivasi sortumat tieltä vuosien kokemuksella.
Pari kertaa kivien alta paljastui hopeisia luurankoja. Ne tuntuivat elottomilta ja kylmiltä. Onneksi ne olivat kappaleina, Angien kiitti luojaa monta kertaa. Koko jääkylmä luolasto… se muuttui joka sekunti kamalammaksi.
Viiksikenraali ei tosin vaikuttanut olevan paikasta moksiskaan. Se tavallaan lohdutti naista suuresti
“Matkaa ei ole enää kauhean pitkälti”, maan henki kertoi valaistessaan joskus valaistuneina olleita opaskylttejä. Virtaa ei enää kulkenut näissä osissa tornia, siitä Umbra ja Matoro olivat pitäneet huolen. Kalien kappaleet olivat kuitenkin hyytäneet wanhaa toaa, ties kuinka monta hänen entistä taistelutoveriaan oli haudattuna tänne Legendojen Kaupungin suurimpaan joukkohautaan. Paikasta myös aisti jään toan ikijään.
Kun he avasivat ruumishuoneen oven, he olisivat saattaneet toivoa, että matkaa olisi ollut enemmän.
Sillä teollisuushallissa heitä tervehti tuhannet purkitetut raajat, elimet ja niljaiset asiat.
Hylly hyllyn perään. Osa oli kaatunut ja sylkenyt sisältönsä mätänemään lattialle. Osassa oli vielä jopa jäähdytyslaitteet kiinni.
Oli siellä myös valtavat määrät mekaanisia osia, jotka oli riistetty suoraan elävien kehoista. Luita, nikamia, kalloja, pneumatiikkaa.
Kaikki se elävä jäte, mikä KAL-projektissa oli kerääntynyt, mutta mille ei ollut ollut mitään käyttötarkoitusta.
“Suurten Olentojen nimeen, mitä tämä on!” Nurukan huudahti. Hän piteli kättään suullaan. Koko paikka löyhkäsi kuolemalta, vaikka kylmä olikin pitänyt hajoamisprosessin ja bakteerit aisoissa. Kuoleman hajua se ei sentään voinut pitää poissa. Hajoavan lihan makea haju leijaili ympäri teollisuushallia. Tuntui kuin he olisivat astuneet jättimäiseen teurassaliin.
Sillävälin hailtian silmät loistivat.
Hän ei ollut uskoa näkemäänsä.
”Tämä on aika siistiä”, hän totesi hiljaa katsellessaan kaikkea sitä orgaanista raaka-ainetta, joka saliin oli kasattu. ”Niin paljon mahdollisuuksia… saamme Delevan kursittua tällä paremmin kuin kuvittelin!”
“Jääköhän hänestä mitään jäljelle kun teemme hänestä Frankenrakkin hirviön?”
”Hän jää eloon”, Angien vastasi ja lähti käymään hyllyjä läpi. ”Sydänkiviä, hengityskone, proteesiraajoja, kylkiluita”, hän luetteli itsekseen pinotessaan tyhjään pahvilaatikkoon purkkeja ja pakkauksia. ”Saanko sitä valoa tänne syvemmälle?”
Kenraali toi valokivilyhdyn lähemmäs. Paikan kauheudet alkoivat elää varjoina lyhdyn valossa.
”Mitä täällä on oikeastaan edes tehty? Luulin, että Musta Käsi olisi keskittynyt lähinnä… robotteihin?” selakhi kyseli työntäessään magneettisäiliöihin pakattuja tyhjiä sydänkiviä laatikkoonsa.
“Verestä taottujen sieluttomien ja henkiin pakotettujen toain armeija”, oli Nurukanin lyhyt vastaus. “Sitä Herra ja Ficus suunnittelivat ja minä yritin estää. Mutta sitten menetin muistini ja löysin itseni Pohjoiselta mantereelta”.
”Okei, onhan se aika kamalaa”, Angien vastasi. ”Mutta… mutta niin siistiä! Visionääristä! Innostavaa!” nainen hihkui eettisesti sangen kyseenalaisesti.
“No… voi sen noinkin ajatella”, Nurukan sanoi hiukan vaivaantuneesti. Selakhin innostus oli hiukan kyseenalaista, mutta tällä tuntui olevan hinku haudanryöstelyyn ja Delevan auttamiseen.
Tiedehai ojensi veteraanille yhden laatikon täynnä onneksi lähinnä mekaanisia asioita.
”Luulen, että ulkoiset osat voisimme ottaa – hetkinen, voisimme käyttää näitä haarniskoita! Kytkemme toisellekin puolelle häntä tämän kuoren, saamme samalla ehkäistyä tulevat vammat”, Rautakala ideoi katsellessaan rivejä rautarankoja ja KAL-koneita.
Nurukan epäröi, sillä kaikki tämä oli moraalisesti kyseenalaista. Mutta oli tehtävä vaikeita päätöksiä Delevan pelastamiseksi ja kuolleiden toien hautarauha saisi olla oma lukunsa jos hän halusi pelastaa plasmahengen.
”Olet vain tyhjyyttä, kal”, hopeisen ääni soi mekaanisena Delevan maailmassa, jota hakattiin nauloin ja ruuvein kiinni. Kaikki ikkunat peittyivät rautaan, kaikki hengitys katosi teräkseen.
”Kone, kaltaisemme”, rauta puhui kiertyessään palkki kerrallaan plasman toan ympärille. Se kadotti toan jonnekin syvälle holveihin, jätti vain haamun joka asui haarniskassa. Haarniskahaamun, sieluttoman.
”KALTAISEMME”, äänet yhtyivät Delevan huutoon, kun maailma pimeni hänen ympärillään.
Ja plasman toan oranssit silmät rävähtivät auki.
Siinä hän oli, kaikki raajat kiinni pöydässä.
Kaikki neljä mekaanista raajaa.
Kylmää KAL-metallia kaikki.
Koneet pumppasivat hänen sisällään.
Konetoa oli enemmän kone kuin toa.
Kauhea painajainen oli käynyt toteen, Deleva tajusi katsellessaan leikkaussalia.
Kristallitutkija oli vahkiparin kera hänen ääressään.
Kenraali ryntäsi helpottunut ilme kasvoillaan kohti kakamakasvoa.
Karmaiseva Kohtalo oli saattanut toteutua, mutta kaikki oli silti hyvin.
Kaikesta huolimatta kuolo oli peitottu.
Haluaisitko, että teen asialle jotain, Itroz? En kykene hallitsemaan hänen suojattua mieltään, mutta viestintään minulla on mahdollisuus.
Siitä on varmasti hyötyä, vihrepeukalo. Minun ääneni hän tuntee, enkä kykene naamioitumaan häneltä hänen mielessään. Mutta sinä olet… villi muuttuja, niin sanotusti. Sinä voisit… sinä voisit ottaa palasen hänen kalleimmasta muistostaan, ja pukeutua siihen.
Tarkoitatko sirun ääntä?
Nimda. Kyllä. Hänen oma luomuksensa, totta, mutta hän haluaa uskoa siihen ääneen.
Onnistuu. Luuletko, että hän saa homman hoidettua omin avuin? Minulla on käytössäni myös tulen toa, jota hallitsen täydellisesti.
Sovella. Kuten tähänkin asti. Kun saat tilaisuuden, anasta sirut ja tuo ne minulle. Sitten saat Joueran.
Toteutan osani sopimuksesta.
XMS Angonce
40 minuuttia huomiseen
Kahden toan puoliksi telekineettisen kanokataksin laskeutumisessa olisi ollut parantamisen varaa. Se nimittäin syöksyi suoraan läpi XMS Angoncen komentosillan ikkunan. Hirvittävän räminän myötä he osuivat huoneen pöytiin ja sohviin.
Puoli tusinaa kromidia heidän ympärillään olivat suoraan sanottuna hämmentyneitä.
Deleva nousi perin nopeasti, vaikka olikin aika uupunut. Hänessä oli taisteluarpia ja muita matkamuistoja, mutta Kal-soturi ei niistä välittänyt. Kromidit olivat heidän vihollisiaan. Ja mustekaloista tulisi hyviä vartaita oikealla lämpötilalla.
“En odottanut näkeväni sinua enää”, lausui kromideista arvovaltaisin plasman toalle. Hän nousi aluksen ohjaustietokoneen äärestä – sen saman, jonka Deika tunsi pistävän todellisuutta oudoilla ajatusaalloilla. Raskashaarniskainen kromidien kapteeni vei kätensä miekkansa kahvalle, ja merkistä muutkin – joka suunnassa olevat – palkkasoturit valmistautuivat. “Mutta ette te voi mitään enää muuttaa.”
Deleva otti kilpensä selästään ja kuumensi sen hehkuvan kuumaksi. Tulisi aika kärventää lonkeroisenpalvojia. Hänen konekätensä kämmen alkoi myös hehkua kirkkaana, korventavana ja kuumana. “Sinä kuolet, kromidi. Poltan sinut niin pahoin, ettei jumalasikaan enää tunnista sinua.”
Deika nousi aluksentapaisesta vaivalloisesti miehen viereen. Hän näytti edelleen sangen tärähtäneeltä. Toinen käsi piteli Idenin otsaa.
“Päissä ruuhkaa. Sokeuttaa mielen… kaikki on valkoista! Kuin lumimyrsky! Kohina…” hän puheli itsekseen ja hoiperteli pari askelta. Ar-Zainah seurasi tätä tarkkaavaisena – mielen toalla oli kyllä vahkin pää kanoka-laukaisimena ja muutama varalautanen leijui runnellun hahmon ympärillä, mutta muuten tämä ei osoittanut mitään uhkaavuutta. “Haluan sen pois!”
Ainakin, kunnes aluksen ohjaustietokone hajosi väkivaltaisesti osiin mielen toan heittäessä sitä sinisillä säikeillä. Sähköjohdot kipinöivät, kun toa repi sekunneissa irti kaiken elektroniikan huoneesta. Tuli täysin pimeää ja hiljaista, sillä kohinakin hiljeni. Tilassa hohtivat silmien ja plasman lisäksi vain lonkeroratsastajien haarniskoiden polttiaiskudokset.
Plasmakilpi alkoi hohtaa valolla, mikä kärvensi siihen katsovien silmiä. Kilven kiihdytetty lämpeneminen sai myös aluksen ilman kuumenemaan räjähdysmäisesti. Puoli-toa oli tosissaan. Kohta aluksessa haisisi lonkeroratsastajan palanut liha.
“Te olette ystävienne perässä, ettekö vain?” kromidien khalatan kysyi vailla epäilystä. Hänen miehensä olivat ottaneet etäisyyttä plasman toasta.
“Kyllä. Kertokaa meille missä he ovat niin pääsette elossa täältä”, plasman soturi sanoi uhmaavasti. Hän ei pitänyt näistä Tren Kromin äpäristä yhtään.
“Mitä tahansa päädytkin tekemään, höyryn soturi, se päättyy sangen varmasti meidän kaikkien ja tuhansien kaupungin pikkuväen kuolemiin”, Zainah vastasi pimeydessä. “Mutta toisaalta, se kaikki on vain lihaa suuressa pyörteessä. Ainetta vain, tehty taottavaksi Ensimmäisten ahjossa.”
“Onpa sinulla ikävä maailmankuva”, Deleva murahti. “Emme me ole vain ainetta. Olemme ajattelevia olentoja, joilla on sielut. Emme ole vain lihaa ja rautaa kuten sinä ajattelet.”
“Valheet ovat helppoja”, kromidi vastasi, ja häntä läheisimmät toistivat sen kuorona.
“Ei teidän kanssa voi edes puhua. Kolmas silmänne on tehnyt teistä sokeita”, plasmasoturi murahti.
“Deleva, Matoro on täällä”, mielen toa kuiskasi plasman toalle ja tökkäsi tätä kyynärpäällään. “Alhaalla!”
Deleva iski plasmakilpensä lattiaan. Se alkoi sulattaa metallista lattiaa heidän altaan.
“Mielen Etsijä on tarkkaavainen”, Zainah totesi välittämättä plasman toan uhasta. “Jään Sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen Takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon Ritari… pelkään, että hänet on jo viety.”
Lattia höyrystyi heidän allaan ja alkoi kuumentaa yhä tukalammaksi käyvää ilmaa. Ilman alkoi täyttää musta savu, jossa oli paljon ikäviä pienhiukkasia. Deleva kuunteli Zainahin puheita, mutta oli kuitenkin keskittänyt voimansa tähän työhön.
“Toisaalta Jään Sotilas saattaa kuolla, jos tämä tila valuu sulana metallina hänen päälleen. Onneksi palaminen, se on hyvä kuolema. Ei anna lihaa pyörälle, ei jätä ruumista rattaille.”
Deleva lopetti yhtäkkiä metallin työstämisen. Hän antoi sen kuitenkin palaa omalla painollaan. Kromidi oli tässä asiassa oikeassa. Lisäksi hän ei ollut pahemmin ajatellut sitä, että tekisi tilasta vaikean olla myös Deikalle, jonka voimiin ei kuulunut lämmönkesto tai savusukellus. Kromidit eivät olleet vielä hyökänneet, mutta yhteenotto olisi vain ajan kysymys. Olisi vain päätettävä ampuuko itse ensimmäisen laukauksen.
Ensimmäisen laukauksen ampui yllättäen Deika. Heikennyskanoka osui heitä lähimpään kromidiin – se sai lonkerosoturin kaatumaan taaksepäin. Mielitoa tarttui toveriaan tämän oikeasta kädestä ja lähti juoksemaan kaatamansa soturin ohi, vuorenvarmana siitä minne pitäisi mennä.
Delevan käden hehku sammui Deikan koskiessa tämän käteen. Syntyi outoa kihelmöintiä, kuin hankaussähköä, mutta erilaista. Kilpi vasemmassa kädessään Deleva seurasi mielitoaa. Kromidit aloittivat silloin hyökkäyksensä.
Pitkä terällinen ase sujahti Delevan plasmakilpeen, mutta suli heti osumasta. Musta savu täytti ilman ja sulaa metallia roiskui lonkerosoturin polttiaishaarniskaan. Soturi ei näyttänyt kipuaan, mutta haarniska olisi kirkunut jos se olisi osannut.
Toisaalta toa ei olisi yllättynyt, vaikka se olisi osannutkin.
Kromidit olivat nopeita – liian nopeita. Oli kuin koko heidän kehonsa olisi ollut vain yksi lihas, jota he täydellisesti kontrolloivat. Kontrolloivat satojen vuosien kokemuksella.
Huoneen irtaimisto nousi ilmaan kaoottisena pyörteenä Deikan nostaessa kättään. Hänen telekineettiset haamukädet repivät auki komentosillan hissin ovet. Deleva kuuli mielen toan mutisevan itsekseen jatkuvasti, aiheista jotka eivät tuntuneet liittyvän tilanteeseen mitenkään. Kromidit liikehtivät varovaisesti – pyörivien esineiden myrsky suojeli juoksujalkaa kulkevia toia.
“Alas, alas alas”, Deika mutisi. “Hissi oli alhaalla. Tai sitten ylhäällä. Oli vain kuilu. Pimeää.” Kromidit astuivat läpi esineiden. “Ne lyövät. Varo. Näen. Mennään alas”, toa sopersi keskittyessään silmät kiinni huonekalumyrskyn ylläpitämiseen. Voimien käyttö raastoi Deikan tajuntaa.
Deleva katsoi alas synkkään kuiluun. Heidän pitäisi hypätä.
Sitten hän katsoi vierellään seisovaa toaa. Deika roikkui tajunnan rajamailla.
“Ja sitten mentiin”, puoli-Kal totesi yksioikoisesti. Hän kumartui, tarrasi Deikaa reisien korkeudelta ja heilautti agentin olkapäälleen. Plasmamies loikkasi pimeyteen.
Kyborgin mekaaninen jalka osui ensimmäisenä metalliseen hissikuilun lattiaan. Toan normaalijalka olisi murtunut siitä iskusta, mutta Kal-jalka ei epäröinyt. Se kesti hyvin tärinävahinkoa. Hän päästi Deikan otteestaan.
“Pysytkö pystyssä?”
“Oikeanpuoleinen seinä! Anna sen sulaa.”
Sulan herra päästi valloilleen plasmapurkauksen, joka alkoi polttaa seinää. Mustaa, karsinogeenistä savua syntyi metallin palaessa pois. Oli kuin alukseen olisi käytetty epäpuhtaita metalliseoksia. Lyijyä ehkä? Vai oliko teräksessä seassa asbestia?
He puikkelehtivat läpi palaneen seinäaukon käytäviin. Deika näytti suunnistavan täydellä varmuudella kohti Mustalumea. Käytävät olivat autioita ja harmaita. Jään sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon ritari… pelkään, että hänet on jo viety, Deleva muisti kromidin sanat, mutta halusi todistaa ne epätodeksi.
“Täällä on hiljaista kuin haudassa”, plasmasoturi mutisi ääneen. Deikasta ei ollut pahemmin puheseuraksi, naikkonen kun puheli omiaan itsekseen. Hänen pitäisi löytää ystävänsä, maksoi mitä maksoi.
Ritarikuntalaisen mielikompassi oli kuitenkin osoittanut tarkkuutensa, kun toa-kaksikko löysi etsimänsä komentosillan alaisista huoneista. Ilmeisesti asumiskäytössä olleen huoneen lattialla lojui apaattisena köytetty jään toa. Taaempana oli vastaavassa kunnossa oleva selakhi. Deleva puski oven saranoiltaan.
“Hetk- keitä- mitä?” pystyyn säpsähtänyt Angien sopersi nähdessään tulijat. Hänellä ei kestänyt kauaa tunnistaa toista Odinalta karanneeksi kokeekseen. Omanlaisensa järkytyksen koki myös Matoro, kun plasman toan viereen ilmestyi Deika. Siniset sormet työntyivät naisen aivoihin Mustalumen mielessä.
“Hah!” Deleva iski kerran kätensä yhteen ja asteli köytetyn toan luokse. “Sinulla lienee melko tarina kerrottavaksi, Matoro”, hän huudahti täsmäpolttaessaan köysiä.
Kalpea jään toa ynähti epämääräisesti saadessaan itsensä vapaaksi. “Niin sinullakin”, hän lopulta vastasi ja vilkaisi ritarikuntalaista.
“Tässä muuten taikakivesi. Kiitos siitä!” Höyryritari ojensi sinisen korjauskiven jään toalle.
Värisotku mielen toa tuijotti silmät auki revähtäneinä Matoroa. Iden-kasvoisen karkuriagentin ilme oli merkillinen, eikä Matorolla ollut aavistustakaan, mitä suurten sinisten silmien takana liikkui.
“Matoro…” Deika sai suustaan. Ritarkuntalaisen ympärillä leijailleet Kanoka-kiekot putosivat rämisten hytin lattialle, samoin irtopääase hänen kädestään. “Minä löysin sinut, Matoro.”
Matoro ei ollut yhtään sen varmempi omista tuntemuksistaan. Pitäisikö hänen olla pahoillaan toan puolesta, jonka mieltä Ritarikunta oli myllännyt? Päällimmäisenä Matoron päässä oli kuitenkin kuva käsistä, jotka pusersivat itsensä Deikan pään läpi.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
Plasman toa ei seurannut hyvin hämmentävää jälleennäkemistä kahden toan välillä, vaan oli siirtynyt vapauttamaan selakhia, joka tuntui tärisevän.
“Toa Deleva”, hän esittäytyi ja tarjosi elävämpää kättään hailtialle. Hän olisi voinut vannoa nähneensä selakhin joskus aiemmin.
“R-rautakala”, tiedenainen vastasi ja nousi toan kädestä tukea ottaen. Kohde tappoi neljä metsästäjää pakonsa yhteydessä, hän muisti raportin tapahtuneesta. Ja vaikutti todennäköiseltä, että lista oli Aft-Amanassa pidentynyt.
“Teillä ei ilmeisesti ole mennyt ihan purkkiin”, plasman toa totesi katsellessaan ympärilleen. “Ennen kuin tarinoimme pitäisi löytää vielä Umbra ja Kapura. Nähnyt heitä?”
“Tulen toa sanoi menevänsä hakemaan sirut turvaan”, edelleen sangen hermostuneelta vaikuttava selakhi sai vastauksen aikaan. “Se toinen on jossakin aluksen tyrmistä… vortixx puhui jotakin erityistarpeesta…”
“Tunnet paikat, oletan?” Deleva kysyi. Hailtia, joka ei tuntunut saavan katsettaan irti konetoasta, nyökkäsi.
“Minä löysin sinut, Matoro”, Deika taas toisti. Hänen ilmeensä oli edelleen sama tyhjä tuijotus. “Minä löysin sinut, Matoro.”
