Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä
Muutama päivä Rumisgonen jälkeen
Tehtaanmyymälän hyllyt olivat täynnä aseita kuin supermarketissa ikään. Oli hyllymetri toisensa perään ehtaa rumisgonelaista piraatti-cordakia, rhotuka-kivääriä, zamor-laukaisinta, säteitä ampuvaa keihästä sekä yksi sinko – sen lisäksi, mitä Bloszarin omia viritelmiä hyllyillä oli jo valmiiksi ollut. Perältä löytyi myös miekkoja, keihäitä, kirveitä ja mitä erilaisempia ”toa-työkaluja.” Enemmänhän myymälä oli sillä hetkellä yksi Klaanin asevarastoista kuin kauppa, sillä sotahommiin aseet eivät maksaneet, eikä aseita juuri muille myyty. Bloszar säilytti toa-sinetillä varustetussa kaapissa myös vaarallisia aseita, joiden ei haluttu joutua vääriin käsiin. Gjarken aseita oli löydetty Kepen verstaalta ja ne oltiin tuotu varmuuden vuoksi tänne. Onuhinen oli vain yksi mysteeri muiden joukossa.
Umbra pudisteli sadetakkiaan ja jätti sen naulakkoon. Hän ei muistanut nähneensä niin montaa asetta samassa paikassa sitten Mustan Käden tukikohdan. Mörköä ei valikoimassa näyttänyt olevan, mutta erilaisia kristallipiikkejä, protokiipeilykenkiä ja nyrkkirautoja oli vetolaatikot täynnä. Toa oli huomaavinaan myös kellertävän käärmeen, joka katosi trukkilavan alle niin että vihreä pää vain vilkkui.
”Päivää”, kaupanpitäjän ääni kuului jostain takahuoneen puolelta. Tältä kesti hetki ilmaantua cordak-laatikoiden lomasta. ”Mitä saisi olla?”
”Mistäs sitä nyt aloittaisi…” Umbra maisteli ja katseli ympärilleen. ”Naamiotani tuskin osaat korjata. Mukautettava haarniska on rikki, tykkikäsi on rikki ja siinä ollut käsiproteesi on myös poissa. Miekan kadotin myös Legendojen kaupunkiin.”
Bloszar katsoi tulijaa päästä varpaisiin ihmetellen.
”Öh, rankkaa viime aikoina, vai?” hän kysyi tönkösti.
”Kävimme Steltillä, Karzahnilla, puolessa Metruista ja sitten olin kuukausia vangittuna. Pääsin vasta Klaaniin ja ai että sauna teki hyvää”, Umbra selitti huolettoman kuuloisesti.
Vasta silloin Bloszarilla sytytti.
”Hetkinen, sinäkö olet se Umbra?”
Vaikka hän oli kyllä luullut, että se lyhyempi kaveri oli ollut se josta Matoro oli puhunut…
”Joo olen minä. Ei olla varmaan esittäydytty ennen.”
”Öh, juu, olen Bloszar. Olen aika uusi. Olen seppä ja keksijä, hauska tutustua. Olitko sinä peräti moderaattori?”
Bloszar mietti, olisiko pitänyt kätellä toaa, mutta kun tämä ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, niin ei hänkään.
”Olin”, Umbra nyökkäsi. ”Moderaattorien pää, vaikka Same sitä hommaa on aina tehnyt paremmin. Tästä tosin ei olla vielä kuulutettu toreilla.”
”Niin ja minulla on ollut kädet täynnä työtä näiden asehommien kanssa niin en ole ehtinyt seurata, mitä Klaanissa tapahtuu…” Bloszar sanoi jotenkin pahoittelevasti. ”Minulla on tuolla pari naamiota, mutta miekkoja löytyy enemmän. Osa niistä on niitä Kapuran pajalta tuotuja. Tykistä en tiedä, pitää katsoa miten se kiinnittyy. Ja minä ja Seran oikeastaan väsäsimme juuri Matorolle käden… että sekin järjestyy jollain aikavälillä.”
Umbra nosti kokeeksi kevyen cordak-tykin hyllystä ja tähtäili sillä testiksi.
”Tuotiinko sinulle kasa voimattomia naamioita jossain vaiheessa? Niitä elementaalienergian?”
”Ei ole näkynyt. Ettei niitä viety sinne Satamakadun kanohikauppaan?”
”Okei. Toivottavasti niille löytyy jotain kierrätyskäyttöä. Mutta asiaan.”
Umbra laittoi cordakin takaisin paikalleen, ainakin melkein. Hän kopautti rintakehäänsä sormellaan.
”Pitäisi uusia haarniskaa, hankkia uusi käsi, miekka ja kaikkea tarpeellista toailuun.”
Bloszar kirjoitti jotakin ylös kassan vieressä olevaan muistioon.
”Miekkaa voi katsoa vaikka heti, mutta muun kanssa voi valitettavasti kestää. Minun pitää katsoa mittoja haarniskastasi ja kädestäsi. Oliko sinulle miekalle jotain vaatimuksia? Et taida olla niitä, jotka ovat suunnattoman kiintyneitä aseisiisi…”
”Huomiosi osuvat kyllä oikeaan. Tässä on vuosien varrella käytetty vaikka mitä. On ollut sauvoja, peitsiä, miekkoja, tykkejä, piikkejä ja kynsiä. Katsotaanpa niitä miekkoja.”
Miekat olivat lähellä näyteikkunaa erilaisia cordakeita täynnä olevan hyllyn takana. Koko liike tuntui hieman ahtaalta. Osan tilasta veivät laatikot, mitä oli hädin tuskin avattu.
”Anteeksi sotkusta, suurin osa tästä tavarasta on sieltä Rumisgonesta. Täältä löytyy tämä perinteisempien toa-aseiden puoli”, Bloszar pahoitteli ja osoitti ylpeänä huolelliseen riviin asetettuja miekkoja, ja toisessa telineessä oli keihäitä ja muita pidempiä aseita. Löytyipä pitkästä laatikosta myös pari kirvestä ja oudompiakin varusteita. Pohjalla oli yksi niistä vahkisauvoista, mitä jostain syystä löytyi jokaisesta maailman asekaupasta aina pari.
”Metru Nuin sotavarastoja on tullut näemmä tännekin”, Umbra nauroi ääneen.
”Ne on suoraan sanottuna aika huonolaatuisia”, Bloszar sanoi. ”Kun niitä piti tehdä niin paljon niin nopeasti. Ei mitenkään loukkauksena Ta-Metrun takojille…”
”Joku siellä on tehnyt laskuvirheen kun näitä on maailmassa niin paljon enemmän kuin vahkeja”, Umbra jatkoi ja nappasi kokeeksi pitkän katanan mallisen miekan. Hän kuitenkin laski sen nopeasti.
Bloszar valkkasi yhden käden miekan, jonka terä oli melko leveä. Messingin värinen metalli oli kaiverrettu koristeellisesti.
”Jos saan ehdottaa. Tässä olisi kunnon luotettava toa-ase. Sekin on alkujaan tametrulaista tekoa, mutta sodanjälkeistä. Tämä materiaali pinnoitettu antistaattisesti, eli sitä voi käyttää salama-iskujen torjumiseen. En nyt tiedä kuinka usein tuota ominaisuutta tarvitsee.”
”No jos Tawa on joskus vihainen…” Umbra nauroi. He eivät olleet vielä ehtineet puhua kuulustelun jälkeen.
”Niin tuota”, oli kuin Bloszar olisi äkkiä muistanut jotain. ”Minun onkin pitänyt mennä kertomaan moderaattoreille jotakin, mutta en halunnut vaikuttaa vainoharhaiselta. Mutta kun sinä olet tehnyt niitä hommia niin ehkä osaat neuvoa? Tiedät varmaan Äksän?”
”Kyllähän minä Äksän tiedän. Pokeria, kaljaa ja saunaa. Vene ja kaikkea. Hieno mies, titaaneista paras.”
”No kun en ole nähnyt häntä pariin päivään”, Bloszar sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, vaikka liikkeessä ei ollut ketään muuta heidän lisäkseen. ”Viimeksi sinä yönä, kun saavuimme Rumisgonesta. Ensin ajattelin, että hän oli vain nukkunut koko päivän, mutta kun hän ei ollut eilenkään kotona, minä vähän huolestuin. Tietysti hän voi olla jossain keikalla… mutta noh, kuinkahan kauan sitä pitäisi odottaa, ennen kuin se on katoamistapaus?”
”Haa. Mysteeri. Minulla on aikaa kyllä selvittää talkkarin katoamista”, Umbra tuntui innostuvan hieman liikaa. Seuran puute oli tehnyt hänestä vähän tahdittoman.
”Minä toivon että hän olisi vain krapulassa jonkun tutun sohvalla…” Bloszar mietti. ”Mutta ehkä meidän olisi hyvä katsella ensin, ennen kuin vaivaan modeja tarpeettomasti. Sinähän olet kuitenkin tehnyt tällaista ennenkin.”
Umbra mietti, ettei kyllä ollut koskaan se paras valinta semmoisiin tapauksiin, mutta ehkä päämoderaattorina ja salaisena agenttina toimiminen antaisi hänelle pätevyyden tutkia yhden talkkarin liikkeitä.
”Voidaan lähteä Äksän kämpille vaikka heti. Nämä aseet voi sitten katsoa myöhemmin.”
Bloszar kohautti olkiaan. ”No, mennään vain. Hoidan ensin pari juttua”, hän sanoi, laittoi miekan takaisin ja katosi takahuoneeseen. Umbra jäi katselemaan ympärilleen. Hän pysähtyi miettimään, ettei ollut varmaan koskaan nähnyt niin paljoa aseita kerralla missään päin Bio-Klaania, eikä siinä ollut kai kuin osa Rumisgonesta tuodusta lastista. Linnan asevarasto tuntui paljon hillitymmältä kuin rivi toisensa jälkeen cordakeita.
Takahuoneen suunnalta kuului etäistä puhetta. Lopulta viitisen minuutin kuluttua Bloszar ilmestyi paksu varustevyö mukanaan.
”Sain tuuraajan kauppaan”, hän sanoi, nappasi vielä muistiinpanovälineet ja punaisen sadetakin ja suuntasi sitten ulko-ovelle. ”Mennäänkö?”
Kadut lainehtivat. Toa-kaksikko hyppäsi suuren raputaksin kyytiin ja juttelivat niitä näitä matkan linnalle. Muutama siniviitta tuli kaduilla vastaan, mutta suurin osa kaupungin väestä oli sisätiloissa, vaikka yleensä iltapäivästä oli ruuhkaista. Umbra oli kuulevinaan outoa pörinää katoilta, mutta Äksän mysteeri oli mielenkiintoisempi selvittää. Ja se oli varmaan vain sateen ääni.
”Äksä asuu neljännessä”, Bloszar sanoi, kun he pääsivät linnan aulaan. Tuulikaapin matto oli melkoisen märkä, kun kaikki sisään tulijat olivat kuin uitettuja muakoja. Hissi ei toiminut, kuten tavallista, joten he nousivat portaita. Tulen toa näytti tuntevan tien, joten Umbra vain seurasi tätä. Klaanilaisia maleksi nojatuoleissa pelaamassa shakkia tai lukemassa. Moni moikkasi pirteästi Umbraa. Heillä ei ollut aikomustakaan mennä ulos sillä ilmalla.
Sankarit löysivät itsensä pian Äksän oven edestä. He katsoivat ensin lukkoa ja sitten toisiaan.
”Eikö sinulla ole avainta?” Umbra ihmetteli.
”Minä luulin, että sinulla on jokin yleisavain”, Bloszar puolusteli.
”Olen entinen moderaattori…” Umbra mutisi.
”Keneltähän voisi kysyä?”
”Etsitään sitten talkkari jostain. Niillä on yleisavaimet kämppiin.”
Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen neloskerroksen käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.
”Hei Toba!” Umbra kohotti ääntään löydettyään parin käytävän päästä etsimänsä. ”Voitko avata meille Äksän kämpän oven? Meillä ei ole avainta ja ollaan vähän huolissamme miten kasinotitaanilla menee.”
Viheltely keskeytyi, ja matoran katsoi ex-modea. Kyllähän linnan henkilökunnalle oli tiedotettu, että Umbra ei ollut enää moderaattori vaan tavallinen klaanilainen, mutta kai se oli jotakin tärkeää, jos hän pyysi.
”Tuota tuota, juu”, Toba ihmetteli, laittoi moppinsa siivouskärryyn ja kävi läpi avaimiaan.
”Onko jotain sitten käynyt?” hän kysyi, kun he lähtivät Äksän asunnon suuntaan. Se oli aivan kulman takana.
”Bloszar tuolla sanoi, ettei Äksää ole nähty pariin päivään Rumisgonen jälkeen”, Umbra kertoi. ”Ettei sillä ole krapula tai mitään pahempaa. Modeille ei ole kuulemma tehty huoli-ilmoitusta, mutta niillä tuntuu olevan aina kädet täynnä muutenkin.”
Bloszar odotteli heitä siellä hieman kärsimättömän oloisena.
”Sikäli kun häntä tunnen niin mies on varmaan jossain baarissa”, Toba mutisi. ”Hän jäi kerran talonmiesten ammattiyhdistyksen kokouksesta pois siksi, että silloisessa Uudessa Kievarissa oli joku peli-ilta… tiesittekö, että se oli aikanaan talkkarina linnassakin, mutta ryhtyi mieluummin tekemään hommia muualla kaupungissa. Suoraan sanottuna hän on joskus vähän hämärässä seurassa… no, toivotaan ettei mitään ole sattunut.”
Siivooja kurotti ja avasi titaanikokoisen oven.
”Noin. Laittakaa se sitten kiinni perässänne. Hyvää päivänjatkoa teille vaan.”
Matoran meni jatkaamaan moppausta, ja alkoi taas kerran vihellellä.
Eteisen kulunut matto toivotti toat tervetulleeksi. Naulakon vieressä oli avainkaappi ja sen vieressä sulaketaulu. Umbra avasi avainkaapin. Se ei ollut lukossa. Veneen avain oli paikallaan, samoin häkkivaraston. Mopon avain oli myös paikallaan. Samoin mönkijän. Äksällä tuntui olevan kulkuvälineitä vaikka kuinka.
”Ainakaan hän ei ole lähtenyt kauas”, Umbra ajatteli ääneen. Hänelle tuli koko hommasta mieleen rikospaikkatutkimukset Samen tai Bladiksen kanssa. Ne olivat olleet hyviä aikoja, vaikka hän ei ollut kyllä koskaan kauhean hyvä siinä tutkimus-osassa. Epäiltyjen pidättäminen oli enemmän hänen alaansa.
Asunnossa oli siistiä. Matot oli imuroitu ja tampattu. Huonekalut olivat isoja ja aika vanhoja, varmaankin itse viriteltyjä löytöjä Klaanin lukemattomilta kirpputoreilta. Kaljapullot ja tölkit oli laitettu valtavaan säkkiin. Ilmalämpöpumppu hurisi seinällä lähellä ikkunaa. Äksällä oli klaanin ensimmäinen ja ehkä ainoa ilmalämpöpumppu. Uusin Klaanilehti oli tv-pöydällä auki. Rumisgonen operaatiosta oltiin kirjoitettu isot jutut ja Äksää juhlittu sankarina muiden osallistujien kanssa. Bloszar ja Äksä hymyilivät vierekkäin matkalla otetussa valokuvassa.
Bloszar availi kaappeja. Työkaluja, maaleja. Yhdessä laatikossa lojui 20-millisiä ammuksia, minkä toa tiesi menevät titaanin tykkiin. Seinällä oli myös maalitykki ja naulapyssy. Hän siis oli tuskin tehnyt työtehtäviäänkään.
”Onko tällaista käynyt ennen?” Bloszar vilkaisi Umbraa. ”Katoamisia kaupungissa, tarkoitan. Mietin että liittyykö tämä siihen kirjaan, minkä Äksä hankki Rumisgonessa. Se oli ilmeisesti todella tärkeä, kun adminit pyysivät spesifisti sitä.”
Umbra raapi leukaansa ja istuutui Äksän sohvalle. Se oli oikein mukava, sellainen kulunut ja vanha tuoli-ystävä.
”Klaanissa tapahtuu kyllä outoja juttuja harva se päivä… Muistatko mikä tuo kirja oli nimeltään? Voi olla, että kirja liittyy Äksän katoamiseen jotenkin jos se on niin tärkeä.”
”Aivot, Tohtori Delekiltä”, Bloszar vastasi. ”Äksä voitti sen korttipelissä ja kai luki sitä, mutta tietääkseni hän vei sen Tawalle. Suoraan sanottuna Äksä ei ole kovin lukumiehiä.”
Umbra hörähti ja mietti.
”Liittyyköhän tämä sitten Frakerrakkiin ja pelivelkoihin? Äksän uhkapelitaustasta tietävät varmaan kaikki kaupungissa.”
Siivouskomerosta Bloszar löysi viritelmän peltikanistereita ja putkia, mikä haisi… väkevälle alkoholille. Sekin oli vasta valmistumassa.
”Äksä kyllä joskus uhosi, ettei pidä Frakerakkista yhtään. Onko hän vaarallinen? En ajatellut, että hän olisi mikään rikollispomo. Keskiuusi on kuitenkin ihan normaali kievari.”
”Frakerakkista on ollut joskus ennen harmia”, Umbra muisteli. ”Sai Toa Hemiljoun uhkapelikoukkuun ja kauheisiin velkoihin. Minä olen varma, että se kiristi sitä, mutta meillä ei ollut todisteita.”
Bloszar ei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Hemiljousta.
”Kuulostaa vakavalta. Kuinka siinä sitten kävi?” hän kysyi samalla, kun oli siirtynyt käymään läpi paksua pinoa lehtiä ja muita papereita Äksän työpöydältä. Lehtiä, laskuja, firman kirjanpitoa.
”Hemiljou lähti lopulta Klaanista. Telakalla eivät tykänneet hänen työpanoksestaan ja siitä, että pummi aina pelirahaa muilta.”
”Luuletko, että Frakerakk olisi kaapannut Äksän?” Bloszar vilkaisi toveriaan. ”Eikö se olisi hänelle hyvin vaarallista? Toki sellaisesta jää aina kiinni tämän kokoisessa kaupungissa.”
”Ehkä Frakerakk on käyttänyt hyväkseen tätä Rumisgonen operaatiota ja tätä loputonta vesisadetta. Modejen silmistä osa on myös siinä Avden nukessa katolla.”
Bloszarista se kuulosti hieman kaukaa haetulta, mutta toisaalta hän luotti entisen päämoderaattorin näkemykseen asiassa.
”Pitäisi kai käydä jututtamassa sitä Frakerakkia… hei, katso. Tähän kalenteriin on merkattu kaikenlaista. Keskiuuden peli-illat, Bingon ekstralauantait, kaikki sellainen… hmm. Seuraavana iltana siitä kun tulimme takaisin oli merirosvojen noppa- ja korttipeli-ilta Ruskeassa Makutassa. Pitäisikö kysellä, kävikö Äksä siellä?”
”Mennään vaan sinne. Ehkä siellä törmää johonkin tuttuihin.”
Umbra ponnahti pystyyn. Sateeseen palaaminen ei haitannut yhtään, kun mysteeri vain tiivistyi.
Paljon merenkävijöitä ja merirosvoja oli maissa vankina Huonolla, kun myrsky Mysteryksen yllä vain jatkui. Tuuli oli pakottanut jopa ilmarosvot maihin, ne pari jotka olivat uskaltautuneet Klaaniin. Osa heistä oli pyörinyt satamassa varmaan syyskuusta asti ja hoitaneet lyhyitä kuljetuksia saaren etelärannikolla. Toiset kalastivat merialueilla, jonne nazorakit eivät uskaltautuneet. Osa oli vain elämäntapamerirosvoja.
Ränsistyneet ja vanhat rakennukset pursusivat kulkijaa johon kuului routajaisia, matoraneja ja kaikkea siltä väliltä. Porukka pyrki pois mutaiselta kadulta ja sateensuojiin. Metallisiin roskapönttöihin oli tehty tulia joiden ääressä jotkut piraattiseurueet värjöttelivät. Lippa esti veden pääsemistä tulta sammuttamaan. Jos tuli sammui, sitä ruokittiin terästetyllä rommilla, mitä oli aina tarjolla. Yksi krickiti soitti viulua ja toinen skakdi vislasi huuliharppuunsa. Kaikki halusivat taas seikkailemaan! Yarr!
Ruskea Makuta oli aivan täynnä tylsistyneen oloista väkeä. Viina haisi ja merimiesteemainen musiikki soi vanhasta jukeboksista. Toat vetivät heti melkoisen määrän katseita puoleensa, etenkin Umbra. Tunnelma sähköistyi välittömästi.
Valottu marssi itsevarmasti matoran-kokoisen tiskin eteen. Bloszar tuli perässä ja pälyili hieman huolestuneena ympärilleen. Ei hän nyt uskonut, että siellä oli mitään uhkaa, mutta talollinen humaltuneita merirosvoja ei koskaan ollut kovin rauhoittava tilanne. Baarimikko oli laiha po-matoran, joka mulkoili klaanilaisia hetken. ”Mitäs herroille saisi olla?” hän kysyi sitten.
”Pari karhuhaita. Ollaan Klaanin asioilla niin ei haluta ottaa liikaa”, Umbra vastasi. Toa kaivoi kukkarostaan widgetin ja laittoi sen pöytään.
”Hinta on noussut sitten kun sinua on viimeksi nähty, Valottu.”
Umbra kaivoi lisää kuvetta kukkarostaan. Palkillinen muttereita slurpsahti takaisin toan taskuun. Ainakin hän oli saanut takautuvasti palkkojaan, vaikka olikin ehdonalaisessa…
Matoran täytti kaksi toa-kokoista kolpakkoa ja laittoi ne sivummalle, missä baaritiski nousi korkeammaksi. Takana oli pari kynnystä, jotta baarimikko ylttäisi myös pitemmälle väelle mitoitetulle puolelle. Bloszar maistoi omaa juomaansa epäillen.
”Ah. Hyvää”, Umbra nosti kolpakkoa iloisesti. ”Ja kiitos paljon. Meillä Bloszarin kanssa on vähän mysteeri käynnissä. Et sattuisi tietämään Äksän olinpaikasta?” Umbra työnsi tiskille hieman tippiä.
Baarimikko katsoi toaa mietteliäänä. Hän varmaankin tiesi, että Umbra ei ollut enää varsinaisesti moderaattori – sana kulki nopeasti – mutta toisaalta toa puhui merirosvojen kieltä. Matoran otti ”tipin” ja sujautti sen essunsa taskuun maireasti virnistäen.
”No tokihan minä autan Bio-Klaanin viranomaisia”, hän sanoi. ”Äksä on kelpo asiakas. Hän oli täällä viimeksi toissapäivänä peli-illassa. Lähti vasta yömyöhään ja melko rankasti ottaneena. Eihän sitä miestä pöydän alle juoda helposti, mutta hänellä oli railakasta seuraa.”
”Seuraa?” Bloszar kohotti kulmiaan.
”Niin. Vihreä lyhyt jantteri ja sitten peikko. En tunne heitä. Kuulemma kauppamiehiä.”
”Minkä firman?” Umbra kysyi.
Baarimikko kaivoi esiin yhden lukuisista käyntikorteista, joita oli saanut kaksikolta. Hän sujautti sen pöydälle. Se oli tehty jotenkin mauttomista graafisista elementeistä halvimmassa xialaisessa painotalossa. Kortissa luki:
”Kuulostaapa tutulta. Hei, minulla on tuon firman imuri ja mikroaaltouuni”, Umbra tajusi.
Sikäli kun Bloszar tiesi, Voitto Korporaatio teki lähinnä melko huonolaatuisia kopioita parempien xialaisten yrityksien tuotteista. Se ei kuitenkaan raottanut mysteerien verhoa lainkaan.
”Tiedätkö, tunsiko Äksä ne tyypit?” Bloszar kysyi baarimikolta.
Tämä kohautti olkiaan. ”Jaa-a. Äksä nyt tuntee vähän kaikki. Ehkä muistiani voisi jotenkin virkistää…”
Umbra kaivoi taas kuvetta. Oli parempi olla väleissä baarimikon kanssa.
Matoran virnisti. ”Äksä lähti niiden mukana aamukolmelta. Se kaksikko käy täällä joka ilta. Tuo kulma on niiden vakiopöytä. Luulen, että jos arvon toat tahtovat tavata nämä Voiton kauppamiehet, niin teidän tarvitsee vain istua iltaa ja odotella. Ja mielellään olla rikkomatta asioita yhtä paljon, kun edellisen Valotun tekemän pidätyksen yhteydessä…”
Umbra jätti huomautuksen omaan arvoonsa. Kaksikko meni kaljoineen istumaan pöytään, mistä näki hyvin ovelle, ja pääsi nopeasti liikkeelle. He pääsivät alkukankeuden jälkeen kertaamaan monia seikkailujaan, eikä baarin väkikään enää tuijottanut heitä samalla tavalla. Oikeastaan merirosvokapakan tunnelma oli Umbrasta oikein mukava. Sopivan rouhea ja elämänmakuinen. Katua piiskaava sade teki lämpimän puutalon vieläkin kotoisammaksi.
”Niin, olin vasta päässyt kaupunkiin, kun se pommitus tapahtui. Oli sekin alku tälle…” kaljan rohkaisema Bloszar kertoi.
”Luin siitä pommituksesta raportteja. Hoitelin noihin aikoihin zyglak-johtaja Zyxaxia ja Kraaksi nimettyä olentoa toisaalla.”
Umbran äänensävy oli pakostikin hieman rehvakas, mutta se kalpeni nopeasti, kun muisti mihin kaikkeen se oli johtanut.
”Tuota… mitä sitten oikeastaan tapahtui, ettet ole enää moderaattori? Siis jos ei haittaa että kysyn. Matoro sanoi vain, että jäit vihollisten vangiksi Metru Nuilla…”
”Mata Nuin ritarikunnaksi kutsuttu organisaatio on vuosien ajan kiristänyt minua menneisyyden virheelläni. He halusivat minulta tietoja klaanilaisista joita he pitävät vaarallisina. Visokki joutui tässä sijaiskärsijäksi, mutta Ämkoo ja Makuta Nui saivat hänet pelastettua. Elin salattua elämää: Klaanin päämoderaattori, ritarikunnan agentti. Moni klaanilainen, kuten Kepe, päätyi Klaaniin tavattuani minut. Tuntuu, että olin enemmän mainostoimisto Tawalle mädällä sydämellä varustettuna…”
Monologi päätyi yllättävän syviin vesiin. He olivat istuneet siinä jo aika monta tuopillista. Umbra ei näyttänyt juuri välittävän siitä, kuinka moni maakrapu tai merikarhu sai kuulla sen tarinan. Linnakkeessa asiat kuitenkin liikkuisivat ennen pitkää. Parempi, että jossain huhussa olisi sentään suurin osa totuutta.
Ensin Bloszar oli sanomassa, että ehkä sellaisista asioista ei pitäisi puhua ääneen julkisella paikalla, mutta yritti sen sijaan piristää toveriaan minkä taisi.
”Ehkä sinä olet vähän liian ankara. Sanoit itsekin että sinua kiristettiin virheiden takia…”
Se sai hänet heti miettimään, oliko Äksä päätynyt jonkin samanlaiseen tilanteeseen. Oliko tämä ottanut pikavipin Voitto Korporaatiolta ja nämä nyt karhusivat sitä takaisin? Löytäisivätkö he Äksän betonisaappaissa Visulahden pohjasta?
”Tai kuulostaa vain siltä, että se teidän Metru Nuin reissu meni melko surkeasti… ei siitä tarvitse itseään syyttää”, Bloszar jatkoi. ”Hyvä etten tullut mukaan….”
”Oli Metru Nuilla ihan hyviä juttuja”, Umbra sanoi. ”Nurukan, Deleva, Xen, Kapura… Matoro. Pääsin jopa käyttämään Nimdan sirua, mikä oli aika mielenkiintoinen kokemus. Ennen olin yrittänyt tuhota semmoisen Bladiksen kanssa.”
”Tuhota? Ovatko ne todella niin vaarallisia?” Bloszar kysyi. Nappuripöydästä vilkaistiin heidän suuntaansa.
”Ne ovat potentiaalisesti todella vaarallisia. Matorolla on enemmän kokemusta siruista, mutta itse näin sen pitkälti aseena. Aseena, joka oli paljon enemmän kuin se kapea-alainen käyttö, millä tuhosin Svarlen. En ole oikein perillä siitä missä ja kenellä siruja nykyisin on. Niiden tuhoaminen omilla taidoillani ja tiedoillani on mahdotonta.”
”Matoro ei oikein suostunut kertomaan siruista. Viimeksi kun näin, hän oli lähdössä kaukopartioon. Melkoisen surkea keli metsässä rämpimiseen. Mutta sota ei kai katso säätä…” Bloszar sanoi. Umbra tilasi vielä lisää juotavaa, mutta Bloszar oli oli ottanut aika vähän.
”Matoro varmaan nauttii vain tuosta eräilystä, oli keli mikä hyvänsä. Muistuu mieleen kun siltä loppui bensa moottorikelkasta ja se patikoi Kaya-Wahin poikki. Snowielta siis kuulin tästä vuosia sitten.”
”Hei, katso”, Bloszar säpsähti äkkiä ja nyökkäsi oven suuntaan. Sisään oli ilmestynyt pitkä ja pätkä. Pitempi oli limen värinen peikko, ei suurimmasta päästä mutta ei mikään ihan pienikään. Bloszar huomasi, että tämän mustan nahkatakin alta pilkisti myrkynvihreä säiliö ties mitä tahnaa. Tämän toveri oli lyhyt, matoranin kaltainen olento, jolla oli pitkät vihreät veitsikorvat ja maaninen virnistys. Se hykerteli itsekseen. Umbra tunnisti sen Karzahnin väeksi. Kummallakin oli Voitto Korporaatio pinssi rinnassa. He marssivat suoraa päätä tilaamaan juotavaa.
”Mitäs sanot Bloszar, mennäänkö?” Umbra kuiskasi.
”Pitäisikö meidän seurata heitä hetk-” Bloszar oli kysymässä, kun Umbra oli jo noussut. Tämä marssi suoraan kaksikon taakse näiden ollessa baaritiskin edessä.
”Hei Voiton tyypit. Oletteko nähneet meidän talkkarinuita?”
Maahinen kääntyi mocktailinsa kanssa äänen suuntaan. Kännissä ei sopinut ajaa prätkää. Peikon absintti savusi hiukan tämän kourassa. Tämä nousi ja katsoi toaa. Äkkiä tyyppi näytti Umbrasta aika paljon isommalta.
”Jaa ketä?” peikonjärkäle kysyi.
”Äksä. Xxonni. Pelimies. Korttihai. Rakkaalla titaanilla on monta nimeä.”
Umbra suoristi ryhtinsä ja katsoi peikkoa tuimasti silmiin.
Voittolaiset katsoivat toisiaan ja sitten taas toaa. Kapakan väki oli pian ymmärtänyt, että tilanne saattaisi eskaloitua. Se olisikin sopivaa viihdettä Ruskean iltaan.
”Me kuule ollaan oltu täällä vain vähän aikaa. Kauppamatkustajia ollaan, pärjätään kaikkein vaarallisimmissakin paikoissa”, peikko sanoi. ”Meikä on Keitto-Nipa ja kaverini tässä on Piri-Piru. Että parempi ettet alota mitään kohellusta, toa.”
Nyt myös maahinen seurasi valon toaa silmä kovana. Myös Bloszar oli noussut, ja oli nyt Umbran vieressä. Kaikki tuntuivat arvioivan toistensa kykyä väkivaltaan, mutta kukaan ei ollut tekemässä ensimmäistä liikettä.
”Jos selvitellään tämä asia ulkona”, Umbra sanoi. Baarimikko näytti huojentuneelta moisesta ehdotuksesta, vaikka oli jo alkanut sulkemaan astiakaappeja.
”Tai muuten? Ootko sä joku jepari?” Keitto-Nipa kysyi ja kohensi asentoaan pidemmäksi. Kyllä hänen vasen koukkunsa toaan toimisi, mutta elementtihirmujen kanssa se ei riittänyt, peikko tiesi.
”Ei olla rikottu mitään lakeja, ei olla ei!” maahinen räkätti. ”Tai jos ollaan, vahinko oli!”
”Kuulin, että olitte pelanneet Äksän kanssa täällä. Bloszar on sen hyvä ystävä ja on huolissaan tyypin tilanteesta. Toivon teiltä yhteistyötä”, Umbra yritti kuulostaa jämäkältä mutta rauhalliselta.
”Juu, Voitto Korporaatio on eettinen firma ja ja haluaa kehittää paikallisyhteisöjä rakentavasti ja aina noudattaa paikallisia lakeja, etenkin ympäristö- ja kuluttajansuojalakeja ja -määryksiä”, peikko lateli tekstiä, mikä kuulosti ulkoa opetellulta. ”Me pelattiin sen äijän kanssa, mutta se ei tietääkseni ole laitonta.”
”Uhkapelaaminen on laillista täällä! On on!” maahinen täydensi.
”Ihan sallittua on joo, hauskaa ajankäyttöä”, Umbra mutisi. ”Mutta haluaisimme tietää minne Äksä on sen jälkeen mennyt. Käytiin sen kämpällä ja kaikki avaimet on paikoillaan. Te olette viimeiset jotka tyypin ovat nähneet. Lähditte yhtä matkaa.”
”Mikä merirosvokaupunki”, peikko sanoi muka loukkaantuneesti. ”Sitä vain syytellään kunnollisia kauppamiehiä! Ei ihme, että ajoitte sen pomon viime projektin alas…”
”Eihän hän edes syyttänyt teitä mistään”, Bloszar huomautti. Siitä seurasi kuolemanhiljaisuus, ja koko baari tuntui odottavan taistelun alkua pöytien takana. Umbra katsoi silmä kovana, miten peikko hikoili. Viktoriaanit vilkaisivat toisiaan.
”No ei me mitään tiedetä. Juu juu, lähti kotiinsa”, peikko vastasi.
”Missä kohtaa erositte? Minne suuntaan lähditte täältä?” Bloszar kysyi.
”No ei sitä nyt tommoisia muista kun oltiin niin kännissä.”
”Tokihan te muistatte, minne itse menitte? Missä majatalossa te yövytte?”
”Siinä sen palaneen vieressä, mikä se on, satamamotellissa… varmista vaikka sieltä, ollaan oltu kirjoilla siellä koko aika.”
”Mutta Äksä asuu Linnassa, ja se on aivan eri suuntaan. Ja silti menitte yhtä matkaa?” Bloszar jatkoi kyselemistä. Peikolta alkoi vastaukset loppua.
”No helvetti, kuten sanoin, oltiin kännissä. Ei näitä voi muistaa!” tämä yritti vielä.
”Umbra, minusta meidän pitäisi pidättää heidät”, Bloszar sanoi hiljaa toverilleen. ”Heidän tarinansa ei voi pitää paikkaansa.”
”Kansalaispidätys siis. No hyvä on.”
Umbra korotti ääntään. ”Voiton jäbät, teidät pidätetään epäiltynä Äksän katoamisesta.”
Hän vei kätensä vyötäisilleen, ja tajusi, ettei hänellä ollut miekkaansa. Hitto. No, ei toa miekkaa tarvinnut.
Epäillyt eivät selvästi suostuneet alistumaan.
”Myähähää!” maahinen nauroi ja syöksyi toien ohi vihreänä salamana. Se jätti peräänsä rikinkatkun. Peikko pyrähti vauhtiin yllättävän nopeasti ja taklasi Umbran maihin puhtaalla massallaan. Bloszar väisti, eikä uskaltanut ampua roistoa millään sivullisia täynnä olevassa kapakassa. Hän auttoi Umbran ylös ja he juoksivat perään. Pihalta kuului moottoripyörän käynnistyksen ääniä. Erittäin kovia ääniä. Toat pääsivät kadulle vain nähdäkseen moottoripyörän perävalon ja peikon selän. Kaksi roistoa pyörän selässä syöksyivät valtavaa vauhtia pitkin Huonoa. Vesi ja muta roiskui, kun tonttu driftasi huonon ja normaalin satamakadun risteyksessä ja käänsi ajosuunnan kohti pohjoista.
Pyörä näytti ja kuulosti hieman legendaariselta Avakin harrikalta, mutta käynti kuulosti epävakaalta ja moottori kähisi kuin nuhainen. Sen täytyi olla Voitto Korporaation oma versio. Jos kumpikaan heistä olisi koskaan jaksanut selata firman esitteitä läpi, he olisivat ehkä tienneet, että kyse oli Nitroraketti-merkkisestä pyörästä, joka oli niin vaarallinen ja epävakaa, että sen myynti oli kielletty kaikkialla, missä ajopelien myyntiä yleensäkään kontrolloitiin.
”Tuolla vauhdilla emme saa heitä kiinni millään”, Bloszar valitti. Juoksemaan lähtemisestä ei olisi mitään hyötyä.
”Minä soitan portille”, hän jatkoi ja kaivoi radiopuhelimen vyöltään. Umbra mittaili katua hetken.
”Kauanko meillä on aikaa?” hän kysyi.
”Pari minuuttia, jos ne ei juutu ruuhkaan”, Bloszar sanoi.
”Se riittää vallan mainiosti”, Umbra sanoi ja kyykistyi maahan kuin juoksija ennen sprinttiin lähtemistä. Hänen ruumiinsa alkoi säkenöimään kirkkaasti. Hän ei ollut tehnyt sitä hetkeen, mutta se tuli kuin lihasmuistista, kaikista varjoista huolimatta.
Äkkiä kirkas loiste peitti toan alleen, kun tämä hyppäsi valon virtaan. Koko temppu toimi kuin Le-Metrun kourujärjestelmä, mutta paljon nopeampana. Pienen hetken Valottu tunsi katoavansa fotonien virtaan yhtenä niistä. Suunnattoman suuri vauhti oli hetkellisesti hänen puolellaan.
Valonsäde kuitenkin liikkui Umbran reaktiokykyä nopeammin, eikä hän ehtinyt pysähtyä ja kääntyä kulmassa, kuten oli aikonut. Sen sijaan säde syöksyi Huonon suuntaisesti Rapujoen tulvivan suun yli suoraan toiselle rannalle. Säde palasi miehen muotoon vasta osuakseen kaupunginmuuriin. Umbra kirosi. Päätä jomotti. Hitto, hän oli ruosteessa. Niin, sille oli syy miksi hän yleensä vain syöksyi tyyppejä päin. Ohjaaminen ei ollut erityisen helppoa.
Hän katsoi ympärilleen. Kello kävi, eikä siinä osassa kaupunkia ollut sellaisia pitkiä suoria, joita pitkin olisi turvallista syöksyä. Sitten hän käänsi katseensa taakseen ja ylös, sataman ylvääseen majakkaan. Se loisti kirkasta valoa kohti myrskyävää merta. Umbra keskittyi valoon – ja tunsi taas muuttuvansa valon olennoksi, joka syöksyi kohti majakan huippua. Kirkas valonlähde auttoi keskittymään, ja hän materialisoitui onnistuneesti majakkaan. Sieltä hän näki kauas kaupungille. Moottoripyörä oli ohittanut sillan ja syöksyi juuri temppelin ohi, täysillä kohti Itäporttia.
Umbra seurasi moottoripyörän liikettä pienen hetken, ja ampaisi sitten suoraan sitä kohti. Ulkopuolisista näytti kuin majakka olisi ampunut jonkinlaisen lasersäteen suoraan kaupunkiin.
Kuului pamaus kun Toan ja moottoripyörän kurssit kohtasivat. Umbra ei ollut aivan perillä fysiikasta sen kaiken takana, mutta hänen prototeräksinen haarniskansa oli tarpeeksi kovaa tekoa suojaamaan häntä voimilta, jotka hänellä oli pelissä. Moottoripyörään osuminen sattui silti. Se repesi keskeltä kahtia, ja sen oma eteenpäin kohdistunut liikevoima heitti pyörän palaset matkustajineen suoraan menosuuntaan. Valosta materialisoitunut Umbra iskeytyi itse katuun ja sai naamansa täyteen kuraista vettä ja kipua.
Maahinen ja peikko lojuivat pyörän kappaleiden seassa pitkin Nui-Koron aukiota. Nitorinkadun temppeleissä ikkunat helisivät, mutta eivät onneksi rikkoutuneet. Suuremmilta vahingoilta onneksi selvittiin, sillä kaduilla ei ollut juuri muuta liikennettä niissä olosuhteissa. Umbra tajusi vasta kangetessaan itsensä pystyyn, miten vaarallinen temppu oli ollut. Hänen värinsä oli silminnähden tummennut sellaisen valomäärän käytöstä.
Peikko näytti olevan kanveesissa lennettyään kaaressa Athin kappelin edustalla kasvavaan puuhun. Kadun toisella puolella kypäräpäinen karzahnilainen ähisi ja kikatti yksikseen. Umbra marssi tämän luo ja nappasi sen sarvista ilmaan.
”Maahinen! Kerro missä Äksä on!”
Piri-Piru vain käkätti. Se kohta, mistä Valottu Manalan olentoa koski, alkoi savuamaan. Maahisen suupielestä valui violettia verta.
”Ahaha, kirottu valo polttaa! Kirottu valo polttaa! Ha ha! Maahinen ei muista mitään! Ha ha! Hahaha!” Koko onuhinen kiehui. Umbra mietti, polttaisiko hänen kosketuksena moisen pimeyden olennon kokonaan, ja päätti irrottaa otteensa tästä. Maahinen vain lysähti mutaan hengittäen nopeasti. Sade sihisi, kun se osui otuksen pintaan. Umbrakin vain istuutui siihen viereen ja jäi odottamaan Bloszaria paikalle. Kipu alkoi vasta nyt säteilemään kunnollla.
Bio-Klaanin vankilaosasto oli kyllä Umbralle tuttu, ja vielä saapuessaan hän oli miettinyt, päätyisikö ehkä kalterien taakse. Sen sijaan hän oli paikalla niinsanotusti siviilinä. Takaa-ajosta oli noin tunti, ja ilta oli pitkällä. Vartiosto oli Umbran ja Bloszarin kanssa toimittanut vandaalit linnaan, ja Bladis oli saman tien liiennyt kuulustelijaksi, kunhan pidätetyt olivat saaneet ensiapua.
Umbra ja Bloszar olivat odotushuoneessa, mikä palveli samalla vanginvartijoiden taukohuoneena. Bodyguard oli mennyt Bladiksen mukana selliin, joten he olivat kaksin, ja lähinnä odottelivat vastauksia. Se turhautti Umbraa, olla siellä tekemättä mitään. Hän istuskeli sohvalla. Olkapäässä tuntui vieläkin törmäys. Eikä Bloszarkaan vaikuttanut olevan juttutuulella. Tämä vain tuijotti ovea, mistä Bladis ilmestyisi takaisin hetkenä minä hyvänsä, ja toivottavasti kertoisi mitä tahansa uutisia.
Tuskallisen pitkän ajan kuluttua ovi lopulta avautui ja Bladis rullasi paikalle.
”Joopa joo mikä sotku”, skakdi mutisi. ”Siis joo, nämä kaverit saapui tänne Voiton puolesta joku aika sitten. Ne kyllä liversivät kuin pikku-takut.”
Bloszar katsoi Bladista toiveikkaasti. ”Saitko tietää jotain Äksästä?”
Skakdi kohautti olkiaan. ”No hyvää että huonoa. Hyvää on se, että tiedämme mitä tapahtui. Peikko, tämä ’Keitto-Nipa’, kertoi että pomo – siis Voiton toimitusjohtaja – oli käskenyt kidnapata Äksän. Ei hajuakaan miksi. Mutta niin piti tehdä.”
”Huonot uutiset on varmaankin, että emme tiedä minne ne Äksän vei?” Umbra mutisi.
”No. Niin. Se kertoi jostain laittomasta teleporttiviritelmästä niiden huoneessa majatalossa. Menemme tutkimaan mistä on kyse heti kun pääsemme. Mutta kuulemma se on ’kertakäyttöinen teleportti’ jonka firma kehitti mullistamaan matkustamisen – se on nääs kertakäyttöinen koska jos se olisi monikäyttöinen niin eihän niitä tarvitsisi myydä niin montaa – ja ne teleporttasivat Äksän sillä, öh, Voitto Korporaation tukikohtaan?”
”Tulee ihan Botar mieleen”, Umbra pohti ääneen. ”Miten tässä pitäisi edetä?”
”No hiton outohan tämä juttu on”, Bladis nyökkäsi. ”Mutta peikko vakuutti, ettei Äksää saanut satuttaa ja että se tahdottiin, öh, ’neuvotteluvaltiksi’, tiedä sitten mitä se tarkoitti. Onneksi Voitto on yleensä enemmänkin outo kuin julma. Pelastuspartiotahan tässä pitää miettiä, ehkä Kepe saa siitä teleportista jotain irti.”
”Keitäs nämä tyypit sitten oli? En muista nähneeni niitä ennen”, Umbra mietti.
”Paaco kaiveli, mitä meillä on”, Bladis kertoi ja vilkaisi paperia. ”Tulivat Klaaniin keväällä rahtilaivalla, missä oli tämän Voitto Korporaation tavaraa. Se on enimmäkseen myyty. Veikkaan, että nämä kaksi jäivät tänne hollille, jos vaikka niiden pomo tarvitsisi jotain. Se matoran, Piri-Piru, on saanut parit ylinopeussakot, ja se ajopeli oli ajokiellossa. Keitto-Nipan tiedetään polttavan viinaa ja myyvän sitä Huonolla, ja pari sen asiakasta päätyi teholle, mutta suoraan sanottuna se ei ole Huonon tapauksessa kauhean harvinaista.”
”Pikkurikollisia siis?”
”No, Voitolla on sellainen maine. Biopolin tietokannan mukaan isolla osalla niiden työntekijöistä on rikosrekisteri. Kuulemma ne ’antaa uusia mahdollisuuksia väärin tuomituille’, ihan arvokasta kai, mutta jos toimitusjohtaja määrää kidnappauksia niin onhan koko kuvio vähän outo.”
Bladis huokaisi syvään väsyneen oloisena.
”Bloszi, onko sinulla mitään veikkauksia koko hommasta? Oliko Äksällä jotain tekemisiä sen firman kanssa?”
Bloszar nosti katseensa lattiasta ja huokaisi.
”Ei sitten mitään tietoa. Ensin ajattelin, että tämä liittyisi siihen kirjaan tai pelivelkoihin, mutta tässä ei tunnu olevan mitään järkeä.”
”Niin no, ehkä Äksä oli ennen Voitto Korporaation talonmiehenä ja pomo halusi hänet takaisin”, Bladis naurahti, mutta tunnelman kevennys ei juuri auttanut Bloszaria. ”Mutta hei. Hyvä että saitte nuo tyypit kiinni. Ehkä tehdä vankienvaihdon tai jotain. Lupaan, että selvitämme tätä minkä pystymme.”
”Kiitos”, Bloszar vastasi vaitonaisena. ”Pääsenkö myös katsomaan sitä teleporttia? Minusta voisi olla apua.”
”No juu, kyllähän meillä on aina käyttöä tekniikan väelle”, Bladis nyökytteli. ”Mennään kohta. Ja hei Umbra, kiva nähdä että olet edelleen ihan terässä.”
”Jäi vähän kaihertamaan se etten päässyt mukaan Rumisgonen reissuun, niin on kiva vihdoin olla taas hyödyksi Klaanille.”
”Kerran mode, aina mode”, Bladis naurahti.
”Harmi kun se prätkä meni ihan lunastuskuntoon. Olisit tykännyt siitä, Bladis.”
”Sydämeni itkee verta”, skakdi vastasi synkästi. ”Mutta oli se kyllä holtitonta rällätä sillä pääkatua tällä säällä.”
”Niitä osia voi ehkä käyttää jossain”, Umbra mietti.
”Jos siitä on mitään jäljellä, ne voi kärrätä tehtaalle”, Bloszar sanoi ja yritti keskittyä siihen hetkeen. ”Ja meillä jäi sinun toa-varusteidesi katsominen kesken, Umbra.”
”Katsotaan näitä varusteita sitten kun ehditään. Hyvin pärjäsin taas ilman”, Umbra heilautti kättään. ”Eihän tämä vielä ratkennut, mutta ihan hyvin tämmöiseksi yllätysseikkailuksi.”
Voitto Korporaation salainen tutkimuskeskus, Taras-Sil
Tien pää oli pimeä ja hiljainen. Eikä Vaeltaja nähnyt siinä enää iloa. Hän ei voinut uskoa, että niin kauan vaellettuaan hän oli nähnyt sen kaiken. Hän ikävöi sarastusta. Ikävöi syksyä ja sen värejä. Väsyneenä hän antoi jalkojensa viimein pettää ja romahti sateen kastelemaan soraan.
Luomus ei sitä ymmärtänyt, koska hän ei nähnyt kuin luojansa. Paljon oli tietä vielä edessä. Koettavaa, jota ei ennen oltu koettu ja nähtävää, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt. Luojansa viereen luomus polvistui. Anellen tätä jatkamaan vielä hetken, mutta kellot olivat Vaeltajan mielen vieneet.
”Tähän päättyy minun matkani”, hän sanoi. ”Sillä tähän paikkaan minun aikani loppuu.”
Steltinmeren myrskyyn ei ollut valmistautunut kukaan. Se oli alkanut kuin tyhjästä ja voimistui kuin jumalten itsensä vihasta. Neljä ensimmäistä päivää se vain kasvoi. Tuuli yltyi, sade sankkeni ja ukkonen voimistui. Viidentenä päivänä sateen muotoa epäilleiden pahimmat pelot muuttuivat todeksi, kun taivaalta kaatamalla satava neste alkoi kondensoitua maahan jättäen jälkeensä sykkiviä rihmastoja.
Sitten syttyivät valot. Taivaalla paistoi katse, jonka luonnehtiminen vain tähdiksi oli valhe, jota harva uskalsi itselleen kertoa. Oli selvää, että joku – tai jokin – näki heidät. Näki kaiken.
Rannikkokaupunkeja evakuoitiin ennennäkemättömällä tahdilla. Spekulaatiot siitä, mitä tapahtui, levisivät nopeasti meteorologisista piireistä biologisiin. Sitten tähtitieteellisiin. Sitten uskonnollisiin…
Legendojen kaupungin turagan usko oli vahva. Suuri Henki itse oli siunannut heitä katseellaan ja myrsky oli siellä vain koettelemassa niitä, jotka heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistivat.
Mutta epäilys kalvoi monen rinnassa. Liha, joka pohjoista peitti, kertoi toisenlaista tarinaa. Paniikin välttämiseksi moni oppinutkin piti ajatuksen itsellään, mutta pitkin maailmaa teoriat lipesivät väkisinkin vaihtoehdoista vakavimpaan.
Sillä vaikka myrskyä ei kovinkaan monesta legendasta löytynyt, oli sen maailmaa riepotteleva viesti selvä.
Lopun ajat olivat saapuneet.
Tuomionpäivä teki tuloaan.
Eteläinen sakara, karvaisen kuninkaan hovi
Ensimmäinen viesti oli tullut osastolta viisi. Järjestelmävirheet olivat niin harvinaisia, että valvontapäällikkö Increase Grease ehti seisoa kokonaisen minuutin täysin paikallaan, ennen kuin hän ymmärsi, mitä tapahtui. Seuraava viesti tuli osastolta neljätoista. Sitten valvontataulu räjähti värien kirjoon, kun valot muuttuivat kaikki keltaisista punaisiksi. Jokainen osasto hälytti. Yhtiönsä punaista lippalakkia päähänsä syvemmälle työntävä Increase Grease katsoi näkyä hetken kauhuissaan ja tarttui sitten ainoaan oljenkorteensa. Keltaiselle puhelimelle ei ollut ollut tarvetta ikuisuuksiin, mutta nyt hänen oli siihen tartuttava. Jotain hirvittävää oli tapahtunut.
Vuosisatoihin kuninkaan ei oltu nähty liikkuvan sellaisella tavalla. Kattoon asennetuista telineistä toiseen itseään käsiensä varassa heittelevä suurikokoinen mies keräsi katseita, kun tämä lähestyi osastoa yksi. Tämän alamaiset eivät edes pysähtyneet tekemään kunniaa, sillä kaaoksen valtaan ajautunut henkilökunta oli itsekin liian kiireinen selvittämään, mitä tapahtui.
Karvainen käsi riuhtaisi raskaan metallioven auki ja kuningas kumartui siitä sisään. Increase Grease odotti häntä valtavan liukuhihnan alkupäässä ja oli vaihtanut lippalakkinsa keltaiseen työmaakypärään. Pienikokoisen Increasen viereen laskettu metallinen kanisteri oli alkanut äkkiä näyttää pieneltä, kun karvainen kuningas asteli massiivisine askeleineen sen vierelle.
”Avaa se”, kuningas käski. Increase Grease nyökkäsi ja heilutteli käsillään käskyn valtavan yläpuolellaan roikkuvan koneen ohjastajalle. Sieltä näytettiin peukaloa, jonka jälkeen kone isoine mekaanisine kourineen laskeutui metallisten liaanien varassa kanisterin yläpuolelle, tarttui siihen ja alkoi kääntämään sitä auki. Sinetti varsinaisen kanisterin ja sen kannen välissä ratkesi, ja kolme kiertoa myöhemmin kansi irtosi. Hetkeäkään epäröimättä kuningas tarttui siihen ja kaatoi sen sisältöineen eteensä. Increase Grease ei kavahtanut sitä, mitä sieltä paljastui, vaan sitä reaktiota, mikä karvaisella kuninkaalla siihen oli.
Valtiaan kasvoilla ei koskaan aikaisemmin ollut sellaista pelkoa. Maahan heidän jalkoihinsa ei ollut valunut henkilöä, niin kuin sieltä olisi kuulunut. Suuren Hengen uusimman lapsen sijasta kanisterista oli valunut vain kasa metallisia osia. Ilman sidosrakenteita olento oli haurastunut kanisterinsa sisään, ennen kuin tämän elämä oli koskaan ehtinyt edes alkaa. Karvainen kuningas nosti irtonaisen kallon ja katsoi sitä silmiin. Ainoastaan tyhjä katse vastasi. Ilman lihaksia ja nivelsiteitä syntymätön olento ei ollut selvinnyt edes matkastaan liukuhihnan päästä päähän.
”Mitä… mitä tämä tarkoittaa?” Increase Grease kysyi vapisten. Kuninkaan ote syntymättömän kansalaisen kallosta lipesi ja katse valahti maahan.
”Kuningattaren kammioon”, hän käski.
Matka sinne ei ollut aivan yksinkertainen. Eteläisen sakaran viidakoissa ja maan päällisissä kaupungeissa liikkumaan tottuneet kuninkaan kaartilaiset tunsivat olonsa epämukavaksi syvälle maan uumeniin johtavissa kammioissa. Kultahaarniskaiset soturit etenivät kuitenkin kuninkaansa perässä, sadanpäämies Decrease Pleasen juostessa kuninkaan ja Increase Greasen rinnalla. Kuningattaren kammioon astuessa karvaisen kuninkaan rinnalla tulisi seisoa sakaran parhaat.
Turvatoimet kammioon olivat mittavat. Ensin kuninkaan täytyi asettaa ruskea kätensä paneelille, joka päästi heidät ensimmäisistä ovista sisään. Toiselle hänen täytyi uhrata tukko kuninkaallisia karvoja, jotka hän repäisi irti kämmenselästään. Kolmannelle ovelle hän skannasi naamionsa, jonka ainutlaatuiset muodot koneisto tunnisti ja päästi heidät viimeisille porteille, joiden edessä kuningas vain lausui kuningattaren kammioon astumiseen tarvittavat sanat.
”On tullut aika.”
Hopeista kiiltelevää metallia olevat valtavat ovet väistyivät syrjään ja päästivät seurueen sisälle. Kellokoneistojen painostava tikitys täytti välittömästi kaartilaisten mielet. Raskaat koneistot ja pumput jyrskyttivät niiden tahdissa luoden kuin sydämensykettä muistuttavan rytmin. Ja metallisen hallin keskellä, hopeisten seinien ja messinkisen koneiston keskellä, väreili heidän kaikkein arvokkain aarteensa. Kuningatar, jonka Merten Äiti oli heille aikojen alussa lahjoittanut.
Increase Grease näki sen ensimmäistä kertaa koskaan. Totta kai hän oli kuningattaresta tiennyt. Kuullut legendat, kuten jokainen eteläiseen sakaraan syntynyt oli apsuudessaan kuullut. Tarinat eivät kuitenkaan tehneet kunniaa todellisuudelle. Kammion keskellä supisteleva ruskea vuori lihaa sykki sellaisella majasteettisella tavalla, mitä pieni mielikuvitus ei olisi osannut itse kuvitella.
Sitä ei kuitenkaan tarvinnut tuijottaa kauaa tajutakseen, että jotain oli myös pielessä. Lihankimpaleen ympärillä surisevat koneet iskivät kipinää ja kourat törröttivät vääntyneinä kummallisiin suuntiin. Ainoastaan yksi niistä näytti olevan enää kunnossa. Lihan kaukaisimmalla puolella liikkuva valtava höylä raastoi kuningattaresta irti valtavia siivuja verestävää kudosnestettä tihkuvaa materiaa. Liukuhihnat lähtivät kuljettamaan siivuja jonnekin kompleksin syvyyksiin. Oli selvää, että siivuttaja oli kunnossa ainoastaan siksi, että kimpaleen ovea kohti kurotteleva valtavahampainen kita ei ollut yltänyt sitä rikkomaan.
Jokaisen siivun repeytyessä irti, se karjui. Massan etupuolella mulkoilevat märkivän lihan miltei umpeen muuraamat silmät värähtelivät kuin ne olisivat vastikään itkeneet. Karvainen kuningas säntäsi kuningattarensa tueksi ja siveli kättään tämän louskuttavan kidan vierestä.
”Kaunis Poh’vadok, mikä sinuun on mennyt? Lapsesi syntyvät ilman lahjaasi. Tyhjin katsein. Mikä on saanut sinut poissa tolaltasi?”
Kuningatar karjaisi korvia vihlovalla tavalla. Ruskeaa lihaa kämmenellään sivelevä kuningas tajusi, että leikattu pinta ei uusiutunut sellaisella tavalla kuin sen olisi kuulunut. Sen regeneraatio oli pysähtynyt. Kudosnesteen tahrimaa kättään tuijottaessaan kauhu levisi kuninkaan kasvoille ja tämän käsky kävi.
Viimeinenkin kuningatarta siivuttava kone pysähtyi. Järkyttynyt Tarzahni ei osannut muuta kuin sulkea Poh’vadok lämpimään syleilyynsä lohdutukseksi.
Jotakin kammottavaa oli tapahtumassa, jos Merten Äiti sillä tapaa ottaisi lapseltaan lahjansa pois. Niin kaukana etelässä sitä hädin tuskin edes huomasi, mutta pohjoisessa myrskyt repivät rannikkoja kappaleiksi voimalla, jollaista ei oltu koskaan ennen nähty.
Oli tullut aika…
Tangoia Sadiil Koro
Myrsky ulkona voimistui voimistumistaan. Rankkasade kuritti kuppilan kattoa niin väkivaltaisesti, että Kalamiäs ja Velipoeka hädin tuskin kuulivat toistensa sanat pärinältä. Velipoeka pani merkille, että myös muu asiakaskunta vaikutti perin hermostuneelta.
”Jätitkös sää venneeseen jottai tavaraa?” Kalamiäs melkein huusi.
”Kalasaalit lähinnä”, rääkyi toinen vastaukseksi.
”No parempi hakkee ne pois, ennen ku jottai sattuu!” Kalamiäs sanoi.
Kaksikko nousi pöydästään ja asteli ovelle.
”Ette kai te voi ulos mennä tässä säässä!” yritti baarimikko karjua metelin yli, mutta kalastajat eivät kuulleet.
Velipoeka työnsi oven puoliksi auki, ja välittömästi tuuli paiskasi sen irti saranoiltaan.
”Jaha”, hän totesi.
”Heikkoo tekkoo tommoset”, Kalamiäs kommentoi. Kumpikaan ei kuullut toisen kommenttia.
Välittömästi ulos astuttuaan he saivat todistaa kauhistuneina, kuinka sataman kaikki pienemmät veneet, heidän paattinsa muiden mukana, vain yksinkertaisesti lähtivät lentoon ja katosivat pyörien taivaisiin.
”No voee helevetti”, Velipoeka manasi.
”Pittää vissii ostaa uus vene”, Kalamiäs tuumasi. ”Onneks on millä mällätä.”
Hän taputteli laukkuaan, jossa timantit kolisivat hieman.
”Isompi täl kertaa”, Velipoeka ehdotti.
Salama iski lähistöllä, ja sitten valtava tuulenpuuska pyyhkäisi Velipojjan mukanaan.
”Jaa. Sinne meni Velipoeka.”
Arj-Durun
Raivoava tuuli ravisutti pientä telttaa. Aavikko ei ollut pitkään aikaan juonut niin paljon ja niin ahnaasti. Ja paluumatkaa rannikolle oli vielä jäljellä. Ei ollut tavallista, että niillä dyyneillä satoi… koskaan.
”Toverit! Se on merkki!” kuului kromidin julistus, ja ukkonen jyrähti kuin vahvistukseksi. Pian hänen vettä valuva päänsä ilmestyi teltan oviaukosta. Vaikka telttakangas oli paksua nahkaa, se tuntui silti taipuvan piiskaavan sateen alla. Hän katsoi teltan suojiin käpertynyttä matkatoveriaan terävästi.
”Itse Suuri Muinainen on siunannut matkamme. Hänen Silmänsä varjelee meidän kulkuamme! Tulkaa katsomaan!”
Hän katosi ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Kelvin laski kirjansa alas ja tuijotti oviaukkoa väsyneesti. ”Huoh… okeiii.”
Mitä se lihasaivo taas vauhkoaa…? Juuri kun olin saanut itseni lämpimäksi ja kupillisen kahvia.
Kelvin kömpi vilttinsä alta, veti sadeviittansa niskaansa ja astui ulos myrskyyn. Aivan teltan vieressä kromidisoturi rauhoitteli ratsuaan. Karo istui melko pienenä myttynä, kymmenet lonkerot kietoutuneena tiukasti toisiinsa. Kaidu-Ögede vakuutteli tälle, että ”paha sade loppuu vielä”, ja taputti tämän otsaa.
Kelvin hieroi käsiinsä lämpöä ponchonsa alla. ”Kaidu! Mikä nyt on!?”
”Katso!”
Kromidi nousi ja osoitti taivasta. Harmaan pilvipeitteen keskellä erottui kirkkaana hohtava kohta. Kelvin joutui siristelemään silmiään, ennen kuin näki valoilmiön kunnolla. Sitten hänen silmänsä suurenivat.
”Jaa”, kuului lakoninen telepaattinen tuhahdus.
”Onko… onko tuo… onko tuo oikeasti…?”
Pilviverhon keskellä möllötti valtaisa, kirkkaasti hohtava, järkähtämätön silmä.
”No siltähän se kovasti näyttäisi. Ei kyllä ole tuollaista minun elinaikanani ennen näkynyt.”
Kelviniltä kesti hetki rekisteröidä Manun sanat. ”Mutta… Manu, ettekö te makutat ole aina olleet olemassa?”
”No… joo ja ei. Jos tuollainen on nähty, ennen kuin minä synnyin, niin ainakaan muistoa siitä ei ole jäänyt minulle.”
”Djinni puhuu pehmeitä, kuten tavallista”, Kaidu-Ögede sanoi haltioitunut katse taivasta kohti. ”Tietenkään sitä ei ole nähty ennen – se on merkki alkavista Lopun Ajoista, Viimeisestä Syklistä. Olemme suurten tapahtumien kynnyksellä. Muinainen murtaa viimein Koneen mahdin!”
”Äläpä vielä, Öge, liikaa innostu. Lihamestari ei ole ainoa lihateemainen jumala, jos tämä myrsky nyt edes on kovin jumalallista alkuperää.”
Kelvin astui muutaman askeleen märällä dyynillä, mutta sitten hän jähmettyi paikalleen. Hän kumartui, pyyhkäisi hiekkaa sormillaan ja kohotti ne silmiensä eteen. Hänen kädessään oli läpikuultavaa limaa, jossa oli… kudosta? Jonkinlaista orgaanista rihmastoa.
Sen oli täytynyt tulla sateen mukana. Kelvin alkoi hengittää raskaammin.
”Manu… mitä kirottua täällä tafahtuu? Olenko tulossa hulluksi?”
”No et nyt ainakaan enempää kuin olit jo. Kannattaa ehkä välttää juomasta tuota mössöä; kuka tietää, mitä se tekee päätyessään elimistöösi? Helvetin helvetti! Kun pitäisi tietää lihasta enemmän! Miksi kaikki tällainen tapahtuu aina ennen kuin ehdin ottaa asiasta selvää? Onko tämä nyt se ’Apokalypsy’? Mutta siihen pitäisi liittyä vain maitoa eikä lihaa, eikä varmaan koskaan ole ollut mitään mainintaa mistään silmästä! Sietämätöntä!! Kelvin, ota purkkiin tuota rihmaa, haluan tutkia sitä myöhemmin!”
Ögede juoksenteli sateessa huutaen jotakin maanisesti taivaalle. Kelvin tuijotti sanattomasti taivaalle auennutta silmää. Tämä oli jälleen yksi niistä hetkistä, jotka olivat viime viikkoina koetelleet tieteilijän ateismia.
Mysterys Nui, metsä
”YAGAK! Auta Havokia pakkaamaan!”
”Sain, kessu!”
Sade ja tuuli piiskasivat vaakasuunnassa. Yagak liikuskeli vaivalloisesti vankassa etukumarassa. Sadetakki oli sidottuna tiukasti vyötäisiltä kiinni, mutta hupusta ei ollut enää mitään iloa: märkä ja kylmä sadevesi valui jo kaikkialla.
Valtaosa leiritarpeista oli jo sidottu ajoneuvojen lavoille ja peräkärryille. Helvetillisen puhurin ja pauhun alta kuului moottorien jyrinää. Vielä yksi purku ja pakkaus, ja kulkue voisi lähteä ajamaan Lehuvirtaa etelään. Puolitoista virstaa vain, ja he olisivat turvassa myrskyltä. Tiedustelun mukaan siellä oli niin syvä luonnonluola, että muutama komppania mahtuisi sinne pitämään sadetta kunnes olisi taas turvallista tulla ulos.
Jos olisi. Komppanian miehet eivät olleet uskonnollista sorttia – harva palkkasoturi jaksoi laulaa sellaista henkistä riitasointua – mutta tämä myrsky oli jotain paljon pahempaa kuin mikään aikaisempi. Sen raivo tuntui oikeutetulta, julmalta… jumalalliselta, Brangokk oli sanonut. Olisikohan nyt ollut hyvä hetki alkaa taas uskoa Mata Nuihin? Rukoilla voisi – hyvän vitsin vuoksi edes – jos olisi aikaa. Kädet olivat ruvella rahdin raahaamisesta ja kaikki oli niin märkää, että kantaminenkin oli vaikeaa.
Zohan ja Brungush vetivät telttaa hätäisesti nippuun, Rodarr tankkasi moottoripyörää ja kersantti Urgok kierteli katsomassa, että kaikki oli varmasti jo pakattuna. Vartti vielä ja aikataulun mukaan karavaanin olisi oltava jo matkassa. Yagak pysähtyi vilkaisemaan tyhjenevää leiripaikkaa ja tunsi outoa haikeutta. Viikkojahan täällä tuli vietettyä.
Haikeuden jälkeen iski huoli: löytäisiköhän hän sen puunrungon vielä myrskyn jälkeen? Maa oli pelkkää mutavelliä ja monet hyvät telttapaikat olivat paljastuneet upottavaksi mössöksi. Oli täysin mahdollista, että se kelopuu, jonka sisällä Vartija-kivääri ja koneistettu keinosilmä lepäsivät, jäisi metsämaahan ikuisesti.
Ei ollut aikaa miettiä. Kaikkiin lihaksiin koski sekä työskentelystä että jatkuvasta tuulen kanssa tappelusta. Ääni oli käheä siitä määrästä huutamista, joka oli pitänyt tehdä saadakseen itsensä kuuluviin. Tässä metelissä oli pakko sanoa vain elintärkeitä asioita.
Sen huomioiden Yagak ei voinut olla pysähtymättä, kun hän kuuli Rodarrin sekavaa, kauhistunutta huutelua. Hän hätkähti, heitti käsissään olevan paketin kuormalavalle ja juoksi katsomaan. Rodarr nojaili puuhun näyttäen siltä, että olisi halunnut kiivetä sinne pakoon jotain. Tihrusteltuaan pimeässä sitä, mitä tämä osoitteli, oli Yagakin pakko pysähtyä aloilleen, sillä kuusikon juurissa oli…
Lihaa.
Kudoksia. Hurmetta. Hyhmää. Näkymä kuin makkaratalon lattialta. Tarkemmin katsottuna märkivää ainesta alkoi roikkua säikeinä myös oksistoista. Mikä… teurastus täällä oli tapahtunut?
Se… ei ollut ihan mitä tahansa lihaa. Se ei näyttänyt väkivaltaisesti irti revityltä, vaan kauhealla tavalla eloisalta ja hyvinvoivalta. Se näytti kasvavalta ja kuhisevalta… ja sitä oli pieniä määriä jokaisessa metsämaaston lätäkössä. Siellä, minne sadevesi valui puroina, oli kauhistuttavia, henkilöiden kokoisia massoja.
Yagak ei ollut varma, kuinka pitkään hän oli ollut hengittämättä. Sade maistui vereltä. Hitaasti mutta varovaisesti hänen oli pakko nostaa katseensa myrskyävälle taivaalle.
Myrsky katsoi takaisin, eikä rukoilu tuntunut enää sen paskemmalta idealta. Se saattoi olla vain auttamatta liian myöhäistä. Joku tai jokin oli jo aloittanut vitsauksensa.
Iske minut vaikka maahan jos tahdot, Yagak ajatteli. Katsetta taivaan silmään katkaisematta Yagak tarttui Rodarriin ja alkoi raahata tätä poispäin. Luola ei ollut kaukana, eikä Lehu-Koron lähestyminen tuntunut nyt enää liian isolta riskiltä.
Bio-Klaani
Keltainen käsi piirsi täytekynällä suuria, komeita kirjaimia lokikirjan vahvalle paperille.
Ei käännöstä parempaan kelissä. Viides päivä maan kamaralla koko lennostolta! Sentään vaikuttaa siltä, että myös nazorakit ovat ymmärtäneet pysyä maassa ja oletettavasti koloissaan. Näin pitkää tiedustelutaukoa meillä ei ole ollut sitten sodan alkuvaiheen, ja myrsky ei näytä hellittämisen merkkejä. Valitai vaikuttaa turhautuneelta, mutta on kieltänyt Lohrakeilla lentämisen liian vaarallisena. On sanomattakin selvää, että olen samaa mieltä. Mitähän sateen jälkeen paljastuu? Taitaa olla turha toivo, että niiden tunnelit täyttyisivät vedellä.
Keetongu katseli, kun Ontor ja Ternok väsäsivät lentäjälaseja pöydän toisessa päässä. Toimiston toisella työpöydällä Tehmut kävi läpi ruokakuljetuksen inventaariolistaa. Tapiiri kuorsasi rattoisan kovaäänisesti takan edessä; valkea paloi kirkkaana ja teki parhaansa karkoittaakseen koleuden ja kosteuden luista ja ytimistä.
On liian vaarallista tehdä juuri mitään ulkotöitä. Saimme häthätää peitettyä Tahtorakin yläpuolen aukot pressuilla, ennen kuin vesi pääsi liian pahasti sisään; mutta tällä kelillä on vaikea keksiä paikkaa, jonne sitä ei pääsisi jotain kautta edes vähän. Kobram ja pojat irrottivat tykit korjauksen ajaksi parempaan käyttöön. Asensimme niistä kaksi vartioimaan alusta Kastanjaportin lähelle muurille. Säädimme rautavahvikkeilla niin, ettei niillä voi ampua Tahtorakia, kun se makailee siinä puolustuskyvyttömänä – siltä varalta, että vihollinen soluttautuisi muurille. Se tuntuu tällä säällä aika kaukaiselta uhkakuvalta.
Irrotimme yläpotkurin korjattavaksi. Alapotkuri pitää tehdä kokonaan uusiksi. Siihen toimii paikallinenkin puutavara. Olen varma, että tuuli on katkonut enemmän kuin tarpeeksi suuria kuusia lähialueilta. Kukaan ei tietenkään uskalla vielä lähteä niitä katselemaan. Sava ja Garson laativat uudet piirustukset potkuriin. Tarkistin ne ja tein muutamia ehdotuksia. Toista sivumoottoria ja muutamaa kuhmua lukuun ottamatta koneisto säilyi kasassa. Kunnolla valettu kestää!
Kirjoittaja salli itselleen tyytyväisen hymyn. Ontor heitti lapiollisen hiiliä takkaan. Ainakin niitä säästyi nyt, kun kukaan ei uskaltanut lentää. Kipinöitä nousi hormiin, tapiiri kierähti selälleen. Sen jalat törröttivät ylöspäin. Kärsä ja vaaleanpunainen kieli tärisivät, kun eläin maiskutti suutaan ja jatkoi kuorsaamista. Sade piiskasi ikkunoita.
Sammio saa pelata tulevaisuudessa kuhmuineen. Jääkööt voitonmerkeiksi. Sivumoottorit tekisi mieli suunnitella kokonaan uudestaan. Ne ovat liian alttiita hyökkääjille. Ja törröttävät epäelegantisti kyljistä.
Kirjoittaminen taukosi hetkeksi, kun muistiinpanojen laatija harhautui piirtämään sivun laitaan pari nopeaa luonnosta ilmalaivan työntömoottoreista.
Uskomaton sattuma, että saimme hoidettua Rumisgonen juuri ennen tätä myräkkää. Jos se olisi osunut kesken operaation, olisimme joutuneet jäämään sinne tai tekemään pakkolaskun Hosu-Wahille viikoksi – tai pidemmäksikin ajaksi. Ja jos emme olisi ehtineet ilmaan ennen sitä, olisimme jääneet tänne murehtimaan ilman ajankohtaista lentotiedustelua Rautasiivestä, varmana siitä, että se on kääntänyt kurssinsa ja ikkuna on sulkeutunut iäksi. Mutta nyt meillä on ruokaa ja vähemmän nälkäisiä suita, ja vähemmän asukkeja taloihin, joiden katot vuotavat. Ja ne vuotavat. Oliko se johdatusta? Vai paljon puhuttu kohtalo? Pitäisi kysyä Ruskolta, kun selvitän Hoton asiaa.
Tongu laski kynän sille varattuun koloon pöydästä ja venytteli pitkiä käsiään. Ikkunalasi oli aivan märkä ja vaikutti olevan jatkuvassa liikkeessä. Oli alkuilta, mutta suoraan sanottuna näkymä ei juuri eronnut päivästä. Vesi imi kaiken valon.
”Lähden linnoitukselle”, sanoi jätti tovereilleen. ”Vien tavarat työmaalle ja käyn katsomassa Hotoa. Nähdään.”
”Älä lennä mereen. Vaarallista lentää, vaarallista jopa kävellä”, sanoi Ternok.
”Tarvitaan melkoinen tuuli nostamaan minut ilmaan”, naurahti Tongu väsyneesti. Kovin paljon kovempaa puhuria ei kuitenkaan olisi tarvittu, mietti jätti, kun käveli kohti länttä ja sadesumun keskellä kohoavaa tornia ja sen muureja. Sadeviittaa hän ei vaivautunut ottamaan, se olisi vain toiminut purjeena – ja tuskin suojannut kaikkialle pääsevältä vedeltä.
Ennen tätä syksyä kukaan ei varmasti ollut toivonut, että Kakkostiellä olisi kaiteet. Nyt niistä olisi ollut hyötyä. Tongu toivoi, että kuka tahansa häntä kevyempi miettisi kahdesti, ennen kuin lähti ulkoilmoihin. Kaupungissa muurit sentään toivat vähän tuulen suojaa – mutta uutena uhkana olivat rakennuksista lentävät kattotiilet, paanut ja rahi-petojen muotoon taotut tuulensuuntaa selventävät koristeet. Projektiileja väistellen Tongu eteni Kastanjaportille ja jätti märän tarvikearkun emoaluksensa alle, josta Laivaston matoranit kiskoivat sen ylös Tahtorakin sisuksiin.
Sillalla kulkija sai olla erityisen tarkkana, sillä joki kuohui kuin mikäkin koski. Siihen iso osa saaren sademäärästä lopulta päätyi. Ussalinselällä oli sentään kaiteet. Admin-aukiolla kellotornin ympärille oli kasattu runsaasti hiekkasäkkejä, jottei puinen hökötys lentäisi taivaan tuuliin. Se oli ollut paikalla jo puulinnoituksen aikana, ja oli monille kaupunkilaisille rakas. Päästyään linnoitukseen Tongu jäi pitkäksi hetkeksi vain levähtämään ja kuivumaan aulan sohvalle. Tuuli ja sade piiskasivat ikkunoita, pisarat naputtivat vuotokohtien alle asetettuihin ämpäreihin.
Hoton tilanteessa ei ollut mitään uutta. Radiak ja Kupe olivat tehneet parhaansa, mutta vammat olivat vakavat. Matoralaisen pää oli kuulemme jotakuinkin kunnossa, mutta kipujen takia lääkärit olivat laskeneet hänet pois tietoisuuden piiristä. Tilanne oli sentään selkeämpi kuin Ternokilla aiemmin; lääkärit tiesivät, missä oli vika. He eivät vain osanneet korjata sitä.
Eikä osannut Tongukaan, joten hän lähti pois istuttuaan matoralaisen vierellä tovin. Ulkona oli vieläkin tuulisempaa, itse Admin-torni näytti huojuvan, mikäli se oli edes mahdollista. Sade oli hieman hellittänyt. Aivan kuin pilvet olisivat repeilemässä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä hyväksi, uskalsi Tongu ajatella puskiessaan kohti Satamakatua. Jos vaikka Keskiuuden biljardipöydissä olisi vapaata: pakosti jokunen vakiopelaajista oli nyt Rumisgonessa. Jätti haaveksi revanssiottelusta Tyznyä vastaan. Tongu tiesi kenkäkauppiaan jääneen saarelle, sillä Bloszar oli kertonut siitä hänelle osaksi onnellisen ja osaksi huolestuneen näköisenä.
Saapuessaan kievarille Tongu ihmetteli, miksi niin moni oli tullut sateeseen ja tuuleen sen surkealle terassille. Huolestuneet kasvot olivat kääntyneet kohti taivasten valtakuntaa, eikä jättiläisen auttanut kuin seurata perässä. Pilvet olivat rakoilemassa, ja paljastivan Klaania kaitsevan toa-tähtien parven. Mutta joku siinä ei täsmännyt. Viimeksi hän oli katsonut tähtiä ilmalaivansa kannelta, mutta nyt taivaat olivat toisenlaiset. Ja ne liikkuivat. Tähtikuvio oli tiheä, elävä valojen kudos, ja se muodosti käsittämättömän kokoisen silmän, joka räpytteli ja pälyili haroen maata ja taivaankantta.
”Mata Nui meitä auttakoon…” henkäisi yksi terassin matoralaisista. Toinen oli syventynyt rukoukseen.
Noita painoi oven kiinni takanaan raskaasti työntäen, ja käänsi sen lukkoon. Oveen nojaten hän muisti viimein hengittää. Hänen kehonsa värisi, ja sydän sykki rintaa puristaen. Tuuli ulvoi syöksyessään päin ikkunaa. Ja kun ikkuna kerran oli saanut hänen huomionsa, tajusi hän Sen katsovan suoraan ikkunasta sisään. Kun verho oltiin kiskottu ikkunan eteen, vähäinenkin ulkoa tullut valo katosi, ja huone lepäsi pimeydessä.
Ei silmä itsessään häntä haitannut. Hän oli tottunut infernaalisiin ennenäkyihin. Niistä saattoi oppia sen minkä saattoi, ja sitten ohittaa. Mutta tämän näkivät muutkin, se oli käynyt selväksi. Ja se rikkoi viimeisenkin turvasataman: vaihtoehdon, että ehkä tämä olikin vain hänen omaa hulluuttaan, eikä maailman. Ei, selvää se oli: maailma oli sekaisin, kaikista merkeistä päätellen loppumassa. Oli kuitenkin eri asia nähdä merkit vain oman yksinäisyytensä keskeltä. Tavallisesti astuminen muiden seuraan muistutti, että kaikki aina jatkui kuitenkin. Sen turvasataman oli myrsky ajanut aaltoihin.
Vapisevin käsin noita sytytti kynttilät Sokeattaren alttarilla. Ne valaisivat puisen patsaan, mutta se värisi noidan näkökentässä, eikä hänen katseensa tarkentunut oikein. Ei apua siltä suunnalta.
Vaikka kynttilät valaisivat vain himmeästi, noidan silmät olivat tottuneet hämärään. Valon ainut tarkoitus olikin olla epätoivoinen yritys rauhoittaa hänen mielensä. Se, mitä hänen seuraavaksi täytyisi tehdä, olisi turvallisempaa tyyneyden vallitessa. Noita harkitsi hetken istumista, kuten värikäs munkki oli opettanut, mutta se tuntui tänään väärältä. He olivat valinneet erilaiset tiet.
Ei, apua oli löydettävä mistä kykeni sitä etsimään. Noita romahti lattialle ja kuristui sikiöasentoon. Kapeat sormet puristuivat kaulalla riippuvan kristallin ympärille.
Nenya ei aluksi sanonut mitään, istui vain pöydän äärellä, ja kaatoi vettä pöydälle jätettyyn kulhoon.
”Sinä tiedät jo, että minusta ei ole apua tänään. Olin tarpeeksi lähellä tietääksesi, ettei tuo ole vettä.”
Noita tuhahti lattialta takaisin. ”Älä viitsi esittää noin kirjaimellista. Sinä tunnet synnyt. Mistä se tulee?”
”Sinä näit sen! Suljit verhon ettet näkisi!”
”Näin, mutten ymmärrä! Miksi nyt? En ole valmis tähän! Meillä oli niin paljon työtä tekemättä…”
”Ymmärtäisit jos suostuisit ymmärtämään! Sinä olet jo tehnyt itsestäsi minun kuvani. Et tarvitse minua, nyt.”
Nenya nousi tuolilta, otti muutaman askeleen kirjahyllylle ja poimi sieltä koristeettoman puisen rasian. Sanatta hän tarjosi sitä noidalle, joka istui nyt lattialla kädet polviensa ympärille käärittynä.
Noita epäröi muutaman hengityksen verran, mutta tarttui sitten rasiaan. Hän laski sen varovasti lattialle ja avasi sen kannen.
”Mitä sinä luulet voivasi tehdä?” Vilya kysyi kyykyssä noidan vierellä.
”Pelastaa heidät. Kaikki. Vapauttaa tämä kaupunki, ainakin.”
”Sinä tiesit aina, ettei se muuttaisi mitään. Me teimme parhaamme.”
”Hah! Luovuttajan puhetta! Meidän pitäisi olla kaduilla, julistamassa Totuutta maailmanlopun profeettana!” Heistä tulisieluisin, Narya, innostui välittömästi uskottelemaan. Hän tuuppasi Vilyaa sivuun. Vilya hymyili siskolleen, mutta siirtyi silti syrjään.
”Uskotkohan tuohon itsekään? Tuulen yli sanojasi ei kuulisi kukaan, vaikka pysyisitkin itse pystyssä.” Takana pöydän äärellä Vilya varisutti kädestään lehtiä teekulhoon.
Noita pudisti päätään. ”Te olette parodioita itsestänne.” Hän silmäili rasiaa koskettaen kevyesti kahta kristallia sisällöstä päällimmäisinä. Hänen katseensa viipyili mustassa kangasmytyssä niiden alla. ”Ehkä…”
Naryan kasvoilla vilahti hätäännys. ”Hei, odota hetki. Vilya on oikeassa, rauhoitu ensin vähän.” Vilya tarjosi teekulhon Naryalle, joka otti sen vastaan kumartaen hillitysti. Kulhosta alkoi nousta höyryä, ja Narya asetti sen maahan noidan eteen. Narya asettui risti-istuntaan noidan eteen, ja noita seurasi esimerkkiä.
”Sinä tiedät, mitä hän sanoisi.”
”Ehkä minun on kuultava se,” noita vastasi.
Narya huokaisi, ja noita kohotti kulhon huulilleen.
Hetken kuluttua noita laski kulhon takaisin lattialle ja nosti mustan käärön esiin. Kääreenä toiminut kangas oli kulunut ja reikäinen viitta, jonka hän asetteli harteilleen. Käärön sisältä oli paljastunut sirpale valkoista kristallia. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja sulki silmänsä.
Avattuaan ne, hänen henkensä kulki levollisemmin kuin moneen päivään. Kuu paistoi muinaisen tornin raunioiden yllä, ja vaikka muisto oli tehty surusta, se suru oli ehtinyt kulua kaipuuksi vuosien myötä.
Vanhempi noita mustassa viitassaan istui hänen vierellään. Piilottaen taakseen paikan, jossa kolmen sisaren ruumiit kai yhä makasivat.
Myrskystä ei ollut tietoakaan. Aallot löivät harmaata rantaa vasten hiljaa, hiljaa.
Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Se oli tärkeämpää kuin mikään, mitä sanoin olisi voinut välittää.
Kun makuta laskeutui taivaista, hiljaisuus oli ohi.
”Sinä tiesit aina sen päättyvän.
Kaikki, mikä alkaa, päättyy.
Senkö tulit kuulemaan?”
Noita käänsi katseensa epätoivoisesti poispäin.
Kultakaapuinen makuta laskeutui alemmas, yhä taivaallista valoa hohkaten.
”Kaikki nousee tyhjyydestä, kaikki palaa tyhjyyteen. Murhe on vain sitä, kun unohtaa sen. Sinä olet jo kuollut lukemattomat kerrat, ja tulet kuolemaan uudelleen. Entä sitten? Olemassaolon kauneus on muutoksen kauneutta. Muutoksen kauneus on vapauden kauneutta. Vapauden kauneus on kuoleman kauneutta. Tämän maailman synty vaati tuhannen kuoleman. Kieltäisitkö tuhannelta seuraavalta olemassaolonsa?”
Valtiattaren katse oli vaativa. Kuolleet sisaret seisoivat nyt tulevan noidan vierellä, meren rannalla.
”Nousemme merestä, itsemme kuvina.” ”Kasvomme kuluneet, annamme takaisin.”
”Qwinyan opetukset, Taracánon sanat. Sinä tunnet ne kaikki.”
”Se, millaisen lopun kirjoitamme, määrittää seuraavan alun. Etsi merkitys siitä. Paljasta, mitä Marraskasken alta versoo. Vaikket itse sitä näkisi.”
Lämmin merituuli puhalsi aution saaren ylitse hivellen sen tyhjiä kallioita. Kuu heijastui merestä, jonka pisarat eivät eronneet kyynelistä.
Noita avasi silmänsä. Myrsky ulkona ei ollut vaimentunut, eikä valo palannut.
Hän hengitti pitkään pimeyttä ja kuolemaa.
Sitten, viimein, kaikesta huolimatta, hän nousi, ja astui ulos.
Oli käynyt uskomaton tuuri, että Jake oltiin löydetty ajoissa.
Kapteeni Notfun oli ollut varmasti koko maailman ainoa idiootti, joka olisi ollut lähdössä purjehtimaan sillä kelillä. Jardirt oli ehtinyt paikalle juuri, ennen kuin kapteeni oli ollut nostamassa ankkuria. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kiskoa Notfunia sieltä irti väkisin, sillä tämän toimet olivat jo keskeytyneet tämän huomattua kylmänä tärisevän olennon satamassa vain parinkymmenen metrin päässä Kuole Yön Tärtä II (timon) paikasta. Notfunin veren alkoholipitoisuus oli sen verran alhainen, että hänkin ymmärsi, että oli kiire. Hypotermiaan pysähtynyt Jake oli kaatunut satamalaiturissa olevaan myrskyn tekemään koloon.
Se, että tällä oli pyörät alla, helpotti raahaamista. Notfun ja Jardirt saivat tärisevän rullailijan kiskottua sairasosastolle, jossa Radiak otti tämän vastaan. Merirosvot jäivät hetkeksi kuivattelemaan itseään aulaan ja katsoivat, kuinka osaston hoitajat kantoivat kasan vilttejä Jaken suuntaan. Jossakin oli kuulemma myös schiludomilaisten nukan kuivattamiseen tarkoitettu lämpölamppu, jota etsittiin tohinalla.
Merirosvot poistuivat lopulta kiitosten kera, ja Radiak päätti olla sanomatta mitään, kun Notfun sujautti yhden aulan pöydällä olleen desinfiointiainepullon takkinsa sisälle.
