Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Nainen harppoi läpi ikuisen — uudestaan ja uudestaan. Ja niin harppoi myös Punainen mies.
Salamatar ei ollut koskaan matkannut tällä tavalla, vaikka telesiirtymät ja kualsit olivatkin hänelle tuttuja. Välimatkat kaikkosivat ja muuttuivat merkityksettömäksi.
Kuten myös aika.
Matka oli kestänyt pidempään kuin hän oli odottanut. Osa siitä unenomaisella joella, joka halkoi kalpeaa suola-aavikkoa. Osa siitä lihallisen todellisuuden puolella. Muutama pysähdys ympäri sakaroita. Punaisen Miehen lautturille etäisyydet olivat kaikki yhtä pitkiä.
Punainen Mies oli ottanut pari pitkää pysähdystä: toisen jossain, joka tuntui ilmastolta ja luonnoltaan hänelle tutulta. Eteläinen Manner, kauppapaikka? Jossain rannikolla, ehkä pohjoispuolella. Avde oli ollut vaiti tarkasta pysähdyspaikasta. Ei tuntunut turvalliselta kysellä liikaa paikallisilta, missä oli — sellainen herätti huomiota. Ohimennen hän oli kuullut parin muun matkalaisen, vanhan matoralaispariskunnan, viittaavan Steltinmereen. Oletettavasti juuri sen levotonta aallokkoa Sheelika oli päässyt seuraamaan rantatuolista käsin. Moni puhui suuresta myrskystä, joka teki tulojaan joka päivä. Sellainen raivosi Sheelikan sisälläkin, kun hän yritti rentoutua.
Avdella oli ollut täälläkin paljon tehtävää. Kohtaaminen kahden nazorakin kanssa oli jäänyt merkitykseltään Sheelikalle kryptiseksi — mutta oletettavasti se oli kaikki pohjatyötä Kenraalinsatamaan saapumiseen. Nazorakit eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä palaamaan pesäänsä, mutta informaatiota siitä he olivat auliisti tarjonneet.
Joitakin päiviä sitten Punainen Mies oli vihjannut suunnanneensa joitakin pelinappuloitaan jahtaamaan pikkutekijää, joka hiipi liian lähellä totuutta. Sheelika ei kyseenalaistanut. Arsteinin rahat, rantabaari etelässä, paikallisia juomia, hetki aikaa kerrata suunnitelmaa päässään. Elämän pienet nautinnot täytyi ottaa siellä, missä niitä sai.
Tai ehkä joku muu olisi kyennyt nauttimaan siitä. Aina kun pimeä laskeutui, vain yksi asia ajoi Sheelikaa eteenpäin: tehtävä. Ja eräänä aivan tavallisena aurinkoisena iltapäivänä tarjosi Avde lauttureineen taas ovea tyhjään valkeuteen.
Suola-aavikko. Käsittämätön valo taivaalta. Iäisyyden matka.
”Ole valmiina”, Punainen Mies sanoi.
Toisella puolella kylmä merituuli räjähti Sheelikan kasvoille ja ravisteli tämän harjaa. Sheelikan silmillä kesti hetki – vain hetki – tottua pimeyden ja valosekasorron kontrastiin. Taivaalta ripsivä tihkusade sai hänen silmänsä sulkeutumaan refleksinomaisesti. Kun hän sai katseensa kohdistettua johonkin, näki hän teräspalkkeja, nostokurkia ja mustalle merelle suuntailevia valonheittimiä. He olivat tulleet satamaan. Sheelika itse seisoi laiturirakennelmalla, joka kurottui aaltojen keskellä ulos saaren kivikkoisesta pohjoisrannikosta.
Feterra-aseman kliinisen puhtaat tilat olivat vaihtuneet sotilaallisen mahtailevaan kompleksiin. Nazorakein Imperiumin Kenraalinsatama esittäytyi pröystäilevänä ja suurieleisenä voiman osoituksena. Aluksia siellä kuitenkin näkyi odotettua vähemmän – ne olivat luultavasti hajautettu laajemmalle alalle viimekuisen ilmaiskun jälkeen. Sheelika oli saanut kertauksen Imperiumin asioista juuri ennen matkaa — ja pikku paketin niiltä kahdelta loikkarilta, joihin Avde oli hänet tutustuttanut.
Sheelika asteli nyt ensiaskeliaan nazorakien tukikohdissa. Hän ja hänen mestarinsa olivat sekaantuneet Allianssiin lähinnä mukana matkanneen Punaisen miehen kautta. Zorakin orkesteri oli tähän asti jättänyt hyönteisimperiumin omaan arvoonsa, vaikka molemmilla osapuolilla olikin intressejä Bio-Klaanin suhteen. Vääjäämätöntä ei auttanut väistellä loputtomiin. Juuri nyt heillä oli intressejä Bio-Klaanin vihollisiin.
Punainen Mies seisoi samassa syvässä pimeydessä hänen kanssaan laiturilla. Tämä käänsi sinistä pakariaan Sheelikaa kohti ja vilkaisi häntä yhdellä pimeässä hehkuvista punaisista silmistään.
”Älä aiheuta ongelmia”, Avde sanoi yllättävän topakasti.
Ennen kuin Sheelika ehti edes vastata, sokaisi kirkas valo hänet täysin.
Huutoa. Komentoja. Äänet eivät kuulostaneet matoralaisilta, skakdeilta tai miltään muultakaan Sheelikalle tutulta. Kielikään ei kuulostanut – siitä sai hädin tuskin selvää. Sanat kuulostivat siltä kuin tulisivat louskuvista pihtileuoista, ja ennen kaikkea ne kuulostivat vihaisilta ja nopeilta. Sheelika nosti kättään valon tielle. Hetken kesti, ennen kuin hän sai selvää edes omasta kädestään.
Kirkkaus raastoi silmiä. Yksi suurista valonheittimistä oli suunnattu heitä kohti. Huudot jatkuivat, hyönteisjalkojen juoksuaskeleet lähestyivät. Punaisen Miehen varjo lankesi vierellä tämän taakse valtavaksi. Vaikka Sheelika oli oppinut olemaan tuijottamatta sitä liikoja, näki hän sivusilmällä sen suuruuden ja epämuodostuneisuuden. Epäilemättä varjo kasvoi isommaksi jokaisella hyönteissilmäparilla, joka heitä lähestyi havainnoimaan.
Avde nosti pieniä käsiään hyvin hitaasti ja rauhallisesti ylös.
”On parasta olla hyvin yhteistyökykyinen”, hän sanoi. ”He eivät nimittäin ole.”
Sheelikakin nosti kätensä ilmaan rauhallisesti. Valonheitin poltti naisen silmiä ja varjon merkitsemää kehoa. Oli parasta seurata Punaisen miehen esimerkkiä. Kontrasti matoranin ja tämän varjon välillä oli valtava. Varjot olivat hänelle tuttuja, mutta matoralaisen varjossa oli silti aina ollut jotain todella väärää. Se ei kuiskinut hänelle samalla tavalla kuin muut heittimen langettamat varjot.
Valokiilaan juoksi kiväärit tanassa muutama olento, jotka olivat lähempänä Sheelikan kuin Avden pituutta. Niillä oli kaksi jalkaa, vartalo ja pää, mutta siihen yhtäläisyydet heidän kanssaan loppuivatkin. Kiväärejä piteli kaksi pitempää kättä, kun taas muutama kitukasvuinen käsi keskivartalossa oikaisi kiväärin hihnaa. Hyönteismäisen pään päällä tuntosarvien välissä keikkui sininen laivastobaretti. Vihreät silmät tuijottivat tähtäimen takaa häneen, ja louskuvat leuat huusivat vihaisia äänteitä. Sheelika tunnisti äänteistä vain muutaman sanan: ”Ma tora! Toa!”
Sheelika pani merkille, että hyönteisten päät muistuttivat rahkshien kalloja. Hän ei ymmärtänyt, mitä olennot puhuivat – rau ei kuulunut hänen suvansa arsenaaliin, vaikka juuri nyt se olisikin ollut käytännöllinen.
”Ei paniikkia, ystävät”, Avde sanoi nazorakeja kohti. ”Minä se vain olen.”
Nazorakit käänsivät piippunsa ensin Punaista Miestä kohti, näyttivät hämmentyneiltä ja sitten nostivat ne Sheelikaan. Etummaisten taakse juoksi yksi samanlaisessa univormussa ja huusi jotain laatikkomaiseen radiopuhelimeen. Sanat olivat yhä pääosin vieraita, mutta nyt niistä tunnisti ”toan” lisäksi Avden nimen. Punaisella Miehellä lieni jo jonkin verran mainetta täällä.
Toinen etummaisista torakoista heilutti kivääriään alaspäin. Tämä kivahti hieman epävarmana: ”Toa. Toa. Alas!”
Lauseet olivat tottumattomia ja karkeita. Hyönteisillä oli selvästi vaikeaa matoralaissanojen kanssa.
”Olen Toa Sheelika”, hän vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta.
Nazorak vilkaisi Punaista Miestä vihaisesti.
”Toa-vihollinen. Toa-vanki?” se puski sanoja ulos.
Avde – kädet yhä rauhallisesti ylhäällä – pudisti päätään ja vastasi.
”Toa-ystävä. Toa-liittolainen.”
Nazorak näytti Sheelikan silmiin epäuskoiselta. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai siitä, mitä hyönteiset laajemmin ajattelivat toa-sotureista. Tämä kuitenkin nosti toisen yläkätensä ylös ja pyöritti sitä jonkinlaisen komennon merkiksi huutaen samalla pari kiivasta sanaa. Muutama rannikkojääkäri tämän takana lähti juoksemaan poispäin. Aseet pidettiin yhä tiukasti hänessä.
Avde kääntyi Sheelikaa kohti ja kumartui hieman lähemmäs. Hän puhui hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
”Ensinnäkin: uskoisin että he haluavat, että menet polvillesi. Ja toiseksi: jos sinulla on piilotettuja aseita, nyt lienee paras hetki tuoda asia esille.”
”Jätin keihään ja volo-lutun Feterra-asemalle, kuten sovimme”, Sheelika sanoi. ”En halunnut menettää aseitani. Minulla ei ole yhtään.”
”Paitsi sinä itse.”
Siinä Avde oli oikeassa. Sheelika oli tottunut taistelemaan ilman aseita. Jokaisella toalla oli potentiaalia siihen, ja hagah-koulutus oli vain hionut hänen tekniikoitaan ja taitojaan.
”Jokainen asia jättää jälkeensä varjon”, nainen lausui ja meni polvilleen.
”Heidän ei tarvitse tietää sitä, mutta he tietävät kyllä, että voit aiheuttaa vahinkoa näinkin. Parasta mitä voimme tehdä on olla hyvin, hyvin nöyriä.”
Nöyrän näyttelyä Sheelika oli oppinut vuosien varrella. Hän oli ollut nöyrä Tawalle, Makutalle ja Zorakille. Avde ja nazorakit eivät tulisi olemaan poikkeus.
Kaksi vartijaa palasi valokeilaan ja heistä toinen astui Sheelikan eteen. Tämä ojensi alakäsillään hänelle jotain: rujot käsiraudat. Sheelika nyökkäsi ja pujotti ne itse ranteisiinsa. Sitten vartija nykäisi varustevyöltään tumman kangassäkin ja heilutti sitä ivallisesti Sheelikan kanohin edessä.
Sheelika vilautti pientä hymyä torakalle. ”Vieraanvaraista.”
Musta säkki avattiin, ja se työnnettiin kohti Sheelikan kasvoja. Sheelika vilkaisi Avdea vielä kerran.
”Tästä eteenpäin olet luultavasti omillasi”, Avde sanoi hyvin hiljaa. ”Muista, miksi olemme täällä.”
Sheelika tiesi kyllä. Tietyllä tavalla koko hänen elämänsä oli valmistellut häntä sitä varten. Siitä hetkestä asti, kun Toa Tawa oli pelastanut hänen kylänsä varjon äpäriltä, oli lähtenyt sortumaan ketjureaktio, jonka lopputulosta hän nyt osasi kutsua vain kohtalokseen. Se oli johtanut hänet läpi kidutuksen ja varjon polttomerkin, läpi toinen toistaan ahtaamman vankilan ja toinen toistaan pahemman valheen. Tästä hänen kostonsa kuitenkin alkaisi – sama, jonka Arstein oli hänelle luvannut. Ja vaikka sen ensimmäinen kohde ei ollut Sheelikaa henkilökohtaisesti rikkonut, ehtisi tuomio ennen pitkään niihin, jotka hän halusi polttaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Sheelika sanoi hiljaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Avde sanoi hymyillen. ”Mutta älä ikinä myönnä sitä niille, jotka hänen pillinsä mukaan tanssivat.”
Säkki vedettiin hänen päänsä yli, ja pimeys peitti kaiken.
Kuulusteluhuone
Voimakkaat käsiparit rutistivat Sheelikan käsivarsia, kun häntä retuutettiin ja riuhdottiin pitkin tukikohdan käytäviä. Nainen oli yrittänyt painaa mieleensä heidän kulkemansa reitin, mutta ilman näkökykyä se oli jopa varjojen kasvatille mahdotonta. Lopulta he astuivat kaiuttomaan tilaan, ja Sheelika painettiin kovakouraisesti istumaan. Hänen vangitsijansa sähisivät toisilleen jotain, ja toinen näistä nykäisi säkin Sheelikan kasvoilta. Hänet jätettiin yksin huoneeseen.
Tiedustelupalvelun kuulustelutila oli karu. Kliinisen sotilaalliset seinät lannistivat jo olemuksellaan kaiken vastarinnan, mitä kuulusteltavalla mahdollisesti oli. Sheelikalle nämä tilanteet olivat tuttuja.
Aika mateli eteenpäin. Pidettiinköhän häntä odottamassa tarkoituksella, vai odottiko hän jonkun korkea-arvoisemman upseerin saapumista? Sheelika sai vartoa panssarihuoneessa vielä tunnin, ennen kuin raskas ovi avattiin uudelleen.
Sisään marssi ensin kaksi tummahaarniskaista nazorakia pistoolit käsissään, jotka ottivat paikat oven kummaltakin puolen. Hartiat jäykkinä, pistoolit valmiina mutta alas laskettuina. Mustista visiireistä huolimatta Sheelikalle oli selvää, että he tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Kolmantena huoneeseen astui huonoryhtisempi hyönteinen lähes identtisessä haarniskassa ja silmälapussa. Tulija oli selvästi vanha. Ajan jäljet näkyivät tämän tummanruskealta kuorelta. Heikkoutta hänen askelluksessaan ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin rutiinia.
Hän loi toaan pitkän silmäyksen ja istuutui.
”Ensin, säännöt”, aloitti Arkkiagentti. Hän risti kätensä pöydälle leukansa alle.
”Jos tuo naamio edes välähtää – sinut ammutaan. Jos näemme yhdenkin varjokipinän – tai mitä sinä ikinä teetkään – sinut ammutaan. Jos liikahdatkaan liian nopeasti – sinut ammutaan. Onko tämä selvä, neiti toa?”
”Selvä on”, Sheelika vastasi. Silmälappu kiinnosti yksityiskohtana häntä suunnattomasti. Miten täydellisyyttä korkealle arvottava yhteiskunta salli moiset virheet?
Tämä nazorak puhui myös lähes virheetöntä matorania. Korostus oli selvä, mutta se oli kaukana aiemman nazorakin surkeista yrityksistä taivuttaa suunsa matoranien tapoihin. Tietenkin oli loogista, että salaisessa poliisissa osattaisiin kieliä.
Toa ei ollut edes värähtänyt uhkauksista. Odotettavaa Avden ystävistä, 007 pani merkille.
”Haluatko tietää maailmasta tämän pienen tukikohtasi ulkopuolelta?” Sheelika heitti takaisin nazorakille. Vain virnistyksen häivähdys nazorakin kasvoilla kertoi siitä, miten väärään Sheelika oli osunut. Toa yritti hallita tilanteen tempoa esittämällä avuliasta ja helppoa kuulusteltavaa.
”Juuri nyt minä haluan tietää, miksi sinä olet täällä. ’Mestarisi’ asioilla?” Arkkiagentti kysyi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein Kahdeksas ei teistä juuri piittaa”, Sheelika vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tähtää korkeammalle. Tämä saari on vain pieni osa suuressa palapelissä.”
Nainen puhui mestaristaan silmät loistaen. 007 pysähtyi hetkeksi ajatukseen. Arsteinista kysyminen saattaisi olla ensiarvoisen tärkeää informaatiota – tällä toalla olisi luultavasti valtavasti nazorakeita hyödyttävää tietoa. Arstein oli tehnyt tuhoisan iskun Bio-Klaaniin jo ennen nazorakien ensimmäisiä suursotatoimia saarella… mutta pidättäytynyt poissa heidän silmistään Punaisen Miehen selän takana?
Aihe oli kiehtova, mutta 007 ei myöskään voinut antaa toan määrätä keskustelun tahtia ja aihetta, saatika luottaa tähän.
”Hyvä on. Miksi sinä olet täällä, Sheelika?”
”Punainen mies ja hänen lautturinsa toivat minut tänne. Avde haluaa tietää enemmän siitä, mitä te teette. Punainen mies itse on Mestarini vanha pelitoveri. Voisi kai sanoa, että olen Avdella lainassa”, varjotar kertoi.
Ulkomaailman tietojen hitaasti ruokkiminen oli hedelmällistä, mutta Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, mitä Nazorakien johto jo tiesi. Hän ei tosin saanut kertoa kaikkea – vielä.
”Eli vakoilet Imperiumin asioita Avden ja Arsteinin hyväksi.”
”En luottaisi liikaa, että heitä kiinnostaa teidän pikku sotanne tai pesähierarkianne. Paholaisen shakkilauta ei kaipaa enempää pelaajia. Eliittinne kohtaaminen sekä audienssi Kenraalin kanssa ovat asioita, joita minulta odotetaan.”
”Mitä jos kieltäydymme, ja käskemme Avdea hankkimaan jonkun, joka ei pelkällä olemassaolollaan uhkaa koko Pesän turvallisuutta?”
”On jotenkin kiltimpää lähettää paikalle henkilö”, Sheelika virnisti. ”Olisitte voineet saada jonkun Punaisen miehen nukeista tai Zorakin aseen tilalleni. Minua te sentään voitte ymmärtää – konseptin tasolla. En aivan ymmärrä varovaisuuttanne. Onhan teillä täällä se paakari kavereineen myös: kuuluisa sotalordi Gaggulabio.”
”Hänestä ei ole juuri turvallisuusuhaksi, toisin kuin sinusta”, Arkkiagentti tuhahti. Huumori toimi yhtenä tapana harhauttaa kuulustelua.
”En sanoisi samaa Metorakkista, tosin. Sellainen tyyppi paloittelee hyvänkin nazorak-sotilaan. Kuten paloitteli jo useita toia.”
Toa on kyllä perillä heidän liittolaisistaan, 007 pani merkille.
”Sinä olet toa, Sheelika. Pystyisit räjäyttämään tämän huoneen tahdonvoimallasi. Luultavasti paljon enemmänkin. Kyllä sinä ymmärrät, miksi sinun päästämisesi Pesään tulee vaatimaan… järjestelyjä.”
”Kai teillä nyt on jotain turvatoimia. Tämä saari taitaa kuhista toia muutenkin. Tawa osaa kutsua veljet ja sisaret paikalle.” Tawan mainitseminen oli virhe, Sheelika ymmärsi. Se sai hänen itsevarman kuorensa säröilemään aavistuksen verran.
”Minä ja Zorak laitoimme sille päämoderaattorille kahleet, jotka estivät tämän elementtivoimien käytön. Kai teidän kaltaisellanne mahtavalla imperiumilla nyt on jotain vähintään yhtä uraauurtavaa?”
”Meidän turvatoimemme on yleensä ampua toia päähän”, 007 murahti. ”Tai tehdä jotakin yhtäläisen epämiellyttävää. Tässä tilanteessa se olisi kiusallista – sinun pitää kuitenkin palata ehjänä mestarillesi. Joten menemme diplomaattisemmalla ratkaisulla.”
Nazorak kaivoi alakädellään haarniskansa uumenista jotakin ja ojensi sen pöydälle. Se oli punaisesta silkkinauhasta riippuva solmiokoru, jota koristi Imperiumin heptagrammi sekä seitsenkulmioksi tyylitelty etelämanterelainen A. Mitä hän ei nähnyt – 007 toivoi – oli jäljitin ja pieni räjähde, jonka tekniikan väki oli upottanut korun sisäpintaan. Jo Eversti Ämkoon kanssa taktiikka oli osoittautunut toimivaksi. 001:n rakkikoira pysyi tiukalla valvonnalla ruodussa – miksipä keksiä pyörää uudestaan.
”Käytä sitä. Tiedämme, jos teet jotakin typerää sen kanssa. Tunnus toimii myös merkkinä liittolaisuudestasi Imperiumin kanssa. Pidän myös muutaman agentin seuraamassa sinua. Ajattele heitä vaikka oppainasi.”
”No niin. Pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen.” Sheelika otti kaulanauhan ja kiinnitti sen niskansa taakse. Se oli tiukka, mutta ei täysin epämiellyttävä.
Kaulapanta. Hah, klassista…
Sheelika korjasi ryhtinsä ja suoristi harjaansa, sitten hän otti jälleen katsekontaktin nazorakiin. ”Haluatko sinä tietää jotain ulkomaailmasta? Bio-Klaani tiesi häkellyttävän vähän esimerkiksi Feterroista, kun kuulustelimme viikkoja toa Umbraa.”
Kysymys oli yhtä aikaa ansa että tarjous. Jokainen kysymys, minkä Arkkiagentti esittäisi, kertoisi mitä hän ei tiedä… mikä itsessään on hyödyllistä tietoa muille pelaajille. Jollain tasolla hän oli löytänyt hienoisen arvostuksen toaa kohtaan. Hän ymmärsi tietojen hankinnan logiikan ja sen katseilla käytävän miekkailun, jossa kaksi tahtoa yrittivät nitistää toisensa. Hänellä oli selvästi laaja koulutus ja kokemus Arkkiagentin omalta alalta. Arstein ei ollut lähettänyt diplomaattia vaan vakoojan – mikä tosin ei ollut erityisen yllättävää.
”Mitä hyötyä Imperiumille olisi edes tietää Feterroistanne?”
”Feterrat laittoivat Bio-Klaanin polvilleen muutama kuukausi sitten. Zyglakien ja teidän pommituksenne olivat vain pieniä yrityksiä siihen mahtiin verrattuna. Ja Mestarini vasta testasi orkesteriaan.”
”Ja mitä mestarisi sitten aikoo näin voimakkaalla aseella tehdä?”
Sheelika mietti. Oliko hän astumassa itse ansaan Arkkiagentin kysymyksellä? Kuinka lojaaleja nazorakit olivat Abzumolle?
”Maailman status quo on muutettava”, Sheelika lopulta vastasi. ”Liian monet varjoista vaikuttavat järjestöt vetelevät naruista ja vannovat suojelevansa järjestystä jumalten nimeen.”
”Niin, et olisi ensimmäinen Allianssin toa, jonka salaperäinen taho on yrittänyt murhata”, 007 testasi jäätä.
”Ah. Admin Ämkoo”, Sheelika hymähti. ”Muistan hänet siltä päivältä, kun minut karkoitettiin: Miekkapiru pysyi vain hiljaa kun Tuomari nuiji tuomionsa. Eipä hänenkään takkinsa kääntäminen paljoa vaatinut. Tawan rivit rakoilevat liitoksistaan.”
Taas virhe. Miksi hän oli palannut siihen päivään pelkästä Ämkoon ajattelemisesta? Ryhdistäydy, Sheelika.
”Ämkoota on yritetty salamurhata?” hän kysyi — toivoen sen toimivan harhautuksena.
007 vaikutti ohittavan huomion täysin.
”Mikä sai sinut jättämään Bio-Klaanin?” Arkkiagentti kysyi. Toan motivaatiot olivat vahvin kulma varmistua hänen hyödyllisyydestään. Ämkoohon ei voinut luottaa, mutta hänen haluunsa saada armas miekkansa saattoi luottaa. Jos Sheelikalla oli jokin naru, se tulisi löytää.
”Minut tuomittiin yhden pikku kusipäisen matoranin murhasta. Sekin… oli lähinnä vahinko. Putkinaamainen skakdi halusi minut pois rapulinnasta ja karkotti minut. Vain varjo ja itse tyhjyys ottivat minut vastaan.”
Oli kuin pieni kylmyys olisi paistanut huoneen varjoista.
Se osui johonkin henkilökohtaiseen, 007 pani merkille. Hyvä. Jotain, mitä käyttää.
”Ja mitä haluat Klaanista nyt? Lupasiko mestarisi koston?”
”Epäonnistuin jo kerran kostossani”, Sheelika huokaisi. ”Heidän selliosastonsa tulivat perin tutuiksi sinä aikana. On siinäkin sankarten järjestö. Hah.”
Sheelika häpesi typerää epäonnistumistaan, mutta hänen ilmeensä ei sitä kavaltanut. Ja senkin oli hänen mestarinsa kääntänyt voitoksi.
”Emme voi luottaa toisiimme alkuperämme puolesta, mutta ehkä jaettu tavoite Klaanin suhteen riittää – sanokaamme – ammattimaiseen yhteistyöhön.”
”Eikö se ole koko Allianssin idea? Nujertaa Tawan porukka. Miten muuten nazorakit, zyglakit, skakdit ja muut olisivat samalla puolella?”
”Allianssi on Punaisen Miehen markkinointitemppu. Kenties se kuulostaa muille paremmalta kuin ’Nazorakein Imperiumin palveleminen'”, 007 naurahti.
Myös Sheelika naurahti.
”Upposi ainakin Bio-Klaaniin ihan täysin.”
”Nazorakit eivät juuri tee ’alliansseja.’ Se viestii tasa-arvoisuudesta. Ja kaikella kunnioituksella liittolaistemme tiettyjä hyödyllisyyksiä kohtaan: tähän mennessä he eivät ole vakuuttaneet. Mutta tiedä, vaikka sinä yllättäisit.”
”Olen minä ainakin hyödyllisempi kuin ne liskot. Miten helposti höynäytettäviä hölmöjä ne ovatkaan”, Sheelika sanoi ja muisteli Zorakin koetta, joka oli räjähtänyt Bio-Klaanin linnoituksen pihalla. Se ei ollut näyttänyt nätiltä. Mutta mitä tahansa hänen pelastamisekseen sellistä – kyllä Mestari oikeasti välitti.
007 ei totta kai tiennyt, mihin hän viittasi zyglakien höynäyttämisellä. Mutta oletettavasti siihen koko hyönteisten ja liskojen liittolaisuus pohjautui.
”No, ehkä me pääsemme tällä alkuun”, Arkkiagentti lopulta sanoi. ”Pahoittelen uhkauksia ampua sinut – ne ovat edelleen voimassa, mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.”
Hän kääntyi kahden agentin puoleen ja ohjeisti jotakin lyhyesti zankrzoraksi. Nämä nyökkäsivät.
”Agentit saattavat sinut miellyttävämpiin oleskelutiloihin”, 007 katsoi vielä Sheelikaa. ”Voitte poistua.”
Kolkko kuulustelutila jäi toan taakse. Kuulustelu tuntui edenneen hyvin, Sheelika pohti. Silmäpuoli nazorak oli saanut tarpeeksi tietoa vakuuttuakseen vangin/diplomaatin hyödyllisyydestä, mutta ei tarpeeksi saadakseen yliotetta. Epäilemättä tulevilla kohtaamisilla Sheelika oppisi enemmän. Juuri nyt hän ei ollut kuullut edes kuulustelijansa nimeä tai asemaa, mutta sen oli pakko olla korkealla.
Asuintilat
Kuulustelijan lupaama miellyttävämpi oleskelutila oli Feterra-asemalla vietettyjen vuosienkin jälkeen kolkko.
Tiedustelupalvelun toimistotila sijaitsi todella lähellä toan majapaikkaa, ja huoneen takana tuntui olevan jatkuvasti joku vartioimassa häntä. Feterratkin tuntuivat ystävällisemmiltä olennoilta kuin nämä itseään täynnä olevat hyönteiset. Sheelika piti ajatuksensa omana tietonaan.
007 jättämät vartijat olivat tuoneet toalle jotain säilykkeitä syötäväksi. Rakenne oli sanalla sanoen kuvottava, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Hän todella kaipasi Zorakin tarjoamia illallisia. Toivottavasti nazorakien johtoportaassa oli enemmän matoranien ruokamieltymyksiin taipuvaisia. Toinen vaihtoehto olivat erilaiset sieniruoat, jotka jo ajatuksen tasolla hiukan kammottivat häntä. Säikeinen muhennos tuntui kosteana yhä jossain hänen kitalaessaan.
Ainakin hän oli saanut takaisin hänen vähäiset matkatavaransa, luultavasti Tiedustelupalvelun tiukan seulan läpi laitettuna. Hänellä oli käsilaukku (jonka sai helposti kiinni hänen haarniskaansa) ja pieni määrä henkilökohtaisia tarvikkeita.
Sheelika nousi metalliselta tuoliltaan ja venytteli selkäänsä. Hänen katseensa osui huoneen perällä olevaan ”sänkyyn”: mustasta metallista rujosti kasaan pultattuun arkkuun. Todellako kaikki nazorakit nukkuivat tuollaisessa vai oliko upseereilla omat mukavat sängyt? Sheelika käveli unikapselin luo ja avasi sen kannen. Kapseli oli sentään sisältä pehmustettu punaisella muovikankaalla. Unikapselin kannessa oli kapea lasi-ikkuna juuri kasvojen kohdalla, ehkä kenties lievittämään nukkujan kokemaa klaustrofobiaa? Sheelikaa ahdisti jo nyt viettää seuraava yö tuossa arkussa. Hän tulisi varmasti näkemään painajaista, jossa hänet haudattaisiin elävältä.
Sheelika huomasi vielä, että arkun sisäseinästä törrötti pieni metallisuutin jossa oli myös venttiili. Sheelika päätti uteliaisuutta vääntää venttiiliä, joka aukesi sihahtaen. Sheelika kurtisti kulmiaan. Päästikö suutin arkun sisään kaasua? Miksi ihmeessä? Tukehtuisiko hän siihen? Sheelika etsi kaasun lähdettä, kunnes äkkäsi unikapselin ulkokyljessä olevan alumiinipullon. Pullosta johti putki unikapselin sisään, ja pullon pinnassa oli tekstiä, jota Sheelika ei vielä osannut lukea. Hän irrottaisi kaasupullon heti, kun kukaan ei vahtinut liian tarkkaan.
Sheelika havahtui, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua puhetta. Jotkut selvästi väittelivät kiivaasti. Kesti hetken, ennen kuin oveen koputettiin ja se avattiin.
”Hyvää fäivää, öh, neiti Sheelika”, ovesta astunut, pieniä silmälaseja kuononsa päässä pitävä nazorak tervehti. ”Toivottavasti tiedustelupalvelumme ja hyvä Arkkiagentti eivät kohdellut sinua liian töykeästi. Oletko jo ehtinyt asettua aloillesi?”
Sheelika mittaili tulijan päästä varpaisiin. Tämä oli selvästi iso kiho. Hyönteisellä oli päällään harmaa, kaksirivinen puku sekä viininpunainen solmuke kaulassaan. Sotilaalta tämä ei vaikuttanut – tällä oli elintasovatsaa ja selvästi huono näkö.
”Kunnianarvoisa herra, ah anteeksi. En tiedä arvonimeänne,” Sheelika sanoi.
”Ah, niinfä tietysti! Totuusministeri 005. Olette saattaneet kuulla fuhettani keskusradiossa…”
005 kohotti tuntosarveaan toiveikkaana, mutta Sheelika joutui puistelemaan päätään. Tämän hymy rakoili hieman, mutta sitten hän jatkoi: ”Noh, joka tapauksessa tahdon toivottaa sinut itseni ja osastoni puolesta tervetulleeksi Fesäämme. On fantastista saada sinunlaisesi Imferiumimme liittolaiseksi! Täytyy sanoa, odotan innolla yhteistyötämme…”
Sheelika hymähti. Ei selvästi niin suuri ilo, että vaivautuisit teitittelemään…
Lipevä nazorak-pomo vaikutti liian kiinnostuneelta Toan läsnäolosta Pesässä.
”Mitä asia koskee?”
Totuusministeri selvästi yllättyi toan suorasanaisuudesta. Sitten hän hymähti, riisui silmälasit kuonoltaan ja alkoi kiillottaa linssejään.
”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Fyydän falveluksiasi työn alla olevaan lyhytelokuvaani. Oikeastaan, tahdon tarjota sinulle fääosan roolia!”
Sheelika mietti. Elokuvarooli – ei kovin suunnitelmien mukaista. Mutta ehkä tämä auttaisi Avden tehtävässä livahtaa eliitin keskuuteen?
”Minkälaisesta elokuvasta on kyse? Olen ehkä enemmänkin ollut osa orkesteria. En ole hetkeen näytellyt.”
Se oli totta kai valhe. Hän oli näytellyt erilaisia rooleja puoli elämäänsä – oli vain parempi antaa muiden luulla, että niin ei ollut.
”Ahhahaa, kiinnostavaa! Ilo kuulla, että sinulla on kokemusta show-alalta! Mutta niin, Kyseessä on tällä hetkellä vielä vain Fesän sisäiseen levitykseen suunnattu filmi. Sen tarkoituksena on valistaa sotilaita Allianssista ja muista nazorakien liittolaisista, sekä tietenkin insfiroida ja motivoida! Roolisi on esittää nazorakien rinnalla kurjaa Klaania vastaan taistelevaa toaa!”
Propagandaelokuva Bio-Klaania vastaan – siinä vasta huvittava ajatus.
”Olen imarreltu, ministeri hyvä”, Sheelika sanoi räpytellen silmäripsiään. ”Mutta eikö teillä ole jo Miekkapiru?”
005 vilkaisi toista Sheelikan vartijaksi asetettua agenttia.
”Heh… myönnän että Miekkafiru olisi ollut ensimmäinen valintani rooliin, mutta hän on ollut kiireinen. Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan, mutta tästä soturista kunnianarvoisa Kenraali 001 kyllä fitää kiinni! Hallussamme olevat sotavangit taas… he saattaisivat olla liian iso turvallisuusriski fäästää näyttämölle. Eikä aseella uhattu näyttelijä kovin hyvin suoriudu!”
Sotavangit, pisti Sheelika merkille.
”Aivan”, hän sanoi. Ei tuntunut järkevältä piikitellä, että häntäkin oikeastaan uhattiin aseella joka sekunti.
”Ja tästä syystä, me tarvitsemme sinut!” Totuusministeri lausui mahtipontisesti. Nazorakin filmi vaikutti olevan tälle tärkeä. Olikohan se voimannäyttö myös muille Imperiumin johtajille?
”No jos te toaa tarvitsette, olen tässä”, nainen kertoi. ”Mutta mitäköhän mieltä arvoisa Arkkiagentti osallistumisestani on?”
”Hah, älä huoli! Kyllä minä nämä asiat hänen kanssaan setvin! Arkkiagentti Seiskan tehtävä on varmistaa, että väärät äänet hiljenevät täysin… mutta Sheelika hyvä, jonkun täytyy myös voimistaa oikeita ääniä!”
005:n vartijat avasivat oven, ja 005 viittoili Sheelikalle tietä. Sheelika yritti piilottaa virneensä.
Pelkäsin jo että saisin odottaa tilaisuutta edetä Pesässä päiviä tai viikkoja, mutta pääsen johtajien tiloihin jo ensimmäisenä päivänä!
Joukko marssi Kenraalinsataman virastokäytävien poikki ja saapuivat taas kosteaan ulkoilmaan. Sheelika kohotti katsettaan. Heidän edessään kohosivat kolossaaliset teräsportit, jotka oltiin pultattu suoraan kaiverrettuun kallioseinämään. Sheelika tuijotti teräsovia vaikuttuneena.
Mihin he tarvitsevat noin valtavaa ovea? Rakentavatkohan he osan laivoista maan alla?
Porttia ei selvästi oltu kuitenkaan käytetty aikoihin, vaan ruoste ja kasvillisuus täplittivät sen pintaa. Sen sijaan portin molemmilla sivuilla oli joukko pienempiä ovia, joista kulki työläisiä, sotilaita ja kalustoa ristiin rastiin.
Tarkastuskopin portinvartijat päästivät Totuusministerin seurueen ohi ilman pysäytyksiä. Astellessaan sisään kallioon hakattuun tunneliin Sheelika tunsi merkittävän imun edessään – aivan kuin valtaisa rahipeto olisi vetänyt henkeä.
Jos he olivat äsken astuneet pedon kitaan, tämä oli sen nielu. Tunneli aukesi suureksi hangaariksi, missä hääri työläisiä, sotilaita, jeeppejä sekä trukkeja. Kymmenen metrin päässä lattia kuitenkin lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Sheelika katsoi reunan yli. Tunneli sukelsi satoja metrejä kohti syvyyksiä. Tunnelin pohjaa pitkin kulki kuudet junaraiteet, joista kuitenkin osa oltiin tukittu panssariesteillä. Sheelika näki, kuinka vinottain nouseva hissi toi juuri kuorma-autollista teräspilareita.
”Tätä tietä”, 005 opasti.
Hissin liukuovi rämisi kiinni, ja he aloittivat pitkän matkan viistoa tunnelia pitkin.
“Tiedätkös mitään juoruja ulkomaailmasta?” 005 yritti rikkoa hiljaisuutta. Hissi oli lähes äänetön, sieltä kuului vain pientä huminaa.
“Maailma pesänne ulkopuolella on niin suuri, ja siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Kerro vähän esimerkkejä mitä haluat tietää. Xiaa, Steltiä, Metru Nuita? Varjotun klaania? Tahoja on niin paljon.”
Jälleen turvatarkastus. Vartijat olivat hyvin koulutettuja – näiden ilmekään ei värähtänyt, kun Totuusministeri toi vartiopisteen läpi vieraan toan. Johtokunnan edustaja oli selvästi niin isokenkäinen (ja pieninumeroinen), että tämän ei tarvinnut juurikaan perustella seuraa, jossa kulki.
Pääesikunta
Seurue saapui pääesikunnan aulaan – kiiltelevästä andesiitista kaiverrettuun kammioon. Kammion perällä oli pitkä vastaanottotiski, jonka takana joukko toimistotyöläisiä vastaili puhelimiin. Tilasta johti useita käytäviä eri puolille pääesikuntaa.
Sheelikan kopisevat korot seisahtuivat. Hänen katseensa pysähtyi yhtä seinustaa hallitsevaan patsaaseen.
Kolme jäntevää nazorakia korostuneen majesteettisin siipineen ja koristeellisin keihäineen kohosivat kohtaamaan demonisista naamioista ja kourista koostuvan aallon. Nazorakeja puolestaan ympäröi sädekehät.
”Mitä tämä esittää?” Sheelika kysyi Vitoselta. ”Imperiuminne voittoa Klaanista?”
Vitonen katsoi patsasta, sitten Sheelikaa. Lopuksi tämä purskahti nauruun. ”Oh! Ehheh ei, arvon neiti. Sotamme Klaania vastaan on vain viimeisin selkkaus osana ikuista eloonjäämistaisteluamme! Emme omistaisi sille fatsasta fääesikunnassa!”
”En ollut ajatellutkaan tuota”, Sheelika mutisi. ”Mitä taistelua tämä esittää?”
Vitonen pysähtyi yläkädet selkänsä takana. Hänen katseessaan oli… haikeutta?
”Esinazorakeja”, Vitonen kuiskasi, ”ja heidän tuhoaan esiaikaisen vihollisen käsissä. Hetkeä, jolloin lajimme lankesi mahdistaan…”
”En ole tätä tarinaa kuullutkaan ennen”, Sheelika myönsi katsoessaan patsaan hahmoja.
Hän tunsi kuinka 005 tuijotti häntä lasiensa takaa. Tämä hymähti. ”Se ei liene tarina, jota matoranit kertoisivat. Mutta vielä koittaa fäivä, jolloin kaikki tuntevat sen. ”
”Kuka heidän vihollisensa on?”
Vitonen ei vastannut hetkeen mitään. Lopulta tämä sylkäisi:
”Entropia.”
Eikä vaikuttanut aikovan jatkaa siitä enempää.
”Vai niin”, Sheelika sanoi. ”Sittenhän teillä on hyvin ylväs taistelu. Mestarini ja te tulisitte varmasti hyvin toimeen.”
005 naurahti. ”Efäilemättä, Sheelika hyvä, efäilemättä! Mutta on faremfia aikoja istua lasillisen ääressä ja keskustella ainoasta todellisesta maailmanjärjestyksestä. Tule, neiti Sheelika.”
Torakka kohensi lasejaan päässään, ja kelmeä tunnelivalo heijastui linssien pinnasta.
”Nyt, saanen osoittaa tien minun maailmaani – sinne, missä unista tehdään totta!”
YLRA
005 johdatti Sheelikan sisälle tilaan, jossa kirkaskontrastiset valot kimpoilivat seinistä ja lattiasta.
”Tervetuloa nazorakien imferiumillisen yleisradion tiloihin, Sheelika. Täällä vangitsemme totuutta monilla tavoilla. Kirjoihin, radioon, elokuviin! Viimeisimmän sodan aikana tuotantojemme koko ja määrä ovat moninkertaistuneet! Edes maailman tehokkain armeija ei marssi ilman taidetta, jolla on sanomaa!”
Toa ja nazorak marssivat käytäviä pitkin. Lukemattomien ovien labyrintti oli täynnä valoa, ääntä ja inspiroivia julisteita tulevista ja vanhoista propagandaelokuvista. Niiden tekstiä Sheelika ei ymmärtänyt, mutta hän näki ylväyden kuvissa täydellisyyteen hiotuista hyönteisvartaloista, jotka seisoivat rohkeina epäoikeudenmukaisuuksien ja moraalittomuuksien edessä.
”Melko suuri studiotila teillä”, Sheelika sanoi.
”Ha, todella – ja suuremfi on tulossa, kun saamme valloitettua saaren Toa Tawan tyrannialta. Voin meidän kahden kesken kertoa, että Kaya-Wahin kurjaan erämaahan tulee nousemaan todellinen unten tehdas – maailmanluokan studiokylä, jossa tulemme tuottamaan suuremfia tuotantoja kuin olemme koskaan tehneet! Kohta koko maailma on näkevä valtakuntamme suunnattoman mahdin!”
005 naurahti, ja alkoi avata Sheelikalle suurta ovea.
”Sitä ennen meidän täytyy tyytyä tähän vaatimattomaan studioon. Teidän jälkeenne, neiti hyvä.”
Sähkökaapelit kiertelivät ristiin rastiin Ylran päästudion lattioilla. Käytävillä vallitsi hirveä kakofonia. Kiireisiä kuvaajia, teknikkoja, sähköasentajia, lavastajia ja pukijoita hääri ympäriinsä. Joukko kuvaajia tuli välittömästi kysymään Totuusministerin mielipidettä jostakin, mutta tuli tämän pois toppuuttamaksi.
Yrittäessään väistellä alaisiaan Totuusministeri viiletti vauhtia, jonka kaltaista hänen jaloistaan ei ollut lähtenyt aiemmin.
”HUOMIO, VÄTYKSET! ”Na-toan” pääosa on löytynyt!” Vitonen karjui. ”Valmistakaa kuvaustila 1, kamerat, äänet, valot! Pistäkää vauhtia – meillä ei ole paljoa aikaa! Ja kukaan ÄÄLIÖ ei nyt saatana kuse tätä! Hopi hopi!”
… eikä Sheelika ymmärtänyt sanoja suoraan, mutta jotain tällaista hän kuvitteli kuulevansa.
Vitonen napsutti sormiaan, ja essuihin pukeutuneet maskeeraajat kipittävät heidän luokseen.
”Sheelika, he laittavat sinut valmiiksi. Tässä kässäri, käy se samalla läfi.”
”Selvä”, nainen tarttui käsikirjoitukseen ja silmäili sitä vauhdikkaasti. Nazorakit kiillottivat hänen otsaansa ja puuteroivat hänen poskiaan.
Klaanilaisen vangin pahoinpitely, nainen pohti. Tässä oli jotain herkullista ironiaa, jota hän ei juuri nyt ehtinyt pysähtyä arvostamaan. Klaanilaiset, jotka ajoivat hänet pois, mutta jotka myös vangitsivat hänet tyrmiin moniksi viikoiksi. Ne yli-innokkaat vartija-toat jäivät hänen mieleensä hyvin.
Olikohan Umbra päässyt jo Klaaninsa pariin?
Ei. Ei harhautuksia. Hänen piti jättää Valottu omaan arvoonsa. Avden tehtävä oli tärkeämpi. Ja juuri nyt hänen oli uskottava Imperiumin sanomaan enemmän kuin niihin asioihin, jotka pyörivät hänen mielessään oikeasti.
Sheelika tiesi hyvin olevansa vain nappula vaikutusvaltaisten miesten peleissä. Rowash, Zorak, Avde, 007 ja 005 olivat kaikki valtaa havittelevia persoonia, joiden leikkiin hän ryhtyi selviytyäkseen. Mutta se oli myös hänen valtansa. Hän osasi sanoa sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Parempi siis opiskella repliikit.
Sheelika jatkoi käsikirjoituksen selailua. Taustalla Totuusministeri 005 käskytti kuvausryhmää. Kesken olivat olleet selvästi aivan toiset kuvaukset, ja ministeri päätyi sanaharkkaan sekä kohtauksen ohjaajan että pääosanesittäjän kanssa. Studio esitti tällä hetkellä jonkinlaista ruokasalia, mutta säikähtäneet avustajat alkoivat kerätä huonekaluja ja rekvisiittaa pois alta.
Pääosanesittäjä, näyttäväksi maskeerattu nazorak siististi istuvassa puvussa, väistyi happamana ja lähti kävelemään Sheelikan ohi kohti pukuhuoneita. Sivusilmällä Sheelika näki tämän nykivän silmän ja vihamieliset vilkuilut hänen suuntaansa.
Ohjaaja-oletettu jatkoi kiivasta sanaharkkaa Totuusministerin kanssa. Totuusministeri oli hiljentynyt kuuntelemaan, kuinka uhmakas kuulokepäinen torakka siistissä takissa ja solmukkeessa sylki kovia konsonantteja tätä kohti savuke huulessa. Nousevista sormista päätellen tämä luetteli jotain – ei välttämättä kehuja.
Sheelikaa valmisteli kolme nazorakia: yksi heistä oli maskeeraaja, yksi mittanauhasta solmittua lenkkiä kaulassaan pitävä pukija sekä joku kolmas, joka oli ilmeisesti kolmikon johtaja. Kyseinen johtaja mittaili Sheelikaa ylimalkaisesti katseellaan ja tuhahti jotain kahdelle muulle. Maskeeraaja vastasi maltillisemmalla äänensävyllä. Pukija taas näytti epätoivoisesti selaavansa papereitaan. Sitten hän viittoi kömpelösti Sheelikan suuntaan ja sanoi hänelle jotain zankrzoraksi.
“… anteeksi, en nyt ymmärtänyt.”
Pukijoiden johtaja sähähti samat sanat Sheelikalle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä häneltä haluttiin.
Viimein maskeeraja kumartui Sheelikan korvan viereen ja kuiskasi: “Hän fitää ottaa mitat. Ylös, kiitän.”
Sheelika nousi seisomaan, ja pukija alkoi saman tien ottaa mittoja. Pukijan otteet olivat huomattavasti hapuilevampia kuin kenenkään muun vaatturin, jonka luona Sheelika oli asioinnut. Hän ei ollut varma, johtuiko tämän vapina kokemattomuudesta, pelosta, stressistä vai kaikista kolmesta. Kyseessä oli selvästi harjoittelija. Neljä kättä eivät olleet yhtä elegantit kuin rautaisten kuolemien vastaavat.
Pukija kirjasi lukuja ylös lehtiöönsä pudistellen päätään. Hän parahti jotain johtajalleen, joka lähinnä pyöräytti silmiään ja levitti kätensä ilmaan. Pukijan leuat loksahtivat auki. Sitten hän lähti salamana pinkomaan rakennuksen uumeniin.
Pukijoitten johtaja risti alakätensä ja lähti itsekin muualle. Maskeeraaja viittoi häntä istumaan.
Sheelika huomasi sivusilmällä, että Totuusministeri 005:n saattajina toimineet vartijat olivat vetäneet jostain mustan kangassäkin, ja katkaisivat riitatilanteen vetämällä pussin kiukkuisen ohjaajan päähän Vartijat alkoivat raahaamaan ohjaajaa pois setiltä, ja tumman kankaan supistamat hätääntyneet huudot loittonivat pois ja pois, kunnes katosivat lopulta elokuvastudion yleiseen hälyyn. 005 käänsi selkänsä tapahtumalle, istui itse ohjaajantuoliin ja nappasi lattialta megafonin.
Sheelika huokaisi syvään ja yritti rentoutua samalla, kun maskeeraaja piirsi siveltimellä hänen kulmiaan.
“Fst!”
Sheelika kohotti katseensa nazorakiin, joka hänen yllätyksekseen ojensi hänelle energiajuomatölkin. “Ota, valoissa kuuma.” Tölkissä komeili tumma, täydellisen lihaksikas ja adonisvartaloinen soturi – 666, Sheelika osasi lukea numerosarjan. Eteläisen mantereen loikkaritorakat olivat opettaneet hänelle hieman aakkostoa. Numerot olivat intuitiivisia, mutta slogania Sheelika ei osannut lukea. Energiajuomatölkki sihahti avautuessaan.
Outo umamin maku nousi nesteestä vahvana. Hän ei ollut kiinnittänyt ympäröivään hajuun huomiota, mutta vastaava tuoksu tuntui lievänä kaikkialla Kenraalinsatamassa. Sieni. Se sen täytyi olla.
“Mielenkiintoinen maku tässä”, Sheelika kehui ääneen. Huuliin tarttui outo sienen ja sokerin sekainen maku, mutta siinä oli mukana myös piristeitä.
Maskeeraja kohautti hartioitaan. “Fahemfaa on.”
“Miten osaat näin hyvää matorania?” Sheelika uteli sokerijuomaa siemaillessaan.
“TTTO:n kurssit. Öh, siis kielikurssi. Lue myös faljon lehtiä. Magazines! FZV?”
“Oh you mean BZV? Yes, I read that one sometimes.”
Pääasiassa xialaisia seurapiirien juoruja hän ajatteli, muttei sanonut tätä ääneen. Informaatioarvo lähellä nollaa.
Maskeeraajan silmiin syttyi uudenlainen kipinä. Hän nyökytteli hymyillen. “Oo yes! I like that magazine a lot. The ones we have here at Ylra are not new. They are educational furfoses. We aren’t allowed to like them, fut… I think it’s quite common.”
“Ah. Good to know that you have some way to get information from other islands. Xians have quite a sphere of influence around the world.” Tuntui edistykseltä löytää yhteinen kieli nazorakin kanssa.
Sheelika hätkähti: takaa kuului hirvittävä määrä nazoralaista sadattelua. Hän oli kääntymässä katsomaan, mutta raastava valo sattui hänen silmiinsä. Mitä ilmeisimmin joku oli käynnistänyt todella kirkkaan studiovalaisimen varoittamatta, ja sai kuulla nyt 005:ltä kunniansa.
Hänen ajatuksensa katkesi jälleen, kun muutama varusteliiveihin sonnustautunut lippispäinen nazorak murahti vieressä ja viittoi heitä siirtymään. Pian toinen näistä veti sylillistä sähkökaapeleita siitä kohtaa, missä he olivat äsken istuneet, ja toinen teippaili sitä paikoilleen studion lattiapaneeleihin. Täällä oli todella vaikea keskittyä lukemaan käsikirjoitusta – ja kaikesta päätellen se oli kirjoitettu aivan toinen toa mielessä. Sheelika oli melko varma, että ylälaidan mustekynäsutun alla oli lukenut aiemmin ”Ämkoo.” Toivottavasti ministerille sopi improvisoidumpi ote.
Maskeeraaja jatkoi hääräämistä toan kasvojen parissa. Sheelika yritti ylläpitää keskustelua.
“Do you remember any details from the magazines you read?”
“The last article was afout Ferike’s concert. Verike? Feri… ah, sorry! I don’t know how to say that name. They are a famous singer.”
”You mean Berike?” Sheelika kysyi. ”She is a quite well known pop star.”
“Yes, her! There was many fages afout her. When I saw the fictures afout her make uf and her costume… I don’t know, it just looked so cool! I tried to study her glitter highlights. I tried to make ones to 21229 but she didn’t like the idea.”
Sheelika oli tarpeeksi perillä Xian asioista muistaakseen, että keikka oli ollut joskus kesällä, ennen kuin Berike oli omistautunut politiikalle Roodakan seuraajana. Hän oli kyllä ollut parempi laulajana. Mestari oli aina kuvannut Xian politiikkaa turhamaisuuden sirkuksena jossa on vain rahaa, ja kaikkea mitä sillä saa, eikä vision häivääkään. Sheelika oli samaa mieltä.
Hän oli sanomassa jotakin, mutta elokuvan taika keskeytti hänet: tällä kertaa se manifestoitui hirvittävänä lasin pirstaloitumisen äänenä.
Sheelika kääntyi. Aiemmin testattu studiolamppu metallisine kolmijalkaisine telineineen oli kaatunut sotavasaran voimalla singoten lasia ympäri melkein valmista lavastusta. Nolostuneen oloinen avustaja-nazorak piti kädessään painavaa hiekkasäkkiä, joka olisi oletettavasti auttanut tätä olemaan tapahtumatta.
005 aloitti raivoamisen. Sheelika päätti jättää tilanteen omaan arvoonsa ja kääntyi jälleen maskeeraajan pariin.
”So… what should I call you? I assume you already heard my name.”
“Was it Shelika or Sheelika? I am 4313, the makeup artist.”
”Two e’s”, Sheelika selvensi. ”It is nice to meet you, 4313. You seem much more pleasant company than many others I have met here today. Thank you for the drink, Glitter!”
“Glitteri” virnisti pihtihampaillaan ja heilautti kättään vähättelevästi. Samassa kaksikko havahtui kun puvustaja 21229 saapui läähkien ja puuhkien kantaen mustia vaatteita henkarissa. Glitteri vilkaisi rannekelloaan (Ylran kellot olivat keskimääräistä kivemman näköisiä, mutta vähän heikossa maineessa etenkin rintamalla) ja myhäili. “Monta minuuttia etuajassa. Loistava!”
Kaksikko auttoi toaa pukemaan rooliasunsa ylleen. Mustasta sieninahasta ommeltu paraatiasu istui yllättävän hyvin mutta tuntui painavalta päällä. Puvustaja kiinnitti mitä kiiltävämpiä kunniamerkkejä Sheelikan rintaan ja Glitteri yritti parhaansa mukaan kiinnittää suikkaa toan karisman naamion päälle.
Sheelika sysättiin monimutkaisten koreografioiden keskelle. Hänen ympärillään tapahtui jonkinlainen tanssinumero – joskin se oli tanssia, joka korosti koordinaatiota ja koko tanssiryhmän yhtenäisyyttä. Sen liikkeet toivat Sheelikan mieleen taistelun, ei tangon. Suuret liput hallitsivat näyttämön taustaa. Musiikki saavutti crescendonsa samaan aikaan suunnattoman monimutkaisen tanssikuvion kanssa.
005 istahti ohjaajantuoliinsa ja huusi jotain megafoniin. Seuraava kohtaus! Lavasteissa hälistiin. Sheelika näki, kuinka kaksi aseistautunutta puhtauspoliisia retuutti hallin perältä jotakuta.
Aseistautuneet nazorakit taluttivat raskaisiin ketjuihin kahlittua matorania. Sheelika ei nähnyt vielä tämän kasvoja, mutta tämän askel ontui.
Matoran paiskattiin lavalle, ja tämä lyyhistyi polvilleen. 005 raapi myhäillen leukaansa. ”Nyt, neiti Shelika, kohtaus 11! Fotki vankia oikein kunnolla – tunteella! Saat itse valita tavan, mutta ehdottaisin joko vatsaan tai leukaan. Yritetään pitää kuvakulma selkeänä!”
Kun Sheelika oli muuttunut vuosia sitten toaksi matoranista, oli hän aina ihaillut Toa Tawaa. Idealistinen ajatus oli lopulta vaihtunut kyyniseen ja katkeraan ajatusmaailmaan koko toan konseptista. He olivat vain olentoja, joilla oli enemmän voimia kuin muilla. Silti matoranien pahoinpitely tuntui Sheelikasta pahalta. Tämä oli syy, miksi Bio-Klaani hänet hylkäsi. Se Karzahnin Rowash.
Matoralainen oli tuskin tehnyt mitään ansaitakseen tätä, mutta taas kerran hänen oli otettava tämä rooli harteilleen.
”Parhaan otoksen saisimme, jos tähtään leukaan ja kanohi irtoaa iskun voimasta”, Sheelika sanoi kylmän viileästi ja ammattimaisesti.
”Hyvä, hyvä”, 005 myhäili. ”Siirrytäänfä siinä tafauksessa lähikuvaan. 5 minuuttia kameroiden ja valojen säätöä. Varaudu loistamaan!”
Matoran yskäisi ja kohotti päätään. Tämän naamio oli haljennut ja painunut kuperaksi vasemman silmän kohdalta. Matoranin katse harhaili lopulta Sheelikaan.
”… t-toa? Toa! Ma-mata Nuille kiitos… pyydän, auta minua ja ystäviäni”, matoran sopersi heikosti Sheelikalle. ”Meille… meidän ei ole annettu pitää kanoheja nukkuessamme. Olemme liian heikkoja.”
Sheelika katsoi häntä hetken hiljaa.
”Oletko Tawan kyläläisiä?” Sheelika korotti ääntään. ”On siinä teillä yksi toa. Hylkäsi siskonsa.”
”E-etelän toa Tawa? Ei… olen V-v-västornu… Rol-Horiin kylästä. Oletko sinä Klaanista…? Mitä väliä. Voi, auta meitä!”
Rol-Horii? Sehän oli yksi tämän saaren pohjoisista kylistä. Hän ei ole edes Klaanista?
Sheelika puri hammastaan. Hän vilkaisi taakseen. Totuusministeri 005 seurasi kohtausta tyytyväisenä tuolistaan. … hän suunnitteli tämän alusta asti. Hän testaa kuuliaisuuttani.
005 naputti käsinojaansa kynnellään. ”Sheelika! Puoli minuuttia ja käy!”
”Kyllä, ministeri!”
Kerta toisensa jälkeen hänet laitettiin tekemään ikäviä asioita, jotka hyödyttävät todellisia konnia. Hänen oli näyteltävä roolinsa. Avden tehtävä vaati pääsyä eliitin piiriin.
Matorania Sheelikalla kävi sääliksi jossain omatuntonsa perukoilla. Tämä oli vain viaton olento, joka jäi konfliktin jalkoihin. Sellaiset tunteet saisivat kuitenkin nyt väistyä. Sellainen sentimentaalisuus oli nuorten tyttöjen ongelmia.
Sentimentaalisuus oli ollut tappaa hänet aiemminkin.
Filmikela alkoi pyöriä. Hänen takanaan kuvausryhmä vaihtoi matoranin kieleen:
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
Totuusministeri antoi merkin:
”Ole hyvä.”
Ei voi mitään. Liian myöhäistä perääntyä.
Sheelika astui lattialla makaavan matoranin ylle. Tämä katsoi toaa epäuskoisesti.
”A- auta mei-”
Matoranin sana katkesi, kun Sheelikan kengänkärki jysähti hänen naamaansa. Matoran kierähti ympäri. Tämä yritti ulisten nousta käsiensä varaan, kunnes toa potkaisi häntä uudelleen.
Sheelikan sydänvalo tykytti. Hän ei tiennyt, uskalsiko lopettaa. Hän vilkaisi Totuusministeriin, joka viittoi käsillään jatkamaan. Kasvoilleen Sheelika puki tappajan katseen, suupielet nousivat ylös mielihyvän merkiksi.
Sheelika kohotti jalkansa, ja polkaisi korkokenkänsä matoranin ristiselkään. Jokin kuulosti rikkoutuvan. Matoran parkaisi ja huusi armoa.
Filmikela surisi. Zankrzoralainen ooppera pauhasi taustalla. Taustanäyttelijät liikkuivat hiotun koreografian mukaan. He tanssivat kuolettavaa tanssiaan, joka mukaili esinazorakein eleganssia. Matoranin huuto riipi tiensä musiikin yli. Julma leikki heijastui hymyilevän Totuusministerin silmälaseista.
”Foikki, foikki! Loistavaa, Sheelika! Tiesin että olisit juuri oikea näyttelijä fäärooliin!”
Sheelika huohotti. Hiki valui hänen kanohiaan pitkin. Tiukasti istuva esiintymisasu kuristi ja tukehdutti häntä. Sheelika astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä jätti verisen jäljen lavan parkettiin. Avustaja juoksi suihkuttamaan puhdistusainetta suihkepullosta ja jynssäämään parkettia.
Matoranin hengitys pihisi, kun tämä lojui maassa puolitajuttomana.
”Kohtaus 12! Sheelika! Riisu matoranin naamio ja murskaa se! Fuoli minuuttia ja käy!”
Sheelika henkäisi syvään ja ummisti silmänsä.
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
”Ole hyvä.”
Sheelika harppoi varmoin askelin kyläläisen luo. Hän tarttui tämän kovia kokeneeseen naamioon, ja repäisi sen irti. Matoran ulvahti.
Kanohi kilahti näyttämölle. Sitten se halkesi toan koron alle.
”Kohtaus 13! Sheelika, poimi lippu ja ota asento!”
Sheelika teki niin kuin häntä käskettiin.
Sheelika kääntyi kohti linssiä, painoi lapaluunsa yhteen, laski leukaansa ja tuijotti kameran ahneeseen mustaan silmään päättäväisenä. Hän avasi suunsa ja antoi käsikirjoituksen julmien sanojen kaikua tilassa. Ensimmäisissä sanoista oli ollut vain zankrzoralainen lausumaohje. Hän ei tiennyt edes, mitä sanoi, mutta hänen täytyi uskoa siihen koko sielullaan. Seuraavat sanat hän sanoi matoraniksi, ja syöksi niihin kaiken vihan ja myrkyn sydämestään:
”Ylistetty olkoon Ensimmäinen ja Viimeinen Imperiumi, sillä vihdoin jopa minä, toa-soturi, olen nähnyt todellisen Puhtauden. Polvistu, Toa Tawa – ehkä niin sinut säästetään!”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten…
”Foikki”, 005 käski. ”Kiitos, Sheelika.”
Filmikela pysähtyi. Raikuvat aplodit halki studiotilan. Ihailua ja arvostusta ja innostuneita huutoja.
Kuivuneen joen rantaviivaa pitkin käveli yksinäinen sielu. Hän oli kaukana kotoa. Ja toisaalta kotonaan, sillä tämä saari oli monelle heistä turvapaikka. Lohduton, autio maa avautui jokaiseen suuntaan. Vain kaukana siintävä sinertävä horisontti vihjasi jonkin muun olemassaolosta. Siellä maasto muuttui karuiksi kukkuloiksi ja lopulta vuoriksi. Linnaketta, kaupunkia ja pientä vehreää kaistaletta niiden takana ei voinut nähdä. Mutta siellä, missä vaeltaja kulki, ei kasvanut edes peruna.
Ei se ollut hänelle mitään uutta.
Ainakin aavikolla oli rauhallinen olla. Ja värejäkin oli pari enemmän kuin kotona.
Shasaalin taivallus ei ollut nopeaa. Dyynit pettivät jalan alla, ja kivikot olivat petollisia. Mutta hänen askeelensa oli vakaa. Hän oli tottunut kulkemaan niitä lohduttomia polkuja. Moni oli vitsaillut hänelle, että tundran kasvattina hän ei pärjäisi aavikolla, mutta he eivät ymmärtäneet olennaista. He katsoivat vain pintaa, eivät olemusta. He eivät nähneet autiota kaikilta asioilta.
Kaupungissa suunniteltiin jo juhlia, mutta se ei ollut syynä Spesialistin tavallista suorempaan paluumatkaan. Toisinaan hän vaelteli niillä lakeuksilla päiviä vain ajatellen. Mutta tänä iltana hän oli luvannut olla paikalla.
Shasaali laittoi siis jalkaa toisen eteen. Vain lintuja lensi aurinkojen korventaman aavikon yllä. Se ei ollut enää keskikesän paahde, vaan kesän viimeisten aurinkojen kamppailu vääjäämättä saapuvaa talvea ja yötä vastaan. Ei tämän saaren talvet kylmiä tai pimeitä hänelle olleet, mutta viileitä ja sateisia. Moni piti niistä enemmän kuin kesästä. Shasaalin paksu kuori ei välittänyt, sillä se kesti niin paahteessa kuin myrskyssä.
Kuivunut joki, jota Spesialisti seurasi, täyttyisi pian suurten sateiden jälkeen vedellä. Se virtaisi iloisesti läpi Odinan kuivimman ja karuimman keskitasangon aina luoteisen rannan dyyneille asti, joiden loputon jano joisi veden ennen merta. Se oli kuitenkin hänen selkänsä takana. Hän nousi hitaasti kohti korkeampaa maata, kohti Kirkukukkuloita, ohi Varjovuorten ja lopulta etelärannikon Linnoitukseen ja Odinan kaupunkiin. Rannalta rannalle kulkeminen oli vienyt häneltä viikon. Vähemmän sitkeä kulkija, sellainen joka ei tullut toimeen päiviä ilman vettä, ei matkaa taittaisi niin nopeasti, eikä välttämättä elossa.
Aavikolla sai ajatella ja olla rauhassa. Toisinaan Spesialisti pohti, että ne olivat harvinaisia nautintoja tällä saarella; ajattelu ja rauha. Mutta yhtä kaikki, tämä karu koillinen saari oli hänen kotinsa…
ODINA
Pilvien tasalla
Kristallisaarten yllä
Kaksoisaurinkojen kirkas valo välkkyi läpi pilvipeitteestä tavalla, joka sai Puhdistajan toivomaan, ettei hänen epätavallinen näköelimensä olisi toiminut samaan tapaan kuin silmät. Hän joutui laskemaan verkkoverhon ikkunan eteen vähentääkseen pahoinvointia aiheuttavaa välkkymistä. DHS Transformer oli päättänyt halkoa pilvipeitteen juuri sillä hetkellä, kun Puhdistaja oli astellut katselemaan maisemia. Lentokoneen kiihdyttävien moottorien jylinä peitti alleen VIP-matkustamossa käytävän keskustelun. Ei sen sisältö toisaalta Puhdistajalle kuulunutkaan, ja hän oli valinnut kaukaisen ikkunan puhtaasta hienotunteisuudesta. Ainakaan häntä ei voitaisi syyttää salakuuntelusta.
Taistelussa rikkoutuneen keltaisen haarniskan palasia varisi Puhdistajan jalkoihin edelleen, vaikka tämä oli jo riuhtaissut puoliksi sulaneen liekinheittimensä irti ja asettanut sen matkatavaroidensa vierelle istuimensa ylähyllylle. Mustaa luisevaa kättä, joka haarniskan alta nyt pilkotti, jomotti. Hän tiesi, että se menisi ohi pian, mutta oli silti epätavanomaista, että vamma kesti näin pitkään.
Pilvipeitteen jäädessä heidän alapuolelleen sai Puhdistaja viimein esteettömän näkymän taivaankannelle. Sen luonnetta ei pystynyt siltä etäisyydeltä vielä näkemään, mutta jos sen tiesi, pystyi helposti ymmärtämään, miksi aurinkojen valo käyttäytyi juuri sillä tavalla: säteet rikkoutuivat, kun osa niistä ei läpäissytkään katon pintaa täysin esteettä. Niin lähellä taivasta hänen olisi varmaan kuulunut tuntea olonsa kotoisaksi, mutta todellisuudessa Puhdistaja oli aina vihannut lentämistä. Se kouraisi häntä aina vatsasta tavalla, josta hän ei nauttinut. Ja kaipa se myös muistutti häntä sellaisista tuttavista, joiden kohtaamista hän ei mielellään ajatellut.
Puhdistajan repäisi lopulta mietteistään raskaat askeleet, jotka tömistelivät hänen takaansa. Häntää perässään laahaava sininen draakki oli naulinnut polttavan katseensa Puhdistajaan tästä ohi kulkiessaan. Ainaisen kultaiset panssarilevyt helisivät toisiaan vasten, kun tämä käveli matkustamon perälle ja katosi sen liukuvista ovista jonnekin DHS Transformerin muihin osiin. Läpitunkevasta mulkoilusta huolimatta Puhdistaja oli huojentunut. Se tarkoitti, että hän oli jäänyt viimein kahden lähellä aluksen keulaa istuvan toisen draakin kanssa.
Sivusilmälläänkin Puhdistaja näki, kuinka oranssit sormet viittoilivat häntä lähestymään. Selin tähän istuvan draakin häntä luikerteli valtavan tuolin läpi kulkevasta reiästä. Tämän rinnalle astellessaan Puhdistaja tajusi, miten paljon paremmat näköalat draakilla oli. Tämän edessä avautuva kaareva ikkuna osoitti suoraan heidän kulkusuuntaansa. Tummennetun lasin läpi auringot hädin tuskin häikäisivät. Näkymät maailman kanteen sen sijaan olivat sitäkin makeammat, kun horisontti värjäytyi loputtomiin punaisen ja sinisen eri sävyihin.
”Nautitko näköaloista?” Varjottu kysyi. Tämän ääni oli karhea. Vuosituhansien kuluttama, mutta syvä ja rauhallinen.
Puhdistaja tarttui kypäräänsä ja kiskoi sen hieman vaivalloisemmin päästään kuin oli tarkoittanut. Hän laski sen ikkunalaudalle vieressään ja hieroi kipeytyneitä leukaperiään. Kypärän sisällä oli kiusallisen ahdasta eikä hänen purukalustonsa asettunut sen sisään lainkaan mukavasti.
”Kovastikin”, Puhdistaja lopulta vastasi. ”Väreistä oikein erityisesti. Taivaankannessa on tänään eräänlaista… kosmista ironiaa.”
Varjottu nyökkäsi. Tämän tuolia pitkin valuva varjo ei. Puhdistaja ei voinut estää vilkuilemasta sitä päin joka kerta, kun Varjottu yhtään liikkui. Jokin siinä, että varjo ei liikkunut omistajansa mukana, vangitsi aina läsnäolijoiden katseet.
”Luin selontekosi Ath-Korosta. Yllätyin kuullessani, että Tuomari ja Ilonpilaaja työskentelevät yhdessä.”
Draakin kasvot eivät olleet vieläkään irtautuneet ulkona avautuvasta näystä.
”Olen pahoillani, etten päihittänyt heitä”, Puhdistaja murahti. Hän olisi jatkanutkin, mutta Varjotun kohotettu käsi keskeytti hänet.
”Minä en lähettänyt sinua metsästämään vanhoja murheita, Ficus hyvä. Minä lähetin sinut hakemaan minulle sen sirun… ja palasit kahden kanssa. Suoriuduit paremmin kuin olisin koskaan voinut unelmoida.”
Varjotun punaisena hohtavat silmät kääntyivät viimein huomioimaan Puhdistajan läsnäolon. Draakin ilmeestä paistoi vilpitön ylpeys, mutta kuten aina, katseessa oli jotain hieman rikkinäistä.
”Mahdollisuus nosti päätään ja tartuin siihen”, Puhdistaja selitti ja nyökkäsi kiitokseksi. Sen jälkeen heidän molempien katseensa kääntyivät takaisin ulos. Sininen hetki oli miltei ohi. Punainen väri oli voittamassa horisontissa käytävän värien ja valojen kamppailun.
”Erinomaisesti toimittu. Kahdella sirulla voimasuhteet pysyvät meille suotuisina.”
Puhdistaja hätkähti siniseen loimuun, joka leijaili kevyesti Varjotun ojennetulla kämmenen päällä. Siru oli vain ilmestynyt jostakin pimeydestä. Alfan kelmeä loiste valaisi matkustamoa aurinkojen valojen vähetessä hetki hetkeltä.
”Joten miksi jättää yksi Xialle?” Puhdistaja sai viimein kysytyksi häntä kaikkein eniten polttaneen kysymyksen. Tämän katse ei kuitenkaan irronnut sirusta, eikä irronnut Varjotunkaan.
”Kun on kulkenut tämän taivaan alla niin pitkään kuin olen, vallan jakautumisesta oppii yhtä ja toista. Kerrohan, Ficus, oletko kuullut näistä aikaisemmin? Oletko tietoinen Nimdan legendasta?”
Puhdistaja hätkähti, kun Varjottu puhutteli häntä vanhalla nimellään. Hän kuitenkin työnsi kummastuksen nopeasti syrjään ja nyökkäsi.
”Olen hyvinkin.”
”Siinä tapauksessa tiedät, miksi kahden pitäminen yhdessä on niin vaarallista.”
Varjottu sulki kämmenensä nyrkkiin ja siru katosi jonnekin tämän sulkeutuneiden sormien luomiin varjoihin.
”Kahdella peittoat pahuuden…” tämä vielä mutisi. Puhdistaja ei aivan kuullut tämän sanoja, mutta ei myöskään kehdannut pyytää täsmennystä.
”Ja jos koittaa päivä, jolloin joudut kohtaamaan jonkun, jolla on… useampi?”
Puhdistaja katui sanojaan välittömästi. Hän oli johdatellut tarpeettoman paljon. Tulevien aikojen raottaminen ei koskaan ollut viisasta.
”Ficus, armas”, Varjottu huokaisi ja käänsi jakamattoman huomionsa rinnallaan seisovaan olentoon. ”Olet tuntenut minut tarpeeksi kauan tietääksesi, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta käyttää siruista kumpaakaan.”
Puhdistaja tuijotti draakkia tämän väsyneisiin silmiin. Varjo Varjotun selän takana nauroi. Oli mahdotonta sanoa, oliko se ivaa vai jotakin muuta.
Ja kyllähän Ficus tiesi. Koko Puhdistaja tiesi. Hän oli vain halunnut varmistaa.
”Ymmärrän.”
Varjottu nyökkäsi ja murahti hiljaa. Se ei ollut aivan hyväksyvä murahdus. Enemmänkin sellainen, joka vain huomioi Puhdistajan puhuneen.
Laskeutuneesta hiljaisuudesta Puhdistaja päätteli, että oli aika palata omalle paikalleen. Tämä oli ehtinyt ottaa muutaman askeleenkin, kun Varjotun seuraavat sanat jäädyttivät hänet paikalleen.
”Koska saan tavata sen ’kaikkinäkevän’ ystäväsi, joka meille Ath-Koron tapahtumista vinkkasi?”
Puhdistaja käänsi katseensa vielä kerran, mutta ainoastaan valtavalle istuimelle ja sen lävitse kulkevalle valtavalle hännälle.
”Hänellä… tuota, on vaikeuksia liikkumisen kanssa.”
Varjottu hymähti kuuluvasti. Ehkä jopa hieman… huvittuneesti?
”Voimme varmasti järjestää kyydityksen ja tarvittavat apuvälineet. Tahtoisin kovasti tavata hänet. Eikö ole kuitenkin ihan reilua väittää, että tämä voitto on yhtä paljon hänen ansiotaan kuin sinunkin?”
Puhdistaja kiristeli hampaitaan. Estääkseen sitä kuulumasta hän painoi mukaan kaappaaman kypärän takaisin päähänsä.
”Lupaan mainita asiasta seuraavalla kerralla, kun tapaan hänet”, hän yritti parhaansa mukaan kuulostaa vilpittömältä.
”Pidäkin huolta, että teet niin”, Varjottu sanoi. Draakki jäi kuuntelemaan, kuinka Puhdistajan askeleet kaikkosivat hitaasti ja oven avautumisen ääni kertoi tälle laskeutuneesta rauhasta.
Heti yksin jäätyään hän avasi taas kämmenensä ja Alfa ilmestyi hänen kämmenelleen. Hän antoi sen laskeutua ja puristi sitten sitä lujaa tunteakseen sen pinnan ja kulmat mahdollisimman hyvin. Sitten hän avasi kämmenensä taas ja jäi tuijottamaan sen hiljaista kauneutta.
”Se ei katko kahleitasi, vanhus”, varjo ivaili langettajalleen. Draakin irvistyksen mukana ulos pääsi väsynyt huokaisu. Käsi sulkeutui jälleen ja siru katosi jonnekin varjojen yhteiseen kätköön.
Siellä se saisi odottaa päivää, kun voimasuhteiden herkkää tasapainoa taas uhattaisiin.
Taivas Varjotun edessä oli vaiennut jo hämärän puolelle. Hänen langettamansa pimento kuristaisi häntä taas hetken hieman lujempaa.
Ainakin sarastukseen asti. Ainakin siihen saakka, kunnes kotilinnakkeen muurit tervehtisivät heitä jälleen.
Odina
Suurin osa DHS Transformerin kyydittämistä jäivät aluksesta Odinan keskikaupungin lentokentällä. Niin myös Puhdistaja, joka jäi hetkeksi kentän reunalle seuraamaan, kuinka kone jatkoi matkaansa kohti linnaketta kyydissään lähinnä draakkeja.
Alkavan syksyn myrskyt olivat puhaltaneet kaupungin jälleen täyteen hiekkaa. Se narskui Puhdistajan jalkojen ja kuuman asfaltin välissä, kun hän suuntasi askeleensa kohti keskustan vilinää. Hän lähti tutulle reitille rinnettä alaspäin viettävälle kadulle, jonka keskellä ajoi toinen toistaan kummallisempia ajoneuvoja. Vaikka Odinan kadut eivät olleet yhtä vilkkaita kuin Xian vastaavat, vihasi Puhdistaja silti enemmän metsästäjien kotikontujen liikennekäyttäytymistä. Jalan kulkiessa sai väistellä kaiken näköisiä moottoroituja kulkijoita. Säännöt olivat selvät: Kävele itsevarmasti tiet ylittäen, mutta älä niin itsevarmasti, että jäät telaketjujen alle.
Kolmikätinen matoran yritti tuloksetta lakaista liiketilansa eteen kertynyttä hiekkaa. Puhdistaja päätteli tämän olevan kaupungissa uusi, sillä suurin osa tiesi, ettei hiekan lakaisusta olisi mitään hyötyä syyskauden aikana. Siinä missä mantereilla alettaisiin pian kokemaan ruskaa ja teille pudonneita kuivuneita lehtiä, Odinalla siedettiin hiekkaa siihen saakka, että talvi tulisi ja säät tyyntyisivät. Puhdistajan kypärän visiiri sai osansa lakaisun johdosta pöllyävästä tomusta, mutta siitä välittämättä hän jatkoi matkaansa määrätietoisesti. Hänellä oli useampi asia hoidettavana ja aikaa – ironisesti – hyvin rajallisesti.
Mitä lähemmäksi ydinkeskustaa hän asteli, sitä vilkkaammaksi kadut muuttuivat. Koko kaupunki oli ahdettu kapealle alueelle rannan ja vuorten väliin, ja Varjotun linnoitus kohosi kaupungin yllä ylärinteessä. Odinan katukuva oli yhä sellainen kuin hän muisti. Joukko oli kirjavampaa kuin missään toisessa suuressa kaupungissa, ja meteli sen mukainen. Hiljaisuutta arvostava Puhdistaja oli jo oppinut, että Odinalla ei keskusteltu tai hoidettu asioita ulkona. Hänen onnekseen kaupungissa palveli paljon sellaista liiketoimintaa, joka otti Varjotun palkkalistoilla olevat mielellään hoiviinsa katujen melskeestä rauhoittumaan. Yksi niistä oli noin vartin kävelymatkan jälkeen Puhdistajan edessä. Kello kilahti, kun hän astui sisään Ravinnoittajan Rasvaisiin Roiskaleisiin, keskustan ainoaan juottolaan, jonne Puhdistaja suostui jalallaan astumaan.
Paikka oli tomuinen, sopivan hämärä ja sen ilmaan oli pinttynyt pysyvä keitetyn rasvan ja mattoihin liuenneen alkoholin hajut. Ravinnoittaja itse hääräili tiskin takana. Shasaali oli kaltaisekseen valtava. Ei kuitenkaan korkeudessaan vaan täsmälleen keskivartalon kohdalta. Ei ollut salaisuus, että puljun omistaja nautti annoksistaan itse kaikkein eniten.
”Purry katos perkelettä. Luultiin jo eukon kanssa, että ne salskeiden kuntahaamut on viimein syöneet sut. Perinteistäkö sitä oltaisi vailla?”
Ravinnoittaja, joka jostain käsittämättömästä syystä yhä palveli metsästäjien riveissä, vaikka edellisestä kenttätehtävästä oli ainakin vuosisata, pyyhki hikinorot otsaltaan kuvottavan likaiseen punaiseen rättiin, joka sattui lojumaan tiskin reunalla. Puhdistaja oli melko varma, että ainoa syys shasaalin statuksen säilymiseen oli se, että joku korkea-arvoinen Odinan johtoportaasta oli koukussa tämän annoksiin, eikä tahtonut asettaa niitä vaaraan lähettämällä tätä tehtäville. Puhdistaja ei olisi ollut yllättynyt, jos se joku olisi ollut Varjottu itse. Tai ehkä Ainainen sopi roskaruokaprofiiliin paremmin…
”Mielellään. Tahtoisin myös käyttää päätettäsi. Viestintä sakkaa taas Xian suuntaan ja tahdon varmistaa, että siellä ollaan valmiita paluuseeni.”
”No ne on semmossii ne liskot. Meikäläiset valittaa huonoista yhteyksistä ja kukaan ei tee mittään, mutta anna olla, kun joku vähänkään paikallisempi ulisee räpyttellee tekoripsijjään niin siellä on Carnium Enten pojat minuutissa rassaamassa kaapeleita. Kyl mä vaan sanon.”
”Niin”, Puhdistaja myönsi. Hän vilkuili ravintolan tiskistä kaukaisinta penkkiä tomusta sakeutuneen visiirinsä lävitse. Hän jäi kuitenkin odottamaan, kun Ravinnoittaja kumartui tiskin alle ja nosti sieltä vanhan mallisen, hädin tuskin mukana kulkevan tietokoneen ja ojensi sen Puhdistajan kouriin.
”Minä tuon sen sun tillauksen suoraan pöytään nin varro hetkonen. Pittää käyvä hakemassa se varastosta, kun ei sitä täällä kukkaan muu käytä.”
Puhdistaja nyökkäsi ja suuntasi kohti nurkkapöytää. Se oli hänen vakiopisteensä. Siitä näki juuri sopivasti ulos niin, että ei kuitenkaan tuntunut, että hän olisi siinä koko maailman tuijoteltavana. Siinä auttoi se, että ikkunat olivat juuri sillä hetkellä ulkoa aivan hiekassa ja sisältä ikuisesti vain kaiken maailman rähmässä. Paikka ei ollut sellainen, mistä yksikään Puhdistajan sielun asukeista olisi normaalisti nauttinut, paitsi ehkä Azglar, mutta se ajoi asiansa hiljaisena sijaintina, jonne oli hyvä tulla karkuun kaupungin vilinää.
Puhdistaja istuutui puiselle penkille, avasi tietokoneen kannen ja käynnisti sen. Tuulettimet sulkivat pölyä hänen jo valmiiksi tomuiselle haarniskalle ja laitteen tuulettimet humisivat korviahuumaavalla voimalla, kun vanha rakkine teki parhaansa käynnistääkseen käyttöliittymänsä. Noin minuutin päästä prosessi oli valmis ja Puhdistaja pääsi viimein kirjautumaan Odinan sisäiseen verkkoon. Lukemattomia viestejä oli kymmeniä. Insinööriosastolta tulleiden pyyntöjen ohi hän selasi surutta. Kirjanpidosta tulleet viestitkin hän varmisti vain otsikkotasolla. Suurin osa niistä merkkasi tapahtuneita tilisiirtoja – palkkaa. Viimeisin oli tullut vain muutama tunti sitten. Varjotun listoilla rahaliikenteen täytyi toimia sulavasti. Se oli varmasti syy sille, miksi tämän linnakkeesta niin suuri osa oli omistettu toimistoille.
Vähän aikaa selattuaan Puhdistaja kuitenkin löysi sen viestin, mitä etsi. Metorakk-nimiseltä skakdilta välitetty viesti vahvisti kaiken tarpeellisen. Yhteistyökumppanit Xialla olivat enemmän tai vähemmän siirtymässä asemiin. Puhdistaja vastasi viestiin lyhyesti. Tämän pitkillä sormilla oli vaikeuksia asettua tahmealle ja hieman liian pienelle läppäimistölle. Eikäpä hänellä paljoa sanottavaa muutenkaan ollut. Tulevan tapaamisen yksityiskohdista oli sovittu jo aikaisemmin.
Roiskaleiden ovi kävi uudestaan ja kello kilahti siitä merkiksi. Puhdistaja nosti katseensa yllättyneenä. Hyvin usein hän sai olla paikan ainoa asiakas, ainakin niin kauan kun ei viettänyt aikaa siellä liian myöhään. Nyt sinne kuitenkin asteli hopeiseen haarniskaan sonnustautunut titaani, joka pälyili ympärilleen Ravinnoittajaa selvästi etsien.
”Lähti käymään takahuoneessa”, Puhdistaja karjahti. Titaani käänsi katseensa peräpöytää kohti ja tämän kypärän ristikonkin läpi näki, että tämän kasvoille oli noussut virne.
”Ficus, hitto vie”, Titaani naurahti ja käveli Puhdistajan luokse lattiamattoa tömistellen.
”L’or”, Ficus tervehti takaisin. ”Luulin, että sinut oli pysyvästi siirretty Metru Nuille.”
”Luulit ihan oikein. Olen täällä vain täydentämässä varastoja. Uppiniskaisiksi lahkoilijoiksi Metrun väelle kyllä kelpaa etelän herkut. Onko sinulla jotain kesken vai…”
”Istu vain”, Ficus myöntyi ja sulku koneen kannen kirjauduttuaan ensi tunnuksiltaan ulos. ”Sain viestit jo luettua.”
L’or kiskoi viereisestä pöydästä alleen vähän suuremman jakkaran ja istuutui Puhdistajaa vastapäätä. Kovaääninen moottoriajoneuvo ravintolan ulkopuolella keskeytti keskustelun hetkeksi. Pakokaasujen hälvennyttyä kadulta titaani nojasi lähemmäksi keskustelukumppaniaan silmin nähden uteliaana.
”No mitens ison kihon iso tehtävä meni? Olin aika yllättynyt, kun kuulin, että Puhdistaja on lähtenyt kenttähommiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
”Sen verran tärkeä tehtävä, että suostuin tekemään poikkeuksen”, Ficus huokaisi. ”Tulin takaisin ehjänä, enkö vain?”
”No juu sitähän minä en epäillytkään. Pomolleko jotain vohkimassa vai…”
”Jotain sen tyylistä.”
”Noh, ei kun tervetuloa takaisin vaan. Meille vanhuksille sopii kyllä tällaiset adoriumhommat paljon paremmin. Ei minun selällä enää lähdettäisi seivästämään ketään. Ihme, että sinä vielä tuossa iässä jaksat.”
