Suuren metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron jäädyttämästä pommista
Räjähdetorakka 1308 vahtasi havahtumatta pomminsa räjähtämistä. Hänen silmänsä olivat muuttuneet lähes luonnottoman punertaviksi. Ehkä hän olisi voinut räpyttää niitä välillä…
Klaanin linnake
”Miten niin hän ei ole täällä?”
Ämkoon veljeskunnan viestinviejä katseli pettyneenä edessään seisovaa Klaanin virkailijaa. Nais-matoran vilkuili vihreänkirjavaa Tedniä pahoittelevasti ja suoristi kantamaansa paperinippua.
”Olen kovin pahoillani, mutta saamiemme tietojen mukaan hän on matkoilla”, virkailija sopersi. Ga-matoran oli säikähtänyt Tednin esittäydyttyä Veljeskunnan jäseneksi ja nainen vaikutti nyt suorastaan pelokkaalta.
”Milloin tämä arvon herra mahtaa palata?”, Tedni kysäisi tympeästi ja vei kätensä niskansa taakse. Le-matoran oikoi hieman itseään ja haukotteli äänekkäästi.
”E-en tiedä. Hän on ollut kaiketi poissa jo pidemmän aikaa, joten…”
”Ahaa. Kiitos.”
Tympääntynyt veljeskuntalainen kääntyi ja harppoi tiehensä. Hetken kuluttua Tedni palasi ulos, katseli Klaanin vilisevää katukuvaa ja totesi ääneen:
”Noooh, enköhän saa aikani jotenkin kulumaan.”
Mt. Ämkoon rinteet, Ko-Huna-Koro
Lumen ja jään keskelle kätkeytyneen kylän reunalla seisoi iso, yksikerroksinen rakennus. Paksut puuhirret törröttivät sen nurkista. Seinät olivat lumen peitossa eikä ainuttakaan ikkunaa näkynyt, mikäli niitä edes oli. Katon savupiipusta tuli hieman mustaa savua, joka tosin katosi nopeasti ulvovaan tuuleen.
”Siellä on siis joku”, Snowie kommentoi. Kylä vaikutti muuten täysin autiolta.
Kepe koputti puiseen oveen. Pian se raottui ja valkoinen matoran kasvoillaan juro Sanok kurkisti ulos. Tämä murahti ja avasi oven auemmaksi.
Kolmikko astui sisään. Palavien päreiden ja takan aikaansaamat varjot leikkivät seinillä.
Rakennus oli täynnä matoraneja.
”Iltapäivää”, kolmikko tervehti kyläläisiä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen matoranit tajusivat sisään astuneen joukon muukalaisia ja muistivat käsitteen ”vieraanvaraisuus” merkityksen. Pian kyläläiset jo sytyttelivätkin lisää soihtuja ja tarjosivat syötävää. Snowie aloitti leppoisan keskustelun parin matoranin kanssa. Make istui hiljaa ympärilleen pälyillen. Kepe etsiskeli kyläläisten päämiestä.
”Tahtoisimme tavata johtajanne. Tulemme Bio-Klaanista ja meillä on tärkeää asiaa. Asiaa, joka vaikuttaa tämänkin kylän turvallisuuteen”, Kepe aloitti.
Sauvaan nojaava turaga asteli saliin toisesta huoneesta. Tällä oli kasvoillaan jalo Rode. Hän asteli pöydän ääressä istuvan kolmikon luokse ja istui itsekin penkille.
”Olen Uhrak, Ko-Huna-Koron kylänvanhin. Tämä tässä on Alpok, kirjurini. Tuolla taas ovat Atsum, Upaak, Allim ja Aigam, pienen kylämme neuvoston jäsenet. Mikä tärkeä asia tuo teidät tänne?”
”Olette varmasti tietoisia meneilläänolevasta sodasta saaren pohjoisosan Nazorakien sekä näiden liittolaisten ja Bio-Klaanin välillä. Ymmärrämme, jos tahdotte pysyä konfliktissa puolueettomina, mutta me tarvitsemme apua. Ja vakuutamme, etteivät nazorakit pidä puolueettomia kyliä muuna kuin miehityskelpoisina resurssivarastoina.” Kepe katsoi parhaaksi kertoa täyden totuuden heidäm tehtävästään. ”Tietoa, oikeastaan. Kauan sitten tällä saarella tapahtui jotain, joka mullisti maailman. Me emme tiedä mitä, tosin. Siksipä toivomme löytävämme siitä tietoja saaren kylien historiankirjoituksista. Maksuksi avustanne takaisimme teille Bio-Klaanin suojeluksen” – tämä lupaus Kepen täytyi antaa – ”ja kylänne tarvitsemia hyödykkeitä. Luotatteko meihin?”
Turaga ei miettinyt pitkään. ”Hyväksymme tarjouksenne. Nazorakit koetaan uhkana kaikkialla. Ja lisäksi naamiossani on vielä jonkin verran ytyä.” Tämä viittasi apulaiselleen joka kiiruhti päärakennuksen takahuoneeseen.
