Klaanon

Avainsana: Avhrak

  • Epäilty

    Umbran uni (se matoran)

    Umbra pyöri isossa sängyssään. Peitto kiristyi hänen ympärillään. Hän oli nukkunut selällään, mutta nukkui nyt vatsallaan. Niskaa kivisti, mutta hän ei sitä unessa tiedostanut, sillä unessa oli jotain muuta kamalaa. Uni itsessään oli tämän maailman viheliäisin ase.

    Mieliavaruus oli selviytynyt elohopeapainajaisesta. Hän ei ollut nyt tähdissä vaan jossain aivan muualla. Jossain, joka vaikutti aivan tämän todellisuuden asialta, mutta eihän sitä voinut tietää, koska kaikki oli subjektiivista. Uni oli vain liian todentuntuinen.

    Siinä hän oli luolassa. Luolassa maan alla.

    Hän käveli syvemmälle luolaan. Maa oli kostea syksyn takia ja siellä täällä meni kastematoja ja etanoita, mutta ne olivat vielä kohmeessa. Painovoiman matoran näki edessään tienviitan, jossa luola haarautui.
    Matoran erotti hämärästi kyltissä matoranien kirjaimet: a, e ja t.

    Kaikkialla oli pimeyttä, niin mustaa pimeyttä että se söi kaiken valon. Pimeydessä räjähti. Rapujalkainen sotakone meni seinästä läpi. Kultaista Akakua kantava turaga kaatui maahan. Laukauksia. Huutoa. Kirkumista. Valokiviä putosi alas luolan katosta. Ruskea raaja, joka puristi kylmää kivääriä. Värikkäitä kiviä. Oudot palvontamenot. Kahvia. Turkasta. Toimintafiguureita. Ikävää naurua. Kuolemaa. Kuolemaa kaikkialla. Kieuntaa.

    Rivi hampaita. Paljon hampaita. Savua. Pitkiä, tummahaarniskaisia sotureita juoksi kauhuissaan ympäriinsä. Paljon tuhoa. Soturit keräsivät kuusi erilaista kiveä ja jotain alkoi syntyä niiden keskelle, mutta kuvajainen vaihtui kun kuusi tummaa soturia, joiden alavartalot olivat aineettomia saapuivat paikalle kuin aaveet.

    Välähdys valtaistuimesta, jolla makasi valkomustaa haarniskaa kantava olento, jonka vartalossa oli koko vartalon halki mennyt viilto. Olennon naaman toinen puoli oli kokonaan poissa ja sen päässä oli vain yksi kuollut silmä. Olennon otsalla oli valkoinen, kuin kahdesta valkoisesta sirpistä tehty tiara.

    Kuvajainen vaihtui mekaaniseksi tappajaksi, joka ampui hänen ainoan ystävänsä tästä maailmasta, orton Levahin. Energiapurkaus sulatti olentoparan kuoliaaksi. Se näytti perin sotkuiselta ja ikävältä tavalta kuolla. Levah oli sentään saanut hautajaisensa, mutta niin monet tässä maailmassa eivät.

    Feterra käänsi mekaanisen päänsä täysin ympäri kuin pöllö ikään. Sen hohtavan hopeinen ruumis kimmelsi unimaailmassa. Plasma-aseiden piiput savusivat vielä.
    Käsky: Antaudu valon toa

    “En minä ole mikään toa!” ylisuuri matoran huusi ja lähti karkuun. Feterra ei pitänyt siitä, että sen käskyä ei toteltu.

    Käsky: Vangitse valon toa. metalliolento sanoi ja lensi matoranin perässä. Sen mekaaniset kourat eivät noudattaneet mitään fysiikan lakeja. Ne venyttivät itseään kuin teleskoopit. Ne saivat lopulta Umbran syleilyynsä ja puristivat häntä lujaa niin että luut alkoivat rusentua.

    Juuri kun toivo alkoi olla mennyttä jotain odottamatonta jopa unimaailmassa tapahtui. Silmiä polttava valo ilmiintyi kuin tyhjästä ja poltti Feterran silmät voimakkuudellaan. Se muodosti kultaisen valoprojektorin, joka puhui Umbralle. Feterra päästi otteensa matoranista ja liukeni olemattomiin kuin unen vaihtuessa toiseksi, vaikka miljöö pysyikin samana.

    “Kuka olet?” matoran kysyi oudolta pelastajaltaan. Hänen äänensä kaikui oudosti unessa, vaikka se näyttikin siltä kuin olisi avaruutta.

    “Ystävä menneisyydestä”, kultainen olento sanoi.

    “..?” matoran ilmeili. “En minä sinua tunne, mutta kiitos, että pelastit minut tuolta Feterralta”.

    “Majakka. Sinun pitää nähdä totuus”, kultainen olento kertoi. Se ei paljoa auttanut Umbraa.

    “Et anna vastauksia yhtään”, matoran sanoi tylsistyneenä. “Kertoisitko jotain josta saa selkoa?”

    “Kuolo ei minua vielä korjannut, valon lapsi”, kultainen valo kertoi Umbralle unessa. “Sinun pitää löytää ystäväni, sillä hän on pulassa. Mene pimeyteen, sillä sinua tarvitaan siellä”, ääni kertoi.

    “Mitä tarkoitat?” Umbra kysyi valopallolta unimaailmassaan. “En tykkää näin kryptisistä unista. Selitä!”

    “Tutki muistojasi. Saat kyllä vastauksen tähän arvoitukseen. Minun on mentävä, sillä olen heikko ja minun pitää kerätä voimaa. Voimaa heräämiseen”.

    “…”

    Valopallo katosi. Uni loppui ja pikkumies heräsi.

    Hän oli hiestä märkä. Klaanin pihamaalla biomekaaninen kukko kiekui. Joku uusi asukki oli tuonut kaikki kotieläimensä telttakylään, joka oli kasvanut kaupungin aukioille. Joku heitti linnoituksen ikkunasta sitä Bohrok-energiajuomatölkillä. Lintu hiljeni nopeasti.

    Matoran venytteli, jolloin lihakset ja pallokupit päästelivät hassuja niksautusääniä. Hän venytteli niskaansa. Sekin rutisi paljon. Tuntui hyvältä vapauttaa lihasjännitys. Matoran hyppäsi ylisuuriin aamutohveleihin, jotka kuuluivat huoneen oikealle omistajalle.

    Kahu oli taas karannut öisille retkilleen. Iso haukka tarvitsi paljon saalista. Sitä se löysi retkiltään saarella. Oli ihme ettei Allianssi ampunut lintua alas, vaikka se mitä todennäköisimmin lensi myös heidän valtaamillaan alueilla. Yleensä lintu löysi itsellensä syötävää Guartsu-vuorelta tai Lehu-metsästä. Umbra oli joskus itsekin mennyt linturahin mukaan retkille.

    Kaikkialla oli pölyistä, sillä paikan asukki ei ollut koskaan paikalla ja pikkuinen Umbra vietti yleensä päivänsä Klaanin kahviossa tai auttamassa klaanilaisia pienissä askareissa. Herätyskello näytti kellon olevan vasta neljä aamulla. Olisi aivan liian aikaista edes Klaanilehdelle ja kahviossakin olisi tähän aikaan vain joitain outoja tyyppejä. Kyösti siellä saattaisi olla puhumassa Lakarja-Nuista ja siitä miten se pitäisi palauttaa Vinkistöliittoumalta. Kahviossa olisi saattanut myös kuulla asioita

    Aivastus. Ja toinenkin. Pölyä meni sieraimiin. Hyh hyh. Siivota pitäisi. Ja äkkiä.

    Jos Umbra olisi nähnyt molekyylitasolla, olisi hän nähnyt joka paikassa mikroskooppisen pieniä protodiitti-loisia, jotka pesiytyivät ikäviin paikkoihin. Jotkut väittivät että ne syntyivät alkusynnyssä liasta ja roskasta, mutta tätä ei kukaan osannut todistaa, koska ketään ei kiinnostanut niiden tutkiminen.

    Voitto Korporaation N00N00-imuri löytyi nopeasti Umbran vaatekomerosta, joka näytti siltä kuin sinne ei olisi kukaan koskaan astunut sitten aikojen alun. Jostain syystä komerossa oli myös Ehlek-Combi -mikroaaltouuni hätätilanteita varten.

    Matoran tuikkasi imurin johdon pistorasiaan ja alkoi imuroida pölyistä läävää. Ääni herätti varmasti läheisten huoneiden asukkaat, mutta siitä hän ei välittänyt. Oli tärkeämpää siivota paikka.

    Oli kuin koko huone olisi kärsinyt ja yritti lopettaa epänormaalin ja kammottavan toiminnan vapauttamalla ilmaan kaiken pölynsä, mitä itseensä oli kerännyt kaikkien niiden siivoamatta jätettyjen vuosien aikana. Imuri oli kuitenkin liian voimakas, eikä pöly selvinnyt pitkään.

    Fikou-hämähäkki säikähti imurin ääntä ja kipitti piiloon lipaston laatikkoon. Hämähäkki alkoi kaivaa hädissään paperipinoja ja tehdä niistä itselleen turvapaikkaa, koska imurin ääni ei ollut kauhean tuttu rahille. Pian ilmassa leijaili muutama kellastunut paperi.

    “Mitäs mitäs?” U kysyi itseltään kun nosti paperin maasta. Paperin teksti oli osittain haalistunut, mutta siitä saattoi erottaa tekstin “Huippusalainen” ja RITARIKUNTA.

    “Mihin ihmeeseen tämä liittyy oikein?”