Ficus hymähti hyväksyvästi. Hän oli tuntenut titaanin niin pitkään, että tällä oli lupa väittää heitä molempia vanhoiksi. Tosin edes L’or ei tiennyt, kuinka varhaisesta historiasta Ficus todella juonsi, vaikka heidän molempien läsnäolo Aderidonian ensimmäisessä vallankumouksessa antoikin ihan hyvää osviittaa. Sinunkaupat oli tehty kuitenkin vasta metsästäjien riveissä, sillä sodan he olivat viettäneet suurimmaksi osaksi vielä rähinän vastakkaisilla puolilla.
Jostain kaukaa tiskin takaa kuului sulkeutuvan oven ääni ja sitten askeleita. Ravinnoittaja saapui varastoretkeltään käsissään valkoinen muovinen pullo. Hän pasautti sen pöytään Ficuksen ja L’orin väliin, johon Puhdistaja reagoi ojentamalla haarniskansa syvyyksistä muutaman mutterin. Ravinnoitsija ja L’or kyllä tervehtivät toisiaan ja näistä jälkimmäinen lupasi saapua hetken päästä tiskille keskustelemaan, mutta titaanin katse oli toistaiseksi jäänyt jumiin pulloon Sinolia, joka pöytään oli täräytetty. Ficus kaappasi sen sen kummempaa miettimättä ja avasi korkin.
”Juotko… juotko sinä helvetti soikoon tuota? Olisit sanonut jotain silloin Rumis-Nuin reissulla. Olisin tarjonnut jotain vähän vahvempaa.”
Ficus oli sillä aikaa kiskonut kypärän päästään ja kykeni välittämään perusteellisen hämmentyneen ilmeensä keskustelukumppanilleen.
”Miksi… miksi sinä luulet, että minä joisin sitä?”
L’or ei ehtinyt saada vastaustaan ulos, ennen kuin Ficus oli kaivanut esiin pienen valkoisen liinan, kastanut sen Sinoliin ja alkanut puhdistamaan kypäränsä punaista visiiriä sitä piinanneilta elementeiltä.
”Puolustuksekseni olemme ravintolassa, ja tuo on vain kolmanneksi oudoin asia, minkä olisin nähnyt kumottavan kurkusta alas”, L’or huomautti. ”Varopa muuten sen kanssa. Nuo sinun selkäjutut tupruttaa edelleen.”
Ficus kohautti olkiaan huolettomasti, eikä edes kääntynyt vilkaisemaan, mitä hänen haarniskansa selkäpuolen venttiileissä tapahtui. Hänen olonsa oli mukiinmenevä, joten koneisto purki hänessä virtaavaa energiaa oletettavasti täysin oikein.
L’or jäi hetkeksi tuijottamaan, kuinka lika katosi kypärän visiiristä tyydyttävästi kaistale kerrallaan. Sivusilmällään Ficus näki, että titaanin suunpieli nyki. Hän tunsi L’orin tarpeeksi hyvin arvellakseen, että tämä kehitteli päässään jotain ”puhdistamiseen” liittyvää letkautusta. Ficus kuitenkin ehti jatkamaan keskustelua ennen kuin titaani sai siihen mahdollisuutta.
”Se sinun ravintolasi otti sitten ilmeisesti tuulta alleen? Oletan, että olet pitänyt siksi radiohiljaisuutta?”
”No niinkin voisi sanoa”, L’or myönsi. Joskin hiljaisuus johtuu ihan matalan profiilin ylläpitämisestä. Parempi, että ulospäin ei kulje liikaa viestiliikennettä, ettei epäilykset herää. Meikäläisen näköisiä ukkeleita pidetään siellä muutenkin aika tarkkaan silmällä.”
”Siihen nähden käytät kyllä omaa nimeäsi aika liberaalisti”, Ficus huomautti. Hän oli Ficus aika harvassa pöydässä. L’or sen sijaan ei ollut käyttänyt koodinimeään kertaakaan Ficuksen kuullen.
”Jos armas johtajamme olisi nimennyt sinut ’Kebabkuninkaaksi’ niin et käyttäisi sitä kyllä itsekään.”
Puhdistaja naurahti. Kebabkuningas oli siinä ihan oikeassa. Suurimmalle osalle metsästäjistä ei annettu vapautta nimetä itseään. L’or suoristi selkänsä ja kampesi itsensä sitten vähän vaivalloisen näköisesti pystyyn. Löysästi kiinnitetyt haarniskankappaleet kilahtelivat toisiaan vasten, kun titaani naksautteli niveliään paremmin paikoilleen.
”Noh, minä lähden isännän juttusille, ennen kuin se ehtii myydä kaikki ta-ppurit sille Lörtsyn puoskarille. Meinasitko tulla juhlimaan tänään? Kuulemma melkoiset pirskeet taas luvassa.”
Puhdistaja kohautti olkiaan. Hän oli käyttänyt seuraavan annoksen Sinolia kypäränsä keltaisen metallin kiillottamiseen ja pystyi nyt käytännössä näkemään itsensä sen pinnan heijastuksesta.
”Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Paluulentoni Xialle on vasta ylihuomenna ja Varjottu tuskin uskoisi ainuttakaan tekosyistäni.”
”Hah”, L’or tuuletti voitonriemuisesti. ”No nähdään siellä. Hyvästelen sinut sitten vasta vähän ennen kuin ne joutuvat kantamaan sammuneen ruhoni ulos sieltä.”
Puhdistaja kohotti kulmiaan L’orin sanoille. Tämä kuitenkin vain nauraa hekotteli makeasti matkallaan Ravinnottajan tiskille. Kaksikko vaipui nopeasti kovaääniseen keskusteluun, joka sivukorvallakin kuunneltuna hädin tuskin kuulosti liittyvän millään tapaa ravintolayrittäjyyteen. Puhdistaja katsoi parhaakseen jatkaa matkaa. Hän nappasi pullon mukaansa ja heilautti vielä kättään ravintolan ovella, mutta kumpikin etelämantereella syntyneistä ei sitä huomannut. Paikallisjuorujen jauhaminen oli vienyt heidän molempien jakamattoman huomion.
Puhdistaja käänsi katseensa kohti linnaketta. Sinne menisi varmasti jossakin kohtaa raideyhteys, joka jouduttaisi matkaa huomattavasti. Hän lähti astelemaan kohti asemaa kypärä tiukasti kainalossaan, valkoinen pullo kypärän sisällä hölskyen. Hänellä olisi vielä yksi polttava asia ennen iltaa, mutta määränpäähänsä päästäkseen hän tarvitsisi yhden hyvin täsmällisen selakhin apua…
Useimmat eivät huomanneet sinikasvoista selakhia, joka saapui suureen kammioon sivuovesta. Varjottu kuitenkin huomasi tämän välittömästi – kuten kaiken muunkin, mitä hänen saleissaan tapahtui. Kukaan ei ollut aivan varma, miten.
”Hovi” sijaitsi syvällä linnoituksen ytimessä, kiveen kaiverretuissa holveissa. Jokainen seinä oli huolellinen taideteos, joihin oli ikuistettu Varjotun voitot – ja taidemaku. Kaiverrokset ja maalaukset vetivät vertoja hienoimmalle palatsille, mutta siellä syvällä kiven sisässä niillä oli hädin tuskin yleisöä. Tila oli yleensä hämyisä, jopa kolkko, mikä Odinan aurinkojen alla oli mieluisaa vaihtelua. Draakkiruhtinas otti salissa vastaan alaisiaan ja delegaatioita, ja hänen lähipiirinsä – hovinsa – sai kuulla siellä asioita, jotka jäivät suurimmalta osalta pimentoon.
”Rautakala. Kellon lyömällä, kuten tavallista”, Varjottu sanoi ja viittoi yhdellä sormen heilautuksella: astele eteeni.
Selakhi huokaisi syvään kuin kooten itsensä ja asteli lähemmäksi. Hovissa oli vain tusina henkilöä, melkein kaikki draakkeja. Heidän katseensa seurasi selakhia hiljaa. Hän kyllä tunsi heidät kaikki nimeltä, eikä pitänyt juuri ainoastakaan. Tila tuntui piinallisen suurelta, vaikkei matka ollut oikeasti juuri mitään. Rautakalaksi puhuteltu selakhi niiasi.
”Kutsuitte, mestari.”
Rautakala oli pukeutunut arvokkaasti lumenvalkeaan haarniskaan ja yönsiniseen hameeseen. Hän olisi ulkoasunsa puolesta sopinut parempiinkin steltläisiin pitoihin. Huolitellusta ulkomuodosta huolimatta hänen katseensa oli arka ja vältteli Varjottua. Niin lähellä pimeys draakin ympärillä tuntui tavallistakin painostavammalta.
”Minun haltuuni on siunattu jälleen uusi sirpale muinaista maailmaa”, Varjottu kertoi hitaasti. ”Minä tahtoisin kuulla, mitä sinä tiedät Nimdasta, Rautakala.”
Nainen mietti hetken omia sanojaan, ja sitten, mitä sanoja Varjottu haluaisi kuulla.
”Nimdalla on pitkä ja verinen historia pyhänä aseena, mutta jopa Selakhiassa tieto siitä säilyi vain legendoina. Minä en ehkä ole paras taruntuntija, kuten tiedätte.”
Varjottu mietti hetken.
”Olenko ymmärtänyt väärin, että sirut kietoutuivat myös sinun kansasi tuhoon?”
”Ette tietenkään”, Angien nyökkäsi. ”Mutta ne tapahtumat, mitä voi Selakhian tarustosta tulkita myyteiksi Nimdasta, olivat kaukaista tarinaa jo silloin, kun minä avasin silmäni.”
Hänen aikanaan tuho oli tullut jo paljon tavanomaisemmista lähteistä: tulesta ja raudasta.
”Kerro minulle näistä tarinoista.”
Selakhi tunsi olonsa hieman typeräksi niiden satujen keskellä, mutta puri hammasta ja yritti olla vakuuttava.
”Sen vähän perusteella, mitä minulla on tästä kertoa, selakhit halusivat Nimdan samasta syystä, kuin kaikki muutkin: koska he uskoivat sen toteuttavan heidän jokaisen haaveensa, palauttavan menneen suuruuden ajan. He uskoivat, että sirut voisivat muuttaa heidän uskostaan totta ja kääntää kellot. Mutta tämänkaltaiset harhat ovat ymmärtääkseni hyvin yleisiä Nimdan historiassa. Kuulemani tarut eivät tunne tapauksia, joissa Nimdalla olisi saavutettu mitään kovin hyvää tai pysyvää. Mutta minä en tiedä sirusta sen enempää, en ilman tarkempaa tutkimusta.”
Oli vaikea lukea Varjotun reaktioita. Hän kuunteli pistävä katse silmillään.
”Kääntää kellot”, draakki maisteli hiljaa. ”Niin, voin ymmärtää. Haluaisitko sinä tehdä niin, Rautakala? Kääntää kellot kansallenne.”
Kristallisaaria käytännössä hallitsevan draakkikuninkaan suusta se kuulosti vieläkin ivallisemmalta. Esitaruista alkaen draakkikuninkaat olivat olleet vihollisia, ja Varjotun henkilökohtainen tuhon työ ylsi myös nykyajan Selakhiaan. Hänen kädenjälkensä oli ollut ilmiselvä myös sisällissodassa ja tasavallan tuhossa sen jälkeen.
”Tiedätte hyvin, että viihdyn täällä”, selakhi vastasi varovaisesti. Kun Varjotun hiljaisuus osoitti tyytymättömyytensä vastaukseen, Rautakala jatkoi.
”Selakhi, joka ei kaipaa kotiin, on sydämetön, mutta sellainen, joka sinne palaa, on typerä”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut hänen mietelauseensa, mutta se oli surullisen osuva.
”Uskosi on heikko”, Varjottu tuhahti, mutta se oli enemmän ankea kuin ivallinen ääni. Selakhi valahti melkein kuoleman valkeaksi tajutessaan lukeneensa mestariaan väärin.
”Kenties se ei yllätä minua. Vain epätoivo tai sydämettömyys ajaa jonkun palvelemaan vihollistaan niin nopeasti, kuin sinä teit.”
Rautakalan pelonsekainen tunne piti raivon aisoissa. Jollekulle muulle hän olisi huutanut, että oli ollut käytännössä vanki, ja että mitä muita vaihtoehtoja oli muka ollut. Mutta Varjotun leikkien kanssa hänen oli vain nieltävä ylpeytensä… ja ehkä synkkinä hetkinä pohdittava, että ehkä Varjottu oli kuin olikin oikeassa. Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän vain hammasta purren hyväksyi Varjotun todellisuuden ylitse omansa.
Lopulta Varjottu vain naurahti kuivasti. ”Rauhoitu, tyttö. Selvitä, mitä pystyt. Voit poistua.”
”Kyllä, mestari”, hän niiasi ja yritti pitää itsensä kasassa parhaansa mukaan. Selakhi käveli pois salista niin nopeasti kuin saattoi.
Selakhi pakeni saman tien huoneistoonsa, joka sijaitsi linnakkeen paremmissa osissa. Satunnaiset hahmot, joiden ohi hän oli kulkenut, eivät saaneet vihiä mitään hänen surkeasta olostaan. Odinalla ei kannattanut näyttää sitä. Vasta päästyään sisälle ja lukittuaan oven hän uskalsi romahtaa leveälle sängylle ja huusi tyynyyn. Hänen miehensä ei ollut paikalla. Angien ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia.
Huoneistosta avautui mukava näkymä yli Odinan kaupungin, kallioisille rannoille ja lopulta merelle. Seinät olivat hiekan väristä kiveä, mutta niitä oli koristeltu värikkäillä verhoilla ja vanhoilla puukalusteilla. Sivuhuoneessa oli Angienin toimisto ja kirjasto. Keittiö oli hyvin varusteltu ja kieli siitä, että taloudessa ymmärrettiin hyvän ruoan päälle. Viinakaappi oli pieni mutta valikoimaltaan laadukas. Makuuhuoneen kaapeista toisessa oli lähinnä uusselakhialaista muotia ja toisessa erittäin käytännönläheisiä toa-haarniskan osia.
Angien kaivoi esiin puolillaan olevan konjakkipullon ja kumosi puoli lasillista suoraa päätä. Kovin paljoa ei voisi ottaa, koska hänellä oli vielä velvollisuuksia, mutta jotakin oli pakko saada hermojen nollaamiseksi. Varjotun tapaaminen oli aina sellaista helvetin munankuorilla tanssimista… mutta vaikka hän oli miten vihainen, hänen oli kai oikeasti oltava Varjotulle kiitollinen. Olihan se yksin hänen hirmuisuutensa armosta ja luottamuksesta, että Rautakala oli niinkin mukavassa asemassa kuin oli. Tai… ylipäänsä elossa. Kyllä tämä taisi oikeasti tietää paremmin… Ei auttanut kuin vetää hymy kasvoille ja mennä pitämään huoli, että draakin legioonilla riitti aseita jatkossakin.
Selakhi kasasi itsensä vielä tipalla konjakkia ja avasi väsyneesti kangaskantisen kalenterinsa, joka toimitti myös juoksevien asioiden muistikirjan virkaa. Illalla olisi Varjotun juhlat (ihanaa) mutta valitettavasti Halawe myös lähtisi jollekin tehtävälle niiden jälkeen. Mutta sitä ennen hänen pitäisi vielä hoitaa pari proteesia ja tarkastuskäynti tiedeosastolla ja pari muuta juttua, joita hän tiedeosaston ainoana järkevänä ja järjestelmällisenä henkilönä saattoi tehdä. Oli noin 60% mahdollisuus, että Tohtori Tritonus vielä räjäyttäisi jotakin tänään.
Hän veti valkoisen laboratoriotakin haarniskansa suojaksi, nappasi tyylikkäät suojalasit sen taskuun ja lähti suunnistamaan kohti tutkimusosastoa.
Odinan linnoituksen syvälle peruskallioon kaivetut osat olivat mukavan viileitä jopa sellaisina hiostavina päivinä. ”Tutkimukselle” oli varattu linnakkeesta kokonainen siipi – mittava kompleksi, mistä löytyi työpajoja, laboratorioita, äärimmäisen vaarallisia aineita ja pääsy mittavaan asevarastoon. Kun laskeutui Odinan valtaistuinsalista läpi tutkimussiiven, kulki ensin ohi mutaatio- ja fuusiotieteiden kerroksen (”biologinen”) ja saapui sitten mekaanisen teknologian osioon (”tekninen”). Mutaatiokiihdyttimestä kuului karmaisevia huutoja, kun Puhdistaja marssi huoneiden ohi kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tutkimushuoneiden valkoisessa steriiliydessä oli voimakas kontrasti käytävien luonnonkiveen ja hämärään valaistukseen.
Hän saapui lopulta Proteesilaboratorio 1:een. Työpajan pöydät ja tuolit olivat täynnä erilaisia teknisiä vimpaimia. Tilassa oli vain kaksi henkilöä.
Suurikokoinen, piikikäs ja lihaksikas pimeyden metsästäjä istui yksinkertaisella penkillä turhautuneen näköisenä. Tämä oli draakki, jonka silmistä toinen oli punainen ja toinen vihreä. Kaoottisesta haarniskasta näki lukemattomat sodan jäljet. Verikosto-niminen metsästäjä vihelteli ärsyttävästi.
Puhdistajaa ei kiinnostanut toverin tervehdys. Hän löysi draakin selkäpuolelta etsimänsä. Sininen selakhi-neito valkotakissa sääti jotakin porakoneen kanssa draakin selkäpuolella, missä tämän ylimääräinen kanoka-laukaisin-käsi yhdistyi metsästäjän selkärankaan. Selakhilla, joka tunnettiin Rautakalana, oli pari lisäruuvia hampaissaan. Vieressä oli liikuteltavalla pöydällä kasa muitakin instrumentteja: kristalliskalpelli, magneettiavain, sarja teriä ja koukkuja.
”Hetki”, selakhi mumisi ruuvien läpi. Verikosto ulvahti ikävästi. ”Lopeta se liikkuminen”, selakhi kivahti. Toinen ruuvi sisään. Koko prosessi vaikutti melko vastuuttomalta, mutta tehokasta se oli.
”Helvetti sinun kanssasi”, Verikosto mutisi, mutta ei uskaltanut olla tottelematta porakonetta.
”Voin laittaa lisää puudutusainetta, jos tarvitset.”
”Ei helvetissä.”
Selakhi huokaisi. Mikä siinä on, että jokainen metsästäjä esitti aina niin pirun kovaa, että puudutusainekin oli heikkouden merkki. Mikä idioottien saari.
”No niin”, sai selakhi työn tehtyä parin minuutin jälkeen. ”Nyt sen pitäisi pysyä kiinni. Älä tee sillä mitään tyhmää pariin päivään, sen pitää saada integroitua haarniskaasi.” Hän napautti omituista toista häntää, joka miehellä oli. Se kiemurteli ylös kanoka-laukaisin kärjessään.
Verikosto mutisi jotakin testatessaan, että mekaaninen häntä toimi kuten piti. Se luikerteli ympäriinsä ja toi laukaisimen tämän pään yläpuolelle.
”Hei, Puhdistaja”, hän sanoi. ”Milloin palataan Metru Nuille? Kuulin että toit kaiken muuttavan aseen… Saa Lhikan sitten maistaa sitä!”
Puhdistaja kohautti olkiaan, tai ainakin yritti. Sellaiset eleet eivät olleet helppoja niin paksussa haarniskassa.
”Taitaa olla Varjotun eikä minun asiani”, hän vastasi.
”Tapoitko edes Ilonpilaajan?” Verikosto kysyi.
”Se ei ollut prioriteetti”, Puhdistaja vastasi. Lyhytsanaisuuteen kyllästynyt draakki mutisi jotakin ja poistui paikalta. ”Nähdään illalla juhlissa!” hän vielä julisti kovaan ääneen.
Puhdistaja ja Rautakala jäivät kaksin. Rautakala oli lähes aina lyhyempi kuin juuri kukaan muu Varjotun palveluksessa oleva, mutta hänen valtakunnassaan robottiselkärankojen ja plasmalaukaisimien maailmassa isotkin korstot olivat yleensä nöyrää poikaa. Ei ehkä kannattanut ärsyttää tyyppiä, joka korjaisi luuytimesi kun seuraavan kerran joudut katastrofaaliseen onnettomuuteen. Sekin auttoi, että hän oli Varjotun uskottuja.
Teknisellä osastolla Rautakalan alaisuudessa työskenteli kolmisen tusinaa insinööriä (oikeilla tai väärennetyillä papereilla) ja hullua neroa, joista enemmän kuin yksi olivat mutatoituneita entisiä Nynrah-aaveita. Biologisella osastolla oli pari tusinaa lisää, ja se porukka oli vielä oudompaa. Osa heistä oli ihan okei, mutta kaikki eivät olleet ihan… kiinteässä olomuodossa.
”Minun pitää päästä Asevarasto vitoseen”, Puhdistaja meni suoraan asiaan. Selakhi pyyhki verta ja öljyä käsistään pyyhkeeseen ja mittaili metsästäjää.
”Rikoitko taas aseesi?” selakhi kysyi kuivasti.
”Siihen ammuttiin plasmaa.”
”No ei se tietenkään kestä sitä. Se on liekinheitin.”
”Ei se kestänytkään.”
”Ampuiko joku toa?”
”Tapasin Tuomarin.”
Tuomarin mukana Odinalta oli karannut ainoa alkuperäinen Vartija-kivääri, Rautakala mietti surumielisesti. Odinalla kyllä tehtiin sen halpaa kopiota, mutta alkuperäistä hän ei ollut saanut käsiinsä. Selakhi mietti hetken, millainen Puhdistajan, Ilonpilaajan ja Tuomarin taistelun oli täytynyt olla. Odinalaisia legendoja joka lähtöön…
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja lähti saattamaan Metsästäjää kokeellisten aseiden arsenaalille. Teknisen osaston päällikkönä Rautakala oli yksi niistä harvoista, joilla oli valtuudet käydä siellä. Hän lukitsi työpajansa perässään. Osasto oli jo melko hiljainen, ja suurin osa hänen väestään oli päässyt jo vapaalle.
”Ainakaan Ilonpilaaja ei ampunut sinua millään isolla”, Rautakala ylläpiti väkinäistä keskustelua samalla, kun he marssivat pitkin kompleksin käytäviä kohti asevarasto viittä. ”Hävittäjä oli törmännyt siihen Xialla ja kokeillut onneaan vähän liiaksi. Takaisin saatiin purkillinen jotain epämääräistä mössöä, josta suurin osa ei ollut koskaan kuulunutkaan Hävittäjälle…”
Puhdistaja murahti tyytymättömästi. Rautakala oli melko varma, että tämä kyllä tiesi metsästäjä-toverinsa kohtalosta.
”Hän oli varustautunut aika kevyesti. En usko, että hän odotti joutuvansa taisteluun”, Puhdistaja huomioi.
”Omituista häneltä”, Rautakala ihmetteli. ”Ne sirut ovat pistäneet maailman kirjat sekaisin.”
Puhdistaja käänsi katseensa rinnallaan kävelevään selakhiin hieman kummastuneena, mutta vaihtoi rintamasuuntansa takaisin eteenpäin, kun he joutuivat väistämään käytävällä vastaan tullutta leveyssuunnassa mutatoitunutta titaania.
”Olet jo kuullut siitä.”
”Ohimennen”, Rautakala muunteli hieman totuutta. ”Kolmas ovi vasemmalla.”
He olivat saapuneet määränpäähänsä. Tutkimussiiven yhteyteen rakennetut varastot oli tarkoitettu pääasiassa kentällä työskentelevien metsästäjien käytännön tarpeiden säilöntään. Varastot neljästä kahdeksaan oli kuitenkin varattu erikoisemmille varusteille. Varasto viiden sisältöön eivät päässeet käsiksi monet. Puhdistaja oli yksi harvoista ja valituista lähinnä siksi, että puolet sen sisällöstä oli hänen alun alkaenkin mukanaan tuomaa.
Angienin avainkristalli salli oven avaamisen ja selakhi edellä he astuivat sisään. Heti ensimmäisellä vilkaisulla oli selvää, mitä siinä nimenomaisessa varastossa säilytettiin. Mustan Käden logot koristivat esineistä käytännössä jokaista. Ainoastaan kaksi hyllyä varaston vasemmalla laidalla oli merkattu muilla xialaisilla merkinnöillä.
Puhdistaja käveli edeltä hyllyjen kolme ja neljä väliin, jossa aivan tämän punaisen visiirin tasalla lepäsi juuri sellainen panssariin kiinnitettävä liekinheitin, millaisen hän oli menettänyt. Hän kaappasi viimeisen kappaleen mukaansa. Seuraavaa esinettä hän kuitenkin joutui etsimään. Tämän katseen harhailtua tovin Rautakala kyllästyi odotteluun.
”Mitä etsit?”
”Niitä Nyrkin vanhoja kiitoreppuja. Onko niitä vielä?”
”Niitä ionisiivellisiä ainakin”, Rautakala totesi ja kumartui lähimpänä sisäänkäyntiä sijaitsevan hyllyn pohjalle. ”Saako olla sinistä vai punaista?”
”En kaipaa mitään niin näyttävää. Sellainen kertakäyttöinen riittää.”
Angien oli jo nostamassa suurempaa metallista laattaa, mutta Puhdistajan täsmennyksen kuultuaan kaivoikin sen takaa paljon pienemmän, hädin tuskin rakettireppua muistuttavan vempeleen.
”Se ei kyllä anna sinulle ilmaherruutta Ilonpilaajaa vastaan”, Rautakala huomautti, suoristi selkänsä ja ojensi repun Puhdistajan odottaviin kouriin.
”Eikä tarvitsekaan. Tahdon vain jotain sille varalle, että joudun tekemisiin korkeuksien kanssa.”
Selakhi hymähti ymmärtäväisesti. Hänen katseensa harhaili pitkin hyllyjä, joihin oli alkanut muodostumaan tavaran puutteesta huomattavan suuria koloja. Vuosikymmenet eivät olleet armollisia kulumalle. Ja Puhdistajalla oli paha tapa joutua tehtävillään aina tilanteisiin, jotka verottivat varusteiden määrää pysyvästi.
”Korkeuksista puheen ollen, insinööripuolelta kyseltiin sinua taas. En luvannut tietenkään mitään, mutta Herra Rakennusmestari alkaa kuulostaa kärsimättömältä.”
Puhdistaja huokaisi syvään ja käveli kaksikosta ensimmäisenä ulos asevarastosta täydennykset kainalossaan.
”Hän saa luvan odottaa. Palaan Xialle ylihuomenna enkä ole aikeissa tulla takaisin toviin.”
”Kertoisit tuon hänellekin, niin ehkä hän lakkaisi vaivaamasta minun osastoani asialla”, Rautakala murahti ja asteli ulos Puhdistajan perässä. Oven sulkeuduttua sähkölukko surahti merkiksi siitä, että se oli tosiaan kiinni.
”Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen jatkuva tarpeensa stressitesteille. Valaa vain vainoharhaa, vaikka tiedämme, että laskelmat ovat oikein.”
”Noh, sen siitä saa kun hankkii sata tuhatta teräspalkkia Varjotun laskuun. Hänellä on oikeus pitää silmällä sijoitustaan”, Rautakala huomautti.
”Hänellä on. Insinööreillä ei. Olisivat vain tyytyväisiä, että projekti on valmis.”
Puhdistajan rakennuttama kokeellinen taivasasema oli ollut pääasiallinen syy sille, miksi tämä ei ollut viettänyt kentällä kovinkaan paljoa aikaa edelliseen kahteen vuosikymmeneen. Varjottu oli hehkuttanut hanketta uuden turvallisemman ajan alkuna. Projektia johtanut Puhdistaja ei ollut jakanut Odinan valtiaan intoa, vaan oli runnonut projektia eteenpäin kuin tämän henki olisi ollut sen valmistumisesta kiinni. Asema oli ollut virallisesti valmis jo yli vuoden, mutta sen sijainti oli silti salaisuus kaikille muille paitsi harvoille ja valituille.
Rautakala ymmärsi hyvin, mistä insinöörien turhautuminen johtui. Astronominen määrä rahaa oli uponnut projektiin, jonka hedelmiä heidän ei sallittu edes näkevän. Selakhi oli melko varma, että hänenkään ei virallisesti olisi kuulunut tietää aseman olemassaolosta, mutta tieto oli valunut hänen käsiinsä siinä vaiheessa, kun häneltä tilattiin modifikaatioita BH-15-sarjan ohjuslaukaisimiin, jotta ne voitaisiin kytkeä tuhannen sarjoihin. Rautakala tiesi, että sen mittakaavan projektista tiesi varmasti moni sellainen, joka vain osasi pitää suunsa supussa.
Äkkiä Rautakalan radiopuhelin huusi. Se oli hänen takkinsa rinnuksissa. ”KRZ. Hälytys, kemiallinen vuoto Mutaatiokiihdytinkammiossa! KRZ.”
Syvä huokaus. Miksi juuri tänään?
”Kuinka paha?” hän kysyi puhelimeen.
”Mitään ei tainnut sulaa”, vastasi tuttu ääni toisesta päästä. ”Kovin pahasti…”
”Tulen katsomaan”, Rautakala sanoi, ja mutta ei pitänyt erityisen suurta kiirettä.
Puhdistaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti marssimaan tulosuuntaansa varusteet kourassaan. Rautakala ei hyvästellyt senkään vertaa, vaan lähti harppomaan nopeasti toiseen suuntaan.
Mutaatiokammiosta levisi tajunnan sammuttava löyhkä. Ilmalukossa oli vihreitä sadetakkeja ja kaasunaamareita. Hän veti ne päälleen hyvin rutiininomaisesti.
”No niin, mitä destralia täällä on tapahtunut?” Rautakala kysyi kun asteli kammioon, mikä höyrysi ja haisi. Siellä oli lukematon määrä erilaisia myrkkyjä, joiden käyttö oli kielletty suurimmalla osalla sakaroista. Mutta joskus tieteen eteen piti tehdä uhrauksia.
Kaksi henkilöä tuli häntä vastaan kaasunaamareittensa ja suoja-asujensa kera. He olivat avanneet kaikki ikkunat tuulettaakseen tilaa. Se teki huoneesta ällöttävän lämpimän, mutta ainakin myrkkyhöyryt huuhtoutuivat Odinan taivaalle.
”Homma räjähti kun säteilytimme yhtä vankia mutageenipadassa. Siitä piti tehdä uusi-”
”Hittoako mitä siitä mitä te yrittite tehdä. Mikä tilanne on nyt?” selakhi tivasi.
”No… tuolla”, vastasi toinen suojapukuisista tutkijoista ja osoitti kädellään ylikuumenneen kammion kulmaa. Siellä höyrysi joku tyyppi.
Rautakala otti olennon suuntaan pari päättäväistä askelta. Se oli valtava, draakkia suurempi, ja se lojui nelin kontin lattialla. Olennolla oli ainakin neljä uskomattoman lihaksikasta kättä ja sairaalloisen vihreä iho josta pisti läpi teriä ja hammasrattaita. Se hengitti raskaasti.
”No niin, hei vain!” Rautakala huusi ja käveli olennon eteen. Hän heilutti kättään, mutta ei saanut vastausta. Osa laboratoriosta savusi vielä. Sähköjohtoja roikkui vaarallisesti kemikaalisammioiden päällä.
”Hei, kuuletko sinä minua? Tyyppi hei!” selakhi jatkoi. Lopulta mutantti käänsi päänsä.
”Olit onnettomuudessa. Osaatko vielä puhua?”
Mutantti näytti hämmentyneeltä. Lopulta hän tavasi matoraniksi varovaisen myöntävän vastauksen.
”Loistavaa. Tässä on Pimeyden Metsästäjien jäsenhakemus. Onnea uudelle urallenne. Nyt, sinä valut jotakin myrkyllistä mönjää laboratorion lattialle, joten voisitko poistua.” Rautakala sanoi, ojensi paperin savuavalle mutantille ja kääntyi pois. Mutaatiokammion sivussa pidettiin aina liittymislomakkeita ja mainoskuulakärkikyniä, sillä sellaiset tapaukset olivat murheellisen yleisiä.
”Järjestäkää sille joku säteilysuojattu huone”, hän sanoi kahdelle tyrmistyneelle laboratoriotyöntekijälle, kiersi jonkun lattialla sulavan ruumiinosan ja poistui. Uusi Pimeyden Metsästäjä Varjotun riveihin, selakhi mietti.
”Ja opetelkaa helvetti olemaan”, hän vielä hihkaisi laboratorion porukalle.
Ennen kuin Rautakala ehti poistua biologiselta osastolta, hän kävi hyvin lähellä kuolemaa: noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin hänen kulkusuunnassaan ovi paiskautui saranoiltaan suuren räjähdyksen voimasta. Räjähdys vei mukanaan suuren osan käytävää ja jätti kraatterin siihen, mistä selakhi olisi noin sekunnin kuluttua kävellyt. Hän kiljaisi, lensi paineaallon voimasta takamuksilleen lattialle ja tunsi polttavan kuumuuden ihollaan.
Räjähdyksen keskipisteenä olleesta huoneesta, tai siitä, mitä siitä oli jäljellä, saapasteli ulos siivekäs hahmo, joka taputteli neljällä kädellään vielä kytevää labratakkiaan.
”Auts, auts, kuumaa, kuumaa”, tämä puuskutti. Nähdessään pöllämystyneen Rautakalan istumassa lattialla tämä totesi: ”Tuota, ampu tulee?”
”Mitä absoluuttista karzahnia?” selakhi huusi.
Liekkimerestä pelastautunut otus olisi ollut vaikea tunnistaa schiludomilaiseksi, ellei Rautakala olisi tiennyt, että tämä oli sellainen: tämä oli täysin karvaton ja tämän pää niin sileä, että kallonmuodot olivat hyvin näkyvissä. Tämän tumma prototeräksinen haarniska, joka pilkotti liekeissä mustuneen ja reikiintyneen labratakin alta useista kohtaa, oli täynnä outoja pieniä nystyröitä.
”Tulen toan veri oli hieman, hmm, potentimpaa kuin odotin”, luurankomainen schiludomilainen murahti ja yski hieman savua. ”Ihan saatanan räjähdysherkkää!”
”Sen jälkeen, kun…?” Rautakala puuskahti nousten seisomaan.
”Sen jälkeen, kun mitä?”
”Ei tasan räjähdä tuolla tavalla, jos et tehnyt jotain!”
”Sekoitin siihen vain glyseryylitrinitraattia ja vähän diasetyyliperoksidia. Syttyi, perkele, heti, kun panin sekaan diiseliä.”
Rautakala oli sanaton. Hän huokaisi ja pudisteli takistaan nokea, mikä lähinnä levisi siihen pahemmin.
”Kai sinä ymmärrät, että jos räjäytät puolet osastoa ilmaan, se tulee aika kalliiksi?”
Schiludomilainen mulkaisi Rautakalaa ärtyneesti.
”Kuka nyt välittää jostain rahasta. Mutta käy nyt peremmälle, kun kerran tulit vierailemaan.”
Varjottu, olisi Rautakala halunnut sanoa mutta jätti sanomatta.
Lepakkoi marssi välittömästi takaisin huoneeseen, joka oli paikoitellen vielä ilmiliekeissä. Rautakala katsoi tämän perään epäuskoisesti. Sitten hänen katseensa kääntyi käytävän lattiaan tulleen railon toiselle puolelle, jossa kaksi niinikään pöllämystynyttä metsästäjää – matoralainen ja kromidi – tuijotti takaisin.
”Sinäkin tulossa Tritonusta tapaamaan?” pienempi metsästäjistä, Tärvelijä, kysyi häneltä. Tämä oli tapansa mukaan pukeutunut mustaan japanuilaisten taistelulajiharrastajien suosimaan asuun. Rautakalalla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi taistelulajiasiantuntijan koodinimi oli ”Tärvelijä”. Mitä tämän oli tarkoitus tärvellä nyrkiniskujen ja hyppypotkujen avulla?
Pariskunnan pidempi ja jäntevämpi osapuoli, Virittäjä, oli tänäänkin vähänsanainen. Hän vain seisoi Tärvelijän takana hiljaa Rautakalaa tuijottaen, riittävän lähellä työpariaan, että hänen pitkä lonkeropartansa kutitteli tämän päälakea. Tärvelijä puolestaan yritti hätyyttää lonkeroita pois päältään hieman ärsyyntyneenä.
Rautakalalla olisi ollut parempaakin tekemistä kuin jäädä näiden urpojen kanssa juttelemaan, mutta häntä kiinnosti kuitenkin hieman, mitä ihmettä Tritonus puuhasi.
”Niinpä kai”, hän puuskahti ja käveli savuavaan huoneeseen. Tiedemiestä ihan oikeasti tapaamaan tullut kaksikko asteli hänen perässään sisään.
Schiludomilainen oli tarttunut vaahtosammuttimeen ja suihkutteli sillä kyteviä seiniä. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun huone oli jo enimmäkseen sammunut, ja käytävän seinässä olevan reiän kautta veti sen verran hyvin, että hengitysilmastakaan ei saanut enää syöpää.
Tritonus oli räjähteiden asiantuntija, mutta hän työskenteli biologisella osastolla siksi, että Varjottu tahtoi jonkun kehittävän biologisia räjähteitä. Rautakala joutui onneksi harvoin olemaan tekemisissä tämän kanssa, sillä tämä oli hänen mielestään suoraan sanottuna karmiva tapaus.
”Tritonus hei!” huudahti matoralainen Rautakalan takana. ”Tultiin käymään.”
”Ah, sehän on Örveltäjä ja Räpeltäjä”, schiludomilainen tuhahti. ”Taasko loppui paukut kesken? Sanoin, ettei lisää tipu, ennen kuin tuotte lisää absinttia.”
”Viimeisen kerran”, matoran älähti. ”Me ollaan Tärvelijä ja Virittäjä!”
”Joo joo”, Tritonus sanoi ja penkoi jotain kaapistaan.
Rautakala tutkaili huonetta. Keskellä tilaa oli leikkauspöytä, johon oli sidottu tulen toa, joka taisi olla hengetön. Huoneen reunamilla olevien pöytien päällä sijainneet pullot ja rasiat olivat tuhoutuneet räjähdyksessä, ja ikkunat olivat paiskautuneet irti.
”Mitä sinä oikeastaan teet?” Rautakala kysyi pälyillen yhä ympärilleen.
”Sitä, mihin minut on palkattu, tietenkin”, Tritonus vastasi, ”biologisia aseita.”
Hän löysi etsimänsä – ampullin jonkinlaista nestettä – ja marssi huoneen keskelle sidotun toan luokse.
”Hei, tota, me tarvittais vielä kolmetoista uutta kranaattiomenaa”, Tärvelijä sanoi varovasti. ”Kyllä me tuotiin absinttia.”
Virittäjä asetti pullon vihertävää nestettä sivupöydälle. Jättäen kaksikon täysin huomiotta Tritonus veti injektioneulan täyteen ampullissa olevaa nestettä ja puukotti sen sitten suoraan tulen toan kaulaan. Tämä päästi korviahuumaavan rääkäisyn ja rupesi välittömästi rimpuilemaan lepositeissään.
”Mitä hittoa, se oli elossa?” Tärvelijä parahti.
”No niin, Rautakala”, Tritonus tuhahti ja läimäytti toaa avokämmenellä kasvoille. ”Annapa näkemyksesi: haluaisin pumpata testosteronia suoraan tämän aivoihin nähdäkseni, mitä se tekee veren räjähdysherkkyydelle, mutta minulla on vaikeuksia tehdä se kallon läpi. Sitten taasen testosteroni ei läpäise veri-aivoestettä, joten sen saaminen sisään verenkierron kautta on haastavaa! Miten ehdotat, että ratkaisen ongelman? Saat palkinnoksi fentanyyliä. No niin, kello käy.”
”… mitä… miksi, äh, mistä minä tietäisin?” Rautakala ähkäisi. ”En minä ole mikään kemisti.”
”’En minä ole mikään kemisti’, nännännää”, Tritonus matki. ”Helvetin hammasaivo. Ei sinusta koskaan ole mitään iloa! Kunnon tieteilijä ei välitä rajoista, niin eettisistä kuin tieteenalojen rajoista! Kyllä olisi Tohtori Synti osannut minulle tämän kertoa.”
”Voi nyt yhden kerran”, Rautakala kivahti. ”Syntiä ei ole näkynyt vuosikausiin, ja vieläkin sinä urputat siitä, että se katosi! Siirry jo elämässä eteenpäin.”
”Ei täällä mikään tunnu pyörivän ilman sitä kusipäätä!” Tritonus huudahti. ”Sillä oli kuule visiota! Sillä oli ideoita! Sillä oli ymmärrystä maailman rakenteesta! Ja sitä kiinnosti, mitä täällä puuhataan!”
”No voi voi, mutta minulla on oma osastoni pyöritettävänä”, Rautakala huokaisi syvään. Tohtori Synti oli ollut kyllä mäntti, mutta ainakin tämä oli ollut hurmaava mäntti, toisin kuin kukaan muu näistä tyypeistä.
”Niin tuota, mites ne kranaattiomenat?” Tärvelijä yritti. Siihen Tritonus vastasi kaivamalla huoneen perällä olevasta laatikosta koomisen näköisen pyöreän, mustan, sytytyslangallisen pommin, jonka tämä heitti päin kysyjän naamaa. Tärvelijä sai juuri ja juuri otettua kopin metallikuulasta, ennen kuin se olisi osunut häntä naamaan, vain huomatakseen, että sen sytytyslanka oli sytytetty.
”AAAA MITÄ MINÄ TEEN TÄLLÄ?” hän huusi ja juoksi huonetta ympäri kuin hahmo koomisista piirrosanimaatioista.
”Mietipä sitä”, Tritonus sanoi. Rautakala tarttui matorania kauluksesta pysäyttäen tämän ja otti pommin tämän kädestä. Hän lipaisi sormenpäitään ja yksinkertaisesti puristi sytytyslangan pään sammuksiin.
”Idiootti, käyttäisit joskus päätäsi”, hän huokaisi.
”Mitä odotit äijältä, jonka nimi on Örveltäjä”, Tritonus mainitsi piikittäessään jälleen jotain nestettä leikkauspöydällä möllöttävään uhriin. Tällä kertaa toan iho tosin alkoi hehkua oranssina.
”… minä taidankin tästä lähteä, ennen kuin menetän kriittisiä määriä aivosoluja”, Rautakala sanoi ja kiirehti ulos huoneesta. Hän oli jo useiden metrien päässä, kun hänen takaansa kuului jysähdys liekkien kuumuuden hohkatessa vielä hänen niskassaan ja Tärvelijän epätoivoisen parahduksen kaikuessa käytävää pitkin.
”Ei saatana, sehän toimi hyvin!” kuului Tritonuksen innostunut rääkäisy ja kahden metsästäjän yskintää. Selakhi kiihdytti tahtiaan vaistomaisesti, kuin yrittäen saada etäisyyttä itsensä ja seuraavan vääjäämättömän räjähdyksen väliin. Ehkä siihen sai lopettaa työpäivän…
Monta kerrosta alempana steltinpeikko nimeltä Kersantti ei pahemmin piitannut räjähdyksestä, joka kaikui jostakin Linnakkeen tiedeosaston suunnasta. Sellaista sattui! Linnake kohosi mustana ja jättiläismäisenä hänen takanaan. Se oli louhittu puoliksi vuoren sisään vuosisatojen aikana. Reitti pääportilta kohti kaupunkia kulki pengerrettynä tienä, mikä oli tarpeeksi leveä kokonaiselle kolonnalle sotilaita.
Linnakkeen raitiovaunupysäkki oli ihan siinä portin lähellä. Kersantin ei tarvinnut odotella kauaa. Hänen päivänsä oli kulunut parin vastavärvätyn koulimisessa sotilaiksi – huonolla menestyksellä – ja nyt teki mieli irroitella. Ottaa vähän etkot ennen iltaa. Ja sitä varten hänellä oli vakiopaikka.
Vihreä ratikka pysähtyi. Sen ensimmäinen vaunu muistutti aivan tavallista xialaista raitiovaunua, mutta muut näyttivät enemmän karjavaunuilta, ja niiden penkit olivat metalliset ja minimalistiset. Odinalla kaikki oli tehty suureen mittakaavaan, toisin kuin lilliputtien Metru Nuilla. Kun suurin osa Metsästäjistä oli jonkinlaisia mutantteja, xialainen mittakaava oli kaikkein yleisintä. Se harmitti Kersanttia. Kaikki muut peikot olivat häntä isompia, mutta hän kyllä kompensoi sitä kovalla äänellä ja häijyllä luonteella. Liian isot penkit olivat silti muistutus hänelle. Yhdellä istui valtava, humanoidimainen härkä, joka murisi hänelle. Rynkky oli aina ollut vähän kusipää. Toisella puolella oli pienempi, ison koiran kokoinen härkä, joka yhtä lailla murisi hänelle. Sen mukana oli vortixx. Jäljittäjä se vasta outo olikin.
Kersantti vaihtoi vaunun takaosaan. Pari muutakin oli siellä. Vahva koura läimäisi Kersanttia olkapäälle.
”Kessu! Vapaalla jo?”
Puhuja oli Lurkki. Lurkkikin oli peikko – iso, kirkkaan punainen ja komea. Hänen haarniskassaan oli kaksi rumaa naamiota, sotasaaliina saatu tuhotuilta toilta. Selästä nousi kaksi pitkää kokonaan mekaanista kättä, joiden päissä oli ikävän näköiset pihdit. Rautakalan väki oli viritellyt ne Lurkin proteeseiksi, kun hän oli halunnut ”enemmän käsiä.” Hänellä oli myös pistinhäntä, jonka oli voittanut korttipelissä.
”Juu ei näistä alokkaista ole mihinkään nykyään, taso sen kun laskee. Hävittäisi sota, jos semmonen syttyisi nyt”, Kersantti valitti.
”No mehän hävittiin jo yksi”, Lurkki vastasi. Kumpikin nauroi.
”Joo mutta näillä ei olisi edes mahiksia. Ihan nulikoita kaikki.”
”Kyllä niistä vielä miehiä saadaan”, Lurkki sanoi. He hyppäsivät ratikkaan ja puhelivat niitä näitä.
Rata kulki Linnakkeelta rinnettä alas kohti Odinan kaupungin keskustaa. Väliä ei ollut oikeasti kuin päälle kio, mutta kun Linnakkeen ja sataman väli oli niin kiireinen, julkinen liikenne oli ollut erinomainen investointi. Sen käyttäminen oli ilmaista Odinan asukkaille. Eihän sitä julkista liikennettä kovin paljoa muuten ollut, mutta toisaalta miksi kukaan haluaisi aavikolle?
Odinan kaupunki oli rakennettu ahtaalle alueelle Varjovuorten ja Vesilahden väliin, ja se levisi pitkin kallioista rannikkoa pitkälle kumpaankin suuntaan. Xialaistyyliset tornitalot hallitsivat maisemaa keskustassa. Niiden seassa näkyi myös ”Tiedon torni” – tai ainakin sen muotoinen kivi- ja lasirakennus, joka yritti parhaansa mukaan näyttää Ko-Metrulta. Siellä sijaitsi kaupunginkirjasto.
Ah, Odinan kaupunki, Xian ruma pikkuserkku! Voiko mistään muualta löytää niin suurta määrää oman etunsa tavoittelijoita, luikureita ja varkaita? Palkkasotilaita ja maanpakolaisia? Metsästäjien operaatio oli kasvanut aikojen saatossa pieneksi imperiumiksi, ja se oli houkutellut Odinalle kaupungillisen väkeä. Tehtaat tuottivat aseita ja huumeita omaan käyttöön ja myytäväksi. Jos ura epäonnistui Xialla, aina saattoi tulla yrittämään uudestaan Metsästäjien valvovan silmän alle.
He jäivät ratikasta Seleciuksenkadulla, mistä oli vain parin korttelin matka Kersantin suosikkipaikkaan kaupungissa, Lörtsyn peikkobaariin. Kadut vilisivät elämää. Oli skakdeja myymässä tavaraa kaduilla, oli asioillaan juoksevia vortixxeja, oli kiireisen oloisia aristokraatteja ja nauravia peikkoja. Kyllä matoralaisiakin näki, mutta useimmat heistä pysyttelivät vähän syrjemmällä pikku jäbien kaupunginosassa tonttujen ja muiden kanssa.
Vaikka Lörtsy oli peikkobaari, sen ylivertaisuuden myönsivät myös moni muu väki. Kessu ja Lurkki marssivat sisään. Suurin osa siellä olijoista tunsi toisensa.
”Parit kaljat, Jerry!” Kersantti huusi baaritiskille. Kaksikko katseli hetken vapaita paikkoja, ja menivät sitten isoon pöytään, missä pelattiin korttipelien aatelia, srekajaa.
”Skrää skrää, saatiinks me lisää pelaajia, saatiinks me?” Pelipöytää dominoi Kraata-Kal, kuten tavallista.
”No kyllä minä aina sinut rökitän, mato”, Lurkki uhosi.
”Joo ja mä olen korttipelien TITAANI”, Kersantti jatkoi.
He hävisivät ensimmäisen erän. Kysymys siitä, huijasiko Kraata-Kal peleissä, oli yleinen puheenaihe. Erityisen paljon tappiossa pisteli hävitä jonkinlaiselle tietoisuuden saavuttaneelle kraatalle, joka asui metallihaarniskassa. Hänellä oli kyllä varjon, tulen ja veden elementtivoimat, mutta suoraan sanottuna hänen korttipelivoimansa taisivat perustua lähinnä täydelliseen pokerinaamaan: Kraata-Kal ei elehtinyt. Se oli eleetön haarniska, ja jos sisällä olevan kraatan pokerinaama petti, kukaan ei sitä nähnyt.
”Ja taas voitto, voitto kaikkien kraatojen kraatalle!” Kraata-Kal iloitsi ja kahmi krediittejä. Huonot häviäjät valittivat kovaäänisesti. Pöytään taottiin nyrkkiä, kunnes Kraata-Kal päätti mennä terrorisoimaan jotakin toista peliluolaa.
”Hitto mikä äijä”, Kersantti mutisi.
”Kai se voi nainenkin olla. Se on joku kraata”, Lurkki mietti.
”Säkki, yritä olla miettimättä naisia koko ajan.”
”Täytyy olla harrastuksia”, Lurkki puolustautui.
”Mites, kuulitko että Puhdistaja tuli ihan Pomon kanssa samaa matkaa kotiin? Oli vissiin onnistunut oikein kunnolla”, Kersantti sanoi ja kittasi kaljaa.
”Saikohan se Ilonpilaajan vihdoin niitattua?”
”Ei mä kuulin että se olisi ollut joku aarre. Vorokeikka.”
Samassa pöydässä ristisanatehtävää täyttänyt Keräilijä puuttui keskusteluun. Hänen huhuttiin olevan matoran, mutta hänen massiivinen haarniskansa teki hänestä ainakin peikon kokoisen.
”Minä kuulin, että kyse oli jostakin suunnattoman arvokkaasta voimaesineestä”, hän sanoi. Hänen äänensä oli kummallinen ja tuntui olevan aivan liian pieni sen kokoiselle olennolle.
”Kenties Varjottu tekee niin kuin edellisenkin kanssa. Jakaa sen kuuteen osaan, ja myy jokaisen osan eniten tarjoavalle. Nerokasta, sanon minä.”
”Joo se oli kyllä Jakajan paras idea.”
”Kuulin että se olisi oikeasti tullut Panostajalta.”
”No, ne jakavat yhdessä yhden aivosolun.” Vastauksena nousi naurunremakka.
”Ei tuommoisia pitäisi sanoa kummipojista”, varoitti yksi vanhemmasta väestä, Vartija. ”Vähemmästäkin hirtetään väkeä.”
Uusia käsiä srekajaa jaettiin ja monet palkkapussit meni siinä onnekkaampiin käsiin. Pöytään liittyi pian Gladiaattori. Lörtsy oli hänenkin kantapaikkansa, vaikka hän olikin gladiaattorilajin jäsenenä melko lailla isompi kuin tavanomainen peikko. Peikoilla ja gladiaattoreilla vaan sattui usein olemaan sama maku. Steltin duunarien piti pitää yhtä, Kersantti usein sanoi.
”Äijät, katsokaapa tätä. Kasvostaja lähetti postikortin.”
Suuri soturi istuutui pelipöytään tuopin kanssa ja läimäisi kortin väen nähtäväksi. Siihen oli kuvattuna kaunis, vaalea linna, jonka katot olivat punaiset ja jonka lipputangoissa liehuivat siniset ussalit. Kaupunki sen edustalla näytti hieman pohjoismanterelaiselta. Auringot paistoivat tornien takana, ja puut olivat vehreitä.
”Se kirjoittaa, että on nyt täällä Bio-Klaanissa, ja että niillä oli juuri joku loppukesän festivaali. Kunnon rantakelit ja kaikki. Puhuu kivoista kahvioista ja loistavista baareista, ja kävi jokiristeilylläkin. Vissiin siellä on niin paljon isoa väkeä että melkein kaikki paikat huomioi sen, ja että ei ole ollut mitään ongelmia viranomaisten kanssa. Antaa 6/6 tähteä lomakohteena”, Gladiaattori kertoi hymyillen ystävänsä puolesta.
”Ai että se on helvetin leso”, Lurkki nauroi.
”Niin siis missä se on?” Kersantti kysyi.
”Siis Bio-Klaani on Välisaarilla oleva mesta”, Lurkki kertoi. ”Olin siellä jotain kolme vuotta sitten.”
”Keikalla?”
”Ei kun ihan lomalla”, Lurkki sanoi. ”Se on outo mesta. Siellä on useampia entisiä meikäläisiä, ihan niiden johtokunnassa asti. Tuomari on meinaan yksi pomoista.”
”Oikeasti? Luulin, että Varjottu listisi porukan, jotka lähtee”, Gladiaattori sanoi hämmentyneenä.
”Niin siis kai siinä on joku diili”, Kersantti korjasi. ”Ehkä Tuomari on vaan soluttautunut sinne.”
”Jaa-a”, Lurkki raapi leukaansa. ”Siellä on siis varmaan pari kymmentä toaa, ja paljon muita taisteluäijiä. Se olisi aika rankka pala meillekin, tai että ei maksa vaivaa.”
”Onko se merirosvokaupunki?” Gladiaattori kysyi.
”Rumisgone on ihan siinä lähistöllä”, Lurkki kertoi. ”Mutta siellä Bio-Klaanissa on joku järjestys. Koko paikkaa johtaa yksi sähkö-toa, mutta käsittääkseni Tuomari on silleen kakkosmies. Ja johtajista puhutaan oudompaakin.”
”Ai toa?” Kersantti kysyi. ”Ei kuulosta kovin tooalaiselta paikalta.”
”No siis juttelin siellä parin kanssa”, Lurkki kertoi. ”Ja aika moni siellä ei kauheasti piittaa sellaisesta turagoiden hurskastelusta ja muusta. Niin kuin toia jotka haluaa päättää itse, mitä tekee. Ei ne siellä mitään rosvoamista kattele, mutta antavat muuten olla, jos on ihmisiksi.”
”Niin, onhan meilläkin Hammasratas, ei ne kaikki toat ole samanlaisia”, Gladiaattori mietti.
”No se kyllä on rosvojen rosvo”, Kersantti nauroi. ”Tiedättekö te siitä kerrasta kun se pölli koko helvetin kassaholvin Novarattaalta? Leijutti sen noin vaan, sormen napautuksella!” Peikko napsautti sormiaan dramaattisesti. ”Ei saatana kun meillä olisi lisää toia.”
”Parempi on, että pysyvät kaukana”, Gladiaatori mutisi. ”Vaikka kyllä se Bio-Klaani vaikuttaa ihan hyvältä lomapaikalta. Liian monessa paikassa ei tykätä, jos on yhtään oudon näköinen.”
”Juu ehkä seuraavilla lomilla voisi”, Kersantti mietti. ”Samalla voisi käydä Rumisgonen, se on kuulemma Välisaarien kovin mesta, Luikuri kertoi just miten siellä on niin monta baaria, ettei edes se ehtinyt mennä niitä päivässä…”
Samaan aikaan naapuritalon kellarissa Triglax selasi tylsistyneenä kansainvälistä uutisvirtaa kahdeksalta näytöltä nojatuolinsa pohjalta. Päivän pääuutinen oli yksiselitteinen: Esto-Metrun uppoaminen. Kaikki muu oli epäselvää. Kuten se, miten jäävuori muka ilmestyi ”tyhjästä” ja kuinka monen eri vieraan vallan sukellusveneitä oli paikalla. Juuri mikään uutislähde ei kehdannut tehdä liian suoria johtopäätöksiä juonittelevista osapuolista tai vallitsevista agendoista. Ainoat kiveenhakatut faktat olivat, että metrunuilainen matkustaja-alus oli törmännyt jäävuoreen Zakazin itäpuolella ja satoja oli kuollut. Uutistoimistot kuitenkin etenivät asian suhteen kuin tulisilla hiilillä, eivätkä tarttuneet todellisiin kysymyksiin. Niin kuin siihen, miksi alus oli tehnyt salaisen pysähdyksen ko-metrulaiseen sotilassatamaan matkansa alussa, ja siihen, miksi tapausta tutki kolmen eri tahon tutkimuskomissiot, joilla kaikilla oli tapahtumalle eri selitykset. Hah, frostelukset taas? Niillä seuduilla? Keksikää parempia juttuja.
Tappavan tylsää, Triglax huokaili. Kunnon polemiikin ainekset oli kyllä jaettu – mutta eikö kukaan halunnut yrittää ottaa tapauksesta koppia, osoittaa syyttäviä sormia tai hyväksikäyttää kaaosta? Oli kuin kaikki tahot yrittivät välttää eskaloimista, ja takertuivat tylsimpään mahdolliseen selitykseen. Hei, entäs ne havainnot siitä sukellusveneestä, joka oli ilmiselvästi xialais- tai odinalaisvalmisteinen? Haloo? Ei, se jäävuori varmaan vain ilmestyi siihen tyhjästä. Mutta miksei edes pahimmat korppikotkat eivät kehdanneet herkutella ruumiilla vielä?
Paskan marjat, ajatteli Triglax. Kukaan ei ollut vain vielä heittänyt ensimmäistä kiveä, koska tapaus oli niin tabula rasa, että sitä voisi käyttää minkä tahansa poliittisen agendan puolesta. Siinä oli jopa liikaa mahdollisuuksia. Oliko Dumen salainen asekuljetus vaarantanut kansalaisten henget, kun xialaiset tai odinalaiset olivat saaneet vihiä siitä? Vai oliko xialainen terroristisolu iskenyt ajaakseen maailmaa kohti uutta sotaa, vai vielä parempaa, Dume tilannut iskun pönkittääkseen omaa valtaansa? Hitto mitä mahdollisuuksia, kunhan joku päättäisi, että mikä vaihtoehto olisi rahakkain.
Triglax avasi toisen ikkunan ja tarkisti laudat läpi tuoreen keskustelun kannalta. Totuustehtaan muut puuhakkaimmat kävivät kiivasta keskustelua. /pol/ oli tulessa.
#42778990
Tietääkö kukaan ketä tosta sopii oikeesti syyttää? Mutu sanoo että jotain suurvaltapolitiikkaa tässä on. Varjotun ops jos pitäis lähteä veikkaamaan.
#3111850
>#42778990
huutista valuaivolle, ei saleen oo varjottu :DDD Dume siellä vaan jälleen pistänyt inside jobin että tohungat ja matkut voi leikkiä uhria vaikka ne hallitsee maailmaa
#50001778
Lol mikä valakki, Varjottu on tylsin vaihtoehto. Mun lähteet sanois että jotain makuta-hommia mut ei sellaisesta kannata tehdä mitään juttua. Makutoita voi nyt syyttää ihan mistä vaan eikä herätä oikeestaan tässä kohtaa enää mitään tunteita.
Triglax ei ollut vielä juuri osallistunut keskusteluun. Totuustehtaalla käytiin samaan aikaan kahta sotaa: kaikki halusivat tietää tapauksesta enemmän, mutta kukaan ei halunnut osoittaa olevansa tietämätön. Dumellahan ei tässä tapauksessa ollut osaa eikä arpaa, sen hän nyt hyvin tiesi – kuten tiesivät myös hänen lajitoverinsa muissa organisaatioissa ympäri universumia. Triglax kyllä tiesi, että siellä oli ollut Jäätiköittäjä ja sukelluspuolen pojat hommissa, kun oltiin saatu vihiä salaisesta metru-teknologian kuljetuksesta matkustaja-aluksessa. Tapaus oli aivan tarkoituksella toteutettu niin helvetin sotkuisesti, että kukaan ei oikein tiennyt, mihin koukkuun tarttua. Ah, se xialainen sukellusvene oli kirsikka kakun päälle – kunnon sopan hämmennystä!
Triglaxilla ei ollut liiemmin lojaliteettia Odinalle, tai oikeastaan minnekään. Saari oli kotipaikkana aika lailla yhtä paha läävä kuin mikä tahansa muukin. ”Imperiumi” ei velvoittanut häneltä mitään, eikä se nyt kovin keskusjohdettu ollutkaan. Varjottu maksoi hyvin, ja työ oli toisinaan mielekästä – eikä hänen sivubisneksiään totuustehtaalla tarkastellut kukaan liian kriittisesti. Muodonmuuttajana sai metsästäjissä paljon helppoja tehtäviä – vakoilua, pikku kähveltämistä, helppoa mustamaalaamista – ja siinä kyljessä oli aikaa ottaa sivubisneksenä toimeksiantoja muilta tekijöiltä. Maustaa vähän totuuksia, Triglax tykkäsi sanoa. Toisinaan hän maustoi niitä täälläkin.
Jotkut valakit edelleen luulivat, että hän oli viimeinen Keltainen jättiläinen, koska hän oli ilmaantunut sen näköisenä Varjotun vuosikirjan kuvauksiin. Pikku väännön myötä se kuva oli päätynyt jopa kanteen. Huutista, helvetisti huutista. Jengi uskoi mitä tahansa paskaa. Koko maailma oli ihan saatanan tyhmiä tyyppejä täynnä.
Triglax vilkaisi kelloa. Pari tuntia voitonjuhliin, hän muistutti itseään. Kai siellä pitäisi näyttäytyä, mutta hän ei ollut vain vielä ihan varma missä hahmossa. Olisi kyllä hauska aiheuttaa ongelmia ja esim. joku kolmiodraama, mutta hän oli ylittänyt viimeaikaisesti vähän turhan auliisti vastaavia rajoja. Jengi ei vaan ymmärtänyt hyvän trollin päälle. Se oli vitsiä.
Jengi oli yhä väärässä samassa langassa. Triglax näki tilaisuutensa, avasi kommenttikentän ja alkoi kirjoittaa viestiä.
#05396591
saatana te ootte kaikki ihan tyhmiä, totta kai toi on inside job. Totta kai Dume on se joka tässä voittaa haloo. Tän laudan jengi muuttuu kyllä vuosi vuodelta tyhmemmiksi, ei mitään mediakritiikkiä.
Tärvelijä ja Virittäjä kävelivät yhdellä kaupungin vilkkaimmista toreista. Heidän oli tarkoitus hankkia välipalaa seuraavaan operaatioon varustautumisen ohessa ja illan gaalaa odotellessa. Virittäjä kantoi kaksin käsin laatikollista kranaattiomenoita, josta he olivat lopulta saaneet suostuteltua Tritonuksen luopumaan.
Tärvelijä pysähtyi ostamaan japanuilaisittain grillatut kahu-vartaat. Hän antoi toisen niistä Virittäjän partalonkeron pideltäväksi ja rupesi mussuttamaan omaansa hyvällä ruokahalulla. Tritonuksen pompotuksen jälkeen hän ansaitsi pienen herkun.
Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään.
”No mutta Tärkki ja Virkki! Pitkästä aikaa!” sanoi hyväntuulinen ääni. Tärvelijä katsoi olkansa yli ja näki päivänsä toisen schiludomilaisen.
”Kappas, sehän on itse Eeru vatseru!” Tärvelijä lohkaisi varrastaan mussuttaen ja näpäytti tämän käden pois olkapäältään. Lepakkoi irvisti järkyttyneenä.
”Älä helvetissä tuollaista sano”, hän murahti. ”Vietät aivan liikaa aikaa Japa Nuilla.”
”… minä olen kotoisin Japa Nuilta.”
”No olet viettänyt siellä liikaa aikaa!”
”Keksisit itse hyvän käännöksen. Minun xian taitoni ei ole kovin kummoinen, ’Eör votser’ ei taivu kovin hyvin suuhuni.”
”Se on Airwatcher!”
”Niinhän minä sanoin!”
Tässä kohtaa vartaansa loppuun syönyt Virittäjä nyökkäsi Airwatcherin suuntaan tervehdykseksi ja pysähtyi heittämään jäljelle jääneen puisen tikun kojun viereiseen roskakoriin.
”No kun mikään ei oikein tunnu toimivan matoraniksi”, schiludomilainen huokaisi. ”Kokeilin Ilmatarkkailijaa, mutta se on vähän laimea. Taivasvahdissa on kiva sointu, mutta se ei ole kovin linjakas. Tämä on kovin vaikeaa!”
”No joo”, Tärvelijä sanoi. ”Minulla on vähän sama mutta toisin päin. Mietin itse omani matoraniksi ja kokeilin kääntää xiaksi, ja kun hittolainen, ’Tärvelijä’ kääntyisi tosi hyvin ’Ruineriksi’, mutta se on jo varattu.”
”Ai joo, niin on”, Airwatcher hekotti. ”Se ääliö taas käänsi ’Ruinerin’ ’Ruinaajaksi’. Mikä dorka.”
”Mutta ’ruinaajahan’ tarkoittaa… tyyppiä, joka ruinaa?”
”Niin. Niin tarkoittaa.”
”Aika pöyristyttävää.”
”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin myös Airwatcher on vähän kompromissi. Mietin sen omalla kielelläni alun perin, kun meillä on ilmalle ja lentämiselle tosi paljon kivoja sanoja! Ja lampuille kyllä myös, mutta eksyn aiheesta.”
”Minä päädyin lopulta ’Marreriin’, se on aika harvinainen. Kukaan tuskin keksii samaa.”
”En edes tietäisi, mitä se tarkoittaa. Miksikäs sinä muuten olet ’Tärvelijä’, mitä sinä tärvelet?”
”Ei mennä siihen”, Tärvelijä sanoi hieman kiusaantuneena. ”Me ollaan tässä varustautumassa hitaasti mutta varmasti seuraavaan operaatioon Eteläisen mantereen rannikolla. Mutta illalla on myös se gaala, johon pitäisi vähän valmistautua. Onko siellä joku pukukoodi?”
”En muista”, Airwatcher myönsi. ”Kai te kuulitte, että pelastin vähän aikaa sitten Purifierin ruman perseen pulasta, mikä tavallaan johti tähän koko gaalaan?”
”Älä ala mulle”, Airwatcher varoitti. Tärvelijä nosti kätensä pystyyn ikään kuin antautumisen merkiksi ja samalla sinkosi tyhjäksi kalutun varrastikkunsa häntä päin. Tikku osui schiludomilaista suoraan silmään.
”Ai saatana, miksi noin teit?”
”Ei pidä liian leuhkaksi ruveta”, Tärvelijä läksytti.
”No kun totta se on, Purry pölli jonkun ison aarteen, jonka Varjottu halusi, ja olin, öö, ’kuskina’ paikalla. Ilman minua olisi ollut ihan kusessa. Jäbä on muuten ihan sairaan painava.”
”Voin kuvitella. Se sen kenttähaarniska näyttää aika raskaalta.”
”Siellä oli myös jotain Bio-Klaanin isoja kihoja paikalla. Oli Tuomaria juoksemasa Purryn perässä, ja siellä rannalla oli myös se yksi toinen admin. Äh, en minä enää muista, jotain näistä kyllä briiffattiin etukäteen. Se oli se musta toa, jolla on vihreä naama. Jotain Japa Nui -juttuja silläkin, sellainen katanaäijä. Kovat vibat. Se oli pilkkonut jonkun robottityypin sinne rannalle, ihan sairasta.”
”… puhutko sinä nyt Ämkoosta?” Tärvelijä henkäisi ällistyneenä.
”Joo, se se oli!”
”Se… se kurja…”
”Tunnetko sen? Mikä juttu tämä on?”
Tärvelijä ei ollut koskaan tavannut Ämkoota mutta muisti opetuksensa hyvin.
Dojon paperisten seinien puiset kehykset olivat vavahdelleet ja huoneen perällä olevalla alttarilla palava rituaalikynttilä sammunut ilmavirran vaikutuksesta, kun hänen selkänsä oli iskeytynyt väkivaltaisesti vasten tatamia. Hänen keuhkonsa olivat tyhjentyneet täydellisesti, eikä hän ollut saanut happea kymmeneen sekuntiin. Ilman maton hieman pehmentävää vaikutusta hänen selkänsä olisi saattanut murtua. Isku oli selvästi ollut laskelmoitu juuri niin kovaksi, että näin ei tapahtunut.
”Tämä on pientä verrattuna siihen, mitä Valkoinen Turaga sinulle tekisi!” oli hänen mestarinsa huutanut täyttä kurkkua. ”Jos et ole parempi, sinusta tehdään pientä silppua sekunneissa!”
Hän oli noussut ylös niin pian kuin suinkin ja kumartanut anteeksi anoen. Mutta Musta Turaga oli armoton luonne. Tämän koruton musta keikogi oli ollut moitteettomasti aseteltu ja musta vyö mustan vaatteen päällä tiukasti sidottu. Tämän mustan jalon Kanohi Hunan silmäaukoista olivat paistaneet julmat punaiset silmät, jotka eivät olleet ilmentäneet tippaakaan sääliä – niin tämän vihollisia kuin tämän oppipoikiaankaan kohtaan.
”Bakmei ei tunne armoa”, tämä oli sanonut. ”Ja jopa hänen viimeinen oppilaansa, Miekkapiru, on vaarallisempi kuin useimmat asiat, mitä tulet ikinä kohtaamaan! Jos pysyt noin pehmeänä, et tule koskaan saavuttamaan kostoamme! TAISTELE! TATAKAE!”
”Teen kaikkeni, jotta saavutamme tavoitteemme!” Tärvelijä oli julistanut ja ottanut jälleen taisteluasennon. Hän oli hyökännyt varoittamatta pistäen käärmeen päätä muistuttavaan asentoon asetetulla kämmenellään suoraan kohti Mustan Turagan silmää, mutta yhtäkkinen hyppykierrepotku oli vetänyt hänet suoraan kanveesiin.
Dojon seinälle suurin kirjaimin kirjaillut sanat,
白騎士を殺せ
Tapa Valkea Soturi,
olivat porautuneet hänen mieleensä. Hänen elämäntehtävänsä. Hänen tarkoituksensa.
Musta Turaga oli ollut omien sanojensa mukaan Valkoisen Turagan arkkivihollinen – ja vannonut pyhää kostoa tätä vastaan. Tärvelijän tuo sekopäinen vanhus oli suoraan asettanut Ämkoon vastustajaksi. Ja vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt edes kuvaa Ämkoosta, pystyi hän silti tunnistamaan jo pelkästä kuvauksesta, kenestä oli kyse. Eikä hänellä ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Miekkapiru olisi ollut yhtä hurja kuin Mustan Turagan kertomuksista kävi ilmi.
Mutta Musta Turaga oli menehtynyt muutama vuosi sitten sepelvaltimotautiin. Tärvelijän koulutus ei ollut koskaan tullut päätökseen. Hänestä oli tullut taitavampi kuin yksikään toinen Japa Nuin budoka, mutta Valkoista Turagaa vastaan, taikka edes tämän oppilaita, hän ei pärjäisi. Siksi hän oli alun alkaen liittynyt Pimeyden Metsästäjiin: Varjottu oli luvannut, että hänestä koulittaisiin taistelija, joka voisi vastustaa… jos ei nyt Turaga Bakmeita, niin edes Miekkapirua.
”Olisi kuule paljon informatiivisempaa”, Airwatcher sanoi, ”jos vaikka selittäisit ääneen, mitä ajattelet, sen sijaan, että muistelet ihan vain omassa päässäsi. Tämä hiljaisuus alkaa olla vähän kiusallinen.”
Tärvelijä palasi todellisuuteen ja vilkaisi ensin aisapariinsa Virittäjään ja sitten heidän seuraansa väkisin tuppautuneeseen schiludomilaiseen.
”Näitkö Miekkapirun taistelevan?” hän kysyi.
”En helvetissä”, Airwatcher vastasi. ”Se vain seisoi siellä ja katsoi, kun sieppasin Puhdistajan mukaani.”
”Sääli”, Tärvelijä sanoi. ”Tai oikeastaan, hyvä sinulle, koska muuten olisit aivan hiton kuollut.”
Tämän hän sanoi sellaisella vakaumuksella, että se sai kylmät väreet hiipimään Airwatcherin selkäpiitä pitkin.
”Onko se… ihan oikeasti niin kova äijä?” tämä kysyi.
”On. Se tekisi sinusta silppua sekunneissa”, hän vastasi.
Airwatcher nielaisi.
”No hyvä, ettemme jääneet jahkailemaan. Adminit jäi rannalle ruikuttamaan. Niin ja Killjoy myös! Killjoy oli siellä! En tiedä, miksi se ei lentänyt meitä kiinni. Ehkä sen rakettimoottorit oli paskana?”
”Killjoykin on kyllä sellainen sotakone, että en ymmärrä, miten pääsitte niin helposti karkuun”, Tärvelijä mietti.
”No niinpä! Varmaan se kauhistui upeita selkälihaksiani? Tarvitaan tosi kovat muskelit tuonne siipiosastolle, että saa liekinheitinmiehen kannettua meren yli.”
”Eikö Purifier ole nainen?”
”… onko??”
”Sinä… etkö sinä… tehnyt hänen kanssaan töitä?”
”No ei se kuulosta mitenkään kovin feminiiniltä? Sen ääni on silleen vähän outo.”
”Miten niin outo?”
”No siis… äh, unohda. Ei se ole kuitenkaan hirveän selvää.”
”Jaa.”
Tässä kohtaa Virittäjä näpäytti Tärvelijää päälakeen lonkerollaan merkiksi siitä, että aika riensi.
”Ahaa, meillä taitaa alkaa olla vähän kiire”, Tärvelijä sanoi. ”Pitää valmistella pari juttua matkaa varten ennen kuin gaala alkaa. Ja pitää vielä selvittää, oliko sinne pukukoodia, kun sinä et edes sitä osannut kertoa.”
”No hei, kai se minunkin pitää nyt selvittää”, Airwatcher puolustautui. ”En voi mennä sinne näin, jos on. Ehkä pitää muutenkin käydä siistiytymässä!”
”No, nähdään pirskeissä”, Tärvelijä sanoi. ”Toivotaan, että Varjottu tunnistaa suuret saavutuksesi Purfifierin avustamisessa.”
”Naljaile minkä haluat, näet vielä, että olen aika big deal”, Airwatcher huikkasi heidän lähtiessä eri suuntiin. Virittäjä nyökkäsi hyvästiksi, ja yhdessä Tärvelijän kanssa he suuntasivat takaisin kohti linnoitusta Airwatcherin marssiessa torin kojuja tutkimaan.
Hänkään ei ollut nimittäin syönyt tänään yhtikäs mitään. Ei parhaita mahdollisia elämänvalintoja ottaen huomioon, että oli jo iltapäivä, mutta joskus sitä teki mieli herätä myöhään edellisen illan biletysten jälkeen. Ehkä hän menisi hakemaan vanhasta kunnon Satamakapakasta jotain välipalaa.
Odinan kaupungissa sijaitsi luultavasti sakaran vilkkain satama – joskin Koillissakara ei nyt ollut mitenkään erityisen tiuhaan liikennöity, ei ollut sitten Selakhian loiston päivien. Pitkään kalliovuonoon kaupungista itään oli kaiverrettu kokonainen sotilassatama ja telakka Metru Nuin sotaa edeltäneinä vuosina. Pitkä vuono, Draakinhäntä, oli muuttunut suojasatamaksi Varjotun omalle laivastolle. Tusinoittain suuria ja pieniä sotalaivoja reunusti vuonon kumpaakin sivua, jättäen keskelle kuitenkin tarpeeksi tilaa vuonosta poistumiseen. Sen harjalle oli rakennettu puolustustorneja säännöllisin välimatkoin.
Moni mieltää Pimeyden Metsästäjät lähtökohtaisesti maalla toimivana joukkiona, mutta totta kai kuka tahansa Sakaroilla sotiva tarvitsee oman merirosvolaivastonsa. Odinan laivasto ei ole mikä tahansa merirosvolaivasto, vaan teknologian tasossa se vetää melkein vertoja Xian mahtavalle laivastolle, vaikka koossa se jääkin kauas jälkeen. Mutta toisaalta kaikki laivastot jäävät koossa jälkeen Xiasta. Metru Nuin taistelulaivasto puolestaan kykenee käyttämään suunnattomia määriä kanokoita, ja taistelee aivan eri sarjassa – taivaalla. Mutta useimmissa tilanteissa Varjotun sotalaivat hallitsivat meriä. Merisaarto siellä, kaapparitoimintaa tuolla. Kevyt risteilijä parkkeerattuna pienen kuningaskunnan edustalle jouduttamaan neuvotteluja.
Amiraali Amphibax huuteli kärttyisänä käskyjä ja huitoi ruoskallaan, jolla oli korvannut merillä menettämän kätensä. Hänestä liikkui loputtomasti juttuja. Vaikutti totuudenmukaiselta, että kyborgi-syväläinen oli joskus ollut Kuningas Ehlekin laivastossa luutnanttina. Itsenäisen kaapparikapteenin uralta Varjottu oli hänet löytänyt, ja raahannut tämän Odinalle säkissä. Oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, kunnes legendaarinen piraatti-amiraali oltiin saatu hyväksymään uusi työpaikkansa. Ylpeyttään hän ei ollut suostunut edes ottamaan koodinimeä – Amiraali Amphibaxin nimi herättää kauhua Välisaarilta Steltinmerelle, hän oli uhonnut. Mutta Varjottu sieti hupsuttelua, jos mies oli muuten pätevä.
Amphibax oli johtanut Varjotun laivaston sukellusvenelaivastoa Metru Nuin sodassa, ja ylläpitään saartoa hinnalla millä hyvänsä. Kun koko laivaston komentaja, Amiraali Ankeuttaja, päätyi Varjotun epäsuosioon Kohiki-salmen meritaistelun jälkeen Amphibax ylennettiin korkeimmaksi komentajaksi. Ja Odinan laivasto oli hänen silmäteränsä! Sen koko oli pienentynyt huomattavasti sitten sodan päivien – ja se oli aina ollut tietysti vain toinen pyörä Xian laivaston rinnalla – mutta oli ollut taas aika kasvattaa sen taistelukykyä.
Ampbibax asteli ulos tuoreimmasta aluksesta, risteilijä DHS Takeasta. Se oli uljas teräksinen kaunokainen, parhaalla xialaisilta varastetulta tyylillä rakennettu. Malli oli hyvin funktionaalinen ja epämukava sekä miehistölle että niille joita kohti alus ampuisi. Keulan suuri plasmatykki vaati niin paljon jäähdytystä, että käytössä ollessaan meri höyrysi nopeasti. Asejärjestelmiä oli monta muutakin – laivaston taisteludoktriini oli ampua niin paljon ensikontaktissa, että vihollinen joko tuhoutuisi tai vetäytyisi. Vaikka Varjottu pystyi hamstraamaan aluksia sekä Odinan omilta telakoilta että suuremmilta telakoilta ympäri maailmaa, resurssipeliä Metsästäjät eivät merellä voittaisi. Pitäisi siis voittaa taistelut mahdollisimman nopeasti. Se oli kuin kammottava pelote – meritaistelu Odinan edustalla johtaisi massiivisiin tappioihin jokaiselle osapuolelle.
Vaikka se ei ollut yleisesti tiedossa, Amphibax tiesi, että Varjottu oli kasvattamassa sotilasmahtiaan jälleen kerran. Uusia aluksia valmistui, ja vanhoja, vuonon perällä vuosikaudet maanneita aluksia oli kunnostettu. Kukaan muu kuin Varjottu ei tiennyt, mikä sota alkaisi, mutta sodan synkät pilvet olivat yhtä kaikki ilmassa.
Alus, joka silloin saapui Draakinhäntään oli kuitenkin kevyempi ja kenties metsästäjille tyypillisempi. Se oli pitkä ja nopea ”kaapparivene”, kuten niitä nimitettiin, vaikka jonkun muun palveluksessa ne olisivat kenties olleet partioveneitä. Alus oli kuluneen violetti, sen ohjaamo oli suojattu kevyillä panssarilevyillä ja siinä oli kyllä aseistusta, mutta ensisijainen tehtävä oli aivan muu kuin suora taistelu.
Aluksesta laiturille astui kaksi vortixxia, Rienaaja ja Ruinaaja, sekä suuri maasukelluspuvussa raskaasti hengittävä syväläinen, Ilmanautti. Rutiininomaisesti satamahenkilökunta alkoi purkaa ryöstösaalista satamamakasiineihin samalla kun vortixxit kiistelivät jostakin äänekkäästi. Ilmanautti katosi pian satama-altaaseen ansaituille iltavapaille.
”Hävitittekö sukellusveneen?” Amiraali tuli kysymään tiukkana.
”Emme ole mitään amatöörejä. Se on Kristallimeren pohjassa”, Rienaaja raakkui vakuutukseksi. Vortixxilla oli tyylikäs nahkatakki, jota tämä käytti aina purjehtiessa, vaikka Odinalla se muuttuikin epämukavan kuumaksi. Ruinaaja raahasi aselaatikkoa maihin.
”Rienaaja, sinä olit vastuussa Esto-Metrun operaatiosta.”
”Ja operaatio meni täydellisesti”, Rienaaja parahti. ”Laittakoot jonkun Eliminoijan selvittämään minne se yksi meni, minua se ei paljoa paina jos ei tule Varjotulta. Nyt, sallinet että poistun, kuulin että Varjotulla on kunniakseni juhlat.”
”Ei ne oikeastaan ole…” Amphibax yritti, mutta vortixx asteli tomerasti pois. Mikä saatanan diiva, syväläinen mietti ja meni tarkistamaan lastin. Ainakin tavara oli oikeaa, suoraan upotetun matkustaja-aluksen salaruumasta haettua. Se oli ollut kunnon merirosvoutta syväläiseen tapaan, hän mietti ylpeänä. Kyllä rosvoaminen se vaan oli kunniallinen ammatti – ei, taiteenlaji – ja merirosvot olivat rosvojen aatelia.
”Vauhtia niiden laatikoiden kanssa!” Amphibax huusi ja heilutteli kättään, jonka oli korvannut ruoskalla. Lastauspeikkoihin tuli nopeutta.
Kuusisataa metriä ylempänä Hammasratas – eli Toa Halawe – kiillotti pellavaliinalla kolikkoaan, ainoaa asetta, jota hän suostui enää kantamaan. Se kyseinen metrulainen mutteri oli aikanaan surmannut suuren Toa Svarlen, ja sen jälkeen kylvänyt kuoloa ja kalmaa moneen muuhunkin kalloon. Kolikko levitoi kiinni hänen haarniskaansa. Hän tarkisti vielä violeteista elementtikivistä säkenöivät hansikkaansa rutiininomaisesti. Varjotun linnoitus ja kaupunki suorastaan huusi hänelle, kun hän sulki silmänsä ja keskittyi vain magneettisiin kenttiin ympärillään. Paikka, jota hän kutsui ”Suvaksi” sijaitsi vuoristossa Odinan kaupungin lähettyvillä, eikä sinne ollut muuta tietä kuin Kanohi Miru, eikä siitä juuri kukaan edes tiennyt. Kallionreunalta aukesi mahtavat maisemat Odinan eteläpuolisille merille. Suva se oli lähinnä, koska Halawe tuli sinne keskittymään ja valmistautumaan. Hän ei ollut aivan varma, voisiko hänellä edes olla oikeaa suvaa, ja jos olisi, olisiko se kotona Aerilla?
Kulunut xialainen tabletti makasi kivellä. Siihen oli ladattu kaikki tarpeellinen tehtävästä: pohjapiirrustukset, vartiointi, kaikki mitä kohteesta tiedettiin, sisääntulo- ja poistumisreitit, vastustajan tunnetut taikakeinot. Hän oli painanut niitä mieleen monta päivää, vaikka se maistuikin usein puulta. Työtähän se vain oli – ja kohde oli sellainen, että maailma olisi varmasti parempi ilman tätä. Mikä lie sotaherra, joka oli joutunut Varjotun epäsuosioon. Mutta tarpeeksi merkittävä ja vainoharhainen, että tehtävä oli osoitettu Hammasrattaalle.
Metsästäjissä ei ollut kovin montaa toaa, joilla oli yhä kaikki toan kyvyt ja järki tallella. Halawen elementtivoimat olivat suoneet hänelle arvostusta Varjotun hovissa, mikä taas oli mahdollistanut hänelle mukavat olot Odinalla. Sitä kautta hän oli myös kohdannut myös puolisonsa Angienin. Toan ensimmäinen tehtävä oli ollut lähinnä taivuttaa prototerästä sotakoneiden kehittelyyn silloin kuin Metru Nuilla vielä taisteltiin – erittäin epäkiinnostava ja epäkiitollinen tehtävä toalle. Osaston johtaja oli ollut hyinen ja penseä selakhi, jonka vietteleminen oli ollut huomattavasti kiinnostavampaa. Suoraan sanottuna Halawe oli mielestään pelastanut selakhi-paran, kun ottaa huomioon, millaiset parisuhdemarkkinat Odinalla oli. Angienilla oli ainakin pari idioottia ex-poikaystävää, ja no, ne ovat juuri sellaisia mitä Pimeyden Metsästäjistä saattaisi odottaa. No, heistä ei ollut tarvinnut murehtia pitkään aikaan.
Matoran-väen ajatellaan jollakin tavoin kuvastavan niitä luonnonvoimia, joiden kanssa he jakavat värinsä. Fa-kansan kaksinapainen ajattelutapa oli kenties todellinen ominaisuus, tai sitten totta koska siihen uskottiin. Yhtä kaikki siitä seurasi, että joidenkin henkilöiden kanssa ei vain voinut tulla toimeen, koska heidän magneettinen auransa oli samannapainen. Se teki näiden tappamisesta paljon helpompaa.
Toiset, erinapaiset henkilöt taas olivat vastustamattoman puoleensavetäviä, kuten Angien oli ollut alusta asti. Halawe oli joskus miettinyt, oliko se jonkinlaista Kohtalon johdatusta fa-matoralaisille – luonnonvoimien keino näyttää, kehen luottaa ja kehen ei. Tai sitten asia oli täysin mielivaltainen, mikä kyllä oli todennäköisempää. Todellisempia ominaisuuksia kyllä riitti – toisilla fa-matoraneilla oli lyömätön suuntavaisto (olipa yksi esiaikojen suurimmista löytöretkeilijästä yksi heistä) ja toiset osasivat löytää satumaisia rikkauksia maasta ylimääräisellä aistillaan.