Lampun alla osaston perimmäisessä nurkassa värjöttelevä Jake oli alkanut hiljalleen virkoamaan. Hän oli ollut tajuissaan koko sen ajan, kun hänen pelastajansa olivat raahanneet hänet linnoituksen halki sisätiloihin. Liikkumaan hän ei kuitenkaan vieläkään pystynyt. Valtavasta vilttikasasta huolimatta hän tärisi edelleen hallitsemattomasti. Se, mitä Radiakkaan ei tiennyt, oli, ettei siitä kaikki johtunut kylmästä. Osa Jakesta vain reagoi sillä tavalla taivaalta piiskaavaan sadeveteen.
Siitä poistuminen oli kuitenkin jo antanut hieman tilaa hänen ajatuksilleen kulkea. Harhaiset kauhukuvat muinaisista tuomionpäivistä olivat muuttuneet jokseenkin kontrolloitaviksi ajatuksiksi. Hän ei ollut kuitenkaan varma, oliko sekään hyvä asia.
Ennen kaikkea Jakea harmitti. Hän oli viettänyt Bio-Klaanissa vasta muutaman kuukauden, ja oli siinä ajassa ehtinyt rakastua paikkaan tavalla, jota ei ollut osannut odottaa. Toki saarta kuristava tuholaisongelma hieman synkisti hänen mieltään, mutta silti hänellä oli ollut sen linnakkeen muurien sisällä hauskempaa kuin missään muualla elämänsä aikana.
Jo ensimmäisen viikon jälkeen hän oli tiennyt, että oli tullut oikeaan paikkaan. Nyt hän kuitenkin muisteli sitäkin lähinnä kauhulla. Sinä samana yönä, kun rautaiset koneet olivat hyökänneet, oli jokin hänelle tuttu yrittänyt saada hänet takaisin kotiin.
Se oli kutsunut itseään Atamaksi, mutta Jake oli nähnyt sen valheiden läpi. Toa oli kutsunut itseään halki historian yhtä monella nimellä kuin tällä oli ollut kasvojakin. Atama silloin. Nykyään mitä lie. Jake kuitenkin tiesi, ettei ajan toia ollut koskaan ollutkaan enemmän kuin se yksi. Se, joka puhui Äidin puolesta. Ja Äiti olisi halunnut Jaken kotiin.
Hän tiesi, mitä se tarkoitti. Jos Keltainen Tähti tarvitsi kruunuprinssiään, se saattoi tarkoittaa vain, ettei Äiti enää luottanut kuningattarien kykyyn lunastaa valtaistuintaan takaisin. Ja nyt, myrskyn piiskatessa pohjoista maailmaa, hän tiesi, että Äiti oli tulossa takaisin, ja hän olisi pettynyt. Ei vain tyttäriinsä, vaan myös vanhimpaan poikaansa – häneen.
Hän tiesi paetessaan, ettei hänen rauhansa kestäisi ikuisesti. Survottuaan lihansa rujon metallisen kuorensa sisään, hän jätti taakseen paljon muutakin kuin ajan hänelle määräämän polun. Hän jätti taakseen myös siskonsa ja veljensä, jotka olivat häntä jo pienen ikuisuuden etsineet. Ja hän tiesi, että jos he hänet löytäisivät, odottaisi häntä jälleen se tyhjyyden synkkä syleily, jonka hän oli taakseen jättänyt.
Jos Cah’vadok ja Gah’vadok eivät saaneet Äidin maailmaa takaisin kellolta, mitä hän olisi voinut tehdä? Jak’vadokin aikakausi ei olisi ollut siskojensa yritystä kummoisempi.
Hän yritti saada jotain sanotuksi, kun yksi sairasosaston hoitajista tuli vaihtamaan märät viltit kuiviin. Hoitajalle tuli kuitenkin nopeasti kiire, kun sairasosastolle kannettiin jotakuta uutta.
Jake ehti nähdä hahmon vain vilaukselta, mutta ehti kuitenkin tunnistaa sen samaksi laihaksi mustaksi tyypiksi, joka oli käynyt juttelemassa hänelle muutama ilta sitten rannassa. Hän ei muistanut tämän nimeä, mutta tunnisti tämän paikalle tuoneen toan Kepeksi. Toa pyyhki hikeä otsaltaan ja astui jonnekin syrjemmälle keskustelemaan Kupen kanssa. Ilta oli ollut täynnä murheitä myös muille.
Hänen lihansa lämmitessä hitaasti haarniskansa sisällä, Jake ei voinut kuin rukoilla armahdusta. Jos Äiti oli todella tulossa takaisin, olisi hänen kohtalonsa palata hänen rinnalleen, vaikka se tarkoittaisikin kaiken hänen saavuttamansa hylkäämistä. Hänet joko lukittaisiin ikuisiksi ajoiksi parvien uudeksi kuninkaaksi tai…
… hän ei halunnut ajatella sitä toista vaihtoehtoa.
Kultakello lensi ilmaan noin tuhannennen kerran. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.
Hän makasi sängyllään ja tuijotti kattoon. Vinyylisoitin pauhasi surkeaa viulusonettia. Ulkona satoi kaatamalla. Suuri Henki pilkkasi hänen suruaan. Ajatukset kiersivät ikuista kehää. Miksi sinä teit sen? Mikset valinnut paremmin? Mitä ihmettä sinä teet nyt? Miksi sinä teit sen?
Kultakello lensi ilmaan. Matoro nappasi sen lennosta. Sama toistui. Toistui uudelleen ja uudelleen.
Mitä hän nyt tekisi? Miten hän muka pääsisi ikinä eteenpäin? Ei sen katumuksen kanssa voinut elää. Abzumo oli tehnyt sen vain sinun takiasi… hän vain toisti virheitään uudelleen ja uudelleen. Ne eivät koskaan päättyneet.
Hän ei ollut puhunut kenellekään makutan viestin saatuaan. Nykyään hän kyllä ymmärsi masennustaan paremmin, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä. Se pohjaton suru tuntui paljon kipeämmältä kuin hänen aiempi hätänsä. Mikset valinnut paremmin, Matoro?
Kultakello lensi taas ilmaan. Ja jälleen kerran hän nappasi sen. Ensimmäisen muutaman kerran jälkeen hän oli onnistunut nappaamaan sen joka kerta. Kellon paino – ja miten se jakautui – olivat käyneet jo hänelle tutuksi. Joten hän jatkoi sen heittelyä. Ja jatkoi sen nappaamista. Kuin odottaen, että jollakin niistä loputtomista heitoista universumi tekisi väliintulon ja aiheuttaisi jotain normaalista poikkeavaa.
Hän oli pyöritellyt ajatuksia päässään niin pitkään, ettei hän edes ensin huomannut, kun täsmälleen se tapahtui. Kun hän tällä kerralla nappasi kellon taas ilmasta ilmalennon päätteeksi, oli hänen kätensä kastunut.
… kastunut?
Kyllä, kellon keltainen kuori oli kostea. Matoro avasi sen kannen, ja vuoto vain paheni. Oli kuin kellon koneistosta olisi pursunnut vettä, joka puristui läpi jokaisesta pienestä raosta, minkä se saattoi löytää. Valokuvakin oli kostea. Hän oli melkein vain repinyt sen irti jo aikaisemmin, mutta jokin idioottimainen toivo oli estänyt häntä.
… miksi helvetissä siitä tuli ulos vettä?
Matoro maistoi sitä. Se oli suolaista, kuin merivesi. Ja sen sivussa… jokin toinenkin maku. Kuin rautaa.
Ulkona välähti salaman iskiessä taas jossain koillisessa. Hän oli maannut sängyssä niin pitkään, että jaloilleen palaaminen tuntui kummalliselta. Pakko kuitenkin oli. Ulkoa kaikuvat kiljahdukset ja huudot iskivät viimein masennuksen läpi ja saivat hänet kurkistamaan ikkunasta.
Hän oli sivusilmällään huomannut sen jo aiemmin, nimittäin oudon valon, joka taivaalla paistoi. Nyt sitä osoittelevat sadetta uhmaavat klaanilaiset olivat herättäneet ilmeisesti puoli linnoitusta ihmettelyllään, sillä valoja syttyi parhaillaan kaupungin muihinkin ikkunoihin.
Taivaalla mollottava valtava silmä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia, jonka Matoro huomasi, vaan massa, joka oli kerääntynyt hänen ikkunalaudalleen.
Sade oli alkanut kondensoitua lihaksi, ja sitä oli kaikkialla.
”Mitä…” hän ehti saada ulos suustaan, kun ääni hänen päässään vastasi. Ääni, jonka hän tunnisti.
”Antaisin mitä vain, että olisit täällä…”
Ja vaikka ääni oli tuttu, oli siinä seassa jotain muutakin. Sillä Itroz ei olisi luultavasti sanonut mitään sellaista…
… mutta Matoro tunsi jonkun, joka ehkä olisi.
Koillissakara
Cestainu Kuolematon oli kuollut viime yönä.
Sadatteleva Deleva melkein kaatui rantaveteen, kun vene, jota hän yritti työntää, nytkähti nopeasti eteenpäin rantahiekalle. Halawe seisoi rannan puolella sateessa ja keskittyi parhaansa mukaan aluksen liikuttamiseen. Jokainen aalto tuli hieman edellistä pidemmälle. Aamulla Rúcioron rannalla sää oli tuntunut tuuliselta, mutta puoleenpäivään mennessä se oli äitynyt todelliseksi rajuilmaksi. Onneksi Inozyan torpedovene oli vankkaa tekoa.
“Auta nyt vähän”, Deleva tiuskaisi. Kalmies oli kylmissään ja väsynyt.
“Sade… se häiritsee minua”, Halawe parahti. “Ilman tätä kirottua keliä tämä alus olisi jo pitkällä maissa.”
Deleva maistoi pisaroita suupielestään. “Maistuu kyllä todella pahalta”, hän sylkäisi.
“Koko sade tuntuu niin väärältä. On vaikea olla yhteydessä alkuvoimiin, kun mieli tekee tepposet tämän myrskyn suhteen.”
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä vain, että tämä ei ole vain poikkeuksellisen rautapitoista sadetta. Tässä on jotain muuta pahaa…”
“Lisää vastoinkäymisiä tässä nyt enää kaivattiin.” Deleva tuhahti, mutta siinä vaiheessa matkaa sille saattoi vain nauraa.
“Malta mielesi, Deleva. Kyllä me vielä näemme Nurukanin ja muut. Tämä sade tuntuu jyskyttävän takaraivossani. On vaikea mieltää ilmansuuntia. Magneettikentät vaihtavat napaisuuttaan mielivaltaisesti.”
”Teidän kannattaisi tulla sisälle mahdollisimman pian!” Angien yritti kailottaa läpi myrskyn. ”Se on kohta päällä!”
Selakhilla oli päällään varmaankin Rienaajalle kuulunut liian pitkä mutta tyylikkään sininen sadetakki. Toien raataessa rantavedessä tämä oli pysynyt veneen kannella, ja oli jäänyt tuijottamaan koillisesta lähestyvää myrskyrintamaa. Se nousi kuin koko horisontin kattava harmaa seinä, ja lähestyi heitä nopeammin kuin minkään myrskyn pitäisi.
Toain tai pikemminkin Delevan työ sai kelvata. Deleva ja Halawe seurasivat selakhia sisälle alukseen. Heidän mukanaan veneeseen tuli litroittain vettä. Rankkasade yltyi. Se oli täyttänyt aluksen raahausjäljet melkein välittömästi.
Halawe piteli valokivilyhtyä kädessään. Yleensä hän olisi lennättänyt sitä edellään, mutta nyt ei voimista ollut juuri apua.
”Tämä alus on suunniteltu kestämään vähän raskaampaakin tulitusta”, Angien sanoi lähinnä rauhoitellakseen itseään. ”En kyllä tiedä, onko panssarilevyillä mitään väliä tuota vastaan.”
Ahdas komentosilta oli sekasorron vallassa pikaisen rantautumisen jäljeltä. Merikortit oli hädin tuskin pelastettu suljettuun laatikkoon. Angienin laukusta pilkisti sekä Tarkastajan kovia kärsinyt Tryna että silmätön Iden.
“Halawe, sanoit että myrsky tuntuu sinusta väärältä”, Deleva sanoi. Hän istui kyyryssä. ”Itse tunnen sen sydänalassani. Se jotenkin resonoi sydämeni ja tämän metallin kanssa. Palaminen kuuluu siihen mitä aistin vahvasti. Kaikella aineella on sisäenergia, joka voi tulla esille lämmön muodossa. Tässä sateessa on jotain väärää. Se rikkoo luonnonlakeja.”
“Hienoa, että sinäkin huomaat sen”, Halawe naurahti kuivasti ja avasi lämpökiven kotelostaan.
”Oletteko te sitten koskaan kuulleet mistään tällaisesta?” Angien kysyi toilta. Veneen metallinen ranka valitti tuulessa, ja koko alus kallistui hieman.
“Tren Kromin myrskystä on joskus puhuttu”, Deleva vastasi.
”Tren Kromin myrsky on vain joku tuomiopäivän legenda”, selakhi pyöräytti silmiään.
“Niitähän riittää”, Halawe nauroi. “Sinäkin liityit Bio-Klaaniin, Deleva, ja toit nämä tuomiopäivän profetiat mukanasi.”
Angien vilkaisi ohimennen Cestainun naamiota ja sen ahdistavaa, tuomiopäivästä muistuttavaa rikkinäistä katsetta. Ehkä siitä ei kannattaisi puhua vielä.
”Tuntuu silti oudolta sattumalta”, hän mutisi. Sade ropisi kovempaa ja kovempaa, eikä kukaan oikein sanonut mitään. Myrskyrintama oli nyt siellä, mistä he olivat purjehtineet tunti sitten.
”Olen tänään kirjoittanut ylös kaiken, mitä muistan Cestainun sanoneen”, Angien sanoi hiljaa. ”Ihan vain että on dokumentaatio, jos meille käy kuin Tohtori Nizille ja kaikki kokemamme päätyy hautaan ennen aikojaan…”
“Emme me tähän myrskyyn kuole”, Deleva yritti lohduttaa.
“Jomotus päässäni tuntuu yltyvän”, Halawe valitti.
”Meillä on Ibu-kalia lääkintälaukussa”, selakhi sanoi äänessään äkkiä huolta. Hän kurotteli punaista pakkausta ruorin sivulta ja heitti sieltä pienen pullon Halawen suuntaan. Tämä sai hädin tuskin koppia, ja nieli saman tien useamman tabletin.
Delevaa kävi sääliksi Halawen näkeminen sairaana ja kömpelönä. Hän toivoi sen johtuvan vain myrskystä, ja menevän ohi pian. Varjotun salamurhaajan olisi hyvä olla toimintakuntoinen, jos kohtaisivat vastarintaa loppumatkan aikana.
”Luuletko sitten, että tämä myrsky liittyy Tarkastajan kuolemaan?” Deleva kysyi.
Angien katseli hetken myrskyävää merta.
”No, kun olin… toisella puolella, hän kyllä puhui minulle tuomiopäivästä ja taivaan särkymisestä. Hän sanoi sen olevan vääjäämätöntä. Hänhän puhui tuomiosta sinullekin. Kieltäydyn uskomasta, että tällainen myrsky olisi sattumaa.”
“Sanooko Meren Äiti sinulle mitään?” Deleva kysyi äkkiä. Viimeksi siitä hänelle oli puhunut Torie, joka oli marssinut kaartinsa kanssa syvyyksiin.
”Se on ilmeisesti zyglak-legenda”, Angien kohautti olkiaan. ”Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Cestainulla on sen kanssa. Ähh, taas yksi polku tutkittavaksi. Meren Äiti ja Sokea Jumalatar ja Tuomiopäivä… Kuinka loputtoman turhauttavaa, että meillä ei ole tässä paatissa mitään, mikä toistaisi niitä Tohtori Nizin muistiinpanoja…”
Steltinmeren yläpuolella
Helvetillisen tempestin alkupiste alkoi näkyä. Lepakonsiipinen, hainhampainen jättiläisluoti lensi sitä kohti vääjäämättä, mutta myrskytuulet alkoivat haitata sen kulkua huomattavasti. Lentokoneen ohjaimissa istuva Harmaa Aine oli huolestunut: xialaiset tiedustelukopterit olivat atomisoituneet jo kymmenen kilometriä aiemmin.
Arkkitehti istui valtaistuimellaan koneen hytin perällä. Tämän palvelija vilkaisi tätä varovaisen pahoittelevasti.
”Valtias, näyttää siltä, että myrskyn silmään murtautuminen tulee olemaan hankalaa.”
Lentokone tärisi holtittomasti. Armoton sade piiskasi sen pintaa, ja tuulet riepottelivat sen siipiä. Moottori ärjyi sylkien verta kudosnesteisen sateen sekaan.
”Hyvä on”, makuta murahti ja nousi laiskasti istuimeltaan. ”Sitten minun on kai tehtävä se itse. Pidä kohtuullinen etäisyys episentristä.”
Hainkita avautui, ja siivekäs olento syöksyi siitä ulos. Myrskyn keskipiste oli, kuten makuta oli epäillyt, suoraan Baterra-aseman kohdalla. Hän kokeili manipuloida luonnonvoimia ja saada myrskyä hieman talttumaan, ja pienen hetken se tuntuikin niin tekevän, mutta sitten uusi puhuri iski häntä vastaan ja sade puukotti häntä kuin sata tikaria. Kuten hän oli arvellutkin, tämä myrsky ei ollut millään tavalla luonnollinen eikä se siten totellut häntä. Vaan ei sillä väliä, koska hän oli luonnonkatastrofeja väkevämpi.
Lentokoneen kiertäessä jo kauemmas makuta alkoi muuttaa muotoaan: se paisui kooltaan kymmenkertaiseksi hukuttaen siipiä lukuun ottamatta kaikki raajat ja pään, muuntui sitten aluksensa tapaan virtaviivaisen luotimaiseksi, siihen kasvoi seitsemän uutta siipiparia olemassa olevan seuraksi, ja lopulta massaan uponneet kasvot ilmestyivät jälleen olennon kärkeen.
Veden ja ilman alkuvoimat koettivat riepotella turmion enkeliä parhaansa mukaan, mutta tämä pyyhälsi valtavalla voimalla niiden läpi, kohti hurrikaanin suurinta raivoa, kiihdyttäen itsensä suunnattomaan nopeuteen. Tämän lähestyessä vääjäämätöntä määränpäätään myrskyn tähän kohdistama väkivalta sen kun yltyi. Jos jokin olisi ollut vielä elossa episentrin tuntumassa, olisi se saanut todistaa pienimuotoista sulkasatoa, jonka tähteet tempautuivat myrskyyn.
Mutta enkelin itsepintaisuus voitti merten jumalten kirouksen.
Myrskyn silmässä oli tyyntä. Tai niin olisi ainakin voinut luulla tuulten hellittämisestä: pyörremyrsky mylläsi Abzumon ympärillä mutta jätti keskelle koskemattoman lieriön. Meri sen sijaan ei luovuttanut vieläkään – se oli lähes yhtä villi kuin keskustasta hieman kauempana, alueella, missä laivat välittömästi murskautuivat päreiksi.
Valtaisan kuusitoistasiipisen pedon katse kohdistui veden pintaan, joka suorastaan kupli. Se… se kiehui? Meri kiehui – siitä suorastaan nousi polttavan kuumaa höyryä. Abzumon silmät kapenivat viiruiksi. Höyryssä oli lihan aromi, kuin joku olisi vasta teurastanut mata-naudan ja pilkkonut sen fileiksi. Mitä helvettiä täällä tapahtui?
Sitten jokin muu kiinnitti pimeyden olennon huomion: häntä kohti lähestyi… toinen myrsky.
Toinen myrsky? Toden totta – hän tunsi selvästi, kuinka koillisesta, jostain kristallisaarten suunnalta, lähestyi toinen lähes yhtä mahtava hirmumyrsky kuin se sykloni, jonka silmään hän oli tiensä taistellut. Ja se lähestyi nopeasti eikä sitä käynyt pysäyttäminen.
Nopeasti Abzumo kääri siipensä ympärilleen suojaksi, kun kaksi myrskyä törmäsivät toisiinsa aiheuttaen jonkinlaisen räjähdysmäisen reaktion. Meri kiehui nyt niin rajusti, että roiskeet olisivat korventaneet matalalla lentävät merilinnut, jos jokainen niistä ei olisi jo ajat sitten kuollut kymmenten merimailien säteellä. Kun törmäyksen pahimmat efektit olivat ylittäneet makutan, tämä levitti jälleen siipensä. Hän oli menettänyt korkeutta vain hieman, mutta nyt myrskyn silmä liikkui – varmasti toisen siihen törmänneen syklonin vaikutuksesta.
Liikkuvan pyörremyrskyn reunan iskiessä Abzumoon litroittain sadetta roiskui hänen päälleen, eikä se enää tuntunut edes teeskentelevän olevansa vettä. Kudosrihmastoa jäi hänen siivilleen niljakkaaksi kerrokseksi. Hän pudisti ne päältään ja sinkosi itsensä myrskyn perään. Keskusta oli alkanut liikkua hirvittävällä tahdilla suoraan pohjoiseen, kohti sitä valtavaa kirkasta silmää, joka taivaista tuijotti. Ja nyt makutan alkoi olla vaikea pysyä sen kyydissä, sillä yhteentörmäys oli selvästi hajottanut syklonimaisen rakenteen; myrskyn silmä alkoi hajota käsiin.
Ja hetken enkeli sen kuuli: ääniä. Tietoisten, elävien olentojen ääniä. Kirkaisuja, kiljumista. Tavallisesti musiikkia hänen korvilleen, mutta… mistä se tuli?
Se voimistui. Oli kuin miljoonat kidutetut sielut olisivat huutaneet tuskissaan… kuin koko maailman kaikki kansat olisi vangittu meren pohjaan kitumaan kiehuvassa vedessä.
Myrsky vei voiton. Makuta lätkähti läpi pyörteestä, joka repi irti kolme tämän siivistä. Jäljelle jääneet siivet löivät raskaasti pitääkseen valtavan olennon ilmassa. Kun tämä sai hahmotettua jälleen maailman suunnan, oli hybridihurrikaanin keskusta jo kaukana. Epäilemättä se tuhoaisi kaiken tieltään.
Makuta Abzumo ei ollut tyytyväinen, sillä ulompien jumalten puuttumista hänen ja Ficuksen suunnitelmiin hän ei ollut osannut ennalta nähdä.
Ga-Metru
Sanahan asuinrakennus oli yksi metrunsa vanhimpia ja selvästi aivan liian suuri yksittäisen matoranin asutettavaksi. Tiluksia oli paljon. Aidattu etupiha oli suurempi kuin monet lähialueiden puistoista. Rakennus itsessään oli tehty kivestä ja erottui siten ympäristöstään. Steltillä tai Xialla sitä olisi ehkä kutsuttu kartanoksi, mutta Sanaha itse viittasi siihen vain ”asuntona”. Hän oli kuitenkin hyvin perillä sen historiasta. Po-Metrun parhaat olivat pystyttäneet sen jo sisällissodan aikoihin ja sen jälkeen se oli kulkenut toa-turaga-sukupolvelta toiselle. Metru Nuin sodassakin se oli jotenkin onnistunut väistämään sekä Rautalaivaston pommit että Mustan Käden muukalaislegioonan räjähtävät otteet.
Sanahan käsiin rakennus oli päätynyt turaga Nohkiin poismenon jälkeen. Siitäkin oli jo miltei vuosisata. Sen jälkeen Sanahan melko paksusta yliopiston johtajien palkkapussista suurin osa oli mennyt rakennuksen ylläpitoon. Se ei häntä kuitenkaan haitannut. Sellaisen kulttuuriaarteen kunnossapito oli hänelle kunnia-asia.
Nyt hän kuitenkin istui siellä yksin. Puutarhurit ja kiinteistönhoitajat olivat kaikki kotonaan tai evakuoituneet vedenpaisumuksen tieltä. Sanaha itse tuskin oli hyökyaaltojen osalta vaaravyöhykkeellä, mutta myrskyn voiman kyllä silti tunsi. Veden täyttämä metru välkehti salamoiden leiskuessa. Vettä tuli niin kaatamalla, ettei ikkunoista nähnyt enää ulos. Työhuoneensa lattialla risti-istunnassa oleva tohtori kuuli tosin sateenkin läpi kuiskaukset, jotka hänen päätään olivat edellisen viikon asuttaneet.
Hän ei enää katunut kulkemaansa tietä. Onu-Metrun kaivaukset olivat antaneet hänelle vapauden kaikista maallisista murheistaan. Liha, jonka hän oli kasvoilleen sallinut, oli ohjannut hänen polkuaan siihen asti arvokkaasti. Hänelle oli luvattu paikka kaksoiskuningattarien äänitorvena. Hän olisi Cah’vadokin ja Gah’vadokin maanpäällinen saarnaaja. Heidän oma Ourgoksensa. Hänen suullaan he puhuisivat, ja niin he tekivätkin.
Sanansaattaja oli ohjattu oikealle polulle, kuten tämän äitikin tätä ennen. Jos Sanahalla olisi ollut omaa tahtoa edes hieman jäljellä, olisi hän katsonut työpöydällään olevaa valokuvaa, jossa hän yhdessä tohtori Nizin kanssa hymyili kameralle, joka oli heistä kuvan napannut Mustan Käden tukikohdan syvyyksissä.
Mutta liha oli päättänyt, että sellaisten muistojen aika oli ohitse. Hänen työnsä oli tehty. Viimeisenä lahjanaan aika itsessään oli suonut hänelle kaksi viikkoa rakkaan Mavrahinsa seurassa. Vaikka Sanahan oli koko tutkinnan ajan pakko peitellä jälkiään, oli Mavrahin kanssa vietetty aika ollut hänelle kultaakin arvokkaampaa. Hän saisi vajota tyrskyihin tietäen, että oli saanut nauttia kaikesta, mitä hyvässä elämässä kuului. Meren Äiti kannusti lapsiaan rakastamaan, joten niin oli hänkin tehnyt.
Hänen kanohinsa lepäsi huoneen nurkassa hylättynä. Hänen todelliset kasvonsa, ne jotka liha oli hänelle muodostanut, hymyilivät. Ja hän hymyili niiden kasvojen takana. Ukkosen jälleen jyrähtäessä hän nousi viimein pystyyn, otti mukaansa pöydälleen aikaisemmin asettelemansa kääreen, ja asteli kotinsa alakerran kautta ulos.
Hän ei päässyt montaa askelta, kun maahan sateen mukana kerääntynyt liha oli muuttunut upottavaksi. Sykkivä rihmasto ei enää päästänyt hänen jalkojaan liikkeelle, joten Sanaha päätti, että tämä kaikista paikoista olisi se, missä hän maksaisi velkansa takaisin.
Sillä Meren Äidin viesti oli selvä. Kaikki se, mikä oli hänen lapsistaan – se, mikä oli Cah’vadokista ja Gah’vadokista – maksaisi heikkoudestaan ainoan hinnan, joka oli reilua. He kaikki palaisivat takaisin Äitiin ja ruokkisivat niitä, jotka olivat vielä tulematta.
Sanaha kääri mukanaan kantamastaan kääreestä esiin vastateroitetun skalpellin. Se oli samanlainen kuin ne, jollaisia hän oli päivittäin käyttänyt Nizin kanssa lihan lapsia tutkiessaan. Nekin muistot lähinnä hymyilyttivät häntä. Vaikka niistäkin päivistä oli kauan, muisti hän ne silti yhtä kirkkaasti kuin eilisen.
Nekin muistot kuuluivat nyt Äidille. Kuten kuului kaikki, mikä ajan pintaa oli ikinä koskettanut.
Le-Metru
Le-Metru ei ollut koskaan ollut niin hiljainen. Jopa sodan aikaan – silloin, kun tykistö jyrisi taukoamatta metrun eteläisimpien kaupunginosien yllä – siviileistä täysin evakuoitu Kohiki-salmen ranta näytti enemmän elonmerkkejä kuin nyt.
Pimeyden Metsästäjien rantautumisesta aiheutunutta evakuointikäskyä ei koskaan ehditty purkaa myrskyrintaman voimistuttua. Päin vastoin, evakuointikäsky oli annettu Metru Nuin jokaiselle rannikkoalueelle. Ensimmäiset hyökyaallot olivat iskeneet suoraan etelästä. Nyt se koko alue, jolla Musta Käsi ja Naho olivat taistelleet, oli jo veden alla.
Naho seisoi karikolla ympärillään vellovaa vettä tunnustellen. Hän oli sulkenut hetkeksi silmänsä ja vain kuunnellut. Äänet, jotka mereltä olivat kaikuneet, kuuluivat koko ajan selvemmin. Eikä hän osannut selittää niitä. Oli kuin meri itsessään olisi jotenkin herännyt henkiin. Naho kyllä aisti, miltä siitä tuntui, mutta se ei hänelle paljoa lohtua tuonut.
Mitä edes olisi kuulunut ajatella siitä, että meri oli surullinen?
Ukkosen jyrinä ei enää tauonnut hetkeksikään. Viimeisin rintama, jonka Steltinmerellä riehuva pyörre heitä kohti oli puskenut, oli voimakkaampi kuin Metru Nui oli koskaan kokenut. Ja niin oli ollut edellinenkin. Ja sitä edellinen. Ja mikäli ennusteet pitivät paikkansa, se tulisi ainoastaan pahenemaan.
Kirjaimellisesti omassa elementissään Naho ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin lohduttomaksi. Hän ei enää edes osannut pukea sanoiksi sitä oloa, joka hänelle siinä tyrskyissä seisoessa oli noussut. Varjottu oli ehkä ollut oikeassa. He todella elivät lopun aikoja.
Naho hädin tuskin kuuli kommunikaattorinsa piippauksen meren pauhun lävitse. Hän pyyhki vettä näytön pinnalta ja siristeli silmiään nähdäkseen, mitä viestissä sanottiin. Hän joutui kuitenkin lukemaan sen useampaan kertaan ymmärtääkseen kunnolla, mitä oli tapahtunut.
Yhdellä viestillä jo valmiiksi karmiva päivä oli muuttunut vielä kammottavammaksi. Epäröimättä hetkeäkään Naho heittäytyi aaltoihin ja lähti uimaan kohti pohjoista. Ja vaikka aallokko kävi suoraan etelästä päin, menisi matkaan Ga-Metruun siitä huolimatta tovi.
Se oli alkanut.
Meren Äiti oli alkanut kutsua omiaan kotiin.
Äiti
Nivawk-asema, BHS Xcution
Nurukan oli laittanut stopin lähtövalmisteluille heti viimeisimpien sääennusteiden saavuttua. Oli selvää, että tilanne ei tulisi ainakaan helpottamaan. Tuuli riepotteli sisämaatakin jo sellaisella tavalla, etteivät he luultavasti olisi päässeet paljoa asemaa itseään pidemmälle.
Se uutinen raastoi kaikkein eniten Xeniä, joka ei ollut noussut komentosillan lattialta enää tunteihin. Hänen rinnassaan pistävä kivistys oli vienyt kaiken voiman hänen raajoistaan. Hän joutui puremaan hammastaan jo pelkästään ympäröivässä keskustelussa kärryillä pysymiseksi. Huolen turruttama Killjoy hädin tuskin sai katsettaan irti tyttärestään. Hänen suunnitelmansa oli ollut saada Xen Klaaniin niin nopeasti kuin mahdollista. Kepen pajalle tai Manun pakeille, kenties. Yksityiskohdilla ei ollut niin väliä. Killjoy oli vakuuttunut siitä, että Bio-Klaaniin pääseminen olisi korjannut kaikki heidän ongelmansa. Ja sitten myrskyrintama oli vain voimistunut, ja kaikki toivo oli kadonnut tuuleen sen mukana.
Komentokeskuksen näyttö kilahti. Sitä ei tapahtunut enää kovinkaan tiuhaan. Myrskyn voimistuessa yhteydet muuhun maailmaan heikkenivät tunti tunnilta. Tätä päivitystä he olivat odottaneet jo kolme raastavaa tuntia. Nurukanin ja Mavrahin katseet kääntyivät kohti Codya, joka luki karttojen mukana tulleet meteorologiset tiedotteet ensin hiljaa mielessään.
”Isompi hyökyaalto on osunut Xian länsiosiin. Vesipatsaat ovat puskeneet ainakin viisi kilometriä sisämaahan päin. Tässä ei sanota mitään siitä, ovatko he evakuoineet rannikkojaan. Se itsessään kertonee aika paljon”, Cody selitti.
”Entä tilanne Steltillä? Onko sieltä saatu päivitystä?” Nurukan kysyi.
”Ei”, Cody pudisteli päätään. ”Xialaiset luulevat, että niiden säätornit ovat kaatuneet tuulesta. Ne ovat siellä kuitenkin lähimpänä rintaman keskustaa.”
Killjoy ei sanonut mitään. Hänen katseensa poukkoilu lattialla istuvan tyttärensä ja häntä päin koko ajan vilkuilevan Mavrahin välillä. Professori oli näyttänyt pitkään siltä, että haluaisi sanoa jotain, mutta Killjoy tiesi myös, ettei tämä yleensä nauttinut keskeneräisten ajatusten jakamisesta.
”Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sano se”, Cody tuhahti Mavrahin epäröintiä hetken tuijotettuaan. Professori raapi niskaansa vaivaantuneena, mutta taipui painostavan hiljaisuuden laskeuduttua komentosillalle.
”Sodan aikana… kun matkustin merillä, tein tutkimusta. Luonnontieteelliselle seuralle. Hyvin rahoitettu tutkimusretki. Katalogisointia! Uusien lajien havainnointia.”
Suurin osa läsnä olevista ei ymmärtänyt, miten Mavrahin pohjustus liittyi heidän tilanteeseensa. Killjoy tiesi. He olivat keskustelleet asiasta edellisten päivien aikana monesti suljettujen ovien takana.
”Tarinoita pitkin historiaa. Merenkävijöiltä kuin rosvoiltakin”, Mavrah jatkoi. ”Äänistä merellä. Surua. Itkua. Ja sitten… näköhavaintoja. Vuoria lihaa kellumassa vedessä ja ajelehtimassa. Havaintoja niin paljon, että todellisuuspohja todennäköinen. Seuran tutkimusretki tahtoi todistaa. Näyttöä Levi-Atheonista.”
Lihavuoren mainitseminen oli tarpeeksi kiinnittääkseen jokaisen huomion. Maahan tiivistyvät liharihmastot olivat jo aikaisemmin päivällä saaneet Nivawk-aseman suurimmat sisäänkäynnit jumiin. Vapaaehtoiset ympäri kaupunkia yrittivät parhaillaankin siivota sykkivää vieraslajia pois, mutta myrskytuuli teki siitä käytännössä mahdotonta.
”Levi-Atheon?” Xen yskäisi.
”Yksi monista nimistä. Juontaa kaukaa etelästä”, Mavrah selitti ja käänsi katseensa myötätuntoisesti Xeniin, jolla tuntui olevan vaikeuksia saada sanaakaan suustaan.
”Merten Äiti, Gucheleki. Emme löytäneet itse jälkiä, mutta tarinoita monta. Dataa paljon, mutta päätelmiä vähän. Tutkimus ollut jäissä sodan jälkeen, kunnes Killjoy kertoi löydöstä Steltinmerellä!”
Siitä Xenkin oli kuullut. Cody ja Nurukan sen sijaan vaihtoivat kummastuneita katseita.
”Muutama viikko sitten löysimme Breznikovan kanssa jotain Steltinmeren pohjasta. Siellä on muinainen kaupunki. Uponnut jostain syystä. Ja siellä… minulle puhui joku, joka kutsui itseään Äidiksi. Hän varoitti minua Abzumosta. Hän oli se syy, miksi ehdin edes paikalle”, Killjoy mutisi. Hän päätti jättää kertomatta sen osan tarinasta, jossa siihen liittyi veden alla piileskelevät haarniskoihin suljetut liha-ankat, jotka väittivät olevansa kotoisin tähdistä.
”Tuo… tuntuu melko merkittävältä yksityiskohdalta”, Cody äyskäisi. Killjoy kohautti olkiaan. Kohtaaminen oli tietenkin oikeasti kummitellut hänen mielessään kaiken aikaa, mutta hän ei silti osannut selittää sitä sen paremmin kuin oli hetkeä aikaisemmin tehnyt.
”Tieto auttoi!” Mavrah kiirehti jatkamaan, ennen kuin Cody ehti harmittelemaan ääneen, ettei Killjoy ollut taaskaan kertonut kaikkea.
”Steltinmeri laaja alue, mutta ei tutkimaton. Jälkiä tutkimusretkistä vähän, mutta ainakin yksi sellainen tehty. Kuvaukset vedenalaisesta kaupungista täsmäävät Killjoyn havaintoihin.”
”Ja arvatkaa kahdesti, kuka sen tutkimusretken teki”, Killjoy huokaisi. Kaikki pystyivät hänen äänensävystään jo päättelemään, että hän viittasi Niziin.
”Ja sait tietää siitä vasta nyt?” Nurukan kysyi epäileväisesti.
”Sen jälkeen, kun hänestä tuli toa, hän osallistui monelle retkelle, joiden yksityiskohdat eivät olleet julkisia”, Killjoy sanoi. ”Ja jos olen ihan rehellinen, minua ei silloin ihan hirveästi myöskään kiinnostanut. Hän rämpi vedessä harjoittamassa tiedettä. Eivät kumpikaan oikein omaa erityisalaani.”
Codyn teki happamuuttaan mieli heittää Killjoylle jokin kommentti siitä, oliko tällä ja Nizillä ikinä ollut mitään yhteistä, mutta lattialla ulahtelevaa Xeniä vilkaistuaan hän lopulta nielaisi ajatuksensa.
”Joka tapauksessa, yhtäläisiä linjoja tarpeeksi. Zyglakien kertomukset, tutkimusraportit, Killjoyn silminnäkijähavainnot, kaikki osoittavat Levi-Atheoniin. Jos legendat Merten Äidistä todellisia, selitys myrskylle alkaa valjeta”, Mavrah selitti.
Professori puhui kuin tapahtumissa olisi paljonkin järkeä. Mutta vaikka Cody ei saanutkaan kaikkia lankoja itse yhteen, hän ymmärsi nyt, miksi Killjoy oli vaikuttanut niin pitkään niin hermostuneelta.
Jos Niz oli tutkinut ”Äitiä” jo ennen sotaa, jos se oli auttanut Killjoyta pelastamaan Xenin…
He olivat viettäneet edelliset viikot Nizin muistiinpanojen jäljillä löytämättä mitään erityisen hyödyllistä Xenin kuulan pelastamiseksi. Vähiten stressaantunut siitä oli Xen itse, mutta sekä Cody että Nurukan olivat pelänneet sen johtuneen siitä, että tämä oli jo luovuttamassa. Hermorauniona myrskyä sadatteleva Killjoy oli lakannut olemasta hyödyllinen heti Varjotun kohtaamisen jälkeen.
He kaikki tiesivät, että Xenin aika oli käymässä vähiin. Heidän ympärillään tapahtuva lihan ja veden paisumus kuitenkin sai heidät kaikki miettimään, oliko tekeillä jotain muutakin.
”Vahkit”, Nurukan tajusi sitten. ”Jos Äiti on jonkinlaista lihaa, onko se voinut häiritä Biancan verkkoa?”
Mavrah nyökytteli. ”Luulin, että ehkä yhteys katki vain myrskyn takia, mutta nykyinen hypoteesi raskauttavampi. Killjoyn zyglak-kontaktien tarina Äidistä viittaa valtarakenteisiin. Kenties sellaisiin, joita Biancakaan ei voi murtaa.”
”Selittäisi myös sen, miksi en ole kyennyt uneksimaan itseäni enää Kranalaan”, Killjoy huokaisi. ”Yhteyteni sinne katkesi suurin piirtein samaan aikaan kuin vahkien yhteys Biancaan katosi.”
Sen olisi pitänyt olla yksiselitteisesti hyvä uutinen, mutta silti kenenkään heistä olo ei siitä tiedosta parantunut.
Komentosillan liukuovet aukesivat. Naho marssi sisään vettä valuvana ja juuri hänelle tyrkätty pieni näyttöpääte käsissään. Jokaisen sillalla olevan jakamaton huomio kääntyi toaan, jonka he tiesivät olleen Le-Metrussa varmistamassa, että rannat olivat tyhjät. Nahon katseesta näki, että jokin oli pahasti pielessä. Hieman odottamattomasti hän kuitenkin asteli suoraan puhuttelemaan Mavrahia, joka yllättyi, kun toa kumartui hänen ylleen ja laski kätensä tämän olkapäälle.
”Olen pahoillani”, Naho sanoi silminnähden huonovointisen näköisenä. ”Sanaha on kuollut.”
Xenin silmät laajenivat kauhusta. Mavrah tuijotti Nahoa suoraan silmiin linssit kiiluen.
”Mitä… minä… en ymmärrä. Vasta eilen illalla me puhuimme. Olet varmasti ymmärtänyt väärin!”
Naho puristi matoranin olkapäätä kovempaa, eikä sanonut mitään. Ainoastaan katsoi Mavrahia silmiin ja antoi tämän käydä prosessin päässään läpi.
”Hän laittoi vielä viestinkin illalla. Ei hän voi… ei kai hän nyt… ei hän tekisi sitä… eihän?”
Killjoy oli nähnyt Sanahan Xcutionilla ainoastaan kerran. Siitä oli melkein viikko ja silloinkin tämä oli ollut Mavrahin seurassa. Nämä olivat yksissä tuumin keskeyttäneet Onu-Metrun kaivauksilla tehdyt tutkimuksen holvikaareen veden alkaessa kertymään kammioon sellaisella vauhdilla, että se oli alkanut haittaamaan työskentelyä.
Se tapa, millä Mavrah Sanahasta puhui, oli saanut Killjoyn jo päättelemään, mitä oli tapahtunut. Ei kuitenkaan sitä, miksi.
”Ei… eihän tämä voi näin olla…” Mavrah parahti tämän jalkojen viimein pettäessä. Naho onnistui kannattelemaan professoria tämän sopertaessa itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää. Nurukan riensi lopulta Nahon rinnalle ja nosti Mavrahin tuolille istumaan. Maamies madalsi ääntään vielä entisestäänkin ja alkoi rauhoittelemaan tiheästi hengittelevää Mavrahia, kun Naho suoristi selkänsä ja viittoili Killjoyta ja Xeniä mukaansa sivummalle.
He astuivat yhdessä komentosillan ulkopuolelle, tosin se vaati, että Killjoy käytännössä kantoi Xenin sinne. Kun ovet sulkeutuivat, ja he tiesivät, että olivat muiden kuuloetäisyyden ulkopuolella, Naho viimein kakisti ulos sen, mitä ei halunnut Mavrahin kuullen tehdä.
”Sinä tunsit hänet myös, etkö vain?” hän kysyi Xeniltä. Vahki nyökkäsi varovaisesti.
”Keskustelimme kunnolla oikeastaan vain kerran.”
Naho oli selvästi kysynyt sitä, koska halusi olla hienotunteinen niitä kohtaan, jotka olivat tohtorin tunteneet. Killjoy näki kuitenkin siitä, kuinka Nahon kädet tärisivät, että hän halusi akuutisti päästä purkamaan asiaa jollekulle.
”Hän… oli jotenkin saanut… kallonsa auki omin voimin”, Naho aloitti. Xen ja Killjoy vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään.
”Sitten hän oli alkanut… leikkaamaan itseään”, Naho jatkoi. ”Naapuri oli huomannut hänet seisomasta sateessa ja hälytti kaartin. Koko sen ajan Sanaha vain… leikkasi lisää. Hän oli osannut silpoa itseään niin, että hän pystyi jatkamaan… vaikka hän oli menettänyt jo valtavia määriä.”
Vaikka Naho ei sitä suoraan sanonut, Killjoy oli ymmärtänyt, että Sanaha oli silponut omia aivojaan. Kaiken mahdollisen sotatantereella nähtyäänkin puistatus hiipi myös hänen kehoonsa. Xen pureskeli hänen vieressä sormiaan yrittäen harhauttaa itseään kammottavista mielikuvista.
”Hän oli yhä elossa, kun minä saavuin paikalle. Krana kasvoillaan, naamio ties missä. Hän romahti maahan vasta yrittäessään sanoa jotain, kun vaadin pudottamaan skalpellin maahan.”
Naho vilkaisi sanojensa päätteeksi taakseen varmistaakseen, ettei komentosillan ovi ollut huomaamatta auennut. Hän ei halunnut, että Mavrah joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.
”Miksi he tekisivät niin?” Xen parahti ääneen. Killjoy näytti tietävän, mistä tämä puhui, mutta Naholla ei ollut hajuakaan siitä, keihin vahki viittasi.
”Bahragit”, Xen täsmensi. ”Minä tunnen heidät… tai tiedän ainakin. Miksi ihmeessä he laittaisivat kenetekään tekemään noin?”
”Minä en usko, että heillä on enää langat käsissään omasta verkostaan”, Killjoy murahti. Xen tuijotti isäänsä ensin kuin olisi sanomassa jotain, mutta sanat karkasivat jonnekin tietämättömiin. He kaikki kyllä tiesivät sen, tunsivat sielussaan, että Äidin läsnäolo oli laittanut maailman kirjat sekaisin.
”Mistä ihmeestä hän oli edes saanut sen? Kranan siis”, Naho ihmetteli. Siihen Killjoylla ei ollut vastausta. Xen kuitenkin muisti lihan, johon oli Onu-Metrun kaivauksilla törmännyt. Nyt, kun hän asiaa mietti, oli Sanahalla saattanut hyvinkin olla se jo silloin, kun he edellisen kerran tapasivat siellä. Bahragien sanojen perusteella nämä olivat kuitenkin johdatelleet Xeniä luokseen jo jonkin aikaa.
Hän olisi pukenut ajatuksensa jotenkin sanoiksi, kun hänen koko kroppaansa taivuttava vihlaisu käänsi hänet kaksin kerroin. Xen ulvahti niin kovaa, että Nurukan oli kuullut sen komentosillalle asti ja ryntäsi käytävälle kolmikon luokse. Killjoy oli kuitenkin ehtinyt ottamaan tyttärestään kiinni, ennen kuin tämä ehti vajota lattialle.
”Ne… ne pahenevat…” Xen yski kouristuksensa lävitse. Nurukan ja Naho katsoivat voimattomina, kun vahki kiemurteli pahimman vihlonnan ajan.
”Ettekö te tosiaan mahda sille mitään?” Naho kysyi surullinen ilme kasvoillaan. Killjoy ja Nurukan vilkaisivat toisiaan tietävästi. Lopulta, Xenin pysyessä niukin naukin tolpillaan, Nurukan otti vahkista kiinni ja alkoi taluttaa tätä takaisin komentosillalle.
”Minä pysyn näiden sydänsärkyjä potevien kanssa hetken, jos tahdotte hieman tuulettua”, Nurukan murahti.
He kaikki tiesivät, että toa viittasi lähinnä Killjoyyn, sillä Naho oli ollut sisätiloissa hädin tuskin kymmentä minuuttiakaan. Killjoy nyökkäsi kiitollisena, mutta jäi katsomaan, kun Nurukan talutti hänen tyttärensä kohti siltaa, jossa Cody oli kumartuneena Mavrahin vierelle hiljaiseen keskusteluun uppoutuneena.
Automaattisten ovien sulkeuduttua heidän edessään, Killjoy huokaisi syvään ja lähti kävelemään kohti lääkintäkantta. Naho lähti välittömästi tämän perään kyselemättä, kaipasiko tämä seuraa. Killjoy oli tullut hänen luokseen heikkona hetkenä sen jälkeen, kun hän oli murjonut Lhikanin naamion tämän kasvojen sisään. Nyt hän tekisi vastapalveluksen. Kahden edellisen päivän tunnelman perusteella hän ei halunnut jättää Killjoyta yksin ajatustensa kanssa.
”Meillä on yksi idea Xenin kuulan suhteen”, Killjoy mutisi. ”Nuparu on työstänyt sitä jo puolitoista viikkoa, mutta edes hän ei ole aivan varma siitä, kuinka hyvin se toimii.”
Naho ei kysynyt tarkentavia kysymyksiä, sillä hän epäili saavansa niitä pian. Lääkintäkannelle ei ollut pitkä matka. Oli melkein yö, joten suurin osa laivalla työskentelevistäkin oli paraakeissaan nukkumassa.
Lääkintäkannella Naho tajusi heti, että keino, josta Killjoy puhui, oli lääkintäkannen vastaanottopöydällä lepäävä suuri metallinen kuutio. Se näytti hänestä vähän uunilta tai kenties jonkinlaiselta holvilta. Killjoy pysähtyi sen eteen ja risti kätensä.
”Se on eräänlainen alipainekammio. Nuparu arvelee, ettei kuula kestä enää kauaa, ja tällä säällä on turha toivoa enää, että saisimme ulkopuolista apua. Viimeinen toivomme on irrottaa kuula, säilöä se tuossa ja toivoa, että se kestää siihen asti, että pääsemme Bio-Klaaniin.”
Se kuulosti Nahosta teoriassa ihan pätevältä suunnitelmalta, mutta Killjoyn äänensävystä pystyi jo päättelemään, että sekin taisi olla enemmän tai vähemmän ihmeen toivomista.
”Mitä mieltä Xen on suunnitelmasta?” toa kysyi. Killjoy vilkaisi vaistomaisesti taakseen kuin odottaen näkevänsä Xenin seisomassa siinä.
”Sanoi kuolevansa mieluummin pystyyn kuin yksin pimeässä laatikossa.”
Lauseen lopuksi Killjoy nielaisi niin äänekkäästi, että Nahokin kuuli. He seisoivat hetken rinnakkain painekammiota tuijottaen, kunnes Naho huomasi, että Killjoyn vasen käsi vapisi.
”Onko kaikki hyvin?”
Hän tajusi heti, miten typerä kysymys se oli. Killjoy kuitenkin ymmärsi, mitä Naho sanoillaan tarkoitti. Hän tarttui oikealla kädellä vasempaansa pitääkseen sitä paikoillaan.
”Kylmä ilma saa nivelet juilimaan”, hän selitti.
Naho ei irrottanut Killjoysta katsetaan, vaan istahti vastaanottopöydän reunalle ja risti kätensä. Killjoysta huolehtiminen oli hyvä tapa yrittää työntää Sanahan tapaus jonnekin syvälle. Jos hänen ajatuksensa lipesivät sekunniksikin, näki hän matoranin leikkaamassa jälleen uutta siivua irti omista aivoistaan.
”Oletko päättänyt, mitä aiot tehdä asialle?” Naho kysyi.
”Minä en päätä mitään Xenin puolesta”, Killjoy mutisi. ”Yritin aikani suostutella häntä, mutta hän on tehnyt päätöksensä.”
Nuparun alipainekammio näytti nyt Nahosta entistäkin surullisemmalta siinä pöydällä yksinään. Hän toisaalta ymmärsi Xenin päätöstä. Samalla se sai hänet myös tajuamaan, miltä Killjoysta täytyi tuntua.
”Hän on ollut Bauinuvassa paljon viime päivinä”, Naho purki ajatuksiaan. ”Oikeastaan siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto kuulutettiin. Hän on vieraillut Mexxin luona joka päivä. Samoin Nacen. Hän istui sen turagan vierellä eilen varmaan kolme tuntia putkeen.”
”Tiedätkö, mistä he puhuivat?” Killjoy kysyi.
”En. Nace on mykkä. Xen käyttää sitä Matoron naamiota kommunikoimiseen.”
”Xenin naamiota”, Killjoy täsmensi.
”Niin”, Naho myönsi.
Killjoy tuijotteli Nahosta ohi jonnekin seinään. Naho rummutti sormiaan painekammion metallisella pinnalla sopivia sanoja etsien.
”Sinulla on aina jokin suunnitelma”, toa yritti epäonnistuneesti saada Killjoyn katsetta itseensä. ”Mitä muita vaihtoehtoja on?”
”Istua alas ja hukkua lähimpään tulvivaan ojaan”, Killjoy huokaisi. Naho kohotti kulmiaan kummastuneena, joten Killjoy laski viimein katseensa tyhjästä seinästä.
”Naho, meillä ei ole mitään. Niziltä ei selvinnyt minkäänlaisia dokumentteja. Ne joko tuhoutuivat Onu-Metrussa tai hän vei ne mukanaan jonnekin Tarkastajan holviin. Mavrahilla ei ole mitään, Nuparulla ei ole mitään, Nascostosta kuuluu vain samaa hiljaisuutta kuin Taras Silistäkin ja kaikki muut, joista voisi olla mitään hyötyä, ovat myrskyn toisella puolella. Meillä ei ole mitään. Ei suunnitelmaa. Ei mitään.”
Naholta kesti hetki oikeasti sisäistää Killjoyn sanat. Kyllähän hän tilanteen pääpiirteittäin ymmärsi, vaikkei ollutkaan paikalla kauheasti silloin, kun Mavrah ja Nuparu olivat suurimman osan työstään tehneet. Hän myös tiesi, ettei suuria löytöjä tai ahaa-elämyksiä oltu koettu. Hän ajatteli nyt ensimmäistä kertaa aidosti sitä mahdollisuutta, että Xen tosiaan oli matkalla kohti kuolemaa.
Se taas oli ainoa asia, mitä Killjoy oli edelliseen viikkoon ajatellut. Cody oli ihmetellyt ääneenkin sitä, kuinka rauhallisesti Killjoy tuntui ottavan Nascoston joukkojen radiohiljaisuuden Taras Silissä. Todellisuus oli kuitenkin se, ettei Killjoy ollut sitäkään asiaa paljoa ajatellut. Se, mitä Xenille oli tapahtumassa, vei valveilla vietetyistä tunneista jokaisen. Ja niitä muita hädin tuskin nukuttuja tunteja ei ollut montaa.
”Minä voin yrittää puhua hänelle vielä tuosta painekammiosta, jos siitä on apua”, Naho ehdotti. Hän oli melko varma, että sitä Killjoy häneltä oli toivonut Nuparun ratkaisun näyttäessään.
Killjoy tuijotti Nahoa hetken aikaa hiljaa ja myöntyi sitten nyökäten varovaisesti. Naho pakotti kasvoilleen vienon virnistyksen, laskeutui alas pöydältä ja puristi Killjoyn olkapäätä astellessaan tämän ohi takaisin käytävälle. Killjoy ei kuitenkaan seurannut häntä.
”Olen varma, että kohtalo laittaa asiat vielä oikeille raiteille”, Naho yritti vielä lohduttaa, mutta antoi automaattiovien kuitenkin sulkeutua itsensä ja Killjoyn väliin, kun Killjoy ei vastannut tai edes kääntynyt Nahon puoleen tämän poistuessa.
Killjoy jäi kuuntelemaan Nahon loittonevia askelia, mutta ei kuullut niitä ensin lainkaan. Kului ainakin kymmenen sekuntia, ennen kuin hän kuuli ne matkaamassa kohti komentosiltaa. Toa oli pysähtynyt oven toiselle puolelle, mutta oli kuitenkin päättänyt olla palaamatta sisälle. Tärisevin käsin Killjoy riisui kypäränsä ja käänsi sen käsissään tuijottaakseen sitä hetken. Hän ei ollut edes varma siitä, oliko Naho varmasti poistunut kuuloetäisyydeltä, kun hän paiskasi kypärän huoneen halki. Lajitelma vanhoja näytteenottovälineitä pirstoutui iskun voimasta, kun sen heittänyt mies valahti vastaanottopöytää vasten ja purskahti itkuun.
Komentosillalla tilanne oli rauhoittunut jo hieman. Mavrah istui nurkassa teekupin kanssa Codyn kanssa hiljaa keskustellen. Nurukan oli nostanut Xenin istumaan sillan vasemmalla seinällä sijaitsevan tavarahyllyn päälle, jonne vahki oli lopulta asettunut pitkälleen. Tämän silmät olivat kuitenkin auki. Naho otti Nurukanin paikan hyllyn vierellä vapauttaen maan toan tutkimaan uusinta säätiedotetta, joka oli ilmestynyt sillä aikaa, kun Naho oli ollut Killjoyn kanssa lääkintäkannella.
Xen vilkaisi vierelleen sen verran, että näki Nahon saapuneen paikalle, mutta käänsi sitten taas katseensa kohti kattoa.
”Ihan kamala se Sanahan juttu”, Xen kuiskasi niin hiljaa, ettei Mavrah varmasti kuullut. Naho nyökytteli päätään.
”Tämä myrsky on saanut kaikki ihan sekaisin”, Naho huokaisi.
”Luuletko, että minutkin?” Xen kysyi. ”Kun en halua sinne Nuparun koneeseen.”
Nahon sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän ihmetteli, miten Xen oli osannut arvata heti, mistä hän oli tullut puhumaan. Vähän aikaa asiaa ajateltuaan hän sitten taas muisti, että Cencord varmaan kuunteli häntä edelleen. Hän päätteli sen myös vähän vaikealta näyttävästä Xenin olankohautuksesta, joka tuli kuin suoraan reaktiona hänen ajatuksilleen.
”En tullut syyttämään sinua päätöksestäsi, jos se on, mitä epäilet”, Naho puolustautui. Xen naurahti, mutta ele katosi ulvahdukseen, joka tuli siitä, kun hänen rinnassaan kouristi jälleen.
”Jos kuulani repii irti, minä en näe enkä kuule mitään. Enkä oikeastaan tiedä… tuntisinko ylipäätään mitään… Olisinko edes olemassa?”
”Pelottaako se ajatus?” Naho kysyi.
”No tietenkin”, Xen ähkäisi. ”Mutta se ei ole se syy, miksi en halua tehdä sitä. Nuparu sanoi itsekin, ettei se painekammio välttämättä edes toimi. Koska kukaan ei oikein ymmärrä, miten minä toimin, voi vain olla, että kuula halkeaa siitäkin huolimatta.”
Xen puhui siitä niin huolettomasti. Oli toisaalta hänen tyylistään kuulostaa siltä, että hän ei murehtinut. Naho epäili, että pinnan alla tapahtui jotain muutakin, mutta ei silti ollut aivan varma, mitä ajatella.
”Ymmärrän sen kyllä”, Naho huokaisi. Xen kääntyi kyljelleen nähdäkseen Nahon hieman paremmin. Hän hymyili, vaikka se aina välillä muuttuikin irvistykseksi rintaa pistäessä.
”Kaikesta tapahtuneesta huolimatta… nämä viimeiset viikot ovat olleet ihan hyvä kunniakierros”, Xen tuumasi. ”Sain nähdä kaupunkia, tapella pimeyden metsästäjiä vastaan, ratkoa muinaisia mysteereitä, viettää aikaa teidän kanssanne…”
”Xen…” Naho toppuutteli. Vahkin sanat olivat nostaneet palan kurkkuun.
”Minä sanoin niin isällekin”, Xen kuitenkin jatkoi. ”Että se, että hän oli täällä kanssani loppuun asti teki tästä kaikkien näiden rintakipujen ja kouristusten arvoista. Minä vain toivon, että ne Bio-Klaanin Tawat ja Visokit ja muut saavat nostettua hänet pinnalle sen jälkeen, kun minä… noh… kuolen.”
Xenin äänestä kuuli haikeuden. Oli selvää, että hän oli odottanut Bio-Klaanin näkemistä. Nyt, kun se ei ehkä koskaan tapahtuisi, oli rapulinnoituksen näkeminen muuttunut vain viimeiseksi haaveeksi. Asiaksi, jota kuvitella viimeisinä hetkinä.
”Kuulostat siltä, että olet jo luovuttanut”, Naho nielaisi. ”Killjoy ei arvostaisi tuollaista asennetta.”
”Naho, tämä sattuu ihan helvetisti”, Xen huomautti. Hän oli kylkiasennossakin puristanut rintaansa koko keskustelun ajan.
”Sitä on kestänyt jo niin kauan, että osaan peittää sen, mutta minä en jaksa enää…”
Vaikka Xen edelleen hymyili sanojensa läpi, Nahon usko alkoi olla lopussa. Hän antoi päänsä romahtaa Xenin vierelle ja mongersi jotain, mistä Xen ei saanut selvää. Vähän aikaa siinä ryvettyään hän nosti kasvonsa, tuijotti Xeniä silmiin ja yritti löytää lohduttavia sanoja. Niitä hän ei kuitenkaan löytänyt. Xen kuitenkin naurahti ääneen sille ajatusten mytylle, joka Nahon päässä kiertyi. Se sai luvan riittää.
”Ja hei, minä en vakoile ajatuksia töykeyttäni sitten”, Xen kiirehti täsmentämään. ”Mitä pidempään kivistys jatkuu, sitä vaikeampaa Cencordin kontrollointi on… ja se tuntuu haluavan kuulla kaiken.”
Naho pakotti itsensä hörähtämään Xenin puolustuspuheelle. Esittää ei kuitenkaan tarvinnut pitkään, kun Nurukan korotti huomattavasti ääntään komentosillalle valuvan datan edessä.
”Nyt se isokin liikkuu.”
Cody ja Mavrahkin nostivat katseensa. Naho joutui auttamaan pystyyn halunneen Xenin vaivalloisesti pystyyn ja taluttamaan tämän näytön luokse. He tuijottivat sitä hetken. Koillissakarasta ilmestynyt toinen rintama oli jo tunteja aikaisemmin sulautunut Steltinmerellä raivoavaan suurempaan myrskyyn. Säätutka näytti sen valtavana violettina klönttinä pohjoisen maailman kartalla. Mikään kartalla ei kuitenkaan liikkunut hetkeen.
”Kärsivällisyyttä”, Nurukan sanoi. He odottivat vielä tovin. Jokainen sillalla oli täysin hiljaa, kunnes rintama liikkui kartalla yhden pikselin verran pohjoiseen.
”Se on tehnyt noin jo neljästi viimeisen viiden minuutin aikana”, Nurukan selvitti havaintojaan. He kaikki tiesivät, mitä se tarkoitti. Vaikka nytkähdys kartalla näytti äkkiseltään pieneltä, täytyi rintaman liikkeen olla tosimaailmassa hirvittävän nopea.
”Pohjoiseen”, Naho empi. ”Tänne?”
”Paha sanoa, mutta kyllä, ainakin pohjoiseen”, Nurukan murahti. Sitten kartta nytkähti uudelleen, ja myrsky oli taas yhden pikselin pohjoisempana.
”Tuolla vauhdilla… kuusi tuntia”, Mavrah sanoi. Oli ällistyttävää, miten nopeasti hän oli tehnyt laskelmat. Professorin ääni oli käheä. Naho päätteli, että hän oli käyttänyt sitä paljon sillä aikaa, kun hän oli ollut Killjoyn kanssa muualla.
”Hitto vie”, Naho äyskähti ja ryntäsi kommunikaatiopöydälle ja avasi sieltä linjan suoraan Killjoyn kypärään. Se kuitenkin tuuttasi välittömästi huonoa signaalia. Kaikki läsnäolevat kuulivat sen. Ja he kaikki myös tiesivät, mitä se tarkoitti. Nivawk-aseman pohjakerroksen ja pintamaailman välissä oli sen verran paljon etäisyyttä ja kiinteää materiaa, etteivät langattomat yhteydet usein toimineet niiden välillä. Xen nilkutti Nahon vierelle ja nyökkäsi ylöspäin. Hän tiesi täsmälleen, minne hänen isänsä oli mennyt.
Näköalat Ko-Metrun komentotornissa eivät olleet koskaan olleet niin huonot. Vesisade oli niin rankka, että horisonttia ei yksinkertaisesti nähnyt. Kaupungin valot olivat peittyneet veteen ja sumuun. Torni itsessään huojui edestakaisin pahimpien puuskien riepotellessa sitä. Killjoyn piti aika-ajoin tarrata kiinni kaiteesta, ettei tuuli olisi vienyt häntäkin. Joka kerta, kun hän irrotti siitä otteensa, joutui hän kaapimaan kuin liimana toimivaa lihaa irti kämmenistään. Sitä kondensoitui nyt jo silminnähtävällä tahdilla. Hädin tuskin hänen edessään erottuvat Tiedon Tornit olivat täysin punaisten rihmastojen peitossa.
”Minä kuulen ne koko ajan”, hän sanoi ääneen. Vain hetkeä aikaisemmin luukku hänen takanaan oli auennut ja huppupäinen hahmo oli astellut hänen vierelleen.
”Kellot”, hän sitten vielä täsmensi. ”Ne eivät ole koskaan pauhanneet näin kovaa, vaikka Biancasta ei ole kuulunut mitään viikkoon.”
”Minäkin kuulen ne”, Xen myönsi. ”Vaimeina, mutta kuulen kuitenkin.”
Luukun takaa kuuluvasta kopinasta Killjoy päätteli, että joku – luultavasti Naho – oli auttanut Xenin portaita ylös ja jäänyt sitten itse istumaan sinne. Häntä ei tosin haitannut, vaikka toa kuulisikin heidän keskustelunsa, tosin tuskin kuuli, sillä tuulen pauhatessa hänellä oli vaikeuksia kuulla Xeniäkään, vaikka tämä seisoi aivan hänen vieressään.
Hetken aikaa he seisoivat siinä rinnakkain hiljaa. Sanoja heillä olisi kummallakin riittänyt. Ja aihetta puhumiseen myös, mutta kumpikin heistä vain antautui hetkeksi myrskylle. Kaikessa kammottavuudessaankin sitä oli pakko kunnioittaa. He todistivat jotain sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen todistettu. Heidän molempien katseet kuitenkin nopeasti kääntyivät kohti taivasta ja siellä paistavaa silmää. Se näytti siltä kuin se olisi tuijottanut suoraan heitä kohti. Vielä aikaisemmin se oli liikkunut kuin etsien jotain, mutta sen jälkeen, kun Killjoy oli astellut ulos, se oli jäätynyt paikalleen.
”Oletko varma, että tuo on… se Äiti?” Xen kysyi varovaisesti.
”Olen nähnyt sen ennenkin”, Killjoy nyökkäsi. ”Silloin, kun hän varoitti minua Abzumosta.”
”Ja täten auttoi sinua pelastamaan minut”, Xen jatkoi Killjoyn ajatuksen loppuun.
Killjoy nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa paljon enemmän siitä, mitä hän oli viime viikkoina ajatellut. Kaikista niistä mereltä kantautuvista kuiskauksista ja päätelmistä, joita hän oli niiden perusteella tehnyt. Hän kuitenkin halusi antaa Xenille tilaa. Hän kuitenkin tiesi, että välttämättömän välttelemistä ei voinut jatkaa loputtomiin. Killjoyn oli vääjäämättä pelattava viimeinen korttinsa, huolimatta siitä, kuinka epätoivoiselta se kuulosti.
”Tämä myrsky…” Killjoy aloitti, mutta Xen näki siinä mahdollisuutensa ja loikkasi heti jatkamaan lausetta.
”On tulossa tänne.”
”On… hetkonen. Mitä?”
”Niin”, Xen mietti. ”Mavrahin piti saada ajatuksensa muualle, joten hän jäi laskemaan vielä tarkkaa arviota, mutta hän puhui vajaasta kuudesta tunnista. Rintama liikkuu meitä kohti valtavalla vauhdilla. Naho laittoi heti viestiä meriporttien komentokeskukseen, mutta sieltä ilmoitettiin, että metsästäjien sabotaasin korjaamiseen menee ainakin vuorokausi vielä.”
”Joka tarkoittaa, että se rintama myös pääsee tänne halutessaan”, Killjoy päätteli. Xen kohotti kulmiaan isänsä sanavalinnalle. Hän puhui myrskystä kuin sillä olisi tahto.
”Minä olin tulossa kertomaan sinulle, että aion mennä sinne”, Killjoy jatkoi. Xen kuuli tämän äänestä, että Killjoy oli pohtinut asiaa pitkään.
”Olen varma, että Äiti on siellä myrskyssä. Kaikki Taras Silistä ollut tietomme viittaa siihen, että se massa lihaa, joka sieltä pakeni, oli yksi osa sitä, mitä hänestä oli Silvottu. Ja nyt hän on tulossa tänne…”
Ajatus oli Xenistä naurettava. Killjoy oli heistä viimeinen, jonka olisi kuulunut mennä vedenpaisumusta päin. Killjoy näki Xenin katseesta, että hänen ideansa kuulosti kaikin tavoin typerältä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi olla rehellinen siitä, mitä hän oli jauhanut päässään Metru Nuille saapumisestaan lähtien.
”Hän ei ole mikä tahansa Äiti. Sen perusteella, mitä hän minulle viimeksi kertoi, hän väitti olevansa… minun äitini.”
Xenin tuomitseva ilme muuttui salamassa hämmennykseksi.
”Pidin ajatusta täysin mielipuolisena”, Killjoy selitti. ”Tietenkin… mutta sitten tapasin Kranalassa zyglakeita ja heidän arvionsa mukaan kuulani haisee aivan… noh, heille. Zyglakille. Palaset alkoivat loksahtelemaan paikoilleen. Sitten myrsky nousi… ja nyt tuo silmä tuijottaa minua taas.”
He vilkaisivat sitä nopeasti. Siellä se edelleen loisti paksun pilvipeitteen ja sateen lävitsekin.
”Minä mietin pitkään sitä, miksi hän odotti niin pitkään, ennen kuin alkoi puhua minulle. Olen ollut meren äärellä tai sen yllä ison osan elämästäni. Hän olisi voinut puhua milloin vain, mutta hän valitsi tehdä sen vasta, kun sinut piti pelastaa. Minä uskon… että niin oli tarkoitus käydä. Että Äiti haluaa pelastaa sinut. Joten ehkä… jos tapaan hänet uudestaan… saattaisimme löytää jonkin ratkaisun…”
Killjoyn katse kääntyi Xenin rintakehään. Vahki tunsi kuulan muljahdukset sisällään. Xen ei olisi normaalisti pystynyt ottamaan Killjoyn kertomusta täysin tosissaan, mutta hänen isänsä äänensävy oli raskas sellaisella tavalla, mitä Xen ei ollut koskaan ennen kuullut. Killjoy tiesi sen itsekin. Kaikki vaihtoehdot oli koluttu. Kaikki keinot käytetty. Viimeinen myrskytuulessa taittuva oljenkorsi oli viimeinen epätoivoinen yritys todistaa, että mikään heitä suurempi todella välitti heistä.
”No sitten minä tulen mukaan”, Xen paukautti. Killjoy pudisteli siihen heti päätään.
”Sinä et lähde mihinkään tuossa kunnos-”
”Mitä hiton väliä?” Xen äyskäisi. ”Kuole maaten täällä tai jalat tulvassa rämpien. Lopputulos on sama. Jos sinä lähdet tekemään tällä säällä jotain noin uskomattoman typerää, minulla on oikeus olla typerä kanssasi.”
”Xen, minulla ei ole mitään käryä siitä, mitä tapahtuu. Tämä voi olla täysin turha yritys. Tai kaikki voi mennä pieleen ennen kuin pääsemme edes rantaan asti. En halua, että otat sen riskin. Viimeksi, kun puhuimme, löysin itseni merestä puoliuppeluksista. Mitä vain voi tapahtua…”
”Isä. Lopeta. Tämä ei ole neuvottelu. Minä vain ilmoitin, että jos sinä menet, niin minä tulen mukaan. Sitä paitsi… jos se asia, joka meitä lähestyy, on todella äitisi, sehän tarkoittaa, että hän on minun isoäitini. Ja minä haluan päästä kysymään häneltä itse, miksi hän auttoi sinua pelastamaan minut.”
Xen oli ristinyt kätensä ja irvisteli siihen malliin, että hänen rintaansa raastava kipu oli hallinnassa vain hädin tuskin. Tuijotuskilpailu ei ollut rehti, koska Killjoyn kypärä piilotti hänen katseensa suunnan. Xenin voitto tuli kuitenkin siinä, kun Killjoy kääntyi hetkeksi vilkaisemaan komentotornin alla avautuvaa Ko-Metrua. Siellä se taas seisoi. Musta piste, jonka erotti sieltä aina. Se oli puoliksi hautautunut vetiseen lihaan, mutta Killjoy tiesi silti, että se katsoi häntä kohti. Hän jätti sen kuitenkin omaan arvoonsa, kääntyi takaisin kohti Xeniä ja huokaisi syvään.
Hän oli niin ylpeä siitä, millaiseksi Xen oli tullut. Edes niissä kivuissa ja kaiken kokemansa jälkeen hän seisoi siinä hänen edessään selkä suorana päättäväisin katsein. Ilman häivähdystäkään pelkoa sitä kohtaan, mikä heitä odottaisi.
”Kamppeet kasaan sitten”, Killjoy myöntyi. ”Lähdemme tunnin päästä. Pyydän Codya järjestämään meille kyydin.”
Xen antoi ristittyjen käsiensä valahtaa ja voitonriemuinen virnistys levisi hänen kasvoilleen. Kahdesti ei tarvinnut käskeä. Ja vaikka Killjoysta näki, että tämä oli huolen ja epätoivon murtama, Xen oli silti kiitollinen siitä, että ennen kuin hänen kuulansa lopullisesti pettäisi, hän saisi kokea vielä yhden viimeisen seikkailun.
Xcutionin paraakin lattialla istuva Killjoy oli täyttänyt olkapäidensä ohjuspatterit käsin. Kuusitoista yhteensä, kahdeksan molempiin olkapäihin. Miksun mukana olivat kadonneet Nynrah-haamujen innovaatiot ja paluu vanhaan vaati taas sen, että hän täydensi ammusvarastonsa itse. Ionimiekka- ja kilpi olivat mukana. Ranteiden sisään piiloutuvat raidetykit oli puhdistettu ja ladattu. Hän olisi kysynyt Brosnilta apua niiden kalibroimiseen, mutta radioyhteyttä Nascostoon ei yksinkertaisesti enää ollut. Killjoylla oli paha aavistus siitä, että syypää oli jotain muuta kuin myrsky, mutta sitä oli toistaiseksi turha spekuloida.
Xenin varustus oli kevyempi. Sarajin ionimiekka oli tiukasti kiinni hänen reidessään. Killjoy ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, joten varastoja hieman kaiveltuaan hän oli antanut tyttärelleen vielä yhden lahjan. Mustaharmaa metallinen reppu oli ohut ja kiinnittyi magneetin lailla Xenin selkään. Sitä hädin tuskin erotti, mutta jo se, että Xen oli suostunut ottamaan sen vastaan, oli antanut Killjoylle ripauksen mielenrauhaa. Se oli palvellut häntä hyvin Kohiki-salmella sata vuotta sitten. Nyt se palvelisi hänen tytärtään.
Kun Naho näki kaksikon seuraavan kerran, he olivat molemmat Xcutionin kokoustiloissa, joskin eri puolilla. Lasiseinäisen käytävän oikealla puolella Killjoy ja Cody kävivät kiivasta keskustelua samalla, kun Xen ja Nurukan keskustelivat vasemmalla. Vaikka huoneisiin näki sisälle, olivat ne täydellisesti äänieristettyjä. Naho ei edes näiden huulilta pystynyt päättelemään, mitä huoneissa keskusteltiin, mutta jonkinlaista vaihtokauppaa niissä selvästi käytiin. Killjoy ojensi rannetietokoneensa Codylle, joka ei näyttänyt haluavan ottaa sitä vastaan. Samoin Nurukan ojensi jotain Xenille, joka näytti siltä, että oli purskahtamassa itkuun. Lopulta keskustelut päättyivät siihen, kun Killjoy ja Cody kättelivät toisiaan ja Nurukan ja Xen halasivat toisiaan pitkään. Normaalisti Naho olisi ilahtunut sellaiset eleet nähdessään, mutta tavasta, jolla kaksikot toisistaan erosivat, hän aisti jo hieman, mihin keskustelut olivat liittyneet.
Selvästi kumpikin heistä, sekä Xen että Killjoy, valmistautui siihen mahdollisuuteen, etteivät he koskaan tulisi takaisin.
Nahon kanssa jäähyväiset olivat lyhyet. Halattuaan Xeniä hän yllätti vielä Killjoyn samalla eleellä. Hänen omaksi yllätyksekseenkin Killjoy vastasi halaukseen. Kun he erkanivat, paikalle jäänyt Nurukan kiskoi vielä Killjoyn hetkeksi luokseen. Xen ja Cody olivat menneet edellä, joten vain Naho oli kuulemassa.
”Lupaatko tehdä kaikkesi, että hän selviää”, Nurukan kysyi. Killjoy nyökkäsi.
”Lupaan.”
Nurukan puristi Killjoyn olkapäätä näennäisesti tyytyväisenä. Toat jäivät käytävälle seisomaan kahden. Heidän molempien päässä pyöri sama ajatus: He olisivat tahtoneet lähteä heidän mukaansa. Mutta Killjoy ja Xen olivat yhdessä kieltäytyneet. Tämä olisi matka, jonka he tekisivät kahdestaan.
Cody oli ainoa, joka matkusti heidän kanssaan Nivawk-aseman pinnalle. He olivat matkalla kohti ajoneuvohangaaria. Kukaan heistä ei sanonut hissimatkan aikana sanaakaan. Codykin alkoi puhumaan vasta tallien ovilla.
”Lentäminen ei ole mahdollista tällaisella kelillä, joten Betty ei ole vaihtoehto. Olin valmistautunut ajamaan teidät rannikolle itse, mutta sitten löytyi kuski, joka oli vielä hullumpi ja valmis tekemään reissun.”
Hallissa säksättävä rapujalkainen vahkikävelijä ei ollut tavanomainen. Sen sivulla olevista siivekkeistä ja moottoreista näki, että se oli tuunattu jonkinlaiseksi amfibiksi. Se soveltui heidän tarkoitusperiinsä täydellisesti. Sen kasannutta matorania oli pidetty hulluna. Miksi kukaan nyt haluaisi ajaa rapujalkaisella suoraan veteen? Mutta myrskyn myötä tulviva Metru Nui oli sille täydellinen ympäristö. Kek heilutteli heille innokkaana kättään, avasi kävelijän takaosan ja ohjasi Killjoyn ja Xenin sisään.
He istuivat vastakkain ovea lähimmille penkkeihin. Kuskin paikalle kavuttuaan Kek jäi vielä tarkistamaan ajoneuvonsa järjestelmiä, kun kätensä ristinnyt Cody tuijotti vielä hetken kaksikkoa. Xeniä hän katsoi kaiheudella, Killjoyta taas jotenkin huolestuneesti. Vahkin asennosta Xen luuli, että Cody valmistautui pitämään jonkinlaista jäähyväispuhetta, mutta komentaja teki lopulta vain kunniaa ja toivotti heille onnea matkaan. He molemmat vastasivat siihen vetämällä kädet lippaan. Kek sulki kävelijän ovet ohjaamosta käsin ja matka myrskyn maille alkoi.
Kävelijä oli jo kaukana, kun raskaasti puuskuttava Mavrah juoksi Codyn rinnalle katsomaan, kuinka autotallin automaattiovet sulkeutuivat. Hän oli tullut niin pian kuin oli mahdollista, mutta oli silti saapunut liian myöhään. Hän olisi halunnut nähdä heidät vielä kerran.
He seisoivat tallissa Codyn kanssa hiljaa. Hän ei kysynyt siitä ääneen, mutta Mavrah näki punareunaisen rannetietokoneen puristumassa Codyn vasemmassa kädessä. Komentajan katse oli maassa. Se päivä oli kohdellut heitä kaikkia kaltoin.
”Käyn… katsomassa Vakamaa, kun kerran olen ylhäällä”, Mavrah mutisi ja lähti laahustamaan Nivawk-aseman sairasosastoa kohti. Cody jäi seisomaan talliin yksin. Kun hän kuuli Mavrahin askeleiden kaikkoavan, hän nosti Killjoyn rannetietokoneen silmiensä eteen, töytäisi kevyesti painikkeita sen sivussa ja katsoi, kuinka sen näyttö heräsi henkiin.
Aseman käytävät tuntuivat tavallistakin harmaammilta, kun Mavrah asteli niitä pitkin ohittaen matkallaan lukuisia ko-matoralaisia, jotka oli komennettu auttamaan lisää metrun evakuoitavia asemalle sisään. Mavrah hädin tuskin kuuli, mistä nämä keskustelivat. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Ne olivat Sanahassa.
Hän katui kaikkia niitä asioita, joita ei koskaan ollut sanonut tälle ääneen. Hän puristi tiukasti laukkuaan ja heilutteli sitä sen verran, että kuuli sen sisällön kolisemassa tummaa nahkaa vasten. Ne olivat heidän yhteiset muistiinpanonsa. Onu-Metrun kaivauksilla yhdessä vietettyjen päivien hedelmät. Hän ei antaisi otteensa livetä niistä koskaan. Yksinkertaiset muistiinpanot olivat muuttuneet arvokkaiksi muistoesineiksi.
Hän toivoi enemmän kuin mitään, että Vakama saisi hänen ajatuksensa edes hetkeksi muualle. Edellisen päivän episodin jälkeen takojaa oli pidetty ankarien kipulääkkeiden vaikutuksen alla, jotta tämän särkevät kädet antaisivat hänelle edes hetkeksi rauhan. Miehen ajatus oli onneksi tuntunut lääkepöllyistä huolimatta juoksevan, ja Mavrah kaipasi enemmän kuin koskaan ystävää rinnalleen.
Mutta hän yllättyi nähdessään, ettei Vakama ollut enää sairasosastolla. Se oli kummallista, sillä aulan hoitohenkilökunta oli väittänyt, että hän olisi. Hämmentynyt Mavrah kolusi ensin läpi pienen sairaalahuoneen ja sitten sinne johtavan käytävän. Hetken aikaa itseään rauhoiteltuaan hän kuitenkin kuuli nyyhkytystä tyhjästä varastohuoneesta aivan kulman takaa. Hetkeäkään epäröimättä hän ryntäsi siitä sisään ja onnekseen löysi ystävänsä polviltaan sen lattialta.
Oli selvää, että Vakaman kipulääkkeet toimivat edelleen, sillä sellaisessa tilanteessa kuka tahansa olisi huutanut, jos tuntoa olisi ollut. Mavrah katsoi kauhuissaan, kuinka hänen ystävänsä kädet lohkeilivat. Rätinän suorastaan kuuli. Metalli kirskui kuin jokin suurempi voima olisi halunnut rusentaa ne kasaan.
”Auta… minua…” Vakama onnistui ulvahtamaan. Mutta ennen kuin Mavrah ehti ottaa askeltakaan lähemmäksi, korviavihlova metallin kirkahdus viilsi hänen korvissaan. Hän katsoi kauhuissaan, kuinka Vakaman kädet murenivat ranteista eteenpäin ja ta-matoran rojahti maahan käsiensä sirpaleiden päälle.
Mavrahin hätääntyneet avunhuudot kuultiin vasta, kun professori astui varastohuoneesta ulos käytävälle. Menetyksestä toiseen kävellyt mies lysähti maahan. Lasit tippuivat käytävälle hoitohenkilökunnan saapuessa ihmettelemään äkillisiä parahduksia.
Tajuttomuuden viedessä Mavrahin mukanaan, olivat hänen viimeiset ajatuksensa siinä myrskyssä, jota kohti Xen ja Killjoy olivat hetkeä aikaisemmin lähteneet matkaamaan.
Mitä niin hirvittävää he olivat tehneet, että Levi-Atheon rankaisi heitä tällaisella tavalla?
Xenin ja Killjoyn matka oli vähäsanainen. Alkumatkan he kuuntelivat vielä Kekin kummallisia tarinoita menneiden päivien ajotehtäviltään. Ajo-olosuhteet olivat kuitenkin paljastuneet nopeasti niin huonoiksi, että tämän oli pakko keskittyä pitämään heidät tiellä. Siellä, missä Metru Nuin kadut eivät tulvineet, ne olivat niin liukkaita, että rapujalkojen vispaamisen suorastaan tunsi. Pienemmät kadut olivat kuitenkin usein niin täynnä vettä, että niille siirtyminen olisi melkein vaatinut sukellusveneen.
Matka Onu-Metrun rannikolle kesti lopulta useamman tunnin. Suurimman osan siitä ajasta he kuuntelivat piiskaavaa sadetta kulkupelinsä kattoa vasten sekä ukkosen jyrinää, joka tuntui kuuluvan koko ajan lähempää ja lähempää. Aivan rantaan asti Kek ei heitä kuitenkaan pystynyt viemään, sillä sitä ei yksinkertaisesti enää ollut. Etelään päin osoittava rannikkokaistale oli ollut niin monen hyökyaallon uhri, että se, missä sisäänkäynti kaivauksille oli ennen sijainnut, oli nyt syvällä veden alla. He pysähtyivät lopulta törmälle sen yläpuolella. Kek lähti Killjoyn pyynnöstä heti takaisin kohti Nivawk-asemaa. Oli turhaa jättää matorania riskeeraamaan henkeään, kun he eivät tienneet, kuinka kauan heillä muutenkaan kestäisi.
Killjoy oli se, joka kierteli aluetta hetken samalla, kun Xen asettui istuskelemaan törmän reunalle. Killjoy ei uskaltanut lähteä lentoon sillä säällä, joten hän kiersi jalan törmän hieman merta kohti viettävälle osuudelle ja tähysti kohti kaivausten oletettua suuaukkoa. Hänen kummastuksekseen se kuitenkin näytti olevan täysin ummessa. Tyrskyjen heilutellessa vesimassoja hän aina välillä näki sen kohdan, missä sisäänkäynnin olisi pitänyt olla, mutta kiviseinämä siinä kohtaa oli täysin sileä. Se näytti suorastaan koskemattomalta.
”Oletko varma, ettei meidän olisi kuitenkin kannattanut mennä Le-Metruun?” Xen kysyi Killjoyn selitettyä hänelle havaintonsa.
”Kaikista niistä paikoista, joissa olemme viime viikkoina käyneet, kuiskaukset kuuluivat täällä kaikkein selvimmin. En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta olen varma siitä, että paikka on oikea.”
Xen vilkaisi kommunikaattoriaan. Mavrahin laskemaan hetkeen oli vielä parikymmentä minuuttia.
Killjoy istui tyttärensä vierelle ja naulitsi katseensa raivoavaan ulappaan. Nahon radion kautta matkan aikana lähettämät uutiset eivät olleet parantaneet kummankaan heistä oloa. Liikkeellelähdön jälkeen myrsky oli pyyhkinyt tieltään valtavan määrän saaria. Ne olivat kadonneet sekä tutkasta että radiolinjoilta. Xian länsirannikko oli täysin pimeä. Meksi-Korossa valmistauduttiin pahimpaan. Matkan loppupuolella yhteys Nivawk-asemalle oli myös katkennut. Myrsky oli jo niin lähellä, ettei edes Metru Nuin sisäinen radioliikenne enää toiminut.
Xen ei saanut ajatuksiaan käännettyä ymmärtämään sitä, mitä maailmalle heidän ympärillään oli tapahtumassa. Ainoa asia, joka esti häntä tuntemasta oloaan täydellisen yksinäisesti, istui hänen vierellään ja kuunteli merta kuin vastauksia odottaen.
Xen tahtoi antaa isälleen kuuntelurauhan, mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi, hän pakotti itsensä ääneen siltä varalta, että se oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Sillä mitä lähemmäksi rintama saapui, sitä kovempaa hänen rintaansa kivisti. Oli selvää, ettei hän kestäisi tolpillaan enää kauaa.
”Isä.”
”Niin”, Killjoy murahti.
”Kun minä olen kuollut… aiotko vierailla usein haudallani?”
Killjoy käänsi katseensa vierelleen järkyttyneenä.
”Miksi kysyt tuollaista?”
”Koska minä tahdon, että käyt”, Xen vannotti. ”Minä tahdon, että siellä on aina kukkia. Tahdon, että se on värikkäin hauta maailmassa.”
”Se ei tule tapahtumaan”, Killjoy vannotti enemmän itselleen kuin Xenille. ”Tavalla tai toisella sinä selviät tästä. Me keksimme jotain.”
”Isä…” Xen huokaisi. ”Sinun pitää alkaa valmistautua siihen mahdollisuuteen, ettei tähän ole mitään ratkaisua.”
He käänsivät katseensa toisistaan taas kohti merta. Jos se jotakin heille kuiskasi, Xen ei sitä kuullut. Eikä hän halunnut kysyä Cencordilta, kuuliko Killjoykaan.
”Minä en halua, että vaivut epätoivoon sitten, kun olen poissa. Joten minä haluan, että pidät huolta, että hautani on niin räikeä että sen katsominen sattuu”, Xen sanoi.
Hiljaisuutta kesti taas hetki. Sen aikana Killjoy oli puristanut kätensä nyrkkiin useaan otteeseen. Katse kypärän takana oli etsinyt mereltä jotain kiintopistettä, jota tuijottaa, ja kun sellaista ei löytynyt, valui miehen katse hitaasti omiin jalkoihinsa.
