Ranta
Sekalainen joukko eriskummallisia Toia istui hiekkaisella rannalla. Ussal-ravut keräsivät laskuveden aikana ruokaa kostealta hietikolta, kun joukkio koetti tutustua toisiinsa. Tämä uusi tuttavuus, lyhyenläntä, puista kasvomaskia käyttävä kiven Toa oli osoittautunut ihan kelpo tuttavuudeksi, tosin hän oli välillä vähän sekaisin. Umbra ja Samol olivat käyneet pienimuotoisen taistelun rannalla vähän aiemmin. Nyt uupuneet Toat katselivat kuinka mustaa panssaria ja Kakamaa käyttävä Nurukan otti repustaan turagana käyttämänsä virkamerkin, johtajuuden poran, ja alkoi piirtää sillä ympärilleen ympyrää.
”Saamme varmaan kuulla uuden tarinan Nurukanilta”, Deleva tuhahti. Hän ei pitänyt siitä että aikaa haaskattiin turhiin tarinoimisiin ja turinoihin. Hän halusi toimintaa, vaikka olikin saanut sitä viimeisten viikkojen aikana ihan tarpeeksi. Toan mekaaninen käsi kitisi hammasrattaiden naksuessa paikoillaan, kun toa taivutteli sormiaan, osoittaen pitkästymisen merkkejä.
Nurukan ei välittänyt tästä, vaan tyhjensi hiekkakasan päälle reppunsa sisällön. Musta, hopeisilla terillä varustettu tykki tippui hiekalle, samoin kuin kasa värikkäitä kiviä. Yksi kivi oli keltainen ja sopi yhteen mustan ja rosoisen kiven kanssa, kuin palapeli. Muita kiviä oli sekalainen joukko ja ne kuvasivat oletettavasti sotureita ja kyläläisiä.
Nurukan köhi kurkkuaan, aloittaen tarinansa.
”Olipa kerran, kauan sitten, saariryhmä jota Suuren hengen auringonsäteet ja lämpö hellivät. Saaristoa kutsuttiin siitä syystä Avra Nuiksi, joka tarkoittaa suurta auringonsädettä. Saarilla elämä kukoisti ja eri matoranheimot harjoittivat kauppaa keskenään. Valitettavasti rauhaa ei kestänyt kauaa”.
Umbra katseli vanhaa Maan Toaa kun tämä kertoi tarinaansa. Hän piteli toisella kädellään kanuunaansa, johon oli mennyt sisään hiekkaa. Aurinko porotti Umbran niskaan ja tummat kohdat imivät tehokkaasti auringonsäteitä soturiin, saaden hänet hikoilemaan. Umbran vieressä, kiven Toa Samol kuunteli tarkkaavaisena Nurukanin tarinaa sankareista jotka kutsuttiin suojelemaan saarta eräältä pahalta Makutalta, joka erinäisten sattumusten kautta olikin vain pääsankarimme pahoista ajatuksista ja tunteista muodostunut kopio.
”… Toia kerääntyi eri saarilta yhteen, yhdistäen voimansa Yhtenäisyyden hyveen avulla, taisteluun makutan illuusiotoia vastaan. Nämä pahat toamaiset soturit olivat vain toa-energiaa ja varjoja, joilla ei ollut tunteita tai mitään. Vain tehtävä: tuoda keltainen soturi isännälle. Toa Avraxeiksi kutsutut soturit taistelivat urheasti näitä pimeyden olentoja vastaan, mutta illuusiotoat kaappasivat ryhmän kinetiikan toan, vieden hänet joukkion mestarille, Makuta KraUmbralle, koska kyseinen toa oli keltainen”, Nurukan jatkoi, siirtäen pienen keltaoranssin kiven kohti mustaa kiveä, joka oli puolikas toisesta keltaisesta kivestä. Joukko pienempiä, mustia kiviä siirrettiin myös kahden kiven ympärille.
Deleva haukotteli. Oli tylsää kuunnella tarinaa, joka oli melkein maksanut hänen henkensä. Plasman toa vilkuili puista seremonianaamiota kantavaa Samolia, joka kuunteli mielenkiinnolla tarinaa. Umbra näpersi laitteidensa kanssa, siltä varalta että niille tulisi jotain tarvetta tulevaisuudessa.
”… Toat tekivät vastahyökkäyksen Makutan linnoitukseen, vapauttaen veljensä, Belekin. Matkalla Ma Wetin tunnelistoa pitkin, he kohtasivat uusia liittolaisia, kolme Toa Ortonia, jotka liittyivät sekalaiseen seurueeseen. Päästyään meren ali saarelle, joukkio teki tuhoa makutan linnoitukseen ja Makuta oli syystäkin raivoissaan…” Nurukan jatkoi, heittäen mustan kiven maahan, jolloin pienemmät mustat kivet hajaantuivat, näyttäen kuin kumartavan mestariaan.