Hetken kuluttua tämä palasi saliin mukanaan iso sylillinen kivitauluja.”
”Tässä on Ämkoon vuoren, kuten te sitä kutsutte, lähiympäristön historia tuhansien vuosien ajalta. Toivon että löydätte etsimänne.”
Pieni saari Odinan lähellä, menneisyys
Punavalkoista haarniskaa kantava Kakama-naamioinen Toa katseli kuinka hänen matoranystävänsä kantoivat raskaita laatikoita laivoista sataman kivisille penkereille. Matoranit olivat juuri saaneet vaihtotavaraa Eteläiseltä mantereelta, ja olivat lähettäneet vastalahjaksi tekemiään taidokkaita kullan värisiä naamioita, joita käytettiin seremoniatarkoituksissa.
Deleva oli jätetty tälle Aeriksi kutsutulle saarelle ihan yksin. Hän oli aikaisemmin puolustanut saarta sekalaisista Toista koostuvan joukkion kanssa, johon kuului Halaweksi kutsuttu magnetismin Toa, ja yksinäisenä vaeltajana tunnettu viisas ja vanha tulen toa Svarle. Nämä kaksi Toaa tulivat ja menivät mielensä mukaan, he eivät pahemmin piitanneet saaren asukkaista. Delevaa vähän harmitti se että hänen toa-toverinsa laittoivat omat intressinsä näiden mukavien ja helposti haavoittuvien matoran-kyläläisten edelle. Toana Deleva tunsi velvollisuudekseen suojella Mata Nuin pyhintä kansaa, Matoraneja.
Deleva meni auttamaan matoraneja, jotka kantoivat isosta laivastaan suurikokoisia puulaatikoita satamaan. Sataman pienehköt, matoraneille mitoitetut puuhökkelitalot ja kalastajamajat paistoivat räikeästi harmaan saaren rannalta. Erivärisiä matoraneja parveili satamassa, rahdaten tavaraa pois tulevista ja lähtevistä laivoista, käyttäen usein apunaan ystävällisiä Ussal-rapuja, joita matoranit olivat kouluttaneet kuormajuhdiksi.
Deleva kurotti kätensä yhden laatikon ympärille. Hän ponnisti jaloillaan voimaa, jonka avulla hän sai laatikon nousemaan puiselta kannelta. Laatikko tuntui oudon painavalta, ja sisällä tuntui kuin jokin olisi äännellyt laatikkoa nostaessa. Sisällä oleva tavara myös haisi rahin raadoilta ja muulta mukavalta.
”Mitä teillä on täällä?” Deleva kysyi ohi kulkevalta matoranilta, jolla oli värikäs sulka pakarinssaan. ”Haisee näet aika kuvottavalta, ainakin tämä laatikko”, toa jatkoi.
”Rahtikirjan mukaan nämä ovat harvinaisia, parantavia sieniä Kerokero-korosta, Eteläiseltä mantereelta”, sulkapäinen, punaoranssi matoran kertoi.
”Kuuluuko niiden haista noinkin pahalta?” Deleva kysyi, nyrpistäen nenäänsä ja painottaen sanoja haista ja paha. Delevan äänensävystä huomasi ettei hän pelleillyt.
”Tarkastamme asian pikimmiten”, Matoran sanoi hätääntyneenä, kun tajusi toan olevan tosissaan. Hän oli jo aistinut jonkin olevan väärällä tolalla, kun joukko outoja kasvomaskeja kantavia toia oli tuonut laatikot laivaan, matoran-kyläläisten sijaan.
Sulkapäinen matoran meni puhumaan muiden miehistön jäsenien kanssa, ja jonkunaikaa supateltuaan, joukkio saapui Delevan luokse.
”Olemme tulleet siihen päätökseen, Deleva, että”, sulkapäinen piti tauon, ”että sinun on parasta avata yksi laatikoista. Emme tiedä mitä sisällä oleva on”, hän sanoi, katsoen Toaa suoraan silmiin.
”Hyvä on, katsotaan”, Toa vastasi, kaivaen taskustaan punaisen puukkonsa, joka kesti hänen elementaalivoimiensa kanavoimisen. Deleva iski puukon lähimpään laatikkoon, alkaen leikata puuta, lastujen tippuessa lattialle. Jokin laatikon sisällä liikkui, ja pian Deleva pudotti puukon hämmästyksestä lattialle.
Laatikosta pilkisti esiin orgaanista, liskon harjaa. Pian tuli näkyviin myös valkoisena säteilevä hammasrivi, kun olento laatikon sisällä päästi itsensä vapaaksi väkivaltaisesti, lennättäen puunkappaleita ympäriinsä.
Deleva hyppäsi vaistonvaraisesti kauemmas skakdista, joka huusi muita skakdeja heräämään.