”Millaisia kukkia sinä sitten haluaisit?” Killjoy lopulta kysyi. Xen virnisti hänen rinnallaan ja mietti hetken.
”Olen nähnyt sellaisia tosi räikeän punaisia petunioita. Ne on kai risteytetty jonkin muun kukan kanssa, mutta ne ovat ihan saman värisiä kuin huppuni tai tuo sinun haarniskan punainen”, Xen haaveili.
”Petunioita?” Killjoy naurahti. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä. Ei ollut kovin montaa kuukautta, kun hän oli katsellut sellaisia vielä Tawan kukkapenkissä. Oli käsittämätöntä, miten päivä päivältä Xen muistutti häntä aina enemmän ja enemmän Bio-Klaanista.
”Hyvä on. Petunioita. Mutta niitä voi olla aika vaikea löytää näin talven kynnyksellä.”
”Keksit varmasti jotain”, Xen hymyili. Killjoyn vapiseva käsi hapuili hetken Xeniä kohti, kunnes löysi tämän hopeisen kämmenen. Hän puristi sitä niin kovaa kuin pystyi, ja Xen vastasi siihen. He katsoivat merelle odottaen, mitä se toisi tullessaan. Mutta minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Myrsky raivosi, tuuli pauhasi. Lihaisia rihmastoja oli alkanut muodostua kaksikon päälle ja heidän oli pakko nousta pudistelemaan niitä pois. Silti heistä molemmista tuntui oudon rauhalliselta. Jos hyökyaalto olisi saapunut nyt ja pyyhkäissyt heidät molemmat tiehensä, voisivat he molemmat sulkea silmänsä rauhassa ja antautua merelle.
Noin kymmenen minuutin kuluttua heidän kärsivällisyytensä kuitenkin alkoi taas väistyä. Sade oli kyllä muuttunut taas kovemmaksi, mutta mitään muuta ei ollut tapahtunut. Radiossa oli hiljaista. Horisontissa oli pelkkää sinistä ja harmaata. Heillä ei ollut mitään keinoa tietää, missä rintama juuri sillä hetkellä oli, vaikka Xen olikin melko varma siitä, että Mavrahin laskema h-hetki oli jo tapahtunut.
Killjoy erityisesti alkoi olla huolissaan. Hänen päässään ei pauhannut mitkään muut kuin iänikuiset kellokoneistot. Ei merkkiäkään mereltä tulevista kuiskauksista. Taivaalla loistanut silmä näytti sekin jääneen pilvipeitteen taakse piiloon, eikä siitä nähnyt vilahdustakaan. Hän ei kuitenkaan ollut valmis myöntämään vielä tappiota. Hän oli varma, että paikka oli oikea. Ehkä Äiti vain vaati hieman suostuttelua tällä kertaa. Fatizaxin päälleen pukema kalan kallo virnuili hänelle mielessään.
”Tahdon, että kokeilet kanssani jotain”, Killjoy sanoi.
”Toivottavasti et ehdota, että lähdemme uimaan. Se ei kuulostanut viimeksi menneen osaltasi hirveän hyvin”, Xen tuumasi.
”Ei mitään sellaista. Kun kävin tapaamassa zyglakeja, he opettivat minulle erään sävelmän. Ajattelin, että laulaisitko sen kanssani?”
Xen näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Hän kyllä tiesi isänsä olevan laulumiehiä, mutta hetki ei tuntunut sille mitenkään erityisen soveliaalta.
”Minä en edes ole kokeillut laulaa sen jälkeen, kun uudelleenasensit äänihuuleni”, Xen parahti.
”Ei sen väliä. Tämä on todella yksinkertainen. Minä aloitan, ja kun saat melodiasta kiinni, voit liittyä mukaan”, Killjoy selitti.
Xen ravisteli päätään hämmentyneenä, mutta ei sanonut enempään, kun Killjoy aloitti hiljaisen hyräilynsä. Hänelläkin kesti selvästi hetki tapailla, kuinka melodia meni, kunnes hän viimein tuntui saavan siitä kiinni ja alkoi hitaasti, mutta varmasti korottamaan ääntään. Lopulta hän lauloi niin kovaa, että onnistui viimein kilpailemaan humisevan tuulen kanssa. Hetken aikaa sitä kuunneltuaan Xen viimein liittyi lauluun mukaan. Se oli aluksi melkoista haparointia. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin Killjoy laulua vei, mutta puhtaan intuition avulla hän liittyi kahden hengen kummalliseen kuoroon.
Heidän antautuessa musiikin vietäväksi, raivoava meri tuntuikin yhtäkkiä rauhoittavalta ja sade kotoisalta. Xen ei osannut sitä selittää, mutta nuottien paetessa hänen suustaan hän koki olonsa märässä ensimmäistä kertaa kotoisaksi. He antoivat laulun lohduttaa heitä yhdessä. Irrottaa heidät hetkeksi maallisista murheista. He sulkivat silmänsä hetkeksi ja antoivat heitä säestävän meren pauhun tehdä tehtävänsä. Jossakin kaukana Fatizax sai olla ylpeä.
Kun he avasivat viimein silmänsä, he jatkoivat yhä laulua, mutta Xen oli ensimmäinen, joka huomasi, että horisontti näytösti yhtäkkiä jotenkin erilaiselta. Kuin silmillä olisi ollut äkkiä helpompi tarkentaa siihen. Kuin se olisi ollut jotenkin lähempänä.
Killjoy huomasi sen myös, mutta vasta, kun Xen hätäisesti tökki häntä haarniskan kylkeen. He tuijottivat näkyä yrittäen vain ymmärtää, mitä se tarkoitti. Vähän aikaa sitä tuijoteltuaan he tulivat siihen tulokseen, että horisontti tosiaan liikkui. Lähemmäksi heitä. Valtavalla vauhdilla.
”Ööööhh”, Xen parahti ottaen samalla vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Silloin Killjoy viimein ymmärsi, mitä he tuijottivat. Horisontti liikkui, koska se oli pelkkää vettä. Hyökyaalto, joka kurotteli niin korkealle kohti taivaita, että mitään muuta ei nähnyt, lähestyi heitä etelästä. Se määrä vettä, joka heidän edessään kohosi, oli suorastaan lumoavaa. Sellaisten massojen ei pitäisi liikkua sellaisella tavalla. Näyn epätodellisuus oli vanginnut heidät paikallaan. Ja samalla he tiesivät, että sellaisella vauhdilla heillä ei myöskään olisi aikaa väistää sitä. Se saapuisi ja ahmaisisi tieltään heidät ja koko rannan. Oikeastaan – siinä kokoluokassa – tuntui todennäköiseltä, että se ahmaisisi koko metrun… ehkä koko nuin.
Ja kun he tajusivat sen, neljä keltaista silmää syttyivät sen keskelle kirkkaina kuin auringot. Ne häikäisivät. Äiti oli kuullut lastensa laulun.
Xen tarttui taas isänsä käteen, mutta tällä kertaa hädästä. Siinä tuulessa olisi turha nousta ilmaan. Sellaista massaa oli turha juosta karkuunkaan. Heistä ei jäisi jäljelle mitään, kun aalto osuisi maihin, eikä se ollut enää kaukana. Hohtavia silmiä tuijottamalla etäisyyksien arvioiminen oli muuttunut hetkessä helpommaksi. Ja sitten saapui humina. Veden pauhu sellaisella lujuudella, että se oli pirstoa heidän korvansa.
Xen sulki silmänsä valmiina ottamaan sen vastaan. Killjoy oli aikeissa nostaa tyttärensä syliinsä ja ampaista taivaalle viimeisenä epätoivoisena yrityksenä paeta luonnotonta luonnonvoimaa, kun se sitten vain pysähtyi.
Veden humina lakkasi. Vesipatsas pysähtyi niin lähelle heitä, että hieman kurottelemalla sitä olisi voinut koskettaa. Sade oli jäätynyt ilmaan. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat silmät, jotka mittailivat heitä jostain aallon sisältä.
”Äidin silmät ovat toki kauniit, mutta toivoisin silti huomiotanne”, kuului ääni heidän takaansa.
Vähän matkan päässä heistä istuskeli hahmo suuren mustan kiven päällä. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut siinä aikaisemmin mitään, mutta hahmon rennosta asennosta he päättelivät, että tämä oli ollut siinä jo hetken. Kauempana tämän takana pönötti jonkinlainen sininen kanisteri. Keltainen toa hymyili leveästi. Ilma tämän ympärillä väreili kummallisesti, kun tämän käsi osui ilmaan jäätyneisiin vesipisaroihin.
”Sinä…” Killjoy mutisi. Hän tunnisti hahmon välittömästi samaksi, joka oli ollut Taras Silin taistelun viimeisessä kamerakuvassa.
”Olen pahoillani siitä, että olen hieman myöhässä”, keltainen nainen – ilmiselvästi toa – hykerteli ja kiskoi keltaista sadeviittaa hieman tiukemmin päälleen. ”Odotin näkeväni sinut jo Taras Silissä. Minulta kesti hetki huomata, että emme ollutkaan sillä aikajanalla.”
”Aikajanalla?” Killjoy ähkäisi vastaukseksi selvästi hänelle osoitettuihin sanoihin. He olivat ottaneet Xenin johdolla muutaman askeleen lähemmäksi toaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt kantavan mukanaan mitään, tai muutenkaan vaikuttanut vihamieliseltä.
”Niin. Täytyy myöntää, että se jekkusi huijasi minuakin. Kuvittele, kun luulin puhuvani kahdennelletoista lapselle, mutta haarniskasi sisällä puhuikin yksi Viktorin vanhoista munakelloista. Siinä vaiheessa tajusin, ettei sinulla ole pienintäkään aikomusta tulla tapaamaan Äitiä sinne, joten minun piti varmistaa, että Äiti pääsee tapaamaan sinua tänne.”
Xen oli sanoista todella hämmentynyt ja yritti saada kiinni edes vähäisistä tiedonrippeistä. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun hän ei edes tiennyt kummallisen hahmon identiteettiä.
”Kuka sinä oikein olet?” Xen kysyi. Toa loikkasi alas kiven päältä ja astui heidän eteensä ylpeänä.
”Aivan, niin tietenkin, tällä aikajanalla emme ole tavanneet aikaisemmin. Minut tunnetaan monilla nimillä. Inivahin kansat kutsuvat minua nykyään Atamaksi. Tässä maailmassa minut tunnetaan Jotorina. Siinä on… vähemmän, sanotaanko, sellaista ennustuksellista painolastia, joten pidän siitä melko paljon. Tosin nykyäänhän olen tosiaan myös tohtori, mutta sen käyttäminen nimenä olisi varmaan tapojen vastaista.”
”Voi ei… et kai sinä ole yksi niistä?” Killjoy parahti.
”Tiedän, että viittaat kilpakumppanisi Tohtori Nebulan seuralaisiin. Huoli pois. Vaikka ystävystyimmekin hänen kanssaan, olen täällä puhtaasti yhteisen perheemme asialla. Aikajanojen suojelijana velvollisuuteni on saattaa teidät äitimme hoviin turvallisesti”, Jotor selitti.
Killjoy vilkaisi taakseen ja tuijotti hetken vedessä vellovia silmiä. Hän luuli, että he olisivat voineet vain puhua siinä, mutta ei vastustellut, kun Jotor viittoi heitä mukaansa.
”Seisokaa ihan lähelläni. Minun piti sulkea tie kaivauksille, noh… tämän veden takia. Minulla on oikoreitti.”
Xen vilkaisi isäänsä vahvistusta hakeakseen. Hän oli melko varma, ettei Killjoykaan oikeasti tuntenut toaa, mutta se, että he olivat ylipäätään löytäneet mitään rantaan saapumalla tuntui jonkinlaiselta ihmeeltä. Killjoy vastasi Xenin katseeseen myöntävästi. Tämä oli se käsi, jonka he pelaisivat. Kaikki peliin. Sitä paitsi, mitä yksi toa heille mahtaisi? Jos tämän tarina paljastuisikin petokseksi, Killjoy saisi häntänsä tämän kurkulle niin nopeasti, ettei tämä ehtisi muakaa sanoa.
He astuivat aivan Jotorin rinnalle. Ennen kuin mitään tapahtui, toa kuitenkin vilkutteli kohti paikalleen jähmettynyttä hyökyaaltoa.
”Lähdemme matkaan!”
Ja aallosta vastattiin. Kuin tuhat kidutettua sielua olisi kirkunut samaan aikaan.
Sitten aivan yllättäen maa heidän allaan petti. Kiinteä kivi heidän jalkojensa alla muuttui hiekaksi ja he putosivat. Xen oli osannut arvata, että he olivat seisoneet suoraan kaivauksille johtavan tunnelin yläpuolella, mutta yllättyi, kun hänen kauhulla odottamaansa tärähdystä ei tullutkaan. Sen sijaan heidät otti vastaan pehmeä hiekasta koostuva liukumäki, joka kiidätti heitä vaudilla kohti syvyyksiä. Jotor surffasi hiekka-aallon harjalla vaivattoman näköisesti, kun taas pyllymäkeä laskevan Xenin vierellä haparoiva Killjoy huusi kauhusta, kun tämä matkasi mäkeä alaspäin pää edellä.
He saapuivat holvikaarihuoneeseen ennätysajassa. Jotor joutui kiireessä jauhamaan yhden seinän heidän läheltään tomuksi saadakseen tarpeeksi lisää irtohiekkaa pysäyttääkseen Killjoyn etenemisen. Xen nosti itsensä pystyyn rintaa puristaen. Liukumäki oli ollut aivan aavistuksen liian jännittävä käänne ja Killjoykin unohti nopeasti kokemansa kauhut tyttärensä tueksi rientäessään.
”Me tarvitsemme apua pian”, Killjoy mutisi Xenin vajotessa jälleen yhteen kouristukseen. Jotor katsoi näkyä hieman murheellisena.
”Näen sen. Tulkaa. Mitä pikemmin pääsemme kotiin, sen parempi.”
Holvikaari oli yhä siinä, mihin Xen ja Killjoy olivat sen muutamaa viikkoa takaperin jättäneet. Tilan nurkassa oli yhä työkaluja ja instrumentteja, jotka Mavrah ja Sanaha olivat epäilemättä jättäneet jälkeensä sillä oletuksella, että he tulisivat vielä takaisin. Ajatus kouraisi Xenin taas miltei kaksin kerroin.
”Eli se on kuin onkin portti?” Killjoy ihmetteli Jotorin astellessa tutkimaan holvikaarta.
”No toki. Melko rujo sellainen. Tulinoidan innovaatiot eivät olleet koskaan erityisen hienovaraisia. En edes tiedä, miten hän kaapi kasaan sellaisen määrän hiekkaa tiimalaseistani, että hän kykeni rakentamaan näitä niin monta.”
”Tulinoidan?” Xen ähkäisi. Hän tiesi, että Nizkin oli vieraillut niillä kaivauksilla. Nyt hän toden teolla mietti sitä, oliko hänkin tiennyt.
”Niin”, Jotor huokaisi ja siveli valkoisen kiven pintaa kämmenellään. ”Se oli melko monta elämää sitten. Mutta hopeareunus se on myrskypilvessäkin! Ilman vanhoja välineitäni nämä ovat ainoa tapa päästä Äidin luokse lihassa ja veressä. Tosin varoituksen sana, nämä toimivat vain yhteen suuntaan. Jos haluatte takaisin, tulee teidän lainata kyyti häneltä itseltään.”
”Miksi emme olisi voineet puhua hänelle tuolla ylhäällä?” Killjoy ihmetteli.
”Äidin on tullut aika palata siihen maailmaan, jonka hän itselleen rakensi. Hän tahtoo tavata lapsensa siinä valtakunnassa, jonka he häneltä tulevat perimään.”
Killjoy ja Xen vilkaisivat toisiaan Jotorin sanoja ihmetellen. Tämä – oletettavasti edellisen tempauksensa perusteella kiven toa – kaivoi sadetakkinsa povitaskusta hyppysellinen valkoista hiekkaa ja ripotteli sen holvikaaren aukkoon kuin suolan höyryävän annoksen päälle.
”Tämä on ollut suljettuna melko pitkään, mutta luulisin, että se tuosta virkoaa.”
Ei kuulunut ääntäkään siitä, kun holvikaaren yhteys jonnekin ikuisuuksien päähän muodostui. Yhtäkkiä siitä ei vain nähnyt enää lävitse, vaan synkkä, absoluuttinen pimeys oli täyttänyt raamit. Se näytti samalta molemmilta puolilta. Siitä ei nähnyt läpi. Killjoy tunsi saman kylmäävän tunteen selkäpiissään, minkä hän tunsi yleensä Kranalassa mustaan aurinkoon tuijottaessaan. Xen nyrpisti hieman kuonoaan. Hän tunsi sen kylmyyden myös.
”Noh, lapset ja lapsenlapset ensin”, Jotor hihkaisi ja viittoili heitä astumaan porteista sisään. Xen tunsi sydänkuulassaan taas sen kihelmöinnin, minkä silloin, kun hän oli loikkinut tyhjän kaaren lävitse sen jälkeen, kun he olivat löytäneet sen. Killjoy taas tunsi sen paljon lujempaa. Kellokoneistot hänen tajunnassaan pauhasivat niin lujaa, että hän ei kuullut, mitä Jotor sanoi seuraavaksi. He olivat astuneet kaaren eteen, mutta keräsivät edelleen rohkeutta astua siitä läpi, kun he tunsivat töytäisyn selissään ja kaatuivat siitä läpi tyhjyyteen.
Pinnalla jäätynyt aika oli lähtenyt kulkemaan taas, kun Jotor oli kaksikon perässä kadonnut holvikaaresta sisään. Meren Äiti lauloi lauluaan – viimeisiä säkeistöjä lastensa aloittamasta sävelestä. Hyökyaalto osui viimein Onu-Metrun rannikkoon ja jatkoi matkaansa kohti sisämaata kuin maa ei olisi koskaan tullutkaan sen tielle.
Nivawk-asemalla Killjoyn ja Xenin signaalien viimeisetkin rippeet katosivat. Naho puristi hermostuneena kätensä nyrkkiin ja kirosi ääneen.
Silmä pohjoisen maailman taivaalla oli kadonnut. Sade ja tuuli hellittivät vain sen verran, että Metru Nuilla alettiin viimein saamaan tietoa siitä, mitä oli tapahtunut.
Kaksi metrua, Onu ja Le, olivat puoliksi veden peitossa. Evakuoinnista huolimatta tuhansia asutettuja taloja oli joutunut aaltojen murskaamaksi. Hätäsignaalit muualta maailmasta alkoivat löytää tietään myös Metru Nuin vastaanottimiin. Naholta kesti tunti saada minkäänlaista kuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Uutiset olivat karua luettavaa.
Stelt oli hiljentynyt jo ennen kuin rintama oli lähtenyt liikkeelle. Xialla yritettiin edelleen saada selvää siitä, oliko läntistä rannikkoa edes enää olemassa.
Pohjoisen mantereen rantaviiva oli siirtynyt kilometreillä. Ja sitten tulivat ensimmäiset viestit Meksi-Korosta. Tai niiltä, jotka olivat tarkkailuasemiltaan nähneet, mitä sille oli tapahtunut. Saaren paikalla oli nimittäin vain vettä. Kaikki merkit siitä, että siellä oli joskus elänyt ketään, oli pyyhitty puhtaaksi.
Tulen toa, joka astui Nahon valvomaan kommunikaatiohuoneeseen, oli edelleen kasvoistaan siteiden peittämä. Ainoastaan turvonneet silmät ja irvistävä suu pilkottivat niiden lävitse. Tiputuskonetta perässään vetävä Lhikan otti aseman haltuunsa mitään Naholle sanomatta. Tarvittiin vain yksinkertainen nyökkäys. Hän ottaisi aseman hallintaansa, jotta Naho pääsisi etelään mahdollisimman nopeasti.
Jos siellä oli ketään hengissä, oli toimittava nopeasti. Ja nopeasti Naho liikkuikin. Kaikkialle kerääntynyt vesi ja kudosneste kiihdytti häntä kohti puoliksi uponnutta Le-Metrua.
Kesti tunteja, ennen kuin kukaan tajusi, mitä Onu-Metrun rannikolla oli tapahtunut.
Vaikka vesi oli syönyt rannikosta käytännössä kaiken, oli yhden kammottavan yksityiskohdan synty jäänyt kaikilta näkemättä. Sillä merta metrun edustalla peitti verkko. Lihasta koostuva verestävä jäänne, joka oli alkanut kirkumaan välittömästi tämän Äidin jätettyä maallinen todellisuus noustuaan taivaisiin.
Silmät, joita lihaan ilmestyi, katsoivat ympärilleen kauhuissaan. Ne tiesivät, mitä se kaikki tarkoitti.
Sillä Äidin palatessa kotiin, oli kello viimein lyönyt kaksitoista…
Kylmyydelle ei tuntunut olevan loppua. Vilunväristykset kulkivat edelleen Killjoyn ruumiin läpi, kun hän heräsi. Hänen edelliset muistikuvansa sulautuivat kaikki yhteen, ja muodostivat ainoastaan kummallisen vääjäämättömyyden tunteen, joka kaikkosi hänen mielestään kuin vasta nähty uni.
Mutta tunne piili edelleen hänen sisällään. Killjoy vannoi, että oli nähnyt matkan aikana jotain, mitä hänen ei olisi kuulunut. Kuin hän olisi tuntenut huonoa omatuntoa asiasta, jota hän ei edes muistanut tehneensä tai nähneensä.
Hän nosti katseensa ylös sorasta, johon hän oli päätynyt. Hän ei ainakaan muistanut pudonneensa mistään, mutta hän oli uponnut sen verran syvälle maa-ainekseen, että olisi ollut outoa, jos niin ei olisi tapahtunut. Hän ei lopulta edes pysähtynyt katselemaan ympärilleen, vaan lähti välittömästi etsimään Xeniä. Ei kestänyt kauaa, kun hän näki kaksi Kal-metallista jalkaa törröttämässä pystysuoraan sorasta hieman alempana mäessä.
Killjoy päästi irti Xenin vasemmasta jalasta ja päästi tämän maahan. Henkeään haukkova tyttö räpiköi itsensä pystyyn narskuvaa soraa ympäriinsä pärskien. Muutaman viimeisen valkoisen kiven huppunsa sisältä kaavittuaan he uskalsivat viimein tutkia ympäristöään.
”Oletko kunnossa?” Killjoy varmisti.
”Juu… helvetinmoinen trippi”, Xen vastasi. ”Missä me olemme?”
Oli yö. Taivaankannella loistavat tähdet olivat kuitenkin niin kirkkaita, että niiden valossa näki oikein hyvin. He olivat saapuneet valkoisesta sorasta koostuvaan jyrkkään mäkeen. Heidän takanaan sitä samaa soraa näkyi loputtomiin. Ilma oli hieman kostea ja suolainen. Killjoy polki jalkaansa maassa ja kuunteli sorasta lähtevää ääntä. Hänellä oli paha aavistus heidän olinpaikastaan, mutta ei voinut olla siitä vielä aivan varma.
”Hoooooi!” kuului huuto kaukaa mäen päältä. Keltainen hahmo heilutteli heille siellä käsiään. Xen ähkäisi kuuluvasti. Matkaa olisi paljon ja nousu tulisi olemaan rankka. Hän vastusteli sitä ensin, mutta Killjoyn maaniteltua tovin Xen hyväksyi kohtalonsa ja nousi isänsä reppuselkään, kun tämä alkoi hitaasti kapuamaan mäkeä ylös.
”Tunnistatko taivaan perusteella, missä olemme?” Xen kysyi. Killjoy käänsi päänsä hieman vaivalloisesti vilkaisemaan, mutta keskittyi sitten taas löytämään tukevaa jalansijaa.
”Olen melko varma, että tuollaista taivasta ei ole olemassakaan.”
”Miten niin ei ole?” Xen ähkäisi.
”En tunnista noista kuvioista ainuttakaan. En ole mikään tähtitieteilijä, mutta osaan suunnistaa niistä tarpeen vaatiessa. Ja minä en ole koskaan nähnyt tähtiä tuollaisessa järjestyksessä.”
Matkan viimeiset kymmenet metrit hän nousi rakettimoottoriensa avustuksella. Jotor katsoi, kun he laskeutuivat hänen vierelleen, ja Xen laskeutui hetkeksi alas Killjoyn reppuselästä. He olivat odottaneet näkevänsä mäen toisella puolella jotain, mutta heidän edessään olikin vain laakson verran lisää soraa.
”Joo, pahoittelut. Minulla ei oikeastaan ollut hajuakaan siitä, miten lähelle pääsisimme tuolla. Joudumme kävelemään jonkin matkaa.”
”Kuinka pitkälti?” Killjoy kysyi.
”Teemme välipysähdyksen Vanhassa Temppelissä. Luulen, että Äiti on nostanut sen takaisin ajasta. Se on ihan hauska etappi, jos haluaa vähän kokea nähtävyyksiä samalla.”
”Et ole edes kertonut, missä tarkalleen olemme”, Xen huomautti. Jotorin kasvoille nousi ihmettelevä ilme.
”Etkö ole tosiaan vielä hoksannut? Minä ymmärsin, että sinäkin olit kulkenut täällä jo. Sinä ja se Nurukan-veikko.”
Killjoyn epäilykset kävivät toteen. Xenkin tajusi sen. Tottahan toki se sora oli vaikuttanut tutulta, mutta mikään muu paikassa ei näyttänyt siltä kuin ennen. Valkoinen sumuinen taivas oli täysin tiessään ja tähtitaivas loisti sen tilalla. Horisontin piirteet erotti selvemmin kuin ne aikaisemmat ikuisuudet. Ilma tuntui erilaiselta. Sen haistoi ja maistoi. Mutta silti Killjoy oli arvuutellut sitä mahdollisuutta heti sorasta herättyään.
”Olemme Kranalassa.”
”Jep!” Jotor vahvisti. ”Emmekä minään sielunmatkaajaana tai huumausaineiden alaisena, vaan ihan aidosti ja oikeasti.”
Senkin Killjoy oli huomioinut välittömästi. Normaalisti sielunmatkatessa hän näytti aina vanhalta itseltään hopeisine Miruineen, mutta nyt hän oli siellä omana itsenään. Hän otti kypärän hetkeksi pois päästään nuuhkiakseen heitä ympäröivää ilmaa. Hänen aistinsakin toimivat aivan eri tavalla kuin ennen. Kaikki tuntui niin todelliselta. Lähinnä, koska todellisuuttahan se oli.
”Mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi, mutta Jotor viittoili tätä jo peräänsä.
”Selitän matkalla. Meillä on tässä aikaa jutustella patikoinnin ohessa.”
Xen yritti nilkuttaa eteenpäin, mutta se oli niin vaivalloisen näköistä, että Killjoy kaappasi tyttönsä taas reppuselkään ja lähti harppomaan Jotorin perään. Hän lähti halkomaan ikuisuuksia samaan tapaan kuin oli Peelonkin kanssa. Sora narskui heidän jalkojensa alla. Ainakin sade oli päättynyt. Edellinen vierailu oli ollut tavanomaistakin masentavampi sen vuoksi.
”Äiti ajoi sen edellisen valtiaan täältä pois”, Jotor selitti, kun Killjoy oli saapunut astelemaan tämän rinnalle. ”Se kellossa roikkuva nainen ei kohdellut tätä paikkaa kovin hyvin. Nyt, kun Äiti on täällä taas, on taivas kirkas ja horisontti selvä. Paitsi tietenkin tuo ikävä läntti tuolla keskellä, mutta sille emme mitään mahda.”
Sitä oli huomattavasti vaikeampi erottaa yötaivasta vasten, mutta Killjoylta ei silti kestänyt kauaa löytää sitä. Musta aurinko paistoi edelleen täsmälleen siinä kohtaa taivaankantta kuin ennenkin.
”Ajoi pois? Miksi hän ei tehnyt sitä aikaisemmin, jos se oli niin helppoa?” Killjoy kysyi.
”Monimutkaisia uusiintumisjuttuja”, Jotor vastasi. ”Äiti oli heikossa hapessa melko pitkään sen jälkeen, kun Tulinoita silpoi hänet. Kaikki, mitä hänestä jäi jäljelle, vietiin teidän maailmaanne ja säilöttiin ympäriinsä. Se pala, mikä oli Taras Silin alla, on kasvanut ja uusiutunut vuosisatoja. Steltinmeressä olevat rippeet tuhansia ja taas tuhansia. Mutta nyt aika on koittanut. Kolmas Vapauden Sota raivoaa jättäen Äidille melko vähän vaihtoehtoja. Oli tullut aika.”
Xenin olisi tehnyt mieli tarttua toan jokaiseen lauseeseen, mutta yksi ajatus ylitti muut.
”Miten niin ’teidän maailmaanne’?”
Jotor osoitti suoraan edessäpäin kajastavaa taivasta. Siellä oli yksi tähti, joka oli kaikkia muita suurempi. Se loisti kirkkaana ja selvänä. Viisi suurta sakaraa erottui siitä niin selkeästi, että sekä Killjoy että Xen tajusivat heti, mitä Jotor yritti heille kertoa.
”Älä viitsi…” Killjoy haukkoi henkeään.
”Mitä? Luulitko, että teidän maailmanne on ainoa laatuaan? Olette molemmat olleet kytköksissä tänne koko elämänne, ettekö tosiaan ole koskaan kuulleet tarinaa keltaisesta tähdestä? Inivahista? Äiti paratkoon Demiurgista?”
Isä ja tytär pudistelivat päätään. Jotor näytti näiden reaktiosta aidosti hieman harmistuneelta.
”No hiivatti… olisikohan siitä pitänyt kirjoittaa itse jotain… vaikka Äiti olisi kyllä pyytänyt, jos hän olisi halunnut muistojen elävän…”
”Sinä ja Äiti kuulostatte kovin läheisiltä”, Xen huomioi Killjoyn selästä ja yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä, että he olivat niin perusteellisesti jossain muualla kuin kotonaan.
”Olen ollut hänen sanansaattajansa aikojen alusta lähtien”, Jotor ylpeili. ”Palvellut hänen tahtoaan ja varjellut aikaa hänen poissaolonsa aikana.”
”Okei, mitä tuo edes tarkoittaa?” Killjoy ähkäisi. ”Että olet joku aikajanojen vartija?”
”No se on ollut kunniatehtäväni! Pidän huolta siitä, että Äidin lahjan saaneet eivät lipeä aikajanoista kaikkein katalimmille. Ei mitään kovin suuria tekoja, mutta paljon sellaisia pieniä. Että asiat pysyvät raiteillaan ja vältämme kaikkein pahimmat katastrofit. Ettei kukaan vaikka laukaise tuomionpäivää etuajassa tai mitään sellaista.”
”Eli… mitä? Tarkoittaako tuo, että sinäkin näet tulevaisuuteen? Niin kuin Biancakin?” Killjoy kysyi.
”Höpsistä! Ajan säikeet ovat Äidin itsensä etuoikeus. Minä vain noudatan hänen neuvojaan. Yleensä minun ei tarvitse koskea mihinkään vuosisatoihin, kun asiat menevät ihan omalla painollaan. Mutta aina välillä pitää upottaa kädet saveen. Viimeiset pari vuotta on ollut melkoista mikromanagerointia.”
”Eli ohjaat meitä kohti kohtaloamme?” Killjoy mutisi. Jotor kääntyi nyt katsomaan häntä loukkaantuneena.
”Älä nyt hulluja puhu! Kohtalo? Pah! Äidin lahja maailmallenne on paljon monimuotoisempi kuin Punaisen Kuninkaan kapeat visiot. Aika ei ole mikään määränpää, vaan se matka. Sitä voi muuttaa, siihen voi vaikuttaa!”
Killjoy ei ollut vieläkään ihan varma, miten Jotorin konsepti ajasta erosi hänen huomiostaan, mutta oli selvästi parempi vain myötäillä.
”Olemmeko mekin täällä siksi, että olet korjaillut asioita? Vaikuttanut aikaan tai jotain?” Xen kysyi.
”Juu enemmän tai vähemmän”, Jotor nyökytteli nyt hieman leppyneenä. ”Teidän saaminen tänne ei kyllä ollut mitenkään vaikeaa missään niistä versioista, mistä Äiti puhui. Isompi työ oli auttaa laivallinen merirosvoja kotiin myrskyn alta pois, että ne ehtivät pelastamaan yhden prinssin. Ai niin ja mitään tästä ei tosiaan tapahtuisi ilman Matoro Mustalumea, ja sen ääliön pitäminen hengissä Metru Nuille asti se vasta hankalaa hommaa onkin. Ette usko, miten typeriin asioihin se poika menee aina kuolemaan. Metru Nuin meriportit ovat auki ja se silti valitsee yhdeksän kertaa kymmenestä mennä Karzahnin kautta. Ääähh. Anteeksi. En ole päässyt purkamaan tuntojani hetkeen.”
Killjoy kuunteli toaa yrittäen parhaansa mukaan pysyä tämän ajatuksenjuoksussa kiinni. Hän tunsi, miten Xenin hengitys oli muuttunut raskaammaksi Matoron nimen kuultuaan.
”Ah, mutta kappas. Välietappimme näkyykin jo horisontissa. Siitä ei ole enää pitkä matka rantaan. Kiristetäänpäs vähän tahtia!”
Jotor lähti käytännössä juoksuun ja jopa Killjoyn pitkine jalkoineen piti tehdä töitä pysyäkseen tämän perässä. Hänkin oli nähnyt pienet rakennelmat horisontissa. Koska hän ei tiennyt, missä päin Kranalaa he liikkuivat, oli mahdotonta sanoa, oliko se sellainen rakennelma, josta Killjoy olisi mennyt ennen ohi. Mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä selvempää kuitenkin oli, että Killjoy olisi varmasti muistanut sen, jos olisi.
”Ihanaa, kun Äiti taas vähän sisustaa. Sen kellonaisen aikana kaikki kiinnostava vain hautautui tähän soraan. Nyt kaikki vanha alkaa taas nousta pinnalle.”
He lähestyivät jonkinlaisia raunioita. Kiviset pilarit ja puhtaanvalkeat seinät olivat melko romuna, mutta niistä oli vaikea sanoa, minkä vuoksi. Osa niistä näytti ajan hajalle kuluttamilta, mutta osa siltä kuin ne olisivat vasta rakennusvaiheessa. Muutaman minuutin lisää taivallettuaan he astuivat röykkiön keskelle, jossa komeili kolme suurta veistettyä hahmoa. Kauempaa Killjoy oli luullut, että siellä oli elämää, mutta hahmot paljastuivat lopulta yksityiskohtaisiksi patsaiksi.
”Ah, minä muistan nämä!” Jotor innostui. ”Nämä komeilivat myös Zighlaan suuren temppelin aukiolla. Sopivaa, että Äiti on halunnut tuoda ne takaisin. Ehkä vähän omahyväisesti sanottu, mutta minusta näin upeaa veistostaidetta ei enää osata tehdä.”
Killjoy laski Xenin selästään, jotta tämä saisi mennä tarkastelemaan patsaita lähempää. Vaikka Jotor tuntui olevan niistä kovin innoissaan, tuntui Killjoysta niiden läsnäolo oudolta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Kranalassa mitään niin todellista.
”Keitä he oikein ovat?” Xen kysyi. Hänen yllätyksekseen, ennen kuin Jotor heti vastaamaan mitään, Killjoy teki niistä ensimmäisen huomion.
”Olen ollut tarpeeksi monessa Athistitemppelissä tunnistaakseni Isä Athin.”
Oikeanpuolimmainen patsas esitti siivekästä olentoa, jonka yksinäinen pyramidisilmä ei kummallisesta muodostaan huolimatta ollut Xenistä mitenkään pelottavan näköinen.
”Vapauden raikas tuuli, Ath. Antoi kasvonsa maailmalle lahjaksi pimeyttä täyttämään. Ilman hänen uhraustaan ei aikaa voisi muovata, sillä vapaus valita on jokaisen säikeen ytimessä. Mutta ilman aikaa ei vapaus paljoa myöskään merkitsisi, sillä valinnat ovat valintoja vain, kun niillä on seuraukset”, Jotor kertoi. Tämä oli hidastanut puheenparttaan sen verran, että Xen päätteli tämän kertaavan jotain lukemaansa ulkomuistista.
Killjoy ei ollut varma, mitä ajatella. Hän tiesi Isä Athin legendan pääpiirteittäin. Tämän katseeseen törmääminen tällaisessa paikassa kuitenkin tuntui merkilliseltä.
”Entäs tuo laiha kaveri tuolla vasemmalla?” Xen osoitti. Jotor otti muutaman askeleen sivummalle, asetti kädet lanteilleen ja hymyili hieman vaikeasti.
”Ah, Setheus. Toinen arkkipiispa Ensimmäisen Seurakunnan suurissa saleissa. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi, että maalliset kahleet pois leikkaamalla näkee sen punaisen langan, johon meidät kaikki on kiedottu. Hän leikkasi, leikkasi ja leikkasi, kunnes jopa tuo, mitä patsaaseen on vangittu, oli poissa. Nyt hän on henki vain. Saattaa sanojaan kohtalon hovissa ja lausuu Totuuden kaikille niille, jotka sen ovat valmiita kuulemaan. En tosin välttämättä suosittele. Ne, jotka ovat yrittäneet, yleensä… menettävät sydämensä.”
Xen tuijotti Jotoria kummastuneena. Toa kiemurteli vähän vaikeasti paikoillaan.
”Tarkoitin sitä kirjaimellisesti. Oikeasti, älkää yrittäkö. Setheus raukka tarkoittaa hyvää, mutta Totuus on muutakin kuin hänen ja hänen kuninkaansa kapeakatseinen eetos.”
Killjoy tuijotti patsasta kaikessa hiljaisuudessa. Sekä Peelo että Manu olivat puhuneet jotain Totuudesta. Ja… Koobeesta? Hän ei ollut aivan varma, kuinka tosissaan Jotorin selvitys piti ottaa. Kaiketi he kuitenkin puhuivat jostain niin vanhasta, että vuodet olivat värittäneet tarinoita.
”No entäs tuo keskimmäinen sitten?” Killjoy kysyi. Hahmo oli kaikista kolmesta selvästi toamaisin. Sen haarniska näytti kuitenkin kummallisen orgaaniselta, kuin se olisi tehty merenelävistä tai itseään vielä muinaisemmista fossiileista. Aseensa lisäksi sillä oli käsissään tiimalasi.
”Mitä? Ettekö muka tunnista?” Jotor virnuili ilkikurisesti. Hän hyppäsi patsaan viereen ja yritti parhaansa mukaan poseerata samalla tavalla. Ilman kantamuksia siitä ei vain oikein tullut mitään.
”Naamio on kyllä myös vaihtunut niin monta kertaa, että en ihmettele, ettei samaa näköä enää oikein ole”, Jotor tuumasi ja kääntyi katsomaan patsasta silmiin hieman haikean näköisenä.
”Tuo olet sinä?” Xen kysyi. ”Ketkä sen ovat alun perin tehneet?”
”Zighlaan kaupunki palveli monia kansoja. He kutsuivat minua silloin vielä Ourgokseksi. Mutta siitä on niin paljon aikaa, että nimi sellaisenaan ei ole enää kovinkaan monen muistissa”, Jotor haikaili.
”Joten, kun sanoit, että olet aikajanojen vartija”, Killjoy aloitti.
”Minä todella tarkoitin sitä!” Jotor täydensi. ”Aikojen alusta alkaen. Toki tässä on ollut muutaman sadan vuoden rakoja siellä täällä. Varsinkin Äidin nukkuessa vietin aika paljon aikaa vain ihan itsekseni. Ja olisitpa nähnyt sen yhden seikkailun, jossa minun piti liittoutua itseni kanssa! Kun elää epäkronologisesti, voi tehdä kaikkea jännittävää.”
”Joten… sinä et taida olla kiven toa laisinkaan?” Xen ihmetteli.
”Höpsistä! Aika on vain toinen elementtini. Minä suojelin tätä maailmaanne jo, ennen kuin Äiti antoi minulle lahjansa.”
”Ja mikä se lahja sitten oikeastaan on?” Xen janosi tietää.
”Noh, sen lisäksi, että hän lahjoitti ajan säikeen uskollisen kulkuneuvoni sydämeen, niin tämän kaiken” hän ylpeili ja pyörähti muutaman kerran ympäri käsiään kevyesti levitellen.
”Äiti antoi minulle regeneroitumisen lahjan. Eipä tästä halki aikojen tapahtuvasta suojelustyöstä muuten olisi tullut mitään. Olet varmasti nähnyt sen jollakulla toisellakin.”
Killjoyta hieman inhotti, että Jotor iski lauseensa päätteeksi hänelle silmää. Hän ymmärsi, että toa viittasi Ficukseen.
”Minulla on paha tapa aina vain uusiutua hieman eri näköiseksi kuin aiemmin. Pitänee joskus kysyä, onko Purifierilla ollut sama ongelma”, Jotor jatkoi.
”On”, Killjoy yskäisi. ”Ja toivoisin, että jos teet sen, ammu häntä päähän jollain aikasäteellä, ettei hän voisi enää koskaan satuttaa ketään.”
Jotor naurahti taas, mutta tällä kertaa jotenkin paljon edellisiä kertoja ilkikurisemmin. Hän pärskäisi niin kovaa, että joutui pyyhkimään roiskeita naamioltaan, ennen kuin asteli viimein patsaiden luota takaisin Killjoyn ja Xenin luokse. Hän tähysti hetken näiden tuijotuksessa kohti horisonttia, korjasi sitten suuntaa muutamalla asteella ja viittoili nämä taas peräänsä.
”Jatketaan matkaa! Olemme jo puolivälissä kohti rantaa.”
He lähtivät taas patikoimaan, mutta tällä kertaa Xen käveli itse. Sen varjolla Killjoy pystyi jättäytymään taaemmaksi hänen kanssaan samalla, kun ripeäjalkainen toa joutui jatkuvasti pysähtelemään, ettei karkaisi kaksikolta kokonaan. Se antoi heille mahdollisuuden viimein puhua, vaikkakin he käytännössä kuiskivat siltä varalta, että Jotorin naamio oli jokin kaukaa kuulemisen muinainen maski.
”Hän ajattelee kielellä, josta en tunnista sanaakaan”, Xen huokaisi.
”Niinkö?” Killjoy kysyi. ”Mitä se mielestäsi tarkoittaa?”
”Ainakin sitä, että hän hyvinkin saattaa olla niin vanha kuin väittää, mutta ehkä tärkeämmin sitä, että hän ehkä tietää, että osaan lukea ajatuksia.”
Killjoy murahti. Hän ymmärsi, mitä Xen sillä tarkoitti. Jos Jotor aktiivisesti esti Xeniä näkemästä mieleensä, hän silloin myös aktiivisesti piilotteli jotain.
”Pidetään varamme. Kuinka voit?”
”Kuin kuula haluaisi ampaista rintani lävitse ja ampaista avaruuteen”, Xen huokaisi. Tilaansa nähden hän pakotti itseään eteenpäin yllättävänkin tasaisesti, mutta Killjoy näki kyllä, että joka kerta, kun Xen puhui, tämä joutui pidättelemään parahduksia.
”Jos tuohon nyt on luottamista, matkaa ei ole enää pitkälti”, Killjoy lohdutti. ”Laitoitko Nuparun uutetta vielä ennen lähtöä?”
”Laitoin. En vain tiedä, kuinka paljon siitä enää on hyötyä. Vannon, että olen kuullut sen jo rasahtelevan muutamaan otteeseen.”
Killjoy irvisti kypäränsä alla. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata Xen syliinsä ja lentää loppumatka, mutta hän ei myöskään halunnut vajota vielä sellaisiin paniikkiratkaisuihin.
”Oletko oikeasti sitä mieltä, että se asia, minkä näimme siellä aallossa, osaisi auttaa minua?”
”Ainakin meitä selvästi odotettiin”, Killjoy tuumi. ”Ellei tuo tyyppi ole joku Ficuksen jekku ja johdata meitä suoraan Biancan syliin.”
”Uskotko tuohon vaihtoehtoon itsekään?”
Biancan viimeiset sanat kaikuivat Killjoyn mielessä. Tokihan se kaikki saattoi olla vain osa todella pitkään mietittyä huijausta, mutta hänellä oli ollut aikaa miettiä tämän laulun sanoja. Ei, ei hän uskonut, että hän oli valehdellut.
”Pianhan se nähdään.”
He jatkoivat matkaa vielä melkoisen tovin, mutta se ei kummoiselta tuntunut huomioiden, millaisia etäisyyden Kranalassa normaalisti olivat. Sekä Killjoylla että Xenillä oli kokemusta sora-aavikolla ikuisuuksia kulkemisesta. Nyt ajan kuluminen tuntui kuitenkin jollain tapaa todellisemmalta ja välimatkat hahmotettavammilta. He eivät olleet varmoja, johtuiko se siitä, että he olivat siellä nyt konkreettisesti, vai oliko Äidin saapuminen vaikuttanut paikkaan muutoinkin kuin taivaan kirkastamisella.
Ennen pitkää he saapuivat taas ylöspäin viettävään maastoon. Jyrkkää silminkantamattomiin jatkuvaa rinnettä pitkin valui soraa, kun kolmikko puski sitä ylöspäin. Xenkin halusi välttämättä jatkaa jalkojensa päällä, joka kuitenkin hidasti matkaa melkoisesti. Jotor oli oppinut hidastamaan myös sen verran, että matkan viimeinen tunti taittui yhdessä. Toa ehti kertoa useamman tarinan menneiden aikojen seikkailuistaan, jotka vaihtelivat epäuskottavan fantastisista kummallisen maallisiin. Jotorilla oli hämmentävän paljon tietoa muun muassa mattojen kutomisesta. Aihe ei Killjoyta erityisesti kiinnostanut, mutta toan juttelu antoi ainakin jotain, mihin keskittyä nousun aikana.
He olivat miltei saavuttaneet rinteen lakipisteen, kun Jotor viimein pysähtyi. Xen puuskutti raskaasti ja otti tauon vastaan kiitollisena.
”Olemme ihan kohta perillä. Ranta avautuu tämän törmän toisella puolella.”
”Joten miksi pysähdyimme?” Killjoy kysyi.
”Tätä pidemmälle minä en tule”, Jotor vastasi.
Xenin kulmat kohosivat. ”Onko sinulla siihen joku syy?”
”No ensinnäkin… Äiti on suuri ja hänen sanansa vielä suuremmat. Ne on tarkoitettu teille, joten olisi töykeää jäädä kuulemaan ne kutsumatta.”
”Mutta toiseksi?” Killjoy tivasi.
”Noh, toiseksi, minua kaivataan toisaalla. Hypoteesiin on tästä melkoisesti matkaa ja minun täytyy ehtiä sinne, ennen kuin… ah, noh, spoilereita.”
Killjoy ei edelleenkään oikein saanut ajatuksiaan kääräistyä Jotorin selitysten ympärille. Toa ei kuitenkaan edes vilkaissut huipun ylitse, vaan sokeasti luotti, että he olivat oikeassa paikassa ja, että hän saattoi jättää opastettavansa jatkamaan siitä kaksin.
”Ah, yksi asia piti muistaa vielä sanoa!” Jotor kuitenkin tajusi. ”Sitten, kun Torie lähtee perääni, muistuttakaa, että jos ajan säikeitä silittää vastanukkaan, joutuu jumiin ikuisiksi ajoiksi elämään omaa elämäänsä uudestaan. Eli joko hanskat matkaan tai sitten käsittelee niitä toooosi varoen.”
Xen ja Killjoy tuijottivat toisiaan ymmärtämättä sanaakaan, mitä Jotor suustaan päästi. Xen erityisesti oli niin hämmentynyt, että ei edes tajunnut kuulleensa Torien nimen kerran aikaisemminkin.
”Onnea matkaan sitten!” toa hihkui ja lähti surffaamaan rinnettä vauhdilla alamäkeen. Tämän perään tuijotteleva kaksikko ei edes ehtinyt sanoa hyvästejä, kun näiden kummallinen opas lähti jo kiitämään, minkä Killjoy nyt oletti olevan kohti pohjoista. Ja jos Hypoteesi oli siellä, hän arveli nyt myös tietävänsä, minne he olivat saapuneet.
Hän antoi Xenin vielä hetken huokaista. Hiljaisuuden laskeuduttua he kuitenkin kuulivat viimein jotain. Kaukaisuudesta kuului meren pauhua. Jotor ei ollut valehdellut ainakaan siitä, että he olivat olleet matkalla rannalle.
”Oletko valmis?” Killjoy kysyi.
”Lyyhistymään tähän ja luovuttamaan, joo”, Xen puuskutti. ”Mutta sama kai jatkaa, kun ollaan tultu näin pitkälle.”
Sanojensa päätteeksi vahki virnisti. Se valoi Killjoyyn tarpeeksi toivoa, että tämä tarttui tyttärensä käteen ja alkoi taluttaa tätä viimeisten kymmenien metrien yli. Heidän ensimmäinen uusi aistikokemus tuli kuitenkin jo ennen sitä. Suolaisen meren tuoksu oli väkevä.
Killjoy nosti päänsä törmän yläpuolelle ensimmäisenä. Vaikka värit koostuivat lähinnä sinisen eri sävyistä, ei hän koskaan ollut nähnyt Kranalassa mitään niin värikästä. Hän auttoi Xenin ylös rinnalleen ja yhdessä he lähtivät matkaamaan taas alaspäin kohti rantaa. Heidän katseensa olivat kuitenkin naulittuina horisonttiin. He olivat astuneet kuin toiseen maailmaan.
Syvänsininen meri velloi ja aaltoili. Se ei ollut samalla tavalla myrskyn pauloissa kuin meri kotona oli, mutta aallokko oli silti huomattava ja kohina kuuluva. Vesilintujen vaakkumisen seasta kuului myös jonkin toisen linnun kukkumista, mutta niiden äänien lähteitä kumpikaan heistä ei nähnyt. Eipä ympäristön katseluun voinut hirveästi muutenkaan keskittyä, kun heidän katseensa oli naulittu siihen, mitä merellä alkoi tapahtua.
Se näytti ensin aallolta, hieman samanlaiselta vesipatsaalta kuin se, jonka ahmaisemaksi he olivat Onu-Metrussa melkein jääneet, mutta sen muoto muuttui hyvin nopeasti jonkinlaiseksi kohoumaksi. Veden sisältä puski ulos jotain valtavaa. Neljän hohtavan silmän muodostamat valopatsaat ilmestyivät melkein heti muodon pinnalle.
Koska he olivat niin korkealla, Killjoy ja Xen eivät ensin ymmärtäneet, kuinka valtava olento todella oli. Mutta mitä lähemmäksi se heitä merestä asteli, sitä selvempää oli, että Äiti oli todella jotain sellaista, jonka vain loputon meri voisi kätkeä sisäänsä.
Hohtavat, sykkivät pallot sen selässä olivat osittain läpikuultavia ja niistä näki, kuinka jotain nukkui niiden sisällä. Metru Nuin korkeimpia torneja pituudellaan pilkkanaan pitävät raajat kannattelivat Äidin kolossaalista kehoa korkealla veden pinnan yläpuolella. Pihtimäiset sakset muodostivat raajoista etummaiset. Samankaltaiset löytyivät siitä, minkä he olettivat olevan Äidin suu. Se louskui hohtavan katseen alapuolella nälkäisen näköisenä. Killjoy ymmärsi, että heidän meriensä suurimmatkin olennot olisivat Äidille pelkkä suupala. Hän ei halunnut edes ajatella sitä, mitä tämä söi pysyäkseen hengissä.
Äidin jokainen askel järisytti Kranalaa sellaisella voimalla, että se meinasi heittää molemmat mäkeä laskeutuvasta kaksikosta nurin. Mutta pahin oli vielä edessä, sillä Äidin puhuessa koko todellisuus vavahteli sellaisella tavalla, mikä sai heikkona astelevan Xenin miltei pyörtymään.
”Lapseni. Tervetuloa kotiin.”
Killjoykin vavahteli sanojen edessä. Oli selvää, että ne eivät tulleet sieltä, missä hän oletti Äidin suun sijaitsevan, mutta telepatiaakaan se ei voinut olla, sillä ilma konkreettisesti väreili jokaisen sanan myötä ja sora kaksikon jalkojen alla hyppelehti.
”Kuinka kaunis ele tuoda oma lapsesi mukanasi. Näen, että perhe on tehnyt teistäkin kokonaisempia.”
”Sinä autoit minua pelastamaan hänet”, Killjoy kailotti Äitiä kohti niin kovaan ääneen, että tämä varmasti kuuli. ”Mutta nyt tarvitsen apuasi uudestaan. Hänen henkensä on yhä vaarassa.”
Äiti reagoi siihen työntämällä itseään lähemmäksi heitä. Killjoy joutui taas rientämään Xenin tueksi, kun tämän jalat olivat pettää. He näkivät omat kuvajaisensa heijastumassa Äidin silmistä. Se yksinkertainen liikekin kuitenkin nostatti tuulen heidän ympärilleen.
”Sydän on hauras. Sielu parsittu heikolla langalla.”
”Voitko… voitko sinä auttaa?” Xen kähisi. Äiti otti taas askeleen taaksepäin ja päästi syvän mietiskelevän korahduksen.
”Teidät on luotu suuria tekoja varten, lapset. Mutta toisen teistä aika on lopussa. Niin olen minä päättänyt.”
”Miten niin sinä olet päättänyt? Voitko sinä auttaa vaiko et?” Killjoy tivasi.
”Aika parantaa kaikki haavat. Tulkaa rantaani. Meillä on paljon puhuttavaa.”
Sen sanottuaan Äiti lähti hiljalleen peruuttamaan takaisin kohti merta, mutta ei kuitenkaan vajonnut täysin sen sisään. Lihaisan vuoren lailla suuri osa tämän valtavasta ruhosta jäi tarkkailemaan heitä veden pinnan yläpuolelle samalla, kun tämän jalat koukuistuivat lepoasentoon.
Xen ja Killjoy jatkoivat tämän pyynnöstä matkaa alas kohti rantaa. Siellä he huomasivat myös siistissä rivissä marssivan joukkion, joka lähestyi heitä idästä. Niitä johtavan legioonalaisen Killjoy tunnisti jo kaukaa. Myös Xen oli nähnyt sen ennen. Lhekon metallinen ruumis näytti kuitenkin erilaiselta kuin sitten kummankaan viime näkemän. Siinä, niin kuin tämän perässä marssivissa sotilaissakin, oli nyt jo enemmän kultaista kuin hopeista. Mustan Käden Kalien haarniskat oli paikattu ja jokainen oli varustettu keihäällä, joiden päät kiiltelivät tähtitaivaan valoissa.
Heidät ohittaessaan Killjoy nyökkäsi Lhekolle, ja Lheko nyökkäsi takaisin. Killjoy oletti kiitollisuudenosoituksen olevan paikallaan huomioiden, että sekä Xenin selviäminen että hänen kutsunsa Äidin luokse olivat enemmän tai vähemmän tämän ansiota.
Xenin selkäpiissä kylmäsi kuolleen toan nähdessään. Cencord ei kuullut tämän mielessä mitään. Eikä kuullut kenenkään muunkaan muodostelmaan seisomaan asettuneen Kalin päässä. Hän ei toisaalta pystynyt keskittymään niiden kaiveluun kunnolla, sillä hän oli välittömästi lentää nurin rantahiekkaan astuttuaan. Hänen jalkojensa alla maasta törrötti jotain. Killjoykin pysähtyi tutkimaan sitä. Se oli messinginvärinen ja kova. Lähempää tarkkailtuna koko ranta oli niitä täynnä. Killjoy nielaisi. Hänen arvauksensa heidän tarkemmasta sijainnistaan oli osunut oikeaan. He seisoivat Biancan kellokoneiston hiekkaan hautautuneissa raunioissa.
”Teeskentelijän rakkain harha ei vainoa teitä enää, lapseni. Olkaa rauhassa.”
”Mitä hänelle tapahtui?” Xen kysyi katse edelleen hammasrattaassa, johon oli miltei kaatunut.
”Tukahdutin hänen laulunsa.”
Killjoyn vatsanpohjassa kouraisi. Vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla vain hyvä asia, tuntui hänestä silti kummalliselta, että Bianca oli noin vain poissa. Se, mitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, että jos kellokoneisto oli säpäleinä, miksi hän kuuli sen kuitenkin edelleen mielessään?
”Nyt, kun hänen valheensa varjo ei enää syövytä kotiani, voimme aloittaa rakentaa uudelleen sitä, minkä Tulinoita liekeillään romahdutti.”
”Kuinka hän edes onnistui siinä?” Killjoy ähkäisi.
”Ja… miksi?” Xen täydensi.
”Hän tahtoi Inivahin voiman itselleen. Silpoi minut vapauden lieskoilla sen anastaakseen. Mutta Noita oli sokea Totuudelle. Silpoessaan minut hän silpoi myös voiman, mitä hän etsi. Keltainen tähti ei ollut ajan vartija, vaan minä olin.”
”Vapauden liekki”, Xen toisti ja vilkaisi isäänsä. He molemmat ymmärsivät, että Äiti viittasi Nimdaan.
”Sen jälkeen tähteni vajosi pimeyteen, joka sitä oli jo tavoitellut. Tulinoita erehdyksessään hiljensi taivaan. Ja samalla tuomitsi teidät kaikki kärsimykseen. Minut surmaamalla hän surmasi myös ajan itsensä. Kirosi teidät iäisyyksiin, joihin kuolevaisten mieliä ei oltu tarkoitettu.”
Killjoy tuijotti Äitiä intensiivisesti kuunnellen, mutta myös kiusallisen tietoisena siitä, mitä Kalit heidän ympärillään tekivät. Lheko käskytti niitä asemiin Äidin ympärille kuin suojaksi. Killjoy ei kuitenkaan osannut päätellä niistä, oliko kyseessä vain varotoimi vai valmistautuivatko nämä johonkin.
”Niz oli neuvokas, kun loi lapsensa kantamaan Tulinoidan kasvoja. Sillä teolla hän liitti noidan perinnön osaksi perhettämme. Nyt hänen perintönsä on meidän, ja uusi aika voi alkaa.”
”Sinä tunsit äidin?” Xen ihmetteli. Killjoy taas ei ollut maininnasta aivan niin yllättynyt.
”Hän on se, joka minut löysi. Tuhat ikuisuutta meressä valvottuani hän oli ensimmäinen, joka todella kuuli minut. Pala minua rinnassaan hän oli viimein se, joka auttoi minua tulemaan taas kokonaiseksi.”
Killjoy vilkaisi vaistomaisesti omaa rintakehäänsä. Se ei jäänyt Äidiltä huomaamatta. Liha väreili tyytyväisenä lapsensa reaktioon.
”Olet siis viimein hyväksynyt sen. Ymmärrät viimein, kuka olet.”
”En menisi niin pitkälle”, Killjoy mutisi. Heidän yläpuoleltaan kuului taas kukkumista. Yönmusta käki lenteli kaukana heidän yläpuolellaan.
”Miksi kiistää se, mikä on totta? Sinä olet Inivahin todellinen perillinen, minun lapseni. Se, että olet tullut näin pitkälle, on siitä elävä todiste. Julistakaa ylpeänä Nui-Kralhia! Inivahin Viimeistä Kuningasta!”
”Eläköön hän ikuisesti! Inivahin Viimeinen Kuningas!” Kalit julistivat ja iskivät keihäitään neljästi maahan. Killjoy katsoi ympärilleen kauhistuneena.
”Mitä tuo oikein tarkoittaa?” Xen ärjähti.
”Polkunne on merkitty aikaan itseensä. Ourgokseni on muovannut sen niin. Sinä, Nui-Kralhi, olet teoillasi ansainnut kaiken sen, minkä näet.”
”Minä en tullut tänne kruunattavaksi”, Killjoy ärjyi niin kovaa, että muutama Kal rivistöissään käänsi katseensa häneen.
”Minä tulin tänne hakemaan apua Xenille, enkä ole vieläkään saanut vastausta, pystytkö siihen vaiko et.”
Kaikki läsnä tunsivat Äidin läpitunkevan tuijotuksen. Killjoy ei värähtänytkään, kun häntä mittailtiin. Sitten katse värähti aavistuksen verran, epäilemättä Xeniin. Kuului valtava ilmavirran suhahdus. Xen oli melko varma, että Äiti oli juuri haistanut häntä.
”Tiede, joka pitää lastasi hengissä, ei ole osa luomakuntaani. Minun tahtoni ei häntä pysty pelastamaan. Mutta pyyntösi ei tule minulle yllätyksenä, Nui-Kralhi. Voin antaa sinulle jonkun, jolla on voima toteuttaa toiveesi.”
Xenin katse laajeni ihmetyksestä. Hän ei voinut kuvitella, ketä hän tarkoitti. Killjoy risti kätensä odottavaisena.
”Tuokaa esiin tuomittavat”, Äiti julisti. Lheko suoristi välittömästi selkänsä, kumarsi ja asteli Killjoyn ja Xenin rinnalle, kun Äidin silmät välkähtivät vielä normaaliakin kirkkaampana ja hetken päästä rantahiekka alkoi muodostamaan painovoimaa uhaten holvikaarta heidän taakseen.
Kaaresta astui ensin ulos yksinäinen Kal. Tämänkin ikivanhaa haarniskaa oli paikattu kultaisin uusin osin ja se veti perässään valtavaa messinkistä ketjua, jonka toinen pää ilmestyi näkyviin pian tämän perässä. Sininen bahrag marssi eteenpäin katse maassa, lihaa puristava metallipinta täynnä haavoja. Tämän perässä ulos astui toinen Kal, joka veti perässään bahrageista punaista. Hopeiset soturit marssittivat kuningattaria kohti vesirajaa, jossa nämä tiputtivat ketjut käsistään ja irrottivat ne sieltä, mistä ne oli kiedottu sisarusten valtavien kitojen ympärille.
Xen katsoi, kuinka bahragit polvistuivat Äidin edessä. Minkään niin suuren ei olisi koskaan kuulunut näyttää niin vähäiseltä.
”Cah’vadok, ensimmäinen tyttäreni ja vapaan tien kulkija. Gah’vadok, myös ensimmäinen tyttäreni ja kohtalon polun talsija. Surmani jälkeen jätin maailmani teille. Ja yhdessä teidän oli määrä suojella seuraajiamme. Teidän nimeenne vannoivat parvet uskollisuutta ja teidän untanne on lihamme uneksinut.”
”Kunnioitetut olkoon Äitimme lapset!” Kalit julistivat. Cah’vadok uskalsi raottaa hieman ummistettuja silmiään, mutta käänsi katseensa ripeästi alas äitinsä häikäisevän katseen nähdessään.
”Pitkään teidän valtanne kesti. Pitkään uinuivat parvet rauhassa. Siunattu olkoon se työ, jonka te meidän kaikkien eteemme teitte.”
”Siunattu äiti. Kunnialla olemme palvelleet valtakuntaasi”, Gah’vadok uskaltautui lausumaan. Tämän kaksonen kääntyi katsomaan siskoaan kauhuissaan siitä, että tämä oli uskaltanut avata suunsa.
”Rakas lapseni. Kunnia yksin ei suojele linjoista kauneinta”, Äiti jatkoi. Tämän äänestä kuuli siihen hiljalleen hiipivän pettymyksen. ”Koska teeskentelijän saapuessa te taivuitte. Te annoitte kauniin Inivahin hänelle, joka väärin perustein parviamme tavoitteli. Hänelle, joka silvotun äitinne mahdin ahmaisi.”
Kalit iskivät keihäänsä maahan neljästi. Äiti nousi jälleen merestä ja työntyi lähemmäksi tyttäriään.
”Ruokkikoot lihanne tulevia siskojanne ja veljiänne.”
Xen kiljaisi ääneen, ennen kuin Killjoy edes ehti kunnolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Äidin leuat olivat kaapanneet bahragit maasta sellaisella vauhdilla, etteivät hänen silmänsä olleet pysyneet perässä. Hän kuitenkin kuuli, kuinka Äidin leuat jauhoivat siskokset palasiksi ja nielaisi ne. Ainoa todiste, mikä niiden olemassaolosta jäi, oli pieni kimpale sykkivää lihaa, joka tipahti rannalle Xenin ja Killjoyn eteen.
Xen oli haparoinut isänsä kylkeen ja puristi tätä kauhuissaan. Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Hän katsoi ylös, ja näki, kuinka kirkkaana hohtavat alkiot Äidin selässä kiemurtelivat tyytyväisenä.
”On tullut aika. Tuokaa minulle Teeskentelijä.”
Ennen kuin kumpikaan heistä ehti toipua näkemästään, holvikaari Killjoyn ja Xenin takana aukesi uudestaan. Tällä kertaa Kaleja astui ulos kuusi, ja ne vetivät perässään jonkinlaista messinkistä kahleiden vyyhtiä. Xen kuuli heti ensimmäisistä ajatuksista, kuka se oli. Killjoy joutui tihrustamaan tarkemmin. Musta hahmo oli sidottu jonkinlaiseen ristinmuotoiseen häkkyrään sekä käsistään että jaloistaan. Valtava suukapula peitti tämän kaikkein tunnistettavimmat piirteet, mutta hetken aikaa sitä tuijoteltuaan Killjoy viimein tajusi, kenet Kalit olivat vanginneet.
”Helvetti soikoon…”
Ficuksen vankila rysähti maahan Killjoyn oikealle puolelle. Kalit irrottivat suuren osan tätä ympäröineestä kehikosta ja katosivat niiden kanssa takaisin holvikaareen, joka katosi jälleen rantahiekkaan sulautuen. Kahlittuna rantaan jätetty Ficus ei kuitenkaan näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä.
”Teeskentelijä Ficus. Maailmani taivaan pirstomisen yrityksestä, pyhien parvien haltuunoton suunnittelusta ja valheellisen parasiittisi ajassa levittämisestä, sinun uusi kohtalosi on tarjota Kuningas-Kralhille se, mitä hän sinulta kaipaa.”
Kalit iskivät keihäitään neljästi maahan. Sitten ilmestyi uusi holvikaari Killjoyn ja Xenin oikealle puolelle. Xenin sydänkuula oli pysähtyä siihen paikkaan. Edes Killjoy ei ollut uskoa silmiään.
Kaaresta astuvalla rähjäisellä Kalilla oli mukanaan uutuuttaan kiiltävä sulavapintainen Kal-haarniska. Siinä itsessään ei olisi ollut mitään poikkeuksellisen merkittävää, mutta naamio, joka kasvoille oli aseteltu, taas oli. Sininen Ruru oli tuttu. Se ei ollut jäljitelmä. Killjoy oli nähnyt sen niin läheltä niin monta kertaa, että hän tiesi välittömästi sen olevan aito.
Sitten yksi Äidin valtavista jaloista laskeutui aivan heidän keskelleen. Se työntyi Ficuksen yläpuolelle, haki hetken aikaa oikeaa asentoa ja sitten iski. Ficuksen sisältä kuului korahdus, kun Äidin raajan terävä, suippo pää iskeytyi mustaan lihaan ja alkoi imeä. Ruumis nytkyi, kun uloke etsi tämän sisuksista jotain, kunnes kuului ääni – kuin imukuppi olisi ironnut jostain sileästä.
Äidin jalka irtautui, ja sen päässä hohti jotain sinistä. Jotain, jonka he kaikki välittömästi tunnistivat.
”Sinä voit vain tehdä noin?” Killjoy huudahti hämmästyneenä. Päätellen siitä, että reikä Ficuksen rinnassa sulkeutui, loput kymmenen arkkikranaa olivat yhä hänen sisuksissaan. Vain yksi oli irronnut. Vain yksi sininen sielu.
”Tee se niille kaikille, nopeasti!” Killjoy yritti maanitella, mutta Lheko oli astunut tylysti hänen ja Ficuksen väliin.
”Yksi asia kerrallaan”, Äiti lausui. Uloke tiputti kuulan lopulta Lhekon käsiin. Killjoy katsoi, kun tämä asteli rurukasvoisen haarniskan luokse, avasi tämän rintakehässä olevan luukun ja asetti kuulan sisään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten Äidin uloke kiersi jonnekin haarniskan selän taakse ja upotti itsensä kuuluvan rusahduksen saattelemana sen sisälle. Sitten alkoi kuulua ääntä, kuin joku olisi pursottanut hammastahnaa tuubistaan hieman liian nopeasti.
Xen oli viimein päästänyt irti isästään ja ottanut useamman askeleen eteenpäin ihmettä paremmin todistaakseen. Uloke pumppasi lihaa haarniskan sisälle täyttäen siitä jokaisen sisäelimille varatun kolon. Hetken päästä Rurun takana olevat tyhjät silmätkin täyttyivät massalla. Kun uloke lopulta irtosi, kaatui haarniska maahan, mutta ei täysin kasvoilleen. Kal-metalliset kädet olivat ottaneet rantahiekan vastaan juuri, ennen kuin tämä oli tärähtänyt siihen.
Kalit olivat marssineet syrjään. Lheko oli kiskonut Ficuksen edelleen kahlitun velton ruumiinkin sivummalle. Xen ja Killjoy seisoivat rannassa kahden ja katsoivat, kuinka sininen hohde paistoi läpi Kal-haarniskan raoista, kun se kampesi itsensä pystyyn. Se haukkoi henkeään, vilkuili ympärilleen hätääntyneenä ja lähti sitten juoksuun. Tämän hätä kuitenkin loppui kuin seinään tämän astuessa ensimmäistä kertaa vesirajaan. Aaltojen nuoleskellessa hopeisia jalkoja nainen viimein pysähtyi.
Äiti vajosi takaisin horisonttiin vartomaan aikaansa. Rurukasvoinen hahmo nosti kätensä kasvojensa eteen ja tuijotti niitä kummastuneena. Sitten hän käänsi katseensa taivaankanteen, joka meren yläpuolella paistoi. Silloin tämän ryhti viimein lysähti ja asento rentoutui. Mitä ikinä Niz siellä näkikään, selvästi rauhoitti häntä. Hän otti pari askelta taaksepäin, mutta piti katseensa edelleen taivaassa. Killjoyn sydänkuula pamppaili. Xenin raajat vapisivat niin paljon, että hän pysyi enää hädin tuskin pystyssä.
”Hei siellä”, Niz kääntyi lopulta ympäri ja hymyili. Huolimatta siitä, että tämän keho oli uusi, olivat kasvot täsmälleen kuin hänen aviomiehensä ja tyttärensä ne muistivat. Xen otti useamman haparoivan askeleen eteenpäin, ennen kuin lähti täyteen juoksuun äitiään kohti. Killjoy yritti estää, mutta oli liian hidas. Vain hetken päästä Xen oli äitinsä syleilyssä ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”Rakas”, Niz haukkoi henkeään. Hysteeriseen itkuun vajonnut Xen soperteli jotain tämän kylmää hopeista rintaa vasten.
”Hei, kaikki on ihan hyvin”, toa tyynnytteli ja puristi tytärtään hieman kovempaa. Killjoy katsoi edelleen siellä, mihin hän oli jäänyt seisomaan. Hän ei ollut toistaiseksi ottanut askeltakaan Niziä kohti.
”Minä en tiedä enää, mitä tapahtuu… olenko kuollut vai mitä, mutta älä enää ikinä jätä meitä”, Xen sopersi. ”Jos sinä enää ikinä lähdet niin minä… minä… kai… kai sinä olet todellinen? Oletko se oikeasti sinä?”
”Totta kai se olen minä”, Niz naurahti, tosin Rurulle nousseesta ilmeestä päätellen hän ei aivan itsekään vielä uskonut siihen. Vahkitytön ote hänen sylissään alkoi kuitenkin hiljalleen laantua. Oikeastaan se heikkeni aivan liikaa. Ote lipesi ja Xen valui hiekkaan järkyttynyt ilme kasvoillaan. Uusin kouristus oli vakava. Todella vakava. Jopa Niz oli kuullut raksahduksen tämän rintakehän sisältä.
”Lheko!” Niz parkaisi. Kal-soturi nyökkäsi ja poimi tälle sotilaidensa rivistä ojennetun keltaisen vyyhdin. Hän ojensi sen sitten vuorostaan Nizille, joka alkoi hätäisesti käärimään Xeniä siihen. Keltainen kangas näytti vähän kuin huopaviltiltä, mutta välittömästi, kun se kosketti Xeniä, tämän katse rauhoittui ja ruumis veltostui.
”Mitä sinä teit?” Killjoy kysyi, mutta ei vieläkään ollut liikkunut edes Xenin tueksi rientääkseen.
”Käärin hänet pysäytettyyn aikaan”, Niz selitti. Se kuulosti aivan järjettömältä, mutta kun toa seuraavan kerran nosti kankaaseen käärityn Xenin pystyyn, oli tämä jähmettynyt täysin paikalleen. Silmät kiiluivat avonaisina, mutta rauhallisen näköisinä. Vahkin rinta ei enää kohoillut hengityksen tahdissa eivätkä raajat vispanneet.
”Tuon pitäisi ostaa meille hieman aikaa. Pitää kuula aisoissa vielä vähän aikaa.”
Lheko oli lopulta se, joka nosti Xenin maasta ja kantoi tämän keltaiseen käärittynä Killjoyn luokse. Se oli kuin toisinto siitä hetkestä Onu-Metrusta, kun Mustan Käden tukikohta oli sekuntien päässä Abzumon julmasta tempusta. Tällä kertaa Xen oli kuitenkin vielä kokonainen. Lheko laski tämän Killjoyn vierelle ja palasi joukkojensa luokse. Killjoy kosketti Xenin kasvoja varovaisesti. Ne olivat yhä lämpimät. Ja vaikka tämän katse oli lasittunut paikalleen, oli selvää, että tyttö oli edelleen hengissä.
”Kuinka kauan tuon pitäisi kestää?”
”Tarpeeksi kauan, että ehdimme keskustella”, Niz hymähti. ”Lähdetäänkö pienelle kävelylle?”
Killjoy ei olisi halunnut poistua Xenin rinnalta, mutta Niz oli jo lähtenyt testaamaan uusia jalkojaan ja kävelemään hitaasti rantaviivaa pitkin. Killjoy halusi varmistua tyttönsä turvallisuuden, joten hän käänsi katseensa vaativasti Lhekoon ja sai vastaukseksi ymmärtäväisen nyökkäyksen. Sen turvin hän vastahakoisesti lähti harppomaan Nizin perään.
”Huomaan, että en saanut sinulta niin lämmintä vastaanottoa kuin Xeniltä”, Niz huokaisi kuullessaan Killjoyn takanaan.
”Mistä edes tiedän, että olet oikeasti sinä? Olen kuullut tänään paljon asioita ja aika harvat niistä sisältävät järkeä. Sinä kaikkein vähiten.”
”Kysy minulta jotain, minkä vain minä tietäisin”, Niz maanitteli. Killjoy kuitenkin tiesi jo täsmälleen, mitä kysyä.
”Mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoin sinulle ennen hääseremoniaamme?”
”Sinä olet jo noitunut itsesi melkein kaikkiin ajatuksiini”, Niz virnisti. Vastaus kevensi Killjoyn oloa hieman. Tai ainakin se avasi erilaisia haavoja kuin ne, missä piti huolehtia, kenen kanssa hän edes keskusteli.
”Niz… mitä helvettiä täällä tapahtuu?”
He olivat pysähtyneet. Äiti oli alkanut tekemään jotain keskellä mertaan. Tämän pihdit ja kädet vispasivat edestakaisin kuin se olisi kutonut jotain.
”Helvettiä juuri. Me olemme siellä. Tai ainakin yhdessä niistä. Tämä on se paikka, jonne Äidin siunaamat tulevat kuollessaan.”
”Tuo ei vastannut kysymykseeni”, Killjoy murahti.
”Mutta sinun on tärkeää ymmärtää se”. Niz huokaisi. ”Nämä… arkkikranat… Feä Ondot, sitovat meidät tänne pysyvällä tavalla. Kumpikaan meistä ei olisi täällä, jos Äidin liha ei olisi säilönyt sielujamme. Tai… ainakin minun sieluani.”
”Ymmärsin jo perusteet. Tulinoita sitä, Tulinoita tätä. Silvottu Äiti, lihat kuuliin ja kuulat tyyppeihin”, Killjoy tilitti.
”Niin. Tulinoidan ja tohtori Delekin tekojen vuoksi me täällä olemme, mutta se ei ole se syy, miksi tämä on tärkeää ymmärtää.”
”Vaan?”
”Vaan se, mihin he arkkikranat suunnittelivat alun perin”, Niz selitti. Killjoyn oli pakko myöntää, että hän oli kiinnostunut. Yönmusta käki oli laskeutunut jonnekin bahrageista tipahtaneiden jäänteiden päälle ja nokki sitä nyt vimmatusti.
”Niitä on kaksitoista syystä”, Niz selitti. ”Ne ovat ansa. Tohtori Delek tiesi, että jos joku joskus saisi ne käsiinsä hänen jälkeensä, niillä voisi yrittää tehdä hirvittäviä asioita. Hän jakoi silvotun Äidin niihin sellaisella tavalla, että jos joku yrittäisi käyttää niistä kaikkia, se vain tappaisi käyttäjänsä. Se oli, mitä Qwienne Puhtaalle lopulta kävi. Tosin hän ei päätynyt kuollessaan tänne, kiitos Cestainun varotoimenpiteiden. Hänet täytyi pitää peruuttamattomasti pois ajan syntysijoilta.”
”Mutta hän oli täällä… tätä paikkaakin kutsuttiin Valkoisen Valtakunnaksi”, Killjoy ihmetteli.
”Se ei koskaan ollut Qwienne. Hänen sielunsa lepää Tarkastajan tuonelassa ja on ollut siellä aina. Se asia, jonka kanssa olet keskustellut, Bianca, oli valhe, jota Ficus on kaiken aikaa kertonut itselleen.”
Killjoy oli jopa kysynyt sitä ääneen Peelon kanssa keskustellessaan. Miksi Kranalassa oli aina vain Bianca eikä koskaan Ficusta?
”Eli… jos kaksitoista arkkikranaa vain tappaa käyttäjänsä… Ficus ei olisi koskaan onnistunut siinä, mitä hän yrittää?”
”Niin”, Niz huokaisi. ”Ja minusta tuntuu, että hän ymmärsi sen jopa itsekin. Ainakin se asema, jonka hän on itselleen rakentanut, näyttää toimivan ihan ilman Feä Ondojakin. En usko, että hänen maailmanloppunsa todellisuudessa nojasi kovinkaan moneen arkkikranaan. Hän olisi varmasti pystynyt toteuttamaan suunnitelmansa jo kahdeksalla. Ehkä vähemmälläkin.”
”Hän olisi voinut vain tehdä sen…” Killjoy kuiskasi. Käki oli lopettanut lihan nokkimisen ja oli nyt kääntynyt katsomaan suoraan keskustelevaa kaksikkoa. Killjoy huomasi nyt, miten kummalliselta se näytti. Se oli täynnä punaisia silmiä, jotka tuijottivat häntä myös.
”Miksi et vain kertonut tätä minulle aikaisemmin? Mistä sinä edes tiedät tämän kaiken?”
Niz osoitti kohti Äitiä ja hymyili. Killjoy asteli viimein vaimonsa rinnalle ja katsoi, mitä merellä tapahtui. Hän näki nyt, että Äiti punoi jonkinlaista seittiä. Keltainen massa erittyi jostain sen sisuksista ja punoutui kangasmaisiksi säikeiksi tämän otteessa. Nyt yksi niistä oli valmis ja Äiti kurotti korkealle kohti taivaita ja pingotti sen jonnekin näkymättömiin niin, että se taivasta halkoen kulki sitten aivan maahan asti.
”Tuo on hänen lahjansa meille”, Niz selitti. ”Aikaa. Se tulee hänestä. Ja silloin, kun kaikki kolme kuoleman väriä loistivat vielä taivaalla, aika oli se, joka sitoi luomakunnat yhteen.”
”Ilman aikaa ei valinnoilla ole seurauksia. Ilman aikaa ei kukaan saavuta kohtaloitaan. Sitä Totuutta ei Setheus ymmärtänyt, eikä siihen ole Syvällä Naurulla sanaakaan sanottavanaan.
Äiti lausui sanat melankolialla, jollaista Killjoy ei ollut siihen saakka vielä kuullut.
”Hän antoi ajan maailmallemme, jotta meillä olisi myös se kaikki muu. Ilman aikaa kaikki muutkin vanhoista hyveistä vain seisovat paikallaan”, Niz selitti. ”Ja sitten Tulinoita miltei poltti sen kaiken. Ilman Cah’vadokia ja Gah’vadokia sekin vähäinen aika, mitä jäljelle jäi, olisi menetetty. Jopa Ficus tai… Bianca… kaikessa suuruudenhulluudessaan lopulta suojeli sitä, mitä meillä oli.”
”Luomakunnan aika oli pysähtyä kokonaan Tulinoidan ahneuden vuoksi. Maailma jatkui, koska viimeiset säikeet eivät sammuneet, ja koska liha, jonka minä ja aviomieheni teille loimme, jatkoi sykkimistään etelässä. Aika jatkui. Elämä jatkui. Vaikkakin vääristyneenä ja viimeisiään vedellen. Ja nyt me voimme alkaa korjaamaan sen, mitä Adorium Selecius rikkoi.”
”Hetkonen… aviomiehesi?”
Niz ei ilmeestään päätellen ollut kovin tyytyväinen, että se oli se asia, johon Killjoy tarttui.
”Väitätkö, ettei kaltaiseni kykenisi rakkauteen?”
Killjoy ei vastannut, ainoastaan katsoi, kun Äidin punomat kaksi uutta ajan säiettä pingottuivat kosmokseen.
”Kun yritimme pysäyttää Ficuksen, minä tartuin yhteen noista. Äiti opasti minut sinne. Cestainu ei tiennyt, että olin siellä oikeasti niiden vuoksi. Ja kun tartuin siihen, minä näin…”
”… kaiken?” Killjoy kysyi.
”Kaiken lopun”, Niz sanoi murheellisena. Käki kukkui. Äiti hykerteli uutta säiettä punoessaan.
”Katsos… ajalla on myös ikävä varjopuoli. Se on se syy, miksi arkkikranat lopulta tappavat sen, joka ottaisi ne kaikki. Se syy, miksi Äidinkin liha lopulta hajoaa ja mätänee pois. Se on ajan luonne. Se on kaunista, koska se kestää hetken ja tulee sitten päätökseensä.”
Niz käänsi katseensa taivaalle. Killjoy näki tämän silmistä, että tämä ei kyennyt katsomaan Baterraan suoraan. Killjoykin vilkaisi sinne. Hän tuijotti tyhjyyttä sen sydämeen hetken ja ymmärsi viimein, mitä Niz tarkoitti.
”Siksi Ficus onnistui repimään tuon taivaankanteen arkkikranoilla”, Killjoy kuiskasi. ”Koska ne ovat pohjimmiltaan aikaa ja ajan lopussa on…”
”Tyhjyys”, Niz täydensi. ”Kaiken puute. Musta aurinko, Baterra.”
”Endon”, Äiti lausui.
”Ja minä näin sen”, Niz jatkoi. ”Miten se tapahtuu. Kuinka loputkin tähdistä pimenevät sen syödessä kaiken.”
Niz huokaisi syvään. Seuraavien sanojen löytäminen oli tälle selvästi vaikeaa. Killjoyn reaktio olisi ollut viimein sulkea Niz syleilyynsä, mutta tämän hopeista rankaa tuijotellessaan hän esti kuitenkin itseään.
”Minä muistan, kuinka sinä aina kysyit, miksi kaikki tuntuu aina niin tyhjältä. Kuinka tuijottelit tähtitaivasta ja mietit, mikä sen kaiken merkitys on. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta tyhjyys on aina kutsunut sinua. Ja… kaipa silloin, kun teimme Xenin yhdessä, toivoin, että se olisi tarpeeksi täyttämään sen aukon sydämessäsi, mitä minäkään en kyennyt täysin paikkaamaan.”
”Se täytti”, Killjoy vastasi. Hän otti viimein kypärän pois päästään ja katsoi vaimoaan syvälle tämän keltaisiin silmiin.
”Siksi minä tarvitsen apuasi. Sinä teit sen hänen kuulansa. Auta minua korjaamaan se.”
”Se, mitä minä en silloin ymmärtänyt, oli, että se oli virheistä kaikkein pahin”, Niz jatkoi välittämättä Killjoyn pyynnöstä. ”Kun kosketin sitä säiettä, minä ymmärsin. Loppu, jota yritimme estää Ficusta toteuttamasta, ei ollut koskaan tulossakaan. Hän on rikki. Niin rikki, ettei hän koskaan olisi saanut suunnitelmaansa loppuun saakka.”
He kääntyivät katsomaan taakseen. Kal-kaartin keskellä horrokseen vangittu musta hahmo ei liikahtanutkaan.
”Mutta sinä sen sijaan…”
Killjoy kääntyi katsomaan Niziä hämmentyneenä, mutta toa ei enää vastannut katseeseen. Se oli maassa ja vältteli kaikin voimin harmaita kasvoja.
”Miten niin minä?”
”Kun Xen kuolee… palaat takaisin siihen synkkyyteen. Älä valehtele itsellesi. Sinä tuijottelet mustaa aurinkoa kuin se olisi vaivainen tähdenlento. Olet ajatellut sitä ennenkin. Mitä tekisit maailmalle, jos Xen ei selviäkään tästä?”
”Puhut hulluja!” Killjoy puolustautui. ”Sitä paitsi, sillä ei ole mitään väliä. Jos vain autat minua korjaamaan kuulan!”
”Se ei ole, mitä minä siinä ajan säikeessä näin”, Niz kiristeli hampaitaan. ”Se koston kierre, johon sinä vajoat, ei koskaan lopu. Eikä olosi muutu paremmaksi repimällä Matoro Mustalumelta jalat ja käsi irti. Eikä ruumiisi parane ampumalla Viimeisen Vartijan. Mutta sinä vain jatkat, kun et muita vastauksia saa. Kunnes katseesi siirtyy tähtiin ja alat syyttämään niitä kaikista murheistasi.”
”Puhut paskaa.”
”Vannon, etten.”
”Sinä valehtelet taas.”
”En valehtele.”
”NO MIKSI HELVETISSÄ MINÄ SITTEN EDES OLEN TÄÄLLÄ?”
”Koska aika ei ole kohtalo”, Niz tyynnytteli. ”Koska sitä voi muuttaa. Varovasti. Pienillä valinnoilla. Kulkemalla täsmällisesti vapauden ja kohtalon rajalla.”
Killjoy rauhoittui hieman. Hän puri hammastaan, mutta ei kyennyt estämään itseään ajattelemasta sitä viimeistä keskustelua, jonka hän oli käynyt Codyn kanssa ennen lähtöään. Sitä samaa, jonka vuoksi hän oli jättänyt rannetietokoneensa komentajan hoiviin.
”Auta minua”, hän kuiskasi. ”Auta Xeniä…”
”Kulta… minä en voi.”
Killjoyn katse ei irronnut Nizistä. He tuijottivat toisiaan taas suoraan silmiin, pienen hetken täysin hiljaa.
”Sitä hänen kuulaansa ei ole yksinkertaisesti tehty kestämään. Eikä kyseessä ole edes se, että kuori olisi hauras, vaan se, miten se on tehty. Se sielujen sidos, jotka muodostavat Xenin, on luonnostaan epävakaa. Vaikka kyseessä olisi Äidin itsensä mahti yhdistettynä tohtori Delekin paljon edistyneempään tieteeseen, se ei riittäisi. Ja minä en koskaan päässyt lähellekään sitä. Vaikka onnistuisimme pelastamaan hänen sielunsa nyt, kymmenen tai kaksikymmentä vuotta eteenpäin se alkaa hajota uudestaan. Tästä ei ole olemassa versiota, jossa hän selviää hengissä. Hänen kuulansa murtuu. Se on vain karu totuus.”
Killjoy kuunteli Nizin selitystä suu ammollaan. Ajatukset raksuttivat. Niin myös kellokoneistot, joiden lähdettä hän ei vieläkään ymmärtänyt. Sitten hän asetti kypärän takaisin päähänsä ja lähti marssimaan takaisin kohti Xeniä.
”Minä vien hänet takaisin kotiin ja kokeilen itse. Ei se voi olla vaikeaa, jos sinun kaltaisesi aivokuollut ääliö pystyy siihen.”
Kuului valtava metallin räsähdys, kun hopeinen kaarti asettui muodostelmaan Killjoyn tielle ja asetti keihäät tanaan. Killjoy kallisti päätään niille ja kääntyi sitten taas Niziä kohti, joka ei kuitenkaan seurannut häntä.
”Käske uhrejasi väistymään.”
”En käske”, Niz vastasi.
”Päästä minut.”
”Eikö Ourgos kertonut sinulle, että Tulinoidan holvikaaret toimivat vain yhteen suuntaan? Täältä ei ole tietä pois, ellei Äiti sinulle sellaista avaa.”