Mutta kun magnetismin lahja antoi myös voiman yli miltei kaikkien haarniskoiden ja kehojen, se muuttui uskomattoman vaaralliseksi. Se koitui monen fa-toan kohtaloksi. Heidän joukkonsa harvenivat alinomaan eikä uusia napalaisia syntynyt usein. Matanuistien keskuudessa levisi uskomuksia, joiden mukaan Makutan varjo nielaisi kansan, koska he tulivat liian ylpeiksi voimiensa suhteen. Halawe ei halunnut uskoa tähän ylpeyteen, sillä vastaavia uskomuksia oli niin painovoiman ja raudan taitajista. Ei kukaan siksi kuollut, että oli ylpeä, vaan siksi, että oli heikko. Painovoimaiset luhistuivat mahdottomuuteensa kuin Baterraan ja rautaiset hukkuivat Hopeameren syvyyksiin. Halawen oma teoria – mistä Angien oli samaa mieltä – oli, että pimeät voimat toimivat joskus aktiivisesti vaarallisimpia toia vastaan, ja oli hänellekin sattunut yksi omituinen tapaus, joka hieman vahvisti ajatusta.
Mutta ei hän yleensä sellaisilla suurilla asioilla päätänsä vaivannut. Toa-armeijan petturista hän oli kavunnut korkealle, ja suoraan sanottuna korkeammalle kuin olisi koskaan yhtenä Aerin toista voinut olla. Hammasratasta arvostettiin: hänellä oli puoliso, mukava koti, hyviä työtovereita ja johtaja, jolle toa teki mielellään töitä.
Auringot alkoivat olla niin alhaalla, että juhlat alkaisivat pian. Halawe kertasi vielä operaation viime yksityiskohdat ja laittoi tabletin laukkuunsa. Toa loikkasi Mirunsa varaan ilmaan. Kun ympärillä oli metallisia pintoja, sillä pystyi lentämään suuriakin nopeuksia, mutta Odinan vuorilta piti lähinnä liidellä alas. Valitettavasti matkaan kohti Xiaa oli lähdettävä aamuyöstä – kaikki oli koordinoitu hyvin tarkkaan – mutta kyllä hän ehtisi nauttia viimeisestä illasta kunnolla.
Toa lensi sisään heidän asuntonsa parvekkeelta. Se oli melko yleinen näky. Hän ja Angien ehtisivät olla vähän aikaa kaksin, ennen kuin pitäisi kiirehtää Kummisedän gaalaan.
Orkesteri loihti juhliin rennon tunnelman. Jotkut tanssivat jo hieman. Rantakartanon juhlasalissa oli monta sataa vierasta, ja auki olevissa sivusalongeissa oli vielä lisää. Itse illan isäntä ei ollut vielä saapunut, mutta Ainainen oli toivottanut väen tervetulleeksi. Suurin osa olikin jo pitkien seisovien pöytien ääressä, missä tarjoiltiin mitä ihmeellisempiä makuelämyksiä kaikilta sakaroilta. Alkoholi virtasi: oli Varjotun omaa boolia, viiniä ajalta ennen sotaa, parhaita mallasjuomia, ties mitä.
”Helmiä sioille”, Halawe naurahti lasi kädessään. Hänellä oli keltainen rusetti, viitta ja kiiltävä musta haarniska.
”Suurin osa tästä porukasta ei erottaisi laatujuomaa, vaikka pullo sitä rikottaisiin niiden kalloon.”
”Ehkä Varjottu vielä koulii heistä oikein kulturelleja”, Angien toan käsipuolessa vastasi. Hänellä oli pitkä tummansininen mekko ja koristeellinen valkea haarniska. Se ei ollut lähellekään niin korea kuin monella muulla juhlissa, mutta selakhi piti matalasta profiilista. Rienaajat ja muut liskot saivat paistatella parrasvaloissa, kun sinne niin kovasti änkivät.
Pariskunta tervehti Spesialistia, joka oli laittanut kaulaansa hienon rusetin, ja vaihtoivat tämän kanssa pari sanaa. Shasaali lähti pian tapaamaan muita ystäviään.
”Niin… kuulin lähinnä huhuja siitä, mitä pomo on saanut käsiinsä”, Halawe yritti, kun he olivat kahden.
Angien katsoi heidän ympärilleen. Sali oli täynnä väkeä. Hälinä peitti kaiken keskustelun… mutta Odinalla kaikella oli korvat, ja kaikki olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia. Juhlahumussa oli hieman hankala liikkua. Moni metsästäjistä oli hyvin suuri, ja kaikenlaisia piikkejä, siipiä ja häntiä pisti esiin näistä. Useat olivat vain laittaneet rusetin kaulaansa, ja oli muuten hirmuinen itsensä. Toiset olivat tälläytyneet oikein hienoksi – etenkin enimmäkseen draakeista ja vortixxeista koostuvat Odinan yläluokan erotti kyllä selvästi, ja he pitivätkin hieman rakoa ”rahvaaseen”, vaikka juhlat olivat samat kaikille. Sitä Varjottu piti tärkeänä: että miehen mitta on tämän tekojensa summa, eikä status tai laji tai silmien väri.
”Mennään tanssimaan”, Angien vastasi. Niin voimme puhua huomaamatta, hän tarkoitti. He kumosivat juomansa, jättivät ne palvelijalle ja suuntasivat murhamiesten ja varkaiden väkijoukon läpi orkesterin edustalla olevalle parketille, missä tusina paria pyöri nyt hieman rauhallisemman kappaleen tahdissa. Halawe oli heistä kahdesta parempi tanssija, ja vei selakhia tottuneesti. Musiikki, hälinä ja pieni etäisyys muihin teki puhumisesta hieman turvallisempaa, ja he olivat niin lähekkäin, että ääntä ei tarvinnut käyttää kovin paljoa.
”Näinkö salaista?” Halawe kiusoitteli kasvot melkein selakhissa kiinni.
”Parempi olla varovainen”, Angien mutisi. Hidas jazz soi, ja he väistelivät sulavasti muita tanssipareja. ”Kuulit varmaan jo, että Puhdistaja toi Mestarille aseen.”
”Kaikkihan sen tietää.”
”Se on nimeltään Nimda”, Angien kertoi. ”Ja minun pitäisi kai osata sanoa siitä jotakin. Tehtäväraportti sen sijaan…”
He pyörähtivät hieman sivummalle. Kuka tahansa ulkopuolinen olisi olettanut heidän vain lepertelevän toisilleen.
”Ilmeisesti Killjoy oli siellä. Hänen uudet ystävänsä jostakin Välisaarten merirosvokaupungista myös. Kuten Tuomari.”
”Kiehtovaa”, Halawe sanoi, mutta odotti jatkoa.
”Meillä on vakooja siellä kaupungissa”, Angien kertoi. ”Se on yllättävän tärkeä paikka, eräs toa pitää siellä linnoitusta, ja en tiedä, missä muualla maailmassa – Odinan lisäksi – olisi yhtä paljon… no, erityislaatuista väkeä. He ovat omassa sodassaan Välisaarilla.”
”Hmm”, toa maisteli sanoja ja kuljetti kättään Angienin kylkeä pitkin alas. ”Onko se syy, miksi Kummisedän laivasto on laajentunut niin kovasti viime aikoina? Minunkin tehtäväni kohteena on xialainen amiraali…”
”En usko, että hän aikoo purjehtia Välisaarille”, Angien puhui hiljaa toan kaulassa. ”Mutta sotaan hän valmistautuu, osastoni on tehnyt ylitöitä ties minkä parissa. En usko, että hän tietää itsekään, ketä vastaan. Taika-aseet, perinteiset aseet… kaikkeen tulee varautua.” Ja taivas-asemiin, hän mietti… jälleen yksi uusi merkki synkemmistä ajoista. Jos ase oli olemassa, sitä yleensä tultaisiin käyttämään.
”Sota olisi kyllä aika ankeaa”, Halawe mutisi. ”Pidän siitä, miten meidän asiat ovat nyt.”
”Niin minäkin”, Angien vastasi. ”Mutta emme taida voida vaikuttaa siihen…”
”Mutta”, Halawe virnisti ja vei sormensa selakhin huulille. ”Voimme ainakin vaikuttaa siihen, että meillä on hauska ilta…”
”Et lähtisi vielä tänään…” Angien mutisi, vaikka tiesi, ettei se ollut heidän päätettävissään.
”Tiedän, että olen vastustamaton, mutta uskon että selviät ilman minua jonkin aikaa”, Halawe virnisti, eikä antanut selakhille mahdollisuutta kipakkaan vastaukseen vaan suuteli tätä.
Juhlat jatkuivat. Tanssittiin sekä klassisia steltläisiä valsseja että nopeaa peikkotanhua, millä saatiin melkein koko salin väki mukaan. Aina sattui joitakin loukkaantumisia, kun erinäiset selkäpiikit ja muut tekivät tuhojaan, mutta sitä varten oli lääkintähenkilökuntaa. Ruokaa kului ja juomaa virtasi.
Lopulta illan isäntä ilmestyi paikalle. Koko sali hiljeni välittömästi – sekä pelosta että kunnioituksesta – kun draakeista mahtavin asteli saliin pienen seurueensa kanssa. Hän seisoi pian parvella hieman ylempänä muusta juhlasalista. Oli kuin draakki olisi heittänyt valtavan varjon taakseen, sellaisen mikä sai hänen siluettinsa näyttämään pimeyden kruunatulta kuninkaalta. Varjottu nautti hetken hiljaisuudesta ja nojasi koristeelliseen kaiteeseen edessään. Hänellä oli yksinkertainen juhla-asu, joka ei kilpaillut kalleudessa tai näyttävyydessä – siihen ei ollut mitään tarvetta.
”Hyvät naiset ja herrat, rakkaat ystävät”, hän sanoi. Ääni oli kuuluva mutta matala, eikä kukaan salissa uskaltanut edes kuiskia.
”Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette kerääntyneet tänne kunniakseni. Me olemme saavuttaneet suuren voiton. Se on juhlimisen arvoinen.”
Hänen sanansa tulivat hitaasti ja harkitusti. Niillä sanamuodoilla oli selvää, ettei hän aikonut kertoa tarkemmin tästä ”voitosta”.
Varjottu katseli väkijoukkoa. Hän tunsi jokaisen salissa nimeltä. Kukaan ei tiennyt, miten monta olentoa tämä oli tuntenut loputtoman pitkän elämänsä aikana. Jopa vanhat selakhit kokivat itsensä nuoriksi Varjotun rinnalla.
”Mutta se, mitä olemme täällä yhdessä luoneet, on juhlan arvoinen ilman voittojakin. Kuka muu on tehnyt autiosta aavikkosaaresta sakaran mahtavimman kaupungin? Meillä ei ole metrulaisten apuja, ei helpotuksia taivaasta… jokainen täällä on takonut oman Kohtalonsa!”
Eturivin draakkien taputtaessa selvisi muullekin salille, että niin sopi tehdä. Varjottu sai raikuvat aplodit. Lopulta ne hiipuivat, ja hän jatkoi.
”Pahoitteluni lyhyestä läsnäolostani”, Varjottu sanoi hieman heikommalla äänellä. ”Toivotan teille aivan erinomaista iltaa. Muistakaa, että odinalaisista pidoista ei poistuta selvin päin.”
Vielä lisää aplodeja ja hurraa-huutoja. Laseja särkyi. Varjottu kääntyi takaisin suuntaan, josta tuli, ja lähti pois ilman seuruettaan. Salin vasemmalla laidalla seinään nojaileva Puhdistaja tuijotti pitkään katoavan siluetin perään, kunnes tämän katse herpaantui tämän seuralaisten jatkaessa äänekästä keskusteluaan.
Draakkivanhuksen ryhti lysähti tämän päästyä ulkoparvelle illan yksinäisyyteen. Horisontti loisti vaaleanpunaisen ja purppuran sävyissä, ja aavikon kuumuus alkoi viimein väistyä. Sisältä kuului vaimeaa musiikkia. Varjottu istuutui penkille ja jäi vain katselemaan horisonttiin.
Oli mahdoton muistaa, miten monta kertaa hän oli katsellut sitä näkyä. Suurinta osaa elämästä tuskin muisti, mutta hän ajatteli muistavansa jokaiset kasvot, joille oli tarjonnut uuden elämän Odinalla. Tai ainakin toivoi muistavansa.
Salista kuului yhtäkkiä ensin äänekäs kohahdus ja sitten hervoton naurunremakka. Illan juomatarjoilut olivat alkaneet epäilemättä purra, ja sen mukanaan tuomat kommellukset viihdyttivät selvästi juhlaväkeä. Varjottu yllätti itsensä hymyilemästä metallisesta kaiteesta heijastuvasta peilikuvastaan. Sen tuijotteleminen liian pitkään oli kuitenkin vaarallista. Ilta-aurinkojen valossa draakin kasvojen jokainen arpi ja uurre näkyi selvänä. Hän ei varsinaisesti kaivannut lisää muistutuksia iästään, mutta se ei ollut se, mikä häntä näyssä inhotti.
Arvet, joita hän kasvoillaan kantoi, olivat kaikki vanhoja. Suuria katumuksen aiheita draakilla ei ollut kovin montaa, mutta yksi niistä liittyi ehdottomasti juuri niihin. Sillä vaikka muinaiset taistelut olivat kaivertaneet häneen veronsa, yksikään arvista ei ollut peräisin siitä sodasta, johon hän oli viimeksi kansansa marssittanut.
Kun he olivat nousseet Metru Nuille, Varjottu odotti. Kun odinalainen veri valui, Varjottu istui valtaistuimellaan tyhjässä linnakkeessa.
Hän oli uskonut tarkoitukseen niin lujaa, että hän oli valmis polttamaan maailman sen vuoksi. Ja kenties, jos hän olisi nyt seisonut Coliseumin parvekkeella Ta-Metrun auringonlaskua ihastellen, olisi hän ehkä muistellut asiaa toisin.
Mutta vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, olivat muistot sen viimeisistä päivistä piirtyneet ikuisesti hänen muistoihinsa. Kaikki maailman raha ja holvillinen maailman harvinaisimpia artefakteja ei voinut parantaa sitä kärsimystä, minkä kouriin hänen väkensä – hänen sotilaansa – olivat joutuneet. Kuinka monta oli tullut takaisin ilman raajojaan? Ilman silmiä tai mitään, millä huutaa? Moniko oli joutunut katsomaan läheisimpien ystäviensä palavan Metru Nuin koneiden tulituksessa?
Usko oli ollut tarpeeksi vahva lähettääkseen heidät taistelemaan paremmasta maailmasta. Se sama usko oli murentunut, kun he olivat palanneet kotiin. Eikä yksikään arvista ollut Varjotun oma.
Maailma oli jatkunut raiteillaan. Mata Nuihin uskovien järjestys raksutti eteenpäin kuin kellokoneisto vain. Historioitsijat olivat jo vuosikymmeniä kirjoittaneet, kuinka suuren kaupungin turaga nautti asemastaan lähinnä siksi, että sota hänet siihen asemaan valoi. Kohtalon viimeisenä ivan eleenä Varjotun ristiretki oli antanut tuolin miehelle, joka piti huolta siitä, ettei Odinan kansalla ollut paikkaa jumalan valitun kansan maailmassa.
Hän oli aidosti uskonut parantavansa maailmaa. Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta. Olihan hän se sama Varjottu, joka oli vapauttanut kansansa kärmeksien hirmuvallasta. Sama Varjottu, joka oli estänyt tuomionpäivän marssimalla Sokean Jumalattaren turmiollisiin saleihin. Sama Varjottu, joka oli rakentanut kodin kaikille niille, joita maailma ei tuntunut haluavan.
Hänen kätensä heilahti ja Nimdan siru ilmestyi varjoista hänen kämmenelleen. Sen kelmeä hohde olisi ollut tervetullut silloin, kun hänen uskonsa vielä riitti. Nyt hän epäili, kuulisiko se koskaan hänen kutsujaan, vaikka hän yrittäisi. Mutta vaikka epätoivo nalkutti hänen harteillaan aina kun tilaisuuden sai, ei Varjottu voinut olla hakematta lohtua kaikesta siitä, mitä oli silläkin hetkellä hänen ympärillään.
Aurinkoinlasku heitti hänen varjonsa syvänä ja voimakkaana seinään hänen takanaan. Varjottu kyllä tunsi sen, vaikkei edes katsonut sitä.
”Aika saa sinut lopulta.”
”Kaikki loppuu aikanaan”, Varjottu sanoi hiljaa, ehkä merelle.
Mitä painavampana ikä tuntui hänen harteillaan, sitä useammin hän unohti itsensä muistelemaan. Sillä rannalla ei ollut kerrassaan mitään hänen saapuessaan saarelle ikuisuus sitten. Kaikki se kaupunki oli kasvanut hänen silmiensä alla. Tahdonvoimalla rakennettu imperiumi.
Kukaan muu ei osaisi hallita sitä. Sitä hän pelkäsi eniten – että hänen elämäntyönsä heitettäisiin hukkaan, että pikkusieluiset sotaherrat jakaisivat sen keskenään. Suurimpana sotaherrana hän oli rauhoittanut sakaransa – verellä ja pelolla, mutta rauhoittanut kuitenkin. Hän oli tehnyt sen, jotta veri ei enää koskaan vuotaisi. Jotta jokaisella olisi paikka, jossa rauhassa katua sitä, millaisen tien he olivat sinne rakentaneet.
Salista kuului erehtymättömästi pieniä räjähdyksen ääniä. Joku oli epäilemättä alkanut viihdyttämään yleisöä vähän rankammilla menetelmillä. Varjottu oli tarkoittanut lyhyen puheensa jokaista sanaa. Erityisesti sitä selvin päin olemattomuutta. Sellaisen väen ympäröimänä oli tottunut rätinään ja paukkeeseen. Ilkeisiin välienselvittelyihin ja barbaarisiin toimintatapoihin. Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, että niiden muurien sisällä asui hyvää väkeä. Mutta huolimatta siitä Varjottu uskoi edelleen vakaasti, että heilläkin oli oikeus kotiin.
”Usko.”
Hän oli miettinyt sitä sanaa paljon hiljattain. Ja siinä Nimdaa kädessään hiljaa puristaessaan hän mietti, josko sen uskon rippeillä hän jaksaisi vielä muutaman vuosisadan. Tai tuhannen?
Siru katosi lopulta taas varjoihin. Tumma hahmo hänen selkäpuolensa seinällä hykerteli tyytyväisenä eleelle.
Sillä vaikka draakkien muinaisesta kuningaskunnasta oli jäljellä pelkät aaveet ja kaiut. Vaikka suurista sotamarsseista oli aika kuluttanut sanatkin unholaan ja Metru Nuin rantahiekkaan hautautuneet luut jo kauan sitten hävitetty, oli varjojen ruhtinaalla yksi asia, jonka takia hän jaksoi vielä. Sillä vaikka hän olisi voidessaan sylkenyt kolmesta tekopyhästä hyveestä jokaisen päälle, oli hänenkin myönnettävä itselleen, että hänelläkin oli velvollisuus.
Klaanissa kauimpaan asuneet muistavat, että Rapusaaressa on ollut sauna oikeastaan aivan alusta asti. Kenties sen pystyttivät puulinnakkeen rakentajat ensimmäiseksi majapaikaksi. Siihen aikaan Rapujoki oli vuolaampi ja leveämpi, eikä sen rantoja oltu kivetty eikä suuta ruopattu. Suiston suot oli myöhemmin kesytetty monen toan ja lapion voimin, mutta hirsisauna kaupungin keskellä muisti vielä menneet päivät. Kaupungin muut saunat olivat uudempia ja modernimpia, mutta vanha Rapusaari oli aina säilyttänyt asemansa seudun saunojen juuriadminina.
Sauna oli tosiaan vanha hirsirakennus, sellainen mitä saattoi löytää edelleen aivan tavallisena näkynä saaren perinteisemmistä osista. Matoralaiseen tapaan saunan katto muodosti hieman huipulta kupolimaisen harjan. Aivan sen vieressä oli perinteinen kanisterisauna, joka joinakin kesinä työnnettiin jokeen tai Visulahdelle kellumaan seikkailumielisimpien saunojien iloksi. Saunan kioskissa le-matoran myi limonaadia ja olutta saunojille.
Uimareita ei näkynyt kovin montaa, mutta saunalta loisti lämpimät valot. Ripotteli hieman sadetta, ja keli oli ankea ja pilvinen. Oli pimeä, vaikka ei ollut edes kovin myöhä. Umbra ja Matoro ohittivat Rapusaaren parit hienot asuintalot ja suuret tammet ja tulivat saunalle. Se oli täynnä väkeä – ainahan se oli tähän aikaan.
Sauna oli konsepti, jonka Umbra oli oppinut vasta Bio-Klaaniin liittyessään. Metru Nuilla ei ollut saunoja, paitsi ehkä Ta-Metrussa, mutta Umbra ei ollut koskaan vieraillut niissä. Sitä paitsi ne eivät toimineet puulla vaan ties millä lämpökivillä, mikä tekee koko hommaan ihan eri tunnelman. Klaanissakin oli yksi sellainen sauna, LazerFitnessin kuntosalilla, mutta sitä pidettiin vähän erikoisuudentavoitteluna.
Pukuhuoneissa oli lokeroita ja naulakoita tavaroiden säilyttämiselle. Useimmilla ei ollut kovinkaan paljoa tavaraa, mutta etenkin toilla yleensä oli. Tietysti monella toalla oli tapana pitää aseita mukana arjessakin, etenkin nykytilassa, mutta monella oli päällä myös raskaampaa ulkohaarniskaa, joka liimautui kehoon samalla tavalla kuin naamio kasvoihin, ja tarjosi ylimääräisen kerroksen suojaa. Hyllyssä oli oransseja palikanirroittimia niitä varten. Matoro nappasi yhden ja rutiininomaisesti sujautti irroittimen solisluunsa ja rintapanssarin väliin, ja hyvin pienellä vipuliikkeellä naksautti rintalevynsä irti ensin siitä kulmasta ja sitten toisesta. Sitä seurasi selkälevy, olkapanssarit, raajojen suojat ja lisäsilmä.
Biomekaaninen keho kyllä tunsi myös ulkohaarniskan kautta – joskin melko vaimeasti – mutta peseytymisen kannalta ylimääräiset haarniskan palaset olivat lähinnä tiellä. Vaikka Matoron musta haarniska ei ollut kovin painava tai raskas, tuntui silti aina kummallisen kevyeltä ja pehmeältä vailla sitä. Kultakellon jättäminen rintahaarniskan taskuun tuntui jotenkin epämiellyttävän vaaralliselta, ja hetken Matoro pohti siitä kaulaketjun tekemistä, mutta päätti sitten luottaa Rapusaaren suojaan. He olivat kuitenkin kaupungin keskellä. Jos jokin jäniini murtautuisi saunalle, sillä olisi vastassaan monta tusinaa klaanilaista.
Umbran raskaampi panssari oli ilmeisesti taas jumissa, ja Matoron piti auttaa selkälevyn kanssa. Ritarikunnan riimusepät olivat tehneet Valotun prototeräksisen haarniskan, eikä sen reistailevia kiinnityskohtia osannut oikein kukaan korjata kunnolla. Molemminpuolisen ähinän ja puhinan päätteeksi selkälevy vihdoin irtosi ja kaksikko istahti penkille huilaamaan. Ties milloin Umbra oli ollut viimeksi ilman haarniskaa. Pian toat huomasivat ovelta kurkkivan hahmon, jonka yksi silmä tuikki huvittuneena. ”On teillä toilla harrastukset”, nauroi Tongu. ”Älkää ikinä yrittäkö tehdä tuota minulle. Hauska nähdä pitkästä aikaa.”
Jätillä ei ollut tavaroita jätettäväksi pukuhuoneeseen, sillä hän kulki itse asiassa hieman vähemmän alasti kuin yleensä: suurissa jaloissa oli rumat, kumiset jalkineet, jotka suojasivat paljaita jalkapohjia saunan kuumalta lattialta. Kädessä Tongulla oli pilsneri. Sauna näytti tulevan tarpeeseen, sillä keltaiset panssarilevyt olivat sieltä täältä öljyn, noen ja hiilipölyn peitossa.
“Tongu! Milloinkohan nähtiin viimeksi?” Umbra riemuitsi nähdessään keltaisen ystävänsä.
”No siitä on kyllä hetki… Odotas, te lähditte sen yhden ryöstöoperaation jälkeen, siitä on kaksi kuukautta ainakin. Kävit sen Deleva-kaverin kanssa, kun sen kättä piti korjailla. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista ja varmaan teillekin.”
“Joo meille tapahtui Metru Nuilla vaikka mitä. Piti käydä korjaamassa Delevan kättä uudestaan Steltillä, kun Metorakk ja Saraji rikkoivat sen uudestaan siinä rytäkässä. En ole nähnyt tyyppiä pitkään aikaan. Nurukankin jäi Metru Nuille”, Umbra kertoi.
”Sitähän tämä on, korjataan juttuja ja aina ne hajottavat ne uudestaan. Joka kerta.”
Umbra ei viitsinyt kommentoida haarniskaansa, joka oli rikki kaiken aikaa. Tongua ei kannattaisi enää vaivata näin tyhjänpäiväisellä ongelmalla.
Matoro ojensi Umbran suuntaan huurteiseksi jäädytetyn oluen. Hänellä oli samanlainen toisessa kädessä.
”Jäitä?” hän kysyi Tongulta.
”Joo.”
Ei vaatinut jään toalta kuin hipaisun pilsneritölkkiin, kun se jo näytti suoraan kylmästä otetulta.
“Aah. Näitä jäätyyppien baaritemppuja”, Umbra naurahti.
”Onneksi on olemassa jääepeli”, nyökkäsi Tongu.
”Näkisit Umbran diskossa”, Matoro mainitsi ja suunnisti saunan oven suuntaan.
“Zorakilla ei ollut saunaa. On kyllä ollut ikävä löylyn henkeä”, Valottu väläytti.
”Ilman saunaa et saunoo voi”, Bladis mutisi nurkasta kuin siteeraten jotain omaa juttuaan. Hän näytti lähinnä istuskelevan pukuhuoneessa kaljan kanssa.
“Ai hei Bladis! Tauolla vai selvittämässä DNA:n mysteerejä?” Umbra kommentoi entiselle kollegalleen.
”No koskas ne mysteerit loppuisi”, Bladis nauroi ja kohotti juomaansa kuin jonkinlaisena julistuksena, että pitäkää hauskaa. Tarkkasilmäisin huomasi, että se oli alkoholitonta olutta, mikä puolestaan kieli siitä, että hän oli edelleen työtehtävissä.
Tongu ja Umbra joutuivat kumartamaan vähän astuessaan saunaan. Ovi oli Klaanin mittapuulla matala, jottei löyly karkaisi ulos. Löylyhuone oli pitkä ja sen päässä oli leveä puukiuas suuren kivikasan varjossa. Lauteita oli monessa tasossa, ja ylimmät olivat niin leveitä, että niillä mahtui makoilemaan: muuten pidempien klaanilaisten varpaita olisi auttamatta palellut talvikeleillä. Lattia oli kivilaatoista ladottu, mutta muut pinnat olivat vanhaa puuta, johon klaanilaisten takamukset olivat vuosien saatossa kuluttaneet erikokoisia painaumia.
Umbra huomasi lauteilla tuttuja ja vieraampiakin kasvoja ja naamioita. Aikaisemmin päivällä nähdyt Samol ja Thowron heiluttivat lauteilta. Heidän vierellään oli vihreä turaga, jota Umbra ei tunnistanut. Näiden lähellä istui henkilön kokoinen lintu, joka vaikutti siltä että oli vasta liittynyt Klaaniin, sillä joku toinen huomautti tälle kovaäänisesti, että Mindwinder älä noki sitä seinää.
“Hei Samol! Ja Thowron!” Umbra heilutti käden tyngällään, koska pilsneri oli säilyneessä kädessä.
”Moikka!” tervehti Samol iloisesti. ”Umbrakin on palannut vahvuuteen. Hyvä käänne!”
Ylälauteilla makaili akshikromidi, jonka kasvoilla oli seesteinen ilme. Hiki virtasi tämä ryppyisellä iholla. Nocturnrock oli jättänyt olkapäillään riippuvat eläintrofeet pukuhuoneeseen. Saunojana hän oli kokenut lukuisia riistapeijaisia, joista hän usein kertoi tarinoita lauteilla. Yhden kerroksen alempana istui Long Boi, joka kaatoi pitkällä kädellään vettä suoraan kiville. Tämän vieressä istuivat Vaderi ja Vartioston Mahdey ja monta muuta. Kyllä uudet tulijat sinne mahtuivat, kun sopu sijaa antoi.
“Boi! Kun viimeksi nähtiin olit lyhyempi!” Umbra heitti. Long Boi oli kuullut tämän vitsin ties kuinka monta kertaa, mutta näytti silti peukkua ylös. Tyyppi kaatoi taas vettä kiville. Mitään ei mennyt ohi.
”Joo, ja viimeksi kun nähtiin niin olit päämoderaattori”, mutisi pitkä poika.
“Nykyisin silläkin on Hau”, Kranoro huusi lauteilta.
“Ja sätkää kuluu”, puuttui Toa Axel.
Umbra puhui hieman vähemmän äänekkäästi, lähinnä kahdelle muulle siinä vieressä.
“On kyllä harmillista etten ole enää päämode, mutta olin siinä työssä kyllä aika huono. Avra Nui, Metru Nui ja muut seikkailut tulivat Velvollisuuden tielle.”
”Moderaattorin hommakin on nykyään enemmän sotakoordinointia kuin poliisityötä”, myönsi Tongu diplomaattisesti.
”Hankkiikohan ne uusia modeja koskaan”, Matoro mietti. ”Suga olisi aika hyvä.”
”Eipä tarvi tehdä uusia vihreitä kiviä, jos antaa vaan esikuntavaltuudet”, sanoi Vaderi.
”Spämminkin määrä vähentynyt on, sotimiseen keskittyvät useimmat”, julisti Nocturnrock ylälauteelta.
”Onhan noita mielenosoituksiakin”, huomautti Vaderi. ”Kai nekin voi laskea spämmiksi. Tai siis mielipiteenvapaus joo erottaa meidän torakoista ja niin eteenpäin, mutta aika raffeja väitteitä niissä kuulee. Ei ihme että Samenkin hermot on aika kireällä välillä.”
“Gekkokin katos”, Mahdey huuteli lauteilta. “Herätti karzahni vie huutelullaan muutama kuukausi takaperin. Ja minulla oli autokoulun ajokoe!”
”Siihen on koulu?” Matoro kysyi.
”On joo. Tai siis onhan kansanopistolla kirjoituskurssejakin, eikä niissäkään opeteta kirjoittamaan yleensä, vaan kirjoittamaan hyvin”, sanoi Long Boi.
”Eikä se Gekko kovin kaukana ole, olen nähnyt sen muutaman kerran lähimetsässä himmailemassa”, huomautti Tongu.
”Miten sillä menee nykyään, tiedätkö? En ole nähnyt sitä kaupungissa ikuisuuteen”, Matoro kysyi ja hörppäsi juomaansa. Jotenkin näytti siltä, että Matoro höyrysi hieman niin kuumassa.
”Parempaan päin. Ainakaan se ei huuda palasina Klaanin käytävällä joka toinen yö”, sanoi kyklooppi lakonisesti.
”Entä miten se ajokoe meni?” kysyi vielä Matoro.
”No arvaa!”
”Alle penkin meni koe?” kysyi Nocturnrock.
”No niin perkele meni!” kirosi Mahdey ja lähti jäähylle. Lisää löylyä heitettiin.
”Tarvitseeko ilmalaivoihin jonkun kortin?” Matoro kysyi Tongun suuntaan. ”Minulla ei taida olla mitään kortteja ja olen ajanut aika montaa juttua.”
”Ei, mutta pitää osata lentää. Guardiankin ajoi muistaakseni Ilmaraptoria kun palasimme Nynrahilta. Se ei ole niin vaikeaa, kun ei tarvitse laskeutua tai taistella.”
”Hei, olin vähän aikaa ampujana siinä”, Matoro nauroi. ”Se on kyllä aika hieno peli.”
”Se on kyllä yksi Laivaston legendaarisimmista taisteluista, se. Ämtur ei ikinä lakkaa puhumasta siitä”, nyökytteli Tongu.
”No syystäkin”, Matoro myönsi. ”Laivastolle!” hän nosti maljaa improvisoidusti, ja aika moni yhtyi siihen. Hän oli oikeastaan jopa vähän tyytyväinen, että Klaanissa Laivaston rooli sai hommasta ehkä jopa suurimman osan kunniasta. Melko usein Mustalumi kahmi vähän liikaa huomiota. Ei yksityiskohtia siitä, mitä Arkkienkelin sisällä tapahtui, ollut aivan hirveän tarkasti liikkeellä, lähinnä se että Troopperi ampui Abzumoa tulinuolella silmään ja Matoro hoiti loput. Ei kotiväen tarvinnutkaan tietää, miten monimutkaista kaikki oikeasti oli.
Tongu kumarsi teatraalisesti. ”Teemme parhaimpamme paremman Klaanin puolesta.”
Se sai hieman humaltuneita hurraa-huutoja. Joku yritti tavailla Höyrypoikien marssia, mutta se ei ihan lähtenyt.
Umbra nosti pilsneriään, joka oli alkanut sulaa löylyjen lämmössä.
“Metru Nuilla me nähtiin kolari Le-Metrussa”, Umbra muisti.
”No sinä et nähnyt sitä kolaria, jonka minä ajoin siellä”, Matoro sanoi kuivasti.
“Lehdet puhuivat että se oli nykyajan Titanui”, Piikki huusi lauteilta. Tyyppi istui ylimmällä lauteella.
Matoro huokaisi äkkiä aika surkeana ja vilkaisi Umbraa. ”Taidan mennä jäähylle, tuletteko messiin?”
Tongu köpötteli kaksikon perässä. ”Sen perusteella mitä minä kuulin, niin sen Metru Nuin laivan ei olisi ensinkään pitänyt olla ilmassa, kun se oli jotenkin saatu Nimdalla ylös merestä. Kirotun typerä tapaus. Ilmailu ei ole mikään taikasirujen leikkikenttä! Että tuskin se pelkästään sinun vikasi oli, että se tuli sieltä alas.”
”Joo siis kaikki mikä menee ylös tulee kyllä alas meistä riippumatta”, Matoro mutisi. ”Minä en vain onnistunut laskeutumaan sillä… noh, paremmin.”
”Se onkin se vaikein osuus… varsinkin paikassa, joka on asutettu vähän turhan tiiviisti. Jos jotain neuvoa pitäisi antaa, niin olisit vaan pysynyt poissa semmoiselta risteilyltä. Vaikka turhahan sitä on jälkikäteen viisastella.”
”Kuuluisaa keltaisten jättiläisten viisautta”, Matoro hymähti. ”Joo, yritin laskeutua sillä mereen, mutta pieleenhän se meni.”
Ei hän enää itseään koko hommasta syyttänyt – kurssi oli ollut oikea, ja olisi väistänyt tornit – kunnes kupolienväliset ohjukset osuivat heihin… Hän karisti muiston mielestään ja otti pari juoksuaskelta kohti joen rantaa.
Lyhyeltä laiturilta saattoi juosta suoraan jokeen. Sen rannat olivat melko jyrkät, ja vesi oli siltä kohdin syvää. Reittiä pitkin kulki tavallisesti vesiliikennettä Kartanonlahden jokisatamaan kaupungin pohjoisosassa, mutta nyt liikennettä hädin tuskin oli. Joitakin veneitä oli kiinnitetty joen reunoille, mutta muuten Rapujoki oli uimarien hallussa. Matoro syöksyi veteen sulavalla hypyllä. Rannan pitkillä puunrungoista tehdyillä penkeillä istusteli monta jäähdyttelemässä ja seurailemassa, kuinka jotkut rohkeat uhmasivat loppusyksyn Rapujokea.
Ja moottorivenettä, joka meinasi ajaa uimarien päältä.
”Snowie!! Seis!”
”Aaahh!!”
Veneen kyljistä ilmestyi kaksi lyhyttä siiventynkää, joiden alle kiinnitetyt moottorit köhisivät itsensä käyntiin. Paatti kohosi ilmaan muutaman metrin ennen uimarisumaa ja liihotti pöllämystyneiden polskijoiden päiden yli. Kyydistä kuului kahden klaanilaisen kiljuntaa. Toinen moottori poksahti kovaäänisesti, ja vene laskeutui veteen kivenheiton uimareista yläjuoksuun. Liidon jälkeen päättyi myös kiito, ja vene pysähtyi töksähtäen. Kepe ja Snowie meinasivat heilahtaa kyydistä.
Juuri pintaan noussut Matoro katsoi näkyä hämmentyneenä.
”Okei eli vene sinänsä toimii…”, Kepe nyökytteli.
”…vaan ei näemmä pysähdy. Kierrokset eivät laskeneet vaikka mitä tein”, Snowie huohotti. ”Tai siis kyllä se nyt lopetti…”
Veneen perämoottori tuprutti mustaa savua.
”Lento-ominaisuus…” Kepe makusteli, ja mietti mitä kirjoittaa muistiinpanolehtiöönsä. ”…toimii rajatusti?”
”Jos laittaisit sinne että pomppuominaisuus?”
”Aika hyvä. Mikäköhän tätä paattia riivaa, minä ajattelin meidän korjanneen sen ihan hyvään kuntoon viime reissulla?”
Snowie rapsutti leukaansa. ”Jaa-a. Ehkä se otti jotain osumaa silloin, kun se kyborgitorakka hyökkäsi meidän kimppuumme.”
”Hetkinen”, Tongun ääni kumisi joen rannalta. Jätti ei ollut pompannut jokeen jäähdyttelijöiden mukana, mutta laskeutui parhaillaan tikkaita pitkin veteen. ”Mehän olimme lentokoneella liikenteessä, kun se hyökkäsi.”
”Aa hei moi Tongu! Ja muut!” Snowie vilkutti. ”Sori että melkein ajoin teidän päältänne, vene karkasi vähän käsistä… ja siis, eri keikka! Vissiin se sama kyborgitorakka on syöksynyt kahdesti kimppuun kulkupeliin, jossa matkustan. Voisi puolestani lopettaa!”
Tongu nyökytteli samanmielisenä, nyt jo vedessä. Matoro ui vierelle. ”Minäkin olin aika lähellä sillä ekalla kerralla. Vaikka välillä tuntuu, että olisin ollut Kaya-Wahissa saakka…” jään toa puuttui keskusteluun. Muutama muukin klaanilainen ui veneen vierelle, vaikka olikin aika kylmä.
”No nuohan ovat niin vanhoja juttuja, että minäkin olin paikalla”, joessa kelluva Umbra lisäsi.
”Niinpä, niinpä”, Snowie mutisi. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Umbra!”
Kepekin nousi seisomaan moottorin ääreltä ja hypähti veneen laidalle, melkein horjahtaen Rapujokeen. ”Umbra!”
“Kepe! Snowie! Ei olla nähty hetkeen. Vieläkö naamioitumiset onnistuu ja syntyykö mahtinaamioista keksintöjä?”
”Joo!” Kepe tarttui innokkaasti. ”Saimme juuri yhdellä laitteella Avden nuken siepatuksi! Siinä oli mahtinaamioitakin kiinni, ja sitten kaikenlaisia muitakin komponentteja. Eräs parhaista töistäni!”
Snowie näytti peukkua vierellä. ”Jep! Minä tein voileipiä!”
“Minkä niistä nukeista? Sen vaalean miekkajäbän?” Umbra ei tiennyt pitäisikö jo nyt kertoa nukketapauksesta vai säästellä sitä seuraavaan kohtaamiseen Tawan kanssa. Pilsneri alkoi tosin jo vaikuttaa.
Matoroa puistatti, eikä se johtunut Rapujoen kylmästä virrasta.
”Ei ei, tämä oli ihan toinen nukke!” Kepe kertoi. ”Tämä oli- oho, kappas!”
Veneen perämoottori alkoi taas päristä.
”Mitenkäs se nyt noin heräsi eloon?”
Laite otti kierroksia, ja lumiukon vene lähti liikkeelle. Uivat klaanilaiset hajaantuivat ympäriltä. ”Oho, jahas”, Snowie höpötti. ”Meidän matkamme näköjään jatkuu, kun tämä ei nyt oikein tottele…”
Vene liikkui päristen ylävirtaan. ”Jatketaan näistä myöhemmin!” lumiukko huusi uimareille, kun paatti loittoni. Kepe vilkutti vierellä.
”Toivottavasti ne saavat sen pysäytettyä ennen Hautajärveä”, huokaisi Tongu.
“Semmoinen kohtaaminen. Tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen. Muistatteko kun Guartsun koira karkasi?”
Jostain saunan kätköistä syöksyi vaalea koira kuullessaan sanan ”koira”.
“Fabio!” Umbra tervehti suosituinta klaanilaista. Koira haukkui iloisesti ja heilutti häntäänsä. Koira säntäsi veteen iloisesti.
”Ja jahtasi Joyn lintua varmaan Lehuun asti”, Matoro sanoi ja sukelsi pois näkyvistä.
Veden hieman liian kylmäksi todennut Umbra kiipesi pian takaisin laiturille ja kaatoi koiran juomakuppiin kaljapullostaan. Tongu veteli pitkiä rintavetoja isoilla käsivarsillaan ja antoi viileän veden virrata ympärillään. Uimarit palasivat rantaan melko pian, ja kolmikko jäi hetkeksi istumaan riviin terassille. Saunasta kuului iloista keskustelun kakofoniaa. Oikeastaan he olivat lähinnä hiljaa hetken – se oli sellaista tyytyväistä hiljaisuutta, mikä saattoi vallita toistensa hyvin tuntevien välillä, eikä tuntunut siltä, että kenenkään olisi pitänyt sanoa mitään.
Auringot olivat jo laskeneet mailleen, ja Bio-Klaanin linnoituksen suuri torni piirtyi terävänä ja kauniina iltaruskoa vasten. Valitettavasti sen juuressa loisti myös Klaanin uusin vanki kuin jokin xialainen mainostaulu. Joen takana näkyi kivetetty penger, jossa muutamasta ravintolasta tulvi lämmintä valoa; kaupat olivat jo sulkeneet tältä päivältä ja vetäytyneet asumuksiinsa kaksikerroksisten rakennusten yläkertoihin. Toisella puolella joku skakdi heitti tupakantumpin veteen ja asteli katujen varjoon. Pari kewaa nokki ruokakääreitä kivetyksellä.
”Mennäänkö saunaan”, sanoi Umbra.
”Joo.”
”Joo.”
Meno sisällä oli ehkä hieman rauhoittunut, kun illan kävijäpiikissä tulleet alkoivat pikkuhiljaa poistua ja varmaankin valmistautua aikaisin heräämiseen. Tilaa oli tällä kertaa hieman enemmän, ja kolmikko sai kuumemmat paikat kauempana kiukaasta.
“Puhuitte Laivastosta aikaisemmin. Tässä vilvotellessa mietin miten tämä sotatila on vaikuttanut teidän arkeen? Ei varmaan ole enää samanlaisia Turkasen hakureissuja kuin aikaisemmin?” Umbra pohti ja nautti saunan kuumimman paikan lämmöstä.
”No, niin, arki on muuttunut ihan kokonaan, kun ennen lensimme saarelta toiselle ties millä verukkeella, ja nykyään lennämme vain ’tositarkoituksella’ ja yleensä sotaisalla sellaisella. Merisaarron takia saarelta ei ole turvallista poistua, ja valtaosa tehtävistämme on Lohrak-hävittäjäkoneiden käyttöä. Laivaston väestä moni on kuollut, eli leikki on ollut jo pitkään kaukana.” Tongu siemaisi pilsneriään. ”Onneksi osa vapaa-ajasta on entisellään. Juuri muu ei.”
”Ainakaan nazorakeja ei ole näkynyt täällä meidän taivailla sitten sen yhden kerran”, Matoro mietti. ”Nyt kun mietin, niin en kyllä tiedä oikein mitään siitä, millaisia taisteluita te olette käyneet. Kuinka paljon niitä tehtäviä ylipäänsä on?”
”Ei päivittäin, mutta ihan tarpeeksi usein kuitenkin”, vastasi Tongu. ”Tiputamme varusteita Hydrukaan tai suoraan kentälle, annamme tulitukea tarpeen mukaan vahvoihin kohtiin ja hoidamme välillä harhautuksia. Ilmavoimilla voimme pitää vihollisen välillä varpaillaan. Mutta se on tarkkaa työtä. Meillä on enemmän hävittävää kuin niillä. Meille jokainen menetys on tragedia ja oikeasti merkittävä osa vahvuudesta. Eipä sillä, administonkin linja on hyvin varovainen.”
”Nii-in”, Matoro huokaisi. ”Troopperista ei ole kai mitään uutisia?”
”Ei minun korviini, mutta zyglakeista saa harvinaisen vähän tietoa lentämällä muutenkaan – vaikka ne ovatkin niin isoja pirulaisia.”
”No, toivotaan parasta”, Matoro mietti ja pyöritteli juomansa rippeitä. ”Hei Umbra, ei koskaan ehditty puhua siitä, siis miten se Zyxax-juttu meni? Se oli jotenkin hämmentävän tehokasta toimintaa jopa sinulta.”
Umbran muistikuvat Avra Nuista olivat hajanaisia. Hän ei ollut oma itsensä, tosin ei Kraakaan ollut. “No meitä oli siellä lisäkseni viisi toaa. Kraa oli liitossa Zyxaxin kanssa. Menetimme juurakkojen Ornokan siellä, mutta pääsimme Zyxaxista ja tämän joukoista eroon. Nurukanin ja Delevan te molemmat varmaan muistattekin.” Kraa olisi halunnut piirtyä johonkin läheiseen varjoon, mutta malttoi mielensä. Juuriadminin tapaaminen sattui yhä sen itsetuntoon, eikä varjon julkinen esiintyminen olisi ainakaan auttanut Umbraa.
”Perus. Miten sinä siis edes tiesit että Zyxax oli siellä?”
“Kraa lähetti minulle viestin. Halusi tapella. Perus poikain juttuja”, Umbra naurahti. Asian kuittaaminen huumorilla tuntui parhaalta tavalta ohittaa se, miten pahat jäljet tapaus oli häneen jättänyt.
”Okei, no kuka näistä tietää”, Matoro sanoi ja viilensi itseään luomalla jäähilettä suoraan otsalleen.
Tongu pyöritteli silmiään. ”En tajunnut tuosta mitään, mutta sen siitä saa, kun kysyy toalta. Mutta sinähän sieltä ulkopuolelta juuri saavuit: Niin miten pääsitte Domekin kanssa merisaarron läpi, ja yleensäkään Klaaniin? Eihän teillä ollut edes moottoria.”
“Siis Kraa on mielessäni asuva makutan Kraata. Ja siis pääsimme tuosta saarrosta läpi Domekin loihtimalla harhakuvalla. Itse olen vielä ihan lopussa elementtivoimieni suhteen, mutta hän taikoi meidät tänne läpi renkaasta. Domek on taitava purjehtija, kuin kotonaan merillä. Itse olen yleensä matkustanut kanistereilla”, valottu kertoi.
Tongu rapsutti pääkilpeään. ”No, kuulostaa ihan hyvältä minusta, ja voisin vaikka jututtaa vähän Domekia tuosta harhakuvitteluasiasta, jos se vaikka toimisi ilmalaivoihin.”
”Tehän voisitte kokeilla illuusionaamiota? Ja tietty jotakuta joka osaisi käyttää sitä…” Matoro ehdotti.
”Kyllä me sitä teimmekin, muutamia postikuljetuksia Lohrakilla niin, että kyydissä on ollut Isä Rusko Mahikinsa kanssa. Mutta jalolla naamiolla ei voi naamioida sen suurempia aluksia, eivätkä ne tehoa tutkaan. Joten niillä pitää naamioitua joksikin isoksi ja lentäväksi, niin kuin merilinnuksi, ja toivoa, ettei nazorakit ole kuuloetäisyydellä ja epäileväisellä mielellä.”
“Me valotut opimme ensimmäiseksi taittamaan valoa, joten pienen aluksemme naamioiminen ei ollut niin ihmeellinen temppu. Periaatteessa Hunan efekti puiseen paattiin”, Umbra kertoi ja siemaili pilsneriään.
”Ja kyllä siitä pääsee pienellä aluksella ja tuurilla läpi”, Matoro huomautti. ”Ei mitään merisaartoa ole tehty pysäyttämään yksittäisiä veneitä. Tosin viime reissustani on pari kuukautta, että en tiedä, onko siitä tullut vaikeampaa. Tai ehkä Kapura oli vaan tosi hyvä vesillä liikkuja…”
“Vaaditaan ehkä toan tyhmänrohkeutta merisaarrosta läpi menemiseen”, Umbra naurahti.
”Mutta näittekö te niitä ylipäätänsä? Partioivia nazorak-laivoja?” sanoi Tongu yrittäen saada jotain irti aiheesta.
“Näimme yhden nazorak-aluksen siluetin. Domekin kiikarilla erotimme sen jossain kaukana.”
”No niin, missä ilmansuunnassa se oli, ja mitä reittiä yleensäkään tulitte? Hittolainen, minä en edes tiedä, että mistä te lähditte, muuta kuin Metru Nuilta kauemmin aikaa sitten”, Tongu sanoi terävästi.
“Zorakin hovi oli jossain Xian ja koillisen meriportin välillä. Tulimme sieltä suorinta tietä tänne. Emme nähneet frosteluksia, ilmapiraatteja tai lentäviä manaatteja jos sitä mietit. Tulimme suoraan idästä”, sanainen arkku aukeni.
”Voi Zorak, Zorak, Zorak. Niinpä tietenkin. No, et ole ensimmäinen klaanilainen, joka palaa mysteerisesti Zorakin hoivista, joten mikäpä siinä. Näittekö laivan ennen vai jälkeen Päättisiä, ja satuitteko huomaamaan mitään torakkatoimintaa niiden lähellä? Lentävien manaattien syysmuutto on tietenkin tältä vuodelta jo loppunut, niin siinä ei ole mitään ihmeellistä.”
“Ennen Päättistä näkyi laivoja. Ja Päättisillä näkyi valoja, paitsi Pär-Nuilla oli todella pimeää verrattuna tavanomaiseen. Ei yhtään semmoinen reissu kun Sugan kanssa joskus käytiin”, Umbra yritti muistella öistä saapumista kotiin.
”Hyvä, ettette yrittäneet rantautua Pär-Nuille, koska peräännyimme sieltä jo viikkoja sitten”, huomautti Tongu. ”Ja niin meni tämäkin saunailta työasioista puhumiseen. Pistähän Boi vähän löylyä!”
Boi teki työtä käskettyä. Sauna oli jo rauhoittunut melkoisesti.
”Tervetuloa toien hommiin”, Matoro sanoi Tongun suuntaan. ”Työasioita ei oikein voi päästä pakoon…”
“Joillain teistä on työ”, Umbra naurahti. ”Itse en vielä tiedä mitä aion tehdä kun en ole enää mode. Tawa käski minun pitää hetken taukoa. Löytää itseni taas uudelleen. Ehkä pitää harjoitella taas erätaitoja uudelleen.”
”Kai sinulle jotain hommaa muurien korjailusta, majoitusten rakentelusta ja vaikka vartioinnista löytyy”, sanoi Tongu. ”Jos voimat sen sallivat. Eiköhän sauna niitä ainakin palauta.”
”Joku voisi luulla, että päämoderaattorin hommista olisi saanut näihin kokemusta”, Matoro virnuili. ”Mutta suurin osa ajasta taisi mennä seikkailemiseen pitkin Välisaaria…”
”Sinulla vai Umbralla?” hekotti Tongu.
”No olin minäkin osasyyllinen siihen”, Matoro myönsi. ”Se tuntuu aika eri elämältä nyt…”
“Pitäisi ainakin korjauttaa tuo viheliäinen haarniska ensitöikseen. Kapuralle sitä ei voi enää viedä.”
”Tunnetko Bloszarin?” Matoro kysyi. ”Aika uusi tyyppi. Sillä on paja Zeruelin tehtaalla, se on aika hyvä näissä. Viritti tämän käteni.”
“En muista tyyppiä. Laitan muistiin tuon”
”Ihme homma tuo käsijuttu muuten”, sanoi Tongu. ”Jotenkin se yhdistää teitä kahta ja kaikkia merirosvoja… tai siis ei nyt toilla yleensä puutu toinen käsi. Mutta teillä puuttuu. Ja Ämkoolla vissiin. Ja kahdelta sen vei se Avden nukke, eri kaveri kun se joka nukkuu katolla. Milloin sinä Umbra liityit tuohon kerhoon… Jos saan kysyä? Ei kai sekin ollut se nukke?”
“Kraatani vei tuon käteni joskus kesällä. Kasvatti siitä itselleen ruumiin. Perus makutataikaa. Olen pitänyt tykkiä siitä asti, tosin Metru Nuilla kokeilin konekättä. Sekin sitten tuhoutui Tiedon torneilla. Ehkä minun ei kuulu hankkia mitään kättä tähän tilalle. Käytin Nimdan siruakin makutamaisella varjokädellä.”
Tongun mieleen tuli Nui-Koron metsässä aavemaisena loistanut Ämkoon varjokäsi, jonka luonnottoman vahvat sormet puristuivat Harkelin kurkun ympärille. Jätti liikahti levottomasti.
”Aiva, aivan… tosin yhdellä kädellä voi tehdä aika paljon vähemmän juttuja kuin kahdella”, aloitti Tongu pyrkien johonkin vitsikkääseen kulmaan tilanteen keventämiseksi.
”Niin siis hanki nyt hyvä mies parempi käsi jos voit”, Matoro oli samaa mieltä. ”Voidaan selvittää, onko meillä osat tehdä toinen tällainen kuin minulla.”
”Niin kuin kädellä voi ampua tykillä, mutta tykillä ei voi… kätellä… tai siis niin kuin vaikka yksinkertaisen solmun sitominen on lähes mahdotonta yhdellä. Voileivän tekeminen on helkkarin vaikeaa. Ja Domekkikin taisi soutaa suurimman osan tyynistä keleistä?”
“Niin. On tuossa ihan hyviä pointteja. Kyllä minä sain tungettua airon tykkiini. Soudin sillä ihan hyvin. Ehkä minä hankin jostain uuden käden. Nyt en voi edes luoda elementtikämmentä tähän. Mordus käytti Tiedon torneilla lähes kaiken elementtivoimani ja Zorakilla ei ollut luonnonvaloa missä latautua.”
”Eipä ole juuri Välisaarillakaan tähän vuodenaikaan.”
”Valon toat vaan luo kiinteitä juttuja valosta”, Matoro ihmetteli. ”Kyllä te olette aika legendojen tyyppejä. Muut elementit sentään tottelee jotain logiikkaa… paitsi painovoima. Mutta muut.”
“Xialaiset hologrammit on vain meidän taiasta jatkettuja”, Umbra tokaisi.
”Hei Tongu. Minkä elementin valkkaisit, jos sinulla olisi joku niistä?” Matoro kysyi äkkiä.
”Hei, olen miettinyt tätä. Tulella voisi kokeilla höyrykoneita helposti. Ja kasvillisuusvoimilla voisi tehdä niitä puulajeja, mitä tarvitsemme Lohrakien potkureihin. Mutta ehkä tämä on vähän tylsä ajattelutapa? Jos olisin Ajan Jättiläinen, voisimme kääntää aikaa taaksepäin ja kertoa Manulle, ettei sen kannata tehdä nazorakeja vaan vaikka joku kiva… no, ehkä se tekisi mistä tahansa ötökästä saakelin vaarallisen. Voisimme tarjota hänellä jotain logarytmejä ja pitää hänet kiireisenä.”
Matoro nauroi. ”Joo onhan tuo ehkä vähän tylsä tapa ajatella elementtiä. Vaikka eihän meistä kukaan sitä valitse. Oikeasti lähestyisin sitä sen kautta, että mikä tuntuu sinulle jotenkin kotoisalta, ehkä?”
”No, ilma tavallaan. Mutta olen viettänyt eniten aikaa onu-tyyppien kanssa, niin ehkä kuitenkin maa. Ne ovat oikeastaan perheeni. Ja ainakin tavallisilla saarilla onu-matoralaiset viettävät eniten aikaa kiinnostavien mekaanisten järjestelmien kanssa, ehkä sekin kuuluu elementtiin.”
”Niin, onhan se paljon enemmän kuin vain voimia, kun matoraneistakin selvästi huomaa näitä eroja”, Matoro pohti. ”En nyt tiedä että miten paljon ne on jotenkin synnynnäisiä ja miten paljon opittuja, sanoisin kumpaakin, mutta kyllähän maaväki on yleensä aika suoraselkäistä ja, no, semmoista suoraviivaista. Vaikka ainahan on niitä poikkeuksia.”
“Nurukan ainakin vaikutti aika suoraviivaiselta Metru Nuilla. Halusi selvittää oman menneisyytensä ja onnistui siinä.”
”Hyvä kuulla. Vaikutti kunnon kaverilta silloin pajallani”, sanoi Tongu.
“Jotenkin se ja Deleva ehtivät liittyä klaaniinkin tämän syksyn aikana. Eivät varmaan edes ehtineet ottaa omia huoneita. Mustan Käden kenraaleja vain ilmestyy Klaanin jäsenlistalle”, Umbra nauroi.
”Jaa, sekin on semmoinen?” ihmetteli Tongu. ”Eikä kukaan teistä oikein edes tunnistanut sen logoa, kun se löytyi sen Deleva-kaverin kädestä. Keitä muita on? Jögge tietenkin. Nui-Pogoko? Sekin on metrunuilainen.”
”Kuinka moni ehti edes nähdä jonkun Delevan käden silloin?” Matoro kysyi. ”Tai siis minä ainakin jätin sen niille, jotka tiesivät tekniikasta jotain.”
“Deleva paini Geen kanssa. Siinä rytäkässä se käsi meni ensin rikki”, Umbra muisti. “Deleva ja skakdit on aina räjähtävä yhdistelmä.”
”Se oli viattomampaa aikaa”, mielsi Tongu. Long Boi oli lähtenyt pesulle, ja jätti veti kiulun lähemmäksi ja kaatoi vettä kiukaalle.
”Sanopa muuta”, Matoro huokaisi, sulki silmänsä ja nojasi seinään rennosti.
“On kyllä hienoa olla taas kotona, vaikka niin paljon onkin muuttunut”, Umbra nautti löylystä. “Viattomampia aikoja ei oikein voi takaisin saada.”
”No, meillä kaikilla on rankkoja kokemuksia myös niitä viattomia aikoja edeltäviltä ajoilta, joten turha sitä on liikaa romantisoidakaan. Ne tulee ja menee, elämän vuorovedet”, filosofoi Tongu ja kävi pitkäkseen ylälauteille.
”No on”, Matoro jatkoi samansuuntaisella sekoituksella alkoholia, väsymystä ja raukeutta. ”Mutta silloin täällä kotona asiat oli kunnossa ja sitten oli välillä ikäviä hommia. Nykyään se ikävä on perustila ja siellä on seassa välillä hyviä asioita…”
”Kellä oli, kellä ei”, sai Tongu tuijotellen kattoon. ”Meinaan aikoja ennen Klaania. Onko teidän vanhat kotisaarenne vielä tuolla jossain?”
”Ah, niin”, Matoro vastasi ja meinasi sanoa, että kyllähän useimpien kotisaaret on olemassa vaikkei siellä ollutkaan hetkeen. Mutta ehkä Torangan tapauksessa se ei ollut ihan niin.
”Kotisaareni… tai ensimmäinen kotisaareni on tosiaan Kristallisaarilla, semmoinen sateinen ja kolea paikka. Olihan siellä omat haasteensa. Semmoista syrjäseutujen matoran-elämää mitä näkee tosi monissa paikoissa, kun matkustaa.”
”Käytkö siellä koskaan?” kysyi Tongu kiinnostuneena.
”Pari kertaa, jos olen sattunut olemaan sillä suunnalla. Mutta en ole nyt pitkään aikaan. Se seutu on aika kaukana kaikesta…”
Umbra oli miettinyt omaa suhtautumistaan siihen, mikä lopulta oli tämän koti. Kalja oli voidellut hänenkin puhehalujaan. “Valottujen legenda kertoo, että me olemme kotoisin Maailmaa Ruokkivasta Maasta, jostain ytimestä. En itse muista niistä ajoista mitään. Metru Nui oli kotini, mutta toaksi muuttuminen sodan aikana muutti suhtautumistani kaupunkiin. Pelastimme sen Varjotulta, mutta se ei ollut vaelteleville toa-sotureille koti. Kaupunki tuntui todella ahtaalta ja Dume ei pitänyt meistä tyhjäntoimittajista. Klaanissa voi sentään olla ja asua.”
”Niin, ehkä sitä on paha laskea, jos siitä ei muista mitään. Sitä ydintä. Kun matoralaiset muutenkin… tulevat jostain, mutta eivät muista sitä. En ole kyllä koskaan ajatellut, että olisit Metru Nuilta, kun niin moni toa on ollut siellä aikansa, mutta harva on sieltä kotoisin.” Tongu mietti asiaa hetkisen. ”Se olikin sota, joka kiinnosti kaikkia. Meillä on sota, joka ei kiinnosta ketään. Toa-armeijasta olisi apua.”
”Tai edes niistä vahkeista…” Matoro sanoi ja varmaan ajatteli täysin eri asiaa kuin kukaan muu.
”No, ne kyllä kylmäävät selkäpiitäni vähän väärällä tavalla, että mieluummin toia”, sanoi Tongu ja hekotteli itsekseen. ”Vaikka ainakaan vahkeilla ei ole päässään kraa-kraa-kraataa joka vie niiden käden ja on samaan aikaan toisella saarella. Hehehe. Ei millään pahalla. Mustan Käden Cody oli ihan kelpo kaveri kaikin puolin eikä vaikuttanut sen keinotekoisemmalta äijältä kuin kanistereista tulevatkaan, joten mitäpä väliä sillä sitten on. Ei pahalla tuokaan.”
”Nämä vahkit, jotka eivät ole poliiseja, ovat ihan erilaisia kuin ne, jotka antoivat minulle parkkisakkoja Le-Metrussa. Niistä on tehty tarkoituksella kylmiä kellopelipoliiseja. Mustan Käden vahkit taas vaikuttivat ihan oikeilta tyypeiltä. Saraji oli kova tappelemaan ja kauhea tyyppi. Xen oli ihan mukava tuttavuus. Olikohan niitä muita edes?” Umbra pohti.
”Tapasin kanssa Aizenin – se oli vähän niin kuin meidän Body mutta vahkina – mutta hän ei selvinnyt Xialta”, Matoro kertoi. Koko asian miettiminen palautti hänet takaisin Mustan Käden tukikohtaan, ja kaikkiin hyviin muistoihin sieltä. Ehkä niistä sielukuulista ei kannattanut sanoa mitään.
”Todellinen Nimda olivat vahkiystävät, jotka saitte matkan varrella?” kysyi Tongu. ”Paitsi Saraji joka oli paha ja Aizen joka kuoli…”
Matoro jäi miettimään vertauskuvaa aivan liian pitkään. Se tuntui sellaiselta asialta, joka pitäisi selittää todella pitkästi tai ei ollenkaan. Nimdan jättäminen yhdelle niistä vahkeista ei ollut asia, johon hän haluaisi mennä siinä tilanteessa. Hän tyytyi vain naurahtamaan Tongun lohkaisulle.
”Niin, ehkä ne ovat ainoa hyvä asia, mitä meillä jäi sieltä käteen…”
”Ei kannata aliarvioida ystäviä toisilla saarilla, voivat olla vielä hyödyllisiä, eikä meillä ole niitä liikaa”, sanoi Tongu vakavampana.
”Kyllä me puhuimme tästä Klaanin tilanteesta Xenin kanssa”, Matoro kertoi. Oli jotenkin piristävää, että kerrankin joku klaanilainen oli kiinnostunut asiasta lähinnä sotastrategisesta eikä parisuhdejuorullisesta näkökulmasta. ”Niin siis hänkin on kenraali nykyään. Perus Mustan Käden juttuja. Sanoi, että kunhan asiat siellä päässä selkeytyy, niin heiltä kyllä liikenee meille apua. Sitä minä niillä vahkeilla tarkoitin, että se on ihan oikea mahdollisuus. Ja samaa ajatteli Killjoy, mutta ilmeisesti se suunnitelma ei ole mennyt ihan putkeen.”
“Toivottavasti tilanne siellä selkeytyy. Pääsisivät siitä Puhdistajasta joskus. Nurukania olisi kiva nähdä taas.”
Ei varmasti selkeydy, kun siellä on se helvetin sirukin, Matoro mietti ankeana ja kurkotti heittämään löylyä.
”Maailma on niin täynnä kusipäitä heittämättä kapuloita rattaisiin. Ottaisisivat kaikki vaan rauhallisemmin. Sitä minä vain mietin”, huokaisi Tongu.
”Saat miettiä sitä aika pitkään”, Matoro vastasi.
“Niin. Allianssista on jo itsessään kiusaa. Sitten on tämä Puhdistaja joka kiusaa meidän kavereita. Nazorakeja, Gaggulabioita, Abzumoja ja mitä muita tähän maailmaan mahtuukaan? Ja niitä Avde-juttuja myös”, Umbra mietti ääneen.
”Kuumahan tässä alkaa tulla”, Matoro sanoi. ”Mennäänkö vielä veteen?”
Joskus tarinat kiinnittävät huomiota myös vähäisempiin pelaajiin, sellaisiin joita ei löydy paholaisen shakkilaudalta. Yksi näistä olennoista oli Bio-Klaanin kunniajäsen, vapaapalokunnan maskotti ja kapakoiden pidetyin asiakas sekä saunamestari, Fabio.
Kuten tavallista, Fabio heilutti häntäänsä. Hän heilutti valkeaa karvaista häntäänsä jatkuvasti. Kepen molekyylianalyysin mukaan hän oli energiakoira. Manu oli sitä mieltä, että rotu oli karva-analyysin ja fylogeneettisen dna-määritelmän mukaan Labra-Nuilta. Manu mainitsi Kepelle, että Pupujusrax oli siunannut maailman koiraeläimillä toisten luomustensa, jäniseläinten, kauhuksi ja kiusaksi.
Fabio ei kauheasti välittänyt jäniksistä. Hän oli kohdannut yhden vemmelsäären kerran. Se oli haissut vettyneelle villalle ja hikisille luistimille.
Energiakoirana Fabio tunsi maailman pääasiassa hajujen perusteella. Kaikilla hänen ystävillään, niin klaanilaisilla kuin kaupungin asukkailla, oli heille ominainen hajunsa. Myös kaupungilla oli oma hajunsa. Satamassa vallitsi merellinen tuoksu, johon yhdistyi urea, alkoholi, savu ja sinappi.
Lähestyvä talvi oli saanut hänet kasvattamaan paksua valkeaa karvaa. Kevään koittaessa karva taas lähtisi isoina tuppoina. Silloin baarinpitäjät jättivät hänelle juotavaa kuppiin lähinnä terassille. Kun Fabio oli terassilla, tuli aina ylimääräisiä asiakkaita rapsuttamaan koiraa ja kertomaan tälle kuulumisiaan. Koira oli kuin kaupunkilaisten yhteinen terapeutti, jolle sai vuodattaa murheensa. Fabion onneksi ja epäonneksi rau-naamiot olivat niin harvinaisia, ettei suoraa yhteistä kieltä eri tahojen välille ollut.
Klaanilaiset ottivat koiran toisinaan mukaan tehtäville. Hän oli ollut tehtävillä niin Sugan, Kepen kuin Matoronkin kanssa. Tongun kanssa hän oli usein linnoituksen saunaosastolla. Jokaisella hänen ystävällään oli ominaishajunsa. Suga tuoksui havumetsältä ja savusaunalta, Kepe tuoksui taikinalta, Matoro (Mustalumi) oli lähinnä mentholia ja Keetongu tuoksui jostain syystä juustonaksuilta. Fabiota tutkinut Mysterys Nuin Makuta tuoksui rikiltä ja imelältä hattaralta.
Energiakoira oli saapunut Bio-Klaaniin vuosia sitten höyrylaivan mukana, joka oli ollut täynnä Turkasta ja lähialueilta pyydettyä turtanaa. Hän oli ollut vasta pieni pentu ja eksynyt laivaan. Pentu oli viety administolle, jonka jälkeen klaanilaiset ja kaupungin asukkaat kasvattivat pentua vuorollaan kelpo koirayksilöksi. Guardian suri tuolloin kadonnutta koiraansa, joten hän ei halunnut ottaa pentua kontolleen, vaikka monen mielestä hän olisi ollut loistava kasvattaja koiralle.
Fabio piti siitä, että perhettä ja laumaa oli paljon. Hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen rahi. Pullalta tuoksuvan Lumiukon kanssa makaaminen keskikesän nurmikolla oli yksi hänen parhaita muistojaan. Myös Lumiukon sammakko oli ollut hauskaa seuraa, ja tuoksunut aivan sitruunasaippualta. Hän tuli sen kanssa paljon paremmin juttuun kuin sen ahneen ravun, joka asui suuressa raputornissa ja kävi alhaalla vain joskus.
Iloinen olento heräsi uniltaan Merirosvokapakan kuistilta. Hänelle oli annettu viltti ja pehmoinen alusta nukkumapaikaksi. Jotakin oli saapunut kaupungin rantaan veneellä aamuyön viimeisinä tunteina, vain hetki ennen sarastusta. Hyvän hajuaistinsa avulla labranuilainen tunnisti jo kaukaa saapuneet: he olivat klaanilaisia, ja heidänkin hajunsa olivat tutut… joskin erilaiset. Toisessa hän haistoi peräti jotakin pahaa, sellaista mitä ei Klaanissa usein haistanut.
VALOTTUJEN PALUU
Bio-Klaani
Valottujen vene kolahti viimein satamalaituriin. Umbra havahtui unestaan aluksen pohjalta, kun Domek tönäisi tätä hieman. Mitään ei tarvinnut sanoa: Umbra kyllä tunnisti pelkästä sataman hajusta ja majakan valosta, missä he olivat. Hetken hän pelkäsi sen olevan vain yksi uusi harhainen painajainen… mutta se ei ottanut loppuakseen. Domek hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni puupalkkiin. Umbra hoiperteli unisena ylös, ja melkein astui ohi veneen laidasta. Satama-altaaseen putoaminen olisi ainakin saanut hereille. Oli niin kylmä, että hän hytisi.
Satama oli hiljainen. Jopa Merirosvokapakka nukkui, eikä se tehnyt sitä kuin muutaman aamun tunnin, kun kaikki vieraat olivat sammuneet. Nousevien aurinkojen kajo näkyi itäisessä horisontissa, mutta vielä oli pimeää. Vain leipurit ja vartijat olivat hereillä.
Kaksikon saapuessa Admin-aukiolle Domek seurasi, miten joukko Vartioston sotilaita marssi ohi raskain askelin, viisi kertaa enemmän miehiä kuin olisi odottanut. Hän ummisti silmänsä, kun aamuauringot heijastuivat häikäisevästi heidän keihäidensä kärjistä. Osa vartijoista näytti siltä, kuin heidät olisi herätetty aivan hetki sitten uniltaan.
”Sota on näemmä tullut kotiin asti”, Umbra huomautti toverilleen haikeana. Oli kuin maailmasta olisi kadonnut viattomuus, hän mietti hiljaa.
”Niin se konkretisoituu”, Domek sanoi. Hän oli jo huomannut, miten paljon hiljaisemmat kadut olivat verrattuna muistikuviin. Yleensä näinkin aamusta oli aina ollut paljon väkeä asioillaan. Ne asukkaat, jotka ylipäätään olivat liikkeellä, kävelivät yhtä raskain askelin kuin sotilaat, ja heidän ilmeensä yhtä tiukkoina, ikään kuin kaikki ovat lamaantuneet kauhusta tai jonkun suuremman odottamisesta. Domek mietti, mitä uusia tunnusnumeroita pitäisi väläyttää portinvartijalle päästäkseen kotiin… jos nyt sitä kivikuutiota kodiksi voisi kutsua. Äkkiä hänet valtasi halu vain kääntyä ja paeta takaisin merelle, takaisin omille matkoillensa, mutta jostakin solidaarisuudesta hän kuitenkin kulki eteenpäin Umbran rinnalla.
Valotut keräsivät paljon katseita ja kuiskutuksiakin. Kauempana kaupungilla oli kuolleen Toa Umbran muistokivi muiden Bio-Klaanin sankarivainajien joukossa, mutta siitä he eivät vielä tienneet. Domekistakin oli puhuttu monenlaista tämän pitkän poissaolon aikana.
Hiljaisuus taukosi, kun Umbra osoitti linnan korkealle räystäälle. Se, mikä oli kauempaa näyttänyt lampulta linnakkeen räystäällä paljastui nyt jonkinlaiseksi hahmoksi.
”Mikähän ihme tuo on?” hän kysyi. Katolla seisova kaapuhemmo oli jonkinlaisen sähköisen kentän sisällä. Oli täysin mahdoton erottaa siitä yksityiskohtia.
”Ehkä se on joku uusi klaanilainen”, Domek vilkaisi.
Umbran selkäpiitä karmi, mutta hän ei aivan ymmärtänyt miksi, joten hän vain veti katseensa takaisin katutasolle. Kyllä siitä voisi kysyä sitten myöhemminkin.
Klaanin linnan sisäportti oli kiinni. Kumpikaan toista ei muistanut sen olleen käytäntö aiemmin. Vartija portilla – väsynyt akaku-kasvoinen matoran, jonka violettia rintahaarniskaa koristi sininen ussal – tuijotti kaksikkoa kuin olisi nähnyt aaveen. Toisen aaveen sinä yönä.
”… Toa Umbra?” tämä kysyi.
”Kyllä olen. En kanna enää moderaattorin kiveä mukanani. Toverini on Toa Domek, Valottu”, Umbra kertoi.
Samqpa katsoi toa-kaksikkoa päästä varpaisiin. ”Sinut haudattiin. Siitä oli Klaanilehdessä. Setä Foope puhui, miten Domek katosi myös. Huonolla sanoivat, että Pegghu lähti Valotun kanssa merille… Tyyppi oli minulle kaljan velkaa”, matoran kertoi.
”Pegghu”, Domek sai sanottua. Toinen toa ei sanonut mitään.
”Teemme selonteot sitten Samelle ja Guardianille saman tien”, Umbra sanoi matoran-vartijalle. ”Päästätkö meidät sisään?”
Samqpa empi hetken. Kaiken maailman kummitukset ja Matoron metsästäjät olivat tehneet temppujaan, eikä hän halunnut jäädä vartijaksi, joka päästi semmoisen sisään linnaan. Foopen tarinat päättömistä ratsuttomista ratsumiehistä kummittelivat häntä hiljaisina vartion tunteina. Huhuttiin, että yöllä itse Admin Tawa nähtiin tanssimassa linnoituksen katoilla.
”Olkoon menneeksi”, matoran sanoi. Portti avautui tämän käskystä. Linnoituksen tuoksu oli klaanilaisille kovin tuttu, ja Linnan vihreä sisäaula toivotti heidät tervetulleeksi.
Sodan aikana musta huumori kukki, ja siitä oli hieman jo muodostunut synkkä vitsi, miten Bio-Klaanin linnan vastaanotossa työskenteleminen oli selvästi vaarallisin työ Klaanissa. Äkkiseltään tuntui hieman kummalliselta, että tehtävässä palveli lähinnä toia – mutta Klaanin historiassa oltiin monesti huomattu, että linnan eteisaulan valvojalla kannatti olla kykyä puuttua omituisiin tilanteisiin ja hiippareihin. Yleensä tämä oli lähinnä tarkoittanut häiriökäyttäytyjien tai Hatidin riehujien saattamista ulos parin vartioston tyypin kanssa.
Yleisesti sangen viehkeänä pidetty veden toa Hime oli ollut tehtävässä pitkään, mutta kuollut Feterrojen hyökkäyksen ensimmäisenä uhrina. Toinen veden toa, Ruki, jatkoi tehtävässä… hyvin vähän aikaa, sillä hän päätyi yllättävien käänteiden jälkeen nazorakien vangiksi. Viimeistään tässä vaiheessa linnassa alettiin kuiskia siitä, miten tehtävä oli varmaan kirottu.
Aulojahan linnakkeessa tosiaan oli kaksi – toinen oli kaupungin puoleisen pääportin yhteydessä oleva ns. vihreä aula (nimetty lattian kivetyksen perusteella), ja toinen oli ulospäin johtavan portin ja Linnapihan edustalla, mikä oli yleensä se, mistä puhuttiin Respana. Turvatoimia oltiin yleisesti kiristetty melko paljon viime kuukausina, ja toisin kuin ennen, respassa oli pysyvästi kaksi vartiostolaista avustamassa vastaanottotiskin toaa. Vihreää aulaa ns. respa-toana valvoi ilman toa Saiko, joka oli jo hyvin vanha ukko. Pääaulassa Rukin seuraajana oli – jälleen veden toa – Aera. Miksi ne olivat aina veden toia, siihen kukaan ei oikein osannut vastata. Tawahan ne nimitykset päätti. Ehkä sininen toa sopi hyvin yksiin sinisten ussalien ja muiden Klaanin symbolien kanssa? Edustustehtävähän se oli yhtä paljon kuin outojen hiipparien avustamista, ja sodan aikana tehtävään oli sekoittunut myös yleistä sota-ajan henkilöstö-organisointia. Siitä perillä olemista, kuka meni missäkin, ja niin edespäin. Aera oli Rukia kokeneempi soturi, ja olikin otteiltaan aika paljon jämäkämpi kuin edeltäjänsä.
Umbra ja Domek olivat hädin tuskin päässeet Linnan aulaan, kun Same tuli heitä jo vastaan. Muita moderaattoreita ei näkynyt. Oikeastaan koko saliin lankesi kuolemanhiljaisuus. Toiset vain tuijottivat kirjaimellisesti kuolleista herännyttä entistä päämoderaattoria. Toiset katsoivat jännittyneinä uutta päämoderaattoria ja tämän tuimaa ilmettä.
Se ei ollut aivan se tunnelma, jonka Umbra oli toivonut kohtaavansa. Domek suuntasi katseensa katonrajaan, aivan kuin ei olisi ollut paikalla.
”Näyttää siltä, että ne hautajaiset olivat turhat”, Same sanoi lopulta… jopa hiukkanen iloa äänessään. ”On hyvä nähdä teitä kumpaakin, kotona ja elossa.”
Hänen äänensä kuitenkin vakavoitui nopeasti.
”Varmasti ymmärrätte, että me haluamme saada selvyyden teidän liikeistänne ensi tilassa”, hän sanoi ja huokaisi syvään, ja viittoi kaksikkoa mukaansa. Kaikki ymmärsivät sen olevan käytännössä pidätys, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.
Toat katsoivat toisiaan.
”Tapaamme myöhemmin, Domek”, Umbra sanoi ja kätteli valottu-veljeään jämäkällä otteella.
”Kyllä”, Domek sai sanottua ja tarttui käteen.
Umbra kääntyi moderaattorikollegansa puoleen. Same näytti väsyneeltä. Ei selakhi koskaan ollut pirteyden huippu, mutta Umbra tunsi tämän tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, miten paljon Same oli riutunut ja synkistynyt syksyn aikana. Vähän niin kuin koko Klaani, hän ajatteli murheellisesti.
”Mennään sitten. On koko Klaanin oikeus saada tietää retkistämme”, Umbra sanoi. Hän olisi vain halunnut mennä nauttimaan Kahvion antimista, tai tapaamaan kaikkia ystäviään, mutta ymmärsi kyllä, miksi ylläpito halusi kuulla heitä heti. He kuitenkin murehtivat ensisijaisesti Klaanin turvallisuutta. Domek ei näyttänyt yhtä ymmärtäväiseltä, ja yritti jo liueta paikalta. Same katsoi tätä terävästi ja määräsi myös tämän mukaan. Pakoyritys katkesi ennen kuin se oli ehtinyt alkaa.
Admin-siipi
Pieni neuvotteluhuone Admin-siivessä oli Umbralle tuttu tila – hän oli aikanaan kokoustanut siellä ylläpidon kanssa milloin mistäkin aiheesta paljon mukavemmissa merkeissä. Sitä hän taas ei tiennyt, että Matoroa oltiin kuulusteltu tismalleen saman pöydän ääressä pari kuukautta sitten.
Admin Tawalta se surullinen huomio ei karannut. Hän istuutui pöydän toiselle puolelle ja katsoi kotiin palannutta valon toaa.
”Hei, Tawa”, Umbra sai sanottua. ”Siitä on hetki kun olemme jutelleet viimeksi.”
”Niin, on hyvä nähdä sinut elossa, Umbra. Olisin toivonut jälleennäkemistä iloisemmissa merkeissä”, Tawa huokaisi, muttei saanut itseään hymyilemään. ”Me olemme kuulleet… yhtä ja toista sinun tekemisistäsi. Haluaisin, että alkuun kertoisit omin sanoin… noh, kaiken, minkä koet tärkeäksi kertoa.”
Pöydällä oleva nauhuri surisi. Se oli Umbralle tuttu – toiseen aikaan se oli ollut hän, joka oli tehnyt kuulusteluja.
”Mitäköhän Matoro on teille kertonut Metru Nuin jälkeen?” Valottu mietti ääneen.
”Hän ei halunnut enää pitää ainoatakaan salaisuutta”, Tawa sanoi kuin puolustellen. ”Mutta hänellä ei ollut yksityiskohtia sinun vaiheistasi. Toivon saavani ne sinulta.”
”Tiedät siis Ritarikunnasta ja minun toimistani heidän suhteen? Miten he kiristivät minulta tietoa Klaanista?” Umbra kysyi ankeana. Paluu kotiin ei ollut osoittautunut aivan niin mukavaksi kuin hän oli odottanut.
”Minä ymmärrän, ettet tehnyt sitä täysin omasta valinnastasi”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän turvallisuutemme kannalta on tärkeää, että tiedämme, mitä Mata Nuin Ritarikunta tietää meistä.”
Viime yönä Matoro oli sanonut lyhyesti, että nyt sairasosastolla makaava selakhi oli ehkä sama ritarikuntalainen, jonka klaanilaiset olivat tavanneet Metru Nuilla. Umbran ei tarvitsisi tietää asiasta vielä, mutta yhteensattuma tuntui Tawasta oudolta. Oliko Ritarikunnan agentti saapunut Klaaniin samana yönä Umbran kanssa… ja tuonut mukanaan Avden nuken?
”Heillä oli lista jäsenistämme, joista piti pitää erityistä kirjaa”, Umbra kertoi. ”Visokki, Mysterys Nuin Makuta, Ämkoo, Killjoy ja Zeruel. Ritarikunta otti silloin kerran Visokin kiinni tietojeni pohjalta, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua. Helryx vaati saada tarkkoja tietoja ja tarpeeksi usein. Erosin heistä vasta saavuttuani Avra Nuilta kotiin tänne. Botar jopa vei Manun, kun erosin ritarikunnasta.” Umbra näytti suorastaan helpottuneelta, kun saattoi ensimmäistä kertoa avautua kaikesta siitä.
”Se kieltämättä selittää meidän… epäonniset kohtaamisemme Ritarikunnan kanssa. Olimme onnekkaita, ettei mistään näistä tapauksista seurannut mitään lopullista”, Tawa sanoi. Hän muisti Visokin tapauksen liiankin hyvin – Ritarikunta oli suorittanut kokonaisen kidnappauksen. Makuta Nui ja Ämkoo olivat onnistuneet pelastamaan Visokin, mutta hyvin vaarallista se oli silti ollut, ja oli jättänyt pysyvän epäilyn siitä, että Ritarikunta oli Klaanille vihamielinen taho.
Tawa mittaili miestä hetken. Hänellä ei ollut syytä epäillä Umbran valehtelevan. Sen sijaan tämä vaikutti suorastaan huojentuneelta.
”Mistä tämä alkoi?” hän kysyi.
”Tämä koko tarinani alkaa Metru Nuin sodan jälkeen”, Umbra mutisi.
”Kun jäin makutan asettamaan ansaan. Hän injektoi minuun jotain…”
Silloin Umbran varjo heräsi henkiin. Se levisi mahtavana korppina seinälle, mustaakin mustempana. Varjon siivet avautuivat pöydän kummallekin puolelle, ja kirkkaat valot yrittivät epätoivoisesti pitää pimeän poissa.
”Hei, Tawa”, linnun muotoinen varjo raakkui äänellä, joka muistutti Umbraa, mutta ei kuitenkaan ollut tämän. Se oli syvempi ja voimakkaampi, kuin kaiku joka vastasi syvästä kuilusta.
Tawa säpsähti vain hieman. Hänen katseensa jäätyi Umbran varjoon, eikä hän voinut olla ajattelematta, millainen tyhjyys varjosta tuijotti takaisin. Valon toan varjossa asui kaiken syövä pimeys, sellainen jolle tässä maailmassa oli vain yksi alkulähde.
”… Umbra, mitä tämä on? Tai mikä helvetti tuo on?” hän kysyi lopulta, mutta ei niin päättäväisesti kuin olisi halunnut. Oliko äänessä häivähdys pelkoa? Vai ainoastaan loputonta uupumusta ja pettymystä?
”Hän on Kraa. Hän on kraata, joka kasvoi sisälläni vuosia. Kun loispistiäinen muni munansa minuun, kylvin tuhoa ympärilleni. Ritarikunta otti minut vangiksi ja kiristi minua virheilläni”, Umbra kertoi. Hänen äänensä säröili, mutta se ei haitannut. Pimeydestä huolimatta hän tunsi olonsa helpottuneeksi.
Se ei ollut edes ensimmäinen klaanilaisessa valon toassa asuva ’makuta’, jonka Tawa oli kohdannut, Tawa mietti kuivasti. Toivottavasti Domekilla ei ollut mitään sellaista.
Admin ei oikein tiennyt, miten edes lähestyä koko aihepiiriä. Matoro oli hädin tuskin maininnut asiaa.
”Onko tämä… asia sinulle tai meille vaaraksi?” hän kysyi lopulta.
”Kraa on liittolaiseni”, Umbra sanoi puolustelevasti. ”Joku sanoisi, että veljeni. Me molemmat olimme rikki, kun emme olleet enää yhdessä. Siitä pitkin kertoa. Me erosimme toisistamme kesällä.” ”Vein koko käden”, Kraa raakkui. ”Siitä tuli pohja olevaisuudelleni.”
Valottu näytti kättään, jonka paikalla oli epäkuntoinen tykki. Se muistutti exo-toa-robottien vastaavia. ”Piti laittaa tämä tilalle.”
Tawalle tuli mieleen vanha sanonta, siitä miten makutalle pikkusormen antava menettää koko käden. Hän jos kuka tiesi, mitä se tarkoitti.
”Sinä sanot sen olevan makutan kraata”, Tawa edelleen tuijotti varjoa, ohi Umbrasta. ”Miten sinä voit luottaa siihen, että se on liittolaisesi? Eikä ainoastaan… loinen päässäsi, tai jotakin pahempaa.”
”En tiedä mitään loisista. Kraata ja minä olemme symbioosissa toistemme kanssa. Rottajahdin jälkeen lähdin Kraan perään, koska hän kertoi kokoavansa armeijaa saaremme zyglakeista ja näiden johtajasta. Väitti olevansa nyt Makuta-arvonimen arvoinen ja halusi leikkiä kanssani”, Valottu kertoi.