    Hän jäi lukemaan paperia:

    Vaikka Varjopaholainen vaikuttaa vaarattomalta, on häntä pidettävä silmällä, kuten Miekkapirua ja Verkonkutojaa. On myös pidettävä silmällä muita epäilyttäviä kohteita, joista odotamme sinun raportoivan. Punainen metsästäjä on erityisen epäilyttävä, koska hänellä on yhteyksiä niin moniin henkilöihin ympäri maailmaa. Haluamme hänenkin tekemisistään lisätietoja.

    Tarkoittaako tämä, että Toa-veljeni on lähettänyt tietoja klaanilaisista jollekin ‘ritarikunnalle’? Umbra ei voinut olla ajttelematta. Mata Nuin ritarikunta? Sen isoveli oli maininnut joskus. Kenties eronsa yhteydessä.

    Paperissa mainittiin, että Miekkapiru ja Varjopaholainen ovat aiheuttaneet välillä harmia ritarikunnalle, mutta että heistä ei kuitenkaan kannata huolestua. Heidän silmälläpitämisensä on parempi asia kuin vangitsemisen yrittäminen ja siinä epäonnistuminen.

    Mielenkiintoista. Mihinköhän näillä nimillä oikein viitataan?

    Kirjeenvaihtoa löytyi paljon ja päiväyksiä oli usean vuoden ajalta. Umbra penkoi papereita. Niissä mainittiin monia eri klaanilaisia, monia tosin joillakin koodinimellä, ettei niiden sanomaa ja asiayhteyksiä tajuaisi niin helposti.

    Pitäisiköhän näistä kertoa johtajille, vai aiheuttaisiko se vain harmia sodan runtelemassa klaanissa? Tutkija ei tiennyt. Hän keräsi paperit nippuun yhteen laatikkoon, ja miettiessään, mitä niille tekisi, hän tuli vilkaisseeksi kelloa.

    Voi piru! Hän oli myöhässä!

    Matorania hiukan pidempi ja raskasrakenteisempi olento juoksi alas kierreportaita. Hänen pitäisi jo olla sen yksityisetsivän luona! Kello alkoi olla jo pian sovitun ajan ja Umbralla oli kova kiire. Outoa kokovartalotakkia pitävä mies ei antanut odottaa itseään. Ties mitä hän voisi saada aikaan.

    Moderaattoreidenkin luona pitäisi myös käydä, hän tajusi kiirehtiessään. Olisi paljon tehtävää ennen lähtöä tutkimaan, mitä oikeasti tapahtuu Ma Wetissä. Ja se tarkoittaisi ehkä kohtaamista nazorakien kanssa.

    Umbraa puistatti. Hän halusi vain saada homman liikkeelle ja saada tehtävä aloitetuksi. Qewa-fikou jäisi hänen kaksosensa kämppään pitämään seuraa paikan uudelle asukille, kuka ikinä Nui-koron väestä sinne pääsisikään.
    Umbra aloitti matkansa kohti aamu-unisen Bio-klaanin linnoituksen käytäviä. Matoranilla oli mukanaan toa-veljensä yleisavaimet kaiken varalta. Oli tosi outoa olla hereillä käytävillä ennen kuutta aamulla. Vain muutama hassu vartija ja yökyöpeli tuli vastaan.

    Pitkähkö faxonkasvoinen vihreä matoran hoiperteli Umbraa vastaan käytävällä. Hän oli perin huonovointisen näköinen, vaikka kantoikin jo valmiiksi vaalean vihreää kanohia. Matoran haisi kovasti viinalta ja tupakalta.

    “KaikHi On menNYTh!” outo heebo huusi viinanhuuruisena. “Die Tärtää ei enää ole!”

    “Mistä sinä oikein puhut kaveri? Nyt on aamu. Ei tähän aikaan juoda”, Umbra vastasi. Kaveri haisi kovasti viinalta ja halvoilta steltiläisiltä kapsaisiinisavukkeilta. Ne olivat oikeasti syövyttäviä ja siksi niitä ei kukaan polttanut. Ainakaan selvänä.

    “SamEH jA NE SKARRARARARIN ANGORANGERIT!” le-matoran huusi.

    “Et vastannut kysymykseeni kaveri”, Umbra koetti rauhoittaa tilannetta. Ties vaikka joku Dinem tai Bob heräisi tämän känniääliön huutoihin. Tässä tilanteessa varmaan tarvittaisi jotain moderaattoreita.

    “Meidät on alishtettu. Olimmeh ennen jalhoja pirhaatteja… nyt siivoamme vessanpönttöjä ja luuttuamme lattioita!”

    “…” sanoi Uu.

    “Olet muuthen aikha ishokokoinen mathoran. Minhä olenh vainh ‘hik’ pitkä ja luihku Un-Tak!” matoran oksensi lattialle Umbran eteen. Vain vaivoin Uu väisi yrjöohjuksen.

    “Ehkä sinun kannattaisi vain rauhoittua”, Umbra sanoi ja auttoi kännimatoranin istumaan. Vartijana toimiva ta-matoran tuli samassa paikalle kyselemään mitä skarrarraria tyypit tekivät tähän aikaan oksentelemassa.

    “Rauhoitu Hyur”, Umbra kertoi. “Un-Takilla tuntuu olevan vähän huono päivä”.

    “Se on ollut ihan sekaisin siitä asti kun turaga Anonymmeli kuoli maksakirroosiin. Eli viikon verran”, Hyur sanoi kylmän viileästi.

    “Ai ai. Outoa etteivät Kupen taidot riittäneet hänen parantamiseensa”, Umbra sanoi puoliääneen.

    Un-Tak alkoi nyyhkyttää lattialla. Oksennusta valui kaverin faxonilla. Kännitoranin katsominen ei ollut kauhean mukavaa.

    “Huolehditko Un-Takista kun minä menen käymään asioilla?” Umbra kysyi Hyurilta. Matoran-vartija nyökkäsi hyväksyvästi ja päästi violettimustan kaverin jatkamaan matkaansa.

    Ei tarvinnut mennä monta kerrosta alaspäin kun moderaattorien päähuone löytyi, olihan päämoderaattorin asumus modetornissa.

    Uu saapui moderaattorien ovelle. Hän koputti oveen. Ei vastausta. Koputti uudestaan. Jonkun aikaa koputeltuaan rupesi häntä harmittamaan ja pikkukaveri otti mukanaan olevan Toa Umbran modekiven ja näytti sitä oven sensorille. Ovi aukeni varsin helposti tämän jälkeen. Tiedä

    Montaakohan Klaanin sääntöä oikein rikoin tälläkin tempauksellani, hän mietti.

    Moderaattorien huone näytti enemmän kerhotalolta kuin suuren järjestön poliisivoimien päämajalta. Bohrok Energy Drink-automaatti, jossa oli myös nykyisin Karhuhai-tölkkejä oli päämajan keskuspaikalla. Sen vieressä oli pöydällä vanha ehkä Zakazin sotien aikainen kahvinkeitin. Kahvinkeittimen vieressä oli Samen tuhkakuppi ja kuusi tuuletinta, jos selakhimoderaattori polttaisi kahvitaukonsa lomassa.

    Ehkä oli liian aikaista olla kyttäämässä modejen huoneessa. Kellohan oli vasta kuusi aamulla.

    Matoran-Umbra istahti mukavaan nojatuoliin ja painoi silmäluomensa kiinni. Unta oli saatu viime aikoina aivan liian vähän.

    Unessa matoran oli kammiossa, jossa elohopeainen meri lainehti kuin se olisi elävä. Se kiemurteli oudon sinihohteisen sirun ympärillä. Sirussa oli outo symboli, jota matoran ei ollut ennen nähnyt. Hopeinen olemus alkoi muotoutua sirun ympärille ja muodostaa outoa humanoidirakennetta. Olennon päässä oli jättiläismäistä akakua muistuttava naamio, joka kuitenkin oli muovautunut erillisistä palasista. Se alkoi muistuttaa kasaa johtoja, massaa ja kovaa metallia, jossa siellä ja täällä oli hammasrattaita.

    Hirviömäinen nousi massasta, tai se oli itse massa. Sitä Umbra ei tiennyt, mutta oletti. Hän leijaili turvallisesti massan yläpuolella.

    Kaikki tuntui jäätävän kuolleelta. Kylmältä ja elottomalta. Sieluttomalta.

    Olento alkoi lähestyä Umbraa, avaten naamionsa kidan kuin supussa oleva kukka terälehtensä. Hammasrattaat ja johdot näkyivät olennon henkitorvessa ja sillä ei ollut ollenkaan kieltä. Vain pitkät metallihampaat. Hopeisen kammotuksen sisältä paistoi sinistä valoa, hehkua joka vain kasvoi ja kasvoi.

    Ennen kuin kita ehti saavuttaa Umbran kaikki räjähti. Jäljelle jäi vain sinihehkuinen siru.

    Kuului kova ääni. Kuin nyrkki olisi osunut ruokapöytään. Umbra säpsähti. Nyrkki oli lyöty pöytään.

    “Mitä sinä täällä moderaattorien tilassa teet ilman lupaa?” valkoista hau-naamiota kantava moderaattori Same kysyi edessään heränneeltä kääpiöltä.

    “Minulla on Toa-Uun modekivi, koska löysin sen tyypin lipaston laatikosta”, matoran kertoi totuudenmukaisesti. Ajattelin, että voisin tulla tänne kun oli asiaakin ja en saanut nukuttua millään.