“H-hauska nähdä sinuakin”, vastasi toa puoliksi kysyen. Mieletär näytti fyysisesti voivan kovin huonosti – kaulan haava heidän viime tapaamiseltaan oli sidottu, mutta veren tahrimat haarniskanriekaleet- “… mitä sinulle on tapahtunut?” toa sai kysyttyä.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
“O-oletko kunnossa?” jään sotilas kysyi hämmennystä katseessaan.
“Minä…” Deikan lause jäi kuitenkin kesken. Karkuri hautasi kasvonsa käsiinsä. Matoro oli kuulevinaan tukahdutettua muminaa. Kiusallisuutta kesti hetken. “Minä rakastan sinua.”
Deika laskeutui rauhallisesti polvilleen ja rojahti siitä kivuliaan näköisesti kyljelleen. Hänen selkänsä kaareutui ja toa halasi polviaan. Mahdollisimman pieneksi palloksi käpertynyt mielen toa hyräili jotain hetken. “Kotona on ollut tänä vuonna hyvä sato, olen siitä varma.”
Hyräily jatkui.
Matoro tuijotti sykkyrä-toaa ja yritti muistella, mitä se matoran-agentti oli puhunut hänelle Deikan menneisyydestä. Ilmeisesti Matoron edessä makaava toa oli joskus ollut Mata Nuin Ritarikunnalle työskentelevä jäljittäjä. Jonkun trauman takia hänen mielensä meni kuitenkin rikki – siihen osaan Matoro arveli osaavansa samaistua – ja Deikalle tehtiin… jotain? Ilmeisesti Ritarikunta käytti häntä edelleen jäljittämiseen, ohjaamalla mielen toan romanttiset tunteet jäljitettävään kohteeseen.
Mutta miettivätkö he lainkaan, mitä tapahtuu, kun hän todella löytää elämänsä senhetkisen rakkauden?
Mustalumi kyykistyi mielen toan viereen ja vei kätensä tämän olkapäälle. “Deika?” hän kysyi hiljaa. “Kuuletko minua?”
“Sitä luulisi, että pasianssissa voi voittaa. Mutta ei todella ei koskaan. Jo pelkkä pelaaminen on häviö itsessään.”
“Deika?” Matoro toisti ja nykäisi pehmeästi toaa hartiasta.
Ensin jäljittäjä säpsähti hieman, mutta kurottautui sitten kylkiasennostaan voimattomasti kohti Matoron jalkaa ja halasi sitä.
“Mi-…”
“Näin on parempi” Deika nyyhki. “Koska en näe petosta.”
Matoro katseli muita huoneessaolijoita hieman kiusaantuneena. Värisotku hänen jalkansa ympärillä tärisi ja kaikki olivat kääntäneet katseensa kaksikkoon.
“Deika…”
Mustalumi kumartui ja otti käsillään kiinni jalkaansa puristavista eturaajoista. “Deika, meidän on mentävä.”
Matoro yritti varovaisesti hivuttaa halaavaa käsiparia pois kinttunsa ympäriltä. Pian Deika päästi irti, ja klaanilainen pyrki auttamaan maassa makaavaa tapausta pystyyn.
“Hyväksyn – olit väärä muutenkin”, Iden-kasvo myöntyi, ja nousi varovasti seisomaan.
“En usko, että tämä on välttämättä paras aika kysyä… mutta…” jään toalla oli lopulta hyvin suuria vaikeuksia pukea hämmennystään sanoiksi. “Äh, puhutaan sitten joskus pirtelöiden ääressä tai jotain. Meillä ei taida olla kaikkea maailman aikaa.” Ja muisto hänen kahdesta petturistaan pisti hänen mieltään.
“Krhm”, Deleva keskeytti kahden toan ajatuksenvaihdon. “En haluaisi keskeyttää teidän lepertelyä, mutta meillä on täällä tekemistä”.
“Tulen toa… hän meni hakemaan Nimdan takaisin kelloonsa”, selakhi kertoi varovaisesti. “Valon toa on kai suljetulla osastolla… Radakilla oli hänelle jotain erityistä…”
Matoro kuuli päässään äänet. Muistot Deltasta muistuttivat häntä hänen kohtalostaan. Sen toisen kuiske, se yhtyi Nimdan muistoon ja teki siitä loistavan majakan.
Mutta Matoro tiesi, että se olisi väärä valinta.
Aivan kuin se oli ollut silloin Arupakin huoneen edustalla.
Mutta oikean valinnan tekeminen vaati niin paljon.
Hänen pitäisi tunnustaa itselleen olleensa väärässä Nimdan suhteen. Eikä hänen enkelinsä halunnut sitä. Eikä Klaani, Klaanin tehtävällähän siinä oltiin? Hakemassa sirua?
Pienen hetken hän näki itsensä kirkkaana enkelinä, joka hän voisi olla, kun saisi Nimdan.
“T-tiedän että ohjeesi on mennä pelastamaan Umbra ensin”, Matoro sanoi hiljaa plasman toalle. “Onhan?”
“Älä anna sen pahuksen sirun sumentaa tajuasi, kokinoui”, Deleva murahti. “Tietysti me pelastamme Umbran.”
Matoro huokaisi ja pakotti itsensä sumentamaan päästään ajatukset siruista. “Tietysti”, hän totesi lopulta.
“Selakhi, näytä tietä.”
Betty, taivaalla
36 minuuttia huomiseen
Cody ei olisi tahtonut uskoa kellojen enää pahenevan. Nousu oli ollut kaikkein vaikeinta. Nyt hänen enää sentään täytyi vain pitää alus suorassa. Komentaja oli katsonut parhaaksi päästää irti ohjaussauvoista. Hänen käsiensä hallitsematon vapina olisi aiheuttanut vain lisää ongelmia.
Veden toan käsi puristi tiukasti kommandon vasenta olkapäätä. Nahon mielestä oli parasta, että joku vahtisi molempia vahkeja kaiken aikaa. Etenkin Codya, joka ainoana lentotaitoisena piti hallussaan koko kuusikon jo Po-Metrun yllä lentäviä henkiä.
Aluksen takaosassa Mexxi piteli tajuttomuuteen takaisin vajonnutta Xeniä. Elda ionisoturin suonissa oli tällä hetkellä pelkkä kirous. Kellojen lisäksi Xenin täytyi kokea päässään myös kaikki ympäri kaupunkia kirkuvat vahkisoturit. Valkoisen kontrolli oli ainoa asia, joka oli pitänyt ne piilotettuna. Ne kirkuivat vain orpoina.
Sivuikkunasta ulos tuijottava Nurukan sai seurakseen Nahon, joka määräsi Mavrahin hetkeksi katsomaan Codyn perään. Järkyttynyt professori yritti parhaansa mukaan terävöittää mielensä hopeisen kommandon tueksi.
Veden ja maan henget seurasivat alapuolellaan viliseviä kanjoneita ja jättimäisiä patsasviidakoita. Sodan koulimat toat olivat rysähtäneet kertaheitolla rauhanajasta takaisin maan pinnalle. Hunakasvoinen nainen vilkaisi Nurukania vierellään, nyt samanlaisella vakavuudella, kuin edellisessä kohtaamisessaan. Aikana, jolloin Metru Nui edellisen kerran taisteli vapaudestaan.
“Tällaistako teillä Mustassa Kädessä nykyään on? Vai onko tämä päivä teille aivan yhtä hullu, kuin minullekin?”
“Olemme joutuneet käsittelemään erilaisia ongelmia Kädessä, mutta tämä on kyllä paljon pelottavampaa kuin asiat, joita siihen hautaan on suljettu”, viiksikenraali vastasi.
“Mexxi puhui minulle… muistiongelmistasi. Muistatko sinä mitään tästä Biancasta? Mitään, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään, mitä hittoa kaupungissamme oikein tapahtuu?”
“Olen kuullut nimen joskus kauan sitten. Nimi on ollut yleisessä käytössä, mutten tiedä mitään varmaksi. Se pelottaa minua.”
Naho murahti. Jos hän olisi itse ollut aikanaan enemmän tekemisissä Käden kanssa, hän olisi ollut selvittämässä jokaista järjestön sisäistä mysteeriä. Harmikseen hänellä oli ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeenkin aivan liian vähän aikaa penkoakseen Onu-Metrulaisia sotasalaisuuksia.
“Sinä olet varmaan pitänyt itsesi kiireisenä Legendojen kaupungin asioilla? Itse haluaisin olla hyödyksi, mutta muistoni palautuvat pätkittäin ja täysin satunnaisesti. Unissani koen usein uusia, mutta samalla tuttuja muistoja menneisyydestäni”, vanha kenraali kertoi.
Veden toa kuunteli vanhan tuttunsa sanoja. Maan toan olemus uhkui yhä samaa luotettavuutta, mitä vuosia sittenkin. Mutta vuodet olivat kuluttaneet Nurukania. Eikä Naho halunnut sitä myöntää, mutta tämänkaltaisina hetkinä hän alkoi itsekin tuntea vuosien painon harteillaan. Mangai vilkaisi kohti Xeniä, joka yritti puolitajuissaan kouristella itseään irti Mexxin otteesta. Eikä hän ollut varma, olivatko nämä ne nuoret toivot, jotka jonain päivänä ottaisivat heidän paikkansa.
“Taivas. Katsokaa!”, kuului matoranin huudahdus ohjaamosta. Toat riensivät kumarassa vapisevan Codyn ja Mavrahin taakse tuijottamaan kohti hämärtynyttä taivaanrantaa. Sininen hohde, jota kohti kuusikko oli halki pimenneen taivaan kiitänyt oli alkanut himmenemään. Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun se katosi täysin heidän silmiensä edessä. Cody ei edes aluksi tiedostanut, kuinka hänen kätensä vaeltelivat takaisin ohjaussavoille. Aluksen takaosassa Xen pomppasi pystyyn huutaen. Hän oli säikähtänyt äkillistä hiljaisuutta.
Kaupungin poliisivoimat hiljenivät.
Kellot hiljenivät.
Staattinen kohina hiljeni.
Kaikkinäkevän huuto tukahtui.
Vahkikommandot näkivät ja kuulivat taas selkeästi. Xenin Eldaveri rauhoittui ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hetken ajan vahkit nautiskelivat rauhoittuneesta tilanteesta. Mutta sitten nousivat kysymykset. Mitä oli tapahtunut?
Vastauksia ei tarvinnut odotella kauaa. Nahon Mangaiverkko rävähti takaisin toimintaan samalla hetkellä, kun vahkit palasivat valkoisesta kaaoksen valtakunnasta takaisin kuolevaisten joukkoon.
Naho tuijotti raporttia, jota Metru Nuin länsirannikon tutkat hänelle tarjosivat. Nurukan vilkaisi hänen olkansa ylitse ja hämmentyi yhtä verroin. Toa heitti kämmenmikronsa Mavrahille, joka hieman hoiperrellen kytki sen Bettyn sisäiseen tietokonejärjestelmään. Mexxikin oli ehtinyt vilkaisemaan jo pientä näyttöä, kun sanaakaan sanomatta Xen asteli aluksen etuosan hologramminäytölle ja avasi tutkan kuvan kaikkien nähtäville.
“Mata Nuin nimeen mikä tuo on? Kuka suunnittelisi jotain tuollaista?”
Nurukanin kysymys oli aiheellinen. Mavrah olisi kompannut sitä ääneen, jos hän olisi ymmärtänyt paremmin tutkan esittämää skenaariota.
Merellä, lähellä Ko-Metrun rannikkoa, noin kahden kilometrin korkeudella lensi alus. Sellainen alus, joka oltiin tarkoitettu merenkäyntiin. Xialainen megalomaaninen ja ruman kulmikas muotoilu lipui hitaasti alemmas ja alemmas. Törmäyskurssia oli mahdotonta vielä arvioida, mutta varovaisimmatkaan arviot eivät näyttäneet hyvältä Ko-Metrun osalta.
Se, miten alus oli ylipäätään joutunut korkeuksiin ja se, miten sen kurssi pysyi näinkin tasaisena oli kaikille outoa kuvaa seuraaville täysi mysteeri. Xen loksautti avonaisen suunsa kiinni ja varovaisesti hivuttautui joukkion ohi Codyn rinnalle, joka keskittyi nyt viimein täysin mielin lentämiseen.
“Kuinka kovaa tämä laite oikein kulkee? Ehdimmekö sinne ajoissa?”
Cody vilkaisi tyynesti omaa digitaalista karttaansa. Komentaja virnisti leveästi.
“Kokeillaanko varttia?”
“Pystytkö siihen?”
“Vyöttäkää itsenne tai kaapikaa jäämistönne takaseinästä”, mies huudahti innostuneena. Viisikko vilkaisi toisiaan puoliksi kauhistuneena ja jokainen ryntäsi vuorollaan matkustajaosastolle vyöttämään itsensä penkkeihin. Kun jokainen oli turvallisesti paikallaan, käänsi Cody aluksensa kurssin väkivaltaisesti kohti lounasta. Uusi Käsi saisi elämänsä kyydin. Ja perillä heitä odottaisi elämänsä kaaos.
Orkesteri
Liian kauan
“K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTISI”
Sammunut majakka makasi lamautettuna sähköisessä verkossa, jonka ympärillä tanssivat korpinmustat rautaäpärät. Hänessä oli kiinni soihtuvia putkia, jotka täyttivät hänet lamaannuksella ja voimattomuudella. Toan naamio oli otettu pois tämän kasvoilta, sillä Mordus oli voiman kyllästämä ja vaarallinen, vaikka majakka olisikin ollut liian heikko sitä käyttääkseen.
“KUIN KOHTALO ITSE”
Verkko, joka häntä piti paikallaan, värähteli kuin elävänä. Toa tunsi sen vievän hänen virtansa, valonsa ja voimansa.
“MUTTA PAREMMIN”
Kraa oli käpertynyt jonnekin Umbran persoonan syövereihin. Sitäkin pelotti. Se oli suorastaan kauhuissaan. Se ei halunnut orkesteriin. Se ei halunnut tanssia.
Valon toa toivoi, että edes se olisi ollut kuuntelemassa häntä. Tuntui niin yksinäiseltä siinä pimeässä ja kylmässä sellissä. Ilman naamiota oli lisäksi vaikeampi nähdä.
“OIKEUTETUMMIN”
Umbra alkoi kerätä ajatuksiaan. Hän ei ollut nähnyt ystäviään sitten Aft-Amanan. Missä hän oli, sitäkään hän ei tiennyt. Metalliolennot olivat ilmestyneet prosessoimaan häntä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Vain niiden siniset, kolmikulmaiset visiirit hohtivat pimeässä.
“SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA”
Umbra muisti, miten hän oli ollut osa orkesteria. Ja hän tunsi, miten hän tulisi pian taas olemaan.
XMS Angonce
45 minuuttia huomiseen
”Ilmoitus: On epäkohteliasta keskeyttää.”
Ääni oli matala ja tuli syvältä mustan rautaäpärän sisältä.
Mustat kädet olivat kierittäneet sinisenä särisevän verkon haalistuneen toan ympärille. Umbra ei näyttänyt olevan tajuissaan.
Deleva, Kal-kylki edellä ja jousi valmiina, oli se, joka ovesta tuli läpi ensimmäisenä.
Avhrak Feterran sininen visiiri välkähti, kun refleksinomaisesti konetoa upotti plasmanuolen koneen mustaan pintaan. Hetken se vain mittaili toa-joukkoa ovensuussa.
“”Pyyntö: Poistukaa.”
Siinä se seisoi, Umbran ja muiden välissä. Mustana, keltaisella ja punaisella koristeltuna, uhkaavana ja pitkänä. ZMA:n tunnus kuusikulmiona koneen rinnassa oli jotakin, mitä jään sotilas ei ollut nähnyt sitten öisen iskun kuukausia sitten.
“Mitäs piruutta tämä on?” Deleva murahti, mutta ei ehtinyt ihmetellä, kun kalmankoneen olkakilvet avautuivat ja mustien ranteiden aseistus avautui kaikkeen kunniaansa. Hän oli jo täysin eri molekyylitasolla värähtelemässä – syöksymässä kakamallaan kohdettaan päin.
“”Pyyntö: Po-“
Kal iskeytyi Avhrakiin. Metalli kirkui, mutta vain hetken, sillä Feterra pyörähti valtavalla nopeudella sivuun, tarrasi käsillään toaan ja heitti tämän päin tilan takaseinää.
Se oli juuri tarttumassa paketoimaansa Umbraan, kun jään sotilas syöksi käsistään yksikelvinistä olemustaan päin sen kuorta ja kasvoja.
Se tuli vanhasta tottumuksesta. Refleksistä. Matoro astui eteenpäin jäätyrskyn virratessa tästä mustaan koneasiaan. Avhrak raapaisi routaa visiiriltään ja syöksi plasmaa päin lumi-toaa. Koneen liikkeet ja refleksit olivat luonnottoman nopeat, ja ilman Delevan kykyä pysäyttää plasman lento ei olisi toa välttämättä selvinnyt kärventymättä.
Kyseinen, sangen vihaiseksi äitynyt puoli-epäkuollut oli avannut kilpensä ja pyöritteli plasmaa käsissään. Hän ja hänen jääveljensä lähestyivät rautaista kuolemaa kumpikin omasta suunnastaan, jäätä ja plasmaa sylkien.
Hiilenmusta kone oli kahta toaa nopeampi. Harppuunaterät sen käsistä lensivät kumpaankin suuntaan sihahdusten saattelemina. Matoro sai sähköisen terän kylkeensä; Delevaan ammuttu kilpistyi tämän kilpeen. Feterra syöksähti levitaation turvin sähkön nopeudella sivuun, iskien kaapeloidun harppuunasankarin päin lattiaa ja pöytiä useammin kuin kerran. Jokaista vipuvoiman antamaa iskua avusti sähköshokki, jotka virtasivat pitkin köyttä uhriin.
“”Määräys: malli 2.51, yksikkö 3, saata valon toa ulos.”
Koneen matala ja rauhallinen särinä oli täydellisessä ristiriidassa siihen, miten aggressiivisesti se pahoinpiteli toa-kaksikkoa. Sen liikkeet olivat nopeita, koordinoituja ja harkittuja. Möykyttäjätoan iskut eivät siihen uponneet, eikä jään toa ollut missään vaiheessa sille uhka. “”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Toille oli täyden epätoivon hetki, kun toinen musta Feterra ilmestyi huoneeseen. Deleva yritti huutaa, mutta ensimmäisen koneyksilön ranneterät toivat hänelle pian muuta mietittävää.
Matoro oli repinyt irti sähköterän itsestään plasmalieskojen katkottua kaapelin, mutta havaitsi ylösnousemuksen vaativan ponnisteluja, joihin hän ei juuri silloin pystynyt.
Ei, vaikka hän näki toisen Feterran tarttuvan hänen vanhimpaan ystäväänsä, vetävän tämän olkansa yli ja nousemalla ilmaan, suuntanaan taivas ja ties mikä…
Mutta mitään ei tapahtunut, kun telekineettiset kädet tarrautuivat kahteen koneeseen ja iskivät ne toisiaan päin kuin marmorikuulat. Mielen toa, huomattavasti mieleltään kirkastuneena, säkenöi syaania ja kolmioita työntäessään avhrakparia yhä kauemmas huoneeseen.
“Auttakaa valon toaa!” mieletär huusi, kun koneiden kuumia ammuksia kerääntyi ilmaan, hänen kineettiseen kenttäänsä. “Pidän paholaisia paikallaan!” hän huusi, vaikka oli selvästi ongelmissa koneiden hallinnassa.
Psykokineettinen kenttä katosi häviäväksi hetkeksi, mutta Deika sai sen pian takaisin eloon päättäväisen tuskainen ilme kasvoillaan. Vaaleansininen hohde säkenöi hänestä, kun kaksi konetta vain jähmettyivät ajassa ja tilassa hänen mukanaan. Verinoro, pian toinenkin, valui karkuriagentin suupielistä. Hän ostaisi muille aikaa.
Plasman toa kankesi itsensä ylös ja kohti valon toaa.
Plasma poltti vaijereita, jotka olivat kietoutuneet majakan ympärille kuin kuristavat köynnökset. Pian soturi olisi vapaa konehirviöiden ikeestä. Hämähäkin saalispaketilta näyttävä toa-kotelo oli pian vapaa kahleistaan, mutta oliko hänestä taistelemaan?
“Umbra. Oletko siellä?” Deleva ravisteli ystäväänsä hereille. Valon toa oli perin heikko, mutta alkoi virrota.
Kraa oli herännyt ensimmäisenä. Sillä oli vielä itsesuojeluvaisto jäljellä, eikä se halunnut osalliseksi Kohtalon orkesteriin. Se ei halunnut enää uuteen häkkiin.