”Niin, tämä oli tapaus, joka johti Zyxaxin kuolemaan?” Tawa varmisti. Hän kyllä pani merkille, miten nopeasti Umbra oli vaihtanut aihetta pois kraatasta. Se saattoi olla jopa huolestuttavampi kysymys kuin mikään, mitä hän oli odottanut käsittelevänsä. Ämkoo oli lopulta hävinnyt oman taistelunsa omalle makutalleen, eikä Umbran mahdollisuudet vaikuttaneet kovin paljoa paremmilta. Tawan oli vaikea vain sivuuttaa kammottava varjo seinällään, mutta Umbran vähättelevä suhtautuminen siihen tuntui vieläkin vaarallisemmalta.
”Kyllä. Ja orton-kansalaisten maan toa Ornoka kuoli myös”, Umbra sanoi surumielisenä.
”Tämä sota on vienyt niin monta”, Tawa sanoi hiljaa. Ainakin joskus sodan varjoista palasi joku takaisin, mutta ei koskaan samana jona oli sinne kadonnut.
”Olin kutsunut Avra Nuille oman toa-ryhmäni. Viimeiset orton-kansan toat vastasivat kutsuuni: Valottu Aknoka, tuliporain mestari Ruthaka, sekä juurakkojen valtiatar Ornoka. Heidän lisäkseen Mustan käden kenraaliksi paljastunut Nurukan, ja koneistettu Deleva liittyivät mukaan joukkioomme”, Umbra kertoi. Tawa tunsi kaikki nimet, mutta tiesi niistä hädin tuskin muuta. Kaksi viimeisintä olivat peräti liittyneet Klaaniin, ja orton-kansa oli aina asunut klaanilaisten naapureina.
”Deleva ja Nurukan tulivat myöhemmin kanssani Bio-Klaaniin ja sitten Metru Nuille”, mies jatkoi. ”En tiedä mitä Delevalle kävi Tiedon tornien jälkeen.”
”Matoro kertoi hänen selviytyneen. Hän jäi Metru Nuille”, Tawa selvensi.
Hyvä uutinen piristi Umbraa. Hymy tosin karisi nopeasti tämän riutuneelta naamiolta.
”Ne päihittivät Zyxaxin ja minut”, varjo jatkoi. ”Valottu ja minä palasimme taas yhteen, mutta minä en ollut enää mitään.”
”Mikäli tuo olento todella on kraata, pelon enkelin olemuksesta veistetty, se ei todellakaan ole yhtään mitään”, Tawa sihahti yllättävän myrkyllisesti. ”Minä en luota siihen lainkaan, mutta näyttää siltä, että joudumme toistaiseksi sietämään sitä. Toivon todella, että ymmärrät, mitä olet tekemässä, Umbra. Makutojen sirpaleet… ne ovat petollisia. Vaikka ne teeskentelevät muuta, ne ovat tuhon olentoja. Sinun, jos kenen, tulisi ymmärtää se.”
”Niin minäkin pitkään luulin”, Umbra sanoi hiljaa. ”Että olin vain saastunut. Että Kraa pitäisi leikata pois. Tämä varjon osa uinui sisälläni pitkään. Mutta Aft-Amanan linnut herättivät hänet unestaan!” Umbra kiihtyi. ”En olisi selviytynyt sieltä mielisairaalasta ilman Kraata. Puhumattakaan ajastani Mestari Z.M.A:n vankina…”
Aft-Amana, Tawa huokaisi. Oliko mikään muu paikka tehnyt yhtä pahaa jälkeä hänen klaanilaisiinsa?
”Niin, minulla on Metru Nuin tapahtumista jonkinlainen käsitys Matorolta, mutta sinun osaltasi se katkeaa Feterroihin, jotka siellä kohtasitte”, Tawa sanoi. ”En odota mitenkään yksityiskohtaista kuvausta ajastasi Arsteinin vankina, mutta meidän olisi tärkeä tietää, miten pääsit pakoon, ja mitä sait tietää Arsteinin suunnitelmista.”
Tapaus muistutti kummallisesti sitä kertaa, kun Guardian, Keetongu ja Makuta Nui olivat joutuneet Zorakin vangeiksi… ja heidät oli lopulta vain päästetty vapaiksi. Mutta Feterrat olivat aktiivisesti etsineet valon toaa, joten Umbran vapautuminen tuntui vieläkin poikkeuksellisemmalta. Samen ensimmäinen teoria oli ollut, että ZMA oli tarkoituksella lähettänyt jotenkin kontrolloimansa Umbran Klaaniin omaksi sätkynukekseen… ja vaikka Tawaa inhotti myöntää se, teoria selitti paljon. Ei vain ollut montaa tapaa selvittää, pitikö se paikkaansa.
”Mestari Arstein piti minua hovissaan vankina”, Umbra aloitti. Mestari? Tawa kohotti kulmiaan.
”Zorak havittelee itselleen Valottua. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, minkälainen Valottu olin. Makutan pimeys oli mielessäni. He yrittivät poistaa Kraan kirurgisesti, mutta se ei toiminut”, Zorak Van skalpelli kävi Valotun painajaisissa. Korpin varjo kätki päänsä siipiensä suojaan. ”Paha ZMA”, varjo puhui. Pelko huokui sen puheesta, ja se lopulta pieneni ja vetäytyi takaisin Umbran todelliseen varjoon.
”Me voimme kyllä jatkaa myöhemmin”, Tawa sanoi lopulta. ”On sääli, että tämä on miten toivotamme sinut takaisin kotiin, mutta, no. Ajat ovat mitä ovat.”
”Zorak ja Avde pelaavat jotain outoa peliä toisiaan vastaan. Punaisen miehen nukkeja tuli Mestari Zorakin tukikohtaan. Sen takia minut piti lähettää sieltä pois. Sheelika auttoi minut pakoon, ja kuin Initoin johdattamana Domek saapui veneellä samaan aikaan paikalle!” Umbra kertoi lopun suorastaan riemastuneena.
Jollekin muulle kuin Umbralle koko tapahtumaketju kuulosti uskomattomalta. Tawalle soi välittömästi useampi hälytyskello – oliko Zorak tosiaan tehnyt jotakin, jolla pystyi hyötymään Valotustaan vastaisuudessakin, kuten Same oli arvellut? Vai oliko sen tehnyt Sheelika? Vaiko Avde… Hän varoi näyttämästä epäilyksiään liian suoraan, mutta kaikki niistä tuntui todennäköisemmältä kuin Umbran oma versio tapahtumista.
”Miten Domek osasi paikalle?” Tawa kysyi lopulta.
”Hän ehkä kertoo sen sinulle itse. Valottu veljeni oli etsimässä johtolankoja Zorakista maailmalta”, Umbra sanoi.
Tawalle jäi tuntemus, että toa ei kertonut kaikkea. Kuinka paljon siitä johtui makutan äpäräsikiöstä ja kuinka paljon kaikesta siitä, mitä Arstein oli paralle tehnyt? Matoron kuulustelu oli ollut niin paljon yksinkertaisempi – tämä oli käytännössä oma-aloitteisesti vain kertonut kaiken ja enemmän. Umbran vastaukset herättivät vain lisää kysymyksiä.
”Ymmärrän sinua täysin. Että luotto minuun on mennyt totaalisesti”, Umbra huokaisi. ”Jätin modekiveni piironginlaatikkooni kun lähdin, koska en tiennyt palaisinko koskaan. Olen tehnyt Bio-Klaanille paljon pahaa, mutta haluan hyvittää tekoni. En koskaan edes ollut erityisen hyvä päämoderaattori. Ritarikunta kiristi minua niin usein erilaisille tehtäville, ettei teille jäänyt tarpeeksi aikaa.”
”Niin, sinulle taitaa olla selvää, ettet voi toimia moderaattorina enää”, Tawa myönsi. ”Mutta se taitaa olla murheistasi vähäisimpiä.”
”Klaani on kotini, ja haluan luoda luottamuksen takaisin. Antakaa minulle hetki aikaa ladata itseäni ja lähettäkää minut vaikka rintamalle. Jos vain voin tehdä jotain, jotta ansaitsisin luottamuksen takaisin…”
”Et ole ensimmäinen Metru Nuilta selvinnyt, joka on sanonut minulle noin”, Tawa huokaisi ja hymyili varovaisesti.
”Oli ehkä virhe lähteä Metru Nuille etsimään vastauksia Nurukanille”, Umbra myönsi.
”No, kukaan teistä tuskin osasi aavistaa, miten se päättyisi”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä tapahtui, se on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ratkoa miten mennä tästä eteenpäin. Ja… jos olen täysin rehellinen, emme voi juuri luottaa sinuun. Minä uskon siihen, mitä sanot, mutta ymmärrät varmasti, ettemme voi luottaa kraataan, emmekä voi mennä takuuseen siitä kaikesta, mitä Arstein teki sinulle.”
Umbra nyökkäsi.
”Minun pitää pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikilta, joiden tietoja minun oli pakko antaa Helryxille. Anteeksi Tawa siitä, että rikoin luottamuksen, joka oli välillämme. Olen aina arvostanut sinua johtajanani ja tätä järjestöä, joka on kotini. Pitää etsiä myös Visokki ja Manu käsiini ja pyytää heiltä anteeksi myös. Ämkoo, no hän vajosi itse pimeyteen, joten olisiko sillä mitään väliä enää…” Umbra mietti.
”Se voisi auttaa”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Omasta puolestani en kanna sinulle kaunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Vain ylläpito tietää, että toimit Ritarikunnan vakoojana. Sinulle itse asiassa pidettiin kauniit hautajaiset suvasi luona, ja useimmat uskovat sinun kuolleen taistelussa Feterroja vastaan.”
Yksi osa Tawaa käski häntä pitämään kummatkin Valotut saman tien telkien takana, ja moderaattoreista useampi luultavasti kannatti sitä vaihtoehtoa. Mutta häntä huoletti myös, millä tavalla asia otettaisiin linnassa, kun ilo Umbran paluusta muuttuisi hämmennykseksi tämän rikoksista… ja kun hän katsoi riutunutta toaa, hänellä oli aivan liian paljon sydäntä ollakseen tätä kohtaan kovin armoton. Vaikka hänen olisi ehkä pitänyt olla.
”Vai hautajaiset. Kaikkea sitä”, Umbra mietti. ”Kaimani tekosia?”
”Kaipa se tuntui paremmalta kuin eläminen epätietoisuudessa”, Tawa sanoi. ”Meillä ei ollut juurikaan toivoa.”
”Välititte sentään noin paljon, vaikka tiesitte että olen myyrä”, Umbra melkein itki. Oli kuin klaanilaiset olivat jo antaneet sydämissään anteeksi hänelle.
”Elämä on sillä tavalla ristiriitaista”, Tawa myönsi ja paini valintansa kanssa. Hän lopulta antoi itselleen aikalisän, ja päätti, että heidän pitäisi puhua asiat läpi ylläpidon kesken ennen päätöstä mahdollisesta tutkintavankeudesta. Kyse ei ollut ainoastaan kahden toan vapaudesta, vaan myös siitä, miten muu Klaani sen ottaisi… eikä heillä ollut varaa nakertaa omaa yhtenäisyyttä yhtään enempää, kuin oli pakko. Hän ei halunnut heittää Umbraa suoraan Zorakin tyrmästä Klaanin tyrmään… mutta ikuinen tyhjyys korpin muodossa seinällä sai hänet lähes toisiin ajatuksiin.
”Ehkä tämä on tässä, toistaiseksi”, Tawa lopulta sanoi. ”Ikävä kyllä meidän pitää selvittää tämä kaikki vielä juurta jaksain, mutta ehkä sinä tarvitset sitä ennen lepoa ja, noh, normaalia elämää. Pysy kaupungissa, ja pidä moderaattorit perillä liikkeistäsi – se on kaikki, mitä vaadin nyt.”
”Kiitos Toa Tawa. Te varmaan veitte jo kaiken moderaattorimateriaalin hautajaisteni jälkeen?”
Tawa nyökkäsi. ”Kaimasi on pitänyt asuntoasi järjestyksessä.”
Admin ei maininnut mitään sieltä löytyneistä Ritarikunnan koodiavaimista ja muista dokumenteista Valotun petoksesta.
”Ajattelinkin hänen tehneen niin. On niin monta tahoa jota kiittää täällä ja vielä tänään”, Umbran sydän tuntui keventyneen huomattavasti keskustelun myötä. Tawan sydän sen sijaan oli saanut monta uutta murhetta murehdittavakseen, mitkä peittivät ilon Umbran paluusta.
”Voit mennä”, Tawa sanoi vielä. ”Minä todella toivon, ettet anna minulle syytä katua tätä.”
Umbra lähti. Korpin varjo katosi hänen omaan varjoonsa. Tawa jäi yksin huoneeseen. Hänen ryhtinsä lysähti, kun hän jäi yksin, eikä ollut enää tarvetta pitää yllä naamiota. Ei Hauta, vaan sitä, mikä rakennetaan kätkemään tunteet.
Samaan aikaan pari huonetta sivummalla Kuulustelutila 1:ssä käytiin toista keskustelua. Domek oli joutunut odottamaan siellä hyvän tovin yksin. Huone oli valaistu vain osittain, ja sen nurkkiin jäi syviä varjoja. Toa naputteli pöytää.
Lopulta päämoderaattori Same saapui ja sulki oven perässään. Tuoli rääkyi, kun sitä vedettiin lattiaa pitkin hieman taaksepäin, jotta selakhi mahtui istuutumaan. Hän asetti pöydälle nauhurin. Painallus sai punaisen valon palamaan ja kasetin surisemaan.
Kumpikaan huoneessa olijoista ei olisi kuvaillut heidän suhdettaan erityisen tuttavalliseksi. Same ei kokenut osaavansa juuri lukea valon toan ajatuksia ja tunnetiloja – mutta kukapa osaisi? Oli täysin mahdoton sanoa, oliko Domekin kepeä olemus hermostunutta teeskentelyä vai luonnollista välinpitämättömyyttä. Jälkimmäistä tämä oli ainakin aina osoittanut ylläpidon virallisempia toimia kohtaan.
Selakhi katsoi toaa pitkään, mittaili tätä katseellaan ja lopulta aloitti.
”Viime kerrasta on hetki”, hän totesi.
”Muutamia viikkoja, eikö vain?” Domek vastasi.
”Domek, sinä lähdit täältä kuukausia sitten”, Same sanoi. Pilailiko Domek koko asialla, vai oliko hän oikeasti noin ulalla?
”Enemmän kuin viikkoja sitten”, Domek korjasi.
”Ehkä me aloitamme aivan alusta”, Same laski kämmenensä pöydälle eteensä. ”Sinä ilmoitit lähteväsi tärkeälle matkalle pian Feterrojen hyökkäyksen jälkeen, mutta et kertonut enempää. Mistä oli kyse?”
”Niin varmaan tein. Mutta se ei ole tärkeää enää, ja nyt olen taas täällä”, Domekin vastasi äänensävyllä, jonka selakhilaanin tunsi hitaasti raastavan hermojaan.
Same huokaisi ja jatkoi.
”Mitä tapahtui Pegghulle?”
Tawa oli alun perin käskenyt moderaattorit laittamaan jonkun seuraamaan Domekia. Silloin he eivät olleet vielä tienneet petturin mahdollisuudesta. Bladis oli laittanut asialle Vartioston rohkean Pegghun, eikä tästä oltu sen koommin kuultu.
”Se partiomies? Ihan kiva. En tiedä mitä hän tekee juuri nyt, mutta varmaan pärjää hyvin siellä.”
”Älä esitä typerää. Missä näit Pegghun viimeksi?”
”Siellä missä hän oli lähtiessään. Zakazin satamalla, jos muistan oikein.”
”Ja miksi hän jäi Zakazille?”
”Joskus me olemme arvaamattomia. Ei kannata tuomita muiden päätöksiä.”
Same näytti siltä, että oli jo valmis luovuttamaan. Tämä olisi niitä kuulusteluja. Hän kaivoi esiin savukkeen ja sytytti sen.
”Domek, voisit kerrankin vastata kuten sinua pyydetään”.
”Annoin jo syyn. Jos se ei kelpaa, niin en tiedä mitä muuta voi enää asiasta selittää”
”Jokaisesta sanastasi on hyötyä sekä meille että sinun luotettavuudellesi”, Same sanoi. ”En minä halua syyttää sinua mistään, mutta jos et edes yritä olla avuksi, jätät meille hyvin vähän vaihtoehtoja.”
”Niinpä, tai voitte käyttää kaikkea sanomaani minua vastaan”, Domek lähes hymähti. ”Kyllä minä tiedän mistä on kyse. Ette te toisi meitä näihin kuulusteluihin, ellei teillä ole syytä naulita meidät jostain.”
”Ja sinä väität, että Pegghu – luotettu klaanilainen, joka oli nimenomaan pitämässä sinua silmällä – vain jäi Zakazille eikä lähettänyt meille edes viestiä?”
”Ehkä viestit eivät kulje parhaiten Zakazilta muualle.”
Domekin toteamus tuli niin nopeasti ja kevytmielisesti, että Samelta kesti hetken yrittää valita sopivinta ja väkivallattominta tapaa jatkaa kuulusteluaan.
”Jättänyt viestiä sinun mukanasi, Domek”, Same huokaisi turhautuneesti ja hengitti sisään savukkeestaan. ”Ja mitä te olitte edes tekemässä Zakazilla?”
”Ainakin itse tein tutkimusta Zooracin tapauksen kanssa. Tai ZMA, kuten häntä myös kutsutaan.”
”No… mitä sait selville? Voitko olla avuksi edes tässä?”
Domek näytti todella tuumaavan hetken, mikä tuli lohdun rippeenä moderaattorille.
Domek puhui melko pitkään. Hän kertoi Zorakin monista ristiriitaisista identiteeteistä ja legendoista. Hän kertoi oppineensa Xialla, miten Zorak oli kaapannut aiempien suurpohattojen omaisuudet ja pyöritti nyt niillä operaatiotaan.
Yhteen asiaan Domek kiinnitti kummallisen paljon huomiota. Hän kertoi pienestä saaresta, jolla oli aiemmin tulen toan johtama kommuuni.
”Aiemmin”, Domek painoitti, sillä jokainen asukas oli kadonnut aikaa sitten. Jokainen savitalo oli ollut vailla sen omistajaa, mutta kaikki tavarat olivat jätetty paikoilleen. Ainoaksi todistajaksi oli jäänyt hullu turaga ja hänen ylistykset ”suurelle pelastajalle”, joka toi heille ”toteemin” ja lupasi takoa näitä lisää. Toteemiakaan ei löytynyt missään, ja tutkimus joutui päättymään vailla ratkaisua. Domekilla oli teoria äärimatanuistisen lahkon aavekaupungista, mutta Same ohjasi kuulustelun pian takaisin oikeille raiteille.
Oli ollut saavutus saada valon toasta edes näin paljon vastauksia, jotka eivät yrittäneet kierrellä minkään tärkeän sanomista – vaikka ne keskittyivätkin kummallisiin ja näennäisen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Yhdestä asiasta Domek ei ollut kuitenkaan sanonut mitään.
”Miten ja mistä löysit Umbran? Missä Zorak piti häntä?” Same kysyi.
”Xian läheltä. Sen koillispuolelta, Nynrahille johtavan meriportin läheltä. Se oli hankala löytää. En olisi huomannut koko paikkaa, ellen olisi törmännyt Umbraan siellä.”
”Sanot siis, että löysit Umbran sattumalta?”
”Joskus maailmakin on arvaamaton.”
Same huokaisi syvään. Ainakin johtolanka Zorakin tukikohdan sijainnista oli yllättävän arvokas tiedonjyvä, vaikka kaikki muu asiassa haisi mädältä.
Oli aika ottaa esiin raskaamman kaliiberin kysymykset.
”Kun Avde – joka on Zorakin kollega – lähestyi sinua ennen Feterrojen hyökkäystä tänne, mitä hän sinulle sanoi?”
Samen kylmä katse kohdistui Domekiin, jonka omat silmät vaelsivat pois päin, kohti huoneen nurkkaa. Katseliko pimeys häntä? Oliko siellä liikahtanut jokin? Valon Toa ei reagoinut kysymykseen kovin nopeasti, ja näytti äkkiä silminnähden ahdistuneelta. Hän hengitti nopeammin. Hetken Domek taivutteli sormiaan kuin käsittelisi ilmaa, ja kun hän katsoi käteensä, sormenpäistä syttyi pieni valon lieska kuin paikalleen pysähtynyt kipinä. Se ei riittänyt valaisemaan koko huonetta, mutta leiskusi tarpeeksi voimakkaasti maalatakseen tummimmat varjot harmaiksi. Domekin hengitys tasaantui hitaasti.
”Aika paljon tapahtui siinä hyökkäyksessä”, Domek viimein vastasi vastentahtoisesti.
”Niin tapahtui. Meillä on syymme epäillä, että joku klaanilainen on sekaantunut asiaan. Domek, mitä Avde sanoi sinulle?” Same korotti ääntään.
”Keneltä olette kuulleet asiasta?”, Domek vastasi. ”Jos joku tietää tästä, niin varmaan voitte kysyä lähteeltänne.”
Pieni särö Domekin ulkokuoressa oli juuri se, mitä moderaattori oli odottanut. Hän ei antaisi mahdollisuuden karata. Hän oli tarkkaillut kuulusteltavan jokaista reaktiota ja pienintä elettä, ja koko aihe sai toan… hermostuneeksi. Pelosta, syyllisyydestä, vai kummastakin?
”Valitettavasti Visokki ei tiedä aiheesta sen enempää”, Same murahti. ”Eikä hän toistaiseksi halua nyhtää vastauksia suoraan kallostasi. Joten, Domek – mitä Avde sanoi sinulle?”
Valon Toa näytti yllättyneeltä kuullessaan Visokin nimen. Häneltä kului hetki ennen kuin hän sanoi mitään, ja sittenkin hän puhui kuin tyhjyyteen tuijottaen.
”Se tarjosi asioita. Valtaa ja mainetta. En ottanut vastaan.”
”Mitä teit juuri ennen Feterrojen hyökkäystä linnaan?” Same kysyi, tyytymättömänä vastaukseen.
”Otin kävelyn.”
Same huokaisi jälleen.
”Domek, mitä helvettiä?” hän lopulta purkautui ja iski nyrkin pöytään. ”Sinä kiertelet ja kaartelet! Hyvä jos olet antanut ainuttakaan suoraa vastausta! Kai sinä ymmärrät, miltä tämä näyttää meidän näkökulmastamme? Minä en sano, että aiheutit ongelmia Pegghulle, mutta se, että kieltäydyt puhumasta asiasta ei varsinaisesti tee sinusta luotettavampaa. Sinä löysit Zorakin tukikohdan muka sattumalta. Sinä olet ollut tekemisissä Avden kanssa. Jos sinä olisit tällä puolella pöytää, miltä tämä tilanne sinusta näyttäisi?”
Domekin katse vaelteli pitkin huonetta.
”En ole koskaan kauheammin ajatellut, miltä tuntuu olla polkemassa muita rautasaappaalla”, hän sanoi. ”Ehkä sinä et halua muistaa minkälaista oli, kun ei tarvinnut jokaisesta asiasta tulla valvotuksi, tai hankkia lupia, jotta voisi istua vain jossain pöydän nurkassa.”
Valon toa nojasi eteenpäin, katsoi suoraan Sameen ja jatkoi selvästi kiihtyneenä.
”Kun liityin Klaaniin, me kaikki teimme lupauksen! Lupauksen, että emme anna sen, mikä jätti meidät ja turmelee muun maailman, olla osana meitä. Olla veljiä, jotka jakavat kaiken – hyvän ja pahan – toistensa kanssa. Nyt meillä on joku hiivatin kivilinnakin, koska vuoren huippu ei näköjään riittänyt.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Same ymmärsi olla keskeyttämättä kuulusteltavaa, kun tämä kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi – eikä sitäpaitsi uskonut saavansa tuon mielentilan vallassa olevasta Domekista irti yhtään mitään hyödyllistä.
”Jos sinusta on kiva olla vahki, ja sinusta se on mitä ’moderaattorin’ kuuluisi nykyään olla, niin en asiaa voi tuomita. Kunhan olisitte edes rehellisiä siitä”, Domek jatkoi, ehkä ärtyneenä reaktioiden puutteesta.
Hän kaivoi esiin messinkisen passin ja paiskasi sen pöydälle. Yksinkertaisella metallilevyllä oli toan nimi, jäsennumero ja yksinkertainen kasvokuva. Se ei hymyillyt. Klaanin ussal koristi kortin kulmaa.
”En minä koskaan tätä mokomaa edes halunnut. ”
Same oli kahden vaiheilla. Hänen teki mieli selittää, minkä takia Bio-Klaanin kokoisen organisaation pyörittäminen – etenkin sodan keskellä – edellytti sitä, että toisinaan kaikki ei voinut olla kuin tonttukommuunissa. Mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi, että Domek oli ollut tällainen aina – hän oli ollut hankalan, tai ainakin omituisen maineessa jopa Klaanin tasolla. Se ei vain ollut ongelma ennen, ei samalla tavalla kuin nyt. Ei hänen päänsä kääntynyt vastaan sanomisesta, ja jos kääntyi, Samella ei ollut siihen sanoja.
Moderaattori ei edes katsonut passin suuntaan. Hän vain vilkaisi Domekia vielä kerran.
”Minä luulen, että tämä on tässä”, hän murahti ja nousi. ”Älä poistu linnasta, ennen kuin olemme päättäneet, mitä teemme sinun kanssasi. Pidämme sinua silmällä, mutta senhän sinä tiesit jo.”
Sen sanottuaan hän tumppasi tupakan, otti nauhurin ja poistui. Domek jäi yksin, ja ovi jäi raolleen. Kipinä loisti vieläkin toan kämmenellä, pitäen pimeän poissa.
Admin-siipeen ei uteliaita päästetty, mutta heti ovilla oli odottamassa monta ihmettelevää klaanilaista. Epämääräinen joukkio tukki koko käytävän, mitä ei ollut tosiaankaan tarkoitettu suuriin kokoontumisiin. Eturiviin oli päässyt pari Klaanilehden toimittajaa, mutta suurin osa väestä oli yksinkertaisesti toiveikkaita Umbran (ja jotkut Domekin) ystäviä, jotka halusivat nähdä, pitivätkö huhut paikkaansa.
”No niin, hajaantukaas vähän”, Bladis kailotti yli hälyn ovelta. ”Umbra tosiaan on palannut”, hän varmisti. ”Ja samoin Domek. Mutta emme anna muita kommentteja vielä!”
Pari huonetta taempana ylläpidolla oli epäkiitollinen tehtävä päättää, laittaisivatko he kotiin palanneet sankarit saman tien telkien taakse. Erimielisyydet olivat niin suuria, ettei päätöstä luultavasti syntyisi tänä aamuna, Bladis veikkasi. Toistaiseksi kumpaakin pidettäisiin erityisesti silmällä, eikä päästettäisi pois kaupungista, mutta sen enemmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen.
Umbra tosiaankin ilmestyi Bladiksen viereen, ja katsoi joukkoa hieman yllättyneenä.
”Hei kaikki”, Umbra sai sanottua. Hänen riutuneet kasvonsa venyivät väkisin hymyy nähdessään niin monia tuttuja. Klaanilehden toimittaja Bio-Nui räpsi kuvia kaksikosta, mutta se ei jostain syystä Umbraa edes häirinnyt. Ainakaan kovin paljoa. Domek pysytteli käytävässä heidän takanaan, hyvän matkan päässä väkijoukosta, kuin etsien mitä tahansa muuta reittiä.
”Olen siis palannut kotiin”, Umbra korotti ääntään sen verran, että se kantoi yli hälyn. ”Matka on ollut pitkä ja koukeroinen. Steltiä, Metru Nuita, mitä vielä”, valottu kertoi. Zorakin hovi jäi vielä mainitsematta, vaikka ilmeisesti siitä jotakin varmaan tiedettiinkin – Feterrojen surmaamaksihan hänet oli kai julistettu.
”Onko totta, että sinä ja Toa Domek onnistuitte tappamaan pahamaineisen rautaisten kuolemien johtajan?” Bio-Nui sai huudetuksi hälinän keskeltä.
Umbra nauroi. ”Ei, emme tappaneet Zorakia.”
”Huhuttiin, että kyse olisi ollut samanlaisesta sala-operaatiosta kuin teitte päällikkö Zyxaxia vastaan. Näinkö ei ollut?” toimittaja jatkoi.
”Ehei. Zyxax ja Zorak ovat niin eri puusta veistettyjä.” Avra Nuin korppi raakkui Umbran mielen perukoilla. ”Zyxax oli vain sivujuoni tässä sotajuonessa. Olisi hauska jutella enemmänkin, mutta minun on nyt haettava Mokelilta vähän aamiaista. Merimatka tuntuu kestäneen vuosia ja nyt on nälkä.”
”No niin tehkääs tilaa!” Bladis karjaisi, kun joukko edelleen tukki koko käytävän. ”Saatte kyllä tietää kaikki asiat ajallaan. Päästäkää poloiset syömään!” Vasta se sai väkijoukon hieman avaamaan tietä. Umbra joutui silti kulkemaan olkapää edellä, kun muut klaanilaiset eivät yksinkertaisesti mahtuneet väistämään siinä supussa. Domek ei seurannut häntä, vaan taisi vain odottaa, että Umbra harhauttaisi uteliaat muualle. Toalle esitettiin lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei oikein jaksanut miettiä niitä siinä hälinässä (tai nälässä).
Samolit ja muut jäivät jälkeen ilman vastauksia kun entinen päämoderaattori talsi tuttuun kahvioon, klaanilaisten yhteiseen olohuoneeseen. Paikka tuntui säilyneen samanlaisena kuin Umbran muistoissa, vaikka sotatila olikin päällä. Ensisilmäykseltä kahvion tuotteetkin tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Höyrynakit, jotka yleensä tuoksuivat kammottavilta, tuntuivat nyt oudon houkuttelevilta. Umbra mietiskeli hetken ja päätti sitten tilata nakin, sinisellä ussal-kuvioinnilla koristellun leivoksen sekä kahvia. Ja Bohrokin. Siitä tuli mieleen moderaattorien taukotilan energiajuoma-automaatti, jossa oli aina riittänyt Bohrokia. Nyt hänen täytyi hankkia kofeiininsa kuin muidenkin klaanilaisten…
Onneksi ritarikunta oli palkinnut häntä aikoinaan avokätisesti, toa mietti surkeana itsekseen kun lappoi tavaraa tarjottimelle. Raha ei ollut koskaan ollut klaanissa hänelle ongelma, mutta luottamuksen puute oli.
Umbra kyllä keräsi paljon katseita kahvion aamupalaväeltä, mutta yhdeltä kaikkia muita pidempään. Umbra tunnisti tutun äänen.
”U-umbra?” Matoro Mustalumi kysyi ja tuijotti valottua kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen oli ollut pakko nousta pöydästään ja kävellä lähemmäksi katsomaan, oliko se todella totta.
Umbra hätkähti. Tuttu ääni, vanha ystävä.
”Matoro!” Valottu oli läikyttää kahvinsa Bio-Masterin niskaan. Nookki sai melkein nakin puuroonsa.
Matoro katsoi vanhinta ystäväänsä pitkään kuin täysin jäätyneenä. Sitten hän vain syöksyi halaamaan tätä niin tiukasti, että se kahvikuppi kuitenkin putosi lattialle.
”Minä tiesin, ettet sinä ollut kuollut”, Matoro nauroi (ja melkein itki?). Halaus oli lämmin ja voimakas. ”Me näimme sinun toa-tähtesi! Tiesin, ettet ole kuollut!” hän nauroi vasten Umbran olkapäätä.
”Zorakin luona tuntui kyllä siltä, että oli jossain tuonelassa…” Umbra sanoi hiljaa ja itsekin kietoi kätensä toverinsa ympäri. ”Se oli ollut niin oma maailmansa. Vieras helvetti. Onneksi olet täällä vanha ystävä! Vieläkin jaksan ihmetellä niitä hautajaisia, jotka järjestitte minulle.”
”Niin, ne täytyy kai sitten perua”, Matoro nauroi ja päästi lopulta irti toa-veljestä. ”Ihan hyvä, en koskaan oikein pitänyt hautajaisista. En voi uskoa, että olet siinä. Ja, öh, sori kahvista”, hän sanoi. ”Otan sinulle uuden. Olen meidän vakiopöydässä.”
Umbra vei tarjottimensa pöytään, jossa kaksikko oli viettänyt monen monituiset kahvihetket. Adminien taulut olivat seinällä tutulla paikallaan, tosin neljäs oli viety pois. Pöydässä oli Matoron puoliksi syöty aamupala ja alassuin oleva romaani. Jään toa tuli pian itse perässä kahvikupin kanssa. Hän istui toiselle puolelle pöytää eikä hetkeen osannut oikein sanoa mitään.
”Luin tyyliin ensimmäisen joskus, mutta se ei ihan iskenyt…” Matoro vastasi ja veti Arkistosta lainatun rakkausromaaninsa penkille, pois näkyviltä. ”Eikä ole kyllä tehnyt mieli lukea jännittävistä seikkailuista hetkeen…”
”Niin, meillä on seikkailuja muutaman kirjasarjan verran”, Umbra naurahti. ”Tuntuu niin hyvältä olla taas kotona.”
”Toivottavasti adminit eivät kovistelleet sinua liikaa”, Matoro sanoi ja hörppäsi kahviaan. ”Anteeksi, kerroin kaiken mitä Metru Nuilla oli käynyt. Ei jotenkin tuntunut siltä, että olisi voinut salata mitään sen jälkeen…”
”En syytä sinua mistään. Omaa hölmöyttäni se oli kertoa tietoja niille. Modearvoni on nyt viety, ehkä se on vain hyvä kaiken tämän vastuunpakoilun jälkeen. Olin todella surkea moderaattori muutenkin. En ollut täällä edes silloin, kun Zorak hyökkäsi…”
”Hei, varmaan pari tusinaa klaanilaista on täällä siksi, koska törmäsimme niihin matkoillamme! Ja kyllä aika moni lähisaari muistelee Rapulinnan Valottua lämmöllä… joo, ehkä et ollut kovin hyvä jossain paperihommissa mutta mitä väliä!” Matoro pisti vastaan. Hän oli täysin unohtanut puuronsa syömisen.
”Samol oli tuolla väkijoukossa. Olisi halunnut moikata, mutta oli liikaa hälyä.”
Umbra muisti elävästi paininsa heimosoturin kanssa. Mitähän sekin miekkonen puuhaisi, jos ei olisi törmännyt klaanilaisiin?
”Älä huolehdi siitä Ritarikunta-jutusta…” Matoro sanoi lopulta. ”Tai, niin. Saat anteeksi. En minä siitä ole katkera. Se päivä kun paljastit sen oli vain ehkä… noh. Huonoin päivä ikinä, meille kaikille. Minun piti sanoa se sinulle jo siellä Radakin kirotulla laivalla, mutta en ehtinyt. Emmekä edes saaneet estettyä niitä Feterroja…” lause hiljeni haikeaksi. Umbra tunsi sävyn hyvin – Matoro syytti siitä itseään, kuten tavallista.
”Raporttien mukaan tarvittiin Klaanin kovimmat tyypit tuhoamaan edes tuo yksi Feterra. En syytä teitä mistään. Ne ovat kovia olentoja. Todella outoja myös”, Umbra rohkaisi ja siemaili kahviaan.
”Taidat olla nyt meidän Feterra-eksperttimme”, Matoro naurahti kuivasti. ”Et varmaan erityisesti halua puhua koko Zorak-hommasta nyt, niin en kysele. Kyllä nämä ehtii käymään läpi myöhemminkin…”
”Mitä itse olet tehnyt Tiedon tornien jälkeen?” Umbra kysyi.
Matoro huokaisi. Oli kuin samaan aikaan siitä olisi ollut ikuisuus, ja että se oli tapahtunut viime viikolla.
”No… niin. Sinähän et kai edes tiedä, että Makuta Abzumo sai kaksi niistä siruista… ja minä annoin kolmannen pois Mustan Käden suojeltavaksi. Halusin vain päästä siitä eroon, se ei ollut hyväksi minulle. En ole enää ihan varma, oliko se hyvä idea… Deleva muuten jäi sinne, Nurukanin kanssa.”
”Abzumo… Zorak mainitsi tämän muutaman kerran. Se puoliskakdi vihaa makutoja yli kaiken. Mitä muuta tiedät Nurukanin ja Delevan kohtaloista?”
”No… sain pelastettua edes Delevan sieltä alukselta. Hänestä kyllä parsittiin vielä enemmän kone… Nurukan vaikutti sen sijaan olevan jotenkin kotonaan. Anteeksi, en tiedä kauheasti enempää heistä. Ne pari viimeistä päivää Metru Nuilla menivät… no, ne eivät olleet kovin helppoja.”
”Se oli kyllä aika sekavaa. Aft-Amana, kromideja ja mitä muuta siellä olikaan”, Umbra yritti muistella. Kanohi Mordusin räjähtäminen oli hänen päällimmäinen muistonsa siitä, mitä Metru Nuin yllä oli tapahtunut… se ja kuumeiset unet Feterrojen käsissä jo aluksella.
”Kapura sen sijaan… noh, hän vain lähti”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Vähän aikaa sitten. Ei siihen oikein liittynyt mitään draamaa. Halusi vain vaihtaa maisemaa lopullisesti, luulen… kyllä minä sen jollain tavalla ymmärrän.”
”En oikein koskaan ehtinyt ajatella kunnolla sitä Kapuran merirosvoutta. Domekin kanssa puhuimme siitä merimatkalla, mutta Metru Nuilla ei ollut tuolle oikein aikaa. Palasiko Arupak siis merille vai?”
”Seilasi horisonttiin”, Matoro mietti. ”Jätti meidät tänne selvittämään koko sodan ja muun…”
”Aika runollista”, Umbra mietti.
”Heh, joo.”
Heidän aamupalansa hupenivat hyvää vauhtia. Umbra olisi hakenut lisää, muttei malttanut, sillä oli niin paljon puhuttavaa.
”Sinulla on ollut varmaan paljon seikkailuja Metru Nuin jälkeen täällä. Et voi olla ottamatta osaa kaikkeen mystiseen ja vaaralliseen”, hän kysyi.
”Olen hädin tuskin poistunut kaupungista sen jälkeen”, Matoro kertoi, eikä vaivannut toveriaan tiedolla siitä, miten maissa hän oli todellisuudessa ollut. ”Yhden kerran käytiin Kofo-Korossa Snowien kanssa sairaan hitailla vankkureilla… ja toinen oli, öh, seikkailu Kapuran mielessä. Onnistuin silti loukkaamaan itseni siellä…”
”Oliko teillä Manu siellä? Oma mieliseikkailuni sairasosastolla ratkesi sen avulla”, Umbra hymähti.
”Joo se sai kiven päähänsä ja kuoli”, Matoro sanoi niin arkisesti kuin kykeni.
”Aijaa. Tosi antiklimaattista. No toisaalta Manulla on tapana hukata ruumiitaan meidän kuolevaisten joukossa”, Valottu nauroi.
Matoro vain toivoi, ettei makuta hukkaisi tämänhetkistä ruumistaan jonnekin lihapataan.
”Joo ei Manu on ihan kunnossa”, Matoro sanoi. ”Minä olen… noh, en vaivaa sinua sillä enempää. Olen yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Ehkä miettiä juttuja enemmän…”
”Ei tuo ole ollenkaan aikaisemman Matoron kaltaista. Ehkä tämä Nimda-jahti on muuttanut sinua. Päätä pahkaa seikkailuun, se tuntui olevan mottosi silloin kun viimeksi nähtiin. Itse sain Zorakin hoveissa vain ajatella ja olla paikallaan. Kahlittuna jos tarkkoja ollaan.”
”No… iskikö mikään suuri valaistuminen siellä?”
”Pitäisi olla varovaisempi ja miettiä vähän enemmän mitä tekee. Tämä koko Valottujen erikoinen kohtalo valkeni hiukan enemmän hänen luonaan. Meitä ei ole paljoa, vaikka Klaanissa onkin tavanomaista suurempi keskittymä meikäläisiä.”
”Miten Domek löysi sinut?” Matoron oli pakko kysyä.
”Punatähti on ainoa selitys jonka keksin”, Umbra sanoi hiljaa. Oltiin lähellä uskonasioita, joista hän ei ollut aikaisemmin perustanut. Silti, se tuntui uskottavammalta selitykseltä kuin puhdas sattuma.
”Mitä, onko sinusta tullut oikein matanuisti siellä. Ei kuulosta aiemman Umbran sanoilta…”
”En tiedä oikein mihin uskoa enää. Nimdoja, nukkeja, tähtiä. Mielessäni on ilmeisesti jokin kraata. Zorak yritti poistattaa sitä.” Makkaran viimeinen pala oli viilentynyt, mutta Umbra söi sen kylmänä.
”Kraata?” Matoro madalsi ääntään. ”Muistan, että… sinäkään et ollut itsesi sinä päivänä Metru Nuilla…”
”Mielen korppi. Heräsi Aft-Amanassa. Olemme nyt sujut”, kahvion seinälle piirtyi varjoon pieni sulka.
”… oletko varma?” Matoro kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys huolta. ”… miten niin kraata?”
”Ilmeisesti Zorakin mielestä olin Makutan saastuttama. En siksi kelvannut hänelle.”
Outo pikseliveitsi tuli Umbran mieleen, jonka täytyi olla totta huumauksesta huolimatta.
”… niin, mainitsin joskus siitä naamiossani asuneesta makutasta”, Matorolle tuli mieleen. ”No, olin lähinnä kuvitellut sen, ja siitä oli tullut totta, koska minulla oli ollut Nimda hallussani niin pitkään… että minä olin tyhmä sen jutun kanssa.”
”Ai niin tuo naamiosi. Pukee sinua hyvin. Onko sille jokin syy?”
”… no tavallaan tuhosin sen edellisen… Tämä on sieltä Mustan Käden asevarastosta, muistatko ne isot hyllyt naamioita? Öh, Xen vähän niin kuin valitsi tämän minulle…”
”Siellä oli kyllä vaikka mitä. Ai se likka valitsi? Onko teillä jotain meneillään?”
”Noo ehkä vähän”, Matoro sanoi. ”Mutta se on sitten sodan jälkeen… kummallakin on kuitenkin muita velvollisuuksia…”
”Jos tämä sota joskus loppuu”, Umbra totesi. Hän harkitsi hetken, sanoisiko jotakin Sheelikasta, mutta päätti olla vaiti. Se ei ainakaan lisäisi hänen luotettavuuttaan klaanilaisten silmissä.
”Niin…” Matoro vastasi ankeasti. ”Niin joo, Klaaniin liittyi kanssa yksi nazorak, Kelvin nimeltään… ja hänellä on suunnitelma aiheuttaa vallankumous siellä pesässä. Voitko uskoa?”
”Viime kesän jälkeen on tapahtunut niin outoja asioita, että tuo ei tunnu edes oudoimmalta asialta. Kannatan hänen pyrkimyksiään. Toivottavasti joskus tapaan hänet”, valottu virkkoi.
”Joo valitettavasti se lähti etsimään Tren Kromia Makuta Nuin kanssa… että toivotaan parasta…”
”No me näimme Karzahnin”, Umbra naurahti. Tren Kromista hän oli joskus lukenut kirjan, jonka oli lainannut Geeveeltä.
”Minä olen kyllä nähnyt maailmaa vähäksi aikaa”, Matoro nauroi. ”Meillä on kuitenkin sota täälläkin, Lehussa ollaan pidetty nazorakeja jumissa jo aika pitkään.”
”Sodan jäljet näkyvät kyllä täällä linnoituksessa ja kaupungissa. Vähän erilainen kuin Metru Nuin sota. Meillä on täällä niin paljon metsää. Siellä se oli kaupunkisotaa”, Valottu muisteli.
”Niin… no, älä nyt kiirehdi sinne vielä minään valonsäteenä. Näytät sen verran surkealta, että kannattaisi varmaan pitää pari viikkoa lomaa.” Matorolta ei karannut tilanteen ironia, sillä hän oli ollut se, jolle oli sanottu samat sanat jokin aika sitten.
”Joo Tawa kielsi minua lähtemästä kaupungista. Kerään voimia ja yritän palauttaa luottamusta takaisin.”
”Tuota… sanoiko Tawa, mitä he tekevät sinun kanssasi? Tai sen koko Ritarikunta-asian…”
”Keskustelevat ylläpidon kesken. Itse käyn lähiaikoina pyytämässä Visokilta henkilökohtaisesti anteeksi. Häntä tuo koski. Manulta ja Ämkoolta on turha pyytää anteeksi”, Umbra tokaisi.
”Visokki on kai vähän hermolomalla”, Matoro sanoi hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten admin suhtautuisi Umbraan. ”Mutta ehkä hän ilahtuu, tiedä sitten. Positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa viime aikoina.” Oli vaikea sanoa, oliko viime yön voitto ollut positiivinen yllätys mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.
Kaksikon aamupalat oli syöty jo aikoja sitten, mutta he van jatkoivat. He olisivat voineet jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään. Uusi aalto klaanilaisia tuli kahvioon kun varhainen lounasaika alkoi olla käsillä.
”Olen lupautunut auttamaan parissa jutussa tässä kohta”, Matoro muisti lopulta. ”Mutta voisi jatkaa vaikka illemmalla? Ellet halua vaan nukkua, sekin on ehkä ihan terveellistä.”
”En ole ollut saunassa kuukausiin. Voitaisiin mennä illalla sinne Rapusaareen”, Umbra sanoi mietittyään vastausta hetken.
”Sovittu”, Matoro virnisti. Hän vilkaisi Kahvion kelloa ja totesi olevansa jo aika paljon myöhässä. ”Nähdään silloin!”
Umbra lähti Kahviosta. Keskustelu Matoron kanssa oli ollut niin riemastuttava, että hänen sydänvalonsa säihkyi toivosta ja onnesta. Tuttujen klaanilaisten virtaa tuli vastaan solkenaan. Monet tervehtivät häntä iloisesti. Samolin kanssa vaihdettiin vihdoin kuulumisia. Monen kanssa lyötiin nyrkkiä yhteen. Turaga Thowron antoi siunauksensa Valotun paluusta. Vaikka kyllä Umbra iloltaan huomasi, että moni tuttu kasvo ei ollut paikalla. Klaanilaisilla oli enemmän velvollisuuksia täytettäväksi kuin ennen, eikä ollut yhtä paljon aikaa vain nauttia elämästä.
Klaanin kultapoika oli viimein palannut kotiin, eikä juuri kukaan klaanilaisista tiennyt tämän petturuudesta, paitsi harvat ja valitut. Toa näytti hymyilevää naamaansa ystävilleen ja kapusi kierreportaita kohti kotiaan. Osa jäsenhuoneista oli annettu evakkojen käyttöön, joten Umbra hädin tuskin tunsi puoliakaan äänistä, joita huoneista kuului. Jossain neulottiin kilpaa villasukkia ja muita villavaatteita talvea varten. Klaanilaiset olivat kekseliästä porukkaa ja he puhalsivat yhteen hiileen – kuin Mata Nui oli tarkoittanut.
Linnoitus tuntui nyt jotenkin elävämmältä kuin ennen hänen lähtöään. Oliko se niin oikeasti, vai kiinnittikö hän vain siihen eri tavalla huomiota? Sotatila pakotti klaanilaisia jakamaan omastaan, vaikka se kaikki olikin vapaaehtoista. Myös hänen pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän puolesta jatkossa.
Toan liike portaissa sujui todella lennokkaasti. Tutut kaiteet, halkeamat muurissa ja säihkyvät valokivet olivat kaikki jotain, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut ikävöivänsä. Toa tosin järkyttyi tullessaan ovelleen. Siihen oli maalattu jalon Rurun kuva peittämään hänen suuren Rurunsa kuvajainen. Huoneen nimilaatta ja jäsennumero olivat pysyneet samana.
Huoneen vara-avain oli strategisesti piilotettu kivimuurin irrotettavan laastinpalan taakse, kuten hän sen aikaisemmin oli jättänyt. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet, Umbra mietti. Modekivien taialla pääsi useimmista linnoituksen ovista ja salakäytävistä, mutta jäsenhuoneisiin niillä ei päässyt yleisen yksityisyydensuojan vuoksi. Sitä paitsi useimmat niistä lukittiin ihan vain avaimella.
Umbran oma avain meni sulavasti avaimenreikään ja ovi avautui.
Entinen päämoderaattori ja Mysterys Nuin Valottu liikuttui nähdessään huoneensa. Tuntui kuin siitä olisi ollut yli vuosikymmen, kun matka Sarajin perään oli alkanut. Delevan käden korjaus, Metru Nuin kalmainen kosketus, salainen kenraali, Aft-Amanan linnut ja ryökäleet sekä Feterrat olivat kaikki ehtineet hänen matkalleen. Huone tuoksui raikkaalle. Tuttu hämähäkin ja linnun tuoksu olivat läsnä, mutta mikään ei ollut pölyistä tai ummehtunutta. Kirjoituspöytä oli paikallaan. Tietokonekompleksin moderaattorit olivat tosin vieneet. Elementaalienergian naamiot olivat tiessään, toivottavasti ne oltiin käytetty johonkin järkevään. Arkistoista lainatut kirjat oli palautettu takaisin ja Ehlek Combi oli puhdistettu perusteellisesti. Ei sillä, että hän ruokaa laittaisi huoneessaan. Sitä varten oli kahvio. Tai modejen taukotila, kuten Umbra murheellisena muisteli.
Kaima oli pitänyt yllä hyvää järjestystä. Oli kuin hänet olisi korvattu, hän mietti hieman katkerasti, muttei osannut murehtia kovin pitkään. Kaimaakin pitäisi kyllä kiittää, ja ehkä päästä perin juurin selville siitä, mistä tämän kanssa oli edes kyse.
Fikou Qewa oli nukkumassa verkossaan. Oven avaus herätti hämähäkin, ja tämä hyppäsi alas verkostaan. Kellertävä selkärangaton kipitti kivisen lattian poikki ovesta saapunutta valottua vastaan.
“Qewa! Pitkästä aikaa!” Umbra nosti lemmikkinsä syleilyynsä. Fikout olivat juuri sopivan suuria sylissä pidettäväksi, jos ei pelännyt araknoideja muuten. Qewan leuat aukeilivat villisti ja tämä teki omituisia eleitä, jotka vaikuttivat olevan vain hämähäkin tapa olla iloinen.
Valotun lemmikit olivat hyvin itsenäisiä. Qewa metsästi itse ravintonsa. Uljas kahu-lintu ei ollut sekään poikkeus. Se oli jossain matkoillaan, saaren villeissä waheissa. Puolivillit lemmikit taisivat sopiva hänelle, kun hän oli niin usein poissa, Umbra ajatteli.
Hämähäkki kiipesi takaisin verkkoonsa ja Umbra istui työpöytänsä ääreen. Kaima oli nostanut tuolia melkoisesti, joten nyt toa joutui laskemaan sitä aika paljon. Pöydällä oli pullo orton-kansan kellertävää raparperiviiniä ja mainoslehtinen Bio-Kaaren elokuvanäytöksistä. Jotkin asiat haluttiin pitää samanlaisina sodan aikana.
Ja hyvä niin.
Illalla odottaisi saunavuoro Matoron kanssa. Toivottavasti siellä tapaisi muitakin tuttuja.
Oli hyvä olla taas kotona. Seuraavaksi hänen pitäisi pitää lupauksensa Tawalle, ja olla Klaanille hyödyksi, kunhan sai itsensä ensin kuntoon.
Taivaankannen täyttävä harmaa pilvimassa oli niin jylhä, että sumuisen korven maaperästä kohoavat kuuset kutistuivat kuin risuiksi. Tuulesta ei ollut tietoakaan. Keli oli painava, odottava ja kostea. Kuusikko ei ollut niin tiheä, että se olisi estänyt tihkusadetta kastelemasta seuruetta, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Sateesta viis. Raxcel tiesi, että historialliset hetket olivat käsillä – olihan hän sentään itse järjestänyt asiat siten.
Päälliköiden päällikkö, hän maisteli tulevaa titteliään. Päälliköiden päällikkö Raxcel. Kuulostaa paljon paremmalta kuin sulhovainaansa päälliköiden päällikkö Zyxax.
Mahtavampikaan myräkkä ei olisi hidastanut Raxcelia juuri nyt. Oikeastaan väkevämpi luonnon voimannäyte olisi korkeintaankin korostanut tilanteen tärkeyttä. Sininen zyglak ravisteli kehoaan ja puisteli tihkun yltään.
Päällikköä seurasi kivenheiton päässä hänen tärkein ja naurettavin liittolaisensa tietäjä Fatizax kalankalloisine päähineineen ja hännästä roikkuvine koruineen, mutta loput Raxcelin seurueesta olivat vain hädin tuskin havaittavissa. Hyvä niin, hän ajatteli. Lojalistit pysykööt turvallisen matkan päässä, piilossa, mutta silti lähellä. Valmiina singahtamaan esiin, keihäät ja hampaat terävinä. Saari oli sotatanner, eikä Raxcelin suunnitelmiin sopinut törmätä Bio-Klaanin tai Allianssin joukkoihin juuri nyt. Oli järkevämpää hajauttaa parikymmenpäinen joukkio ja liikkua varoen. Eikä Raxcel sitä paitsi luottanut niihin zyglakeihin, joita oli menossa tapaamaan. Sekin lisäsi syytä valppaudelle. Ei hän uskonut, että Guechex olisi järjestänyt hänelle väijytyksen, mutta liskotar ei aikonut antaa vanhalle kilpailijalleen yhtään ylimääräistä liikkumatilaa tai tilaisuuksia yllättää häntä.
Suo-osuuden jälkeen maasto alkaisi kohota nopeasti, ja siitä olisi alle päivän matka sovitulle kohtaamispaikalle. Huomiskäräjät odottivat siis jo huomenna. Toistaiseksi Raxcelin seurue kuitenkin liikkui vielä suolla, ja vaikkei matkaa ollut paljoa, matkantekoon meni aikaa. Kosteikon halki liikkuminen oli hidasta: ne vähät pitkospuut, mitä Kummitusten suolle oli pystytetty, olivat matoranin mittakaavaan suunniteltuja ja sitä paitsi lahonneet koko syyskauden vailla huoltoa. Tai näin Raxcel ainakin arveli, koska ei uskonut lehu-korolaisten tai muidenkaan uskaltautuvan korjaustoimiin sodan keskellä.
Sitä paitsi merkittyjä reittejä oli syytä välttää toisestakin syystä: Raxcelin tiedustelijat olivat löytäneet useamman pitkospuun ja muutaman mättäällä kulkevan reitin, joihin oli viritetty teräviin vaarnoihin perustuva ansa.
Varmaankin juuri tuollainen… Raxcel mietti pysähtyessään karun kuvaelman äärelle.
Hänen edessään olevan mättään yllätyksen oli paljastanut ensin haju ja vasta sitten näky. Punaruskean skakdin ruho mätäni kanervikossa. Vanne kuorimatonta puuta ja siihen solmitut terävät vaarnat, joista osa oli uponneena skakdivainaan vatsaan, olivat veren tahrimat. Rakennelman vastapari erottui lähemmällä tarkastelulla ruumiin alta. Ansa, joka oli kuin valtava karhunrauta, ei selvästikään ollut tappanut skakdia nopeasti – mättäässä oli raahautumisen merkkejä. Kaikesta päätellen kukaan ei ollut kuitenkaan tullut auttamaan. Raxcel ei osannut päättää, johtuiko se siitä, että typerä skakdi oli liikkunut seudulla yksin, vai olivatko tämän lajitoverit olleet niin pelkureita, etteivät olleet uskaltautuneet toverinsa avuksi todistetusti ansoitetulle alueelle.
Raxcel ei tiennyt, kuka ansasta oli vastuussa. Lehu-Metsä ei kuulunut tässä sodassa kenellekään. Rakennelma saattoi olla yhtä lailla matoralaisten, bio-klaanin sissien kuin zyglakienkin virittämä, tai saattoipa se kuulua jopa skakdin lajitovereille. Ylisuuri metsästysansa ei ollut hienovarainen, mutta se oli selvästi tehnyt tehtävänsä.
Vielä lisää syitä varovaisuuteen, hän ajatteli ja jatkoi matkaa ennen kuin Fatizax saisi hänet kiinni. Tietäjä oli olennainen osa hänen suunnitelmaansa, mutta päällikkö ei jaksanut kuunnella tämän räkätystä juuri nyt. Hänen täytyi pitää päänsä kylmänä ja keskittyä. Kaikkien saaren zyglakien kohtalo ratkaistaisiin huomenna.
Huomiskäräjät
Rauhan aika vuoren ylärinteillä oli päättymässä. Tieteilijä Flygel oli siitä aivan varma. Hän poimi polttopuuksi kelpaavia risuja ja katseli luonnonmaisemaa ympärillään. Jäkäläistä kivikkoa ja muutama märkä sammalmätäs. Pari lahoavaa tattia ja vanhaa männynvänkyrää. Harmaa taivas. Keli olisi ollut kosteudestaan huolimatta riittävän kirkas tarkempaankin luonnon havainnointiin, ja juuri sitä zyglak olisikin halunnut tehdä.
Poimia jäkälää, ja tarkastella sitä linssin läpi. Vertailla eri lajien laitojen koukeroita ja värjäymiä ja luokitella niitä. Arvailla, tunsivatko matoralaiset näiden ylänköjen lajit, vai oliko hän ainoa tieteilijä, joka oli koskaan luetteloinut niitä.
Mutta juuri nyt hänen oli keskityttävä polttopuiden keräilyyn. Hoiva velvoitti.
Aina toisinaan Flygeliä harmitti, ettei häntä ja hänen kaltaisiaan päästetty metrujen yliopistoihin. Hän oli kuullut Ga-Metrun yliopistoista paljon, ja hyvää oli kuultu myös Pohjoismantereen Antro-Metrun yliopistosta. Flygel halusi tietää asioita, halusi tietää miten maailma toimii.
Häntä sen sijaan ei erityisemmin kiinnostanut tietää, miten zyglakien yhteisöjen valtarakenteet toimivat. Sitä hän ei pystynyt ymmärtämään, eikä varsinaisesti tahtonutkaan. Hän halusi pysyä enemmänkin erossa lajinsa sosiaalisesta kanssakäymisestä, olla omissa oloissaan lukemassa kirjoja, joita matoranit olivat mahtavissa tiedon torneissaan kirjoittaneet. Flygeliä kiehtoi kohtalo ja miten asiat toimivat heidän maailmassaan. Häntä kiinnostivat elementit, kanohi-naamiot ja muut maailmaa muovaavat kyvyt, joita hänellä itsellään ei ollut ollenkaan. Mutta todellisuus oli se, että hänen luolassaan oli Guechex, yksi zyglakien päälliköistä. Politiikka suorastaan kaatui hänen niskaansa ja tihkui hänen tunneliinsa, vain koska hän oli auttanut tämän tolpilleen. Matoranien opeissa tämä olisi tarkoittanut Velvollisuuden täyttämistä, mutta Flygel ei pitänyt itseään Mata Nuin lapsena. Suuren hengen virheet, joiksi matoranit heitä kutsuivat, lähinnä pelottivat naamiokansaa.
Viikot olivat kuluneet ruokaa hakien ja yrttejä keräten. Välillä joku pikkulintu lauloi viestejä lähialueiden tapahtumista. Nazorak ja Bio-Klaani olivat ottaneet yhteen jo muutamia kertoja, mutta se ei Flygeliä pahemmin kiinnostanut. Hän halusi rauhaa ja aikaa mietiskelyyn, ei vain kerätä marjoja ja lehtiä tai metsästää riistaa. Surivivalismi oli itseoppineesta liskosta pakollinen paha, joka vei aikaa itsensä kehittämiseltä tieteiden parissa. Hänen kasvatti-isänsä olisi halunnut hänestä soturin, mutta toisin kävi. Osasi hän miekkaa ja zamor-pistoolia käyttää, sekä sivaltaa hännällään, mutta muuten sai tieto luvan olla hänen aseensa maailmaa vastaan.
Saarta runnova sotatila ei kuitenkaan auttanut häntä keskittymään tietoon. Sen sijaan elämä oli yhtä kamppailua. Flygel muisti ajan kun Zyxax johti zyglakeja. Karismaattinen ja väkivaltaan turvautuva hän oli ollut, mutta hän oli myös tuonut häivähdyksen vakaudesta heidän yhteisöönsä, tarkoittaen myös sitä, että soturimuottiin haluamattomat yksilöt kuten Flygel itse laitettiin syrjään yhteiskunnasta. Zyxax oli vienyt joukon suurimpia seuraajiaan kauas pois Avra Nuille, eivätkä he olleet palanneet. Huhuttiin, että makuta ja valon toa tappoivat Zyxaxin, toiset taas kertoivat tarinaa siitä, miten Zyxax tappoi itse paikallisen makutan, jolta haki liittolaisuutta kansansa turvaksi, koska Bio-Klaanillakin oli makuta. Oli miten oli, Zyxax oli vainaa. Abzumoon heidän kansansa ei ollut koskaan luottanut, koska tästä liikkui rahien piireissä mitä erilaisempia ja ikävämpiä huhuja. Flygel oli kuullut niistä myös.
Flygel poimi vielä yhden tuulen kalliolle tuoman oksan ja sulloi sen matkasäkkiin kaltaistensa joukkoon. Keräily sai nyt riittää. Eiköhän luolan nuotio pysyisi näillä yllä, ainakin yön kylmimmän hetken ylitse. Saaren zyglakit olivat hajaannuksen vallassa, eikä heidän pieni selviytyjäseurueensa vaatinut suurta tulta.
Asiat olivat todella kurjalla tolalla, mutta ei Flygel innoissaan ollut niistä askeleistakaan, joita nyt otettiin asioiden korjaamiseksi. “Miksi Raxcelin on tultava tänne pilaamaan rauhaamme”, hän murisi itsekseen. Hän ei välittänyt siitä, että Zyxaxin leski oli lähettänyt merilokin tuomaan kirjettä hänelle hänen luolaansa. Flygeliä puistatti ylipäänsä, miten lintu oli onnistunut pääsemään luolalle ja miten heidän olinpaikastaan tiedettiin. Toisaalta rahit kertovat paljon asioita toisilleen ja myös zyglakeille. Oli heillä rahien kanssa se yhteistä, että he olivat lähempänä karua luontoa kuin hedonismiin taipuvat Mata Nuin lapset. Flygel mietti, tulisiko zyglakien tapaamisesta mitään. Häntä vaivasi pelko siitä, että tapaaminen päättyisi väkivaltaan, eikä hän sitä halunnut. Hän ei luottanut tapaavien päälliköiden taipumuksiin antaa periksi tai anteeksi.
Guechex oli joka tapauksessa tervehtynyt ja voimistunut Flygelin tarjoaman hoidon takia. Matoranien erätaito-oppaat olivat auttaneet zyglaktieteilijän alkuun taistelijan parantamisessa. Ei Guechex täysissä voimissaan ollut, mutta riittävässä tilassa hoitaakseen politikoinnin ja Raxcelin kohtaamisen. Niin Flygel ainakin toivoi. Sepä vasta olisikin vihoviimeinen homma, jos hän joutuisi mukaan päätöksenteon pyörteisiin.
Guechex ei enää nähnyt kuumeisia unia puolisonsa ja toveriensa viimeisistä hetkistä Bio-Klaanin linnakkeesta; Alinnelin jäänsininen silmä ei enää tuijottanut häntä lihakasan syövereistä aina aurinkojen laskettua mailleen. Tai ainakaan hän ei enää muistanut unia aamuisin. Tajunta oli piilottanut ne niin syvälle yöhön, ettei niiden varjo enää langennut aamujen ylle.
Tästä miellyttävästä kehityksestä huolimatta Guechex oli nukkunut huonosti. Kaikkialle kolotti ja haju oli tunkkainen. Liikaa luolassa lymyilyä, suuri päällikkö arveli. Hän kohosi havupediltään ja haisteli ilmaa. Päivä oli jo pitkällä, ja Meixez ja Calibus ja Flygel jossain toisaalla. Guechex oli jätetty taas lepäämään, kun muu seurue toimi.
Hän uskoi edestä johtamiseen ja hänet teki surkeaksi odottaa luolassa, kun nuoriso ryösti hänelle lääkkeitä ja tietäjä keräili polttopuita. Kaikki vuorollaan metsästivät ja kalastivat ja keräsivät yrttejä, kaikki paitsi hän, päällikkö. Suuri Guechex. Mutta sitä ei käynyt kieltämän, että yhä vain hän oli heistä heikoin.
Hän oli kyllä tottunut siihen, että Alinnel piti hänestä huolta. Puolisoiden sopikin hoivata toisiaan. Sekin olisi tuntunut jossain määrin sopivalta, että Olthal ja Welsix olisivat hoitaneet häntä kuntoon. Vanhempien tulikin auttaa nuorempiaan.
Mutta ei auttanut. Alinnel, Olthal ja Welsix olivat kaikki kuolleita, hänen komentonsa alaisuudessa. Guechex itse oli tehnyt sopimuksen sen harjattoman skakdin kanssa, ja johtanut heimonsa – perheensä – ansaan vihollisen linnakkeeseen. Hänen luotetuimpansa olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin.
Guechex katseli ympärilleen luolassa, josta oli tullut kuluneiden kuunkiertojen aikana hänen uusi kotinsa. Eriskummallisen tietäjä Flygelin kirjat, raapustukset ja keräilykokoelmat. Erityisen pitkään Guechex tuijotti silmästä silmään näädän luurankoa, jonka Flygel oli rakentanut. Monena iltana vuoteenoma Guechex oli seurannut sivusta, kun Flygel kasasi hartaasti tekelettään, ja kirjoitti välillä jotain papereihinsa. Tietäjä ei ollut kerännyt luita aseita tai työkaluja varten, ei edes rituaaliesineeksi tai koruksi, vaan kasatakseen näädän uudelleen kasaan. Ilman lihaa tai nahkaa.
Kasvattajasi oli yksi parhaista sotureista joita tunnen, Guechex päivitteli. Ja sinä kasaat tapettua näätää uudelleen kasaan.
Mutta kyllä Guechex tiesi. Hän eli Flygelin armosta, Flygelin vaivannäöstä. Jossain määrin jopa Flygelin käsittämättömistä harrasteista – tuskin kukaan muu zyglak olisi osannut hoitaa häntä kuntoon nazorakien lääkkeillä.
Guechexin luotetuimmat olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin. Kunhan saisin pidettyä edes Mein ja Calibuksen turvassa…
Guechex huokaisi. Hänen punaiset, teräväkyntiset kätensä tarttuivat luolan seinustaan nojaavaan keihääseen. Yhdellä nopealla liikkeellä salkoase pyörähti ilmaa halkoen taisteluotteeseen hänen eteensä, sitten pyödähdys, ja se tähtäsi sivulle. Askel taakse, askel sivulle, pyörähdys, ja keihään uhkaama suunta oli taas toisaalla. Askel eteen, kumarrus, ja häntä viilsi ilmaa zyglakin ympärillä. Kaksi askelta taakse, keihäs eteen, ja…
”Argh!” Guechex parkaisi ja tiputti harjoitusaseen käsistään. Viikkojen vuodelevosta heikentynyt lonkka oli taas tykyttävän kivun kourissa. Veri kiehahti. Guechexin häntä sivalsi ilmaa ja iskeytyi luolan lattiaan murskaten keihään. Säpäleet sinkosivat pitkin onkaloa. ”Surkea tikku!” päällikkö purki suuttumustaan.
Luolassa kaiku vain vastasi. Hän huohotti hetken purkauksensa jäljiltä. Soturin tärkein työkalu oli hänen kehonsa. Oli sietämätöntä, ettei hän voinut luottaa siihen. Miten hän voisi kostaa vihollisilleen tässä kunnossa? Miten hän voisi suojella rakkaitaan tässä kunnossa?
Guechex huokaisi taas. Ainakaan lapsellinen kiukuttelu ei auta ketään, Alinnel murahti hänen mielessään. Paraneminen vie aikansa, Olthal ja Welsix jaarittelivat tuonpuoleisesta.
Hän katsoi keihäänkappaleita ympärillään. Harjoitusase olkoon polttopuita.
Oletko kunnossa, hän kuvitteli Calibuksen kysyvän. Tarvitsetko vielä jotain apua, Flygel kysyi hänen päänsä sisällä, peitellen huonosti sitä, että haluaisi tehdä jotain muuta.
Guechexin kuvittelema Mei pysyi sen sijaan aivan hiljaa, ja piti ajatuksensa omana tietonaan.
”Niinpä”, Guechex murahti yksin luolassa. ”Minäkään en tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa.”
Hän poimi puusäpäleitä ja keräsi niitä polttopuiden joukkoon.
”Mutta kohta pitää sanoa ja paljon. Käräjät eivät odota.”
Vielä samana iltana Guechex poistui viimeistä kertaa kummallisesta kotikolostaan. Lähtiessään ulos hän antoi näädänluurangollekin pienen, kunnioittavan nyökkäyksen.
Paikka oli vanhastaan pyhä ja sopi siksi hyvin huomiskäräjien pitopaikaksi. Laakso oli korkealla vuorella, niin että puiden peitto oli jo lähes tiessään. Muutama vänkyrä mänty vain piti vahtia. Muilta osin kasvusto koostui lähinnä heinästä, pensaista ja jäkälästä. Laakso avautui etelää kohti, ja alla levittäytyi tuuhea Lehu-metsä, jonka laskevat auringot värjäsivät lähes kultaiseksi. Merelle puhaltava iltatuuli oli vienyt päivän raskaat pilvet mennessään. Yöstä tulisi kirkas.
Calibus vilkaisi vierellään istuvaa Meixeziä, joka vaikutti uppoutuneen maisemaan. Itse hän ei kyennyt keskittymään luontoon ympärillään, niin kaunis kuin se olikin. Ilta jännitti häntä liikaa.
Huomiskäräjät, Calibus pyöritteli ajatusta päässään. Pikemminkin tämän päivän käräjät, kohta ne koittavat. Huomiskäräjät olivat lähes poikkeuksetta merkkitapahtumia, jotka määrittelivät saaren zyglakien suunnan lukuisiksi kesiksi ja talviksi eteenpäin. Edelliset vastaavat olivat päättyneet Zyxaxin valtaannousuun ja zyglakien liittymiseen Allianssiin. Calibus ei itselleenkään rohjennut vielä myöntää, että piti tuota päätöstä virheenä. Niin rohkea ajattelija hän ei ollut. Mutta joka tapauksessa hän toivoi, että ne huomiset, joista tänä iltana käräjöitäisiin, toisivat mukanaan jotain uutta.
Jotain muuta kuin tätä samaa sotaa ja hämmennystä. Oikean elämän odottamista. Sen odottamista, että kun sota väistyisi, hän ja Mei saisivat kasvaa oikeiksi aikuisiksi ja aloittaa oikean elämän.
Sotaa edeltävän ajan päälliköt olivat tuominneet liskokansan kurjuuteen, ja moni heistä oli maksanut siitä kovan hinnan. Joskin tänään varsinaisia päällikköjä taitaa olla paikalla vain kaksi, Calibus mietti. Guechex on täällä, ja Raxcel matkalla. Kaikki muut ovat… no, kuolleet, tai jossain skakdien sotaleireillä. Joten kaipa päätäntävalta olisi näillä kahdella.
Viimeistään vuoren rinteillä kuluneiden viikkojen aikana Calibus oli oppinut tuntemaan Guechexin, mutta Raxcelista hän oli kuullut vain huhupuheita. Niiden perusteella ilta tulisi olemaan jännittävä.
Kahden päällikön huomiskäräjät, hän maisteli ajatusta. Liekö kansamme sellaisesta koskaan laulanutkaan, että vain kahden on tehtävä päätökset huomisesta? Calibus ei ollut varma, miten ristiriitatilanteet ratkeaisivat kahden päällikön käräjillä. Hän tiesi, että päälliköt äänestivät tasa-arvoisesti keskenään päätöksenteon hetkellä, mutta jos äänestäjiä olisi vain kaksi…
Calibus kuunteli jokaista oksan rasahdusta varmana merkkinä Raxcelin seurueen saapumisesta, mutta auringot olivat jo painuneet horisontin taa, kun he lopulta saapuivat. Ensin harjanteen takaa ilmestyi pari Calibukselle tuntematonta soturia, joiden perässä esiin asteli Raxcel. Suuri ja siniharmaa zyglak päällikön asemaa symboloivien korujen koristamana oli vaikuttava näky. Huomatessaan, että Raxcel vastasi Calibuksen katseeseen, nuorukainen ei osannut olla laskematta katsettaan maahan. Niin väkevä oli Raxcelin vaikutus. Päällikköä seurasivat taas pari soturia, ja heidän jäljessään tuli ylikokoiseen kalankalloon pukeutunut tietäjä, josta Calibus oli kuullut. Fatizax, hän muisteli.
Raxcelin seurueessa oli yhteensä kymmenen zyglakia, Calibus laski, ja ajatteli siinä olevan riittävän suuri seurue Calibuksen itsensä, Meixezin, Flygelin ja toipilas-Guechexin surmaamiseksi, jos käräjät eivät menisi Raxcelin tahdon mukaan. Calibus itse ei muistanut, että olisi koskaan voittanut harjoitustaistelua lajitovereitaan vastaan.
Mutta kai Raxcelkin sentään kunnioittaa huomiskäräjien pyhyyttä, Calibus ajatteli, puoliksi toiveikkaana ja puoliksi huolissaan.
Seurue ohitti nuoren kaksikon ja käveli syvemmälle laaksoon, jossa Guechex ja Flygel odottivat. Meixez lähti nopeasti heidän peräänsä ja Calibuskin katsoi parhaaksi seurata.
Fatizax pälyili kalankallonsa sisältä paikallaolijoita. Päällikkö Guechex, se outo tietäjä Flygel, muutama nuorempi zyglak. Heidän oma seurueensa. Kaikki kerääntyivät laakson keskelle, lähelle vanhastaan pyhää seremoniakiveä, yhtä muutamista saaren lohkareista, jotka jaksoivat kannatella huomiskäräjien painavia asioita. Fatizax muisti seuranneensa käräjiä tämän kiven äärellä nuorempana. Hän ei ollut varma, oliko kukaan muista paikallaolijoista vielä astellut tämän – tai minkään muunkaan – saaren rantoja vielä tuolloin. Ajan hammas nakersi yksityiskohtia hänen mielessään.
Raxcel asteli itsevarmana Guechexin eteen, ja Fatizax seurasi perässä. Päälliköt esittäytyivät. Kumpikin röyhisti niskasulkiaan ja kumarsi, ei tuumaakaan alemmas kuin tavat vaativat.
”Metsärannan soturipäällikkö Guechex”, isännän roolissa oleva zyglak aloitti.
”Metsärannan metsästyspäällikkö Raxcel, päälliköiden päällikö Zyxaxin leski”, hänen vastinparinsa vastasi.
Jäykkiä tervehdyksiä seurasi hetken hiljaisuus. Fatizax mietti, kuinka moni paikallaolijoista muisteli tällä hetkellä aikaa, kymmeniä ja taas kymmeniä kesiä ja talvia sitten, kun Guechex ja Raxcel olivat heilastelleet. Fatizax ainakin.
Tietäjä katseli taas paikallaolijoita. Nuoremmat eivät olleet vielä aurinkojen valoa nähneetkään tuohon aikaan, hän hymyili mielessään.
Pian vanhojen muistelu kuitenkin vaihtui kuormittavaan nykyhetkeen, kun Fatizax huomasi kaikkien katsovan itseään. Niinpä tietysti! Vanhojen heimolakien mukaan tietäjät esittäytyivät seuraavaksi, ja hän oli Flygeliä vanhempi.
”Tietäjä Fatizax”, hän mutisi vaisusti. Hän ei tuntenut oloaan luontevaksi.
Hänellä oli Raxcelin suunnitelmassa rooli näyteltävänään, ja se olikin ristiriitainen rooli se.
Sitä paitsi koko huomiskäräjien järjestäminen oli ollut mahdollista ainoastaan sen tiedon avulla, jotka hän oli hengiltä, tai siis saaren makutalta saanut. Päättyi ilta miten hyvänsä, Fatizax oli paljosta vastuussa. Kuten tuo makutakin. Missäköhän määrin pohjoisen noita oli suunnitellut käräjät tapahtuvaksi, ja missä määrin tämä vain kohelsi menemään? Yleensä Fatizax ei viitsinyt vaivata päätään sillä ajatuksella, että hänen jumalansa sattui olemaan myös sotaa käyvän vihollisosapuolen virallisessa jäsenistössä, mistä saattaisi seurata joitain eturistiriitoja… mutta tänä iltana hän huomasi tämän seikan vaivaavan itseään.
Meixez seurasi jännittyneenä, kun päälliköt, tietäjät ja koko Raxcelin seurue esittäytyi. Hän laski zyglakeja, joiden kuului vielä julistaa läsnäolonsa ennen häntä. Viisi Raxcelin seuraaja ja Calibus.
”Yzyres, soturi entisestä kivirannan heimosta”, yksi paikallaolijoista esittäytyi.
Neljä Raxcelin seuraajaa ja Calibus.
”Vedus. Kalastaja järviheimosta.”
Kolme Raxcelin seuraajaa ja Calibus.
”Rokotal, metsästäjä vuonoheimosta.”
Kaksi Raxcelin seuraajaa ja Calibus. Miksi minun pitää olla nuorin, tämä on pitkä piina, Meixez tuskaili.
”Zaaxus, metsärannan metsästäjiä.”
Yksi muu ja Calibus.
”Pyrex. Kalastaja vuonoheimosta.”
Mei vilkaisi ystävää vierellään.
”Calibus. Kalastaja järviheimosta.”
Meixez tiesi, ettei hänellä ollut kantava ääni. Täytyi silti yrittää olla vakuuttava.
”Meixez, metsästäjä, metsärannan heimosta.”
Koko laakson huomio siirtyi Mein yltä hetkessä. Naurettavaa jännittää oman nimensä lausumista. Niin pieni rooli niin suuressa tapahtumassa. Säälittävä suoritus Guechexin kasvatilta, Mei sätti itseään.
Hän havahtui, kun Calibuksen häntä laskeutui hänen olkapäälleen. Mein sinivihreä ystävä nyökkäsi. Hyvin se meni, Mei tiesi tämän tarkoittavan.
Meixezin sisuskaluja kiehautti ärtymys ja häpeä siitä, kuinka paljon esittäytyminen jännitti häntä. Oli myös noloa, että Calibus näki sen hänestä niin hyvin. Mieluummin kuitenkin näin että joku ymmärtää, hän kuitenkin myönsi itselleen.
Esittäytymisten jälkeen alkoi huomiskäräjien virallinen osuus, jota varten Guechex oli selittänyt nuorukaisille oikean tavan olla. Raxcel ja Guechex asettuivat vyötärön korkuisen, mutta laakean rituaalikiven vastakkaisille laidoille, ja heidän taakseen tietäjät, sekä vanhemmat metsästäjät, kalastajat ja soturit kävivät kehään. Nuorimmat zyglakit asettautuivat vielä ulommalle kehälle.
Mei seurasi, kun päälliköt aloittivat käräjäseremoniat. Hän periaatteessa tunsi ne, mutta nyt kun odotettu päivä viimein koitti, hän ei pysynyt juhlallisuuksien kulussa mukana. Osittain syynä oli varmasti se, että seremoniat hujahtivat läpi ennätysvauhtia, koska päälliköitä oli paikalla vain kaksi tyypillisen tusinan sijasta. Mei kuitenkin tunsi myös oman kykynsä seurata tilannetta olevan huono: ilta oli pakahduttavan jännittävä uusine kokemuksineen, eikä hän voinut olla huolehtimatta Guechexin kunnon kestävyydestä. Hänen kasvattajansa oli vahvin zyglak jonka Mei tiesi, mutta Guechex oli ollut havupetinsä vankina aivan viime päiviin asti.
Guechexin elekielen tulkinta – olikohan tuo kivun merkki? – käräjäkiven ympärille sytytetyt soihdut, vieraiden liskojen hajut… tässä oli nyt paljon sisäänotettavaa.
Ennen kuin Mei tajusikaan, huomiskäräjät olivat virallisesti alkaneet.
Se juhlallisuuksista, Guechex ajatteli. Näytön paikka on tässä ja nyt.
Hän vilkaisi Mein suuntaan vielä kerran. Sitten hän nojautui rituaalikiveen edessään ja tunsi kämmenillään sen kylmän ja karhean pinnan. Kivi ei antanut tippaakaan myöten. Hän toivoi asennon näyttävän vahvalta; todellisuudessa Guechex epäröi, jaksaisiko seistä ilman tukea koko käräjöinnin ajan. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että Flygelin kummat luurangotkin pysyivät pystyssä vähemmällä tuella.
”Ehdotan…” Raxcel lopulta rikkoi hiljaisuuden. Paikallaolijat vilkuilivat toisiaan jännittyneinä. ”…että minusta, Metsärannan heimon metsästyspäälliköstä… sekä koko saaren zyglakien johtaja Zyxaxin leskestä, päällikkö Raxcelista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”
Suoraan asiaan, Guechex mietti ja tuijotti jäkälää kasvavan kiven toisella puolen olevaa vastapariaan. Hyvä, suorasta tyylistä minäkin pidän. ”Vastustan ehdotusta”, hän jyrähti. ”Vastaehdotuksena julistan että minusta, päällikkö Guechexista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”
Kukaan muu paikallaolijoista ei sanonut mitään, ja useampi jätti hengittämisenkin välistä. Tuuli ei lakannut, vaan vuoren rinteitä laskeutuva ilmavirta sai laaksoa valaisevat soihdut lepattamaan.
Aloitussanat sanottu, Guechex arvioi Raxcelin toimia. Me molemmat tiesimme jo kutsustasi lähtien, että käräjät alkavat näin. Sinä ehdotat itsestäsi päällikköä, ja minä vastaan ehdottamalla itsestäni päällikköä. Mutta mitkä ovat seuraavat liikkeesi? Mitä peliä pelaat?
”Aion vakuuttaa teidät johtajuudestani”, Raxcel julisti. ”Sen jälkeen voimme palata uudelleen valintatilanteeseen. Heti Zyxaxin poismenon jälkeen tämä sota on syössyt meidät kansamme pimeimpään yöhön sitten Valkokallioiden tragedian. Me tarvitsemme päälliköiden päällikköä yhdistämään rivimme ja ottamaan paikkamme Allianssin riveissä.”
Guechex tuhahti hiljaa. Tämäkö on juonesi? Ajaa minut nurkkaan? Saada minut näyttämään kohtuuttomalta, jos kieltäydyn? Tiedät kyllä hyvin, etten aio antaa periksi. Tämä kymmenpäinen yleisökin lienee turha saalis sanoillesi, kaikkien sydänten tahti on jo määrätty.
”Minä nautin asemani puolesta suurinta kunnioitusta saaren zyglakien keskuudessa”, Raxcel jatkoi. ”Ja on minun velvollisuuteni kantaa ylipäällikön raskasta taakkaa sodan sekä sitä seuraavan jälleenrakentamisen ajan.”
Guechex kuunteli kärsivällisenä, kun Raxcel luetteli suhteitaan ja saavutuksiaan. Vanhoja liittolaisia ja tovereita, ikiaikoja sitten kaadettuja petoja ja surmattuja vihollisia. Silkaksi ajanhukaksi punainen soturi ei kuitenkaan vastaparinsa puheita luullut. Alinnelin, Olthalin ja Welsixin kummitukset kuiskasivat kaikki hänelle: nyt sopii olla varuillaan.
Guechex haistoi ansan.
Meixez ja Calibus seisoivat kunnioittavan etäisyyden päässä päälliköiden puhekivestä, kuten nuorten asemaan kuului. Raxcel piti puheenvuoroaan voimakkaalla äänellä, niin ettei heillä ollut mitään vaikeuksia kuulla sanoja. Meixez toivoi, että etäisyys kuitenkin tarkoittaisi, ettei hänen ja Calibuksen puhe kuuluisi päälliköille asti. Heidän piti nimittäin yhdistää tietämyksensä käräjäsäännöistä, jotta he ymmärsivät kaikki käänteet. Se vaati hienoista välisupattamista.
”Raxcel on nyt esittänyt varsinaisen ehdotuksensa, eikö?” Calibus vielä varmisteli.
Meixez nyökkäsi. Päällikön kasvattamana hän tunsi vallankäytön tavat Calibusta paremmin. ”Ensimmäinen päätettävä asia on, hyväksyvätkö he Raxcelista päälliköiden päällikön.” Punainen lisko piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Eivätkä siis tietenkään hyväksy. Paikalla on tasan kaksi päällikköä, mikä tarkoittaa että ääniä annetaan tasan kaksi. Eikä Guella ole mitään syytä suostua Raxcelin ahnaaseen ehdotukseen.”
Calibus ravisteli päätään. ”Tämä minua hämmentääkin. Jos ylipäällikköehdokkaita on kaksi, Guechex ja Raxcel, ja äänenantajia on myös kaksi, Guechex ja Raxcel, niin miten kumpikaan voi voittaa?”
Meixezin häntä nyki levottomasti. ”Niinpä. Mutta minä luulen, ystäväni kalastaja, että alkuehdotukset ovat vain väsytystä. Siimaa riittää vielä.”
”Hmm…” Calibus mumisi. ”Mitä tulee väsytyksen jälkeen? Toivottavasti ei harppuunointi ainakaan.”
”Ei, ei harppuunointi. Jotain Raxcelilla on kuitenkin mielessään”, Mei pohti. ”Pelkään, että hän aikoo vedota johonkin vähän käytettyn käräjäsääntöön ja yrittää sillä tavoin yllättää Guen.”
”Ai?”
Mei kävi mielessään läpi kaikkia vanhoja heimolakeja, joita Guechex ja Alinnel olivat yrittäneet hänen päähänsä vuosien mittaan painaa. Monille säännöille oli tilannekohtaisia poikkeuksia…
”Joo, joku alhainen temppu vaikuttaa todennäköiseltä”, Mei mutisi. ”Puheenvuorojen perusteella ihan näillä hetkillä.”
Calibus hymähti. ”Neuvottelumestari Meixez.”
Mei tuhahti. ”Nyt, hys, Raxcel aikoo laukaista ansan!”
”Teen uuden julistuksen”, Raxcel lausui. ”Vetoan hengen kriisin lakiin ja kutsun äänenantajiksi myös tietäjät. Fatizax, jos olisit hyvä…”
Hengen kriisin laki. Näitä sanoja ei usein rituaalikiven äänellä lausuttu. Niitä ei sopinut sanoa ilman painavia perusteita.
Kaikkien laakson zyglakien katseet nauliutuivat hetkessä eriskummalliseen tietäjään. Se ei ollut sinänsä uutta, mutta yleensä Fatizax itse temppuilullaan aiheutti huomion keskipisteenä olemisen. Tämä oli erilaista. Tietäjä otti haparoivan askelen rituaalikiveä kohti, pysähtyi hetkeksi, tukeutui sauvaansa, ja veti syvään henkeä. Sitten toinen askel, kolmas, ja pian Fatizax oli rituaalikiven äärellä, Raxcelin vierellä.
Tietäjän hiekanvärinen käsi laskeutui jäkäläiselle kivelle. ”Olen tietäjä Fatizax, ja vastaan kutsuun. Otan vastaan paikkani äänenantajana hengen kriisin lain nojalla. Minä… kannatan päällikkö Raxcelin ehdotusta tehdä Raxcelista päälliköiden päällikkö.”
Fatizaxin sanat kantautuivat yllättävän vaisulla äänellä. Niitä ei kuitenkaan seurannut pitkä hiljaisuus.