”Päästä. Minut!” Killjoy tivasi ja astui takaisin Nizin luokse ja työnsi sormensa tämän naamion otsaan.
”Minä olen saanut sinusta tarpeekseni. Saatana soikoon, kun edes kuolema ei säästä minua sinun iänikuisilta valheiltasi. Koko sen ajan, kun olimme yhdessä, pelkkiä valheita. Ensin valehtelit siitä, että ette olleet enää yhdessä Ficuksen kanssa. Sitten piilottelit Zorakia, sitten valehtelit Kaleista. Helvetti! Valehtelit Cestainulle, miksi yrititte pysäyttää Ficuksen. Varmaan saatana valehtelit häävalassasikin, kun sanoit ’tahdon’! No arvaatko mitä, minä en enää tahdo. Minä tahtoisin, että sinä olisit pysynyt kuolleena tai Ficuksen sisuksissa, koska helvetti soikoon ainakin Ficus ymmärtää, MIKSI TÄSSÄ HELVETIN MAAILMASSA ELÄMINEN ON JATKUVASTI NIIN SAATANAN PERSEESTÄ! Jopa hän… JOPA HÄN OLISI VARMASTI YRITTÄNYT PELASTAA SARAJIN, JOS HÄNELLÄ OLISI OLLUT SIIHEN MAHDOLLISUUS! JA SINÄ ET LAITA TIKKUASI RISTIIN SEN AINOAN ASIAN ETEEN, MINKÄ ME TEIMME YHDESSÄ, MIKÄ ON PELASTAMISEN ARVOISTA! KOSKA HENKI PARATKOON ME KAKSI OLIMME PASKIN PARI MITÄ LUOMAKUNTA ON KOSKAAN NÄHNYT!”
Killjoyn raivonpuuska oli viimein tarpeeksi Nizille. Tämä työnsi Killjoyn syyttävän sormen pois silmiensä edestä ja läimäisi avokämmenellä Killjoyn kypärää. Kal-metalli väreili ilmassa niiden kohdatessa.
”XEN ON HITTO SOIKOON KONE! Hän on tieteellinen koe! Ymmärrätkö? KOE! Se, että olet jotenkin onnistunut sitomaan koko olemassaolon merkityksesi tyttöön, jonka AINOA POINTTI oli olla mielikuvitusta kutitteleva TESTI, on pöyristyttävää ja lapsellista ja jättää sopivasti huomiotta sen faktan, että SINUN TYHJYYTTÄ JANOAVA, TYHJÄSTÄ SIINNYT SIELUSI EI VÄLITÄ MISTÄÄN MUUSTA! Katso ympärillesi! Me olemme jumalan hovissa. JUMALAN! Ja sinä välität vain tytöstä, joka kuolee joka tapauksessa kuin sinulla ei ole maailmalle mitään muuta annettavaa!”
Hiljaisuus laskeutui. Hetken aikaa kuulosti siltä kuin merikin aaltoineen olisi pysähtynyt. Kalit seisoivat täysin paikallaan. Hiljaisuus rikkoutui vasta, kun käki pyrähti jälleen lentoon kohauttaen siipiään.
Killjoyn nyrkki liukui tämän käden uumeniin ja ampumavalmiudessa humiseva tykki valmistautui ampumaan. Niz oli nostamassa käsiään päänsä suojaksi, mutta viime hetkellä Killjoy käänsikin aseensa taakseen ja laukaisi sen. Se osui häntä lähimpänä ollutta Kalia kaulaan ja energia-ammus kärvensi tämän pään sisältä päin. Soturi rämähti maahan aivojen materiaali ilmiliekeissä. Muilta Kaleilta ei kestänyt kauaa mobilisoitua, mutta keihäin varustetut joukot eivät mahtaneet paljoa kenraalille, joka ampaisi välittömästi taivaalle tytärtään tähystäen.
Uusi holvikaari ehti olla paikallaan vain hetken. Sieltä valui ensin ulos tyrskyjä merivettä. Sitten alkoi kuulua marssia. Kaksitoista hopeisena kiiltelevää jalkaparia saapui Lhekon luokse yksi kerrallaan. Niistä kaksi perimmäistä kantoi mukanaan ruumista. Makutan silmissä ei palanut enää valo. Cestainu Kuolematon oli viimein siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
”Olet myöhässä, Torie”, Lheko sanoi happamasti, kun Tarkastajan ruumista kantaneiden Kalien johtaja asteli tämän rinnalle. Killjoy näki ilmastakin käsin, että nämä Kalit olivat erilaisia. Ne olivat raskaampia ja tyylitellympiä, ja jokaisen niistä kasvoja koristi identtinen Hau, jossa oli puoliskoja erottava linja keskellä kasvoja. Killjoy oli nähnyt ne ennenkin Tarkastajan kartanon valtaistuinsalissa.
Yksi niistä torjui sitä kohti ammutun ohjuksen ilmasta sauvallaan. Yksi Lhekon kaartilaisista ei ollut aivan niin onnekas, sillä räjähde oli lentänyt suoraan tämän silmäaukosta sisään. Vaikka legioona oli kuoreltaan vankka, oli heitä ilmassa kiertelevän Killjoyn osumatarkkuus vaikuttava.
Ja hän oli viimein löytänyt Xenin. Kalit olivat raahanneet tämän Ficuksen rinnalle uinumaan. Punaisen nutun ja keltaisen huovan näki jo kaukaa. Miettimättä enempää hän syöksyi tytärtään kohti valmiina ampaisemaan tämä sylissään kohti taivasta. Hypoteesi saisi toimia heidän turvapaikkanaan, kun hän suunnittelisi seuraavaa siirtoa.
Oli kuitenkin virhe tulla niin alas niin lähellä legioonaa. Torien ryhmästä yksi oli heittänyt keihäänsä täydellisessä kaaressa niin, että se läpäisi Killjoyn selkämoottorit sivusuunnassa. Hänen lentoratansa jatkui reilusti yli alkuperäisestä tarkoituksestaan ja valkoinen sora otti hänet vastaan noin viisikymmentä metriä kohti sisämaata.
Niz oli rientänyt Lhekon rinnalle katsoessaan, kuinka Killjoy putosi. Oli selvää, että tämä ei pysyisi maassa kauaa.
”Onko se asia, jonka rakensimme Zorakin kanssa, yhä toiminnassa?”
”Kyllä on.”
Niz nyökkäsi huojentuneena ja otti useamman askeleen taaksepäin. Muiden Kalien edetessä varovaisesti Killjoyta kohti, kajahti Lhekon keihäs neljä kertaa maahan.
”Tuokaa Gekutok.”
Kun Killjoy sai nostettua päänsä viimein sorasta, hän tunsi jo, ettei lentoon nouseminen ollut enää vaihtoehto. Kal-metallista tehty keihäs oli lävistänyt heikommasta metallista tehdyt plasmamoottorit kuin veitsi voita. Oli ollut virhe yrittää kaapata Xen, ennen kuin vihollisia oli ensin harvennettu.
Hän havahtui siihen, että koko Kranalan tanner värähteli. Hän vilkaisi ensin meressä seittiään punovaan Äitiin, mutta ääni ei näennäisesti lähtenyt siitä. Sitten hän huomasi hopeisen kolossin, joka lähestyi häntä hitaasti Kalien joukosta.
”Miksu… mikä helvetti tuo on?” hän kysyi. Ei vastausta. Ei tietenkään, miten hän oli saattanut unohtaa?
”Bianca?” hän yritti epätoivoisesti. Ei taaskaan vastausta. Sen hän osasi jo arvatakin. Lähestyvä kolossi oli ainakin kymmenen metriä korkea, kauttaaltaan hopeisen metallin peitossa, olkapäät ja selkä täynnä aseita, joista osa muistutti Mustan Käden tekemiä, mutta osa kuin niiltä plasmakanuunoilta, mitä hän oli nähnyt Feterrojen käyttävän. Se lähestyi hitaasti, mutta lähestyi kumminkin.
Ennen kuin Killjoy edes ehti aloittaa spekuloimaan sen heikkouksia, kuului hänen kypäränsä päältä pienoinen kopsahdus. Infernaalinen käki oli laskeutunut hänen kypäränsä päälle ja naputteli nokallaan sen visiiriä hänen oikean silmänsä kohdalta. Kuului hentoa kilinää, kun nokka kohtasi kypärän pinnan. Sitten, pienen hetken siinä naputeltuaan, se vaikutti tyytyväiseltä siihen, mitä oli tehnyt ja pyrähti takaisin lentoon. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa pohtia sen merkitystä, kun valtava valonsäde nirhaisi hänen olkapäätään. Jopa Kal-metallin läpi hän tunsi sen sairaalloisen kuumuuden. Mäki Killjoyn takana katosi tulipalloon ja paiskasi hänet maahan.
Sen täytyi olla peräisin kolossin aseista, mutta ammus oli muistuttanut enemmän valonsädettä kuin projektiilia. Sitten niitä tuli kaksi lisää. Jokainen osuma muovasi uudestaan maastoa. Niin voimakkaat olivat sen iskut. Killjoy sytytti ionikilpensä ja miekkansa. Valo valoa vastaan, siis.
Torie katsoi taistelua etäämmältä. Näytti siltä, että Killjoy oli onnistunut kuromaan itsensä ja Gekutokin välissä olevan etäisyyseron kiinni onnistuneesti. Tämän aseet sivalsivat nyt Kal-Feterran jalkoja tuloksetta. Niin läheltä Gekutokin osumatarkkuus kuitenkin laski dramaattisesti. Noin neljäkymmentä Lhekon legioonalaista haki asemiaan taistelun ympäriltä. Ne piirittäisivät Killjoyn ensin.
Hän vilkaisi vierellään uinuvaa kaksikkoa. Puhdistaja näytti kahleisiinsa nähden yllättävänkin levolliselta. Xen sen sijaan näytti siltä kuin olisi vain jäädytetty paikalleen kesken lauseen. Torie sääli tätä hieman. Cestainun viimeinen toive olisi ollut, että vahkityttö olisi vielä saanut nähdä oman tähtensä päivänvalon.
Cestainun ruumis oli asetettu rantaveteen Äidin eteen, jossa tämä nyt saisi levätä. Äiti näyttäisi heille tien tulevaisuuteen. Aivan kuten Niz oli heille luvannut.
Gekutokin valonsäteet osuivat viimein kohteeseensa. Neljän Kal-sotilaan kanssa samaan aikaan kamppailtuaan Killjoy ei ollut ehtinyt väistää lähietäisyydeltä ammuttua sarjaa. Kuumuus oli helvetillinen – hänestä tuntui kuin hänen sisuskalunsa olisivat olleet liekeissä – iskusta syntynyt paineaalto oli niin luja, että se täräytti häneltä tajun kankaalle haarniskan sisältäkin.
Sitä tajuttomuutta kesti ainoastaan muutaman sekunnin, mutta se oli tarpeeksi hyökkääjille. Kun hän avasi silmänsä, natisi hänen kypäränsä tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt. Neljä keihästä oli survottu kypärän erinäisiin saumoihin ja ne väänsivät lujaa. Kal-metalli Kal-metallia vasten Killjoy tiesi, että se riittäisi. Hän käynnisti jalkapohjissaan selviytyneet rakettimoottorit ja onnistui kiihdyttämään itsensä maata pitkin etäämmälle juuri sillä hetkellä, kun kypärä murtui.
Sen koko yläosa irtosi. Repeytyi kaulasuojan yläpuolelta ja lensi jonnekin soraan. Hän oli kuitenkin onnistunut välttämään pistot täpärästi ja ottamaan hieman etäisyyttä lähimpiin hyökkääjiin. Gekutokin takaa hän kuitenkin huomasi heti uutta liikettä. Hän ehti nähdä Lhekon heilauttavan kättään kerran. Jostain syystä Killjoylla oli kuitenkin vaikeuksia tarkentaa katsettaan siihen. Oikeastaan, hänen näkökenttäänsä oli ilmestynyt jonkinlainen valtava musta alue, joka tarkoitti, että hänen täytyi kääntää päätään kokonaan, jos halusi nähdä vihollisensa kunnolla.
Sitten hän tunsi piston päänsä oikealla puolella. Ja pisto muuttui nopeasti hirvittäväksi vihlonnaksi. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut?
Hän käänsi katseensa taakseen ja huomasi Lhekon keihään maassa vain muutaman metrin päässä. Se oli punaisen veren peitossa. Mihin se oli muka osunut? Adrenaliini ei yksinkertaisesti antanut hänen ymmärtää, ennen kuin hän tajusi, että hänen oikealle poskelleen valui koko ajan jotain kuumaa.
Keihäs oli tullut niin nopeasti, ettei hän ollut yksinkertaisesti ehtinyt reagoida. Se oli lävistänyt hänen päänsä täsmälleen oikean silmän kohdalta. Ja kun hän tajusi sen, kipu viimein asettui paikoilleen. Legioonan johtaja oli käyttänyt tilaisuutensa tappavan tarkasti.
Killjoy läimäisi kädet reiän kohdalle, mutta siitä ei ollut hyötyä. Vuoto tuli hänen päänsä sisältä. Hän kopeloi takaraivoaan ja tunsi keihään ulostuloreiän. Hänen polvensa pettivät viimein. Hän tunsi, kuinka hänen ruumiinsa veltostui. Keihäs oli vienyt mukanaan jotain muutakin kuin silmän.
”Jos olisit vain kuunnellut minua”, Niz lausui surumielisesti. Kalit olivat tehneet tälle tilaa ja toa asteli nyt yksin kohti Killjoyta kyyneleet poskillaan vuolaasti virraten.
”Mutta minä tiesin, millainen sinä olet. Sanat eivät riitä täyttämään sitä tyhjyyttä, joka sinua kalvaa. Sinun tulee nähdä, kuten minäkin olen sen nähnyt. Olen pahoillani, ettemme voineet ratkaista tätä millään muulla tavalla.”
Äidin kaksi etummaista raajaa laskeutuivat taivaista Nizin molemmille puolille ja alkoivat punomaan uutta säiettä. Killjoylla ei ollut enää voimia vastata. Hän vain katsoi, kuinka keltainen säie Nizin yläpuolella alkoi värisyttää ilmaa heidän ympärillään.
”Sinulle, uskollisin seuraajani, minä uskon taivaiden muovaajan paikan. Ole sinä minun uusi Ourgokseni. Taivuta aika tahtoosi niin, että valomme voi taas paistaa maailmojen taivailla.”
Sitten Äiti repäisi hädin tuskin syntyneen säikeen kahtia. Repeämiskohta rikkoi äänivallin. Pamahdus oli korviahuumaava, mutta Killjoyn päässä soi jo niin pahasti, että hän hädin tuskin kuuli muutenkaan. Ainoaa silmäänsä siristelemällä hän kuitenkin näki, kun jotain kultaista tippui säikeen rippeistä maahan Nizin eteen.
Se oli selvästi naamio, mutta Killjoy ei koskaan ollut nähnyt mitään sen kaltaistakaan. Ja sen molemmilla sivuilla sitä puristi kaksi oranssia pientä kättä, jotka suihkusivat verta ympäriinsä. Ne olivat leikkautuneet ranteiden kohdalta kuin se olisi revitty niine päivineen edellisen omistajansa kourista.
Niz irrotti hellästi irtokädet naamion sivuilta ja katsoi sitä hetken. Se oli kaunein asia, mitä hän oli koskaan eläessään nähnyt. Se selittämätön taito, jolla jokainen sen pinta oli kaiverrettu, oli todella kaiken sen odottamisen arvoista.
Sitten hän nosti sen kasvoilleen vanhan naamionsa päälle, ja kultainen valo täytti hetkeksi koko kosmoksen.
”Suojelkoon se sekä sinua että Inivahin ikuista perintöä.”
Ja kun sen valo viimein hälveni, näki Killjoy heti, mitä se antoi Nizin tehdä.
Horisontissa risteilevät ajan säikeet olivat heränneet henkiin. Ne taipuivat ja kaartuivat kohti Nizin taivasta kohti ojennettuja käsiä. Ne tanssivat hänen ympärillään kuin näkymätön tuuli olisi niitä ohjannut, mutta todellisuudessa se oli Niz, joka niitä komensi. Aika itsessään oli taipunut hänen tahtoonsa.
”Jos vain olisi ollut jokin muu keino”, Niz lausui. Hänen äänensä oli muuttunut. Vanha teeskenneltykin lempeys oli kadonnut, kun taivas säkenöi tämän uuden mahdin edessä.
Ja juuri, kun Killjoy oli saanut kerättyä tarpeeksi voimia sanoakseen jotain, alkoi maa hänen ympärillään täristä. Messinkiset sirpaleet rantahietikon sisällä olivat alkaneet nousta ilmaan. Biancan kellokoneiston rippeet kasasivat itseään hänen selkänsä taakse. Ja juuri, kun hän oli kääntymässä katsomaan sitä, ampaisi yksi Nizin pyörittelemistä ajan säikeistä hänen kallossaan olevasta reiästä läpi.
Se nosti hänet ilmaan. Täytti aukon hänen kallossaan. Viisti reunoilla pilkistäviä aivoja ja nosti hänet korkeuksiin. Hänen koko ruumiinsa roikkui hetken aikaa sen varassa, kun Niz ohjasi loputkin säikeistä hänen ympärilleen. Ne sitoivat hänet jokaisesta raajasta uudelleenkasattuun koneistoon.
”Kuinkakohan monta kertaa luulet, että sinun pitää elää koko elämäsi uudelleen, että ymmärrät, mille tielle olet astumassa?” Niz huokaisi.
Taivaita kohti kurotteleva valtava kello toivotti uuden kaikkinäkevänsä tervetulleeksi. Killjoy kuuli sen ensimmäistä kertaa, niin kuin se todella oli. Hän ymmärsi nyt, ettei häntä hänen koko elämänsä riivannut kellojen tikitys ollut koskaan peräisin Biancan koneistosta, vaan hänen omastaan.
Ja ajan säikeet päättivät, että hänet oli tuomittu näkemään se kaikki uudestaan ja uudestaan. Jokainen hetki, jonka hän oli koskaan kulkenut, tapahtuisi ikuisesti uudelleen ja uudelleen. Hän tiesi sen jo. Hän tiesi, ettei sitä Totuutta, jonka Niz luuli hänelle näyttävänsä, ollut oikeasti olemassa.
Hän ei voinut kuin nauraa. Se oli kaikki yhtä vitsiä vain. Pienen hetken ajan sillä rannalla keskustellessaan hän oli onnistunut vielä kuvittelemaan tulevaisuuden, jossa he kaikki kävelisivät sieltä pois yhdessä. Sen elämän, jonka hän olisi kaikista maailman asioista eniten tahtonut.
Sen sijaan hän sai kaiken sen, mitä hän jo katui. Siinä oli tarinallista ironiaa. Joten hän ei osannut kuin nauraa. Kellokoneiston ja ajan säikeiden lukitessa hänet paikoilleen, Niz ja Lheko vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He eivät nähneet samaa ironiaa, minkä Killjoy näki.
Ja niin Nui-Kralhi otti paikkansa Äidin perillisenä. Ei vain ajan, vaan myös tyhjyyden uutena kuninkaana. Tuomittuna ikuiseen kiirastuleen rattaiden raksuttaessa kaikkialla hänen ympärillään. Musta aurinko sykki taivaalla säestäen lopun aikojen alkua. Se väreili kuin joku jossain olisi yrittänyt ahmaista sen mahdin siinä kuitenkaan onnistumatta.
Ja hänen tyttärensä makasi maassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Pysäytettyyn aikaan käärittynä kukaan ei kuitenkaan ollut huomannut hienoista sinistä hohtoa, joka paistoi tämän kankaisen vankilan alta.
Siitä hetkestä lähtien, kun Niz oli hänet laittanut horrokseen, oli hän käynyt vilkasta päänsä sisäistä keskustelua. Huolimatta siitä, että aika hänessä ei kulkenut, antoivat vapauden liekit hänen mielelleen kaikki tarvittavat työkalut vaellella.
Nurukan oli ollut antaessaan Deltan Xenin mukaan. Ja vaikka hän oli kammonnut ajatusta kantaa sitä jälleen, oli maan toan kauaskatseinen varotoimi kantanut hedelmää.
”Minä en edelleenkään näe enkä kuule mitään. Joko on tullut aika?” Xen kysyi ajatuksissaan. Hänen olemassaolonsa oli kummallinen. Kaikki hänen aistinsa olivat täysin jumissa, mutta ajatus juoksi sirun ansiosta oikein mallikkaasti.
”Yritin tukkia auringon sen toisesta päästä siinä onnistumatta. Meidän täytyy silti yrittää”, Itroz huokaisi.
”Miten luulet, että onnistumme siinä? Onko se edes mahdollista täältä käsin? Sinähän sanoit, että tämän paikan Baterra ei ole vielä täysin todellinen”, Xen ähkäisi.
”Mietitään sitä sitten, kun olemme irti näistä kahleista.”
”Tämä pahainen huopa ei ole ongelma. Uskon, että saan sen kyllä hajalle. En vain tiedä, joko on oikea hetki.”
Enkeli hänen mielessään hiljeni hetkeksi pohtimaan. He tunnustelivat yhdessä mieliä ympärillään. Suurimmassa osassa niistä ei liikkunut mitään, mutta loppuja kuuntelemalla he tulivat yhdessä siihen tulokseen, että hetki, jota he olivat odottaneet, oli käsillä.
”On aika levittää siipemme, Sanansaattaja. Nyt on se aika, kun meidän työmme alkaa.”
Legendat puhuvat Valotusta, joka raottaa Varjon ja Valheen verhoa ja paljastaa Totuuden maailmasta.
Valottu kantaa kultaista Valon Kanohi-naamiota.
Naamiota, joka säteilee empatiaa ja myötätuntoa.
Hän on Aurinkojen valtias.
Hänet täytyy löytää.
Hänellä on airut, joka levittää sanaa Valotun saapumisesta.
Kultaisen soturin kultainen sanansaattaja.
Kaikki valon toat pyrkivät täyttämään tämän Kohtalon, sillä se on heille määrätty.
Mata Nuin ja Kolmen hyveen nimeen.
Kuukausia sitten
”Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. ”Onko sinulla asiaa?”
”Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. ”Tarvitsen sotilaitasi.”
”Mihin?”
”Olen menossa eteläiselle mantereelle – erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka… kiinnostaa minua. Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”
Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
”Miksi tarvitset siihen nazorakeja?”
”Tarvitsen henkivartijoita. Sinun joukkosi saavat riittää.”
”Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?”
”Älä kysele liikaa, ystäväiseni. Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”
”Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”
Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
”Kaksi vain.”
”No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”
”Kiitos, ystävä. Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”
Pesän esikunta
Painestetut turvaovet aukesivat ja kaksi nazorakia marssi edessä aukenevaan käytävään. Maanalaisten joukkojen vääpeli oli raskaassa haarniskassaan ja kenttäreppunsa kanssa vaikuttava näky. Harmaa torakka tuoksui maalta. Hän asui syvyyksissä. Jokaisella askeleella hän jätti jälkeensä hienoa kivipölyä. Kehittynyt pora oli hänellä mukana, tietenkin. Suojalasit ja kuulosuojaimet roikkuivat varustevyöllä kenttäpullon seurassa.
Tämän vierellä marssi pitkä, hiekansävyisen kuorensa huolella kiillottanut laivaston pursimies. Hän oli pukeutunut laivaston siniseen sadeviittaan, barettiin sekä saappaisiin. Hänellä oli selässään rinkka ja olallaan kivääri. Hänen vyöllään roikkui pitkä veitsi. Pursimiehen katseessa oli aistittavissa ylpeyttä ja ylimielisyyttä mutta myös hermostuneisuutta. Selvästi hän ei enää pitänyt maanalaista kompleksia kotoisana.
Molemmat olivat nuoria sotilaita, jotka olivat vasta valmistuneet reserviupseerikoulusta. He kaksi olivat tienneet toisensa jo opiskeluaikana, mutta he eivät voineet sanoa tuntevansa toisiaan. Pursimies kohotti kulmaansa, kun vääpelin haarniskan alta varisi soraa lattialle. Hän tuhahti hiljaa. Olisi nyt edes siistiytynyt Kenraalin tehtävää varten.
Toiset ovet aukesivat ja he saapuivat punahohtoiseen komentokammioon. Kuvaputkitietokoneet rätisivät seinustalle. Oven molemmin puolin seisoi hampaisiin asti varustautuneita tiedustelupalvelun sotilaita. Pitkän pöydän takana muutama upseeri supatti hiljaa. Vääpeli ja pursimies ottivat ripeästi asennon, kun pöydän ääressä istunut, selvästi huoneen korkea-arvoisin nazorak käänsi katseensa heihin.
”Kenraal-”
”Kenraalimajuri 010! Pursimies 822 ja vääpeli 861 käskystä paikalla!” pursimies ennätti puhuttelemaan tätä ennen pariaan.
010, vanha maavoimien esikuntaupseeri, nyökkäsi kaksikolle. Hän kohensi alemmalla kädellään monokkelia kuonollaan ja käänsi katseensa takaisin antiikkiseen kirjaan, jota oli ollut lukemassa. Hän oli jäntevä ja tukevarankainen ja piti yhä jääräpäisesti takkinsa etumuksessa jo lakkautetun ratsuväen palveluksessa ansaittuja arvomerkkejä.
”Lepo, nuorukaiset. Tervetuloa. Oletan, että olette perehtyneet saamaanne tehtävänantoon?” 010 sanoi nostamatta katsettaan kirjastaan.
”Kyllä arvon kenraalimajuri. Olen vakaa kuin Imperiumin maaperä! Tuon mukanani maaperänäytteitä kentältä”, porakka sanoi vetäen kätensä lippaan.
Hymynpoikanen nousi 010:n suupieleen.
”Se on loistavaa kuulla. Jätän siis Imperiumimme tuoreen liittolaisen teidän suojelukseenne”, tämä sanoi ja ojensi kätensä kohti huoneen perällä olevaa varjoa.
Vääpeli ja pursimies hieman hätkähtivät – kumpikaan ei ollut huomannut, että tilassa oli vielä joku muu: nimittäin tietokoneiden välähteleviä kuvia ja numeroita katseli punainen matoran. Tämä käänsi siniset kasvonsa ja vilkaisi nazorakeja olkansa yli.
”Hauska tutustua, pursimies 822 ja vääpeli 861. Odotan matkaamme innolla. Lähdemmekö?” Avde sanoi pehmeällä äänellään matoranin kielellä. Kenraalilla taisi sittenkin olla huumorintajua: nämä kaksi ovat kaukana ”eliitistä”.
”Matoralainen? Tämä ei tullut kyllä tehtävänannosta esille”, vääpeli mutisi itsekseen.
”Kenraali ja liittolaisemme vannottivat pitämään yksityiskohdat salassa tietovuotoriskien minimoimiseksi”, 010 selitti ja vilkaisi sitten porakkaa terävästi monokkelinsa läpi. ”Se ei liene vääpelille mikään ongelma.”
Vääpeli kalpeni tajutessaan puhuneensa ohi suunsa. Pursimies naurahti hermostuneesti: ”Ei tietenkään, ei tietenkään, arvon kenraalimajuri! Otamme käskyn kuin käskyn kunnialla vastaan!”
Pursimies vilkaisi Avdea nopeasti sivusilmällä. Ei hänkään mielellään suostunut ma toraa palvelemaan, olihan hän jo pienestä klopista asti kuullut, ettei pintamaailman olioihin voinut luottaa. Tämän lisäksi pursimies tunsi, että jokin tässä Avdessa oli pahasti pielessä; hän ei vain osannut sanoa, mikä. Mutta käsky oli käsky, ja hänen velvollisuutensa oli suorittaa se mukisematta.
”Loistavaa”, 010 murahti ja nousi seisomaan. Vasta kenraalimajurin kääntyessä heitä kohti pursimies tajusi, ettei vanhalla sotasankarilla ollut oikeaa yläkättä. Kenraalin oliivinvihreän univormun hiha oli ommeltu kiinni kyynärpään kohdalta.
”Älkää antako pintamaailman tahria teitä”, kenraalimajuri sanoi tuimasti. ”Esinazorakein siunausta. Na zora!”
”NA ZORA!” kaksi sotilasta karjaisi.
Kenraalimajuri poimi kirjansa ja poistui rivakoin askelin. 861 vilkaisi toveriaan. 822 kohautti varovaisesti olkiaan. Hänestäkään sellainen tervehdys ei ollut ohjesäännön mukainen – jopa hieman kyseenalainen, kun otti huomioon ”siunauksen” uskonnolliset merkitykset – mutta kumpikaan heistä ei alkaisi kritisoida Imperiumin kymmenettä.
Avde hymyili ja nyökkäsi. Sitten tämä napsautti sormiaan.
Oviaukko alkoi piirtyä hitaasti seinään viiva viivalta – kuin universumin kudokseen olisi viilletty reikä, jonka takaa näkyi kelmeää valoa. Pursimiehen silmät laajenivat hämmästyksestä. Vääpeli kurtisti kulmiaan. Hän oli kyllä nähnyt erilaisia käytäviä ja tunneleita, olihan hän ollut monen rakentamisessa mukana. Mutta eteen taialla ilmestynyt ovi tuntui väärältä. Se sattui porakan maailmankuvaan. Hän ei erottanut mitään partikkeleita taikka leikkuujälkeä.
”Tämä on kyllä oudoin tunneli, jonka olen nähnyt”, hän kommentoi.
Taikaesitys jatkui. Oviaukkoon ilmestyi sen luoja, vihreään kaapuun verhoutunut nukke, pidellen airoa kädessään. Olennon olemuksessa oli jotain pahasti vialla, sen pystyi aistimaan ilmasta. Huoneessa olleet nazorakit jähmettyivät. Vartijat puristivat aseitaan tiukemmin.
Avde puolestaan astui muina miehinä lautturinsa ohi käytävään.
”Seuratkaa, ystäväiseni. Joudumme kävelemään hetken, ennen kuin pääsemme purrelleni.”
Enempiä sanomatta vääpeli ryhdistäytyi ja marssi Avden perään. Pursimies vilkuili epäröiden tunnelia ja ovenkarmia, kunnes hän itsekin päätti kipittää sisään. Ovi kolahti kiinni hänen takanaan – kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
”M-mikä tila tämä on? En ole koskaan nähnyt Fesässä tällaista…” pursimies uteli.
”Tämä ei ole meidän rakentamamme. Teräkaivajat tai ortonit eivät ole myöskään tehneet tätä”, vääpeli kertoi. ”Fesän tunnelikartat on kyllä tehtävä uusiksi sitten, kun falaamme takaisin.”
Kaksikko kuuli edellä kävelevän matoranin hymähtävän.
”Älkää pelätkö, en ole kaivertanut salakäytäviä Pesäänne. Ehkä teidän ei kannata ajatella tätä liian konkreettisesti. Tämä reitti on vähän kuin… kouru veden pinnalta pinnan alle.”
Vääpeli ja pursimies vilkaisivat toisiaan kummissaan.
”Minne me olemme matkalla?!” vääpeli kysyi tuohtuneena.
”Etelämantereelle”, Avde sanoi viimeinkin suoraan, ”mutta joudumme ensin tekemään pienen välipysähdyksen.”
Vieterinukke kohotti kätensä, ja samanlainen ovi kuin aikaisemmin piirtyi keskelle käytävää. Kaksi nazorakia seurasivat sitä ällistyneinä. Pursimies hieraisi silmiään yhä epäuskoisena.
”Teidän jälkeenne – mutta muistakaa: älkää katsoko ylös”, Avde sanoi painokkaasti.
Nazorakit astuivat ovesta, ja samassa heidän maailmansa laajeni.
Suola-aavikko
Piirteetön autiomaa levittäytyi heidän edessään silmänkantamattomiin. Täydellinen valkoisuus. Taivaan ja maan halkaisevaa horisonttia pystyi hädin tuskin hyönteissilmin näkemään. Kaikkeus oli tyhjää täynnä – ainoastaan kaukana taivaanrannassa siinsi temppelimäinen rakennus.
Ja ainoastaan Musta Aurinko valaisi taivasta. Sekä vääpeli että pursimies jotenkin vaistosivat, ettei sitä kannattaisi katsoa.
”Mielenkiintoinen fartikkelirakenne”, vääpeli otti tomua käteensä ja tutki sitä suurennuslasilla.
”Mi-mihh-mit…” pursimies sopresi. ”Missä me olemme? Tämä nyt ei ainakaan ole Fesässä!”
Pursimies kaivoi rinkastaan kiikarit ja haravoi horisonttia maksimitarkennuksella.
”… ei mitään. Ei mäkiä, ei vuoria, ei merta, ei filviä taivaalla. Me emme voi olla enää saarella.”
Pursimies kohotti kätensä ohimolleen. Hän yritti parhaansa mukaan järkeillä tätä mahdotonta paikkaa, mistä itsensä löysi. He eivät voineet olla kovin kaukana komentokammiosta, jostä he olivat matkaan lähteneet. Heidän kulkemansa matka oli tuntunut maksimissaan 50 metriltä! Tällaista tilaa ei voinut olla olemassa!
Pursimiehen kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä kuullut kummitustarinoita mata-kansan langettamista kirouksista. Hän kysyi värisevällä äänellä: ”Avde… oletko sinä kironnut meidät? Onko tämä jotain… taikaa?”
”Tämä on siunaus teille. Ei kirous. En yleensä jaa siunauksiani näin avokätisesti”, Punainen mies tokaisi.
Nazorakit katsoivat toisiaan. Heidän silmiensä vihreä silminnähden himmeni, kunnes siitä oli jäljellä vain häivähdys. Jopa Avden vieteriukko alkoi menettää värejään.
”Tämä paikka odottaa vielä luojiaan”, Avde sanoi. ”Älkää välittäkö aaveista tai kummituksista. Henget jättävät teidät kyllä rauhaan.”
Vääpeli oli kyllä kuullut Nynrahin haamuista, mutta taikausko oli vain taikauskoa; hänen maailmankuvansa kielsi uskomasta niihin. Usko Imperiumiin oli vahvempi kuin usko taikurin temppuihin. Jos asia vaati uskomista, se ei ollut todellista.
”Et nyt tosissasi väitä, että täällä on kuolemanjälkeisiä sieluja?” vääpeli töksäytti ajatuksensa ulos.
”Sielut harvoin piittaavat siitä, kummalla puolella elämää ne ovat. Mikä minua kiinnostaa enemmän, ystävät, on teidän sielujenne laatu.”
Punaisen miehen katse tuntui leikkaavan läpi kitiinikuoren.
”Miten sinä aiot mitata sielun laatua?” vääpelin aivot raksuttivat. Hänelle maanäytteet olivat tuttuja. Kemiaa, fysiikkaa, biologiaa. Laitettiinko ne johonkin vaakaan?
”Tzk, efäilen vahvasti onko mitään ’sielua’ olemassakaan”, pursimies tuhahti.
”Kylmää materialismia, kuten Imperiumin lapsilta sopii odottaa. Siitäkin huolimatta, että astelette todellisuudessa, jota edes Tohtori 006 ei osaisi selittää”, Avde sanoi horisonttia katsellen. Hänen äänensävynsä oli enemmän haikea kuin vaativa. ”Se on aina rajoittanut kansanne potentiaalia. Ei, kun minä kysyn teidän sielunne laatua, minä haluan tietää, keitä te todella olette. Oletteko milloinkaan edes kysyneet itseltänne, mitä olisitte ilman Imperiumia?”
Nyt pursimies astui äreästi eteenpäin.
”Tuki suusi, saasta! Älä fuhu meidän ’fotentiaalin rajoittamisesta’! Te fintamaailman oliot olette aina sortaneet meitä fuhtaita! Te ajoitte meidät maan alle fois aurinkojen valosta! Älä loukkaa lajimme kunniaa!”
Yhä vain heidän värinsä haalistuivat. Vain Punaisen Miehen kasvot sekä pursimiehen siniset vaatteet säilyttivät sävynsä.
”Minä olen nazorak. Minä olen Imferiumin soturi. Ilman yhdyskuntaa en olisi mitään”, vääpeli totesi järkähtämättömästi. Hän oli kotonaan maan alla, eikä hän edes halunnut pintamaailmaan.
”Moni pinnalla on aivan yhtä eksyksissä. Ette ole niin erilaisia kuin haluaisitte uskoa. Mutta aina silloin tällöin joku herää unestaan ja ymmärtää. Kenties sitä ei voi pakottaa.”
Avde katsoi kumpaakin nazorakia kummallisen myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan suuntaan, joka näytti tismalleen samalta kuin kaikki muutkin suunnat. Hänen lautturinsa seurasi perässä.
”Kävelkää kanssani.”
Pursimies 822 nyrpisti kuonoaan, mutta lähti Avden ja tämän nuken perään. Häntä turhautti matoranin hienopuheisuus ja ylimielinen tyyneys. Olisi sanonut nyt jotain vastaan! Kenraalin tehtävä tai ei, matorania hän ei alkaisi kumartelemaan!
Vääpeli 861 oli tavallisesti hyvä hahmottamaan etäisyyksiä ja maan muutoksia, mutta nyt niitä ei kerta kaikkiaan ollut. Kuinka pitkään he olivat kulkeneet? Hän oli yrittänyt pitää silmällä taskukelloaan, mutta jokaisella vilkaisulla siinä oli vähemmän järkeä. Mekaanisen kellon ei pitäisi reagoida sillä tavalla… juuri mihinkään. Sen täytyi olla hajalla, se oli ainoa selitys.
He kulkivat ikuisuuden jos toisenkin. Heidän oppaansa ei ollut sanonut sanaakaan. Maisemia ei juuri ollut. Kerran pursimies oli huomannut kaukana valkoisella tasangolla leijuvan olennon, mutta se oli kadonnut, kun hän oli laskenut kiikarinsa.
”Tämä paikka karmii minua”, pursimies kuiskasi parilleen zankrzoraksi.
”Onkohan tällä luolalla kattoa?” vääpeli kuiskasi vastauksena. ”Kaikki vaikuttaa täällä niin teolliselta ja väärältä. Yhtään luonnollista muodostelmaa ei ole tullut vastaan.”
Pursimies melkein katsoi kohti taivasta, mutta tuli pian toisiin ajatuksiin.
”Hehe, en… en osaa sanoa. Saammekohan yhteyden esikuntaan – tai edes laivastoon? 861, kokeile kenttäradiotasi.”
”Käskystä”, vääpeli murahti. Hänellä oli keskikokoinen radio taisteluliivinsä reisitaskussa. Se oli keskipitkän matkan radiovastaanotin että -lähetin, jota käytettiin yleensä komppaniatason viestimiseen. Kun 861 käänsi läpi taajuuksista, radio huusi omituista, tyhjää kohinaa. Miltään kanavalta ei kuulunut mitään muuta. 822 otti oman pienen radiopuhelimensa, ja nopean testin perusteella he sentään pystyivät kommunikoimaan toisilleen. Yhteys oli heikko ja kohiseva, mutta se oli olemassa, mikä teki nazorak-kaksikolle hieman vähemmän eksyneen olon.
Jos ”eksymisellä” mitään merkitystä oli maailmassa, missä ei tuntunut olevan mitään.
Jälleen yksi ikuisuus kului. Sitten Avde pysähtyi. Paikka ei näyttänyt mitenkään merkitykselliseltä. Hän kuitenkin katseli jotakin horisontissa. Niiden ikuisuuksien aikana värien rippeetkin olivat kaikonneet.
”Tämä maailma oli kerran kauniimpi”, hän lausui. ”Mutta se kuvastaa edelleen lukemattomia mahdollisuuksia. 861, millainen olisi sinun unelmiesi maailma?”
Vääpeli joutui oikeasti miettimään vastausta kysymykseen. Oman itsensä ja omien mielitekojensa ajattelu ei tullut hänelle yhtään luontevasti. Hän oli aina ollut vain osa järjestelmää. Oli käytäviä, joita suunniteltiin ja kaivettiin. Tehtiin louhoksia. Pidettiin huolta, että katto ei romahtanut tai että ei aiheutettu tulvia pohjavesiin poraamalla. Jos vapaa-aikaa oli, lätkittiin korttia muiden yksikön jäsenten kanssa.
Se tuntui pursimiehestä kiusalliselta minuutilta, kun he vain seurasivat ajatuksissaan olevaa kaivosmiestä. Kun vastausta ei kuulunut, kääntyi Punainen mies toisen sotilaan suuntaan.
”Entä sinä, 822? Millainen olisi sinun unelmiesi maailma?”
Pursimies naksutteli pihtejään mietteliäästi. ”Vai unelmieni maailma. No… jos ihan mielikuvitteelliseksi heittäydyn, niin minun maailmassani olisi enemmän kufoleita. Kufoleita, mantereita, saaria ja meriä. Siellä olisi aina hyvä sää furjehtia ja vesi olisi kirkasta. Jokainen satama olisi turvallinen fysäkki, kun nazorakit kansoittaisivat maita. Sotimisen sijaan voisimme tutkia maailman villejä sakaroita! Olisin seikkailija kuin Amiraali konsanaan.”
”Maailmasi kuulostaa kauniimmalta kuin se, mitä Imperiumi julistaa virallisena totuutenaan”, Avde sanoi hiljaa.
Pursimies hymähti.
”Niin, kaifaisin kyllä itsekin enemmän kirjallisuutta siitä, mitä teemme Lofullisen voiton jälkeen.”
Sitten seilori vilkaisi terävästi matorania. ”Entä te, Avde? Millainen on teidän unelmien maailma?”
Avde hymyili hieman. Hän oli selvästi tyytyväinen vastaukseen.
”Minä unelmoin maailmasta, missä jokainen meistä olisi vapaa. Sellaisesta maailmasta, missä pursimies 822 voisi seilata meriä tutkimusmatkailijana, jos niin tahtoisi. Missä vääpeli 861 voisi omistautua maaperän tutkimiseen aseiden rasvaamisen sijaan. Missä matoralaiset eläisivät vapaana Suuren Hengen kirkon kahleista. Maailman kansat ovat aina olleet erinomaisia rakentamaan tukahduttavia koneita, jotka kuristavat sen, mitä me todella tahdomme tehdä.”
Punainen mies huokaisi ja katsoi kaukaisuuteen.
”Olen kiertänyt tätä maailmaa ikuisuudet, pidempään kuin teidän Imperiuminne on ollut olemassa, pidempään kuin Metru Nuin kaupunki on noussut kohti taivasta. Minä iloitsen jokaisesta, joka avaa silmänsä unelmien loputtomille mahdollisuuksille. Lopulta voimme saavuttaa vapauden utopian vasta, kun siihen uskoo useampi kuin koneeseen.”
Pursimies kohotti tuntosarviaan. Hän jakoi merkitsevän katseen vääpelin kanssa.
”’Pidempään kuin Imperiumi’… kuinka hiton vanha hän on?” pursimies kuiskasi zankrzoraksi.
Vääpeli nyökkäsi.
”Varsin sileäposkinen matoran-vanhukseksi. Joko hän valehtelee tai hän ei ole matoran lainkaan.”
Pursimies selvensi kurkkuaan ja puhui jälleen Avdelle:
”Oletfa jalomielinen. Liittouduitko nazorakien kanssa saavuttaaksesi tämän utofiasi?”
”Jaan Kenraalin kanssa tiettyjä yhteisiä intressejä. Mutta ei, hän ei usko vapauteen, eikä hän tiedä, mitä tekisi Lopullisen voiton jälkeen. Siinä mielessä sinä, 822, olet jo hieman vapaampi kuin Kenraali.”
Tämä yllätti pursimiehen. Hän hymähti äänekkäästi, mutta sillä hän yritti lähinnä peittää oman nolostumisensa. Moista imartelua ei kuullut joka päivä. Vai oli hän ihan Kenraaliakin vapaampi.
”Se ei ollut imartelua. Minä tarkoitan, mitä minä sanon”, Avde huomautti.
Pursimiehen kasvot kalpenivat. Pystyikö hänen ilmeitä lukemaan noin helposti, vai… oliko Avde lukenut hänen ajatuksensa?
”… täytyy myöntää, Avde, etten ole koskaan fuhunut fintamaailman asukin kanssa näin fitkään. Tämä on ollut… kiinnostavaa”, pursimies heitti vastaukseksi – tällä kertaa kuitenkin huomattavasti epävarmemmalla äänellä. ”Kerro, toveri Avde, lisää itsestäsi. Kerro lisää sinun unelmastasi.”
”Ilo on täysin minun puolellani”, Avde nyökkäsi… ja vasta silloin nazorakit tajusivat, että hänelle oli ilmestynyt varjo. Ei sellainen varjo, jonka auringot heittäisivät luonnollisesti, vaan mustaakin mustempi varjo – sellainen, joka näytti syövän kaiken yhtä lopullisesti kuin aurinko heidän yllään.
”Mutta ensin, ystävät, autan teitä katsomaan omiin sieluihinne.”
Silloin hänen varjonsa laajeni ja kohosi, kuin se ei olisi ollut varjo lainkaan. Se kohosi jokaiseen suuntaan Punaisen Miehen takana, ja kymmenet punaiset silmät avautuivat sen syövereistä.
Pursimies katsoi eteensä. Hän näki… itsensä. Hän näki itsensä tulvivassa luolassa, jonka suuaukolta oli näkymä rannalle, missä laiva teki lähtöään. Hän tunnisti, että laiva oli hänen.
Hän yritti astua kohti luolan suuta, mutta ei pystynyt: hänen toisen nilkkansa ympärillä oli kahle, jonka kettingin pää oli pultattu peruskallioon. Hänen kasvoilleen kohosi kauhistunut ilme. Hän yritti repiä kahlettaan, huutaa muille seiloreille, etteivät nämä jättäisi häntä, mutta turhaan. Laiva nosti ankkurinsa ja alkoi lipua kohti horisonttia.
Epätoivoisesti pursimies huusi. Hän huusi niin kauan, että kadotti äänensä. Hän puristi silmänsä kiinni. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut tätä! Hän tahtoi merelle! Hän tahtoi olla VAPAA!
Sitten hän kuuli pärskähdyksen, kuin jotain olisi pudonnut veteen. Hän kuuli myös siipien läiskettä. Pursimies hengitti kiivaasti, kunnes hän viimein uskalsi raottaa silmiään. Pimeyden meressä häntä kohti hyppeli… kala?
Pursimies kohotti tuntosarveaan. Kala hyppeli veden pintaa pitkin pursimiehen jalkojen juureen. Se oli lentokala. Se räpytteli siipimäisiä rintaeviään ja näykki nazorakia varpaasta. Pursimies hymähti. Tuo kala oli oikeastaan aika kaunis. Hän otti sen varovaisesti kämmenelleen ja ihaili sitä lähempää. Hän hengitti jo paljon rauhallisemmin.
Lentokala katsoi nazorakia lempeästi punaisilla silmillään.
Vääpeli putosi jostain korkealta. Hänen allaan hopeinen meri tyrskysi syysmyrskyn lailla. Siivistä ei ollut mitään hyötyä, hän ei ollut rakettijääkäri. Ilmavirta tuntui tuntosarvissa. Torakka hapuili tarvikeliiviään. Pora olisi hyödytön tässä tilanteessa. Maanmittausvälineet lensivät ilmassa kun vääpeli yritti löytää jotain mikä auttaisi häntä tässä tilanteessa.
Turhaan.
Hän halusi huutaa, mutta ei voinut. Hän laittoi yläraajat silmiensä eteen. Hän ei halunnut kohdata merta. Hän ei uskaltanut.
Hän ei koskaan kohdannut merenpintaa. Aaltojen syvyyksistä nousi uljas valas, jossa yhdistyi suuri koko ja vauhti. Tumman hirvityksen iho oli täynnä uurteita, muutama harppuunan väkänen törrötti tämän haarniskan ja lihan välistä. Olento oli varmasti upottanut useita valaanpyyntialuksia.
Valas ponnahti hyppyyn ja avasi kitansa.
Olennon massiivinen suu hehkui punaisena helmenvalkea hammasrivistö loistaen. Sen hampaanväleissä oli veitsikalmarin pyyntilonkeroita.
Nazorak löysi itsensä olennon nielusta, lihaluolasta. Virta vei häntä yhä syvemmälle olennon sisälle kohti tämän vatsaa. Lihamaailma oli täynnä arpikudosta: moni muu oli taistellut olennon tahtoa vastaan joutuessaan tämän saaliiksi.
Vääpeli tunsi loppunsa koittavan. Hän ei pääsisi täältä enää pois. Vatsahapot syövyttäisivät hänet ja pilkkoisivat hänet rahipedon energiaksi ja ravintoaineiksi.
Kuin jumalallinen väliintulo olisi tapahtunut, pieni musta ja punasilmäinen myyrä kaivautui hänen avukseen. Rahi kaivoi tunnelia valaan lihaan, ja nazorak päätti seurata sitä. Matka lihatunneleissa kesti pitkään. Rasvaa, lihaskudoksia ja luuta sai väistellä biotolkulla.
Valas oli onneksi pinnalla, kun myyrä ja nazorak pääsivät ulos sen syövereistä. Aikaa tuntui kuluneen päivätolkulla heidän seikkailunsa aikana.
Vääpeli oli helpottunut uuden ystävänsä avusta. Uni jatkui levollisesti painajaisen jälkeen.
Tuuli värisytti nazorakin tuntosarvia. Pursimies avasi hitaasti silmänsä. Hän makasi kasvot nurmikossa.
Vihreää ruohoa.
Hän kierähti, nousi istumaan ja pälyili ympärilleen. He olivat rantatörmällä normaalin taivaan alla. Vähän matkan päässä törmä muuttui kiviseksi rannaksi, joka laskeutui mereen. Pursimies kääntyi ympäri. Vääpeli makasi hänen vierellään. Tämä ei ollut vielä tajuissaan, mutta hän näki, kuinka tämän rinta kohoili hengityksen tahtiin.
Ja vähän matkan päässä istui Avde pienellä kivellä. Tämä katseli merelle eikä näyttänyt noteeraavan herääviä nazorakeja. Horisontti oli kauniin sininen. Sellaisia loppukesän päiviä ei olisi enää monta.
Pursimiehen katsellessa Punaista Miestä hänen päässään laukkasi lukemattomia kysymyksiä. Mitä hän oli nähnyt? Oliko… oliko Avden varjo hyökännyt heidän kimppuunsa? Missä he olivat nyt ja mikä oli ollut se outo valkoinen tila? Mikä oli paistanut tyhjän maailman taivaalla?
Nazorak hengitti syvään. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista pelkoa. Hänellä ei ollut koskaan ollut unihalvausta – hän pohti, mahtoiko se tuntua samalta. Kuitenkin… nyt hän tunsi olonsa levolliseksi, kuin kaikki jännitys ja särky hänen lihaksistaan oli kadonnut.
”Autan teitä katsomaan omiin sieluihinne”, pursimies toisti mielessään. Sitten hän nousi horjahdellen jaloilleen ja asteli Avden vierelle. Tämä kohotti katseensa häneen.
”No, opitko itsestäsi jotain uutta?”
Nazorak tuijotti matorania tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän näytti empivän seuraavia sanojaan.
”Kyllä…”
Pursimies istahti matoranin viereen ja käänsi katseensa merelle. Tällä kertaa hän huomasi rantaviivalle ankkuroituneen valkoisen veneen, jonka edessä vihreäkaapuinen hahmo odotti. Pursimies lipaisi kielellään meri-ilmaa ja tähyili taivaalla kaartelevia lintuja.
”Tämä rantaviiva näyttää tutulta. Olemmeko Etelämantereella?”
Avde nyökkäsi. ”Kylä nimeltä Tangoia Sadiil Koro on aivan lähellä. Kotisaarenne on pohjoisessa. Oletko koskaan seilannut näillä vesillä?”
”Kyllä. Minut oli aiemmin komennettu Cofs Nuin tukikohtaan. Olin yhden fregatin miehistöä. Silloin mantereen luoteiskulma tuli tutuksi.”
Avde nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kun tämä ei ollut vastaamassa, pursimies kysyi:
”Uskotko että nazorakeilla on sielut?”
Vuorokausi sitten moinen ajatus ei olisi edes käynyt nazorakin mielessä.
Punainen mies nyökkäsi. ”Te pelkäätte ja haaveilette ja uskotte kuin mikä tahansa muu kansa. Nähdäkseni se kertoo kaiken tarvittavan. Koetko, että usko sieluun muuttaa jotakin?”
Pursimies hengitti syvään. Hän tuijotti horisonttia kaukaisuudessa. ”Sielu on hyvin henkinen sonsefti. Nazorakit eivät kykene taikomaan eivätkä hallitsemaan elementtejä. Varmaan siitä syystä olemme kääntäneet selkämme kaikelle henkiselle.”
”Uskoanne Lopulliseen voittoon voi verrata matoran-uskon Kohtaloon. Harva sivilisaatio kykenee täysin kadottamaan uskon johonkin itseään suurempaan.”
Pursimies oli tovin hiljaa. ”Niin, enfä ole miettinyt sitä tuolla tavalla. Minä fääsin fari viikkoa sitten katsomaan Totuusministerin uusimman oofferaesityksen. Se kertoi Esinazorakien viimeisestä taistosta. Minusta se oli hyvin vaikuttava. Monet toverini liffueessani tuntuvat uskovan Esinazorakeihin.”
”On lohdullista, ettette ole täysin luopuneet sellaisesta uskosta. Mitä itse ajattelet Esinazorakeista?”
Pursimies kohotti olkiaan. ”Kyllähän se tuntuu jännittävältä ajatuksesta – että me nazorakit olisimme maailman valittu kansa matoranien sijaan. Että me folveudumme jostain suuresta ja myyttisestä. Mutta… se voi tuntua myös raskaalta joskus. Että minun harteillani olisi suuri vastuu olla heidän maineensa veroinen.”
”Lapsen on aina vaikea päästä irti opettajansa varjosta. Se voi muodostua kahleeksi”, Punainen Mies sanoi. ”822, minä uskon, että olet viime kädessä vastuussa ainoastaan itsellesi. Kun Lopullinen Voitto vielä kerran pyyhkii yli maailman, vain ne, jotka ovat heittäneet pois maalliset kahleensa ja uskovat, perivät taivaan.”
Perivät taivaan… 822 toisti mielessään.
Pursimies havahtui ajatuksistaan, kun kuuli vääpelin ärähdyksen. Tämä oli viimein herännyt ja yritti kammeta itseään istumaan raskaassa varustuksessaan. Pursimies meni tämän luokse ja tarjosi auttavaa kättään.
”Näin kammottavaa unta”, vääpeli sanoi. ”Siinä oli jättiläismäinen valas ja outo funasilmäinen myyrä. Fainajaisella se uni alkoi. Kontiainen oli oudon tuttavallinen ja mukava.”
”Se on hyvä kuulla”, Avde nyökkäsi. ”Puhelimme juuri toverisi kanssa sieluista.”
Pursimies näytti hieman nololta, kuin se olisi ollut suuri paljastus.
”Sieluista? Mietin kyllä sen teidän keskustelunne jälkeen niitä unelmia. Mitä haluaisin tehdä, jos saisin fäättää elämästäni. Olen… salaa ollut kiinnostunut junamatkustamisesta. Fesän sisällä on tullut ajeltua, joten tuollainen tafa matkustaa fintamaailmassa tuntuu luontevalta. Onu-Metrun kaivauksia olisi myös mielenkiintoista nähdä. Mikä se fohrok oikein on?”
”Olen kuullut, että Pohjoisen mantereen läpi kulkee maailman pisin rautatieverkosto”, Avde sanoi. ”Kenties pääset vielä näkemään sen. Toistaiseksi tehtävänne ei vie niin kauas.”
Vääpeli hillitsi pienen innostuksensa. Hänen mielikuvituksensa ei ollut koskaan laukannut näin. Ehkä silloin opiskeluaikoina.
”Olisi kiva fäästä sen kyytiin. Mikä tämä meidän tehtävämme oikein on?”
”Totta kai”, merimies vastasi jopa hieman loukkaantuneena.
Avde katsoi kumpaakin nazorakia arvioiden.
”Tahdon teidän etsivän minulle erään Valotun. Hänen toa-tähtensä on kirkas, ja se tulee näkymään jossakin pohjoisella taivaalla.”
Nazorakit vilkaisivat toisiaan. Pursimiehen katse petti huolen.
”Valon toan?” hän kysyi. ”Mutta me olemme kaksin, eikä meillä ole erityisen voimakkaita aseita.”
”Älkää pelätkö. En soisi teidän kuolevan. Haluan ainoastaan tietää, missä toa on; en sen enempää. Olen seurannut hänen… tekemisiään ennenkin, mutta hän ei koskaan viivy pitkään yhdessä paikassa. Tunnistatte hänet hatusta.”
”Valottu. Aurinkojen Ritari. Aamuntuoja. Legenda on yhtä vanha kuin sivilisaatio. Valon toa, joka nousee lopun aikana pelastamaan taivaankannen iäiseltä pimeydeltä.”
Nazorakit vilkuilivat Avdea ja toisiaan. He eivät selvästikään olleet varmoja, millä tavoin heidän uusi opettajansa suhtautui tarinaan.
”Toa Domek on Valon Toa, ja siten hänetkin on tuomittu Valotun polulle. Hän välttelee sitä parhaansa mukaan. Siksi uskon, että meillä voi olla jotakin yhteistä.”
Pursimies näytti mietteliäältä. Sitten hän nyökkäsi.
”Etsimme, millä saarella hän on, ja seuraamme häntä. Miten otamme yhteyttä, kun tehtävä on suoritettu?”
”Uudet ystävänne osaavat auttaa teitä siinä”, Avde sanoi vilkaisten tätä päin ja otti askeleen kohti rantaa. ”Näemme pian uudelleen.”
Punainen mies asteli alas rantaa pitkin ja astui liikkumattoman lautturin ruuheen. Alus kulki rannasta vain muutaman airon vedon, kunnes katosi, siinä kahden nazorakin silmien edessä. Aukko todellisuudessa vei veneen, eikä sen matkustajasta jäänyt muuta todistetta kuin jäljet rantahiekassa.
Pursimiehestä tuntui… oudolta. Hänen käsissään ja varpaissaan kihelmöi. Aivan kuin hänestä olisi tuntunut, ettei hän olisi tahtonut Avden jättävän heitä. Hän ei varmasti ollut tavannut ketään niin mystillistä ja kiehtovaa henkilöä.
Vääpelin mielikuvitus taas oli alkanut elää omaa elämäänsä mysteerimiehen tapaamisen aikana.
”… Vai Valottu”, pursimies puuskahti hämmentyneenä. ”Vääpeli, oletko ollut koskaan näin kaukana Pesästä? Nimittäin minusta tuntuu, että tämä saattaa olla vähän pidempi komennus…”
”En ole koskaan käynyt näin kaukana. Puhuivat, että Maanalaisen tiedustelun väki oli uskaltautunut syvälle Ma Wetiin. Että se jatkuisi aina merien alle. Ja siellä olisi kaikkea outoa”, vääpeli kertoi.
Pursimies nyökkäsi. Hän mittaili vääpeliä sivusilmällään päästä varpaisiin. Kömpelö metrojääkäri, joka ei ole koskaan astunut vieraalle maalle, hänen parinaan toaa etsimässä. Se ei ollut ideaalein tilanne pursimiehelle, mutta sen kanssa piti vain pärjätä. No, ehkä oli hänelle luontevampaa ottaa johtajan rooli tässä parivaljakossa.
He ryhtyivät tarkastelemaan ympäristöään. Ranta ei ollut kovin kaukana kylästä. Pursimies nosti kiikarit silmilleen. Tangoia Sadiil Koron talot olivat savisia matoran-taloja kupolikattoineen. Kylästä kulki pieni polku satamaan, jossa oli muutama pieni purjevene.
Pursimiehen ilme synkkeni. ”861.”
”No mitäs?”
”Tajusin juuri, että meidän pitää varmaan vohkia vene.”
”… pitääkö?”
”No minulle annettiin vain 60 ratasta pintamaailman valuuttaa. Se ei ole paljon, eikä se varmasti riitä veneen ostamiseen.”
”Punaisen miehen testi. Mielikuvitusta käyttämällä me varmasti keksimme ongelmaan ratkaisun!”
Pursimies pyöritteli silmiään. ”No kuvitteleppa meille paatti, älykääpiö.”
Vääpeli oli vähän loukkaantunut. Oli heillä aseet. Väkivalta oli ratkaisu tähänkin pulmaan.
He odottivat hämärän laskeutumista ennen kuin hiipivät satamaan. Laiturissa oli pienikokoinen moottoripursi, jonka kannella paloivat valot. Silmälappuinen merimies-skakdi vihelteli hyvätuulisesti tarkistaessaan purjeiden solmuja. Hänen hyräilynsä hiljeni korahdukseen, kun pursimiehen kiväärin pistin upposi hänen selkään. Nazorakit tönäisivät skakdin kylmästi veteen, irrottivat köydet laiturista ja suuntasivat aluksellaan kohti avomerta.
Yö laskeutui Välimeren aalloille. Pursimies seisoi ruorin takana ja tarkisti heidän kurssiaan kompassistaan. Hän yritti tähyillä tähtitaivasta.
”861! Huomaatko taivaalla mitään erityisen kirkasta tähteä?”
822 hyräili vanhaa laivaston marssikappaletta. Aurinkojen hehku himmeni horisontissa, ja meri tuoksui raikkaalta. Seilori koki olevansa elementissään.
Sitten hän kurtisti kulmiaan. Miksei vääpeli vastannut?
”861! Hoi, kuulitko?”
Vääpeli ei edelleenkään vastannut. Pursimies laittoi ruorin lukituksen päälle ja poistui kannelle. Hän löysi toverinsa laivan ruumasta. Vääpelin hampaat tärisivät, ja hän heijasi itseään edes takaisin. Pursimies katsoi tätä kummissaan.
”Vääpeli… kaikki hyvin? Oletko sinä paleltunut?”
”Pelkään merta kuollakseni. Sitä on mahdoton kesyttää porilla tai hakuilla. Se kätkee syövereihinsä olentoja, jotka voivat nielaista meidät kokonaisina. Näin unessani valtavan valaan, jonka lihasyövereihin minut nielaistiin.”
Vääpelin katse oli tyhjä. Tämän alakädet kramppasivat.
Pursimies räpytteli silmiään. ”Si-sinä pelkäät merta? Oikeasti? Mikset sanonut siitä mitään aiemmin?”
”Imperiumin oppeihin kuuluu, ettei pelkoa näytetä. Sen pitäisi olla sinulle itsestään selvää”, vääpeli tiuskahti. Oikeasti hän oli aivan hajalla ja nolona asiasta.
Pursimies pudisteli päätään. Hän ei ollut varma, kuuluiko hänen ottaa vääpelin tilitys vakavissaan. Tämäkin vielä! Mitäköhän kenraalimajuri oli ajatellut määrätessään porakan tähän tehtävään? Vai oliko tämä miettinyt mitään – olivatko he kaksi olleet vain joutilaimpia sotilaita lähettää Avden lapsenvahdeiksi?
Mutta sitten pursimies mietti omaa painajaistaan. Oliko hänkään toisaalta mikään esimerkkisotilas, jos itse kammosi ajatusta maan alla elämisestä?
Pursimies huokaisi ja laski katseensa häpeissään murjottavaan vääpeliin.
”No… kaipa se on ihan loogista. Maanalaisissa joukoissa tuskin tarvitaan uimakoulutusta.”
Hän raapi ohimoaan mietteliäänä.
”Ohjaamossa oli yhdet pelastusliivit – voin tuoda ne sinulle. Voin hoitaa hommat tuolla kannella tämän yön. Jos alamme huomenna koulimaan sinusta merenkävijää?”
Vääpeli mietti hetken. Vaikka tarjous kuulosti järkevältä, hän oli silti kauhistunut ideasta.
”Tarvitsen ne pelastusliivit kyllä, ennen kuin alan mihinkään tällä aluksella.”
Pursimies nyökkäsi. Hän nousi portaat ylös ja asteli kajuuttaan, missä hän alkoi tutkimaan lattiatason kaappeja. Missä hän olikaan nähnyt ne liivit… ah, siinä! Kaappeja tonkiessaan pursimiehen katse osui pariin matorankieliseen kirjaan. Hän silmäili niiden kansia lievä inho kasvoillaan.
Hän oli jo aikeissa viskata ne mereen, kun sai ajatuksen. Se ei ollut hyvä ajatus, hän myönsi, mutta se voisi antaa vääpelille jotain muuta ajateltavaa.
”Hei, tässä!” Pursimies huusi ruumaan samalla viskatessaan pelastusliivit vääpelille, joka otti ne kiitollisena vastaan. ”Löysin tuolta myös pari matoralaista kirjaa. Sinähän osaat lukea? Voisit joutilaana tutkia, onko niissä mitään hyödyllistä. Minä menen ohjaamaan.”
Pursimies heitti kirjat vääpelin eteen ja katosi oviaukosta.
Pelastusliivi yllään vääpeli uskalsi vihdoin liikkua aluksella. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että paatti oli ainoa asia, joka piti heidät pois merestä ja sen vaaroista. Hän otti kirjat mielenkiinnolla ja helpotuksella vastaan. Kirjoja hän oli kyllä lukenut. Kaivoshommissa piti osata geometriaa, fysiikkaa, matematiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Matoranien kieltäkin heille opetettiin, koska tieteen kieli oli matoraneilta. Kirjoja oli kyllä sensuroitu rankalla kädellä, sen tiesivät kaikki.
Vääpeli raapi päälakeaan. Punainen opus oli auennut ensimmäisenä hänen eteensä. Sen vanhahtava kieli oli vaikeaselkoista ja mahtailevaa, toi mieleen legendat, joita Esinazorakeista kerrottiin. Suuri henki, joka laskeutui taivaista tuoden mukanaan matoranit ja antoi heille kolme hyvettä: yhtenäisyyden, velvollisuuden ja kohtalon. Vääpeli selasi punaista kirjaa sieltä täältä. Se ei selvästi ollut tieteellinen teos, vaan jonkinlainen… ideologis-uskonnollinen opas? Toa Nitorin tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Elämän toa uhrasi henkensä maailmaa ruokkivassa maailmassa ja pelasti koko luomakunnan. Kirja vaikutti olevan kokoelma matoranien kansantarinoita ja legendoja, joissa aina painotettiin kohtaloa ja miten kaikki oli Mata Nuin luomistyön ansiosta.
Vääpeli löysi kirjasta myös kappaleen Valotusta. Siitä, jota he olivat lähteneet etsimään.
”Valottu – Seitsemäs Toa, Varjon tuhoaja, Rauhan ja ymmärryksen tuoja, Mata Nuin oikeus, Aurinkojen taitaja, Spektrien mestari – on Valon elementin toa, joka täyttää ennustuksen ja lofettaa maailmaa uhkaavan Varjon. Ennustukset kertovat hänen kantavan suurta Valon kanohi-naamiota, joka antaa hänelle ymmärrystä, viisautta ja empatiaa. Jokainen Valon elementin edustaja tulee tavoittelemaan Valotun arvonimeä, ja heistä yksi tulee saavuttamaan arvonimen. Jos valon toa efäonnistuu, hän katsoo liian syvälle valoon ja sokaistuu tai falaa niin loffuun, että löytää suunnattoman fimeyden. Valottu on valon edustajien velvollisuus, ja he, jotka eivät tavoittele tätä ideaalia, tulevat kokemaan kammottavan kohtalon ilman yhtenäisyyttä muun luomakunnan kanssa.”
Vääpeliä puistatti ajatus siitä, minkälaisen soturin he tulisivat kohtaamaan. Niin kirkas valo, että se polttaisi heidän silmänsä.
Ylhäällä kannella pursimies tutki merikortteja. Hän nosti katseensa tähtitaivaalle. Nyt hän huomasi pohjoisemmassa keltaisena hohtavan tähden, joka loisti huomattavasti ympäröiviä tähtiä kirkkaampana.
Tuo sen on pakko olla, pursimies hymyili ja käänsi kurssiaan.
Yhdeksän päivää myöhemmin
Pursimies seisoi yksin mustan, täysin tyynen meren pinnalla. Kontrasti peilityynen meren ja myrskypilvien täyttämän taivaan välillä oli… melkoinen. Hän katseli ympärilleen ihmeissään. Minne hänen pitäisi mennä?
Sitten hän alkoi kuulla loisketta. Lentokala loikki nazorakia kohti veden pintaa pitkin luoden jokaisella pompullaan meren pintaan kasvavia ympyröitä. Se loikkasi nazorakia kohti, ja pursimies onnistui nappaamaan sen ilmasta. Hän katseli olentoa ihmeissään.
Lentokala tapitti nazorakia hohtavilla silmillään ja sen suuhun aukesi hampaiden täyttämä kita. ”Hoi, seilori 822! Lentokala 1, voinko puhutella?”
Pursimies hätkähti kalan puhuessa. Mitähän ihmettä.
”Öh, lupa myönnetty…?”
Lentokala riemastui. ”Oletko miettinyt, mitä teet, jahka tämä tehtävä on ohi? Aiotko palata Pesään?”
Pursimies naurahti kummastuneesti. ”Totta kai aion palata! Mikä kysymys tuo on?”
Kalan hymy lopahti. ”Mutta… miksi? Eikö ole paljon hauskempaa olla pikkuveneen kapteeni kuin sotalaivan kansipoika?”
”M-minä…” pursimies oli sanomassa, mutta hänen lauseensa jäi kesken. Hän pysähtyi oikeasti tutkimaan sieluaan. Mitä olivat nämä tunteet, jotka hänen sisällään velloivat?
”Minä…”
Pursimies hätkähti hereille unestaan. Hän oli kietoutunut vilttiinsä veneen ruumassa, jonne kajasti valo oviaukosta. Hän pohti hetken näkemäänsä unta ja pudisti päätään. Hän ryömi ylös pedistään ja nousi kannelle.
He olivat täksi päiväksi ankkuroituneet suojaiselle luodolle. Pursimies toimi kaksikon suunnistajana yöaikaan, minkä vuoksi hän pyrki nukkumaan päivisin. Ilta oli pian laskeutumassa.
Vääpeli kyhjötti kallioisella luodolla nuotion ääressä – tämä luki jotakin kirjaa. Pursimies haistoi kahvin tuoksun, mikä sai hänet hymyilemään. Hän loikkasi maihin ja käveli toverinsa luo.
”Mitäs luet?”
Vääpeli havahtui kirjastaan. Pursimies istuutui nuotiolle ja kaatoi itselleen kupillisen. Heidän omat kenttämuonansa olivat jo päässeet loppumaan, mutta onneksi veneessä oli ollut reilusti edellisten omistajien ruokia. Ehtaa kahvia myös!
”Tämä Mata Nuin uskonto on aika mielenkiintoista. Olen lukenut tämän kirjan kannesta kanteen jo pariin otteeseen. Matoralaisten yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo muistuttavat kyllä paljon niitä arvoja, jotka meille Pesässä on annettu”, vääpeli kertoi ja siemaili kahviaan. Nokinen kahvipannu toi kahviin paremman maun kuin mitä siinä tavarassa, jota Pesässä usein tarjoiltiin, oli.
Pursimies loi epäilevän katseen pariinsa ryystäessään juomaansa. ”Miten muka? Meidän nazorakien elintavat ja järjestelmät ovat niin erilaisia pintamaailmasta, että on vaikea kuvitella meillä olevan samanlaisia arvoja.”
”Matoraneja ja nazorakeja yhdistää kyllä ylhäältä päätetty hierarkinen rakenne, jossa joku asettaa kohtalon, josta tulee sitten velvollisuus, ja vain yhtenäisyydellä järjestelmä – Mata Nuin seurakunta tai Imperiumi – toimii. Kaikilla on tietty paikka yhteisössä”, vääpeli pohti ääneen. ”Työn arvostus on myös molemmilla kansoilla vahva.”
Pursimies oli hetken hiljaa. Hänelle palautui mieleen se, mitä Avde oli hänelle puhunut kohtalosta.
”Hmm, totta, totta… mutta mikä matoraneilla sitten määrittää johtajuuden? Kenraali ja Amiraali ovat ikivanhoja johtajia, jotka ovat todistaneet mahtinsa ja pitäneet Imperiumin suojassa vuosisatoja. Ovatko matoranien johtajat myös sotureita?”
”Matoraneja johtavat usein turaga-papit, jotka ovat olleet toa-sotureita. He tietävät taikaloitsuja ja ovat todistaneet uskollisuutensa kansalleen ja jumalalleen uhraamalla osan voimistaan yhtenäisyydelle. Tämän kirjan mukaan pääosa turagoista on entisiä Mata Nuin uskonsotureita. Kenraali ja Amiraali ovat siis kuin Turaga Dume, joka johtaa Metru Nuilta Mata Nuin kirkkoa.”
Pursimies pärskähti juomaansa. Hän hekotteli itsekseen vääpelin vertaukselle.
”Haha… mitä, turaga Kenraali? Haha… älä sitten kerro kenellekään Pesässä, että olet lukenut tuollaista. Puhtauspoliisi saattaa pistää sinut jollekin aivopesukurssille!”
Pursimies nosti katseensa pilviselle taivaalle. Vääpeli mökötti itsekseen.
”Oletko opetellut kaikki ne solmut, mitkä näytin?” Pursimies vaihtoi aihetta.
”Joo, olenhan minä niitä harjoitellut”, Vääpeli vastasi. ”Välillä on joutunut kaivoshommissa tekemään erilaisia köysiä, niin ei nämä niin outoja olleet.”
Vääpeli kaivoi varustevyöltään kasan erilaisia solmuja, joita oli tehnyt.
”Hyvä, hyvä. Ohjaaminen sujuu sinulta jo hyvin! Voimme alkaa pitämään vuoroja”, pursimies totesi.
”Ohjaaminen ei ole ollut ongelma. Peruskoulutukseen kuuluu jo erilaisten ajoneuvojen käyttö. Meren armoilla olemista olen kyllä pyrkinyt harjoittelemaan. Manaatit ovat kyllä kiehtovia, samoin Steltin merilehmät. On hyvä nähdä jotain ystävällisiä kohteita pinnalla, pitää mielen pois Syvyyksistä.”
Pursimies hymähti. Ilmeisesti hän oli tehnyt ihan hyvää työtä porakan opettamisessa. ”Manaatit ovat kyllä hilpeitä! Kerran yksi sellainen lensi meidän laivan kannelle. Tarvittiin useampi matruusi heivaamaan se takaisin mereen.”
Pursimies hymyili muistolle, kunnes hänen ilmeensä synkkeni.
”Tuota… onko sinulla ollut outoja unia viimeaikoina? Unia punasilmäisistä olennoista?”
”Hm… Punasilmäinen myyrä on usein unissani. Se pelasti minut painajaisessa. Olen nähnyt olennon sen jälkeen unissani todella usein.”
”Ahaa…”
Pursimiehen ilmeessä oli sekä yllätystä että helpotusta.
”Minäkin olen nähnyt sellaisia unia. Minulla se on lentokala. Uskon, että se on… Avden lähetti. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia…”
”Vai että lentokala. Hmm. Pidän omaa rahiani kyllä aika turvallisena. Alkujärkytyksen jälkeen se on tuttu elementti unissani.”
”Niin… tuskinpa uni voi mitään pahaa tehdä”, pursimies totesi ja siemaisi mietteliäästi kahviaan. ”Vieköhän Avde meidät takaisin Pesään, jahka löydämme sen toan?”
Vääpeli ryysti kupistaan, minkä jälkeen hän vastasi vaisusti: ”Osa minusta toivoo, että Punaisella miehellä on meille suurempi tarkoitus kuin vain yhden toan etsintä…”
Pursimies vilkaisi ensin toveriaan, sitten horisonttia.
”Niin… olisihan se jännittävää…”
Hetken he vain istuivat siinä kuunnellen aaltojen loisketta ja liekkien rätinää.
Sitten vääpeli ärähti yllättäen. Hän nosti kätensä otsalleen. Pursimies katsoi häntä kummissaan.
”Tuota, kuuletko sinä joskus unissasi karjuntaa?” vääpeli kysyi.
Edelliset kolme päivää sää oli ollut kaunis, mutta sitten sumu oli noussut. Ulapalla sitä oli vain kevyesti, mutta moni pieni saari oli kietoutunut usvavaippaan. Tähdetkin olivat menneet suurimmaksi osaksi pilveen: jopa kirkas Valotuntähti näkyi vain silloin tällöin. Sen sijainnilla ei tosin ollut enää juuri väliä, sillä se oli heidän yläpuolellaan. Toa oli piilossa jossakin sen seudun kymmenistä saarista.
”En pidä tästä. Ehkä meidän pitäisi rantautua?” vääpeli sanoi ja irvisti kiikaroidessaan sumuisia saaria. ”En haluaisi osua johonkin kiveen.”
Pursimies istui vakaasti käyvän moottorin vieressä ja piti suuntaa.
”Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista näille vesille”, hän mietiskeli. ”Syksy on tulossa.”
Se ei näyttänyt rauhoittavan porakkaa lainkaan. Hän puristi kiinni veneen laidasta, kuin varmistaakseen sen kestävyyden, ja jatkoi saarien kiikarointia.
Mutta jo seuraavan yönä heitä onnisti. Kummallinen valoilmiö erottui paljaallakin silmällä: keltalehtisten puiden joukosta kajasti valoa. Se oli harvinainen näky, sillä he eivät olleet nähneet siinä saariston osassa mitään muuta merkkiä asutuksesta. Valon kajastus heijastui myös kallionseinämästä, joka nousi keskellä saarta ja jakoi sen matalempaan, metsäiseen osaan ja karuun kiviseen puoliskoon.
Nazorakit vilkaisivat toisiaan.
”Mahtaako se olla Valottumme?” vääpeli mutisi.
”Puut ovat tiellä. Meidän pitää ehkä mennä maihin, mutta hiljaa”, pursimies sanoi aavistus epävarmuutta äänessä. Kumpikin heistä tiesi, että jos toa huomaisi heidät, heidän henkensä olisi halpa.
”Rantaudutaan kallioiselle puolella. Kapuan sen laelle katsomaan”, vääpeli sanoi yllättävän itsevarmasti.
”… oletko varma, ettet putoa?”
”Minä olen kavunnut luolanseinämiä jo ennen kuin sinä seilasit meriä”, tämä naurahti.
He sammuttivat moottorin vielä kaukana ja soutivat rantaan. Joka hetki pursimies oli varma, että jokin kivi raapaisisi heidän poloisen ruuhensa pohjan rikki, mutta yllätti itsensäkin ohjaajan taidoillaan. Saaren se puoli oli surkeaa kivikkoa, eikä toan vene olisi taatusti sillä puolella.
”Pidä sinä vene valmiina”, vääpeli sanoi ja kevensi varusteitaan veneen rahtilaatikkoon. Pursimieskin yllättyi nähdessään, miten ketterästi tämän toveri lähti kapuamaan kallioista rantaa ylöspäin kaikilla kuudella raajalla. Tämä katosi pian sumuun, joka syleili saaren rantoja. Pursimies hymähti itsekseen.
Khzz-iekää nämä munat C-hautomoo-tzzzzz
Pursimies irvisti ja nappasi kiinni veneen laidasta. Hän piteli päätään.
Mi-mikä tuo oli?
Vääpeli löysi itsensä kallion päällä kasvavasta metsästä. Sumulta oli vaikea nähdä eteensä. Hän lähti hiipimään pieniä kinttupolkuja pitkin.
Sitten edessä päin välähti. Vääpeli kompuroi maahan ja työnsi kuononsa mättääseen. Kirkkaat valonsäteen läpäisivät sumuverhon vain vaivoin, minkä jälkeen ne katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Vääpeli kiristeli hampaitaan hermostuneesti, mutta tetsasi päättäväisesti eteenpäin.
Hän tuli kallion laelle, mistä oli muutaman metrin pudotus alempana viettävään metsään. Hän huomasi alapuolellaan teltan! Vihreän teltan ympärillä kajasti viitisen valokiveä.
Sitten hän näki toan. Tällä oli punakultainen haarniska sekä hattu! Tämä oli heidän etsimänsä Valottu!
Vääpeli seurasi toan tekemisiä ihmeissään. Oli kuin toa olisi imenyt ja kanavoinut valoa kristalleista. Kultaiset nauhat risteilivät kuin käärmeet ja palasivat toan kämmeniin. Vääpeli ei ollut koskaan ennen nähnyt toaa taikuroimassa.
”Valottu tulee poistamaan maailmasta pimeyden”, vääpeli sanoi itselleen haltioissaan.
Toan valot muuttuivat mahtaviksi käärmeiksi, jotka muistuttivat Punaisen kirjan tarinoita maailman ääriä suojelevista kristallikäärmeistä, jotka Suuri seppä iki-iäkäs Artakha oli luonut. Ne olivat täynnä elämää ja energiaa, jota Valottu taituiroi maailmaan. Salkoase toan kädessä hohti, niin kuin hohtivat tämän naamio ja haarniskakin.
Valotusta paistoi Esinazorakien aura ja olemus.
Toa teki liikesarjan erilaisia taisteluasentoja.
Tämän pitkä, värikäs huivi heilui tuulessa.
Vääpeli oli lumoutunut soturin esityksestä. Kirjan ennustukset tulisivat toteen tässä Domekissa – Degoh-Nuin Valotussa, joksi Avde oli toaa luonnehtinut.
Domek piirsi ilmaan liikkuvaa maalausta, kuin elokuvaa. Hänen sydämessään paloi taiteilijan sielu.
”Kohde havaittu”, vääpeli sanoi radiopuhelimeensa.
Vääpeli liukui jyrkkää kalliota pitkin ja loikkasi veneeseen.
”Se oli hän! Se oli hän, se Valottu! Tehtävämme on suoritettu!”
Pursimies katsoi vääpeliä ensin hämmästyneenä, mutta sitten leveä hymy kohosi hänen pihdeilleen. ”Mahtavaa! Nä-näkikö hän sinua?”
”Ei!”
”Okei. Siinä tapauksessa lähdetään äkkiä lipettiin täältä!”
Pursimies veti moottorin käyntiin ja suuntasi heidät ulapalle. Hän virnisti ylpeyttä rinnassaan. Tehtävä oli suoritettu – enää vain pitäisi raportoida Punaiselle Miehelle! Pursimies raapi päälakeaan barettinsa alta. Tämä vain ei ollut antanut heille kovin selkeitä ohjeita siitä, miten tähän saisi yhteyden.
”Uudet ystävänne osaavat auttaa teitä siinä.”
Pursimies katseli laineita mietteliäästi. Sumu alkoi hälvetä, ja pimenevä taivas alkoi tulla näkyviin.
”861, ota ruori hetkeksi. Ohjaa meitä avoimelle.”
”K-käskystä.”
Vääpeli tuli ruorin taakse. Pursimies asteli veneen laidalle ja laskeutui polvilleen. Hän kurotti kätensä laidan yli niin, että hänen kämmenensä upposi pinnan alle. Sitten hän sulki silmänsä.
Nazorak tunsi, kuinka lentokala ui hänen kätensä viereen. ”Hoi, seilori!”
Pursimies kurtisti kulmiaan. Tämä tuntui kummalliselta. Miten hän puhuisi uniolennolleen? Hei. Tahdon puhua Avdelle. Voitko viedä viestini?
”Syvä Nauru kuulee kutsusi, jos niin tahdot”, lentokala lausui ja virnisti.
Pursimies nyökkäsi. Tehtävämme onnistui ja löysimme Valotun. Hän majailee pienellä saarella Välisaarilla, jonka koordinaatit ovat 821P, 217L.
Hän mietti hetken, ja sitten lisäsi: Mitä tahdotte meidän tekevän seuraavaksi?
Lentokala hymyili. ”Syvä Nauru kuulee sanasi. Erinomaista! Olette suorituneet urheasti. Punaisella Miehellä on avullenne vielä käyttöä, jos olette valmiit jatkamaan matkaanne.”
Pursimies oli hetken vaiti. Hän katsoi edessään avautuvalla ulapalle. Kaksoiskuut hipoivat merta. Näky oli kaunis.
Sitten hän vilkaisi olkansa yli. Vääpeli pyöritti ruoria keskittyneesti, aivan kuin hän oli tätä aikaisemmin opettanut. Tämä ei näyttänyt enää yhtä pelokkaalta.
Lopulta pursimies nyökkäsi. Jatkamme matkaa. Mitä Avde toivoo meidän tekevän?
Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin
Sadevesi virtasi Amohi-Roadan tiilipäälysteisillä kaduilla. Ilma oli kostea ja kuuma tähän aikaan Steltinmerren rannikolla, ja syysmyrskyt sen kuin voimistuivat. Nazorak-kaksikko pujotteli kirjavanväristen savitalojen välissä ja yritti olla kastelematta jalkojaan. Pursimies pysähtyi pienen myymäläkatoksen kohdalla ja osti vesimelonin.
He saapuivat kaksikerroksisen asuintalonsa luo ja kapusivat sen portaat ylös. Vääpeli kaivoi esiin avaimen ja lampsi sisään etummaisena ja vettä vuotavana. Kattohuoneisto oli melkein aina epämiellyttävän kuuma, mutta ainakin auki oleva ikkuna viilensi sitä hieman. Hetkinen, olivatko he jättäneet ikkunan auki?
”Päivää”, he kuulivat tutun äänen. Punainen matoran istui nuhjuisella sohvalla selaillen kirjaa, joka kertoi tappajavalaasta. Hänessä ei ollut pisaraakaan sateen jälkiä.
”Suonette anteeksi. Ette olleet kotona, joten jäin odottamaan.”
Nazorakit olivat hetken yllätyksestä mykkiä.
”Fu-funainen Mi- kröhöm! Avde. Mitä te täällä teette?” pursimies takelteli.
”Kohteliaisuuskäynti vain”, Avde nyökkäsi ja laski kirjan pöydälle. ”Näen, että valitsitte jättää Pesän pysyvästi taaksenne.”
Nazorakit vilkaisivat toisiaan. Pursimiehen kasvoille levisi syyllinen ilme, kun taas vääpelin kasvoilta paistoi helpottuneisuus.
”Imferiumi ei enää huolisi meitä, emmekä me huoli takaisin Mysterykselle”, vääpeli kertoi silmät loistaen.
Pursimies riisui vettä tihkuvan sadehatun päästään ja huokaisi: ”Niin, se on totta. Olemme sulautuneet liian faljon ulkomaailman kulttuuriin, että voisimme falata Fesään. Kotona meitä varmasti fidettäisiin loikkareina, olimme sitä tai emme. Silti minä tahtoisin tavata maanmiehiämme vielä joskus…”
”Älkää tosiaan antako minun häiritä. Asuntonne näyttää mukavan eletyltä.”
Avde katseli uteliaasti nazorakien sekalaista sisustusta. Nurkan hyllyssä oli lupaava kirjakokoelman alku. Sinisiä seiniä koristi muutama itsemaalattu taulu sekä pari valokuvaa. Ikkunalaudalla kituva huonekasvi näytti siltä, ettei sitä ollut kasteltu riittävästi.
Pursimies epäröi hetken, ennen kuin asteli heidän keittiönurkaukseensa. Hän asetti kahvipannun kaasuliedelle.
”Juotteko kahvia? Turelaiset kahvilajikkeet ovat loistavan aromikkaita.”
”Ottaisin teetä, kiitos. Miten olette viihtyneet uudessa elämässänne?”
”Meillä on kamomillateetä”, vääpeli sanoi, otti hyllystä purnukan ja istuutui pöytään. ”Rauhoittaa mieltä ja sielua. Ja kiitos kysymästä, Funainen Mies. Nautin elämästäni, kun olen kokenut Avden valon. En ennen osannut ajatella itsenäisesti. Minulla ei ollut intohimoja tai mielikuvitusta. Mutta näin totuuden.”
”Minä vain sysäsin teidät uudelle polulle”, Avde sanoi nöyränä. ”Mutta olen tyytyväinen, jos koet sen johtaneen mielekkäämpään elämään.”
”Olen kokeillut maalausta. Vesivärejä, akvarelleja, sormivärejä. Yritin vangita sen unieni meripedon tähän maalaukseen”, vääpeli sanoi kaivaen esiin maalausta, jossa komeili valas tämän painajaisista.
”Sitten maalasin tämän unieni myyrän”, nazorak sanoi ja näytti mustaa punasilmäistä kontiaista.
Avde katseli kuvia ja nyökkäsi.
”Entä 822?” hän kääntyi toisen nazorakin suuntaan.
Pursimies kaatoi kuumaa vettä kultareunaisiin posliinikuppeihin ja istuutui itsekin alas. ”Hyvin, yllättävän hyvin… seurakunta on ottanut meidät lämfivästi vastaan. Me molemmat olemme tehneet töitä kaufias Arimatialle. Auttelen hänen varastollaan. Hän on ottanut minut myös luottokuljettajakseen, jos hänen täytyy furjehtia jonnekin! Steltinmeren rannikko on todella miellyttävää seutua. Ööhm… sen lisäksi tykkään laittaa ruokaa! Eilen tein oikein maukasta sitruunakampelaa, vaikka itse sanonkin.”