“Palasin tietoisuuteen pitkästä aikaa”, Kraa puhui Umbran suulla. “Kraa” se lisäsi vielä vahvistaakseen sanomaansa.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä. Nämä fepirakat ovat ongelma. Paha ongelma”, plasman henki karjui. “Tiedän, että Deika ei pysty pidättelemään niitä ikuisesti. Mutta ne pelkäävät niitä vastaan mennyttä valon toaa”, Kraa-Umbra kertoi. “Et saa minusta soitinta orkesteriisi, ZMA.”
Deleva ei peittänyt hämmennystään, koska tämä ei kuulostanut Umbralta, mutta samalla se kuulosti. Aft-Amana ei ollut tehnyt heistä kellekään mitään hyvää, mutta Umbrassa se oli herättänyt jotain. Jotain oli kuoriutunut munastaan painajaisten parantolassa. Ja lähtenyt lentoon.
Konetoa tarrautui toveriinsa, joka vaikutti täysin rennolta ja lauhtuneelta kehostaan. Feterrojen laitteet kiersivät hänen haarniskassaan. Deleva murahti ottaessaan koko toan painon vastaan. Hän lähti vetämään tätä turvaan, rukoillen samalla mielessään mieli-toan pystyvän pidättelemään koneita.
Mieli-toan kannalta ei näyttänyt hyvältä.
Sininen kehä, jota Deika piti ympärillään, oli kuin tyhjyys, jossa oli hänen lisäkseen vain kaksi kalman konetta. Kaksi konetta ja plasma, joka lähestyi häntä äärettömän hitaasti mutta vääjäämättömästi. Mielen toa ei tiennyt, mitä sen maailman ulkopuolella tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko hän antanut Matorolle ja muille tarpeeksi aikaa.
Hän tiesi vain, että lopulta hän ei pystyisi pidättelemään Zorakin soittimia. Ne koneet, ne tulivat niin voimalla, nopeudella, määrätietoisuudella… mieletär tunsi ajatustensa huutavan, kun mustat asiat lähestyivät.
Mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän päätti lopettaa taistelun siihen paikkaan, ja sukelsi toisen Feterran mieleen.
Mustan kuoren sisällä asui hulluus.
“Ilmoitus: Virhe. Suositellaan välit-“
Värikylläisyyksien ja kirkkauskontrastien kaaos. Ne pistivät hänen mieltään neulojen ja naulojen kasana. Värivalot olisivat korventaneet hänen silmänsä, jos hän olisi ne fyysisesti nähnyt. Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Aistit olivat viritetyt äärimmilleen. Deika kuuli oman sydämensä sykkeen kuin kiertoratapommituksena. Hänen oma hengityksensä oli kuin hurrikaani. Koneiden nivelten natina oli kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
HUUTOA
HUUTOA
HUUTOA
Alusta allaan pitävä kohina kuulosti kaikkien maailman äänien myrskyltä, ja sen säteily tuntui vain fyysiseltä kivulta.
kivulta
kivulta
kivulta
Ajatusten etsijä jätti välistä sydämenlyöntejään. Hän tunsi hulluuden koskettavan hänen mieltään.
mieltään
mieltään
mieltään
Korpinmustan koneen mieleen astuminen oli ollut kuin heikolle sillalle jalkansa asettaminen. Se sai koko sillan putoamaan alas matkalainen mukananaan.
Siltä se ainakin tuntui, sillä kaikki Feterrassa hajosi järjestelmällisesti etenevänä jonona. Dominojonona. Kaikki värit, äänet, aistit ja tunteet vain sortuivat toistensa alas painamina, ja tyhjyys otti ne vastaan mielissään.
Deika lensi ulos olennon mielestä tuskallisesti sen alkaessa hajottaa itseään. Hän iski takaraivonsa siihen pöytään, jossa valon toa oli ollut kiinni vielä hetki sitten – värit soivat edelleen hänen silmissään, eivätkä ne menneet pois edes luomet sulkemalla.
Toinen mustista feterroista syöksi plasmaa ja sähköshokkeja kaikkialle pyöriessään itsetuhon tanssia. Mielen toa väreistä sokeana hyppäsi maahan, kun pöytä täyttyi sulaneista rei’istä. Hän tunsi valon toan päässeen pakoon ystäviensä kanssa; heidän mielensä eivät olleet enää rautakuristusten kantamassa.
Hän sen sijaan oli, teräskammon sisuksia edelleen järkyttyneenä käsittelevä toa vapisi. “”Havainto: Telepaatti lamautettu.”, Feterroista edelleen selvää matorania puhuva totesi kylmän ankeasti lähestyessään uhriaan, joka keräsi itseään edelleen. Mutta hän ei saanut sen hulluuden haamua taltutettua, vaikka käytti kaiken henkisen kykynsä mielensä puhdistamiseen.
“”Käsky: Kuole.”
Plasma kääntyi viime hetkellä Deikan telekineettisen kilven katkaisemana, mutta toa tunsi, ettei jaksanut enää pitkään. Plasma, jota Feterra sylki, poltti kaiken hänen ympäriltään – lattiaan tuli musta rinki sinne, jonne hänen tahtonsa aineen johti. Toa hikoili tulisen pätsin syödessä hänen mielenvoimiaan hitaasti mutta varmasti.
Hän tunsi, miten toinen musta kone – se, jonka päässä hän oli käynyt, huusi kuin orgaanista tuskaa. Se sihisi, värisi ja heittelehti seinältä seinälle. Ne äänet eivät olleet jotain, mitä mekaaninen olio pitäisi. Ne äänet olivat eläviä.
Yhtäkkiä kone olikin syöksynyt hänen sivulleen, koko kehollaan läpi kentästä. Mieletär ei ehtinyt päästä sivuun – mustat kourat tarttuivat häneen. Keltainen, värähtelevä terä osui häneen – mutta viimeisellä mielenvoimain ponnistuksella toa työnsi iskua, ja se meni ohi hänen sydämestään. Deika parkaisi ja horjahti maahan Feterran juureen.
Viimeistä iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Kanoka-kiekko lensi läpi kohdan, jossa Arsteinin kone oli vielä hetki sitten seissyt. Se oli väistänyt epäreilun nopealla syöksyllä ammuksen, jonka Matoro oli mielitoan mukanaan tuomalla bordakhinpäällä ampunut.
Ja vaikkei kanoka koskaan osunut, se antoi tarvittavat sekunnit aikaa. Jään toa syöksi routaa päin konetta juostessaan kohti mielen toaa. Hän veti tämän vauhdissa ylös ja työnsi tälle tämän aseen.
“Haluat valon toan?” Mustalumi kysyi uhmakkaana koneelta, jonka sininen visiiri paistoi kaiken jään alta. “Saatamme tietää, missä hän on. Mutta ensin sinun pitää saada meidät kiinni.”
Matoro tarttui Deikaa kädestä.
“Pysytkö pystyssä?”
“Matoro… minä löysin sinut.”
Sitten he juoksivat.
Feterran liikkeet olivat vain alkuun kohmeiset. Jää rasahteli ja särkyi sen mekaanisten nivelten repiessä sen irti. Ja hyvin nopeasti kone oli jahdissa mukana.
“Määräys: Malli 2.51, yksikkö 3. Hyvästi. Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Tämän sanottuaan kone lähti kohti valon toan sijaintia. Valo ei ollut häneltä koskaan piilossa.
Mielikäpälöidyn Feterran äänenvoimakkuus vain kasvoi. “Ammu tuota seinää”, määräsi Mustalumi ritarikuntalaista syöstessään edelleen kaiken pakkasensa päin rautaista kuolemaa.
Heikennyskanoka osui terässeinään. Plasmaa ja sähköä syöksyi halki ilman sekoavasta koneesta.
Toinen kiekko sai metallin halkeilemaan. Oli kuin vuosikymmenten ruostuminen olisi tiivistynyt lyhyisiin sekunteihin.
Kolmannen kiekon myötä he syöksyivät siitä läpi. Niin syöksyi myös toisen korpinkoneen tietoisuus läpi sen mustan pinnan valtavana räjähdyksenä, joka korvensi kaiken huoneessa.
Toat huusivat pudotessaan läpi aluksen kyljen.
Eivät tosin kauaa, sillä harppuuna löysi Angoncen pohjasta pinnan, johon upota.
Deika tarrautui tiukasti Matoroon heidän kaartaessa pitkin alusta ympäröivää sinistä hehkua. Puolentoista sekunnin kaaren jälkeen heiluri lähti kuljettamaan heitä taas vastakkaiseen suuntaan. Ja taas. Ja taas. Ja taas.
Lopulta he roikkuivat siinä, aluksen pohjassa, kilometrin korkeudessa, öinen Hopeinen meri heidän allaan.
“… tämä oikeastaan tuntuu aika tutulta”, Matoro totesi lopulta heiluriliikkeen hiljennyttyä vaimeaksi keinumiseksi. Vuosikymmenten kokemuksella harppuunasankaroinnista hän alkoi välittömästi pohtimaan parasta keinoa siirtyä, mutta se, öh, muodostui ongelmallisemmaksi kuin mitä hän oli odottanut.
Olisi ollut varmaan aika hyödyllistä, jos ne kuusi harppuunaa olisi jaettu vaikka eri käsiin.
Tai että olisi kaksi kättä.
Deika tuijotti heidän allaan hohtavaa kaupunkia. Suurkaupungiksi Metru Nui meni yleensä aikaisin levolle – mutta nyt siellä oli tavallista enemmän hulinaa. Mutta se oli vain taustavaloja ja rekvisiittaa, aivan kuten taivaan tähdetkin. Ne olivat olemassa vain tätä hetkeä ja heitä kahta varten.
“Matoro…”
Klaanilainen lakkasi tutkailemasta näkymää ja katsoi kanssaroikkujaansa sinisiin silmiin.
“Minä löysin sinut”, mielen toa kuiskasi.
Sinisen ja punaisen ja kultaisen ja hopeisen jäljittäjän keho tuntui lämpimältä Matoroa vasten – aivan kuin lämpö olisi virrannut Deikasta ja valunut pitkin Matoroa. Ei, seis! Matoro tutkaili tuntemuksiaan uudelleen, ja käänsi katseensa alemmas. Ritarikunnan tieteellisen kokeen vammat olivat vain pahentuneet ja Deikan veri valui pitkin Matoron ruumista.
“Tuota”, Matoro sanoi vaivaantuneesti ja vilkaisi epämääräisesti rintakehässään olevaa sinistä kiveä. “Haluatko kokeilla tuota kristallia? Se voisi, öh, helpottaa oloasi?” Ritarikuntalaisen siniset kädet, niiden ote jään toasta sai aikaan kylmiä väreitä.
Deika siirsi katseensa Matoron mukana alemmas. Taivaansininen veri valui rikkinäisestä kehosta.
“Ei se auta…” Deika sanoi hiljaa. Taivaansiniset ajatukset valuivat rikkinäisestä mielestä.
“Mitä tarkoitat?”
Ritarikuntalainen pisti taas suunsa suppuun ja alkoi hyräilemään rauhallista melodiaa. Silmät Idenin takana tuijottivat tyhjinä eteenpäin.
“Mikä auttaisi?” Matoro kysyi lopulta hiljaa.
Hyräily jatkui, vaan vastausta ei kuulunut.
“Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua?” jään sotilas jatkoi, puoliksi itselleen.
“Siru painaa mieltäsi”, Deika töksäytti. Mi-mitä… Matoro äimisteli hetken, kunnes muisti roikkuvansa telepaatin kanssa. Ajatuksia lukevat naiset, hän huokaisi.
“Niin painaa”, mustavalkoinen klaanilainen myönsi.
“Tahdot sitä”, mieletär jatkoi, kädet yhä Matoron ympärille puristuneena. “Tahdot sitä enemmän kuin mitään.”
“Mi-”
“Siinä ei ole mitään hävettävää”, Deika puhui hiljaa ja yskäisi. Verta jälleen. Hänen kasvoilleen levisi hymy. “Tahdot siruja enemmän kuin mitään, vaikka tiedät, että se ei ole aitoa. Tiedät, että tunteesi sirua kohtaan on vain istutettu sinuun.
Ja olet jopa valmis pettämään ystäväsi saadaksesi sirun – etkä tiedä, tekeekö tunteidesi keinotekoisuus asiasta enemmän vai vähemmän pahaa.
Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Minähän sen tiedän.”
Matorolla oli yhä vaikeuksia asian käsittelemisessä. “Ettet oikeasti rakasta minua? Olet tiennyt kaiken aikaa?”
Deika naurahti surullisesti. Siniset veripisarat tippuivat hänen jalkansa kärjistä kohti Hopeista merta.
“Kaiken aikaa ja oikeasti… Mitä ne edes tarkoittavat?” hän kuiski. “Olen tiennyt sen aina, siitä lähtien kun ne tekivät näin minulle. Mutta ymmärsin sen, kun näin sinut… Kun juoksit pois luotani, kun kurkkuni viillettiin auki.”
Niiksi sanoiksi puettuna se sattui.
Deika jatkoi: “Ja tulin asian kanssa sinuiksi, kun löysimme sinut ruumasta. Matoro, minä olen jäljittäjä, ja minä löysin sinut. Minun ei ollut koskaan tarkoitus löytää rakastani. Kun päästin irti jalastasi, hyväksyin sen. Mieleni nyrjähti oikeille urilleen.
Se tunne, jota minussa hallittiin, oli kaipuu. Kaipuu omani luo. Mutta kun löysin sinut… Mitä jäi jäljelle? Minä luulen, että se oli aina Glennhun virhe. Hän luuli ja pelkäsi, että pystyy hallitsemaan sitä, ketä rakastan. Minäkin luulin niin, mutta kun näin sinut, sitten kohtasin sinut ja lopulta puhuin kanssasi… Minä vain kaipasin sinua.
Ritarikunta menetti pelinsä sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat.”
Mustalumi uppoutui kuuntelemaan. Moni muu olisi varmasti pitänyt Deikaa vain hulluna, mutta Matoro uskoi ymmärtävänsä, mistä hänestä roikkuva toa puhui. Ja kaikesta huolimatta Deika oli heistä kahdesta se, joka ymmärsi. Mieletär tajusi manipuloidut tunteensa ja osasi suhtautua niihin.
“Ja kun kysyit, miten särkynyt mieli korjataan” Deika aloitti taas. Kaikki sekavuus oli hävinnyt hänen äänestään – oli kuin jokainen hetki, kun he olivat yhdessä, olisi auttanut jäljittäjää hallitsemaan tunteitaan. “En ole varma voiko niin tehdä. Kun kristalli Kristallisaarilta menee säpäleiksi, sitä ei enää koskaan saa ehjäksi. Mutta miksi täytyisi? Siitä voi tehdä jotain muuta, ja lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi.”
Matoro ei tiennyt, oliko Deika lukenut hänen mielestään klaanilaisen vanhan kodin, tai kuuluiko se ehkä agenttien jäljityskansioon. Se ei tuntunut olennaiselta.
“En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, neliväri-toa lausui. “Huonotkin valintani ovat omiani.”
Siniset silmät syttyivät täyteen uutta valoa ja Matoro ja Deika alkoivat kohota kohti alusta. Juttutuokio oli ohi.
“Hei, hetkinen”, Matoro ymmärsi keskeyttää kaksikon kohotessa sinihehkuisina. Klaanilainen helpotti nostotoimia kelaamalla harppuunallaan. “Jos et… rakasta minua, ja olet tekemään mitä haluat, niin miksi autat meitä?”
Deika yskäisi kivuliaan kuuloisesti ja käänsi sitten hohtavan katseensa Matoroon. “Koska olen vapaa tekemään mitä haluan.”
Ylhäällä
40 minuuttia huomiseen
Deleva romahti istumaan ähisten heti saatuaan valon ja varjon toan vedettyä läpi sellikäytävän jonkinlaiseen valvomohuoneeseen, jossa selakhi-tieteilijä oli toia odottanut. Hän oli saanut tilan näyttöihin kuvaa kaikkialta aluksesta – työ elektroniikan kanssa tosin oli keskeytynyt, kun kone-toa oli tuonut synkän majakan huoneeseen.
“Sirottimet tekivät hänelle jotain. Valon soturi on täysin lamaantunut. Ehkä oohnorakin myrkkyä?” plasman toa sanoi.
Hailtia laskeutui puoli-tajuissaan olevan Umbran tasalle edelleen vältellen katsekontaktia Delevan kanssa. “Nämä… hänessä on kiinni… en tiedä, mitä nämä ovat”, hän tunnusteli varovaisesti yhtä toan haarniskan rinnasta sojottavaa parisenttistä laitetta. “Oletko tajuissasi?” Angien kysyi kumartuen miehen ylle.
“Olemme”, ääni sanoi hiljaa. Toa ei saanut kuitenkaan liikutettua päätään.
Selakhi huokaisi. Kaikki aluksella olivat hulluja.
“Yksi kysymys. Halusivatko ne sinut elossa?”
“Niillä on Kohtalo minulle, muttemme ole yksimielisiä siitä haluammeko sitä”, soturi vastasi.
“Sama se”, hailtia totesi. Pääasia oli se, etteivät ne halunneet vankinsa kuolevan. “Tämä voi sattua”, hammaskala kertoi ja tarttui yhteen toaa lamautuneena pitävistä kapseleista.
Ja repäisi sitä niin voimakkaasti kuin pystyi. Valon toa näytti hetken menettävän tajuntansa, kun kaikki tämän hermopäätteensä huusivat kipua.
Rautakala lopetti laitteen kiskomisen, kun se ei selvästi irronnut.
“Luulen, että nämä asiat on… ruuvattu kiinni häneen.” “Hänestä tulee kaltaisemme hopeinen soturi”, Umbra mutisi hiljaa.
“Sinä pystyt polttamaan nämä irti, etkö vain?” Rautakala kysyi hiljaa puolikkaalta hopeiselta soturilta takanaan.
Deleva nyökkäsi. Hän keskitti korventavia voimiaan kapseleihin, joita oli majakan kehossa. Työ piti tehdä rauhallisesti – muuten hänen ystävänsä voisi saada suuriakin palovammoja.
Angien perääntyi sivummalle. Hän muisti ne kuvat kokeensa pakenemisen jälkeen – pahoin palaneiden metsästäjien hiiltyneet kehot ja ihoon sulaneet haarniskat. Ne muuttuivat äkkiä paljon konkreettisemmiksi, kun hän seisoi niiden aiheuttajan vieressä.
Majakkaan syttyi valo kun sulan herra alkoi korventaa tähän pultattuja ruuveja. Kuin kynttilät ne alkoivat sulaa. Kuumaa metallia tippui pisaroittain lattialle.
Selakhi keskittyi jälleen valvomotilan koneisiin. Kaikki Radakin salaamat tiedonpalaset järjestelmän muistissa näyttivät olevan auki, aivan kuin niiden keskus olisi repinyt päänsä kahtia tai jotakin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan enää mitään tietoa kokonaiskuvasta – XMS Angonce oli muuttunut kaaokseksi, jossa fysiikan laitkaan eivät enää oikein tienneet miten toimia. Siitä kohina piti huolen.
“… keitä tai mitä ne olivat? Ne, jotka tekivät… tämän?” Angien kysyi, vilkaisten valon toaa.
“Mestari ZMA”, toa vastasi hiljaa. Hän näki mielessään itsensä paholaisen shakkilaudalla orkesterissa. Hypnoottisessa, kauniissa ja mahtavassa orkesterissa hänen ystäviensä kanssa.
Kolme kirjainta löysivät aluksen tietokannasta yhden tositteen. Radakin ja “ZMA”:n välinen sopimus kuukauden takaa. Tuotteet, joita mystinen kirjainyhdistelmä oli tarjonnut… niitä oli paljon. Listassa oli kymmeniä koodeja. Eksidiaaniputkia, rataksisia laitteita, messinkikapseleita – voi luoja, reaktorin osat, Angien tajusi.
Niiden vastineeksi Radak olisi tarjonnut hänelle valon toan.
Silloin jossakin räjähti, ja epäinhimillisen kova kirkuminen täytti kaiken hetkeksi. Koko osasto tuntui vavahtavan.
“Mitä Karzahnin nimeen?” pääsi plasmasoturin suusta.
“Poista ne lamauttimet nopeammin”, Rautakala hätääntyi tuijottaessaan näyttöjä. Yksi niistä – se, joka oli Feterroja kuvannut – oli vain räjähtänyt. Alapalkissa välkkyi hälytys tunkeutumisesta reaktorikammioon. Reaktorin energiatasot loikkivat äärimmäisen epävakaina.