”Minulla on sanottavaa!” Guechex karjaisi. ”Vetoan päällikön mietiskely- ja meditaatio-oikeuteen sekä yörauhaan. Ehdotan, että mietimme asiaa yön yli ja palaamme asiaan kun auringot taas nousevat!”
Raxcel naurahti. ”Mietiskely on päällikön oikeus. Jos unista luulet apua saavasi, sopii yrittää. Yörauha julistettakoon.”
Tilannetta seuraava Flygel sai ajatuksesta heti kiinni. Guechex tarvitsee aikalisän, hän ajatteli. Nyt tarvitaan suunnitelma, tai Raxcel saa otettua tilanteen haltuun. Omaksi harmikseen Flygel arveli tietävänsä, mitä Guechex aikoi. Tieteilijä-zyglak ei pitänyt lainkaan siitä, mitä oli edessä. Hän ei pitänyt politiikasta.
Päälliköt kumarsivat toisilleen äärimmäisen jäykästi, ja poistuivat rituaalikiven ääreltä ja astelivat laakson vastakkaisille laidoille. Kummankin seurue kerääntyi johtajansa ympärille, vaikka Flygel hidastelikin askelluksensa kanssa.
”En uskonut hänen olevan noin röyhkeä”, Guechex murisi Meixezille ja Calibukselle. ”Tietäjä-ääniin vetoaminen on häneltä halpamainen temppu. Tietäjien pitäisi saada päättää silloin kun uhka on henkimaailman puolella, ei sotatilassa!”
Meixez näytti yhtä kiihtyneeltä kuin kasvattajansakin, ja Calibus pyrki rauhoittamaan tilannetta. ”No, meillä on koko yö aikaa miettiä vastausta…”
”Minä en tarvitse koko yötä”, Guechex ryhdistäytyi. ”Minä tiedän jo ratkaisun. Kysymys on ainoastaan siitä, mitä minun on sinulle luvattava, jotta suostut siihen.”
Viimeiset sanansa päällikkö kohdisti Flygelille. Kuten erakko oli aavistellutkin, häntä yritettiin kiskaista käräjien keskiöön. Hän oli aito, oikea zyglak-tietäjä. Monien halveksuma, väärän kansan loruja lausuva tietäjä, mutta tietäjä joka tapauksessa. ”Sinä tiedät, Guechex, ettei ole juuri mitään, mitä tahtoisin vähemmän kuin osallistua tähän”, hän älähti.
”Mutta epämieluisampiakin asioita on”, puhuteltu päällikkö vastasi. ”Minä tiedän sen, ja niin tiedät sinäkin.”
Flygel ei vastannut, joten Guechex jatkoi. ”Raxcel päälliköiden päällikkönä on yksi niistä asioista.”
Tiedemies mietti hetken verran vastaustaan. Oli totta, että Raxcel luultavasti vain pahentaisi tilannetta… mutta silti. Flygelillä oli mukavuusalue, ja palopuheiden pitäminen oman kansansa sotureille ja metsästäjille oli kokolailla niin kaukana siltä kuin mahdollista. Tämän lisäksi osallistuminen käräjille äänivaltaisena jäsenenä tarkoittaisi, että hän omasta puolestaan ilmaisisi hyväksyntänsä lopputulokselle. Siunaisi huomiskäräjien päätöksen. Se ei myöskään houkutellut Flygeliä. Hän tahtoi olla omissa oloissaan, itsekseen, erakkona. Kirjoitusten ja kokoelmien keskellä. Ei päättäjänä tai neuvottelijana.
”Jos haluat, että asetun äänestyksessä puolellesi…” tietäjä lopulta vastasi. ”Sinun on oltava valmis kompromisseihin.”
Guechex murahti. ”Kunnioitin kasvattajaasi suuresti. Hän oli suuri soturi… sano sanottavasi, olen kuulolla.”
Flygel röyhisti kurkkupussiaan. “Ensinnäkin haluan, että päämäärätön väkivalta vähenee, ellei jopa lopu. Kansamme syöksee itse itsensä tähän koston kierteeseen – ei ole ihme, että muut kansat pitävät meitä makutaakin pahempina.”
Flygel katsoi, kun suuri punamusta soturi hänen edessään nousi täyteen pituuteensa. ”Minä en iske veitsellä tai sivalla hännällä ’päämäärättömästi’, tietäjä! Minä valutan vihollisteni verta, koska niin minulta vaaditaan. Niin vaativat ne, jotka vierelläni kulkevat, sekä ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ja jotka tulevat jälkeeni. Mutta…”
Flygel odotti jännittyneenä.
Guechex jatkoi: ”…mutta voimme valita polun, joka sisältää vähemmän kuolemaa. Tiedän meidän vielä kahlaavan veressä ennen kuin tämä on ohi, mutta teen parhaani, jotta se ulottuu meitä nilkkaan eikä rintaan.”
Guechex irvisti kivusta. Päällikkö oli ollut pitkään jalkeilla.
Erakko kuunteli kärsivällisesti keskustelukumppaninsa puheenvuoron ja mietti hetken omaa vastaustaan. Guechexissa oli aina ollut sekä soturia että kaunopuhujaa.
“Hyväksyn väkivallan, jos se tehdään taktikoiden ja impulsiivisia vaistoja välttäen”, Flygel vastasi. ”Allianssiin en juuri luota. Miten juuri sinä parannat kansamme tulevaisuutta? Annatko heimomme jäsenten lukea tieteitä ja oppia muilta lajeilta vai olemmeko tuomitut tekemään samat virheet syklin joka jaksossa?”
Guechex vaikutti miettivän hetken. ”Sinä tiedät, että luotan vanhoihin tapoihin enemmän kuin uusiin. En kuitenkaan ole tässä niin periaatteellinen kuin Kurielez ja muut Zyxaxin seuraajat. Saat saarnata mitä haluat, Flygel. Vasellistakin kasvoi kaltaisensa väkevä soturi vasta kuljettuaan toain miekkatietä. Olisin typerys jos en tunnustaisi tätä. Mitä muuta?”
Flygel katseli selvästi kipua peittelevää keskustelukumppaniaan. Mutta nyt oli syytä pysyä kovana.
“Mitä tulee liittolaisiimme, minusta tuntuu, että Zyxax teki ainoastaan kasan virheitä kansamme ystäviä valitessaan. Allianssin ja myöhemmin Avra Nuin makutan kelkkaan hyppääminen ei ole tuonut kansallemme mitään hyvää. Metsähuhut kertovat karua kieltään skakdien suhtautumisesta meihin. Imperialistihyönteiset pitävät meitä hyväuskoisina hölmöinä. Vaikken matoran-kansaa liikaa rakastakaan, mielestäni meidän tulisi haudata sotasäilä heidän kanssa ja kokeilla liittolaisuutta. Muuten löydämme itsemme imperiumin sienifarmien lannoitteina!”
”Nyt…” Guechex ärjäisi ”…pyydät minulta paljon, tietäjä. Olen jokseenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että Zyxax johti meidät turmiolliseen seuraan, mutta vihollisuuksien lopettaminen klaanilaisten kanssa… minun vaimoni ruumis jäi hautaamatta heidän muuriensa sisäpuolelle! Molempien kasvattajieni! Lukemattomien muiden!”
Flygel tiesi, että Guechexilla oli paljon aitojakin syitä vihata klaanilaisia, mutta päätti tarttua johonkin, mitä oli oppinut epäonnisesta hyökkäyksestä: ”Mutta eikö olekin niin, että se isku meni pieleen tämän… ’ZMA:n’ takia?”
”Kyllä, meillä on monta vihollista, ja monta kostoa jaettavaksi! Saatan… saatan yhtyä kantaasi, että hyökkäykset Bio-Klaania vastaan voivat jäädä toistaiseksi taka-alalle, mutta liittolaisuuteen en tule ikinä suostumaan. Tämä ei ole edes pelkkä mielipiteeni, vaan myös poliittinen tosiasia. Jos puhuisin tällaista sotureille, lakkaisin saman tien olemasta päällikkö heidän silmissään.”
Guechex olisi vielä lisännyt jotain siitä, että kukaan zyglak ei ole liittounut bio-klaanilaisten kanssa, mutta se ei pitänyt ihan paikkaansa. Mutta niitä kahta harvoin ajateltiin.
“Hm. Arvostan poliitikon vastausta tässä asiassa”, Flygel vastasi. ”Johtajamme pitää olla muutakin kuin vain hurjin soturi, joka meiltä löytyy. Hänen pitää osata taktikoida, tehdä suunnitelmia ja valita avustajansa oikein.” Flygel arveli olevansa oikeilla jäljillä asiansa edistämisen suhteen. ”Olen hyvilläni siitä, jos emme enää tee turhia hyökkäyksiä klaanilaisia vastaan. Mutta jos kohtaamme heitä, toivon että pyrimme vuoropuheluun. He voivat tietää tästä ZMA:sta jotain.”
”Hyväksyn vastentahtoisesti”, Guechex nyökkäsi. ”Onko vielä jotain muuta, vai voinko näillä lupauksilla luottaa tukeesi huomenna? Muistutan, että äänesi ei vielä takaa minusta päällikköä, mutta ainakin estämme Raxcelia kaappaamasta täyttä valtaa.”
“Alan jo päästä jyvälle siitä, minkälainen johtaja kansallemme olisit. Annan äänen sinulle tämän keskustelun pohjalta, ja lupaan myös antaa neuvojani ja osaamistani sinulle jos sitä tarvitset. Ja toivon merellisen sydämeni kautta, että otat apua vastaan. Liian kauan olemme olleet kansa, joka rinnastetaan raheihin. Tuomittuja universumin syrjäisimpiin kolkkiin. Haluammeko oikeasti jatkaa tällä tavalla? Polkusi johtajanamme tulee olemaan vaikea, mutta luotan siihen että teet ainakin enemmän oikein kuin Zyxax tai Raxcel.”
Flygel asetti terävän nokkansa Guechexin nokan luo. Nopea nokkien kosketus ja leukojen louskutus oli sovinnon merkki.
Guechex asteli loitommas nuorempien kanssa, jättäen Flygelin omiin oloihinsa. Se meni odotettua paremmin, Flygel aprikoi. Mutta yhä vain meiltä puuttuu avain voittoon.
Auringonlaskun kulta oli hiipunut ja taivas hopeoitunut tähdistä, mutta päätökset odottivat tekemistään. Zyglakit olivat aivan yhtä vailla johtajaa kuin ennen käräjien aloittamista. Mikä pahempaa, Raxcel näytti olevan johdolla! Tilanne turhautti Meixeziä, joka istui leirinuotion valon ja yön pimeyden rajalla ja teroitti keihästään. ”Onko tässä nyt sitten mitään järkeä?”
Lähempänä nuotiota kalaa paistava Calibus käännähti puhetta kohti. ”Huomiskäräjissä?”
”Niin!” Meixez murahti ja liu’utti teroitinkiveään keihäänkärjen laitaa pitkin. ”Odotin näin kauan saadakseni Guen takaisin… miksi? Jotta voimme istua riitelemässä täällä laaksossa? Tai jotta tuo katala nainen saa huijattua meidät mukaansa?”
Calibus kallisti päätään. ”No mutta, eikö se olekin tärkeintä? Että olemme nyt Guechexin kanssa? Varmasti tämä on kuitenkin askel parempaan, ja katso!” Sinivihreä zyglak osoitti Guechexin ja Flygelin suuntaan. ”Heillä on varmasti suunnitelma. Kyllä me tästä selviämme.”
Meixez katsoi ystävänsä osoittamaan suuntaan. Flygel oli kyllä pitänyt sairaasta Guechexista ja heistäkin hyvää huolta. Hän ei kuitenkaan luottanut tietäjään täysin, sen verran outoja olivat Flygelin polut. Eivätkä tietäjät muutenkaan-
”Siunattua iltaa nuorisolaisille! Kreeh!”
Fatizax asteli rituaalisauvaansa nojautuen kohti Meixeziä ja Calibusta. Kalankalloinen tietäjä asettui kummempia kyselemättä ’nuorisolaisten’ väliin, asentonaan tukeva liskokyykky. ”Onkos tässä teitin ensimmäiset huomispäivän käräjäiset?”
Fatizaxin pistävä, vihreä katse kävi vuoroin Meixezissä, vuoroin Calibuksessa. Rituaaliluut ja muut tietäjän kehosta roikkuvat esineet kilisivät ja kalisivat tämän liikkeiden mukana.
”Kyllä on, arvoisa tietäjä”, Calibus vastasi ja teki pienen kumarruksen. ”On, tuota, suuri kunnia olla todistamassa, kun-”
”Joo joo joo”, Fatizax huitoi ilmaa. ”Kunniaa ja mitä vielä! Mahdatte… mahdatte olla vanhoille luilleni äkäisiä, kun äänestin valtiatar Raxcellin mukana, eikös?”
Meixez ei antanut ilmeensä värähtää. Tämä oli joku temppu. Joku ala-arvoinen kolttonen. Calibus ei vastannut hänkään sen paremmin, vaan takelteli sanoihinsa. ”Ei, tuota, me…”
”Kreeh-heh-heh! Voitte olla rehellisiä vanhalle Fatizaxille! Kyllä minuakin kiristäisi… mutta minulla on syyni toimia, ja pidän niistä kiinni! Kyllä vain! Luotettava Fatizax! Luotto-Zax! Kreeh!!”
Meixez ei ollut vakuuttunut, mutta osasi arvostaa rehellisyyttä. Hän kuunteli, kun tietäjän paasaus jatkui.
”Polkuni on vakaa, kyllä! Mutta, hyvät nuorisolaiset… minulla on tarjota teille hyvitys! Minulla on tarjota teille… viisautta! Tosi tietäjän tosi tietoja!”
Mei nosti häntänsä jännittyneenä ilmaan. ”Äänestit Guechexia vastaan. Jos sinulla on viisautta, en nähnyt sitä käräjillä.”
Fatizax rykäisi. ”Näkökulmia, näkökulmia! On viisautta nähdä monesta kulmasta! Kreeh! Sitä teille, nuorille, sitä tietoa haluan teille tarjota!”
”Pyydän anteeksi ystäväni puolesta”, Calibus puuttui keskusteluun. ”Mutta ymmärrette varmasti, arvon tietäjä… Meidän näkökulmastamme osallistut… no, temppuiluun. Vanhojen lakien sellaiseen hyväksikäyttöön, että kaikki zyglakit pysyvät heikkoina.”
”Heikkoina… heikkoina!” Fatizax rääkäisi niin kovaa, että Calibus kääntyi katsomaan, olivatko nukkumaan jo menneet käräjäläiset heränneet. Tietäjä jatkoi: ”Ovatapa asiat perustavanlaatuisen huonosti jos nuorisolaiset ovat sitä mieltä että heimoyhteisömme ovat heikkoja!”
Calibus katsoi Meixeziä, joka oli hiljentynyt. ”Mutta… olemmehan me tässä sodassa heikoilla. Olemme kadottaneet toisemme, ja kuinka moni onkaan kuollut… onhan se vähintäänkin… surullista, eikö?”
Fatizax kallisti päätään. ”Voisi olla paljon huonomminkin. Sen sijaan, että olisimme skakdien kahleissa, voisimme olla toistemme kahleissa. Kreeh… se olisi vielä surullisempaa, eikö vain?”
Nuoret eivät osanneet heti vastata.
Fatizax avasi taas suuren suunsa: ”Luuletteko te, hyvät nuorisolaiset, että elämme heimotodellisuudessa, koska emme tunne muita yhteisolemisen tapoja? Ettemme osaa pystyttää linnaa, lakitaloa ja vankilaa?”
Kysymys oli aseistariisuva. Tietenkin Meixez kunnioitti vanhoja tapoja, mutta oli kieltämättä huvittanut itseään ajatuksella, että zyglakeilla olisi samanlaiset aseet, linnoitukset ja marssijärjestykset kuin heidän vihollisillaan. Kyllähän se sodassa auttaisi.
Fatizaxin kalankallon takaa pilkistävät kasvot olivat vakavat, kun tämä jatkoi. ”Monet ovat unohtaneet… ja viisaimmat vain enää muistavat, mutta me kieltäydymme. Olemme jättäneet sen taaksemme. Polkumme johtaa pois ”sivilisaatiosta” ja hierarkiasta, ei niitä kohti… ainakin jos tämä tietäjä saa sanoa sanansa. Elämäntapamme ei ole osaamisen puutetta, arvon nuoriso. Se on vanhojen viisas valinta.”
Calibus nielaisi. ”Anteeksi, arvon tietäjä, mutta puheistasi saa sellaisen käsityksen, että joskus kauan sitten zyglakit olisivat eläneet… no, hyvin eri tavalla kuin nykyään.”
”Monet ovat unohtaneet ja viisaimmat vain enää muistavat. Kreeh…”
Mei oli jo hyväksynyt, ettei tietäjä ollut tekemässä heille temppuja tai muutenkaan pelaamassa Raxcelin pussiin. Mutta mitä tämä nyt oli?
”Ammoisat esiajat syvän muistin tuolla puolen”, Fatizax maalaili. ”Zyglakien mahtiaika… syvin imperiumi… kaikista suurin virhe.”
Calibus huomasi hengittävänsä pinnallisesti. Tietäjä puhui outoja. ”Syvin imperiumi? Suurin virhe?”
Fatizax nyökytteli, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Nuoremmilla olisi riittänyt tässäkin sisäistettävää, mutta pian Fatizax jatkoi taas: ”Silloin oli zyglakeja zyglakien kahleissa! Mutta zyglakit ovat zyglakeja vain vapaina! Muurit eivät pitäneet vihollisia ulkona vaan meidät sisällä!” Tietäjä huitoi käsillään puhuessaan. ”Käräjät eivät ole hidastempoisia vahingossa! On täysin tarkoituksellista, että päällikköjen päällikön valinta on vaikeaa! Pienet heimot, suuri vapaus! Vapaus! Jos iso, rivissä tanssiva armeija suojelisi meitä, meillä olisisi sellainen yhä vain! Ennen oli! Mutta isompi, vielä tarkemmissa riveissä tanssiva armeija iski sen murskaksi! Ehei, eijei, parempi pysyä pienissä yhteisöissä, poissa isojen armeijoiden tieltä kokonaan.”
Julistusta seurasi pieni tauko, joka oli ilmeisesti vain hapenottoa varten, koska pian tietäjä jatkoi taas: ”Ja aina kun nälkäiset tai hurmeiset vuodet iskevät, löytyy joku suurisuu, joka keksii katsoa mallia mata-kansasta tai skakdeista tai mistälie muista mullantallaajista! Että lopetetaan käräjät, annetaan valta kovaäänisimmälle tomppelille, rakennetaan linna, vaihdetaan vanhat tavat uusiin… Ja aina vain on vähemmän meitä, jotka ymmärtävät pistää hölmöilyn seis alkuunsa! Me kieltäydymme sellaisesta imperiumista! Kuulkaa nyt nuoriso, kun jaan tämän teille, ettei jää vanhan Fatizaxin yksinäiseksi tehtäväksi estää kansaamme perustamasta uutta valtakuntaa… uutta syvää imperiumia…”
Ilta oli jo pitkällä ja Fatizax puhui paljon asioita, joista Mei ja Calibus eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tämä oli kummallekin ensimmäinen kerta, kun joku puhui heille tällaisia asioita. Siispä Fatizax jatkoi yksinpuheluaan.
”Kreeh… Jos emme ole valppaina, kohta joku kesyttää uuden jättipedon. Se olisikin, uusi T’haok…”
Juuri kun Meixez arveli ymmärtävänsä vanhusta, hänen oli pakko keskeyttää. ”Uusi T’haok?” Miten saaren Zyglakien pyhä merihirviö tähän liittyi? ”Miten niin uusi T’haok?”
”Palvottu T’haok…” Fatizax mutisi. ”Kurielez puhuu siitä lölleröstä jumalanaan, mutta se on täyttä potaskaa. T’haok on vain esiaikojen vanha lemmikkikala. Esi-zyglakien kultakala! Yksi monista, sintti parvessaan! Ja Merten Isäkin muka… Pthyi! Pistää kuule esihistorian perspektiiviin, nykyinen jumala oli ennen lemmikki vain!”
”Jumala tai ei”, Meixezin oli pakko sanoa vastaan. ”Jos meillä olisi mahdollisuus useampaan sellaiseen petoon, emmekö me voisi-”
”Voisi mitä? Kreeh! Vangita lisää zyglakeja merihirviöiden onteloihin?”
”Ei tietenkään, vaan kukistaa vihollisemme! T’haok on valtava peto, sehän olisi suurin mahdollinen ase!”
”Ase… kyllä, mutta ketä vastaan?”
Meixez oli vastaamassa, mutta jokin vanhuksen ilmeessä sai hänet olemaan vaiti ja kuuntelemaan. Meixez kurtisti kulmiaan. Hän pyrki katsomaan tarkasti Fatizaxin kasvoja kummallisen, ylisuuren kalankallopäähineen takana. Se oli vaikeaa. Kalapäähine, tapa, jolla Fatizax puhui, kaikki kilisevä tilpehööri, joka ei ollut lainkaan tietäjien normiston mukaista, vaan selvästikin Fatizaxin omia keksintöjä… kaikki ne piilottivat taakseen vanhan liskon, jonka oppeja kunnioitettiin.
Mei ei halunnut olla typerys. Kuinka suuri osa Fatizaxin käytöksestä oli harkittua teatteria? Oliko narrilla suurin vapaus puhua totta?
”Koska jos ajattelet, että kaksi tai kolme T’haokia katkaisisi kansamme kurjuuden kahleet, sitä luulisi yhdenkin tekevän niihin jo lommon. Mutta eipä ole tehnyt!” tietäjä saarnasi. ”Minä olin sen kutaleen limaisessa ontelossa viikkotolkulla vankina! Se on sellainen ase se meripeto, ettei sitä käytetä toien tai skakdien veneiden upottamiseen, vaan oman väen pelotteluun ja vangitsemiseen! Tiedätkö miksi? Kreeh! Kun on niin mahtava ase, että merivirrat itsensä joutuvat sitä väistämään, kirkasjärkisempikin päällikkö rakastuu siihen. Rakastuu aseeseen! Ja alkaa suojella sitä kuin rakkainta perhettään. Ja mitä tehdä aseella, jota rakastaa? Sitä käytetään vain sellaisia vihollisia vastaan, jotka rakastavat sitä myös, etteivät vaan vaaranna sitä.”
Fatizax nyökytteli omille puheilleen nuotion hehkussa. Meixezin oli myönnettävä tietäjän olevan ainakin jossain määrin oikeassa. Zyglakit eivät tosiaan käyttäneet T’haokia vihollistensa kimppuun käymiseen. Aina kun joku nuori lisko tätä ehdotti, keskustelu tapettiin kertomalla sen olevan liian vaarallista. Mitä jos menetämme T’haokin, mitä jos T’haok haavoittuu, mitä jos menetämme yllätyksen edun…
”Päällikkö rakastuu aseeseensa, ja päällikkö käyttää asetta vain omiaan vastaan”, Fatizax toisteli. ”Ja sitten sinne sullotaan selliin tietäjät, jotka uskaltavat puhua järkeä, kreeh! Harmia vain koko limanuljaskasta. Se on isoin huijaus mitä tiedän. Jos vain… vielä olisi Merten Äiti… se oikea jumala…”
Calibus rykäisi kurkkupussillaan. ”Merten Äiti?”
Hetkeen Fatizax ei vastannut mitään. Nuotion rätinä tuntui huumaavan kovana tällaisen hiljaisuuden aikana.
Fatizaxin silmät kostuivat, ja silmäkulmasta vierähti kyynel. ”En… muista…”
Calibus ja Mei vilkaisivat toisiaan. Aivan kuin joku henki olisi ottanut Fatizaxista vallan. Niin voimakas oli muutos tietäjän käytöksessä. Mutta sellaista oli muistella asioita esihistorian pimeimmistä syvyyksistä.
Kauempaa ja syvemmältä kuin kukaan tiesikään.
Vuoren tuulisella rinteellä oltiin kaukana valtamerten syvänteistä, eikä näiden luonnonvoimien ympäröimänä vanhinkaan zyglak tahtonut päästä kiinni muistoihin vanhasta jumalasta. Mutta Silvottu Äiti ei koskaan unohtanut lapsiaan.
Pian hetki oli kuitenkin ohi. ”Kreeh!” Fatizax karahti. ”Mihin jäinkään? Siihen kun nykyään ei osata? Luullaan että olisi parempi kun olisi oikein isot hierarkiat ja kaikkea! Nykymeno! Pah!”
Mei ja Calibus hätkähtivät keskustelun palattua äkillisesti aiemmalle uralle. Mei reagoi ensin: ”Jos ajattelet näin… jos todella olet sitä mieltä, että vallan keskittäminen on pahaksi, niin miksi annat äänesi Raxcelille? Eikö hän juuri ole-”
”Kreeh! Tietäjä katsoo lampea, ja hänen on nähtävä yhtä aikaa sen mutainen pohja ja taivaan heijastus sen pinnassa!”
Mei oli vastaamassa, mutta ei sitten oikein osannut sanoa mitään. Hän pudisti päätään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Fatizax hymyili ovelasti. ”Nuoriherra osaa kuunnella. Pyhä on velvollisuuteni varmistaa, ettei syvä imperiumi toistu, mutta täsmälleen yhtä paljon on tietäjä velkaa henkimaailmalle. Ei Raxcelista pitkäkestoista päälliköiden päällikköä tule… ja hän on luvannut, että saan omistautua henkimaailman ongelmiin.”
Mei ja Calibus katsahtivat taas toisiaan. ”Henkimaailman ongelmiin?”
”Näin yhden tinaukon…” Fatizax vastasi, ikään kuin se selittäisi asiaa. ”Hoikka ukko, vihreät silmät. Ajatus tarkka kuin harppuuna. Bio-Klaanin jäsen. Henkimaailmassa!”
Vanhuksen juttu kulki taas semmoisia latuja, että nuorilla teki tiukkaa pysyä mukana.
”Se tinaukko Bio-Klaanista puhui outoja!” Fatizax paasasi ”että totuus asuisi siellä, kansamme hengen mailla, ja vielä siellä mihin se kuvottava kellopelinainen on asettunut! Kreeh! Raxcel vannoi valan kautta, että siivoamme henkimaailman kelloista ja koneista ja bio-klaanilaisista. En usko saavani samanlaista valaa irti Guechexista.”
Meixez kallisti päätään. Henkimaailma. Todellako Fatizax oli periaatteessa vallan keskittämistä vastaan, mutta henkimaailman hommat pitivät hänet kuitenkin Raxcelin puolella.
Guechex ei ollut kiinnostunut henkimaailmasta, se oli totta. Mei yhtyi tässä kasvattajansa näkemykseen. ”Eivät kai unesi voi olla oikeaa maailmaa tärkeämpiä?”
”Tai siis”, Calibus pisti väliin. ”Kunnioitamme tietysti tietäjän kokemuspiiriä, mutta… no, ymmärrät varmasti. Meitä ei ole siunattu näyillä. Meidän on vaikeaa eläytyä siihen, kuinka merkittävää viisautta valvelunet sinulle antavat.”
”Jahas, jahas”, Fatizax maiskutteli. ”Kuulostaa siltä, että nuoret eivät ole itse henkivaeltaneet?”
Se oli tietenkin totta. Ei kai kukaan Mein ja Calibuksen sukupolvessa ollut vielä riittävän vanha ollakseen kokenut tietäjien valveunia? Ei sellaista opetettu näin nuorille. Saaren neljän heimon keskuudessa oli vain kourallinen zyglakeja, joiden Mei ja Calibus olivat koskaan kuulleet henkivaeltaneen.
”Kreeh! Parempaa aikaa oppia ei olekaan kuin nyt!” Fatizax julisti. ”Lähtekää kanssani henkivaellukselle, nuori väki, ja ymmärtäkää miksi teen mitä teen!”
”Mitä, ai nytkö?”
”Nyt! Puhuvat höpöjä että se vaatisi vuosien harjoittelua! Henkimaailma ei ole mikään monimutkainen ajatus joka vaatisi vuosien syvää pohdintaa, se on kansamme perintö, se on meillä lihassa! Helpompaa kun on vielä nuori ja vähemmän horinoita pyörimässä pääkopassa! Nyt henkivaelletaan!”
Fatizax ojensi luisevat kätensä Mein ja Calibuksen suuntaan. Calibus tarttui siihen epäillen. Mei katsoi olkansa yli rituaalilaaksoa, ja nukkumaan käyvää käräjäkansaa. Varmasti he olivat täällä turvassa… mutta tuntui tämä silti oudolta.
Hän tarttui Fatizaxia kädestä.
Mitäköhän nyt sitten, hän ajatteli. Mei vilkaisi Calibusta, joka… näytti olevan toisaalla. Tämän katse oli lasittunut? Mitä…
Sitten Mei näki sen myös.
Tyhjän maiseman. Horisontin vailla taivasta. Tuulen, joka ei puhaltanut ilmassa, vaan hänen sisällään. Raunioita.
Hän oli aivan yksin. Missään ei ollut ketään, mutta silti hän… hän tunsi heidät kaikki. Ei vain Calibusta ja Fatizaxia, vaan myös Guechexin, ja Flygelin, ja…
Alinnel.
Äiti?
Se ei ollut haju, se ei ollut näky, se ei ollut ääni. Mutta hän tunsi sen. Täällä hän oli. Täällä he kaikki olivat. Yhdessä, yhtä. Henkien maailmassa…
Yhtäkkiä hänen yläpuolelleen repesi halkeama. Taivaankansi halkesi. Railosta syöksyi jotain muodotonta kohti maata.
Mei nosti kädet kasvojensa eteen suojautuakeen iskulta, mutta sitten hän olikin taas tutussa ympäristössä kotisaarellaan.
Hän huohotti. Mitä ihmettä? Se oli tuntunut niin todelliselta. Mutta siinä hän istui, nuotiolla, laaksossa, vuorenrinteellä. Hän nuuhki ilmaa. Tutut tuoksut. Tässä hän oli. Kaikki oli kuten kuuluikin. Mutta silti…
”Voipi olla rahtusen vaikeampaa seuraavalla kerralla”, Fatizax ähkäisi. ”Nyt tuli nuoriso tietäjän peesissä. Seuraavan kerran henkivaellatte sitten omien vaistojenne varassa. Nyt jos suonette anteeksi, vanhan pitää mennä vähän lepäilemään…”
Fatizax nousi seisomaan, ja lähti sauvaansa nojaten pois hiillokseksi hiipuneen nuotion ääreltä. Mei eikä Calibus osanneet kumpikaan sanoa mitään ennen kuin tietäjä oli tiessään. Ystävykset jakoivat pitkän katseen. He olivat kokeneet jotain hyvin voimakasta ja vanhaa.
Uuden kokemuksensa valossa Mei oikeastaan ymmärsi Fatizaxia. Tai ymmärsi, että tietäjävanhuksen polku ja järjenjuoksu poikkesivat valtavasti useimpien muiden zyglakien vastaavista. Mei vilkaisi laakson laidalla nuokkuvaa Guechexia. Olikohan hän koskaan kokenut vastaavaa? Oliko hän henkivaeltanut? Ei varmaankaan… Mei tiesi, ettei päällikkö olisi myöskään kiinnostunut oppimaan tätä taitoa, ei juuri nyt. Ei, kun kaikki muut asiat olivat kesken.
Mutta Alinnel oli siellä.
Nyt se tuntui jo unelta tai kaukaiselta muistolta. Kuin henkivaelluksesta olisi kulunut päiviä tai vuosia, eikä paria pahaista hetkeä.
Ei, Guechex ei tulisi henkivaeltamaan. Jotenkin Mei vaistosi, ettei tämä edes pystyisi siihen. Ei siinä tilassa, missä nyt oli. Tietäjä taisi olla valitettavasti oikeassa: Fatizaxin ja Guechexin näkökulmat olivat liian kaukana toisistaan.
Guechex, voisimmeko mennä jahtaamaan bio-klaanilaisia ja kelloja henkimaailmaan, Mei kuvitteli selittävänsä kasvattajalleen. Tämä on huisin tärkeää, ehdottomasti pistetään kostot ja sodat ja muut seis siksi aikaa. Raxcelin kanssa liittoutunut vanha tietäjä kertoi niin.
Ei, siitä ei tulisi mitään.
Mei ei tiennyt mitä ajatella. Vaikka Fatizaxin viisaus oli selvästi monin verroin syvempää kuin hän oli vielä hetki sitten arvellut, yhteistyö käräjillä ei onnistuisi. Mikä turhauttava tilanne. Mei hieroi ohimoitaan. Hän oli arvellut, että ilta tulisi olemaan jännittynyt ja täynnä kiistoja päällikköydestä. Hän ei ollut arvellut henkivaeltavansa ensimmäistä kertaa ja oppivansa zyglakien salattua historiaa.
Ehkä nyt on parempi mennä suosiolla nukkumaan, hän myönsi lopulta itselleen ja toivotti Calibukselle hyvät yöt. Mei huomasi olevansa liian väsynyt päättämään, mitä edes halusi uusilla tiedoillaan tehdä.
Flygel loikoili pensaan takana, syrjässä muusta käräjäseurueesta. Hän ei halunnut häiritä muiden iltaa, eikä hän halunnut muiden häiritsevän omaa iltaansa. Pensas näkösuojana. Toimiva menettely.
Jotkut saattaisivat sitä paitsi katsoa lukemistoani pahalla, hän ajatteli kaivaessaan nyytistään matoranilaisen tutkielman maaperätyypeistä. Tätä pidetään parhaimmillaan turhana, ja pahimmillaan harhaoppisena. Harhaoppisia maaperätyyppejä, hän makusteli ajatusta. Naurettavaa.
Flygel löysäsi silmälappuaan, otti esiin pienen lukuvalokivensä ja asettui mahalleen. Hän nuuhki ilmaa ja vilkaisi vielä kerran, ettei kukaan katsonut hänen suuntaansa, ennen kuin kävisi lukutoimiin.
Tieteilijä pysähtyi miettimään tekemisiään. Lukemisen piilottelu oli hänelle refleksi. Automaatio.
Hän pudisti päätään. En minä ole mikään pojankoltiainen. En minä tarvitse kenenkään lupaa lukemisiini.
Ehkä toisenlainenkin huominen olisi mahdollinen. Sellainen, jossa hän saisi lukea kirjojaan rauhassa. Ehkä joku muukin innostuisi. Hän tiesi monta zyglakia, joille kirjan avaaminen tekisi oikein hyvää.
Flygel tarttui opukseensa ja käänsi esiin kalanruodolla merkitsemänsä aukeaman. Maaperätyyppejä…
Tänä iltana hän ei jaksanut vääntää lukemisistaan kenenkään kanssa. Käräjöinti saisi luvan jatkua vasta huomenna.
Yö oli pimeä. Syksy alkoi olla jo sen ikäinen, että auringot pysyttelivät horisontin alla riittävän kauan, jotta maa unohti valon pimeimmiksi tunneiksi täysin. Tähtitaivas piti vahtia, mutta senkin loisto oli tänä yönä himmeä. Käräjäläiset eivät pitäneet yön aikana soihtuja tai vartiotulia, joten mustassa maassa lähes liikkumattomana makaava Fatizax ei nähnyt kuin violetteja ja harmaita puiden ja rinteiden muotoja. Tämä siitä huolimatta, että zyglakit vaelsivat toisinaan meren syvänteissä ja painaumissa, joissa valoa ei ollut tätäkään vähää.
Tietäjä oli kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että meressä oli helpompi pysyä perillä ympäristöstään kuin maan pinnalla. Veden kuiskaukset olivat tuulta painokkaampia.
Hän huomasi ajattelevansa matoralaisten tarinoita siitä, miten zyglakit veivät heitä yön pimeydessä kodeistaan. Totta sekin, aina silloin tällöin, hän mietti. Fatizaxista oli silti hullunkurista, että mata-kansa ajatteli zyglakien olevan pimeyden olentoja. Zyglakit eivät pelkää pimeää, hän muisti joskus kuulleensa. Hölynpölyä ja panettelua, Fatizax tuumi katsellessaan mustaa maailmaa ympärillään ja kuunnellessaan tuulen suhinaa pensaissa. Tietäjästä pimeys oli hermostuttavaa ja vaarallistakin. Soihtuja ja vartiotulia zyglakit eivät pitäneet, mutta eivät pelottomuutensa, vaan pelokkuutensa tähden. Merkki zyglakien leirin sijainnista kutsui yleensä itseään suuremman vihollisen huomion.
”Kreeh, vaaroja pimeydessä, vaaroja valossa, sellainen on liskoväen osa… vaaroja maan päällä, vaaroja sielujen mailla…” hän mutisi hiljaa itsekseen.
Mutisi ja murisi, valitti ja änkyröi, mutta valvoi kuitenkin, ja tarkkaili. Nuoremmat tarvitsevat unen suomaa lepoa, yön tunnit palautumiseen, hän arveli. Seurueen vanhimpana Fatizax piti tehtävänään katsoa muiden perään, ja varmistaa varman päällekin, ettei mikään uhannut heitä tänä tärkeänä yönä. Muut levätköön, vanha väijyköön.
Eivätkä unet olleet Fatizaxia muutenkaan voimistaneet, eivät enää vuosiin.
Raxcel heräsi lyhyiltä yöunilta virkeänä. Hänellä oli aina ollut taipumus säilyttää mielen kirkkaus ja ruumiin vetreys silloin kun tarve vaati, vaikka sitten vähemmillä unilla. Aamuauringot olivat vasta aloittaneet kipuamisensa kohti syksyisen taivaan lakipistettä, mutta Raxcel koki olevansa täysin valmis päivän koitokseen.
Hän tarkkaili ympäristöään. Pienen laakson toisella laidalla Flygel luki keskittyneenä kirjaa ja nuoremmat zyglakit nukkuivat vielä. Raxcelin oma seurue valvoi tilannetta hieman loitommalla, käräjälaakson ylärinteillä. Fatizax oli käpertynyt siirtolohkareen viereen, arvatenkin torkuille. Senkin laiskimus, Raxcel ajatteli.
Hänen katseensa hakeutui hänen vastapeluriinsa. Guechex harjoitteli. Suuri soturi oli jalkeilla, puukko toisessa kädessä, ja koko punamusta keho liikkeessä. Ei kuitenkaan nopeassa liikkeessä, vaan hitaassa, harkitussa liikkeessä, kuin rituaalitanssijalla. Raxcel kuitenkin tunnisti, etteivät liikkeet olleet tanssia, vaan taistelua. Puukon vienti taakse, sitten työntö eteenpän. Askel taaksepäin ja saman liikkeen jatkaminen tuomalla häntä ensin vierelle, sitten eteen, kämmenen verran siitä, missä puukko oli äsken ollut. Uusi askel taakse, kiertäen kuvitellun vastustajan kylkipuolelle…
Raxcel jäi katselemaan Guechexin kehon liikkeitä hieman pidemmäksi aikaa kuin oli ollut tarkoitus. Hänen vastapelurinsa taisteluharjoitteet olivat hypnoottisia. Toisena aikana, kauan sitten, kun he olivat olleet läheisemmät, Raxcel oli todistanut vastaavanlaisia harjoituksia useinkin. Silloin Guechexin liikkeet olivat kuitenkin olleet notkeampia, ja puukko ja häntä olivat iskeneet suuremmalla voimalla. Raxcel tiesi, ettei Guechexin muuttuneissa liikkeissä ollut kyse vanhuuden mukanaan tuomasta raihnaudesta, ei ainakaan täysin.
Sait pahemmin selkääsi vihollisen linnakkeessa kuin osasin kuvitella, Raxcel tuumi katsellessaan Guechexia.
Raxcel oli kuitenkin sitä mieltä, että sääli ei pukenut häntä itseään. Eikä heikkous pukenut Guechexia.
Raihnautesi saattaa olla liikuttavaa, mutta vakuutat minut entisestään omasta paikastani päälliköiden päällikkönä, Raxcel ajatteli. Heikot eivät voi johtaa.
Sininen päällikkö tiesi, että hän on se, mitä zyglakit tarvitsevat. Vahva, ovela ja elämänsä terässä. Riittävän kunnioitettu ja riittävän pelätty. Riittävän röyhkeä.
Raxcel huomasi Guechexin pitävän pienen tauon harjoituksissaan. Tämä tukeutui polviinsa.
Osaat olla pelottava, ja tiedän että omasi kunnioittavat sinua, Raxcel jatkoi kilpailijansa mittailua. Mutta tuossa kunnossa Allianssi syö sinut elävältä.
Raxcel oli joka tapauksessa hyvillään siitä, että Guechex oli löytynyt, ja että huomiskäräjät olivat käynnissä. Hän tiesi olevensa itse sitä mitä zyglakit tarvitsivat, mutta oli hänen kilpapäällikölläänkin silti tärkeä tehtävä. Mitä uskottavamman vastaehdokkaan Raxcel laudalta löi, sitä vahvemmasta asemasta hän lähtisi johtamaan zyglakeja. Soraääniä olisi varmasti vähemmän, kun itse ylisuuri liskosoturi Guechex olisi nöyrtynyt hänen edessään. Käräjät olivat Raxcelille keino kilvoitella itseään vahvemmaksi. Yksi näytön paikka lisää. Hänestä tulisi paras päälliköiden päällikkö, mitä saaren kalliot muistivat.
Calibus oli melko varma, ettei hänen aamurituaalinsa oikeasti häirinnyt Meitä, vaikka tämä sitä usein mulkoilikin. Ei viime aikoina, kylläkään, koska eihän Calibus ollut edes laulanut viime aikoina. Ei ainakaan niin, että Mei tai muut olisivat sitä kuulleet.
Nyt sinivihreä lisko kuitenkin kyykisteli tukevassa lepoasennossa ja oli avannut suunsa kohti aamuista taivasta. Matala korina nousi hänen sisältään ja taittui hänen kurkussaan lauluksi. Rauhallinen sävelmä, jota Calibus alkoi laulaa, sopi hänen mielestään täydellisesti aamuhetkiin.
Matala ja hidas mutta lempeä sävelmä täytti aurinkojennousun siivilöimän ilman. Kappale kimpoili laakson seinistä ja nousi kohti taivaita. Ei kuitenkaan niin kovaa, että se olisi kantaunut tunnistettavana muille maille, tai edes säikäyttänyt paikallisia raheja. Zyglakien tapa laulaa oli tasapainoinen, ja heidän sävelmänsä oli punottu taajuuksille, joita myös luontokappaleet pitivät rauhoittavina. Ne eivät saaneet lintuja lehahtamaan oksiltaan tai ötököitä kaivautumaan maan kuoreen.
Ainoa paikallinen olento, jonka häiriintymisestä Calibus oli huolissaan, oli Mei. Nyt tämä ei kutenkaan vaikuttanut olevan moksiskaan laulannasta. Calibus oli tästä hyvillään. Mei ja useat muut ajattelivat – Calibus oli tästä varma – että hän lauleskeli aamuisin kiusoitellakseen Meitä. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Laulut, joita Calibus lauloi, olivat hänelle tärkeitä muista syistä. Ne yhdistivät hänet kaikkeen siihen, mikä oli tullut ennen heitä, ja Calibus tahtoi ajatella, että myös kaikkeen, mikä tulisi heidän jälkeensä. Fatizaxin viimeöisen saarnan jäljiltä näissä aiheissa riitti sulateltavaa.
Sitä paitsi maailma kaipasi kauniita asioita. Harmikseen Calibus ei kuitenkaan ehtinyt laulaa lauluaan loppuun, kun rituaalikiveltä kuului kutsu. Toinen käräjäpäivä oli alkamassa.
Guechex otti paikkansa käräjien keskiöstä. Hänellä oli tänään vetreämpi olo kuin eilen, ja hän arveli pysyvänsä tolpillaan, vaikka päätöksenteko venähtäisikin. Eilinen sessio oli ollut sentään lyhyt, hän ajatteli.
Enemmistö Raxcelin seurueesta asettui taas loitommas rituaalikivestä. He ovat kelpo zyglakeja, Guechex mietti. Seuraavat ahnetta keplottelijaa, mutta kelpo zyglakeja joka tapauksessa. Enemmistö ainakin.
Guechex oli ehtinyt varhain aamusta keskustella heidän kanssaan hetken ja vaihtaa tietoja. Järkytys kuulijoiden kasvoilla oli ollut melkoinen, kun hän oli kuvaillut, mitä Bio-Klaanin muurien sisäpuolella oli tapahtunut. Huhutkaan eivät näinä aikoina kiertäneet, joten heidän tiedonnälkänsä oli suuri.
Raxcel ei ole tyytyväinen, että pääsin jakamaan muonaa ’hänen’ zyglakiensa kanssa, Guechex oli varma. Saavatpa kuulla toisenlaisenkin näkökulman saaren tapahtumiin.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi; käräjät aloitettiin aamuvarhaisella. Guechex katseli kun muut asettuivat paikoilleen. Raxcel ja Fatizax astelivat häntä vastapäätä kiven toiselle puolelle. Flygel näytti epävarmalta sen suhteen, missä hänen paikkansa tällä kertaa oli. Guechex osoitti kädellään: pysy nyt vain siellä, kutsun sinut tähän kohta.
Ja taas mennään, punainen liskopäällikkö ajatteli.
”Huomiskäräjien toinen päivä alkaa nyt”, Guechex julisti. ”Yörauha on ohi, nyt on päätösten aika. Ennen kuin äänestämme päälliköiden päälliköstä, kutsun äänenantajaksi tietäjä Flygelin.”
Vihreä tiedemies asteli varovaisesti rituaalikiven ääreen. ”Olen tietäjä Flygel, ja otan vastaan paikkani huomiskäräjillä.”
Guechex nyökkäsi liittolaiselleen, ja katsahti sitten Raxcelia. Sininen päällikkö antoi happamuutensa näkyä kasvoillaan.
”En tiennytkään, että tietäjä Flygel haluaa antaa neuvoaan käräjille…” Raxcel puhui ”…enkä olisi uskonut, että päällikkö Guechex haluaa hänen… poikkeuksellisia oppejaan.”
Guechexin ilme ei värähtänyt, mutta sisäisesti hän hymyili. Taisit luulla, ettemme saa rakennettua rintamaa sinua vastaan. Väärin luultu.
”Jos huomiskäräjät tarvitsevat tietäjä Fatizaxin oppeja, ne hyötyvät varmasti myös tietäjä Flygelin neuvosta”, Guechex tyytyi vastaamaan. ”Kun kerran hengen kriisin lakiinkin on vedottu.”
Fatizax näytti hermostuneelta ja vilkuili Raxcelia. Sininen päällikkö ei vastannut eleisiin, vaan piti katseensa Guechexissa. ”Tehdään tämä sitten näin. Minä, Metsärannan Raxcel, johtaisin kaikkia saaren zyglakeja uuteen päivään. Zyxaxin leskenä asemani on korkein ja kokemukseni neuvottelusta Allianssin kanssa suurin.” Vastaavia sanoja Raxcel oli lausunut eilenkin. ”Arvovaltani johtaa saaren heimot vaikeiden aikojen läpi. Lunastan paikkamme Allianssin riveissä. Tuon keihään, hampaan ja kynnen vihollistemme kurkuille. Puhdistan henkimaailman bio-klaanilaisesta ja muusta ulkopuolisesta epäharmoniasta. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”
Raxcel nosti oman kätensä, ja Fatizax toisti perässä.
Guechexin vuoro. ”Minä, Metsärannan Guechex, johtaisin kaikki heimot parempaan huomiseen. Löydän meille uuden polun ja katkon ne siteet, jotka kahlitsevat meidät Allianssiin. Tuon kaikille zyglakeille vapauden, ja varmistan, että oikeus seuraa varjon lailla vainoajiamme. Minun johdollani polkumme perustuu harkintaan eikä tottumukseen. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”
Hänen oma kätensä ja Flygelin käsi nousivat ilmaan.
Muut käräjäläiset vilkuilivat sananvaihtoa vaitonaisina. Ilma oli aurinkoinen ja syystuuli raikas. Jännitteen saattoi silti haistaa.
”Umpikujasta toiseen, eikö vain”, Guechex murahti. ”Kaksi päällikköä äänesti tasan, ja kaksi tietäjää äänestää nyt myös tasan.”
”Se oli järkevää”, Flygel totesi yksioikoisesti. ”Entäs nyt?”
”Kreeh…”
Neljä zyglakia rituaalikiven ympärillä tuijottivat toisiaan.
”Mitä?” Guechex ärisi ”Eikö sinulla ole enempää huonosti tunnettuja lakeja minua vastaan, Raxcel? Ei enempää temppuja? Ehkä voisit seuraavaksi vedota, hmm, pitkien pintasotien lakiin, ja kutsua äänenantajaksi kaikki kolmesti voidellut soturit? Sopisiko se tyyliisi?”
Guechex luuli olevansa tilanteen tasalla, mutta ei huomannut Raxcelin muuttunutta ilmettä. Guechex jatkoi: ”Et varmaan aikonut, koska kaikki saaremme kolmesti voidellut soturit ovat kuolleet!”
”Oikeastaan…” Raxcell henkäisi. ”Eivät ole.”
Guechexilta meni hetki sisäistää, mitä Raxcel oli juuri sanonut. Kolmesti voideltuja – kaikista sotureista kunnioitetuimpia – oli ollut saarella sodan alkaessakin vain kourallinen, ja nyt ei ainuttakaan. Hän muisti tarkasti, miten jokainen heistä oli kohdannut loppunsa. Urheimmilla oli tapana lähteä ensimmäisinä.
”Miten niin eivät?” hän lopulta vastasi.
”Minä… me… hän oikeastaan”, Raxcel osoitti Fatizaxia ”sai tiedon siitä, että yksi kolmesti voideltu soturi on yhä elossa.”
Guechex tunsi, miten hänen kehonsa lihakset jännittyivät ja sulat nousivat pystyyn. Hän ei tiennyt, mitä tuo julmettu suhmuroija nyt yritti. ”Mitä peliä tämä on? Minä olen osallistunut kaikkien tämän saaren kolmesti voideltujen soturien hautajaisiin tämän sodan aikana! Väitätkö, että heitimme hyvästit väärille ruhoille? Vai onko tämä hännystelijäpappisi tässä kenties manannut jonkun heistä takaisin tuonelasta?”
”Kreeh…”
”Et kaikkien hautajaisiin”, Raxcel pysyi vakavana. ”Kaikkien, paitsi viimeisen.”
”Vasell?” Guechex huudahti. ”Hän menehtyi minun komennossani, osana iskua Tawan veriseen linnaan!”
Guechex puristi kivipaatta niin että kynnenjuuria vihloi. Mitä peliä Raxcel pelasikaan, tämä meni liian pitkälle. ”Vasell oli kuin perhettä. Vaimoni paras ystävä.”
”Hän on elossa”, Raxcel vastasi. ”Jotenkin hän selvisi.”
Guechexin henki salpautui. Voisiko todella olla niin? Hän runnoi tiensä mielen niihin sopukoihin, jotka olisi ollut armollisempaa jättää penkomatta. Hän palasi kuumeuniensa alkulähteelle. Hän muisteli iskua Bio-Klaaniin. Voisiko todella…
Hän muisteli etenemistään pimeitä käytäviä pitkin. Hän muisteli tapettuja bio-klaanilaisia. Hän muisteli ryhmän taisteluita ja ryhmän hajaantumista. Hän…
Hän…
Vasell oli tosiaan irtautunut pääseurueesta hieman ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen. Eikä Vasell… tai mitään Vasellia muistuttavaa ollut osana sitä sätkivän lihan vuorta, joka häntä oli odottanut Keskisuuren kasteen aukiolla.
Voisiko Vasell todella olla elossa?
Guechex oli vielä kertaamassa painajaistaan, kun Flygel avasi nokkansa: ”Ymmärränkö siis oikein… jos päälliköt ja tietäjät äänestävät tasan, voisimme avata äänestyksen vielä kaikista kunnioitetuimmille sotureille? Joita on jäljellä… yksi?”
Raxcel nyökkäsi.
”…joten missä hän on?” Flygel esitti johdonmukaisen kysymyksen.
Guechexkin palasi tilanteen tasalle. Tähän hän tahtoi todella saada vastauksen.
Niinpä tietenkin, Guechex ajatteli. Pettymys, mutta pientä verrattuna siihen toivonkipinään, että Vasell oli ylipäänsä elossa. ”Kuinka saamme hänet pois?”
Kukaan ei rohjennut ehdottaa murtautumista Bio-Klaaniin. Varmasti klaanilaiset olivat sitä paitsi tähän mennessä tilkinneet puolustuksensa heikot kohdat.
”Vankienvaihto”, Raxcel totesi. ”Sen on oltava vankienvaihto.”
Guechex nyökkäsi. Ehdotus kuulosti järkevältä. Sitä paitsi-
Hetkinen.
”Minä olen tietenkin Vasellin pelastamisen kannalla”, Guechex puhui matalalla äänellä ”mutta miksi sinä haluat tätä?”
Raxcel kohotti niskasulkiaan. ”Sen lisäksi, että haluan taiturimaisen soturin riveihimme yhtä kovasti kuin sinäkin… minä uskon, että hän näkee asiat minun tavallani. Älä erehdy luulemaan, että kaikki perheystävät ovat kanssasi samaa mieltä siitä, miten yhteisöä pitäisi johtaa.”
Sinä saat ajatella niin, Guechex tuhahti mielessään. Olen varma, että Vasell ymmärtää tilanteen paremmin. ”Olkoon niin”, punainen päällikkö jyrähti. ”Ehdotan, että järjestämme uudet huomiskäräjät, ja että pitkien pintasotien lakiin vedoten kutsumme siihen äänenantajaksi kolmesti voidellut soturit… eli Vasellin.”
”Kannatan”, Flygel sanoi hiljaa, vaikka kolme ääntä neljästä olisi riittänyt.
Guechex ja Raxcel näyttivät molemmat olevan täynnä uutta voimaa. Tunnelma myös käräjien ulommalla piirillä oli innostunut.
”Ehdotan, että huomiskäräjät päättää saaren zyglakien seuraavaksi päämääräksi bio-klaanilaisten vankien kaappaamisen, jotta voimme vahvistaa rivejämme Vasellilla vankienvaihdon kautta”, Guechex puhui. Hän katsoi Flygeliin, ja osoitti seuraavat sanansa tieteilijälle: ”Emme saa näillä käräjillä vahvistettua, mikä on tuleva suhteemme Allianssiin tai Bio-Klaaniin, mutta tämä askel on otettava.”
Edellisen yön keskustelu painoi raskaana Guechexin mielessä. Hän oli sanansa mittainen zyglak, ja oli valmis lunastamaan Flygelin tuen käyttämällä väkivaltaa vain harkiten. ”Emme voi lähestyä klaanilaisia tyhjin käsin”, Guechex kuitenkin puhui. ”Emme voi luottaa pitkäaikaisen vihollisen hyvään tahtoon tai armoon.”
Raxcel ja Fatizax julistivat molemmat kannattavansa ehdotusta. Flygel vastasi ainoalla silmällään Guechexin katseeseen. Päällikkö tiesi tietäjän laskelmoivan päänsä sisällä. Miettivän, oliko tähän suostuminen liika myönnytys väkivallalle, vai järkevää taktiikkaa paremman lopputuloksen varmistamiseksi.
Guechex teki nopean päätöksen. Tässä tilanteessa paras tapa toimia olisi päästää Flygel päätöksenteon vastuusta kokonaan. ”Kolme ääntä riittää, ehdotus on käräjien hyväksymä”, Guechex jylisi. ”Päätämme käräjät tähän. Polku on valittu!”
Hän toivoi, että Flygelin ymmärtävän tilanteen.
Nämä huomiskäräjät olivat nyt ohi, joten Fatizax keräili tavaroitaan lähtöä varten. Niin tekivät kaikki muutkin zyglakit. Tietäjä kuitenkin viivytteli pakkaamisen suhteen. Muun omaisuutensa hän oli jo sullonut säkkiin, mutta yhtä taikaesinettä hän ei ollut vielä napannut matkaansa, vaan se lepäsi hänen edellään heinikossa. Rituaalihattu. Hänellä oli siihen liittyen hyvin ristiriitaisia tuntemuksia.
Se oli se taikaesine, jonka kautta hän tiesi saavansa yhteyden lähimpään jumalaansa. Jotenkin se tuntui juuri nyt… vaikealta.
Ei kai tässä auta kuin avata yhteys, Fatizax ajatteli.
”Oi tietäjien tietäjä… henkiopas ylivertainen… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua.”
Fatizax nieleskeli hermostuneena. Mitäköhän tästäkin nyt tulee.
”KUKA USKALTAA KUTS- ah, Fatizax”, tuttu ääni vastasi tietäjän pään sisällä.
”Kreeh-heh-heh, juu, minä…” Fatizax piti pienen tauon. ”En tiennyt, että muilla edes on tätä numeroasi.”
”No ei ehkä tätä samaa, mutta muita numeroita.”
”Aivan… tuota… oi viisain tähti saaremme yllä! Oi pohjoisen isopyhä! Palvelijasi haluaa… jos hän vain uskaltaa kysyä…”
Fatizax ei oikeastaan ollut aivan varma, miten edetä asian kanssa. Tällainen ei tyypillisesti kuulunut hänen jumalsuhteeseensa. Hän kuitenkin jatkoi: ”Palvelijasi haluaa anoa anteeksiantoa.”
Hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen Noita vastasi: ”Anteeksiantoa varten täytyisi kyllä olla tehnyt jotain, minkä takia pyytää anteeksi. Mitä olet tehnyt?”
Fatizax katseli ympärilleen. Jos joku olisi häntä tarkkaillut, hän olisi vaikuttanut puhuvan itsekseen. Mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan, vaan muut valmistautuivat lähtöön.
”Oi noita, olen… äänestänyt.”
”… käsittääkseni sinulla on siihen oikeus.”
Fatizax oli melko varma, ettei henkiolento ollut koskaan vaivautunut opettelemaan zyglakien heimolakeja. ”Kreh, no, tässä tapauksessa kyllä…. tässä tapauksessa kyllä. En vain ole aivan varma, hyväksyisittekö, oi roudan rakastaja, sitä miten äänestin.”
”No en nyt ihan tiedä, mitä se minulle kuuluu, mutta kerro nyt sitten, miten äänestit. Otan vastaan ripittäytymisesi!”
”Olen tietysti aina uskollinen teille, mitä hengen asioihin tulee, mutta olen… kreeh… olen estänyt meitä lyöttäytymästä yksiin myös maallisesti. Olen äänestänyt siten, että liittoa Bio-Klaanin ja zyglakien välillä ei tapahdu.”
”… no vähän kurja temppu, kieltämättä. Mutta sellaista se välillä on! On jotain 33 % todennäköisyys, että yksi parhaista kavereistani on petturi, joten eipä tuo paljon sitä pahempi juttu ole.”
Linjoilla oli hetken hiljaista. ”Tuota… hyvä tietää, ettet ole syvemmin järkkynyt, oi… oi… Manu..?”
Manu oli hetken vaiti hieman pöyristyneessä hiljaisuudessa.
”Älä venytä onnesi rajoja ihan liikaa.”
”Oi hän, jonka tahtoa kinokset tottelevat! Oi hän, joka… saa porot tanssimaan!”
”No mutta, millaisia diilejä tuli tehtyä? Saitteko tehtyä Raxcelista uuden kuningattaren, vai mikä ikinä teidän tavoitteenne sitten olikaan?”
”En haluaisi ikävystyttää teitä yksityiskohdilla… tällä hetkellä kukaan ei ole kuningatar, tai siis päälliköiden päällikkö. Umpisolmuun meni! Mutta meillä on nyt polku jota kulkea, ja se saattaa… kreeh… hyvä, että sain anteeksiannon!”
”No, yritä sentään pysyä terveenä.”
”Kuin… myös…?”
”Ja nyt, kun tässä puhutaan, niin sinä varmaan tiedät aika paljon juttuja lihasta?”
Fatizax oli tottunut siihen, että hänen henkioppaansa vaihtoi reippaasti puheenaihetta – yleensä palvelijaa kiinnostavasta aiheesta palveltavaa kiinnostavaan aiheeseen – mutta tämä oli tullut aika puskista.
”Lihasta? Oi… hienon hatun kantaja?”
”Niin, siis lihasta, niin. Sellaisesta, mistä esimerkiksi kranat on tehty. Ja tehän olette vähän niin kuin isoja kranoja? Kun siis viime aikoina lihaa on jotenkin tullut vähän joka tuutista. Muuannen tuntemani tiedemies valmisti haamuimurin, jolla hän onnistui imuroimaan lähinnä lihaa, mikä oli varsin omituista. Ja sitten meillä on Klaanin sairasosastolla joku jäbä, joka on ’lihan riivaama’, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Jotain Totuus-juttuja, kuulemma. Niin että osaisitko sinä kertoa, että mitäs himskuttia?”
Fatizaxin keho jännittyi. Totuus… sitä se tinaukkokin oli puhunut.
Lihaa Klaanilinnan pihamaalla. Guechexin vaimo, lihana pihamaalla. Koko joukko zyglakeja, pelkkää lihaa pihamaalla.
Henkimaailma. Lihaa. Tinaukkoja ja kellopelejä. Yhteenkasvaneita zyglakeja.
Tietäjä tiesi nyt tietävänsä jotain olennaista. Mutta mitä? Ymmärrys oli hajanainen. Kallossa kalankallon sisällä suihki ajatuksia kuin meressä hopeakylkisiä parvikaloja.
”Kreeh-heh-heh!” Fatizax rääkäisi Noita-linjalle. ”Vanhan palvelijan muisti ei ole enää sama kuin ennen, en muista lihasta kuin että hyvältä maistuu nuotiolla, kreh-heh-heh…”
”No entäpä tämä ’tinaukko’, missä sinä hänet tapasit?”
”Hetkonen, enhän minä kertonut…” Fatizax muisti äkisti jumalansa mahtavat voimat. Sellaisia ajatuksia tietäjä ei osannut ajatellakaan, etteikö Noita olisi niitä kuullut. ”Oho, kappas, nyt vanhan pitääkin mennä, nuoremmat tekevät jo lähtöä! Jään vielä kolotuksineni seurueesta jos en ala tallustamaan ja vähän äkkiä! Linjakin on aika huono, vähän meinaa pä… pä… tkiä?”
Fatizax vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei tiennyt kehen luottaa. Saattoiko hän luottaa edes jumalaansa?
Manu linjan toisessa päässä puhui vielä. ”Jos et tahdo kertoa, niin älä sitten! Mutta älä edes kokeile viilata minua linssiin. En ehkä ensi kerralla myönnä anteeksiantoa yhtä kepein perustein!!”
”Kreeh…”
Fatizax tunsi mielensä sisäisen yhteyden katkeavan. Se oli mennyt aika lailla odotetusti, eli ei kovin hyvin. Hän jäi tosissaan puntaroimaan, halusiko vallitsevissa olosuhteissa kantaa Noidan taikakalua mukanaan.
Huomiskäräjien poliittinen lopputulos oli jäänyt jokseenkin keskeneräiseksi. Mutta ainakin tietäjä oli saanut uutta hengellistä pohdiskeltavaa.
Huomiskäräjien toinen päivä oli taittunut jo illaksi, kun Zyglakien värikäs seurue harppoi vuorenrinnettä alas kohti metsää. Tahti oli nopea. Epäluottamus eri päälliköiden kannattajien välillä velloi yhä ilmassa, mutta ainakin toistaiseksi heillä oli suunta. Polku, jota seurata.
Vankienvaihto.
Raxcel luotti siihen, että Vasell päätyisi kannattamaan häntä itseään. Guechex ajatteli samoin; hän uskoi saavansa Vasellista liittolaisen. He molemmat halusivat miekkasoturin riveihinsä, ja uskoivat saavansa tämän juuri omalle puolelleen.
Tietäjät Fatizax ja Flygel olivat molemmat uskaltautuneet syrjäisten rooliensa suojasta zyglakien kohtalon keskiöön. He olivat kumpikin saaneet myönnytyksiä päälliköiltä, ja toivoivat nyt, etteivät ne unohtuisi.
Meixez huomasi käyvänsä yhä ylikierroksilla. Vasell oli elossa. Käräjät olivat löytäneet uuden suunnan. Ja se henkivaellus… hänellä oli paljon ajateltavaa.
Calibus piti koko seurueen perää. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran ylärinteeseen ja toivoi, ettei Flygelin luolassa vietetty aika jäisi hänen viimeiseksi rauhalliseksi muistokseen. Jotain parempaa täytyi olla vielä edessäpäinkin.
Bio-Klaani
Hengitys sisään. Hengitys ulos.
Sisään.
Ulos.
Sisään.
Ulos.
Vasell istui keskellä selliään. Hän oli ristinyt jalkansa ja heittänyt hännän takakautta olkansa yli. Hän oli tietääkseen ainoa zyglak, jonka etelän mestarit olivat kouluttaneet. Meditaatioasento oli kehitetty häntä varten.
Sisään.
Ulos.
Bio-klaanilaiset vanginvartijat eivät tietenkään antaneet Vasellille kättä pidempää, joten hän ei voinut tehdä miekkailuharjoituksia, ei kunnolla. Siihen tarvittaisiin oikea terä, oikea paino, oikea vaaran tuntu. Vasell pelkäsi miekkailutaitojensa rapistuvan.
Sisään.
Ulos.
Mutta hänen hengitystekniikkansa… se ei ollut ollut koskaan paremmassa terässä. Koska sen harjoittamiseen hänellä toden totta riitti aikaa. Sellissä oli vähän harhautuksia, erityisesti, koska hän pääsääntöisesti kieltäytyi vuorovaikuttamasta muiden vankien kanssa. No, joskus se pieni matoralainen kävi kyselemässä häneltä miekkatiestä, mutta muuten vankilassa oli aikaa keskittyä ilman virtaamisen sisään ja ulos.
Sisään.
Ulos.
Jos Vasell vielä pääsisi taistelemaan, hänen tappionsa ei johtuisi hiomattomasta hengitystekniikasta.
Sisään.
Ulos.
Hengitystekniikan lisäksi Vasell oli terästänyt myös muistiaan. Sulje silmät, sulje muu maailma ulos. Keskity. Se, mikä meinasi vaipua unohdukseen, oli vielä pelastettavissa, kunhan vain oli valmis katsomaan sisälleen.
Joka päivä Vasell palasi muistoihinsa, kulki niiden polkua taaksepäin. Palasi kohtalokkaaseen yöhön, jolloin he tekivät iskun linnaan, jonka vanki hän nyt oli. Palasi taistelemaan lohikäärmepedon kanssa, palasi hiipimään sisään tunneleita pitkin. Palasi opettelemaan tunneliverkostoa kartalta. Palasi vastaanottamaan karttaa konehirviöltä.
Palasi antamaan hiljaisen hyväksyntänsä, kun Guechex teki sopimuksen konehirviön mestarin kanssa.
Palasi katsomaan luolan seinustalta, kun hologrammikuva skakdista esittäytyi.
Kutsukaa minua Z.M.A.:ksi.
Joka päivä Vasell muisteli skakdia hologrammissa. Skakdia, joka masinoi zyglakien hyökkäyksen Bio-Klaaniin. Skakdin harjatonta selkää. Sen teennäistä hymyä. Sen maireita sanoja.
Vasell halusi muistaa viimeistä piirtoa myöten millainen oli se paskiainen, johon hän tulisi miekkansa upottamaan.
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Hänen nimensä oli Corrodér, ja hän oli voro.
Ei varas, sillä varkaat olivat kunniattomia. Jos hän oli jotain, niin kunnian mies. Jos hän oli jotain, niin professionnell.
Kun hän kävi yötä vasten, hän teki vain työtään. Toisten mielestä hänen työnsä – espionagen ja baguetten salat – olivat kunniattomia. Ne toiset olivat niitä, jotka tulisivat aina pelkäämään yötä ja sen hiljaista kutsua.
Merellä oli pilkkopimeää kuiden kelmeää hohdetta lukuun ottamatta. Kuohuvan hopeisen pinnan vaahtopäät iskivät vasten maailman seiniä. Täällä, tiukimmassa railossa, jossa vallit lähes suutelivat toisiaan, olivat kuohut toisinaan huumaavat. Joskus tyrskyt sulkivat meriportit täysin matkaajilta – ainakin niiltä, jotka eivät olleet tarpeeksi hulluja uhmaamaan riskiä paiskautua vasten maailman seinää.
Tuona yönä aaltoja halkoi virtaviivainen, pitkulainen alus. Pimeässä aallokossa se oli niin matala, että kauempaa mereltä sitä ei olisi juuri edes huomannut. Ei, vaikka se näytti lähinnä valtavalta, pitkältä, vaalealta leivältä.
Sisällä ohjaamossa syväläisen vihreät räpyläkädet pyörittivät ruoria. Lopulta ne kehtasivat päästää irti sytyttääkseen savukkeen. Kurssi oli aallokosta huolimatta vakaa. Pari napinpainallusta, ja VKS Panini Deathstructionin autopilotti otti ohjat.
Autopilotti oli lihasta tehty, putkinaamainen silmätön naamio, joka lepäsi vasten metallista pääkalloa. Kallo oli kytketty ruoriin johtojen sikermällä.
Corrodér kutsui sitä nimellä Pierre. Näillä pitkillä merimatkoilla se oli hänen ainoa seuralaisensa.
Pierre muljahteli ja sykki vasten kalloa. Syväläinen ja silmätön naamio jakoivat henkevän yhteisymmärryksen hetken. Tämän kaltaisilla matkoilla Corrodér arvosti sitä, että ainoa matkakumppani ymmärsi olla hiljaa silloin, kun mitään ei erityisemmin kysytty.
Se, että Pierrellä ei ollut karkeasti sanottuna suuta, oli pelkkää bonusta. Sen yhden kerran kun sille oli annettu keho omalla puhe-elimellä, ei puheesta meinannut tulla loppua. Rehellisesti hän pärjäsi ilman ainaista ”puhdista kaikki”-mantraakin, joten Pierre sai nyt lähinnä keskittyä ohjaamiseen.
Ainakin Pierre oli ennen kaikkea yhteistyökykyinen. Kunhan sen antoi ohjata vain aluksia, joilla ei ollut liikaa tulivoimaa.
Syväläinen veti syvään henkeä savukkeesta ja avasi toisella kädellään ohjaamon oven. Meri-ilma puhalsi jääkylmiä pisaroita vasten kasvoja. Hän asteli räpyläjaloillaan kannella, tarttui märästä metallikaiteesta ja tuijotti sysipimeään, jossa aallotkin erottuivat vain kuiden heijastusten hajoilevina kaistaleina. Savukkeen tulipunainen kärki hohkasi ainoana valopisteenä pimeän laivan yllä, kun kelluskeleva jättiläisleipä puski päättäväisenä rajun aallokon läpi.
Jotakuta muuta valvominen olisi alkanut jo unettaa, mutta Corrodérin hermot olivat kireimmillään. Hän sytytti uuden savukkeen. Tämän yön operaatio poikkesi hieman standarditehtävistä, joita hän paronin palkkalistoilla pääsi toteuttamaan. Yritysvakoilutyön riskit olivat pienempiä kuin kriisinaikaisen Legendojen Kaupungin aluevesillä lorvailu.
Useimmiten pienempiä, hän muistutti itselleen. Xialaiset hunter-killer-laivueet suhtautuivat tekijänoikeusrikoksiin hyvin suurella intohimolla. Jokin tässä operaatiossa kuitenkin maistui muulta kuin standarditason Korporaatio-keikalta. Paronilla oli paljon ylväitä ja kohteliaita sanoja uusista liittolaisistaan, joiden kalustoa hän oli Metru Nuille kuljettamassa. Corrodér ymmärsi, että paroni oli nero, mutta ei ollut aivan varma, tiesikö tämä minkälaisten henkilöiden kanssa työskenteli.
Corrodérille ei ollut laisinkaan epäselvää, mihin uudet työkumppanit olivat valmiita. Se vei hänet jonnekin kauemmas. Näinä päivinä hän asioi tappajien kanssa harvemmin kuin joskus ennen. Se tuntui taas hieman enemmän sodalta. Tavalla tai toisella tämä tulisi olemaan tulevan sodan ensimmäinen siirto paronin puolelta. Nui-Kralhi oli aloittanut sen kaatamalla Voitonhampaan, ja pian paronin liittolaiset ottaisivat seuraavan askeleen.
Ei Corrodér. Corrodér ei kysellyt. Hän kuljettaisi kaluston paikalle, eikä jäisi vastaamaan seuraamuksista. Ei, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan illuusiota siitä, että seuraamukset saattaisivat olla veriset. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen rodeonsa.
Corrodér sytytti savukkeen. Hän seurasi katseellaan aaltojen taistoa. Tuuli sai tuuheat viikset viipottamaan suomuisia kasvoja vasten.
Hetken hän oli taas siellä: Al-Mahrian rantaviivalla seitsemättä kuukautta vihollisten rivien takana. Rivien keskellä, rivien jatkeena. Seitsemäs valenimi, seitsemäs valeasu, seitsemäs valepersoona. Osaa valenimistä hän oli totellut niin pitkään, että se ensimmäisenä nimeämispäivänä saatu ei tuntunut juuri mielekkäämmältä kuin yksikään sen jälkeen tullut.
Maurice Corrodér ei ollut valeasuista hänen suosikkinsa, mutta se sai nyt kelvata. Corrodér oli se, jolla oli vielä ystäviä. Corrodér ei ollut se, joka ystävystyi syvällä vihollislinjojen takana, ja sitten myi ne ystävät.
Hän sytytti savukkeen.
Vorot olivat harvoin suosittuja. Sanottiin, että heidän kaltaisillaan ei ollut kunniaa. Se ei ollut totta. Vaati suuria määriä kunniaa tehdä loppuun kunniaton työ – siitäkin huolimatta, että siten menetti ystäviä.
Oliko kunniatonta myydä entiset ystävänsä lopettaakseen Välisaarten merien suurin verenvuodatus? Corrodér seisoi sen takana yhä. Se mies, jonka nimeen hän oli silloin pukeutunut, ei ehkä seisoisi.
Tuon paljon nuoremman miehen suomuista kättä oli ohjannut muukin kuin kunnia saattaa tehtävä päätökseen. Houkka, Corrodér sanoi itselleen. Vorolla ei voinut olla rakastettua.
Mutta silti… usein juuri tällaisina öinä häntä kummitteli se yksi nimi, joka oli melkein saanut hänet horjumaan tehtävästään.
Margaux…
Menneitä aaltoja. Menneitä tuulia. Horisonttiin jo kauan sitten kadonneita.
Corrodér sytytti savukkeen. Yö ei ollut vielä ohi. Hän asteli Paninin takakannelle, avasi leipäluukun ja laskeutui syvemmälle alukseen metallitikkaita pitkin. Aaltojen pauhu hukkui teräs- ja vehnälevyin suojeltujen seinien sisälle.
Hän laskeutui kalpeille lattiakaakeleille ja sytytti öljylampun valaisemaan hämärää tilaa. Lukemattomien puisten työtasojen päällä oli seitsemän kappaletta valtavia kumpareita ruudullisten kankaiden alla. Corrodér asteli varovaisesti lähemmäs yhtä kumparetta, ja nosti kangasta sen kulmasta.
Öljylampun valossa hän näki vaalean, vielä raa’an taikinakuoren valtaisassa metallisessa vuoassa – niin isossa, että hän voisi mennä sille makaamaan. Piiras oli uunivalmis. Keikkataikinan resepti tuli hänelle tässä vaiheessa suoraan selkärangasta.
Lepattava valo paljasti metrin päässä jättiläispiiraista seisovat suuret synkeät hiiliteräksiset uunit. Ne olivat tärkeä osa laivan runkoa – hitsattu saumoistaan kiinni paatin kannatteleviin rakenteisiin.
Corrodérin yön viimeinen työsarka oli tekemättä. Piiraat olivat valmiita paistettavaksi. Hän huokaisi ja sytytti savukkeen. Panini Deathstructionin paistojärjestelmä ei ollut helpoimmasta päästä, vaikkakin se oli pelkkä vääjäämättömyys siitä, että sillä täytyi kyetä leipomaan merillä. Mikä oli toki elintärkeää, sillä erään vielä voimassa olevan etsintäkuulutuksen ansiosta Corrodérilla oli laillinen este leipoa suurimmassa osassa sakaroita. Merellä ne lait eivät päteneet.
Corrodér laski lampun ja tarttui kaksin käsin häntä pidempään metallivarteen. Sen kärkeen oli hitsattu hopeinen kiekko. Hän pyyhkäisi sen pinnalta vanhat karstat, puhalsi sitä ja kalautti kiekkoa vasten uunin teräspintaa.
Metallisen kaiun myötä kiekko aktivoitui hohkaamaan kelmeän vihreää valoa. Sen liikuttelu alkoi vaatia enemmän voimaa – oli kuin kiekko olisi hieman taistellut vastaan.
Corroder vitkutti varren päässä olevan levitaatiokanokan yhden piiraista alle ja kampesi – ja pian häntä kaksi kertaa isompi piiras nousi alustaltaan kuin leikiten.
Hetken huhkimista se vaati, mutta yksi kerrallaan valtavat piiraat päätyivät uuniaukkoihin viimeistä myöten. Corroder pyyhkäisi hikeä otsaltaan, antoi kanoka-leipälapion kolahtaa vasten seinää ja sytytti savukkeen. Hän nykäisi ruutukankaat pois piiraiden päältä ja silmäili suuria leivoksia savun läpi. Kuusi lihapiirasta, yksi kasvisvaihtoehto, hän kertasi itselleen. Aivan kuten asiakas tilasi.
Sitten oli valitettavasti luvassa vielä paistaminen. Corrodér kurtisti kulmiaan ja sytytti savukkeen. Uunien lämmittäminen perinteisin menetelmin vaatisi tunteja, joita hänellä ei ollut, ja määrää sytykettä, jota Paninin matkassa ei ollut järkeä kantaa.
”Bordel de merde”, Corrodér kirosi ja alkoi nousta tikkaita yläkannelle.
Kaikki oli suunnilleen valmista paisto-operaatioon. Corrodér seisoi räpyläjaloillaan sateisella etukannella ja nykäisi suuren hormiluukun auki edessään. Sitten hän, uusi savuke huulessa, otti muutaman askeleen kauemmas luukulta ja nykäisi vyötäröltään radiopäätteen, jonka johdot luikertelivat kantta pitkin ohjaamoon asti.
Räpyläkädet pyörittelivät taajuusvalitsinta pari tovia ennen kuin löysivät suurpiirteisesti oikean.
”Panini Deathstruction kutsuu Sputvikiä”, Corrodér lausui luuriin. ”Kuuleeko Sputvik?”
Linja kohisi hetken, ja sitten sitä pitkin vyöryi kumiseva ääni.
”Sputvik kuulee.”
”Vauhti kaksi solmua. Une laser lunaire lähettämiini koordinaatteihin.”
”Saisinko ensin herkun, toveri?”
Corrodér kurtisti kulmiaan.
”Non. Ei ole mahdollista.”
”Miksi ei?”
Typerä piski.
”En nyt vain voi valitettavasti toimittaa sinulle sellaista yläilmakehään.”
”Kuulostaa tekosyiltä, toveri. Eikö itse Voron pitänyt pystyä toimittamaan mitä tahansa minne tahansa?”
”Hyvä on. Saat sitten kun tulen käymään siellä.”
Corrodér huokaisi.
”Hyvä tyttö.”
Linjalta kuului tyytyväistä hännänheilutusta vasten ohjaamon lasia. Sekuntien kuluttua taivas aukesi.
Jostain kupolin katosta pimeästä myrsky-yöstä alas syöksyi kuin jumalten vasama, sokaisevan kirkkaana hehkuva helvetillinen patsas valoa ja lämpöä. Sentinkin väärin tähdättynä se olisi grillannut Panini Deathstructionin kylkeen reiän, mutta nyt se osui tismalleen hormiaukkoon, jonka Corrodér oli etukanteen avannut.
Corrodér astui lähemmäs valopatsasta, tökkäsi sytyttämättömän savukkeen kärjen siihen, asetti sen huulilleen ja veti syvään henkeä.
Hehkua kesti vain kymmenen sekuntia. Kun se katosi, se jätti jälkeensä vain lämpimänä hohkaavan yläkannen, jolta vesipisarat höyrystyivät. Corrodér veti patakintaan käteensä ja kalautti kannen takaisin kiinni.
Sitten hän suuntasi alakertaan tarkastelemaan työnsä tuloksia. Tuoreen paistotuotteen tuoksu sai veden hänen kielelleen. Vielä mansikanpunaisena hehkuvien hiiliteräsuunien sisällä odotti rivistö kuohkeita, täydellisen ruskeita piiraita, jotka sihisivät uunituoreuttaan. Tuo oli varmasti se ääni, joka kuului ilman vapautuessa piiraista, Corrodér päätti, ja vältti tietoisesti ajattelemasta louskuvia leukoja, jotka kirkuivat palaessaan.
Liha piiraiden sisällä kuulosti murealta. Niin murealta, että joku olisi voinut kuvitella sen sihisevän kuulaserin jälkipoltteessa ja regeneroituvan hirveää tahtia helvetillisissä kivuissa. Corrodérilla ei ollut niin hyvää mielikuvitusta.
Kasvisvaihtoehdonkin sisältä kuului vastaavaa tohinaa. Corrodér oli hyvin tyytyväinen, että kaikki seitsemän olisivat kohta jonkun muun herkkusuun ongelmia.
Osoite oli varmasti oikea, vaikka paronin käsialaa saisi tavan mukaan tulkita Onu-Metrun arkeologisella laitoksella. Hetken häntä huvitti ajatus viedä se samalla sinne. Alus rantautuisi kuitenkin juuri oikeaan metruun.
Leikki leikkinä. Sisään, ulos ja seuraaviin ajatuksiin. Töidensä seuraamuksia ei saanut jäädä miettimään.
Corrodér asteli poispäin kirkuvista piiraista ja alkoi nousta tikkaita pitkin kannelle.
Ei enää kauaa.
Sinä haluat antaa kaiken
Sinä haluat tehdä kaiken
Kaiken olet saanut ja kaiken vienyt
Voiko kuolioituneen sydämen pelastaa
jos oikein kovasti parempaan uskoo
vai onko siinä vielä veitselle tilaa?
Pilvien musta viitta
suruhuntuna kasvoillesi putoaa
Joka päivä suurempi kipu kuin koskaan ennen
Sydämesi paketoitu lasinsirpaleisiin
Sinä halusit antaa kaiken
Sinä halusit tehdä kaiken
Viha kuin tuli leimahtaa
Se ylleen veren värin saa
Sinä tiedät: paholainen elää siellä missä sinäkin
Surutulitus
Lattialle Xenin viereen oli kasautunut aamun aikana kolme pinoa. Ensimmäinen, kaikkein korkein, sisälsi jokaisen paleontologisiin löydöksiin edes sivulauseessa viittaavan kirjan, joka Mustan Käden tukikohdasta löytyi. Pino koostui lähinnä gametrulaisista oppikirjoista, mutta joukossa oli myös muutama harvinaisempi teos. Harvinaisempi siinä mielessä, ettei niitä enää löytynyt Onu-Metrun suurista arkistoista. Mustan Käden kopiot kirjoista Bohrok: Syvyyksien luolasto ja Conux – Maailma jalkojemme alla saattoivat hyvinkin olla viimeiset laatuaan.
Toinen pino oli paljon ensimmäistä matalampi. Oikeastaan se koostui täsmälleen viidestä kirjasta, joita yhdisti maininta Adorium Seleciuksesta. Xen oli alkanut laittaa niitä syrjään täysin hetken mielijohteesta. Nuparun luona vierailemisen jälkeen nimi oli soinut hänen ajatuksissaan tarpeeksi, että hän oli alkanut kiinnittää sen esiintymisiin huomiota.
Kolmas pino koostui lehdistä. Niiden kansissa keikistelevät piirrokset Metru Nuin toa-sankareista eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan. Xen ottaisi ne talteen, jotta ne eivät sotkisi enää Mustan Käden kirjaston järjestystä. Eikä hän missään nimessä siirtäisi niitä omaan työhuoneeseensa jemmaan. Ei, pois se hänestä. Sillä hän oli jo vienyt sinne satsin Gladiaattorien sellaisia numeroita, jotka oli julkaistu sodan aikana. Sellaisia, joilla oli… nostalgia-arvoa. Pinoon lattialle jääneet olivat myöhemmin julkaistuja numeroita, jotka olivat jo menettäneet journalistisen teränsä.
Yön pikkutunneilta asti kirjastoa lajitellut vahki puhalsi kämmeniinsä kertyneen staattisen pölyn taas kerran ilmoille. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan käsiensä ehjää pintaa. Nurukanin muistoissa ne olivat kuluneet melkein hänen rankaansa asti, mutta tietenkään toan päässä saadut vammat eivät olleet seuranneet häntä todellisuuteen. Se kuitenkin aiheutti Xenin päässä joka kerta pienen katkoksen. Se, mitä hän oli kokenut, ja se, mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut, eivät olleet enää yhteydessä toisiinsa. Hän tiesi, että häneltä kestäisi pitkään ymmärtää, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Juuri nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänellä oli vielä ainakin viisi hyllyä läpi käytävänä, eikä hän osaisi levätä, ennen kuin olisi kahlannut läpi niistä jokaisen.
Hylly, jonka sisällön hän oli vain surutta kaatanut vierelleen, alkoi lähestyä valmista. Viimeiset kirjat hylkypinoon siirrettyään hän epäristi jalkansa ja pomppasi palauttamaan turhiksi osoittautuneet teokset takaisin paikoilleen. Hänen verensä kohahti merkiksi siitä, että jokin muukin oli reagoinut hänen äkilliseen liikkeeseensä. Ilmastointikanavassa kipitti taas jotain. Se oli vältellyt Mavrahin asettamia loukkuja taitavasti, mutta se ei voinut piileskellä kanohin voimaa, joka virtasi Xenin veressä. Hänen jokainen yrityksensä kaapata sininen viisisorminen vipeltäjä oli kuitenkin vain tehnyt siitä entistä varovaisemman.
Xen pysähtyi seuraavan hyllyn eteen vain kuuntelemaan, kuinka kipitys kaikkosi jälleen syvemmälle tukikohtaan. Kerroksesta hänen yläpuolellaan sen sijaan kuului kymmeniä hiljaa laahustavia askeleita. Ne pelottivat häntä ihan vähän vähemmän kuin ennen. Hän oli ainakin melko varma siitä, että hänen äitinsä luomukset eivät aktiivisesti tahtoneet hänelle pahaa.
Jos Xen olisi luottanut ainoastaan kuuloonsa, olisi hän varmasti saanut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, mutta Elda hänessä oli sitä mieltä, että hänen täytyi tietää täsmälleen, mistä kaikki hänen ympärillään liikkuvat asiat löytyivät. Hän sai harhautettua itseään lopulta kaulassaan roikkuvilla siruilla leikitellen. Niiden kilinä rauhoitti häntä tarpeeksi, että hän sai katseensa takaisin tomuisten kirjojen selkämyksiin.
Se keskittyminen herpaantui kuitenkin välittömästi, kun radioyhteys hänen korvanapissaan särähti päälle. Hän oli osannut odottaa sitä mutta säikähti ääntä silti. Maakansalaisten paperien plärääminen ja näyttöpäätteiden naputtelu kajahteli läpi ensimmäisenä. Sitten kuului ärsyttävää rahinaa, kun matoran-professori kohensi oman korvanappinsa paikkaa.