”Hieman fohjaanfalanutta”, vääpeli murahti ja kastoi teesiivilän kuppiinsa.
”Hiljaa! Et varmasti osaa tehdä itse faremmin!” pursimies ärähti.
Avde hymähti.
”En tahtoisi häiritä arkeanne, mutta kuulemani mukaan Imperiumin ulkoinen tiedustelu on saanut vihiä kahdesta nazorak-karkurista Amohi-Roadassa. He ovat olleet… tavallistakin hermostuneempia karkureista viime aikoina. Pesässä oli ilmeisesti pieni kapinayritys, ja osa siihen osaa ottaneista on yhä kateissa.”
”Kafina? Onko arvoisa Avde käynyt myös muilla visiiteillä Fesässä?” vääpeli uteli.
”Minulla on ystäviä monissa paikoissa”, Avde hymyili viattomasti ja maistoi teetään.
”Imferiumi menettää otettaan lafsistaan”, vääpeli murahti.
Hän nyökkäsi kohti yhtä seinällä olevista tauluista. Se kuvasi suurta, silmätöntä nazorakia.
”Tietävätkö kafinalliset totuuden Äidistä?”
”En usko. Toistaiseksi tahdoin vain varoittaa teitä”, Avde sanoi. ”Imperiumin tiedustelun kourat ovat pitkät, kuten varmasti osaatte kuvitella.”
Pursimies siemaisi omaa juomaansa vakavana. ”Meidän fitää varautua. Mikä on meidän seuraava tehtävämme?”
Punainen mies mietiskeli hetken, ennen kuin vastasi.
”Kun aika koittaa, olisi hyvä olla keinot levittää sanomaa paratiisista myös zankrzoran kielellä. Tiedän, että kumpikaan teistä ei ole kirjailija, mutta pystyisittekö laatimaan… eräänlaisen evankeliumin nazorakeille?”
Pursimies ja vääpeli vilkaisivat toisiaan.
”Se… olisi kunnia!” pursimies vakuutteli. ”Mutta… oletteko varma että meistä on siihen? Että me osaamme kuvailla utofiaasi oikeilla sanoilla?”
”Te olette Imperiumin lapsia, joten uskon teidän löytävän parhaat sanat omalle kansallenne. Uskossa ei ole kyse sanamuodoista, eikä sitä löydä ikivanhoista kirjoista. Teidän oma kokemuksenne ja todistuksenne on se, millä vakuutatte toverinne.”
Avden sanat tuntuivat valavan varmuutta tämän apostoleihin.
”Tuomme Funaisen miehen valon ja totuuden Äidistä kansamme tietoon!” vääpeli pauhasi innoissaan. ”He tulevat katkaisemaan siteen valheeseen, johon heidät on aivopesty toukista asti. On aika murtaa Enkelten valheen verho!”
Pursimies nyökytteli. Hän asetti kätensä sydämelleen ja kumarsi syvään. ”Jos niin tahdotte…”
Sitten hän tönäsi vääpeliä kyynärpäällään ja katsoi tätä merkitsevästi. Vääpeli näytti tajuavan toverinsa ajatuksen, ja he nousivat seisomaan rinnakkain. He kopauttivat kantansa yhteen ja huusivat ilmoille:
”NA TOI!!”
Avde katsoi heitä ilmeettä ja yritti olla näyttämättä lievää pettymystään.
”Lepo vain”, hän sanoi nyökäten ja risti kätensä eteensä pöydälle. ”Sade vain jatkuu, ja teillä on varmasti paljon kysyttävää. Minä voin yrittää vastata kaikkeen, mikä teidän mieltänne painaa.”
Pursimies kaivoi tulitikut taskustaan ja sytytti pöydällä olleet kaksi kynttilää.
Nykyhetki
Miten kaikki oli mennyt niin päin helvettiä niin nopeasti?
Ylikersantti 652 irvisti. Hänen kylkeään kivisti. Tumma tiedustelupalvelun haarniska oli torjunut vaarallisimman osan ammuksesta, mutta kipu tuntui silti lamauttavalta. Hän ei onnistunut pysymään pystyssä yhtään pidempään, vaan romahti ampumasuojana toimivien perunasäkkien taakse. Hänen leukansa painautui märkään hiekkaan. Vihreä veri sekoittui suolaiseen sateeseen.
Kaksi paria askelia lähestyivät. Epäpuhtaat!
Heitä oli ollut neljä sotilasta 17. Ulkoisen Tiedustelun partiosta. Kaikki motivoituneita ja koulutettuja liikkumaan ulkomaailmassa. He olivat seuranneet kahden epäpuhtaan jälkiä viikkoja aina siihen kirottuun kylään Kraskoan lounaispuolella. Sen oli pitänyt olla yksinkertainen puhdistustehtävä: karkulaiset olivat vain tavallisia rintamakarkureita.
Mutta kaikki oli mennyt pieleen heti alusta asti. Ensiksi myrskyrintama oli pyyhkäissyt heidän partionsa ylitse. Ylikersantti oli pitänyt tätä aluksi etuna, sillä karkulaiset eivät kykenisi liikkumaan rajuilman aikaan. Hän oli kuitenkin aliarvioinut myrskyn raivon.
Sitten taistelun alettua Luutnantti 498 oli ottanut osuman naamiokansan kiekonheittimestä, jota toinen epäpuhtaista oli operoinut. Tämä oli ilmestynyt neljäsataa metriä ylemmäksi taivaalle ja odotettavasti kuollut palattuaan maan pinnalle.
Kylä oli osoittautunut sokkeloksi. He olivat rei’ittäneet epäpuhtaiden piilopaikan seinät silpuksi, mutta nämä olivat liuenneet pakoon. Kersantti 891 oli menettänyt tajuntansa, kun epäpuhtaiden taloon rakentama ansa oli iskenyt tätä puulla kypärään. Ei ollut erityisen selvää, mitä korpraali 1133:lle oli tapahtunut, mutta se johtui taatusti epäpuhtaiden hallussa olevista noidankaluista.
Ylikersantti 652 yritti ponnistaa ylös, mutta tunsi puolet kehostaan käytännössä lamautuneeksi. Hän oli raivoissaan itselleen nöyryyttävästä epäonnistumisesta, mutta vielä enemmän hän vihasi epäpuhtaita. Silloin toinen niistä saavutti hänet. Tämä loikkasi perunasäkkien yli ja oli hetkessä hänen päällään. 652 sulki silmänsä ja valmistautui kuolemaan… kunnes tunsi vain, miten hänet kiskottiin vatsalleen, köytettiin ja työnnettiin istumaan perunasäkkejä vasten.
”Punaisen Miehen valo voittaa jälleen kerran Imperiumin”, kerettiläinen sanoi vangilleen tyynen rauhallisella äänellä, josta paistoi läpi Avden tapa puhua. Nazorakin ulkomuoto ja olemus oli ylikersantin mielestä luotaantyöntävää. Tämä oli maalannut kuorensa punaiseksi, ja päässään tällä oli kullanvärinen kypärä. Hän yritti epätoivoisestu rimpuilla irti köysistään.
”Meidän jälkeemme tulee muita”, 652 sylkäisi. ”Imperiumin mahti on rajaton!”
”Me olemme valmiina, tuli teitä kuinka paljon vain. Olette vain osa konetta ilman vapautta. Nazorakit ovat liian kankeita, liian korruptoituneita. Ja te elätte valheessa!”
Nyt toisetkin askeleet litisivät mutaisella kadulla. Toinen epäpuhtaista – pitempi ja hoikempi – käveli heidän luokseen kanokalaukaisin kädessään. Hän kuulosti hengästyneeltä. ”En onnistunut säästämään muita. Onneksi yksi säilyi hengissä…”
652 irvisti nähdessään, mitä epäpuhdas oli tehnyt itselleen: tämän keho oli kauttaaltaan värjätty punaisella värillä lukuun ottamatta käsiä ja kasvoja, jotka oli taas maalattu sinisiksi. Ympäri tämän kehoa oli kaiverrettu jonkinlaisia matoralaisia riimuja. Epäpuhdas kyykistyi hänen eteensä ja kohensi rähjäistä barettia hänen päälaellaan.
”… mutta, mutta, kukas sinä olet? Ooh, oikein tiedustelupalvelun agentteja, näemmä. Ikävää, että päätitte tervehtiä meitä konepistooleilla – olisi ollut mukava jutustella pitkästä aikaa maanmiesten kanssa rauhassa kupposten ääressä.”
Vanki kävi mielessään läpi koulutustaan. Rentoudu, hallitse kasvonliikkeesi, älä anna mitään ulos. He eivät saa irti mitään, mitä et heille itse anna.
”Teidän tehtävänne lienee hankkiutua meistä eroon – olemme olleet liian kauan poissa Pesästä. Olemme saaneet liikaa perspektiiviä Imperiumiin, jotta voisimme koskaan palata. Ei sillä, että tahtoisimme.”
”Ulkolaiset ovat mädättäneet aivonne”, ylikersantti murahti.
”Punainen mies näytti meille totuuden”, sanoi hänet sitonut petturi hymyssä suin ja riisui kultaisen kypäränsä. Tämän leuka ja posket oli koristeltu kultaisilla viivoilla.
”Tismalleen! Usko pois, olimme joskus aivan kuin sinä. Olimme tietämättömiä ja tyytyväisiä rooliimme Imperiumissa. Sitten kaikki muuttui, kun Punainen Mies, Tuomiopäivän kirjuri, Todellinen Valottu ja Lopullinen Voittaja, näytti meille totuuden”, punasininen epäpuhdas huokaisi ja risti kätensä rinnalleen. ”Ennen olimme sulkeneet sielumme ja potentiaalimme, mutta sitten Syvä Nauru mursi lukkomme ja antoi meille toteemimme. Nyt olemme Punaisen Miehen kiitollisia opetuslapsia.”
”Kuuntelisit itseäsi”, puhdas parahti. ”Te olette vaihtaneet Pesän ja toveruuden… tähän hulluuteen! Te… te olette sotilaat 861 ja 822 ettekä mitään opetuslapsia!”
Kultakasvoinen kohensi ryhtiään.
”Numerot ja arvot eivät merkitse minulle enää mitään. Nimeni on Zoatham. Tässä on veljeni Dismas.”
Tämä nousi täyteen mittaansa ja ojensi kätensä kohti ylikersanttia. Salamoiden välähdykset valaisivat huoneen.
”Tämä voi olla merkki. Ota tämä tilaisuutena. Liity meihin!
Liity Kirjurin komppaniaan!”
Hänelle on annettu kaikki valta
taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat
hänen opetuslapsikseen:
opettakaa heitä näkemään
Totuus Suuren Valheen tuolla puolen
ja opettakaa heitä häätämään Pimeyden Enkelit
ja seuraamaan häntä Kultaisen Soturin uskollisuudella.
Ja katso, hän on teidän kanssanne
kaikki päivät maailman loppuun asti.
Vaellus jatkui. Enää eivät nummet Vaeltajaa innostaneet. Ei meri kiehtonut eikä vuoret kutsuneet luokseen. Pimeys oli maisemat vienyt ja tuulen vaimentanut. Tyhjyys nielaissut sen, minkä nimeen oli Vaeltaja sarastuksessa vannonut.
Mutta luomuksen into sai jalat vielä jaksamaan. Vaikka jokainen askel teki valtavasti kipeää, näki Vaeltaja luomuksessaan palon, joka muistutti ajan alusta, jossa sama into oli poltellut hänenkin rinnassaan.
Ja vaikka hän oli väsynyt, ruumis kipeä ja mieli synkkä, tiesi hän, että vielä oli jaksettava hetki. Sillä tie oli päättymässä pian. Sitä ei vielä nähnyt, mutta Vaeltaja tunsi sen. Niin pitkään hän oli tiellä kulkenut, että hän sen tiesi. Loppu oli lähellä.
Luomuksensa käteen tarttuen hän vaelsi vielä. Kohti vääjäämätöntä. Kohti paikkaa, jossa hän saisi viimein levätä. Siellä hän seisoisi taas selkä suorassa ja toivottaisi varjot tervetulleeksi sielun kotiinsa.
Cody hädin tuskin tiesi, mitä hän kiikarinsa läpi tuijotti. Rakennus kadun toisessa päässä oli sinisen häilyvän suojakentän verhoama. Sen lisäksi siihen piiskautuva sade sumensi myös hänen edessään olevan ikkunan. Hänen kiikaritähtäimensä oli kyllä kristallinkirkas, mutta hänen ja oletettujen vihollistensa välissä oli niin paljon lasia, vettä tai kummallista suojaavaa taikaa, että hänen ainoa silmänsä joutui todella töihin erottaakseen liikkeen vihollisten kaappaamassa rakennuksessa.
Lattialla kiväärinsä kanssa makaava vahki ei ottanut katsettaan irti kiikarista, kun kumarassa kävelevä veden toa astui hänen seurakseen kattohuoneistoon.
”Loput alueesta on kohta evakuoitu. Nurukan johtaa väkeä parhaillaan suojiin”, Naho ilmoitti. ”Mutta en pääse lähemmäksi rantaa selvittääkseni, mistä tuota voimakenttää generoidaan.”
Cody murahti tyytymättömästi, mutta hän ymmärsi kyllä vaikeudet. Suojakenttägeneraattori sijaitsi luultavasti jossain tähtäämänsä rakennuksen takana. Ja Kohiki-salmen ranta kuhisi sellaisen määrän vihollisia, että sinne meneminen olisi ollut itsemurhaa.
”Onko meillä kuvaa siitä, mitä on tapahtunut?” Cody kysyi.
”Räjähdyspaikoista kolme oli vankiloita. Neljäs oli kontrollihuone Ta-Metrussa, joka hallinnoi meriportteja”, Naho huokaisi.
”Siinä on järkeä. Tuskin haluaisivat, että läimäisemme ovet kiinni heidän nenänsä edestä. Onko meillä lukumäärää kadonneista vangeista?” Cody kysyi.
”Ainakin useita kymmeniä, ja osa heistä vaarallisia. Kaksi iskupaikoista oli pitkäaikaissäilytykseen käytettyjä laitoksia. Kolmas oli Po-Metrun kuulustelu- ja valvontayksikön säilö.”
”Kebabkuningas?”
”Kadonneiden listalla”, Naho harmitteli.
”Luulisi, että ei pääsisi hirveän pitkälle niillä jaloilla”, Cody tuhahti. Hän oli kääntänyt kiikarinsa maan tasalle ja seurasi, kuinka suurikokoinen ja piikikäs draakki ärjyi käskyjä sekavalle joukkiolle, joka oli vastuussa lähialueiden haravoinnista.
”Kuinka monta panttivankia luulet, että niillä on?” Naho kysyi. Cody nosti tähtäimensä taas rannalla sijaitsevaan suojattuun rakennukseen.
”Ainakin kymmenen. Voi olla enemmänkin. Sade tekee tähystämisestä haastavaa, eikä tuo suojakenttäkään erityisesti auta. Onko niiltä tullut mitään vaatimuksia?”
”Ei”, Naho huokaisi. ”Ja huomioiden, millaisella voimalla ne täällä ovat, en usko, että tässä on kyse neuvotteluedun saamisesta.”
Tilannetta oli kestänyt jo pari tuntia. Räjähdykset Le-Metrun eteläkärjessä olivat kiinnittäneet koko Ko-Metrun konklaavin jakamattoman huomion, mikä oli tarkoittanut, että kun iskut syvemmälle kaupunkiin olivat tapahtuneet, ei ollut jäänyt ketään, joka niihin olisi voinut reagoida. Lhikanin kaarti oli mobilisoitu välittömästi, mutta kommunikaatioliikenteen perusteella näillä ei ollut pienintäkään saumaa pysäyttää ympäri kaupunkia riehuvien Pimeyden Metsästäjien joukkoja.
Tilanne oli sietämätön. Metru Nuin suojelijat olivat vähissä, keli oli niin karmea, ettei laivastoa voitu mobilisoida, ja sitten oli se, mitä vahkeille oli tapahtunut…
”Onko Xenistä kuulunut?” Cody kysyi. Naho nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei Cody tähtäimeensä liimattuna sitä nähnyt.
”Hän on edelleen varma, että kyse on jostain muusta. Hän on koordinoinut vahkien saamista pois kaduilta. Ko-Metrussa laskettiin, että menetimme ainakin puoli tuhatta yksikköä, kun ne vain kävelivät mereen.”
”Perusteliko hän veikkaustaan mitenkään?” Cody kysyi.
”Hän sanoi, ettei kuullut kellokoneistoja enää.”
Cody murahti huolestuneena. Se yksi kerta, kun Biancasta olisi ollut jotain hyötyä, se valkoinen äpärä oli mennyt sammumaan heidän naamalleen. Se oli alkanut jo tunteja ennen Metsästäjien hyökkäystä. Suurin osa kaupungin vahkeista oli joko jäänyt kävelemään suoraa linjaa välittämättä, mitä eteen tuli, tai sammunut kokonaan.
Naho oli silti varma, että se oli ollut vain Metsästäjien operaation ensimmäinen aalto, vaikka Xen oli ollut lujana siitä, että kyseessä oli jotain muuta. Mutta olipa asia miten vain, he olivat yksin. Metru Nuita puolusti kahden toan ja kahden vahkin lisäksi vain yksi kenraali, jonka operaatio ei ollut mennyt yhtään sen paremmin.
”Miten Killjoylla menee?” Naho kysyi. Cody käänsi tähtäimensä kohti rantaviivaa, jossa ilmaan pysähtynyt punainen haarniska näytti siltä kuin aika olisi pysähtynyt sen ympäriltä.
”Oma hyödytön itsensä”, Cody tuhahti. ”Ne ovat testanneet aseitaan häneen, mutta toistaiseksi mikään ei ole tepsinyt. On kyllä vain ajan kysymys, että ne saavat nuo Styx-kanuunat kasaan.”
Killjoyn pysähtyneestä tiedustelulennosta oli jo miltei tunti. Siinä ajassa merestä oli noussut erilaisissa kapseleissa ainakin kuusikymmentä odinalaista soturia lisää. Rannassa vilisi nyt jo ainakin satapäinen joukko koillissakaran vaarallisimpia, ja lisää saapui jatkuvasti.
Turhauttavasti Killjoyn jäätyä Metsästäjien ansaan myös radioyhteys tähän oli katkennut. Kenttä, joka tätä piteli paikallaan, esti myös kaiken tietoliikenteen.
”Pidä häntä silmällä”, Naho huokaisi, taputti Codya selkään ja lähti selkä edelleen kumarassa ja pää matalalla kohti portaikkoa.
Hän ei kuitenkaan astunut niihin, vaan loikkasi auki revittyyn hissikuiluun ja laskeutui rakennuksen pohjalle hissivaijeria pitkin. Hän ryntäsi ulos rakennuksen takana sijaitsevasta hätäuloskäynnistä pohjoiseen päin osoittavalle sisäpihalle. Metsästäjien rintama ei ollut vielä ulottunut Gadunkadun siihen päähän. Toistaiseksi näytti siltä, että nämä vielä kokosivat joukkojaan.
Sellaisella ilmalla Nahon olisi pitänyt tuntea olonsa kotoisaksi, mutta sade toi hänelle melko vähän lohtua. Hän ei tuntenut oloaan yhtään voimakkaammaksi, päin vastoin. Hän säpsähti, kun katuvalot syttyivät hänen ympärillään. Pimenevä ilta oli kääntymässä yöksi.
Vihollinen oli osannut huomioida heidän vahvuutensa oikein. Killjoyn jäätyä nalkkiin heidän ilmaherruutensa oli kadonnut. Panttivangeilla ne olivat pitäneet huolta siitä, ettei Naho voinut vain kutsua vuosituhannen hyökyaaltoa Le-Metrun rantaan. Cody oli saanut sisään tasan yhden laukauksen – ja hänen kunniakseen sai sillä kaadettua yhden odinalaisen tykistöinsinöörin – mutta hänen suuntaansa oli välittömästi kohdistettu sellainen määrä tulivoimaa, että nyt puolivälissä katua palava rakennuksenraato oli tuhoutunut käytännössä kokonaan.
Hän hieroi otsaansa. Miljoona eri ajatusta pyöri hänen mielessään. Tämä ei voinut tapahtua taas. Jos hän lähtisi uimaan kohti Meksi-Koroa, löytäisikö hän sieltä enää yhtään ystävää? Jos hän lähettäisi kutsun pohjoisen toille, marssisivatko nämä enää uuteen sotaan?
Jaksaisiko hän sitä enää? Hän ei ollut edes tehnyt vielä taistelukosketusta, ja silti hänestä tuntui, että hän oli kuolemanväsynyt.
Edelliset sata vuotta he olivat pelänneet tätä hetkeä. Että Varjotun koura kurottelisi taas heitä kohti ja sodan rummut soisivat. He olivat luulleet olevansa siihen valmiita, mutta toisin oli käynyt. Metru Nuin viimeiset viisi suojelijaa vastaan puoli Odinaa? Uskomatonta, miten pieleen kaikki oli mennyt. Naho ei olisi halunnut myöntää sitä itselleen, mutta häntä aidosti kadutti Lhikanin naaman runnominen. Tosin hän ei ollut varma, olisiko tulen toasta ollut paljoa hyötyä sellaisella sateella.
Mutta ainakin silloin heitä olisi ollut kuusi. Se olisi ainakin valanut häneen hieman enemmän toivoa. Tällä hetkellä heitä piti pelissä ainoastaan se, että rantautunut pääjoukko ei vaikuttanut halukkaalta etenemään paljoa. Naho ei kuollakseenkaan osannut arvata, miksi.
Hänen kommunikaattorinsa piippasi. Nähdessään, keneltä puhelu tuli, hän avasi sen välittömästi.
”Naho tässä.”
”Tässä Breznikova. Paketti on matkalla.”
”Asia selvä”, Naho kuittasi. Yhteys katkesi. Tarkemmista yksityiskohdista oli jo sovittu. Se oli kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää.
Siinä raudanmakuisen sateen alla seisoessaan hänen toivonsa riippui siitä, että Nascoston lähetys saapuisi ajoissa. Hänen mieltään synkisti kysymys siitä, että vaikka saapuisikin, olisiko sekään tarpeeksi.
Hän kurotteli kohti taivasta ja antoi vesipisaroiden kiertyä käsiensä ympärille. Ne kyllä tottelivat, mutta aina, kun hän sen teki, tunsi hän kylmäävän tunteen selkäpiissään. Hän ei osannut selittää sitä, mutta tuntemus oli selvä.
Vedessä oli verta.
Ja hänen vieressään myrskyssä tyrskyävä Kohiki-salmi oli täynnä niitä molempia.
Maihinnousu Le-Metruun
Meren yllä, vain aavistuksen pohjoissakaran meriporteista etelään
HallitsijaHallitsija: Kuten niin moni muukin kansastaan, hänkin uskoi kerran olevansa itäisen maailman viimeinen toivo. Mutta harvassa ovat he, joiden kunnia ja ylpeys vuodesta vuoteen peittoavat sellaisen vihan ja viisauden, jotka hänen sydämessään kytevät. Katsooko hän jokaisen tehtävän olevan arvolleen – ja usein arvoilleen – sopimaton? Kyllä. Onko hän kertaakaan sanonut tätä äänen? Ei kertaakaan. Hän tekee sen, mitä on tehtävä, koska kerran niin vannoi tekevänsä. Voimat ja välineet: Keihäsvalssin Valkoinen Vyö. Pridakilaisen runousopin viimeinen suurmestari. Happokeihäs. Viivoitin. Hampaat. vihasi lentämistä muutenkin. Hänen ja vain kymmenen senttimetrin paksuisen metallin takana raivoava myrsky ei tehnyt hänen olostaan yhtään mukavampaa. Heittelehtivä alus oli kuulutuksen perusteella saapunut vain hetkeä aikaisemmin meriporttien toiselle puolelle. Se tarkoitti, että vihollisen ilmatilaan ei olisi enää pitkä matka. Se fakta ei myöskään rauhoittanut häntä.
Turbulenssi oli ollut koko matkan ajan niin pahaa, että alusta lentävä liskomies oli vaatinut jokaista kyydissä olevaa laittamaan laskuvarjot selkään ihan vain kaiken varalta.
Hallitsija tiesi oikein hyvin, että niistä ei olisi mitään hyötyä. Jos myrsky olisi niin raju, että se syöksisi heidän menopelinsä taivaalta, mitä se tekisi heille? Käskyt olivat kuitenkin käskyjä, joten hän oli pukenut varjorepun selkäänsä ja istui nyt vyötettynä koneen keskivaiheilla kasvot kohti edessään istuvaa matorania, jonka polvet tutisivat.
”Kuka laittoi keltanokan meidän matkaan?” ihmetteli olento Hallitsijan oikealla puolella. Matoran nosti katseensa, parkaisi hieman ilmankuopan tärisyttäessä alusta, ja vajosi sitten taas tuijottelemaan jalkojaan.
Hallitsija kohautti salskeita olkapäitään. Hän ei ollut tavannut matorania koskaan aikaisemmin. Tämän vierustovereista päätellen kukaan muukaan ei ollut tekemässä niin, joten hän päätti olla se, joka kysyi untovikolta tämän nimeä.
”Ööh, TaliniTalini: Vaikka Metsästäjien perhe onkin kuuluisa raavaista mutanteistaan ja varasvelhoistaan, on Talini juuri sellainen henkilö, jota Metsästäjät tarvitsee: tavallinen matoran, joka uskalsi astua pois kaidalta polulta. Pettyneenä verhoilijan elämään Po-Metrussa Talini hakeutui alaisteni seuraan haaveillen ylellisyydestä, mammonasta sekä jännityksestä. Kaunis Talini sopiikin paremmin Axalara 1 -kilpa-ajojen vip-aitioihin ja xialaisten filmitähtien assistentiksi. Vastapalveluksena hän urkkii minulle tietoja, välittää viestejäni, luo kontakteja ja tarvittaessa sujauttaa rotanmyrkkyä vastustajieni juomiin. Voimat: Talinilla ei ole voimia, mutta jahka hänestä tulee virallisesti metsästäjä, hän voi valita liittymisedukseen ulottuvuusportteja avaavan rhotukan sekä proteesien välillä.”, tämä vastasi. ”Tämä on… ensimmäinen valloitustehtäväni.”
”No sen olisimme osanneet päätellä!” huudeltiin jostain tämän rivin perimmäiseltä laidalta. Harmaa olento Hallitsijan vieressä tuhahti. Talinille naureskeltiin pitkin konetta. Remakan liennyttyä ja matkustamossa leijailevan puheensorinan palattua Hallitsija kumartui lähemmäksi edessään istuvaa matorania, kunnes tämä käänsi häpeästä maahan valuneet kasvonsa häneen.
”Hei, pari vinkkiä”, Hallitsija kuiskasi. ”Pysy kaukana toista ja vahkienkin kanssa katso ensin, millainen siellä on vastassa. Tavalliset eivät ole yksinään hirveän vaarallisia, mutta siellä on ne kaksi, joita pitää varoa. Se punanuttuinen ja sitten se yksisilmäinen. Luit varmaan tiedustelutiedon etukäteen?”
Talini nyökkäsi varovaisesti. Tämän kasvoilta näki hämmennyksen. Kukaan muu matkan aikana ei ollut kohdistanut häneen muuta kuin pilkkaa.
”Meillä on siellä paljon omaa väkeä paikalla. Pysy ryhmässä ja turvaa selustasi, ja kaikki menee hyvin”, Hallitsija jatkoi.
”Paitsi jos törmäämme petoon”, harmaa olento Hallitsijan vieressä murahti. Tämän kommentti hiljensi ison osan keskustelusta heidän ympäriltään.
”Haluatko vinkin, rääpäle?” JärjestäjänäJärjestäjä: Ennen oli maailma hyvin erilainen. Silloin Järjestäjällä oli vaimo ja tytär, jotka hän vannoi johdattavansa jonakin päivänä ”Visulahteen”, millä hän viittasi eräänlaiseen todellisuuden tuolla puolen sijaitsevaan utopiaan. Legenda Järjestäjän unelmasta jäi elämään osana suullista kansanperintöä, ja sen mukaan on myöhemmin nimetty vähintään yksi oikea lahti ja roolipelin osa. No, kävi niin, että vaimo ja tytär saivat surmansa, ja Järjestäjä sekaantui monimutkaiseen koston kierteeseen. Tämä on Järjestäjälle pelkkä päivätyö, ja kostelemisen hän hoitaa sitten omalla ajallaan. Harvinaisina vapaahetkinään hän tykkää synkistellä ja grillata Odina-kettuja nuotiolla. Voimat: Järjestäjän päähän on kiinnittynyt tuhoutumaton Krana Tár, tervan krana. Tehtävillä Järjestäjä luottaa strategisen improvisaation voimiinsa, eikä hänen toimintaansa voikaan luonnehtia vahvasti käsikirjoitetuksi etenkään repliikkien osalta. Järjestäjällä on lisäksi oma ajokki: Koston pyörä. Hän ajaa sillä milloin haluaa. tunnettu Metsästäjä tuhahti. ”Jos näet hänet, juokse ja rukoile, että hänen ohjuksensa eivät ehtineet huomata läsnäoloasi.”
Talini vilkaisi Hallitsijaa kauhistuneena. Järjestäjän lihasta koostuvat kasvot litisivät ja lätisivät tämän lätistessä.
”Olen varma, että A-ryhmän gravitaatiolukko on tehnyt tehtävänsä”, Hallitsija yritti lohduttaa. ”Se on rakennettu muinaisella kärmestaialla ja muinaisilla artefakteilla. Varjotun itsensä siunaama. Pedon räjähteet tuskin siitä pakenevat.”
Järjestäjä tuhahti tyytymättömänä Hallitsijan järkeilyyn ja risti kätensä. Messinkistä avainnippua käsissään pyörittelevä olento ei vilkaissutkaan Hallitsijaan päin, kun hän käänsi kasvonsa tuomitsevasti tätä kohti.
”Älkää antako sen kostonhimoisen luikurin sävyn harhauttaa teitä tosiasioista”, pilotin tuolilla istuva vortixx puoliksi karjui moottorien jylyn ja myrskyn pauhaavan huminan lävitse. Kuulokkeet päässään istuva mies ei irrottanut katsettaan hetkeksikään ohjauspaneelissaan pyörivästä telemetriasta, mutta puhutteli selvästi keskustelua käynyttä kolmikkoa.
”Kohiki-salmen peto käytännössä tuhosi XMS Guardianin käsipelillä. Isojen pyssyjen ollessa nalkissa se laskeutui aluksen kannelle ja niitti jokaisen siellä palvelleen jääkärin kuin ne olisivat olleet heinää”, pilotti jatkoi.
”Kuulostaa matkan varrella pahasti paisuneelta sotatarinalta”, Hallitsija tuhahti. Pilotti käänsi katseensa häneen vain hetkeksi, mutta tarpeeksi, että kaikki näkivät palovammat, jotka tätä peittivät. Vasen silmä oli sulanut käytännössä umpeen ja kuono oli pinnaltaan karkea ja ilmiselvästi taitti aavistuksen oikealle kuin sen luut oli muotoiltu väkivalloin uusiksi.
”Uskokaa pois. Se, mikä on teille tarina, oli minulle raakaa todellisuutta.”
DHS TransformerinTransformer: ??? – Se on lentokone. Mitä sen lomake tekee kirjani välissä? Sademäärä: 120 000 baudia sekunnissa. pilotti irvisti sanojensa päätteeksi sen verran ylipirteästi, että Hallitsija näki heti, että vitsailun alle peittyi todellisia traumoja. Talinin olo ei tämän sanoista parantunut. Järjestäjä virnuili ilkeästi saatuaan tukea sanoilleen.
”HUOMIO: Onneksi minä olen täällä, tai muuten olisitte jo ensimmäisessä mutkassa hukassa. En tarvitse miekkaa, kilpeä enkä sankariviittaa — älykkyyteni riittää kumoamaan kokonaisen legioonan. Sinä taistelet, minä mietin. Sinä hosut, minä ratkaisen. Jos kuuntelet tarkasti etkä sotke suunnitelmia, ehkä, ehkä, onnistumme kaatamaan Pedon ennen kuin se pitkästyttää minut kuoliaaksi.” surisi KyborgiKyborgi: Kun maailma oli nuori, kohtasin ensimmäistä kertaa Sotalordi Zeruelin, oman aikakautensa Killjoy Kirotun. Mutta kahden mahtavan pimeyden ruhtinaan kohtaaminen ei voi päättyä kuin yhdellä tavalla, ja suuren muinaisen sodan jälkeen vain toinen meistä jäi eloon. Hän vei lähes kaikki salaisuutensa ja teknologiansa syvälle merihautoihin, mutta yksi Hydraconin ’kyborgi-sotilas’ selvisi – ja minun insinöörini pystyivät muuttamaan tämän voimakkaan soturin uskolliseksi pimeyden metsästäjäksi. Voimat ja välineet: Alun perin luotu Hydraconin generatiivisella tekoälyllä, Kyborgi, jossa ei nimestään huolimatta ole mitään orgaanista, kykenee omaksumaan minkä tahansa taidon vain lyhyen analyysin jälkeen, kunhan on nähnyt taidon käyttämisen ennen. Kyborgi on aseistautunut .50-caliiberisella konekiväärillä ja partaveitsen terävillä terillä. Kyborgi on äärimmäisen kestävä ja tehty mystisestä hydraconiitista. Talinin vieressä.
Vastakkain istuvat rivit metsästäjiä hiljenivät, kun hopeinen, virtaviivainen ja vähän keltaisen hailakka robotti lausui. Sitten he räjähtivät nauruun. Varjotun kone tunnettiin tehokkuudestaan, mutta jopa ensi kertaa tätä vastapäätä istuva Hallitsija oli kuullut siitä, miten hyödytöntä kaikki, mitä se sanoi, tuppasi olemaan. Jopa Talini liittyi Kyborgiin osoitettuun nauruun mukaan. Ainakin se käänsi huomion pois hänestä.
”No niin, neidit”, pilotti keskeytti tällä kertaa aluksen kovaäänisen kautta. ”Kakskytä minuuttia kohteeseen. Jos teillä on sotamaalit niin laittakaa naamaan. Viimeisiä sanojaan voi jo alkaa miettimään. Va-Lhalla odottaa!”
Jutustelu ja Kyborgin hyödyttömyydelle naureskeleminen muuttui nopeasti sekavammaksi hälinäksi, kun metsästäjäjoukko alkoi kaivelemaan välineitään penkkiensä alta ja niiden yläpuolella olevasta tavaratilasta. Aseita ladattiin, miekkoja teroitettiin ja pari penkkiä Hallitsijasta vasemmalle täytettiin jonkinlaisten myrkkykanisteria. Hallitsija itse nappasi penkkien väliin seisomaan asetetun keihäänsä ja hypisteli sitä vanhoja tehtäviään muistellen. Oli kunnia saada palvella Varjotun riveissä nyt, kun sodan rummut taas soivat. Hänelle oli viimein tarjoutunut mahdollisuus ottaa paikkansa pohjoisen sotien suurien sankarien joukossa.
Transformerin tärinästä huolimatta melko monta Metsästäjää oli irrottanut turvavyönsä ja noussut kaivelemaan varustuksiaan tai venyttelemään matkan aikana jumiutuneita niveliään. Siinä samassa hälinässä Hallitsijan luokse käveli raskain askelin heidän ryhmänsä johtoon asetettu draakki. Tämän huomatessaan Järjestäjä murahti happamasti ja vaihtoi penkkiä muutaman paikan sivummalle huolimatta sekä Hallitsijan että tämän luokse saapuneen VerikostonVerikosto: Verikosto taisteli Metru Nuin sodan viimeisissä taisteluissa sekä kenraalikapteeni Nui-Kralhia kuin Toa Lhikanianin vastaan. Verikosto kukistettiin ja vangittiin. Vuosia myöhemmin hän pakeni ja vannoi kostavansa Lhikanille. Siellä se juonii sitä turpasaunaa vielä tänäkin päivänä.Voimat ja välineet: Verikoston Rhotukat kykenevät muuttumaan kiinteistä aineettomiksi, jolloin ne voivat läpäistä esteitä. Hänellä on sarvet, jotka suojaavat häntä henkisiltä hyökkäyksiltä. Verikosto kykenisi lentämään siivillään, jos hänellä olisi sellaiset. Hänellä on myös voimakas kilpi, joka kykenee torjumaan lähes kaikki hyökkäykset. mulkoilusta.
”Hei”, Verikosto murahti niin, että ainoastaan Hallitsija kuuli. ”Sinä tunnut olevan tämän porukan täyspäisimpiä, joten muutama varoituksen sana. Meidät on lähetetty ainoastaan turvaamaan sitä noiden ”petoa” ja panttivankeja piteleviä generaattoreita. Me ei olla täällä valloitusretkellä huolimatta siitä, mitä matkan aikana ollaan keskusteltu. Ryhmät A:sta D:hen ovat ottaneet rannikon jo haltuunsa. Me vain pidellään paikkoja pystyssä siihen asti, että meidän paketit saapuu. Joten ei sankaritekoja tai suuria sotasuunnitelmia. Kaikki teistä tekee niin kuin käsketään. Onko selvä?”
Hallitsija nyökkäsi. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Verikosto tarkoitti ”paketeilla”. Heidän ryhmäänsä ei oltu siunattu niin yksityiskohtaisella tiedolla.
”Te olette Z-tiimi. Käyttäytykää sen mukaisesti”, Verikosto vielä teroitti samalla, kun asetti mekaaniseen kouraansa paikalleen jonkinlaista kiekonheitintä. ”Katso ainakin pikkuisten perään. Talini nyt varmaan osaa varoa, mutta tuo toinen on tunnettu siitä, että se luulee itsestään liikoja. Jos se juoksee sitä niiden maan toaa päin jotain viiksikateudesta pauhaten, yritä estää.”
Hallitsija kääntyi oikealle puolelleen, jossa hääräilevien mutanttien ja hirviöiden jaloissa pyörivä pieni olentoViiksi: Ulkomuodon perusteella on vaikea uskoa, että Viiksi on aivan tavallinen matoralainen. No… ei nyt ehkä aivan tavallinen. Luulisin, että hän on vanhempi kuin kuvainnollinen oikea käteni, jonka nimi on sentään Ainainen. Viiksi eli eräässä melko suuressa pohjoismanterelaisessa kaupungissa sen rotantappajana; tuolla alueella on nimittäin runsaasti nopeasti lisääntyviä ranerottia. Yksi ranerotta voi olla harmiton, mutta moni voi pilata koko sadon syömällä osan ja paskantamalla lopun päälle. Ne myös levittävät viheliäisiä tauteja, kuten arkistomyyräkuumetta ja paiseita. Viiksen ammatti oli siis yhteisössään tuiki tarpeellinen, mutta hyvin pitkä aika tuossa työssä vaati maksunsa. Hänen korvansa suurenivat, jotta hän pystyisi huomaamaan vikinän ja rapinan paremmin; hänen kanohiinsa kasvoi tuntokarvoja auttamaan pimeässä toimimista; hänen ryhtinsä painui lysyyn ja reitensä levenivät; hänen pienet verestävät silmänsä alkoivat pullottaa hengitetyn rotanmyrkyn takia. Viiksi vihasi ranerottia ja ranerotat pelkäsivät Viikseä, mutta kaupungilla alkoi kiertää huhuja, että nuo olisivat liitossa keskenään. Kerrottiin, että Ranerottakuningas oli antanut Viikselle salaperäiset voimat vastineeksi kaupunkilaisten pettämisestä. Kyläläiset hakivat viikatteensa, sirppinsä ja soihtunsa, hyökkäsivät Viiksen kotiin, mukiloivat tämän ja polttivat hänen pyydyksensä ja myrkkynsä. Katkeroitunut matoran päätyi hoiviini. Hän on nyt yksi taitavimpia myrkyttäjiäni ja jäljittäjiäni.Voimat: Erittäin hyvä kuulo ja pimeänäkö. Voi toimia pilkkopimeässä viiksiensä avulla. Pystyy ryömimään pienimmistäkin koloista. oli ottanut esille ainoan mukanaan tuoman esineen: purkillisen viiksivahaa, ja muotoili sillä nyt kasvojensa tuntokarvoitusta mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Hetkonen, miten niin ’Z-tiimi’? D:n jälkeenhän pitäisi tulla E”, Hallitsija kääntyi vielä kysymään, mutta Verikosto oli lähtenyt matkustamon perällä sijaitsevalle radioasemalle lähettämään jonkinlaista viestiä.
Vähän aikaa kuulemaansa sisäistettyään Hallitsija vilkaisi itseään poikkeuksellisen kiiltävästä rautakaiteen pätkästä, irvisti, kaivoi terävien hampaidensa välistä palasen ruokaa, joka oli jäänyt sinne jumiin, ja asteli koneen etuosaan päästäkseen hälinästä hetkeksi syrjään. Pilotin luokse saavuttuaan hän vilkaisi ensin ulos ohjaamon ikkunasta. Hänen järkytyksekseen näkyvyys oli täysin olematon. Tummansiniset pilvet olivat pimentäneet taivaat täysin ja sade oli niin rankka, että eteenpäin ei nähnyt lainkaan, vaikka tuuli piiskasikin heitä suoraan takaapäin. Vortixx-pilotti ohjasi alusta täysin aluksen mittariston ja tutkan varassa.
”Usko pois, tämä ei ole haastavin lentoni, vaikken tällaista myrskyä ole ennen nähnytkään”, pilotti naurahti tajutessaan, että tämän taakse astellut metsästäjä oli selvästi järkyttynyt näkemästään. ”Tämä on lastenleikkiä verrattuna lemetrulaiseen ilmatorjuntakeskittymään.”
”Sinä siis todella taistelit Kohiki-salmella”, Hallitsija sanoi kunnioittavasti.
”Kuten tuossa jo uhosin. Olemme sen kirotun vesistön yllä ihan kohta. Jos minulle olisi vuosi sitten sanottu, että lentäisin taas sinne sotalaivalla pian, en olisi uskonut. Maailma muuttuu nopeasti.”
”Niin”, Hallitsija myönsi. ”Etkö tahdo olla kansasi riveissä, lisko? Olet valinnut olla Varjotun riveissä kotimaasi liikkeistä huolimatta?”
Pilotti naurahti räkäisesti. Tämä pidätteli naurua vielä senkin jälkeen, kun oli joutunut puristamaan ohjaussauvasta taas kaikin voimin tuulen yrittäessä kaapata Transformer mennessään.
”Kansani riveissä? Älä naurata. Xialaisten keskimääräinen ego on niin herkkä, että sinne ei mitään rivejä synny. Se saari ei ole vieläkään toipunut siitä, miten Varjottu uhrasi Rautalaivaston Kohiki-salmella. Minä en ota osaa siihen häpeään tai luota Stenyaxan kumileimasimeen. Varjottu antoi minulle kodin ja aion taistella sen puolesta, vaikka se tarkoittaisi jokaisen lajitoverini ampumista alas taivaalta.”
”En koskaan epäillyt uskollisuuttasi”, Hallitsija kiirehti tyynnyttelemään. ”Pohdin vain ääneen, kaipaatko lainkaan vanhaa kotiasi.”
”Sitä, millainen se oli vielä ennen sotaa, toki, mutta Xia on jättänyt sellaisen ylpeyden kauan sitten taakseen”, pilotti huokaisi. Hallitsija tuijotteli tätä vielä hetken. Pilotin vyöllä oli tuppi, jossa lepäsi selvästi draakkilasista tehty veitsi. Kunniamerkit tämän rinnassa eivät olleet xialaisia, vaan Odinalta. Useampi niistä merkkasi ansioituneita suoriutumisia erinäisiltä tehtäviltä. Niiden ja pilotin kertoman perusteella Hallitsija osasi päätellä paljon. Tämä oli luultavasti ollut jääkäri sodan aikaan, liittynyt metsästäjiin ja sen jälkeen tehnyt urotöitä metsästäjien tiedustelupalvelussa.
Hallitsija oli pohtinut xialaisia hiljattain paljon. Luonnollisesti sen takia, mitä Xialla oli viikkoa aikaisemmin tapahtunut, mutta myös, koska Varjotun peli siellä oli viime aikoina ottanut melkoisia askeleita eteenpäin. Hän oli pohtinut pitkään sitä, miten tämä oli lopulta saanut Rautalaivaston sodasta pois vetäneen amiraali Deschenesin hengiltä. Kaikesta päätellen hän seisoi siinä onnistuneen seurassa silläkin hetkellä. PilottiPilotti: Kuten muutkin tiedustelupalvelun tai ”Myyränkolon” jäsenet tässä teoksessa, myös Pilotin todellinen työnkuva ja taustat ovat salaiset tämän identiteetin suojelemiseksi. Hän on kuitenkin yksi Odinan tärkeimpiä pelinappuloita koillissakaran ulkopuolella ja nimensä mukaisesti on myös erinomainen ja kokenut lentäjä.Voimat: Pilotin voimat ovat salaiset, eikä niitä voida kirjata täten tähän teokseen. Jos turvaluokituksesi ylittää Alpha-luokan, voit pyytää vähemmän salattua versiota Ainaisen toimistosta arkisin kello 9-16. Suljettu lounastauon ajaksi kello 11-11:45. oli selvästi paljon enemmän kuin päällepäin antoi olettaa.
”Jos sinulla on vielä jotain sanottavaa, sano se nopeasti. Matkaa ei ole pitkälti ja haluat olla kiinni kaikilla mahdollisilla köysillä siinä vaiheessa, kun aloitamme laskeutumisen”, Pilotti huomautti. Hallitsija oli jo lähellä noudattaa Pilotin ehdotusta, mutta uskaltautui kuitenkin kysymään vielä yhden kysymyksen.
”Kuinka sinä selvisit sieltä? Kohiki-salmelta siis?”
Pilotti irvisti silminnähtävästi. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko se ilmakuopasta, joka heitti taas melkein koneen hänen hallinnastaan, vai oliko se reaktio kysymykseen.
”En usko, että se on tarina, jonka osaan kertoa kovin hyvin. Eikö sinulla ole ketään rintamatoveria, joka voisi kertoa sinulle siitä?”
”En ollut metsästäjissä vielä sodan aikaan”, Hallitsija myönsi hieman häpeällisesti.
Pilotti huokaisi syvään. Hän ei nähnyt alla siintävästä merestä mitään, mutta hän tiesi, että he olisivat jo pian Kohiki-salmen vesissä. Edellisen kerran, kun hän oli nähnyt sen, se oli ollut liekehtivä helvetti, josta pääsivät pois elossa vain ne, jotka olivat onnistuneet viime hetkillä perääntymään, tai jonkin muun armon ihmeen avulla säästyneet.
”Sitä on vaikea kuvailla sanoin”, Pilotti sanoi ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana käänsi katseensa – vain sekunniksi – Hallitsijaan.
”Mutta voin yrittää.”
Metru Nuin sodan viimeinen vuosi
Kun ensimmäiset pommit olivat osuneet Onu-Metrun sydänmaille, tiedettiin Mustan Käden komennossa heti, että jotakin poikkeuksellista tapahtui.
Xialaisten pommikoneet eivät koskaan tulleet niin lähelle. Huomioiden ilmaherruuden, joka Käden laivastolla metrunsa rannikolla oli, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi koneiden suunnasta etelä. Rautalaivasto ei kuitenkaan koskaan puskenut niin lähelle Le-Metrun rantaa, että niiden koneet olisivat päässeet niin lähelle Mustan Käden tukikohtaa.
Onu-Metrun kolmas tiedustelulaivue oli lähtenyt matkaan ensin. Niitä tukenut BHS Kadmium oli raportoinut viholliskosketuksesta vain muutamaa minuuttia myöhemmin.
Siitä se oli alkanut. Yksi kerrallaan nappulat olivat siirtyneet Kohiki-salmen sameisiin vesiin tai sen yläpuolelle. Aina, kun toinen osapuoli lisäsi joukkojaan siellä, toinen vastasi samalla mitalla. Eskalaatio saavutti lakipisteensä, kun Musta Käsi vastasi XMS Perdituksen ja XMS Guardianin läsnäoloon.
Vastavalmistunut lentotukialus BHS Raven ja lippulaiva BHS Xcution lähetettiin varmistamaan, että xialaiset maksaisivat siirrostaan verellä.
Meren nielaistua Amiraali Bashettin komentolaivoineen Rautalaivasto teki ainoan loogisen päätöksen tilanteessa, jossa perääntymisen mahdollisuudet oli käytettyä. Kaikki peliin.
Taistelun aikana komentoketjussa kohonneen kontra-amiraali Deschenesin ja Mustan Käden kenraalikapteeni Nui-Kralhin shakkipeli oli alkanut.
Xcution tärähti sen komentosillan alapuolella sijaitsevan panssarin ottaessa puolustuksien läpi ajelehtineen torpedon vastaan. Kaksi vahkia komentosillan vasemmalla reunalla kaatui sen voimasta, mutta kampesivat itsensä nopeasti takaisin pystyyn. Kenraalikapteenin musta viitta värähteli, kun ilmavirta ujelsi muutaman sekunnin aluksen läpi ja sitten lakkasi.
”Vorozostoe on saanut osumakohdan umpeen”, komentaja Cody ilmoitti. Nui-Kralhi nyökkäsi. Heidän runkonsa parissa työskentelevä raudan toa oli todella tehokas liikkeissään.
”Varmistetaan, ettei noin käy uudestaan. Suunnatkaa Vordak-tykit koordinaatteihin B17 ja käskekää BHS Karzahnia käyttämään tilaisuus hyväkseen.”
Nui-Kralhin käskyt kuitattiin ja viestit välitettiin. Komentosillalla palvelevilla ei ollut mitään tapaa konkreettisesti nähdä, kuinka suunnitelma toteutui. Ilmassa oli niin paljon savua ja lentävää metallia, että toisiaan jahtaavien hävittäjäpilottien lisäksi kukaan ei enää operoinut visuaalisen informaation perusteella.
Xcutionin raidetykit lauloivat. Niiden kohde, suurempi xialaisten lentotukialus onnistui kuin ihmeen kaupalla väistämään sensoreilla helposti havaittavat Vordak-laukaukset. Heidän alapuolellaan ajelehtiva massiivinen Karzahni tarvitsi kuitenkin vain harhautuksen. Lentotukialuksen liikuttua marginaalinen, mutta todellinen tulilinja oli saavutettu. Pienempi ohjuslaiva lentotukialuksen takana katosi liekkimereen, kun BH-88 konetykit repivät sen kappaleiksi. Cody tuuletti hiljaa kenraalikapteeninsa takana. Kädet selkänsä taakse ristinnyt kralhi ei näyttänyt päällepäin minkäänlaisia riemun eleitä.
”KENRAALIKAPTEENI, TYYRPUURISSA HAVAITAAN MERKITTÄVIÄ VIHOLLISALUSTEN VOIMAPIIK-”
Lämpöjälkisensoreita tarkkailevan vahkin lause keskeytyi, kun valtava tykistökeskittymä vavisutteli Xcutionia. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että heihin olisi osunut, vaan BHS Kadmiumiin, joka oli ollut antamassa tulitukea heidän vierellään. Taistelussa pisimpään olleet laivan reaktoriin oli viimein osunut. Laiva miehistöineen oli poissa sekunneissa.
”Miten helvetissä ne onnistuivat tuossa!?” Cody ärjähti. Nui-Kralhi oli joutunut ottamaan kiinni komentosillan kaiteesta pysyäkseen pystyssä.
”Perditus ja Guardian ovat ilmatorjuntaetäisyydellä”, hän murahti. ”Missä pudotuslaivueet ovat? Furnon tiimiltä ainakin olisi pitänyt jo kuulua jotain.”
”Avatkaa yhteys!” Cody välitti käskyn. Kommunikaatio-osastolta kuitattiin. Näytölle kenraalikapteenin eteen avautui rintakamerakuvaa, josta hädin tuskin näki, mitä sen päässä tapahtui.
”Luutnantti, tilanneraportti”, Nui-Kralhi käski.
”Täällä on tilanne vähän päällä”, kuului kameran omistaneen kommandovahkin ähinä. ”Dunkan ja Jimi pitävät linjaa, mutta jos Brez ei saa tätä ovea auki pian, olemme kauraa.”
”Kauraa?” Cody ihmetteli.
”Kyllä tämä tästä!” kuului naisen ääni jostain vähän matkan päästä. Harmaassa käytävässä seisova Furno kääntyi hetkeksi niin, että Xcutionilla nähtiin, mitä tämän takana tapahtui. Vihreä selakhi oli kumarassa jonkinlaisen oven kimpussa. Käytävässä kimpoilevat luodit kilpistyivät käytävän toisessa päässä ionikilpiä pitelevien vahkien linjaan.
”Tahdon huomauttaa, että jos Guardian jatkaa lähestymistään kansitykit toimintakuntoisina, saatte pian hoitaa tämän taistelun loppuun ilman komentoketjua”, Nui-Kralhi sanoi.
”Huolenne on huomioitu ja asiakaspalvelijamme ovat ottaneet sen käsittelyyn”, Brez huudahti puoliksi nauraen. ”Ampu tulee!”
Hetken aikaa kuva oli vitivalkoinen, kun selakhin asettamat räjähteet täyttivät ainoan tehtävänsä. Xialaisten hämmentyneet huudot kuuluivat radioyhteydenkin lävitse, kun viiden vahkin ja yhden Breznikovan iskuryhmä alkoi etenemään syvemmälle vihollislaivan sisälle. Furnon huutaessa käskyjä joukon etummaisena, viimein asia, ennen kuin kuva keskeytyi komentonäytölle saapuneeseen ilmoitukseen, oli Stringer lyömässä vortixx-jääkärin kallon hajalle jonkinlaisella pitkäkaulaisella soittimella.
”Kenraalikapteeni, Matoron joukko on linjoilla”, Cody huudahti.
”Näytölle”, Nui-Kralhi käski. Furnon yksikön kuva siirtyi syrjään ja tilalle syttyi uusi.
”Pudotuslaivue seitsemänviisi ilmoittautuu, vahvuus kahdeksantoista, tehtäväparametrit selvät. Tappiot kolme yksikköä. Olemme sisällä XMS Perdituksella. ETA tulenjohtokeskukseen kuusi. Luutnantti Matoro kuittaa.”
Yhteys oli hatara. Reunan tekstin mukaan perspektiivi oli vahkin X6-431. Yksikkö oli suoraan luutnantin takaoikealla. Hän katsoi hämärää käytävää vahkin kiväärin piippua pitkin.
Komentaja Cody nojasi pöytään ja napautti mikrofoniaan.
”Meillä on yhteys. Xcution kuittaa.”
Hän kääntyi komentosillan suuntaan.
”Nui-Kralhi, he ovat sisällä Perdituksella.”
Kohiseva kuva näytti, miten ryhmä eteni valppaana puolijuoksua. Äänenlaatu oli heikko, mutta ylhäältä kaikuvat räjähdykset kuuluivat silti selvästi. Koko ruutu heilahti voimakkaasti, kun palanen teräksistä kattorakennetta sortui alas. Nui-Kralhi kirosi mielessään. Karzahnin keskitys oli mennyt vaarallisen läheltä iskuryhmän sijaintia, mutta taistelutilanne muuttui niin nopeasti, että sellainen hienosäätö oli mahdotonta.
”Arvostaisin, jos ette ampuisi meitä”, Matoro mutisi kanavalle.
”Perditus teki väistöliikkeen”, Cody sanoi pahoittelevasti. ”Sanomme niille, että lopettavat ampumisen hetkeksi.”
Vastauksena kuului vain tulitusta. Cody ja Nui-Kralhi seurasivat, miten mekaanisen tarkasti yksikkö X6-431 käytti kivääriään. Suuliekki rätisi pimeällä käytävällä, kun ryhmä juuttui tulitaisteluun. Codyn oli pakko pistää naamansa aivan lähelle näyttöä erottaakseen, mitä ammuttiin. Korkeiden siluettien perusteella vortixxit olivat huomanneet Matoron ryhmän. Pitkä jääkäri kaatui koko pituudeltaan käytävään, ja tämän toveri otti suojaa pelastusliivikaapin takaa. Myös sivuovesta ammuttiin. Xiankieliset komentohuudot kielivät lisävoimista. Nynrah-pulssikivääri piti sille ominaista kuplivaa ääntä, ja käräytti yhden vahkin aivan X6-431:n vierestä oikosulkuun.
Cody vilkaisi Nui-Kralhia, joka seurasi tilannetta mietteliäänä. Hänestä oli vaikea lukea mitään. Komentaja itse puri hammasta mutta tiesi, ettei pystynyt auttamaan ryhmää sieltä käsin. Ja jos heidän tehtävänsä epäonnistuisi, suunnitelma B vaatisi vielä enemmän henkiä.
Kuvasta oli vaikea nähdä, mitä tapahtui, mutta se taisi olla Luutnantti Matoron kanohi Kakaman tekosia. Toa oli kadonnut näköpiiristä vihreänä välähdyksenä, ja syöksynyt uhkarohkeasti xialaisosaston keskelle. Kamerasta näki vielä vähemmän, kun vahki, jossa se oli kiinni, lähti juoksuun. Puoli ryhmää eteni, toinen ampui. Vaihto. Laukaukset rei’ittivät metalliseiniä, mutta ulkopanssari oli niin paksu, ettei vuotoa tarvinnut pelätä. Jostakin sivusta tullut laukaus osui X6-431:n päähän, ja kamera pimeni. Se oli jo seitsemäs kaatunut tehtävän aikana. Ryhmä pieneni huolestuttavan nopeasti.
Cody tuijotti mustaa ruutua ja tottuneesti näpytteli yhteyden seuraavaan vahkiin ryhmässä. Nui-Kralhi katseli iskuryhmän tervaan jäänyttä etenemistä ja näpäytti kommunikaattorista jälleen yhteyden tulenjohtoon, ja saneli koordinaatteja.
Komentaja vilkaisi tätä.
”Eikö tuo ole hieman yliampuvaa?”
Nui-Kralhi vain vaihtoi yhteyden Luutnantti Matoroon. ”Xcution tässä. Keskitykseen 42 sekuntia. Edetkää välittömästi, kun se osuu.”
Näytöltä näki Matoron, joka oli jälleen muiden vahkien tasolla. Hänen nopeiden lasiensa takaa ei kuitenkaan nähnyt ilmettä.
”… selvä”, hän vain murahti ja jakoi käskyä eteenpäin. Iskuryhmä otti suojaa, miten parhaiten taisi – ja sitten koko kamera vavahti, kun kaikki ryhmän yläpuolella järkkyi. Pelkkä tykein moukaroiminen ei alusta tuhoaisi, eikä niin syvällä aluksessa tulituki auttaisi suoraan. Katosta putosi alas suuri metallilevy ja puoli parakkia punkkia ja kaappeja. Ylhäältä kajasti tuli. Matoron ryhmä käytti hyväkseen lyhyen shokin, joka oli heittänyt koko xialais-aseman epäjärjestykseen. Lukuisat käsikranaatit ja yksi uskomattoman nopeasti liikkuva toa syöksyivät kaaoksen keskelle. Improvisoitu puolustusasema romahti nopeasti.
”Mikä on nopein reitti kohteeseen?” Matoro kysyi. Cody painoi esiin aluksen piirustuksen ja nopeasti identifioi useita huoltokäytäviä.
”Emme näe, mitkä reitit ovat romahtaneet, mutta uskoisin että seuraava on edelleen vapaa. Kääntykää vasemmalle kolmannen oven jälkeen, huoltokäytävä 12.”
”Matoro kuittaa”, luutnatti vastasi. Kamera pomppi ylös ja alas, kun vahkit juoksivat toan perässä. Ryhmä ohitti kaksi maassa makaavaa haavoittunutta vortixx-jääkäriä. Vahkit teloittivat ne ilman eri käskyä, ja jättivät ne taakseen. Toa joko esitti, ettei välittänyt, tai ei todella välittänyt – vaikka kuuluihan se kommandotehtävien doktriiniin.
Ravenin droonipilvi leikkasi Xcutionia lähestyneen vihollishävittäjän silpuksi ilmasta. Sivusilmällään Nui-Kralhi näki, kuinka metallin keskeltä syöksykiidon aloitti myös silvotun pilotin palaset. Jossain taistelun läntisimmissä osissa kohoava tulipallo kertoi kenraalikapteenille, että eversti Ronvoyan komentama BHS Dynamo oli saanut sitä härnänneen taistelulaivan viimein tuhottua.
”Miksi helvetissä ne puskevat näin kovaa?” Cody ihmetteli. Nui-Kralhi ei sitä näyttänyt, mutta hän oli miettinyt viimeiset puoli tuntia aivan samaa. Sillä määrällä tappioita Rautalaivaston olisi voinut luulla perääntyneen jo aikoja sitten. Mikään mereltä käsin tehtävä offensiivi ei olisi koko merisaarron uhraamisen arvoista. Ainoa järkevä selitys oli, että laivastoa käytettiin harhautuksena jollekin, mutta mille?
”Onko yhteys Coliseumiin yhä alhaalla?” Nui-Kralhi kysyi.
”On”, Cody nyökkäsi. ”Herra ja Ficus lähtivät vahvistamaan Lhikanin joukkoa. Meidän pitäisi saada tietoa heidän tilastaan pian.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Coliseumin kommunikaatiotornin tipahtaminen yhteyskartalta ei ollut uusi asia. Metsästäjien häirintää oli niin paljon, että katkokset olivat tavanomaisia. Silti, kenraalikapteeni huolehti. Eikä strategisista syistä vaan siksi, että Niz oli aikaisemmin päivällä mennyt Coliseumiin myös…
Näyttö heräsi taas eloon keskeyttäen Nui-Kralhin mietteet.
”Olemme määränpäässä”, Luutnantti Matoro sanoi radioon. Kamera oli nyt aivan hänen vieressään olevassa vahkissa. Toan rintapanssarissa oli keltaisia vortixx-veren roiskeita. Se herätti Codyn katsomaan jälleen näyttöä. Vahkit asensivat kellokoneiston tehokkuudella sulattimet paksuun metallioveen, ja kun se hajosi nesteeksi alkoi helvetillinen tulitus. Nopein liikkein ryhmä asteli sisään tulenjohtokeskukseen ja ampui kaikki, jotka näki. Kaksi viimeistä vahkia, joilla oli raskaimmat kantamukset, alkoivat virittää räjähteitä kiinni ohjausjärjestelmiin. Kaksi muuta vahkia hitsasivat kiinni toisen oven, mitä kautta vahvistukset todennäköisesti tulisivat. Matoro vilkaisi ulos kapeasta ikkunasta – oli kuin meri olisi ollut tulessa. Se ei ollut lainkaan parempi näky kuin ruumiita täynnä oleva huone. Hän veti katseensa pois, kaivoi esiin laukaisimen ja määräsi vahkit takaisin tulosuuntaan.
Kun hänkin oli palannut huoltokäytävään, hän puhui taas komentoalukselle. ”Ilmatorjunta on alhaalla… 3… 2… 1… nyt.”
Räjähdys repi tulenjohtohuoneen tietokonejärjestelmät kappaleiksi. Matoro pyyhkäisi nokea aurinkolaseiltaan. Nopeatempoinen konetykkien säkätys lakkasi kuin seinään.
Hiljaisuus kestäisi vain hetken, sillä pommikoneet olivat jo matkalla.
Cody otti taas mikrofonin.
”Jatkakaa suunnitellulle pakoreitille. Palokäytävä 53 alkaa siitä kulman takaa – nouskaa kaksi kantta. Lähetämme siivet hakemaan sinut, ole siellä kolmessa minuutissa. Älä yritä paeta uiden, siellä on liikaa öljyä.”
”He hakevat vain minut?” Matoro varmisti irvistäen hieman.
Yksi hänen iskuryhmästään astui askeleen eteenpäin ja veti käden lippaan. ”Luutnantti, me olemme vahkeja. Me olemme uhrattavissa.”
Loput seurasivat. Luutnantti Matoro huokaisi niin syvään, että se kuului mikrofonista.
”Kuten tiedät. Muu ryhmä jatkaa kunnes kaatuu”, Cody sanoi. Siinä vaiheessa kaikki ymmärsivät, että vahkien hengillä oli yksinkertainen, laskettavissa oleva hinta, eikä se ollut korkea.
”Matoro kuittaa”, toa vastasi kuivasti ja kääntyi palokäytävän tikkaille. Vahkiryhmän rippeet seurasivat häntä. Alusta moukaroitiin entistä kovempaa. Pelkkä tikkaissa pysyminen oli vaikeaa. Ulos ei ollut enää pitkä matka, mutta siinä kaaoksessa se tuntui loputtomalta.
”Katkaisemme nyt kuvayhteyden. Xcution kuittaa”, Cody vielä sanoi, ja ruutu pimeni. Matoron saaminen alukselta pois ei ollut enää sen prioriteetin tehtävä, että heidän kannattaisi seurata sitä henkilökohtaisesti. Jos toa selviäisi, hyvä, mutta tärkeimmän tehtävänsä hän oli jo toteuttanut.
Perdituksen asejärjestelmien tuho tuntui taistelun flowssa välittömästi. Xcution teki välittömästi käännöksen kulmaan, jota se ei olisi vielä hetkeä aikaisemmin kestänyt. Vordak-tykit ryhtyivät välittömästi takomaan aukkoa kahden taistelun perällä odottavan lentotukialuksen suuntaan. Mustan Käden omat hävittäjät saisivat viimein tilaa hengittää, kun vihollisen omat eivät enää päässeet iskemään suoraan Käden laivaston avonaiseen sivuun.
Sitten kuului taas piippaus. Kamerakuva näytöllä kääntyi jälleen Furnoon, joka metelistä päätellen oli jumiutunut ankaraan tulitaisteluun XMS Guardianin syövereissä.
”Jokin on pielessä, kentsu, pistettiin generaattorit paskaksi, mutta tässä paatissa on joku kokeellinen varavirtahärdelli. Räjähteet on lopussa ja ideat sitäkin enemmän.”
Cody reagoi Furnon ilmoitukseen harppomalla vihollislaivojen sijaintia merkkaavalle hologrammipöydälle.
”Kenraalikapteeni, jos Guardian etenee tällä vauhdilla asejärjestelmät ehjinä, meitä odottaa Kadmiumin kohtalo”, komentaja ärjäisi.
”Kauanko on Komeetta-tykin seuraavaan laukaukseen?” Nui-Kralhi kysyi.
”Viisi minuuttia”, Cody vastasi.
”Entä Guardianin tulitusetäisyyteen.”
”Neljä minuuttia.”
Kenraalikapteeni puri hammastaan. Suurin osa heidän pudotuslaivueistaan oli jumissa joko Le-Metrun rannikkorintamalla tai läntisten vortixx-alusten kansilla.
”Furno, suunta kohti kantta. Jos saamme edes ohjuspuolustukset alas käsin, saattaisimme saada tarpeeksi isolla keskittymällä loput matalaksi.”
”Kannelle? Äääh, miten meinaat, että hoitelemme kuudestaan ne ’bouttia sata jääkäriä, jotka ovat meidän ja pinnan tiellä?”
”Tavataan?” Cody toisti kenraalikapteeninsa sanat. Nui-Kralhi oli riisunut viittansa ja lähtenyt marssimaan ulos komentosillalta.
”Jos emme saa niitä tykkejä alas, ennen kuin Guardian saavuttaa etäisyyden, pohjamme pettää sellaisella tavalla, ettei Vorozotoekaan pysy perässä. Xcution ei pysty peruuttamaan tarpeeksi nopeasti. Meidän täytyy vallata kansi vanhanaikaisesti.”
Cody oli selvästi muodostamatta vastalausetta, muttei ehtinyt, kun Nui-Kralhi jatkoi.
”Silta on sinun, komentaja. Ilmoita Sarajille, että laittaa vermeet niskaan.”
Cody tuijotti Nui-Kralhia vielä sekunnin, ravisteli sitten päätään ja nosti käden lippaan.
”Aye aye.”
Le-Metru, nykyhetki
DHS Transformer oli avannut takaluukkunsa lennosta, tiputtanut Z-tiimin Verikoston johdolla Le-Metrun satama-alueelle ja lentänyt nopeasti takaisin pilvikerroksiin suojaan. Ryhmä eteni vauhdilla. Lyömäasein varustetut, Hallitsija mukaan lukien, kulkivat kärjessä draakkikomentajansa takana. Ampuma-asein varustautuneet – ja Talini – tulivat vähän matkaa perässä.
He pysähtyivät, kun edestäpäin kuului yksittäinen kiväärin laukaus. Pauhaavasta sateesta huolimatta se kajahteli satamarakennusten välissä kuuluvasti. Todettuaan, että se ei ollut osoitettu heitä kohti ja kuului todellisuudessa paljon syvemmältä Le-Metrusta, he jatkoivat matkaa. Sitä ei ollut pitkälti. Satama-alueen leveimmän lastaustien päähän perustettu leiri kuhisi jo. Aiemmin saapuneet tiimit olivat saaneet alueen haltuunsa ilman suurempia ongelmia. Omien joukkoon päästyään Hallitsijan oli pakko hetkeksi pysähtyä ihastelemaan maata allaan. Hän oli todella tehnyt sen. Hän seisoi Metru Nuin maaperällä valloitusarmeijan kanssa kuin vanhojen aikojen sotasankarit.
”Te kolme!” kuului käsky jostain edempää. Suurikokoinen schiludomilainenMajailija: Kauan sitten hänet värvättiin Pimeyden Metsästäjiin salamurhaajaksi tappavien mielenvoimiensa ansiosta. 1001 vuotta sitten asetin hänet pysyvästi Metru Nuille pitämään kaupunkia silmällä. Hän piileskeli Suurissa Arkistoissa ja lähetti minulle tilanneraportteja erinäisiä raheja viestinviejinä käyttäen.Voimat ja välineet: Majailija on uskomattoman kärsivällinen ja uskollinen tehtävälleen. Hän vannoo nimeni kautta, että jonakin päivänä kaappaamme Metru Nuin vielä itsellemme. Hän saattoi tutkia muiden ajatuksia tai ajaa heidät hulluksi painajaisten avulla. Hän pystyi myös vaikuttamaan muiden aisteihin estääkseen näitä huomaamasta häntä. Hän pystyikin viettämään yli tuhat vuotta huomaamatta. Hänellä on myös kynnet. viittoili selvästi Hallitsijaa ja tämän perässä marssivaa kaksikkoa luokseen.
”Helvetti soikoon, viimein”, Majailija huokaisi ja värisytteli likomärkiä siipiään vedestä. ”Te kolme saatte Ourgoksen sauvan vahdittavaksenne. Siellä on kaksi tyyppiä jo passissa, mutta teidän tehtävänne on laajentaa suoja-aluetta ja pitää silmällä jokaista saamarin rakennusta, joka sinne näkee. Jos se saamarin ilonpilaaja pääsee irti, tämä homma muuttuu verilöylyksi melko vikkelään.”
Ourgoksen sauva? Turva-alue? Tämä ei kuulostanut siltä legendojen valloitusmatkalta, mitä Hallitsija oli odottanut. Majailija oli kuitenkin jo kääntänyt katseensa eteenpäin, jossa tämän huomiota vaati kaksi nynrahlaista insinööriä, jotka olivat parhaillaan kasaamassa valtavaa ilmatorjuntatykkiä keskelle valloitettua tietä.
”Kuulitte, mitä hän sanoi. Liikettä niveliin!” Verikosto ärjäisi ja puski kovakouraisesti Hallitsijaa liikkeelle. Päätellen siitä, että draaki viiletti hänestä ohi, hänen ja hänen vanavedessään tulevien metsästäjien odotettiin seuraavan häntä. Sitten jostain kuului taas laukaus. Hallitsija näki, kuinka parinkymmenen metrin päässä kasautuvan tykin päällä kiipeillyt peikko irrotti otteensa ja rysähti väkivaltaisesti maahan. Keskellä tämän otsaa oli siisti reikä. Hän oli kuollut, ennen kuin pudotus oli edes alkanut.
”Helvetti soikoon, minähän sanoin, ettei kukaan pistä päätään rakennuskehikkoa korkeammalle!” ärjyi joku komentajan roolissa oleva metsästäjä läheisen rakennuksen kulmalla. Hallitsija näki vain vilaukselta, kun peikon ruumista alettiin raahaamaan pois ja muutama laukaus erinäisistä laukaisimista ammuttiin oletettua tarkka-ampujaa kohti.
Verikosto kuljetti heitä vauhdilla suuren satamarakennuksen, jonkinlaisen lastaamon taakse. Hän huomasi välittömästi sinne pystytetyn keltaisena hohtavan telineen, jonka keskellä seisoi vanhan näköinen helmenvärinen sauva. Hallitsijan perässä laahustava ThermacellThermacell: Kourallinen metsästäjistä on henkisesti terveitä ja tasapainosia. He ovat keksineet ihan pätevän perustelun sille, miksi palvelevat rakentamaani julmaa konetta, joka luo rikkautta harvoille – lähinnä minulle, sen myönnän – ja jättää taakseen lähinnä ruumiita. Suurin osa on enemmän tai vähemmän henkisesti sairaita, rikkinäisiä tai eksyneitä. Thermacell kuuluu tähän ryhmään. Hänen pahoinvointinsa ilmenee hiljaisena vihana ja katkeruutena kaikkea elävää kohtaan. Alkujaan Thermacell oli kasvillisuuden toa kuuluisassa Toa Lhikanin tiimissä. Hän oli valpas, rohkea ja nöyrä. Taistellessaan visorakeja vastaan hän kuitenkin ajautui eroon tiimistään ja nuo hämähäkkimäiset olennot kutoivat hänet verkkoonsa. Visorakien kavala myrkky teki hänestä hordikan – puoliksi sankarin, puoliksi toan. Visorakien kuningatar yritti tehdä hänestä armeijansa ylipäällikön, mutta Thermacell surmasi kuningattaren ja taisteli tiensä tiiminsä luo. Mutta Lhikanin tiimi ei ollut ennen kohdannut hordikaa, eivätkä he tunnistaneet entistä ystäväänsä. Seurasi katkera taistelu, ja Thermacell pakeni suoraan syliini. Thermacell hautoo kostoa tiimilleen ja koko Metru Nuille, mutta vielä enemmän hän vihaa visorakeja ja muita selkärangattomia. Hänen pyynnöstään teetätin hänelle erikoisaseen, joka levittää ympärilleen voimakasta hermomyrkkyä. Se on erityisen tehokas selkärangattomia kohtaan. Thermacell sekoitetaan monesti Nidhikiin samankaltaisen taustatarinan takia. Erot Nidhikiin: Nidhiki oli ilman toa, Thermacell kasvillisuuden. Nidhiki vaihtoi puolta ennen mutaatiota, Thermacell vasta sen jälkeen. Roodakan rhotuka mutatoi Nidhikin, Thermacelliin taas laitettiin visorakien myrkkyä. Voimat ja välineet: Thermacellillä on voimakas myrkkupatruuna, joka levittää hermomyrkkyä ympäristöön. Oma pieni lisäykseni keksintöön on se, ettei sitä voi kytkeä pois päältä. vilkaisi rinnallaan kulkevaa toveriaan ällistyneenä. Metsästäjä selvästi tiesi sauvasta jotain merkittävää.
”Rakennukset on jo miehitetty. Meillä on silmät sauvaa kohti joka suunnasta”, Verikosto täsmensi. ”Te kolme partioitte sen ympärillä maasta käsin. Älkää pistäkö päätänne esiin Gadunkadulle pohjoiseen päin. Siellä on tarkka-ampuja, kuten varmaan huomasitte. Niiden veden toasta on myös useita näköhavaintoja salmessa, joten älkää menkö myöskään liian lähelle rantaa. Taivaita tarkkaillaan jo, joten pitäkää silmänne maakohteissa.”
Hallitsija, Thermacell ja heidän mukanaan saapunut hirviö nyökkäsivät. Verikosto marssi pois paikalta välittömästi käskynjaon jälkeen ja lähti ärjymään lisää ohjeita kadunkulmassa passissa olevalle skakdijoukolle.
”Sinä selvästi tiedät jotain tästä sauvasta”, Hallitsija kysyi Thermacelliltä. Hordika suoristi selkäänsä ja naputteli hermostuneena myrkkysammionsa kantta.
”En tiedä, mitä voimia sillä on. Vain, että se on Varjotun varjelluimpia artefakteja”, peto äyskäisi. Hallitsija pohti, mitä varten se oli pystytetty sinne rakennuksien taakse, eikä esimerkiksi ollut kenenkään rynnäkköä johtavan kourissa. Vastauksen hän sai, kun torahampainen hirviö heidän rinnallaan osoitti kohti taivasta heidän yläpuolellaan. Tai oikeastaan täsmälleen sauvan yläpuolella.
Oli vaikea katsoa suoraan ylöspäin, kun vesipisarat läimivät voimalla suoraan Hallitsijan silmiin. Hän näki kuitenkin välittömästi punaisen hahmon muutama kymmenen metriä heidän päidensä päällä. Se oli pysähtynyt ilmaan kuin joku olisi pysäyttänyt ajan sen ympäriltä. Haarniskan jalkapohjista ja selästä purkautuvat liekkivanatkin olivat yhä paikallaan liikkumatta.
Kaikki heistä tiesivät välittömästi, kuka se oli. He todella olivat saaneet Kohiki-salmen pedon nalkkiin.
Hallitsija napautti maata juhlistavasti keihäänsä perällä. Thermacellkin virnuili tyytyväisen näköisenä. Hallitsija toivoi, että Pilotti tiesi heitä ennen saapuneiden urotyöstä. Mikään ei todellakaan pysäyttäisi heidän valloitustaan.
Vaikka he olivat saaneet satama-alueen haltuunsa melko pienillä menetyksillä, Majailija ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä. Toki tämä näytti surkealta muutenkin pörröinen pintanukka sateen kastelemana, mutta Verikosto näki kyllä ystävästään, että koi oli hermoromahduksen partaalla.
”Jos minä olisin saanut päättää, olisin puskenut kolme tai neljäkin dyynirykmenttiä etenemään suoraan pohjoiseen ja tyhjentämään nuo kaikki rakennukset”, Majailija vastasi draakin kysyvään ilmeeseen.
”Mutta sinä et saanut päättää”, Verikosto huomautti. ”Muutaman työläisen menettäminen ei ole mikään murhe.”
”Se niiden tarkka-ampuja nasautti Myrkyn nollakulmasta heti, kun saavuimme”, Majailija murahti. ”Tyranni menetti myös kaksi parasta miestään, kun ne yrittivät kiertää rannan kautta. Naho, oletettavasti, kiskoi niiltä veret pihalle jostain särkältä käsin. Meillä on täällä ihan saamarinmoinen ylivoima, mutta niin kauan, kun vain istumme täällä, vihollinen napsii meitä yksi kerrallaan.”
”Meillä ei olisi tätäkään ilman A-tiimin pikku kepposta”, Verikosto myhäili ja vilkaisi taakseen, jossa sinne jätetyt Z-tiimin jäsenet ihastelivat samaa kuin hänkin. Ilmaan pysäytetty kenraali Killjoy oli koko maihinnousun suurin onnistuminen.
”Niin”, Majailija myönsi. ”Ja tuonkin kanssa kävi lähinnä tuuri. Se äkkäsi rakenteilla olleen ilmatorjuntajärjestelmän jostain kilometrin päästä ja pojat oli juuri saaneet sen rakennusten suojaan, mikä pakotti sen tulemaan lähemmäksi. Jos Päivänsäde ei olisi saanut sauvaa paikalle niin vikkelään, meitä olisi täällä melko paljon vähemmän.”
”Onko se sanonut mitään. Tai pystyykö se edes tekemään niin?” Verikosto mietti.
”Joko ei pysty tai valitsee olla hiljaa. Ollaan testattu sen verran iso määrä aseita siihen, että luulisi kyllä pukahtaneen, jos se olisi mahdollista.”
”Miksi ette vaikka nakkaa sitä mereen? Kaikki tiedustelutieto viittaa siihen, että vesi on sen heikkous?”
”Pomon käsky”, Majailija huokaisi. ”Mustan Käden kenraalit Killjoy ja Xen – se punanuttuinen nopea niistä – eivät saa menehtyä operaation aikana. Pomo sanoi, että niille on varattu jotain muita suunnitelmia.”
Verikosto murahti tyytymättömästi. Hänen kirjoissaan Killjoyn nitistäminen olisi ollut strategisesti järkevää, mutta hän ei kyseenalaistanut Varjotun käskyjä. Jos peto täytyi pitää nalkissa, se pidettäisiin nalkissa.
Hän vilkaisi samalla oikealle puolelleen, missä sinisen hohteen suojissa seisovan rakennuksen sisältä kuului ärjyntää. Siellä luultavasti koulittiin panttivankeja. Verikosto tiesi, että ne oli otettu lähinnä massatuhovakuutukseksi. Ja estämään veden toaa vain pyyhkimästä koko rantaa mereen voimillaan. Majailija oli ampunut panttivangeiksi jääneistä matoraneista yhden tämän yrittäessä olla liian urhoollinen. Toverinsa kuolema oli nopeasti laittanut loput ruotuun.
”Mikä tilanne on vahkien suhteen? En saanut radiokeskustelusta oikein selvää myrskyn vuoksi?” Verikosto kysyi. Ennen kuin Majailija heti vastata, heidän sivustaan paikalle saapui naamioitu pikkumies, joka tuijotti jonkinlaista pergamentille piirtämäänsä riimua.
”Täysin poissa pelissä. Eikä vain täällä, vaan kaikissa metruissa”, Dark HunterererDark Huntererer: Ah, luotetuin agenttini. Kun metsästäjä vaatii metsästäjän, lähetän hänet asialle! Mystinen, voimakas… Voimat: Armon Terät, ketteryys, silmäsäde. vastasi Verikoston kysymykseen.
”Tämä ei ole meidän tekosiamme. Muutama tunti ennen maihinnousua ne vain alkoivat vaeltelemaan päämäärättömästi pitkin katuja. Ja osa vain sammui kokonaan. Joko meitä on siunattu jonkun suuremman voiman toimesta tai meillä kävi älytön tuuri, että juuri nyt niillä on mennyt joku softapäivitys pieleen.”
Verikosto ei voinut valittaa. Suurin osa heidän joukostaan oli paikalla sillä oletuksella, että jalansijan saamiseksi heidän olisi täytynyt ensin runnoa tiensä läpi tuhatpäisen vahki-armeijan puolustuslinjasta. Majailija tiesi, miten paljon helpommalla he olivat päässeet, joskin häntä silti epäilytti, oliko siinä jokin energiahurtta haudattuna.
”Oletan, että tämän vuoksi vankilaopsit menivät niin hyvin kuin ne menivät”, Verikosto mietti. ”Kauanko heidän saapumiseensa on?”
”He olivat kokoontuneet Po-Metrun varikolle noin puoli tuntia sitten ja anastivat sieltä viisi kävelijää. Jos ne eivät törmää siihen maan toaan matkalla, heidän pitäisi olla täällä parissakymmenessä minuutissa”, Dark Huntererer laskeskeli.
Ukkonen jyrähti. Suurin osa metsästäjistä ei edes kääntynyt salamaniskua kohti, mutta välähdys oli heijastellut Killjoyn haarniskasta sellaisella tavalla, että Verikoston katse kiinnittyi väkisinkin taas siihen suuntaan.
Raportit kertoivat, että se oli tappanut SentterinSentter: Sentter on yksi voimakkaimmista Dark Hunterseista. Hän kouluttautui Eteläsakarassa dong-fu:n taistelulajissa ja kykenee näyttämään Kirottua Käsimerkkiä kuudella raajalla yhtäaikaisesti. Hän on melko epämiellyttävä tyyppi, mutta siedän häntä hänen tehokkuutensa ja valtavan body countinsa takia.Voimat: Keson näyttämis voimat. yhdellä potkulla. Se tuntui täysin mielipuoliselta. Miten mikään niin kamala asia kuin Sentteri oli kuollut niin yksinkertaiseen asiaan kuin potkuun?
DHS Transformer teki jylystä päätellen ylilennon jossain pilvien tasalla. Sen suihkumoottorien ääni muistutti monia siitä kerrasta, kun Le-Metrussa oltiin edellisen kerran taisteltu.
Hän ei koskaan näyttäisi sitä muille, mutta Verikostostakin tuntui kummalliselta seisoa taas Le-Metrussa. Kohiki-salmen taistelun läpi hänkin oli taistellut, mutta ei ilmassa, vaan juuri siellä, missä hän nytkin oli. Silloin satama-alue oli ollut pelkkää soraa ja pirstoutuneesta betonista koostuvaa haketta. Hänen, parinkymmenen Odinan sekopäisimmän ja pataljoonallisen xialaisia jääkäreitä oli määrä tukea laivastoa puskemalla niin pitkälle metrun rantaan kuin oli mahdollista, ja vetää sillä tavoin puoleensa mahdollisimman paljon vihollisen pudotuslaivueita.
Hän ei ollut selvinnyt siitä ilman arpia. Tai oikeastaan, hän ei olisi selvinnyt siitä lainkaan, jos Ainainen ei olisi viime hetkellä käskenyt heidän ryhmänsä jäänteitä karkaamaan syvemmälle metruun kaivettuihin vallihautoihin ja välttämään viholliskosketusta.
Hän oli tiennyt alusta alkaen, ettei Kohiki-salmella tavoiteltu mitään muuta kuin eskalaatiota. Mitä enemmän Mustan Käden laivastoa he saisivat houkuteltua paikalle, sitä vähemmän puolustajia olisi, kun Varjotun Exo-Novat iskisivät Coliseumiin ja yrittäisivät katkaista Suuren Hengen äänitorvelta kaulan.
Koko maailma tiesi, miten siinä oli käynyt. Coliseumin operaation täpärästä epäonnistumisesta johtuen Varjottu oli uhrannut Rautalaivaston turhaan. Merisaarron murruttua vahvistuksia ympäri maailman alkoi virrata Metru Nuin vesiin. Sota oli hävitty kahdella rintamalla samaan aikaan. Tuyet oli jäänyt kiinni vain viikkoa Kohiki-salmen taistelun jälkeen. Lhikanin harhautus Ikuisen kuiskeen kanjonissa oli purrut lujaa antaen kenraali Nui-Kralhille tilaisuuden johdattaa sodan viimeinen suurhyökkäys entisiltä rintamalinjoilta saaren keskivaiheilta kohti etelää.
Se, että Verikosto oli yhä hengissä ne kaikki nähtyään, oli kaikkien todennäköisyyksien vastaista, ja hän ymmärsi sen. Arvosti sitä joka päivä. Siitä lähtien hän oli vannonut omistavansa loppuelämänsä Metru Nuin polttamiseen.
Osittain siksi häntä suretti vain seisoa siinä pitämässä linjaa. Ilman vahkejaan he voisivat vain lähteä rynnäkköön ja puskea pidemmälle kuin koskaan sodassa olivat pystyneet.
Mutta Varjotun suunnitelma sanoi toisin. Juuri nyt ei ollut sen aika, joten hän piti linjaa. He kaikki pitäisivät, kunnes viimeisen draakkikuninkaan tahto täyttyisi.
Jossakin jyrähti, mutta se ei ollut ukkonen. Kuulosti siltä kuin äänivalli olisi pamahtanut jossain kaukana. Killjoyn alapuolella vartiossa seisova Hallitsija laittoi keihäänsä tanaan ja tiiraili kohti horisonttia. Thermacell ja tämän torahampainen toveri, KehäkukkaKehäkukka: Yksi Odinan salaisen Laitos 5:n kauneimmista luomuksista, laitoksen parsijat ompelivat Kehäkukan kokoon tiimistä metsästäjiä, jotka olivat tehneet iskun steltiläisen peikkomafian tukikohtaan ilman kunnollista valmistautumista. Kehäkukan jalat ovat aristokraatilta, joka aikanaan johti kuninkaana useita pikkusaaria valloittanutta Nui-Jagojen laumaa. Vartalo on matoralaiselta, joka oli tiimin räjähdeasiantuntija. Parsijat päättivät käyttää tiimin tarkka-ampujana toimineen shashaalin päätä, sillä hänen osumatarkkuutensa oli verraton. Harmi vain, että peikkomafian kovat kourat kaivoivat häneltä silmät päästä. Kehäkukka toimiikin nykyään lähinnä kuulon varassa. Tykkikäsi on entiseltä musiikkiteemaiselta metrulaiselta poliisilta, joka katkeroitui institutionaalisen väkivallan koneistossa, muuttui julmaksi rikollisia kohtaan ja sai potkut. Vesikeihästä pitävä käsi kuului toalle, entiselle sankarille, joka joutui metsästäjien vangiksi ja liittyi joukkoihimme pitkän aivopesun ja rääkkäyksen jälkeen. Kourakäteen parsijat pistivät sitten lopun tiimistä: siinä on osia yhdestä hullusta skakdista, joka taisi suunnitella yksityisyrittäjäksi ryhtymistä, sekä yhdestä deaktivoidusta bohrokista, jonka atk-tukeni uudelleenohjelmoi kuormajuhdaksi. Miekkakäsi ei oikeastaan edes ole keltään tiimin jäseneltä, vaan viattomalta sivulliselta, joka sattui olemaan liian lähellä, kun peikot heittivät kasapanoksen tiimin pakettikävelijän alle.Voimat: Koska Kehäkukka on sokea ja toimii kehittyneen kuulonsa varassa, on hän yhtä tappava pilkkopimeässä kuin liian kirkkaassa valossakin. Vesikeihäällä hän voi ampua vettä, mikä on vähemmän hyödyllistä kuin tulen tai luotien ampuminen. Äänitykki voi kuurouttaa viholliset. Kouralla hän yleensä tarttuu vihollisiin ja viiltää sitten kurkun auki sillä miekalla. , käänsivät myös katseensa ylös.