    “Ei se silti oikeuta sinua hiippailemaan tänne ja käyttämään päämoderaattorin tavaroita, vaikka teknisesti olisittekin sama henkilö”, Same säpsäytti. Hän oli vielä vähän väsynyt ja kärttyisä. “Keitä koko modeporukalle kahvia ja ota itsellesikin. Puhutaan sitten siitä sinun asiastasi”, moderaattori ehdotti. Kunnon musta kahvi laittaisi hänenkin aivonsa pyörimään.

    Umbra otti mittalusikan kolmisormiseen kouraansa ja lappoi kahvijauhetta pannulliseen kahvia. Moderaattoreille oli selvästi varastoitu parempaa kahvia kuin kahvion asukeille, koska tämä kahvi oli parempilaatuista kuin se kahvi mitä Mokel tarjoili kahviossa.

    Kahvinkeitin alkoi porista iloisesti ja kohta he saisivat ihanaa laillista piristettä.

    “Mitä asiasi oikein koskee, ‘Umbra’?” Same kysyi vihdoin kun matoran oli laittanut kahvin tippumaan.

    “Allianssia ja rintamalinjoja. Haluan tiedustelijaksi”, pieni otus kertoi. Tai ei se pieni ollut, melkein lyhyen toan kuten Samolin pituinen.

    “Kuka haluaisi ehdoin tahdoin tiedustelijaksi? Meillä on kyllä sotureita ja urheita laivastolaisia, jotka käyvät retkillä kun tilanne vaatii”, selakhi kertoi. Häntä epäilytti tämä heppu, vaikka Make oli kertonut Matoran Umbran olevan ihan luotettava kaveri.

    “Olen kyllästynyt juomaan kahviossa täti Mokelin kahvisekoituksia, pelaamaan Kapuran jengin kanssa tylsiä roolipelejä tai vääntämään kättä Äksän kanssa. Haluan olla kuten Toa Umbra ja olla hyödyksi täällä. Tai no enemmän hyödyksi kuin hän itse. Tyyppi kun on aina poissa ja jossain seikkailuilla”.

    “Umbra on kyllä ollut aika kauan poissa, mutta hän tekee vihdoin jotain hyödyllistä jos tuo Klaanille Nimda-sirun Metru Nuilta”, selakhi kertoi. Hän ei yleensä kyseenalaistanut Umbran toimintatapoja, mutta viime aikoina tuntui siltä että niin olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.

    “Mistä te tiedätte Umbran ja muiden tekemisistä?” Umbra kysyi. Same ojensi tälle kirjeen, jota matoran silmäili nopeasti.

    “Ai näitäkö ne uneni hopeiset asiat olivat?! Epäkuolleita mekanotoia”, matoran hihkaisi luettuaan hetken kirjettä.

    “Sinä olet nähnyt niitä unissasi? Miten se on mahdollista?” Same kysyi epäuskoisesti.

    “Me jaamme jonkinlaisen yhteyden keskenämme. En tiedä miten se käytännössä toimii. Ehkä Visokki tai Manu osaisivat kertoa sen, onhan ainakin Manu vieraillut meidän päidemme sisällä”, Umbra kertoi.

    Same vaikutti epäuskoiselta. Pikkukaverin tarinat vaikuttivat kuin huonosta fanfictionista peräisin olevilta. Silti viimeaikoina oli tapahtunut todella outoja asioita. Toisesta ulottuvuudesta peräisin olevan kaverin tarinat eivät olleet yhtään sen oudoimpia jos vaikka vertasi niitä nazorakiin, joka liittyi Klaaniin, havaintoihin lentävästä linnoituksesta kaukana merellä ja merirosvolaivoista, joiden pelastusveneinä on manaatteja.

    “Palatkaamme aiheeseen. Haluat siis lähteä tutkimaan lähiympäristöjä russakoiden varalta? selakhimoderaattori kysyi ja joi tummaa kahviaan.

    “Minusta ne eivät vaikuta kauhean torakoilta. Enemmän ne minusta muistuttavat muurahaisia, koska montako kertaa sinä olet nähnyt yhteiskuntatorakoita?” Umbra höpötti.

    Same ei sanonut mitään. Ainakin kaverilla oli yhtä paljon hyönteistietämystä kuin Toa Umbralla selakhi mietti.

    “Meillä ei ole kyllä antaa sinulle gukkoa tai lentohärveliä retkiäsi varten”, Same kertoi lopulta lyhyen mutta kiusallisen kahvinhörppimishiljaisuuden jälkeen.

    “Ei tarvitse. Onhan se jättihaukka siellä Umbran kämpässä. Kämpästä puheen ollen, voitte antaa sen jollekulle evakolle vuokralle. Minä kun voin viipyä retkelläni pidempään ja ei olisi muutenkaan järkevää, että niin iso kämppä on tyhjillään. Uuden asukin pitäisi kuitenkin ruokkia se hämähäkki tai siis koirahan se käytännössä on”, matoran lopetti puheripulinsa.

    “Ehkä me teemme asialla jotain, jos meillä ei ole kiireellisempiä juttuja silloin”, Same kertoi. Oikeasti moderaattorit hukkuivat työsarkaan sotatilan, petturitutkimusten ja kaikkien mysteerien kanssa.

    “Olikohan asia sillä selvä?” Umbra kysyi. “Kiitos kahvista ja toivottavasti tapaamme vielä joskus”, pikkukaveri sanoi ja ojensi nyrkkinsä Samelle. Same tarttui matoranin nyrkkiin kuin kätelläkseen sitä.

    “Ole hyvä vain. Ja jätä se modekivi tänne meille. Toa Umbra saa sen palattuaan. Meidän pitäisi varmaan keksiä sinulle jokin parempi nimikin kun kerran meillä on kaksi Umbraa ja nimeämispäiväkin on tulossa”, Same kertoi ja lisäsi ajatuksissaan jos siis olemme silloin hengissä.

    Umbra antoi modekiven Samen kouraan. Oli järkevää antaa se moderaattoreille turvaan. “Pitäkää se tallessa”, matoran sanoi.

    “Pidämme kyllä”, selakhi vastasi. Hän hymyili jo hieman. Vaikka olikin väsynyt.

    “Minulla alkaa olla kiire tapaamaan Xiantosta”, Umbra sanoi ja laittoi kahvikuppinsa pöydälle.

    “Xiantosta? Miten Xiantos tähän liittyi?” Same kysyi ääneen hölmistyneenä. Matoran oli jo ehtinyt ovelle.

    “Se kuulemma tekee tutkimusta”, Umbra huikkasi. “Se on moro sitten”.

    Same jäi moderaattorien huoneeseen lipittämään kahviaan. Tämä tummapaahto Meksi-koron parhailta viljelmiltä oli kyllä hintansa väärtiä. Ja oli tärkeää että sitä riittäisi. Kello löi jo yhdeksää. Tick tock.
    Tick tock.

    Mutta miten Xiantos liittyi tähän tarinaan?

  • Tähdet

    todella vanha tarina, jonka heitän tähän vain koska en jaksa etsiä sitä uudelleen

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=-yzr0XQfxdY&w=150&h=27]
    Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä.
    Kaksi pitkää matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä, mutta ainoastaan hyönteisten äänet vastasivat askeleihin.

    Yksi matkalaisista, nuori Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen nainen, Valottu häntä kutsuttiin, jatkoi marssiaan, mikä innosti nuoren Toan jatkamaan väsymyksestä huolimatta.
    Mutta nuoren Toa ajatukset harhailivat muualla.

    ”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Valottu kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan.
    Nuori Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen.
    ”Ajattelin vain… Ajattelin mikä tekee meistä Toia?”
    Lierihattuinen Valottu pysähtyi ja käänsi päänsä nuorukaisen suuntaan. ”Mietitkö vielä varjoistasi?”
    Toa katsoi alas. Häpeissään hän ei uskaltanut katsoa Valottua silmiin ja myöntämään sanoin. Eleet kuitenkin riittivät Valotulle.
    Loiste pelkää yhä.

    ”Ajattelee asiaa näin”, Valottu aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”

    Valottu osoitti taivasta kohti. Nuori Toa katsoi ylös.

    Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.

    ”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?

    Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei toisi takaisin.

    Muista aina se, Loiste.

    Muista aina mikä Toa on.”

    Sanottuaan tämän, he jatkoivat matkaa.

  • Tanssin paholaisen kanssa, enkä välitä siitä

    Tuntematon

    Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
    Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.

    Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
    Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

    ”Huomaan, että olet ahertanut”

    Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
    Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
    ”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
    Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
    ”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
    Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
    Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
    Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
    Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
    ”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
    ”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.

    Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
    Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
    ”Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
    Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
    ”Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
    ”Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. ”Näytä itsesi”
    ”Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
    ”Ulos mielestäni”
    ”En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. ”Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
    Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta

    Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
    ”Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
    Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.

    ”En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
    Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
    ”Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
    Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
    ”Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
    ”Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
    Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
    ”Tarvitseeko minun ’yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. ”Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
    ”Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
    Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
    ”Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
    Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
    ”En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”

    Avde huokaisi.
    ”Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”

    Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. ”Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
    ”Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
    ”Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. ”Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
    Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. ”Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
    ”Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.

    Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”

    ”Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”

    ”Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.

    ”Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
    ”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. ”Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”

    ”Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.

    ”Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
    ”Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. ”Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
    Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”

    Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. ”Niinkö sinä asian ymmärrät?”
    ”Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
    Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
    Hän pysyi vaiti.
    ”Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. ”Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
    ”Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
    ”Mitä tarkoitat?”
    Avde huokaisi. ”Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
    Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
    ”Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. ”Suu kiinni ja ulos päästäni.”

    Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
    ”Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
    Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
    Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.

    ***

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=fPOoWVWjzxI&w=650&h=35]

    Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
    Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
    ”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.

    Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
    Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
    Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
    Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.

    Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.