”Löysimme jotain, Xen. Nurukan lukee parhaillaan. Alaviite Oms Eebensin apurahapäätöksissä”, Mavrah selitti. Xenin vireystila kohosi välittömästi. Hän oli ollut varma, ettei heidän etsimäänsä ollut voitu hävittää kokonaan. Ei ainakaan Suurten Arkistojen kokoisesta paikasta.
”Eli ainakin paleontologi nimeltä Nace oli joskus olemassa?” Xen haukotteli syrjään uupumustaan.
”Kyllä. Vahvistaa, että nimemme on oikein”, Nurukanin ääni ilmestyi linjoille. ”Vaikka sitä ei löydykään enää Bauinuvan asiakasrekisteristä.”
”Ficus varmasti huolehtinut turvallisuudesta. Tiedot vaihdettu sen jälkeen, kun hänet melkein löydettiin. Uusi nimi myös.”
”Nimi, jota ei varmasti löydy enää mistään teoksesta”, Xen huokaisi. ”Pitäisi päästä jotenkin Bauinuvaan sisälle nuuskimaan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty. He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä läsnäolooni. Eivät päästäneet aulaa pidemälle edes tutkimusluvan kanssa”, Nurukan murahti.
Maan toan aamuhämärissä tekemä tiedustelumatka oli ollut huomattava pettymys. Kauhusta kankean aulapalvelijan selityksistä oli jäänyt käteen ainoastaan tieto siitä, että ketään Nace-nimistä ei heidän potilaistaan löytynyt. Tämän jälkeen kaksi huomattavan hermorauniota mutta toimintakykyistä vartijaa oli asettunut Nurukanin eteen joka kerta, kun tämä oli yrittänyt kurkkia laitoksen käytäville. Tämä oli näiden pyynnöstä lopulta poistunut. Sekä Nurukan että radioyhteyden kautta kuunnellut Xen olivat päätelleet, että siellä oli tapahtunut edellisenä yönä jotain, sillä paikalla oli kaartilaisia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Nopeasti sen jälkeen he olivat turvautuneet taas tallennetun tiedon voimaan, vaikka siihenkin oli selvästi kajottu.
”Apua Naholta?” Mavrah pohti. ”Xenillä hyvät välit Mangaihin. Kenties Dumen toimistolta lisäresursseja tutkintaan.”
”En pidättelisi hengitystä. Naholla on salaisuuksia ihan yhtä lailla, eikä hän ole tuntunut kovin halukkaalta puhumaan.”
Xen muisteli edelleen kummastellen hiljattaista kohtaamistaan veden toan kanssa. Hän oli kyllä osannut jo päätellä, miksi tällä oli tarve peitellä Le-Metrussa tapahtuvaa tavaraliikennettä. Se, että tämä teki niin, tarkoitti kuitenkin, ettei tämänkään apuun voinut välttämättä täysin luottaa. Luottamuksessa oli vielä yksi loikka tekemättä.
Korviariipivä merkkiääni säikäytti niin vahkin kuin tämän korvassa höpisevän kaksikonkin. Tukikohdan yläkertaan viritetty sireeni törähti kahdesti merkiksi siitä, että joku odotti lastausalueella. Hätkähtäessään Xen onnistui kaatamaan paleontologian pinonsa suoraan Selecius-pinon päälle.
”Äh, odottakaas hetki”, Xen mutisi turhautuneena ja nappasi takkinsa läheisen tuolin selkämykseltä. Hän mykisti oman äänensä korvanappiaan painamalla ja lähti marssimaan kohti hissiä. Nurukanin ja Mavrahin keskustelu jatkui hänen korvassaan, kuten jatkui myös näiden mikrofonien vieressä tapahtuva kovaääninen paperien rahina.
Hissimatka ylös tuntui jälleen ikuisuudelta. Nurukan oli epäillyt, että osa sen kaapeleista oli alkanut löystyä. Hän oli luvannut jossakin vaiheessa vilkaista kuilun rakenteisiin. Siihen asti Xen saisi tuijotella omaa kuvajaistaan tylsistyksiin asti hissin peilistä. Toien ja matoranien keskellä koko elämänsä elettyään hän ei ollut koskaan kunnolla ajatellut, kuinka paljon hänen kallonsa muistuttikaan koillissakaran liskoväkeä. Nyt, osittain siksi, että hänellä oli aikaa, hän oli alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Hän oli jo tovi sitten päättänyt, että vierailisi Nuparun luona uudestaan, tahtoi pappa sitä tai ei.
Kello kilahti lopulta saapumisen merkiksi. Metalliset ovet aukenivat niin hitaasti, että Xen luikki niiden raosta ulos, kun ne olivat vasta puolivälissä. Hän näki jo lastausalueen ulos johtavalle oviaukolle, jonne oli ilmestynyt valtava puinen paletti. Sen vieressä seisoi oranssiin haalariin pukeutunut hunakasvoinen le-matoran, joka naputteli rahtikirjaa käsissään kärsimättömänä.
”Olen kauhean pahoillani, kun kesti. Olin tuolla ihan alhaalla ja –”
”Kenraali Xen, otaksun”, le-matoran töksäytti keskeyttäen vahkin anteeksipyynnöt ja työnsi rahtikirjaa väkisin tämän käsiin.
”Öh, mikä tämä oikein on?” Xen ihmetteli ja kierteli katseellaan palettia, jonka päälle oli sidottu seitsemän suurikokoista läpinäkyvää kääröä. Niiden sisällä näytti olevan jonkinlaista tunnistamatonta massaa. Rahtausmatoran näytti suorastaan loukkaantuneelta, että lähetyksen vastaanottaja tiedusteli häneltä sen sisältöä.
”Anteeksi, mutta kai sinä nyt itse tiedät, mitä olet tilannut?”
Xenin suu jäi hämmennyksestä auki, kun hän mietti, kuinka saisi purettua kiusallisen tilanteen. Lopulta hän päätyi vain raapustamaan nimensä hätäisesti vastaanottolomakkeeseen ja tyrkkäsi sen matoranille, joka päätään pudistellen riensi takaisin ulos tukikohdasta johtaviin käytäviin. Xen jäi kuuntelemaan, kuinka tämän vaunu surahti liikkeelle ja lähti ajamaan Onu-Metrun erämaahan. Vasta sen jälkeen hän käänsi katseena rahtikirjaan, jonka sisältö ei valaissut asiaa kovinkaan paljoa.
Lähetyksen sisältö oli merkitty elintarvikkeiksi. Lähettäjän osoite oli merkattu niin suttuisella käsialalla, että siitä ei saanut millään selvää. Hänelle se kuitenkin oli osoitettu. ”Kenraali Xen”, siinä luki. Tämä teksti oli muista poiketen lisätty lomakkeeseen koneella.
”Onko joku teistä tilannut… seitsemän tosi isoa piirasta minun nimissäni?” Xen ohjasi kysymyksensä korvanappinsa kautta arkistoja tonkivalle kaksikolle. Vastaukset ”häh” ja ”miten niin piirasta?” kertoivat, että lisäkysymysten esittäminen oli turhaa. Lopulta hän päätteli, että Naho tai Mexxi oli tahtonut avustaa heitä. Se ei kuitenkaan selittänyt piirasoletettujen käsittämättömän suurta kokoa. Seitsemännen, hieman muita huonommin sidotun yksilön kylkeen oli myös jätetty keltainen lappu, jossa luki ”kasvisvaihtoehto”.
Hän päätti lopulta jättää molemmille Mangaille viestin. Jonkinlainen selitys tarvittiin, ennen kuin hän alkaisi repiä klönttejä irti alustastaan. Hän marssi suoraan oleskelutilan päätteelle ja alkoi kaivella yhteystietoluetteloaan. Hän ei voinut olla välillä vilkuilematta näytön ylitse kohti sitä nojatuolia, jonka pohjalla Nurukan oli viettänyt suurimman osan edellisistä viikoistaan. Sen tyhjyys oli selvä merkki siitä, että asiat olivat muuttuneet. Se sai Xenin väkisinkin hymyilemään, vaikka tukikohdan äkillinen hiljaisuus tuntui välillä omituiselta.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Xen painoi lähetä ja nosti sormensa näppäimistöltä. Hän oli yhä turhautunut siitä, kuinka paljon Metru Nuin kommunikaatiovälineet olivat ottaneet takapakkia sodan jälkeen. Ennen tällaisiakin viestejä varten oli olemassa kannettavat laitteet, joilla sai kenet tahansa kiinni reaaliajassa. Nyt hän joutui aina odottamaan, että vastaanottaja avaisi sähköpostinsa. Barbaarista, hän sanoi melkein ääneen.
”Kirjoja ollut ennen lukuisia. Koko osasto menettänyt useita teoksia. Joku yrittänyt pyyhkiä koko tutkimukset arkistoista. Jäljet Bohrok-tutkinnan alkuvuosista puutteellisia”, keskustelu arkistoissa, ja täten myös Xenin korvassa, jatkui.
”Ei tarvitse miettiä kauaa, kuka”, Nurukan huomautti happamana. ”Arkistoihin iskettiin sodan aikana ainakin kolmesti. En ihmettelisi, jos ne olivat kaikki Ficuksen keinoja päästä käsiksi tallenteisiin.”
”Niinkö tosiaan? En ollut tietoinen. Sodan aikaan matkustin etelämantereen merillä tutkimustarkoituksissa. Palattuani oletin puutteet metsästäjien syyksi”, Mavrah muisteli.
Xen ei varsinaisesti yllättynyt, että sota oli ollut vain alaviite ympäriinsä viilettävän professorin elämässä. Hän oli nostanut jalkansa tietokonepöydän päälle lähetettyään viestit eteenpäin. Yllätyksekseen hän sai Naholta vastauksen lähes välittömästi. Tämän täytyi olla toimistollaan, mikä taas tarkoitti, että päivän partiovuoro oli Mexxillä.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Mitä hiivatin piiraita?
Tulen vilkaisemaan kunhan ehdin. Joku Le-Metrussa sekoilee.
Xen alkoi jo naputella vastausta, mutta sovelluksessa Nahon nimen kohdalla näkyvä vihreä pallo oli jo muuttunut harmaaksi. Xenin mielestä piiraat eivät olleet välittömän selvityksen arvoinen asia, mutta ei häntä toisaalta haitannut saada seuraakaan.
”Tuo ylhäällä. Ojentaisitko?” Mavrah pyysi. Rahinasta päätellen Nurukan oli kurotellut tälle jotain jostain korkealta. Siitä johtuen Xen ei kuullut sitä, mitä tapahtui lastausalueella hänen selkänsä takana. Yksi piiraista oli alkanut valuttaa sisältöään tukikohdan metalliselle lattialle. Siitä lähtevä lirinä peittyi korvanapista kuuluvan metelin alle.
”Katso tuota”, Mavrah hihkaisi. Nurukanin mikistä kuului hetken mutinaa, kun tämä luki tälle ojennettua asiakirjaa puoliääneen. Kun sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään, piti Xenin vaatia löytöä lausuttavaksi ääneen.
”Taas yksi rahoituspäätös”, Nurukan vastasi pahoiteltuaan. ”Ficus taisi unohtaa, että rahaliikenteestä jää jäljet aina jokaiselle osapuolelle. Tämä on Xian keskuspankin kulttuurirahastosta. Tutkimusretki Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla paljastuneeseen kammioon yhdessä Ga-Metrun paleontologisen yhteisön kanssa.”
”Tuo se on!” Xen hihkaisi. ”Se sama, jossa Nuparu nykyään lymyilee. Mainitaako Naceä siinä nimeltä?”
”Ei ainoastaan häntä, vaan Ficus myös. Tästä rahaliikenteestä voisi myös päätellä, että molemmat olivat täällä Xian palkkalistoilla, kun loput henkilökunnasta oli Metru Nuilta. Täällä on myös mainintoja aikaisemmasta tutkimusretkestä vanhan Selakhian alueilla. Näyttäisi olevan suoraa jatkoa sille.”
Taas jälkiä, jotka johtivat salskeiden alueille. Xenille tuli heti mieleen yrittää ottaa yhteyttä Delevan retkikuntaan, josta ei huolestuttavasti ollut kuulunut mitään pitkään toviin. Häntä hillitsi kuitenkin tieto siitä, kuinka suuri alue vanha Selakhia oli. Heillä tuskin oli varaa poiketa paljoa reitiltään.
”Tuo paleontologinen yhteisö. Vieläkö se on olemassa?”
”Tukikaudet päättyivät jo ennen sotaa. Tunnen muutaman entisen jäsenen. Voin jututtaa. Tuurilla Ficus ei ole tajunnut kajota heihin”, Mavrah tuumasi.
”Varovaisesti!” Xen huudahti. ”Emme tahdo, että Kaikkinäkevä huomaa. Hoida asia niin hiljaa ja huomaamatta kuin suinkin voit. Emme aseta sivullisia vaaraan oman työmme vuoksi.”
Mavrah hymähti myöntävästi. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Xen tajusi viimein, että hänen selkänsä takana tapahtui jotain. Taikinasta kantautuva lirinä muuttui hetkellisesti ryöpsähdykseksi, jonka jälkeen valumisen äänet voimistuivat entisestään. Hän pomppasi ylös tuolilta ja kurkkasi lastausalueelle ihmeissään. Kasvisvaihtoehto oli räjähtänyt sisältäpäin roiskien herkullisen tuoksuista sisältöään pitkin lattiaa.
”Mitäs persettiä nyt oikein…”
Xen osasi ilman Eldaakin päätellä, että jotakin oli purskahtanut ulos kasvisvaihtoehdosta, kammennut läheisen ilmastointikanavan luukun auki ja luikerrellut siitä sisään. Se, mikä se sitten olikaan, matkusti kovaa vauhtia pitkin tukikohdan alempia kerroksia. Sillä oli tarpeeksi vauhtia, että se nopeasti katosi Xenin aistien kantamattomiin. Ainakaan merkintä paketin kyljessä ei ollut valehdellut, sillä ilmastointikanavaan syöksynyt olento oli hänen verensä mukaan ehottomasti ollut jonkinlainen kasvi.
”Xen, mitä siellä tapahtuu?” Nurukan kyseli huolestuneena.
”Jotakin purkautui ulos taikinasta…”
”Anteeksi mitä?”
”Se liikkuu nopeasti. Ei helvetti, jos noissa muissakin on…”
Hän kurotteli taas syvimpään sisäänsä ja antoi kanohi Eldan verenkierrossaan tehdä taikansa. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuuden muun piiraan sisältä mitään. Jos niidenkin sisällä olisi ollut elämää, hän olisi varmasti huomannut sen.
Hän oli aina voinut luottaa siihen kykyyn. Mikään ei liikkunut, hengittänyt tai edes räpäyttänyt silmiään hänen läheisyydessään ilman, että hän tiesi siitä. Kenties juuri siksi hän vain jähmettyi paikalleen, kun loputkin kuusi leivonnaista alkoivat tutista.
”Nurukan…”
”Xen, mitä siellä tapahtuu?”
Ensimmäinen valtava koura purskahti ulos Xeniä lähimmästä piirakasta. Se liikkui, mutta hän ei tuntenut sitä. Se repi tietään ulos sellaisella vimmalla, että taikinan litinä täytti koko lastausalueen. Eikä Xen tuntenut sitäkään. Kuusi hirviötä, jotka kaapivat tietään kohti Xeniä, olivat siinä aivan ilmiselvästi, mutta jokin… tai joku oli verhonnut ne hänen aisteiltaan.
”Nurukan!”
Muutaman kilometrin päässä, syvällä Onu-Metrun arkistoissa
”Nurukan!” oli viimeinen asia, joka yhteyden toisessa päästä kuultiin. Karmiva hiljaisuus vallitsi Nurukanin ja Mavrahin välillä, kun nämä tuijottivat toisiaan huolen murtamina. Nurukan ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sekuntiakaan pidempään. Kakama hänen kasvoillaan loisti, kun hän valmistautui ryntäämään täydellä vauhdilla takaisin tukikohtaan.
”Mavrah, tiedät, mitä tehdä.”
Professori nyökkäsi. Tämä taputteli pientä nahkaista reppuaan varmistaakseen, että kaikki tärkeä oli mukana ja valmistautui pinkomaan kohti pintaa niin nopeasti kuin matoranin jaloillaan olisi pystynyt. Taival jäi kuitenkin lyhyeksi, kun tämä nuuhkaisi arkistojen ilmaa, johon oli ilmestynyt pistävä uusi haju.
”Nurukan. Haistatko –”
Räjähdys paiskasi Nurukanin maahan sellaisella voimalla, että tämän vasen olkapanssari pirstoutui iskun voimasta. Tyhjästä ilmestynyt tulipallo poltti Mavrahin kasvoja raivotessaan maakaksikon lävitse. Heidän korvansa soivat, ja shokki valtasi molempien kehon. Sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuksia, kun Nurukan kampesi itseään ylös ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
Valtava palanen arkistoja oli romahtanut. Kaikki elektroniikka ja fyysiset tallenteet heidän ympärillään olivat ilmiliekeissä. Nurukanille valkeni kuitenkin nopeasti, että räjähdys oli osunut heihin vain sattumalta. Se, minkä isku oli tuhonnut, oli heidän reittinsä takaisin. Tonneittain ja taas tonneittain palavaa rojua oli nyt siinä, missä arkistojen ja Mustan Käden välinen käytävä oli vielä hetkeä aikaisemmin kulkenut.
”Mavrah, sinun täytyy mennä”, Nurukan yski pölyä suustaan. Professori oli kuitenkin jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän jalat olivat kuin naulattu arkistojen tuhkan peittämään lattiaan.
”Akamain nimeen, Mavrah! Tämä on tärkeää!”
Pahimman tinnituksen kaikottua Mavrah sai niukin naukin selvää Nurukanin sanoista. Toa oli kumartunut tämän yläpuolelle peittääkseen hirvittävän näkymän, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
”Mavrah…”
”Kyllä… kyllä… öh, aivan…”
”Mavrah. Ko-Metru. Sinä osaat sinne. Käänny. Juokse. Älä katso taaksesi. Minä lähden hakemaan Xenin.”
”Mutta… sisäänpääsy…”
”On vain yksi kahdesta. Minä lähden pinnalle… ja sinä lähdet Ko-Metruun.”
Nurukan painotti viimeisiä sanojaan niin tarkkaan, että Mavrah ei järkytykseltäänkään voinut olla ymmärtämättä. Nurukan kiristi professorille tämän repun nyörit ja työnsi tätä kannustavasti kohti vastakkaista suuntaa, jossa tunnelit Metrun keskiosiin loistivat vielä ehjinä. Mavrah loi vielä yhden huolestuneen vilkaisun Nurukania kohti mutta lähti kuitenkin juoksemaan. Nurukan odotti, että tämän askeleet kaikkosivat, ja repi sitten tuhoutuneet haarniskan rippeet irti olkapäästään. Sen vaaleammat osat olivat täysin räjähdyksen lämmön ja pölyn tummentamia. Hän oli ollut vain muutaman metrin päässä väkivaltaisesta mutta nopeasta kuolemasta.
Hetkeäkään enempää empimättä hän kuitenkin loikkasi. Räjähdys oli paljastanut hänen yläpuoleltaan juuri sen verran Onu-Metrun luonnollista maata, että hän pystyi kutsumaan sen avukseen. Sora ja sedimentti nielaisivat toan kokonaisena ja kiidättivät tämän vauhdilla kohti pintaa. Xenin mikrofoni oli edelleen täysin hiljainen. Hän vain toivoi, että ehtisi paikalle ajoissa.
Tesserakti Onu-Metrun yllä
Keskellä avaruuden tyhjyyttä tähtien ympäröimänä leijailevalle kivenmurikalle istutetulla obsidiaanisella valtaistuimella rötköttävän makutan silmien edessä leijaili näyttöpäätteenomaisia reikiä todellisuudessa. Maailman menoa kuvaavista hehkuvareunaisista suorakulmioista ensimmäisen läpi näkyi ilmakuvaa Mustan Käden tornin maanpäällisten jäänteiden ylle rakennetun suojakupolin ympäristöstä. Keskimmäisen ikkunan sisällä puolestaan avautui näkymä tuoreen kenraalin ponnisteluihin neljämetristen hirvitysten salamannopeiden hyökkäysten väistämiseksi. Viimeisestä ikkunasta tuijottivat – joskaan eivät sanan varsinaisessa merkityksessä – Valkean kuningattaren kasvot.
”TILANNEPÄIVITYS?” Bianca kysyi.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Makuta Abzumo vastasi maireasti. Tämä oli vajonnut istuimensa perälle niin, että tämän kasvot jäivät varjoihin. ”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?”
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN.”
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Valkoinen ei vastannut mitään. Punaiset silmät tuijottivat nyt Onu-Metrun surullista tasankoa vasemmanpuolimmaisessa virtuaalinäytössä: toa oli purskahtanut juuri läpi maan pinnasta. Makuta nojautui eteenpäin jopa hieman riemukas ilme kasvoillaan.
”Ja show alkaa!”
Ne olivat uskomattoman nopeita. Jos niitä olisikin ollut vain yksi, olisi Xen pystynyt suhteellisen helposti välttelemään hyökkäyksiä, mutta kuutta vastaan hänellä oli täysi työ yksinkertaisesti olla siivuttumatta pieneksi silpuksi. Ne eivät olleet aivan yhtä nopeita kuin Saraji oli ollut, mutta Sarajin liikkeet hän oli pystynyt ennakoimaan – Sarajin läsnäolon hän oli tuntenut. Nämä hirvitykset sen sijaan eivät hänen verensä mielestä olleet olemassa.
Ennen kaaoksen alkamista Xen oli saanut varsin hyvän vilkaisun yhteen olennoista: ensimmäisenä piiraasta ulos tunkeutunut oli ryöminyt lattialle, ravistellut päältään taikinan kuin energiakoira ja tuijottanut Xenia pitkään ja hartaasti, ja hän oli tuijottanut takaisin paikalleen jähmettyneenä. Siinä köyristellessään se oli näyttänyt melkein kuin jonkinlaiselta linnulta: sen jalkojen kynnet muistuttivat kahujen omia, ja sen käsissä, tai ehkäpä siivissä, oli pitkiä sulkamaisia teriä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, ja jännitys oli käsinkosketeltava.
Sitten otus oli noussut täyteen mittaansa – joka oli kaksinkertainen Xeniin verrattuna – ja mylväissyt hirvittävän korviaraastavan kirkaisun. Siipimäisten raajojen alta oli paljastunut toinen käsipari, josta törrötti anatomisen järkevyyden kannalta aivan liian monia raateluun selvästi tarkoitettuja kynsiä. Otuksen päästä sojotti kaksi pitkää sarvea ja suusta pitkä rivi hainhampaita, jotka paljastuivat sen rääkyessä.
Tässä vaiheessa muistakin piiraista oli ollut jäljellä lähinnä möhnää lattialla ja viisi samanlaista groteskia hirviötä rynnännyt toverinsa rinnalla saatanallisesti kirkuen Xeniä kohti.
Xen oli sytyttänyt ionikyntensä ja nopeasti perääntynyt syvemmälle oleskelutiloihin, mutta otusten brutaalien iskujen edessä huonekalut ja jopa väliseinät olivat vain menneet palasiksi. Hän toivoi, että Nurukanin irtaimisto kuului kotivakuutuksen piiriin, sillä siitä ei olisi kyllä tämän jälkeen juuri mitään jäljellä. Hänen onnekseen huonekorkeus oli oleskelutiloissa riittävän matala, jotta hirviöt eivät kyenneet seisomaan suorassa ja hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Niitä oli kuitenkin kuusi, ja hänen elintilansa väheni huolestuttavalla vauhdilla.
”Nurukan! Nyt olisi tosi hyvä hetki vastata!” Xen huusi, mutta tajusi liian myöhään, että hänen korvanappinsa oli lentänyt maahan jossakin kohtaa rytinää. Hän sadatteli tilannetta mielessään. Tämä oli selvästi hyökkäys heitä vastaan, eikä hänen ollut vaikea päätellä, kuka oli hyökkäyksen takana.
Hän yritti muutamaankin otteeseen iskeä takaisin otuksia kohti, mutta ahtaasta tilasta huolimatta nämä onnistuivat aina välttämään ionikynsien raapaisut. Hänen oli täysin mahdoton ennustaa, missä ne olisivat seuraavaksi. Tilanne tuntui hirvittävän lisäksi absurdilta – kuin hänelle aina luontainen kyky tuntea, missä kaikki oli ja mitä ympärillä tapahtui, olisi yhtäkkiä yksinkertaisesti lakannut toimimasta.
Yksi pedoista sai raapaistua Xenin kylkeä terävällä siipisulallaan, mutta hänen onnistui käyttää tilaisuus hyväkseen ja viiltää siitä ionikynsillään pala irti. Kun olento perääntyi särisevällä äänellään kirkaisten, kivusta irvistävä Xen ehti repiä reiän seinään, jota vasten tämä oli pakottanut hänet perääntymään, ja kierähtää siitä sisään. Hän huomasi olevansa keittiössä ja lähti välittömästi juoksemaan kohti ruokasalia. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hirviöt olivat purkaneet koko oleskelutiloja ja keittiötä toisistaan erottavan seinän ja alkaneet vipeltää liskomaisesti hänen peräänsä. Niitä mahtui tulemaan vain kaksi rinnakkain, mutta kaksi oli enemmän kuin tarpeeksi harmia.
Xen vain juoksi, minkä kintuistaan pääsi. Hän kuuli, ja ennen kaikkea tunsi Elda-aistillaan, baaritiskin ja kaiken sen lähistöön säilötyn lasiastiaston pirstoutumisen miljooniksi siruiksi. Hänen kykynsä selvästi toimi, mutta hirviöitä perässään hän nimenomaan ei aistinut: oli kuin alkoholipullot ja huonekalut olisivat sirpaloituneet aivan itsekseen. Jos hän ei olisi kirjaimellisesti paennut henkensä edestä, hän olisi ehkä uskaltanut uhrata edes yhden ajatuksen kaiken sen hukkaan heitetyn vettä vahvemman suremiseen, mutta nyt hänen korkein prioriteettinsa oli kuitenkin läpäistä ruokasalin seinä. Ja aivan tietystä kohtaa.
Xen tunsi ilmavirran takamuksissaan, kun raatelukynnet haparoivat häntä kohti. Hän oli kuitenkin riittävän nopea, ja ehti syöksyä, ennakoivilla pikaisilla ionikynneniskuilla betonia ja terästä haperruttaen, seinän läpi suoraan sen takana odottavaan hissiin. Hänen liike-energiansa riitti iskemään hänen päänsä hissin vastakkaiseen seinään, mutta tälli ei onneksi vienyt hänen tajuntaansa. Häntä jahtaavan hirvityksen koura työntyi hänen peräänsä mutta ei yltänyt aivan hissin perälle asti.
Xen rämpytti pohjakerroksen nappulaa paniikinomaisesti.
”Kamoon, kamoon! Äkkiä nyt!”
Hissi alkoi liikkua alaspäin, mutta sitten ovi vääntyi väkisin auki, kun yksi hirviöistä tunkeutui sen läpi.
”MENE POIS!” Xen kiljaisi ja huitaisi kynsillään petoa kohti. Pedon naama otti vastaan ionikynsien raapaisun ja päästi ilmoille vihaisen rääkäisyn. Hissi oli jo kulkemassa alaspäin ja jatkoi sitä, vaikka ovi olikin revitty auki, jolloin ovensuuhun tunkeutunut hirviö jäi puristuksiin hissin ja kerroksen väliin. Sen kirkuna oli saada Xenin menettämään tajuntansa, mutta ainakaan se ei pystynyt enää keskittymään hänen elämänsä päättämiseen siinä rimpuillessaan. Toisaalta hissin liike oli nyt täysin pysähtynyt, ja otuksen hänen perässään ruokasalin poikki seuranneet ja nyt sivuseinän läpi yrittävät lajitoverit olivat hyvää vauhtia suurentamassa seinässä olevaa reikää niin suureksi, että pian yltäisivät häneen.
Xen valui istumaan lattialle hissin nurkkaan päätään pidellen ja mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hyökkääjät olivat aivan satavarmasti odottamassa tukikohdan ulkopuolella, joten ulos hänellä ei ollut mitään asiaa ennen apujoukkojen saapumista. Ulko-oven lisäksi ainoat muut pakovaihtoehdot olivat tunneli Arkistoihin sekä hissi alas. Nurukan toivottavasti saapuisi tunnelia pitkin, joten koska hän ei halunnut johdattaa petoja suoraan vanhan kenraalin kimppuun ilman varoitusta, hän oli tehnyt nopean valinnan vetäytyä alakertaan. Mutta nyt hän oli jumissa hississä, eikä alas sitä paitsi ollut muita suoria reittejä (paloturvallisuuden kannalta varsin huono arkkitehtorinen valinta).
Valtavat kourivat kynnet vetivät syvän railon hissin lattiaan vain tuuman verran hänen jalkansa vieressä. Hän veti nopeasti jalkansa vasten kehoaan ja keinui siinä hetken.
Hiivatin idiootti. Meillä on protokollat juuri tällaisia tilanteita varten, mutta mitä helvetin hyötyä niistä on, jos ne joutuu toteuttamaan yksin? Miten kaukana Nurukan on? Onko Mavrah lähetetty pois? Mitä he oikein tekisivät?
… tai mitä Matoro tekisi?
Totta tosiaan? Mitä Matoro tekisi tässä tilanteessa?
Harppuuna, Xen päätteli. Hänellä ei sellaista ollut, mutta ehkä silti…
Xen huitaisi ionikynsillään seinän läpi häntä kourivia raajoja kohti viiltäen muutamat kynnet irti. Olennot lisäsivät oman kirskuntansa hissin ja kerroksen väliin jääneen rimpuilevan toverinsa infernaaliseen kuoroon ja vetivät nopeasti kätensä pois, joskin varmasti vain hetkellisesti. Xen käytti ajan hyväkseen ja leikkasi hissin lattiaan juuri ja juuri hänen siron kehonsa mentävän aukon ja pujahti siitä sitten läpi.
Hän roikkui ilmassa pohjattomalta näyttävän hissikuilun yllä pidellen kiinni aukon reunoista ja tutkaili vaihtoehtojaan. Kuilu oli, hissikuiluille tyypilliseen tapaan, karu ja kalsea, mutta sileitä metalliseiniä pitkin koko matkan alas kulkivat palkit, joita pitkin hän pääsisi kenties kiipeämään alas. Matkaa valaisivat himmeät huoltovalot, jotka epäilemättä saivat virtansa samasta lähteestä kuin hissi. Xen mietti hetken ja tuli sitten lopputulokseen, että oli ehkä parempi kuolla pudotukseen laskeutumista yrittäessä kuin vain antautua pedoille, joita hänen oli nykyisellään hyvin vaikea vältellä.
Hissi tärisi, ja sen kulkua pidättelevä hirviö oven välissä korisi ja rimpuili yhä kovempaa. Jotain oli tehtävä. Xen alkoi keinuttaa kehoaan edestakaisin saadakseen lisää momenttia. Muutaman heilahduksen jälkeen hän päästi irti ja heilahti kohti seinää. Hän sai kiinni metallipalkista, luisui hieman alaspäin ja lopulta sai pysäytettyä itsensä vakaaseen otteeseen.
No niin, ei mitään hätää, Xen ajatteli. Pystyt tähän.
Vähä vähältä jalka siirtyi ottamaan tukea hieman alempaa, toinen seurasi, ja lopulta kädet. Pikkuhiljaa hirviöiden kirkuna kävi etäisemmäksi. Toivoa oli yhä.
Onu-Metrun erämaa sylkäisi Nurukanin ulos sellaisella vauhdilla, että hänellä oli vaikeuksia laskeutua jaloilleen. Joko niin, tai hän ei ollut vielä kunnolla toipunut saamastaan tällistä. Hän kuitenkin vain puri hammasta ja suuntasi katseensa kohti kotia.
Metrun sydänmaat olivat aina näyttäneet kirotuilta. Suurimman osan arkistoista sijaitessa maan alla olivat keskellä tyhjyyttä seisovat Mustan Käden maanpäällisen tornin rippeet aina näyttäneet siltä kuin ne olisivat eksyksissä. Sulaneen reaktorin ympärille rakennettu valtava kupu oli surullinen muistutus siitä, millaisen jäljen Musta Käsi oli Metru Nuille jättänyt. Ainoa muutos maisemaan oli edellisen kuukauden aikana luonnostaan muodostunut tientapainen, joka oli syntynyt edestakaisin tukikohtaan kulkevasta rahtiliikenteestä. Nyt se sai toimia hädässä viilettävän toan kiitotienä. Hän juoksi, minkä pystyi. Kutsui kanohistaan kaiken, minkä irti sai. Matkaa ei todellisuudessa ollut pitkälti, mutta jokainen sekunti siitä tuntui sietämättömältä.
Kunnes hänen oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin päässä syvyyksiin johtavasta kupolin juureen avatusta sisäänkäynnistä seisoi joku. Ja korkealla sen jonkun yläpuolella väreili… jotain: taivas tukikohdan yläpuolella kupli, kuin jokin valtava aiheuttaisi häiriöitä todellisuuteen itseensä. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla se asia, joka Nurukanin pysäytti, mutta pysähdykseen syypää oli kuitenkin se silmätön katse, joka häntä tukikohdan ainoan sisäänkäynnin edessä odotti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki omin silmin, mitä Ficukselle oli tapahtunut, eivätkä tarinat vetäneet vertoja sille, miten hirvittävä näky oli. Mustan lihan päälle oli pingotettu hopeisia haarniskanpalasia, ja niihin kiinnitettyjen putkien toiset päät oli upotettu syvälle mustaan lihaan. Koneisto tämän selässä sylki ulos sateenkaaren väreissä leiskuvaa höyryä. Irvistys tämän kasvoilla muistutti huomattavasti Valkoista Kuningatarta.
Nurukanin askellus jatkui, mutta hitaasti. Hän tunnusteli kasvojaan sivelevää syysilmaa kaikilla aisteillaan ja aneli voimaa kaikkein vanhimmilta. Yksin marssiva toa ei kuitenkaan saanut hengiltä vastakaikua. Hän kohtaisi menneisyytensä yksin.
Puhdistajan ilme kääntyi mutrulle, kun tämä näki, että toa ei ollut aikeissa pysähtyä.
”Ehdit vielä kääntyä takaisin”, äänet Puhdistajan suulla anelivat. ”Lupaan olla seuraamatta.”
”Ficus. Sinun ei tarvitse tehdä tätä!” Nurukan huusi. ”Anna Xenin mennä kanssani. Meidän ei tarvitse jatkaa tällä polulla.”
”Sinä olit aina meistä kolmesta rohkein. Herrakin tiesi sen”, äänet Puhdistajan kirskuvien hampaiden takana jatkoivat. ”Mutta tämä ei ole taistelu, jota voit voittaa. Älä heitä hukkaan mahdollisuutta, jonka sinulle annoin.”
”Mahdollisuutta”, Nurukan toisti happamana. ”Sinä ja kuningattaresi vieläkin julkeatte kutsua mieleni pirstomista mahdollisuudeksi.”
Ficus ei vastannut. Nurukanin nyrkkiin puristuneet kädet tärisivät sekä raivosta että innosta pureutua tämän tiellä seisovan hirviön lihaan.
”Liiku”, Nurukan toisti, vaikka tiesi varsin hyvin, mihin keskustelu oli johtamassa.
”En voi tehdä sitä.”
”Sitten minulla ei ole muuta vaihtoehto kuin toivottaa sinut tervetulleeksi Onu-Metruun”, Nurukan julisti. Vihreä Kakama alkoi loistaa, kun toa kiihdytti itsensä kohti mielensä pirstojaa.
Taitava elementti- ja naamiovoiman yhteiskäyttö sai Nurukanin näyttämään sedimenteistä koostuvalta junalta, joka säkenöi vihreitä fosforivaloja. Kaikkialta hänen ympäriltään kerääntyi silttiä ja savea mukaan hänen rynnäkköönsä.
Kun toan maahaarniskainen liike-energia saavutti Ficuksen järkähtämättömän olemuksen, kumpikin lensi iskun voimasta kauemmaksi toisesta. Maa-ainesta lensi ympäriinsä, ja ilma oli sakeana nousseesta pölystä. Näkyvyys oli alkanut heiketä vauhdilla.
Kumpikin pyrki jaloilleen niin nopeasti kuin pääsi. Ficus odotti rauhallisesti toan seuraavaa iskua. Hän tiesi, miten Nurukan toimi. Hän venytteli lihaksiaan: arkkikranojen raaka voima oli alkanut vasta heräillä.
Hiki virtasi Nurukanin naamiolla ja sekoittui maa-ainekseen. Hän pyyhki kädellään nopeat taistelukuviot naamiolleen. Viiksissä oli savea, mutta hän ei välittänyt.
Toa lennätti niin paljon morkulaa Ficusta päin kuin vain pystyi. Mutaa lensi kaikkialta Puhdistajan ympäriltä tätä kohti. Maaperästä muovattu tykistökeskitys osui kohteeseensa, mutta Silmätön torjui osan kokkareista vain laiskasti niitä huitaisemalla. Osa aineksesta ropisi tämän metalliseen haarniskaan. Savipaakut ja muut isommat kappaleet muuttuivat tomuksi Puhdistajan käsittelyssä. Ficuksen raaka fyysinen voima oli käsittämättömällä tasolla. Nurukan tiesi, ettei halunnut itse joutua samaan käsittelyyn. Tämä ei ollut mitään akilinia – kuolemanvaara oli todellinen ja välitön.
Maahyökkäykset eivät vaikuttaneet tekevän vahinkoa. Lihavuoren mekaaninen koneisto puski yhä höyryä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nurukanin tehokkaimmat aseet olivat tämän nopeus ja kynnet. Jälkimmäisten teho piti kuitenkin vielä testata. Silmättömään vastustajaan eivät toimineet edes vanhat kunnon maata silmiin -iskut, joilla vastustajan yleensä sai sokeaksi.
Toa kiihdytti naamiollaan uuteen hyökkäykseen. Teräskynnet säkenöivät. Ficus otti kynsien vahingon vastaan ilman pienintäkään aikomusta väistää. Verta valui viiltokohdasta. Nurukanin liikerata loppui jonkin matkaa Ficuksen taakse. Nyt hän toivoi, että mutaatiotykki olisi ollut mukana. Hän ei olisi tuntenut omantunnontuskia sen käyttämisestä nyt.
Ficus kääntyi Nurukania päin ja ryntäsi vastaiskuun. Nurukan loi maasta savipaasia ja kivisiä kilpiä iskujen tielle. Ficuksen raaka voima rikkoi kuitenkin kaikki rakennelmat leikiten. Nurukan sivalsi vastavuoroisesti Ficusta kynsillään ja kiihdytti sitten Kakamallaan loitommaksi. Lihavuori uusiutui lähes välittömästi kynsien liikkuessa toan mukana pois. Verta valui mutavelliksi muuttuneelle taistelukentälle ja sekoittui maa-ainekseen.
Oli leikittävä väsytystaistelua. Kuin legenda yksinäisestä toasta ja kivileijonasta. Rinnastus oli liiankin ilmiselvä. Puhdistaja oli hänen torahampainen petonsa ja hän yksinäinen toa, joka pyrki todistamaan arvonsa Suurelle Hengelle.
Nurukan pyöri Puhdistajan ympärillä kehää, vaihdellen suuntaa ja iskukohtaa. Kynnet osuivat hampaisiin, panssariin ja lihaan. Torahampaita ja haarniskan kappaleita oli varissut ympäri kaksikon taistelukenttää. Hampaat palasivat, haarniska ei. Hiljalleen Puhdistajan lihaan kiinnitetyt putket karsiutuivat pois. Vaikka metalli oli selvästi Kal-peräistä eikä taipunut Nurukanin käsittelyssä, liha, johon se oli kiinnitetty kuitenkin taipui.
Kenraali ei saanut kuluttaa itseään loppuun, sillä jos hän väsyisi, Ficuksen iskut osuisivat häneen varmasti. Tämä oli antanut hänen iskeä tätä kerta toisensa jälkeen, välittämättä kulumisesta – aika oli peruuttamattomasti tämän puolella. Ficuksen liikkeissä oli kuitenkin huolestuttavaa suunnitelmallisuutta. Vaikka Nurukan oli nopea, joka kerta, kun hän yritti löytää linjan vain irtautua taistelusta kohti tukikohtaa ja Xenin ahdinkoa, löysi vanha kenraali Ficuksen äkkiä aina edestään.
Nurukan päätti kokeilla jotain uutta. Hammasrivien välistä pääsi taistelun ensimmäinen parahdus, kun maa Puhdistajan alla antoi yhtäkkiä myöten, jolloin tämä alkoi hautautua sedimentteihin. Höyrykoneisto olennon selässä, tai se, mitä siitä oli jäljellä, raksutti ja Ficus sai tilanteen ainakin osittain takaisin hallintaansa. Musta liha supisteli. Tämä ui maavyöryssä läpi kovan maa-aineksen.
Vaikka Nurukan kuinka keskittyi, Ficus pääsi vapaaksi maakerrosten kahleista kerta toisensa jälkeen. Jossain piraijan sisällä oli maantaitajia, vaikka Ficus itse ei ollut enää vuosiin ollut yhtä alkuvoimiensa kanssa.
Nurukanin kontrolli maaperän humuskerroksista oli kuitenkin taidokas, ja tämä oli saanut sidottua vastustajansa käytännössä paikalleen. Oli kuin kenttä olisi muuttunut nesteeksi, jossa vihertävät fosforiaallot kulkivat paineaaltojen lailla vangiten Puhdistajan otteeseensa. Maapiraija ui kuitenkin hänen luomansa onumeren läpi vaivattomasti. Ainoa vaihtoehto oli vyöryttää jatkuvasti lisää ainesta tämän niskaan. Nurukanilla oli kuitenkin ongelma: hän ei voinut jatkaa sellaista ryöpytystä loputtomiin. Hänen oli pakko käyttää tilaisuus hyväkseen ja hyökättävä.
Ficus otti elementti-iskut vastaan kylmän viileästi. Kynnen sivalluksen siellä, maapaakun iskun täällä. Välitön uusiutuminen. Edes maaherran viiksekäs Kakama ei ollut yhtä nopea kuin Ficuksen kyky uudistua.
Nurukanin ote maamerestä oli viimein lipsumassa, mutta vain, koska tämän huomio oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ficus oli keskittynyt liiaksi muuttuneessa maastossa navigoimiseen huomatakseen, että Nurukan oli kerännyt suuren osan sora-aaltojen materiasta hänen ympärilleen. Aikaa reagoida ei ollut, kun meri hetkessä kiinteytyi neljäksi valtavaksi kallionlohkareeksi, jotka murskasivat Puhdistajan sisäänsä.
Nurukan tiesi, että hänen palapelin tavoin kasaamansa murskauspallo ei pitäisi Ficusta sisällään kauaa. Hän kutsui ympärillään leijuvaa soraa ja ohjasi sen kiertämään vastustajansa kivistä vankilaa. Hän läimäisi kätensä yhteen, ja sora yhdistyi ilmassa valtaviksi kivisiksi seipäiksi, jotka yhdestä käskystä lävistivät kiven ja kranavaltiaan sen sisällä.
Jos Nurukanilla koskaan oli mahdollisuus irroittaa itsensä kamppailusta ja suunnata kohti tukikohtaa, se oli nyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltaan, kun lohkare murtui. Turhautuneena huohottavan Ficuksen lävistäneet piikit törröttivät yhä hänen lihastaan, vaikka kiihtyvä regeneraatio puskikin niitä ulos kovalla tahdilla. Nurukanin hyökkäys oli onnistunut lopullisesti pirstomaan kaiken koneellisen Ficuksen päältä. Kaikki arkkikranojen energia kerääntyi nyt taas Ficuksen kehoon vailla tietä ulos. Hänen lihansa sykki polttavasta halusta päästä purkamaan sitä johonkin.
”Sinä… olet aivan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin”, Ficus ähkäisi ja repäisi viimeisen tätä lävistäneen piikin lihastaan irti omin käsin. Nurukan tuijotti vihollistaan happamana.
”Ilo tuottaa pettymys.”
Edes Nurukanin ajatusten perukoilla kolkuttavat kosmiset totuudet eivät antaneet hänelle työkaluja ymmärtää, millaiseksi hirviöksi Ficus oli itsensä muuttanut. Tunnistamattomilta kasvoilta ei paistanut enää hiventäkään siitä nerokkaasta tieteilijästä, jonka kanssa hän oli Mustan Käden perustanut. Vaihtoehtoja ei ollut. Xenin pelastaakseen hänen täytyisi jauhaa vanha kollegansa tomuksi.
Hänen mieleensä tuli vielä uusi idea, joka vaatisi hänen astuvan entistä röyhkeämmin kiven toain toimialueelle. Hän lähti jälleen kiihdyttämään kohti Ficusta, joka valmistautui ottamaan vastaan hänen nyrkkinsä. Hän ei kuitenkaan edes yrittänyt osua tähän vaan sinkoutui tahallaan tämän ohi. Ficus kääntyi yllättyneenä hänen peräänsä, mutta siinä vaiheessa maasta syöksähti valtaisalla nopeudella kaksi teräväkärkistä kivipaatta, joista kumpainenkin leikkasi Ficuksen käsivarren irti olkapään kohdalta.
Nurukan pysähtyi niille sijoilleen ja loihti välittömästi toisen parin stalagmiitteja, jotka erottivat kivusta ärjyvän Puhdistajan torson tämän jaloista. Ficuksen raajattoman kehon vielä kaatuessa maahan viimeinen terä leikkasi tämän pään siististi irti kaulan tyvestä, ja lopulta kovaksi pakkautuneet maa-ainekset paketoivat päättömän ja raajattoman ruhon tiukkaan puristukseen.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ficus ollut ehtinyt regeneroida raajojaan ennen suppuun puristumista. Nurukan käytti nyt kaiken tahdonvoimansa paketin kasassa pitämiseen. Hän ei voinut estää Ficusta regeneroitumasta mutta hän pystyi tekemään siitä mahdollisimman tuskallista ja kuluttavaa.
Maa-aineksen seasta valui ulos mustaa massaa, kun arkkikranojen tuottama liha pursottui läpi sedimenttien välissä olevista pienistä rei’istä, kun mitään muuta paikkaa minne mennä ei ollut saatavilla. Maamöykkyyn kohdistuva sisäinen paine oli kuitenkin valtava, ja hiki valui valtoimenaan luomuksensa kasassa sinnikkäästi pitävän Nurukanin otsaa pitkin ja tippui viiksistä.
Puristusta kesti parikymmentä sekuntia, ennen kuin Nurukan päätti luovuttaa. Maaperästä rakennettu hauta-arkku revähti auki päästäen lähes nestemäiseksi muuttuneen Puhdistajan sisältään. Tämä alkoi kirkua välittömästi pään muodostuttua tämän uusiutuneille harteille ja suun tämän uusiutuneeseen päähän. Nurukan irvisti. Mikään ei tuntunut tepsivän.
Nurukan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti vielä viimeiseen rynnäkköönsä kohti koettelemuksen heikentämää Ficusta. Kynnet kimalsivat vihreitä alkuvoimia, Kakaman viikset väpättivät tuulessa. Hikeä ja multaa valui ympäri toan kehoa.
Hänen lihaksiinsa koski. Hänen sieluunsa koski. Mutta kivulle oli aikaa myöhemmin. Xen piti pelastaa hirviöiltä.
Xen oli kiivennyt jo useiden minuuttien ajan. Hänen hermostunut mielensä oli seonnut jo laskuissa, mutta hän oli ohittanut ainakin seitsemän ovea. Alas olisi vielä matkaa.
Matka oli vaarallinen mutta lopulta yllättävän helppo. Alkuvaiheessa hän oli kolme kertaa lähes pudonnut alas, mutta pian hän oli oppinut parhaan tavan edetä, jolloin loppumatka oli sujunut suhteellisen sutjakkaasti.
Hän pysähtyi seuraavan oven kohdalle hengähtämään hieman. Hirviöiden kirkuna oli jäänyt vain etäisiksi kaiuiksi hissikuilussa.
Ehkä tämä tästä, hän ajatteli.
Mutta kohtalolla, tai ainakin Makuta Abzumolla, oli muuta mielessä.
Yhtäkkiä Xen tunsi sen: jokin lähestyi häntä ylhäältä päin. Jokin tuli häntä kohti hyvin nopeasti. Ei, putosi.
Hissi! Xen tajusi. Ne ovat katkaisseet vaijerin!
Ei syytä paniikkiin. Täytyi vain avata ovi. Xen asettui oviaukon kohdalla kahden palkin väliin niin, että pysyi siinä tukevasti paikallaan työntämällä jaloillaan eri puolilla olevia palkkeja niin lujaa kuin pystyi. Sitten hän asetti sormensa hissin ovien väliin niin syvälle kuin vain sai ne ängettyä ja alkoi vetää kaikin voimin.
Hissin ovi oli yllättävän jämäkkä, ja sen vetäminen auki ei näyttänyt Xeninkään valtavilla voimilla olevan helppoa. Se kuitenkin avautui hiljalleen. Mutta hissi oli jo lähellä.
Aukea nyt, hitto soikoon! Mitä varten minä sitä salia oikein käytän?! Xen manasi.
Kun ovi oli viimein niin auki, että Xen mahtui sen välistä, oli jo lähes myöhäistä. Kun hän hivuttautui ovesta, hän tunsi hissin juuri ja juuri viistävän olkapäätään. Ja se muuten sattui. Hän tarttui kiinni hissin ovesta, ettei olisi pudonnut kuiluun osuman otettuaan. Sitten hän huomasi, kuinka hissin perässä putosi jonkinlainen pienempi möhkäle, jota hän ei aistinut verellään mutta joka hänen silmiinsä näytti hirvittävän olennon irti silpoutuneelta peräpäältä. Hissin ja ykköskerroksen väliin jäänyt hirviö oli ilmeisestikin kohdannut loppunsa.
Xen istui huohottaen hissin puoliksi avatun oven edessä seinää vasten selkänsä nojaten ja piteli olkapäätään. Hänen silmissään vilisi, joten hän sulki ne suosiolla. Hetken hengähdettyään hän avasi uudelleen silmänsä ja yritti tihrustaa seinässä olevaa kerrosnumeroa. Se oli vaikeaa pelkkien hissikuilussa hehkuvien huoltoledien himmeässä paisteessa, mutta hän erotti symbolit ”F-9”.
Ysikerros. Kolme kerrosta pohjalle. Nyt, kun hän asiaa mietti, hän ei todellakaan muistanut, mitä tarkoitusta yhdeksäs kerros oli edes palvellut. Kukaan ei ollut käynyt siellä sitten sodan päättymisen, eikä kerroksessa ollut virtaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun hirvittävän kirkunan säestämä nopeasti liikkuva objekti syöksyi läpi hissikuilun ja meni ohi hänen kerroksestaan.
Voi ei.
Kuului raapiva ääni, kun otus ilmeisesti jarrutti käyttämällä kynsiään. Sitten kuului jonkinlaista nuuhkimista. Lähestyviä tömähdyksiä: hirviö kiipesi takaisinpäin. Sitten toisen samanlaisen rähinä sekä hieman kärsivällisempiä tömähdyksiä kantautui ylempää hissikuilusta, joten ainakin kaksi niistä oli välittömästi Xenin jäljillä. Ylhäällä käydyn ajojahdin perusteella hän oli päätynyt johtopäätökseen, että pystyisi ehkä tasaväkisen taistelun lopputuloksena päihittämään yhden otuksista, mutta kahteen hänen täytyi tehdä eroa mahdollisimman nopeasti, jos hän halusi selvitä.
Hän vilkuili ympärilleen. Käytävä, joka johti hissille, oli vailla minkäänlaisia ovia. Ainoa suunta oli siis käytävää pitkin minne ikinä se johtikaan. Hän työnsi särkevän olkapäänsä ja vihlovan kylkensä ajattelemisen taka-alalle ja lähti juoksemaan kohti pimeyttä.
Lopulta vastaan tuli ovi. Se oli totta kai sähköisesti lukossa mutta riittävän heikkoa tekoa, että Xen saisi potkaistua sen sisään pienellä vauhdinotolla. Oven murrettuaan ja siitä lähtenyttä meteliä irvisteltyään hän aisti astuneensa jonkinlaiseen isoon pyöreään halliin. Hän ei nähnyt mitään, joten Eldan voima oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan suunnistaessaan huoneessa. Huoneen reunoilla oli jonkinlaisia laakeita astioita, joista monista törrötti jonkinlaisia oksamaisia hökötyksiä. Keskellä salia oli niinikään koroke, josta nousi ikään kuin puun runkoa muistuttava objekti.
Xeniltä kesti lyhyt hetki tajuta, että nämä tuntemukset olivat hyvin kirjaimellisia. Ulkoreunan ruukuissa todella oli ajat sitten valon ja kastelun puutteessa kuihtuneita kasveja, ja huoneen keskellä seisoi jo ammoin kuolleen puun raato.
Näky – tai tässä tapauksessa kai tunne – oli apea. Mustan Käden historian tuntien kuolleet kasvit eivät olleet olleet mitään Ga-Metrun puutarhoista yleisesti löytyviä saniaisia. Apeuden kuitenkin rikkoi himmeän valon syttyminen pimeyteen. Xen katsoi valon suuntaan ja näki toisella puolella huonetta olevan kasvin hedelmien alkaneen hohtaa heikkoa kellertävää valoa.
Hetkinen, hedelmien? Kasvi oli elossa ja vieläpä tuotti hedelmiä?
Hän miltei juoksi huoneen toiselle laidalle omituisen bioluminenssia tuottavan eliön luokse. Tässä vaiheessa valoa oli riittävästi erottamaan hieman jopa katon muotoja. Kasvi oli jonkinlainen köynnös, joka oli kietoutunut ruukkuun asetetun kivipaaden ympärille. Mullan tilalla ruukun pohjalla oli jonkinlaista ehkäpä punertavaa ainetta, jonka koostumus muistutti multaa enemmän hiekkaa. Jos kasvin väri oli vuosikymmenten saatossa haalistunut, sitä ei huomannut – niin vihreä se oli. Pyöreät, kullankeltaiset hedelmät, tai ehkä marjat, sykkivät nyt valoa. Niissä oli jotain hyvin toismaailmallista.
Tarkastaja, Xen päätteli. Kuka muukaan?
Kasvi liikkui. Se kurotti lonkeromaisia ulokkeitaan kohti Xeniä, joka kavahti hieman taaemmas mutta uskaltautui lopulta palaamaan kasvin luokse.
Omituista. Xen kosketti etusormellaan varovaisesti häntä kohti kurottelevaa köynnöstä. Se kietoutui hellästi hänen sormensa ympärille ja… kasvatti välittömästi pienen, kauniin, vaaleanpunaisen kukan. Hän oli hieman pöllämystynyt tapahtuneesta. Kasvi veti lonkeroitaan pois, mutta kukka jäi: se oli itse asiassa juurtunut hänen sormeensa.
”Okei”, Xen sanoi, huomaamattaan ääneen eikä vain ajatuksissaan. Sitten hän ymmärsi ehkä tehneensä virheen ja veti kämmenensä suulleen. Hän kuulosteli hetken, mutta toistaiseksi mistään ei kuulunut hänen vainoajiensa mölyä.
Kasvaakohan minussa nyt joku hemmetin loiseliö? Xen mietti hiukan huolestuneena. Ei sillä, etteikö potentiaalinen toismaailmallinen loiskasvi hänen kehossaan olisi ollut hänen murheistaan pienimmästä päästä siinä kohtaa.
Kasvin hedelmien valossa hän näki nyt huoneen seinille maalatut kuvat. Pyöreän huoneen koko seinustan täyttävä muraali esitti aurinkojen ja kuiden kiertoa päivän aikana. Pyöreä kupolikatto oli läpinäkyvä, varmaankin vain lasia, ja sen yläpuolella Xen arveli ainakin aiemmin olleen keinotekoisen aurinkoinvaloa jäljittelevän valonlähteen.
Xen havahtui ajatuksistaan, ja pelko iski häneen jälleen. Hän oli käyttänyt ihmettelyyn jo useamman minuutin arvokast aikaa, jonka hän olisi voinut sen sijaan kuluttaa hänen ja hirviöiden välisen pesäeron kasvattamiseen. Täytyi jatkaa matkaa. Se oli jo varsin epäilyttävää, että hän ei ollut kuullut häntä hissikuilusta käsin nuuskineiden hirviöiden ääniä pitkään aikaan.
Huoneesta lähti neljä ovea, yksi jokaiseen ilmansuuntaan. Hän oli tullut eteläisestä sisäänkäynnistä, joten hänen kannatti valita ehkäpä pohjoinen seuraavaksi. Pohjoinen ovi kampeutui saranoiltaan aivan yhtä helposti kuin eteläinenkin, ja käytävä oli aivan yhtä pimeä kuin mistä hän oli tullut. Hänen onnekseen hohtavat marjat valaisivat käytävää edes jonkin matkaa. Jälleen oven läpi murtautuminen oli tuottanut epämiellyttävän paljon ääntä, joten hänen oli liikuttava nopeasti.
Xen hiippaili pimeää käytävää pitkin ja tunnusteli ympäristöään Eldan voimalla. Hedelmien valo himmeni etäisyyden kasvaessa.
Sitten, täysin varoittamatta, lattiasta hänen jalkojensa alta tunkeutui läpi koura, joka nappasi armotta kiinni hänen vasemmasta reidestään. Hirvittävä hampaiden kirskunta tunkeutui hänen kuuloelimiinsä, ja hänen jalkaansa rutistava ote veti häntä kohti alempaa kerrosta. Hän vilkaisi jalkoihinsa ja, hedelmien valon rippeiden avittamana, näki hirvittävän ammottavan kidan valmiina ahmaisemaan hänet, sekä valtavien julmuutta uhkuvien silmien tuijotuksen.
Xen potkaisi vapaalla jalallaan olentoa suoraan silmään ja sytytti jälleen ionikyntensä. Olento rääkäisi ja huitaisi häntä kohti toisella kädellään, mutta sen ote oli herpaantunut riittävästi, että hän sai pyristeltyä jalkansa irti. Hän nousi nopeasti ylös ja astui vasemmalle jalalleen arasti selvittääkseen, onnistuisiko juoksu. Hirviö alakerrassa yritti tarttua häneen uudelleen, joten pidempään pohtimatta Xen pyrähti juoksuun. Jalkaan sattui mutta ei rampauttavasti.
Hän juoksi pitkin pimeää käytävää, ja yhä uudestaan ja uudestaan lattian läpi iskeytyi nyrkki siitä kohtaa, missä hän oli juuri ollut, aivan kuin lattia hänen vanavedessään olisi räjähdellyt rikki. Vastaan tuli seuraava ovi, josta Xen käytännöllisesti katsoen juoksi läpi: hän paiskautui suoraan sitä kohti koko kehonsa painolla, jolloin sen saranat antoivat periksi, ja jatkoi sitten juoksua seuraavaan suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittämään, mitä huoneissa, joiden läpi hän juoksi, oikeastaan oli, sillä kaikki aika Elda-informaation tulkitsemiseen kului sen päättelemiseen, mistä löytyi uusi reitti, johon paeta.
Yhtäkkiä hän tunsi seinän vasemmalla puolellaan rikkoutuvan ja onnistui täpärästi väistämään toisen olennon, joka syöksyi sen läpi. Hirviö tuli käytävään niin vauhdikkaasti, että tuli runnoneeksi itsensä läpi myös vastakkaisesta seinästä. Xen, joka oli kierähtänyt ketterästi lattiaa pitkin väistääkseen seinän läpi tullutta otusta, oli melkein jäänyt lattian alta metsästävän yksilön kynsiin jo toistamiseen. Jotenkin hän kuitenkin pääsi taas jalkeille ja adrenaliinihöyryissään onnistui jopa kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Nyt hänen perässään oli kaksi olentoa, toinen lattian alla vipeltävä ja toinen seiniä pitkin hyppelevä.
Xen kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle – ja juuri ajoissa väistääkseen tällä kertaa yläkerrasta katon läpi tunkeutuvan kouran. Häntä uhattiin nyt alta, yltä ja takaapäin. Paniikki alkoi olla jo todellinen.
Seuraava ovi johdatti hänet avoimeen huoneeseen, joka vaikutti olevan tyhjillään. Huone oli aivan tukikohdan ulkoseinällä, sillä yksi sen seinistä oli täynnä ikkunoita ulkona ammottavaan kuiluun. Valtavan luolan seinillä hehkuvat valokivet kirkastivat kelmeällä hehkullaan sisätiloja edes hitusen.
Tilanne oli erittäin paha. Täällä hän oli helppo maali, eikä huoneessa ollut edes huonekaluja, joita käyttää kilpenä. Missä olisi seuraava ovi, josta paeta taas uuteen käytävään? Hänen perässään tullut hirviö oli pysähtynyt ovensuuhun, ja Xen pystyi juuri ja juuri näkemään sen silmien kiiluvan ikkunoiden läpi pääsevässä valossa. Hirviö päästi kurkustaan omituisen kurlauksen, jota hän ei voinut olla tulkitsematta ivalliseksi nauruksi. Ehkäpä otus oli tietoinen siitä hänen juuri ymmärtämästään pelottavasta faktasta, että se seisoi huoneen ainoan sisäänkäynnin tiellä. Vahkitytön aisti ei löytänyt huoneesta mitään muuta ulospääsyä. Hän yritti rauhoittaa mielensä ja keskittyä. Hänen verensä ei auttaisi häntä, mutta jokin hänen alitajunnassaan käski häntä väistämään nyt.
Xen hyppäsi välittömästi syrjään, ja juuri sillä hetkellä sekä lattian että katon läpi kauhaisi koura siitä kohtaa, missä oli seisonut. Kovaäänistä rääkynää. Ovensuussa seisonut hyökkäsi. Xen päätti kokeilla aggressiivisempaa taktiikkaa ja rynnisti sitä vastaan ionikynnet ojossa. Kynsien valo auttoi häntä edes hiukan näkemään, mihin hän oli osumassa. Liskomainen peto iski sekä vasemmalla kourallaan että terävillä siipimäisillä ulokkeillaan häntä kohti, mutta hänen onnistui kierähtää iskujen ali ja vetää kunnon viilto olennon mahaan. Tämän kirkuna muuttui raivosta tuskaksi, ja lyhyt häntä osui Xeniä takaraivoon hänen pujahtaessaan tämän jalkojen välistä.
Ovensuuhun oli ilmestynyt neljäs olento. Samalla katon ja lattian läpi kähmivät kynnet pyrkivät tekemään Xenistä silppua. Ne selvästi koordinoivat hyökkäyksiään keskenään. Katosta ja lattiasta kummastakin oli tullut kuin reikäjuustoa, mikä teki iskujen väistelemisestä entistä hankalampaa. Hän ei pystyisi välttelemään petoja enää yhtään pidempään, eikä reittiä pois ollut.
Paitsi yksi. Reitti, jota hän ei ollut edes harkinnut, sillä se ei johtanut muualle kuin kuolemaan. Reitti ulos ikkunasta. Mutta kenties…
Xen juoksi kohti ikkunaa hirviö perässään ja mielessään strategia. Kun peto oli lähes saavuttanut hänet, hän heittäytyi vatsalleen lattialle, jolloin liikaa liike-energiaa kerännyt olento sujahti suoraan hänen ylitseen lävitse ikkunasta. Kolme muuta olentoa rääkyivät häntä kohti sylki roiskuen, mutta hän oli jo hypännyt ikkunankarmille. Ikkunan läpi syöksynyt hirviö oli jäänyt roikkumaan karmista vasemmalla kourallaan ja kirskutti hampaitaan korviariipivästi. Se huitoi Xeniä kohti vapaalla kädellään, mutta ei osunut.
Xen yritti arvioida etäisyyksiä, mutta kiire teki siitä vaikeaa. Kolme muuta petoa syöksyivät nyt häntä kohti toveriaan hieman varovaisemmalla nopeudella. Hän voisi edetä joko ylös tai alas. Ehkä olisi helpompaa mennä ylös. Xen päätti luottaa intuitioonsa ja käytti ikkunankarmista roikkuvan olennon kuvottavaa naamaa ponnahduslautana ponkaistakseen itsensä riittävän korkealle, että sai otteen ylemmän kerroksen ikkunankarmeista.
Uhkarohkea temppu oli toiminut. Kahden särkymisäänen saattelemana loput kolme hirviötä olivat jo saapuneet hänen pakoikkunaansa ja sen kumpaisellakin puolella olevalle ikkunalle rähisemään. Hänen oli pakko vetää itsensä seisomaan ylemmälle karmille, jotteivät näiden valtavat kourat olisi saaneet hänen jaloistaan otetta.
Siinä hän nyt seisoi, vain muutaman sentin syvyisellä kielekkeellä, alla pohjaton rotko ja eläimelliset vainoajat vain muutaman kouraisun päässä. Tuulenvireen tapainen hiveli hänen kasvojaan. Hän ei tiennyt, oliko se vain kuvitelmaa, vai pääsikö Onu-Metrun uumenia rei’ittävään luolastoon jostain oikeasti ilmaa niin kovalla paineella, että hän pystyi tuntemaan virtauksen kasvoillaan.
Ikkunasta roikkuva peto alkoi heilutella siipimäisiä ulokkeitaan villisti. Olivatkohan ne oikeita siipiä? Pystyikö otus lentämään? Siinä tapauksessa hän olisi vielä nykyistäkin isommassa pulassa. Tässä kohtaa hän tosin huomasi merkittävän yksityiskohdan, jota hän ei ollut pystynyt huomaamaan F-9:n pimeydessä, mutta jonka luolan valokivien hehku nyt paljasti hänelle: pedon rinnassa jonkinlaisen läpinäkyvän paneelin takana tuijottivat lihaisat kasvot.
”Krana”, Xen kuiskasi ääneen. Hän rohkeni olettaa kranan asuvan myös muiden hyökkääjien rinnassa. Se tarkoitti, että otukset ehkä talttuisivat, jos niiden kranan tappaisi.
Hengähdystauko päättyi äkkiä siihen hirvittävään huomioon, että yksi kolmesta hirviöstä oli kadonnut ikkunasta kahden muun yhä kirkuessa ja raapiessa seinää hänen allaan. Xenin mieli prosessoi: vain hetki sitten yksi olennoista oli jakanut iskujaan kasikerroksen kautta, ja hän seisoi juuri nyt kasikerroksen ikkunankarmilla. Hän ei ollut todella turvassa. Liian hätäinen suunnitelma oli pettänyt hänet. Ja melkein kuin vastauksena kylmän hien tuovaan oivallukseen, brutaali isku läpäisi ikkunan hänen takanaan ja tarttui häntä vyötäröstä.
Xenin refleksit olivat ilman Eldan tuomaa etuakin ensiluokkaiset, ja hän sai iskettyä ionikyntensä häntä musertavasti puristavan käden ranteesta läpi. Mutta kirkuva olento ei päästänyt irti vaan tarttui hänen yläruumiistaan toisella kourallaan lukiten hänen käsivartensa vasten hänen kylkiään ja veti hänet takaisin sisätiloihin.
Hänen silmänsä alkoivat sumeta. Ehkä oli parempi, jos loppu tuli nopeasti.
Matoro joutuisi tanssittamaan häntä vasta Punaisella tähdellä. Jos sinne vahkeja edes huolittiin…
Sitten jotain tapahtui. Xen ymmärsi kierivänsä lattialla vapaana puristuksesta. Hän yski kivuliaasti ja yritti raottaa silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä, ja kaikkialla leijaili pölyä. Elda-aisti kertoi hänelle, että F-8:n huoneen reikäinen lattia oli kokonaisuudessaan pettänyt, ja he olivat pudonneet läpi. Hän nousi istuma-asentoon ja tunnusteli ympäristöään lisää. Hän istui pienellä kaistaleella ysikerroksen huoneen lattiaa, joka oli sekin suurilta osin romahtanut. Kun hänen silmänsä olivat taas hieman näkökykyisemmät, hän huomasi, että kolme hirviötä makasi silminnähden hämmentyneinä tapahtumista kaksi kerrosta alempana: ysikerroksessa reikäjuustoksi tuikittu lattia oli pettänyt liian painon alla, ja koska Nurukan oli aiemmin hävittänyt koko kymppikerroksen, olivat pedot päätyneet kerrokseen F-11. Sellainen tälli ei vaikuttanut niillekään olevan mikään pikku juttu.
”No kannattaako olla niin hiton läskejä!” Xen huusi heikosti ja yski. ”Ei meidän lattiat kestä tuollaista riehumista!”
Vastaukseksi hän sai äänekästä sähinää. Vaivalloisesti hän nousi seisomaan. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin joku hirviöistä päättäisi ponkaista takaisin ylös häntä kohti. Ja hän aikoi olla kaukana ennen sitä. Vaikkakin… se oli hieman helpommin sanottu kuin tehty. Huoneen ovi oli nyt vapaa tukoksista, mutta hänen ja sen välissä ei enää ollut ehjää lattiaa laisinkaan. Hän kirosi. Hänen täytyisi kiertää huoneen reunoja pitkin, missä jalansijaa vielä riitti.
Yksi kolmesta pedosta oli ehtinyt kuitenkin jo loikata takaisin huoneeseen, Xenin vasemmalle puolelle, ja ikkunasta roikkunut, nyt hänen oikealla puolellaan seisova, oli päässyt takaisin huoneeseen, joko kiipeämällä tai ehkä lentämällä, mikä oli vielä vähän kamalampi ajatus. Xenin vetäytyminen muuttui välittömästi todella hankalaksi.
”No niin, antaa tulla, lällärit!” Xen huusi. Hän ei uskaltanut toivoa, että hirviöt hyökkäisivät yhtä aikaa ja osuisivat toisiinsa kömpelyksissään – niin koordinoituja niiden hyökkäykset olivat aiemmin olleet. Sitten alhaalta kuului hätääntynyt rääkäisy. Toinen alas jääneistä hirviöistä vedettiin yllättäen pimeyteen, ja jäljelle jäävä sähisi siihen suuntaan kuin viimeistä päivää. Yläkerran yksilötkin ärisivät alaspäin hieman varuillaan, ja Xen käytti tilaisuuden hyväkseen luikahtaen toisen olennon jalkojen välistä viiltäen samalla tämän jalan lähes poikki. Toisella puolella odottava peto havahtui toverinsa tuskanrääkäisyyn ja loikkasi Xeniä kohti, mutta onnistui lähinnä survomaan päänsä läpi vastakkaisesta seinästä.
”Hyvästi, perslävet!” Xen kirkui maanisesti juostessaan takaisin käytävään. Hänen oli ehkä parempi peruuttaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ysikerros oli hänelle niin tuntematon, ettei hän tuntenut oloaan turvalliseksi hortoillessaan siellä. Ikään kuin hän olisi juuri nyt tuntenut olonsa turvalliseksi missään.
Hän ehti juosta yhden käytävän ja kääntyä yhdestä kulmasta, kun valtava karjahdus pysäytti hänet. Viides pedoista oli osoittanut häkellyttävää suunnitelmallisuutta ja käyttänyt aikansa Xenin pakoreitin katkaisemiseksi. Hänen piti loikata seinästä vauhtia ottaen väistääkseen häntä kohti tulleen sivalluksen. Kapealle käytävälle pakeneminen olisi ollut ilmiselvä taktinen virhe, jos Xen ei olisi jättänyt itselleen varasuunnitelmaa. Hän syöksyi maahan kohti selustaansa rynnistävän olennon jalkoja ja sivalsi. Ilmastointikanavan ritilä hajosi ja Xen tippui sen päällä seisoneen hirviön kanssa ensimmäiseen kanavan mutkaan.
Xen oli jaloillaan ensimmäisenä. Kanavan koko oli valitettavasti tarpeeksi suuri, jotta tätä metsästävät mahtuivat seuraamaan. Hän oli kuitenkin saanut muutaman sekunnin verran etumatkaa. Kyntensä metalliin upottamalla hän onnistui hidastamaan suurimpia pudotuksia ja pitämään itsensä sulavasti liikkeessä.
Hän oli lähellä pysähtyä huomatessaan vihreitä taikinaa jälkeensä valuttavia lonkeroita kiemurtelemassa kerroksien välissä vaakasuuntaan kulkevassa kanavassa, mutta seuraava pudotus vietti häntä jo vauhdilla alaspäin, kunnes hän viimein mätkähti uutta ritilää vasten. Yläpuoleltaan kuuluvaa kolinaa ja karjumista kammoten hän leikkasi jälleen. Hän nirhaisi olkapäänsä vielä savuavaan metalliseen reunaan, mutta onnistui pudottautumaan alempaan kerrokseen jaloilleen.
Hän oli vaeltanut kerroksen F-11 käytävillä täsmälleen kahdesti, mutta edellisestä ei ollut kovinkaan pitkä aika. Vilunväreet, joita kerros aiheutti, olivat kuitenkin ennallaan. Laboratorioista valuneet kemikaalit olivat syövyttäneet seinät reikäisiksi ja hauraiksi. Käytävillä kajahtelevat ulahtelut muistuttivat viimeistään vetelevien koneistojen kuolonkorahduksia. Sinne tiputtautuminen oli ollut joko Xenin päivän paras tai huonoin idea. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa arvioida, kumpi.
Sätkivään läjään hänen taakseen pudottautuneet pedot saivat sotkunsa nopeasti selvitettyä ja jatkoivat hänen jahtaamistaan. Alimmasta kerroksesta käsin Xen oli vuosien varrella saanut luotua varovaisen arvion siitä, miten kerros F-11 toimi. Reitti hänen tutuille mailleen olisi vain muutaman käytävän päässä. Siellä, minne toat olivat sinisillä liekeillä polttaneet reitin. Se ei kuitenkaan ollut häneen päämääränsä. Ei vielä.
Keskittyessään viiden hänen perässään seuraavan hirviön pakoiluun, Xen ei kuitenkaan edes tajunnut katsoa suoraan eteensä. Hän tajusi virheensä, kun valtava koura tarttui hänen nilkkaansa. Xen käänsi katseensa alas ja näki viimeisen, hissin väliin jääneen kuudennen hirviön irtonaisen ylätorson ilmestyneen hänen tielleen. Kohdasta, josta hissi oli leikannut irti otuksen alaruumiin, sätki lonkeromaisia ulokkeita, joiden päähän oli alkanut muodostumaan jotain, mikä muistutti uusia pieniä jalkoja. Sen perästä valuva kellertävä neste oli tahrinut koko sen ryömimän reitin.
Pedon ote hänen jalastaan oli voimakas, mutta otus oli menettänyt nopeutensa ja ketteryytensä. Xen veti nopealla ionikynsien huitaisulla tämän ranteen poikki ja potkaisi tätä päähän niin lujaa, että jalaton ruho pyörähti pituussuunnassa ympäri ja lätsähti selälleen maahan. Ja siinä se tuijotti: kranan silmät mulkoilivat häntä vatsapanssarin takaa. Xen yritti upottaa kyntensä lasimaisen esteen läpi suoraan lihaan, mutta jokin vastusti ioneiden kulkua. Olento huitaisi häntä jäljellä olevalla kourallaan, mutta hän onnistui väistämään. Torso oli kuitenkin onnistunut ainoassa tehtävässään: viivytä vahkia kymmenen sekuntia.
Ja sitten ne olivat hänen kimpussaan. Neljä hyökkääjää oli saapunut ja piirittänyt hänet; ilmeisesti viides, joka oli raahattu pimeyteen, ei ollut selvinnyt kohtaamastaan. Jäljelle jääneet saalistajat kiertelivät hänen ympärillään kuin muakalauma valmiina iskemään riistansa kimppuun. Xen olisi voinut vannoa, että niiden kasvoilla oli pirullinen virne, mutta todellisuudessa petojen kidoista oli vaikea tulkita ilmeitä.
Yksi niistä syöksyi päin, mutta Xen kierähti viiltävien siipisulkien vierestä. Teräkäs raaja vetäytyi nopeasti takaisin välttäen ionikynsien iskun viiltäen hänen poskeaan mennessään.
Rinki Xenin ympärillä tiivistyi jälleen. Hänen liikkumavaransa väheni uhkaavasti. Käytävillä ujeltava tuuli antoi hänelle kuitenkin idean, jonka tiellä seisoi sarvipäinen vihollinen. Kaksi takaa ilmestynyttä sivallusta väistettyään hän ryntäsi täysillä päin edessään olevaa petoa ionikynnet ojossa. Juuri ennen lyöntiä hän kuitenkin sammutti ioniteränsä. Peto ei odottanut nyrkkiä, joka tärähti lihakasvoa suojaavaan paneeliin sellaisella voimalla, että siihen ilmestyi valtava halkeama. Loput Xenin liike-energiasta työnsi hirviön hauraasta seinästä läpi syvemmälle laboratorioiden katkuun.
Tärähdys, jonka pedon krana oli ottanut vastaan, sai sen hetkeksi tainnuksiin. Sitä seuraavat kolme ja puoli petoa joutuivat kiertämään toverinsa jatkaakseen Xenin jahtaamista. Hänen hetki hetkeltä väsyneemmät liikkeensä kuitenkin lannistuivat, kun hän huomasi, että huone oli umpikuja.
Yksikään hylätyn laboratorion seinistä ei näyttänyt niin hauraalta, että niistä olisi päässyt läpi yhtä helposti. Ainoa silminnähtävä reitti oli siellä, mistä hän oli tullutkin. Hän oli unohtanut tarkistaa huoneen aisteillaan ennakkoon. Viiden kynsiparin väistely oli ollut hänelle viimein liikaa. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja nyt hän maksaisi siitä hinnan. Hän väläytti ionikynnet suojakseen selkä laboratorion seinää vasten. Ensimmäistä iskua odottaessaan hän ei edes huomannut, kuinka yksi vielä käytävän puolella vartonut peto oli kääntynyt kamppailemaan jotakuta taakseen ilmestynyttä vastaan.
Xen onnistui torjumaan ensimmäisen hänen kasvoihinsa osoitetun iskun, mutta hänen olemattoman liikkumavaransa vuoksi seuraavaa oli mahdotonta väistää. Vasemmalta hyökänneen hirviön kynsi lävisti Xenin kämmenen ja tuhosi ionireseptorit hänen sormiensa tyvestä. Ioniterät sammuivat, ja Xen parahti tuskasta. Hän ei ehtinyt sammuttaa kätensä hermopäätteitä, kun pedon yhä häneen upotettu raaja riuhtaisi. Sen ote irtosi, mutta sen voima onnistui kiskomaan Xenin olkapään sijoiltaan.
Kipu sokaisi hänet. Hän sulki viimein silmänsä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi enää torjumaan ainuttakaan iskua. Hän oli lamautunut päästä varmaisiin. Seuraava kynsien sivallus olisi hänen elämänsä päätös.
Ensimmäistä kertaa koskaan hän katui sitä, että oli ottanut sirun vastaan. Vaikka se hetki, kun hänen ja Matoron kädet olivat koskettaneet toisiaan, olikin hänen hartaimpia muistojaan, oli sirun kylmä metallinen pinta pilannut sen pysyvästi.
Kipu jatkui, mutta hän onnistui sittenkin avaamaan silmänsä. Hän oli kadonnut ajatuksiinsa useiksi sekunneiksi, mutta oli herpaantunut, kun hänet viimeistelevää hyökkäystä ei tullutkaan. Hänen aistinsa heräsivät yksi kerrallaan. Ensin hän kuuli huoneessa raivoavan kamppailun äänet. Sitten hän näki.
Niitä oli neljä. Hopeiset haarniskat kiiltelivät Xenin jäljelle jääneiden ioniterien loisteessa, kun ne takoivat hajalle hirviöiden suojakuoria. Xeniä lähimpänä uhanneen pedon irti kiskonut Kal oli parhaassa kunnossa, sillä se oli miltei kokonaan hopeisen haarniskan peittämä. Ainoastaan sen vasemmasta luisesta kädestä puuttui suojus. Sillä se piteli petoa sarvesta tiukasti otteessaan samalla, kun toinen panssaroitu käsi takoi. Kilpi murtui; krana oli paljas. Hirviö sai kompuroitua itsensä irti viime hetkellä, ennen kuin väkivahvat iskut ehtivät repiä tämän kappaleiksi. Sen takana kompuroivalla toverilla ei mennyt edes niin hyvin. Xen tuijotti suu auki, kun sitä vastaan kamppaileva luuranko nosti sen ilmaan ja riuhtaisi. Olento repeytyi kahtia täsmälleen keskeltä. Sen molemmat kasvot, varsinaiset ja kranan, jäivät kirkumaan, kun puolikkaiden hermoyhteydet toisiinsa katosivat.
Voiton vihollistestaan ottanut Kal käänsi sinisenä hohtavan katseensa kohti Xeniä ja nyökkäsi. Sen kasvoja peittävän puolikkaan naamion takaa repsotti paljasta harmaata materiaa. Xen tuijotti pelastajiaan hetken henki salpautuneena ja kokeili sitten olkapäätään. Sen runnominen takaisin paikalleen vaatisi aikaa, mitä hänellä ei juuri nyt ollut. Adrenaliini oli kuitenkin palannut hänen suoniinsa riittävissä määrin, että hän sai jalkansa takaisin liikkeelle.
Hän onnistui luikkimaan läpi kamppailujen täyttämästä reiästä seinässä. Yksi epäkuollut taklattiin niin väkivaltaisesti seinään, että tämän vähäiset luut murskaantuivat tämän omien panssarien lujuuden alle. Xen kuuli takaansa kantautuvista askeleista, että häntä oli lähdetty seuraamaan. Ei kuitenkaan ainoastaan hirviöiden toimesta.
Xenin pakomatka oli kuitenkin viimein tulossa päätökseensä. Petojen rynnäkköä hidastivat niitä päin seinien läpi rynnistävät epäkuolleet. Se antoi Xenille juuri tarpeeksi etumatkaa, että hän ehti hengähtää hetken perille saavuttuaan.
Alue, jolle hän oli saapunut, oli käytännössä tyhjä, lukuun ottamatta valtavaa Nimdan polttamaa ammottavaa reikää, joka johti suoraan tukikohdan alimpaan kerrokseen. Siniset liekit kytivät edelleen alueen reunoilla, jonne Matoron ja Umbran taannoinen kamppailu oli jättänyt peruuttamattomat jäljet. Alueen keskelle oli kasattu kasa sinisten liekkien korventamia luurankoja, joiden haarniskat oli jo aikoja sitten kerätty käyttöön. Xenin paras vaihtoehto oli ottaa asema sen huipulta. Hänellä oli viimein tilaa, etäisyyttä vihollisiinsa ja groteski mutta todellinen etulyöntiasema. Ja mikä tärkeintä, kerroksellinen kuolleita toia, jotka eivät suhtautuneet äänekkäisiin tunkeilijoihin lämmöllä. Tuuli ujelsi ammottavasta railosta hänen takanaan.
Ionikynnet syttyivät jälleen. Ilman toista kättäänkin Xen arvioi olevansa tarpeeksi nopea aiheuttamaan merkityksellistä vahinkoa. Kolme petoa rynnisti alueelle, mutta ne pysähtyivät hetkeksi arvioimaan tilannetta. Valtava hohtava reikä, uhmakkaana kuolleiden päälle kavunnut vahki ja takaa käytäviltä kuuluva metallin kalina olisivat jättäneet suurimman osan niille sijoilleen, mutta näitä hirviöitä ajoi ainoastaan Xenin rintapanssarien sisältä kajastava sininen hohde.
Se, jonka kilpi lihakasvon edestä oli murtunut, jäi vartomaan hetkeään, kun kaksi muuta hyökkäsi. Xen onnistui loikkaamaan ensimmäisen tieltä pois ja viiltämään irti toisen edellisessä kamppailussa jo haurastuneen käden. Kun kaksi innokkainta petoa olivat päätyneet hänen taakseen, Xen hyödynsi luurankotörmän pitoa ja loikkasi suoraan kohti kolmannen paljasta vatsaa. Etäisyyttä oli kuitenkin liikaa, ja peto ehti väistämään. Xen laskeutui kuitenkin jaloilleen. Nyt kaikki kolme vihollista olivat auki revityn alueen puolella, kun Xenin selkä oli takaisin vasten käytävää. Sitä käytävää, mitä pitkin apuvoimat parhaillaan kolistelivat.
Vahkia metsästävät seurasivat, kuinka rivistö Xenin taakse kokoontui. Sinisenä hohtavia katseita saapui paikalle hetki hetkeltä enemmän. Vaikka yksi Kal oli kaatunut jo edellisen kamppailun päätteeksi, olivat sen veljet ja siskot vastanneet Mustan Käden kenraalin ahdinkoon. Kaksitoista hopeista haarniskaa, yksi vahki, kolme vihollista. Xenin oli vaikeaa olla virnistämästä. Näihin todennäköisyyksiin hän uskalsi viimein luottaa.
Hopeinen rynnäkkö alkoi kuin yhteisestä käskystä. Puolustuskannalle pakotettujen petojen iskut kilpistyivät näitä puoliympyrässä piirittävään metalliin. Yhden käteen tartuttiin, kun tämä yritti murtautua Kal-kaartin lävitse kohti vaikuttuneena seuraavaa Xeniä, mutta tämä kiskaistiinkin keskelle toien joukkoa ja revittiin hetkessä palasiksi. Kaksi muuta oli alkanut ymmärtää, että tätä taistelua he eivät tulisi voittamaan. Piikikkäät siivet levittyivät. Tilaa oli juuri sen verran paljon, että muutama voimakas heilautus ja jalkojen ponnistus nostivat ne ilmaan. Xen ei ollut halunnut uskoa, että ne pystyisivät siihen. Kalit olivat sitä mieltä, että eivät pystyneetkään. Käytännössä panssariton epäkuollut loikkasi rivistön sivusta sisäelimet hölskyen ja tarttui pedon selkään. Tämän siivet pirstoivat luurankoa kappaleiksi, mutta tämä onnistui riuhtaisemaan niin kovaa, että pedon selkää peittävä liha repesi Kalin otteeseen ja tömähti maahan sen kanssa. Olennon lentorata sekosi täydellisesti. Se mätkähti maahan, jossa se tallottiin nopeasti murskaksi.
Viimeinen, se jonka vatsan lihakasvo pilkisti paljaana, oli kuitenkin päässyt ilmaan. Siltä ei kestänyt kauaa syöksyä hopeisen linjan ylitse ja kohti vahkia, jolla oli kuitenkin ollut aikaa valmistautua. Hirviö törmäsi seinään hänen takanaan, mutta kimposi siitä nopeasti takaisin Xenin kimppuun. Raskaimmin panssaroitu Kal oli kuitenkin jo rynnistänyt avuksi. Pedon iskut osuivat kuitenkin paljon paremmin hitaaseen epäkuolleeseen. Luinen käsi murskaantui hirviön hampaissa. Sen elopaino kellisti Kalin alleen, kun hampaat iskivät jälleen. Ne puristuivat toan naamion ympärille valmiina repimään sen väkisin irti tämän kasvoilta.
Mutta Xenin potkussa oli vihaa. Se lennätti pedon irti Kalin kimpusta niin, että vahkin osumaa seuraannut rynnäkkö osui perille asti. Ioniterät upposivat kranaan. Xen puski. Kivusta kirkuva peto peruutti. Xen puski kovempaa. Hänen kätensä upposi sen sisuksiin lihakasvon antaessa lopullisesti periksi. Pystyyn itsensä kammennut Kal tovereineen seurasivat katseellaan, kun raivosta vimmastunut huutava Xen puski pedon alueen reunalle asti… ja siitä alas.