” Skakdeja? Deleva kysyi itseltään. Suuret laatikot alkoivat räjähdellä auki niin satamassa kuin aluksessakin.
”Näyttää siltä että ette saaneetkaan niitä sieniänne?” Deleva sanoi matoraneille, jotka juoksivat pakokauhun vallassa ympäri laivaa. ”Nyt tosiaan tarvitsisin toa-veljiäni”, Deleva mutisi, katsellen surumielisenä kuinka skakdit kylvivät tuhoa ympäriinsä.
Seuraten tilannetta keskittyneesti, ja pysytellen takavasemmalla, Deleva sai nopeasti selville, että sininen, hopeista kypärää kantava Skakdi määräili muita groteskeja liskoja, ja vaikutti johtajaluonteelta.
Sininen skakdi komensi osan joukoistaan hyökkäämään satamakaupunkiin, osan valtaamaan aluksen. Liskoarmeija jakautui muutamiksi pienemmiksi ryhmiksi, ja lähti kylvämään tuhoa ympäriinsä.
Deleva piilotteli laivan peräpäässä, lähellä kapteenin hyttiä ja ohjainjärjestelmiä. Toa koetti keksiä suunnitelman miten pienehkön Skakdi-armeijan voisi voittaa, vaarantamatta matoranien henkiä. Punavalkoinen toa piilotteli erilaisten tynnyreiden takana, mutta hänen värityksensä ei toiminut kovin hyvänä suojavärinä.
Muutama skakdi huomasi Delevan, lähtien juoksemaan kohti toaa. Liskot latasivat elementaalienergiaa lyömäaseisiinsa ja olivat valmiita mukiloimaan toan Mata Nuin luokse, kun jokin pysäytti joukkion. Heidän johtajansa halusi itse taistella Toaa vastaan.
”Haluan tuon Toan naamion itselleni ja kokoelmiini”, Sininen skakdi sanoi, pyörittäen toisella kädellään kahden käden piikkinuijaa, jossa oli ketjun päässä suuri moukari, joka oli täynnä piikkejä.
Skakdit perääntyivät ja lähtivät potkimaan laivan miehistöä kohti ruumaa. Toa ja johtaja-skakdi jätettiin kahden laivan perään.
”Kukas se sinä olet?” veden skakdi kysyi, lähestyen toaa. Itsevarma skakdi oli valmis reiluun taisteluun, joka kääntyisi mitä todennäköisimmin hänen voitokseen.
”Olen Plasman Toa Deleva, Aerin saaren suojelija!” Deleva kuulutti itsevarmasti. Hän hyppäsi sinisen skakdin eteen, kilpi ja miekka valmiina. ”Ketä rohkenen puhutella, skakdin rumilus?”
”Olen Metorakk, Gaggulabion joukkojen komentaja. Paina mieleesi se nimi loppuelämäksesi”, Metorakk myhäili hopeisen kypäränsä alta.
”On sinullakin johtaja, Gaggulabio”, Deleva sanoi, naurahtaen. ”Pahoittelen sitä tulevaa kärsimystä, jonka joudut kohta kokemaan”, Plasman toa sanoi, kanavoiden plasmaa kilpeensä, ja iskien sen päin Metorakkia.
Skakdi paiskasi moukarinsa päin kuumennettua kilpeä, jolloin moukari meni kuumentuneen kilven lävitse, ottaen mukaansa kuumentunutta materiaa kilvestä ja iskien punaisen metalliplasmapallon päin Delevan vatsapanssaria. Iskun voimasta, Plasman toa pudotti kilpensä ja horjahti taaksepäin, kaatuen muutamien tynnyreiden päälle. Toan paino rusensi tynnyreitä rikki, ja pian tynnyreiden sisältöä oli laivan kannella ja Delevan päällä.
Voi sinua, Deleva, Metorakk sanoi, katsellen kuinka hänen vastustajansa piteli vertavuotavaa alavatsaansa. Etkö tiedä, että minua ei ole kukaan Toa voittanut? Skakdi sanoi Toalle, jonka mielen täytti suuri viha.
Kerta se on ensimmäinenkin, Deleva sai suustaan hampaitaan purren.
Deleva näki satamaan, joka oli ilmi liekeissä ja musta savu täytti ilman. Matoraneja tapettiin surutta, otettiin orjiksi ja heitettiin mereen. Muutama Skakdi alkoi leikkiä matoraneilla, sytyttäen näitä palamaan silmäsäteillään, tai heitellen näitä kuin koripalloja.
Deleva oli saanut tarpeekseen tästä. Hän otti miekkansa kannelta, kanavoiden siihen plasman voimaa, jolloin miekka kuumentui hohtavaksi. Hän taistelisi tuota Metorakkia vastaan. Ja toden totta hän taistelisi.