    ”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
    ”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
    ”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
    ”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
    ”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
    ”Keitä sinulla on mielessäsi?”
    ”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
    ”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”

    ”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”

    Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
    ”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
    ”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”

    ”Mielelläni”

    Musiikki vaihtuu, mutta tanssi ei pääty.

  • 11: Transkriptiot Kokoonkutsusta

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=0vvU-Ajwbok]

    Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.

    Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.

    Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
    Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.

    Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
    Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.

    Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.

    Kaikki paitsi yksi veli.

    Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.

    Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.

    Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
    Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
    Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
    Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.

    Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.

    Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:

    ”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.

    Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.

    Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.

    Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
    Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.

    Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.

    Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.

    Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
    Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
    Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.

    Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.

    ”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.

    ”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.

    Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
    Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.

    ”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.

    ”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.

    Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
    Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.

    ”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.

    Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
    Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
    Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
    Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.

    Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu, Krahka Nui, Kraahavsa, Iden-i-Vahki, Ignika-ata-Sanikrode, Za-Rade…

    Absoluuttinen ja ikuinen Tyhjyys.

  • Emme tiedä tarpeeksi

    Varasto, Bio-Klaani

    Guardian, Visokki ja Manu olivat etsineet kahviota paremman paikan yksityiselle keskustelulle, sillä kahvioon oli alkanut valua porukkaa. Lähin äänitiivis, mutta ahdas, varastohuone sai kelvata paremman puutteessa.

    Guardian nojasi paremman istuimen puutteessa huoneen keskellä olevaan työpöytään. Lattiaa tiiraillen skakdi pureskeli vielä tarinaa, jonka Visokki oli hänelle syöttänyt. Se, minkä olisi pitänyt vastata skakdin kaikkiin kysymyksiin olikin vain lisännyt niitä.

    ”En ymmärrä”, Guardian sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Tämä on tuttu tunne.”

    ”Minäkään en ymmärrä”, Manu sanoi ja hymyili hieman, ”mutta se johtuu toki vain informaationpuutteesta. Ja Visokki ei ole saanut informaatiota itsekään, joten me emme myöskään ole ymmärtävä vielä hetkeen.”

    ”Me emme tule ikinä tietämään tarpeeksi, että saisimme ratkaistua jotain. Minä en pidä tästä tunteesta, sillä nyt tuntuu, ettei enää itsekään ymmärrä itseään…”, Visokki huokaisi epätoivoisena pöydän alta.

    ”Se sinun muistosi”, Manu sanoi pohtivaan sävyyn. ”Se, jonka annoit Avdelle.”

    Visokin ja Guardianin katseet nousivat lattiasta. Avden nimen mainitseminen ääneen hämmensi molempia.

    Se oli pelkkä nimi, mutta jokin jopa vain sen sanomisessa tuntui vaaralliselta. Admin-kaksikko keskittyi kuitenkin vain kuuntelemaan Makutaa.

    ”Mitä se muisto sisälsi?”

    Skakdi ja Makuta tunsivat mielissään visorakin suuren hämmennyksen. ”Minä en juurikaan nähnyt yhtään mitään… Muuta kuin sinistä. Pelkkää sinistä. Mutta se tunne… Se muisto sisältää vain sen kamalan tunteen…”, Visokki yritti selkeyttää ajatuksiaan.

    Skakdi pudisti päätään epäuskoisena. ”Mutta Visu hyvä… sehän on voinut olla ihan mitä tahansa. Mikä sai Avden uskomaan, että näkemäsi oli Nimda?”

    Guardianin kysymys sai hermostuksissaan edestakaisin pientä varastoa kipittävän visorakin pysähtymään mietteliäänä.

    ”Minä en tiedä… Minä tiesin, että se oli muisto Nimdasta, ja muistan että siihen liittyi vahva tunnesisältö. En ole kuitenkaan tuntenut tuota tunnetta pitkään aikaan. Jos Avde on ollut Nimdan kanssa tekemisissä, hänen kyllä pitäisi tietää se tunne…”, Visokki yritti järkeillä.

    Manu tyytyi katselemaan Visokkia mietteliäänä. Hänen kasvoistaan ei voinut päätellä mitään.

    Guardian hieroi leukaansa. Hänen puolimekaaninen katseensa porautui Visokin vihreisiin rahinsilmiin. Vaikka ne olivat eläimellisen pedon silmät, oli niissä aina ollut pieni pilke, joka kertoi suuresta älykkyydestä ja oudosta lempeydestä.

    Telepaatin tavoin Guardian yritti kurottautua katseellaan sisälle Visokin mieleen ja nähdä sen, mitä visorak oli nähnyt. Sisimmässään skakdi tiesi kuitenkin, että se olisi mahdotonta, vaikka Guardian olisi kyennytkin telepatiaan. Skakdi huokaisi ja läimäisi otsaansa.

    ”Jos kerran niin sanot”, hän vastasi.

    ”Kaiken tuon leuan hieromisen jälkeen”, Manu sanoi virnistäen, ”antiklimaattinen lause.”

    ”Ole hiljaa leuastani tai lyön sinua sillä”, Guardian sanoi virnuillen.

    Visokki pyöräytti silmiään. Rahi alkoi vähitellen toipua shokistaan. ”Minä en vain pidä tästä olotilasta… Minä olen aina tuntenut itseni läpikotaisin ja sitten löytyy jotain, mikä on ollut pitkään sisälläni pimennossa.”

    Guardian vakavoitui jälleen ja puri huulta. Sillä hetkellä hän muisti, että hänenkin muistoissaan oli aukko.

    Aukko aikana, jona hän oli Manun mukaan kohdannut Avden. Siitä oli jo viikko, mutta se oli vaivannut häntä kaiken aikaa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, mutta hän ei muistanut.

    Oli Zorakin konepaja ja herääminen pieneltä luodolta, mutta sillä välillä ei ollut edes usvaa. Johonkin oli vain kadonnut kuusitoista tuntia.

    ”Tiedän tunteen.”

    Oli Manun vuoro hieroa leukaansa. ”Minä en varsinaisesti. Mutta sinä et ollut siellä.”

    ”…Mistä te puhutte?” Visokki havahtui ja huokaisi mielessään, että onneksi vihdoinkin sai muuta ajateltavaa.

    Manun silmät kiiluivat. ”Minä ja Avde jutustelimme hieman siinä välissä, missä Gurvanallamme on muistissa tyhjä aukko. Mikä minua kovasti nyt ihmetyttää, on se, missä hän mahtoi olla sen ajan. Keetongu samaten.”

    Visorak katsoi oudoksuen Manun reaktiota. ”Sinä ’jutustelit’ Avden kanssa?”

    ”Näin minä asian ilmaisisin. Toki voit keksiä sanalle synonyymejä. ’Jutella’, ’puhua’, ’keskustella’, ’filosofoida’. Miten vain haluat.”

    Visokki loi vihaisen katseen Manua kohti. ”Liian kepeitä ilmaisuja. Mutta kerro toki lisää.”

    ”Kepestä puheen ollen minun pitäisikin palata Verstaaseen, ennen kuin se oikeasti räjähtää”, Manu sanoi ja virnuili hienovaraisesti.

    ”Ei tässä Verstas ole räjähtämässä, vaan sinun pääsi”, Visokki totesi kylmästi.

    Makuta vavahti taaksepäin ja virnuili hermostuneesti.

    ”Älä tuhoa hänen aivojaan. Tarvitsemme tuota sekopäätä”, pitkän hiljaisuuden pitänyt Guardian sanoi yhtäkkiä. Hän katsoi Manua pitkään.

    ”Sillä hän muistaa, mitä tapahtui silloin, kun Avde sai meidät vangiksi. Minusta tuntuu, että siinä on avain.”

    ”Tiedoksenne. Minä en aio sanoa mitään vielä”, Makuta ilmoitti vavahtelevalla äänellä. ”Jos se ei käynyt vielä selväksi. Minulla on kiireitä. Tehtäviä, jotka pitää suorittaa lyhyen ajan sisällä. Tai melko lyhyen.”

    Guardianin kulmakarva nousi. ”Onko sinulla… joku teoria?”

    ”Minulla on aina teoria. Nyt minä tarvitsen informaatiota. Ja sitä saa vain keräämällä sitä sellaisilta, joilla sitä on. Ja teillä ei ilmeisesti ole tietoa Epsilonista.”

    Sininen Vartija huokaisi. ”Sinä et todellakaan kerro yhtään liikaa asioita etukäteen. Hyvä on. Mutta mitä Nimdaan tulee… minusta tuntuu, että Visokki tietää meistä parhaiten.”

    Skakdi kääntyi kohti visorakia.

    ”Kertoiko Avde sinulle… yhtään mitään?”

    Visokki mietti hetken. ”Ei hän varsinaisesti mitään kertonut, mutta opin aika paljon asioita hänestä, mistä voi olla meille apua.”

    Nyt Guardian nojasi kiinnostuneena kohti Visokkia. Kysymysten tulva virtasi niin nopeasti, että hänen suunsa ei ollut ehtiä mukaan. ”Sinä olit lähellä häntä viikkojen ajan. Osaatko kertoa hänestä meille mitään? Mikä… ajaa sitä olentoa? Mitä hän haluaa?”

    ”Se on varmaa, että hän haluaa minut hinnalla millä hyvänsä puolelleen. Ja siksi hän tulee vielä minua jossain määrin vainoamaan. Avde pyörittää monta juttua yhtä aikaa, mutta koko sen ajan kun olin… siellä, hän yritti vain ja ainoastaan saada minua puolelleen”, Visokki muisteli Avden muodostamia valemaailmoja epämielissään.

    ”Hän ei ole telepaatti”, Manu pohti. ”Hän tarvitsee sinua johonkin telepaattiseen.”