Noin kolme sekuntia kestävän hiljaisuuden jälkeen kuului raskas tömähdys. Joukko sinisiä silmiä asteli aukon reunalle ja käänsi katseensa kohti pimeyttä. Katseeseen ei kuitenkaan ensin vastattu. Sitten kuului naisen kipeää sadattelua ja lihan litinää. Lopulta punainen valo syttyi pudotuksen pohjalta, kun Xen repäisi kätensä kaadetun hirviön sisuksista. Se oli pehmentänyt laskeutumista huomattavasti, mutta rytäkässä hän oli onnistunut kolauttamaan sijoiltaan revityn kätensä. Kipu säteili taas sietämättömänä ympäri hänen kehoaan.
Yhdeksät hopeiset jalkaparit tömähtivät hänen vierelleen. Yksi oli jäänyt ylös huolehtimaan loukkaantuneesta toveristaan, samoin kuin kätensä menettänyt Kal, jonka Xen oli täpärästi onnistunut pelastamaan. Hohtavat katseet nauliintuivat Xeniin, joka kampesi itseään pystyyn olkapäätään puristaen.
”Öh… kiitos”, hän onnistui mutisemaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, ainoastaan tyhjät tuijotukset.
Sitten ylemmästä kerroksesta kuului taas meteliä. Ensin rääkäistiin kovaan ääneen. Sitten kuului tukehtumisen ääniä. Ylös jäänyt Xenin pelastama Kal oli kaapannut jotain otteeseensa ja roikotti sitä ainoalla kädellään aukon yläpuolella. Sen toverien katseet nousivat ja loivat valoa viimeiseen alaruumiittomaan petoon, joka kuristui toan otteessa.
”UNOHDIT YHDEN”, se lausui ja irroitti otteensa. Kirkuva yläruumis mäjähti Xenin jalkonen juureen, jossa sen kallo murskautui hiljentäen sen. Kal pudottautui lopulta itsekin reunalta ja rysähti jaloilleen Xenin eteen. Hän näki nyt sen naamion. Kuolleita kasvoja oli taottu peittämään hopeinen Hau. Se oli ainoa naamio, jonka Xen joukosta tunnisti. Kaikkien muiden kasvot olivat joko liian keskeneräiset tunnistettavaksi tai puuttuivat kokonaan.
”MAJAKKA ON HARKINNUT EHDOTUSTASI, SANANSAATTAJA. HÄN EHDOTTAA VAIHTOKAUPPAA.”
Xenin täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa ymmärtääkseen kajahtelevia sanoja. Taistelu oli verottanut häntä. Hän oli väsynyt, kolauttanut päänsä useammin kuin kerran ja niin kovissa kivuissa, että hän olisi vain tahtonut romahtaa maahan itkemään. Ikävä ääni hänen takaraivossaan kuitenkin epäili, että hän ei ollut vielä turvassa. Niinpä hän käytti kaiken voimansa Kalin sanojen ymmärtämiseen.
”Vaihtokauppaa… mitä hän oikein tarkoittaa?”
”VIHOLLISEN LÖYHKÄ PIINAA SUURTA KAUPUNKIA. HOPEINEN KAARTI LUPAA AUTTAA MUSTAA KÄTTÄ YHDEN KERRAN VASTINEEKSI VAPAUDESTAAN.”
”Te… te tahdotte ulos?”
Xen ei ollut edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Nurukanin läpi unelmoituaan hän oli melkein välittömästi rynnännyt alas neuvottelemaan. Hän tiesi, että hänen äitinsä tekoja anteeksi pyytämällä hän saattaisi saada keskusteluyhteyden muodostettua. Hän oli ollut oikeassa ainakin osittain. Majakaksi kutsuttu Kal oli silloin vastannut hänen kutsuunsa. Hänen ympärillään seisovien toien ryhmän täytyi olla tämän seuraajia.
”MEITÄ KUTSUTAAN. HOPEINEN KAARTI TAHTOO VASTATA SIIHEN. MAJAKAN VIESTI ON SELVÄ. YKSI PALVELUS VAPAUDESTAMME.”
Xenin ei tarvinnut harkita pitkään. Nurukania ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Ulkomaailmasta ei ollut kuulunut yhtään mitään koko taistelun aikana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka laaja hyökkäys oli. Tapahtuiko ylhäälläkin jotain, mikä –
Valtaisa jyrähdys.
Se olisi paiskannut Xenin maahan, jos hänen takanaan seisova Kal ei olisi ehtinyt kaapata häntä otteeseensa. Kaukaa ylhäältä kaikuva räjähdys oli niin voimakas, että koko tukikohta natisi liitoksistaan. Valtava määrä sinisten liekkien haurastuttamaa metallia murtui ja pirstoutui heidän ympärillään. Räjähdyksen, mikä sen olikaan aiheuttanut, täytyi olla massiivinen. He olivat syvällä. Niin syvällä, että sen ei järjen mukaan olisi kuulunut kantautua alas niin voimakkaana.
”Mitä ihmettä…”
”KAMPPAILU PINNASTA ON ALKANUT, SANANSAATTAJA. AIKA EI OLE PUOLELLASI. MIKÄ ON MAHTIKÄSKYSI?”
”Jos tahdotte vapaiksi… minä en aio estää.”
Kalit vilkaisivat toisiaan. Xeniä puhutteleva mittaili vahkia ensin katseellaan ja sitten nyökkäsi.
”HYVÄ ON. HOPEINEN KAARTI JULISTAA PALVELUKSENA MUSTALLE KÄDELLE SODAN VARJOJA VASTAAN. SISKOT JA VELJET, TÄNÄÄN ME TAISTELEMME VAPAUDESTAMME.”
Kymmenen metallista jalkaparia polkaisi maata yhteisymmärryksen merkiksi. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut huoli. Yksi asia Kalin sanavalinnoissa huolestutti häntä.
”Sanoit… ’varjot’.”
”MAKUTAN LÖYHKÄ ON PISTÄVÄ, SANANSAATTAJA. ON PARASTA, ETTÄ VALMISTAUDUMME TULEVAAN KOITOKSEEN.”
Makuta. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, mutta Xen ei ollut halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta. Hän puristi kaulaketjuaan tiukasti ja käänsi sitten katseensa taakseen. Kalien takana seisoi barrikadi, jonka Nurukan oli nostattanut romahtaneen alueen ja lopun kerroksesta F-12 väliin. Räjähdys ylhäällä oli kuitenkin aiheuttanut siihen valtavan aukon, kun Nimdan polttamaa metallia oli sinkoutunut sen päälle. Xen ei ollut kaukana tutuista maisemista, omasta huoneestaan tai…
”… asevarasto.”
”SE ON SINUN REITTISI. ME ASETUMME VARJOJEN TIELLE. YHTENÄISYYTEMME MURTAKOON NIIDEN OTTEEN.”
Xen asetti kätensä toverillisesti Kalin olkapäälle ja puristi. Toat nyökkäsivät ja Xen vastasi. Ja olkapäätään pidellen hän lähti pinkomaan barrikadin aukosta kohti tuttuja käytäviä. Hänen vanhaa vankilaansa, jonka sisällä piilivät hänen parhaat mahdollisuutensa itsensä puolustamiseen.
Kiveä ja soraa oli kaikkialla. Paksu tomu, joka peitti taistelukenttää tukikohdan edessä, oli tehnyt näkyvyydestä heikon. Koko metrunmaaston avukseen kutsuneen Nurukanin viimeisin rynnäkkö oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi. Taivaalla hänen yläpuolellaan tapahtui jotain, mikä varasti hänen jakamattoman huomionsa: ilmaa halkova ujellus huipentui kymmeneen välähdykseen. Eteläiseltä taivaalta satoi tulta ja kiveä. Nurukanin jalat ottivat tukevan asennon ja maata nousi hänen eteensä suojaksi, kun meteoriitit iskeytyivät joutomaalle Puhdistajan taakse hänen ja tukikohdan väliin.
Iskuista juontavat tärähdykset saivat Onu-Metrun maan värähtelemään. Nurukan tunsi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman katon painovoimalle lahjoittamaa kiveä eikä kylmän kosmoksen suoltamia ajelehtijoita vaan kellokoneiston julmia lähettiläitä.
Musta lihakasa oli saanut sillä aikaa tukirankansa takaisin suoraksi. Virne, joka oli noussut tämän kasvoille, viesti Nurukanille, että tämä oli saanut tahtomansa.
Pölyisistä, liekehtivistä kraattereista nousi koneita. Hohtavat silmät ja suuret metalliset leuat tunnisti kaukaakin. Neljällä raajalla kapseleistaan kiemurtelevat vahkit puristivat hohtavia kiekkoja laukaisuvalmiina. Etäisyyttä Nurukanin ja niiden välillä oli vain muutamia satoja metrejä. Puhdistajan vahvistukset olivat saapuneet juuri oikealla hetkellä.
Nurukanin Kakama hohti. Vihollisia oli ilmestynyt nopealla vilkaisulla useita kymmeniä. Jos hän kiihdyttäisi täyteen vauhtiin, olisiko hänen mahdollista väistää jokainen laukaus?
Puhdistaja huokaisi syvään ja käytti Nurukanin strategiointiin kuluttaman hetken hyväkseen. Viesti oli kantautunut hänen tietoisuuteensa heti, kun hänen aivonsa olivat saaneet itsensä taas kasaan. Liha ympäri tämän ruumista oli alkanut kuplia ja miltei samalla hetkellä väreilystä tukikohdan yläpuolella tiputtautui alas jotain. Tumma siivekäs hahmo katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sen mukana kulki varjojen läpitunkematon löyhkä, jonka lähdettä Nurukanin ei tarvinnut arvailla. Tukikohta oli ahmaissut hahmon sisäänsä hetkessä, ja sen jälkeen lakkasi myös Puhdistajan lihassäikeiden merkillinen värähtely.
Kiekko. Se kilpistyi noin viiden metrin päähän Nurukanista, kun tämän kiireellä nostama kivipaasi pysäytti sen etenemisen. Räjähdys oli kuitenkin niin julma, että sen lämpö poltteli hänen kasvojaan. Ryhmä vahkeja oli jo kiertämässä hänen sivustaansa. Hänen ympärilleen oli muodostumassa puolikaari raskaasti aseistautuneita koneita. Puhdistaja itse seisoi edelleen suorimman reitin tukkeena. Vaihtoehdot vähenivät koko ajan, eikä tilannetta auttanut Nurukanin jalkoihin ilmestynyt tärinä, joka juonsi hetkeä sitten liikkuneesta siivekkäästä olennosta. Joko Xen oli onnistunut välttelemään, mitä ikinä tämän kimppuun olikaan käynyt, tai tämä oli jo…
”Sinulla on 45 sekuntia aikaa saada kilometri itsesi ja Ficuksen väliin.”
Nurukan nosti luonnostaan kätensä korvanapilleen, joka kuin ihmeen kummassa oli pysynyt hänen ohimollaan koko taistelun ajan. Hän tunnisti äänen välittömästi. Joku oli tunkeutunut hänen salaiselle taajuudelleen. Maailmassa oli hänen, Xenin ja Mavrahin lisäksi vain yksi, joka tiesi, mikä se oli.
”Abzumo laskeutui juuri sisään. Meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Tiedän. Mene hakemaan apua.”
Nurukan nyökkäsi, vaikka tiesi, että ääni radion toisessa päässä sitä tuskin näki. Kakama loisti kirkkaampana kuin se oli sinä päivänä vielä tehnyt, mutta Ficuksen tyrmistykseksi Nurukanin askeleet veivät häntä valtavalla vauhdilla poispäin hänestä kohti etelää.
Hän kirskutteli hampaitaan kipeästi toisiaan vasten. Oli vaikeaa uskoa, että Nurukan vain yhtäkkiä perääntyi. Toa oli kuitenkin jo kadonnut horisonttiin. Hän raksautti olkapäidensä nikamat paremmin paikoilleen ja huokaisi syvään.
”JOTAKIN SAAPUI HETKI SITTEN ONU-METRUN ILMATILAAN”, ääni hänen päässään ilmoitti. ”SE LIIKKUU NOPEASTI. TULOSSA SUORAAN KOHTI.”
Puhdistaja vilkaisi ympärillään ryhmittyviä vahkeja ja tunnusteli niiden lukumäärää. Sata yksikköä. Täsmälleen sen verran kuin hän oli tilannutkin. Matkalla ei pitäisi olla yhtään enempää. Ei hän kyllä horisontissakaan nähnyt yhtään mitään. Eikä taivaallakaan.
”Minä en näe mitään. Oletko aivan varma, että –”
Ajatuksetkin paloivat, kun hänen päänsä räjähti. Tulipallo oli saanut alkunsa ohjuksesta, joka oli ääntä nopeammin lentänyt hänen raollaan olevasta suusta sisään. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan ehtinyt maahan asti, kun hänen rintakehäänsä iskeytyi seuraava. Ja seuraava. Ja sitten neljä lisää.
Tulipallon keskellä Puhdistajan ruumis paloi pois, kun siihen iskeytyi patterillinen ohjuksia lisää. Kaksi raidetykin laukaisua puolivälistä Onu-Metrua syvensi kraatteria, joka tämän tilalle oli ilmestynyt. Viisi tätä lähimpänä seisonutta vahkia iskeytyi maahan niin lujaa pelkistä paineaalloista, etteivät enää koskaan nousseet.
Sitten seuraava aalto alkoi. Räjähtäviä panoksia iskeytyi Puhdistajan rippeisiin kymmenen lisää. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä…
Punamustan hahmon silmitön raivo repi joutomaata kappaleiksi. Melkein täsmälleen kilometrin päässä Killjoyn olkapäillä savuavat ohjuspatterit tipahtivat maahan vain tullakseen korvatuiksi pimeydestä hänen sisältään esiin tunkeutuvilla uusilla. Hänen ranteistaan pilkistävät raidetykit sihahtivat kolmen sekunnin välein, kun uudet kiihdytetyt sirpaleet aloittivat matkan kohti vihollistaan. Hänen nilkkojensa luukut aukesivat paljastaen kahdeksantoista reikää, joista purkautui ilmoille pieniä raketteja, jotka lensivät suoraan iskukohteen yläpuolelle ja halkesivat palasiksi.
Satakahdeksankymmentä pienempää räjähdystä tasoitti alueen, jossa Purifierin ruumis oli hetki sitten sijainnut. Killjoyn nyrkit vetäytyivät jonnekin syvälle punamustaan haarniskaan ja tilalle liukuneet tykit jyrähtivät kerran. Niiden osuman luoma kuumuus oli saanut kiven sulamaan tuhkaan peittyneen taistelukentän alla. Kymmenkunta vahkia lisää oli joutunut maaliinsa osuneiden räjähteiden uhriksi. Loput ottivat jo askeleita taaksepäin. Ele ei jäänyt hyökkääjältä huomaamatta. Seuraavat raidetykin laukaukset poistivat päät kahdelta Purifieria lähimpänä vielä seisoneelta.
Killjoyn kypärän antennit vetäytyivät sisään, ja Voitonhampaalta anastetut valoa sykkivät piiput liukuivat niiden tilalle. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat taas muutaman koneen niin nopeasti, ettei yksikään niistä ehtinyt edes ajatella tuleen vastaamista. Seuraavat laserien välähdykset syöksyivät samaan kraatteriin, jonka edellinen räjähdysten ryöppy oli synnyttänyt.
Ryhmä vahkeja oli kuitenkin kaiken aikaa lähestynyt häntä vasemmalta. Viisi kiekkoa sinkoutui häntä kohti, ennen kuin hän ehti vastata tuleen. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että kaksi niistä meni ohi. Seuraavat kaksi kilpistyivät punamustaan haarniskaan jälkeäkään jättämättä viides osui jo tyhjentyneeseen ohjuspatteriin hänen olkapäällään. Kiekosta purkautuva happo alkoi välittömästi sulattaa sen metallia. Killjoy mursi sulavan patterin Kal-metallin peittämällä kädellään surutta irti ja laukaisi jääneestä aukosta ilmoille ryhmittymän ohjautuvia zamoreita, jotka pirstoivat tämän kimppuun käyneet koneet hetkessä.
”Yksitoista arkkikranan signaalia tarkennettu. Meillä on lukitus”, tiedotti Breznikovan ääni Killjoyn kypärän sisällä. Savuavat ylikuumenemisen partaalla vikisevät aseet vetäytyivät takaisin haarniskan uumeniin samalla, kun panssarit hänen vasemmassa kädessään irtosivat ja lähtivät lentoon. Pieni kuva Killjoyn näkökentän vasemmassa laidassa näytti hänelle sen etenemisen. Palanen Kal-metallia syöksyi täydellä vauhdilla vasta aiheutettuun kraatteriin ja iskeytyi sen pohjalla sateenkaaren väreissä hohtavaan kuulaan. Se avasi pienet raajat, jolla se porasi itsensä maahan kuulan ympärille ja puristi sen otteeseensa. Musta liha, joka yritti kuplia siitä ulos, kilpistyi metalliin, joka puristi koko ajan tiukempaa.
”Puristin kohteessa”, Breznikova julisti radiossa.
”Novaohjus ladattu ja viritetty, kenraali. Tuli on vapaa”, jatkoi Brosnin lievästi hengästynyt ääni. Killjoy ei jäänyt odottamaan enempää ohjeita. Hänen selkänsä aukesi koko mitaltaan ja sauvat hänen sisuksissaan työnsivät esiin ohjuksen, jollaista Metru Nuin maaperällä ei ollut ammuttu sitten sodan.
Jos silloinkaan. Se oli niin painava, että laukaisunkin jälkeen sillä kesti useita sekunteja kiihdyttää vauhtiin, jolla se lopulta irtosi. Vaarallisen laiskan näköisessä kaaressa se aloitti matkansa kohti arkkikranoja. Vahkit Puhdistajan kraatterin ympärillä tiesivät jo, mitä oli tapahtumassa, ja aloittivat ravin kohti tukikohdan tarjoamaa suojaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että niiden pyristely oli turhaa.
”Seitsemän sekuntia kohteeseen”, Brosni kailotti. Killjoyn haarniska oli herännyt eloon. Sen jokainen rako tiivistyi, kun uusia panssarilevyjä purkautui pinnalle sen uumenista. Punainen Hau loisti hänen kypäränsä sisäpinnalla, ja haarniskan lukittua itsensä paikalleen punainen ionikilpi ilmestyi hänen ympärilleen, kun hän valmistautui iskuun.
”… kolme, kaksi, yksi –”
Nurukan oli ehtinyt miltei Ko-Metrun rajalle, kun hänen oli pakko pysähtyä. Kamppailu Ficuksen kanssa oli väsyttänyt hänet, mutta silti hän oli pinkonut nopeampaa kuin koskaan eläessään. Hän vilkaisi juuri taakseen, kun näki valon.
Muutaman sekunnin ajan horisonttia ei ollut. Oli pelkkä valkoinen kirkas loiste ja sen aiheuttama silmiä poltteleva palo. Nurukanin oli suljettava silmänsä ja käännyttävä poispäin – hetkikin pidempään, ja hän olisi menettänyt sille näkönsä.
Kun hän raotti silmiään muutamaa sekuntia myöhemmin, oli valo vetäytynyt jo iskupisteeseensä. Horisonttia peitti nyt sienen muotoinen pilvi, joka kurotteli ja velloi tasaisesti kohti taivasta. Hän ei saanut ihastella sen hirvittävää kauneutta kuitenkaan kauaa, kun paineaalto paiskasi hänet maahan. Sitten, viimein, saapui jyrähdys, joka kilometrien säteellä pirstoi kaiken lasisen.
Aivan liian lähellä iskupistettä kumartelevan Killjoyn ionikilpi pirstoutui viimein. Suurimman osan iskusta vastaanottanut energiasuoja oli puskettu äärimmilleen, ja sen savuavat reseptorit irrottivat itsensä haarniskan pinnasta ja kilahtivat maahan. Aistinsa sulkenut Killjoy avasi silmänsä ja tuijotti työnsä jälkeä. Räjähdyksestä aiheutunut pilvi peitti hänen koko näkökenttänsä. Hädin tuskin tilanteen tasalla pysyvät sensorit ilmoittivat, että räjähdyksen keskipisteessä oli edelleen niin kuuma, että hänen haarniskansa olisi sulanut siellä.
Kun radioyhteys viimein palasi, kuului sieltä valtavan väkijoukon taputtamista ja hurraamista. ”Täysosuma. Alueen kaikki arkkikranasignaalit ovat kadonneet!” mikrofoniin rahinan perusteella vauhdista tarttunut keskimmäinen Brez julisti. Killjoy ei kuitenkaan liittynyt komentokeskuksen riemuun. Hän tiesi, että ydinlatauksen aiheuttama säteily peittäisi alleen kaikki muut signaalit. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä tutkimaan tarkemmin, millaista jälkeä hän oli saanut aikaan. Häntä lujittaneet haarniskan osat katosivat takaisin pimeyteen, ja raketit hänen selässään nostivat hänet taivaalle. Ilmasta käsin hän näki savunkin läpi, miten perusteellista tuhoa novaohjus oli saanut aikaan. Mustan Käden tukikohdan päälle rakennettu rautakupoli alueen takana oli yhä ehjä, mutta täysin mustan noen ja kivisen aineksen peittämä.
Iskusta oli selvinnyt täsmälleen yksi vahki. Se oli ehtinyt tukikohdan vankkojen metallipalkkien suojaan viime hetkellä, mutta sen näköreseptorit olivat palaneet karrelle räjähdystä tuijottaessa. Killjoyn jalat murskasivat laskeutuessaan sen pään. Sisäänkäyntiä tutkikohtaan oli selvästi laajennettu hiljattain. Nurukanin työtä epäilemättä. Siitä kohtaa, mistä olisi kuulunut päästä sisään, värähteli kuitenkin valtava seinämä mustaa lihaa. Punaiset ioniterät syttyivät Killjoyn käsiin, ja empimättä hän upotti ne Ficuksen groteskiin barrikadiin.
Killjoyn tyrmistykseksi seinämällä oli paksuutta enemmän kuin hän pystyi terillään läpäisemään. Sen lisäksi jokainen viilto umpeutui sitä mukaa, kun hän niitä leikkasi. Hän päätyi jo muutaman sivalluksen jälkeen sammuttamaan terät ja vaihtoi suunnitelmaa. Hän ohjasi purkauksen virtaa oikean kätensä pneumatiikkaan ja iski. Hänen nyrkkinsä voima vavisutti seinää, mutta ei onnistunut murtamaan sitä.
”Mitä helvettiä…”
”Materiaalin koostumus on identtinen arkkikranan materian kanssa”, Miksu ulahti hätääntyneenä. Killjoy oli tajunnut sen omillaan jo monta sekuntia sitten mutta ei naljaillut huomiosta kranalleen. Hän kutsui raidetykkejä ulos ranteistaan, mutta komentokeskuksen punainen kieltomerkki esti niitä purkautumasta ulos.
”Asejärjestelmät ovat edelleen ylikuormittuneet alfaiskusta, kenraali. Tarvitsemme ainakin viisi minuuttia jäähdytysoperaatioon”, Brosni tiedotti, ennen kuin Killjoy ehti edes kysymään.
”Analyysi barrikadia ympäröivän rakenteen kestävyydestä”, hän käski. Miksu käytti hetken ympäristön tarkkailuun, ja onneksi vain hetken. Teknosaatanan kärsivällisyys oli nimittäin kovaa vauhtia loppumassa.
”Se on rakennettu kestämään ydinlataus Mustan Käden vanhan reaktorin sulamisen varalta. Prototeräskiinnikkeitä joka puolella. Nykyisillä järjestelmillä menisi ainakin kymmenen minuuttia kaivertaa tie lävitse”, Brez tulkkasi Miksun lähettämiä lukuja. Killjoy tiesi oikein hyvin, että niin paljon aikaa hänellä ei ollut. Xen oli ollut alhaalla yksin Abzumon kanssa jo liian monta minuuttia. Mutta liha ei antanut periksi. Killjoyn huomio kuitenkin herpaantui, kun kraatterista hänen takanaan alkoi kuulua hysteeristä kirkumista.
”Älä viitsi…”
Ilma väreili yhä siellä, missä novapommi oli räjähtänyt. Sen jättämä kraatteri ei ollut erityisen syvä, mutta Onu-Metrun mustastakin maastosta erotti satoja metrejä halkaisijaltaan oleva uran, josta maaperä oli höyrystynyt. Sen keskellä huutavan luurangon kylkiluut purskahtivat ulos selkärangasta ja kurottelivat suojelemaan kirkkaana hohtavaa kuulaa, joka ei ollut vahingoittunut silminnähden lainkaan. Korviariipivä rääkyminen oli peräisin äänihuulista, jotka olivat vaivoin saaneet itsensä muodostuttua. Suurin osa Puhdistajan lihasta kuitenkin suli samaa vauhtia kuin se kasvoi. Kraatterin ytimen kuumuutta vastaan kamppailevat arkkikranat olivat kuitenkin valinneet uusia Puhdistajan juuri siihen paikkaan. Ja hyvin hitaasti ja kivuliaasti ne myös olivat onnistumassa siinä.
Komentokeskuksessa äänet vaimenivat siihen paikkaan. Miksun sensorit jäivät tarkkailemaan lihahirviötä sillä aikaa, kun Killjoyn oma huomio siirtyi takaisin barrikadiin. Iskuista ei epätoivon motivoimanakaan ollut hyötyä. Sekunti runnomisen jälkeen lihan säikeet olivat jo palanneet muotoonsa.
”Ööh, setäää…” Miksu parahti saaden Killjoyn nopeasti taas kiinnittämään huomionsa taakseen. Kraatterin reunaa kiipeävä Puhdistaja oli saanut alaleukansa hampaat takaisin. Ne tukahduttivat tämän huudoista vain osan, kun mustat luuta pilkistävät kädet yrittivät epätoivoisesti vetää tätä pois novapommin infernosta.
Punainen ioniterä upposi seinään. Puhdistaja parahti. Terä viilsi. Seinä uusiutui. Palanen Puhdistajan rintakehässä suli takaisin arkkikranan sisään.
”Katsos tuota”, Brez huomioi. Killjoy oli nähnyt sen myös. Sitä oli ollut mahdotonta erottaa, kun väärän bahragin koko keho oli vellonut sulamisen partaalla, mutta nyt sen näki ilmiselvästi. Barrikadin runnominen heikensi Puhdistajan regeneraatiota…
… joten heikentäisikö Puhdistajan runnominen barrikadin?
Killjoy ei estänyt, kun Ficus viimein sai selkäänsä lihakset joilla suoristaa itsensä. Tämän askeleet haparoivat edelleen, mutta ne suuntasivat määrätietoisesti kohti Killjoyta. Kivunhuudot olivat vaihtuneet raivostuneeksi kähinäksi.
”Kaikki käytössä oleva virta pneumatiikkaan”, Killjoy käski. ”Varavirta ionikilpiin. Ja repikää Hyväntekijä linjoille. On tullut aika.”
”Eikö tämän koko jutun pointti ollut, että pysymme niin kaukana Ficuksesta kuin suinkin mahdollista?” Brez osoitti mieltään linjan toisessa päässä.
”Brosni sen sanoi. Aseiden pitää jäähtyä. Teemme tämän vanhanaikaisesti”, Killjoy tuhahti. ”Miksu, kilpemme tuskin kestävät osumaa enempää, joten tarkkana niiden kanssa.”
Krana ulahti kauhuissaan. Killjoy tulkitsi sen myöntymiseksi. Jokainen mäntä hänen haarniskassaan sihahti, kun virta punamustassa haarniskassa priorisoi järjestelmiä uudelleen. Luita peittävän lihakerroksen hädin tuskin päälleen saanut Puhdistaja oli saanut askeleisiinsa jo vauhtia. Killjoy kuitenkin odotti yhä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta liikkua. Hän antaisi ensimmäisen siirron Ficukselle.
”Virtaprioriteetit uudelleenkirjoitettu!” kiljaisi järjestyksessä yksi nuorempi Breznikova jostain isosiskonsa mikrofonin sivusta. ”Piekse se jauhelihaksi!”
”Meille!” Ficuksen puoliksi paljas kallo kirkui. ”Meille!” hän jatkoi ja kurotteli kohti Killjoyn rintakehää. Uusi ryhmä valoja syttyi Killjoyn kypärän sisäpuolelle.
”Meil-”
Metallinen nyrkki mursi jokaisen hampaan Puhdistajan suusta. Sekunnin kymmenyksen iskun perässä tullut paineaalto räjäytti loput kallosta pois Puhdistajan harteilta. Killjoyn vasen nyrkki oli yhä mustan massan peitossa, kun oikea iski alhaalta. Musta ruumis repesi auki arkkikranaan asti. Samaan hyökkäykseen Killjoy tarttui kiinni paljastuneesta selkärangasta ja kiskoi leiskuvan sydänkuulan kohotettuun polveensa. Syntyi kirskahdus, joka kaikui Vanhaan Onuun asti. Maalipinta polvesta katosi Kal-haarniskan ja muinaisen taikakalun yhteentörmäyksestä. Lommoakaan Killjoy ei kuitenkaan saanut aikaan. Hän otti harppauksen taaksepäin, kun Ficuksen pää oli alkanut kasvaa takaisin.
Killjoyn hyökkäyksen pöllämystyttämä Puhdistaja haparoi hetken paikallaan. Nascostosta taistelua seuraavat selakhit eivät vieläkään voineet uskoa silmiään. Vain muutamassa sekunnissa koko kehonsa uusineen Ficuksen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Killjoyta se tieto vain piiskasi jatkamaan. Jos hänen vastustajansa keskittyisi itsensä uusimiseen, kenties barrikadi hänen takanaan olisi mahdollista murtaa.
Puhdistajan vasta alettua ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, saapui seuraava iskujen sarja. Ensimmäiset kevyemmät lyönnit pirstoivat hänen olkapäänsä niin, että vastahyökkäys muuttui mahdottomaksi. Seuraavat kaksi iskua saapuivat lujempaa. Liha puristui kasaan ja lopulta irtosi hänen kyljistään. Hänen ohitseen liukunut Teknosaatana päätti hyökkäyksensä murtamalla hänen selkärankansa. Luunpirstaleet sinkoilivat pitkin joutomaata lihanpalasten sekaan. Se, mitä Puhdistajan ruumiista oli jäljellä, mätkähti maahan vain, jotta arkkikranojen elvyttävät sykähdykset pakottaisivat tämän takaisin pystyyn. Hänen rankansa repsotti vasemmalle vielä monta sekuntia senkin jälkeen, kun hän jo seisoi. Lopulta se napsahti takaisin paikalleen vain murtuakseen uudestaan. Killjoyn seuraava nyrkki oli lävistänyt hänet kokonaan.
Kralhin katse oli silläkin hetkellä ohi vihollisestaan. Silmä kovana hän seurasi lihaesteen tilannetta. Ja kuten hän oli arvellutkin, joka kerta, kun Ficus joutui uusimaan itsensä, väreili seinä hieman. Sen ylläpito vaati arkkikranoilta työtä. Ja sitä Killjoy oli niille valmis antamaan.
Seuraavat kaksi iskua osuivat Puhdistajaa jalkoihin. Tällä kertaa hänelle jäi viimein aikaa ymmärtää kunnolla, mitä hänelle tehtiin. Killjoyn vauhdikas hyökkäys oli pitänyt huolta siitä, että hänellä ei puolet ajasta ollut aivoja, joilla muodostaa strategiaa vastahyökkäykselle. Ensimmäinen hetki oli nyt, mutta hänen kehonsa järjestelmällinen tuhoutuminen kerta toisensa jälkeen jätti vaihtoehtoja hyvin vähän. Hänen oli pakko kiihdyttää regeneraatiotaan, jos hän tahtoi pysyä Killjoyn perässä. Se oli ainoa tapa, jolla kralhin sisällä lepäävä kahdestoista kuula olisi hänen.
Killjoylta muutos Ficuksen taistelutavassa jäi huomioimatta. Ensimmäistä kertaa Puhdistaja sai pehmennettyä tätä päin saapuvia iskuja laittamalla kätensä iskujen tielle. Rautaiset nyrkit murskasivat ne joka kerta pirstaleiksi, mutta Puhdistajan aivot säästyivät kriittiseltä vahingolta taas useiksi sekunneiksi. Ja vaikka kaksikon liikkeistä oli ilmiselvää, kumpi oli viettänyt elämänsä sotatantereella ja kumpi laboratoriossa, oli Ficuksen puolella näennäisen kuolemattomuuden lisäksi yksi etu: Killjoy väsyi, hän ei.
Mahdollisuus nosti päätään, kun yhdeltä Killjoyn lyönneistä kesti puoli sekuntia liian kauan osua. Puskemalla lihaksensa äärimmilleen Puhdistaja onnistui viimein väistämään hyökkäyksen. Killjoy oli niin yllättynyt, että hän ei ehtinyt reagoimaan vastahyökkäykseen. Nyrkkiin puristettu käsi osui maaliinsa Killjoyn rintakehässä. Mutta vaikka Killjoy ei itse ollut tarpeeksi nopea, tämän krana-avustaja oli. Punainen ionikilpi ilmestyi lihan ja Kal-metallin iskeytymispaikkaan. Korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana punainen valo pirstoutui. Syntyneen paineaallon turvin Killjoy loikkasi taaksepäin ja loi muutaman metrin itsensä ja Ficuksen väliin. Hän oli tajunnut, että arkkikranat laittoivat pökköä pesään. Se oli täsmälleen, mitä hän oli toivonut, mutta teki jokaisesta hyökkäyksestä leikkiä kuoleman kanssa.
”Jos ne apujoukot ovat täällä jossain, nyt olisi ihan saatanan hyvä hetki”, Killjoy ärähti. Hänen onnekseen Nascosto oli onnistunut yhteyden luomisessa. Hyväntekijän signaali kulki hänen kypäräänsä kristallinkirkkaana.
”Selviydy vielä 30 sekuntia, Nui-Kralhi! Muuten sinun velkasi periytyy tyttärellesi.”
Hyväntekijän ääntä verhosi tuttuun tapaan äänenmuunnin, jonka kaiku jäi Killjoyn päähän hetkeksi soimaan. Ennen kuin hän edes ehti miettiä vastaamista, alkoi 30 sekuntia tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Ficus ei ollut löytänyt nopeutta vain iskuihinsa. Taklaus syöksi Killjoyn maahan sellaisella voimalla, että Puhdistaja päällään hän liukui metritolkulla pitkin Onu-Metrun maastoa. Ficuksen kädet puristivat Killjoyn omat kenttään niin lujaa, että osa pneumatiikasta menetti välittömästi toimintakykynsä. Voitonsekainen riemu oli noussut silmättömille kasvoille, kun tämä nopeasti irroitti toisen kouransa ja iski keskelle Killjoyn sydäntä.
Miksu ei ehtinyt saada virtaa uutta ionikilpeä varten. Kal-metalli mahdottomasta lujuudestaan huolimatta pirstoutui Ficuksen iskusta kuin se olisi ollut lasia. Kralhin avoin rintakehä oli kaikkien näiden vuosien jälkeen Ficuksen ulottuvissa. Hitot ennustuksista. Hitot siitä, mitä hän oli kaikkinäkevän katseella nähnyt. Hän oli valmis saamaan kaiken nyt. Hänen tuomionsa alkaisi etuajassa. Sen päivä oli koittanut.
Vasta hänen pahimman huumansa laannuttua hän ymmärsi, että viimeinen arkkikrana ei loistanutkaan Killjoyn sisällä. Itse asiassa Killjoyn sisällä ei loistanut yhtään mitään. Haarniskan sisällä oli pimeyttä. Täydellistä, absoluuttista pimeyttä. Valo ei taittunut aukossa lainkaan. Puhdistajan kauhistunut katse kääntyi kypärään, jolta ei saanut luettua eleen elettä.
”Mitä… mitä sinä olet tehnyt?”
”Yllätys”, Killjoy myhäili omahyväisesti, vaikka olikin kykenemätön rimpuilemaan itseään irti otteesta.
Raivon partaalla tärisevä Ficus nosti nyrkkinsä ilmaan ja pudotti sen kohti Killjoyn kalloa. Hän ei tiennyt, millä noituudella hänen palkintonsa verhottiin häneltä, mutta hän repisi kralhin silpuksi saadakseen selvää.
Plasma-aseiden laukaukset tuhosivat senkin suunnitelman. Puhdistajaa oli ammuttu ja hänen kätensä mätkähtivät irtonaisina maahan, kun kuumuus repi ne hänen kehostaan. Killjoy käytti tilanteen hyödyksi välittömästi ja raketoi itsensä irti. Kun Ficuksen kädet olivat uusineet itsensä, hän kääntyi katsomaan, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt. Niitä oli kaksi, ja niiden ilmeetön katse oli naulittu Ficukseen. Killjoy suoristi selkänsä niiden takana ja lisäsi oman katseensa hopeisten hiljaiseen kuoroon.
”Heikko kohta on arkkikranojen ympärillä”, Killjoy jakoi huomionsa. ”Yksi osuma hänestä tappaa, joten pitäkää etäisyyttä.”
”Vahvistus: Aseet kalibroitu pitkälle kantamalle”, feterroista se, joka oli ampunut, sanoi.
Ficus ei järkytykseltään ehtinyt reagoimaan, kun Zorakin koneet yhdessä Nui-Kralhin kanssa avasivat tulen. Feterrojen olkapäille asennetut plasma-aseet lauloivat samalla, kun Killjoyn raidetykit olivat viimein palanneet toimintakuntoon. Jokainen panos osui maaliinsa, ja vaikka ammukset pysähtyivätkin lihan läpi edettyään Puhdistajan sydänkuulaan sitä vahingoittamatta, oli vaikutus selvä. Arkkikranat joutuivat työskentelemään tuplateholla silloin, kun ne joutuivat suojaamaan itseään Ficuksen uudistamisen lisäksi.
Killjoy näki mahdollisuutensa. Barrikadi oli heikoilla.
”Turvatkaa selustani. Yritän päästä sisään.”
”Ymmärretty: Lisätään tulivoimaa.”
Puhdistaja yritti epätoivoisesti seurata, kun Killjoy lensi tämän ylitse. Feterrojen tulitus kuitenkin nopeutui koko ajan. Kaikessa viisaudessaan arkkikranat olivat päättäneet ottaa ylimääräisen massan pois hänen jalkojensa lihaksista suojatakseen itseään. Pohdinnat siitä, saisiko hän uuden aallon Baterra-aseman vahkeja kamppailemaan feterroja vastaan, keskeytyivät plasma-ammukseen, joka läpäisi hänen päänsä. Kuin hänen lentävät vihollisensa olisivat tienneet, mitä hän yritti.
Killjoy työnsi sillä aikaa nyrkkinsä läpi lihaseinästä. Se uusiutui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Niin paljon, että tarpeeksi ison aukon luominen kerralla olisi kenties antanut hänelle tilaisuuden lentää siitä sisään. Maalaamaton panssarilevy oli ilmestynyt jostain hänen sisällään vellovasta tyhjyydestä ja hitsautui kuin itsestään paikalleen. Se ei ollut Kal-metallin veroista mutta teki tehtävänsä.
”Ficus leikkii feterrojen kanssa. Nyt on tilaisuutemme. Miltä asetilanne näyttää?”
”Kaksitoista kappaletta CE18-ohjuksia laukaisuvalmiina, kenraali”, Brosni kailotti radioon.
”Se saa luvan riittää.”
Hän valmistautui ampaisemaan taivaalle löytääkseen sopivan tulitusetäisyyden, kun hän tunsi jotain jalkojensa juuressa. Päätön vahki – se, jonka hän oli saapuessaan jalkansa alle murskannut – oli tarttunut häntä jalasta.
”MOI”, kuului naisen ääni sen sisältä. Sitten räjähti.
Vahkinrippeet sinkoilivat tukikohtaa suojelevan kupolin edustalle ja lennättivät Killjoyn ryminällä taaksepäin. Tälli oli kova, vaikka räjähdys ei ollutkaan tarpeeksi läpäisemään tämän haarniskaa. Temppu oli kuitenkin pienentänyt eroa feterrojen kanssa tuskailevan Puhdistajan ja Killjoyn välissä. Killjoy sai itsensä takaisin pystyyn vain vaivoin, ennen kuin hän oli jälleen Ficuksen kourien ulottuvissa. Hän yritti lentää karkuun, mutta plasmahelvetin keskeltäkin musta liha ehti tarttua häneen kesken nousun ja paiskata hänet maahan. Ficus oli saanut hänet nalkkiin uudestaan.
”Huomio: Nui-Kralhi vaarassa jäädä tulilinjalle”, toinen feterroista tiedotti. Ne joutuivat valitsemaan laukauksensa nyt paljon harkitummin Killjoyn ja Ficuksen kieriessä pitkin maata toisiaan vuorotellen kellistäen. Ja sitä mukaa, kun arkkikranoihin kohdistuva paine helpotti, sitä paremmin Ficus sai taas keskityttyä siihen, että Killjoy ei ehtinyt lamaannuttaa häntä.
”Kredipselleeniä!” Killjoy kähisi väistäessään mustan nyrkin, joka oli lähellä repiä häneltä pään. ”Kredipselleeniä, nyt!”
”Yleishyödyllinen tiedote: Kredipselleenin markkinahinta on nous-”
”Ampukaa, saatana!”
Feterrat keskeyttivät varoituksensa ja ojensivat ylempien käsipariensa kämmenet Ficusta kohti. Sanan ”kredipselleeni” kuultuaan Ficus oli herpaantunut juuri sen verran, että hänen katseensa nousi. Kohde oli selvä. Aseet feterrojen käsissä laukesivat, ja neljä pientä kapselia lensi ja upposi syvälle Ficuksen kalloon.
Puhdistajan ilme lasittui sen verran kuin sen oli mahdollista. Kirkas höyry, joka purkautui hänen hengityksen mukana, sai Killjoyn toimiin. Tämä sai jälleen kamppailtua itsensä irti hänen otteestaan.
Oli laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Puhdistajan raskas hengitys ja kahden feterran leijumisesta peräisin oleva hiljainen humina. Polvilleen maahan jäätynyt Ficus näytti menettäneen otteensa todellisuudesta. Hänen katseensa kääntyi hitaasti kralhiin, joka oli tällä kertaa ottanut niin pitkän harppauksen taaksepäin, että tämä hädin tuskin kuuli Ficuksen sanoja.
”Sinä… et ole Totuus.”
”Mitä…”, Killjoy ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä Puhdistaja yritti, mutta hän silti nosti kätensä merkiksi feterroille olla ampumatta. Credox Selecium oli saanut Ficuksen jonkinlaiseen transsiin, eikä hän juuri nyt tahtonut rikkoa sitä.
”Sinä olet… vanha.”
Killjoy ei ymmärtänyt. Hän mittaili jo suorinta tietä takaisin barrikadille. Näytti siltä, että se menisi suoraan Ficuksen ylitse.
”Sinä olet…”
”Hiljaa”, Killjoy keskeytti. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
”… rakas?”
Killjoy pysähtyi. Se ei voinut olla niin…
Puhdistajan viimeinen sana ei kuulostanut tältä itseltään. Tai ei ainakaan Ficukselta. Oli kulunut niin kauan siitä, kun Killjoy oli viimeksi kuullut sen äänen, että hänen piti ravistella päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Missä… missä minä olen?” ääni jatkoi. Puhdistajan suu liikkui, mutta ääni oli ilmiselvästi…
”… Niz?”
Kredipselleeni höyrysi edelleen valtavien hampaiden raoista, kun Puhdistaja kampesi itsensä seisomaan. Feterrat vilkaisivat toisiaan kummastuneena, mutta Killjoy ei antanut käskyä jatkaa tulitusta.
”Minä… en näe… muuta kuin sinut… Missä minä olen?”
”Kotona”, Killjoy vastasi. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Hänen järkensä kertoi, että kyseessä oli vain Ficuksen katala metku. Mutta hänen sydämensä tiesi totuuden. Se tiesi, kuka oli saanut vallan Puhdistajan mielisekamelskasta.
”Kotona?”
”Xen on vaarassa.”
”… Xen. Miksi?”
”Koska sinä myit hänet Abzumolle”, Killjoy syytti. Hän ei voinut estää sanojaan happamoitumasta. Hän tiesi jokaisen niistä olevan totta.
Puhdistajan katse kääntyi takaisin maahan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa alas tukikohtaan läpi kiven ja metallin.
”Kuinka me… kuinka…?”
”Seinä, jonka olet tehnyt”, Killjoy selitti toiveikkaana. ”Se estää pääsyni sisään.”
”Seinä…” Niz tapaili. Hän kääntyi, mutta ei saanut kohdistettua katsettaan oikeaan paikkaan.
”En… en näe. Rakas, minä en näe mitään…”
Killjoy punnitsi vaihtoehtojaan. Edes vaimonsa äänen kuullessaan hän ei uskaltanut ottaa askelta lähemmäksi. Vaikka Puhdistajan suusta valuvat sanat vaikuttivat vilpittömiltä, Killjoy ei laittaisi itseään tulilinjalle kolmatta kertaa.
Feterrat laskeutuivat Puhdistajan molemmille puolille ja tarttuivat tätä olkapäistä ja ranteista. Killjoy laahusti mustaa lihaa taluttavien hopeisten sylinterien takana varovaisesti mutta jalat silminnähden vapisten. Matkaa barrikadille ei ollut paljoa, mutta Puhdistajan haparoiva askellus sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Perillä feterrat irrottivat otteensa vihollisestaan ja antoivat tämän romahtaa vasten omasta lihastaan koostuvaa seinämää. Killjoy piti edelleen turvallisen välimatkan mutta oli nyt saapunut sen verran lähelle, että kuuli paremmin, mitä hänelle sanottiin.
”Tunnen sen…”
”Poista se”, Killjoy käski. Puhdistaja siveli seinämän mustaa pintaa yrittäen ymmärtää sen koostumusta. Sitten hän painoi kämmenensä sitä vasten ja huokaisi syvään. Tavanomaista suurempi määrä kredipselleeniä purkautui ulos tämän kallosta.
”Poista se…” Nizin ääni toisti. Tämä huokaisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin. Killjoy katsoi sanaakaan sanomatta, kun barrikadi alkoi liueta takaisin Puhdistajan kehoon. Reikä, joka seinään oli syntynyt, oli aluksi pieni, mutta se kasvoi silminnähden. Killjoy uskoi viimein. Hän marssi Puhdistajan rinnalle ja valmistautui kumartumaan aukosta läpi. Raskaasti huohottava liharuho hänen vieressään nosti katsettaan. Seinän ottaminen osaksi itseään otti selvästi voimille. Nizin oli ponnisteltava lisää. Hänen piti saada arkkikranat työskentelemään kanssaan. Hänen oli tehtävä se tyttärensä vuoksi. Mutta muinaista voimaa kutsuessaan hän manasi esiin jotain muutakin. Jotain, joka oli viimeiset minuutit viettänyt huutaen kauhusta oman mielensä pohjalla.
”… rakas.”
”Niz?”
Aukko oli miltei tarpeeksi suuri Killjoyta varten. Enää hetki. Aivan pienen pieni hetki.
”Väistä.”
Killjoyn ajatus ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Hän oli liian lumoutunut edessään aukeavasta reitistä. Liian tunteidensa sokaisema, että hän olisi osannut päätellä, mitä Niz tarkoitti.
Miksu oli kuitenkin kaiken aikaa tilanteen tasalla. Killjoyn haarniska liikkui kuin itsestään, kun Puhdistaja loikkasi häntä päin. Kralhi käytännössä taklasi itsensä pois hyökkäyksen tieltä. Katseen maan tomusta nostaessaan Killjoy huusi turhautuneena. Reikä seinässä oli alkanut sulkeutua samalla hetkellä, kun Puhdistaja oli irroittanut siitä otteensa. Oli toimittava nopeasti. Rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin, kun hän aloitti matkansa kohti sulkeutuvaa lihasta.
Matka kilpistyi feterraan, joka oli heitetty häntä päin. Molemmat rysähtivät maahan. Vaikka Killjoy sai itsensä irti metallisten käsien sotkusta nopeasti, tajusi hän heti joutuneensa ansaan.
Feterraa oli käytetty estämään Killjoyn näkyvyys siksi aikaa, että Ficus rynnisti eteenpäin. Tämän jalkojen lihaksilla oli ollut viimein niin pitkä hetki toipua, että tämän loikan taakse kerääntyi suunnaton määrä energiaa. Hiiltynyt maa murtui askeleen alla. Ficuksen isku lähestyi sellaisella vauhdilla, että Killjoylla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää sitä.
Mutta jollakin oli aikaa asettua väliin. Sivummalle käskytetty feterra oli alkanut toimia heti tilaisuuden tullen. Protokolla oli selvä. Killjoyn potentiaali orkesterin hyödyksi oli yhden feterran elämää suurempi.
Ficuksen isku osui hopeiseen rintakehään ja pirstoi sen. Jotain orgaanista hyllyi sen sisällä, kun isku paiskasi sen maahan. Yhdentoista sielun lihasvoima oli murtanut metallin kuin se olisi ollut posliinia. Feterra mätkähti maahan Ficuksen edessä antaen Killjoylle tämän tarvitsemat sekunnit kompuroida muutaman askeleen taaksepäin. Ficus yritti loikata tämän perään, mutta yritys kilpistyi hopeiseen kouraan, joka kamppasi tämän siihen paikkaan. Killjoyn raidetykit olivat heränneet ja repivät reikiä Ficuksen kehoon, mutta raivo piiskasi tämän arkkikranat parantamaan tavanomaistakin tehokkaammin. Tämän kulkua estävä feterra veti puoleensa Puhdistajan raivon ja jakamattoman huomion. Ennen kuin sen tykit ehtivät reagoida, oli Ficus jo nostanut sen tiukkaan puristusotteeseen. Killjoyn ja toisen feterran ei auttanut kuin lakata tulittamasta.
”Ongelma: Ote on luja. En pääse –”
Ääni tukahtui, kun Puhdistaja puristi feterran kasaan. Mustat lihakset pullistuivat ja arkkikranat kohisivat, kun pohjoisen maailman kestävin metalli kääntyi mutkalle hänen otteessaan. Kolme sen neljästä kädestä repeytyi irti, kun olento sisuksineen rutistui. Jotain ryöpsähti ulos sen rintakehään lyödystä reiästä, kun Ficuksen ote viimein hellitti. Feterran eloton ruumis rojahti maahan Killjoyn ja tämän avhrak-toverin järkytykseksi.
”… tulta”, Killjoy sai parahdettua, mutta Ficus oli jo loikannut. Ilman halki kiitävä potku ei läpäissyt kralhin rinnalla leijunutta hopeista purkkia, mutta tyrmäsi sen maahan, jonne se jäi sätkimään. Puhdistajan suusta purkautuvat höyryt olivat piiskanneet tämän raivohulluuden partaalle. Tämän sanoista ei saanut enää selvää. Itselleen karjuva musta peto käänsi seuraavaksi katseensa taas tätä piinaavaan teknodemoniin. Killjoyn ohjuspatterit reagoivat ilmestymällä puvun olkapäistä, mutta niiden laukaisu siltä etäisyydeltä olisi räjäyttänyt heidät molemmat infernoon. Siksi Miksu, tai Killjoykaan, ei avannut tulta. Vahingoittuneella pneumatiikalla he eivät ottaisi iskua vastaan myöskään käsin. Ilmaankaan ei ehtisi. Vaihtoehdot olivat vähissä.
Puhdistajan loikka kuitenkin keskeytyi. Ilmaan. Eikä Killjoylla, Miksulla, näiden komentokeskuksellisella apureita tai kummastuneella feterralla ollut mitään tekemistä ihmepelastuksen kanssa.
Vesikupla, jonne raivokkaan brakaksen tavoin huitova Puhdistaja oli joutunut, täyttyi kaasusta, joka pääsi viimein purkautumaan ulos tämän kallosta. Veden vellovaa kurimusta tämän ympärillä pyörittelevä hunakasvoinen toa tuijotti vakavana olentoa, jonka hän oli ansaansa napannut. Hän ei ollut uskoa, mitä Toa Ficuksesta oli tullut. Melkein yhtä hämmentynyt hän oli siitä, mitä oli tapahtunut Nui-Kralhille, mutta tämän hän kuitenkin tunnisti, joskin pääasiassa Xenin kertomusten perusteella.
”Pikästä aikaa, Killjoy”, Naho sanoi ja puristi kätensä yhteen. Maaperästä toan ympäriltä purskahti lisää vettä kuplaan, joka Puhdistajaa kahlitsi.
Killjoy huokaisi syvään. Ei ainoastaan täpärästä pelastuksesta, vaan myös siitä, keitä vanhan rintamatoverin mukana oli saapunut.
Nurukan oli hengästynyt mutta siitä huolimatta vetänyt kyntensä jälleen esiin. Hänen rinnallaan seisova sheriffi nosti hattua pois kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin, mitä hänen siskonsa oli kaapannut kuplan sisään.
”Mexxi”, Killjoy tervehti. Tulen toa ei vastannut; tällä oli kiire vihata vedessä vellovaa näkyä. Ficus oli vain antautunut veden vietäväksi. Hän ei edes yrittänyt kamppailla kuplan sisällä kulkevaa virtausta vastaan. Kredipselleenikatkuista viimein eroon päästyään hänellä oli taas kärsivällisyyttä odottaa.
”Vaikea uskoa, että hän aiheuttaa niin paljon päänvaivaa”, Naho tuhahti itsevarmasti.
”Vangitseminen ei riitä”, Killjoy täsmensi. ”Emme pääse sisään ellemme polta tietämme läpi hänestä.”
”Kuuntelimme radiokeskustelujasi matkalla tänne. Tiedämme”, Naho jatkoi.
”Ja meillä on muutama idea”, Nurukan täydensi. ”Jätä Ficus meille ja valmistaudu murtamaan tiesi läpi heti tilaisuuden tullen.”
Killjoy ei voinut olla huomioimatta, millaisella varmuudella Nurukan jakeli käskyjä. Jotain oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana. Toan sanoissa oli enemmän sota-ajan kenraalia kuin koko siinä keskustelussa, jonka Killjoy oli tämän kanssa kuukautta takaperin käynyt.
”DIREKTIIVI: SUKULAISET?”
Killjoy nyökkäsi vastaukseksi feterran tiedusteluun. Hänen suurimman kaliiperin aseensa olivat edelleen jäähyllä. He tarvitsivat lisää tulivoimaa barrikadin murjomiseen, ja Killjoy tiesi täsmälleen, mistä sitä saisi.
Nurukan käänsi katseensa yläpuolellaan leijailevaan feterraan, avasi suunsa ammolleen ja käänsi katseensa kohti Killjoyta.
”Myöhemmin”, Killjoy aneli. Hän tiesi täsmälleen, mitä Nurukanin katse tarkoitti. ”Tapa minut myöhemmin.”
Mexxin käsi laskeutui maan toan olkapäälle ja auttoi tätä tasaamaan hengityksensä. Naho kiristeli hampaitaan samalla, kun Puhdistaja kuunteli orastavaa konfliktia leveästi virnuillen.
”Valmista?” Naho kysyi Killjoylta varmistuttuaan siitä, että Nurukan ei ollut tekemässä mitään hätiköityä.
”Minulla on idea”, Killjoy nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Jäljelle jäänyt feterra syöksyi tämän mukaan. Nurukan ja Mexxi ottivat asemansa Puhdistajan ympäriltä, kun Nahon kupla puhkesi ja päästi vankinsa vapaaksi kastellen maan heidän välistään.
Ficus laskeutui jaloilleen toajoukkion keskelle. Hän huokaisi syvään, venytteli niskojaan ja raksautti nivelet sormistaan malttamattomana.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystävät?” hän pihahti. Revolverin laukaus Mexxin käsissä teki savuavan reiän Puhdistajan sanoihin ja kalloon. Yllättyneenä toan nopeasta reaktiosta ja pöyristyneenä tämän röyhkeydestä Ficus puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Mangain rippeet pystyisivät repimään häntä pahemmin kappaleiksi kuin Killjoy oli oli jo repinyt.
Kolmannella kerralla hervottoman pitkä salasana meni oikein. Ovesta kuului sihahdus lukituksen avautuessa. Salamannopeassa viuhahduksessa Xen oli sisällä ja ovi taas lukossa.
Hengästynyt vahkityttö nojasi selkänsä asevaraston jälleen sulkeutuneeseen oveen ja antoi kehonsa valua lattialle istumaan. Hänellä oli toivottavasti riittävästi etumatkaa, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Hän vilkaisi sormeaan, johon omituinen kasvi oli kasvattanut kukkansa. Taistelun tiimellyksessä se oli menettänyt kaikki terälehtensä ja näytti nyt lähinnä surulliselta.
Xen huokaisi. Ensi töikseen hänen tuli saada olkapäänsä takaisin sijoilleen. Se ei ollut helppoa eikä varsinkaan kivutonta, mutta käyttämällä kaiken tahdonvoimansa hän sai sen tehtyä. Seuraavan minuutin hän käytti lähinnä huohottaen ja voimia keräten.
Pinnalla tapahtunut räjähdys kaiversi yhä hänen mieltään. Normaalitilanteessa hän olisi kysynyt Codylta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa, mutta nyt hän osasi esittää vain valistuneen arvauksen, että niin suuren räjähdyksen voisi aiheuttaa vain sellaisen kaliiperin pommi, jonka räjähdysvoimakkuus mitattiin vähintään kilotonneissa. Oliko Ficuksella riittävästi tulivoimaa siihen, vai oliko kyseessä joku, joka taisteli tätä vastaan?
Siinä samaisessa huoneessa, jossa hän nyt istui, löytyi varmasti saman luokan räjähteitä. Hänen oli parempi ryhtyä tutkimaan asiaa. Jos hän pystyisi käyttämään makutaa panttivankina tätä itseään vastaan, hänellä olisi etulyöntiasema.
Asevarasto oli vain yksi monista mutta varmasti viime aikojen vierailluin. Cody oli näyttänyt Matorolle ja Umbralle paikkoja ennen näiden lähtöä Aft-Amanaan, ja Ko-Metrun katastrofin jälkeen myös Delevalle, Angienille ja Halawelle. Hyllyrivit ulottuivat silmänkantamattomiin. Vaikka hän ei ollutkaan Codyn kaltainen sotavälinemaanikko, hän muisti varaston pohjaratkaisun ja sisällön melko hyvin.
Täytyi liikkua. Xen huokaisi syvään ja nousi lattialta. Hänen olkaansa sattui yhä, mutta käsi toimi normaalisti. Hän nappasi viereiseltä hyllyltä kätevän näköisen varustevyön ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Seuraavaksi mukaan lähti kertakäyttöinen ionilataus (pieni, moottoroitu, kiekkomainen kotelo), sitten kuusi minikokoista elementaalimiinaa (litteää, mustaa neliötä elementtiä vastaavan värisellä kuvakkeella), kolme savupommia ja lopuksi holosekoitin (kämmenen kokoinen pallo, josta ulkoni pieniä nuppeja).
Xen halusi korvata vammautuneen kätensä menetetyt ionikynnet edes jollakin, joten hän siirtyi hansikasosastolle. Nopealla silmäilyllä eniten joukosta erottui koodia BH-17 kantava käsine, jonka työnimeksi oli annettu ”Turmion Hansikas”. Xen luki tuoteselostetta.
Syöksee ranteestaan TurmanMunia®, joista kuoriutuu Turmion Agentteja. Agentit hakeutuvat kohdetta kohti automaattisesti.
Xenillä oli paljon kysymyksiä. Mitä olivat ”Turmion Agentit”? Ja miksi ”TurmanMuna” ensinnäkin kirjoitettiin noin ja toisekseen oli rekisteröity tavaramerkki? Ja omistiko Musta Käsi sen tavaramerkin?
Huone tärähti hieman, eikä Xen tiennyt, johtuiko se yläkerrassa tapahtuvasta räiskinnästä vai siitä, että joku jossain alhaalla oli alkanut myskää jotakin. Xen asetti Turmion Hansikkaan nopeasti käteensä sen kummempia ajattelematta ja siirtyi sitten BFG-osastolle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi käyttämään tuliaseita, mutta hänellä ei myöskään ollut nyt varaa nirsoiluun. Hänen täytyisi vain valita jotain, minkä käyttäminen oli automatisoitu mahdollisimman pitkälle, jolloin hänen ei tarvitsisi opetella ampumaan sillä.
Hän saapui oikealle hyllylle, jossa hänen eteensä levittäytyi mitä monipuolisin lajitelma ihan helvetin isoja pyssyjä. Puoliakaan niistä hän ei jaksaisi kantaa ulos huoneesta, joten vaihtoehdot rajautuivat kätevästi seitsemään pyssyyn. Xen selaili nopeasti aseiden kuvauksia ja päätyi siihen, että BH-64, työnimeltään ”Revin Sinulle Uuden”, oli se, mitä hän etsi. Lähes automaattinen olkapäällä kannettava sarjaminiohjuslaukaisin, jossa oli yhdeksän piippua aseteltuna kolmeen riviin. Kantamisen realistisuuden lisäksi se vaikutti siltä, että se toteuttaisi myös hänen toisen kriteerinsä pyssylle: kuvauksen mukaan ohjukset olivat riittävän kevyitä, että ase ei romahduttaisi kattoa vihollisen lisäksi myös hänen niskaansa.
Xen poimi tykin vierestä ammuspatteriston, joka oli rakennettu repuksi, ja nosti sen selkäänsä. Pari muuta yleishyödyllistä tarviketta päätyi hänen tarvikevyölleen vielä paluumatkalla ovelle. Hän oli niin valmis kuin sillä valmistautumisella pystyi olemaan, ja hän oli käyttänyt jo enemmän aikaa kuin hänen panikoiva mielensä halusi hänelle sallia.
Lopuksi Xen kävi vielä vilkaisemassa ydinräjähteiden osaston. Tultuaan lopputulokseen, ettei hän saisi kätevästi kannettua mukanaan mitään isompaa pommia muuttumatta hitaaksi ja kömpelöksi, hän hautasi ajatuksen makutan uhkailemisesta massatuhoaseella ja poistui varastosta.
Asevarastoihin johtava käytävä oli täydellisen hiljainen. Sentään pohjakerroksessa oli valot eikä hänen tarvinnut haparoida pimeässä tietämättä, tulisiko vastaan hänen kuudennelle aistilleen näkymättömiä perversioita. Kuudennesta aistista puheen ollen, hän alkoi saavuttaa aulatiloja ja tunsi viiden Kalin läsnäolon siellä. Xen pisti juoksuksi ja taittoi loput sata metriä käytävästä parissakymmenessä sekunnissa.
Hän saapui avaraan aulasaliin, ja näki ensimmäiseksi Kalit, jotka olivat asettuneet jonkinasteiseen taistelumuodostelmaan, kuin odottaen. Etummaisena seisoi häntä aiemmin puhutellut Hau-kasvo pidellen vaikuttavan näköistä miekkaa ja tämän takana neljä toveria: yksi, jonka haarniska oli lähes täysin valmis; toinen, jonka kasvoilla oli pystysuunnassa täsmälleen puolikas naamio ja jonka panssari oli niinikään täydellisen puolitiessä; kolmas, joka kantoi massiivista ja näyttävää keihästä; ja neljäs, jonka vasen ja oikea käsi vaikuttivat olevan eri paria. Keihäsmiehen keihästä ja Hau-kasvoisen miekkaa lukuun ottamatta epäkuolleet olivat löytäneet aseikseen vain satunnaisia metalliputkia. Jokainen kuitenkin piti kädessään jotain lyömäkelpoista. Rintamasuunta ei ollut hissikuilua kohti, jossa Xen sivusilmällä näki pudonneen hissin hieman kasaan menneen rungon kököttävän, vaan käytävään, joka oli lyhyin reitti aulasta henkilökunnan virkistäytymistiloina ennen tunnetulle osastolle. Sinne, missä Nimdan tuho oli romahduttanut ylemmän kerroksen ja mistä Xen oli joitain minuutteja sitten juossut asevarastoa kohti.
”Missä muut ov-” ”HILJAISUUS.”
Xen vaikeni välittömästi ja tuijotti intensiivisesti käytävään yhdessä Kalien kanssa. Hänen verensä ei aistinut mitään, eikä mistään kuulunut pihahdustakaan. Valot hieman välkkyivät, mikä oli hitusen huolestuttavaa.
He seisoivat siinä valmiudessa ainakin minuutin, eikä mitään tapahtunut. Xenin veri ei aistinut vieläkään mitään.
”Oletteko varmoja, että –”
Ja sitten hän tunsi sen. Jokin lähestyi nopeasti. Hän ehti hypätä taaemmas ja suojata kasvojaan uudella hanskallaan, kun koko virkistäytymistilojen suuntainen osa huoneen seinustasta räjähti helvettiin. Teräs- ja betonimurskaa lensi häntä kohti, mutta suurin osa isoista möhkäleistä ei yltänyt ihan häneen asti, vaikka hän tunsi pienempien murujen osuvan hanskaansa ja käsivarsiinsa.
Osa valoista oli rikkoutunut räjähdyksessä, mikä oli himmentänyt aulan valaistusta huomattavasti. Kalit seisoivat hievahtamatta paikallaan samassa muodostelmassa kuin hetki sitten. Xen oli vaikuttunut niiden määrätietoisuudesta.
Sitten jokin astui esiin savun ja pöllyävän tomun keskeltä. Xen huomasi nielaisevansa. Tilaan oli saapunut pitkä hahmo mustan ja purppuran väreissä. Jokin vaalea, hieman käärinliinaa muistuttava luikerteli tämän vartalon ympärillä eläväisesti, ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto. Olennon naamion, jonka Xen tunnisti kyllä näkemiensä kuvien perusteella etäisesti suureksi Kanohi Avsaksi, läpi tuijotti pari julmia punaisia silmiä, ja terävähampainen suu oli levitetty katalaan virneeseen.
Kuin venytelläkseen, demoni levitti suuria, tummien sulkien peittämiä siipiään. Xen kavahti hieman huomatessaan siivistä tuijottavan häntä kohti herkeämättä useita lisäsilmiä, jotka eivät tuntuneet koskaan räpyttävän.
Makuta Abzumon fyysinen olemus ei kuitenkaan ollut se, joka herätti Xenissä pelonsekaista kunnioitusta. Kun Xen hapuili tätä kohti Elda-verensä voimalla, hän aisti jotain paljon suurempaa kuin mitä hänen edessään seisoi, aivan kuin makuta ei olisi kokonaan mahtunut kehoonsa. Tästä huokui jonkinlainen kauhistuttava aura, joka tuntui täyttävän koko huoneen.
Oliko Tarkastajankin läsnäolo ollut tällainen, ja oliko tämä vain kaikessa kohteliaisuudessaan peittänyt sen?
”Kas, teitä on lisää”, makuta totesi kolkosti kääntäen katseensa epäkuolleisiin. ”Tähän mennessä täytyy sanoa, että olen hieman pettynyt Kal-projektin hedelmiin. Odotin Tarkastajalta parempaa. Olisitteko te erilaisia? Voitte kokeilla onneanne tai vain poistua tieltäni. Sinänsä yhdentekevää.” ”VAITI, MAKUTA”, tätä lähin Kal sanoi lujasti. ”MAJAKKA ON TEHNYT PÄÄTÖKSENSÄ. VASTUSTAMME SINUA LOPPUUN ASTI.”
”Vai Majakka”, makuta naurahti. ”Aistinkin täällä alhaalla poikkeuksellisen valon kuvottavan läsnäolon… ja ehdin jo toivoa, että Ficus-kulta olisi epäonnistunut informoimaan minua varteenotettavan vastustajan läsnäolosta. Mutta joudun pettymään – täällä ei ole kuin uljaan Pakangan tähden tomuksi jauhetut tähteet.”
Xen yritti perääntyä hieman, mutta makuta käänsi katseensa jälleen takaisin häneen.
”Pahoittelut epäkohteliaisuudestani, arvon kenraali. Meitä ei olekaan esitelty. Minua kutsutaan Arkkitehdiksi. Ystävien kesken olen Abzumo, ja meistähän tulee pian ylimmät ystävät, eikö totta, kenraali? Vai saanko sanoa Xen?”
Makuta lipaisi huuliaan pitkän, liskomaisen kielen nopealla liikkeellä.
”VASTUSTAJASI EI OLE SANANSAATTAJA”, huusi toinen Kaleista, täysin haarniskoitu. Jokainen viidestä osoitti aseensa kohti makutaa entistä tanakammin.
”Teitä ei ole edes standardin toa-tiimin verran, raukkaparat”, Abzumo voivotteli rehellistä tavoittelevalla äänensävyllä, mutta tämän suupielet pyrkivät vienoon hymyyn. Xeniä kuvotti.
Sitten hän yhtäkkiä kuuli mielessään telepaattisen äänen.
”HYÖKKÄÄMME MERKISTÄSI. LAUKAISE HOLOSEKOITIN.”
Xen teki työtä käskettyä. Hän veti mainitun vempaimen tarvikevyöltään, käynnisti sen ja heitti sen sitten makutaa kohti. Pallomaisen esineen jokaisesta nystyrästä sinkoutui kirkas valonsäde, jolta Xen oli jo ehtinyt suojata itsensä sulkemalla silmänsä ja peittämällä kasvonsa.
Kuului Xeniä aiemmin metsästäneiden hirviöiden rääkäisyillekin vertoja vetävä korviariipivä kirkaisu. Kaikkien viiden Kalin hurjan sotahuudon kaiku kimpoili aulan korkeista seinistä.
Xen varmisti pakoreittinsä. Hän siirtyisi seuraavaksi lähellä olevaan avokonttorihuoneeseen. Hän asetti kaikki elementaalimiinansa seinään konttoreille johtavan käytävän oven ympärille.
Tähän oli kulunut noin kymmenen sekuntia. Xen kääntyi takaisin väliaikaisia aseveljiään kohti vain huomatakseen kauhukseen, että kolme viidestä oli jo kokenut hirvittävän tappion.
Kal, jonka haarniska ja kanohi peittivät täsmälleen vasemman puolen tämän kehosta, oli revitty kauttaaltaan kahtia pystysuunnassa niin, että haarniskan peittämä puolikas lojui makutan oikealla ja haarniskoimaton vasemmalla puolella.
Kal, jonka kädet olivat eri paria, oli kokenut kohtalonsa sillä, että sen selkäranka oli revitty irti sen kehosta, ja nyt painajaismaista tuhatjalkaista muistuttava ranka, jonka kärjessä Kalin pää vielä haukkoi henkeä, jota se ei enää koskaan saisi, makasi irrallaan päättömästä kehosta, joka oli vajonnut polvilleen lattialle.
Keihästä kantava Kal oli vielä hengissä, mutta liikkumaan se ei enää päässyt, sillä sen kaikki raajat olivat pirstoutuneet kymmeniksi sirpaleiksi lattialle – palasien seassa lojui sormia. Raajaton toan raato vain makasi avuttomana mahallaan lattialla irvistäen Xenin suuntaan. Keihäs lojui sen vieressä muutaman metrin päässä raajansirpaleiden joukossa.
Xen ei ymmärtänyt, miten kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti. Hauta kantava sekä täysin haarniskoitu Kal välttelivät makutaa parhaansa mukaan. Tämä oli aloittanut verkkaisen kävelyn kohti Xeniä samalla, kun Kal-soturit torjuivat aseillaan huoneen pimeiden nurkkien syövereistä syöksyvien mustien piikikkäiden lonkeroiden nopeita iskuja.
”Kenraali, tuollainen valopommi on vallan epämiellyttävä kokemus”, Abzumo tuumasi astellessaan lähemmäs ja lähemmäs. ”Minä luulen, että me aloitimme vähän väärällä jalalla.”
”Väärällä jalalla?” Xen naurahti hermostuneesti perääntyen käytävää kohti. ”Oletko tosissasi?”
”Tule suosiolla”, makuta maanitteli. ”Minä haluan satuttaa sinua, mutta kunnioituksestani Ficusta kohtaan lupaan olla tekemättä niin, jos vain luovutat minulle sen, mitä tulin hakemaan.”
Xenin hansikoimaton käsi nousi vaistomaisesti tarttumaan hänen kaulallaan painovoiman lakeja uhmaavaan riipukseen. Abzumo hymyili viekkaasti.
”Pyydän kauniisti. Nimdan siru. Minulle. Ja pääset vapaaksi. Enkä satuta, hmm, ystäviäsi enempää.”
”Pidätkö minua hulluna?”
”En hulluna vaan tyhmänä. Jos käyttäisit hieman sitä, mikä sinulla on aivojen paikalla, huomaisit, että vaihtoehtoja on kaksi: minä astun sirun saadakseni joko sinun kuolleen taikka sitten elävän ruumiisi yli. Sinä päätät, kumman.”
Xen pudisti päätään ja vastasi uhmakkaasti:
”Sinä olet vain paha, toisin kuin Matoro. Ja Matorokin onnistui aiheuttamaan pahaa jälkeä siruilla. Joten jos minulle on yksi oikea velvollisuus siunattu, se on olla luovuttamatta ainuttakaan niistä sinulle.”
”Lyhytnäköinen hölmö”, Abzumo naurahti ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Kapea moraalitulkintasi ei kiinnosta minua. Olen kaiken yläpuolella – hyvän ja pahan!”
”Ja luulet, että annan sirun jollekin, joka on moraalin yläpuolella?” Xen sanoi ivallisesti. Abzumon suu vääntyi irvistykseen.
”Hyvä on. Kunnioitan valintaasi.”
Varjolonkero läiskäisi väkivaltaisella liikkeellä Hau-kasvoisen Kalin toiselle puolelle huonetta.
”Olen kuullut Kal-metallista paljon hyvää”, Abzumo sanoi kääntyen täyshaarniskaisen Kalin puoleen. ”Ja sinä saat luvan ruokkia mielenkiintoani.”
Makutan rinnassa kylkiluut vääntyivät ulospäin repien tiensä ulos tämän lihasta ja paljastaen mustan kuilun tämän sisuksissa. Sitten verenpunainen, teräväkyntinen, valtava koura syöksähti ulos reiästä, tarttui Kaliin lukiten tämän kädet tämän kehoa vasten ja kiskoi tämän mukanaan kohti pahansuovasti hymyilevää mustaa enkeliä. Xen katsoi jähmettyneenä, kuinka Kal vain imeytyi makutan sisuksiin jälkeäkään jättämättä – ja sen tehdäkseen vääntyi väkivaltaisesti myttyyn mahtuakseen sisään reiästä. Hetken aikaa makutan olkapäässä kupli ja näytti siltä, kuin kirkuvat kasvot olisivat yrittäneet tunkeutua tämän ihosta ulos, mutta sitten se lakkasi. Kylkiluut palasivat luonnolliseen asentoonsa, ja liha kuroutui umpeen.
”Kiitos ruoasta”, Abzumo sanoi ja lipaisi huuliaan.
Sitten jotain odottamatonta tapahtui: makuta alkoi kiemurrella tuskissaan. Tämä oli itsekin siitä silminnähden hämmentynyt.
”Mitä…”
Xen oli kaikessa yllättyneisyydessään unohtanut, että hänen järkevin valintansa tässä kohtaa olisi ollut perääntyä käytävään, jonka oven hän oli valmistellut, sillä nyt hän todisti näkyä, johon ei todellakaan ollut valmistautunut: Makuta Abzumon lihasta alkoi sinkoilla Kal-metallin palasia ympäri huonetta. Suurimman osan romumetallista tämä syöksi ulos rinnassaan olevasta uudelleen avautuneesta reiästä, jonka sisään tämä oli Kal-soturin syönytkin, mutta jonkin verran erinäisiä palasia myös ikään kuin valui läpi makutan jaloista ja käsistä, niin kuin tämän liha olisi nestemäistä.
Sitten Xen kuuli viimeisen Kalin telepaattisen varoituksen jälleen päässään. ”MENE NYT, KUN MAKUTAN AJATUKSET OVAT MUUALLA!”
Xen havahtui siihen, että oli vain seisonut paikoillaan. Hän valmistautui perääntymään samalla, kun Hau-kasvoinen soturi hyökkäsi makutaa kohti. Se löi makutaa miekallaan, ja isku meni perille. Miekka ei ollut tarpeeksi terävä tai isku tarpeeksi vahva, jotta terä olisi lävistänyt makutan siiven, mutta tämä ainakin menetti tasapainonsa ja horjahti kauemmas Kalista.
Abzumo, joka oli lakannut oksentamasta metalliosia sisuksistaan, nauroi pöyristynyttä naurua.
”Hyvä on, Cestainu. Löysin hieman uutta kunnioitusta.”
Viimeinen terässoturi perääntyi muutaman askeleen ja otti taisteluasennon valmiina kohtaamaan makutan vastaiskun. Makuta kuitenkin vain nosti kätensä pystyyn kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan lakonisesti. Sillä samalla sekunnilla Kalin alle lattiaan syttyi jokin, joka näytti purppurasta valosta koostuvalta ympyrältä. Ympyrän sisällä oli jonkinlainen monimutkainen kuvio, mutta käytävän ovensuuhun tilannetta jännittämään jäänyt Xen ei ehtinyt nähdä sitä sen tarkemmin, kun ympyrän sisään jäänyt yllättynyt Kal syttyi välittömästi mustiin liekkeihin, jotka löivät kattoon asti.
Makuta alkoi ottaa jälleen laiskan hitaita askeleita Xeniä kohti. Vain parin askeleen jälkeen Kal oli jo sammunut, ja mustunut raato kaatui lattialle. Xen päätti viimein vetäytyä pakoreitilleen.
”Saan sinut kyllä kiinni”, kuului makutan vastalause, mutta Xen juoksi. Ja kun hänen aistinsa kertoi makutan olevan ovella, hän räjäytti miinat etälaukaisimella. Kaikkien kuuden eri pääelementin elementaalienergia purkautui yhtä aikaa ilmoille ja romahdutti käytävän päädyn Xenin takana.
Hetken kuluttua Xen oli saapunut konttoritiloihin. Sähköt olivat alkaneet pätkiä, ja täältäkin valot olivat enimmäkseen pois päältä, eikä katkaisijan rämpyttäminen vaikuttanut auttavan. Sabotaasia? Oliko makuta, tai kenties joku ylhäällä, tehnyt jotakin virransyötölle?
Xen mietti hartaasti, missä hän olisi parhaassa piilossa. Oliko piiloutumisessa edes mitään järkeä? Hänen täytyi tosissaan miettiä taktiikkaansa, jos hän halusi yrittää selvitä ulos tilanteesta. Kalit eivät olleet kestäneet kauaa makutaa vastaan. Xen valitsi satunnaisen työpisteen ja juoksi sen luokse. Hän vilkaisi käytävään, jonka toisen pään oli hetki sitten romahduttanut, eikä nähnyt ketään. Mutta hän tunsi makutan lähestyvän läsnäolon. Hän kyyristyi pöydän alle ja jäi odottamaan oikeaa hetkeä hyökätä.
Valot välkähtivät viimeisen kerran ja sammuivat sitten kokonaan; pelkästään tietokoneiden merkkivalot loivat pienenpientä himmeää hohtoaan niin, että huoneessa ei ollut aivan säkkipimeää. Xen tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin ja havaitsi jonkinlaisen sumuntapaisen leviävän lattialle peittämään koko huoneen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
”Kenraali, kenraali”, kuului ääni varjoista. Xen yritti tunnustella makutan sijaintia aistillaan, mutta tämä vaikutti olevan… kaikkialla? Ja ei missään yhtä aikaa. ”Missä oletkaan? Tule leikkimään! Et voi pysytellä piilossa kauaa!”
Xen yritti hillitä ajatuksiaan. Makutat olivat telepaatteja. Voisiko tämä saada vihiä hänen sijainnistaan pelkästään ajatusten voimalla?
”Käy tanssiin, kanssani valssiin”, alkoi laulu kuulua pimeydestä. ”Kohta kuolema kiinni saa.”
Karmiva melodia vain lisäsi Xenin ahdistusta. Ääni kaikui ympäri huonetta, eikä sen lähdettä ollut helppo paikallistaa kuulonkaan avulla. Lattialla vellovaa usvaa kerääntyi hänen jalkoihinsa. Sitten yhtäkkiä viereinen työpiste pirstoutui romuksi väkivaltaisesti räsähtäen.
Tällä kertaa huoneen vastakkaisella puolella oleva työpiste murskaantui. Rauhoitu, Xen, nuori kenraali yritti tolkutella itselleen. Se yrittää vain saada sinut hermostumaan ja tulemaan esiin.
Niin, paitsi jos se sattui osumaan juuri siihen työpisteeseen, jonka suojassa hän juuri nyt kökötti. Kaiken lisäksi hänestä tuntui kuin jokin olisi kosketellut hänen kallonsa sisäpintaa. Yrittikö makuta murtautua hänen mieleensä juuri silläkin hetkellä? Se ei tosin tuntunut kovin väkivaltaiselta, niin kuin hän olisi kuvitellut, vaan lähinnä melko epämiellyttävältä.
”Käy tanssiin, kanssani valssiin, eikä meitä voi koskettaa.”
Jos Xen olisi uskaltanut, hän olisi halunnut nauraa halveksivasti. Hän ei kyllä tanssisi kenenkään muun kuin Matoron kanssa. Muutama rivi Xenin takana jälleen yksi työpiste rusentui.
”Kohta liekkiin leimahtaa, katoaa ilma ympäriltä kahden.”
Matoro oli voittanut tämän hirviön kerran, se ei siis voinut olla mahdotonta. Hänen vain täytyisi keksiä keino. Mitä hän tiesikään makutoista?
”Minä rakastan sinua.”
Ei. Tätä hän ei aikonut sietää.
Xen pomppasi pystyyn piilopaikastaan ja antoi rakentinheittimensä laulaa. Joka liipasimenvedolla yhdeksän pientä ohjusta syöksyi siihen suuntaan, mihin laitteen intuitiojärjestelmä ikinä tulkitsikaan Xenin tähtäävän. Koska makutaa ei näkynyt missään, Xen räiski miniraketteja hieman joka suuntaan.
Pimeydestä kuului naurua ohjusten räjähdellessä pitkin seiniä. ”Vai Kuralumi”, sanoi ääni kaikkialta. ”Todellako, kenraali? Hänkö lupasi sinulle tanssin? Voi, niin sääli…”
Sitten Xen tunsi pahansuovan läsnäolon vahvasti takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki makutan vain puolen metrin päässä itsestään. Siinä hetkessä hänen ainoa perääntymisvaihtoehtonsa huonekaluihin törmäämättä oli taaksepäinvoltti, jossa hän onnistui juuri, kun makutan pitkä käsivarsi kurottui häntä kohti. Hän tunsi, kuinka huoneen jokaiselta reunalta sinkoutui piikikkäitä lonkeroita häntä kohti, mutta onnistui väistämään niidenkin sivallukset ja perääntymään edelleen huoneen takaosaa kohti.
”Sinuun upotettu Kanohi Eldan mahti on kyllä kieltämättä hieman kiusallinen”, makuta tuhahti ärtyneenä. Punaiset silmät hehkuivat pimeydessä. ”Voisimme tehdä asialle jotakin.”
Xen oli laskeutunut pöydälle yhdellä reunimmaisista työpisteistä tehtyään tilaa itsensä ja makutan väliin puolen huoneen verran. Ammukset olivat jo lopussa, joten hän heitti raketinheittimensä sivuun ja pudotti ammusrepun selästään. Oli aika testata, miten typerän hanskan hän oli tullut valinneeksi asevarastosta. Hän osoitti nyrkkiin puristetun kämmenensä vastustajaansa kohti ja painoi nappia hansikkaassaan, jolloin sen ranteessa olevasta säiliöstä ampaisi biljardipallon kokoinen möykky kohti makutaa.
”Liian hidas!” makuta karjahti samaan aikaan kuin Xen ampui, ja varjolonkero viilsi ilmaa Xenin lähellä. Xen ei tuntenut mitään, mutta hänen verensä kertoi hänelle hänen kyynärvartensa tekevän ilmalentoa kohti naapurityöpistettä. Hänen verensä myös teki parhaansa antaakseen sille pöydälle, jonka päällä hän juuri seisoi, uuden pinnoitteen. Kipu iski hetkeä myöhemmin, ikään kuin hänen kehonsa olisi tajunnut viiveellä jotain tapahtuneen. Hän vajosi vasemman polvensa varaan yrittäen tukahduttaa tuskanparahduksensa ja tarttui vaistomaisesti kädentynkäänsä.
Sillä välin ammus, jonka hänen juuri menettämänsä raaja hanskoineen oli laukaissut, oli poksahtanut ilmassa ja levittänyt sisältönsä makutan ympärille. Makuta kurtisti kulmiaan epäuskosta.
”Kenraali, mitä ihmettä sinä –”
Tämä ei ehtinyt viimeistellä lausettaan, kun kymmenet pienet, noin jalanmittaiset mekaaniset biomenninkäiset alkoivat kaikki juosta tätä päin. Saavutettuaan tämän ensimmäinen robottimenninkäinen tarttui kiinni tämän kehosta, käänsi pienen katseensa suoraan ylöspäin kohti tämän kasvoja, rääkäisi korviahuumaavasti ja tuhosi lopuksi itsensä aivan tarpeettoman isolla räjähdyksellä.
Xen tunsi kuumuuden toiselle puolelle huonetta asti. Tietokonesali oli muuttunut nopeasti sotatantereeksi, kun makuta oli joutunut silmittömän tykityksen kohteeksi. Tämä yritti tuhota kimppuunsa käyvät pikku tuholaiset, mutta niitä tuli juuri niin eri suunnista ja riittävän usein, että se ei kummemmin auttanut. Kattoi alkoi sulaa räjähdysten kuumuudessa, ja kaikki makutan lähistöllä olevat kalusteet lentelivät ympäri nurkkia.
Räjähdysten lieskat paljastivat Xenille, kuinka paljon verta hänen katkenneesta kädestään oli roiskunut pöydälle ja lattialle. Hän väisti nopeasti päänsä yli seuraavan räjähdyksen voimasta lentävää pöytää ja haki sitten vyöltään ilmastointiteippiä, jolla yritti yhdellä kädellä epätoivoisesti teipata toista kättään pysäyttääkseen vuodon. Onneksi pimeyden valtiaan huomio oli jossain aivan muualla pienten robottien juostessa yksi kerrallaan itsemurhapommittamaan tätä.
Nopeaan teippaukseensa tyydyttyään Xen lähti kaaoksen turvin jälleen juoksuun räjähdysten säestämänä. Hän tiesi, että tässä kohtaa hänen ainoa toivonsa oli vain pelata aikaa, kunnes apujoukot saapuisivat.
”APUJOUKOT EIVÄT SAAVU, XEN!” makuta ärjyi taakse jääneestä huoneesta kuin vastatakseen Xenin ajatuksiin. Xen oli viimein saanut tämän todella suuttumaan. Joko siis hanska oli ollut todella hyvä tai todella, todella huono valinta, näkökulmasta riippuen.
Seuraava etappi oli huone, johon he olivat lukinneet karanteeniin asetetut vahkit. Se oli ehkä koko kerroksen huonoin paikka hänelle paeta, sillä jos Bianca pystyisi jotenkin käynnistämään nukkuvat vahkit, hän olisi entistä pahemmassa pulassa. Muualla ei kuitenkaan ollut yhtä avonaisia huoneita, eikä hän ollut lainkaan varma pystyvänsä välttelemään makutaa ahtaissa tiloissa.