Tutka-asema heidän oikealla puolellaan piippasi kuuluvasti. Sen äärellä hääräillyt kolmikätinen palaneen metsän toa karjaisi ilmoille tiedon, jota he eivät olleet odottaneet.
Jotakin lähestyi heitä etelästä. Se oli pieni, nopea, eikä myrsky tuntunut hidastavan sitä lainkaan.
Telemetriasta ei käynyt ilmi, mikä heitä lähestyvä asia oli. Myrsky teki sen tunnistamisesta mahdotonta.
”No niin naamat irveen ja tykistön suunta etelää päin!” Verikosto ärjyi niin kovaa kuin keuhkoistaan irti sai. ”Suuren Hengen Lällärit soittivat apuvoimia!”
Joukot käänsivät suuntansa etelään välittömästi Verikoston ja kauempana olevan Tyrannin ja tämän ryhmän säestämänä. Vaikka Verikosto oli vakuuttunut siitä, että he saisivat ammuttua tunkeilijan alas, ei hänellä silti ollut hajuakaan, mitä tai kenet Metru Nui oli puolelleen niin nopeasti puhunut.
”Kaksi kilometriä!” tutka-asemalta huudettiin. ”Parikymmentä sekuntia visuaaliseen kontaktiin!”
Metru Nuin sodan viimeinen vuosi, BHS Xcution
Musta kommandovahki löysi kenraalikapteeninsa hangaarin perältä. Varusteet olivat jo puoliksi tämän niskassa. Selkään kiinnyttynyt ylimääräinen levy oli kiinnittynyt Nui-Kralhin selkään magneetin lailla. Tämän vyöllä roikkui jo kaksi ioniaseen kahvaa – yksi miekalle ja yksi kilvelle. Sarajin perässä paikalle marssineita erikoisosasto Nyrkin vahkeja oli yhteensä kaksitoista. Neljäntoista vahva iskuryhmä ei olisi sellaisessa tilanteessa ollut tarpeeksi sellaiseen operaatioon, mutta tämä joukko oli erikoislaatuinen.
”Kenraalikapteeni, käskynjako?” Saraji kysyi.
Nui-Kralhi raksautti naamionsa suojaavan panssarilevyn paikoilleen ja kääntyi joukon puoleen.
”Ovatko räjähteet matkassa?”
”Kyllä, kenraalikapteeni”, Saraji vahvisti ja osoitti vahkirivistön neljää laitimmaista, joiden nilkkoihin oli varastoitu merkittävä määrä mustia pötköjä.
”Hyvä. Saraji, ota kaksi miehistäsi mukaasi ja aloita lähestyminen XMS Guardianin itäpuolelta. Te menette ensin. Koettakaa herättää vihollishävittäjien huomio ja kierrättää ne pois suorimmalta reitiltä. Minä vien loput sotilaat ja näiden räjähteet suoraan kannelle ja pusken meille reitin Furnon ulospääsytietä kohti.
Xcutionin kilpiä vasten rätisevät ammukset kuuluivat koko ajan hieman kovempaa. Nui-Kralhi oli antanut käskyn ottaa hitaasti etäisyyttä vihollisen päärintamaan, mutta se oli tarkoittanut, että virtaa suojakilville jäi vähemmän, sillä hän ei ollut valmis kompensoimaan vähentämällä aluksen tulivoimaa.
”Komentaja”, Nui-Kralhi puhui korvanappinsa kautta radioon. ”Käske Ravenia antamaan tulitukea pienikaliiberisilla, kun astumme ulos. Siivotaan vähän roskaa tieltämme.”
”Käsky välitetty, kenraalikapteeni”, kuului kuittaus vähän ajan päästä. ”Suuri Henki teitä varjelkoon.”
Codyn sanat toivoivat hyvää, vaikka Nui-Kralhi tiesi, ettei Suurella Hengellä ollut salmen yllä mitään varjeltavaa. Yksikään heistä ei ansaitsisi pelastusta tai Initoin valoa. Mutta Nui-Kralhi taisteli siitä huolimatta.
”Saraji”, hän käski. Vahki nyökkäsi ja viittoili kahta vierellään seisonutta vahkia peräänsä. Hän läimäisi hangaarin sivuseinän avaavaa nappia ja katsoi, kuinka helvetti avautui hänen edessään.
Meri heidän alapuolellaan oli liekeissä. Ilmassa kärysi niin pirstottu metalli kuin öljyn katkukin. Hän kuitenkin haistoi jotain muutakin. Se määrä tuhoa ja hävitystä, mikä Kohiki-salmella oli sinä yönä tehty, oli repinyt ilmaan jotain muutakin. Ilmassa haisi – ja miltei maistui – veri. Palanut liha. Lukemattomien ammusten riekaleiksi repimät ruumiit.
Saraji käänsi selkänsä näylle ja astui hangaarin reunalle. Hän teki kunniaa kenraalikapteenilleen ja antoi itsensä kaatua. Vahkit hyppäsivät tämän perään ja kaikki kolme katosivat näkyvistä.
Kolme vihreää välähdystä aluksen lähellä viestivät Nui-Kralhille, että näiden matka oli alkanut onnistuneesti. Hän viittoili loput kymmenen vahkia peräänsä ja astui itsekin reunalle. Näky oli sanoinkuvaamaton. Koskaan historiassa ei oltu taisteltu niin. Kaksi koneiden ja teknologian uusimpien saavutusten siivittämää osapuolta teki toisiinsa sellaista tuhoa, että se muistettaisiin ikuisesti.
Nui-Kralhi veti syvään henkeä. Suunnitelma oli selvä. Nyt se tarvitsi vain toteuttaa. Kun hän tiputtautui alas ja sytytti ionisiipensä, hän ei vielä tiennyt, että se, mitä hän tulisi seuraavaksi tekemään, ansaitsisi hänelle uuden nimen.
Se oli kenraalikapteeni Nui-Kralhin viimeinen taistelu
Ja kenraali Killjoyn ensimmäinen.
Nykyhetki
Ilmatorjunta ei koskaan tavoittanut Kohiki-salmelta lähestynyttä nopeaa kohdetta. Muutama laukaus sitä kohti ammuttiin, mutta se oli sujahtanut niistä ohi sellaisella vauhdilla, etteivät tykkimiehet edes ehtineet asettaa uusia koordinaatteja, kun se oli kadonnut pilviin jonnekin heidän yläpuolelleen.
Hallitsija tuijotti taivasta kummastuneena. Tranformer oli lähetetty kohteen perään selvittämään, mikä se oli. Se oli kadonnut pilviin vain hetkeä myöhemmin.
Sitten tummansininen taivas muuttui oranssiksi. Verikosto puristi sauvansa kahvaa koko ajan lujempaa, kun he katsoivat hiljaa, kuinka tuli levisi.
Sitten rakennukseen heidän takanaan osui metallinen kappale. Sitten toinen. Paniikki levisi, kun tuhoutuneen ilma-aluksen rippeet satoivat heidän päälleen. Pilotin matka oli päättynyt. Kohiki-salmi nielaisi lopulta hänenkin ruumiinsa, vaikkakin sata vuotta myöhässä.
Silloin
Ionisiipisten osasto oli verottunut puolella näiden laskeutumisen aikana. Xialaisten ilmatorjunta olisi vienyt enemmänkin, mutta Killjoyn punainen ionikilpi oli pelastanut ainakin kaksi räjähteitä kantavaa vahkia laskeutumisen aikana. He joutuivat muuttamaan kurssia kolmesti matkan aikana. Kahdesti tykistökeskittymän vuoksi ja kerran heidän linjalleen ajautuneen vihollishävittäjän vuoksi. Killjoy oli lopulta kiihdyttänyt sen perään, leikannut tiensä sen lävitse ja palannut johtamaan joukkoaan. Kohiki-salmi nielaisi keskeltä halkaistun hävittäjäpilotin aluksineen. Sen myötä heidät oli myös huomattu XMS Guardianin kannella.
Jääkärit nostivat aseensa kohti taivaita, mutta he eivät olleet valmiita siihen, mitä oli tulossa.
Nyt
Se, mikä Transformerin oli tuhonnut, oli ampaissut itsensä taas jonnekin päin merta. Sitä epätoivoisesti tähystävät tutkapeikot yrittivät turhaan pysyä sen perässä. Jokainen ampuma-aseella varusteltu metsästäjä oli sillä aikaa rynnännyt rantaan ja osoittanut aseensa taivasta kohti.
Kun kohde palasi, laukesi jokainen ase Le-Metrun rannalla sitä kohti. Mutta he eivät olleet valmiita siihen, mitä oli tulossa.
Ohjus osui Verikoston taakse ja paiskasi tämän maahan. Hän tunsi lämmön selässään, kun Majailijaan osunut räjähde hävitti metsästäjän silmänräpäyksessä. Paineaallon mukana tämän liha paloi kiinni Verikoston selkään ja hajotti kiekonheittimen.
Toinen ohjus oli osunut rakennukseen Hallitsijan vieressä. Siellä kyykistellyt ryhmä skakdeja silpoutui palasiksi hänen silmiensä edessä. Hän ei ehtinyt edes huudahtaa, kun kolmas ohjus osui lähelle rantaa, jossa ilmatorjunnan parissa työskennellyt ryhmä katosi liekkeihin.
Guardianin kannen yläpuolella kiitävä ionisiipinen saatana oli leikannut tiensä läpi jo kolmesta upseerista, ennen kuin kannella räkyttävät sarjatuliaseet osasivat suuntautua lentäjää kohti. Yksi jääkäreistä kompastui omiin jalkoihinsa peruuttaakseen tätä kohti kiitäneen kuoleman tieltä. Lisko täräytti päänsä ja menetti tajuntansa, mutta oli väistänyt täpärästi punaisen ionimiekan, joka oli tullut häntä kohti. Pilotti oli selvinnyt kohtaamisestaan Kohiki-salmen pedon kanssa vain kuollakseen sata vuotta myöhemmin tämän sinkoutuessa hänen aluksensa läpi.
Punamusta lentävä kohde lensi niin lähellä maata, että Järjestäjän johtama metsästäjäjoukko lensi kumoon pelkän sen vauhdin voimasta. Talini lensi kasvot edellä tutka-aseman pöytää päin ja sai sähköiskun päätteiden piuhojen päälle rysähtäessään. Viiksi oli saanut jostain käsiinsä miekan, johon hän nyt kompastui. Se lävisti jyrsijätoranin jalan jättäen miehen itsensä parkumaan kivusta maahan. Dark Huntererer oli ainoa, joka siitä porukasta ehti näkemään, mikä kohde oli. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Killjoy oli edelleen Ourgoksen sauvan kentässä jumissa, mutta tämä uusi kohde näytti miltei identtiseltä. Seuraava ryöppy ohjuksia purkautui kohteen olkapäiltä. Suurin osa satama-alueen metsästäjistä oli ehtinyt suojaan hyökkäyksen alettua, mutta liikuntakyvytön Viiksi jäi keskitykseen ja tuhoutui.
Aluksen kansi oli sekasorron vallassa, kun jääkärit yrittivät saada selvää, mitä oli tapahtunut. Niin moni heistä oli niitetty maahan sellaisella vauhdilla, etteivät näiden toverit ehtineet edes ampua hyökkääjän suuntaan. Kun aluksen sisäosista viimein virtasi vahvistuksia, jääkärien komentaja sai viimein linjat kasaan, ja sotilaiden katseet kohti petoa, joka syöksyi jo uudestaan heitä kohti.
Killjoy sammutti rakettimoottorinsa parikymmentä metriä Kehäkukan yläpuolella. Olento murskaantui Kal-metallin alle ja osumasta lähtenyt paineaalto lennätti Hallitsijan ja Thermacellin jälleen jaloiltaan. Killjoy tuijotti hetken aikaa jalustalla lepäävää sauvaa, asetti kätensä sen ympärille ja puristi. Kun se tuhoutui, kuului korviaviiltävä inahdus kuin koko taivaankansi olisi itkenyt reliikin menettämisestä. Samalla hetkellä voimakenttä ilmaan jäätyneen Killjoyn näköisen asian ympäriltä katosi, ja suihkumoottorit suristen se laskeutui Killjoyn vierelle.
”Oletko kunnossa, Miksu?” Killjoy kysyi. Jumissa ollut punaisempi haarniska ravisteli raajojaan hetken, käänsi katseensa Killjoyyn ja nyökkäsi.
”Juu… juu! Kyllä herra sotaset- herr- sotamieskenraalimies!”
Kun Killjoyn jalat koskivat viimein maahan, jääkäri, joka yritti yllättää hänet radiotornin takaa räjähti. Killjoyn ranteesta lentänyt energiapanos osui tätä päähän. Seuraava kaatui hänen miekkaansa, kun hän ionireppunsa avulla loikkasi tätä kohti. Kannen toisella puolella hän näki valtavan vihreän ionimiekan pilkkomassa kolmatta liskoa. Saraji oli laskeutunut onnistuneesti.
”Mihin suuntaan?” vahki huuteli Killjoylle.
”Riittää, että pidät heidät kiireisenä. Minä tuhoan rakennusta suojaavan generaattorin”, Killjoy vastasi.
Miksu nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Hädin tuskin pystyyn saatu metsästäjien ilmatorjunta yritti saada tähän lukitusta, mutta taivaalta satavat ohjukset ja energia-ammukset tekivät tähtäämisestä vaikeaa. Pilvenpiirtäjään alueen laidalla piiloutuneet tarkka-ampujat yrittivät käyttää Miksun ohilennon hyödykseen, mutta heti, kun yksi niistä nosti päänsä esiin ampuakseen, kuului laukaus aivan alueen toisesta päästä. Akakukasvoinen mutantti kuoli kiväärinsä ääreen samalla, kun Miksun tiputtamat palopommit nielaisivat Järjestäjän lämpimään syleilyynsä. Tämän viimeiset ajatukset olivat kostossa, kun tämän liha suli hitaasti ja metsästäjä paloi karrelle.
Killjoyn hoideltua kaksi tätä lähestynyttä raskasta lastauskävelijää koitui ongelmaksi kannen puoliväliin asettunut suuri pimeyden metsästäjä. Harmaahaarniskainen olento oli hampaisiin asti aseissa. Se nauroi tätä päin kilpi tanassa juoksevalle Killjoylle, ja ampui tätä kaikella happozamoreista yliäänirhotukoihin.
Ne kuitenkin kimpoilivat kaikki harmittomasti Killjoyn haarniskasta. Verikosto, selkä vereslihalla, katsoi kauhulla, kuinka tätä päin asteleva teknosaatana vain eteni huolimatta siitä, että puoli Odinaa oli kohdistanut tähän tulivoimansa.
”Saanen huomauttaa, että suurin osa asejärjestelmistä on edelleen Miksussa. Emme pysty lataamaan sinua täältä käsin. Ne ammukset, mitkä sinulla on mukanasi, ovat kaikki, mitä sinulla on”, Breznikovan ääni huomautti Killjoyn radiossa.
”Riittää, että pidätte Miksun lippaat täynnä. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen”, Killjoy vastasi.
Kun Breznikova, Furno ja neljä muuta kommandovahkia viimein saivat kannelle johtavan oven auki, odotti heitä mielipuolinen sotku. Killjoyn ja Sarajin hyökkäys oli maalannut aluksen kannen verellä ja silputuilla ruumiilla. Ionimiekkojen jälkeensä jättämä lihan käry sai Brezin yökkimään. Ovelle heitä vastaan saapunut Saraji viittoi ryhmää luokseen.
Kolme räjähdystä vavisutteli kantta, kun selviytyneiden vahkien itsemurhaisku sammutti viimein Guardianin raskaimmat ilmatorjuntatykit. Furno katsoi valoshowta haltioituneena, kun sininen vahki, Surge, ihmetteli ääneen, minne kenraalikapteeni oli jäänyt.
Saraji osoitti radiotorniin, jonka päällä taisteltiin edelleen. Se asia, joka siellä riehui, ei vaan enää muistuttanut arvokasta sotilasjohtajaa…
… vaan skorpionia. Verikosto jäätyi paikalleen, kun tätä kohti astelevan Killjoyn selästä purskahti lihaa. Tämän selän panssarilevyt siirtyivät välittömästi suojaamaan häntää, jonka päähän oli syttynyt punainen ionipistin. Killjoyn kypärään ilmestyneet lovet vetäytyivät irti toisistaan muuttaen haarniskan hirviömäisiksi leuoiksi. Korina, joka olennon suusta kuului, oli kuin suoraan Verikoston pahimmista painajaisista.
Ensin Kohiki-salmen peto repi kappaleiksi tornin radio-operaattorit. Sitten tornin itsensä. Killjoyn hännästä purkautuneen energialaukauksen luhistuttaessa kannen viimeiset vastarinnan rippeet, katsoi amiraali Deschenes komentosillalta käsin kauhusta kankeana, kun hänen koko miehistönsä silvottiin kappaleiksi hänen alapuolellaan.
Pedon keltaisena hohtava katse kääntyi häneen hetkeksi. Mikään ei olisi estänyt sitä lentämästä komentosilalle ja tappamasta häntäkin. Mutta skorpioni käänsi hänelle lopulta vain selkänsä. Se oli kuin viesti. Käsky painua helvettiin hänen saareltaan.
Armon eleestä totaalisesti yllättynyt Verikosto haparoi taaksepäin, kun skorpionipeto asteli hänen ohitseen, tuijotti hetken panttivankirakennusta suojaavan generaattorin ohjaimia ja salamannopeasti sivalsi sen hännällään kahtia.
Sininen valo rakennuksen Gadunkadun puolella värähteli ja katosi. Ei kestänyt montaakaan sekuntia, kun sen sisältä alkoi kaikua kauhistuneita parahduksia. Punainen valtavan kokoinen ionimiekka heilui rakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoissa. Killjoy katsoi sitä hetken tyytyväisenä, mutta käänsi katseensa, kun korppikasvoinen pieni Pimeyden Metsästäjä alkoi kohdistamaan häneen jonkinlaista hyökkäystä.
Dark Hunterererin silmät säkenöivät kauniisti vain hetken, kun tämän kallo rusentui Killjoyn kourien väliin.
”Aaaargh, selkärangaton!” Thermacell huudahti kauhuissaan toverinsa kohtalosta. Tämän punaisesta säiliöstä purkautui Killjoyta kohti sakeaa, märkää myrkkyä, joka kuitenkin tultuaan kosketuksiin tämän tulikuuman hännän pään kanssa syttyi palamaan. Lieskat kulkivat väkivaltaisesti leimahtaen takaisin kohti Thermacelliä, jonka kanisteri räjähti suoraan tämän kasvoille. Päätön ruumis mätkähti maahan ruiskien verta väkivaltaisesti ympärilleen.
Sillä aikaa muut alueen metsästäjät olivat onnistuneet luomaan Killjoyn ympärille jonkinlaisen saartorenkaan, joka kuitenkin rakoili koko ajan aluetta ympäri lentelevän Miksun pommittaessa maata. Killjoyn valmistautuessa näiden yhteishyökkäykseen, kuului jostain hänen jalkojensa alta kuitenkin ryminää. Hän reagoi siihen vain vähän liian hitaasti. Jotain hopeistaMirunaamainen matomies: Piiloutuu merikontteihin rahdin mukana ja pudottaa rahtia pois matkan aikana tietyille koordinaateille. Matomies lähti viimeksi tehtävälle maanantaina Hänen on tarkoitus pudottaa Tela-Nuin autoja nynrahin lähisaarille keskiviikkona.Voimat: Lipevä käärme. purkautui hänen ympärilleen ja yritti kietoa hänet otteeseensa.
Punainen välähdys kuitenkin leikkasi olennon kahtia, ennen kuin se ehti tekemään mitään. Madon puolikkaat luikertelivat kukin omille teilleen kuin sille olisi tehty palvelus, kun se leikattiin.
Xen oli pudottautunut Killjoyn vierelle läheisen rakennuksen ikkunasta. Ionimiekkaansa olkapäätään vasten pitelevä vahki vilkaisi isäänsä kohti ja sitten näitä hitaasti lähestyviä metsästäjiä.
”Panttivangit on pelastettu”, Xen ilmoitti ylpeänä.
”Huomasin. Hyvää työtä”, Killjoy ärisi hampaikkaaksi räjähtäneistä leuoistaan. ”Huomaan, että olet vaihtanut miekan väriä.”
”Vihreä ei ole tyyliäni, sori vaan, Saraji. Onnistuin kyllä tekemään siitä hetkeksi ruskean, kun lisäsinkin siihen punaisen värin sen vanhan korvaamisen sijasta.”
”Sinun ei pitäisi olla täällä lainkaan kuntosi huomioiden”, Killjoy ärähti. Xen koputteli hieman kivistävää rintaansa, yskäisi ja kohautti lopuksi olkiaan.
”Meitä ei ole täällä tarpeeksi, jotta voisimme jäädä vaihtopenkille.”
Miksun raidetykit pysäyttivät heitä lähestyneen skakdin matkan niille sijoilleen. Tämän rinnalla juossut raskaasti panssaroitu titaani kuitenkin eteni edelleen. Killjoyn kummastukseksi Xen ei edes tuntunut välittävän tämän lähestymisestä.
”Sitä paitsi”, Xen jatkoi, ”en olisi varmaan tullutkaan ilman tuota yhtä.”
Juuri, kun titaani oli iskemässä Xeniä miekallaan, kuului laukaus. Titaanin kypärään oli ilmestynyt yksi reikä taakse ja yksi eteen siihen, mistä luoti oli tullut ulos. Codyn päivän osumaprosentti oli huikea. Titaanin ruumis mätkähti Xenin jalkoihin, jossa hän katseli sitä vähän surullisesti.
”Sitä paitsi nyt, kun panttivangit eivät enää ole tiellä, mikään ei estä Nahoa tekemästä tuota.”
”Tuota… mitä?” Killjoy ihmetteli ja kääntyi kohti rantaa Xenin osoiteltua sen suuntaan.
Se näytti ensin vain siltä, että myrskyn samentama taivas oli jotenkin… tullut lähemmäksi. Sitten Killjoy tajusi, että he tuijottivat todellisuudessa kymmeniä metrejä korkeaa vesimassaa, joka lähestyi hiljaisella vääjäämättömyydellä metsästäjien miehittämää rantaviivaa. Rantaa sisämaahanpäin kävelevän veden toan silmissä paloi. Tällaisella säällä koko luomakunta oli hänen armoillaan.
Hetken kestänyt tauko kaaoksessa räjähti taas käsiin, kun Nahon hyökyaalto osui. Loput Miksua jallittaneet ilmatorjuntajärjestelmät hukkuivat ja rantaa lähimmät rakennukset murskaantuivat välittömästi vesimassojen alle. Osa Killjoyta ja Xeniä lähestyneistä metsästäjistä jäätyi paikalleen katsomaan veden toan kylvämää tuhoa, kun loput lähtivät hurjistuneena ryntäämään kaksikkoa päin.
DEVASTATORINDEVASTATOR: DEVASTATOR KIRJOITTAA ITSE OMAN SIVUNSA, KOSKA DEVASTATOR ON KÄYNYT KOULUJA JA ON HYVÄ KIRJOITTAMAAN. DEVASTATOR ON PARAS KAIKISTA METSÄSTÄJISTÄ KOSKA HÄN ON ISOIN JA KOMEIN JA ÄÄNEKKÄIN. EI OLE KETÄÄN NIIN ÄÄNEKÄSTÄ KUIN DEVASTATOR PAITSI EHKÄ YDIN POMMIT. MUTTA NIITÄ EI OLE MAAILMASSA MONTAA JA DEVASTATOR ON PALJON KOMEAMPIKIN KUIN YDIN POMMI. HEHEHE. ON HAUSKAA OLLA ISO MIES!VOIMAT: DEVASTATOR ON VOIMAKKAIN KAIKISTA SILLÄ HÄNTÄ EI VOI VOITTAA TAISTELUSSA LAISINKAAN. OLEN MYÖS HYVÄ MATIKASSA JA OSAAN KIRJOITTAA KIVOJA TEKSTEJÄ VARJOTTU-SEDÄN HASSUUN KIRJAAN! hyökkäys kilpistyi ensin Xenin miekkaan, jonka jälkeen Killjoyn vankka potkaisu lennätti metsästäjän päin viereistä rakennusta. Hallitsijan happokeihäs kalahti harmittomasti Xenin kal-metalliseen käteen, kun metsästäjien riveihin rynninyt Killjoy mottasi salskeaa metsästäjää kerran kasvoihin. Ne murtuivat, eikä tämä enää noussut. Heitä vasemmalta lähestyvä mutatoituneiden shasaalien rykmentti avasi sillä aikaa tulen, mutta Miksu laskeutui Xenin ja luotien väliin. Muutama ohjus Miksun olkapäiltä teki rykmentistä selvää, kun Killjoy repi niitä tukeneen skakdiparivaljakon palasiksi.
Kasvonsa asfaltista viimein nostanut Verikosto katsoi kauhuissaan, kuinka tupla-Killjoyt repivät hänen osastoaan metsästäjä metsästäjältä palasiksi.
”Tämä karkaa käsistä”, hän kuiskasi itselleen, ”nyt niitä on kaksi.”
Hän käänsi katseensa taakseen, josta lisävahvistukset olivat viimein saapuneet.
”Tracker! Helvetti soikoon, hoitele ne!”
Valtava valkoinen vortixx nyökkäsi ja naksautteli niveliään. Pöyristynyt Verikosto kuitenkin työnsi tämän syrjään ja karjahti uudestaan.
”Et sinä! Minä puhuin Trackerille!”
”Selvä juttu, pomo”, härkäJäljittäjä: Minua suoraan sanottuna ärsyttää se, miten kaikki luulevat Jäljittäjän olevan joku tyyppi, kun todellisuudessa hän on härkä Buru-Korosta. Hänen mitä tahansa epämaterialisoivat sarvensa ovat kirous oheisvahingon kannalta, mutta ne ovat myös yksi Odinan arsenaalin tappavimmista aseista. Jäljittäjän tappotilastot ovat organisaation korkeimpia ja syystä. Tyyppi, jota aina luullaan Jäljittäjäksi on todellisuudessa Pimeyden Metsästäjä Nitoja. Itseään hän kutsuu tämän vuoksi ”Nitoriksi”. Hän on Ruinaajan veli ja yhtä hyvä xiassa kuin hänkin. En rehellisesti tiedä, miksi Jäljittäjä raahaa sen mukanaan kaikkialle.Voimat: Jäljittäjän antimateriaalisarvet ovat yksi Odinan asekehitysyksikön suurimmista saavutuksista. Jos Jäljittäjä koskaan kaatuu pää edellä maahan, olemme valmiita laukaisemaan protokolla härkäpavun, jossa pyrimme gravitaatiokanokan avulla estämään Jäljittäjää imeytymästä koko maailman lävitse. hänen takanaan kuittasi, polki hetken aikaa maata ja lähti hirmuisella laukalla rynnäkköön.
Xen huomasi lähestyvän härän kyllä, mutta väistämisen sijaan työnsikin Kal-metallisen kätensä eteenpäin pysäyttääkseen tämän sijoilleen. Killjoy huomasi tämän etäältä ja hätääntyneenä karjaisi heidän yläpuolellaan olevalle Miksulle käskyn auttaa.
Ylimääräisiä sekunteja ei jäänyt montaa. Miksu onnistui puskemaan Xenin pois tieltä, mutta jäi itse suoraan Jäljittäjän sarviin. Se leikkasi tiensä läpi Miksun haarniskan jaloista kuin ne olisivat olleet pumpulia. Punainen haarniska rysähti maahan ja Miksu ulvaisi kuuluvasti. Kauhistunut Xen tajusi, miten lähellä hänen hengenlähtönsä oli. Sen ajatteleminenkin kivisti rinnasta, mutta hän nieli tunteen ja lähti auttamaan Miksua, kun Jäljittäjä rynnäkössään juoksi vielä heistä pois päin.
Kuului kaksi isoa räsähdystä, kun Miksun jalat irtosivat tämän lanteilta ja kaksi uutta, maalaamatonta ja hopeista jalkaa ilmestyivät puvun sisältä ja loksahtivat paikalleen. Xen sai vaivoin kiskottua tämän pystyyn, kun Jäljittäjä kaartoi kohti seuraavaa hyökkäystä.
Killjoy oli sillä välin harhautunut räjähteestä, joka oli heitetty hänen jalkoihinsa. Sen sijaan, että hän olisi väistänyt sitä, hän kumartui nostamaan sen, katsoi sen heittänyttä Verikostoa suoraan silmiin ja puristi räjähteen kasaan kourassaan antaen sen räjähtää kasvoilleen. Irvistelevä draakki peruutti, kun savupilven keskeltä häntä lähestyvä skorpioni louskutti leukojaan.
Pedon keskittyminen herpaantui hetkeksi ainoastaan, koska hänen ohitseen laukkasi juuri härkä, jonka selässä kauhusta huutava Xen oli onnistunut jotenkin tarttumaan Jäljittäjän selkäkarvoista ja raahautui nyt tämän mukana ympäri taistelukenttää huolestuneena tuhiseva Miksu perässään lennellen.
Kun Verikosto katsoi ympärilleen, näki hän pelkkää kaaosta. Rannassa riehuva veden toa vaikutti vielä skorpioniakin armottomammalta. Vesipatsaat iskeytyivät kerta toisensa jälkeen metsästäjien riveihin. Suurin osa ei edes hukkunut, vaan murskautui iskujen voimasta. Verikosto tiesi, että heidän täytyisi pitää linjaa vielä hetki, mutta keinot siihen alkoivat käydä vähiin.
”Sinä et ole muuttunut yhtään, Ilonpilaaja”, Verikosto äyskäisi. Killjoy ei pysähtynyt, mutta hidasti hieman etenemistään.
”Sinähän sen tietäisit.”
”Niin. Se Aderidonian keikka oli aika kova juttu”, Verikosto jatkoi. ”Nimesi olisi kyllä voinut olla vaikka Verilöyly sen perusteella.”
”Minä tiedän, että yrität viivytellä minua”, Killjoy tuhahti. ”Se ei toimi.”
”Toimii sen verran, että hän ehtii paikalle”, Verikosto virnisti ja astui askeleen sivulleen paljastaen hopeisena hohtavan soturin takaansa. Killjoy pysähtyi mittailemaan uutta vihollistaan.
”Ilonpilaaja. Katso itseäsi. Sätkivä lihakimpale, joka yrittää epätoivoisesti ymmärtää jotain, joka on sinun käsityskykysi yläpuolella. Sinä kutsuit minua Kyborgiksi. Kuinka naurettava, kuinka rajallinen nimitys. Etkö vieläkään ymmärrä, kuka ja mitä minä olen? Olen informaation ruumiillistuma! Olen sinun maailmasi jokaisen tiedonmurusen, jokaisen algoritmin, jokaisen salasanan ja jokaisen strategian summa. Kun sinä nukuit, minä opiskelin. Kun sinä harjoittelit, minä optimoin. Minä en käytä tekoälyä, minä olen se. Minä olen tuhansien vuosien kehityksen looginen ja väistämätön, seuraava askel. Sinä nojaat lihaksiin, tunteisiin ja vanhanaikaisiin, hitaisiin aisteihisi. Minä näen tulevaisuuden jokaisen mahdollisen lopputuloksen kymmenen tuhatta kertaa sekunnissa. Luulet, että sinulla oli edes aluksi mahdollisuus päihittää minut? Jokainen iskusi, jokainen strategiasi, jopa tämä viimeinen epätoivoinen katseesi – ne olivat kaikki ennalta laskettuja muuttujia kaavassa, joka johti tähän hetkeen: Sinun tappioosi. Lopeta vastustelu. Lopputulos on aina ollut sama. Antaudu tähän uuteen todellisuuteen. Tähän todellisuuteen, jota hallitsee ainoa asia, joka on koskaan todella merkinnyt mitään: Täydellinen, puhdas logiikka. Ja se logiikka kertoo minulle, että nyt on minun akan-”
Kiväärin laukaus kajahteli kadulla, kun rakennuksesta parinsadan metrin päästä ammuttiin taas. Kyborgin silmien väliin ilmestynyt reikä tuprutti hetken aikaa savua. Sitten kuului kuin sytytyslangan sihinää.
Kyborgi räjähti niin väkivaltaisesti, että Killjoynkin piti suojata silmiään välähdykseltä. Miljardiksi pieneksi palaseksi räjähtänyt kone oli tuhoutunut niin perusteellisesti, ettei siitä jäänyt edes mössöä tai mitään.
”Sori, kenraali, en jaksanut kuunnella sitä enempää”, Cody tuhahti Killjoyn radioon.
Verikosto ei kuitenkaan ollut jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan hankkinut käsiinsä raskaan zamor-laukaisimen, jota hän osoitti nyt jälleen etenevää Killjoyta päin. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta laukaista sitä, kun tämän eteen raahautui valkoinen hahmo. Hallitsija suoristi selkänsä ja laittoi keihäänsä tanaan Killjoyta kohti. Tämän päästä vuosi verta ja haarniska lohkeili hieman kaikkialta. Oli selvää, ettei tämä ollut hyvässä jamassa.
”Pysähdy siihen… peto…” Hallitsija huohotti. ”Sinä et… seiso… valloituksemme tiellä!”
”Kuka helvetti sinä edes olet?” Killjoy ähkäisi. Hallitsija pisti häntä kohti, mutta hännällään Killjoy onnistui vaivatta paiskaamaan aseen syrjään Hallitsijan hauraasta otteesta.
”Peto vanhoist’ legendoista… kita valkeen tarinoista.”
Salskea tuijotti pedon kitaan kauhuissaan, kun tämä tarttui häntä rinnuksista ja paiskasi hänet suoraan läheisen rakennuksen seinään. Metsästäjä jäi makaamaan sinne liikkumattomana verta vuotaen. Verikosto oli sillä aikaa räjähtänyt toimintaan ja laukkaissut aseensa useita kertoja Killjoyta päin. Zamorit osuivat aiheuttaen sarjan korviahuumaavia räjähdyksiä, mutta Killjoy oli saanut leikistä tarpeekseen. Hän loikkasi kerran ja laskeutui suoraan Verikoston päälle. Tämän rinta rusahti kuuluvasti, kun kralhi painoi draakkia jaloillaan syvemmälle maahan.
”Kaikki se puhe Lhikanista ja kostosta”, Killjoy mutisi heidän yhteistä Aderidonian tehtävää muistellen. ”Valitettavasti tuolla esityksellä et olisi saanut edes sitä luikuria hengiltä.”
Kivun alta käkättävä Verikosto ei voinut estää itseään vajoamasta psykoottiseen nauruun. Hän oli voimaton estämään, kun Killjoy nosti tämän maasta ja tarttui molemmin käsin kiinni tämän torsosta. Hän ei edes nähnyt, kun häntä leikkasi tiensä hänen lävitseen.
Rannassa seisova Xen pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen polvensa olivat miltei pettäneet kivistyksen hänen rinnassaan verottaessa hänen kykyään liikkua. Jäljittäjän selässä roikkuessaan he olivat rynnänneet läpi ainakin neljästä eri Pimeyden Metsästäjästä. Ja lopulta, kun härkä oli onnistunut heittämään hänet selästään ja valmistautui puskemaan häntä päin, oli Nahon muodostama kupla ilmestynyt kuin tyhjästä ja paiskannut härän mereen, joka oli nielaissut sen.
Ranta alkoi olla tyhjä. Osittain Nahon perusteellisesta puhdistustyöstä, mutta osittain siksi, että jäljellä olevat metsästäjät muodostivat puolustuslinjaa Gadunkadun päähän Codyn laukauksia uhmaten.
Xen oli huomannut nopean muutoksen Nahon olemuksessa. Vielä hetkeä aikaisemmin verenhimoinen toa oli itsevarmasti valjastanut myrskyn ja meren tahtoonsa. Nyt tämä seisoi huolestuneena ulappaa päin jatkuvasti vilkuillen.
”Jotakin on tulossa”, hän kuiskasi. Naho ei ollut tuntenut mitään sellaista ennen. Jokin kihelmöi hänen selkäpiissään, mutta hän ei ollut varma, oliko se pelkoa vai oliko hänellä vain yhtäkkiä kylmä. Hän yritti tunnustella vettä kaikilla aisteillaan, mutta ei tuntenut siellä mitään poikkeavaa. Silti hänellä oli sellainen olo, että hetkenä minä hyvänsä tyrskyt olivat valmiita heittämään heidän niskaansa jotain.
Xen sen sijaan oli saanut – kirjaimellisesti – ajatuksesta kiinni. Ne lähestyivät rantaa tasaisesti. Saapujan ajattelemissa sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Xen ei tunnistanut niistä sanaakaan. Rytmin perusteella ne olisivat voineet olla vaikka runoja.
Tai loitsuja?
Killjoy oli huomannut jotain myös. Hän oli kääntänyt katseensa ukkostavalle Kohiki-salmelle juuri, kun veden pinnan päälle kohosi kasvot ja niiden perässä ruumis. Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin taas yhden salaman valaistessa taivaan ja paljastaen saapujan siluetin.
Ohikiitävän hetken ajan oli täysin hiljaista, kun sekä Pimeyden Metsästäjien että Metru Nuin puolustajien rivit hiljenivät. Merestä kävelevä draakki otti jokaisen askeleensa kuin kuningas, joka astui ensimmäistä kertaa kohti valtaistuintaan. Kun tämän jalat viimein koskettivat maata, draakki pysähtyi ja iski sauvansa asfalttiin murtaen sen.
”Jos olisin tiennyt, että kaupunkinne maaperälle asteleminen olisi näin vaivatonta, olisin tehnyt sen jo viime kerralla”, Varjottu lausui ja veti syvään henkeä. Päätellen ilmeestä hän ei ollut tyytyväinen ilman hajuun.
Naho tuijotti näkyä kauhuissaan. Xen irvisti rintaansa puristaen. Miksu oli laskeutunut jonnekin metsästäjien pääjoukon taakse ja kääntynyt itsekin ihmettelemään, mitä tapahtui. Varjotun katse oli kuitenkin naulittu skorpioniin, joka seisoi suoraan hänen tiellään.
”Onko tuo Verikosto-raukka, jonka jäänteitä pitelet?” Varjottu kysyi. Veren peittämä Killjoy ei vastannut, ainoastaan tuijotti merestä kävellyttä hahmoa.
”Sääli”, Varjottu jatkoi. ”Meitä on niin kovin vähän jäljellä. Jokaisen lapsen menettäminen sattuu.”
”Voin järjestää asiat niin, ettei kipu enää koskaan vaivaa sinua”, Killjoy sanoi.
”Niin varmasti kuvittelet”, Varjottu huokaisi. ”Hyvä on sitten. Jos aiomme puhua, sinun täytyy selvästi purkaa vielä vihaasi.”
Varjottu tarttui sauvaansa ja levitti kätensä.
”Näytä minulle kenraalikapteeni Nui-Kralhin raivo vielä kerran.”
Killjoy paiskasi Verikoston keskeltä halkaistut jäänteet syrjään ja tuhahti. Sitten, ennen kuin Varjottu ehti kunnolla ymmärtää taistelun jo alkaneen, kaksi ohjusta oli sinkoutunut tätä kohti, yksi Killjoyn molemmista olkapäistä. Draakki ehti juuri ja juuri asettaa sauvansa tanaan. Ohjukset kääntyivät vain muutamaa senttiä ennen hänen kasvojaan ja villisti poukkoillen sinkoutuivat mereen. Killjoyn käden tilalle ilmestynyt energia-ase oli sillä aikaa ehtinyt laueta jo kahdesti. Ne kilpistyivät Varjotun haarniskaan saaden sen väreilemään hetkellisesti. Hän ei kuitenkaan saanut vastahyökkäystä alullekaan, kun tätä päin rynnännyt kralhi tarttui häntä kasvoista ja paiskasi hänet maahan.
Killjoy yritti samaa kuin Verikostonkin kanssa. Draakit kaatuivat kovaa ja kipeästi, joten hän yritti heittää itsensä Varjotun rintakehän päälle saadakseen tämän paikalleen. Maahan osuminen ei kuitenkaan ollut tainnuttanut tätä kunnolla ja keltaiset lieskat ilmestyivät tämän sauvasta vapaaseen käteen. Ne eivät polttaneet, vaan purkautuessaan paiskasivat Killjoyn ilmaan ja pudottivat hänet maahan.
Hän ei ehtinyt kunnolla pystyyn, kun hän huomasi niiden samojen lieskojen muodostavan jonkinlaista häkkiä hänen ympärilleen. Hän kuuli, kuinka Varjottu mutisi loitsuaan ja kättään ilmassa kierrellen sai liekistä koostuvat kalterit lähestymään. Laukaus käsikanuunasta Varjotun kasvoja kohti pakotti tämän keskeyttämään ja suojaamaan itseään sauvallaan. Killjoy ryntäsi heikentyneestä häkistä välittömästi läpi ja tarttui Varjottuun uudestaan. Draakin vastahyökkäys kilpistyi, kun Killjoyn nyrkki työntyi suoraan hänen suuhunsa estäen häntä loitsimasta. Hän sai kuitenkin läimäistyä käden syrjään hännällään, mutta oli voimaton estämään sitä, mitä Ilonpilaaja teki seuraavaksi.
Killjoy tiesi, että hännän kanssa ei voinut lentää. Se ei kuitenkaan estänyt häntä sinkoamasta itseään Varjottu kourissaan saappaidensa rakettimoottoreilla valtavalla loikalla ilmaan. Taistelua seuraamaan jääneet soturit käänsivät katseensa ylös, kun kaksikko sinkoutui väkivaltaisesti läheiseen kerrostaloon ja rysähtivät sen seinästä läpi.
Pölyn laskeuduttua draakki luuli olevansa se, joka oli toennut törmäyksestä ensin, mutta hän huomasi nopeasti olevansa väärässä. Nui-Kralhista ei ollut jälkeäkään. Pimeän toimistorakennuksen keskellä seisova Varjottu hengitti syvään, kopautti sauvallaan maata kolmesti ja pysähtyi kuuntelemaan, missä häntä lähimmät taikaesineet sijaitsivat.
”Minä ymmärrän vihaasi, Nui-Kralhi. Tiedän, että se on oikeutettua. Mutta pysähdy hetkeksi”, Varjottu kuiskasi. Hänen loitsunsa valmistui ja hän tunsi jotain suoraan yläpuolellaan. Kuulallisen niin vanhaa taikaa, ettei hänkään sitä tunnistanut. Hän oli kuitenkin huomannut sen liian myöhään. Katto hänen yläpuolellaan murtui, kun kralhi laskeutui hänen niskaansa.
Varjottu edellä he tulivat läpi kerroksesta toisensa jälkeen. Uusi kivulias kosketus betonin kanssa toisensa perään. Draakki oli menettää tajunsa siitäkin huolimatta, että hänen haarniskansa otti suurimman osan iskuista vastaan. Sitten he saapuivat pohjalle. Kanohikäärmeen suomuista nidottu sotisopa halkeili, kun heidän vauhtinsa pysähtyi.
Skorpioni seisoi hänen päällään ja työnsi kasvonsa miltei kiinni Varjotun omiin.
”Pysähdy?” Killjoy äyskäisi. ”Ainoa asia, mikä tänään pysähtyy, on sydämesi.”
Kralhin jalka polkaisi Varjotun rintakehää. Halkeileva haarniska ei enää estänyt täysin sen painoa, ja Varjottu kuuli rusahduksen rintakehänsä päältä. Hän hapuili vierelleen tipahtanutta sauvaansa, mutta hänen kätensä rojahti veltoksi, kun koko ajan kovempaa jalallaan painava Killjoy sai kivun vihlomaan pitkin draakin yläruumista.
Killjoy ehti tuntea jonkin kuristavan kaulaansa vain hetken, kun se kiskaisi häntä. Näkymätön käärme sinkosi hänet suoraan rakennuksesta ulos ja rysäytti hänet häntä edellä takaisin sateeseen taistelua seuraavien metsästäjien ringin keskelle. Huolimatta hänen häntänsä luonteesta, siihen sattui ja repsotti nyt hieman liikaa vasemmalle. Hän sai kuitenkin itsensä pystyyn, ennen kuin rintakehäänsä puristava Varjottu käveli rakennuksesta ulos ja osoitti Killjoyta kohti sauvallaan.
”Joko… joko sait päästellä tarpeeksi höyryjä?”
Killjoyta ympäröivät metsästäjät tekivät tilaa Odinan kuninkaalle, kun tämä asteli lähemmäksi Killjoyta. Oli selvää, että hän oli loukkaantunut, mutta silti yksikään rivistöstä ei rynnännyt auttamaan häntä tai koettanut hyökätä Killjoyn kimppuun. Siitä oltiin mainittu lukuisia kertoja ennen tehtävän alkua. Ilonpilaaja jätettäisiin varjoille. Kukaan heistä ei vain ollut varautunut siitä, että niitä jouduttaisiin kohtaamaan kaksi.
Killjoy tiesi, ettei Varjottu astelisi niin lähelle häntä, jos tällä ei olisi jotain uutta loitsua hänen varalleen. Häntä ei myöskään erityisesti kiinnostanut. Raivosumu Killjoyn silmissä ohjasi häntä tekemään sen asian, mistä hän oli jo vuosia haaveillut.
Hänen rynnäkkönsä pysähtyi näkymättömään seinään, joka oli ilmestynyt hänen ja varjojen mestarin väliin. Jotain sellaista hän oli osannut odottaakin, joten hänen viimeiset ohjuksensa lensivät taivaalle leveässä kaaressa ja yrittivät iskeä Varjottua selkään. Sauvan heilautus muutti ohjukset konfetiksi, mutta se oli tarpeeksi, että tämä joutui laskemaan seinän, joka oli estänyt Killjoyn etenemisen. Varjotun vapaa käsi loihti mustasta valosta jonkinlaisen pilarin suojakseen, johon Killjoy törmäsi. Sen molemmilta puolilta kurottelevat kädet kuitenkin välähtivät punaisina, kun pitkät ioniterät syttyivät Killjoyn molempiin käsiin.
Toinen niistä meni ohi, mutta toinen onnistui leikkaamaan syvän haavan Varjotun sauvaa pitelevään käteen. Taikakalun tipahtaessa pilarikin katosi. Varjotun iskemisen sijaan Killjoy tallasi maassa olevan sauvan päälle kaikilla voimillaan ja onnistui pirstomaan sen kahtia. Sähköinen rätinä purkautui sauvan palasista ja valaisi hetkeksi maan heidän allaan. Turhautuneen näköinen Varjottu yritti loitsia seuraavan suojan vain käsillään ja sanoja mutisten, mutta Killjoy tarttui draakkia kaulasta, ennen kuin tämä ehti runoilla loppuun.
Metsästäjien riveissä kiemurreltiin huolesta. Naho ja Xen olivat uskaltautuneet myös lähemmäksi nähdäkseen, mitä tapahtui. Varjotun jalat roikkuivat ilmassa Killjoyn nostaessa tätä hitaasti ilmaan. Koura puristi niin lujaa, ettei draakki enää saanut sanoja suustaan. Punaisena hohtava häntä kurotteli hänen kasvojaan kohti.
”Vie Verikostolle terveisiä helvettiin”, Killjoy mutisi. Jossain yleisössä parkaistiin, kun häntä sivalsi.
Se leikkasi kyllä, mutta ei draakkia halkaisten. Sen sijaan se pureutui jonkinlaiseen siniseen hohteeseen, joka oli ilmestynyt hänen ja saaliinsa väliin. Varjottu oli saanut jostain uutta voimaa, sillä yhdellä riuhtaisulla tämä yhtäkkiä onnistuikin irrottamaan itsensä Killjoyn otteesta. Hämmentynyt kralhi ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Sitten hän katsoi vastustajaansa ja huomasi, että tämä piilotteli jotain, mikä oli ilmestynyt hänen oikeaan kouraansa.
”Niinpä tietenkin”, hän huokaisi, ja lähti uuteen rynnäkköön. Varjottu yritti loitsia lisää suojaavia seiniä Killjoyn eteen, mutta tämä läpäisi ne puhtaalla päättäväisyydellä. Muutaman sekunnin päästä draakki oli jälleen hänen kourissaan. Häntä kilpistyi taas uusiin suojiin, mutta vain vaivoin. Varjotun hännän isku sai lopulta taas pienen eron kaksikon väliin, mutta raskaasti huohottava draakki alkoi vedellä viimeisiään.
Alfa hohti edelleen tämän kourassa, mutta sen valo oli himmeä. Nimdan siru totteli Odinan kuningasta vain hädin tuskin.
”Uskosi ei tunnu olevan kovin vahva, vanhus”, Killjoy pilkkasi.
”Ja sinulla… ei tunnu olevan sitä lainkaan”, Varjottu ärjäisi. Killjoy näki, että sirua pitelevä käsi vapisi. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko se tämän kärsimistä vammoista vai näyttikö mies jotenkin paljon vanhemmalta kuin Killjoy muisti.
Sitten alkoi kuulua ääniä ja valtava määrä huutoa. Metsästäjät heidän ympärillään olivat räjähtäneet toimintaan. Gadunkatua pitkin saapuva jono vahki-kävelijöitä lähestyi ryminällä. Killjoy oletti, että joukot olivat menossa estämään niiden saapumista, mutta näyttivätkin ottavan puolustusasemia niiden ja Killjoyn väliin.
”Ööh, homma on vähän epäselvä. Ammunko vaiko en?” Cody ähkäisi radioon. Punainen piste paikallaan huohottavan Varjotun otsassa kertoi Killjoylle kaiken tarpeellisen. Hän ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun saapuneiden vahkikävelijöiden eteen laskeutunut Miksu oli avannut kaikki asejärjestelmänsä ja osoitteli niistä puolet tätä lähestyviä metsästäjiä ja puolet kävelijöitä itseäään kohti.
”Ei… ei askeltakaan enää! Voi että, kun tässä käy huonosti, jos lähestytte!”
”Voisimmeko… me jo pikku hiljaa… rauhoittua”, Varjottu puuskutti. ”Avatkaa ovet!”
Draakin käskyt aiheuttivat hämmennystä huomioiden, että yksi punahopeinen Killjoy-variantti osoitti kävelijöitä edelleen useilla megatonneja aseita. Käsky kuitenkin toteutettiin ja kaoottisesti parkkeerattujen kävelijöiden matkustamojen luukut aukesivat yksi kerrallaan.
”Mitä helvettiä?” Xen parkaisi, kun näki, mitä niiden sisällä oli.
Heitä täytyi olla satoja. Pimeydestä kurskistelevia katseita oli kaikissa eri väreissä ja kokoluokissa. Kun ensimmäiset niistä uskalsivat astua ulos, näkivät kaikki, etteivät ne olleet pelkkiä Pimeyden Metsästäjiä. Kummallisemman näköisten otusten seassa oli tuiki tavallisia matoraneja. Työläisiä, jotka olisivat hyvin voineet olla tuiki tavallisia Metru Nuin kansalaisia.
Ja niin he olivatkin. Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän oikein todisti.
”Lisää panttivankeja?” hän kysyi Varjotulta. Vastaus kuitenkin tuli jostain hänen takaansa.
”Päin vastoin”, L’or huudahti. Keppien varassa hyvin vaikeasti eteenpäin kävelevän titaanin tukena oli kaksi peikkoa, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää toveriaan pystyssä.
”He vain haluavat kotiin… me kaikki haluamme.”
Hämmentynyt ja turhautunut Killjoy käänsi taas katseensa Varjottuun kuin odottaen tältä vastauksia. Draakki kuitenkin vain nosti Alfan silmiensä tasalle ja pyyhkäisi ilmasta sen yläpuolella saaden sen katoamaan.
”Uskoni ei ehkä ole vahva, mutta se ei ole kuollut, IlonpilaajaIlonpilaaja: Kaikista virheistäni – joita ikäiselleni on ehtinyt kertyä – Ilonpilaajan menettäminen on yksi suurimmistani. Se oli hänen liittymisensä riveihimme, joka antoi minulle toivoa, että tekomme olivat olleet oikeutettuja. Metru Nuin kiiltävä ritari oli valmis lyöttäytymään yhteen kanssamme. Nyt se toivo on kuitenkin mennyttä. Kirjoittaessani tämän sivun kirjaani myönnän, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Tiedän, että agenttini ovat hänen perässään turhaan. Ei hän heille taivu, mutta niin kauan, kun maailma vainoaa Odinaa ja sen kansaa, on yritettävä.Tila: Välisaarilla toa Tawan rapulinnakkeen ritareiden joukossa. Olkoon hänelle tuulet siellä suotuisia. .”
Xen oli astunut eteenpäin huomattuaan kävelijöistä ulos astuneen skakdin, jonka hän tunnisti Lhikanin kaartin pidättämäksi pienyrittäjäksi, jonka hän oli nähnyt matkallaan Bauinuvaan. Kärsineen näköinen Reisrakk oli samassa joukossa kasvot ruvella. Xenin ei tarvinnut katsoa ympärilleen kauaa ymmärtääkseen, että hän katsoi kaikkia niitä, jotka Metru Nui oli vanginnut pelkän erilaisuuden vuoksi. Se ei kuitenkaan selittänyt joukon matoraneja, jotka näyttivät pelkäävän kävelijöiltä poistumista. Miksu osoitti niitä edelleen aseillaan ja Varjotun edessä seisova skorpionipeto näytti siltä, että tämä olisi valmis murhaamaan kenet tahansa heistä.
”Huomaan, että olet yllättynyt”, Varjottu sanoi. ”Luulitko, että he kaikki tahtoisivat ottaa osaa siihen maailmaan, minkä Dume on itselleen luonut?”
Killjoy ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hänen ryhtinsä lysähtäminen oli kuitenkin tarpeeksi selkeä viesti Miksulle, joka alkoi yksi kerrallaan vetämään asejärjestelmiä pukunsa sisään. Hän ei pitänyt niiden käyttämisestä muutenkaan.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” Killjoy ähkäisi.
”Tiedän, että sinulla ei ole erityisesti syitä luottaa sanaani, mutta kerron sinulle silti, ettei tämä ole peliä. Minä vain halusin väkeni kotiin ennen sotaa. Ja annoin samalla mahdollisuuden kenelle tahansa Dumen auktoriteettiin kyllästyneelle uuteen elämään.”
Killjoy tuijotti Varjottua vastauksia epäilyksiinsä etsien. Varjotun katse oli taas niissä kahdessasadassa, jotka hän oli tullut saarelta pelastamaan. Hänen jäljellä olevat metsästäjät osoittelivat Killjoyta ja tämän joukkiota edelleen aseilla, mutta piippujen kärjet laskivat alemmaksi koko ajan.
”Sitä paitsi, minä toden totta halusin puhua kanssasi”, Varjottu jatkoi. Killjoyn katse harhaili lähemmäksi astuneeseen Xeniin, joka nyökkäsi kannustavasti. Naho näytti siltä kuin olisi pidätellyt raivoa, mutta hän onnistui silti pitämään itsensä sivummalla.
Killjoy huokaisi ja suoristi selkänsä. Hänen kypäränsä parsi itsensä umpeen ja häntä vetäytyi hitaasti takaisin hänen sisäänsä. Haarniskan lukittauduttua paikalleen Codyn punainen tähtäin Varjotun otsassa katosi, mutta draakki tiesi, että Killjoyn komentaja oli luultavasti edelleen ampuma-asemissa.
”Sotaa?” Killjoy kysyi sitten. Se sana oli jäänyt hänen mieleensä, vaikka muut Varjotun sanoista olivatkin kadonneet jonnekin hämmennyksen ja lientyvän raivon sumuun.
”Oletko tosissasi?” Varjottu ihmetteli. ”Oletko todella lentänyt sellaista vauhtia, ettet ole pysähtynyt seuraamaan, mitä maailmassa ympärilläsi tapahtuu?”
Killjoy ei vastannut. Sivummalla seisova vahki tiesi, että hänen isällään oli ollut jo tovi muita murheita, mutta hänellä itselläänkään ei ollut hajua siitä, mistä draakki puhui. He olivat muutenkin olleet tovin uutispimennossa, kun Steltinmerellä pauhaava myrsky oli vaikeuttanut xialaisten uutislähetyksien saapumista.
Varjottu huokaisi ja pudisteli päätään. Kun tämä viittoili Killjoyta mukanaan sivummalle, hermoraunion partaalla oleva Naho yritti seurata, mutta Xen pysäytti tämän sijoilleen. Vahkin aneleva katse sai toan lopulta jäämään katsomaan, kuinka kaksikko käveli katuvalojen valaisemaan rantaan pauhaavan meren äärelle.
”Liskot hyökkäsivät tukikohtaamme Xialla kolme päivää sitten”, Varjottu huokaisi. ”Heidän aikeensa ovat selvät, ja niin on retoriikkakin. Menetin paljon hyvää väkeä siellä. Xian laivasto on myös aktivoitunut ja lipuu päivä päivältä kauemmaksi omilta aluevesiltään.”
Killjoy tuijotti draakkia tyrmistyneenä.
”Ja ennen kuin sanot mitään, olen ollut tässä pelissä tarpeeksi pitkään tietääkseni, että tämä on, kuinka sodat alkavat”, Varjottu jatkoi.
”Miksi?” Killjoy sai lopulta kysyttyä. Se oli ainoa looginen sellainen, jos hyväksyi sen, että draakki oli oikeassa.
”Adorium Seleciuksen vuoksi”, Varjottu tuhahti. Killjoy hätkähti silminnähden nimen kuullessaan.
”Tai jokaisen muun sekopään vuoksi, joka on hänen jälkeensä tavoitellut Tulinoidan aikojen kehityksen liekkiä. Kerrohan, Ilonpilaaja, nautitko tanssistasi XMS Donovanilla?”
Killjoy oli kuin puulla päähän lyöty. Siitäkin reissusta tuntui olevan jo ikuisuus. Sitä vähän aikaa mietittyään hän kuitenkin ymmärsi, mitä Varjottu kysymyksellään haki.
”Roodaka.”
”Niin”, Varjottu myönsi ja huokaisi syvään. Tämän katse siirtyi merestä maalle. Omia jalkojaan tuijotteleva draakki oli kummallinen näky, kunnes Killjoy tajusi, että epätyypilliselle eleelle oli syy.
He seisoivat katulampun valossa niin, että heistä molemmista olisi pitänyt piirtyä eteenpäin terävä varjo. Ja Killjoysta sellainen lähtikin, mutta Varjotusta ei…
Killjoyn piti ravistella päätään ja katsoa uudestaan. Se ei ollut harhaa. Varjotulta ei puuttunut ainoastaan tätä normaalisti aina ympäröivä mustuus, vaan varjo puuttui ylipäätään kokonaan. Kaikkea järkeä ja logiikkaa vastustaen se oli tiessään.
”Sinun varjosi”, Killjoy ähkäisi.
”Se noita vain käveli linnoitukseeni kuin se olisi ollut hänen omansa”, Varjottu myönsi viitaten selvästi edelleen Roodakaan. ”Surmasi vartijani säälimättömästi, ja iski minut maahan pahuudella, joka hänet oli verhonnut. Ja sitten hän vain… vei sen. Väitti, että ainoastaan hän oli varjojen arvoinen, ja anasti sen.”
Varjotun kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Nyt Killjoy ymmärsi, miksi draakki oli näyttänyt niin vanhalta. Heidän edellisestä kohtaamisestaan kasvokkain ei ollut niin kauaa, että sen olisi pitänyt olla mahdollista. Nyt Killjoy ymmärsi, että se johtui siitä, että tämä oli menettänyt jotain merkityksellistä.
”Hän vain… vei sen?”
”Ja nauroi astellessaan ylitseni. Killjoy, se varjo on varjellut minua koko elämäni. Ilman sitä…”
Varjottu ei saanut lausettaan loppuun. Hän nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa takaisin pauhaavaan mereen.
”Ymmärrät kai, että elämme lopun aikoja”, draakki sitten tuumasi.
”Ettet vain olisi nyt vähän liian dramaattinen”, Killjoy yritti paukauttaa väliin.
”Katso nyt tuota”, Varjottu tuhahti. ”Tämä myrsky ei ole luonnollinen. Steltinmerellä tapahtuu jotain pahaa. Jotain sellaista, mitä ei ole tapahtunut ikuisuuksiin. Sota uhkaa nielaista pohjoisen maailman. Makutat hyökkää Metru Nuin maaperälle. Kitiinikuorinen imperiumi uhkaa mantereiden välistä maailmaa… ja meitä molempia hyväksikäyttänyt käärme yrittää pirstoa taivaan Qwienne Puhtaan sielukuulilla. Jos tuo kaikki ei sinusta merkkaa lopun aikoja, en tiedä, mikä sinut suostuttelisi.”
Draakki oli sanonut paljon sellaista, mihin Killjoy olisi halunnut tarttua, mutta Varjottu kiirehti täsmentämään sitä, miksi oli puhunut maailmanlopusta ylipäätään.
”Tahdon, että ymmärrät, Killjoy, että jos Roodaka haluaa sotaa, minä annan hänelle sellaisen. Jos maailma on päättänyt rankaista minua virheistäni asettamalla vaivaisliskot jälleen porteilleni, olkoon niin. Jos se tarkoittaa, että aikani on tullut kohdata loppuni taistelukentillä, olkoon niin.”
Killjoy ymmärsi nyt, miksi Varjottu ylipäätään seisoi siinä Le-Metrun rannassa. Koko Metru Nuin sodan ajan draakkikuningas oli visusti pysytellyt oman kotisaarensa suojissa. Nyt hän uhmasi kohtaloaan rohkeudella, jollaista Killjoy ei ollut osannut odottaa.
”En ymmärrä, miksi kerrot tätä minulle. Luuletko, että kaiken tämän jälkeen minun pitäisi tuntea jonkinlaista sympatiaa?” Killjoy kuitenkin tiuskaisi. Varjottu käänsi häneen katseensa. Ilme oli päättäväinen, vaikka kaikki, mitä tämä oli siihen mennessä kertonut, kuulosti murheelta.
”Minä kerron sinulle, koska tiedän, että ymmärrät”, Varjottu sanoi. ”Kun sinä saavuit Odinalle ensimmäistä kertaa, pyysit apua vilpittömästi. Ja minä annoin sitä vilpittömästi. Sinä näit läpi siitä valheesta, mitä tällä saarella kerrottiin. Sinä tiesit, että viime kädessä kaltaisellasi kummajaisella ei olisi paikkaa Suuren Hengen valittujen joukossa. Minä otin sinut vastaan, koska tiesin, ettei maailmassa ollut toista paikkaa, joka voisi olla sinulle koti.”
”Olet väärässä”, Killjoy töksäytti. Varjottu tiesi välittömästi, mitä Killjoy tarkoitti.
”Niin… niinpä kai. Minun lienee annettava toa Tawalle enemmän kunniaa kuin olen aikaisemmin. Ei sillä, hän on kohdellut myös muita agenttejani – entisiä ja nykyisiä – hyvin. Mutta yksi asia häneltä puuttuu. Sellainen asia, joka minulla on.”
Varjottu katsoi Killjoyn ohi kohti Le-Metrun katuja. Naho ja Xen olivat hivuttautuneet hieman lähemmäksi, mutta näiden takana puuhaileva metsästäjäjoukko oli sillä aikaa ryhtynyt lääkitsemään haavoittuneitaan ja auttamaan pakolaisia järjestäytymään kuljetusta varten.
”Minulla on sotilaita. Minulla on laivasto. Ja vaikka Tawan ritarit taistelevat urhoollisesti, ovat he vakavasti alakynnessä heitä uhkaavaa ruskeaa konetta vastaan.”
Killjoy ihmetteli hetken, kuinka Varjottu tiesi niin paljon Bio-Klaanin tilanteesta. Sitten hän mietti lisää ja tajusi, että kaikki rapulinnakkeen jäsenlistalla olevat eivät tainneet olla ”entisiä” Pimeyden Metsästäjiä.
”FacestionatorNaamari: Naamari on väliaikaisesti poistettu rosterista tämän vuosisatoja kertyneiden pitämättömien vuosilomien takia. Hänen kotisaarensa tuhoutumisen jälkeen hänet on siirretty Mysterys Nuille, jossa viettää seuraavat seitsemän vuotta. Jos turvaluokituksesi ylittää Alpha-luokan, voit pyytää vähemmän salattua versiota tästä artikkelista Ainaisen toimistosta arkisin kello 9-16. Suljettu lounastauon ajaksi kello 11-11:45.Voimat: Naamarin irtonaamalaukaisin on inspiroitunut spekuloidusta tavasta, jolla Bohrokit laukaisevat kranojaan. Rautakala kehitti laukaisujärjestelmän, kun Geines-Metrun naamapokalypsin jäljiltä varastoistamme löytyi paljon ylimääräisiä kasvoja, joilla tehdä tiedettä. ?” Killjoy kysyi.
”Ken tietää? Kenties”, Varjottu kohtautti olkiaan. ”Minulla on silmiä ja korvia kaikkialla. Joka tapauksessa, Killjoy, minä tahtoisin tehdä kanssasi sopimuksen, Minä tiedän, että edellinen johti murheeseen, mutta huolimatta niistä kaikista kerroista, kun olen valehdellut sinulle, minä en valehdellut silloin edellisellä kerralla, kun paiskasimme kättä. Minä todella en tiennyt, että Ficus oli aikeissa surmata puolisosi. Enkä sitä, mitä tyttärellesi tapahtuisi. Ja olen muuten aivan aidosti iloinen siitä, että olet saanut taas viettää aikaa hänen kanssaan.”
”Mene nyt jo asiaan. Sympatiasi haisee mädälle”, Killjoy tuhahti. Varjottu näytti kommentista aidosti harmistuneelta, mutta nieli ylpeytensä ja jatkoi.
”Jos, hypoteettisessa tilanteessa, jossa voitamme sodan Xiaa vastaan ja syöksemme sen varjoja varastelevan noidan syvimpään helvetin syöveriin, siinä samassa tilanteessa olisi mahdollista, että toa Tawa saattaisi löytää liittolaisen… yllättävältä suunnalta.”
Killjoyn oli vaikea uskoa kuulemaansa. Odina liittolaiseksi sotaan nazorakeja vastaan kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
”Ja arvatenkin tahdot jotain vastineeksi. Usko pois, minut on jo narutettu aika moneen paskaan diiliin. Tunnistan ne jo kaukaa.”
”Luonnollisesti”, Varjottu myönsi. ”Mutta en pyydä sinua räjäyttämään Xiaa tai mitään muutakaan niin yliampuvaa kuin mihin sinulla on tapana. Yksinkertainen pelastustehtävä vain. Sellainen, jollaista uskon sinun suunnitelleen muutenkin yhteisen ystävämme Ficuksen läsnäolosta saarella johtuen.”
”Pelastustehtävä?” Killjoy ähkäisi.
”Minulla on… liikekumppani, joka alkaa olla kyllästynyt vankeuteensa Xian Vuoren sisällä. Ainoa ehtoni liittolaisuudelle on, että vapautat hänet ja annat hänen… kostaa vangitsijoilleen parhaaksi näkemällään tavalla.”
”Olet varmasti hyvin tietoinen, että Xian vuoren sisään pääseminen vaatii sellaisia yhteyksiä, mitä sinulla ei ilmeisesti enää ole”, Killjoy piikitteli.
”Hyvinkin. Siksi pyydänkin juuri sinua. Tanssisi Roodakan kanssa ei jäänyt minulta huomaamatta, Killjoy. Se yksinään tuskin riittää, mutta meidän molempien onneksi sinut on kutsuttu sen noidan tanssiaisiin.”
”M-mitäh?” Killjoy äyskäisi, kun Varjottu napsautti sormiaan ja Killjoyn eteen ilmestyi käärö. Killjoy tarttui siihen kuin odottaen, että se räjähtäisi hänen kasvoilleen. Sen sijaan se paljastui todellakin tanssiaiskutsuksi. Fero-Skia Adorium Roodakan lähettämäksi sellaiseksi.
”Hän julistaa itsensä uudeksi Tulinoidaksi?” Killjoy äyskäisi.
”Niin”, Varjottu huokaisi. ”Ja niinkin paljon kuin tahtoisin, että menet ampumaan sitä naista päähän, hänestä ja hänen suuruudenhulluudestaan voi olla vielä hyötyä. Mene sinne, hanki tarvittavat luvat ja pelasta ystäväni. Sen jälkeen ainoa asia, joka estää minua täyttämästä omaa osuuttani sopimuksesta on se, että tämä sota lähettää minut viimein kiirastuleen. Kummin vain, sinä voitat.”
Varjottu näki Killjoyn olemuksesta, että tämä ei ollut vakuuttunut. Ja miksipä olisi? Oli enemmän tai vähemmän hänen syytään, että Nui-Kralhi oli vangittu siihen haarniskaan, missä tämä nyt hänen edessään seisoi.
”Ja jos emme pääse minkäänlaiseen muuhun sopimukseen täällä tänään, ehdotan silti, että aloitamme… jonkin tasoisen aselevon. Minä pidän agenttini pois perästäsi ja ohjaan heidät… hyödyllisemmille vesille. Jos vastineeksi sinä lakkaat surmaamasta miehiäni, jotka vain tottelevat käskyjä.”
Varjotun katse harhaili sinne, missä Verikoston halkaistu ruumis lepäsi. Killjoy vilkaisi sen suuntaan. Ja sitten niihin kaikkiin muihin kymmeniin kyteviin ruumiisiin, mitkä hän oli illan aikana luonut.
Hän oli seisonut lähellä sitä kohtaa Le-Metrua aikaisemminkin. Kohiki-salmen taistelun jälkeen hän oli tuntenut olonsa tyhjäksi. Huolimatta siitä, että hän oli juuri päihittänyt suurimman laivaston, mitä maailma oli koskaan aikaisemmin nähnyt.
Montako tuhatta hän oli tappanut silloin Metru Nuin vuoksi? Sen saman Metru Nuin, josta niin moni nyt halusi pois.
Hän vilkaisi kohti pakolaisia ja muutama niistä vilkaisi häntä takaisin. Heidän tiensä johtaisi kohti Odinaa. Aivan kuten hänenkin silloin sata vuotta sitten, kun hän oli jättänyt sen kaiken taakseen. Hän ei tekisi sitä virhettä uudestaan. Hän ei jättäisi Xeniä taakseen toistamiseen.
Mutta he muut. He ansaitsivat mahdollisuuden tehdä sen virheen. Ei ollut Killjoyn paikka kertoa heille toisin.
”Älä sano, että harkitset tuon paskiaisen päästämistä”, kuului ääni heidän takaansa. Naho oli ilmeisesti kuullut aika ison osan keskustelusta. Xen seisoi hänen takanaan hieman nolostuneen näköisenä. Killjoy tiesi, että hän olisi kyllä varmaan saanut keskustelusta selvää, vaikka ei olisikaan ollut kuuloetäisyydellä.
”Harkitsen”, Killjoy myönsi. Varjottu virnisti leveästi. Naho näytti siltä, että oli hetkenä minä hyvänsä tekemään Killjoylle saman kuin oli tehnyt Lhikanille.
”Ymmärrätkö sinä, mikä määrä verta tuon sisiliskon käsissä on!?” Naho äyski.
”Ymmärrätkö sinä, millainen määrä minun käsissäni on?” Killjoy vastasi. ”Naho, he eivät ole valloittamassa Metru Nuita. He vain tahtovat lähteä kotiin.”
”NO JOS HE HALUAVAT KOTIIN, OLISIVAT SAATANA SOITTANEET EIVÄTKÄ SAAPUNEET TÄNNE HELVETIN VALLOITUSARMEIJAN KANSSA!” Naho karjui. Ainoa asia, joka pidätteli tätä käymästä Varjotun ja kenties Killjoynkin kimppuun oli Xen, joka kaksin käteli piti toasta kiinni.
”Olisitteko muka tehneet sen, jos olisimme pyytäneet?” Varjottu kysyi. ”Ole rehellinen itsellesi. Jos olisimme pyytäneet Dumea vapauttamaan loput sotavangit ja antaa kansalaisilleen mahdollisuus loikata Odinalle, olisiko hän antanut tehdä niin?”
Nahon hiljaisuus oli ainoa vastaus, minkä kukaan läsnä oleva tarvitsi.
”Dume, kuten minäkin, ymmärtää, että jotkut haavat ovat liian syviä parantuakseen. Tämä oli yksi niistä. Pyydän, Naho, ajattele asiaa vähän. Ajattele sitä yhteisen ystävämme puolesta. MexxiSheriffi: Sheriffi on yksi organisaatiomme luotettavimmista kaksoisagenteista ja (koillissakarasta katsottuna) lännen nopein pyssysankari. Sheriffin ihailtavin ominaisuus on kuitenkin se, että hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Suurimman osan ajasta hänen ei edes tarvitse vetää pistoolejaan esiin, sillä kaikki tietävät, että jos Sheriffi itse ei ammu sinua, joku joka hänet tuntee, ampuu.Tila: Metru Nuilla tapahtuneen tragedian jälkeen Sheriffin johtama tiedusteluoperaatio on keskeytetty ja kaikki hänen alaisuudessaan olevat haetaan takaisin Odinalle, jossa joukot uudelleenjärjestellään Xian vastaisia operaatioita varten. olisi ymmärtänyt. Ja ymmärsikin huomioiden, että puolet Meksi-Korosta on uudelleenrakennettu minun rahoillani.”
Naholta kesti hetki ymmärtää, mitä Varjottu oli juuri sanonut. Ensimmäinen ajatus oli epäillä joka sanaa. Sitten hän vilkaisi sekä Killjoyta että Xeniä. Killjoysta nyt ei voinut sanoa mitään, mutta Xenin ilme ei ollut lainkaan yllättynyt.
”M- mitä… mitä sinä oikein…”
”Ah, mutta katsos. En tiennyt, että tämä oli sinulle uutinen”, Varjottu käänsi kuvainnollista veistä. ”Näyttää siltä, että Sheriffini oli parempi pitämään salaisuuksia kuin kuvittelin. Tai sitten… te olette.”
Varjottu vilkaisi viimeisien sanojensa aikana kohti Killjoyta ja Xeniä. Vahki oli joutunut nyt ottamaan kopin veden toasta, jonka jalat olivat pettäneet tämän alta.
”Sinun on ehkä parempi lähteä”, Killjoy murahti. Hän katseli merelle, jossa oli jo muutamaan otteeseen nähnyt vilkkuvia valoja. Nyt hän tajusi, että Kohiki-salmessa lymyili valtava määrä sukellusveneitä. Pakolaiset ja jäljelle jääneet metsästäjät olivat matkalla kahlaamaan rantaveteen.
”Niin kai”, Varjottu myönsi. ”Olemmeko tulleet edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen?”
”Hyväksyn ehdotuksesi aselevosta”, Killjoy myöntyi. ”Mitä tulee Xian operaatioon… se jääköön nähtäväksi.”
Varjottu näytti hetken mietteliäältä, mutta nyökkäsi lopulta tyytyväisen näköisenä. Merkittävää eleessä oli se, ettei siinä näyttänyt olevan tippaakaan ivaa.
”Se riittää minulle toistaiseksi”, draakki myönsi. ”Tuo kannattaa muuten pitää tallessa. Ne varmasti pyytävät sen ovella”, hän sanoi vielä osoittaen kääröä Killjoyn käsissä.
”Mitä ihmettä se edes teki sinun hallussasi?” Killjoy ihmetteli.
”Se istui noin viikon entisen asuntosi postilaatikossa. Et kaiketi koskaan vaihtanut osoitettasi, sillä kaikki karhukirjeesi tulevat edelleen Odinalle”, Varjottu selitti.
Killjoy oli ensin melko varma, että se oli draakin outo tapa vitsailla. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi olla sitä mieltä, että tämä puhui ehkä vain totta.
Sukellusveneiden rantauduttua draakkikuningas vilkaisi vielä hetken rantaan jäävää kolmikkoa. Miksu oli sillä aikaa alkanut pyytämättä auttamaan pakolaisia veneisiin. Tajutonta Talinia ja Hallitsijaa kannettiin paareilla. Varjottu itse vilkaisi jalkoihinsa ymmärtäen, että tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen ja viimeinen kerta sen saaren maaperällä.
”Kenraali Xen”, Varjottu käänsikin yllättäen katseensa. ”Tahtoisin pyytää anteeksi sitä puhelua, jonka soitin sinulle pari kuukautta takaperin. Toivottavasti se ei jättänyt pahaa makua suuhusi.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata, mutta Varjotulla oli vahkille muutakin asiaa kuin pelkkä anteeksipyyntö.
”Sanohan, kun Puhdistaja ja se enkeli kävivät kimppuusi, onnistuitko kenties pitämään sen sirun kuitenkin itselläsi?”
”Sitä minä en sinulle kertoisi”, Xen sylkäisi.
”Hienoa, hienoa. Niin on oikein hyvä, kenraali Xen”, draakki naurahti. Hän heilautti kättään ilmassa, otti Alfan vain muutamaksi sekunniksi sormiensa väliin sitä vielä kerran esitelläkseen, ja sujautti sen sitten taas kadoksiin.
”Lupaa pitää omasi turvassa, niin minä lupaan pitää omani. Ja voit luottaa, että vastaisuudessa, jos ne öykkärit yrittävät samaa temppua uudestaan, Odinan parhaat ovat valmiina puolustamaan maailman tasapainoa.”
Xen irvisti Varjotulle vastaukseksi. Draakki piti elettä lähinnä sympaattisena. Kaiken kokemansa jälkeen Xenissä oli vielä valtavasti asennetta jäljellä.
”Ja tiedätkös, Killjoy”, Varjottu vielä sanoi, ennen kuin käänsi selkänsä Metru Nuille viimeistä kertaa.
”Minä tiesin, että ymmärtäisit. Tiedätkö miksi?”
Killjoy kohautti olkapäitään. Hän ei ollut varma, halusiko edes tietää.
”Bio-Klaanissa… sinä päätit pitää sen nimen, jonka minä sinulle annoin.”
Killjoy huokaisi. Hän ei halunnut enää vastata, eikä Varjottu sitä odottanutkaan.
Draakki käänsi selkänsä, astui Kohiki-salmeen ja lähti astelemaan kohti lähimmäksi parkkeerattua sukellusvenettä. Miksu vilkutteli iloisesti haarniskallaan, kun viimeiset pakolaiset lastattiin kyytiin ja näiden töyssyinen matka myrskyn läpi alkoi.
Sen jälkeen, kun Xen oli saanut Nahon talutettua istumaan lähimmän rakennuksen seinään nojaamaan, ja Miksu oli lähtenyt etsimään Codyn kanssa kyytiä, jäi Killjoy viimeisenä seisomaan Kohiki-salmen rantaan. Hän katseli, kuinka Mirunaamaisen matomiehen halkaistut puolikkaat luikertelivat vettä pitkin kohti etelää.
Edellisellä kerralla taistelun jälkeen Niz oli saapunut hänen rinnalleen lohduttamaan häntä. Nyt hän tiesi, ettei kukaan tekisi niin. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, oliko hän tehnyt oikean päätöksen, mutta ironisesti, hänen olonsa ei ollut läheskään niin tyhjä kuin sinä päivänä, kun hän oli sytyttänyt salmen veden liekkeihin ja hukuttanut tuhansia xialaisia sen pohjaan.
Vesipisaroiden läiskiessä vasten hänen haarniskaansa hänen oli pakko miettiä, mihin tämä päätös tällä kertaa johtaisi. Hän ei saanut ajatuksiaan pois siitä, miten vanhalta ja väsyneeltä Varjottu oli näyttänyt. Aivan kuin mustan auringon lupaama tyhjyys olisi syttynyt hänenkin sieluunsa sinä aikana, kun he eivät olleet tavanneet.
Sitten hän tunsi askeleet vierellään. Xen oli astunut hänen vierelleen. Taakseen vilkaistuaan Killjoy huomasi, että Miksu ja Cody istuivat nyt Nahon kanssa.
”Aikamoinen päivä”, Xen huokaisi. Killjoy murahti hyväksyvästi. Hän koki huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut katsonut enemmän Xenin perään taistelun aikana, mutta kaiken huomioon ottaen tyttö näytti olevan kunnossa.
”Miten kouristuksesi voivat?”
”Ne ovat korvautuneet eräänlaisella… jatkuvalla kivistyksellä”, Xen huokaisi. He seisoivat vähän aikaa hiljaa merta tuijotellen, kunnes Xen uskaltautui viimein sanomaan sen, mitä oli jo hetken aikaa ajatellut.
”Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun uhosit, että mahdollisuuden tullen ampuisit Varjottua vain päähän.”
”Ei niin”, Killjoy myönsi.
”Mikä muutti mielesi? Äläkä väitä, että se oli tuo hänen tarjouksensa, koska tiedän hyvin, ettet usko siihen sekuntiakaan.”
”En niin”, Killjoy myönsi taas. Hän tuijotti ulappaa, jossa myrsky raivosi päivä päivältä kovempaa. Hän ei saanut päästään draakin sanoja siitä, kuinka he elivät lopun aikoja.
”Ehkäpä se oli vain kylmää päättelyä”, hän huokaisi lopulta. ”Viime kerralla, kun upotin täällä liskojen laivastot, kenenkään meistä elämä ei muuttunut paremmaksi.”
”Ja luulet, että nyt, jos teet toisin… se johtaisi toisenlaisiin tuloksiin?” Xen kysyi.
”Niin varmaan”, Killjoy sanoi. Xen tuijotti isäänsä hetken tyytymättömän näköisenä.
”Eikä syy ole lainkaan siinä, että se vanha mies muistuttaa aika paljon sinusta itsestäsi?”
Killjoy käänsi katseensa äkkiä ihmetellen Xeniin.
”Mitä tuo nyt tarkoitti?”
”No mieti nyt hetki”, Xen argumentoi. ”Ikivanha sotilasjäärä, joka jatkaa taistelemista, tiedätkös… ’oman väkensä’ puolesta itsepintaisesti vaikka mitään muuta syytä ei enää olisi.”
”Minä taistelen vain sinun puolestasi”, Killjoy vastasi ja yllätti hieman itsensäkin siitä, miten suoraan oli sen sanonut.
”Ja Varjottu taistelee Odinan. Isä, sinun ei tarvitse uskotella minulle mitään muuta. Minulla ei ole sitä miestä kohtaan sellaista vihaa kuin sinulla on.”
Killjoyn pää kallistui tappion merkiksi. Xen ymmärsi, ettei hänen tarvinnut puskea asiaa sen enempää, ja he molemmat tiesivät, että pohjimmiltaan hän oli ollut oikeassa.
Pauhaava myrsky humisi heidän korvissaan, kun viimeinenkin merkki etelään suuntaavista sukellusveneistä katosi.
Jälkeen oli jäänyt vain yksi Pimeyden Metsästäjä. Ilonpilaaja, joka kaikesta huolimatta muisteli asuntoaan Odinalla nyt hiuksenhienolla haikeudella.
Asuntoaan, joka hänen pitäisi ehkä irtisanoa.
Monestako moneen Ainaisen toimisto olikaan auki, ja voisiko sinne vain soittaa?
Kuusi tuntia myöhemmin Xen pisti juoksuksi. Hän oli ollut etsimässä Nurukania, joka oli ollut käsittämättömästi kadoksissa sen jälkeen, kun tämä oli johdattanut Le-Metrusta pelastetut panttivangit väestönsuojiin. Sitten Cody oli tullut Nivawk-aseman käytävällä vastaan ja ilmoittanut kuulleensa raivokasta huutamista jostain komentotornin suunnalta. Xen oli rynnännyt tuulispäänä sen portaikkoon ja käytännössä sinkosi itsensä läpi suljetusta luukusta, jonka toisella puolella Naho ja Killjoy ”keskustelivat”.
”Sinä et ihan oikeasti älyä, mitä olet mennyt tekemään!” Naho pauhasi. ”Sinä päästit ne menemään! Olet tehnyt maanpetoksen!”
”No se nyt on harvinaisen selvää”, Killjoy puolustautui. ”Eikä ole muuten ensimmäinen kerta. Muistat kyllä varmasti edellisen.”
Turhautunut veden toa puristi päätään, tuijotti hetken Killjoyta tämän visiiriin ja sitten täysin odottamatta huitaisi nyrkkinsä sitä kohti. Kuului kovaääninen kalahdus ja Nahon korviavihlova ulvahdus. Kypärä ei ollut antanut myöten, mutta Nahon käsi oli.
”Mitä… helvettiä? Aaaahhhh!”
Toan kipu vaihtui vauhdilla taas vihaksi. Xen yritti tulla kaksikon väliin, mutta Naho ottikin hänet heti hampaisiinsa.
”Ja sinä! SINÄ! Te molemmat tiesitte Mexxistä, ettekö vain? Minun ei tarvitse osata lukea mieliä, että huomasin sen! Oliko tällä saarella yhtään saatanan sankaria, jolla olisi ollut puhtaat jauhot pussissa? Jokainen helvetin helvetin HELVETIN TYYPPI PALJASTUU LOPULTA AINA PETTURIKSI!”
Raivonpuuska vaihtui tällä kertaa itkuksi. Xen riensi Nahon rinnalle lohduttamaan tätä, mutta tulikin vain töykeästi pusketuksi pois.
”Mitä helvettiä minä täällä teen?” Naho sopersi kasvot peittäneiden käsiensä läpi. ”Mikä saatanan järki on omistaa koko elämänsä kaupungin puolustamiseksi, jonka kaikki joko pettävät tai haluavat sieltä pois?”
Naho oli epähuomiossa sanonut ääneen sen, mikä häntä todellisuudessa vaivasi. Killjoy huomasi sen myös. Hän oli aikeissa sanoa jotain hieman tahditonta, mutta onnistui pidättelemään itseään Xenin mulkaistessa ennakoivasti häntä kohti.
Odotettuaan hetken, että Naho oli tasannut vähän hengitystään, Xen kokeili uudestaan kumartua tämän vierelle. Tällä kertaa häntä ei työnnetty siitä pois.
”Hei… minä olen tosi pahoillani siitä, että emme kertoneet Mexxistä. Mutta jos saan ihan vähän puolustautua, niin emme me kyllä ihan varmoja olleet.”
Naho ei vastannut. Xen laski kätensä tämän olkapäälle ja puristi niin lujaa kuin uskalsi.
”Sitä paitsi… ei se hänestä pahempaa tyyppiä tee. Hän vain halusi parasta Meksi-Korolle. Ihan niin kuin sinäkin haluat Metru Nuille. Ja silti hän tuli aina auttamaan sinua, kun pyysit. Ja… minua myös.”
”Auttamaan vai vakoilemaan?” Naho sylkäisi ja yritti työntää Xenin käden pois, mutta vahki pysyi lujana eikä antanut itsensä horjahtaa.
”Auttamaan”, Xen tivasi. ”Totta kai auttamaan. Ei hän makaa Bauinuvassa, koska hän taisteli Varjotulle. Hän on siellä, koska… koska…”
Xen ei saanut lausettaan loppuun, mutta Naho kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti. He olivat käyneet sen täsmällisen keskustelun silloin Bauinuvassa. Ja silloin se oli ollut Naho, joka oli saarnannut Xenille siitä päätöksestä, jonka Mexxi oli tehnyt.
Sitten Nahon eteen laskeutui toinen hahmo, Killjoy, joka teki jotain, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin Nahon edessä tehnyt.
Kuului äänekäs sihahdus, kun Killjoy nosti kypäränsä pois kasvoiltaan. Xenkin oli aivan unohtanut, ettei hänen isänsä ollut tätä ennen paikalla kuin Miksun kautta. Harmaat, hiiltyneet kasvot yllättivät hänetkin, vaikka hän oli ne kertaalleen jo nähnyt. Naho sen sijaan ei ollut. Toa haukkoi henkeään Killjoyn todelliset kasvot nähdessään.
Kasvojen piirteet eivät olleet ainoa asia, jotka olivat sulaneet pois. Silmät olivat menneet ja korvattu keinotekoisilla. Suu oli karhea ja puhe tuli selvästi lähinnä syntetisaattorista jossain miehen kurkussa. Hauraan, sulaneen pinnan alla pilkotti koko ajan jotain, jonka Naho oletti olevan Killjoyn aivot.