Äkkiä jokin keskeytti Nurukanin tarinan kerronnan. Hän näki kaukana, metsän laidassa, jonkin hopeisen kimmeltävän. Samassa sininen ammus lähti lentämään ilmassa kohti Toia.
”Varokaa!” Nurukan huusi, tuupaten Delevan sivuun ammuksen tieltä. Kun ammus osui hiekkaan, hiekasta tuli lasimaista.
”Tuo oli aika kuuma ammus”, Nurukan sanoi hymyillen, kun ammuksia alkoi sadella kohti joukkiota. Umbra latasi kanuunansa, Deleva jousensa ja Nurukan laittoi mutaatiotykkinsä kuntoon. Samol katseli kuinka toat latailivat aseitaan kiireessä.
”Miten tarina jatkuu?” Kiven toa kysyi, kun joukkio lähti juoksemaan kohti ammusten suuntaa. Samol otti juoksussa sotavasaransa selästään, puuskuttaen muiden perässä. Kiven toana hän oli painava ja lyhyet jalat eivät ainakaan antaneet hänelle apua nopeaan juoksuun. Juostessaan, Samol latasi käsiinsä kiven energiaa ja hänen jättimäinen vasaransa alkoi hohtaa kellertävää valoa, kun se oli ladattu kivienergialla.
Deleva torjui kuumennetulla plasmakilvellään skakdien zamor-ammuksia, joita lenteli päin poppoota. Muut väistelivät lenteleviä kuulia, joita sateli ilmassa. Kun nelikko oli tarpeeksi lähellä vihollistaan, he huomasivat että joukkio skakdeja tulitti heitä.
”Tulee ihan vanhat ajat mieleen, vai mitä?” Umbra kysyi Delevalta, joka muisti Umbran kanssa käydyt taistelut erinäisiä vihollisia vastaan, joihin kuuluivat niin skakdit, zyglakit kuin rahkshitkin.
”Tottahan tuokin on, Umbra”, Deleva myhäili. Hän pääsisi taas tositoimiin, löylyttämään näitä universumin saastoja, typerillä hammasrivillä varustettuja skakdeja.
Deleva viritti ladatun jousensa, ampuen sillä kilven suojista päin yhtä punaista Skakdia, joka pudotti kirveensä ja pistoolinsa aika nopeasti maahan. Plasmajousi lävisti skakdin panssarin, sulattaen sydänkiven jolloin skakdi huusi tuskissaan, kaatuen hiekkaiseen maahan. Skakdin alle muodostui lammikko sulaneesta metallista ja verestä.
Skakdit hyppivät alas puista ja osa hyökkäsi puiden takaa joukkion kimppuun. Samol pääsi nopeasti mätkimään nyrkeillään ja sotavasarallaan näitä groteskeja liskoja, joita parveili joukkion ympärillä. Hampaita lenteli ilmassa kun lyhyenläntä toa iski skakdeja kumoon kuin heinää, iskien liskoja joko aseellaan tai samol punch nimisillä kivinyrkeillä.
Umbra miekkaili erään jään skakdin kanssa, joka tulitti Umbraa hidastavilla silmäsäteillä. Umbran liikeet hidastuivat huomattavasti, ja skakdin iskusarjojen torjuminen alkoi tuntua koko ajan vaikeammalta. Miekka iski vasten miekkaa, kun ketterä skakdi sivalteli pitkällä miekallaan Umbraa eri puolille panssaria.
Nurukan huomasi Umbran saamat iskut, ja ravisutti maata Skakdin jalkojen alla, saaden valkoisen, hopeista panssaria kantavan soturin kaatumaan maahan, jolloin silmäsäteiden vaikutust loppui. Umbra painoi jalkansa skakdin vatsapanssariin, pitäen keltaista miekkaansa skakdin kurkulla. Umbran toisessa kädessä ylöspäin osoitettu kanuuna savusi juuri ammutun laukauksen jäljiltä.
Skakdi katseli kauhistuneena Umbraa, kun tämän silmät kiiluivat. Keltamusta soturi koholla olevaan kanuunakäteen oli muodostumassa kellertävä ammus.
”Olkoon Mata Nui sinulle armollinen”, Umbra murahti, vaihtaen tykin asentoa, osoittamaan kohti Skakdin ohimoa. Virne skakdin kasvoilla oli muuttumassa hätääntyneeksi.
”Toathan eivät tapa, joten minulla ei ole hätää”, Skakdi sanoi, muka kuulostaen itsevarmalta ja pelaten aikaa. Hän kyllä näki toan kasvoita, jos tämä bluffasi.