“Yritän poistaa nämä tekemättä ystävästäni toapaistosta”, toa ärjäisi. “Tämä on tarkkaa työtä senkin hienohelma maahai!”
Silloin kohina lakkasi ja Nimda irtosi. Alusta ilmassa pitävä voima katosi, kun joku irroitti sirut järjestelmästä.
Adoriniumreaktorit käynnistyivät automaattisesti pakkolaskua varten. Valtava, ohjauskyvytön alus alkoi lipua varmasti alaspäin, kohti kaupunkia, kohti kovaa maan pintaa.
“Qwienne, auta meitä”, selakhi kuiskasi tuijottaessaan näyttöjä, jotka kertoivat binäärimuodossa tilanteen destraloitumisesta. “M-me putoamme.”
XMS Angonce
36 minuuttia huomiseen
“Huhuu?”
Kapura löysi reaktorikammion oven harhailtuaan aluksella puolieksyneenä hyvän tovin. Se ei jostain syystä ollut edes lukittu – mutta toisaalta mielen läpi pureutuvat äänet, joita Nimdan kammiosta kaikui, taisivat pitää kaikki kutsumattomat vieraat ulkopuolella. Oliko Radak täällä? Kapura pohti avatessaan oven. Kukaan ei ainakaan vastannut.
Tulen toa kirosi mielessään ja astui syvemmälle huoneeseen. Nyt hänen oli odotettava täällä, kunnes Angien löytäisi tavan laskeutua aluksella johonkin. Odottaminen tällaisessa tilanteessa ei koskaan tuntunut kovin mukavalta. Mitä, jos Radakin mielenterveys olikin jo kokenut Matorosta tutun karzahnoitumisen? Oli toki odotettavissa, että Nimda aiheuttaisi jonkinlaisia ongelmia, mutta tämä oli ollut Kapuran arvioimaa nopeampi muutos.
Umbrankin tilanne huoletti Kapuraa. Jokaisessa sosiaalisessa ympäristössä oli omat sääntönsä, ja täällä niihin tuntui kuuluvan, ettei valon toan tilasta saanut kysyä. Radak oli suhtautunut aiheeseen niin välttelevästi, ettei toan tilanne selvästi ollut hänen hallinnassaan. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
Huolestuttava ajatus nousi Kapuran mieleen. Mitä aluksen poikkeustilanne tekisi Matoron turvatoimille? Oliko sitä edes suunniteltu lentämään? Riittikö Nimdan energia, vai alkaisiko se imeä omia voimanlähteitään? Juuri tällaisia tilanteita varten kaikkien pitäisi kantaa mukanaan vähintään kuutta radiopuhelinta.
Reaktorikammiossa oli ainakin tapahtunut äärimmäinen karzahnoituminen. Jo matkalla kohti siruja Kapura oli kuullut koko aluksen lävistävän kohinan voimakkuuden kasvaneen vaarallisiin tasoihin. Kerran, ei kauaa sitten, se oli hetkellisesti yltynyt mielensisäiseksi huudoksi. Ja kun toa oikein siihen keskittyi, hän saattoi vannoa kuulevansa siinä… kelloja? Epätoivoista tikitystä, joka yritti kuulua kohinan alta, mutta siinä ikinä onnistumatta.
Kaksi Nimdan sirua kammion keskellä olevissa muinais-xialaisissa kupari- ja kromikoneistoissa hohtivat luotilasin läpi kuin pienet siniset auringot. Koneisto kävi, hammasrattaat pyörivät ja koko reaktori huusi pumpaten sinisyyttä kattoon tuhansiin johtoihin. Koko huone vaikutti epävakaalta. Aivan kuin se usko, joka sen oli käynnistänyt, olisi horjumassa.
“Radak?” Kapura vielä yritti. Ei mitään. Tulen toa huokaisi ja istuutui maahan nojaten sellaiseen koneeseen, joka ei vaikuttanut erityisen herkältä. Mihin tiedemies oli kadonnut? Kaikkien olisi järkevintä vain kokoontua yhteen ja keskustella rauhallisesti tilanteesta. Eikä saada laivoja lentämään epäluotettavilla energianlähteillä. Eikä tehdä reikiä toistensa vatsoihin.
Kapura.
“Zairyh?” Kapura hätkähti. Voi ei.
Tulen toa tunsi nousevansa seisomaan.
Älä taistele vastaan, niin tämä käy helpommin.
Sitten Kapura käveli kohti kammion keskustaa. Kohti siruja. Kaikista aarteista suurimmat hohtivat sinisyyttään luotilasin sisällä. Mielikaappaus sujui hetkessä, eikä Kapuran käteen juuri jäänyt käyttökelpoisia aseita. Epämiellyttävä ajatus kohosi Kapuran mieleen – Zairyh olisi aina pystynyt tähän. Koko liittolaisuus pelkkää valetta.
“Älä, Zairyh”, Kapura mutisi. “Tämä alus voi pudota.”
Ei se niin tee. Ainakaan Radakin ajatusten mukaan.
“Radak on hullu.”
Jostain etäältä Kapura näki sormensa kurottautuvan kohti kutsuvan punaista nappia keskellä erästä kojetaulua. Sormi löysi kohteensa. Ja lasikuori vetääntyi pois Nimdan ympäriltä.
“Zairyh. Älä.”
Kapuran toinen käsi kurottautui kohti siruja. Ne kipinöivät kuin siniset lieskat. Aina elävinä.
Toan nyrkki sulkeutui niiden ympärille, eikä valoisuus edes heikentynyt. Siniset auringot loistivat toan kämmenen läpi. Temppelin pimeydessä Arupakin käsi kurottautui kohti sirua, joka hohti sinistä kauneuttaan.
Aina se tapahtuu.
Uudelleen ja uudelleen.
“Zairyh…”
Hiljaa.
Ei keholla ole sanottavaa mielen tahtoon.
Käydään viemässä toverillesi lahja.
Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
Profeetta Bio-Klaanin saarella sininen hohto kädessään. Itroz sirun lumoissa sen temppelissä. Arupak, Arupak rakkaansa kanssa rakentamassa kohtaloaan. Makuta Abzumo nousemassa Athiksi vain tullakseen Jään Sotilaan alas suistamaksi. Mustalumen himoitseva katse Aft-Amanassa. Vortixx, joka leikki tulella.
Ja taas Arupak. Arupak, joka oli kulkenut aikojen halki ainoana tavoitteenaan estää sitä tapahtumasta uudelleen. Mutta se tapahtui. Aina ja aina uudestaan.
Hän tunsi sirujen lämmön nyrkkinsä sisällä, kun hän veti ne reaktorin magneettikentästä irti. Valkoiset ja siniset kipinät tanssivat ilmassa säihkysoihtuina.
Mitä jos he eivät sittenkään rakentaneet kohtaloitaan? Mitä jos se oli vain illuusio, valhe? Mitä tahansa he tekivätkin, historia löysi aina samat urat. Samat hetket. Samat virheet. Se vaelsi saman ympyrän kehää pitkin, uudelleen ja uudelleen. Tik, tok, viisari sanoi väkinäisesti kehää pitkin tikittäessään. Eihän se muuta voinut.
Kun Delta ja Epsilon jättivät oman pienen kammionsa xialaisen koneen sydämessä, katkesi kohina kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian heikko tikitys oli ainoa asia, joka kuului kammioon, mutta sekin oli pian mennyttä.
Kapuran suukaan ei enää totellut hänen tahtoaan. Jokainen askel vain lipui ohi epäselvänä aistihavaintona, jolla ei ollut mitään syytä tai päämäärää.
Mutta kyllä Zairyh tiesi, mitä oli tekemässä. Ja silloin XMS Angonce lähti suistumaan alas taivaalta kuin siipirikko lintu.
Baterra-asema
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Kapteeni oli juuri saanut raahattua Sarajin tajuttoman ruumiin pois kommunikaatiohuoneen lattialta, kun pitkin asemaa itseään käsien varassa raahannut Purifier oli saapunut sinne. Jään toa tuijotti inho kasvoillaan, kuinka kirkuva taivasaseman mestari anoi anteeksiantoa vapauden voimilta. Kaikki yksitoista sielua hänen rinnassaan halusivat osansa Nimdan voimasta. Lopputulos oli mielipuolisuus, joka koetteli Puhdistetun ruumiin rajoja.
Kapteeni ei uskaltanut lähestyä hitaasti ryömivää mustaa massaa. Hän ei ollut eläessään kuullut mestarinsa hampaiden välistä niin hirvittävää piinaa. Pakokauhunsa keskellä toa ei ollut huomannut, kuinka yksi asemalla valmistetuista tummanpuhuvista vahkiyksiköistä oli astellut hänen vierelleen.
“TÄNÄÄN MINÄ SUON HÄNELLE RAUHAN.”
Hämärässä huoneessa, puhumaan pukahtaneen vahkin takana seisoi kaiken puhtauden äiti. Sarajin saapumisesta lähtien Kapteenin unissa kummitelleet valkoiset kasvot tuijottivat toaa pimeydestä. Sitten Kapteeni vilkaisi taas vahkia ja ymmärsi, että se oli paikalla vain Valkoisen suuna. Jään toan edessä seisovan Rorzakhin leuat olivat revenneet kahtia ja sen leukojen liikkeet mukailivat puhetta, jonka Bianca oli suonut sille tehtäväkseen.
Hetken paikallaan seisottuaan Kapteeni ymmärsi viimein siirtyä Valkoisen ja Mustan välistä. Katse Biancan hirviömäisillä kasvoilla oli miltei säälivä. Hän pysähtyi hiljaisesti kirkuvan Purifierin yläpuolelle ja nosti kätensä tämän ruumiille.
“NUKU, SISKONI.”
Silloin Purifierin selkä aukesi ja yhdentoista kirkkaan värin loimu täytti komentohuoneen.
Sulautuneet kuulat, lukemattomien syklien viimeiset leposijat, ne nousivat hitaasti Valkoisen Kuningattaren kämmenelle, jossa valot lopulta himmenivät ja ruumis maassa lakkasi kirkumasta. Puhdistetun vuosien ensimmäinen lepotauko sai Kapteenikin huokaisemaan tyytyväisyydestä. Hänen mestarillaan oli hetken rauha.
“HÄN KÄRSII, KUNNES MIELTEN PIRUT LAKKAAVAAT. MEIDÄN LAPSEMME HUUTAVAT, KUNNES ISKEMME MIELTEN SIRUT POIS HEIDÄN LIKAISISTA KÄSISTÄÄN.”
Vahki sulki taas leukansa. Kuulafuusiota tiukasti puristava Bianca tuijotti taas silmättömänä Kapteeniaan.
“KOTIMME ON RAKENNETTU PUHDISTAMAAN. MUTTA TÄNÄÄN SE TAISTELEE PUOLESTAMME. SE TAISTELEE LASTEMME PUOLESTA.”
Kapteeni nyökkäsi vapisten. Hänen oli vaikea uskoa, että Purifierin “kuningatar” todella puhutteli häntä.
“KONSOLI”, Bianca komensi, eikä jään toaa tarvinnut kahdesti käskeä. Kapteeni oli vaivalloisesti koonnut päässään kokonaiskuvan tapahtumista. Sarajin viikkoja jatkuneesta unettomuudesta. Taivasaseman mestarin huolista. Kaiken aikaa Valkoinen oli pelännyt juuri tätä. Hänet oltiin löydetty ja nyt koko ryhmän vuosia kestäneet ponnistelut uhkasivat murentua Metru Nuin parven mukana.
Oli aika astua esiin varjoista. Baterra-asema iskisi takaisin ja Kapteeni ymmärsi tarkalleen, mitä oli tehtävä.
Bianca laski valkoisen kätensä karttoja hallitsevan näyttöpäätteen päälle. Liha tietokoneen sisällä ymmärsi kuningatartaan. Kohdistuslaitteistot löysivät välittömästi kohteensa. Se liikkui. Lipui hitaasti merellä, Ko-Metrun rannikolla.
Ja Kapteeni käynnisti puhdistuksen koneiston. Hän taistelisi Valkoisen rinnalla tämän lapsien puolesta.
Taivaalla, armadansa keskellä väärään suuntaan kohoavan tornin pohja aukesi. Naamansa kadottaneen Tohtorin huikein taidonnäyte käänsi miltei irti ruuvautuneen aseman pohjan, joka käänsi itsensä rytinällä kohti pohjoista.
Pienen maailman kokoisesta rautaperkelöitymästä työntyi esiin kaksitoista kuolemankylväjää. Mustan Käden perinnöt virittivät järjestelmänsä ja laukaisivat moottorinsa.
Monitoreiltaan mannertenvälisiä kauhunkylväjiään seuraavat valkoiset olennot seurasivat vapauttajiensa etenemisestä halki meren. Matka legendojen kaupunkiin oli pitkä, mutta nopea. Sodan tulet polttaisivat mielen siruja pitelevät kädet. Ja kuningatar saisi takaisin parvensa.
Kun taivasaseman mestari lopulta heräsi kuulaan takaisin sisällään, tiesi hän jo jonkin olevan pielessä. Kauhistunut Kapteeni oli työntänyt Puhdistetun elinvoiman takaisin mustaan massaan. Oli jo täysin hiljaista. Kohina oli lakannut ja kauhistunut jään toa nyyhkytti Valkoisen Kuningattaren tajuttoman ruumiin yläpuolella.
Kun vapaus oli loppunut, tarvitsi Valkoinen taas sydäntään. Tarvitsi kelloaan. Se tikittäisi ilman häntä, mutta hän ei tikittäisi ilman sitä. Mestarin selkä sulkeutui ja hän nosti kaatuneen siskonsa käsivarsilleen. Tajuttomuudessaan ja hiljaisuudessaan Bianca näki taas kaiken. Näki kauemmas, kuin koskaan ennen.
Hänen sydämensä sykki ilman häntä. Mutta nainen hymyili silti. Jossain kauan kadotetun oman mielensä sopukoilla Valkoinen puhkesi lauluun.
There’s no need to justify the meaningless destruction. The voices always tell me that it’s how I’m meant to function.
Everything’s in order, everything will come in time,
just as long as I complete the tasks that are mine.
When the time comes that you see the waydestinylies, it would be okay if you’d pretend to be surprised.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
I’m going around not in circles but in spirographs. It’s pretty much this hard to keep just one timeline intact.
I can see the endings that the realms will not permit. I see them over again while building up to this.
In my current state, it’s a bit difficult to sympathise, but I know what I’m doing! Don’t try to tell me otherwise.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
From now on I know I’ll be more careful where I tread. I’m alive and smiling. I’m so tired of being dead.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
Betty, ilmassa
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Bettyn ohjaamosta näytti hetken siltä, että Angonce onnistuisi kuin onnistuisikin lipumaan ohi siitä, missä Tiedon Tornit kohosivat tiheimmillään. Naho oli melkein valmiina huokaisemaan helpotuksesta. Xen yritti saada epätoivoisesti selvää aluksen sisällä olevista sieluista, mutta ilmapiirin yleinen kaoottisuus esti häntä aistimasta mitään. Tilannetta vauhdilla lähestyvä kuusikko yritti yhä ymmärtää merkillistä tapahtumaketjua.
Cody lähti kääntämään alusta suuntaan, johon epäili Angoncen lopulta laskeutuvan. Komentajaa ei olisi sillä hetkellä lohduttanut lainkaan tieto siitä, ettei se laskeutuisi. Ei ainakaan sillä tavalla, mitä “laskeutumisella” perinteisesti tarkoitettiin.
Nurukan ei edes ehtinyt huutaa ääneen. Bettyn järjestelmät huomasivat lähestyvät tuhonkylväjät vasta, kun ne ampaisivat etelästä Metru Nuin ilmatilaan. Tiedon torneja lähestyvän ohjusrykelmän vauhti ylitti minkään tunnetun lentävän. Ja Angonce oli maaleista kaikkein helpoin.
Baterra-aseman lähetit oltiin lähtökohtaisesti tarkoitettu puhdistusta vastustavien saarirykelmien eliminoimiseen. Nyt niiden kaikkien vihainen voima muunsi xialaisen leijujan ympäristön, kuin aurinkojen ytimiksi.
Paineaalto ja puhdas kirkkaus oli heittää Codyn pois pilotinistuimeltaan. Vaikka Betty oli vielä miltei kilometrin päässä kohteestaan, oli verrattaen raskastekoinen alus lähellä heittäytyä ympäri. Ohjaamoon vahkin seuraksi nousseet kaatuivat väkivaltaisesti Bettyn kylmälle lattialle.
Vain hopeinen komentaja ehti todistaa savun ja ilmaan höyrystyneen metallin hälvenemistä. Minkään järjen mukaan Angoncen ei olisi pitänyt olla niin ehjä, kuin se oli. Cody oli vuosia takaperin ollut samanlaisten tuhonkylväjien lähettävässä päässä ja hän tiesi, ettei xialaisesta aluksesta olisi kuulunut olla niiden jäljiltä murustakaan.
Cody oli ehtinyt saamaan ajatuksensa juuri loppuun, kun todellisuuden rajat päättivät viimein ottaa Angoncen kiinni. Mannertenvälisten ohjusten raaka tuhovoima päättikin lopulta yltää adoriumreaktoreihin asti. Ja sitten välähti toisen kerran. Ja reaktorien väkivaltainen pettämisen sinkosi aluksen suoraan läpi kahdesta lähimmästä pilvenpiirtäjästä.
Codyn ehjän silmän edessä mureneva Ko-Metru päästi juuri sellaisen äänen, kuin olisi odottanutkin. Muutamassa vaivaisessa sekunnissa Ko-Metrun siluetti oli muuttunut sodaksi ja kuolemaksi.
Sivuikkunasta tuijottava Uusi Käsi ei saanut henkeä. Nahon sydän repeytyi tunnekuohusta. Xen oli puristanut silmänsä tiukasti yhteen. Sota oli saanut sodattoman kiinni ja sen menetykset alkoivat viimein tuntua.
XMS Angonce, Ko-Metrun yllä
20 minuuttia huomiseen
Neljäkymmentä tonnia xialaista galvanoitua terästä, jonka ei olisi koskaan edes pitänyt olla ilmassa, lipui vääjäämättömänä voimana kohti Ko-Metrua ja törmäystä. Punahohkareaktorit hidastivat sitä, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Siinä he olivat taas, klaanilaiset. Ja oikeastaan pari muutakin.
Rautakala oli johdattanut konetoaa ja majakkaa kohti jotakin päämäärää, kun he törmäsivät Radakin aluksen takakannella Mustalumeen ja ritarikuntalaiseen.
Angoncen kylkeä pitkin ylös kapuaminen oli ollut harppuunan ja telekinesiankin kanssa mielenkiintoinen operaatio kahdelta henkisesti parempiakin päiviä nähneelle toalle. Ainakin ajatuskompassilla he löysivät ystävänsä nopeasti.
Ystävänsä. Petturinsa.
Matoro nielaisi nähdessään Umbran. Valon toa oli tajuissaan, nojasi vasten Delevan teräshartiaa.
Ystävänsä. Petturinsa.
“U-umbra”, jään sotilas kykeni sanomaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Hän tiesi. Tiesi, tiesi, tiesi.
Mutta oliko hänellä ollut koskaan voimaa valita oikea tie helpon tien sijaan?
Ei ainakaan Aft-Amanassa.
Nyt olisi, hän ajatteli, ja yhden häviävän sekunnin hän oli syöksymässä syleilemään ystäväänsä ja antamaan kaiken anteeksi.
Mutta se sekunti katosi sanojen väliseen tyhjyyteen, kun toinen petturi ilmestyi paikalle.
Sieltä hän hoiperteli, Arupak, Kapura, merirosvo ja… ja… Matoro katui miekaniskuaan.
Ei tosin kauaa.
Tulen toa asteli eteenpäin kuin marionettinukke. Psyykkiset juuret liikuttivat hänen raajojaan eteenpäin, oviaukosta jään sotilaan luo.
“Kapura?” Deleva ei voinut peittää yllätystään. “Mikä sinua-”
Angien henkäisi epäuskoisena. Heidän suunnitelmansa…
“Kuten sovimme”, kasvi lausahti telepaattisesti Mustalumelle, ja takojan käsi ojensi kaksi sirua. Takojan silmät huusivat, mutta keho ei vastannut.
Epsilon ja Delta. Epsilon ja Delta.
♬ Nyt sinulla on kaksi~ ♬
Siinä ne olivat, hänen kätensä ulottuvilla, ja hän kurotti niitä ottamaan.
Ei siksi, että hän himoitsi niitä itselleen, hän järkeili. Ei siksi, että hän halusi voiman hallita todellisuutta ajatuksilla.