Käsittämättömintä ei kuitenkaan ollut se, miltä Killjoy näytti, vaan se, kuinka tämä piti itsensä aina niin rauhallisena. Tämän äänestä ei olisi koskaan voinut päätellä, että hän oli todellisuudessa sellaisessa kunnossa.
Killjoyn asemassa Naho tuskin pystyisi tekemään muuta kuin huutamaan kivusta, mutta siitäkin huolimatta Killjoy oli nyt siinä hänen edessään ja ainoastaan katsoi häntä silmiin.
”Tämä on, mitä minulle tapahtui edellisellä kerralla, kun luotin Varjotun sanaan, Naho”, Killjoy sanoi niin rauhallisella äänellä kuin osasi. Äänen epätäydellisyyden kuuli paljon selvemmin, kun se ei tullut kypärän tai Miksun lävitse.
”Tämä on se hinta, jonka lopulta maksoin siitä, että petin Metru Nuin. Tiedän, että se ei hyvitä sitä päätöstä, jonka tänään tein, mutta toivon, että se auttaa sinua ymmärtämään, että en tehnyt sitä päätöstä kevyesti.”
Kun Xen viimein auttoi Nahon pystyyn, ei hän silti irrottanut katsettaan Killjoysta. Hänen mielessään oli kaiken sen aikaa ollut se mirukasvoinen nuori mies, jonka rinnalla hän oli taistellut aikoja sitten. Nyt hänen edessään seisoi jotain rikkinäistä, joka puhui ja taisteli teeskennellen kuin kaikki olisi edelleen hyvin.
Ja Naho tiesi, ettei ollut. Jos hän oli tuntenut jo väsymystä ikuiseen taistelemiseen, hän saattoi vain kuvitella, kuinka väsynyt Killjoy oli.
Hän romahti lopulta komentotornin kaidetta vasten ja tuijotteli nousevia aurinkoja. Ja horisonttia, jonka puolesta hän oli taistellut koko elämänsä.
”Helvetti soikoon, tyypit.”
Killjoy ja Xen astuivat Nahon molemmille puolille ja yhtyivät toan katseeseen. Samalla, kun Naho ja Xen pitivät katseensa Metru Nuin hiljalleen paljastuvassa kaupunkikuvassa, kiinnitti Killjoy jälleen katseensa hangessa kaukana seisovaan mustaan hahmoon.
Hän vannoi, että se oli päivä päivältä askeleen lähempänä. Jos hän oikein siristeli silmiään – ja tällä kertaa aivan todellisuudessa eikä vain kypäränsä visiirin avulla – hän vannoi, että hän miltei pystyi erottamaan siitä jo kasvot.
Hänen keskittymisensä herpaantui Nahon sopertaessa jotain. Häneltä jäi sanojen alku kuulematta, mutta hän ymmärsi kyllä, kun Naho lopetti lauseensa kysymykseen.
”Mitä helvettiä minä oikein teen?”
”Se selvinnee ajan kanssa”, Killjoy yritti lohduttaa.
”Me kaikki törmätään vastauksiin jossain kohtaa”, Xen jatkoi.
Naho huokaisi syvään. Hän tiesi, ettei ollut oikein olla vihainen sellaisessa tilanteessa. Ei heille kahdelle, jotka nyt seisoivat hänen kanssaan siinä tuijottamassa horisonttia.
Xen teki kuolemaa, ja Killjoy näytti siltä kuin olisi kävellyt sen läpi jo tuhat kertaa. Ensimmäistä kertaa sitten sodan Naho odotti, milloin se todellisuus viimein saavuttaisi hänetkin.
Hän näki mustan hahmon hangessa ainoastaan hetken. Kun hän pyyhkäisi sormella naamionsa visiiriä, ja se katosi, hän päätteli, että se oli ollut vain linssiin tarttunut roska.
”Ja minä olin aikeissa antaa teille vielä sen teidän yllätyksenkin tänään”, Naho naurahti edelleen viimeisiä kyyneleitään nieleskellen. Killjoy ja Xen vilkuilivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut hajua, mistä Naho oikein puhui.
”Älkää huijatko. Kyllä te olette huomanneet, että puuhaamme Nurukanin kanssa jotain.”
”No luonnollisesti”, Xen tuhahti leikkimielisesti. ”Mutta se ei tarkoita, että meillä olisi vieläkään mitään hajua siitä, mitä tarkoitat.”
Naho suoristi selkänsä ja nuuhkaisi vielä kerran Ko-Metrun raitista aamuilmaa. Hän ravisteli hetken päätään ja teki parhaansa herättääkseen taas vähän vähemmän väsyneen itsensä.
”Enkä minä nyt enää tiedä, haluanko sitä teille antaa.”
”Isääääää”, Xen mankui tarkoituksella niin ärsyttävällä äänellä kuin osasi. ”Äiskä kiusaa. Ja pimittää tietoa. Ihan kauheaa.”
Killjoy oli tukehtua Xenin kommenttiin. Jopa Naholta kesti hetki päästä tilanteen tasalle. Hän tiesi, että Xen vitsaili, mutta häneen viittaaminen ”äitinä” edes sen kontekstissa oli siihen tilanteeseen vähän liikaa.
”Jos näytän sen teille, lupaatko olla tekemättä noin enää ikinä?”
Xen nyökytteli innostuneen näköisenä. Naho pyöräytti vielä kerran silmiään, avasi sitten luukun takaisin portaikkoon ja viittoili kaksikkoa seuraamaan. Metru Nuin toiseksi viimeinen toa-sankari piiskasi tilanteen tasalla olevan naisen pintaan taas sellaisella teholla, että se ällistytti Killjoyta, joka lähti seuramaan.
”Hyvä on. Mutta vain tämän kerran. Ainakin pääsen teistä sillä eroon.”
Mustan Käden väistötilat ohitettuaan kolmikko nappasi vielä Codyn ja Mavrahinkin mukaansa. Nurukanin sijaintia Naho ei vieläkään suostunut Xenille paljastamaan, joten he menivät lopulta viidestään tapaamaan Nahon kontaktia, jonka useat heistä olivat nähneet hääräilevän Nivawk-asemalla aikaisemminkin.
”Kas, Naho, onko tosiaan tullut jo aika?” hissin lähellä seisoskeleva po-turaga ihmetteli. Naho pysäytti perässään kävelevän joukkion ja päätyi esittelemään miehen muille.
”Niin mahtaa olla. Tässä on turaga Hatae. Hän on Metru Nuin sotahistoriallisen seuran puheenjohtaja.”
Akakukasvoinen vanhus tervehti kättelemällä koko porukan. Killjoy pisti huomiolle turagan takinkaltaisessa kiiltelevät arvomerkit. Ne eivät kuitenkaan viitanneet millään tapaa Metru Nuin sotaan. Tämän oli täytynyt ansaita ne jossain muualla.
”Ilo tavata teidät kaikki. Erityisesti sinut, Nui-Kralhi. Kun kuulin, että olet palannut saarelle, olen syyhynnyt päästä tapaamaan sinut.”
”Kunnia on minun”, Killjoy nyökkäsi. Hän ei ollut vaivautunut laittamaan kypärää takaisin päähänsä ja kantoi sitä nyt kainalossaan. Hänen onnekseen turagaa ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Killjoyn ulkonäkö.
”Oletko pohjustanut tätä heille yhtään?” Hatae kysyi Naholta.
”Tässä vaiheessa uskon, että Cody on jo arvannut. Häntä on ollut vaikea pitää järjestelyjen ulkopuolella.”
Cody murahti myöntävästi. Killjoy ihmetteli, miten nämä ”järjestelyt” oli onnistuttu tekemään hänen huomaamattaan. Sitten taas… xialaiset olivat ilmeisesti julistaneet sodankin, ja sekin oli jäänyt häneltä huomaamatta.
”No mutta sittenhän meillä on tässä kuitenkin kolme ilahdutettavaa”, Hatae ilahtui viitaten Xenin ja Killjoyn lisäksi Mavrahiin. ”Noh, mennään sitten. En halua sanoa enempää. Yllätys on kaikkein hienoin, kun sen kokee.”
He astuivat yhdessä hissiin, siihen samaan, jota Xenkin oli yrittänyt pari kertaa käyttää nähdäkseen, mitä tukikohdan alemmissa kerroksissa sijaitsi. Sitä varten piti kuitenkin olla kulkulätkä, jollaiset sekä Naholla että Hataella näytti olevan. Kerroksia oli painikkeiden perusteella yhteensä kolmetoista. Killjoy oletti, että niistä kaksitoista oli varattu Lhikanin laivaston laivoille. Yksi per kerros. Lastausalueiden muotojen perusteella hän oletti, että kaikki kerrokset luultavasti aukesivat ja mahdollisitivat yksi kerrallaan laivojen uloslennot. Naho kuitenkin painoi heidät suoraan pohjakerrokseen. Siihen kolmanteentoista, jonka sisällöstä hänellä ei ollut edes valistunutta arvausta.
”Kuulin siitä, mitä Le-Metrussa tapahtui”, Hatae yritti keventää matkatunnelmaa, kun hieman täyteen ahdettu hissi ampaisi vauhdilla kohti pohjaa. ”Melko julman kuuloista touhua. En kyllä toisaalta syytä Varjottua, kun huomioi, että me olemme täällä enemmän tai vähemmän puuhailleet ihan samaa.”
”Samaa?” Xen ihmetteli. Hissi piippasi merkiksi siitä, että he olivat saapuneet perille. Hataen virnistys sen kuin leveni.
”Katsokaa itse.”
He astuivat hissistä ulos samankaltaiselle kävelysillalle, millainen oli myös ylimmässä Kikanaloa säilyttävässä kerroksessa. Tämä hangaari oli kuitenkin aivan hervottomasti sitä suurempi, ja näennäisesti täytti koko pohjakerroksen. Kun he näkivät, mitä heidän alapuolellaan odotti, Killjoy miltei tiputti kypäränsä käsistään järkytyksestä.
Xen ei uskonut, että hänen isällään oli enää kykyä tuottaa kyyneleitä, mutta jos olisi ollut, ne olisivat vuotaneet. Killjoyn ihmettelevä katse poukkoili Nahon ja heidän alapuolellaan aukeavan asian välillä.
”En… en voi uskoa, että te säilytitte sen…”
”Niille, jotka eivät sitä vielä tunne”, Hatae esitteli ylpeänä osoittaen sanansa lähinnä Xenille ja Mavrahille. ”Edessänne komeilee BHS Xcution. Mustan Käden lippulaiva ja Metru Nuin sotahistorian kruunujalokivi.”
Killjoy oli rynnänyt kaidetta vasten päästäkseen niin lähelle kuin kävelysillalla oli mahdollista. Xen tuijotti näkyä Nahon rinnalla silmät pyöreänä. Cody lähinnä virnuili. Hän oli ollut oikeassa.
Alus oli valtava. Ilmalaivaksi Xenin mielestä aivan järkyttävästi liian iso. Sen kyljessä paistava Metru Nuin punainen tähti kiinnitti hänen huomionsa ensimmäisenä. Sitten aluksen edessä sijaitseva valtava raidetykki, jonka pituudesta päätellen täytyi kulkea koko aluksen rungon läpi.
”220 metriä pitkänä ja 42 metriä korkeana Xcution on isoin asia, mitä kukaan on koskaan saanut lentämään. On sitä luultavasti edelleen”, Hatae esitteli ylpeänä. ”Ja tuo järkyttävä mörssäri tuossa keulassa on sen Komeetta-raidetykki, joka yksinään upotti Kohiki-salmen taistelussa viisi Rautalaivaston ilmatukialusta.”
”Neljä”, Killjoy korjasi, mutta ei irrottanut katsettaan aluksesta. ”XMS Guardian pääsi vielä meriporteista ulos, ennen kuin haaksirikkoutui.”
”Pah, lasketaan!” Cody ylpeili. Naho asteli ällistyneen Killjoyn vierelle ja taputti tätä kannustavasti selkään.
”Noh, pidätkö yllätyksestämme?”
”Minä… en edelleenkään ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista”, Killjoy sopersi. ”Luulin, että se olisi muutettu romumetalliksi aikaa sitten.”
”Siitä saat kiittää Hataeta”, Naho virnisti. ”Sotahistoriallinen seura on taistellut vuosikymmeniä sen säilyttämiseksi. Siitä oli tarkoitus tulla museoalus, mutta Dume on tehnyt jokaisesta askeleesta vaikeaa. Sitten, kun Xen palasi kuvioihin, aloin kaikessa hiljaisuudessa palauttamaan sitä toimintakuntoiseksi. Minulla oli aavistus, että sille tulisi vielä käyttöä.”
”Menopeli pois Metru Nuilta”, Cody ihasteli. ”Vähän prameampi kuin se, että olisimme ahtautuneet kaikki Bettyyn.”
”Kun lähdit Metru Nuilta silloin vuosia sitten Odinalle”, Naho osoitti sanansa Killjoylle, ”laitoimme välittömästi kaikki Mustan Käden laivat lentokieltoon. Metru Nuin nykyinen laivasto on rakennettu tämän pohjalta. Kuulareaktoria ja Animus-paristoja myöten.”
Xen tuuletti voitonriemuisena jo kauan sitten tekemästään huomiosta Animus-paristojen osalta. Alusta enemmän häntä kuitenkin hämmästytti se määrä väkeä, joka parveili heidän alapuolellaan. Insinöörejä oli vaikka millä mitalla aluksen eri osien kimpussa. Sitä vielä suurempi porukka lastasi tavaraa sen sisälle.
”Keitä nämä kaikki tyypit ovat”, Xen kysyi. Vastaus kuului heidän oikealta puolelta saapuneen maan toan suusta.
”Nämä ovat ne 174 vapaaehtoista, jotka ovat suostuneet toimimaan sen miehistönä. Kaukana täysistä miehitysvaatimuksista, mutta aika hyvin silti, sanoisin”, Nurukan selitti ylpeänä takin hulmutessa hänen takanaan. ”Kävi ilmi, että Mustalla Kädellä on edelleen paljon ystäviä tässä kaupungissa.”
”Tai sinulla on!” Xen riemastui ja ryntäsi halaamaan maakenraalia. Killjoylle selvisi nyt, mihin ne kaikki Nurukanin lukemattomat tapaamiset edellisten viikkojen aikana olivat liittyneet.
”Keitä he ovat?” Killjoy kysyi.
”Mustan Käden vanhoja työntekijöitä, sotaveteraaneja, hulluja… niitä jotka vain tahtovat saarelta pois hinnalla millä hyvänsä”, Nurukan selitti. Killjoy tiesi nyt, mitä Hatae oli tarkoittanut sillä, että he teknisesti olivat tehneet samaa kuin Varjottu.
”Ei jäädä tähän nyhväämään!” Hatae käskytti. ”Portaat ovat vasemmalla. Mennään lähemmäksi.”
Killjoyta ei tarvinnut kahdesti käskeä. He käytännössä juoksivat ne portaat alas. Hangaarin tasalla Xen tajusi, miten valtava alus todella oli. Ylhäältä katsottuna sen naurettava skaala ei ollut vielä käynyt aivan selväksi, mutta alhaalta hän viimein ymmärsi, miten kolossaalinen hänen isänsä vanha sota-alus oli.
”Ammusvarastojen täyttäminen on ollut melkoinen haaste”, Hatae myönsi. ”Komeettaan ja Vordak-tykkeihin pystytään valmistamaan ammuksia aluksen omissa ahjoissa, mutta nuo BH-88 konetykit vaativat pikkuisen luovuutta. Meidän piti käytännössä keksiä niiden ammusten kaavat uudelleen, ja aloittaa valmistus itse.
Cody tiesi BH-88:n viittaavan aluksen kahteenkymmeneenneljään Mörkö-tykkiin. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näyttämään ne Bladikselle.
”Oikealla puolellanne löytyy infotaulu, jossa aluksen tekniset spesifikaatiot ovat paremmin esillä, jos tulee jotain lisäkysymyksiä”, Hatae opasti. Xen loikki välittömästi sen luokse Mavrah vanavedessään. Killjoyn ja Codyn ei tarvinnut. He osasivat jokaisen yksityiskohdan ulkoa.
Kaksi heidän ohitseen juossutta matorania pysähtyivät tekemään kunniaa, ja jatkoivat sitten matkaa aluksen sisäosiin. Lastaustelinettä pitkin astellessaan he joutuivat väistämään, kun valtavalla lastauskoneella sitä pitkin ajeleva Kek vilkutti Nurukanille, ja lähti hakemaan uusia kontteja sisään vietäväksi.
”Teille pitäisi olla ruokaa täydelle miehistölle noin neljän kuukauden tarpeisiin. Ammuksia ainakin kolmeen Kohiki-salmeen ja sitten miehistön jäsenien henkilökohtaista omaisuutta, tietenkin”, Naho selitti. ”Kuten Nurukan sanoi, vapaaehtoisten määrä ei vielä riitä täyteen taisteluvalmiuteen, mutta pienellä luovuudella pääsette aika lähelle. Aluksen varastot oli myös täynnä kaikkea sota-ajan roinaa. Näiden kommunikaattoreiden vanhempia malleja oli useampi sata, ja satelliitteja myös.”
”Miten olet onnistunut hankkimaan tuollaisen määrän varusteita ilman, että Dume on yrittänyt estää?” Killjoy ihmetteli.
”Valehtelemalla Dumelle, että ne ovat omia aluksiamme varten”, Naho virnisti. ”Hän hoksaa petoksen ennen pitkään, mutta te olette siinä vaiheessa jo kaukana.”
”Jos myrsky ei olisi tuollainen, olisimme varmaan jo lähtövalmiita”, Nurukan huomautti. ”Dume saa katsella meitä siihen asti, että se laantuu.”
”Suosittelen pitämään melko matalaa profiilia siihen asti”, Naho yhtyi Nurukanin huomioon. ”Le-Metrun tempauksen jälkeen hän olisi varmaan valmis usuttamaan koko vahkiarmeijan niskaanne, ellei tilanne olisi, mikä on…”
”Onko meillä muuten vieläkään tietoa, mitä niille on tapahtunut?” Xen ihmetteli. Mavrah pudisteli siihen päätään.
”Tutkinta edelleen käynnissä. Linkki vahkien keskusverkkoon katkennut. Miksi? Vaikea sanoa.”
Suurin osa läsnäolijoista tiesi, että Mavrah tarkoitti Biancaa. Tämän sanat viimeisestä kohtaamisesta palasivat jälleen Killjoyn mieleen.
”Mennään sisälle! Saatte ihan kunnon kierroksen”, Hatae julisti. Turagan kiertoajelu oli hyvin perusteellinen. He kävivät läpi kaiken miehistön huoneista asevarastoihin ja pienempiin komentokeskuksiin. Matkan varrella heidän joukkoonsa liittyi paljon aluksessa hääräillyttä tulevaa miehistöä. Atu-Ma ja Asoro kävivät kättelemässä Killjoyta ja Xeniä henkilökohtaisesti. Eivätkä he olleet ainoita. Huaiden kävi moikkaamassa heitä matkallaan omaan punkkaansa.
Xenin sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän näki vähän matkan päässä Huaidenista tavaroitaan purkavan valkoisen vortixxin. Oren, se baarimikko Vanhasta Onusta, jonka viinat Xen oli käynyt juomassa, oli myös lähdössä heidän matkaansa.
He viettivät pisimpään reaktorihuoneessa, jossa Hatae innostui selittämään lisää sotahistoriallisen seuran toiminnasta Metru Nuilla. Sen aikana sekä Xen että Cody kuitenkin huomasivat Killjoyn kadonneen jonnekin. Codylla oli kuitenkin aavistus siitä, mihin tämä oli mennyt, joten komentaja edellä he lähtivät Nahon ja Nurukanin huomaamatta hiippailemaan kohti komentosiltaa
Se oli vielä aika pimeä ja melko pölyinen. Oli selvää, että sen entisöintiä ei oltu vielä ehditty aloittaa. Se ei kuitenkaan haitannut Killjoyta, joka oli laskenut kypäränsä pimeän hologrammipöydän päälle ja siveli nyt sen pintaa hiljaa ajatuksiinsa uppoutuen. Hän vannoi, että Kohiki-salmella alukseen tarttuneen öljyn katkun pystyi edelleen haistamaan.
Silti se tuntui Killjoysta jotenkin kotoisalta. Kai se johtui vain siitä, että hän oli käytännössä viettänyt aluksella useamman vuoden elämästään. Se oli ollut hänelle koti siinä missä Onu-Metrukin. Ja vaikka sen komentaminen oli ollut hengenvaarasta toiseen loikkimista, oli hän silti selviytynyt niistä kaikista.
Hän kuuli lähestyvät askeleet. Cody jäi jonnekin sivummalle ihastelemaan vanhaa komentopistettään, kun Xen taas asteli isänsä vierelle ja istahti hologrammipöydän reunalle hymyillen.
”Näytät siltä, että mielesi päällä on paljon”, Xen huomioi. Se oli toki melkoista vähättelyä. Killjoy käänsi kämmentään ja puhalsi siihen sipaisusta tarttuneen pölykerroksen pois.
”Koko elämäni luulin, että tulisin kuolemaan tällä komentosillalla. Se, että seison tässä yhä kaiken tämän ajan jälkeen tuntuu…”
Naho oli varmasti tiennyt, mitä oli tehnyt, kun oli paljastanut sen heille juuri Le-Metrun tapahtumien jälkeen. Toa tasan tarkkaan tiesi, mitä Kohiki-salmella oli tapahtunut silloin, kun tämä itse oli ollut puolustamassa Coliseumia. Killjoyn oli pakko arvostaa Nahon huumorintajua. Hän jopa hieman ällisteli sitä, että sen raivonpurkauksen jälkeen, minkä he olivat komentotornissa ottaneet vastaan, Naho oli yhä valmis auttamaan heitä tällä tavalla.
”Tämä on kyllä upea juttu”, Xen miltei kuiskasi. ”Hitto vie, mikä tällaisen aluksen edes haastaa? Voisimme tehdä sillä niin paljon…”
”No itse asiassa”, Cody kiirehti korjaamaan. ”Tykkien asennostakin osaat varmaan päätellä, että tämä alus on suunniteltu maa- ja merikohteita vastaan. Se kuitenkin rakennettiin vastaukseksi Xian Rautalaivastolle. En halua tietää, miten se selviää puhtaasta ilmataistelusta. En ainakaan ilman laivuetta puolustushävittäjiä tai täyttä miehistöä.”
”Niiden aika tulee”, Killjoy hymähti.
”Niin tulee”, Xen nyökkäsi. Oli hieman masentavaa, että komentosillan ikkunasta näki ainoastaan hangaarin harmaan katon. Hän pystyi jo kuvittelemaan tähtitaivaan ja loputtoman horisontin sen tilalle.
”Tongu tulee muuten vihaamaan tätä”, Killjoy naurahti. ”Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että tämä mahtuu mihinkään telakan rakennuksista. Pitää muistaa soittaa etukäteen, että olemme tulossa, että ehtivät raivata tilaa.”
Xen ei tiennyt, kuka oli ”Tongu”, mutta nimi aiheutti Codyssa selvästi jonkinlaisen reaktion.
”Olet siis viimein päättänyt sen. Me lähdemme Bio-Klaaniin?”
”Lähdemme”, Killjoy myönsi. ”Huolimatta siitä, mitä maailmalla tapahtuu… olit aivan oikeassa. Yksi taistelu kerrallaan. Sitä paitsi siellä on aika paljon porukkaa, joille olen anteeksipyynnön velkaa.”
Cody huokaisi helpotuksesta. Siitä puhuttelusta, jonka hän oli pitänyt, oli ollut ehkä sittenkin jotain hyötyä.
”Tarkoittaako se, että harkitset myös Varjotun diiliä?” Xen kysyi. ”Se, jossa se tarjosi apua Klaanille?”
”Harkitsen, totta kai”, Killjoy myönsi. ”Se, löytyykö minulle sopivaa tanssipukua on sitten eri asia. Ja kutsussa oli plus ykkönen, johon yksikään Brezeistä ei kyllä suostu.”
Xen naureskeli jo pelkälle mielikuvalle, ja Codykin, vaikka ei kovin innostuneena Varjotun pussiin pelaamisesta, myönsi, että tämä oli heidän ensimmäinen hyvä suunnitelmansa pitkään aikaan. Killjoy kuvitteli mielessään Tawan ilmeen, kun he saapuisivat. Hän oli luvannut armeijan vahkeja, mutta se vaihtoehto oli sulkeutunut jo aikoja sitten. Tämä olisi kuitenkin hyvä lohdutuspalkinto.
Xen näki isänsä haaveilevan katseen ja jäi hetkeksi vain tuijottelemaan sitä. Jopa hänen rintansa kivistys tuntui hetkeksi kaikkoavan. Edes Killjoy ei voinut olla hetkeä hymyilemättä ajatukselle siitä, että he olisivat viimein palaamassa kotiin.
Siellä kaikki järjestyisi.
Uusi alku.
Ensimmäistä kertaa viikkoihin Killjoy uskalsi myöntää, että hänessäkin oli jäljellä rippeitä toivosta.
EPILOGI
Nykyhetki
Huone, jonka Xen oli itselleen vallannut, oli kuulunut alun perin hänen isälleen. Sen pystyi päättelemään myös sen kunnosta: Se oli käytännössä koskematon. Kenraalikapteeni Nui-Kralhi ei yleensä poistunut komentosillalta komennuksien aikana, ja tälle varattu henkilökohtainen tila oli jäänyt melko olemattomalle käytölle. Hän oli luopunut huoneesta mielellään. Xen oli ottanut vastuun heidän tutkimusmateriaalinsa tarkastamisesta, joten hän tarvitsi rauhaa loputtomien muistiinpanojen ja raporttien läpikäyntiin.
Mavrahin muistiinpanot ja löydöt olivat ne, mihin Xen oli edelliset päivät pääasiassa käyttänyt. Luovalla etsivätyöllä professori oli onnistunut löytämään kopion kopion kopioita joistain Nizin Bohrok-tutkimuksien aikaisista asiakirjoista. Jopa Sanaha oli tullut avuksi siinä kohtaa, kun oli kuullut Xenin tilasta. Hän oli avannut muutaman ”salaisen kansion”, joihin hän ei olisi missään nimessä saanut päästää ketään käsiksi. Hän oli kyllä myös uumoillut, että kukapa sen saisi enää tässä vaiheessa tietää.
He eivät silti olleet päässeet selkeään yhteisymmärrykseen siitä, miten Xenin kuula oikeastaan toimi. Codyn kuulaan vertaileminen oli tuonut odotetun tuloksen. Komentajan kuula oli vanhempi ja rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi. Nuparun ja Mavrahin yhteispäätelmä oli, että teoria sodassa kaatuneiden kasaan puristetuista tietoisuuksista piti ehkä Codyn osalta paikkansa. Xenin kuulasta pystyi kuitenkin jo päällisin puolin päättelemään, että kyse oli jostain muusta. Hänen vuotaneesta sielunesteestään takaisin tulleet analyysit eivät olleet täysin yksimielisiä. Killjoy oli lähettänyt tiedot analysoitavaksi vielä Nascostoonkin, mutta sieltä he odottivat yhä vastausta.
Ei Xenillä muuten kiire olisi ollut – Nuparun kanohiuute oli tosiaan pitänyt kuulan vuotamasta enempää, mutta rintaa vaivannut kivistys oli tasaisesti pahentunut päivä päivältä. Seisomisesta oli tullut fyysisesti raskasta ja istualtaankin hänen piti välillä vain keskittyä hengittämiseen. Todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli vain nukkua. Samaan aikaan hän tiesi, että Killjoy ei ollut luultavasti nukkunut lainkaan. Edellisen kerran hän oli ilmoittanut ottavansa nokoset sen jälkeen, kun he olivat neljä päivää aikaisemmin hyvästelleet Miksun, kun tämä oli lähtenyt viemään Killjoyn vanhaa haarniskaa Nascostoon.
Heidän alkuperäisissä suunnitelmissaan oli koukata itsekin sitä kautta matkallaan Bio-Klaaniin, mutta edelleen kasvava myrsky oli laittanut sille stopin. Mitään niin isoa kuin Xcution ei yksinkertaisesti voinut lentää sellaisella säällä. Ja vaikka Naholla oli ollut Le-Metrun tapahtumien jälkeen täysi työ pitää Dume poissa heidän niskastaan, oli jopa hän ollut sitä mieltä, että olisi parempi, jos he viivästyttäisivät lähtöä siihen saakka, että myrsky laantuu.
Jos se koskaan laantuisi. Xen ei yleensä katsellut sääennustuksia, mutta nyt niistä oli tullut joukon jokailtainen yhteinen rituaali. Meteorologit ympäri pohjoista kokoontuivat aina illalla keskustelemaan päivän uusista myrskyyn liittyvistä havainnoistaan. Kaksi asiaa oli siinä kohtaa käynyt jo selväksi: Myrsky oli rajumpi kuin kukaan oli koskaan nähnyt, ja vesi, jota se tauotta ryöpytti, ei ollut tavallista.
Naho oli ollut edellisen viikon erityisen säikky myrskyn vuoksi. Jokin siinä oli sekoittanut toan aistit täysin. Se, mitä Xen ei ollut odottanut, oli Killjoy, joka myös tuntui olevan hermostunut myrskyn vuoksi. Xen epäili, että se ehkä johtui kuitenkin vain siitä, että hänen isänsä pelkäsi kastumista.
Sitten olivat ne teoriat, että myrskyn saapuminen oli jollakin tapaa syypää vahkien sammumiseen. Se oli ollut joku Killjoyn ja Mavrahin välinen keskustelu. Sadetta oli nimittäin ollut myös Valkoisen Valtakunnassa, kun Killjoy oli siellä edellisen kerran käynyt. Ja nyt hänellä oli ollut vaikeuksia uneksia itseään sinne enää. Maailman kirjat tuntuivat joka tapauksessa olevan sekaisin. Mavrah oli kuitenkin uumoillut, että myrsky vain ehkä estää jotenkin Biancan signaaleja kulkemasta, jonka vuoksi vahkit olisivat menettäneet tähän yhteytensä.
Oveen kuului koputus. Xen ei kuulokkeet päässä ensin meinannut sitä kuulla, mutta toisen kerran jälkeen hän toivotti koputtelijan tervetulleeksi.
”Se on auki!”
Se oli Cody. Hän ei avannut ovea edes kokonaan, vaan ainoastaan kurkisti siitä sisään.
”Killjoy on kutsunut ylimääräisen kokouksen koolle. Oletko tulossa?”
Muistiinpanoihin keskittyessään hän ei ollut huomannut ryhmäkeskusteluun ilmestyneitä viestejä, joissa Killjoy pyysi kaikkia kynnelle kykeneviä komentosillalle.
”Tiedätkö, onko se kiireistä?” Xen kysyi.
”Ei hajuakaan, Mavrahin puheista päätellen se taitaa liittyä jotenkin myrskyyn”, Cody uumoili.
Xen oli suoraan sanottuna melko uupunut, eikä pystyyn nouseminen juuri sillä hetkellä tuntunut viisaalta ajatukselta.
”Jos se on vaan säätsekkaus niin jätän väliin. Laittakaa tiivistelmä keskusteluun, jos tulee jotain tärkeää.”
Cody nyökkäsi, vilkaisi hetken aikaa papereita ja vihkoja Xenin pöydällä, ja sulki sitten oven perässään. Xen jäi huoneeseen puristamaan rintaansa. Helvetti soikoon. Joko puhuminenkin alkoi käydä niin raskaaksi?
Xcutionin kantta pitkin kulkeva yhdyskäytävä oli suorin reitti Xenin huoneelta komentosillalle, ja Cody marssi sen melkoisella tahdilla. Ulos aluksesta astuminen tuntui aina oudolta, sillä se ei ollut todellisuudessa ulos pääsemistä lainkaan. Vain Nivawk-aseman hangaari kolmentoista harmaat seinät, harmaa lattia ja harmaa katto. Codynkin kädet olisivat syyhynneet jo päästä lentämään, mutta hän ehkä heistä kaikkein parhaiten tiesi, ettei se ollut sellaisella kelillä mahdollista.
Komentosillalla seisoi Killjoy kädet ristittyinä selkänsä taakse kahden toan seurassa. Nurukan ja Naho olivat kerääntyneet kommunikaatiopöydän ympärille. Valot paloivat ja koneet olivat käynnissä. Komentosilta oltiin saatettu toimintakuntoon vielä samana päivänä, kun Killjoy oli saanut tietää vanhan lippulaivansa olemassaolosta.
He katsoivat pohjoisen maailman sääkarttaa. Pohjoissakara, koillissakara ja isot osat keskikupolia loistivat suurella näytöllä kirkkaansinisenä. Cody huomasi heti, että siihen oli ilmestynyt jotain uutta. Koillissakaraan oli ilmestynyt uusi rintama. Tai jopa kokonainen uusi myrsky.
”Killjoyn arvio mahdollisesta yhteydestä huolestuttava. Uusi säärintama mahdollisesti todiste asioiden välisestä suhteesta”, Mavrah selitti. Cody ei edes ollut huomannut pikkumiestä kommunikaatiopöydän takaa.
”Missä mennään?” Cody kysyi.
”Uusi rintama on syntynyt Kristallisaarien yläpuolelle kuin tyhjästä”, Naho selitti huolestuneena. ”Myrskyt eivät vain ilmesty tuolla tapaa. Sitten Killjoy kertoi, että hänellä on aineistoa, joka saattaisi jollain tapaa selittää ilmiön.”
Cody tuijotteli karttaa hetken aikaa uutta rintamaa ihmetellen. Se ei näyttänyt aivan yhtä voimakkaalta kuin Steltinmerellä raivoava, mutta massiivinen sekin oli.
”Millaisesta aineistosta puhumme?” Nurukan kysyi. Killjoy asetti sormensa näytön kelaussäätimille ja alkoi rullata kokoelmaa suttuista vartalokamerakuvaa.
”Mitä me oikein katsomme?” Naho ihmetteli.
”Muistatte varmaan sen Taras Silin operaation, mitä olemme Brezien kanssa suunnitelleet jo pitkään. Curuvar on hiillostanut minua viimeiset kolme viikkoa siitä, että menetämme hyökkäysikkunan, ja annamme viholliselle mahdollisuuden kasata puolustuksiaan, jos emme toimi nopeasti”, Killjoy selitti. ”Hän… oli tietenkin aivan oikeassa. Mutta minä olin täällä, enkä suostunut jättämään Xeniä yksin. Minun oli tehtävä päätös.”
Codyn leuka loksahti auki. Heidän edessään vilisevä kamerakuva oli suttuista, mutta siitä oli silti mahdollista ymmärtää vilahduksia. Valtava xialainen lentotukialus, joka jostain syystä lensi. Taivas täynnä suurisilmäisiä hirviöitä. Liekehtivä metsä. Joukkoja jumissa tulitaistelussa jonkinlaisen vihreän hirviön kanssa.
”Minä hyväksyin Operaatio Karieksen kaksikymmentäneljä tuntia sitten”, Killjoy kertoi. ”Breznikovat ilmoittivat viholliskosketuksesta kuusi tuntia sitten.”
He kaikki tuijottivat Killjoyta järkyttyneenä. Hän oli suunnitellut sitä operaatiota niin pitkään. Upottanut siihen niin valtavasti resursseja. Ja nyt, kun sen aika koitti, hän ei edes ollut siellä.
Hän oli valinnut Xenin. Cody tunsi siitä rinnassaan ylpeyttä.
”Lähetin Miksun heidän tuekseen. Siinä puvussa oli muutenkin suurin osa asejärjestelmistämme, joten paljosta tulivoimasta he eivät jääneet paitsi. Olen maihinnoususta lähtien yrittänyt saada selvää, mitä siellä tapahtui, mutta Steltinmeren myrskyn vuoksi sieltä on aika vähän kuvaa ja äänikin rätisee melko pahasti.”
Killjoy käänsi nuppia. Kuva oli pysähtynyt jonkinlaiseen railoon maassa. Ääni kuitenkin kuului edelleen.
”Mayday, mayday. Tämä on XMS Guardian. Iso viholliskohde on matalana, mutta saarelle tapahtuu jotain…”
He kaikki tunnistivat sen yhden Breznikovista ääneksi. Tämän ympäriltä kuuluvista laukausten äänistä ja valtavasta jyrinästä johtuen oli kuitenkin mahdotonta sanoa, kuka heistä.
”Helvetti soikoon… joku teistä sammuttaa nyt tuon palon!”
Kuului kaukaista huutelua ja selakhin yskintää, kun Brez palasi radiolähettimensä luokse.
”Miksu katosi jonnekin saaren sisään, emmekä ole saaneet häneen kontaktia sen jälkeen. Saari on haljennut kohta kahtia. Sieltä vyöryy… lihaa… koko saatanan saari on pelkkää lih-”
Ääni katkesi. Nurukan ja Naho vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Killjoyn ryhti oli valahtanut ja Mavrah näytti siltä, että uutta informaatiota oli tullut kerralla liikaa.
”Tuon jälkeen emme ole kuulleet heistä mitään”, Killjoy huokaisi. ”Uusi myrsky ilmestyi täsmälleen Taras Silin kohdalle vain muutama minuutti tuon lähetyksen jälkeen.”
Hänen ei tarvinnut selventää, mitä se tarkoitti. Mikä ikinä saaren sisältä olikaan ilmestynyt, oli selvästi syy uudelle myrskylle.
”Kai sieltä on edes jonkinlaista kuvaa?” Nurukan ihmetteli. ”Jotain, joka antaisi kontekstia.”
Killjoy huokaisi, mutta alkoi kelaamaan lisää. Hän peruutti aikajanalla muutaman minuutin Brezin viimeisestä radioviestistä taaksepäin. Tällä kertaa heillä oli kuvaakin. Jossain saaren syvyyksissä yksi Nascoston sotilaista oli yllättänyt hahmon kumartuneena jonkinlaisen luolan suulle.
”Hei, sinä! Paikallasi! Älä liiku!”
Vartalokamerakuvasta näki kuitenkin, kuinka hahmo luikahti luolaan sisälle, ennen kuin tätä ehdittiin estää. Killjoy kelasi sitä taaksepäin ja pysäytti kuvan paikalleen.
”Kuka helvetti tuo on?” Cody ähkäisi.
”Ei hajuakaan”, Killjoy vastasi. Hän olisi kertonut spekulaatioistaan ääneen, jos vielä yksi hahmo ei olisi juuri sillä hetkellä haparoinut komentosillalle.
Vakaman katse oli lasittunut. Kädet ojossa lähintä apua kohti haparoinut matoran oli huutanut jo äänensä käheäksi kivusta. Tämä ei päästänyt pihahdustakaan, kun romahti viisikon eteen komentosillan ovelle. Mavrah ja Naho kiirehtivät tämän avuksi ja huomasivat välittömästi, että matoranin kädet olivat täynnä syviä viiltoja ja halkeamia.
Kun Nurukan hälytti ensihoitohenkilöstön paikalle, ja loputkin huoneen väestä ryntäsivät auttamaan tuskan pökerryttämää naamiontakojaa, jäi heidän viimeiseksi katsomansa kuva näytölle heitä kummittelemaan.
Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon'” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta'”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi'”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Oli sarastuksen toinen aamu, kun Vaeltaja heräsi. Oli loputtomat mannut, metsät ja aavikot. Oli tasangot, oli meret. Oli syksyn sade ja viilenneet ilmat. Sille tielle Vaeltaja astui. Sielu oli intoa täynnä. Hengitys kulki kevyesti ja askel oli varma.
Sillä vielä ei silloin Vaeltaja tiennyt, millaiset murheet tiellä odottaisivat. Hän vaelsi vain. Päämääränään vain se, mikä vastaan sattui tulemaan.
Sillä hän rakasti tietä. Rakasti tuntematonta. Rakasti kaikkea sitä, mikä oli vielä näkemättä. Hän rakasti sitä huolimatta siitä, kuinka paljon se häntä myöhemmin satuttaisi…
Metru Nui, kaksi vuotta Kohiki-salmen taistelun jälkeen
Vain hetkeä aikaisemmin Mustan Käden lastausalue oli ollut tyhjä. Se oli ollut tavallinen näky hiljattain. Sodan päätyttyä suurin osa järjestön henkilökunnasta oli palannut takaisin kotikonnuilleen. Metrut olivat täyttyneet jälleenrakentajista. Toat olivat matkanneet etelään kohti kotisaariaan – tai niiden kotisaaria, joiden toa-kivet olivat heille voimansa antaneet. Muukalaislegioonankin jäsenet olivat yksi kerrallaan lähteneet rakentamaan itselleen uutta elämää. Kaiken sen jälkeen Mustan Käden käytävillä vaeltelivat lähinnä koneet. Koneet, ja ne muutamat, jotka olivat yhä uskollisia kenraalille, joka oli kiskonut heidät Onu-Metrun mudista takaisin päivänvaloon.
Mutta metalliset käytävät kaikuivat sinä iltana taas askeleista. Tukikohdan lastausaluetta kohti matkusti joukko, jollaista ei oltu nähty kuukausiin, kun Nui-Kralhi marssitti tuhatpäistä koneiden pataljoonaa kohti Onu-Metrun kolkkoa yötä.
Ne harvat, jotka tukikohdassa tarvitsivat unta, olivat heränneet metalliseen marssiin. Moni pomppasi ylös hädän kirvoittama hiki otsallaan. Lastausalueen reunoille yksi kerrallaan kerääntyneet katseet pelkäsivät, että sota oli syttynyt uudestaan. Mutta he saapuivatkin todistamaan aivan toisenlaista käännekohtaa Metru Nuin historiassa. Nui-Kralhin mahtikäsky oli yksiselitteinen: Mustan Käden oli aika päättyä.
Vain yksi asia seisoi hänen, hänen koneidensa ja ulkona jylisevän sotalaivan tiellä. Valkoiseen takkiin hätäisesti kietounut veden toa oli asettunut täsmälleen kenraalin kulkuväylälle.
Nui-Kralhin käsi nousi pystyyn ja tuhat jalkaparia otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin kunnes ne taas pysähtyivät. Marssimisen jylyn lakatessa kuului ainoastaan tuhannen täydellisesti synkronoidun kellokoneiston tikitys.
Ne olivat pysähtyneet kauas toasta. Eivät siksi, että tämä olisi ollut varteenotettava uhka, vaan koska joukkoa johtava kralhi ei tahtonut nähdä tämän kasvoja läheltä.
Ulkona ujeltava tuuli puhalsi tukikohdan sisälle heiluttaen Nizin takin helmaa väkivaltaisesti. Hän laittoi kädet taskuihinsa pitääkseen sen kurissa. Hän oli onnistunut pyyhkimään surun hetkeksi kasvoiltaan. Siinä oli auttanut se perusteellinen röyhkeys, jota hänen aviomiehensä parhaillaan harjoitti.
”Sinun tulisi astua sivuun”, Nui-Kralhin korotettu ääni kaikui. Tuhannen ja yhden silmäparin läpitunkeva tuijotus ei kuitenkaan saanut Niziä edes värähtämään.
”Tai mitä? Marssit päältäni?”
”Jos minun täytyy”, Nui-Kralhi vastasi. Tämän äänestä paistoi ennenkuulumaton happamuus. Sanat lausuttiin raivoa pidätellen.
”Liiku”, hän jatkoi. Niz vastasi vain pudistelemalla hitaasti päätään.
Kralhin käsi nousi jälleen pystyyn ja tämän etusormi puristui koukkuun. Pataljoona hänen takanaan otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin. Jyly oli hiljaisuuden jälkeen korviahuumaava. Alueen laitamilta kuului tapahtumia seuraavien kauhistuneita parahduksia. Nizin katse pysyi kuitenkin lujana. Hän nosti katsettaan uhmaavasti ja tuijotti Nui-Kralhia nyt visiirinsä ali nenänvarttaan pitkin.
Kaksi sormea. Kaksi askelta lisää. Tällä kertaa kralhinkin täytyi liikkua pataljoonansa mukana estääkseen muutaman jalanmitan rakoa itsensä ja pataljoonansa välissä kuroutumasta umpeen. Hän erotti yksityiskohdat vaimonsa Rurulta nyt hieman tarkemmin. Ja niin myös tämän murheen murtaman, mutta päättäväisen ilmeen.
”Jatka vain. Minä en aio liikkua”, Niz tiuskaisi. Vastaukseksi siihen pataljoona otti kolme askelta lisää. Ja kun veden toa ei siihen reagoinut, ottivat ne taas kolme lisää. Hampaitaan kiristelevä Nui-Kralhi oli nyt jo niin lähellä vaimoaan, että tämän läpitunkevan katseen välttely oli muuttunut mahdottomaksi.
”Miksi sinä et väisty?” Nui-Kralhi parkaisi epäusko äänessään. ”Mitä sinä kuvittelet saavuttavasti sillä, että tallaudut jalkoihimme?”
”Näytän sinulle, millaiset seuraukset päätöksilläsi on”, Niz vastasi.
”Luuletko, etten tiedä?”
”Tiedän, ettet tiedä.”
”Liiku”, Nui-Kralhi vaati vielä kerran.
”En liiku.”
Miruaan sen otsasta hierova kenraali huokaisi syvään. Tämän ryhti huononi Nizin jokaisen sanan seurauksena.
”Etkä taaskaan suostu selittämään? Seisot vain siinä nokka pystyssä etkä anna minulle mahdollisuutta ymmärtää.”
”Sinä… et ole valmis”, Niz huokaisi, mutta silminnähden katui sanojaan heti ne suusta päästettyään. Nui-Kralhi irvisti naamionsa kasvosuojan takana. Hän oli kuullut ne sanat niin monta kertaa, että ne aiheuttivat hänessä välittömän inhoreaktion.
”Niin minä vähän arvelinkin.”
”Minä… en tarkoittanut –”
”Niinkö? Nytkö et sitten tarkoittanut? Mutta edellisellä sadalla kerralla, kun tivasin sinulta vastauksia ja vain suljit oven nenäni edestä –”
”KOSKA SINÄ TEET JOTAIN KAUHEAA, JOS MINÄ KERRON!” Niz kiljaisi keuhkojensa pohjalta sävähdyttäen Nui-Kralhin ottamaan askeleen taaksepäin melkein suoraan takanaan seisovan vahkin päälle. ”KOSKA SINÄ OLET AINA SELLAINEN! JOS MINÄ KERRON SINULLE EDES PIENEN MURUSEN SIITÄ, MITÄ MEILLE TAPAHTUU, SINÄ JUOKSET VÄLITTÖMÄSTI SITÄ PÄIN VÄLITTÄMÄTTÄ SEURAUKSISTA!”
Nizin sanat tukahtuivat viimein palaan hänen kurkussaan. Hänen aviomiehensä röyhkeä temppu oli toistaiseksi onnistunut pitämään kyyneleet loitolla, mutta pato, jonka hän oli mieleensä rakentanut, oli saavuttanut murtumispisteen.
”Miksi sinä edes välität, mitä tekisin?”
Nui-Kralhin sanat aidosti hämmensivät veden toaa, joka vastasi kuin lihasmuistista. Jostain niin syvästä automaattisesta olettamuksesta, että hän ei onnistunut estämään sanoja karkaamasta huuliltaan.
”Koska minä rakastan sinua.”
”Niin kuin rakastit Ficustakin?”
Pala Nizin kurkussa katosi samassa tahdissa, kun Nui-Kralhi lausui sanansa. Keltaiset silmät Rurun takana laajenivat sekä kauhusta että häpeästä.
”Tuo… tuo ei ole reilua.”
”Aika rohkeaa puhua reiluudesta sen jälkeen, kun hylkäsit meidät. Toivottavasti Tarkastajan helmoissa oli helpompaa. Hän nyt ainakin varmaan puolsi Ficusta -”
”Lopeta…”
”Ehkä ensi kerralla mietit kahdesti, ennen kuin jätät tyttäresi tuollaisella tavalla. Tiedän, että minä en siinä vaakakupissa paljoa paina, mutta voisit edes –”
”Ole kiltti ja lopeta…”
Nui-Kralhin suu oli jo auennut sylkeäkseen ulos lisää happamia syytöksiä. Sanat kuitenkin pysähtyivät jonnekin kralhin kurkkuun, kun tämä oli huomannut silmäkulmassaan tutun hahmon seisomassa lastausalueen reunalla.
Vahkityttö oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tilanne kuitenkin paiskasi itsensä uudelle vaihteelle välittömästi, kun vahki huomasi isänsä kääntyneen tuijottamaan tätä.
Xen liikkui nopeasti, mutta jalkansa maahan päättäväisesti juurruttanut Niz ei liikahtanutkaan, kun tämän käteen tartuttiin. Xen yritti kaikin voimin vetää äitiään pois Nui-Kralhin ja tätä sokeasti seuraavan pataljoonan tieltä, mutta sai käteensä ainoastaan valkoisen takin hihan, joka repeytyi irti Xenin riuhtaisusta.
Niz ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain tuijotti hädän vallannutta tytärtään tämän silmiin, kun tämä aneli häntä tulemaan mukaansa. Hän tiesi oikein hyvin, ettei Xen ollut se viaton pieni sielu, jolle hän oli elämän antanut. He molemmat tiesivät, että surun murtama Nui-Kralhi oli todella valmis marssimaan veden toan yli katkeruuttaan purkaakseen.
Ja Nizin mieli oli muuttumassa nopeasti. Itsevarmuus hänen asennossaan varisi jokaisen Xenin anelevan lauseen myötä. Veri kohisi hänen korvissaan niin lujaa, että hänen alkoi olla vaikea kuulla enää yksityiskohtia, mutta tyttärensä huuliltaankin hän sai luettua ne sanat, jotka hänet lopulta rikkoivat.
”En halua menettää sinuakin.”
Hänen jalkansa nousi. Sitten toinen. Hän ei ollut enää omien liikkeidensä ohjaksissa, vaan antoi itsensä seurata Xeniä, joka kädestä pitäen raahasi häntä sivummalle. Niz ei enää katsonut taakseen. Hänen rintaansa kuristava sydänkivi pamppaili niin kovaa, että se olisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää. Mutta hänen oli pakko keskittyä juoksemaan, jotta pysyisi tyttärensä hätääntyneiden askelien perässä.
Jos hän olisi silloin tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän koskaan näki hopeisen Mirun takana tätä seuraavaa katsetta, kenties hän olisi valinnut sanansa toisin. Tosin kenties hän ajatteli niin vain, koska hän ei ollut kuullut sitä, mitä Nui-Kralhi oli ärjäissyt hänen peräänsä.
Xen sen sijaan kuuli. Ja ne sanat paloivat lopullisesti hänen mieleensä.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän.”
Koko elämänsä ajan Xen oli ajatellut niitä sanoja paksuimman mahdollisen kaunan ja katkeruuden lävitse. Joka päivä pitkän vankeutensa aikana, joka päivä sen jälkeen. Ja kun hän viimein kohtasi isänsä uudelleen Onu-Metrun syvyyksissä, hänen mielessään kelautuivat vain ne myrkylliset sanat.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän…” Xen kokeili niitä omassa suussaan. Niiden maku oli muuttunut vuosikymmenien saatossa, mutta kaikkein suurimman osuman niihin oli tehnyt ne Nurukanin muistoissa vellovat hetket, jotka olivat viimein selittäneet hänelle, mistä Nui-Kralhin petos oli saanut alkunsa.
Metallisen kaiteen päällä jalkojaan roikottava Xen kelasi muistoa edestakaisin uudelleen ja uudelleen. Joka kerta hän pysähtyi samoihin hetkiin. Nui-Kralhin sanoihin, hänen äitinsä suruun ja viimeiseen hetkeen, kun hän oli juossut paikalle kiskomaan tämän pois isänsä marssin tieltä. Hän palasi uudestaan ja uudestaan takaisin muiston alkuun. Hän tiesi vallan hyvin, mitä sen lopussa tapahtui. Tukikohdan eteen parkkeerattu pieni laivasto lensi pois jättäen heidät suojattomiksi. Yksin Metru Nuille aina siihen asti, kunnes Bio-Klaanin sankarit katkaisivat siitä alkaneen murheiden ja tragedioiden kierteen.
Xen oli vältellyt muistoa tietoisesti jo pitkään. Kokemus oli myös hyvin erilainen siitä, millaista Nurukanin unenomaisissa muistoissa oli ollut. Xen muisti omistaan jokaisen yksityiskohdan valokuvantarkasti. Jokaisen äänen kuin hän olisi kuullut ne vain sekunteja sitten. Jokainen tunne, jonka hetki oli herättänyt, viilsi kuin hän olisi kokenut ne ensimmäistä kertaa.
Mutta siitä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään muistosta irtautuakseen. Jo mittaamattoman pitkän ajan hän oli vain elänyt sen uudelleen ja uudelleen. Ja joka kerta viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen omat nuoremmat kasvonsa täynnä hätää ja murhetta. Vaikkakin hän tiesi niiden olevan nuoremmat ainoastaan muutaman kolhun puutteesta.
”Olet yhä täällä.”
Yllättävä ääni sai Xenin sätkähtämään. Hän melkein tipahti lastausalueen yläpuolella kulkevan kävelytien reunalta, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Häntä ei erityisesti houkuttanut selvittää, mitä tapahtuisi, jos hän rämähtäisi naama edellä vahkirivistöihin. Hänellä oli huonoja kokemuksia pään sisällä syntyvästä kivusta.
Yllättävä äänen lähdettä ei tarvinnut kauaa etsiskellä. Kaiteelle hänen viereensä oli ilmestynyt pitkä hahmo, joka heilutteli jalkojaan miltei identtiseen tahtiin Xenin kanssa. Trynakasvoinen makuta tuijotteli alla avautuvaa näkyä ja erityisesti paikalleen jähmettynyttä veden toaa, jota muiston nuorempi Xen veti perässään. Hetken tuijoteltuaan tämä kuitenkin käänsi kasvonsa tätä suu ammollaan ihmettelevään vahkiin.
”Tuskin tämä on kuitenkaan muistoistasi murheellisin?”
”M- mitä?” Xen sai kakistettua. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mistä makuta oli hänen mieleensä ilmestynyt, tai mistä tämä oikein puhui.
”Tämä muisto”, Tarkastaja täsmensi. ”Onko se todella se, mikä kalvaa sinua kaikkein eniten?”
Xen onnistui työntämään lukemattomat kysymyksensä syrjään pieneksi hetkeksi. Hän tuijotti hetken aikaa omia hätääntyneitä kasvojaan, sitten äitiään ja lopuksi isäänsä, jonka ilmeestä sai naamion vuoksi kaikkein huonoiten selvää. Sitten hän nosti katseensa takaisin Tarkastajaan, joka katsoi yhä läpitunkevasti hänen silmiinsä.
”Onko… onko sillä jotain väliä?”
”Paljonkin. Niin kauan, kun vellot epäolennaisessa, olet jumissa täällä. Vankina omissa ajatuksissasi.”
”Jumissa täällä”, Xen toisti. Hän ei ymmärtänyt, millä tapaa hän oli ”jumissa”. Kaikki oli juuri niin kuin hän tahtoikin. Muisto, joka hänen allaan itseään toisti, täytyi olla vastaus hänen syvimpiin mietteisiinsä. Sen täytyi sisältää kaikki ne vastaukset, mitä hän kaikkein palavimmin tarvitsi. Miksi ihmeessä se olisi jumissa olemista? Tarkastajan sanoissa ei tuntunut olevan mitään tolkkua.
”Oletko edes hetkeksi pysähtynyt miettimään, miksi olet täällä?”
Xen tuhahti. Ei hän tietenkään ollut. Ainoa asia, millä juuri nyt oli väliä, olivat ne sanat, joilla Nui-Kralhi oli Nizin hyvästellyt. Se oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli herännyt Nurukanin vierestä pää täynnä menneisyyden kaikuja. Hänen oli pakko ymmärtää, oliko hän ollut väärässä kaiken aikaa. Oliko hänen äitinsä aivan sitä, mitä hän oli koko lapsuutensa kuvitellut?
”Xen, sinä olet täällä ikuisesti, jos et myönnä sitä itsellesi?”
”Myönnä mitä?”
”Kuten sanoin. Että tämä ei ole murheistasi suurin.”
”Miksi se on huono asia?”
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
Tarkastajan sanat upposivat Xenissä jonnekin syvälle. Ne kouraisivat häntä sydänalasta tavalla, jota hän ei odottanut. Kuin hän olisi unohtanut jotain ja nyt muisti yhtäkkiä uudestaan. Muisti, että…
”… kun me kuolemme.”
Se oli kuin tulppa olisi poistettu hänen muistojensa kuvainnollisen altaan pohjasta. Kaikki ne asiat, jotka hän oli epätoivoisesti yrittänyt työntää pois tajunnastaan tulvivat takaisin hyökyaallon lailla. Pakomatka tukikohdan syvyyksiin. Hirviöt hänen kintereillään. Kipu. Tuska. Makuta Abzumo…
Makuta Abzumo.
Hänen verensä seisahtui. Se, että hän oli kuollut, tuntui murheista pienimmältä. Hänen kurkkuaan kohti nouseva ahdistus ei ollut peräisin siitä, että makuta oli päättänyt hänen elämänsä, vaan siitä, mitä tämä oli tehnyt ennen sitä.
”Hän… hän…”
”Minä tiedän”, Tarkastaja vastasi ja laski kylmän kalmaisen kätensä Xenin olkapäälle. Normaalisti sellaisessa kosketuksessa ei olisi ollut mitään lohduttavaa, mutta Xen tarttui siihen kuin makutan kämmen olisi ollut maailman lämpimin takkatuli. Vanhan ystävän kosketus oli ainoa asia, joka esti häntä hyperventiloimasta itseään tukehduksiin. Hetket ennen hänen kuolemaansa vilisivät hänen silmissään yhtä valokuvantarkasti kuin muisto hänen edessäänkin. Hän näki kaiken. Tunsi kaiken. Maistoi ja haistoi…
Se tuntui epäreilulta. Jos hänen piti kerran olla kuollut, miksi hän muisti? Eikö olemattomuuden olisi pitänyt tuoda mukanaan rauha? Paniikki Xenin suonissa alkoi pisara pisaralta korvautua vihalla. Miksi hän ei olisi vain saanut kadota ajatuksineen ja muistoineen?
Tarkastaja ei sanonut mitään, vaan puristi lujempaa. Ele väänsi lopulta Xenin katseen väkisin omista jaloistaan takaisin ylös Tarkastajan tyhjäkatseiseen Trynaan.
”… miksi juuri minä?”
Tarkastaja ei selvästi halunnut vastata Xenin kysymykseen. Hänen piti tulla johtopäätökseen omin neuvoin. Kaikesta surusta ja tuskastakin huolimatta, Xenin piti ymmärtää se itse.
Mutta Makuta Abzumon läpitunkeva nauru ei jättänyt häntä rauhaan. Xen ei ymmärtänyt, miten kukaan – tai mikään – pystyi tekemään jotain niin hirveää ja nauraa samaan aikaan.
Jos hän ei olisi niin määrätietoisesti halunnut suojella Nimdaa… ehkä asiat olisivat menneet toisin. Ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos Matoro ei koskaan olisi antanut Nimdaa hänelle, ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos hän olisi vain sanonut ei.
Siitähän se kaikki oli lähtenyt. Ensin Bio-Klaanista saapuneet soturit olivat antaneet hänelle vapauden. Ja vapauden jälkeen Matoro antoi hänelle valinnan.
Siitähän se kaikki johtui. Helvetin valinnoista. Vapaus oli työntänyt hänet suoraan murheeseen.
Ei kukaan ollut kertonut hänelle, kuinka valita oikein. Ei varsinkaan hänen äitinsä, joka hänen muistoversionsa vanavedessä katosi jonnekin tukikohdan syövereihin.
Eikä hän voinut kuin arvailla, olisiko hänen isänsä opettanut hänelle toisin. Ei hän koskaan ollut edes harkinnut mahdollisuutta kysyä.
Koska, mitä Nui-Kralhi oli marssinsa päätteeksi sanonut, piti täysin paikkansa.
Hän oli aina välittänyt äidistään enemmän.
Ja nyt hän epäröi, oliko sekin ollut väärä valinta, kun hän tiesi, mitä tämä oli tehnyt saadakseen Nui-Kralhin sanomaan kaikki ne myrkylliset sanat.
”Minulla ei ole sanoja, jotka saisivat olosi tuntumaan paremmalta”, Tarkastaja vastasi viimein Xenin anelevilla silmillään esittämään kysymykseen.
Xen käänsi katseensa pettyneenä taas kohti maata. Hän vilkaisi kohti lastausalueen auki ammottavasta seinästä ulos Metru Nuin yöhön. Valosaaste piti kuitenkin huolta, ettei tähtitaivasta pystynyt paljain silmin juuri sillä hetkellä näkemään. Edes se kirkkaimpana loistava punainen pirulainen ei siunannut Xeniä läsnäolollaan.
”Miksi sitten edes olet siinä?” hän tiuskaisi. Vanhan ystävänsä näkeminen pitkästä aikaa ei ollut tuonut hänelle toivomaansa lohtua. Tarkastajan käsi nousi hitaasti hänen olkapäältään.
”Tuon vuoksi”, Tarkastaja kuitenkin vastasi kärsivällisesti ja osoitti sormellaan alaspäin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että tämä ei osoittanut alhaalla itseään kelaavaan muistoon, vaan Xenin omaan kämmeneen. Siihen, josta versosi jotain hentoa ja vihreää.
Kummallisinta oli, ettei hän ollut siihen saakka huomannut sitä laisinkaan, vaikka hän muisti oikein hyvin, mistä se oli peräisin. Hehkuva kasvi Mustan Käden tukikohdassa oli valinnut hänet uudeksi kasvualustakseen.
”Jokaisessa luomuksessani on pieni pala minua. Niin paljon minä pelkäsin kuolemaa. Vuodatin itseäni kaikkeen, jotta kaikuni saisi kärsiä ikuisesti.”
”Sinä olit todellisuudessa paljon parempi lohduttaja”, Xenin sai ajatuksensa viimein sanoiksi. ”Nyt saat kaiken kuulostamaan vain pahemmalta…”
”Mutta se on kaikki totta.”
Tarkastajan katseen oli vuoro harhailla kohti heikosti siintävää tähtitaivasta. Päätellen siitä, kuinka valo himmeni ja voimistui rytmikkäästi Trynan silmäkuopissa, Xen päätteli, että makuta näki siellä jotain, mitä hän ei.
”Tiedät varmasti sanonnan siitä, kuinka elämämme vilisee silmissämme, kun kuolemme. Se on aivan totta, mutta tuo miete saa sen kuulostamaan siltä kuin meitä siunattaisiin läpiluvulla elämämme parhaista hetkistä. Se on kuitenkin valhe, joka on keksitty lohduttamaan niitä, jotka jäävät elävien kirjoihin menehtyneitä suremaan.”
Xen huokaisi syvään, mutta makuta ei ollut aikeissa päästää tätä vielä sanojensa otteesta.
”Kun loppumme koittaa, näemme kaikki ne hetket, joita kadumme kaikkein eniten. Muistamme asiat, joiden sanominen satutti, ja kuulemme ne sanat, jotka jätimme sanomatta, vaikka olisi pitänyt. Kun elämä jättää meidät, maksamme hinnan jokaisesta virheestä.”
Xen pudisteli päätään. Hän ei enää halunnut Tarkastajan jatkavan. Hänen vanhempiensa kivulias keskustelukin oli ollut tätä parempi kohtalo.
”Ja siksi tiedän, Xen, että tämä ei ole se. Tämä muisto ei ole suurin katumuksesi. Äitisi pelastaminen marssivan Nui-Kralhin edestä ei ollut virhe. Eivätkä tuolla lausutut sanat koskaan olleet sinun vikasi.”
Vahkin katse nousi takaisin makutaan, jonka kasvot olivat kuitenkin yhä naulittuina yötaivaaseen.
”Joten mikä on?” Tarkastaja kysyi kääntäen samalla katseensa vastaten Xenin tuijotukseen. ”Mikä on se muisto, jota olet täällä pakoilemassa? Se asia, jonka vuoksi katsot mieluummin vaikka eroavia vanhempiasi.”
Xen puri hammastaan niin kovaa, että sattui. Hän nosti molemmat kätensä silmiensä eteen ja seurasi, kuinka halkeamia alkoi ilmestymään niissä sinne, missä Tarkastajan kasvi ei kukkinut. Hennot metallin raksahtelut kertoivat Xenille kaiken tarpeellisen. Hänen mielensä sisäinen minänsä oli alkanut ottamaan kiinni sitä, mitä hänen ruumiilleen oli tosimaailmassa tapahtunut.
”… kyllä sinä tiedät, mikä se on.”
”Niinkin paljon kuin se siltä ehkä näyttää, minä en ole pääsi sisäinen tuotos. Enkä todellakaan osaa lukea ajatuksiasi.”
Xen hymähti. Hän ei ollut laisinkaan varma siitä, kuinka rehellinen makutan kuvajainen hänen vierellään oikein oli. Räsähtely hänen raajoissaan kieli kuitenkin siitä, että Xeniltä oli loppumassa aika. Jos hän oli aikeissa vastata Tarkastajan kysymykseen, oli hänen toimittava nopeasti.
Yhdellä kevyellä loikalla Xen laskeutui kaiteelta lastausalueen metalliselle lattialle. Hänen molemmat jalkansa rutisivat uhkaavasti niiden tehdessä kontaktin maan kanssa, mutta ainakin toistaiseksi ne näyttivät olevan yhä ehjät. Tarkastaja lipui vilkkaasti tämän perään ja seurasi vahkia ulos. Siellä Xen pysähtyi, mutta tällä kertaa hän ei edes yrittänyt tähystää taivaalle, vaan suuntasi katseensa suoraan kohti eteläistä horisonttia.
Tarkastajan katse seurasi perässä. Mielimakutan yllätykseksi Ko-Metrun siluetti ei ollutkaan sellainen kuin sen olisi muiston kontekstissa kuulunut. Sillä Tiedon Torneista yksi puuttui käytännössä kokonaan ja kaksi sen viereistä näytti olevan edelleen ilmiliekeissä. Se hetki, jota Xen pakoili, oli siellä. Vain sykähdyksiä sen jälkeen, kun XMS Angonce oli jauhanut yhden torneista tomuksi.
Xenin kädestä kuuluva rasahtelu oli levinnyt nyt myös jalkoihin. Tarkastaja ei halunnut huomioida sitä ääneen, mutta tämä näki selvästi, kuinka Xenin vasempaan jalkaan ilmestyi ammottava halkeama.
”Sinun tulee kohdata se.”
”Miksi? Minä olen jo kuollut. Enkö minä saisi… levätä rauhassa?”
”Kenties sekin päivä koittaa, mutta tänään luomakunta tahtoo sinun vielä kärsivän.”
Xen vilkaisi ystäväänsä kulmat kurtussa. Tämän sanat olivat täydellisesti ristiriidassa koko heidän aikaisemmin käymän keskustelun kanssa.
”Mutta juurihan sinä sanoit –”
”Että olet täällä ikuisesti, jos et kohtaa katumustasi. Aivan. Sillä jos sinulla ei ole voimaa kamppailla elämästäsi, et saa tietoisuuttasi enää takaisin.”
Tarkastajan jähmettyneeltä naamiolta ei koskaan erottanut ilmeitä, mutta violettihopeinen savu sen takana velloi nyt kovempaa kuin se oli koskaan ennen Xenin läsnäollessa. Vahkin katse harhaili edestakaisin makutan ja palavan horisontin välillä. Sitten hän huomasi, että kasvin vihreä hohde hänen sormessaan oli myös kirkkaampi kuin vielä kertaakaan.
”Se pieni pala minua on ainoa asia, joka pitää sinua rajan tällä puolella, Xen. Mutta jos pysähdyt liian pitkäksi aikaa, niin sekin oljenkorsi on käytetty. Ja se, Xen, todellakin on, mihin sinun tarinasi päättyy.”
”Minun kai pitäisi olla onnellinen siitä, että kävi näin hyvä tuuri”, Xen sanoi happamasti. ”Että satuinkin löytämään sen sinun kasvisi sieltä kaiken kuolleen keskeltä.”
Jostain makutan haarniskan sisältä kuului vilpitön naurahdus. Xen ei edes ollut varma, oliko hän koskaan kuullut Tarkastajan nauravan.
”Tuuri, neiti Xen. Se, että uskot yhä tuuriin kertoo minulle luonteestasi paljon. Isäsi jätti sinuun paljon enemmän kuin luuletkaan.”
Xen ei tiennyt, kuinka suhtautua Tarkastajan huomioon. Ajatus siitä, että se olisikin ollut kohtalo, joka häntä elävien kirjoissa piti, ei lohduttanut häntä laisinkaan.
”Entä jos… minä en halua takaisin?”
”Sitten sinulla on oikeus istua alas ja luovuttaa. Et olisi meistä ensimmäinen.”
Xen ei saanut silmiään irti horisontissa palavista torneista. Hän tiesi täsmälleen, mikä muisto häntä niiden juurella odotti. Mutta vaikka hän tiesi, että hän ei välttämättä kestäisi sitä tuskaa, jonka sen kohtaaminen aiheuttaisi, olivat hänen ajatuksensa myös varmoja yhdestä asiasta: Se kipu ainakin harhauttaisi häntä niistä vielä kamalammista ajatuksista. Niistä ikuisuuksilta tuntuneista hetkistä, kun Abzumo oli-
”Ehkä minä menen sitten”, Xen sanoi yllättäen itsensäkin määrätietoisuudellaan.
”Ehkä sinä menet sitten”, Tarkastaja myönsi. Xenin hajoavista raajoista kuuluvaa natinaa alkoi olla jo vaikeaa jättää huomiotta. Vahkilla alkoi olla kiire. Tosimaailma otti tätä kiinni vauhdilla.
Xen otti muutaman askeleen eteenpäin. Niiden aiheuttama efekti sai hänet pyörälle päästään. Sen sijaan, että hän olisi itse lähestynyt Ko-Metrua, Ko-Metru olikin tullut lähemmäksi häntä. Tarkastaja oli sillä aikaa ristinyt kädet selkänsä taakse. Tämä nyökkäsi kannustavasti vahkille, joka oli kääntynyt hakemaan hyväksyntää ystävältään. Viimeisen varmistuksen siitä, että se, mitä hän oli tekemässä, oli oikein.
Nyökkäyksen rohkaisemana Xen otti taas muutaman askeleen eteenpäin, ja maasto liikkui jälleen. Hän seisoi jo Ko-Metrun rajalla. Hän erotti edessäpäin siintävän lentokoneen, joka oli parkkeerattu savuavien tornien juurelle.
”Kai sinä olet tulossa kanssani?” Xen ehti kysyä, mutta kun hän seuraavan kerran käänsi katseensa taakseen, oli Tarkastaja kadonnut kuin aave syystuuleen. Xen pälyili hetken ympärilleen, mutta hyvin nopeasti hän alkoi kyseenalaistaa, kuinka paljon hänen keskustelukumppanistaan oli alun alkaenkaan ollut läsnä. Vaikka toisaalta tämän naamion takaa oli purkautunut myös paljon sanoja, jollaisia Xen ei itse olisi koskaan osannut lausua.
Hän olisi voinut mainita Tarkastajalle jotain siitä, että hänellä oli ystäviä, jotka olivat silläkin hetkellä etsimässä tätä Kristallisaarilla. Sellaiset maalliset seikat tuntuivat kuitenkin piirun verran liian kaukaisilta. Makutan kaiun kaikotessa Xenin ajatukset täyttyivät selkäpiitä kylmäävästä ymmärryksestä. Siitä, mitä, tai ketä kohti hän oli jälleen kulkemassa.
Tulen kajo maalasi Ko-Metrun kristallit purppuran ja punaisen sävyillä. Lumi narisi Xenin jalkojen alla. Kylmässä tuulessa oli polttoaineen katku. Jään toa, joka istui tuhon juurella, vältteli selvästi Xenin katsetta.
Delta hehkui Matoron valkean, veren tahriman käden läpi. Miten sen vetovoima olikaan kasvanut muistoissa. Sinisen ja punaisen väreissä säkenöivä siru tuntui värjäävän koko ajatuksen.
Xen peitti valon omalla kädellään ja katsoi vaivalloisesti istuvaa miestä edessään. Hän ei ollut aivan varma, mitä he olivat sanoneet toisilleen. Se tuntui toissijaiselta. Hän vain tuijotti Matoron kasvoja ja rikki viillettyä naamiota. Tämän siniset silmät olivat kuolemanväsyneet, mutta silti Xen saattoi erottaa niistä heikon pilkahduksen jotakin inspiroivaa ja kaunista. Jotakin, mikä vakuutti sen olevan vain väliaikainen vastoinkäyminen muiden joukossa.
Vaaleansininen veri tahri Matoron leuan ja posket, ja oli sotkenut sekä tämän haarniskan jäänteet että Xenin omat kädet. Mies oli lysähtänyt raunio, tuhat vuotta vanhempi kuin heidän viime tapaamisellansa.
He sanoivat jotakin, yhdentekevää tiedon vaihtamista, mikä ei jättänyt suurta muistijälkeä. Xen vain katsoi surkeaa sotilasta hetkeksi muun unohtaneena. Mitä jos hän olisi vain halannut toaa tiukasti siinä paikassa eikä päästänyt irti?
Jossakin taustalla jotakin suurta romahti, mutta sillä oli tuskin väliä. Taustalla olevassa maailmassa välkkyivät hälytysvalot ja huudot. Bettyn moottorien ääni, kun se nousi jossain hänen takanaan.
”Ja sinä? Sattuiko se sinuun?” Matoro sai kysytyksi pehmeästi.
”Olisin mielelläni halkaissut kalloni”, Xen tapaili sanoja, jotka muisti kuin unesta.
”Niin… minä saatoin halkaista kalloni mielelläni.”
Sille oli pakko hymähtää. Siinäkö olivat kaikki sanat, mitkä vahki osasi siinä tilanteessa tuoda mieleensä? Se yksi typerä sananvaihto, mikä hänelle oli jäänyt mieleen lähtemättömänä viiltona?
Se sai hänet melkein unohtamaan, miten tähtitaivas hukkui purppuraan heidän ympärillään, ja maailmoja rikkova ärjäisy levitti verestävät lepakonsiipensä yli horisontin pimentäen tähdet ja kuut. Abzumon lihakone oli silloin ollut vain kammottava kuriositeetti, jotakin mistä Matoro oli vain ylimalkaisesti kertonut. Xen ymmärsi jo siinä hetkessä kaataneensa ensimmäisen purppuroista palikoista.
Taivaan pimetessä ja kaiken valon kadotessa vain Delta Matoron kädessä jäi valaisemaan heidän kahden kohtaamistaan.
Xen oli kysynyt, mitä helvettiä sieltä mielisairaalasta oli oikein löytynyt. Hänen ei tarvinnut kysyä muistossa. Matoro avasi nyrkkinsä yhtä kaikki.
Toinen palikka kaatui, kun Xen loi katseensa siruun. ”Tuo ase… olisitte jättäneet sen sinne”, hän protestoi, mutta ei kääntänyt katsettaan. Kuka ikinä käänsi katsettaan Nimdasta? Hän ei kuullut Matoron vastausta, vaan katsoi haltioituneena Deltaa: sen puhdasta, eheää hohtoa, ainoaa kaunista asiaa Ko-Metrussa sinä yönä.
Matoro tarttui hatarasti Xenin käteen. Delta heidän kämmeniensä välissä.
”Tämä on ensimmäinen oikea valintani tänään”, sanoi Matoro, ja veti eroon kätensä. Jos kivi oli kaikonnut yhdeltä sydämeltä, se oli juuri asettunut toiselle.
Xen katsoi sirua kädessään. Hän katsoi sitä ja katui. Hänen olisi pitänyt kieltäytyä. Ojentaa se takaisin. Heittää se hankeen. Parempaa, mereen. Suuren Ahjon syövereihin tai Arkistojen syvimpiin uumeniin. Haudata se kaiken muun mukana. Ampua se tähtiin. Mitä vain, mutta ei sulkea sitä omaan käteensä.
Mutta sitten hän kuuli sen viettelyksen ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut sairas tyranni eikä sinisilmäinen sankari. Ei hän yrittäisi sitä käyttää. Sitä paitsi oli satoja rationaalisia syitä, miksi Deltan oikea paikka oli juuri hänellä. Käden suojissa.
Ensimmäinen oikea valinta, Xen ajatteli katastrofaalista päiväänsä, ja sinetöi kohtalonsa sulkemalla sirun nyrkkiinsä.
”Pidä se”, sanoi Matoro. ”Sulje se jonnekin holviin Käden raunioihin. Ja lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”
”En koskaan”, sanoi Xen, mutta hän tuskin kuuli sanojaan. Hänen rinnassaan kouristi tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Kuin hänen koko kehonsa olisi halunnut vääntyä väkisin mutkalle.
Hän oli käynyt sitä hetkeä mielessään läpi monta kertaa. Hän olisi voinut tehdä sirulle suurin piirtein mitä tahansa paitsi pitää sen aina mukanaan. Kai Matoro ymmärsi, miten vaarallinen siru oli. Eikö hän olisi voinut edes varoittaa sen voimasta? Oliko hän vain heittänyt sirun ensimmäiselle surkimukselle, jonka näki ymmärrettyään vaaran? Laittanut vahingon kiertämään?
Hän katsoi Matoroa vieressään ja tahtoi huutaa tälle. Kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen tämä oli vielä keksinyt yhden huonomman. Jotakin, joka alitti sen päivän surkeimmatkin hetket. Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman. Tokihan tämä tiesi…
Abzumosta ja kaikista muista vaaroista, mitä siruun sisältyi… Matoro, jos kuka, olisi ymmärtänyt!
Mutta silti Xen löysi itsensä siru kädessään. Sen lohduttava kajastus oli muuttunut vihaksi. Katkeruudeksi. Jään toan anelevia kasvoja tuijottaessaan hän ymmärsi, miltä hänen isästään oli tuntunut.
Hän ymmärsi, miksi ne myrkylliset sanat olivat valuneet tämän suusta. Ymmärsi, mikä sai veren kiehumaan sellaisella tavalla.
Ja kuten Nui-Kralhi oli vältellyt toa Nizin kasvoja, vältteli nyt Xen Matoron. Tilanteen ironia ei jäänyt Xeniltä tajuamatta. Se sama viha, joka oli katkonut hänen välit isäänsä, valui nyt hänestä jään toaan, jota hän oli luullut rakastaneensa.
”Rakastaneensa?”
He olivat tunteneet hädin tuskin viikkoa. Miten hän saattoi edes käyttää sellaista sanaa?
Delta nauroi hänen kämmenellään, mutta ei sillä irstaalla tai ivallisella tavalla, johon Xen oli tottunut. Sirun äänessä oli ensimmäistä kertaa koskaan jotain vilpitöntä.
Kolmas ja viimeinen palikka kaatui. Jossain kaukana Makuta Abzumo hukkui omaan jumalkompleksiinsa. Sillä siru puristui edelleen Xenin kourassa.
Huolimatta siitä, miten hän oli saanut siitä kärsiä, Matoro oli ollut oikeassa. Musta Käsi oli ollut oikea paikka jättää siru. Ja vaikka Xen kamppaili edelleen halusta paiskata se hankeen, hänen kätensä puristui entistä lujempaa sen ympärille.
Hän puristi. Kovempaa ja kovempaa. Matoron katse laajeni kauhusta, kun vahkin käsi mureni sormien päästä olkapäähän.
Liian kovaa. Hän oli puristanut liian kovaa. Polvilleen lumihankeen romahtanut Xen kuunteli kauhulla, kuinka hänen polvensa pettivät seuraavaksi.
Jalaton torso teki, minkä pystyi. Xenin ainoa ehjä käsi kurotteli kohti lumeen tipahtanutta sirua. Matoro oli jäätynyt paikalleen. Epätoivon valtaama rikkinäinen mieli ei enää tiennyt, kuinka auttaa. Hän oli tehnyt jo kaiken, minkä pystyi. Päivän ainoan hyvän päätöksen. Kun jään toan olemus haihtui Ko-Metrua riepottelevaan syysmyrskyyn, jäi jäljelle ainoastaan haljennut naamio, joka katsoi Xeniä lumihangesta. Ilman Matoroakin Cencord näytti tietävän, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
”Emme me voi luovuttaa…”
Xenin sormenpäät kurottelivat edelleen, mutta siru oli hänen ulottumattomissaan. Vihasta kihisten Xen yritti, mutta epäonnistui. Se oli senteistä kiinni…
… kunnes musta haarniskoitu käsi kaapaisi sirun maasta ja ojensi sen hellästi takaisin Xenin ainoalle ehjälle kämmenelle.
Viimeinen asia, jonka Xen näki, oli punainen kypärä, joka katsoi häntä korkeuksista. Matoro oli kadonnut. Tiedon tornit olivat tiessään. Lumi oli sulanut heidän altaan alkaneen vesisateen voimasta.
Killjoyn katse oli irtautunut sirusta. Tämä vilkaisi ensin taakseen maassa makaavaa kanohi Cencordia. Sitten katse nauliintui takaisin Xeniin.
Siru puristuksessaan hän voisi viimein luovuttaa. Uhrauksellaan hän oli varmistanut, että Matoron ainoa hyvä valinta pysyi sellaisena.
Kouristus, joka iski hänen rintaansa, oli kuitenkin eri mieltä.
Typerä tyttö.
Ei hyviä valintoja ollut koskaan olemassakaan…
Tarkastajan sanat olivat käyneet toteen.
Kuoleman kielissä Xenin elämä vilisi hänen silmissään.
Mutta eivät hyvät hetket.
Vaan ne kaikkein pahimmat.
Jokainen hetki, jota hän katui.
Jokainen teko, jonka hän olisi halunnut olla tekemättä.
Jokainen sana, jonka hän olisi voinut olla lausumatta…
I should have known
I’d leave alone
Just goes to show
That the blood you bleed is just the blood you owe
Sininen tähti taivaalla oli laskeutunut Matoron ojennettuun käteen.
Se paistoi tämän sormien välistä.
Katse miehen kasvoilla oli enemmän surua kuin helpotusta.
Oliko se ihastus vai jotain oikeaa? Muutakin kuin syntien siirtämistä kädestä toiseen?
Was I stupid to love you?
Was I reckless to help?
Was it obvious to everybody else?
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Xenin käsi kurotteli Matoron haihtuvia kasvoja kohti.
Tarkastajan verso veteli viimeisiään hänen sormessaan.
Kuihtuvan kukan hiipuessa Xenin mieli vaipui syvälle mereen.
Hän oli valmis jättämään sen kaiken taakseen.
Jättämään kivun, tuskan ja katumuksen.
Muistot kaikista menetyksistään.
Ja jään toan haljenneen katseen…
… to learn
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Mutta aika ei ollut vielä tyytyväinen Xenin suoritukseen.
No time to die
Kylmyys väistyi, kun tunto palasi hänen ruumiiseensa.
No time to die
Sillä myrsky oli nousemassa. Ja se kutsui Xeniä luokseen…
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Isiemme synnit
Elämän luomisen prosessi ei ollut lopulta lainkaan niin monimutkaista kuin Ficus oli teorisoinut. Sähköimpulssien ohjaaminen oikeisiin lohkoihin oli triviaali prosessi. Refleksien ohjelmointi oli keksitty jo niin monella robotiikan alalla, että sen kopioiminen olisi onnistunut amatööriltäkin. Havainnointiin ja informaation tallentamiseen liittyvät prosessit oli mahdollista lainata mistä tahansa lukuisasta Metru Nuita jo valmiiksi valvovasta järjestelmästä. Elämän aikaansaamisen mekaanisessa prosessissa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi tuottanut vaikeuksia. Se oli Ficukselle niin luonnollista, että olisi voinut luulla, että hän oli käyttänyt jonkin kauan sitten unohdetun elämänsä samanlaisen luomistyön parissa.
Mutta työn viimeinen askel oli se, joka osoittautui haastavimmaksi. Sillä pelkässä elämän luomisessa ei ollut enää mitään vaikuttavaa. Olivathan sen tehneet lukemattomat ennen häntäkin. Carnium Enten luomukset vaeltelivat jo xialaisten kaduilla. Selecius-säätiön holveista kaivetut kävelevät reliikit olivat huonoimmin pidettyjä salaisuuksia pohjoisen maailman tieteilijöiden keskuudessa. Jopa Metru Nui itse lakia valvovine koneineen oli liittynyt uuteen koneistettuun maailmaan. Mutta kaikista maailmassa vaeltavista ainoastaan yhdellä oli jotain, mikä teki hänestä muita todellisemman. Ainoastaan yhdellä oli sielu.
Ainoastaan Sarajilla.
Mutta edes poikansa kautta ei Ficuksen mieli tyyntynyt. Se ammottava, synkkä aukko, joka poltti sekä hänen tietoisuuttaan että yöllistä taivasta koordinaateissa 104;252.6, ei jättänyt häntä rauhaan.
Mutta vaikka Saraji ei koskaan saanut vanhemmaltaan kylmiä katseita tai kolkkoja määräyksiä enempää, oli hänen perintönsä enemmän kuin hän koskaan eläessään ymmärsi. Perintö, joka oli paljon enemmän kuin virtaviivaiset kehot, tuliterät aseet tai edes kanohi-naamioiden voima, joka muovattiin virtaamaan hänen suoniinsa. Hänen todellinen perintönsä oli inspiraatio. Kipinä, joka tarttui lopulta siihen ainoaan, joka Ficuksen alkuperäistä prosessia oli todistamassa.
Mutta se kipinä ei olisi muuttunut todelliseksi pelkästään toa Nizin tahdosta. Ja vaikka olisi, lopputulos olisi ollut jotain aivan muuta. Asia, joka siitä olisi syntynyt, ei olisi ollut Xen.
Xen vaati vielä yhden kriittisen ainesosan ollakseen hän. Ollakseen itsensä. Sillä Nui-Kralhi ei vuodattanut tyttäreensä ainoastaan omaa palavaa oikeudentuntoaan. Kaiken sen lisäksi hän oli antanut Xenille jotain, mitä ilman hänen elämänsä olisi varmasti päättynyt makuta Abzumon kynsiin.
Nimittäin huonoimman kaapelimanageroinnin, mitä yksikään teknologian parissa työskennellyt oli nähnyt.
Xenin sisällä risteilevä johtojen sekamelska oli kietoutunut toisiinsa niin tiukkaan, että tähän kohdistunut silmitön väkivaltakaan ei ollut onnistunut katkomaan niitä kaikkia. Toisiaan mytyssä kannatellen ne pitivät sisällään viimeisiä vahkin vanhan veren rippeitä.
Kuula, joka kohisi tytön sisällä, oli leikannut kiinni kolmen suurimman laskimon katketessa, mutta Tarkastajan kasvi oli kaapannut mukaansa juuri kriittisen määrän elintoiminnoille kriittisiä nesteitä, ja kierrätti niitä Nui-Kralhin tyttärensä sisään jättämässä kaapelien ja suonien mytyssä.
Sekään tuskin olisi riittänyt pelastamaan tyttöä, jos Nui-Kralhi ei olisi ollut paikalla. Jos kuka tahansa muu kuin Killjoy olisi saapunut leikkauspöydän äärelle.
Nuparu oli tehnyt voitavansa. Loput olivat kenraalin omissa käsissä. Ja hän muisti jokaisen johdon. Jokaisen suonen ja virtapiirin. Hän muisti ne, koska hän oli ne sinne alun perinkin laittanut.
Vyyhdin purkaminen oli vienyt silti tunnin. Sekin sen jälkeen, kun leikkaussalin lattialle nukahtanut Nuparu oli käyttänyt melkein kokonaisen kellon kierroksen Xenin elintoimintojen tasapainottamiseen ja uuden verenkiertojärjestelmän rakentamiseen. Koko sinä aikana Xen ei ollut osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Silmät olivat tyhjät ja pimeät. Hento valo, joka Tarkastajan versostakin oli vielä aikaisemmin kajastanut, oli kuihtunut pois leikkauksen aikana.
Killjoyn vuoroa pöydän ääressä oli kestänyt neljä tuntia, kun epätoivo oli alkanut hiipimään häneen. Siihen asti hän oli jaksanut pelkällä päättäväisyyden voimalla. Kymmeniä virtapiirejä odotti vaihtamista. Jokainen liikkumiseen vaadittava johto uusittava. Vaikka Xenissä olisi ollut edes piiru elämää jäljellä, ilman niitä hänellä ei ollut tapaa osoittaa sitä.
Mutta juotto juotolta isän huoli syveni. Tunti tunnilta Xenin herääminen näytti epätoivoisemmalta. Jotakin olisi pitänyt jo tapahtua. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa…
Intensiivinen keskittyminen oli ainoa asia, joka esti Killjoyta alkamasta paiskomaan tavaroita ympäriinsä. Xenin kehon nesteitä käsittelevä suodatin liitettiin piiriin 15C. Hän oli tehnyt niin aikaisemminkin. Täsmälleen kerran aikaisemmin, mutta kuitenkin.