    ”Mutta miksi hän sitten luopui sinusta?” Guardian sanoi. ”Miksi yksi muisto oli tarpeeksi suuri maksu sinun kykyjesi menettämisestä? Jokin tässä ei nyt täsmää…”

    ”Muisto Nimdasta on itse asiassa hyvin arvokas. Sellaisia ei näemmä monia ole. Ja Avde luottaa siihen, että voi saada minut vielä takaisin”, visorakia puistatti ajatus, että Avde voisi saada hänet vielä. Sitä Visokki ei antaisi tapahtua.

    ”Ehkä hän näkee siinä muistossa enemmän kuin me muut”, Guardian sanoi. ”En tiedä miten, mutta… tämä on vain teoria.”

    Guardian suoristi ryhtiään. ”Visokki. Kysyn sinulta vielä yhtä asiaa. Tiedän, että nämä ovat vaikeita asioita ajatella, mutta yritä muistella.”

    Visokki ryhdistäytyi hyppäämällä hyllyltä pöydälle. ”…Niin?”

    Guardianin ääni muuttui kuiskaukseksi. Manu joutui kumartumaan hieman skakdia kohti kuullakseen.

    ”Kuinka monta sirua hänellä on jo?”

    ”Toistaiseksi hänellä on vain yksi. Mutta hän on lähellä myös joitakin muita siruja”, Visokki nielaisi.

    Guardian hiljeni.

    ”Olen miettinyt jotain. En tiedä, onko sen miettiminen terveellistä.”

    ”Ajatelkaa viime vuotta. Kuinka paljon te oikeasti muistatte?”

    Manu hymähti.

    Visokki ei voinut sanoa muuta kuin: ”…”

    ”Mitä ajat takaa?” Manu kysyi tarkastellen kynsiään.

    ”Minä en muista kuin isoimmat asiat. Ne tärkeimmät asiat, jotka muistaa vielä vuosien päästä. Siinä välillä kaikki on pelkkää epäselvää usvaa. Se on kai ihan luonnollista. Muistamme sen, mikä on olennaista. Niin mieli toimii.”

    ”Mutta kun ajattelen tätä Avde-kohtaamista, jonka olen jo unohtanut… se on samanlaista usvaa.”

    Guardian epäröi ennen kuin avasi suunsa taas. Hän raapi kylkensä vammaa, vaikka tiesi sen olevan vain haitallista.

    ”Tämä ei ole terveellistä ajateltavaa, mutta miettikää viime vuosia. Miettikää, mitä kaikkea niissä usvaisissa väleissä on voinut tapahtua. Asioita, joita olette vain voinut… unohtaa.”

    Skakdi napsautti sormiaan.

    ”Noin vain. Hautautuvatko jotkin muistot vain toisten alle… vai viekö joku ne meiltä.”

    ”Mielenkiintoinen teoria, ystäväiseni”, Manu virkkoi. ”Aika tosin rientää ja minun tosiaan täytyy mennä. Suonette anteeksi.”

    ”Jos tämän aiheuttaisi Avde, mikä kyky hänellä on, kun hän ei ole kerta telepaatti?” Visokki pohti hämmentyneenä.

    ”Minusta tuntuu”, Manu aloitti raapien otsaansa hermostuneena. ”Että Nimda käsissään kuka tahansa meistä voisi olla telepaatti.”

    Manu suoristi väsyneet jalkansa, venytteli jumiutuneita olkapäitään ja pälyili varastossa kököttävää admin-kaksikkoa epämääräisesti. Makutalla oli se katse. Hän tiesi enemmän, tai ainakin epäili enemmän. Guardian oli oppinut ymmärtämään, että lepakkomaisen hirvityksen ajatukset olivat kaksi askelta hänen suutaan edellä.

    ”Tämä on tietty vain teoria”, Makuta sanoi ja väänsi naamalleen jälleen sen saman mielenvikaisen hermostuneen virneen, joka suorastaan määritteli hänet henkilönä. ”Ja minä teorioin joskus, että me kaikki asumme jonkin tosi ison kosmisen otuksen sisällä. Ha! Ha!”

    Manu nauroi kuivasti ja lähti kävelemään varaston ovea kohti heiluttaen kynsikästä kättään poistuessaan admin-kaksikolle. Guardian katsoi hätäisesti paikalta poistuvaa Makutaa pitkään.

    ”En tiedä, onko tuo tyyppi sekaisin vai meistä kaikista viisain”, Guardian sanoi Visokille, ”ja en halua tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, jos hän on viisain.”

    ”En minäkään. Jo pelkkä ajatuskin pelottaa liikaa”, Visokki huokaisi ja tuijotti varaston kiinnimennyttä ovea.

    Guardian nousi istuimeltaan ylös ja raapi kylkeään.

    ”Ainakin hän varmistaa, että täällä ei ole koskaan tylsää päivää. Oli miten oli, minusta tuntuu, että meidän molempien täytyy vain yrittää… muistella.”

    ”Hieman vaikeaa muistella asioita, joita ei muista…”, Visokki käänsi katseensa odottavana skakdiin päin.

    ”Pointti mainio”, Guardian vastasi, ”mutta mitä muutakaan me voimme?”

    Skakdi asteli kohti varaston ovea ja avasi sen. Öljyämätön kitinä täytti juuri syntyneen hiljaisuuden ja valonkiila kurkotti varaston hämäryyteen. Guardian jäi pitämään ovea, kuten kunnon herrasmiehen naisseurassa kuuluukin.

    Tosin herrasmies oli silmäpuoli sotasankari ja naisseura poikkeuksellista isompi hämähäkki, joka räjäytteli aivoja. Siitä oli aivan liian kauan, kun Guardian oli viimeksi kyseenalaistanut asian.

    ”Lähdetäänkö vähän kävelylle?”

    Visorak kipitti aukinaisesta ovesta käytävälle. ”Ulkoilmaa tämän kaiken jälkeen, ehdottomasti! Minä olen pyöritellyt asioita omassa päässäni ihan liikaa.”

    Kävelyä jatkui pitkään. Oli ilta, joten admin-kaksikko ei herättänyt sen kummempaa huomiota kulkiessaan läpi Klaanilinnakkeen tyhjenevien käytävien kohti sisäpihan puistoa, jonka keskellä oli vieläkin kraateri Avhrak Feterran ja Killjoyn putoamisesta admin-tornin huipulta. Pienikokoinen matoran-nainen heitteli pihamaan biomekaanisille varpusille jyviä, mutta muuten oli hiljaista. Aavemaisenkin hiljaista.

    Adminit pysähtyivät hengittelemään raikasta syysilmaa ja katselemaan vähitellen tähdistä täyttyvää iltataivasta.

    ”Oletko kuullut, miten… Tawa voi?” Guartsu kysyi yllättäen. Hänen hengityksensä höyrysi viileässä ilmassa ja sanat tulivat harkittuina ja epävarmoina.

    ”En ole kerinnyt käydä katsomassa sen jälkeen, kuin vein hänet sinne. Kaipa hän ihan hyvin voi, sillä patoutunut stressi vain purkaantui. Mokoma pitää vaan saada pidettyä levossa edes muutama päivä”, Visokki ei edelleenkään voinut käsittää Tawan tyhmyyttä.

    ”Ehkä niin on parempi”, G sanoi hiljaa. ”Kykenetkö hoitamaan hänen töitään ainakin ne pari päivää, jotka se jääräpää suostuu pysymään vuoteessa?”

    ”Niin minä olin jo tekemässä, mutta sitten Manu ja sinä”, Visorak hymähti. ”Teen sen enemmän kuin mielelläni.”

    ”Hyvä. Tosin ilmestymisesi viikkojen jälkeen johtohommiin saattaa nostattaa kysymyksiä”, sininen skakdi aprikoi. ”Miten vastaamme niihin?”

    Visokin silmät suurenivat. ”Ai niin! Tawa sanoi, että pitäisi ilmoittaa, että olen palannut. No, kai se huomataan aika pian. Tai oikeastaan on jo huomattu.”

    ”No… toisaalta jos ne hyväksyvät, että niitä johtaa visorak, ne eivät varmaan uskalla kyseenalaistaa sen enempää. Oli miten oli, kun Tawa makaa sairasosastolla ja Ämkoo on… loukussa…”

    Guardianin kämmen puristui vyötäröltä roikkuvan punaisen admin-kiven ympärille.

    ”Me olemme kaksin. Juuri silloin, kun kaikkia neljää eniten tarvittaisiin.”

    ”Ja minä olen ainut, joka…”, Visokki katsoi Guardianin kyljessä olevaa sideharsoa, ”…on kunnossa?”

    Guardian huomasi, mitä Visokki katsoi. Häkeltyneenä hän yritti piilottaa kylkensä molemmin käsin, mutta ei juurikaan onnistunut siinä.

    ”Se ei ole enää erityisen kipeä. Halusivat pitää minua osastolla pidempäänkin, mutta en suostunut.”

    Visokki tuijotti pitkään skakdia, aivan kuin haluavan varmistuksen siitä, että tämä puhuisi totta.

    Vihreä katse porautui tavalliseen tapaansa sinisen sotasankarin tajuntaan. Joskus oli parempi vain luovuttaa.

    ”Okei, sen läpi meni räjähdyksen sinkoama teräspalkki”, Guardian tunnusti. ”Mutta Kupen mukaan mikään tärkeä sisäelin ei vahingoittunut.”

    Visokki oli epäuskoinen, mutta luovutti ja jatkoi kävelyä: ”No, pääasia, että meillä on ollut tuuria. Toinen asia onkin se, miten pitkään tämä tuuri voi jatkua?”