Hän kohotti kätensä, koska se oli hänen velvollisuutensa. Vain siruilla hän voisi pelastaa kaupungin alas lipuvalta teräksen hirviöltä. Se oli hänen kohtalonsa.
“Matoro”, Umbra keskeytti heikolla äänellä. “Ehkä sinun ei kannata ottaa niitä karzahnin siruja.”
“Ne eivät piru vie ole sinulla kovin terveellisiä”, Deleva tuki ystäväänsä.
Mutta ennen kuin kukaan ehti asialle mitään tehdä, valkoinen käsi tarttui sepän siruihin.
“M-Matoro!” Kapura henkäisi. “On hienoa, että käytät siruja. Onhan se kohtalosi.” Ääni ei ollut petturi-Arupakin, se oli luotettavan ja hyväntahtoisen Kapuran.
“Kapura?” Umbra kysyi. “Sinä et ole kohdillasi.”
Seppä kääntyi kohti Umbraa ja nosti kasvoilleen hymyn, joka näytti liian luontevalta Kapuralle. “Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, Umbra. Mieli käskee, ruumis tekee!”
Sitten valon toan mieleen iskeytyi ajatus: Minähän varoitin teitä hänestä.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin mielen toa oli perillä tilanteesta. Ja hän tiesi, mitä toan tunkeilija-mielelle olisi tehtävä.
“Kasvi!” Deika keskeytti klaanilaisten jälleennäkemisen ja kohotti sinihehkuisen kätensä. Hän asteli askelen päähän Kapurasta ja työnsi kämmenensä punaisille kasvoille. “Ulos!” Tämä ei koske sinua, toa. Poistu.
Matoro katseli tahtojen taistoa. Hän luuli tietävänsä, miksi jäljittäjä suhtautui vieraisiin mieliin juurtuvaan kasviin erityisen penseästi.
Kapura kavahti taaksepäin. Mielten taistelu vavisutti toan ruumista ja sai tätä ympäröivän maailman sumentumaan.
Vain pienen hetken Zairyh valtasi Kapuran täysin. Ilkikurinen hymy loisti sepän kasvoilta…
… mutta sitten se päättyi.
Kapura huomasi pystyvänsä jälleen liikuttamaan raajojaan. Tulen takojan sisimmässä kyti kuitenkin epäilys: Näinkö helposti Zairyh oli päihitetty?
“Kiitos”, tulen toa kuitenkin sanoi hänen edessään seisovalle Deikalle, “kuka sinä sitten-”
“L’sayfyl!” huuto viilsi ilmaa.
Manaajatuokio loppui kuin seinään – sekä Shan että Iden kääntyivät kohti äänen lähdettä.
Kromidit olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja kyllästyneitä klaanilaisten temppuihin.
“Saatatte selviytyä, jos lähdette nyt.” Lonkeroiskapteeni asteli tusinan kaltaisensa kera takakannelle. Kromin miehet, aseissa ja valppaina. Synkkä katse sinisilmissä. Paksut jostakin eloperäisestä tehdyt haarniskat suojasivat näitä jäätävältä tuulelta, joka kannella puhalsi.
“Oikeastaan mahdollisuutenne ovat melko hyvät. Teidänkaltaisenne alkuvoiman haltijoiden joukko varmasti keksii keinot.”
Ar-Zainah katsoi epämääräistä kuuden hengen tiimiä, joka kylmälle kannelle oli kokoontunut. Tulisielu, maassa päätään pidellen. Mustalumi, siruineen sekaisin. Valon ritari ja konemies, kulutettuina ja kovia kokeneina. Hailtia aivan väärälle puolelle eksyneenä.
“Valitettavasti emme voi tosin päästää teitä menemään Silmien kanssa. Ne eivät lopulta kuulu teille.”
Kromidit odottivat liikkumattomina, värähtämättöminä.
“Minulla on ehdotus”, Kapura sanoi ja tuijotti sekä Matoroon että kromideihin. “Viedään sirut takaisin reaktoriin ja yritetään saada tämä alus pysymään ylhäällä.”
“Pysymään ylhäällä”, kromidien johtaja maisteli sanoja. “Tällaista odotinkin. Yritys pelastaa elämiä, l’sayf. Tohtorin hengen vuoksi olit valmis kuolemaan; mitä oletkaan valmis tekemään kaikkien noiden alhaalla eläjien puolesta?”
“Ajattelen myös omia henkiämme”, toa mutisi. “En tiedä, mistä teidät on tehty, mutta itse epäilen joutuvani aika huonoon kuntoon tällaisesta pudotuksesta. Emme me kaikki selviä törmäyksestä. Lisäksi aika toteuttaa suunnitelmani kuluu koko ajan. Jatketaanko keskustelua reaktorihuoneessa?”
“Valitettavasti minä en ajattele henkiämme”, Zainah vastasi, ja hänen äänensävystään kuuli, että hän tarkoitti sitä.
“Joten toistan ehdotukseni. Te voitte poistua, kytkeytyä vaikka aavikkoliskon ohjussuojaan syvälle ruumaan, minne vain. Pitää elämänne. Ja vastineeksi haluamme vain sirut ja kuoleman.”
Aika kulkee, kellot laukkaa. Jokainen viisarinliike vie heidät lähemmäs törmäystä todellisuuden kanssa. Yhden sekunnin sekuntivauhdilla kohti tuhatta tappoa.
Tanssi terävällä raudalla. Kaikkien henget vaakalaudalla.
“Aika virtaa kohti ar-Aqtamin voittoa. Sekuntien joki on ruumiita”, khalatan jatkoi.
“Meidän pitäisi hyväksyä tarjous”, Angien kuiskasi vailla erityistä kohdetta.
Kapura huokaisi. “Samaa mieltä.”
“Kapura, muistatko mitä minä sanoin sinulle tänään aiemmin? Että me emme luovuttaisi enää tässä vaiheessa? Että minä en luovuttaisi enää näin pitkällä?” Matoro havahtui haaveistaan.
“Tarkoitin sitä.”
Ja sini hänen käsissään syttyi.
“En aio ottaa käsiini kaikkia niitä ruumiita”, hän jatkoi. “En aio antaa tämän pudota.”
Ja hänen silmänsä syttyivät hohtamaan Nimdan jäistä kirkkautta.
Samalla hetkellä, kun jään sotilas aloitti teräksen kietomisen tajuntansa verkkoon, kromidit aloittivat veren sodan.
“Niljakkaita te äpärät olette!” Deleva huusi, kun rusto-oliot tuntuivat väistelevän epäreilulla notkeudella hänen KAL-osansa iskut, jotka olivat aikanaan möykyttäneet aina pähkähullua syväläistä. Mies tunsi päivän taakan ja levon puutteen vaikeuttavan kaikkea. Hän turvautui suureksi kasvattamaan kilpeensä torjuakseen yhä uudet ja uudet iskut, joita toia kohti satoi.
Kraa veti varjoja yöstä ja syöksi valon toan entistä syvempään pimeyteen. “Jos me veli haluamme elää”, se raakkui. “Meidän pitää tappaa! Tappaa ja selvitä!”
Umbra ei enää vastustellut, vaan tiesi korppinsa olevan oikeassa.
Jos se oli elementtisankareille ankea tilanne, joukon vähän vähemmän sisäistä soturia omaavat olivat vielä vähän isommissa ongelmissa. Maahan syöksyneet Kapuran ja Angienin pelasti todennäköisesti vain se fakta, että kromidien tavoite oli Matoro ja tämän sirut. Deika pysyi Delevan takana ja piteli päätään.
“Sinun diplomatiaasi tuntuu riivaavan ainutlaatuisen huono onni” selakhi huusi halki aseiden kalinan.
“Pikemminkin eräiden vähemmän järkevä toiminta“, Kapura huusi takaisin. “MATORO! MITÄ SINÄ TEET?”
Valkea kohina tuntui ympäröivän koko alusta, hitaasti ja häilyvästi. Matoro loisti kuin sinisenä tähtenä, poissa maailmasta, taistelu vain sumua ympärillään. Hän keskitti koko tietoisuutensa uskomiseen, tahtomiseen ja haluamiseen. Hän ei aikonut antaa aluksen pudota, hän toisteli itselleen. Ei pudota. Ei kuolemia. Edes yksi oikea valinta. Yksi oikea valinta kaiken tämän jälkeen.
Ja se näytti toimivan. Ei tosin tarpeeksi nopeasti. He edelleen vajosivat. Olivat jo Coliseumin tornien alapuolella… vaatisi vain hieman, ja alus kääntyisi merelle. Mutta sekin oli liikaa, ja Angoncen kurssi jatkui kohti pohjoisen Ko-Metrun valkoisia torneja.
Epäilykset, ne riivasivat häntä. Pelko, optimismin sirpaleet. Ei, hänen mielen puhtautensa ei enää ollut kuin se oli ollut Arkkienkelillä. Hän tunsi sirujensa materialisoivan todellisuuteen niin hänen pelkonsa kuin tahtonsakin. Nuket piinasivat häntä, silmätön Deika piinasi häntä, petturit piinasivat häntä. Ote todellisuudesta rakoili, teräs vajosi eikä totellut.
Se oli liian suuri, liian painava… hän ei olisi tarpeeksi. Alus vavahti hetkeksi alaspäin, mutta toa sai sen taas kontrolliinsa. Hänen ympärillään varjot taistelivat, yrittivät surmata häntä, lopettaa hänet siruineen. Hänen suojelijansa olivat häviämässä taistelua, he kaikki olivat häviämässä. Vain, koska hän ei ollut tarpeeksi… tarpeeksi hyvä, tarpeeksi voimakas…
Ympärillä Umbran pimeys pidätteli yhä lonkoresotureita, mutta Delevan plasma alkoi olla lopussa. Teräsruoskat ja kaarisäilät eivät läpäisseet hohtavat kuumaa kilpeä, mutta oranssin suojan pinta-ala väheni kaiken aikaa.
“Deika!” Deleva murahti ähinänsä alta. “Tee jotain!”
Elävä kompassi keskittyi hyräilemiseen – mieli-iskut loistivat poissaolollaan.
Voi ei, Deleva tuskastui. Taasko hän vain-
Ajatustenkulku kuitenkin katkesi, kun Deikan koko keho alkoi hohtaa sinisenä, ja mielen toa nousi ilmaan, Matoron vierelle.
Mielen toan sininen hehku peitti hänen haarniskansa hopean ja hailakanpunaisen. Ajatusvoimat kieppuivat ympäri kantta ja tarrasivat sekä klaanilaisiin että kromideihin.
Maahan suojautuneet Kapura ja Angien katsoivat ylös. Ar-Zainahin tappajat eivät enää kohottaneet aseitaan, vaan heidän kätensä laskeutuivat rauhallisesti kylkiä vasten. Kourat avautuivat ja terävät ja kulmikkaat lyömäaseet kolahtivat kannelle. Taistelullisesti rajoittuneen kaksikon yllätykseksi myös Umbra ja Deleva tekivät saman. Pian kannella ei ollut enää ketään, jolla olisi ollut tappamisen työkalu esillä.
Deleva ei ollut enää lainkaan varma, kuuluiko hyräily Deikasta vai hänen oman päänsä sisästä. Ritarikuntalaisen rikkinäinen kurkku huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti todennäköisemmältä. Yhtä kaikki, hän ei voinut vastustella sitä. Hän tahtoi totella sitä ja laskea aseensa.
Koko päivä oli ollut Umbralle selviytymistaistelua. Kraa oli aggressiivinen ja väkivaltainen – mutta hän oli sitä selviytyäkseen. Nyt kukaan ei uhannut häntä aseella, ja moderaattorin omakin kalpa lepäsi lattialla.
Ja Kapura palasi aikaan ennen temppelin tapahtumia, ennen Nimdaa ja Nukkeja. Kapteeni Arupak seilasi vapaana halki aavoja meriä, ja Tarip oli hänen vierellään.
Angien tunsi rauhan syövän pois kaiken hämmennyksen, stressin ja tulevaisuudenpelon. Hän ajatteli, miten kamala päivä loppuisi ja miten huominen tulisi ja hän olisi taas Odinalla rakkaansa kanssa.
Ar-Zainah tunsi sen: kaikki vuodet. Hänen oman aikansa. Oman, venytetyn aikansa – ja kaipuunsa sen päättymiseen. Toiveensa löytää rauha. Ja nyt sitä tarjottiin.
Neljä klaanilaista, tiedehai ja kalmarisoturien ryhmä ottivat kaikki tarjouksen vastaan. Oli kuin hohtava huntu olisi levinnyt Deikasta kaikkien läsnäolijoiden ylle ja sulkenut heidät alleen.
Mielen toan elementtiä ymmärrettiin usein väärin – hänen hallitsemansa alkuvoiman käyttö ei ollut taiteenlajina oman mielen upottamista muiden päähän. Sitä Deika ei tekisi, ei koskaan. Todellinen mielen mestari kurotti muiden tajuntaan ja ojensi jotain. Tarjosi, ei pakottanut.
Sillä kannellaolijoista kukaan ei voinut vastustaa rauhaa. Suora tie katarsikseen voitti kaikki kilpailut.
Deikan ajatukset alkoivat valua paikallaolijoihin samalla, kun hänen sininen verensä valui maahan. Pisara kerrallaan.
Jopa Nimdaan sulautunut Matoro kuuli, näki, tunsi sen. Koko Deikan kurjuuden kierre oli alkanut teräaseista ja verestä.
Agacia.
Nimi leijui kaikkien kannellaolijoiden mielessä, mutta vain Matoro arveli tietävänsä, kuka se oli. Eräs hyvin erityinen steltiläinen.
Pehmeä ääni levittäytyi kannellaolijoiden mielien viimeiseenkin sopukkaan. Kukaan ei tahtonut liikkua – Deikan väkivallaton harmonia kutsui kovempaa. Matoro sai ajatuksensa urilleen, ja koko pyhien sirujen voima oli hänen hallussaan. XMS Angoncen kurssi totteli Mustalumen mieltä. Rauha, jonka hän tunsi… se tuntui aidolta. Se tuntui paremmalta kuin Deltan kauneus kredipselleenissä. Se tuntui… puhtaalta.
Kaikki tunsivat sen. Petokset muuttuivat merkityksettömiksi ja aseet turhiksi, kun he vain…
Käheä kirkaisu korvasi musiikin. Huntu repesi ja pakka sekoitettiin uudelleen. Deika vilkaisi taakseen – Deika ei enää hohtanut tai leijunut, vaan seisoi kauhistuneena hänen takanaan.
Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
Silta romahti, matkalainen mukanaan.
Deika aisti rautaisen kuoleman lähestymisen ja hauras rauha särkyi.
“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Ääni osui suoraan valon toan selkärankaan.
Ja silloin yläilmoista syöksyi nelikäsi sinivisiiri taivaan tähtiä heijastaen. Sen harppuunakädet ampuivat sähköiset otteensa kiinni Umbraan, se syöksyi heräilevän joukon keskelle, pyöritteli auki energiaverkkoaan.
Umbra tunsi sähkön virtaavan voimakkaana hänen lävitsensä. Salamat menivät läpi luiden ja lihasten, läpi koneosien. Se sattui, mutta soturi oli kohdannut pahempaakin. He olivat kohdanneet pahempaakin.
“Feterra. Miksei Mestarisi opettele pyytämään asioita?” valon toan suusta pääsi rauhallisesti. Kraa ei pitänyt tästä äänensävystä. Se halusi upottaa nokkansa ja terävät koukkukyntensä kädelliseen suolasirottimeen ja nokkia ja raastaa se täyteen reikiä. Pahuuden kone ei saisi saada haluamaansa.
“”Vastaus: Mestari ZMA:n ei tarvitse.”
Korppikoneen kourat olivat sekuntien päässä kiertymisestä valon ritarin kimppuun. “”Vastaus: Mestari ZMA tarvitsee vain valon toan.”
“Lopeta tämä pelleily”, raakkui Kraa Umbran sisällä. “Anna meidän vapauttaa voimat, joita naamiosi pitää sisällään.”
Unen loppumisen olivat muutkin tajunneet. Deleva hinasi itseään vaivalloisesti ylös, kilpeensä tarraten. Kromidit, aseitaan kahmien, olisivat hetkessä ylhäällä. Deika makasi maassa lamaantuneena, ja Matoro keskitti kaiken tahtonsa kaaoksen estämiseen.
“Liian vaarallista”, Umbra vastasi kuin vastauksena Feterran toteamukseen. Mutta se oli tarkoitettu hänen korpilleen, vapautensa linnulle. Kraa harmistui ja toivoi olevansa taas vapaa kuin silloin ennen. “Et anna minulle vaihtoehtoa. Jotkin asiat on tehtävä pakolla tai pakotettuna”, musta lintu raakkui mieliavaruuden syövereissä.
Umbran kanohi alkoi hohtaa. Se ei ollut tehnyt sitä kuukausiin. Majakan lyhty syttyi hohtamaan.
“Et tiedä mitä olet vapauttamassa”, Umbra sanoi epäröiden. Hän veisi vielä kaikki aluksella olijat hautaansa. Mordus, Kopioinnin naamio oli epävakaa. Se varastoi voimia ja lopulta vapauttaisi kaikki sisällään pitämänsä voimat, olivat ne sitten naamio- tai elementtivoimia.
“Umbra”, Deleva ehti huutaa, mutta oli Kraata hitaampi. Sähköinen verkko rätisi, orkesteri kutsui valoa.
Mutta vain hetken.
Sillä varjolla oli valta tilanteesta.
Kraa astui parrasvaloihin. Hän työnsi Umbran sivuun mielensä perukoille. Heidän mielensä. Av oli vain tiellä moraalikäsityksineen. “Minä olen Kraa, Varjo”, majakka sanoi viimein. “Ja Mestarillanne ei ole sijaa tässä asiassa, roskapönttö. Tunnen tämän naamion voiman. Voima, joka virtaa ympäri minua, meitä. Ja tämä voima tuhoaa Avrahk Feterrat, Valon äpärät. Se on varastoinut voimia koko matkanne ajan.”
Sateenkaarimainen ryöppy erilaisia energioita alkoi kerääntyä Kraan kämmeniin. Kaikki vain sulautui toisiinsa, heikennyskanokat, elementaalivoimat, nopeuden naamiot. Toan kämmenet säteilivät kuin diskopallot. Erilaiset voimat kietoutuivat toisiinsa kuin käärmeet, jotka söivät ahnaasti toisiaan. Jää söi tulta, varjo valoa ja niin edespäin. Deikalta saatu telekinesia piti pallot jotenkin aisoissa, muttei pitkään.
“Kumartakaa Kraan herraa, rautaäpärät”, Kraa lausui ja katkoi heikennyskanokan voimalla tämän ruumiiseen kiinnitetyt sähköjohdot. Hän latasi diskopallomaisen sekavia elementaalienergioita sisältävän energiapanoksen kohti hyönteiskonetta.
Avhrak Feterra heitti energiaverkon päin toaa, mutta diskopalloenergia räjäytti verkon ilmassa. Konehirviön verkon rippeitä lenteli ympäriinsä, osuen myös tämän haarniskakuoreen.
Kraa olisi halunnut kokeilla tämän ruumiin eri toimintoja jossain muissa tilanteissa, mutta nyt piti vain keskittyä vihollisen tuhoamiseen. Syvällä majakan syövereissä kyhjötti Av eli Umbra. Hän oli aivan hiljaa ja kauhuissaan siitä mitä Kraa voisi saada aikaan. Kenellekään ei olisi pitänyt antaa tällaista epävakaata kanohia. Ei kellekään. Tai tummaa sivupersoonaa.
Erilaiset voimat sekä kuormittivat että ravitsivat varjomajakkaa. Rankaisevaa korppia. “Tämä voima. Mikset ole antanut meidän hallita tällä? Olisimme voineet tuhota Bio-Klaanin viholliset helposti. Niin helposti, omatuntoni.”
Energialataus osui Avrahk Feterraan. Ja kaikkeen muuhunkin. Kraa ampui latauksia kuin sarjaa eli hallitsemattomasti. Korppi halusi kuitenkin kokeilla jotain muuta. Hän halusi Delevan naamiosta kopioimansa supernopeuden. Uudelleensyntynyt soturi latasi tykkikäteensä säihkyvää energiaa, missä yhdistyivät plasma, telekinesia, heikennys, tuli ja jää sekä muut oudot voimat. Latautunut soturi lähti kiitämään kohti Feterraa nyrkki ojossa kuin mikäkin supersankari.
Ja hän rikkoi padon, jonka Umbra oli kanohiinsa Avra Nuin jälkeen tehnyt sen tuhovoimaa hallitakseen.
Kun pato katosi, kaikki vapautui. Kuin sateenkaarijoki olisi päässyt valloilleen. Valon erilaiset spektrit vapautuivat tuhoavana voimana, kokoelmana eri elementtejä.