”Olet oikeassa sen asian suhteen, mutten olekaan tavallinen Toa”, Umbra sanoi, katsoen skakdia suoraan silmiin. Umbra oli päästänyt vapaaksi taisteluviettinsä, joka ei antaisi armoa. Kuinka ihanaa olikaan taas olla karski soturi, joka ei pehmoile.
Tykki savusi Skakdin ohimolla, kun Umbra keskitti energiansa tykkiin. Hän katsoi tähtäimen läpi skakdia, joka makasi hänen allaan tyynenä. Antaen tykilleen merkin mielessään, valoammus leimahti päin skakdin päätä, jättäen jälkeensä palaneen, tohjoksi ammutun ja päättömän skakdin, jonka miekka makasi soturin vieressä.
”Toivotaan että nuo mokomat oppivat ettei meille ryppyillä”, Umbra murahti. Muut skakdit katselivat kuinka valkoinen skakdi päästeli viimeisiä lihaskouristuksiaan, ennen kuin liikkeet loppuivat ja skakdi varmistui kuolleeksi. Umbra asteli pois skakdin luota, ladaten tykkinsä valmiiksi seuraavaa koitosta varten.
Nurukan ei pitänyt siitä että Umbra oli näin karski taistelussa tämmöisiä, tylsiä vihollisia vastaan. Eivät nämä skakdit saisi ketään tapettua, olivathan nämä vain jotain rivisotilaita, joita ei oltu koulutettu kuin perus taisteluun. Maan Toa toivoi että Umbra kunnioittaisi toa-koodia, joka kieltää tappamisen, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen, sillä Umbran pitäisi oppia hallitsemaan takaisin saatu vihantunteensa ja synkät ajatuksensa, jotka hän oli vasta saanut takaisin.
Deleva ja Samol taistelivat nyrkein skakdeja vastaan, heitellen ja potkien skakdeja ympäri hiekkaista metsää, jonne taistelu oli kulkeutunut. Maassa makasi sikin sokin haavoittuneita ja tajuttomia skakdeja, joita oli niin mättäillä, kuin pää hiekan alla. Skakdien rivit alkoivat hajota, kun Toat osoittautuivatkin näin kokeneiksi sotureiksi.
Jonkin aikaa taisteltuaan erästä kasvillisuuden skakdia vastaan, Nurukan päätti että nyt riittää, ja ampui vihersinistä skakdia mutaatiotykillään. Skakdista muuttui sinivihreä, groteskilla hymyllä varustettu pallokalamainen olento, joka poksahti osuessaan puuhun, levittäen vihreää mönjää ympäri metsää.
”Haluatteko saman Kohtalon!” Nurukan huusi, tähdäten vuoron perään harvalukuisten skakdien rivejä mutaatiotykillään, jolloin muutamat soturit pudottivat aseensa ja olivat valmiita antautumaan. Muutamat lähtivät karkuun, joiden perään Deleva ampui plasmajouset, merkiksi ettei takaisin olisi tulemista.
Skakdit alkoivat perääntyä kun itsevarmat Toat keräsivät ryhmänsä kokoon ja näyttivät uhmakkailta ja verenjanoisilta. Jotkut skakdit alkoivat kantaa tajuttomia veljiään pois rannan suuntaa, toiset vain yksinkertaisesti lähtivät juoksemaan, kuka minnekin.
”Älkää tulko takaisin!” Umbra huusi, ampuen muutaman laukauksen ilmaan tykillään. Valon Toa heilutteli keltaista miekkaansa ilmassa merkiksi voitosta.
Uupuneena Toat jäivät mättäille istumaan ja selvittämään sitä mitä tehdä seuraavaksi. Samol ehdotti että joukkion kannattaisi vaeltaa sisämaahan, sillä siellä olisi eräs matoranien temppeli.
”Ai että matkaamme oikein temppelille? Toivottavasti sieltä saisimme ravintoa, sillä minun on nälkä”, Umbra lisäsi, hien virratessa pitkin Kanohi Mordusia.
”Oi kyllä, siellä on paljon syötävää”, Samol sanoi. ”Odottakaa vain kun näette kokin juhla-annokset”, hän lisäsi iloisesti. ”Tämä taistelu oli muuten mahtavaa. Meidän pitäisi ottaa joskus uusiksi”, Kiven toa lisäsi innoissaan.
”Veikkaan että saamme paljon enemmänkin taistelua, kun Umbra ja Nurukan ovat mukana”, Deleva sanoi, odottaen jo seuraavia mittelöitä. Hän piti taistelun tuomasta adrenaliinipiikistä.
”Jatkakaamme matkaamme piakkoin, mutta nyt lepäämme”, Nurukan keskeytti juttutuokion väsyneenä. Veteraani-Toa ei jaksanut enää sotia entiseen tapaansa.
”Hyvä on, Nurukan”, Umbra murahti. Hän olisi halunnut lähteä jo kylään, mutta tämä vanhus vain hidasti matkaa.