    ”En tiedä tuurista. Olen saanut osakseni lähinnä kyseenalaista sellaista.”

    Skakdi hiveli sormillaan anidiumista valettua konesilmää, joka täytti sisällissodan hänen kasvoihinsa repimää kuoppaa.

    ”Menetin silmän ja sain elää. Jos tämä kaikki on Kohtaloa, sen herralla on todella kiero huumorintaju. Uskotko itse kohtaloon?”

    Visokki mietti hetken. ”Mm, uskon. Pointtini on, että olemme hengissä tämän kaiken jälkeen. Sillä on varmasti silloin tarkoitus.”

    Guardian jäi pohtimaan admin-toverinsa sanoja. Yhtenäisyyteen ja velvollisuuteen skakdi oli aina uskonut, mutta kohtalo ei ollut skakdin mieleen. Se vaati uskoa, mutta sen vanha Vartija oli menettänyt jo kauan sitten.

    Se, että joku muu uskoi edelleen kuitenkin toi Guardianin mieleen uudenlaista lämpöä. Ehkä aina löytyi jotain, jonka puolesta oli taisteltava.

    ”Visokki”, Guardian sanoi hiljaa, ja syystuuli hautasi puheen alleen. Se ei haitannut, sillä Visokki ei kuunnellut sanoja. Hän kuunteli ajatuksia niiden takana.

    Punainen visorak katsoi admin-toveriaan hetken odottaen.

    ”On hyvä saada sinut takaisin tiimiin”, sininen skakdi sanoi hymyillen.

    Visokki hymyili Guardianin mielessä.

    [spoiler=Made by]Tsiptsaptsup. Tämä on GVizuManu-tuotosta, jos ette huomanneet.[/spoiler]

  • Liskojen yö: Epilogi

    Klaani
    Ylläpitosiipi

    Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.

    Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.

    ”Melkoinen yö”, Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti.
    ”Pakko myöntää”, Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. ”Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä.”

    Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista.
    Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja.
    Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.

    Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. ”Zyglakit… minä en pidä niistä. Mutta…”

    ”Niin?” Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan.
    Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Se sotku… Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”

    Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä.
    Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella.
    ”Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta”, Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. ”Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta.”

    Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. ”Mutta?”

    ”Ei”, Same myönsi. ”En ole nähnyt tällaista.”

    ”En minäkään”, Umbra sanoi.

    Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.

    ”Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?” Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti.
    ”En. Onko niistä saatu mitään irti?”
    ”Kuulin vain vähän Geeltä”, Umbra sanoi. ”Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa.”
    ”Mitä sanoja?” Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.

    ”Toinen sana oli zyglakin kieltä”, Umbra huokaisi. ”Kukapa sitä sitten osaisi.”
    ”Harmillinen takaisku. Toinen?”
    Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.

    ”Arstein.”

    * * *

    Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen.
    Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle.
    ”Se… se… se skarrararrin…”, Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.

    Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa.
    ”G”, Tawa pyysi hiljaa. ”Rauhoitu… ole kiltti!” Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle.
    Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.

    Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa.
    ”SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!”, Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.

    Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin.
    Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti.
    Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.

    ”Se skarrararrin pelkuri”, Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. ”Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni…”
    ”Sheelika…” Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan.
    ”Se hetki, jolloin se jäi kiinni”, sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. ”Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä.”

    Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.

    Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa.
    Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin – ja Avdeen – ei oltu koskaan suljettu.

    Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa.
    Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.

    Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.

    Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat.
    ”Sheelika… hän ei…” Tawa sanoi hiljaa. ”Hän ei voinut…”

    Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. ”Sinun ’viaton tyttösesi’ oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!” Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.

    ”Guardian”, Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. ”Hän… sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!”

    ”Minä – tunnen – hirviöt”, Guardian huusi painokkaasti. ”Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa… ja kyky kohdistaa sitä.”
    Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. ”Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?”

    ”Hän ei halunnut tätä!” Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa.
    ”Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!”

    Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli.
    ”Yksi henki”, Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. ”Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja.”

    Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.

    ”Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät”, Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. ”Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. ”
    Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä.
    ”Miten sinä – sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?” Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. ”Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä… sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?”

    Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.

    ”Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme.”

    Tawa huokaisi syvään. ”On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?”

    Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä.
    ”Anteeksi, Tawa”, Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. ”Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi.”

    Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.

    … paras ystäväsi…
    … paras ystäväsi…

    Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.

    Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa.
    Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään.
    Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.

    Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.

    ”Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä”, Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.

    Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.

    Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.

    Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.

    ”Tuota…”, Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi.
    Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.

    * *

    Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa.
    Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.

    ”Neiti Tawa”, Umbra sanoi herrasmiehen elkein.
    ”Johtaja”, Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.

    ”Helei”, sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. ”Hätäkokous… päättyi. Voitte mennä nukkumaan.”

    Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet.
    ”Mutta Tawa”, Umbra sanoi kohteliaasti. ”En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä…”
    ”Yrittäkää”, säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.

    Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua.
    ”Admin Tawa”, kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. ”Tämä oli ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’ kädenjälkeä, eikö ollutkin?”

    Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.

    ”Feterra odottaa holvissani”, Same sanoi. ”Haluatko nähdä sen?”

    *

    Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan.
    Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.

    Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille.
    Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.

    Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.

    Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.

    *

    Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään.
    Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli.
    Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.

    Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
    Haluatko nähdä sen?

    Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

    ”En halua”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä. ”Mutta minun täytyy.”

    * *

    Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

    Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?

    Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.

    [spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]

  • Kulta, olen kotona

    Samen toimisto
    Ylläpitosiipi

    Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

    Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

    Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
    Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

    Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
    Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
    Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

    Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

    Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

    Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
    Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.

    Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.

    Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
    Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.

    ”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”

    Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

    Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

    Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
    Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
    Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

    ”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”

    Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

    Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
    Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

    ”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”

    Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.

    Tawan toimisto
    Admin-torni

    Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

    Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
    Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

    Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
    Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

    ”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
    Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
    ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”

    ”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?”
    Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

    ”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”

    Guardian nyökkäsi.
    ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.”
    Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
    ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

    Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”

    Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”

    ”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”

    Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

    ”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

    Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”

    Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

    ”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”

    Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
    Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

    ”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!”
    Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

    Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
    Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

    Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”

    Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

    ”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?”
    Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

    Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

    Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

    Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

    Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
    ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
    ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
    ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

    ”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”

    Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
    Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.

    ”…”

    Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
    ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
    ”… jep?”
    ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!”
    Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”

    Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
    ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.”
    ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
    ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”

    Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
    ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

    ”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”

    Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

    Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
    ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena.
    Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”

    Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”

    Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

    ”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti.
    ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi.
    Tawa naurahti.
    ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.”
    Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

    ”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

    ”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”

    Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.

    Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

    Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

    ”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.”
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

    ”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”

    Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

    Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

    Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

    Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
    Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

    Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

    ”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”

    Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
    ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
    Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi.
    Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”

    Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
    ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”

    ”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.”
    Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”

    ”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.”
    Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”

    ”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.”
    Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”

    ”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”

    Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.”
    Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

    ”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.

    ”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään.
    Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.

    Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
    Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

    ”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”

    Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

    Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
    ”Tiedätte. Se.”

    ”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”

    ”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”

    ”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”

    ”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
    ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”

    Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
    ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.”
    Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”

    ”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
    Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

    Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
    Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

    ”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
    Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

    ”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”

    ”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”

    ”Pointti”, Tawa sanoi.

    ”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.”
    Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
    ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”

    Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

    Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

    Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

    ”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

    Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.”
    Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
    ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.

    ”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”

    ”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”

    Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”

    ”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”

    Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
    ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”

    ”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
    ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.”
    ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”

    Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
    Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

    ”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.”
    Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

    Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
    ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.”
    Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.”
    ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana.
    ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi.
    Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!”
    ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”

    Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
    Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
    ”Ota välillä iisisti pelle.”
    ”…”

    Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
    Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
    ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”

    ”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi.
    ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”

    ”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

    ”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.”
    Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

    ”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.”
    ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.”
    ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen.
    Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

    Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

    Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

    ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti.
    ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.

    Tawa haukotteli.
    ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”

    ”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.

    ”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”

    Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”

    ”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
    Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
    Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

    ”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”

    ”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.”
    Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”

    Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
    ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.

    ”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”

    Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

  • Nynrah osa 48: Avden ja Arsteinin mysteeri

    Alus liitämässä meren yllä jossain tuolla kaukana

    ”Olemme juuri ohittaneet Tren Kromin niemimaan”, ilmoitti Tongu. Matoranit eivät olleet kyenneet pysymään aloillaan, vaikka Keetongu oli jopa käskenyt niitä lepäämään. Ternok ja Ontor olivat palanneet lappamaan hiiltä masiinaan, ja Guardian istui tekemättä mitään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi, koska ei oikein pystynyt mihinkään sillä hetkellä. Hän saattoi vain katsella ulos ikkunasta ja tarkastella Pohjoisen mantereen työntämää uloketta Steltin ja Klaanin saaren välissä. Makuta Nui istui lattialla ja näytti meditoivan.
    Eihän tuosta ikinä tiedä, Guartsu ajatteli itsekseen. Ehkä se vain esittää, ja oikeasti se…

    ”Guartsu”, Makuta Nui sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Guardianin ajatukset. Ja ehkä hän tekikin niin, skakdi muistutti itselleen. Jos hän teki, tiedänkö minä?
    Manu tuijotti nyt mietteliäänä ulos ikkunasta.
    ”Mitä?” Guardian kysyi vilkuillen haikeana samasta ikkunasta ulos, josta Makutakin katseli taivasta.
    ”Puhuiko hän sinulle?” Manu kysyi katsoen Guardiania silmiin vaihteeksi vakavasti.