Deleva olisi huutanut, elleivät kromidit olisi olleet jälleen toien kimpussa.
Kraan mekaaninen nyrkki meni läpi Feterran kuoresta kuin veitsi voista. Polttava jäänyrkki iskeytyi voimalla läpi mekaanisesta olennosta, luoden valtaisan räjähdyksen, mikä näytti kuin ydinpommiin olisi laitettu ilotulitteita. Hallitsemattomia voimasalamoita ja energiapurkauksia lensi ympäriinsä. Feterran kappaleita lensi ympäriinsä ja ne olivat tulessa, sitten jäässä ja sulivat sitten plasmaan. Lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin missään. Jäätä ja plasmaa lensi ympäriinsä eri väreissä. Ja vielä nopeutetuilla nopeuksilla. Punainen ja sininen vuorottelivat kuin tanssissa. Tuli ja jää lauloivat. Jää kirkui kun se suli, plasma höyrysi kun se jäätyi.
Ympäri alusta syttyi tulipaloja, osa aluksesta alkoi sulaa, katto oli osittain syväjäässä. Absoluuttinen nollapiste muuttui yhtäkkiä tuhansiksi asteiksi. Ja toisinpäin. Oli kuin fysiikan lait eivät toimineet ollenkaan.
Ja Mordus vain hehkui. Se repi Kraan sulkia. Aiheutti suunnatonta päänsärkyä. Kraa tunsi olevansa tulessa ja jäässä samaan aikaan. Valo ja varjo kuristivat sitä köysillään.
Mordusin voimat repivät ja rikkoivat kantta kaikkialla. Kromideita, tovereita, reaktoreita.
“Kraa kraa, kraa”, Kraa huusi hädissään. Se kylvi tuhoa ympäriinsä ja oli tuskissaan. Kuin neulat olisivat työntyneet läpi sen kallosta. Mordus alkoi hohtaa yhä kuumempana ja polttavana. Kuin kaksoisauringot Avaku ja Akuavo. Soturi oli menettänyt täysin naamionsa hallinnan. Se halusi kaiken loppuvan.
“Se polttaa. Se jäädyttää. Tunnen kaikki energiat sisälläni. Tunnen piikit lihassani, kallossani!”
Kraa halusi vapaaksi, mutta oli nyt kahlittuna tähän kärsivään ruumiiseen. Kahlittuna energioilla, joita kukaan ei voinut hallita. Hallitsemattomat energiat aiheuttivat vain tuhoa. Diskopalloenergiat jatkoivat tanssiaan ympäriinsä. Se olisi ollut kaunista, jos se ei olisi tuhonnut kaikkea ympärillään.
Plasma ja jää olivat tuhonneet Umbran tykissä olevan mekaanisen käden täysin. Musta käsi ei kestänyt miinus 273 asteen lämpötilan ja 8000 asteen lämpötilan vaihtelua. Hallitsemattomasti tykki ampui käden rippeet yhteen kromideista. Jääplasma osui kohteeseensa. Kromidi huusi tuskissaan, mutta sen huuto hukkui kaikkeuden kaaokseen.
Hohtava soturi menetti tajuntansa Mordusin yhä hehkuessa kultaista, sokaisevaa valoaan. Kuormitus oli sille liikaa. “En halua osaksi Orkesteria”, se nyyhki hiljaa, kyynelten höyrystyessä sen kasvoilta tajunnan kadotessa.
Vaikka Kraa oli kylvänyt kuolemaa, kone ei ollut sitä niittänyt.
Siinä se seisoi kartionsa päällä, epävarmasti leijuen. Feterran visiiri rätisi sinisenä. Toinen sen olkapäiden plasmalaukaisimista oli räjähtänyt ja vienyt mukanaan ylimmän käden. Sen rinnasta irvisti repeämä, ja koko ennen niin ketterä kuori oli hoiperteleva raunio.
Mutta ei, ei se hävinnyt ollut.
Arsteinin instrumentit olivat liian täydellisiä siihen.
Ja silloin sen kourat tarttuivat kaikkensa yrittäneeseen toaan.
Matoro tunsi hajoavansa ristiriitaan. Hänen piti pelastaa ystävänsä, kääntää sirujensa suunta kohti vihollisia, rikkoa korpinmusta kone ja karmiininpunaiset soturit.
Mutta jos hän tekisi sen, hän ei todennäköisesti enää saisi kiinni aluksesta… ja se oli jo valmiiksi niin vaikeaa. Hän teki kaikkensa kääntääkseen teräsjärkäleen, ja se kääntyi hitaasti, niin hitaasti… mutta se osuisi vielä torneihin.
Oliko hänen ystäviensä henget arvokkaammat kuin kaikkien niiden alhaalla olevien?
Mutta se osuisi torneihin, ja sadat kuolisivat. Matoro tiesi sen.
Miksi siis yrittää estää sitä? Miksei hän vain veisi kaikkia pahoja mukanaan, pelastaisi ystäviään ja antaisi vääjäämättömän tapahtua?
♬ Ei se ole vääjämätöntä~ ♩ ♩ Et vain uskalla uskoa~ ♩
“Auta minua, Delta”, Matoro kuiskasi, ja yritti vääntää vääjäämättömän sijoiltaan.
Jos Matoro olisi tiennyt, kuka on pelon tehnyt, hän olisi kiittänyt tätä. Sitä parempaa motivaattoria ei ollutkaan.
Nuori mies, joka olisi Jään Sotilas enää hetkiä, puristi Deltan ja Epsilonin nyrkkiinsä. Ne hohtivat sineä hänen kätensä läpi.
Ja kristallikuningatar tuli. Tuli, kuten lupasikin. Kauniimpana ja kovempana kuin koskaan. Valkean metallin särmät saivat toan kämmenen verille, mutta sillä ei ollut väliä.
♪ Säännöt eivät enää päde täällä, Mustalumi. Irrota otteesi ja syöksy~ ♪ ♪ Syöksy uskon varaan~ ♪ ♪ Muuten he kaikki k u o l e v a t ♪
Suljen sinisilmäni maailmalta, niin kuin olen aina tehnyt. Kun en näe maailmaa, se on vain sitä, miksi sen kuvittelen.
Sokeana astun alas jyrkänteeltä, vain kahden sinisen tähden varaan. Ja tunnen itseni voitokkaammaksi kuin koskaan ennen.
♪ Syöksy~ ♪ ♪ Päästä irti~ ♪ ♪ Anna minulle kaikkesi, niin teen sinusta täydellisen~ ♪
Valkeat tornit kohosivat korkeuteen. Niiden kristallipinta loisti takaisin punaista valoa, jonka aluksen hätää kärsivät moottorit saivat aikaan. Nukkuva maailma alapuolella ei enää nukkunut, vaan huusi kaaoksessa.
Coliseumin tornit olivat kuin Suuren Hengen luo kohoavat tornit. Tuhannet tehtaat puskivat usvaa taivaisiin, kuin savumerkkeinä jumalille. Onnen takaavat koneet olivat syösty epävarmaan sekaannukseen, ja monen teräsrungot makasivat romun seassa.
Aloitan taistelun todellisuudentajuni kanssa. Tiedän, että minun pitäisi tuhota se, jotta voisin tulla täydelliseksi. Totuus oli kivi Nimdan rattaissa. Minun pitäisi hylätä se. Unohtaa se. Tehdä se itse.
Tiedän, että vain siten voin pelastaa kaiken. Vain siten voi olla vielä huominen.
Mutta minä tiedän myös, etten halua enää menettää itseäni siruille.
Käteni, joka on kasvanut koko maailmaani kontrolloivaksi, tarttuu teräkseen. Alkaa vastustamaan liikettä. Pudotusta. Teräshirviön juoksu hidastuu, hidastuu, hidastuu. Sinisyys ympäröi koko maailman. Näen varjot, jotka kamppailevat ympärilläni.
Ja minä pysäytän aluksen. Juuri ennen osumaa.
Silloin tunnen veitsen pureutuvan rintaani. Kromidirauta, se uppoaa syvälle. Parkaisen, huudan kun sen sahalaita raastaa lihaani. Siruni putoavat. Vereni tahrii aluksen pinnan.
Näen, miten kansi on täynnä punaista massaa ja kromidien haarniskankappaleita räjähdyksestä. Kuulen huudot alhaalla. Törmäykseen on enää hetkiä. Jylinä kaikuu taivaanrannasta.
Tuntuuko mikään pahemmalta, kuin kuolla kesken painajaisen, jonka on itse aiheuttanut? Hiipua pois unesta ennen kuin on ehtinyt tehdä sovinnon, ehtinyt korjata virheensä?
Näen, miten vanhin ystäväni, katkerin petturini ja rakkain toverini katoaa öiseen taivaaseen korpinmustan koneen kourissa.
Tätäkö minä hain? Taistelua, taistelua jolla lopettaisin pahan? Vain sekunteja, ja minun epäonnistumiseni paino iskeytyy torneihin, sirpaloiden sadat elämät. Vain sekunteja, ja kaikki hukkuu tuleen.
Näen, miten vanha plasman toa on maassa, läpeensä hävinneenä ja hajalla. Voimien pyörre oli sortanut hänet maahan, ja yhä uudet iskut upposivat häneen.
Minä muistan, että minun pitäisi hylätä totuus. Voisin vain valita, ettei tämä ole minun totuuteni. Valita, että tekisin uuden totuuden. Painautua valkoisen valheen syliin uneksimaan parempi maailma.
Näen, miten tikari uppoaa polvilleen kaatuneen mielen toan otsalohkon, maalaten maailman kirkkaansinisellä verellä. Toisin kuin alitajunnassani, hän ei naura tai itke. Hän kuolee.
Näen, miten galvanoitu todellisuuteni iskeytyy torneihin – miten kristallinkappaleet lentävät, lävistävät, raastavat. Ne riekaloivat Deikan kehon, uppoavat hänen haarniskaansa. En kuule, mitkä ovat hänen viimeiset sanansa.
Näen, miten mielen toa kaatuu maahan silmät puhkaistuna. Hetken luulen olevani uneni kaaoksessa, mutta, tiedän sen olevan todempaa. Vai onko? Onko se niin totta, että se… se… tapahtui?
Tunnen terän lävistävän niskani haarniskalevyjen välistä. Yritän tavoitella siruja, jotka ovat pudonneet eteeni, sinisen veren lammikkoon. Kolmas isku syöksee minut mustuuteen, ja romahdan kasvoilleni.
Tahdoin elää, kuin tuolla jossakin hämärän takana olisi tarkoitus, tehtävä ja tekijä. Tahdon myös kuolla niin.
Tornien kristallipinta särkyy aluksen iskeytyessä niihin. Reaktorit sulavat. Kylmyys tulee.
“TIK TOK…” “Muista, rakkaani!” ♬ kaikki loppuu ~♬
“TIK…” “M U I S T A r a k k a a n i…” ♬ k a i k k i loppuu ~♬
Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.
Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.
Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.
Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.
Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin
Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.
Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?
Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?
Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.
Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat
Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.
Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.
Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua
Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.
Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys
”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin
Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.
Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?
Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.
Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan
Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.
Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.
Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.
Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.
”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.
Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.
”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.
”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”
”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”
Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.
”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”
”Hetk- miten tämä liittyy-”
”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”
En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.
Vai oliko?
Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.
Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin
Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?
Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.
Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.
Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?
Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus
Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?
Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.
Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.
♪Matoro~♪
Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.
♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫
Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.
♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫
M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.
♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫
Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.
♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫
Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…
♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫
Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”
♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫
Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.
Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
VALKOINEN KÄSI I
Olen palannut, Itroz.
Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.
Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.
Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.
Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.
Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.
Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen
Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.
Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.
Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.
”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.
”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”
”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”
Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”
”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.
”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”
”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”
”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”
”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.
”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”
”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”
Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”
Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”
”Mitä seppä teki?”
”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”
”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.
”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”
”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”
Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.
”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”
Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”
”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”
”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”
”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”
Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.
Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.
Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen
Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.
Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.
”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.
Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.
”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”
Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.
”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”
Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.
Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.
Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.
Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.
Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.
Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.
Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.
Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.
”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.
”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”
Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.
Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.
Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”
”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.
”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”
”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.
Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”
Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.
”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.
”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”
Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”
Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.
Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja… Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.
Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.
”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.
”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä. Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.
Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.
”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.
Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.
Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.
”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!” Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.
He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.
Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.
”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.
Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.
Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?
Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.
Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.
Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.
XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen
Kaikkialla oli valkoista.
Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.
Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.
Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.
Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?
Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia. Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.
Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.
Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.
Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.
Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.
”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.
”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.
”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.
”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”
Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”
”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”
”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.
”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”
”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”
”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”
”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”
”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”
”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.
”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”
”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”
Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.
”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”
”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”
”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”
”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”
”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”
Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.
Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.
Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.
”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”
”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”
”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”
”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”
”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”
Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”
”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”
Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”
Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.
”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.
”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.
Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.
”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”
”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.
”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”
”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”
”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”
”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”
”Hmm?”
”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”
”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”
”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”
”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”
”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”
”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”
”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”
”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”
”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”
”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”
”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”
”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”
”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.
”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.
Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?
Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.
”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”
”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”
”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”
”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.
”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”
”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.
Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.
”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”
”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.
”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.
”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”
”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.
”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”
”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”
Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.
”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”
”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.
”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.
Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.
”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.
”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”
”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.
”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.
Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?
Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.
Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.
D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.
”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.
”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.
”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”
”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”
”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”
”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”
”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”
”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”
”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”
”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”
”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”
”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”
”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”
”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.
”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”
Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”
Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.
Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.
XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen
Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.
”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.
”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”
”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”
”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”
Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.
Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.
Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.
Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.
”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”
Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.
Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.
Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”
”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”
”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.
Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.
Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.
Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.
Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.
”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”
Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”
”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.
Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.
”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”
”Radak. Siinä ei ole mitään.”
Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.
”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”
”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.
”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.
”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.
Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.
Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.
”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.
Koko alus aloitti.
”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.
”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…
Mutta näkökulma ei enää ollut sama.
Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.
”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.
”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”
”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.
Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.
”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”
Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!”
”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.
”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”
”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”
”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”
Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.
Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.
Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.
He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.
Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.
Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?
Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.
Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.
Mutta sitä ei ollut.
Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.
Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.
”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”
”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.
”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”
”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.
Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”
”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”
Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”
”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”
Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”
”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”
”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”
”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”
Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.
Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.
Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.
”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.
”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”
”MISSÄ HÄN ON?”
”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”
Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.
Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.
”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”
Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.
”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.
”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”
”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.
Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.
Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.
”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”
”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”
”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.
Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.
Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.
Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.
Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.
Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.
Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.
Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.
Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!
Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.
Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.
”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.
”Halawe!” hän toisti kohinan yli.
”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.
”Rakas, kuuntele. Missä olet?”
”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”
”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.
”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.
”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”
”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”
”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”
”Mut-”
”Rakastan sinua, Hal.”
”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”
Kohinaa.
Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.
”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.
Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.
”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”
”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.
”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.
”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.
”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”
”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.
”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.
”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.
”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.
”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”
”Nyt, kun minä olen vankinasi.”
”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”
Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.
”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.
Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”
”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.
”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”
”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.
”Hei, hillitse its-”
Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.
”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”
Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.
Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.
Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.
Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.
Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.
”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”
”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”
”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”
Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”
Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.
Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.
”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.
”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.
”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.
”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”
”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?”
”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.
”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”
”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”
Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”
”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”
Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.
”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”
”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.
Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.
Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.
”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”
Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.
”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”
”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”
”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”
”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”
Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.
”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”
Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.
”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”
”MITÄ?” hai huusi.
”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”
”M-mutta Varjottu-”
”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”
”-mut- mut-”
”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”
Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”
”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”
”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”
”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”
”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.
”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”
”E-en näe point-” lisko aloitti.
”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”
”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.
”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.
”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.
”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.
”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”
”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”
Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.
”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.
”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”
Radak tunsi visionsa särkyvän.
”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”
”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.
”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”
”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”
”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”
Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.
”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.
”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.
Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.
”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”
”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”
Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…
Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.
Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.
Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.
Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.
Mutta Angien. Mutta Mustalumi.
Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.
Mutta Angien.
Hitto.
”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”
Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.
”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.
Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
”Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.
Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”
Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.
Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.
”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”
”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”
”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.
Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.
”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”
Tik. Tok.
”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.
Tik. Tok.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen
”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”
Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.
”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.
Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.
“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”
”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”
”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”
”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.
”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”
”Ja siinä on seuraava ongelma.”
Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.
”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”
”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”
”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.
”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”
Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.
”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”
”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”
Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.
”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”
”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”
Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.
”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”
Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.
”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”
Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka ne toimivat.”
”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.
Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.
Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.
Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.
”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”
Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.
”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.
Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.
”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.
Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.
Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.
Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”
”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.
”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”
”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”
Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.
”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”
Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.
”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”
Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.
”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”
Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.
”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”
Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.
”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.
Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.
”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”
Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”
Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.
Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.
XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen
Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.
Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.
Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?
Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.
”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.
Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.
”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.
”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”
”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”
”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.
”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.
”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”
”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”
”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”
Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.
”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”
He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.
”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”
”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”
”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”
”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”
”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”
”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”
”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”
”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”
Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”
Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.
Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.
”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”
”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?
”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”
”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”
”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”
”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”
”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”
Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”
”Kuulostaa aika… toamaiselta.”
”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”
”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”
Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.
Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.
”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”
Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.
”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.
”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”
”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.
”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.
Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.
”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.
”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.
Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.
”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.
”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.
”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”
”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.
”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”
Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.
”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”
”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-
JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”
metalli kirkui repien päätään.
”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”
Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.
Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.
Vahkien komentokeskuksen takapiha
”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”
”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”
”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”
”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”
”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”
”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”
Teknisesti ottaen kaikkialla
Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.
Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.
”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”
Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.
”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”
Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.
”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”
”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.
”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”
”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”
”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”
Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.
”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”
Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.
”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”
Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.
”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.
”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.
Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.
Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?
”Kuka hän on?”
Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.
”Hän… hän olen minä.”
Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.
”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”
Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”
Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.
”Katso taaksesi.”
Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.
Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.
”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”
Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.
Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.
Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.
”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”
”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”
He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.
”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”
Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.
”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”
”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.
”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”
Ja silloin Xenkin aisti sen.
”ANTAKAA NE TAKAISIN.”
Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.
”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”
”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”
”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”
Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.
”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”
”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”
”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”
Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.
”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”
Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.
”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”
Nurmikko, keinometsän reuna
Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.
“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”
Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:
“Lähetti.”
Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.
“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”
“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”
“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”
“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”
Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.
“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”
Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.
“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”
Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.
“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”
Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.
Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.
Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jättiläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.
“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”
Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.
“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”
Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.
“Bianca.”
Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.
Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.
Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.
Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.
Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.
Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.
“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”
Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.
Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.
“Pois. Pois minun päästäni.”
Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.
“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”
Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.
“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”
“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”
Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.
“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”
Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.
“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”
Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.
“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”
Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.
“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”
Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.
“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”
Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.
“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”
“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”
“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.
“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.
Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.
“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”
“Mutta kellot?”
“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”
Tik, tok. Se sykki.
Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.
Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.
Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.
Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.
“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.
“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”
Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.
“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”
Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.
“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”
“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”
“Mitä siis teemme?”
Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.
“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”
Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.
Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.
“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”
, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,
“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”
Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.
Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.
Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.
Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.
Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.
Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.
Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.
“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”
Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.
Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.
Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.
Teknisesti ottaen kaikkialla
typedef unit|group {
unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;
}
unit|group METRU|NUI
vahki|units = 4 430
unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\
>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.
;connect to /:/group:ANGONCE\:\;
>>ERROR: Unable to connect.
;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda
;clear_t…Ath ko relthe Nimda
Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>
Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.
”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”
Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.
Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.
”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.
Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.
Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.
Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.
Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.
Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.
Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.
Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.
Nimda.
Ath ko relthe Nimda.
Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.
Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.
Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.
Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.
Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Hytti, Merellä
Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.
Koska totta kai sillä oli viikset.
Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.
”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”
Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.
Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.
”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.
”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”
Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.
”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.
”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”
Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.
”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”
Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.
Nascosto
Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.
Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.
Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.
Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.
Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.
Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.
Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.
Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.
Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.
Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.
Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.
Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.
Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.
Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.
Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.
Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.
Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.
Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.
Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.
Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.
Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.
Bioarkistot
Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.
Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”
”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”
”Hmh… ei niin mitään.”
”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”
”Öh, joo.”
Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.
Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.
Reaktorikammio
Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.
Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.
Baterra-asema
Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.
Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.
Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.
Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.
Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.
Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.
Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.
Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.
Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.
Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.
Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.
Vapaus.
Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.
Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.
Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.
Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.
Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.
Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Bianca taittoi itsensä irti taulusta.
Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.
Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.
”PYSÄHTYKÄÄ, PYSÄHTYKÄÄ. TARKASTAMME ALUKSEN!” megafoniin kailottava vortixx huusi. Pienikokoinen höyrylaiva pysähtyi kanavaan, joka kulki läpi Pohjoissakaran Seinän, kohti Metru Nuita. Kanavan kummallakin puolella tietä vartioivat suuret, kelluvat tasot, jotka oli ankkuroitu paikalleen. Niitä kansoitti tusina erilaisia olentoja (pääosin xialaisia), aseita ja pienempiä ajoneuvoja.