Xen juoksi läpi käytävän katsomatta taakseen. Hänen kädentynkäänsä särki armottomasti, ja takaa yhä kuuluvat räjähdykset saivat korvat soimaan. Viimein päästyään heidän leikkimielisesti vahkityrmäksi ristimänsä holvin ovelle hän uhrasi vielä muutaman kalliin sekunnin sille, että kääräisi lisää teippiä kädentynkänsä ympärille. Sitten hän pyöräytti holvin oven lukituksen auki, mikä oli melko vaikeaa yhdellä kädellä, ja astui sisään. Ovea ei saanut lukkoon sisäpuolelta, joten hän ei voinut edes muuttaa sitä vielä yhdeksi esteeksi makutalle.
Huoneen valot syttyivät ja paljastivat avoimen, pyöreän tilan keskellä holvia. Kattoa kannattelevat metallipalkit kehystivät keskellä olevaa tyhjää tilaa kuin pilarit; ehkäpä huoneen suunnittelija oli ottanut mallia kaupungin suvien klassisesta arkkitehtuurista. Holvi oli ehkä alun perin suunniteltu arvotavaroiden säilyttämiseen, mutta niin kauan kuin Xen vain muisti, se oli ollut tyhjillään, tähän asti. Nyt seinien ja pilarien väliin jäävä tila oli täytetty kokonaan vieri viereen asetetuilla vahkiyksiköillä. Ne vaikuttivat täysin sammutetuilta, mutta epäilys kalvoi Xenin sielua. Heräisivätkö ne hetkenä minä hyvänsä ja alkaisivat puhua kellonaisen äänellä?
Xen asettui pilarimaisten palkkien reunustaman kehän ovea vastakkaiselle puolelle ja valmistautui. Hänen päässään alkoi muodostua viimeinen hyökkäysstrategia.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ovi aukesi aavemaisesti naristen. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä koko sen ajan, kun makuta asteli varjoista valokeilaan, joka valaisi hyvin koko kehän. Tämä pysähtyi muutaman metrin päähän Xenistä ja arvioi häntä hieman katseellaan. Sitten tämä levitti kätensä kuin kutsuksi astua syleilyyn ja sanoi: ”Pistä pahintasi, Sanansaattaja. Anna minulle kaikkesi.”
Xen sytytti ehjän kätensä ionikynnet. Purppurat salamat alkoivat säkenöidä Abzumon sormissa. Xen ampaisi niin nopeaan syöksyyn kuin vain suinkin pystyi. Makuta osoitti kätensä hänen suuntaansa, ja purppuraiselta sähkövirralta näyttävä räiskyi häntä kohti. Hän kierähti nopeasti pois alta ja jatkoi syöksyään hieman eri kulmasta. Abzumo osoitti toisen kätensä häntä kohti, ja sähkö virtasi sinnekin. Xen kierähti jälleen, ja savupommi iski lattiaa. Näkyvyys heikkeni huomattavasti.
”Savu ei auta sinua, Xen-rakas. Minun ei tarvitse nähdä sinua tuhotakseni sinut.”
Xen iski loputkin savupommit maahan hieman etäämmällä. Sitten hän viritti ionilatauksen ja jätti sen lattialle. Purppurat salamat kiersivät huonetta, ja Xenin täytyi väistää niitä useita kertoja lähes kirjaimellisen salamannopeilla liikkeillä.
Sitten voimakas ilmavirta puhalsi kaiken savun syrjään. Abzumo oli yksinkertaisesti heilauttanut siipiään kertaalleen voimakkaasti.
”On aika lopettaa leikki”, tämä sanoi astellen Xeniä kohti.
”Enpä usko”, vahkityttö vastasi ja laukaisi ionilatauksen, jonka päälle makuta oli juuri astunut. Ionihäkki purkautui laitteesta ja sulki makutan sisäänsä. Tämä rääkäisi yllättyneesti, mutta ei ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Xen oli jo häkin vieressä. Hän puukotti häkin läpi kynsillään useita kertoja; luonteensa vuoksi häkki päästi ionihyökkäykset lävitseen vaivatta. Näytti siltä, että ionikynsien pistot upposivat makutaan hyvin.
”Älä aliarvioi minua, tyttö!” makuta ärjäisi. Sitten tämän keho alkoi paisua joka suuntaan ja vain sekunnin murto-osissa se oli jo täyttänyt koko ionihäkin massallaan. Xen hypähti refleksinomaisesti taaemmas ja juuri ajoissa, kun ionihäkki räjähti väkivaltaisesti kappaleiksi.
Abzumon paisuvasta kehosta kasvoi kaksitoista pitkää, luisevaa hämähäkkimäistä raajaa, samalla kun alkuperäiset jäsenet olivat kaikki kadonneet mustaan massaan. Jokainen jalka iski kiinni johonkin kohtaan holvin kattoa tai seinää niin, että se möhkäle, joka makutasta oli tullut, roikkui ilmassa useiden metrien korkeudessa. Sitten möhkäleestä työntyi ulos paksu, pitkä lonkeromainen uloke, jonka kärkeen alkoi muodostua makutan alkuperäisiä kasvoja jonkin verran muistuttava pää. Käärmemäiseen päähän avautui kahden perinteisillä paikoilla olevan silmän lisäksi useita muita silmiä, ja kun se avasi valtavan kitansa, se paljasti kymmenien terävien hampaiden rivistöt. Seuraavaksi makutan kehosta putkahti ulos kolme paria pitkiä käsivarsia. Jokaisen kämmenen sormet olivat kuin raateluun tarkoitettuja teriä.
Makuta ei edes liikuttanut suutaan, kun demoninen nauru kaikui ympäri huonetta.
”MITÄ MATORO TEKISI NYT, XEN? MIETI TARKKAAN!”
Tämän ääni oli yhtä aikaa todella korkeaa kirkunaa ja todella matala mörinää, ja äänen voimakkuus tuntui kuurouttavan kovalta.
Xen huitoi ainoan kätensä ionikynsillä makutan häntä kohti iskevien kourien suuntaan pitääkseen niitä loitolla, mutta lopulta hän ymmärsi, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän laittoi nyt kaiken energiansa nopeuteen väistelläkseen kuuden eri käden silpovia iskuja ja haukkaavan kidan syöksyjä.
Koska Xen onnistui väistämään kaikki makutan fyysiset iskut täpärästi, tämä näytti vaihtavan taktiikkaa ja nosti kehonsa Xenin ulottumattomiin lähelle kattoa. Sitten lattia alkoi täyttyä noin Xenin sisäänsä sulkevan kokoisista purppuraisista valoympyröistä. Jokaisen sisällä oli kuusikulmainen tähti, ja ympyröiden reunoja pitkin kulki tekstiä Xenille tuntemattomalla kielellä. Xen ei halunnut jäädä yhdenkään ympyrän sisään. Hän hyppeli sinne tänne välttäen alleen syttyviä ympyröitä kuin ruttoa. Ja hänen pelkonsa lunastettiin, kun yksi kerrallaan ympyröistä suihkusi jotain, mikä näytti nestemäiseltä valolta sekä mustalta savulta pienimuotoisen räjähdyksen saattelemana.
Xenin onnistui välttää jokainen ympyrän aktivoituminen, mutta ongelmat alkoivat, kun hän huomasi, mitä ne olivat jättäneet jälkeensä. Aina siinä kohtaa, missä ympyrä oli aktivoinut, oli lattiassa reikä – aina loppuun saakka. Makutan räjähdykset olivat polttaneet tiensä läpi kymmenestä metristä betonia, terästä ja maa-ainesta paljastaen alla odottavan loputtoman kuilun, jonka yllä koko tukikohta lepäsi. Lattian pinta-ala oli kutistunut kymmenekseen alkuperäisestä, ja tarvittiin kaikki Xenin ketteryys ja huomiokyky, että hän ei vain pudonnut kuolemaansa.
Hän hyppäsi pois viimeisen taikaympyrän alta ja oli tähdännyt laskeutuvansa holvin sisäkehän reunalle teräspalkkien sekaan. Mutta hän ei ollut päässyt perille asti tuntiessaan valtavien leukojen puristuvan kummankin jalkansa ympärille. Tuntui voimakas puristuksen tunne polvien yläpuolelta, ja Xen näki epäterveen määrän vaaleanpunaista verta roiskuvan pitkässä kaaressa pitkin pilarimaisia palkkeja ja tiedottomina seisovien vahkien päälle. Hänen pohjattoman kuilun suunnakseen ottanut ilmalentonsa päättyi siihen, kun lattian rippeistä sinkoutui kahdesta eri suunnasta musta piikki, joista kumpainenkin lävisti hänet, yksi rinnan ja toinen selän puolelta.
Xen tunsi kuuman verensä valuvan piikkejä pitkin. Osa siitä tippui kuiluun – ainakin siihen asti, että kaikki lattiassa olevat aukot peitti sama musta, kova materia, josta piikitkin koostuivat. Hän käänsi katseensa kohti huoneen kattoa. Hirviömäinen otus oli kadonnut, ja kun hän laski katsettaan sen verran, mitä siinä lävistettynä roikkuessaan pystyi, hän näki makutan alkuperäisessä muodossaan kävelevän häntä kohti ja taputtavan hitaasti käsiään. Hän ei kuullut muuta kuin kimeää vinkunaa. Kipu oli viedä häneltä tajun. Sitten makutan läpitunkeva puhe repi tiensä läpi hänen kuuloelimiään vaivaavasta tinnituksesta.
”Hyvin taisteltu, kenraali Xen. Ottaen huomioon, että sinua ei todellakaan ole suunniteltu taisteludroidiksi, olen jopa melko vaikuttunut.”
Mustalla massalla paikatulle lattialle Xenin alla oli alkanut muodostua mittava lammikko. Makuta katseli veren valumista mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Kuinka paljon sinun pitää menettää verta, että kuolet? Kuulemani mukaan se on ainoa riski tässä. Voin tehdä sinulle lähes mitä vain, etkä sinä edes kuole siihen. Täydellinen asiakas!”
Xenin suusta ei lähtenyt muuta kuin ähinää.
”Tiedätkö, kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti ja siveli kämmenellään tämän poskea, ”rakkaus on tunteista vaarallisin. Nimdan sirun vastaanottaminen Kuralumelta on melko varmasti elämäsi huonoin päätös.”
Xenin silmissä sumeni. Hänen tietoisuutensa alkoi himmetä. Makutan sanat iskivät kuin veitsenterät hänen kalloonsa.
”Kenraali, kenraali. Sinulla ei ole vielä lupaa kuolla.”
Xen tunsi, kuinka hänen silmänsä avautuivat väkisin. Makuta tarttui kämmenellään hänen leuastaan ja väänsi hänen katseensa kohtaamaan omansa. Terävät kynnet naarmuttivat hänen kasvojaan. Hän olisi tuntenut enemmänkin inhoa, mutta ymmärrys siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, oli siirtänyt henkeäsalpaavan hädän kaikkien muiden tunteiden päälle. Tapa, jolla häntä tarkoituksenomaisesti silvottiin, oli viimein iskostunut häneen. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää rimpuilemaan. Hän olisi epätoivoisesti halunnut ilmentää hätäänsä jotenkin, mutta ainoaksi vaihtoehdosti makutan otteessa jäi huutaa. Eikä huuto ollut hallittu tai kohdennettu kenellekään. Se oli kuollettava, suodattamaton hätä, joka purkautui hänen sisältään, koska se oli ainoa ja viimeinen asia, johon hän enää kykeni.
”Nyt, kun tiedän tästä ihanasta vuosisadan rakkaustarinasta”, Abzumo sanoi ja virnisti häijysti, ”minun on aivan pakko lähettää viesti!”
Taistelu pinnalla muistutti vanhoja päiviä. Niitä, joiden aikana Metrut ja niiden suojelijat olivat kamppailleet olemassaolostaan, kun varjot idästä olivat halunneet ne kouriinsa. Kolmen toan elementtihyökkäykset leiskuivat Onu-Metrua pitkin, kuin sota olisi yhä raivonnut. Toien liikkeistä ajan kulkua ei nähnyt. Jokaisella oli vyön alla lukematon määrä kamppailuja. Nimi ”Mangai” oli siunattu heille syystä. Ja vaikka Ficusta runnottiin nyt ohjusten sijasta häntä ympäröivillä elementeillä, oli hänen myönnettävä, että hänen aikaisempi arvionsa oli ollut väärässä. Mangain rippeet pystyivät sittenkin repimään hänet kappaleiksi.
”Luovuta jo, ääliö!” Mexxi huusi samalla, kun Puhdistajan liha paloi hänen revolverinsa laukauksien jäljiltä. Elementaalienergian luomat luodit korvensivat mustaa massaa karrelle vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne olivat läpäisseet sen. Arkkikranat sykkivät kuitenkin ehtymättä Puhdistajan sisällä, kun tämä rynni taas toia kohti.
Nahon silmät hohtivat hänen ottaessaan yhteyden veden alkuvoimaan. Hän kurkotti kohti Ficusta ja alkoi repiä irti tämän kehossa olevaa kosteutta. Ficus kuivui hetkessä luurankomaiseksi rusinaksi veren ja kudosnesteiden jättäessä tämän kehon. Solina täytti taistelukentän, kun loputon virta Ficuksesta kiskottua nestettä pyyhkäisi entisen omistajansa lävitse. Sietämätön olotila ei tietenkään kestänyt pitkään arkkikranan uusiessa tämän tuhoutuneet kudokset, mutta heti uudestaan Nahon käsivarsien pyörivät liikeet kutsuivat vesimolekyylit tämän sisästä. Joka kerta, kun Naho kiskaisi, olivat Mexxin luodit hetken aikaa entistä tehokkaampia.
Kirkkaana loimuava uppopaistettu Ficus ei saanut enää askeltakaan eteenpäin, kun Nurukanin kiviesteet nousivat kuin tyhjästä pysäyttämään hänen etenemisensä. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa siihen, että Nurukanin päivän toinen kamppailu alkoi nyt viimein pikku hiljaa näkyä tämän liikkeissä. Maaesteet, joita tämä hänen eteensä nosti, alkoivat ilmestyä hitaammin ja hitaammin. Lopulta hän löysi mahdollisuutensa. Ilmiliekeissäkin hän onnistui keräämään tarpeeksi liike-energiaa loikatakseen kitukasvuiseksi jääneen esteen ylitse.
Mexxin Hau-suojakenttä torjui kuitenkin Ficuksen hyökkäyksen, ja hänen laukauksensa osuivat tämän selkään ja jalkoihin. Omasta virheestään toivuttuaan Nurukan veti kirjaimellisesti maan Ficuksen alta, ja Naho sulki tämän tämän omasta lihasta revityn nesteen sisään.
”Mexxi, painekattila?” Naho murahti. Mexxi nyökkäsi ja huusi:
”Nurukan, väistä!”
Nurukan hypähti ilmaan ja laskeutuessaan painui syvälle maan sisään. Ficus pääsi ulos kuplasta ja lähti syöksymään naisia kohti kuin höyryjuna. Naho keräsi kaiken liikenevän energiansa ja alkoi syöstä tasaista vesisuihkua tätä kohti. Ficuksen täytyi olla hieman vaikuttunut veden määrästä, koska hän tiesi, miten kuluttavaa elementaalienergian muuttaminen materiaksi oli. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, miten ärsyttävää tsunamin alle jääminen oli.
Ficukselta meni veden seassa pyristellessään täysin ohi, että Mexxi oli hypännyt hänen ylitseen. Naho varmisti, että Ficuksen yli vellonut vesi palasi aina takaisin kiertoon. Paine oli valtava. Mexxi keskittyi luomaan niin kuuman liekin kuin suinkin mahdollista ja vapautti Ficuksen läpi syöksyvää vettä kohti niin kuuman aallon, että se lähestulkoon muutti maan tämän alta plasmaksi. Välittömästi suurin osa vedestä muuttui vesihöyryksi ja kuumeni siitä vielä pidemmälle repien kaiken lihan Ficuksen ympäriltä. Mexxi itse säästyi brutaalilta kasvokuorinnalta naamiovoimansa avulla.
Sisäelimet valuivat savuavan Puhdistajan lähes luihin asti sulaneille reisille. Tämän luuranko oli selkeästi nähtävissä. Naho ja Mexxi juoksivat syrjemmälle ja löivät kämmenensä yhteen onnistumista riemuiten. Hieman heidän takanaan Nurukanin pää putkahti pilkistämään ulos maankuoresta.
”Neidit voivat jättää juhlimisen myöhemmäksi”, hän totesi sylkien multaa suustaan. ”Tuo ei toimi kovin pitkäksi aikaa.”
Ja niin tosiaan Puhdistajan keho regeneroitui jälleen ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Ficuksen mitta alkoi olla täynnä. Tämä avasi suunsa heti, kun uusi sellainen oli valmistunut, ja huokaisi:
”Kai te ymmärrätte tekevänne turhaa työtä?”
Kolme toaa katsoivat jälleen ehjäksi uusiutunutta vastustajaansa turhautuneina.
”Kauanko voimme jatkaa tätä?” Naho parahti järkyttyneenä siitä, että hänen Mexxin kanssa suunnittelemansa pomminvarma, kenties sotarikokseksikin laskettava tekniikka ei ollut täydellisesti tuhonnut vihollista. Hän kutsui jo maaperän kosteutta puolelleen, mutta hänenkin liikkeissään alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Lihabarrikadi Ficuksen takana oli säilynyt koko taistelun ajan täysin ehjänä. Mangain yhteyshyökkäys ei ollut saanut aikaan sen enempää kuin Killjoyn pommituskaan.
”Ficus näkee tulevaan. Hän vain pelaa aikaa”, Nurukan huusi Nahon veden kohinan ylitse. Mexxiltä Nurukanin selitys jäi kuulematta. Tämä oli laukaissut lippaallisen luoteja hitaasti lähestyvän Puhdistajan päähän tuloksetta.
Nahon uusi kupla oli sitonut Ficuksen jälleen paikalleen, mutta tällä kertaa se onnistui vain vaivoin pysäyttämään tämän kulun. Virtaava vesi esti tätä kyllä astumasta eteenpäin, mutta edes Mexxin avustuksella he eivät enää saaneet tätä enää perääntymään. Oli mahdotonta sanoa johtuiko se pitkittyneen taistelun aiheuttamasta väsymyksestä vaiko siitä, että Ficus oli lopen kyllästynyt murjotuksi tulemiseen ja vain päättänyt puskea vastaan kovempaa.
Nurukanilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Ajatus, jota hän ei ollut verestänyt vuosikymmeniin, mutta jonka mahdollisuus oli vellonut hänen muistoissaan siitä lähtien, kun hän oli saanut ne takaisin. Hän oli alkanut ajatella sen mahdollisuutta välittömästi Nahon ja Mexxin Ko-Metrun puolella tavattuaan. Viimeinen valttikortti epätoivoiseen tilanteeseen.
”Muistatteko mitä teimme kanohikäärmettä vastaan? Ehkä on sen aika taas?”
”Nyt? Täällä?” Naho muisti. ”Emme ole nähneet häntä vuosiin.”
”Nyt jos koskaan on hänen aikansa astua estradille”, Nurukan sanoi jämäkästi.
Ficusta pidättelivät sillä aikaa lähinnä Mexxin luodit, eikä häntäkään tarvinnut paljoa suostutella. Kaikki oli laitettava peliin. Nahon pöyristynyt katse kulki hänen veljestään hänen siskoonsa ja takaisin. Kaksi kolmesta oli vakuuttunut siitä, että heidän vanha ystävänsä olisi oikea ratkaisu. Kaksi kolmesta. Hänen tarvitsisi ainoastaan antautua heidän tahdolleen.
Kupla, jossa Ficus räpiköi, alkoi kuplia, kun Mexxi lämmitti sen kiehuvan kuumaksi ja täydessä harmoniassa siskonsa kanssa leijutti porisevan pallon kohti taivasta. Nurukan nosti kätensä pystyyn, ja taistelun pirstoma maa totteli. Maa-ainesta virtasi kuplaan tonnikaupalla juuri, kun tuskasta huutava Puhdistaja oli ponkaisemassa kuplasta irti. Maa puristi tämän takaisin kuplan sisään ja sekoittui kahden muun elementin joukkoon. Mexxi puristi silloin kätensä nyrkkiin ja puski kaiken irti saamansa lämmön kuplaan. Maa-aineskin suli lopulta sen sisään sulautuen Ficuksen massaan. Vesipallo oli sulanut yhtenäiseksi laavamamöhkäleeksi, jonka seassa Puhdistajan tietoisuudet nyt velloivat. Hetki oli täydellinen. Naho läimäisi kätensä voimalla yhteen ja elementtipallo räjähti korviahuumaavasti.
Haju oli hirvittävä. Laavassa ja omassa kudosnesteessään keitetty kasa vetelää mössöä yritti nousta seisomaan, vaikka sen luut olivat käytännössä sulaneet kasaan. Vanha kuollut aines valui pois uuden tilalta. Mutta ei riittävän nopeasti. Ficus tiesi oikein hyvin, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hän tiesi, että hän ei ollut tarpeeksi nopea estääkseen sitä. Välittömästi, kun hänen aivonsa olivat regeneroituneet, hän tunsi sen, mitä tapahtui. Kun jokin muinainen laskeutui hengellään Onu-Metrun sydämeen.
”Tulkaa luoksemme, Akamain ja Wairuhan veljet ja siskot. Siunatkaa meitä läsnäolollanne!” toat huusivat yhteen ääneen. Kaikki kolme iskivät nyrkkinsä yhteen niin, että kipinä lensi. Toa-voima virtasi heidän välillään ja heidän lävitseen. Valoa alkoi purkautua ensin kunkin heistä silmistä, sitten myös suusta. Kolmikko peittyi kokonaan taivaalliseen valoon, joka olisi häikäissyt Ficuksen, jos tällä vain olisi ollut silmät, joilla sokaistua.
Toat olivat yhtä taistelukentällä. He olivat yhtä ajassa, paikassa ja mielessä. Empatia, tieto ja taito virtasivat heidän lävitseen. He näkivät, mitä muut näkivät; aistivat, mitä muut aistivat; tunsivat, mitä muut tunsivat. Syvän huolen, mutta myös määrätietoisen taistelutahdon. Jokainen toa oli alkuvoimansa majakka maailman pimeyden merellä. Ja nyt heidän valonsa oli suurimmillaan.
He olivat yhtä. He kaivoivat yhdessä läpi sedimenttien, sukelsivat läpi merihaudan, astuivat läpi vulkaanisen pätsin.
Kolme toaa oli yhtynyt niin mielessä kuin ruumiissa. Ei ollut Toa Nurukania, Toa Mexxiä tai Toa Nahoa. Oli vain Amajika – Totuuden henki, tulen, maan ja veden valtias.
Ficuksen edessä kohosi kuusimetrinen hahmo, jonka kuulas panssari kiilteli vuoroin mustan, punaisen ja sinisen väreissä. Tätä tuijotti tuomitsevalla katseellaan jylhä olento täysin tuntemattoman kanohi-naamion lävitse. Jykevä kalpa tämän toisessa kädessä osoitti tuomitsevasti kohti Puhdistajaa ja kimaltava kilpi tämän toisessa uhkui Kanohi Haun suojaavaa voimaa.
”Turmion aika on tullut päätökseen!” jylhä ääni julisti. Ficus tunnisti sekä Nurukanin, Mexxin että Nahon äänen jumalallisesta pauhusta, mutta ääni oli enemmän kuin vain kolmen toan kuoro. Sanojen tahto oli toien, mutta lausuja joku heitä suurempi. Tomua olkapäiltään karisteleva Puhdistaja irvisti. Tämän aivoissa tulevia kuiskutteleva nainenkin oli hiljentynyt. Edellisestä kerrasta oli tosiaan kulunut hetki. Sitten sodan ei kaita ollut siunannut kaupunkia läsnäolollaan.
Hän oli päässyt ponnistamaan itsensä pois mutakylvystä ja katsoi nyt hampaat irvessä, kuinka alkuvoimat saapuivat hänen vastustajiensa avuksi. Hän ei voinut kuin huokaista syvään. Kaikkinäkevän katsekin oli naulittu majesteettiseen joskin hänen näkökulmastaan yhtä lailla pelottavaan näkyyn.
”Tämä päivä…” Ficus manasi, puristi kätensä nyrkkiin ja lähti empimättä tarpomaan eteenpäin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katsomaan, mihin hänen vihollisensa kykeni. Toain mielet olivat kuitenkin yhtenä entistä tehokkaampia. Ficuksen rynnäkköön vastattiin salaman nopeudella.
Maata, tulta ja vettä pyöri kiertoradoillaan kaitan ympärillä. Kolmen toan yhdistetty naamio leiskui aamuaurinkojakin kirkkaampana. Mutageysireitä nousi maasta ja puski kiehuvaa massaa vasten Ficuksen lihaa. Paine lennätti tämän korkealle, mutta painovoima palautti tämän nopeasti takaisin kohti maata.
Tämän nielaisi alastulon päätteeksi sellainen tulimyrsky, ettei moista ollut nähty Metru Nuilla sitten Kanohikäärmeen. Kolmen toan raivo virtasi polttoaineen tavoin liekkimereen sitä ruokkien. Ficuksen eteneminen oli pysäytetty, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, eikä Amajikan ollut tarvinnut vielä liikauttaa lihastakaan – tämän tahtoon taipuneet elementit tekivät työn tämän puolesta. Bahragin sitominen paikalleen oli kuitenkin vasta suunnitelman ensimmäinen vaihe.
Kimaltavan haarniskan peittämä soturi säkenöi vihreää, punaista ja sinistä valoa, kun sen moniääniset taivaalliset sanat kirosivat Ficuksen alkuvoimain pyörteeseen. Kuin olennon äänessä olisi kuulunut itse maan jyrinä, tulen polte ja meren raivo. Kuin Mata Nui itse olisi saapunut kiroamaan Puhdistajan.
Ficus oli tajunnut jo aikaa sitten, mitä Amajika yritti. Turmiolliseksi sulaneesta maastosta oli päästävä pois nopeasti. Yhdestätoista sielusta ainoastaan yksi – se joka ennen oli majaillut Rúciorossa – osasi spekuloida, kuinka arkkikranojen loputtomasti pumppaavalle massalle kävisi, jos se altistettaisiin…
Kaikki yksitoista ajatusketjua katkesivat, kun tervamaiseksi kuumaksi keitoksi muuttunut maa nielaisi molemmat Puhdistajan jaloista. Kranat sen kun uusivat, mutta ongelmaksi ei muodostunut enää se vauhti, jolla orgaaninen ruumis suli, vaan se aines, joksi totuuden hengen elementaaliaines oli muuttumassa.
”Tämä kirottu Metru olkoon viimeinen hautasi”, taivaallinen soturi julisti. Amajika oli viimein kohottanut miekkansa. Hyökkäys, jonka se manasi Puhdistajaa kohti, vaati jokaisen osaa ottavan sielun täyden keskittymisen. Maa, tuli ja vesi tapasivat hopeisessa säteessä, jota oli alkanut virrata tämän terästä.
Säde kerääntyi Ficuksen ympärille nousevissa kaksoisauringoissa kimallellen. Ensimmäiset sen muodostamat kristallit muodostuivat hitaasti mutta kerääntyivät nopeasti toistensa ympärille. Puhdistajan riuhtominen rikkoi niitä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kun yhdistyneet elementit pääsivät vauhtiin, ei niitä enää voinut pysäyttää. Mangain kiistaton paikka Metru Nuin suojelijoina oli kirjoitettu itse elementteihin. Kolmenkin voima, yhdistettynä Kaita-hengen ikiaikaiseen viisauteen, riitti luomaan protodermislukon, jollaisesta nuoremmat toat saivat ainoastaan unelmoida.
Hyökkäyksen vaikutus oli silminnähtävä. Puhdistajan raivon huutojen tukahtuessa kristallien alle, oli muutos alkanut myös barrikadissa Mustan Käden tornin sisäänkäynnillä. Amajika oli taivuttanut Ficuksen materian niin perusteellisesti tahtoonsa, että se huijasi jopa arkkikranoja. Kaikki Ficuksesta juontava liha seurasi esimerkkiä. Mustan Käden tukikohtaa tukkiva seinä oli alkanut kristallisoitua Puhdistajan mukana.
”Killjoy, tilaisuutesi on nyt”, Amajika jylisi niin, että koko Metru vavahteli tämän sanojen voimasta.
Satojen metrien päässä taistelusta pienen kivisen törmän päällä, maa värähteli. Sen sisältä purkautuivat ensin skorpionihännät ja niiden perässä neljän valtavan kone-eläimen ruumiit. Metrun reunalta matkan tehneet kralhit tottelivat kyseenalaistamatta heistä suurimman käskyjä. Ne osoittivat häntänsä kohti taivasta ja, kuin tarkkaan koordinoitu tykistö, laukaisivat energiasäteet, jotka kaaressa aloittivat matkansa kohti Ficuksen barrikadia.
Amajikan ja tämän kristallilukon vangin ylitse ampaisi ohjuksen tavoin ensin punamusta ja sen perässä hopeinen vilahdus. Haarniskansa lukinnut Killjoy ja tämän perässä seuraava feterra kisasivat kralhien tykistötulen kanssa siitä, kuka pääsisi perille ensin. Mutta kuten Killjoy oli suunnitellutkin, ja Miksu sen laskenut, he saapuivat kohteeseensa täsmälleen samalla hetkellä.
Neljän energia-ammuksen, yhden Kal-haarniskaisen elävän ohjuksen ja Avhrak Feterran täydellisesti ajoitetun plasmalaukauksen saattelemana kristallisoituva musta liha pirstoutui viimein. Amajika antoi otteensa elementeistä herpaantua. Mittaamattomat määrät energiaa vaativa hyökkäys tuli päätökseensä, kun tämä näki Killjoyn ja tämän vanavedessä seuraavan feterran katoavan tukikohdan sisuksiin. He olivat viimein onnistuneet. Mikäli Xen vain oli yhä hengissä…
Amajikan jokaista osanottajaa kouraisi sydänalasta, kun ensimmäinen vinkki vahkin kohtalosta ilmaantui. Vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun Killjoy ja tämän mekanisoitu apu olivat sukeltaneet tukikohdan syvyyksiin, nousi noista samoista syvyyksistä vastineeksi jokin tapaamaan totuuden henkeä, joka jo kaukaa aisti lähestyvän vastavoiman.
Kristallisoituneen lihabarrikadin jäänteiden ylitse ulos ulkoilmaan astui tumma, siivekäs hahmo, joka varasti välittömästi Amajikan koko huomion kukistetulta Puhdistajalta. Tulija ei edes yrittänyt piilottaa synkkää auraansa, joka täytti tukahduttavasti koko lähiympäristön kuin polttoaineenkatku konehuoneen. Amajikan näkökulmasta oli kuin valtava verenpunainen liekki olisi loimunnut makutan ympärillä.
Pimeyden valtiaan suupielet kääntyivät alaspäin, kun tämä loi säälivän katseen lähes kokonaan kristallisoituneeseen protodermikseen peittyneeseen vihasta korisevaan Puhdistajaan.
”Olen pahoillani”, Makuta Abzumo kuiskasi äänellä, joka kuitenkin saavutti kaitan hiljaisuudestaan huolimatta, ”mutta en voi antaa teidän jatkaa ystäväni satuttamista.” ”Luovu taistosta suosiolla, makuta. Aika loppuu. Ethän halua Hovimestarin huomaavan syntejäsi”, Kaita pauhasi kolmen toan yhteisellä suulla.
”Houkka!” makuta mylväisi ja osoitti syyttävän sormensa kohti henkiolentoa eleellä, jota olisi melkein voinut kuvailla lyönniksi. ”Olen jo saanut, mitä tulin hakemaan. Ja sinä olet poistumiseni edessä pelkkä hidaste.”
Kuoleman löyhkän lailla näkymätön, synkkä energia pursusi makutan kädestä ja tarttui kaikkeen, mihin koski. Se kietoutui Toa Kaitan ympärille ja alkoi tukahduttaa tätä. Järkälemäinen ritari pudotti aseensa ja tarttui päähänsä: oli kuin sadat veitset olisivat alkaneet pistellä sen kalloa ja tuhannet äänet kirkua sen päässä taukoamatta. Aistit pettivät, ja tuntui kuin jokin olisi repinyt sitä väkivaltaisesti palasiksi kolmeen eri suuntaan. Kipu yltyi yltymistään – ja sitten kaikki pimeni hetkeksi.
Nurukan avasi silmänsä. Edessään hän näki pelkkää taivasta. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän tunsi makaavansa maassa, joten hän nousi vaivalloisesti istumaan ja näki Onu-Metrun synkät tasangot. Aivan, hän oli ollut Onu-Metrussa, pinnalla. Ei Arkistoissa. Miksi ihmeessä? Hän käänsi hieman päätään ja näki vahkien raatoja ympäri tannerta. Kaukaisuudessa näkyi kralhi-lauman siluetti. Pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Synkkä, pitkä hahmo levitti valtavat siipensä ja syöksyi ilmaan. Abzumo.
Abzumo! Nurukan, Naho ja Mexxi olivat olleet yhtä, muodostaneet totuuden hengen, mutta makuta oli jotenkin hajottanut heidän kaitansa. Missä muut olivat? Missä oli Ficus?
Nurukan nousi seisomaan. Hänen jalkansa olivat hieman huterat, mutta hän pysyi pystyssä. Sitten hän kääntyi suuntaan, jossa oletti Ficuksen olevan. Ja teki sen juuri ajoissa todistaakseen hirvittävää tragediaa.
Naho avasi silmänsä. Hän haistoi palaneen käryä. Hän nousi istuma-asentoon ja näki muutaman metrin päässä makaavan Nurukanin kömpimässä myös pystyyn. Aivan kuin hänen aivonsa olisivat vääntyneet jotenkin väärään asentoon, kaikki tuntui ja näytti väärältä. Hetken he olivat olleet yhtä, osa jotain suurempaa, jotain taivaallista, jotain hyvin uutta mutta toisaalta muinaista. Ja nyt yhtenäisyyden tunne oli poissa. Tilalla oli turhautuneisuus ja ahdistus.
Ahdistus? Miksi? Ja hänen mielensä oli kankea, kuin routaa olisi kertynyt sen pintaan, ja hänen tunteitaan jäyti nälkä, kuin hän ei olisi päässyt kokemaan inhimillisyyttä vuosikausiin.
Makuta oli tehnyt jotain. Jotain kamalaa. Missä Ficus oli? Naho pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Ei ollut aikaa hukattavaksi, tai he olisivat pian kaikki kuolleita. Sitten Nurukan rääkäisi järkyttyneenä vetäen Nahon silmät välittömästi itseensä. Kun Naho siirsi nopeasti katseensa Nurukanin tuijottamaan suuntaan, paniikki iski häneenkin.
Mexxi avasi silmänsä. Hän ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta jokin oli osunut häneen, ja nyt hän makasi maassa. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja koko hänen kehonsa oli vallannut lämmin tunne, kuin kuumaa nestettä valuisi pitkin hänen vartaloaan. Sitten iski silmitön kipu. Hänen kasvonsa eivät silmiä lukuun ottamatta liikkuneet, joten hän ei voinut edes irvistää. Hän kuuli Nurukanin raivoisan karjaisun ja Nahon järkyttyneen kirkumisen. Valoja välähteli. Metallin kolinaa. Lihaa lyötiin jollain kovalla. Silpoutumisen ääntä.
Nahon kasvot hänen edessään. Silmät täynnä kyyneleitä. Häntä sattui niin paljon, että hän ei oikeastaan välittänyt. Kunpa kipu vain loppuisi.
Mexxin tietoisuus himmeni vauhdilla. Verta oli kaikkialla. Sitä pulppusi ulos toan selästä sellaisella vauhdilla, että se välittömästi kasteli Nahon, joka oli rientänyt tämän rinnalle kääntämään tätä kyljelleen. Aukko oli valtava. Yksi osuma Ficuksen nyrkistä oli pirstonut kaiken panssarin Mexxin selästä ja jättänyt aukon siihen, missä hänen selkärankansa oli sijainnut. Sen tilalla oli nyt pelkkiä valkoisia luunsirpaleita keskellä veristä onkaloa. Miten se oli edes tapahtunut? Makuta oli saapunut, ja kaikki oli vain pimentynyt. Ficus oli vapautunut niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut ehtinyt reagoimaan.
Sivummalla Nurukan antoi Ficukselle ennennäkemätöntä löylytystä. Tämä oli joutunut hillittömän raivon valtaan, eikä Ficus ehtinyt tehdä mitään väistääkseen tämän alkukantaisella raivolla jakamia iskuja. Veripisaroita lenteli ympäri joutomaata jokaisesta Nurukanin lyönnistä, mutta ei Ficuksen verta. Roiskeiden lähde oli Ficuksen valuva oikea nyrkki, joka oli yhä Mexxin sisusten peittämä.
Nahon kädet tärisivät mutta onnistuivat pyörittämään hataran värähtelevän kuplan Mexxin ympärille. Veri teki kuitenkin vedestä sameaa. Nahon vispaavilla sormilla oli täysi työ yrittää pitää violettia virtaa ystävänsä sisällä.
”Nurukan…” hän pihisi. Järkytyksen ja ankaran keskittymisen raoista puserretut sanat hädin tuskin tavoittivat maan toaa, joka oli murjonut Puhdistajan palasia pitkin taistelutannerta. Metrien päässä itseään jälleen kasaava Ficus huohotti syvään. Nurukanin raivohulluuden vallassa tehdystä hyökkäyksestä viis, hän oli sentään välttynyt täydelliseen protodermislukkoon vangitsemiselta.
Nurukan käänsi katseensa vihollisen irvistyksestä Nahoon, joka polvillaan yritti nyt estää Mexxin yläruumista romahtamasta sisäisen tukirangan puutteesta. Lisää vettä virtasi Onu-Metrun halkeamista toan kuplaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Verta oli liikaa. Mexxin jokainen suuri valtimo pumppasi sitä ulos hänen kehostaan, ja Naho sai vain osan siitä takaisin siskonsa verenkiertoon. He tarvitsivat apua ja nopeasti.
Apua, jota oli Ficuksen odotusten mukaisesti jo muutamia minuutteja sitten ilmestynyt Onu-Metrun eteläiseen horisonttiin, ja nyt apujoukkojen ehdittyä lähelle toatkin ne jo huomasivat. Kellot tikittivät. Aika ei ollut enää hyökkääjien puolella.
Ne olivat alkaneet vain harmaina pisteinä aamuista kellertävää taivasta vasten. Niiden vauhti oli kuitenkin suuri, ja niiden siluetit olivat paljastaneet niiden todellisen luonteen nopeasti.
Niitä oli kaksitoista ja ne lensivät juuri sen verran alhaalla, että niiden muotoilusta alkoi saada selvää. Valkeanharmaiden ilma-alusten siivet uhkuivat menneiden vuosikymmenien sotilaallista mahtia, ja niiden massiiviset rungot myötäilivät modernia kometrulaista muotoilua.
Se oli ensimmäinen kerta sitten sodan, kun Metru Nui esitteli sotilasmahtiaan. Muodostelmassa kohti Onu-Metrua lipuvat sotalaivat olivat kooltaan Mustan Käden vanhojen lippulaivojen veroisia. Muodostelman kärjessä lipuvan punakultaisilla viivoilla koristellun laivan massiiviset tykit oli jo suunnattu kohti tunkeilijoita. Valkoisen kuningattaren varoittavat sanat kajahtelivat hyökkääjien ajatuksissa. Oli ollut vain ajan kysymys, että Metru Nuin turaga reagoisi heidän läsnäoloonsa.
Lippulaivan kannella kädet selkänsä taakse ristinyt kultakasvoinen toa mittaili alhaalla siintävän taistelun jälkiä katseellaan. Aluetta halkovan kraatterin täytyi olla jäänne siitä räjähdyksestä, joka Ko-Metrun lennonjohdon oli havahduttanut. Asiat olivat edenneet sen jälkeen nopeasti. Dumen käsky oli selvä. Tästä hetkestä eteenpäin Metru Nui vastaisi eteläisen maailman tunkeilijoiden röyhkeyteen voimakeinoin.
”Yksi kilometri tulitusetäisyydelle”, Lhikanin tarkkailuasemaa lähimpänä istuva le-matoran kuulutti kovaan ääneen. Lhikan nyökkäsi. Tutkat olivat havainneet Onu-Metrun yläpuolella vellovan vihollisaluksen jo kaukaa, joskin siihen nähden heillä olisi pitänyt olla siihen jo näköyhteys. Sen puuttumisesta huolimatta Metru Nuin laivasto järjestäytyi Lhikanin takana hyökkäysmuodostelmaan.
Nahon katse herpaantui Mexxistä ainoastaan hetkeksi. Nurukan näpytteli korvanappiaan kuumeisesti laivaston radiolinjaa etsien.
”Tämä on Mustan Käden kenraali Nurukan. Tarvitsemme evakuointiapua. Toistan, meillä on haavoittuneita. Me tarvitsemme apua.”
Laivaston kommunikaatiopäälliköltä ei kestänyt kauaa kaapata Nurukanin viesti, ja tämän sanat kajahtelivat pian lippulaivan komentokeskuksessa. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen linja Nurukanin korvassa aukesi ja Lhikanin sanat tavoittivat sekä hänet että Nahon.
”Tässä on amiraali Lhikan MNS Kikanalolta. Meillä on vaikeuksia paikantaa vihollisalusta. Onko teillä näköyhteyttä?”
Nurukan vilkaisi hämmentyneenä kohti Nahoa, joka oli kuitenkin naulinnut katseensa takaisin siskoonsa.
”Ei ole, Lhikan. Meillä on näköyhteys ainoastaan Puhdistajaan ja Makuta Abzumoon. Toistan pyynnön. Meillä on haavoittunut! Mexxi vuotaa kuiviin!”
Kikanalon komentokeskuksessa vaihdettiin huolestuneita katseita. Ruorin ja kommunikaatio-osaston matoranien katseet olivat naulittuina Lhikaniin, jonka pään sisässä alkoi tahtojen kamppailua välittömästi, kun Mexxin nimi mainittiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä ulospäin. Metru Nuin suojelija yllätti lopulta itsensäkin sillä, kuinka kylmäksi hänen ajatuksensa olivat jäähtyneet.
Naho ja tämän vierelle kumartunut Nurukan jakoivat huolestuneen vilkaisun. Laivaston radiosta ei enää vastattu.
”He lähettävät apua, lähettäväthän?” Naho parkaisi. Nurukan ei tiennyt, kuinka vastata.
Vain hetkeä aikaisemmin uusiutuneilla raajoillaan haparoiva Ficus loi katseensa ilmassa Onu-Metrun yllä leijuvaan makutaan, jonka pään yläpuolella leijuivat kolme säihkyvää Nimdan sirua. Perääntymishetkestä oli sovittu etukäteen; Lhikanin luotsaaman laivaston saapuminen ei ollut tullut heille yllätyksenä. Biancan sanat mukailivat Ficuksen ajatuksia. Perääntyminen tesseraktille oli aloitettava nyt, jos he tahtoisivat pois saaren ilmatilasta, ennen kuin Metru Nuin suojeluskaarti saavuttaisi tulitusetäisyyden.
”Nuo eivät ole Mustan Käden raidetykkejä”, Ficus mutisi horisonttia vilkuillessaan. Hänen askeleensa olivat alkaneet löytää vauhtia. ”Olemmeko varmoja, että he eivät ole valmiita avaamaan tulta?”
”EMME OLE”, Bianca myönsi. ”MUTTA HEILLÄ ON VAIKEUKSIA KOHDENTAA TYKISTÖÄÄN. TESSERAKTIN HÄIVEJÄRJESTELMÄT TOIMIVAT ODOTETUSTI.”
Kikanalon kannella tuskailtiin Valkoisenkin tunnistaman ongelman parissa. Asejärjestelmät olivat näyttäneet vihreää jo kymmeniä sekunteja, mutta ilman kohdetietokoneen laskelmia he eivät voineet ampua laukaustakaan. Pohjoisessa siintävät Ga-Metrun kaupunginosat olisivat saaneet osansa jokaisesta kohteen ohi kiitävästä raidetykin laukauksesta.
Sen sijaan ilmassa leijuvaan makutaan heillä oli varsin mainio näkymä.
”Kohdistakaa kaikki aseet kohti langennutta enkeliä”, Lhikan julisti. ”Ammumme terroristin suoraan alas taivaalta!”’
Silloin tuntematon häiveobjekti kuitenkin avasi tulen heitä päin. Jonkinlainen ammus osui suoraan Kikanaloon vapauttaen sisältään valtavan määrän punaista nestettä, joka peitti aluksen keulan ja roiskui myös muutaman lähimmän aluksen päälle. Sinne, mihin ainetta oli levinnyt, alkoi pikkuhiljaa nousta savua metallisen pinnan alkaessa syöpyä. Aluksen etukamerat, jotka myös olivat saaneet osansa roiskeista, alkoivat näyttää näytöillä hieman häiriöitä mutta jatkoivat silti toimintaansa. Samaan aikaan fysiikan lakeja rikkovasta reiästä avaruudessa syöksyi kaarrellen ulos kymmeniä pieniä lentäviä objekteja, jotka rupesivat kiihdyttämään laivaston suuntaan.
”Lähikuvaa”, Lhikan määräsi. Näytöille pamahti kuva ohitse lentävistä, suunnilleen gukon kokoisista otuksista, jotka olivat muodoiltaan kuin sysimustia teräväkulmaisia lintuja mutta joiden kasvojen tilalla oli pelkkä terävähampainen ammottava kita.
”Herra amiraali”, eräs le-matoran huomautti hätääntyneenä, ”ne rupesivat järsimään aluksen runkoa!”
”Ne myös peittivät näköyhteyden makutaan”, ilmoitti toinen. ”Niitä on aika paljon!”
Jälkimmäinen huomioista oli Lhikanille turha. Komentosillan tarkkailuaseman ikkunan oli peittänyt kuhiseva kasa vihollissiivekkäitä. Ne yrittivät nokkia tietään sisälle, mutta niiden lyönnit kilpistyivät panssarilasiin. Ne kuitenkin jatkoivat. Ja jatkoivat. Jatkoivat, kunnes niiden kallot alkoivat pettää. Nyt Lhikanin edessä kuhisevien lintujen lisäksi hänen ikkunansa täyttyivät mustasta verestä.
”Aktivoikaa komentosillan visuaalisen sektorin puhdistusjärjestelmät!” Lhikan käskytti.
”Herra amiraali, tarkoitatteko tuulilasinpyyhkimiä?” linnuista tiedottanut le-matoran ihmetteli ääneen.
”Kuulitte, mitä sanoin!” Lhikan ärjähti. Le-matoran käänsi kiireenvilkkaa kytkimestä, ja kaksi tonnien painoista rautaista lastaa lähti liikkeelle ikkunoiden sivuilta. Kuului korviahuumaava rusahdus, kun kymmeniä lintuja murskaantui niiden väliin ja raahautui sitten mustan verivanan jälkeensä jättäen pois Kikanalon pinnalta.
Kirkuvan kaaoksen levitessä laivaston päälle Ficus kiinnitti huomion lihabarrikadin jäänteiden yli luikertelevaan kasviin. Zairyh raahasi mukanaan jonkinlaista lemmikinkantohäkkiä, jonka sisältä kuului epämääräistä kolinaa ja näkyi himmeää sinistä hohdetta. Perääntymisen aika oli nyt. Ficus tarttui kaatuneen feterran ruhoon ja välitti signaalin ylös. Tesserakti syöksähti ällistyttävällä nopeudella maahan Ficuksen ja Zairyhin kohdalla, peitti nämä näkyvistä ja palasi ilmaan jättäen jälkeensä pelkkää tyhjää siinä kohdassa, missä nämä olivat hetki sitten olleet.
Ylhäällä Lhikanin kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Suurin osa linnuista oli joko pyyhitty tai ammuttu pois, mutta vihollisaluksen lakattua tulittamasta siihen tähtääminen oli muuttunut taas mahdottomaksi. Keskustelu Lhikanin ympärillä oli kiivasta. Käsky siirtyä asejärjestelmien manuaaliohjaukseen oli jo nousemassa Lhikanin huulille. Heidän oli tavalla tai toisella vastattava vihollisaluksen tuleen. Maan yläpuolella leijaileva makuta oli laskeutunut uhkien prioriteettilistassa kakkoseksi.
Lhikanin huulille nousseen käskyn keskeytti kuitenkin radion rasahdus, kun laivaston radiolinjalle ilmestyi vielä yksi ääni, joka ei ollut peräisin yhdeltäkään hajonneen kaitan jäseneltä.
”Pojat taitaa kaivata pikkuisen apua”, ääni kajahteli laivojen komentokeskuksien lisäksi Nurukanin ja Nahon korvissa. Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana Nurukanista tuntui, että heitä kuristavaan synkkyyteen oli ilmestynyt rako.
”Amiraali. Onu-Metrun ilmatilaan on saapunut uusi lentävä kohde. Xialaisvalmisteinen, lähestyy idästä”, kommunikaatiomatoran huudahti. Lhikanin katse kääntyi kohti tutkaa, johon oli ilmestynyt nopeasti liikkuva punainen piste. Kikanalon automaattiset asejärjestelmät eivät kuitenkaan lukittautuneet siihen. Alus liikkui jossain pilvien korkeudella heidän yläpuolellaan.
”Tunnistaudu”, Lhikan vaati silminnähden ärtyneenä uudesta muuttujasta.
”Komentaja Cody Mustasta Kädestä. Vihollisalus on verhottu hyvin, mutta sain ylhäältä käsin vilkaistua sitä hyvällä silmälläni. Voin maalata kohteen teille.”
Onu-Metrun pinnalla Nurukan oli kääntänyt katseensa suoraan ylöspäin. Tutun pommikoneen ujellus oli täyttänyt ilman. Hopeinen vilahdus pilvien raosta vahvisti vahkin sanat. Cody oli palannut kreivin aikaan.
MNS Kikanaloa lähimpänä molemmilla puolilla seuraavat kaksi sotalaivaa odottivat käskyjä malttamattomana. Lopulta molemmista uskallettiin lähettää pyyntö Lhikanin alukselle. Yllättävän liittolaisen tarjous toivottiin otettavaksi vastaan.
”Tuli vapaa, komentaja”, Lhikan lopulta myöntyi. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin he kaikki näkivät sen. BHS Betty oli laskeutunut pilvistä syöksyyn. Hirvittävän jyrkässä kulmassa kohti maata kiitävä pommikone aiheutti kohahduksia laivaston ohjaksissa toimivien matoralaisten keskuudessa. Nurukania ei edes jännittänyt. Hän muisti nähneensä Codyn tekevän saman liikkeen kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Betty pudotti lastinsa viimeisellä mahdollisella hetkellä ja suoristi nokkansa vain hetkeä ennen kuin ujeltavat palopommit osuivat kohteeseensa. Nurukan suojasi Nahoa ja Mexxiä maasuojalla, kun matalalta heidän ylitseen kiitävä Cody piiskasi taisteluissa irronnutta maata heidän päälleen.
Kuului viisi korviahuumaavaa räjähdystä, yksi valtava korahdus ja groteskia litinää. Kikanalo saattueineen oli jo niin lähellä kohdetta, että valo oli lähestulkoon sokaiseva. Lhikan joutui nostamaan käden naamiolleen silmiään siristellen. Räjähdyksen laannuttua jäivät jäljelle ainoastaan liekit ja se asia, mitä ne peittivät.
Aiemmasta tesseraktin nesteammuksesta vielä hieman häiriöiset etukamerat zoomasivat kohti liekehtivää objektia. Tilannetta oli hyvin vaikea kuvailla, mutta näytti siltä kuin heidän edessään olisi leijunut liekeistä muodostuva vinhasti pyörivä kuutio, jonka pinnan läpi sen sisästä työntyi esiin toinen, pienempi kuutio. Tämä sisempi kuutio sitten suureni ulomman kuution pienentyessä, ja nämä pyörähtivät niin, että ennen ulompi kuutio sujahti ennen sisemmän, nyt suurentuneen kuution sisään. Tätä jatkui: kuutiot vaihtoivat paikkaa vuorotellen koskaan pysähtymättä ja iäti pyörien.
”No… nyt se ainakin, öh, näkyy”, kommunikaatiomatoran sanoi hermostuneesti.
”Kaikki yksiköt, tulta”, Lhikan murahti.
Kaikkien kahdentoista aluksen raidetykit aloittivat armottoman laulunsa kohti liekehtivää merkillistä kappaletta. Suurin osa ammuksista näytti kosketusta kohteen kanssa tehdessään vain katoavan, ikään kuin ne lakkaisivat olemasta, mutta osa jätti jälkeensä savuavan räjähdyksen. Jäljelle jääneet demoniset lennokit jättivät kaiken aiemman toimintansa ja ryhtyivät syöksymään ammusten eteen. Ennen pitkää ne loppuivat kesken, eikä mikään seissyt enää kohteen ja tykityksen tiellä – kunnes patteriston ammukset loppuivat.
”Ladatkaa”, Lhikan määräsi.
”Herra amiraali, ylikuumenemisen välttämiseksi joudumme odottamaan noin kaksikymmentä sekuntia ennen seuraavaa keskitystä”, tulenjohtajamatoran ilmoitti.
Laukausten hiljettyä Nurukan sulki viimein yhteyden Kikanaloon ymmärrettyään, että paljon kaipaamiinsa sota-aikoihin takaisin matkustanut Lhikan ei ollut aikeissakaan vastata heidän avunpyyntöihinsä. Sen sijaan tauko raidetykkien laulussa antoi mahdollisuuden pommikoneen pilotille lähestyä heitä kierroksensa päätteeksi.
Cody onnistui kääntämään Bettyn lastausalueen toia kohti taitavasti puolivälissä laskeutumistaan. Bettyn jalakset koskettivat maata samalla hetkellä, kun valtava tärähdys maaperässä alkoi horjuttaa sitä ja kaikkea muutakin Onu-Metrun pinnalla.
Sitten Mustan Käden tukikohdan suunnassa välähti, ja valtava jyly peitti kaiken. Kaikki katseet Kikanalon komentosillalla siirtyivät välittömästi paikalle osoittavan kameran näyttämään kuvaan.
”Mitä saatanaa!” Lhikan ärjäisi.
Hetki sitten
Makuta Abzumo leijui ilmassa kymmeniä metrejä Onu-Metrun yläpuolella. Hän oli levittänyt kätensä sivuilleen, ja kaikki kolme Nimdan sirua leijailivat itsekseen kiertäen ympyrää hänen päänsä ympärillä. Hänen siipensä hädin tuskin löivät, vaikka hänellä ei selvästikään ollut mitään vaikeuksia pysyä ilmassa.
Makuta sulki hitaan nautiskelevasti silmänsä ja löysi, mielensä syövereissä, itsensä seisomassa valtavan, synkän katedraalin sisuksissa. Salin korkeus oli niin suuri, että kattoa ei näkynyt vaan sitä kannattelevat pilarit häipyivät pimeyteen. Siinä kohtaa salia, missä perinteisesti olisi kenties ollut alttari, oli kymmenien metrien korkuinen luista kasattu häkki. Ja häkin sisällä oli jotakin yhtä valtavaa.
Musta massa muodosti jylhän, jumalaisen hahmon, jonka kasvojen kohdalla hehkui punaisena suuren tasasivuisen kolmion ääriviivat. Ja kolmion keskeltä tuijotti yksi ainoa punainen silmä.
”Pidätkö näkemästäsi?” makuta ilkkui, eikä suinkaan viitannut sanoillaan mielimaiseman sisältöön. ”Syvä Nauru paheksuu valintojasi”, loinen vastasi. Tämän massiivisesta varresta huolimatta tämän ääni kaikui huoneessa vain hieman vaisusti. Makuta alkoi nauraa kolkkoa naurua, jonka kaiku sen sijaan jäi pomppimaan villisti pitkin salin seiniä.
”Kerro Naurulle, että tulen lopulta ottamaan hänenkin sirunsa.”
Makutan takaa asteli kristallinen nainen, jonka nähtyään Matoro Mustalumi olisi kavahtanut kauhusta. Tämän vartalonmuodot olivat nimittäin vinksallaan kuin kubistisessa taideteoksessa, ja tämän suu oli vääntynyt ikuiseen groteskiin irvistykseen.
𝅘𝅥𝅯Kuinka julkeaa~𝅘𝅥𝅯 se kikatti. 𝅘𝅥𝅯Mahtaa Punaista Miestä harmittaa~𝅘𝅥𝅯
Makuta viittoi sirua vaikenemaan, jolloin tämän suu kirjaimellisesti muurautui umpeen kristallista, josta tämän koko keho koostui. Silmistä paistoi närkästys.
”Se, mikä on julkeaa”, makuta julisti osoittaen sanansa jälleen loiselleen, ”on kuinka se pieni sielunvihollinen on onnistunut levittämään kasvaintaan niin laajalle, että käytännöllisesti katsoen jokaisella merkityksellisellä olennolla on kaltaisesi syöpäläinen.”
Loinen ei vastannut mitään, sen punainen silmä vain tuijotti herkeämättä sen isäntää. Delta olisi kenties kikattanut, jos sillä olisi ollut vielä suu. Makuta osoitti syyttävällä sormellaan loista kohti ja lausui:
”En aio antaa minkään seisoa tielläni. Avde lähettäköön vaikka nukkensa perääni, mutta kohtalo on sama, yhtä kaikki. Kenties kaipaatte pientä osoitusta mahdistani.”
Niine sanoineen Makuta Abzumo avasi jälleen silmänsä Onu-Metrun taivaalla.
”Mustan Käden aika on viimein päättynyt”, hän julisti äänellä, joka kaikui varmasti Arkistojen syvyyksiin asti. ”On aika lukea hautakirjoitus.”
Hänen ympärillään leijailevat Nimdan sirut alkoivat hehkua sinertävää valoaan. Sama sininen hehku paistoi nyt myös Abzumon silmistä, kun hän lausui:
Muutoksen tuulet.
Sanansaattajan uhka
e͕̮̞̼̰̻̦̦̦k̭̹͔̮͚̟͔̹ș̟͚̖͈y̝̯̲͔y̮͓̺ ̺̭̦̬̘̥p͖̺̠̘̲̟̫͕i̼̥̖̖̺̣̹m̺̞͔ẹ̩͚͙y̝̦̱t̳̩͚e̤̦͎̼e̙̯̜̯̥̺ṋ͎̣͎̩̗̤̤̞.
Abzumo vilkaisi nopeasti oikeaa kämmentään, jonka sisäpintaa Arkkienkelin taistelussa Epsilonin polttama arpi yhä koristi. Myös arven läpi näytti tihkuvan sinertävää valoa, ikään kuin käsi olisi repeämässä arven kohdalta ja purskauttamassa hohtavan sisältönsä ulos. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. Aika on jo kypsä meille.
Kuoleman soittaessa viimeisen hitaan on elämän aika poistua Tuonelan kitaan.
Jumalan voimaa. Mielen voimaa.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista. Ja niin oli oikein.
Tuhannet suuttuneet sielut kyynelsateen maahan sataa.
Aamukasteen lailla kärsimysten haudat peittoaa.
Kuvittele mielikuvitus vapautettuna vankilastaan!
Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.
Ath ko relthe Nimda.
Luuletko sinä, että tämä nälkä loppuu syömällä?
Sinä olisit hyvä jumala.
Ei väliä. He ovat lihaa.
Liha ruokkii pyörää. Pyörä pyörii. Jauhaa sitä lisää.
Kuin huulille kuivunut kuiskaus, jonka ikävä ei kelvannut…
𝅘𝅥𝅯Kolmella ohjaat kohtalon~𝅘𝅥𝅯
Rauhaan vaaditaan uusi jumala.
Abzumon suu vääntyi kirjaimellisesti tämän kasvoja leveämpään kuvottavaan virnistykseen, ja silmät kapenivat viiruiksi. Hän heitti nopealla hartialiikkeellä molemmat kätensä osoittamaan tukikohdan suuntaan, ja Nimdan sirujen hohde saavutti kliimaksinsa. Maa alkoi täristä, koko Onu-Metru tunsi sen. Ja sitten…
𝅘𝅥𝅯Boom~𝅘𝅥𝅯
Katastrofaalinen jysähdys. Kallio tukikohdan maanpäälliset jäänteet peittävän kupolin ympärillä murtui sadoiksi tuhansiksi ellei miljooniksi murusiksi. Kaikki tukirakenteet yksinkertaisesti pettivät, ja maanalainen torni raastoi kaiken sitä pintaan kiinnittäneen rakenteen sekä koko maanpäällisen massan mukanaan pohjattoman onkalon syvyyksiin valtavien sinisten liekkien saattelemana. Tumma sinisensekainen savu peitti taivaan hetkeksi lieskojen lyödessä naapurimetrun pilvenpiirtäjien korkeudelle. Ja yhtä nopeasti liekit myös katosivat jättäen jäljelle pelkän suunnattomana ammottavan reiän maankuoressa.
”Tanssii tyttö, liekeissä tanssii”, totesi Kaaoksen Arkkitehti. Sanat kaikuivat kuuroille korville – metelin alta ei voinut kukaan kuulla mitään.
Maailman romahtaessa Abzumon suupielet nytkähtivät hieman alaspäin, aivan kuin jokin olisi tahrannut tämän voittoa. Ilmassa leijuneet sirut laskeutuivat tämän kämmenelle. Makuta loi vielä viimeisen, hieman tyytymättömän katseen Deltaan, ennen kuin sujautti aarteensa talteen.
Noin viisi minuuttia aikaisemmin
Kristallisoituneesta lihasta koostunut seinä ei yksinään riittänyt purkamaan täyttä vauhtia sitä päin lentäneen Killjoyn liike-energiaa. Sen teki Mustan Käden sulanutta reaktoria suojaavan rautasinetin lattia, joka raastoi mennessään loputkin tämän Kal-haarniskan taistelun haalistamasta maalipinnasta. Killjoy kuitenkin sai itsensä pystyyn nopeammin kuin sellaisen tällin jälkeen olisi kuulunut. Suriseva metallinen olento leijaili hänen vierellään arvioiden hänen kuntoaan. Käsky kävi kuitenkin välittömästi. He suuntaisivat syvyyksiin. Lieskat purskahtivat jälleen Killjoyn rakettimoottoreista ja tämä ampaisi kolhuistaan välittämättä lävitse Nurukanin kaivamista tunneleista.
Matkaa tukikohtaa sisällään pitävälle onkalolle ei ollut paljoa, mutta siitä oli aikaa, kun Killjoy oli viimeksi nähnyt sen kaikessa jylhyydessään. Pienen kaupungin kokoinen lieriönmuotoinen onkalo oli kolmen maan toan, satojen matoranien ja lukemattomien koneiden vuosia kestäneen työn aikaansaannosta. Sen keskellä kohoava metallinen pilvenpiirtäjä kohahdutti korkeudellaan, vaikka sen maanpäällinen puolikas olikin jo kauan sitten romuttunut. Kymmenien metrien paksuiset metalliset palkit pitivät rakennelmaa onkalon seinien tiukassa otteessa. Killjoy olisi jäänyt ihastelemaan kotoisaa näkyä, jos kiire ei olisi ollut hänen elämänsä polttavin.
Miksun havaintolaitteet kävivät kuumempana kuin koskaan. Krana-asiasta kuuluva kuumeinen tikitys kaikui jopa Killjoyn haarniskan lävitse. Se ei kuitenkaan saanut Xenin olemassaolosta normaalisti leiskuvasta energiasta otetta, ennen kuin heidät keskeytettiin. Killjoy havaitsi alhaalta saapuvan liikkeen ensimmäiseksi. Syvyyksistä aivan tukikohdan pohjalta nousi jotain suurta. Killjoy ei ollut koskaan kohdannut sitä täsmälleen sen näköisenä, mutta hänen ei silti tarvinnut arvuutella kauaa, mikä siipiään iskevä kammotus häntä oikein lähestyi.
Nui-Kralhin arkkikrana jätti lyöntejä välistä. Hän tiesi välittömästi, mitä se tarkoitti. Hän ei voinut olla myöhässä. Ei kaiken tämän jälkeen.
Makuta Abzumo pysäytti lentonsa Killjoyn korkeudelle ja arvioi katseellaan ensin läpi hänet ja sitten hänen vieressään leijuvan feterran. Tämän tuijotettua feterraa hetken tämän silmät kapenivat viiruiksi. Sitten katse siirtyi takaisin kenraaliin, mutta se ei ottanut kontaktia Killjoyn silmiin vaan tämän oikean käden ranteeseen. Miksusta alkoi kuulua huolestunutta voihkintaa.
”Iltaa, kenraali”, makuta sanoi, katse yhä osoitettuna Miksuun. ”Pitkästä aikaa. Valitettavasti sinulla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Arvioisin sinulle…”
Makuta näytti puolisen sekuntia mietteliäältä, ennen kuin jatkoi.
”… noin neljä ja puoli minuuttia. Nyt, suonette anteeksi.”
Sen sanottuaan hirvitys sinkoutui jälleen vauhtiin ja katosi Nurukanin kaivamiin tunneleihin ja kohti uloskäyntiä.
Oli kiire. Eikä ainoastaan makutan uhkauksen vuoksi.
”Miksu. Lukitse kohteeksi kanohi Eldan signaali. Niitä ei pitäisi olla kuin –”
”Apua…”
”Miksu?”
”Apua… sitä…”
”MIKSU!”
”Kanohi Eldaa… on kaikkialla. Herra Killjoy… sitä on ihan kaikkialla…”
Hän ei ollut koskaan lentänyt niin nopeasti. Punaisena hohtavat signaalit Killjoyn kypärän sisäpinnalla viestivät hänelle tukikohdan pohjakerroksessa tapahtuneesta hirmuteosta. Xenin kanohilla kyllästettyä verta oli kerroksen seinillä, lattiassa, katossa…
Hän lensi tukikohdan kammion pohjalle vauhdilla, jota hän ei olisi normaalisti uskaltanut ylläpitää edes taivaankantta halkoessaan. Hänen katseensa oli sumentunut niin pahasti, että hän ei edes huomannut feterran plasmalaukausta, joka heikensi tornin rakenteita hänen edestään, kun hän oli hakannut koko elopainoaan sitä vasten ainakin neljä kertaa. Kun tukikohdan ajan ja plasman haurastama ulkoseinä viimein mureni hänen tieltään, aukesi hänen eteensä se Mustan Käden vahkien varastotila, josta hän oli vain viikkoja aikaisemmin ampaissut ulos kohti Nascostoa. Nyt sitä kuitenkin peitti veri. Xenin veri. Se kaikkialle levinnyt nestemäisen kanohin katku, jota Miksu oli Killjoylle välittänyt.
Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja kääntyä takaisin. Hän ei ollut valmis näkemään oman tyttärensä ruumista. Hätä ja pelko piiskasivat häneen kuitenkin vauhtia. Hengityksen salpaava epätoivon tunne ei ollut sellaisena vieraillut hänen rinnassaan vuosikymmeniin. Se muistutti häntä edellisestä kerrasta, kun hän oli lentänyt Metru Nuille tyttärensä vuoksi. Silloin hän oli löytänyt räjähtäneen tukikohdan ja virheellisen raportin selviytyneiden puutteesta. Hän pelkäsi tällä kertaa olevansa oikeasti myöhässä.
Mutta Killjoyn pahimpien pelkojen sijasta vahkien tyrmien edessä kuitenkin seisoi joku, joka oli käyttänyt mahdollisuutensa välittömästi makutan poistuttua. Joku, jonka Killjoy oli tavannut ainoastaan kerran aikaisemmin ja silloinkin vain vilaukselta. Hän kuitenkin tiesi Tarkastajan tarinoiden perusteella täsmälleen, kuka hopeinen hahmo oli. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä – tai ketä – hahmo piteli käsivarsillaan.
Xenillä ei ollut enää jalkoja. Ne oli revitty, eikä lainkaan siististi, irti hänen torsostaan. Käsiä oli enää yksi, ja se roikkui velttona kohti lattiaa. Toisen käden tynkä oli sidottu teipillä. Valo vahkin lommoutuneilla kasvoilla oli jo sammunut, eikä elonmerkkejä ollut. Kaikki veri oli vuotanut tytöstä jo ulos, ja jäljelle oli jätetty vain runneltu torso.
”VIELÄ ON AIKAA, NUI-KRALHI. KUULASSA KIERTÄÄ SIELUN RIPPEITÄ. JOS VAIN KIIREHDIT…”
”Lheko…” Killjoy sai sanotuksi. Hopeisen soturin kasvoissa oli yhä häivähdys kultaista. Tämän haarniska oli Kaliksi poikkeuksellisesti miltei kokonainen. Ei takojiensa toimesta tosin, vaan koska toa oli täydentänyt sitä itse, selvästi miltei millä tahansa metallisella, mitä tämä oli saanut käsiinsä.
”ME”, Lheko myönsi ja ojensi Xenin runnellun ruumiin Killjoyn syliin. Se retkahti ääntäkään päästämättä Killjoyn kouriin, jotka puristuivat sen ympärille tiukasti. Hän ei tahtonut mitään enempää kuin luottaa Kalin sanaan. Lhekon huomio näytti kuitenkin pitävän paikkansa. Xenin kuula kajasti hänen reikiä täynnä olevasta torsostaan himmeänä, mutta kajasti kuitenkin. Samassa tahdissa kuulan kanssa kajasti myös kevyesti sykkivä kasvi, joka versosi Xenin veltosta sormesta.
Majakan ja Kralhin keskustelu uhkasi kuitenkin jäädä lyhyeksi. Jotakin tapahtui ylämaailmassa. Tukikohdan rakenteet olivat alkaneet natista. Killjoy kiinnitti huomiota ketjuun, joka oli kiinnitetty roikkumaan Xenin lanteille. Siinä oli ainoastaan yksi hely, eikä se ollut Nimda. Eikä Killjoy epäillyt hetkeäkään, etteikö Abzumo käyttäisi anastamaasa Mustan Käden upottamiseen.
”Meidän täytyy poistua välittömästi”, Killjoy sanoi, mutta Lheko ei näyttänyt siltä, että olisi ollut lähdössä mihinkään.
”SINUN TÄYTYY POISTUA, NUI-KRALHI. MEITÄ ODOTTAA SILVOTUN ÄIDIN SYLEILY. MUSTAN KÄDEN PÄÄTTYESSÄ MATKAAMME VIIMEIN HÄNEN LUOKSEEN.”
Tukikohdan vavahtelu paheni sellaisella vauhdilla, että Lhekon hohtava hahmo tärisi Killjoyn silmissä. Miksun ulahtelu viesti kuitenkin siitä, että jotain muutakin oli tekeillä. Sinisenä hohtavia silmäpareja oli syttynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Lhekon ”me” oli läsnä täydessä vahvuudessaan.
Hetkessä olisi ollut jonkinlaista hiljaista kunniaa, ellei jokin tukikohdan rakenteissa olisi juuri sillä hetkellä pettänyt. Killjoyn diagnostiikkatiedot viestivät valtavista vaurioista kaikkialla heidän yläpuolellaan. Sinisissä liekeissä kytevä Musta Käsi oli viimein tullut tiensä päähän. Killjoyn rinnalla leijuva Avhrak Feterra tuijotti valon Kalia intensiivisesti – kuin se olisi kohdannut kauan sitten kadonneen sisaruksensa.
”ME TAPAAMME HÄNEN HAUDASSAAN”, Lheko nyökkäsi. Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta vanhan valotun sanat olivat niin selvät ja itsevarmat, että hänen oli luotettava niin tapahtuvan.
Särö, joka oli ilmestynyt kattoon Killjoyn yläpuolelle, laajeni sellaista vauhtia, että kerroksen 11 kalusto oli alkanut valua hänen ja Lhekon väliin. Pimeydestä katsovien Kalien tuijotus ei kuitenkaan herpaantunut. Rakettimoottorinsa käynnistänyt Killjoy näki omien liekkiensä valossa viimein, mitä oli tapahtunut tyrmään suljetuille vahkeille. Hopeiset seisoivat niiden pirstottujen ruhojen päällä. Loputkin Svarlen hylkäämistä olivat saapuneet tapaamaan kenraalia, joka viimeistä kertaa oli saapunut siunaamaan heitä läsnäolollaan.
Killjoy nyökkäsi. Lheko nyökkäsi. Kenraalin, tämän runnellun tyttären ja tämän vanavedessä leijailevan peltipurkin matka ylös alkoi juuri, kun kerroksen katto romahti heidän niskaansa.
Hetki sitten
Mexxin saaminen Bettyyn sisälle ilman kolhuja oli osoittautunut vaikeaksi. Nurukan oli joutunut repimään muutaman penkin aluksen matkustajatilasta, jotta toa ja tätä elämän syrjässä kiinni pitävä Naho saatiin turvallisesti sisään. Aluksen ohjaamossa Cody käänsi katseensa Nurukaniin, jonka askel haparoi syvyyksistä kantautuvasta tärinästä. Maa oli alkanut halkeilla Bettyn alla. Koko tukikohtaa ympäröivä kammio oli luhistumassa kasaan.
”Missä Xen?” Cody kysyi. Nurukanin vastaukseksi antama murheellinen katse ja vilkaisu kohti makutan aiheuttamaa tuhoa saivat Codyn sydänkuulan kohisemaan. Killjoystakaan ei ollut kuulunut mitään minuutteihin.
Raidetykkien pauke heidän yläpuolellaan jatkui. Vaikka suurin osa laukauksista vain katosi jonnekin tesseraktin vellovan massan sisään, oli Metru Nuin laivaston armoton tulitus alkanut taivuttaa sen heidän kolmeen ulottuvuuteensa näkyvää pintaa. Betty oli puun ja kuoren välissä. Luhistuva maa heidän allaan ja yläpuolella raivoava taistelu eivät jättäneet Codylle vaihtoehtoja. Heidän täytyi lähteä. Vaikka sen tekeminen ilman Xeniä riipaisi häntä sietämättömän paljon.
Bettyn apumoottorit jyrähtivät käyntiin juuri, kun valtava laatta Onu-Metrun pintaa luhistui sen alta. Siniset liekit puskivat tietään ulos sieltä, missä Mustan Käden tukikohta oli vielä hetki sitten sijainnut. Bettyn moottorit kääntyivät ja puskivat aluksen kohti taivasta raidetykkien laukauksien yhä jylistessa. Kikanalon kannella Lhikan vilkaisi poistuvaa alusta vain sivusilmällään. Hänen huomionsa oli varastanut sininen hohde, joka söi Metrua heidän alapuolellaan.
Bettyn avonaisen luukun äärellä Nurukan puristi kiinni katon metallisesta palkista, joka oli ainoa asia, joka esti häntä valumasta ulos koneesta. Kilometrin mittainen railo maassa oli alkanut luhistua sisäänpäin. Kaikki irtonainen oli valunut Mustan Käden onkalon pohjalle ja kasaantunut yhteen pisteeseen luhistuneen tornin kohdalle. Lyhyeksi hetkeksi tärinä lakkasi. Tesseraktia rankaisevan laivaston tulituskin oli tauonnut. Siniset liekit Onu-Metrun sisällä näyttivät hetken kuin ne olisivat tukahtumaisillaan, kunnes niiden valo yhtäkkiä muuttuikin kirkkaamaksi kuin koskaan. Sitten räjähti.
Nurukan joutui suojaamaan silmänsä vapaalla kädellään, kun Nimdan polttaman tukikohdan rippeet laajenivat räjähdysmäisesti. Loputkin tukikohtaa peittäneestä maasta sinkoutui tonnien painoisina lohkareina korkealle ilmaan. Betty vavahteli holtittomasti syntyneen paineaallon voimasta. Kolme Lhikanin laivoista joutui tekemään äkkikäännöksen kivisadetta väistääkseen.
Nurukanin sydän pamppaili. Xen ei voinut olla siellä. Ei vain voinut. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet, tämä ei voinut olla se, kuinka kaikki päättyi.
Silloin hän näki, mitä taivaalle sinkoutui lohkareiden seassa. Jotakin kiilsi metallinhohtoisena niiden keskellä. Sen vanavedessä taivaalle ilmestyi liekkien keskeltä jotain punamustaa ja virtaviivaista. Siniset liekit kannoillaan ne olivat irtautuneet pätsistä viimeisellä mahdollisella hetkellä.
”Minä näen heidät!” Nurukan huudahti jylyn ylitse. Cody puristi koneensa ohjaussauvoja niin tiukkaan kuin oli suinkin mahdollista. Hän teki parhaansa vakauttaakseen Bettyn ottamaan kenraalin vastaan. Nurukan siristi silmiään ja huokaisi jo helpotuksesta nähdessään, että Killjoylla oli joku tiukasti otteessaan.
Hän joutui kuitenkin nielemään kaikki sanansa, kun Killjoyn jalat osuivat Bettyn lastausalueen lattiaan ja hän näki kunnolla, mitä Killjoyn käsivarsilla lepäsi. Nahonkin henki salpautui, kun Killjoy marssi tämän vierelle ja laski Xenin jäänteet Mexxin kuplan vierelle. He jakoivat katseen ja vilkaisivat toistensa murrettuja läheisiä mutta keskittyivät nopeasti takaisin oleelliseen. Nurukanin kädet tottelivat vielä sen verran, että tämä sai kiskottua pommikoneen takaluukun kiinni yhdessä feterran kanssa, joka oli lentänyt sisään vain hetkeä Killjoyn jälkeen.
Kenelläkään ei ollut aikaa katsoa ulos. Kuoleman partaalle pirstottujen ystävien yläpuolelle kumartuneet käänsivät selkänsä sille, mitä ulkona tapahtui. Katastrofin jyly jäi taakse. Musta Käsi oli tullut päätökseensä. Palanut Nimdan sinisissä liekeissä ja jauhautunut tomuksi. Mutta kenties kaikkein eniten muutoksesta kertoi se, että vaikka vuosisadan seissyt tukikohta saikin lopulta luhistua tuleen ja tappuraan, ei Bettyn sisällä ollut ainuttakaan sielua, joka olisi jäänyt suremaan sen perään. Ei silloin, kun heille kaikkein tärkeimmät makasivat heidän edessään viimeisiä hengenvetojaan vartoessaan.
Vain yksi katse sääli näkemäänsä. Katse, joka viimeisenä Metru Nuin suojelijoista kaipasi takaisin sodan korventaviin liekkeihin. Lhikanin kasvot synkistyivät, kun siniset lieskat viimein himmenivät. Tulituskäsky kävi, ja laivasto jatkoi tesseraktin tulittamista.
”Me tarvitsemme apua”, Naho kuiskasi tykistön jylyn miltei peittäessä hänen sanansa alleen. Hiki valui pitkin hänen sinistä Hunaansa, kun hän parhaansa mukaan yritti korjailla siskonsa ympärille luotua suojaa. Romahduspisteen rajamailla nuokkuva veden toa oli jo antanut Amajikalle suurimman osan voimastaan, ja hänen epätoivoinen yrityksensä estää Mexxiä vuotamasta kuiviin puski häntä äärirajoille. Hän yritti epätoivoisesti olla vilkuilematta Xeniin päin. Sen tekeminen ei olisi ainakaan helpottanut hänen oloaan.
”Olen antanut Codylle sijainnin”, Nurukan huokaisi ja puristi Xenin ainoan käden omiinsa. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kasviin, joka versosi vahkin sormesta. Se sykki samaan tahtiin tämän kuolonkorahduksia päästelevän kuulan kanssa. Killjoy tuijotti sitä myös, ja toisin kuin Nurukanilla, hänellä oli yksi arvaus sen alkuperästä.
”Hänen pitäisi olla kuollut.”
Nurukan nosti katseensa Killjoyhin, jonka kypärä oli kuitenkin naulittuna tämän tyttäreen.
”Et saa luovuttaa nyt”, Killjoy jatkoi osoittaen sanansa nyt suoraan Xenille. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Nurukan kuuli säröjä Nui-Kralhin äänessä.
”Vauhtia”, Nurukan mutisi. Cody kuuli sen vaivoin, mutta häntä ei olisi tarvinnut käskeä. Bettyn kurssi oli jo asetettu kohti Ko-Metrua. Xenin ruumis tärähti ilmakuopan vuoksi. Tämän sammuneet silmät tuijottivat Mexxin selässä ammottavaa reikää mutta eivät reagoineet siihen mitenkään.
Kikanalon komentosillalla Lhikan katsoi happamana, kuinka tulitusta yhä osakseen ottava tesserakti kääntyi itsensä sisään sellaisella vauhdilla, että se alkoi työntyä sysäyksittäin kohti rannikkoa kuin absurdi leijuva meduusa. Laivaston asejärjestelmät pysyivät sen perässä vielä, mutta vaivoin. Tähtäämisestä vastaava po-matoran oli vakuuttanut, että vihollisaluksen pinnassa oli viimein alettu havaita murtumisen merkkejä. Seuraavien laukausten ryöppy ei kuitenkaan ehtinyt valmistelua pidemmälle, kun seuraavat kolme sykähdystä objektin kiihdyttämisen lisäksi häivyttivät sen pois heille näkyvästä todellisuudesta. Lhikanin kultainen nyrkki pamautti särön Kikanalon kannen ikkunalasiin. Turhautuneen karjaisun päätteeksi toa potkaisi oman jalkateränsä kolhuille komentosillan metalliseen kaiteeseen. Vaikka laivaston skannerit näkivät vihollisen tutkassaan vielä ohikiitävän hetken, oli sen perään turha enää ampua. He katsoivat voimattomina, kuinka piste tutkassa katosi kohti etelää. Kikanalon kannella kukaan ei yrittänyt estää, kun raivosta kihisevä amiraali kaatoi komentokeskusen kalusteita kulkiessaan pettyneen miehistönsä lävitse kohti laivan hiljaisempaa takaosaa.
Ko-Metrussa aamu oli oli ollut merkillinen. Ensin etelästä kantautunut räjähdys oli pirstonut suuren osan Onu-Metrun rajalla sijaitsevien rakennuksien ikkunoista. Vain vähän aikaa sen jälkeen maa Tiedon Tornien takana oli auennut ja kaksitoista virtaviivaista sotalaivaa noussut syntyneen aukon uumenista. Nyt heidän taivastaan halkoi xialainen pommikone, joka oli matkalla kohti sitä samaista aukkoa.
Cody ehti vilkaisemaan Tiedon Torneja vain vilaukselta kiitäessään niistä ohi. Angoncen aiheuttaman tuhon korjaaminen ei ollut vielä edes alkanut. Metrun matoraneilla oli ollut kiire valmistella jotain aivan muuta. Isku, joka oli oli osunut pelottavan lähelle heidän salaista telakkaansa, näytti jatkuvasti vain tarkoituksellisemmalta.
”Komentaja Cody XMS Bettyltä. Saavumme hetken päästä hangaariin yksi. Tarvitsemme lääkintähenkilökuntaa välittömästi.”
”Laskeutumislupa myönnetty, komentaja Cody. Mavrah ilmoitti jo tulostanne. Lääkintähenkilökunta odottaa teitä lastausalueella”, kuuluttajan ääni vastasi radiosta.
Killjoy vilkaisi sivusilmällään koneen ikkunasta, kun maa heidän allaan oli alkanut väistyä. Hänellä oli ainoastaan arvauksia siitä, mihin he olivat saapuneet. Cody ja Nurukan kuitenkin tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä olivat tekemässä.
Uutuuttaan kiiltelevä metallinen telakka ahmaisi heidät sisäänsä, kun Cody käänsi laskeutumista varten Bettyn moottorit osoittamaan suoraan alaspäin. He tömähtivät maahan hieman kovemmalla vauhdilla kuin Cody oli ehkä tarkoittanut. Nurukan kiskaisi aluksen takaluukun auki, ja paareja kantavia lääkintätunnuksin varustautuneita matoraneja ryntäsi välittömästi alukseen sisään arvioimaan tilannetta.
Hangaarin laidalta Bettyn laskeutumista seurannut huolesta tärisevä reppuselkäinen Mavrah sai toverillisen taputuksen olkapäälleen, kun tämän vierellä seisoskeleva hunakasvoinen ta-matoran yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. He jäivät katsomaan murheellisena, kun juuri laskeutuneesta koneesta kiidätettiin ulos kahta hahmoa. Molempien näistä rinnalla riensivät näiden pelastajat. Nahon askel hoiperteli uupumuksesta, Killjoyn pelosta. Kaksi sodan inspiroivinta johtajaa oli viimein murjottu murtumispisteeseen.
”Minä tarvitsen Nuparun”, Killjoy aneli rinnallaan juoksevalta ga-matoranilta hangaarin sisäänkäynnille saapuessaan. Hänen pyyntönsä aiheutti ensin kummastuneita katseita, mutta lopulta joukkiosta irtautui yksi matoran tekemään vaadittavaa puhelua.
Kahden potilaan teiden oli aika erkaantua. Naho oli puristanut kenenkään huomaamatta Killjoyn rannetta hänen vasemman kätensä ylläpitäessä yhä Mexxiä suojaavaa kuplaa mutta päästi irti, kun metalliset ovet heidän edessään avattiin. Kun Naho ja Mexxi kääntyivät vasemmalle leikkaussaliin, jatkoivat Killjoy ja Xenin jäänteet suoraan eteenpäin. Mavrah oli nostanut käden suunsa suojaksi estääkseen itseään parahtamasta runnellun ystävänsä nähdessään. Kaksoisovet sulkeutuivat Killjoyn takana, ja Mavrah jäi tuijottamaan niiden edestakaista liikettä, kunnes ne pysähtyivät kokonaan.
Sotilasunivormuihin pukeutuneet ko-matoranit parveilivat Bettyn ympärillä ja ottivat vastaan murheen murtamat miehet. Nurukan, Cody ja näiden takana leijaileva feterra seisoivat keskellä hangaaria katseet naulittuna sinne, missä Xen ja Mexxi olivat hetkeä aikaisemmin kadonneet. Kummallakin oli sydänalaa kalvala pelko siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan näkisivät ystäviään hengissä.
Nurukan sulki silmänsä. Hän tahtoi nähdä Xenin vielä kerran eheänä. Hän pakotti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisten päivien aikana. Kaikki ne ikävimmätkin hetket hänen muistoissaan olivat yhtäkkiä muuttuneet varjelemisen arvoisiksi, sillä ainakin Xen oli ollut siellä hänen kanssaan. Ainakin siellä he saivat murehtia yhdessä. Mutta vaikka Nurukan kuinka yritti, jokainen kuva Xenistä oli korvautunut sillä makutan runtelemalla torsolla, jonka Killjoy oli kantanut mukanaan.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi välittömästi häntä tuijottavan vahikomentajan murheellisen katseen. Vaikka hän oli iloinen nähdessään Codyn pitkästä aikaa, olivat viimeisen tunnin tapahtumat potkineet hänestä ulos kaiken toivon. Kaiken sen vankkumattoman päättäväisyyden, jonka hänen muistojensa palautuminen oli tuonut mukanaan.
Ja vaikka koko Metru Nuin sota kauhuineen ja tappioineen pesi jälleen hänen muistoissaan, ei hän silti ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän ei voinut uskoa, että kaikesta heidän pyristelystään huolimatta tämä oli, kuinka Mustan Käden tarina viimein päättyi.
To Be Contiuned…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