    ”Arstein?” Guardian vastasi vilauttaen hampaitaan inhoten. ”Kyllä. Älä muistuta minua siitä muakan äpärästä.”
    Manu pudisti päätään.
    ”Tarkoitan Punaista Miestä”, Makuta sanoi ovelasti hymyillen. Guardianin katse jäätyi. Hän nousi ryhdikkäämpään asentoon tuolillaan ja katsoi Manua hiljaa. Keetongu vilkuili kaksikkoa hämmentyneenä ohjaamon takapeilistä.
    ”Mistä sinä tiedät Avdesta?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu vastasi tähän kysymykseen pääasiassa aivan yhtä hämmentyneellä ilmeellä.
    ”Ai”, Makuta sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Hänellä on nimikin.” Makutan hymy pysyi tämän kasvoilla, mutta epäilevä katse siirtyi Guardianiin.
    ”Ennen kuin kysyt, minä puhuin hänelle”, Manu sanoi virnuillen. ”Pidimme keskustelun filosofiasta ja psykologiasta ja aika-avaruudesta. Se oli avartavaa, vaikka hän ei monia näkemyksistäni jakanutkaan. Sitten siirryimme lautapeleihin! Ja… ja biljardiin. Ja korttipeleihin.”
    Makuta vilkuili veitsimäisiä sormenkynsiään.
    ”Sotilas”, Makuta sanoi yhtäkkiä väliin kuin maansa myyneenä. ”Sotilas, joka loi kuningattaren…”
    ”Mene asiaan”, Guartsu keskeytti kiireisenä. Skakdin kämmen puristui merikartan ympärille. Paperinpala rypistyi kasaan.

    Manu säpsähti ja läimäytti itseään otsalle. Oli kuin Makuta olisi lyönyt jonkin kytkimen pohjaan. Vakavuuskytkimellä kesti pieni hetki aktivoitua.
    ”Oli miten oli”, Manu sanoi. ”Minä katsoin häneen. En siis katsonut silmillä, koska en saanut niitä auki. Mutta minä…”
    Makutan punaisten silmien katse keskittyi hetkeksi Guartsuun ja Keetonguun.
    … yksinkertaisesti katsoin, kuului kaiku skakdin ja keltaisen jättiläisen alitajunnasta.

    ”Mitä näit?” Guardian kysyi ihmeissään. Hän ei pystynyt enää edes yllättymään Manun telepaattisista viesteistä. Vuosien kokemus Visokin puheesta oli lopulta varmistanut sen.
    Makuta hymyili. ”Kaiken”, hän sanoi. Ilme muuttui nopeasti surumielisemmäksi. ”Ja en mitään. Ei valoa eikä varjoa. Kuilun, joka katsoi minuun. Kädet, jotka koskettivat aivojani. Muuttuvan labyrintin, jonka seinät olivat tuskaa, kärsimystä ja painajaisia. Asioita, jotka olivat niin sairaita, että edes minä en olisi niitä voinut keksiä. Salaisuuksia ja silmät pois polttavia totuuksia.”
    Makuta piti hämmentyneen tauon. Hänen katseensa oli lasittunut.
    ”Ja sitten yhtäkkiä tunsin oloni aivan kuin rauhoittuneeksi.”

    Keetongun suuri silmä keskittyi horisonttiin ja karttoihin, mutta takapeilin heijastuksesta näki, että hän oli kuunnellut. Guardian nojasi kyynärpäällään ikkunalautaa vasten ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
    Makuta Nui hymyili hieman pirullisesti. ”Niin. Mistä sinä sitten tiedät Avdesta, Gurvana hyvä?”
    Keetongu käänsi päätään hieman taaksepäin ja kohotti yksinäistä kellertävää kulmakarvaansa.
    ”Minuakin kiinnostaisi kovasti.”
    Sininen skakdi huokaisi ja hieroi leukaansa pohdiskelevana.
    ”Tiesin, että teiltä ei voisi piilotella tätä loputtomasti”, Guardian hymähti laskien kämmenensä ikkunalaudalle. ”Kumpikaan teistä ei ollut Klaanissa, kun hän pääsi sisään, mutta varmasti kuulitte huhuja. Oli kai pitkään ihan liian helppoa väittää yleisölle, että kaikki sen yön tapahtumista oli Arsteinin pönttöjen syytä.”

    Manu nyökkäsi. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, kun hänen iskuryhmänsä oli palannut Klaaniin. Kuoleminen sattui aina. Ja hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jonkinlaisesta mustasta massasta ja sen pysäyttämättömästä rynnäköstä läpi Klaanin. Mustan massan katoaminen admin-siiven puolelle osui epäilyttävän hyvin yhteen Visokin paljon puhetta aiheuttaneen katoamisen kanssa.
    ”Pitäisikö minun selvittää, minne hän meni?” Manu sanoi mietteliäänä.
    ”Kuka?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu katsoi häntä häiriintyneen näköisesti.
    ”Sanoinko sen ääneen? Unohda.”
    Guardian kohotti toista kulmaansa ja jatkoi:
    ”Kun Avhrak Feterrat tulivat sisään, myös jotain muuta pääsi Klaanin muurien sisäpuolelle. Jotain, joka kutsui itseään nimellä Avde.”
    Keetongu katseli peilin kautta skakdia, joka innostui kertomaan tarinaansa.

    ”Avde…” Guardian aloitti, mutta keskeytti sitten. Jokin häiritsi Guardiania. Hän ei ollut aiemmin koskaan pelännyt Avdea, mutta nyt skakdin olkapäitä painoi jotain suurta. Jotain synkkää.
    Pahinta oli, että Guardian ei muistanut mitään. Arsteinin öljynhajuisen konepajan jälkeen ja ennen luodolta heräämistä oli skakdin muistissa musta aukko. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua sillä välillä, eikä Guardian muistaisi sitä.

    ”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta. Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.

    Haluatteko te pakottaa minut?”

    ”Kuten olette ehkä päätelleet”, skakdi jatkoi yhä hieman hämillään, ”Avde hyökkäsi Klaaniin Arsteinin koneiden varjolla. Feterrojen tehtävä oli luullakseni vain aiheuttaa pelkkää kaaosta ja vahinkoa, että Avde pääsisi tekemään… tehtävänsä admin-siiven puolella. Me taistelimme häntä vastaan.”
    Keetongu vilkaisi taakseen. Guardian näytti hämmentyneeltä. Manu nousi seisomaan, nosti tuolin seinän vierestä ja asetti sen Guardianin tuolia vastapäätä. Sitten hän istahti.

    ”Se olento, mikä se sitten olikaan, yritti saada meidät epäilemään itseämme. Hän yritti myös tappaa meidät, vaikka väitti muuta”, G informoi kurtistaen kulmiaan.

    ”Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä. Hyväksykää se, mitä olette.”

    Manu huomasi Guardianin reaktion.
    ”Oletko sinä ihan kunnossa?”
    ”Olen. Ei tämä mitään.”

    Vaikka Guardianin pää oli pyyhitty tyhjäksi siitä, mitä tajunnan mustina tunteina oli tapahtunut, muisti skakdi kuitenkin tunnetiloja. Yksi niistä oli ollut pelkoa.
    Oli todella kauan siitä, kun Guardian oli pelännyt aidosti. Sisällissota oli kredipselleenin ja veren tuoksullaan kehittänyt skakdista sen, mikä hän nykyään oli. Oli vaikea pelätä enää mitään, kun oli katsonut pahuutta silmiin ja selviytynyt hengissä.

    Silti Guardian muisti noista tyhjistä tunneista vain pelkoa. Skakdi jäi hetkeksi miettimään. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut. Silti hänen olisi yksinkertaisesti pakko tietää.

    ”Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”

    user posted image
    ”Mutta nyt aika rientää. Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan. Ei hätää, ystäväni kyllä pitävät teille seuraa.”

    user posted image

    ”Avde pakeni. Visokki juoksi hänen peräänsä. Emme nähneet häntä enää sen jälkeen”, Guardian lopetti tarinansa äänensävy synkkänä. Manu hieroi leukaansa mietteliäästi.
    ”Musta massa. Täynnä lonkeroita. Kymmenittäin punaisia silmiä”, Guardian kuiskasi ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Skakdi ei ollut enää edes varma, oliko se pelkoa vai inhoa.
    ”Kuulostaa huvittavalta”, Manu sanoi. Guardian irvisti hänelle.
    ”Sinä sanoit puhuneesi hänelle.”
    ”Niinhän minä tein.”
    ”Milloin. Missä.”
    ”Uskoakseni siinä välissä, joka on päässäsi tyhjä.”
    Guardian mietti hetken.
    ”Ennen kuin päädyimme luodolle?”
    ”Kyllä.”
    Seuraavaksi Keetongu sanoi:
    ”Minäkään en muista siitä mitään. Jokin tuli hakemaan meitä. Sitten päädyimme saarelle.”

    Makuta Nui räpsytteli silmiään mietteliään uneliaana ja kumartui kohti Keetongua.
    ”Näitkö, mikä meitä tuli hakemaan?”
    Keetongu nyökkäsi hetkellisesti. ”Kyllä”, keltainen jättiläinen sanoi nopeasti, mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. ”Ei, en kunnolla. Se pukeutui tummanvihreään kaapuun ja se oli ruma. Kaapu peitti sen melkein kokonaan, mutta se haisi oudolta.”

    Makuta Nui ja Guardian tuijottivat Keetongua hämillään.
    ”Luottakaa rahin hajuaistiin”, Keetongu sanoi ja osoitti yksisilmäisiä kasvojaan.
    ”Missä sinulla edes on nen-” Manu aloitti ääni tihkuen epäuskoa ja kasvot vääntyneenä ääriasentoon. Loput lauseesta muuntautui epäselväksi muminaksi Guardianin nyrkin tukkiessa Makutan suun.
    ”Mitä haistoit?” Guardian kysyi kiinnostuneesti nousten hieman tuoliltaan.