Megafonimies asteli laivaan kahden muun mies-vortixxin kera. Kapteeni, Oropi-niminen orton-turaga, saapui kannelle kahden muun ortonin kera. Vanhuksella oli kasvoillaan turkoosi, kulmikas kanohi Wesnoth.
”KEITÄ TE OLETTE?” vortixx-tullimies kysyi.
”Olemme viinikauppiaita Raroa-Metrusta”, kasvillisuuden turaga aloitti. ”Minä olen kapteeni Oropi, ja-”
”MINUA EI KIINNOSTA NUO MUUT. MIKÄ ON ASIANNE METRU NUILLE.”
”Meillä on valoviiniköynnöksistä tehtyä-”
”ONKO TEILLÄ A-OIKEUDET?”
”Ei tähän ennen ole mitään oikeuks-”
”EI METRU NUI OLE MIKÄÄN ZAKAZ. ALKOHOLIN TUONTIA VALVOTAAN TARKASTI, PAPPA.”
Turaga huokaisi defaitistinen ilme kasvoillaan. ”Anna lomakkeet, mitkä minun pitää täyttää.”
”LUPAKÄSITTELY VIE VIIKON. ALUKSENNE ON KARANTEENISSA SEN AJAN. HAEN PAPERIT. OLI ILO ASIOIDA KANSSANNE.”
Höyrylaivan orton-miehistö ei näyttänyt erityisen riemastuneelta vortixxin poistuessa aluksesta megafoninsa kanssa. Megafonimiehenä alaistensa ja vastustajiensa keskuudessa tunnettu virkamies marssi suurella lautalla sijaitsevaan lupavarastoon. Hän avasi äärimmäisen hyvin suojatun sähkölukon. Oli tärkeää, että lupa-anomuksia suojeltiin hyvin – ne olivat kuitenkin ainoa asia, joka erotti heidät, sivistyneet xialaiset, skakdien ja muakojen kaltaisesta roskasta.
Megafonimies näpytteli avainkoodia metallilaatikkoon, joka oli otsikoitu ”ALLE 30% ALKOHOLIA SISÄLTÄVIEN ALKOHOLIJUOMIEN JAKELUOIKEUDET METRU NUIN KAUPUNGIN ASUKKAILLE POHJOISELTA MANTEREELTA SAAPUVILLE EI-KANOKAKÄYTTÖISILLE VESIAJONEUVOILLE”. Hän otti voitonriemuisena yhden kappaleen kyseistä, kolmekymmentäviiisisivuista dokumenttia ja sulki laatikon huolellisesti. Hän oli juuri kuittaamassa ottamansa byrokratiankappaleen lainauslistaan, kun paperivaraston ovelle ilmestyi sangen hurmaava vortixx-neito.
”Onko sinulla kiire?”, hän kysyi byrokraatilta, joka oli jäätynyt paikalleen. Hän tunsi mustavihreän vortixxin Meliarkeksi, yhdeksi Xian kuuluisimmista näyttelijättäristä. Eihän megafonimies mikään populaarikulttuurin suurkäyttäjä ollut, mutta joskus hän huvitteli katsomalla jakson Lakia ja oikeutta, joka kuvasi Xian vakuutus- ja pankkiyhtiöiden välisiä mielenkiintoisia oikeustaisteluita. Meliarke esitti sarjassa Novaratas-pankin voittamatonta puolustusasianajajaa.
”E-eei kai?” vortixx änkytti. Hän unohti täysin nostaa megafoninsa kaulaltaan.
”Hyvä”, vortixx-näyttelijä totesi ja asteli kohti megafoniliskoa. Ennen kuin jälkimmäinen ehti edes tajuta mitä tapahtui, tämän suu oli teipattu kiinni, ja vortixx pyöritteli teippiä hänen ranteidensa ja sääriensä ympärille. Byrokraatti huusi, mutta ääntä ei tullut.
”Ette koskaan lakkaa yllättämästä minua typeryydellänne”, neito naurahti, mutta ääni ei ollut enää sama. Se oli mekaaninen.
Kun megafonimies oli paketoitu tiiviisti huoneen lattialle, Meliarke koki muodonmuutoksen. Hänen ihonsa ja haarniskansa hajoili kuusikulmioiksi, jotka kääntyivät ympäri muistuttamaan byrokraatin itsensä olomuotoa. Muodonmuuttaja viimeisteli naamionsa nappaamalla megafonin kaulalleen. Hän otti dokumentit, joita vortixx oli ollut hakemassa, ja asteli ulos alkuperäisen megafonimiehen mumistessa jotakin teippiensä läpi.
Paperivaraston ovi pamahti kiinni. Muodonmuuttaja-megafonimies vei ortoneille paperit sanaakaan sanomatta. Vortixx-ruumis tuntui hänelle tutulta ja turvalliselta – se oli ollut luonnollisesti ensimmäisiä muotoja joita hän oli koskaan opetellut. Hän piti reptiliaanien pitkistä raajoista ja notkeudesta. Oli paljon vaikeampi toimia esimerkiksi matoraniksi naamioituneena, sillä niiden vaivaiset ruumiit tuntuivat äärettömän rajoittavilta. Kuin pieniltä vankiloilta.
”VOITTE JATKAA MATKAA”, hän lausui megafoniinsa. Ei samalla intensiivisyydellä ja legitimiteetillä kuin millä megafonimies oli vielä äsken huutanut, mutta tarpeeksi kovaa ollakseen herättämättä epäilyksiä.
Seuraava alus, joka saapui tulliin, oli eteläistyyppinen dzonkki, jonka punaiset purjeet olivat kuin lohikäärmeen siivet. Se pysähtyi tarkastuslauttojen väliin, ja megafonimies avustajineen nousivat alukseen. Ah, siinä hän on, Muodonmuuttaja huokaisi helpostuksesta. Hänen ei tarvitsisi käyttää sitä typerää muotoa enää kauaa.
”KUKA ON KAPTEENINNE?” hän kysyi megafoniin. Kannella istuskelevat kromidit olivat näennäisen aseistamattomia, mutta haarniskoituja ja tuimakatseisia. Heillä oli punaisen, oranssin ja ruskean kirjoon menevä iho ja pitkät, eläväiset lonkeroparrat, -viikset ja hiukset. Heidän haarniskansa olivat hyvin perinteisiä etelän lonkeronomadihaarniskoita, jotka oli punottu nahasta ja metallisuikaleista. Suurissa hartiasuojissa irvisti Kalmakomppanian tunnus – vaaleanpunainen lonkeroita pursuava aurinko mustalla pohjalla
”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.
Vakooja toivoi, että hänellä olisi mikä tahansa muu muoto kuin typerä tullimies, joka pelkällä olomuodollaan sai muut ärsyyntymään. Mutta kun hän pyrki olemaan aiheuttamatta huomiota.
”MINUN PITÄÄ PUHUA KAPTEENILLENNE.”
Kromidi otti kiinni megafonista ja repäisi sen irti narusta, jolla se roikkui vortixxin kaulassa. Hän repäisi äänenvoimistimen kahtia ja heitti palaset mereen Vakoojan ja kaikkien tulliaseman työntekijöiden riemuksi.
Kaksi vortixxia tavoittelivat sähkösauvojaan. ”Hoitelemmeko sen, pomo?”
Yksi heistä, oranssi-ihoinen lonkeroinen, jonka otsaan oli tatuoitu kolmio, lopulta avasi terävähampaisen suunsa. ”Päästetään se. Siitä tulee hauskaa.”
”Khalatan todennäköisesti repii sinut kappaleiksi, lisko”, toinen kromidi totesi, ja avasi koristeellisen puuoven dzonkin sisätiloihin.
He kulkivat portaat ylös puisessa laivassa. Kapteenin huone oli valaistu tuoksuvin kynttilöin ja eriskummallisen värisinä palavin lyhdyin, ja se oli täynnä mitä eriskummallisimpia esineitä – muotoja, joita Muodonmuuttaja ei tunnistanut, ja valokiviä, jotka säteilivät pimeyttä. Hän tunnisti pyöreän taulurivistön ensimmäisen kuvan Kalmah Valloittajaksi, vaikkei osannutkaan sen oikealla puolella pystyyn kirjoitettuja merkkejä lukea.
Taulujen edessä istui puisella tuolilla lyhyt ja lihaksikas kromidi. Hänen sinisten silmiensä yllä, keskellä otsaa, oli kiinni sininen, kivinen kolmio, joka pysyi hahmon päässä metallisella tiaralla. Hänen punaiset lonkeronsa, joihin oli pujotettu lukuisia sormuksia ja kalliita ketjuja, oli sidottu niskan ja päälaen taakse suureksi nutturaksi. Olennon lustohaarniska oli tehty sadoista nahka- ja pronssisuikaleista, jotka oli limitetty loputtomaksi ruudukoksi, joka peitti soturin povesta polviin.
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kromidi, joka oli saattanut muodonmuuttaja-megafonittomanmiehen kapteenin luo, puhui: ”Khalatan. Ar-Waral… Fbiddu majlis ma’anti.”
Ennen kuin khalatan ar-Zainah ehti vastata, vortixxin keho alkoi hajota ja pienentyä. Värähtelyntäyteisten sekuntien jälkeen megafonimies oli poissa ja Vakooja seisoi keltaisessa Kirilissään kromidien keskellä.
”Ar-Asfar Khayal. Radakin aave”, punainen kapteeni lausui yllättyneenä. Hänen femiini aksenttinsa matoran-kieleen oli voimakas.
Muodonmuuttaja olisi hymyillyt, jos hänen kanohinsa olisi siihen taipunut. ”Pääsitte paikalle pian.”
Kromidien johtaja teki eleen päänsä sivuilla olevilla, sormuksin koristelluilla ulokkeillaan. Hänen miehensä poistuivat tilasta.
”Ystävällämme oli onnea”, hän vastasi. ”Palasimme juuri ar-Kabir Janubin rannoilta kylmään pohjoiseenne.” Kromidi pyöritteli pitkäkyntisissä käsissään ruusunpunaisesta metallista tehtyä sekstanttia. Kartat, joita hänellä pöydällään oli, olivat muinaisia – vanhoja riisipaperille tai nahalle piirrettyjä eteläisiä taideteoksia. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin kapteenin kajuutan muukin kalustus – koristeelliset seinävaatteet ja puiset huonekalut.
Ne oli kaikki ryöstetty vähempiosaisilta, Vakooja tiesi istuutuessaan mahonkituolille. Se teki hänen olonsa epämukavaksi.
”Et ole oppinut puhumaan”, ar-Zainah huomioi sangen ilmeettömänä.
”Vain kun on tarve”, Vakooja vastasi.
”Oletan, että kaupunkiin rantautuminen vaatinee puhetta.”
”Järjestetty. Kierrätte pohjoiseen ja sieltä etelään; Kolitakhan kanaalin vartija ei välitä. Häntä on motivoitu.”
”’Motivoitu?’ No siinäpä vasta kiertoilmaus. Mitä teit niille poloisille matoraneille? Kidutit, kiristit? Lupasit, että tapat heidät, jos he puhuvat?”
Vakooja oli hiljaa. Tietysti hän oli hiljaa.
Dzonkki kulki läpi suuren Kaakkoisportin. Horisontissa pilvet kohosivat epäluonnollisena spiraalina aivan kuin jotakin kiertäen. Tuuli Hopeisen meren yllä oli jäätävä. Talvi oli tulossa.
Metru Nui
Ga- ja Po-Metrujen raja
Paljon ei siinä hetkessä puhuttu.
Usein kauneimpana pidetyn veden Metrun laita-alueet loivat kontrastin puistojen ja oppilaitosten kanssa – yhtymäpintä Po-Metruun oli enimmäkseen varastoja ja alihankkijain halleja. Aineellisen ja aineettoman tuotannon rajapinta ei ollut kaunis kaupunginosa, mutta näin aamupäivällä se oli rauhallinen kaupunginosa. Metru Nuin väki oli kaikki velvollisuuksiensa parissa. Cyrenda ja Glennhu olivat vetäytyneet sen hiljaisuuteen odottamaan tilanteen viilenemistä. Suuren Hengen pyhä kaupunki ei ollut Mata Nuin ritarikuntalaisille mitenkään poikkeuksellisen vihamielinen toimintaympäristö, mutta alatason Vahkien silmissä he olivat rettelöitsijöitä ja kriminaaleja siinä missä klaanilaisetkin.
Tilanteessa oli sitä paitsi muutakin. Selakhi ja matoran kärsivät yhteisestä päänsärystä. He istuivat ulkokatoksessa, betonin peittämää maata tuijottaen.
”Glennhu…” Cyrenda aloitti hiljaa.
”Hm?” käheä ääni murahti vastaukseksi.
”Olemmeko vastuussa hänestä?”
Nahkalakkinen Matoralainen kohotti katseensa puolisoonsa. ”Totta kai olemme. Virallisina toimijoina olemme vastuussa päämajalle.” Glennhu yskäisi. ”Mutta et tarkoita sitä, vai mitä?”
Hopeahaarniskainen jäljittäjä kohautti kulmiaan lyhyesti. ”Kontrolli, mikä meillä häneen oli… Minkä luulimme meillä olevan. Oletimmeko perusteetta hänen olevan kuin robotti?”
Glennhu hieroi ohimoitaan, Cyrenda jatkoi.
”Minkä luulimme olevan tottelevaisuutta, oli vain apatiaa. Deika on paljon eheämpi henkilö kuin luulimme.”
Roskavaunu kipitti jossain muutaman korttelin etelämpänä. Keltainen matoralainen käänsi katseensa taas harmaaseen betoniin.
”Glennhu”, Cyrenda kohotti ääntään hieman. ”Deika totteli meitä vain, koska hän oli murheen murtama, eikä tiennyt paremmasta. Meillä ei koskaan ollut mitään hallintaa häneen.”
Säätila oli rauhallinen, tuulikaan ei kolisuttanut katosta. Pelti lepäsi liikkumatta paikallaan.
”Minä oletin”, Glennhu lopulta vastasi ”että kaikki kokeet, joita teimme hänelle vaikuttivat hänen tajuntaansa. Deikan mieli ei erota sisäsyntyisiä ja ulkoa tulevia tunteita. Oletin, että tilanne on sama käskyjen kanssa. Ja nyt hän on vapaana, tuolla jossain. Uuuh…”
Kemisti hieroi taas ohimoitaan. Heti, kun Deikan kaula oli hoidettu kuntoon, hän oli iskenyt Glennhun ja Cyrendan kanveesiin elementaalivoimillaan. Pelkkä verilammikko oli jäänyt agenttikaksikon ihmeteltäväksi, kun he tällistä tokenivat.
”Onko tämä edes paha asia?” Cyrenda puki ajatuksensa sanoiksi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Olemmeko pitäneet hänet täydessä apatiassa? Vaatiko se veitsesi Deikan kurkulle, että hän tajusi, mitä myrkkyä hänelle olemme?”
”Minä olen myrkkyä”, nahkalakki korjasi. ”Sinä et hänen pääkoppaansa sörkkinyt.”
Cyrenda ynähti vaisusti vastaukseksi. Glennhu katsoi taas puolisoaan.
”Mitä edes ovat ’ulkoa tulevat’ tunteet…” matoran virkkoi ja nousi seisomaan.
Laivan sumutorvi huusi, kaukana pohjoisessa.
”Ei meillä joka tapauksessa ole varaa ajatella, että Deikan on parempi omillaan”, Cyrenda lausui. ”Tehtävä tulee ensin, ja meidän on kannettava vastuumme yksin.”
Glennhu harppoi maassa yhä istuvan kollegansa luo ja kietoi kätensä tämän ympärille. Cyrenda ei säpsähtänytkään, halaus oli mitä turvallisin. Kemistin ote lämmitti jäljittäjää.
Glennhu oli kaksikosta se, joka aina rikkoi ammattimaisuuden periaatteet ensin.
Cyrenda piti siitä.
”Muista”, Komau-kasvoinen matoran kuiskasi Cyrendan korvaan. ”Mata Nui ei ole sokea. Et ole enää koskaan yksin.”
Seuraaviin ympäristön ääniin agentit eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Lopulta Glennhu kuitenkin irrotti otteensa ja Cyrenda nousi seisomaan. Hetken he katselivat toisiaan.
”Kapuan katolle tutkimaan tilannetta”, selakhi lausui lopulta. Hän poistui katoksen varjosta ja nousi tikapuille, jotka veivät naapurirakennuksen katolle. Glennhu jäi alas penkomaan nahkakapsäkkiään.
Ylös päästyään Cyrenda katseli valppaana ympärilleen. Näky oli omassa teollisessa ankeudessaankin kaunis. Suuren Hengen tahdon toteuttajilla oli harvoin mahdollisuus ihailla Hänen loistoaan.
Kanaali Po- ja Ga-Metrun välissä oli leveä ja sementtireunainen. Sillat ja putket kulkivat sen ylitse. Matalat rakennukset ympäröivät harvakseen liikennöityä kanaalia. Po-Metrun puoleisella rannalla näkyi rivi ankkuroituja aluksia – matoranien veneitä ja rahtiproomuja, suuria xialaisia rahtilaivoja, steltläisiä purjelaivoja. Suureen tummanharmaaseen, suurien satellittilautasten ja antennien kruunaamaan alukseen, jonka keulassa luki ”XMS Angonce”, oli paraikaa nousemassa olentojoukko punapurjeisesta etelämanterelaisesta dzonkista, joka oli ankkuroitunut xialaislaivaan takaosan laituriin kiinni.
Olennot, jotka pienemmästä aluksesta tulivat, olivat eittämättä kromideja punertavine ihoineen ja lonkeroisine olomuotoineen. Heitä oli arviolta kaksi- tai kolmekymmentä, ja kaikki näyttivät aseistautuneilta. Lyhyt musta keltakasvoinen hahmo kulki kromideista ensimmäisen rinnalla, ja oli ensimmäisenä teräslaivassa. Punainen vortixx saapui laiturille, mutta katosi pian kromidien mukana sisälle. Dzonkki lähti liikkeelle suuntanaan avomeri pohjoiseen johtavan kanaalin päässä.
Cyrenda katseli seuruetta kummissaan. Noin monta kromidia… Tilanne herätti ritarikuntalaisessa levottomuutta. Selakhi laskeutui tikkaat ja löysi Glennhun koeputkiensa ääreltä.
”Näin jotain huolestuttavaa…” Cyrenda aloitti.
”Ah, Zai. Suo anteeksi lyhyt varoitusaika”, punamusta vortixx ojensi kättään kromidille.
”Vanhojen aikojen kunniaksi”, ar-Zainah vastasi äänellä, josta saattoi jopa kuulla iloa. Enimmäkseen tosin vain pahaenteistä tunteiden puutetta. Reptiliaani-herrasmies suuteli hänen kättään ja kääntyi johdattamaan Kalmakomppanian joukkion sisälle laiturilta.
”Niin, siellä oli mukaviakin hetkiä”, vortixx vastasi. Hän oli vain hieman kromidia pidempi, ja takuulla paljon hintelämpi. Vortixx suki hopeisia levähiuksiaan Muodonmuuttajansa avatessa aluksen hangaarin. He astuivat sisään alukseen.
XMS Anconge
“Radak. Mitä destralia sinä oikein-” Angien kimahti välittömästi nähdessään vortixxin ystävineen.
”K-kiva nähdä sinuakin”, vortixx selitti. ”Ang, tässä on ar-Zainah. Zai, tässä on Angien. Nyt kun olem-”
”Miksi sinä teet tästä niin kraahkanin vaikeaa?” selakhi voihkaisi. Hän näytti samaan aikaan pettyneeltä ja ärsyyntyneeltä.
”En- ei tämä ole mikään sodanjulistus pomollesi! He ovat täällä pitääkseen tasapainon yllä. En vain ole mikään pimeyden metsästäjä – en koe oloani turvalliseksi aluksella, joka on täynnä sen rikollishullun kätyreitä!”
”Ensinnäkin, aluksellasi on kuusi Metsästäjää, eikä edes suoraan sanottuna vaarallisimmasta päästä. Toiseksi, tajuatko, miten Varjottu tulee reagoimaan tähän? Hän ei luottanut sinuun ennenk-”
”Kawsaj-zaniya.. Hiljaisuus”, kromidien kapteeni ärähti. Rautakala näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Hän oli pistämässä jotakin takaisin, mutta Zainah jatkoi:
”Kalmakomppania on täällä, koska amala’salih värväsi meidät turvakseen. Varjottusi ja kidutusten saarenne ovat maailmojen päässä, joten et näytä olevan osassa tehdä vaatimuksia”, ar-Zainah jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Jos et ole tyytyväinen tilanteeseen, voimme ilomielin päästää sinut säälittävästä elämästäsi.”