Isku Delevan miekasta osui Metorakkia jalkaan, kun toa riuhtoi miekallaan ilmaa. Hopeinen jalkapanssari suli nesteeksi. Skakdi karjaisi tuskasta mutta pakotti itsensä pysymnään pystystä palovammoista huolimatta. Hän tajusi että toa olisi tosissaan, eikä tämä tässä mielentilassa kuuntelisi toa-koodia.
Metorakk torjui joitain plasman toan iskuja omalla aseellaan, pyörivällä piikkimoukarilla. Skakdi onnistui saada moukari kietoutumaan Delevan miekan ympärille, ja alkoi armoton vääntö siitä, kumpi menettäisi aseensa.
Olet hyvä soturi, haavoittuneenakin, Metorakk sanoi, riuhtaisten kovalla otteella moukariaan, joka oli kiinni miekassa, mutta nyt ei vain hyvän soturin arvonimi ole kummoisenkaan arvoinen, skakdi sanoi, jolloin miekka lennähti Delevan kädestä, lentäen mereen.
Mitä nyt teet, Toa? sininen skakdi murahti, ilkeän hymyn noustessa hänen kasvoilleen. Hän tiesi että hän oli voitolla.
Taistelen. Taistelen. Ja vielä kerran taistelen, Deleva sanoi, kuumentaen nyrkkeihinsä plasmaa. Ennen kuin Metorakk ehti reagoida, aalto plasmaa syöksyi polttavana aaltona sokaisten hänet. Hän tunsi veden skakdin ihonsa miltei palavan ja panssarien sulavan.
Deleva puski kahdella nyrkillään Metorakkia rintaan, mutta juuri oikealla hetkellä Skakdi heilautti moukariaan, jonka piikikäs pää paiskautui suurella voimalla Delevaa kylkeen, rikkoen sisäelimiä. Deleva lensi päistikkaa läpi kapteenin hytin seinästä, kolisten alas rappuja ja kadoten näkyvistä.
Helppo voitto, Metorakk murahti peittäen kipunsa. Hän halusi jostain nopeasti vettä palovammoihinsa.
Puisen kannen läpi syöksyi kaksi oranssina hohtavaa kättä, jotka alkoivat puristaa Metorakkin alaraajoja, samalla polttaen skakdin jalkoja kuumalla energialla. Suuret palovammat syöpyivät skakdin jalkoihin Metorakkin karjuessa.
Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!, Metorakk karjaisi, potkaisten itsensä irti Toan kahleista. Skakdi työnsi kätensä rikkoutuneiden lankkujen läpi, nostaen toan kannelle. Kun Deleva roikkui hänen edessään, hopea nyrkki iskeytyi Toaa naamioon.
Delevan maailma pyöri hänen ympärillään. Hän tunsi suunnatonta kipua ylävartalossaan, ja sai koko ajan iskusarjan hopeisista skakdinyrkeistä, joita sateli päin naamiota ja yläruumista. Iskut olivat voimakkaita ja tekivät pahaa jälkeä, jolloin verta alkoi vuotaa entistä enemmän.
Ehkä on parasta lopettaa sinun kärsimyksesi, Metorakk sanoi, ottaen käyrän, tummanhopeisen tikarinsa. Hän iski sen syvälle toan rintaan, hiukan ohi valokivestä, ja alkoi viiltää sitä kohti toan alaruumista.
Kipu lähes tajuttoman Delevan ruumiissa oli suunnaton, niin suurta ei monikaan osaisi edes kuvitella. Sisäelimet olivat monesta kohtaa murskana, ja ruostunut terä viilsi tappavaa vanaansa toan panssariin ja ruumiiseen. Plasman Toa tunsi menettävänsä tajuntansa.
Metorakk jätti pahoin haavoittuneen Delevan kannelle virumaan, mennen tarkistamaan miten hänen joukkonsa olivat edistyneet. Skakdit pitivät hauskaa matorankyläläisillä, ampuen niitä jalkoihin ja potkien mereen, mutta Metorakkin lähestyessä, skakdit menivät vakaviksi.
”Tajuatteko että pilaatte kauppatavaraa!?” Metorakk karjui skakdille. Samalla jonkinlainen rhotuka lensi hänen olkansa yli ja osui sihisten laivan kanteen. Metorakk käänsi katseensa ja näki kaksi Metsästäjien lipun alla olevaa laivaa.
Häivytään! Metorakk komensi ja potkaisi Delevan ruumiin laivasta mereen. Skakdit alkoivat välittömästi vangita viimeisiä matoraneja, ja tuuppia kyläläisiä aseilla osoittaen kohti laivaa. Metorakk valvoi joukkojaan, ja skakdit siirtyivätkin hyvässä järjestyksessä laivaan käynnistelemään moottoreita. Osa lastasi suurta ryöstösaalista ruumaan vankien kera.
Osuimme liian lähelle Metsästäjien reviiriä. Odina on ihan tässä lähellä. Lähdetään ettei tule ongelmia, Metorakk selitti skakdille, joka meni ohjaamoon. Suuri rahtilaiva lipui matoranien lipuissa poispäin saarelta Metästäjien laivan rantautuessa saarelle.