    Keetongu kytki Ilmaraptori I:n autopilotille napsauttamalla kolmea kytkintä ohjaamon katossa. Kahden ilmakuopan jälkeen kyyti tasautui niin tasaiseksi, että kahvia olisi ollut turvallista juoda. Jos sitä olisi ollut.
    Sitten keltainen jättiläinen kääntyi tuolillaan kokonaan kohti Makuta Nuita ja Guardiania. Hän kumartui, että pystyi puhumaan niin, että Ternok ja Ontor eivät kuulisi.

    ”… oli kuin… se ei olisi ollut elossa.”
    Guardian hiljeni hämmentyneenä. Hän laskeutui taas istumaan, mutta nyt lähemmäs Keetongua. Makuta Nui näytti pohdiskelevalta.
    ”Onko se mahdollista?” Keetongu kysyi katsoen Manua. Guardian päätyi vihdoin ottamaan nyrkkinsä ulos Makutan suusta.
    ”Pthyi”, Makuta sanoi. Käärmemäinen kieli lojui ulkona suusta. Se kuitenkin vetäytyi niljakkaasti sekunneissa takaisin pimeyden olennon kitaan. ”Tietty on. Monilla Kanohi-naamioilla voi liikuttaa kuolleita ruumiita haluamansa mukaan. Joku voisi tosin kutsua sellaista naamiota moraalittomaksi.”

    Keetongu pudisti päätään. ”En minä siitä puhu”, rahi sanoi. ”Raadon hajun tämä nokka tunnistaisi. Tämä ei ollut sellaista. Se ei ollut kuollut. Se ei vain ollut eläväkään.”
    Oli hetken piinaavan hiljaista. Ternok ja Ontor huhkivat moottorin luona autuaan tietämättöminä puheenaiheesta.
    ”Eikö tuollaisissa asioissa ole yleensä aika vaikea olla ’jotain siltä väliltä’?” Guardian sanoi epäuskoisena.
    ”Älä kysy minulta”, Keetongu sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minä en tiedä enää ollenkaan, mitä on meneillään.”

    Makuta Nui ja Guardian vilkaisivat toisiinsa. Guardian oli rojahtanut nojaamaan hiukan eteenpäin ja hieroi leukaansa tuijottaen mietteliäänä lattiaa. Makuta Nui näytti olevan ymmärryksen äärirajoilla.
    ”Öh”, Manu äännähti vilauttaen hampaitaan. ”Minulla on aavistus.”
    ”Mistä niin?” Keetongu kysyi korjaten ilma-aluksen lentosuuntaa hieman toisella kädellään.
    Makuta Nui nielaisi hieman. Muut valmistautuivat monologiin. ”Ette varmaan tienneet, että Nimda oli legendana olemassa jo kauan ennen minun lajini kapinaa Mata Nuita vastaan. Se kiinnosti Abzumoa aina todella paljon. Minä kehotin aika monta kertaa sitä sihisevää lepakonnaamaa unohtamaan myytit ja keskittymään telomeraasitesteihin, mutta jokin Abzumoa niissä teksteissä vain kiinnosti.”

    Makuta Nuin katse muuttui jääksi. ”Nimda-myyteissä puhuttiin paljon mielenhallinnasta. Sitä sihisijää kai kiinnosti aina ajatus täydellisen tottelevaisesta armeijasta. Minun olisi pitänyt arvata.”
    Keetongu ja Guardian pureskelivat Manun sanoja hetkellisesti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin ”Na Zora”-huudahdusten kuoro ja hyönteisjalkojen marssi soivat sekä skakdin että jättiläisen päässä taukoamatta.
    ”Oli miten oli, Ath-uskonnon Nimda-mytologia ei ollut se, mikä häntä eniten kiinnosti”, Manu jatkoi poikkeuksellisen vakavana. ”Hän piti matoranien tarinoina levittämää perimätietoa tärkeämpänä. Ja osa siitä perimätiedosta kertoi Nimdan kuudesta vartijasta. Niitä kutsuttiin Nukeiksi.”

    ”Nukeiksi?” Guardian toisti kurtistaen kulmiaan.
    ”Hei, en minä tätä juttua keksinyt”, Manu sanoi vaitonaisesti.
    ”Väitätkö, että se kaapuhirvitys voisi olla yksi niistä?” Keetongu kysyi.
    ”En, mutta kuvailusi osuu vähän liian hyvin yhteen Abzumon lukemien satujen kanssa. Ne tulivat ’toiselta puolelta’, joten ne eivät olleet eläviä eivätkä kuolleita. Niiden groteskin ulkomuodon piilottivat vain niiden kaavut.”

    Guardian hymähti. ”Olenko ilonpilaaja, jos sanon että tämä on minusta johtopäätöksenä vähän liian suora”, skakdi sanoi nojaten syvemmälle tuoliinsa. ”Tämä perustuu lähinnä siihen, mitä Tongu on meille kertonut. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt tällaista olentoa.”
    Kun Guardian oli sanonut sanottavansa, hänen silmänsä pullistuivat. Makuta Nui hymyili hetkellisesti voitonriemuista virnettä.
    ”Paitsi että?” Manu sanoi hiljaa.
    Guardian räpytteli silmiään hetkellisesti hämmentyneenä. Hän kääntyi hitaasti kohti Makuta Nuita.
    ”Paitsi että olemme.”

    Zakaz
    Aavikko
    Noin viikko sitten

    Auringot saivat aavikon kiehumaan. Hyödytön metallinpala, joka oli ennen ollut revolveri poltti Guardianin kättä. Loput aseesta oli sinisen skakdin edessä seisovan, ruskeaan kaapuun verhoutuneen hahmon kourassa. Klaanin admin katsoi ruskean ja rähjäisen kaavun sisälle, ja kaapu katsoi takaisin.
    Hiekanruskea kaapuhahmo oli pimeyden peittämä. Kaavusta ei kuulunut muita ääniä kuin hidas hengitys. Oli kuin kaavun sisällä oleva olento olisi nuuhkinut lämmintä ilmaa, jota aavikon tuuli viilensi vain hieman.

    Kaapuhahmo käänsi päätään hieman vinoasentoon. Se nuuhkaisi jälleen. Kaavun sisällä olevan olennon niska naksahti sen pään liikkuessa. Naksahtelu kuulosti hieman jätättävältä kellolta.

    Guardian katsoi kaapuun. Skakdi keskittyi hetkeksi kiikarisilmällään olennon sisälle.

    Skakdi katui hetken aikaa sitä, että oli katsonut.

    ”Kuka on ystäväisemme?” kivien takaa esiin hiipivä Makuta Nui kysyi Guardianilta. Olento kääntyi katsomaan Makutaa, mutta vain hetkeksi. Pian olento perääntyi varjoisaan nurkkaukseen aavikolla seisovien kallioiden välissä.
    Hetkessä olento oli jo poissa. Se katosi käärmemäisin liikkein pimeyteen eikä enää palannut.

    ”Mikä se oli?” Guardian kysyi hetken päästä.
    ”En tiedä.” Manu vastasi.
    ”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
    ”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
    ”Hyvä on.”

    Ilmaraptori I

    Klaanilaiskolmikko oli jälleen hiljaa. Keetongu vilkaisi välillä hieman huolestuneesti Ternokin ja Ontorin suuntaan. Kun Ternok päätti välillä vilkaista, mitä koneen ohjaamossa tapahtui, oli Keetongun pakko vääntää kasvoilleen tekohymy.
    ”Miten sujuu, kääpiöt?” Keetongu kailotti hymyillen matoran-kaksikolle.
    ”Hyvin, Pomo!” hiestä märkä ja noen peittämä Ternok huusi takaisin sotilastervehdyksen kera. ”Tämä kaunotar kiihtyy kohta sellaisiin nopeuksiin, että lennonjohto luulee meitä ohjukseksi!”
    ”Suuret puheet”, Guardian sanoi naurahtaen. ”Vaadin saada nähdä tämän.”
    ”Oliko tuo käsky, arvon herra eversti admin Guardian?” Ternok kysyi innokkaana suoristaen ryhtiään. Guardian kääntyi tuolillaan ympäri ja katsoi Ternokia virnuillen.
    ”Oli. Pökköä pesään.”

    ”Kyllä, herra!” Ternok huudahti riemuissaan ja palasi Ontorin luokse hommiin. Kohta hiiliä kalahteli metallia vasten kaksinkertaisella vauhdilla.
    Manu, Tongu ja Guartsu vilkuilivat toisiaan.
    ”Ternok ja Ontor eivät ole pelkureita”, Keetongu sanoi kädet puuskassa. ”He osaisivat kyllä käsitellä tätä.”
    Guardian kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että tästä tietää nyt jo tarpeeksi moni. En olisi ehkä saanut puhua teillekään. Tiedätte kyllä, että tästä pidetään sitten suut kiinni.”
    Keetongu nyökkäsi syvään ja Makuta Nui teki vetoketjueleen suullaan.
    ”Oli miten oli.”, Guardian huokaisi rummuttaen polveaan sormillaan. ”Joku Avden kätyreistä on jäljittänyt meitä koko tämän matkan ajan. Minkälaisia tuntemuksia tämä herättää teissä?”
    ”Sellaisia, että kaikki ei ole kunnossa”, Keetongu vastasi hämääntyneenä.
    ”Lähinnä jonkinlaista mielenkiintoa”, Manu sanoi vilauttaen pientä virnettä.
    ”Sinun tapauksessasi sairasta”, Guardian lausui katse ulkona ikkunasta.
    ”Tunnet minut liian hyvin”, Manu sanoi virnistäen. Viimeinkin kotiin.