Selakhi tukahdutti raivonsa ja puri torahampaitaan yhteen niin kovaa, että ikeniin sattui. Hän sähisi jotakin niiden välistä ennen kuin ilmaisi vastalauseensa.
”Kuulet tästä vielä, Radak”, hän totesi vortixxille kiihtymystään pidätellen. Sen sanottuaan hän lähti lähes juoksuaskelin miehistön – siis muiden metsästäjiensä – tilojen suuntaan.
”Niin minäkin sinua, Ang!” vortixx hihkaisi metsästäjän perään ja kääntyi vieraidensa pariin. ”Suokaa anteeksi, hän ei ole erityisen luottavaista tyyppiä. Tullut selvästi Kummisetään itseensä.”
Kromiditar ei selvästikään ollut vaikuttunut.
”Hänkö on ongelmasi?” Zainah kysyi.
”Hän ja viisi muuta”, Radak vastasi ja johdatti kromidijonoa perässään ruumaan. ”Ja ei, et saa tappaa heitä.” Reptiliaani ei tuntenut muinaista lonkerolajia tarpeeksi hyvin kyetäkseen lukemaan kromidikomentajan luomettomilta silmiltä ja sileänahkaisilta kasvoilta tämän tuntemuksia, mutta päätteli pienoisen pettymyksen häivähdyksen käyneen tämän kasvoilla.
”Mutta Odinan piru määräsi heitä tänne lisää”, vortixx jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän avasi avainkortilla suurta, monihaaraista huonetta, jollaisia yleensä käytettiin miehistön asuintiloina.
”Huolehdi älä”, vastasi ar-Zainah. ”He ovat tyhjyyttä edessämme.”
”Ei tämä mene tappamiseen, elleivät he aloita”, Mielitutkija vastasi. ”Tiedän, että teidän toimintatapanne ovat yleensä… erilaisia, mutta en halua ruumiita.”
”Loistava idea. Pyydä apuun Kalmakomppania, kerro näille etteivät saa tappaa. Mikä meni pieleen?” vortixx kuuli Muodonmuuttajan signaalin kuulokkeissaan. Joskus hän katui tehneensä heille suoran kahdenkeskisen linjan.
Kromidi oli pahaenteisen hiljaa. Hän määräsi sotilailleen jotakin omalla, muinaisella kielellään, jonka sanoja hän viljeli matoraniinsakin. Kevythaarniskaiset aavikkojen kasvatit availivat paksuja säkkejä ja täyttivät vyönsä ja remminsä mitä erilaisemmilla aseilla. Radak erotti sahalaitaisia tikareita, kaksiteräisiä sirppejä, piikikkäitä ketjuja sekä kromidien aseista vanhimpia ja perinteikkäimpiä – teränkeroja. Kyseinen tappoväline koostui kymmenistä, noin kolme-viisi senttiä pitkistä, ohuista metalliteristä, jotka oli saranoitu yhteen. Ketjumaisen miekanterän kummassakin päässä oli piikikäs kahva, joiden yhteen vieminen kiinteytti terän joustavaksi sapeliksi.
Kromidien khalatan asteli Radakin mukaan. Kaksikymmentä Kalmakomppanian hampaisiin asti aseistautunutta palkkasoturia jäivät ruuman tiloihin odottamaan määräyksiään. Joskus aikoja sitten hän oli tutustunut moneen silloin komppaniassa palvelleeseen lonkeroiseen. Jostakin syystä hän oli pitänyt aina heistä enemmän kuin skakdeista. Kenties jos johtui kromidien sisäisestä taipumuksesta filosofiaan ja abstraktiin ajatteluun, joka suoranaisesti loisti poissaolollaan Zakazin väessä, hän pohti.
Ei sillä, ei hänellä mitään skakdeja vastaan ollut. Hänellä oli monia hyviä skakdi-ystäviä. Leipuriin hän ei ollut pitänyt yhteyttä tämän lähdettyä jonnekin päin Välisaaria, mutta Arsteinin kanssa hän oli ollut viime aikoina tekemisissä runsaasti – tätäkin oli kiehtonut huomattavasti haaste päästä vahkien mekaanisten päiden sisälle – tosin vain mielenkiintoisena kysymyksenä, ei suinkaan konkreettisena projektina. Radakin laitteistossa oli monia skakdi-neron ideoimia piirteitä.
Kotisaareensa Xiaan Radak ei ollut juuri pitänyt yhteyttä sen enempää kuin oli pakko. Voitto Korporaation johtaja oli tietty poikkeus – vaikkei vortixx enää tälle töitä tehnytkään, heillä oli edelleen toimiva liikesuhde suuryrityksen kanssa.
Ja sitten oli tietysti ar-Zainah, johon hän oli tutustunut ollessaan kenraali Labion palveluksessa. Murhaajina ja tuhoajina tunnetun Kalmakomppanian johtaja oli osoittautunut mielenkiintoiseksi persoonaksi ja äärimmäisen kiintoisaksi keskustelukumppaniksi kaikessa, mitä tulee ontologiaan tai filosofian itämaisempiin aspekteihin. Niissä ja asioiden murhaamisessa, siis. Asioiden murhaaminen oli kuitenkin kyseisen kromidien erityisosaaminen.
”Sinulla on uusi alus”, ar-Zainah havainnoi heidän noustessa ylös metalliportaita.
”Heremus upposi Blacksnow’n leikittyä sankaria.”
”Se toa ei osaa pysyä kuolleena”, kromidi tuhahti. ”Saiko hän sinut kaidalle tielle? Et ole näkynyt enää Steltillä.”
”Kaidalla tiellä, minä? Hah, olen tällä hetkellä uponnut syvemmälle kuin koskaan”, vortixx hymähti. Hän avasi oven, joka johti laivan kannelle.
”Vastalauseeni. Upouusi alus Suuren Kaupungin satamassa? Ei, nuorukainen, sinä näytät olevan pinnalla kuin kuivat oksat.”
Vortixx avasi aluksen takasiiven suuren metallisen liukuoven. Se oli laivan tarkimmin vartioidussa osassa.
”Olen ongelmissa Varjotun kanssa”, hän kertoi heidän astuessa pimeyteen. He kulkivat ohi kahden kammion, joihin Arsteinin kalusto oli asennettu odottamaan oikeaa hetkeä.
”Tein sopimuksen hänen kanssaan. Hän rahoittaa minut uuteen alkuun, ja minä annan hänelle tien Metru Nuin puolustuksen ytimeen. Tarkoitukseni on murtautua vahkien komentojärjestelmään”, puhuja jatkoi. Vihreä teleruutu käytävällä näytti kaikkien kahdeksan paksuseinäisen huoneen olevan suljettu.
”Mutta ar-Aqtam ei tyydy siihen?” vortixxia lyhyempi kromidi kysyi.
”Tilanne on… monimutkaisempi. Tarkoitan, kun hän sai kuulla, että suunnitelmani riippuu Metru Nuille kätketystä esineestä nimeltä Nimda, hän lähetti joukon etsimään samaista sirua. Hän himoitsee sitä, Zai. Hän ei päästä minua siihen käsiksi, vaan aikoo hankkiutua minusta eroon heti kun en ole enää tarpeellinen. Olen siitä varma.”
”Haluat meidän lopettavan heidän säälittävät elämänsä?”
”No… ei- tai, siis, kyllä, jos se menee siihen, mutta en halua aloittaa. Pitäkää heitä silmällä vain, ja olkaa valmiina.”
He kulkivat läpi käytävän, jonka tyhjiin huoneisiin oli tuotu mustia laatikoita. Ylös johtavasa hississä oli jälleen yksi turvatunniste.
”Kerro minulle sirusta”, kromidi määräsi.
”Nimdasta?” Radak aloitti heidän astellessa yhteen laatikkojentäyteisistä huoneista. ”Teoriassa… se on esine, jolla voi hallita psyykkistä ulottuvuutta.”
Zainah näytti mietteliäältä. ”Kolmio?” hän kysyi.
”Ei, oikeastaan, mutta sellaisena se usein kuvataan. En ole oikein saanut selville sen trigonometrista relevanssia-”
”Mielen Siru. Sininen Silmä. Lukkojen Avaaja”, muinainen lonkeroinen lausui kuin transsissa. He pysähtyivät.
Vortixx mietti hetken seuraavaa kysymystään.
”Millaisia legendoja teillä on siitä siellä Arj-Durunissa?”
Lonkerotar katsoi tiedemiestä syvän sinisillä silmillään. Vortixx istuutui yhden mustan laatikon päälle kiinnostuneena.
”Etelän Ath-kansa uskoo Mielen Sirun antavan vapauden. Ar-Aqtamin kaltaiset pimeyden herrat pitävät sitä aseena. Sinun kaltaisesi pitävät sitä tieteenä.”
”Entä… sinä? Minä sinä sitä pidät?”
”Silmänä”, kromidi vastasi ja osoitti otsalleen ripustettua sinistä, kolmikulmaista kiveä. ”Viimeisenä Silmänä.”
Mielitutkijan silmät loistivat innostuksesta ja uudesta tiedosta.
”Silmänä, jolla saattaa nähdä väläyksen Tuh̴k͜a͡n̴ H͡err͘an karmeudesta. Silmänä, jolla pääsee eroon ajan ikuisesta spiraalista, jonka lonkerot pyörittävät meitä päättymättömässä kehässä. Silmänä, jolla saa lopulta rauhan.”
”… tarkoitatko, että sirulla voi kuolla?”
”Kehomme uusiutuvat. Ne paranevat pahimmistakin iskuista. Vaikka sielumme vajoaisi tyhjyyteen, S̕u̸u̕r̢ì M̕u͢ìn̢a͏inen työntää meidät aina takaisin elon kehään.”
”Miksi haluaisitte kuolla?” Radak kysyi.
Khalatan Ar-Zainah katsoi luomettomilla silmillään syvälle vortixxin omiin. Radakin istuessa he olivat yhtä pitkiä, joskin soturi oli silti ylevämmän ja vaarallisemman näköinen.
”Kauanko olet elänyt? Kuinka pitkän ajan muistat kokeneesi?” hän kysyi.
”Ööh, satoja vuosia?”
”Ja mihin olet vuotesi käyttänyt?”
”Luomiseen. Rakentamiseen. Keksimiseen. Ja ennen kuin huomautat mitään, minun on puolustauduttava olleeni silloin suurissa taloudellisissa ongelmissa, kun tapasimme.”
”Meillä ei ole amala’salihien luomisen lahjaa. Meillä on vain veren lahja L͡o̷n̵keroisélta ͜Y̡l̕íhe̸rrąl͏ta͟m̡me. Me tuhoamme. Me tapamme. Me kärsimme. Ja kun teemme sitä vuosituhannet, kaipaamme lepoa. Se on Silmän tarkoitus. Toisin kuin kahlitsevat Punaiset Silmät, Sininen Silmä vapauttaa S̛ok͡ea̸n̷ Ka͝hli̷ts̷i̡j̷aņ otteesta.”
”Kiehtovaa”, Radak mutisi. ”Masentavaa, mutta kiehtovaa, Zai.”
”Minä muistan sumuisten saarten rosvoritarit ja rubiinidraakit. Minä muistan Kuuden Kuningaskunnan mahdin ja nelisakaralippujen hohdon taivasta vasten. Minä ratsastin kaaneista suurimman kanssa; minä näin kuninkaiden syöksyn tyhjyyteen ja elin läpi kaaoksen maailman. Makutan pedot repivät minut kappaleiksi Agni-Metrun taistelussa; toisen kerran kuolin kun Arj Durunin autiomaa kylvettiin tulella ja rikillä. Olen elänyt imperiumien nousut ja tuhot, ja loputtoman kuoleman”, muinainen kromidi kähisi.
”Ne kaikki vuodet, ne kaikki kuolemat – ne haalistuvat. Ne eivät enää pian erotu toisistaan. Monet kansastani ovat tyhjentyneet – aloittaneet alusta, kadottaneet menneisyytensä. He eivät muista entisiä elämiään. Mutta minä muistan. Muistan ne tuhannet vuodet. En koe enää mitään, mitä en olisi jo kokenut, mitä en muistaisi menneisyydestäni”, lonkeronomadi selitti. ”Haluan tietää vastauksen ainoaan kysymykseen, millä on merkitystä – mitä aiot tehdä Sinisellä Silmällä?”
”Aion olla seuraava Xian Velho”, xialainen vastasi häivähdys ylpeyttä äänessään. ”Aion näyttää maailmalle uuden teknologian ajan.”
”Kunhan Suuri Kaupunki – on raunioina Metsästäjien jäljiltä?”
Pitkä hiljaisuus. Radak katseli ohi keskustelukumppaninsa, kohti valotonta terässeinää. Hän näytti mietteliäältä.
”Uskotko hänen onnistuvan?” kromidi kysyi.
”Kenen?”
”Pimeyden. Onnistuuko hän kaupungin tuhoamisessa?”
Vortixx mietti. ”Minä olen jo poissa kuvioista, kun se tapahtuu”, hän puolustautui.
Ar-Zainah ei ollut vastaukseen tyytyväinen. Sen näki hänen kallomaisten kasvojensa tyytymättömästä ilmeestä.
”En tiedä. Minä vain järjestän Varjotulle sen aseistuksen. Nämä”, hän taputti mustaa laatikkoa ”ovat radio- ja johdinjärjestelmiä, jotka olen salakuljettanut kaupunkiin Vakoojani kautta. Ne ja Nimda ovat aseeni, joilla hankin Metsästäjille vahki-armeijan. Kun Varjotulla on ne, sopimuksemme on täytetty ja olen vapaa poistumaan, ennen kuin kaupunki… kaupunki joutuu sotaan. Taas.”
Lonkerottaren kasvoilta ei, kuten tavallista, kyennyt lukemaan mitään tunnetta, jonka Radak osaisi tulkita. Hänen katseensa oli kuin lasia.
”Milloin?” hän kysyi.
”Kunhan saan Nimdan”, vortixx vastasi epäröiden. ”Niin. Sen jälkeen pallo on Varjotulla.”
Niin sanottu kokoustila, jossa kuusi Pimeyden Metsästäjää juonivat ilkeitä, pahoja juoniaan, koostui pienehköstä pöydästä, jonka päässä oli xialainen loisteputki sekä pyöreä ikkuna. Kuluneet pelikortit oli hutaistu nopeasti sivuun, kun Rautakala oli ilmestynyt paikalle käärmeissään kuin harppuunaniskun saanut protodraakki. Selakhi oli odinalaisen vihanhallintakurssin oppien perusteella purkanut ärsyyntymisensä nyrkein pöytään (jonka jäljiltä tiedenaisen rystyset eivät olleet erityisen terveet).
”SE DESTRALIN LIMANULJASKA”, hän oli huutanut. ”XIALAISET OVAT PAHEMPIA KUIN MAKUTAT!”
Viisi muuta olivat antaa diplomaattisen tehtävänsä johtajan purkaa rauhassa kiukkunsa. Ilmeisesti jotakin sangen turhauttavaa oli tapahtunut, Kersantti oli päätellyt terävästi ja ladannut tärykalvot räjäyttävät zamorinsa vanhaan revolveriinsa. Koska eihän sitä koskaan tiennyt, milloin piti ampua asioita.
Rautakalan rauhoituttua he olivat kerääntyneet pöydän ympärille ahtaisiin tunnelmiin. Ilmanautti vei vähintään kahden Spesialistin tilan, ja Jakajan ja Panostajan hännät olivat Kersantista aina tiellä.
”Laivalla on Kalmakomppanian joukkoja”, selakhi oli aloittanut joukkonsa ajan tasalle tuomisen. Se oli ollut kuin pienikokoinen yleistä epäsotilaallisuutta aiheuttava verbaaliräjähde. ”Radak palkkasi tusinan lonkerosotureita ’tasapainon ylläpitämiseen.’”
”Lonkeroväkeä, saatana. No me tietysti tapetaan ne”, Kersantti oli loogisena ajattelijana tietysti ehdottanut.
”Niin Varjottukin toimisi”, Panostaja oli tukenut tätä. ”Ei armoa vihollisille.”
”Voisimme suututtaa ne tulemaan tänne, ja rei’ittää ne kaikki tuohon käytävään”, Jakaja kontribuoi. ”Haen vain aseeni.”
”Mrh”, oli Ilmanautti protestoinut.
”Mutta kuusi meikeläistä vastaa sataa barbaaria”, peikko oli vastannut.
”Toimitaan vielä, kun meillä on yllätyksen tuoma etu!” Jakaja vastusti.
”Тэмэ ваатии кэрсивэллисыыттэ, тыперыс!”
”Oletko mies vai rustokala, Spessu? Jos et olisi niin loistava omalla alallasi, et olisi koskaan edes päässyt Odinalle!” lisko jatkoi. Toinen vihreärusettisista draakeista tuki toveriaan voimakkaalla ”Niin!” -kommentilla.
”Sanoo se joka on hommassa vaan koska on Kummisedän tuttu”, Kersantti ivasi väliin. ”Kun luoja jakoi meille kortteja, Jakaja, ainoa, mikä sinulle jaettiin, oli suhteet!”
Reptiliaani räjähti seisomaan ja tuijotti vastapäätä häntä istuvaa Kersanttia. Tämän vieressä istui ankea shasaali. Panostaja oli Jakajan ja Ilmanautin välissä. Rautakala, joka oli purkauksensa jälkeen ollut hiljaa, seurasi kaikkea pöydän päästä.
”Jos olisit yhtään pidempi-”, reptiliaani aloitti. Kersantti oli juuri vetämässä revolveriaan, kunnes-
”HILJAA IDIOOTIT”, selakhi nousi seisomaan ja heitti hipelöimänsä posliinimukin räsähdyksellä seinään. Se hajosi sirpaleiksi pöydälle. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava.
”Ei. Sanaakaan”, hän jatkoi irvistäen hampaikkaasti. Hänen suurissa silmissään ei palanut enää selakhialaisen sivistyksen ja tiedon soihdut, vaan puhdas turhaantuminen.
”Tajuatteko, että me olemme kaikki aivan yhtä ongelmissa”, Rautakala huusi, ja muut keskittyivät kuuntelemaan. ”Meitä on kuusi. Niitä karzahnin kromideja on vähintään kaksi kertaa meidän määrämme. Te ette aloita mitään typerää reidakointia. Te ette haasta riitaa, te ette uhkaile niitä, te ette destral vieköön mene ampumaan niitä. Me jatkamme toistaisesti täysin suunnitelman mukaan.”
Syvä hiljaisuus.
”Kysymyksiä?” nainen viimeisteli puheenvuoronsa.
”Kalmakomppania, sinä sanoit, Fisu? Karzahnin Kalmakomppania! Se on niin petollinen joukko, että jopa Hullun Hain kerrotaan pelänneen sitä väkeä!” Jakaja kritisioi. ”Et pidä historiasta, hai, mutta tiedät, miten Xia teurastettiin niin pirun siististi Kalmahin aikana. Meille käy tismalleen samalla tavalla, jos kuvittelemme olevamme turvassa.”
”Me jatkamme täysin suunnitelman mukaan. Mielitutkija ei tule tapattamaan meitä. Tiedän sen.” Angien yritti saada itsensä kuulostamaan rautaiselta ja ehdottomalta. Hän oli oppinut ankarimman kautta, ettei Jakajan kaltaisille egoistisille korstoille saanut näyttää yhtään epävarmuutta.
”Mielitutkija ei tapata sinua”, Jakaja vihjasi. ”Me muut emme ole sen silmissä aivan yhtä hurmaavia. Oudot standardit miehellä, mutta se on fakta”, Panostaja jatkoi ehkä hieman pettyneenä.
”Mielitutkija ei tapata meitä, koska hän on heikko. Ei siksi, ettei hän pitäisi meistä tai olisi pitämättä. Olen keskustellut hänen kanssaan tarpeeksi nähdäkseni, ettei Mielitutkija voisi surmauttaa ketään.”
Rautakala odotti hetken. ”Siinä kaikki, oletan?” hän kysyi vielä. Kun vastalausetta ei kuulunut, hän kääntyi ja lähti. ”Minun pitää ajatella”, tiedenainen huusi. ”Älkää tulko häiritsemään.”
Angienin poistuttua Jakaja nousi seisomaan ärtyneenä. ”Pelkurimaista!” hän ärähti ja oli lähteäkseen tilasta.
”Jakaja”, Kersantti huusi perään. ”Kuulit, mitä Hammaskala sanoi”, hän muistutti Panostajan luikkiessa toverinsa perään. Spesialisti alkoi siivoamaan posliinikupin sirpaleita pöydältä.
”Mrh”, Ilmanautti totesi.
”Älä muuta sano, Syvä mies”, steltinpeikko totesi tyhjentävästi.
”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.