[spoil]Matoro kirjoitti lopun.[/spoil]
SS Rautasiipi
Amiraali 002 siirsi katseensa pois ikkunasta, takaisin häntä puhutelleeseen nuoreen Nazorakiin.
”Ja väität siis, että saatte hallin jälleen kiiltävän puhtaaksi uusia kokelaita varten?” hän kysyi kylmällä äänensävyllä.
”Kyllä, ilman muuta herra Amiraali. Meistä alkaa tulla jo aika hyviä tässä siivouksessa.”
”Hmph. Varmasti.”
Amiraali kääntyi kannoillaan, ja jätti nuorukaisen seisomaan käytävään. Laivaston komentajan teräksinen jalka kolisi vain vaimeasti purppuraa kokolattiamattoa vasten, mutta hän tiesi silti hyvin, että kaikki sen kuulevat jännittyivät ja koettivat näyttää mahdollisimman kiireellisiltä.
Amiraali ei ollut varma, muistiko enää aikoja, jolloin hän oli kyennyt puhumaan alaisilleen ilman näiden tarpeetonta pokkurointia.
Pian hän kuitenkin havahtui mietteistään, ja astui metalliovesta eräälle Rautasiiven suuren hallin parvekkeista. 002 nojautui metalliseen kaiteeseen, ja kumartui hieman eteenpäin.
Ja ennen tämä halli oli täynnä urheita torakoita, valmiina matkustamaan halki tyrskyisimpienkin merten, hän ajatteli antaessaan katseensa kiertää valtavaa hallia.
Suuri joukko Nazorakeja työkaluineen ehosti muutenkin uusia koulutustiloja. Maalitaulut vaihdettiin uusiin ja luokkahuoneiden paperit ajettiin silppurin läpi. Kaikesta saatavilla olevasta hankittiin päivitetty versio, ja vanhat päätyivät romutettavaksi. Nazorakit eivät olleet poikkeus.
Kaikki Rautasiiven torakat eivät enää jaksaneet odottaa innolla uusien koulutettavien saapumista. Hohto oli mennyt useimpien mielestä jo neljännen ”kelpaamattoman” erän jälkeen. Toisaalta, 000 sai syödäkseen.
Huhu kiersi Rautasiiven käytävillä, että uusin ”Uusi sukupolvi” olisi läpimurto, vaativimmatkin testit läpäisevä. Ilmeisesti tämä Makuta Abzumo oli osallistunut perimän muokkaamiseen.
Kunhan nyt vain saisivat kelpaavan erän kasaan, Amiraali mietti. Tahdon laivani jälleen omaan komentooni.
Nynrah
Metsän reuna tuli vastaan ja viisikko hahmotti edessään yhden suurimmista matoran-kylistä tällä puolella maailmaa. Oli vaikea puhua enää pelkästä kylästä, sillä Nynrah-haamujen asuinalue oli kooltaan lähempänä pientä kaupunkia. Tiilistä, kivestä ja teräspalkeista kyhätyt asunnot olivat kukin rakenteiltaan omankaltaisiaan arkkitehtuurisia taideteoksia, mutta niistä näki hyvin, että kovin harva Aaveista oli taiteilijoita. Toisiaan isommat ja rakenteiltaan toistaan uskaliaammat talot olivat väreiltään suurilta osin hyvin perinteisiä ja tehdasmaisen hillittyjä. Niissä pystyi kuitenkin todennäköisesti asumaan erittäin mukavasti.
Nyt rakennukset kuitenkin näyttivät enemmän henkilökohtaisilta vankiloilta. Seinissä oli pieniä plasma-ammuksien ja Kanoka-kiekkojen jälkiä, mutta taistelu oli jäänyt lyhyeksi.
Kylässä oli hiljaista. Joka ikinen ovi ja ikkuna oli järjestelmällisesti suljettu ja sisältä ei tullut edes valoa. Matoraneja ei ollut kaduilla, mutta katujen epäsiistiydestä päätellen he olivat juuri lähteneet kävelemään poispäin äärimmäisellä kiireellä. Tai ainakin he olivat yrittäneet sitä erittäin tiiviisti.
Avhrak Vat leijuivat hiljaisesti läpi katujen ja katselivat ympäriinsä punahohtoisilla silmillään. Ne eivät vaikuttaneet yksinään erityisen uhkaavilta, mutta metallisten lautasten suuri määrä herätti kunnioitusta. Lisäksi jokainen tämänkaltaisen lentävän lautasen aikaisemmin nähnyt oli todennäköisesti joskus nähnyt myös, minkä seurassa ne yleensä liikkuivat.
Klaanilaisten viisikko oli hipsinyt pienen tiilisen pajan taakse ja kurkisteli varovaisesti kaduille nurkan takaa. Keetongu siirsi päänsä mahdollisimman lähelle Guardiania ja kuiski.
”Lisää lautasia. Fantastista.”
Guardian kiikaroi varovaisesti lämpökatseesta oranssilla silmällään. ”Möröt yrittävät piilotella taloissa. Näitä se ei taida kiinnostaa.”
Lentävien lautasten pienimuotoinen joukkue sujahti viisikon ohi. Parin sekunnin ajan kaikki olivat Makuta Nuita lukuunottamatta aivan hiljaa. Vihreän antidermiksen ajatukset kaikuivat kaikkien pääkopissa. Tavallaan hieman kaoottisen olennon monenlaisissa ajatuksissa oli muiden mielestä jotain rauhoittavaa, mutta tilanteen paine häiritsi kaikkia.
Mekaaniset lautaset kantoivat yhdessä pohjastaan sojottavilla pitkillä käsiraajoilla suurta laatikkoa, joka oli täynnä raskasta metalliainesta. Lautaset ja laatikko kiisivät kohti kylän suurimpia rakennuksia, joiden tehdasmaisista piipuista nousi tummanharmaata savua.
Robotit rakentavat robotteja. Aika perverssiä.
”Hiljaa”, Guartsu kuiski hampaat irvessä peittäen Manun purkin kourallaan.
Laivaston matoran Ternok hymyili kevyesti katsellessaan Avhrak Va -ryhmittymien lentoa. ”Hehehe, nuohan ovat tavallaan todella suloisia…”
Ontor henkäisi raskaasti. Hän ei nauttinut tilanteesta yhtään. Matoran oli mekaanikko eikä taistelija ja katseli taaksensa jatkuvasti huolestuneen näköisenä. Mikä tahansa metsikön suunnalta kutsuvista äänistä oli potentiaalinen syy huolestua. Ontor kuitenkin ymmärsi, että hänet oli koulutettu tällaisia tilanteita varten. Matoran sulki pian silmänsä ja henkäisi syvään laskien mielessään kuuteen. Avattuaan silmänsä hän yritti näyttää mahdollisimman rohkealta ja päättäväiseltä, vaikka se vaikeaa olikin.
Viisikko hiipi lähemmäs suuren kylän keskiosissa erottuvaa koollaan kunnioitusta herättävää tehdas- ja pajarakennusten ryhmittymää. Konemainen kilke kaikui tehtaiden ytimistä ja yönmustaksi muuttunut savu purkautui varjomaisesti piipuista tuoden ilmaan hajun, joka muistutti vanhaa Vartijaa sodasta. Monenlaiset työkalut kilisivät, metalli suli ja sähkönpurkaukset rätisivät.
Haamujen suurta keskuspajaa ympäröi armeija sen erilaisista ikkuna- ja oviaukoista sisään ja ulos lenteleviä Avhrak Va -lautasia. Ne kantoivat metalliosia täynnä olevia laatikkoja kohti tehtaita eri suunnista. Myös pieni joukko teräksenvärisiä matoraneja kantoi laatikoita lannistuneina kohti tehdasrakennuksen portteja. Ruuveja putoili täyteen ahdattujen laatikoiden kansien välistä harmaille kaduille.
Yksi ainoa nelikätinen, kasvoton ja tunteeton metallihirviö leijui ”TAKOMO”-nimellä kulkevan rakennuksen suurten teräsporttien yllä tarkkaillen sisään kulkevien matoranien ja lentävien lautasten kiireistä massaa kylmän sinisellä ja sieluun porautuvalla katseellaan.
Voi piru, Makuta Nui sanoi. Niillä on selvästi iso tilaus toimitettavana.
Keetongu murisi. ”Takomo…” hän sanoi hiljaa kieli hampaidensa välissä.
Guardian kääntyi keltaista jättiläistä kohti. ”Kyvykkäimmät Aaveet työskentelevät tuolla, eikö niin? En pelkäisi vanhojen ystäviemme puolesta.”
”No niinpä niin. Nuo tarvitsevat heitä johonkin. Mutta…”
Keetongu hiljentyi, kun lähiympäristöä kamerasilmällään tarkkaileva Avhrak Va ilmestyi noin metrin päähän klaanilaisviisikosta. Se katseli heidän piilopaikkansa suuntaan pitkään, mutta kuittasi havaitsemansa liikkeet pian jonkinlaisena näköhäiriönä.
Guardian tarkisti pistoolinsa ja kiväärinsä lippaat moneen kertaan. Hän vilkuili, kuinka uupuneiden matoranien suuret joukot kantoivat nyt sisään massiivisia kontteja. Tehtaiden omistajan vaihduttua tätä kontteihin pakattua Bio-Klaanin laivastolle tarkoitettua kalustoa oltiin sijoittamassa uudelleen. Guardian, Keetongu ja matoranit vilkuilivat toisiaan.
Jos ketään nyt yhtään kiinnostaa, niin yhden tuollaisen suurimman kokoluokan kontin tilavuus on… Manu aloitti, mutta Guartsu hyssytteli makutaa välittömästi.
”Tiedämme kaikki kyllä, mitä haet.”
Hienoa, Manu hyrisi. Nyt pitäisi vain löytää lisää xialaisia miinoja.
Guardian hymyili ja pyöritti silmiään. ”Ei.”
Minä pidin ideastani.
”Niin me kaikki”, Guardian sanoi. ”Mutta ei. Tongu, nosta matoranit mukaasi. Tästä voi tulla vähän ahdasta.”
Kymmenen minuutin päästä valtava teräskontti liikkui verkkaisesti nynrahilaisen tehtaan liukuhihnaa pitkin. Automatisoidut magneettikourat siirsivät sen valtavan punertavan kannen irti ja neljä kahdella jalalla kävelevää hahmoa hyppäsi vaivihkaa vilkkaalle liukuhihnalle. Tehtaassa haisi öljy ja kuolema. Koneiden takana työskentelevien matoranien katseissa hehkui pelko.
Viisi kulkijaa kiipesivät yksi kerrallaan toisen kontin päälle ja odottivat, että liukuhihna vei sen valtavan ja karusellimaisesti pyörivän osanlajittelukoneen ohi, jolloin kaikki kiipesivät sen päälle. Laitteen päältä he tarkkailivat tehdasympäristöä yrittäen puhua mahdollisimman hiljaa.
”Saanen kysyä seuraavaa siirtoamme, komentaja”, Ternok kuiski.
”Sinä ja kaverisi voisitte ensinnäkin yrittää pysyä mahdollisimman kaukana niistä nelikätisistä”, kyykyssä istuva Guardian sanoi hieroen leukaansa.
Minä olen nähnyt niitä vilaukselta kaksi. Ehkä vaara ei ole niin suuri.
Guardian kiristeli hampaitaan. ”Jos me emme jotenkin pysäytä koko laitosta, niitä on kohta sadoittain.”
Klaanilaiset tuijottelivat toisiaan synkeinä. Muutaman viikon takaisen tuhoisan yön tapahtumat muistuivat hetkessä jokaisen mieleen. Matoranit katsoivat toisiaan epävarmoina. Manu sihisi poikkeuksellisen hiljaa. Keetongu istui kädet puuskassa.
Tehtaan hajuja nuuhkivan Guardianin mieleen tuli jälleen kerran, kuinka paljon tehdasrakennuksen aseisiin tarkoitettu rauta-aines haisi vereltä jo ennen valmistumistaan. Admin nojasi käteensä.
”Ajattele, ajattele, ajattele…”, hän sanoi. Sininen skakdi naputti otsaansa kevyesti rystysillään.
Koneiden hypnoottinen liike oli kuin jonkinlaista raivokasta tanssia. Valmiit muotit iskeytyivät tulikuumana hehkuvaan teräsainekseen ja pian niiden jäähdyttämiseen tarkoitetusta nesteestä nousi osia. Osat siirtyivät parille Nynrah-haamulle, jotka vastentahtoisina hioivat ja kiillottivat niitä. Suurella koneiden yläpuolella hohtavalla näytöllä näkyi tehtaan tällä hetkellä tuottamien osien malleja, muotteja ja pohjapiirustuksia. Avhrak Feterran ilmeettömien, tuhoa ja kuolemaa tarkoittavien kasvojen siluetti piirtyi näytölle uudelleen ja uudelleen.
Keetongu nousi varovaisesti täyteen mittaansa. Hän katsoi jonnekin kauemmas yksinäisellä silmällään ja hieroi leukaansa. ”Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jututtaa Q-miestä.”
Mt. Ämkoon rinteet, Ko-Huna-Koro
Kolme klaanilaista seisoivat pienen aukion keskellä. Kylä koostui ilmeisesti lähes pelkistä igluista, vain muutama rakennus oli puusta valmistettu. Kukaan klaanilaisista ei kuitenkaan nähnyt ristin sielua koko asutuskeskuksessa.
”Mmm. Huhuhuu?” Snowman äänteli, mutta hänen huhuilunsa hukkui ulisevaan myrskytuuleen.
”Jos kokeilisimme, onko ketään kotona?” Kepe aloitti. ”Tuo iso, pyöreä rakennus voisi olla hyvä aloituspaikka.”
”Kuulostaa hyvältä.”
Snowie aloitti päättäväisen tarpomisen kohti puista taloa hintelämpirakenteisen Kepen seuratessa toverinsa lumeen auraamaa reittiä pitkin. Make ei kuitenkaan liikahtanutkaan talolle päin.
Kepe huomasi tämän, ja koputti lumiukkoa olkapäälle.
”Ös, Snowie?”
”Niin?”
Kepe loi merkitsevän katseen kohti alakuloisesti kyyristelevää moderaattoria.
”Mitä nyt?” tiedemies kysyi punaiselta puolirahilta.
Make nosti katseensa matkaseuraansa.
”Tämähän on aika eristynyt kylä. He eivät välttämättä tunne minua, ja minä kuitenkin näytän miltä näytän, ja-”
”Höpsis” Snowie huikkasi. ”Ongelmaasi vähättelemättä uskoisin, että selviämme pienimuotoisella PR-toiminnalla. Tule nyt, mennään katsomaan, ketä täällä oikein asustaa.”
Hetken mietittyään Make suoristi ryhtiään, ja lähti hänkin tarpomaan kohti suurta puista rakennusta.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Pitkä valkoinen moderaattori tunsi toivon kipinän syttyvän sisimmässään. Hän oli saanut paperipinojen rivistön perääntymään, vihollinen oli selkeästi tappiolla. Ja vaikka sodan menetyksen olivatkin kovat (Same hieroi toisella kädellä kipeitä niskojaan ja vilkaisi liian lyhyiksi käyneiden lyijykynien hautuumaana toimivaa pahvilaatikkoa), niin kaikki alkoi näyttää vaivannäön arvoiselta.
Nyt Same mahtui jo laskemaan mukin pöydälleen tahraamatta samalla äärimmäisen tärkeiksi luokiteltuja papereita.
Mutta Same oli kokenut soturi, hän tiesi, että työtä oli vielä paljon edessä. Hän otti seuraavan paperinivaskan käteensä. Se oli Gekon toimittama, Nazorakien dokumentteja sisältävä arkkinippu.
Vaikuttaa kiireelliseltä.
Same siirsi dokumentit kiireellisten papereiden pinoon.
[spoiler=heh]…anteeksi Gekko. Minun oli pakko.[/spoiler]
Bio-Klaanin linnakkeen portit
Kepe istui suurella kivellä hiekkatien reunassa, reppu selässään, toppatakki päällään. Kello lähestyi kahtatoista, mutta silti oli hyvin kylmä ja oli niin sumuista, ettei parinkymmenen metrin päässä ollutta puuta tahtonut erottaa.
Viimein Snowie Make perässään ilmestyi porteilta. Tällä oli mukanaan myös täysi varustus (joskin äärettömän huonokuntoinen sellainen). Vaikka matka suuntautui yksinomaan heidän kotisaarelleen, siitä ei tulisi lyhyt eikä helppo.
”Sinulla on kummallinen käsitys aamunkoitosta”, Kepe aloitti.
”Täytyyhän sitä saada nukkua. Ja tankata matkaa varten. Ja nukkua päälle vielä vähän lisää”, luminen olento vastasi.
Kepe kohdisti katseensa moderaattoriin. ”Make, oletko varma tästä? Tästä huviretkestä tienpientarelle voi tulla yksi vaarallisimmista matkoista joille kukaan klaanilainen on kuunaan lähtenyt.”
Tämä nyökkäsi melko varmana.
He lähtivät tarpomaan tietä. Kolea ilma pisti kasvoihin. Matka eteni jo alkumetreillään hitaasti. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kunnes Snowie tavalliseen tapaansa rikkoi hiljaisuuden.
”Tuota, Kepe. Miksi olet noin hiljainen?”
”Näin eilisiltana jotain mitä en olisi tahtonut nähdä.”
”Verstaaseen ja kautta tai Nimdaan liittyen?”
”Ei. Johonkin muuhun”, Kepe töksäytti lopettaen keskustelunalun.
Tie haarautui. Vanha, puinen tiekyltti osoitti vanhalle ja huonokuntoiselle kinttupolulle Ämkoon vuorelle. He kääntyivät sille. Kuurainen hiekka narisi heidän jalkojensa alla. Maa alkoi hyvin pian kohota ylöspäin, kohti jäistä vuorta.
”Minne me tarkalleen ottaen olemme menossa?” Make kysyi.
”Pieneen Ko-Huna-Koron kylään vuoren rinteellä lähellä huippua. Se on tosin vasta ensimmäinen etappi. Käymme läpi jokaisen matoranien asuttaman alueen saarella. Joudumme kulkemaan jonkin matkaa Nazorakien maiden läpi jatkaessamme myöhemmin saaren toiselle laidalle.”
”Entä miksi kuljemme jalan?”
”Meidän täytyy herättää mahdollisimman vähän huomiota. Emmekä tiedä miten Pimeimmän Klaaninsaaren asukit suhtautuisivat mihinkään ratsua monimutkaisempaan laitteeseen.”
Heidän kulkiessaan yhä korkeammalle pakkanen kiristyi ja lunta alkoi sataa taivaalta. Jään toaa ja lumenkaltaisesta aineesta koostuvaa otusta tämä ei haitannut niin paljon kuin tulielementtistä, eläimellistä moderaattoria.
”Olemme pian perillä”, Snowie totesi osoittaen kaukana lumipyryn keskellä kallionkiellekkeen reunalla juuri ja juuri näkyviä iglunseiniä.