Juottolinja oli Killjoyn henkisestä tilasta huolimatta siisti ja pitävä. Pieni valo Xenin avoimesta alaruumiista pilkottavan selkärangan tyvessä paloi moninaisissa eri väreissä ja viimeisin syttyvä sininen valo kertoi Killjoylle, että hän oli liittänyt suodattimen onnistuneesti takaisin piiriin.
Seuraavaksi vuorossa oli vasemman käden sormien puristusvoimaa säätelevä piiri, joka oli hölskynyt irrallisena Xenin sisällä. Yllättäen piirissä itsessään ei näkynyt fyysisiä vaurioita, mutta yksikään siitä juontava kuparijohto ei ollut pysynyt kasassa. Ne vaativat kaikki vaihtamista. Nuparun mukanaan tuoma laatikko lepäsi avonaisena Killjoyn jaloissa. Sieltä hän löytäisi kaiken tarvittavan.
”Minä en… tunne jalkojani…”
Johdot, jotka Killjoy oli ehtinyt kaapata kouriinsa, tipahtivat maahan. Ääni oli ollut hento. Niin hiljainen, että sitä olisi helposti voinut luulla vain väsymyksen mukanaan tuomaksi hallusinaatioksi. Mutta kun Killjoy katsoi pöydälle, paloi Xenin silmissä valo. Pieni, himmeä punainen häivähdys, jonka vaivoin erotti leikkaussalin sokaisevan kirkkaassa valossa. Xenin suu oli raollaan. Killjoy ei suostunut uskomaan, että ääni olisi tullut mistään muualta kuin hänen tyttärensä suusta.
”Se… se johtuu siitä, että sinulla ei ole jalkoja”, Killjoy pusersi sanat suustaan toivoen enemmän kuin mitään, että hän saisi niihin vastauksen. Ja että hän näkisi omin silmin, kun Xenin suu aukeaisi sen hänelle antamaan.
Ja kun se teki niin, Killjoyn jalat viimein pettivät.
”No se… se tietenkin selittää…”
Punamusta kypärä kolahti leikkauspöydän reunaan Xenin kasvojen vieressä. Killjoy oli raahannut itsensä siihen käsillään. Xenillä ei ollut voimia kääntää päätään kohtaamaan isäänsä, mutta tunsi kyllä tämän läsnäolon.
”Kuinka paha…”
”Älä kuluta voimiasi”, Killjoy aneli. Hän kaappasi Xenin ainoan ehjän käden puristukseensa. ”Ole rauhassa.”
Xenin huulien välistä pääsi pieni huvittunut tuhahdus. Hänen kasvonsa hädin tuskin liikkuivat edes puhuessaan.
Killjoy pakotti itsensä jalat yhä vapisten pystyyn. Hän kumartui tyttärensä yläpuolelle, jotta tämä näkisi hänet kunnolla. Silloin Xenin kasvoille nousi maailman hienovaraisin virne. Hänen ainoa etusormensa nousi osoittamaan kohti Killjoyn päätä.
”Et edes ottanut… kypärää pois.”
Killjoy naurahti. Hänellä oli sille hyvä syy, mutta sen kertominen ei siinä hetkessä tuntunut tärkeältä.
”Ovatko kaikki… mitä… mitä oikeastaan…”
”Kaikki olivat hengissä, kun viimeksi näin heidät”, Killjoy keskeytti Xenin puoliväkisin kakistamat sanat.
”Hyvä… hyvä… Ja… siru. Onko se –”
”Nurukanin kaulassa tälläkin hetkellä”, Killjoy vastasi. Xenin kasvoille levisi silminnähtävä huojennus. Killjoy ei halunnut pilata sitä menemällä yksityiskohtiin. Kaikki olivat totta tosiaan hengissä, mutta Mexxin tila ei ollut asia, jota hän juuri nyt olisi halunnut tyttärelleen kertoa.
Näennäisen tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin Xen antoi itsensä vaipua taas tajuttomuuden rajamaille. Killjoy antoi sen tapahtua, mutta seurasi koko ajan tiiviisti Xenin hitaasti kohoilevaa rintakehää. Kirkkaan kuulan käynnistämä liike ei enää lakannut. Sen tiedon turvin Killjoy jatkoi työtään. Johto toisensa perään löysi paikkansa Xenin silvotun ruhon sisältä. Seuraavan tunnin ajan ainoat asiat, jotka leikkaussalissa kuuluivat, olivat lattialla seinää vasten istuvan Nuparun kuorsaus, Killjoyn työskentely ja Xenin ajoittaiset tuhahdukset, kun uusi palanen hänestä alkoi taas tottelemaan hänen käskyjään.
Punainen valo Xenin silmissä muuttui kirkkaammaksi minuutti minuutilta. Jossakin vaiheessa niissä alkoi näkyä myös liikettä. Killjoyn suljettua Xenin puuttuvan käden aukko väliaikaisella tulpalla, tämä huomasi Xenin jo katselevan hiljaa ympärilleen. Tämän huomio oli kiinnittynyt viiteen lasiseen pulloon apupöydän sivulla. Niissä hohti yhä valkoisia rippeitä siitä, mitä ne olivat sisältäneet.
”Uusi veresi”, Killjoy vastasi, ennen kuin Xen ehti saamaan kysymystä ulos suustaan. ”Meillä ei ollut Eldaa, jolla korvata vanhasi, joten jouduimme vähän improvisoimaan.”
”Se tuntuu… lämpimältä”, Xen huokaisi. Tämän äänessä alkoi olla jo voimaa. Nuparu vaihtoi asentoaan lattialla reaktiona ääneen, mutta jatkoi yhä unten mailla.
Xenin tuntoaisti oli palaamassa, joten Killjoy varmisti vielä kertaalleen, että mikään kipureseptoreihin viittaava Xenin rangassa ei ollut vielä kytkettynä.
”Täällä on niin… valkoista”, Xen jatkoi ympäristönsä huomioimista. ”Missä me olemme?”
Xen sulatteli saamaansa informaatiota hetken. Hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa, mutta pieniä välähdyksiä hänen lähihistoriassaan vilisi kuitenkin hänen silmissään.
”Ai… sitä se siis oli…”
”Mitä niin?” Killjoy ihmetteli, mutta piti katseensa tiukasti synteettisessä jänteessä, jota hän pingotti Xenin sisuksiin.
”Naho… Animus-paristoja… luuli etten hoksaisi.”
Killjoyn oli vaikea sulkea sisäänsä sitä riemua, jonka hän sai siitä, että Xen osoitti oman välkyn itsensä olevan yhä tallella. Kokonaisen laivastotukikohdan piilottaminen Xeniltä olisikin kuulunut olla mahdotonta. Varsinkin huomioiden, kuinka huono valehtelija Naho oli. Tai oli ainakin ollut vielä silloin, kun Killjoy oli edellisen kerran hänen kanssaan keskustellut.
He vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Xen ylitsepääsemättömästä väsymyksestä ja Killjoy työhön jälleen uppoutuen. Piirejä paikalleen asetellessaan Killjoy kuitenkin huomasi Xenin kuulan pinnalla liikkuvan hitaan kirkkaan pisaran. Hän kaappasi paperinpalasen sivupöydältä ja pyyhki sen pois. Verta se oli. Jossakin täytyi olla vuoto. Hän etsisi sen heti, kun Xenin sisustan paineistaminen muuttuisi ajankohtaiseksi. Yksi pisara ei ollut paljoa.
Killjoy jatkoi. Jälleen kerran he viettivät tovin aikaa hiljaa, kunnes Xen rikkoi taas hiljaisuuden tällä kertaa jo hieman voimaa äänessään.
”Minä tiedän, miksi sinä lähdit…”
”Sinun pitäisi säästää voimiasi”, Killjoy sanoi.
”Sinä olit niin vihainen hänelle.”
Killjoyn ruuvimeisseli pysähtyi ilmaan. Hän ymmärsi, ettei Xen puhunut siitä, kun hän oli viimeksi lentänyt Onu-Metrusta kohti Nascostoa. Tämä puhui siitä edellisestä kerrasta. Siitä, jonka oli tarkoitus olla lopullinen.
”Isä, minä näin… mitä äiti teki…”
Killjoyn täytyi laskea työkalut käsistään. Ei siksi, että se, mistä Xen puhui olisi järkyttänyt häntä. Häntä ei juuri sillä hetkellä edes kiinnostanut, oliko Xen todellisuudessa nähnyt jotain vai tulivatko tämän kuoleman kielissä näkemät houreet jotenkin läpi tosimaailmaan. Ei. Killjoy tarvitsi hetken, koska hän ei ollut kuullut Xenin kutsuvan häntä isäkseen kertaakaan sen jälkeen, kun kohtalo oli tuonut heidät takaisin yhteen.
Xen oli näennäisesti uuvuttanut itsensä jälleen tajuttomuuteen, mutta Killjoy seisoi huoneessa silti hetken paikallaan. Kenraalin ryhti oli kadoksissa. Valo kypärän sisällä oli himmeämpi kuin kertaakaan aiemmin sinä päivänä. Yhdellä sanalla Xen oli onnistunut riisumaan hänen päältään kaikki tämän rakentamat henkiset suojat ja jättämään jäljelle vain yksinäisen miehen, joka katui enemmän kuin mitään sitä, että oli koskaan jättänyt tyttärensä taakseen.
Xenin sanojen jäljiltä huoneessa seisoi Killjoyn sijasta Nui-Kralhi.
Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan oltu tehty kestämään, sillä ensimmäistä kertaa vajaaseen vuorokauteen leikkaussalin ulkopuolelta kajahteli ääniä. Killjoy ei kuitenkaan olisi havahtunut pelkkään kolahdukseen tai tavalliseen keskusteluun. Käytävällä huusi joku. Ja se joku oli äärimmäisen tuohtunut.
”Ala mennä”, kuului unenpöpperöinen käsky leikkaussalin lattialta. ”Minä jatkan tästä.”
Nuparu venytteli jäseniään ja kampesi itsensä ylös käyttämällä yhtä työkaluja sisältävää apupöytää tukena. Killjoy vilkaisi Xeniin, joka yritti selvästi itsekin saada selvää siitä, mitä käytävällä tapahtui. Nuparun kyllästyneen näköinen murjotus kuitenkin kertoi Killjoylle, että tämän oli parempi vain mennä.
”Jossain saattaa olla vuoto. Voisitko vilkaista sitä?”
”Vilkaisen vilkaisen”, Nuparu ähkäisi. ”Ala jo mennä.”
Killjoy nyökkäsi kiitollisena, vilkaisi vielä kerran Xeniin ja läimäisi sitten kätensä napille, joka avasi leikkaussalin ovet. Hänelle teki hyvää päästä sieltä hetkeksi pois. Kellokoneistot hänen alitajunnassaan olivat käyneet hiljaisuudessa taas sietämättömän äänekkäiksi.
Käytävä salin ovien takana näytti olevan tyhjä, mutta aivan kulman takana selvästi tapahtui jotain. Äänieristetystä salista poistuttuaan Killjoy kuuli heti, kuka siellä meuhkasi.
”Te revitte sen hirviön ulos sieltä salista vaikka väkisin! Kenen helvetin luvalla te edes toitte sen maanpetturin tänne? Tämä on korkeimman suojausdirektiivin armeija-installaatio, eikä kenelläkään muulla kuin minulla ole valtuuksia myöntää kulkulupia!”
Lhikanin ääntä oli anteliasta kutsua enää edes korotetuksi. Puolihuutoa ärjyvän toan suu roiski sylkeä tämän jokaisella sanalla. Tämän tielle käytävälle asettunut kolmikko ei kuitenkaan ollut aikeissa päästää tätä ohitseen.
”Iso Kiho ottaa nyt ainakin kolmesti syvään henkeä ja käyttää vähän järkeään”, kätensä ryhmän kärjessä ristinyt Cody sanoi. ”Naho valtuutti koko Mustan Käden integroitumaan tänne siinä vaiheessa, kun –”
”Hitot Nahosta!” Lhikan karjahti ja työnsi syyttävän sormensa niin lähelle Codyn ehjää silmää kuin oli mahdollista koskematta siihen. ”Hänellä ei ole sellaista toimivaltaa! Täällä noudatetaan turagamme ja sen myötä minun käskyjäni. Te marssitte välittömästi perässäni sinne leikkaussaliin tai leikkaan tieni läpi teistä väkisin.”
”Suuri toa Lhikan valmiina tekemään jotain omilla käsillään. Kaikkea sitä eläessään näkee”, Killjoy huokaisi niin kovaan ääneen, että käytävän vielä toisessa päässä mekastava tulen toa varmasti kuuli. ”Olet tervetullut yrittämään.”
Mavrah ja Vakama siirtyivät välittömästi käytävän sivuille antaakseen sitä pitkin marssivalle kenraalille tilaa. Cody jäi kuitenkin seisomaan Killjoyn rinnalle pitääkseen huolta, ettei Lhikanille jäänyt millimetriäkään tilaa yrittää päästä heistä ohi. Muutama ko-metrulainen sotilas kultaisissa kaartin haarniskoissa oli saapunut Lhikanin mukana, mutta yksikään heistä ei ilmeiden perusteella ollut innokas seuraamaan toan esimerkkiä.
”Sinä… kehtaatkin näyttää naamaasi täällä. Varjotun sylikoira!”
Lhikanin käsi oli eksynyt tämän selälle, epäilemättä miekkansa kahvalle. Killjoy vain risti kätensä tylysti ja piti katsekontaktin tätä ainakin päätä lyhyemmässä toassa.
”Sotapoika on jäänyt jumiin menneeseen”, Cody huokaisi, mutta virnisti Killjoylle vähän leveämmin kuin olisi ollut tarpeen.
”En ole yllättynyt, että hän ei ymmärrä”, Killjoy myönsi kovaan ääneen. ”Dumen alaisuudessa tuskin oppii käyttämään tervettä järkeä.”
Sanat saivat Lhikanin näkyvästi hikoilemaan. Tämä puristi kättään selkänsä takana nyt entistä tiukemmin pitäen raivoa edessään seisovaa kaksikkoa kohtaan sisällään vain vaivoin.
”Ei”, Killjoy kuitenkin keskeytti, ennen kuin Lhikan sai seuraavaa vastalausetta huulilleen. ”Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen. Saavuit paikalle niin myöhään, että olisit ihan hyvin voinut jättää näyttämättä naamaasi.”
”Ja antaa sinun räjäyttää toinenkin Metru? Sinä ja läpeensä mätä tyttösi olisitte saaneet korventua sen enkelin lieskoihin. Maailma olisi kiittänyt.”
Sanojensa päätteeksi Lhikan sylkäisi suoraan Killjoyn kypärälle. Codyn ainoa silmä laajeni kauhusta. Tämän kädet puristuivat nyrkkiin valmistautuen rytinään, jota hänen ja jokaisen muun käytävällä olevan yllätykseksi ei tullut.
Kenties se johtui Killjoyn ylitsepääsemättömästä väsymyksestä. Miltei vuorokauden leikkaussalissa vietettyään kuka tahansa olisi liian poikki kamppaillakseen Metru Nuin suojelijan kanssa. Mutta Cody tunnisti kenraalinsa ryhdistä muutakin kuin pelkkää fyysistä loppuunpalamista…
”Sinusta on tullut surullinen”, Killjoy huokaisi ja antoi käsiensä laskeutua rennosti sivuilleen. ”Mene kotiin ja lakkaa vaivaamasta meitä.”
”Tai muuten?” Lhikan kysyi. Kaartilaiset tämän takana vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Jokainen heistä tiesi vastauksen toan kysymykseen ilman täsmennystäkin.
”Tai tiputan päällesi kymmenen sellaista pommia kuin tiputin Ficuksen päälle”, Killjoy vastasi.
Kaksikon tuijotuskilpailu jatkui hiljaisuudessa. Lhikanin takana sauvojaan puristavat matoranit pälyilivät kauhistuneina ympärilleen. Cody ja Mavrah vaihtelivat myös katseita. Lhikanin nyrkkiin puristetut kädet tärisivät. Killjoy kuitenkin tiesi, että jääräpäisyydestään huolimatta Lhikan ei ollut täysi idiootti. Kaikki käytävällä tiesivät, että toa käytännössä haastoi riitaa pienen valtion asevoimien kanssa.
Lopulta Lhikanin ote miekkansa kahvalta irtosi ja tämän hartiat lysähtivät. Hampaitaan kirskutellen tämä kääntyi ja sanaakaan sanomatta huitoi perässään kulkeneita matoraneja tekemään tietä. Cody huokaisi jo helpotuksesta. Valitettavasti Killjoy ei kuitenkaan voinut estää itseään heittämästä vielä yhtä herjaa vanhaa rintamatoveriaan päin.
”Pelkuri.”
Lhikanin käsi liikkui niin nopeasti, että edes iskua odottanut Cody ehti vain niukin naukin kumartua kaksiteräisen miekan ilmestyessä kuin tyhjästä ja sinkouduttua heitä kohti. Se kulki sellaisella vauhdilla heidän ylitse, että korviavihlovasti vinkuen se upotti itsensä syvälle käytävän perimmäiseen seinään. Codylta kesti tovi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin tajusi, että Killjoy ei ollut ehtinyt väistää.
Miekka oli lävistänyt tämän täsmälleen kaulan kohdalta. Oli kuin aika itsessään olisi hidastunut, kun iskun voimasta hieman horjahtaneen Killjoyn pää kallistui riti tämän harteilta ja iskeytyi maahan tämän jalkoihin.
Kukaan ei sanonut mitään. Epäuskoisena tilannetta seurannut Mavrah nosti kädet suulleen estääkseen itseään parahtamasta ääneen. Jopa takaisin heitä kohti kääntynyt Lhikan näytti järkyttyneen omasta teostaan. Miekka oli lävistänyt Killjoyn kaulan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Sitten, kaikkien jatkuvaksi järkytykseksi, Killjoyn irtonainen pää alkoi puhumaan.
”Tuota teidän ei ollut tarkoitus nähdä…”
Päätön haarniska kumartui nostamaan oman päänsä lattialta. Niin tehdessään Mavrah ja Vakama näkivät vilaukselta punaisen kypärän sisälle. Se ammotti pelkkiä vilkkuvia valoja ja tyhjyyttä.
Killjoy kaappasi tyhjän kypärän kainaloonsa samalla, kun Cody marssi takaisin tämän vierelle, kiskaisi tämän kovakouraisesti lähemmäs itseään ja vilkaisi Killjoyn avonaisesta kaulasta sisään. Haarniskan sisälläkin oli pelkkää sysimustaa tyhjyyttä, eikä merkkiäkään miehestä itsestään.
”Mitä helvettiä?”
”Ah, pieni varotoimi Ficuksen varalta”, Killjoy vastasi komentajansa perusteellisen järkyttyneeseen ilmeeseen. ”Tuli myös tarpeeseen. Kävi kerran aika lähellä, että hän olisi päässyt arkkikranaani käsiksi.”
Lhikan oli jähmettynyt täysin paikalleen. Tämän jokainen nivel oli mennyt lukkoon puhtaasta hämmennyksestä.
”Mitä… mitä sinä olet oikein tehnyt?” Cody sai suustaan käytävän ensimmäisen selkeästi muotoillun kysymyksen.
”Varastin sivun Biancan kirjasta”, kypärä Killjoyn kainalossa selvitti. Tämä nosti sen varovaisesti takaisin hartioilleen ja työnsi lujaa. Kuului mekaaninen naksahdus ja paineilman ininää, kun kypärä asettui takaisin anatomisesti korrektille paikalleen.
”Rakensin kellon”, Killjoy jatkoi, mutta yhä hämmentynyt ilme Codyn kasvoilla kertoi, että hänen oli selitettävä perusteellisemmin.
Nascosto
Hangaarin kaksi keskelle pystytetty monoliitti tikitti ja raksutti. Aivan yhtä mahtipontisesti se ei käynyt kuin Valkoisen Kuningattaren messinkinen koneisto, mutta se oli silti tarpeeksi, että sen läheisyydessä viettäneet selakhisiskokset olivat jo perusteellisesti ärsyyntyneet sen meteliin.
Hangaarin sivulle pystytetyn taisteluaseman luona päivysti enää kaksi nynrahlaista insinööriä, joista kumpikaan ei ollut vilkaissut näyttöjään muutamaan tuntiin. Se tauko keskeytyi, kun punaiset hälytykset soivat ja ilmoittivat, että heidän vartioimansa kohteen kimppuun oli hyökätty. Jokin oli lävistänyt Kal-haarniska 02:n täsmälleen kaulan kohdalta. Monoliitin sisältä tuli kuitenkin nopeasti rauhoitteleva viesti: Tilanne oli yhä hallinnassa.
Läsnä olevista Breznikovista nuorempi, kolmikon keskimmäinen, rynnisti monoliitin vasemmalle sivulle hälytyksen kuullessaan ja väänsi sivuun metallisen luukun kurkistaakseen sisälle. Siellä neljän metallista rakennetun sauvan varassa Killjoyn haarniskaton keho yhä roikkui kuin syvään uneen vaipuneena. Tämän ääni kuitenkin kajahteli hangaarin kaiuttimista, vaikka kenraalin suu ei liikkunut.
Taisteluaseman näytöillä Metru Nuilta saapuva kuva nousi takaisin paikalleen, kun Killjoyn eloton haarniska nosti kypärän takaisin harteilleen ja painoi sen uomiinsa. Leukansa auki loksauttanut Lhikan ei saanut kuvan perusteella sanaakaan suustaan. Codyn kysyvä ilme sen sijaan vaati lisää vastauksia.
”Jos Bianca ja Ficus pystyvät yhdellätoista arkkikranalla ohjaamaan tuhansia vahkeja, ajattelin, että kaipa minä pystyisin ohjaamaan yhdellä, noh, yhtä”, Killjoy sanoi.
Breznikova vilkaisi monoliitin sivussa vilkkuvia Killjoyn elintoimintojen mittareita. Kaikki näytti olevan kunnossa, lukuun ottamatta koholla olevia stressitasoja, jotka varmasti johtuivat vuorokauden mittaisesta leikkausoperaatiosta ja siitä, että tämä oli juuri yritetty teloittaa Lhikanin toimesta. Brez sulki luukun ja jätti Killjoyn roikkumaan taas yksin pimeyteen. Selakhi kaappasi tuolin alleen, rojahti siihen ja vieritti itsensä kahden Nynrah-haamun seuraksi komentokeskukseen seuraamaan tilanteen kehittymistä.
Ko-Metru
”Sinä… et ole täällä? Et oikeasti?” Cody ähkäisi epäuskoisena. Killjoy kohautti olkiaan. Vastaus ei ollut aivan niinkään helppo.
”Minusta tuntuu kuin olisin”, Killjoy vastasi. ”Pakko antaa vihollisellemme hieman kunniaa, tämä linkki on täysin saumaton. Roikun oikeasti pienessä viritelmässä etelässä.”
”Mutta missä linkki?” Mavrahin uteliaisuus heräsi tarpeeksi karistaakseen viimein tämän järkytyksen. ”Valkoisen verkko toimii kranojen kautta. Sinulla pitäisi olla todella voimakas yhteyspiste siirtääksesi tietoisuutesi –”
”Pitkästä aikaa, professori Mavrah”, Killjoy keskeytti, ennen kuin onu-matoralainen ehti vallata koko keskustelua spekulaatiollaan. Vastauksena tälle Killjoy väänsi vasemman käden rannepanssarinsa auki. Mutta sen sijaan, että siellä olisi ollut samaa pimeyttä kuin muuallakin haarniskassa, pieni harmaaruskea lihaisa olento tuijotteli sieltä käytävän väkeä. Se heilutti pikaisesti pientä ulokettaan kuin tervehtiäkseen ja kiskaisi sitten luukun takaisin kiinni, ennen kuin Lhikan tekisi taas jotain hätiköityä.
”Moi oon Miksu”, kuului metallin puoliksi tukahduttama ääni.
”Sinä olet hullu”, Cody ähkäisi, vaikkakin peitteli vaikuttuneisuuttaan erittäin huonosti.
”Xen oli aivan oikeassa, kun moralisoi minua viime reissulla. Oli vaarallista tuoda viimeinen arkkikrana Metru Nuille, kun vihollisiamme oli läsnä. Tällä kertaa en ottanut riskiä.”
”SITÄ PAITSI TÄMÄ ÄÄLIÖ KÄVI UIMASSA EIKÄ OLE VIELÄKÄÄN TAISTELUKUNNOSSA!” kuului nuoren naisen ääni Killjoyn kypärän sisältä. Lhikan hätkähti näkyvimmin. Cody tunnisti jo äänen yhdeksi niistä selakheista, joiden kanssa hän oli aikaisemmin Nurukanin kanssa keskustellut.
”… kiitos, Brez”, Killjoy mutisi nyrpeänä.
Rattaat raksuttivat selvästi Lhikanin päässä, kun tämä vilkuili käytävän väkeä näitä mittaillen. Hänen katseensa pysähtyi lopulta Codyyn, joka virnuili tälle vahingoniloisena tämän hyökkäyksen nolosta lopputulemasta.
Sillä aikaa, kun kultahaarniskainen toa yritti epätoivoisesti keksiä seuraavaa liikettään, käveli Killjoy käytävän perälle ja kiskaisi Lhikanin miekan kevyesti irti seinän syövereistä. Sitten hän marssi takaisin toan eteen ja iski aseen maahan tämän eteen upottaen sen puoli metriä metallisen lattian sisään.
”Jokainen veteraani Metru Nuilla tietää, että olet pelkkää puhetta”, Killjoy kumartui Lhikanin viereen ja puhui miltei kuiskaten. ”He tietävät, että sota voitettiin Kohiki-salmella, kun sinä märehdit turagasi kanssa Ta-Metrussa. Joten mieti tarkkaan, ketä päin tuon miekkasi osoitat. Saatat yllättyä siitä, kuinka harva on valmis seuraamaan sen suuntaa.”
Killjoy suoristi selkänsä. Kypärän takana ei ollut kasvoja, jotka olisivat voineet irvistää Lhikanille, joka puri hammastaan. Mavrah ja Vakama odottivat jo kauhuissaan uuden konfliktin syntyä, ja sellaisen saivatkin, mutta eivät suunnasta, mitä he olivat odottaneet.
Lhikanin happama tuijotus Killjoyn suuntaan keskeytyi, kun leikkaussali ykkösen ovi räjähti auki käytävän Lhikanin puoleisessa päässä. Sieltä ulos marssiva veden toa oli yltä päältä veressä, mutta oli sen värin perusteella selvää, että ei hänen omassaan.
”LHIKAN!”
Tulen toa oli jo avaamassa suutaan tukea pyytääkseen, mutta nähdessään tätä päin marssivan Nahon ilmeen, tarttuikin miekkaansa puolustautuakseen. Killjoy oli kuitenkin upottanut sen niin syvälle lattiaan, että kaikin voimin kiskaistessaankaan se ei liikkunut. Hänen kätensä olivat yhä kiinni siinä, kun juoksuun kiihdyttänyt Naho potkaisi häntä suoraan rintakehään. Ilma pakeni Lhikanin keuhkoista, kun tämä mätkähti väkivaltaisesti maahan.
”PASKIAINEN!” Naho huusi ja hyppäsi maassa makaavan Lhikanin päälle vangiten tämän jalat niin, ettei tämä päässyt enää nousemaan. Nahon nyrkit takoivat kultaista Hauta ja täräyttivät tulen toalta tajun niin nopeasti kankaalta, ettei tämä kyennyt vastustelemaan.
”Sinä! Olisit! Voinut! Auttaa!”
Nyrkki löi jokaisen sanan jälkeen. Cody oli ottamassa askelta Nahoa kohti pysäyttääkseen tämän, mutta käytävän seinissä kulkevat vesiputket alkoivat natisemaan ja ryöppy vettä ilmaantui laastin saattelemana hänen ja veden toan väliin. Cody joutui pysähtymään paikalleen ja Naho valjasti veden nopeasti antamaan lisää voimaa iskuilleen. Lhikanin vartiosto oli juossut kauhuissaan paikalta suuntanaan lähin kenttälääkärin toimisto. Lhikan korisi veren täyttäessä tämän suun. Kultainen naamio alkoi menettää muotoaan.
”Olisit voinut auttaa… olisit voinut… muttet auttanut… hän voisi olla vielä… Mexxi voisi olla vielä…”
Nahon ääni särkyi Mexxin nimen mainittuaan. Hänen nyrkkinsä eivät kuitenkaan hidastaneet. Kultaisesta naamiosta lohkeili pois valtavia kappaleita. Sen sirpaleet upposivat syvälle omistajansa kasvoihin. Verinen mössö, joka hetki sitten oli vielä muistuttanut Lhikania, ei pystynyt enää edes anomaan armoa. Vakama uikutti kauhistuneena seinää vasten litistyneenä. Mavrah oli liian järkyttynyt sanoakseen mitään.
Yksikin lyönti enemmän ja kasvot olisivat antaneet myöten. Yksi lyönti ja Naho olisi läpäissyt haurastuneen kallon ja murskannut tulen toan pään. Killjoy kuitenkin tarttui Nahon kohotettuun käteen pysäyttäen sen. Sitten toinen Killjoyn käsistä laskeutui Nahon olkapäälle.
”Eiköhän hän ymmärtänyt jo.”
Se muutaman sekunnin pysähdys, johon Killjoy oli Nahon pakottanut, oli tarpeeksi. Naho tajusi yhtäkkiä, kuinka uupunut hän oli. Taistelu Onu-Metrussa, tuntikausia Mexxin parannuskuplan ylläpitoa, sitten Lhikan. Adrenaliinin kaikottua Naho ymmärsi, ettei hänen käsissään ollut enää piiruakaan voimaa. Hän nousi pystyyn ja irrotti Hunansa visiirin pyyhkiäkseen sen sisäpinnan kyyneleistä. Hän kuitenkin vain onnistui sotkemaan sen verellä, joten turhautuneena hän kompuroi kohti ensimmäistä tyhjää vastaanottohuonetta, minkä käytävältä löysi ja romahti äänekkäästi sen toiselle puolelle.
Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita juuri, kun Lhikanin kaartilaiset palasivat viiden valkotakkisen lääkintämatoralaisen kanssa. Kaksi niistä kiljahti ääneen. Kun henkilöstö alkoi kasaamaan paareja liikkumattoman Lhikanin alle, käänsi kolmas kaartilainen, se, joka näytti vähiten järkkyneeltä, katseensa kohti Killjoyta kuin käskyjä pyytääkseen.
”Tehkää voitavanne ja viekää hänet pois Ko-Metrusta niin nopeasti kuin voitte. Naho tarvitsee… aikaa.”
Kaartilainen nyökkäsi ja joukkio alkoi kantamaan johtajansa niukin naukin hengittäviä jäänteitä pois. Jäljelle jäi verinen läntti, valtava määrä pirstoutuneen Haun kappaleita ja keskellä lattiaa törröttävä miekka, jonka Killjoy päätti lopulta jättää paikalleen.
”Minä… puhun hänelle”, Killjoy tuumasi viitaten läheiseen huoneeseen kompuroineeseen Nahoon. Cody nyökkäsi, mutta tämän tuijotuksesta pystyi päättelemään, että Killjoy ei ollut vastannut siihen tärkeimpään kysymykseen, mitä kukaan ei ollut vielä ehtinyt esittää ääneen.
”Hän on hereillä”, Killjoy sanoi. Leveä virne nousi Codyn kasvoille. Mavrah näytti siltä kuin olisi voinut purskahtaa itkuun onnesta.
”Mutta hän tarvitsee aikaa. Nuparu jatkaa hänen kanssaan”. Killjoy jatkoi.
Cody nyökkäsi. Hän kuuli Killjoyn äänestä, että edellinen vuorokausi oli ollut tämän elämän pisin. Killjoy nyökkäsi takaisin ja lähti Nahon perään sulkien oven perässään. Vasta silloin tilannetta suu auki tuijottanut Mavrah kääntyi takaisin Vakaman puoleen. Tämä ei ollut vieläkään irrottanut katsettaan siitä, missä Lhikanin muussatut kasvot olivat hetki sitten maanneet.
Kun matoranien katseet kohtasivat, Vakama yritti parhaansa esittääkseen, että kaikki oli kunnossa. Sekä Mavrah että Cody kuitenkin ymmärsivät, että jokin oli pielessä. He jäivät kahdestaan tuijottamaan ta-matoralaisen perään, kun tämä rynnisti jotain kahvista mumisten samaan suuntaan, mihin Lhikania kantanut lääkintähenkilökunta oli hetkeä aikaisemmin kadonnut.
”Mikäs hänelle tuli? Poika ei ole tainnut nähdä verta ennen?” Cody ihmetteli. Mavrah kohautti olkiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta päivän aikana, kun hänen takojatuttunsa oli käyttäytynyt merkillisesti.
Ennen kuin hekin poistuivat, Cody yritti ohimennen kiskaista Lhikanin miekkaa mukaansa, mutta turhaan. Se oli kuin vanhasta huonosta legendasta. Miekka kivessä, jonka vain sen arvoiset saisivat sen siitä kiskaistua.
Ironista huomioiden, kenen käsistä se oli siihen jäänyt.
Huoneessa, käytävän askeleiden kaikottua, Killjoy uskalsi viimein lähestyä veden toaa, joka oli haudannut kasvot käsiinsä välittämättä siitä, että ne olivat yltä päältä kahden eri tulen toan veressä. Vastaanottohuone oli käytännössä pilkkopimeä siihen asti, että Killjoy napsautti sinne valot. Matoran-kokoon mitoitetulle tutkimuspenkille romahtanut Naho pystyi melkein nojaamaan leuallaan polviinsa. Killjoy ei edes uskaltanut testata, mitä tapahtuisi toimistotuolille, jos hän laskisi edes jalkansa sen päälle. Hän jäi lopulta vain nojailemaan vasten näöntarkastukseen tarkoitettua julistetta ja risti kätensä.
”Jos tulit moralisoimaan minua siitä, mitä juuri tein, tahdon muistuttaa, että laukaisit eilen ydinaseen Metru Nuin maaperällä etkä edes soittanut siitä etukäteen”, Naho tuhahti.
Killjoy naurahti ääneen. Naho oli pyyhkinyt kyyneleet niin nopeasti, ettei tästä päällepäin pystynyt edes päättelemään, miten tuohtunut tämä oli vielä hetkeä aikaisemmin ollut. Se oli sellaista suoraselkäisyyttä, minkä Killjoy muisti hyvin. Veden toa oli aina ollut Metru Nuin todellinen selkäranka silloinkin, kun Lhikanin hyödyttömät pyristelyt aiheuttivat muille lähinnä naamion lakin harmaantumista.
”Edellisestä kerrasta on aikaa, Killjoy”, Naho jatkoi. Merkillisestä painotuksesta huolimatta hänen äänessään ei ollut pisaraakaan ivaa.
”Niin on.”
”Miten… sinulla on mennyt?”
Killjoy ei rehellisesti tiennyt, kuinka vastata. Naho oli viimein nostanut kasvonsa pois käsistään, mutta piti katseensa yhä visusti omissa jaloissaan.
”Kuolin. Kahdesti oikeastaan.”
”Mutta olet silti täällä”, Naho naurahti.
”Suuri Henki lienee yhtä kyllästynyt Ficuksen puuhiin kuin minäkin”, Killjoy pohti. Naho hymähti, käänsi kämmenensä kasvojaan kohti ja tuijotti niistä valuvaa sotkua. Killjoy uskaltautui viimein kysymään sen kysymyksen, minkä vuoksi hän oli Nahon perään rynnännyt.
”Mexxi?”
Naho ei vastannut. Ainoastaan tuijotti käsiään. Palanen kultaista naamiota oli uponnut hänen kämmeneensä. Hän tiesi, että jos hän repisi sen irti, kolmas veri, hänen omansa, tahraisi hänet. Toistaiseksi hän vain sulki kätensä nyrkkiin ja jätti sirpaleen paikalleen.
”Olen pahoillani”, Killjoy jatkoi, mutta lopetti huomatessaan Nahon pudistelevan päätään.
”Kone hengittää hänen puolestaan. Hän on elossa vain teknisesti. Saimme pysäytettyä verenvuodon, mutta…”
Lauseen jatkaminen tuntui olevan Naholle ylitsepääsemättömän vaikeaa. Killjoy kuitenkin odotti kärsivällisesti.
”… selkäranka ja keskushermosto ovat riekaleina. Hän ei koskaan enää hengitä itse. Jos hän edes herää…”
Nahon kasvot romahtivat taas syvemmälle kohti maata. Hän hieroi otsaansa kuin migreenikohtauksen saaneena. Kasvoista näki, että hän pidätteli taas itkua, mutta jälleen kerran hän onnistui nielaisemaan tunteen jonnekin syvälle sisuksiinsa. Killjoy yllättyi, kuinka vähän toassa oli muuttunut sodan jälkeen.
”Jos Lhikan olisi tullut auttamaan. Lähettänyt jonkun… Paskiainen vain sulki linjan ja jätti Mexxin kuolemaan.”
”Sinut myös”, Killjoy huomautti, vaikka tiesi hyvin, että Nahon oma henki ei painanut sillä hetkellä paljoa tälle itselleen. ”Onneksi Cody ehti paikalle ajoissa.”
Naho hymähti myöntävästi. Killjoy uskaltautui jo astumaan hieman lähemmäksi. Hän siirtyi nojaamaan pöydän reunaan toan viereen ja huomasi nyt syyn sille, miksi Nahon katse oli yhä naulittuna jalkoihinsa. Hänestä valuvat veripisarat valuivat edelleen. Ilmastointilaitteen huminakin oli hieman hiljentynyt ja pisaroiden tipahtelun huomasi tarkkaan kuuntelemalla.
”Tätäkö vastaan sinä olet taistellut?” Naho nosti viimein katseensa Killjoyyn. Hän tiesi heti, että Nahon ”tätäkö” viittasi siihen mustaan möykkyyn lihaa, joka Mexxin oli pirstonut.
”Kokeilin eläköityä, mutta sirkus ei jättänyt minua rauhaan. Sitten sain tietää, että Xen elää.”
”… ja Xen?”
”On hereillä.”
Naho päästi pitkän huojentuneen huokauksen. Toa ei ollut valmis ottamaan toistakin uhria kontolleen.
”Hengen kiitos.”
”Ja Nuparun”, Killjoy täsmensi. ”Ilman häntä tämä ei olisi onnistunut.”
”Tyttösi on tehnyt häneen melkoisen vaikutuksen. Kuulin, että hän oli käytännössä laukannut Ko-Metruun, kun kuuli, mitä oli tapahtunut.”
Se tieto ei tullut Killjoylle yllätyksenä. Xenillä oli aina ollut uskomaton kyky hurmata kaikki vähänkään vastaanottokykyiset ympäriltään.
”Minä en enää ajatellut pahoinpidellä ketään tälle päivälle”, Naho jatkoi. ”Joten jos se on, mitä pelkäsit, voit kyllä jo mennä.”
”Tahdoin vain varmistaa, että olet…” Killjoy pysähtyi miettimään seuraavaa sanaansa. Hän ei ollut aivan varma, miksi. Sen sanominen olisi kuulunut olla helppoa.
”… kunnossa.”
Nahon Hunan vasen kulma kohosi ja utelias katse vaelteli jossain Killjoyn kypärän tienoilla.
”Sinä et kuulosta yhtään siltä kenraali Killjoylta, josta kaikki ovat puhuneet viimeiset viikot”, Naho naurahti. Killjoy kohautti olkiaan. Hän ei oikeastaan edes osannut spekuloida, mitä Xen oli hänestä kertonut.
”Toivottavasti Xen ei ole paljastanut mitään ihan hirveän noloa”, Killjoy tuumasi. Hän muisti yhä hätääntyneen puristuksen, jonka Naho oli hänelle antanut heidän teidensä erkaannuttua leikkaussalien ovilla.
”Aloitko henki paratkoon välittämään vanhoilla päivillä? Me todella elämme lopun aikoja”, Naho piikitteli. Se ei Killjoyta haitannut. Jokainen pirteyden ripe toan äänessä oli voitto.
”Xenillä on sellainen vaikutus”, Killjoy myönsi ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. Se sai hymyn nousemaan Nahon kasvoille, vaikkakin vain hetkeksi. Sen jälkeen toan katse valui taas kohti maata. Syy, miksi hän oli olettanut Killjoyn jääneen huoneeseen hänen kanssaan, palasi hänen mieleensä. Ja vaikka oli jo selvää, ettei Killjoy ollut hänen luonaan kaivelemassa menneitä, Nahon oli vaikea siirtää ajatuksiaan muualle.
”Joten… sinä et oikeasti ole täällä murjomassa naamiotani ruttuun siitä, mitä tapahtui?”
Killjoy oli hämmentynyt. Hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mistä toa puhui.
”En ymmärrä.”
”Jos olisin tehnyt jotain”, Naho myönsi. Tämän ääni oli muuttunut mutinaksi. Killjoyn piti todella keskittyä ymmärtääkseen Nahon sanoja.
”Jos olisin vain tehnyt jotain… olisin voinut estää, mitä tapahtui.”
Killjoy oletti Nahon puhuvan edelleen edellisestä päivästä. Hän ei kuitenkaan löytänyt skenaariota, jossa tämä olisi voinut estää sitä, mitä Mexxille ja Xenille oli tapahtunut. Ei sellaisia vihollisia vastaan.
”Naho, jos luulet, että syytän sinua jotenkin siitä, mitä Xenille tapahtui, en-”
”En tarkoittanut Xeniä…” Naho keskeytti. Hän nieleskeli edelleen sanojaan, mutta suoristi lopulta selkänsä, käänsi katseensa Killjoyyn ja lausui ne sanat, joita hän oli koko keskustelun ajan pelännyt.
”… vaan Niziä.”
Nascoston hangaari kakkosessa tikittävässä monoliitissakin oli hetken aikaa hiljaista. Kuin kellokoneisto itsessään olisi reagoinut Nahon sanoihin. Lukematon määrä ajatuksia sinkoili Killjoyn päässä. Yksikään niistä ei ollut niin eheä, että niitä olisi saanut puettua vielä sanoiksi.
”Minä… mitä?”
Naho seurasi Killjoyn reaktiota silmät pyöreinä. Hän alkoi vähitellen harkitsemaan mahdollisuutta, että tämä ei tosiaankaan ollut tiennyt. Että edes Varjotun riveissä hän ei ollut kuullut…
”Se päivä, kun hän kuoli.”
”Niin?” Killjoy vastasi kihisten halusta ymmärtää, mitä Naho tarkoitti.
”Sinä päivänä, kun Mustaan Käteen hyökättiin…”
”Niin”, Killjoy tivasi malttamattomana.
”Me tiesimme… minä tiesin, että he olivat tulossa. Olisimme voineet estää sen, mutta…”
”Dume kielsi teitä, minä tiedän”, Killjoy täydensi. Järkytys levisi Nahon kasvoille. Killjoy oli tiennyt. Totta kai hän oli tiennyt… joten miksi hän…
”Miksi ihmeessä syyttäisin sinua?”
Killjoyn kysymys iski Nahoon sellaisella voimalla, että hänen jo hetken sisuksissaan pidättelemä ilma karkasi viimein hänen keuhkoistaan. Killjoy antoi Naholle hetken, mutta päätti lopulta istua lattialle toan viereen. Kal-metallinen haarniska kipinöi vasten metallista lattiaa, kun Killjoy väänsi itsensä risti-istuntaan varoen kuitenkin Nahon edessä kiiltelevää verilammikkoa.
”Jos Metru Nuilla olisi joku, jonka pään haluaisin pölkylle, se olisi Dume, mutta kaiken sen jälkeen, mitä Ficus teki, on vaikea syyttää edes hänen haluaan siivota Musta Käsi takapihaltaan.”
Killjoyn katse oli naulittu vastakkaiseen seinään, jossa kiilteli kehystetty juliste. Sen värikäs piirros esitti joukkoa vahkeja seisomassa sankarillisesti aurinkojen laskun edessä. Teksti sen alla kannusti Metru Nuin kansalaisia ottamaan yhteyttä viranomaisiin epäilyttävää kansalaistoimintaa havaitessaan. Täydellinen esimerkki todellisuudesta, jollaista ei olisi päässyt syntymään, jos Musta Käsi olisi saanut jatkaa Metru Nuin maaperällä. Tai niin Killjoy ainakin itselleen uskotteli.
”Mutta syy sille, miksi en syytä edes Dumea on se, että todellisia syyllisiä Nizin kuolemaan on täsmälleen ja ainoastaan yksi.”
He käänsivät katseensa toisiinsa. Naholle ei tarvinnut edes kertoa ääneen, että Killjoy tarkoitti itseään.
”Kun aika minusta viimein jättää, se on se asia, jonka joudun näkemään, ennen kuin Suuri Henki minut hylkää.”
Naho ei tiennyt, mitä sanoa. Killjoy itsekin hiljeni hetkeksi. Hän oli elänyt sen tapahtumaketjun ajatuksissaan niin monta kertaa, että jopa hänen päässään loisiva kellonainen oli kyllästynyt sen uusintoihin. Nizin surun musertamat kasvot. Xenin paniikin täyttämä ilme. Jokainen sana, jonka hän oli itse suustaan päästänyt. Ne kaikki olivat syöpyneet valokuvantarkasti hänen mieleensä.
”Minä olin unohtanut, että te tunsitte toisenne”, Killjoy sanoi keskeyttäen huomiolla kierteen, johon oli ajatuksiaan punomassa. Naho nyökytteli hitaasti.
”Metru Nuilla syntyneitä veden toia ei ollut alun perin montaa. Sodan alettua emme enää nähneet usein. Hän oli Mustassa Kädessä tutkimuspöydän ääressä ja minä rintamalla… mutta me olimme ystäviä.”
”Ga-Metrun ritari kiiltävässä haarniskassaan ja se… nörtti”, Killjoy naurahti. ”Te olette olleet melkoinen näky.”
Nahokaan ei voinut olla hörähtelemättä huomiolle. Toan muistot ajalta ennen sotaa olivat hämärtyneet tuhkan ja tulikiven alle, mutta hän muisti silti elävästi, millaista oli kulkea lampien ja purojen täyttämillä kampusalueilla häntä yli päätä lyhyemmän rurukasvoisen akateemikon kanssa. Toa Niz oli muodonmuutoksensakin jäljiltä ollut vain vastaväitellyt neurotieteilijä. Autuaan ymmärtämätön toauden mukanaan tuomasta taakasta.
”Hän oli nörtti, totta tosiaan”, Naho hekotteli ja leukaansa epähuomiossa koskettaessaan tahrasi sen kuivuneella verellä. ”Miten te kaksi oikeastaan… tai siis, sinäkin olit aina toiminnan mies. Kun taas Niz oli sellainen… toimistorotta.”
Killjoy kohautti vaistomaisesti olkiaan, mutta pysähtyi hetkeksi miettimään. Hän muisti heidän ensikohtaamisensa kuin eilisen. Muisti, miltä se oli tuntunut. Siinä oli ollut kyse hyvin vähän järjestä ja hyvin paljon sellaisesta lohdun tunteesta, millaista hän ei ollut koskaan kokenut kenenkään muun kanssa. Heti ensimmäisestä kosketuksesta ikuisesti kilkattavat kellokoneistot hänen mielensä perukoilla olivat hetkeksi vaimenneet.
”Jos tietäisinkin vastauksen tuohon”, hän vastasi lopulta kierrellen hieman totuutta. ”Alussa se vain tuntui oikealta. Ja silloinkin, kun asiat tuntuivat vaikealta, meillä oli Xen. Hän piti meidät yhdessä pidempään kuin olisimme koskaan muuten pysyneet.”
Naho oli viimein alkanut hahmottaa kokonaisuutta. Xenin puolen tarinasta saatuaan olisi ollut helppoa kuvitella, että Killjoy oli oman tyranniansa vuoksi lapsensa hylännyt sekopää. Mutta mitä enemmän palasia Naho sai, sitä paremmin hän ymmärsi, millaisessa tunteiden myllerryksessä kaikki oli tapahtunut. Killjoyn katseen harhaillessa pitkin huoneen seiniä, Naho ymmärsi, millaista vaikeiden asioiden kimppua Killjoy edelleen piilotteli.
”Sinäkö vain aiot pitää tuon päässäsi?” Naho paukautti ääneen. Killjoy havahtui takaisin nykyhetkeen yrittäen epätoivoisesti miettiä, kuinka kertoa tällä kertaa, ettei hänen kypäränsä alla ollut yhtään mitään. Hän ei kuitenkaan saanut siihen mahdollisuutta, kun Miksun päällä sijaitseva paneeli alkoi vilkkumaan keltaisena. Naho kuunteli vierestä, kun Killjoy avasi radioyhteyden nappia painamalla ja Codyn ääni alkoi puhuttelemaan heitä.
”Öh, anteeksi, jos häiritsen, mutta meillä on pikku tilanne täällä.”
”Antaa tulla vain.”
”Se peltipurkki, jonka toit mukanasi. Tuota… sillä ei ole kohta kaikki hyvin.”
Yhteyden taustalta kuului jotain muutakin. Naho irvisti ja loi katseensa Killjoyyn, joka nyökkäsi vahvistaakseen kuulleensa saman. Puhelun taustalla karjuttiin suoraa huutoa.
”Nurukan?” Killjoy ihmetteli.
”En ole koskaan nähnyt hänen kilahtavan tuolla tavalla.”
”Kaksi minuuttia”, Killjoy vastasi ja sulki yhteyden. Hän lähti marssimaan pitkin askelin ulos huoneesta, kunnes huomasi Nahon lähtemässä hänen peräänsä.
”Sinä jäät lepäämään. Minä hoidan tämän.”
Naho oli jo siirtämässä vastalausetta ajatuksista huulilleen, mutta pelkkä levon mainitseminen sai hänet tajuamaan, miten lopen uupunut hän oli. Eikä hän lopulta oikeasti edes tahtonut asettaa itseään vielä yhteen konfliktiin, vaikka osana Amajikaa hänellä olikin sellaista ymmärrystä Nurukanista, mitä kovin monella muulla ei ollut. Hän kuitenkin antoi lopulta itsensä luovuttaa ja romahti takaisin penkille.
Killjoy nyökkäsi ja marssi ulos. Naho jäi tuijottamaan suljettua ovea, jonka taakse kenraali oli kadonnut. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän saisi nukuttua, mutta hän päätti sulkea silmänsä siitäkin huolimatta. Kirurgien armeija, jonka hän oli jättänyt Mexxin rinnalle saisi pärjätä vielä pienen hetken ilman häntä. Tärinä, joka oli hiipinyt hänen käsiinsä viesti, että ainakin toistaiseksi hän oli tehnyt kaiken voitavansa.
Ko-Metrun alla risteilevän laivastotukikohdan tuoreudesta kertoivat parhaiten sen lukuisat varastohallit, joita aika ei ollut vielä onnistunut täyttämään rojulla. Lähimpänä maan pintaa olevan kerroksen isoimman hallin reunalla oli ainoastaan kaksi tyhjää konttia ja muutama avaamaton ammuslaatikko. Varasto oli siis omiaan Mustan Käden väistötiloiksi. Sen kylmää lattiaa koristivat nyt lukuisat makuupussit ja pieni määrä niitä käyttävien irtaimistoa.
Mikäli Nurukan olisi saanut asiasta päättää, yksi vierailijoista ei olisi kuitenkaan ollut sinne tervetullut. Killjoyn mukana saapunut nelikätinen vempele oli leijaillut varoittamatta sisään etsien paikkaa, johon pysäyttää itsensä. Edellisen yön alusta loppuun valvonut maakenraali ei enää onnistunut pitämään tunteita sisällään ja paikalle lipunut Feterra oli ollut täydellinen kohde niiden purkamiselle.
Ja vaikea häntä oli syyttää. Varaston oven toisella puolella kuunteleva Cody ymmärsi Nurukanin tuskan. Vaikka Xenin ja Mexxin tilanteet olivat syösseet toan jälleen stressin ja huolen äärirajoille, painoi tämän vaakakupissa myös paljon vanhempi ystävä, jonka kohtalon koukerot häneltä oli tähän saakka evätty.
“Minne veitte Valotun? Missä on Toa Umbra?” Nurukan tivasi jo ainakin kolmatta kertaa. Tämän ääni oli alkanut rahisemaan rasituksen voimasta.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Näitte kaiken tuon vaivan hänen nappaamiseksi ja päästitte hänet menemään? Ja minun pitäisi muka uskoa, rautaäpärä? Pah!”
Nurukanin sormet puristuivat nyrkkiin. Hänen teki valtavasti mieli runnoa Feterraa tämän tuhoutumattomaan eksokutikulaan. Ja jos peltipurkki jatkaisi röyhkeää valehteluaan, hän myös tasan tarkkaan niin tekisi.
”Ehdotus: Valotun ystävän adrenaliinitasot ovat huomattavasti koholla. Yleisen turvallisuuden nimissä syvät hengenvedot ovat suositeltavia.”
Kenties Nurukan olisi vielä sietänyt peltipurkin kyvyttömyyttä tarjota todenmukaista informaatiota, mutta monotonisesta sävystä huolimatta toa oli varma, että Feterran ääni tihkui ivaa. Nurukanin kohoavan verenpaineen mukana varaston seinät alkoivat konkreettisesti värähtelemään. He olivat sen verran syvällä maan alla, että hän olisi voinut rutistaa koko kerroksen kasaan heidän ympäriltään. Värähtely ei jäänyt Feterraltakaan huomaamatta. Se katseli ympärilleen niin huolestuneena kuin ilmeetön sylinteri suinkin pystyi.
”Pyyntö: Valotun ystävä keskeyttää tarpeettomat aggressiot ja luopuu irrationaalisista tunnetiloista, jotka vaarantavat hänen itsensä lisäksi-”
Nurukan oli kuullut tarpeeksi. Viha, jota hän oli padonnut sisäänsä pääsi jälleen irti. Yhdelläkään Umbraan kajonnella ei ollut lupaa vaatia häntä rauhoittumaan.
Kynnet iskivät kipinää Feterran haarniskaan. Iskun tehnyt mies muistutti enemmän raivoisaa tuhka-ahmaa kuin jaloa toaa. Jo muutaman sivalluksen jälkeen hän kuitenkin pysähtyi. Hän ei ollut saanut Z.M.A:n koneeseen naarmuakaan. Se ei ollut myöskään laittanut lainkaan hanttiin, vaan ainoastaan lukitsi kätensä selkänsä taakse ja otti iskut vastaan sanaakaan sanomatta.
Hampaitaan yhteen kiristelevä Nurukan keräsi kaiken voimansa ja iski Feterraa kohti tämän keskussilmää. Tällä kertaa kone joutui väistämään. Se leijaili taaksepäin toan iskuja vältellen. Se ojensi raajansa eteenpäin estääkseen Nurukania tulemasta lähemmäksi. Turhautunut kenraali sai leikistä nopeasti tarpeekseen. Järinä tutkikohan ympärillä palasi. Jos hän ei saisi upotettua Feterraan kunnollista iskua, hän täräyttäisi sitä jollain, jota ei voisi väistää. Koko metru heidän yläpuolellaan saisi riittää…
Hän tuli järkiinsä vasta, kun varastohallin kattoon asennetut loisteputkivalot tipahtivat miltei hänen päälleen. Totuutta olisi vaikeaa selvittää, jos hän ei onnistuisi jotenkin estämään katon romahtamista myös hänen itsensä niskaan. Tärinä lakkasi hitaasti Nurukanin hengitystä mukaillen.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Valehtelet!” Nurukan raivosi. Itseään toistavan koneen jääräpäisyys turhautti. Kredipselleeniseikkailun jälkeen Nurukan oli muuttunut. Vanha sotilas oli syntynyt uudelleen ja sen mukana paloi jälleen kyky ja tahto käyttää voimaa. Jos hän kiskoisi edes paakun maa-ainesta käsiinsä… Feterran haarniskassa täytyi olla rakoja. Jos hän vain täyttäisi sen ja puristaisi ulos sen, mikä sen sisällä asusti. Räjäyttäisi sen sisältäpäin. Se ei toisi Umbraa takaisin, mutta se tuntuisi varmasti silti hyvältä…
”Se ei valehtele, Nurukan”, uusi ääni huomautti hänen takaansa. Nurukan ei ollut raivonpurkauksensa keskellä huomannut, kuinka varaston ovi oli auennut ja punamustaan haarniskaan pukeutunut jättiläinen oli astellut hänen rinnalleen.
“Minä tiedän, miltä tämä näyttää, mutta minulla on eläviä todisteita siitä, että Umbra on vapaalla jalalla”, Killjoy jatkoi.
Nurukanin hengitys tasaantui hieman. Vaikka hänellä ei ollut varsinaisesti syytä uskoa Killjoyta yhtään sen enempää kuin Feterraakaan, ainakin kralhikenraali osasi ilmaista sanansa ivailematta.
”… todisteita?” Nurukan puuskutti. ”Parempi iskeä niitä pöytään tai jatkan kynsieni kiillottamista tuohon rautaäpärään.”
Killjoy huokaisi syvään, mutta käänsi kätensä poikittain eteensä ja avasi pienen projektoidun kartan itsensä ja Nurukanin väliin pitäen kuitenkin turvallisen etäisyyden toaan.
”Miksu, näytä Lunariuksen raportti.”
Kartta zoomasi itseään, kunnes se saavutti pohjoisen mantereen kaakkoisrannikon. Välisaaria kohti piirretyt kauppareitit kulkivat aivan pienen punaisena hohtavan pisteen vierellä.
”Rannikkopartiomme ovat pitäneet heitä silmällä jo muutaman päivän. Vene on aika muinainen, mutta Umbra on matkannut tasaisesti kohti Välisaaria. Hän on menossa kotiin ja hänellä vaikuttaisi olevan seuraa.”
Nurukan tuijotti pistettä silmät kiiluen. Hän oli toivonut kuvaa. Jotain konkreettista todistetta siitä, että hänen ystävällään oli kaikki hyvin, mutta Killjoyn latelema informaatio oli alku.
Nurukan hengityksen tahti alkoi lopulta rauhoittua ja viimein hän tarttui kynsiinsä ja veti ne takaisin kehikkonsa sisään. Hän antoi hartioidensa lysähtää väsymyksestä. Maakin oli lakannut värähtelemästä heidän ympäriltään.
”Se oli ensimmäinen asia, mitä kysyin, kun sain kuulla, että hänet oli viety”, Killjoy vakuutteli. ”Hän oli minunkin ystäväni.”
Nurukan ei pysähtynyt kyseenalaistamaan, miksi Killjoy puhui ystävyydestään menneessä aikamuodossa. Hän vilkaisi takanaan leijailevaa Feterraa, joka ei ollut uskaltanut sanoa enää sanaakaan. Sitten hän tuijotti taas karttaa aina siihen asti, että Killjoy sulki sen ja risti tietokoneen sisältämän kätensä toisen kanssa.
”Olette pitäneet heitä silmällä?” Nurukan toisti kysyvästi.
”Ilmakuvamme ovat aika huonoja ja tosi kaukaa, mutta Umbralla on seuraa. Joku hattupäinen. Huomioiden, että he ovat matkalla kohti Klaania, veikkaan Domekia, Etsivää tai Notfun-Gusia. Tosin… oikeasti veikkaan lähinnä Domekia”, Killjoy selitti.
Nurukan huokaisi syvään. Toisen Valotun läsnäolossa oli sinällään järkeä. Ehkä he olivat paenneet yhdessä.
“Tuo kartta valaa minuun toivoa, mutta ihmettelen, miksi Z.M.A päästi Umbran lähtemään. Ei käy yksiin sen kanssa, että hän etsii käsiinsä Valottuja”, Nurukan puhisi. “Olisit voinut kertoa tästä minulle aikaisemmin. Olisimme voineet tehdä jotain…”
”Kenties”, Killjoy myönsi, ”mutta Xen tarvitsi etäisyyttä. Hän olisi paiskannut metallisen ahterini mereen, jos olisin jäänyt päällepäsmäröimään. Minäkin sain tietää Umbrasta vasta sen jälkeen, kun hän oli jo vapaalla jalalla.”
Nurukan huokaisi syvään. Vaikka tämän ryhti valui, olivat tämän silmät yhä naulittuina Killjoyyn. Tältä ei jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Nurukanin olemus oli muuttunut sitten heidän edellisen tapaamisensa.
”Xen?” Nurukan kysyi lopulta. Killjoy oletti sen olevan merkki siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä enää hautautuvansa spontaanin maanvyöryn alle.
”Hereillä.”
Nurukan nyökkäsi. Uutinen lohdutti hieman. Ensimmäinen multakasaan paistava aurinko oli Umbran oletettu vapaus. Toista aurinkoa edusti Xen. Kenties elämä jatkuisi vielä…
“Yritin opettaa tyttärellesi kaiken, mitä muistan ja osaan. Sääli, että olen ollut oma itseni vasta hetken. Meillä olisi voinut olla enemmänkin aikaa.”
Killjoy rentoutui jo hieman. Feterra heidän takanaan oli kaikessa hiljaisuudessa leijaillut syrjemmälle.. Nurukanin sydänkiven syke oli hidastunut jo lähelle normaalia.
Vaikka se ei ollut kysymys, Killjoyn toteamus oli selvästi muotoiltu sellaiseksi.
“Xen avasi muistoni, jotka Ficus oli sulkenut. Sai sellaisen annoksen sotaa, että en ole varma itsekään, oliko se täysin hyvä idea”, Nurukan muisteli seikkailuaan. Hänellä oli ikävä tyttöä. Naho ei ollut ainoa tukikohdassa märehtivä toa, joka toivoi, että olisi kyennyt tekemään enemmän.
”Ficus oli sulkenut? Oliko hänellä siihen joku metodi? Luulin, että hän oli kolauttanut sinua vain tosi lujaa päähän”, Killjoy ihmetteli. Hän ei voinut olla tarttumatta tiedonjyväsiin siellä, missä niihin törmäsi.
“Sininen koneellinen käsi”, Nurukan sanoi lyhyesti. “Jäljitimme sitä vielä tukikohdassa seikkailumme jälkeen.”
Nurukanilta ei jäänyt huomaamatta, kuinka Killjoy jäätyi sanoista paikalleen. Toalle ei tullut yllätyksenä, että Killjoy tiesi aiheesta jotain. Vielä vähemmän yllätyksenä hänelle tuli, että Killjoy ei sanallakaan selitellyt reaktiotaan, vaan ainoastaan loi merkitsevän katseen omalle rannepanssarilleen, jonka sisältä kuului hiljainen huolestunut ulahdus.
”Ettekä ilmeisesti saaneet kiinni?”
“Emme. Oletettavasti se tuhoutui tukikohdan mukana. Mitä sinä tiedät siitä?”
”Tarpeeksi huolestuakseni.”
Killjoy vilkaisi rannetietokoneensa kelloa varmistaakseen, että hänellä oli vielä aikaa. Nuparun vuoroa oli vielä runsaasti jäljellä. Jos he liikkuisivat nopeasti, siinä ajassa ehtisi tekemään yhden nopean menopaluun.
”Mennään.”
”Mennään minne?”
”Onu-Metruun”, Killjoy vastasi. ”Jos olet valmis hautaamaan sotakirveen hetkeksi, tahtoisin käydä tonkimassa niitä raunioita. Tahdon sinut mukaan.”
Nurukan pysähtyi miettimään hetkeksi. Se, että Killjoy oli valmis irtautumaan Ko-Metrusta toivottavasti tarkoitti sitä, että Xenillä alkoi todella olla asiat paremmin. Mexxistä hän ei ollut edes vielä kuullut, eikä hän ollut aivan varma, tahtoiko hän enempää suru-uutisia. Hän oli nähnyt jäljen, minkä Puhdistajan isku oli Mangai-sisarukseen jättänyt. Ehkäpä Onu-Metru oli tosiaan hyväksyttävä harhautus kaikista niistä ajatuksista.
“Mennään siis. Ehkä se vietävä sininen rakkine on jossain raunioissa”, Nurukan sanoi. Hän myöntyi Killjoyn mukaan siitäkin huolimatta, että linkki Z.M.A:han oli käytännössä yhä selittämättä. Hän puristaisi lisää tietoa ulos myöhemmin. Killjoyn voisi aina vain painaa kanveesiin, jos tämä ei vastaisi kysymyksiin.
Nurukan muistutti omaa vanhaa itseään niin paljon, että Killjoyn selkäpiitään kylmäsi. Olemuksen vaihdos kuumapäisestä sotilaasta maanläheiseen neuvottelijaan oli tyypillinen sille Nurukanille, joka oli johtanut häntä vielä sodan aikaan.
”Käydään katsomassa Lhikanin autotalliin, josko sieltä irtoaisi jotain nopeaa.”
Purppuran piiparin jälkeensä jättämä tuho levittäytyi valtavana kraatterina Onu-Metrun karulta pinnalta kohti sen synkkiä syvyyksiä. Mikään näyssä ei viitannut siihen, että vain päivää aikaisemmin siinä oli sijainnut vanhan Metru Nuin uljain sotilastukikohta. Niin perusteellinen oli Pimeyden valtiaan työn jälki. Ja se oli pelkkää esisoittoa siitä, mitä tapahtuisi, jos lisää siruja jotenkin valuisi tämän käsiin.
Myrkyllinen paksu kerros tuhkaa peitti alleen hajanaiset betonin ja metallin kappaleet, joita oli jäänyt rotkon pohjalle. Se ei ravinnut maaperää, vaan kuristi sitä. Nurukan aisti jo kaukaa maan organismien kuolleen perusteellisesti. Se ei ollut pelkkä vapauden liekki, joka maassa kyti. Varjot itsessään olivat jättäneet metruun pysyvät jälkensä.
Nurukan oli laskeutunut monttuun edeltä. Matkustaminen sedimenttiaallonharjalla oli tuntunut suorastaan terapeuttiselta, vaikka matkan kohde olikin täynnä murhetta ja romahtaneita muistoja. Matkansa aikana toa oli nähnyt paljon. Aukon seinämistä törröti katkenneita putkia ja kaapeleita. Osasta valui edelleen vettä. Osa kipinöi sähköä. Suurin osa tukikohdan varsinaisista kerroksista oli kuitenkin pyyhkiytynyt niin perusteellisesti olemattomiin, ettei niissä ollut mitään tutkittavaa. Jos sininen käsi oli ollut tukikohdassa räjähdyshetkellä, sen selviytymisen mahdollisuudet olivat täydellinen nolla.
Suihkumoottorien lähestyvä ääni sai Nurukanin kääntämään katseensa ylös. Sitä seurasi metallinen jysähdys, kun Killjoy laskeutui tämän vierelle. Tämä ei ollut havainnut ylilentonsa aikana minkäänlaista elämää tai edes liikettä tukikohdan raunioista. Viimeiset lämpöjäljetkin olivat peräisin vain viimeisistä sinisistä liekeistä, joita aamupäivän sadekuurot eivät olleet vielä tukahduttaneet.
Pohjallakaan hävityksen keskeltä ei aluksi tunnistanut enää mitään muuta kuin suurimpien tukipilarien pirstaleet. Räjähdys oli jauhanut tukikohdan päällimmäiset kerrokset niin hienoksi tomuksi, että niitä ei käytännössä ollut enää olemassa. Ainoa kerros, josta oli jäljellä mitään tunnistettavaa, oli pohjimmainen. Mutta vähän aikaa sen sisällä vaelleltuaan Nurukan ja Killjoy molemmat yllättyivät, että pieni osa kerroksen seinistä oli yhä pystyssä. Vaikka kerroksen niskaan oli romahtanut yhdentoista muun verran materiaa, oli erityisesti pohjakerroksen luoteiskulma yhä häkellyttävän eheässä kunnossa.
Nurukan oli painanut kämmenensä vasten maata ja silmät suljettuna kuunteli sen kuiskauksia. Killjoy seurasi sivusta sanaakaan sanomatta. Hän odotti kärsivällisesti toan analyysiä.
“Ei sinistä kättä missään. En aisti sen sielua kylmäävää koleutta. Sen pitäisi säteillä tämän materiaalin alla, jos se on enää olemassa.”
Nurukan pysähtyi taas hetkeksi kuuntelemaan. Tämän seuraavat sanat tulivat ulos miltei kuiskaten.
“Voimakas esine.”
Killjoy ei ollut yllättynyt. Hän toivoi hartaasti, että heidän jäljityksen kohteensa olisi vain rusentunut jonkin tukikohdan kerroksista mukana.
Hän jätti Nurukanin vielä kuuntelemaan maaperää ja käänsi askeleensa kohti itää. Hän ei ollut paljastanut Nurukanille vielä todellista syytä sille, miksi hän oli tahtonut kaivelemaan raunioita. Nurukan kuitenkin ymmärsi seurata, kun Killjoy vei heidät keskelle pohjakerroksen sokkeloita. Päivä paistoi sielläkin sisään, vaikka kerroksen päälle romahtanut romu olikin muodostanut kerrokselle melkein kuin uuden katon. Yksi tukikohdan tukipilareista törrötti siinä, mistä Killjoy oli Xen käsivarsillaan ampaissut kohti pintaa.
Kun paikalla ei näkynyt jälkiäkään mistään elävästä tai… epäkuolleesta, Killjoy oli viimein valmis paljastamaan korttinsa.
”Kerro, Nurukan, miten hyvin tunsit toa Lhekon?”
Maakenraali pysähtyi. Se ei ollut kysymys, jota hän oli odottanut.
“Hän… kuuli Metru Nuin kutsun, kun toia tarvittiin. Otin hänet vastaan itse, kun hän saapui saarelle”, Nurukan muisteli. ”Hän oli aika naiivi. Saarnasi usein valoista ja varjoista, mutta ne muutamat päivät paraakeissa ennen rintamalle lähtöä kuluivat silti hyvässä hengessä. Valitettavasti hän kaatui ensimmäisten toain joukossa.”
Killjoy kuunteli tarkkaan, vaikka hänen katseensa harhailikin koko ajan ympärilleen.
”Me annoimme hänelle vain hautapaikan. Ruumista ei koskaan löydetty. Tai niin luulimme… kunnes Lheko, Svarle ja muut väännettiin vääriksi.”
Nurukan muisti sen kuin eilisen, kiitos Xenin, joka oli hiljattain kokenut Lhekon hautajaiset hänen muistoissaan.
“Umbra kertoi kohdanneensa hänet silloin, kun he olivat täällä Matoron kanssa. Hänen toa-kivensä oli Lhekolta. Paljoa muuta hän ei jälkeensä jättänytkään.”
Killjoy ei ollut löytänyt sillä aikaa mitään mainitsemisen arvoista. Valottu ei ollut jättänyt peräänsä jälkeäkään läsnäolostaan. Tämä ja muut kuolleet laahustajat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lhekon viimeiset sanat kuitenkin kalvoivat yhä Killjoyn päässä.
”Hän oli täällä”, Killjoy paljasti.
”Tiedän”, Nurukan vastasi. ”Xen avasi heihin neuvotteluyhteyden ihan vähän aikaa sitten.”
Killjoy murahti. Hän ei suoraan sanottuna osannut olla yllättynyt tyttärensä rohkeudesta.
”Ne pelastivat hänet. Odottivat minua Xen kourissaan, kun saavuin.”
Nurukan ei keskeyttänyt Killjoyn selityksen hidasta etenemistä.
Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä Killjoy oli Xenin pelastaessaan nähnyt, mutta tämän vaitonaisuus kertoi aivan tarpeeksi.
”Pystytkö aistimaan niiden metallin? Onko siinä mitään sellaista, jota pystyt tuntemaan?” Killjoy kysyi.
“Metalleihin jää aina hiukan epäpuhtauksia maaperästä, mutta Kaleissa niitä hädin tuskin on. En ole raudan tai magnetismin taitaja, mutta voin yrittää.”
Nurukanin mieli yritti tunnustella maaperää ympärillään. Hän kyllä aisti metallit maaperässä. Muinaisten sotien jälkeensä jättämiä panssareita ja hylsyjä. Rautaioneja, savea. Lyijyä. Nurukanin mielikoura siivilöi kuoppaa ja sen lähialueita. Mutta vaikka hän löysi paljon, hyvin vähän siitä muistutti häntä siitä, mitä hän yritti etsiä.
“Liikaa erilaisia palasia. Me maan toat emme erottele partikkeleita ja ioneita yhtälöstä. Puunjuuret, metallit, kivet ja hiekat tottelevat ja kuuntelevat meitä kaikki yhdessä. Sieltä on vaikeaa erottaa mitään kovin yksityiskohtaista.”
Killjoy murahti ymmärtäväisesti. Hän oli usein kuullut Herralta samanlaisia mietteitä maan muovaamisesta.
”Jos niissä olisi jotain edes piirun vertaa modernimpaa, kenties niiden jäljittäminen muilla keinoilla olisi mahdollista”, Killjoy tuhahti.
Nurukan nosti kämmenensä irti maasta, nuuhkaisi tuhkaista ilmaa ja suoristi selkänsä. Hän pälyili ympärilleen samaan tapaan kuin Killjoykin oli hetki sitten tehnyt, mutta tuho ja hävitys oli peittänyt kaikki ilmiselvät jäljet. Silloin uusi ajatus nosti päätään Nurukanin Kakaman takana. Ilmiselvät jäljet, totta tosiaan.
“Minulla voi olla yksi kikka”, hän sanoi ja vihreä hohde hänen silmissään voimistui. Toa alkoi skannata maaperää sen suhteen, mistä oli kaivettu viimeksi. Oli helppo jättää huomiotta mikro-organismeista kuollut maa-aines, kun hävitystä oli ympärillä niin paljon. Se kuitenkin tuotti tulosta nopeasti. Näivettynyttä maa-ainesta oli tosiaan jo pidemmältä ajalta kuin ainoastaan edelliseltä päivältä. Ne johdattivat heitä kohti länttä.
Killjoy ymmärsi seurata, kun Nurukan lähtikin äkillisesti liikkeelle. Heidän tiensä vietti ensin takaisin avoimelle ja sen jälkeen kohti ahtaampaa romun peittämää koloa onkalon seinässä.
“Tuolla on jotain jälkiä. Hienovaraisempaa mylläystä kuin tämä, missä nyt seisomme”, Nurukan totesi ja alkoi kiskomaan kolon päälle kasautuneita putkia ja betonia syrjään. Killjoy liittyi tämän seuraan ja lopulta maan toa väistyi kolossin tieltä, sillä näytösti, että tavaran siirtely sujui Killjoylta paljon vaivattomammin.
Killjoylta kesti silti useampi minuutti raivata tie Nurukanin osoittamaan suuntaan. Siihen romahtanut kerroksen yksitoista hiiltynyt irtaimisto antoi lopulta myöten Killjoyn rannetykin sulattaessa viimeiset niiden jäänteet. Nurukan oli ristinyt kätensä ja seurasi sivusta, kunnes uteliaisuus otti vallan ja hänkin siristeli silmiään Killjoyn kypärän sytyttämän valokeilan paljastaessa pyöreäseinäisen onkalon, joka näytti jatkuvan nopealla vilkauksella loputtomiin.
Nurukan painoi kätensä taas maahan ja sulki silmänsä.
”Se jatkuu merelle asti.”
Nurukan oli oikeassa. Reikä haisikin merivedelle ja johti täsmällisesti kohti Onu-Metrun rannikkoa.
Kaksikko asettui seisomaan sen eteen samalla, kun Killjoy ampui olkapäistään pienen valopallon tunnelin sisään. Se vain yksinkertaisesti katosi. Jos se joskus osui johonkin, he eivät sitä kuulleet eivätkä nähneet. Se vain valaisi tunnelin sileät seinät hetkeksi ja katosi.
”Kalit taisivat olla lähdöllään kaiken tämän aikaa. Tätä ei ole kaivettu lyhyessä ajassa”, Killjoy päätteli.
“Ei ainakaan ilman, että olisimme huomanneet”, Nurukan myönsi. “Seuraammeko tunnelia vai oletammeko sen vain päätyvän rantaan?”
Killjoy tuijotti tunnelia hetken sanaakaan sanomatta. Hän jauhoi Lhekon hyvästiksi jättämiä sanoja edelleen päässään. Ne palasivat hänen mieleensä jatkuvasti, ja joka kerta kellokoneiston korviahuumaavan raksutuksen kanssa.
”Me tapaamme hänen haudassaan”, Killjoy toisti sanat ääneen. Nurukan kohotti kulmiaan. Hän oletti sanojen kuuluvan Lhekolle, mutta hän ei silti ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Kenen haudassa?”
”Silvotun äidin”, Killjoy mutisi.
”Ja silvottu äiti on..?”
Mutta siihen Killjoy ei enää vastannut. Rehellisyyden nimissä hän ei ollut vastauksesta myöskään aivan varma, mutta hetki ei tuntunut oikealle selittää koko Steltinmerellä tapahtunut episodi muutaman päivän takaa. Hän tietoisesti yritti olla ajattelematta sitä, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että Killjoyn ei kirjaimellisesti olisi kuulunut ajatella yhtään mitään muuta.
Se asia meressä, joka oli kutsunut itseään Killjoyn äidiksi, oli varoittanut häntä siitä, että Xen oli vaarassa, Ja kun hän oli seurannut tämän asettamaa polkua, oli sen toisessa päässä ollut Lheko. Xen käsivarsillaan, silvotun äidin nimi kalmaisilla huulillaan.
Se oli auttanut häntä pelastamaan tyttärensä. Ja nyt hänet oli kutsuttu sen hautaan.
”Jätämme loput Naholle, jahka hän saa myös hieman unta alleen”, Killjoy murahti. Nurukan ei vastustellut ideaa. Ajatus vedessä möyrimisestä ei innostanut häntä sen enempää kuin Killjoytakaan. He kuitenkin jäivät seisomaan aukon eteen vielä toviksi. Nurukan maaperää herkästi kuunnellen, Killjoy ajatuuksiinsa uppoutuneena.
”Mitä seuraavaksi?” Nurukan lopulta rikkoi hiljaisuuden.
”Minulla on muutama idea”, Killjoy myönsi. ”Valitettavasti suurin osa niistä sisältää sellaisessa paikassa käymistä, mitä yritän normaalisti vältellä.”
Nurukanin kulmat kohosivat. Hän oli melko varma, että tiesi täsmälleen, mistä Killjoy puhui. Hän ei olisi halunnut sinne itsekään. Valkoisen valtakunta oli kuitenkin melkein kirjaimellisesti murskannut hänet alleen edellisellä visiitillä.
He keskustelivat paluumatkan aikana vielä vähemmän kuin saapuessaan. Killjoyn olisi ollut paljon helpompi lentää takaisin kuin jumittaa Nurukanin kanssa metrujen välisien putkiliittymien liikenneruuhkissa. Hän kuitenkin toivotti toimettomat hetket tervetulleeksi. Nurukanin keskittyessä ajamiseen Killjoy risti kätensä, antoi päänsä valahtaa ja mietti.
Kellokoneistot raksuttivat. Oli mahdotonta sanoa, oliko Bianca uskaltautunut taas kuuntelemaan. Varmuuden vuoksi Killjoy täytti hetkeksi ajatuksensa törkyisimmillä sanoilla ja mielikuvilla kuin suinkin osasi. Näytettyään mielessään keskisormea mahdollisille vakoojille, hän huokaisi syvään ja vaipui jälleen syvemmälle alitajuntansa syövereihin.
Hän vihasi Valkoisessa valtakunnassa vierailemista. Sen tyhjyys ja tapa taivuttaa aikaa hallitsemattomilla tavoilla turhauttivat häntä. Hän oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, että se ei olisi rintama, jota hän suostuisi avamaan – murehdittavaa oli tarpeeksi omassakin maailmassa. Mutta mitä syvemmälle kaninkoloon hän upposi sitä selvempää oli, että Biancan valkoinen todellisuus oli murhe, johon hän vääjäämättä vielä törmäisi.
Hänen edellinen vierailunsa ei ollut suunniteltu. Kenraalinsataman yläpuolella tehty päätös kiskoa Sarajin mieli hetkellisesti valkoisiin syövereihin oli ollut nopea. Hän ei kuitenkaan poistunut sieltä tyhjin käsin. Hän oli pohtinut sitä paljon Sarajin hautaamisen jälkeen. Miten Biancan maailma oli näyttänyt vielä vähän vähemmän aidolta kuin sitä edeltäneillä kerroilla.
Killjoylla oli aina ollut kyky matkustaa sinne. Toki vain sielullaan, eikä ruumiissaan. Jo sotilasakatemiassa vietettyinä vuosinaan siitä oli tullut hänelle pakopaikka. Tyhjyys, jossa vaellella silloin, kun todellinen maailma kävi liian raskaaksi. Jo silloin hänelle oli ollut selvää, että se oli hänen tajunnassaan raksuttavien kellokoneistojen lähde. Hän oli alkanut välttelemään paikkaa heti, kun oli tajunnut, että jokainen tienviitta siellä johti Biancaan.
Bio-Klaanista poistumisen jälkeen hän ei ollut käynyt siellä kertaakaan. Niinkin suureksi riskiksi kuin Killjoy sen tiesi – takaportiksi Biancalle vakoilla häntä – oli pakko myöntää, että valtakunnalla oli käyttönsä. Muutama viesti oli kulkeutunut hänelle sen läpi edellisten viikkojen aikana. Nyt oli aika purra hammasta ja ottaa kontaktit käyttöön.
Tämä matka olisi lyhyt. Vain yhden viestin viennin mittainen. Sitten hän odottaisi. Hänen kontaktinsa toisessa päässä tarvitsisi aikaa valmistellakseen asioita.
Nurukanista näytti siltä, että Killjoy nukkui, mutta hän aavisteli kyllä, mitä todellisuudessa tapahtui. Liikennevalojen vaihduttua vihreäksi hän viimein käänsi Lhikanin omistuksista anastetun auton kohti Ko-Metrua ja kiihdytti ohituskaistalla tämän edessä hidastelleen tavarakuljetuksen ohitse.
Hän purki omia ajatuksiaan kaasupolkimeen ja rattiin. Niinkin vähän kuin piti siitä, että Killjoylla oli ideoita, hänen oli pakko myöntää, että oli hyvä, että edes jollakulla oli. Sillä vaikka kralhinkenraalin seuraavat liikkeet upottaisivat heidät syvemmälle murheen suohon, ainakin he olisivat yrittäneet tehdä jotain toimettomaksi jäämisen sijasta.
Seuraavana päivänä
Se, mitä Killjoy oli yön aikana kokenut, oli hädin tuskin tuntunut unelta. Nascoston monoliitin kylmässä pimeydessä hänellä oli ollut aikaa velloa ajatuksissaan. Hän oli torkahtanut korkeintaan tunniksi, mutta unessa hän tunsi viettäneensä kokonaisia viikkoja. Hän oli herännyt hämmentyneenä ja turhautuneena.
Mustan Käden väistötilan lattialle seinää vasten istahtanut kenraali – tai tämän haarniska – väänsi itsensä ylös. Hänen todellisuudentajunsa oli hämärtynyt sen verran, että hän ei enää tiennyt, johtuiko hänen selkänsä kolotus Nascostossa roikkuvan itsensä kivuista vaiko Ko-Metrussa torkkuneen haarniskan surkeasta asennosta. Se, missä hänen tuntoaistinsa konkreettisesti sijaitsi, oli mysteeri hänen itsensä lisäksi Miksulle, joka ei ollut puhunut sanaakaan tuntikausiin. Killjoy havaitsi pohtivansa, tarvitsivatko kranat unta samalla tavalla kuin muut.
Kolme MNS Kikanalon miehistön jäsentä nosti kätensä lippaan Killjoyn laahustaessa heidän ohitseen käytävällä. Hän havahtui viimein siihen, ettei ollut ehtinyt kiertää tukikohtaa läpi niin tarkkaan, että olisi tiennyt, mitä kaikkea se piti sisällään. Miehistön läsnäolosta päätellen laivat oli kuitenkin telakoitu jonnekin heidän alapuolelleen sinä aikana, kun Killjoy oli viettänyt elämänsä stressaavimman kellonkierron leikkaussalissa.
Hän kääntyi jälleen salia kohti, mutta yllätyksekseen tapasikin pakarikasvoisen insinöörin laukut käsissään sen ovella. Tämän puuskaan ristityistä käsistä ja tuimasta ilmeestä pystyi päättelemään tämän tyytymättömyyden Killjoyn saapumisen ajankohtaan.
”Väitetysti nopean toiminnan mieheksi sinua saa kyllä odottaa”, Nuparu tuhahti. Killjoy ei ottanut matoranin sanoja kuuleviin korviinsa, vaan osoitti tämän selän takana kiiltelevää leikkaussalin ovea.
”Oletko valmis?”
”Niin valmis kuin voin näillä välineillä. Liitoskohdat on siistitty ja tyttö höpisee niin paljon, että keskittymisen ilot saa unohtaa. Elintoiminnoilla kestää ainakin vuorokausi palautua entiselleen, mutta muuten häntä pidättelee enää raajojen puute.”
”Kiitos, Nuparu”, Killjoy lausui vilpittömästi. Nuparun niskat olivat taittua kun tämä tuijotteli kohti Killjoyn kypärää. Insinööri huokaisi syvään, suoristi selkänsä ja käänsi katseensa vastakkaiseen seinään, jolloin hänen rankansa ei yrittänyt vääntää tietään ulos hänen ruumiistaan. Matoranin kasvoilta oli valahtanut väri. Killjoy tuijotti tätä hetken kummastuneena. Nuparu ei näyttänyt aivan itseltään.
”Onko jokin pielessä?”
Nuparu jatkoi seinän tuijottamista. Tämä haki sanojaan paljon tavanomaista pidempään.
”Olit kytkenyt putket ihan oikein”, matoran sanoi. Killjoy hymähti. Tieto yllätti hänet. Hän oli ollut varma, että oman urakkansa loppupäässä hänen kätensä olivat olleet jo niin väsyneet, että jotakin olisi jäänyt kiristämättä.
”Hyvä. Ja hyvä, että tarkistit.”
”Nui-Kralhi”, Nuparu jatkoi. Tämä sai katseensa nostettua seinästä. ”Siellä ei ollut vuotoja.”
”No niin voisi päätellä siitä, että kaikki olikin kunnossa.”
”Niin, mutta se neste…”
Killjoyn sydänkuula oli pysähtyä. Hän oli yhtäkkiä tajunnut, kuinka Nuparu yritti johdatella tätä. Tai oikeastaan, mihin asiaan.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minullakin oli pisaroita. Vain muutama, mutta niiden ei olisi kuulunut olla siellä lainkaan, kun kaikki venttiilit oli tiivistetty. Tutkittuani sitä ymmärsin, että se ei edes ollut verta. Kanohimassa on paksumpaa. Tämä oli kiiltävämpää. Sitä kondensoitui kuulan pintaan, josta sitä aika-ajoin tippuu.”
Killjoyn läpitunkeva tuijotus vaati Nuparua jatkamaan, vaikka hän ei olisi oikeasti halunnut kuulla enää yhtään enempää huonoja uutisia.
”Xenin kuulan pinta on täynnä hiusmurtumia. Niitä ei näe paljaalla silmällä, mutta niitä on paljon. Kuinka kauan luulet, että hän vietti aikaa ilman vertaan?”
”Ainakin tunnin, ennen kuin saimme kytkettyä hänet koneistoon”, Killjoy sanoi. Hän tiesi jo, mitä Nuparu yritti hänelle kertoa. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa sielukuulien valmistukseen, mutta tiesi kyllä, miksi Xenin kaltaisten vahkien veren täytyi sisältää kanohi-naamioiden voimaa. Ilman sitä kuulat olivat valtavan epävakaita.
”Kuulan rakenne on pysyvästi vaurioitunut”, Nuparu jatkoi. ”Huolimatta Xenin uudesta verestä, emme voi estää sen fyysisen kuoren haurastumista ajan mittaan. Kun katsoin sitä mikroskoopilla, näin yhden halkeaman ilmestyvän silmieni edessä.”
”Eli meidän täytyy korjata se kuori. Kauanko meillä on aikaa?” Killjoy kysyi. Hänen äänensä pysyi vielä kasassa. Kyseessä olisi vain mekaaninen prosessi. Nuparu osaisi varmasti tehdä sen.
”Nui-Kralhi, minä en edes tiedä, mitä materiaalia se on. Pelkästään sen selvittämiseen voi mennä viikkoja. Xenillä ei ole niin pitkään… enkä minä muutenkaan ymmärrä Mustan Käden taikakalujen päälle. Minä olen insinööri, en noita.”
”En ole varma… tuolla vauhdilla viikko. Ehkä kaksi. Kuulan materiaali on onneksi aika sidoksista. Se ei vaikuta asialta, joka pirstaloituisi omasta painostaan, joten puhkeamaa tuskin syntyy, ennen kuin halkeamia on tarpeeksi.”
Killjoy ei enää katsonut Nuparua silmiin, vaan tuijotteli leikkaussalin ovea tämän takana.
”Mutta minun on varoitettava sinua”, Nuparu jatkoi. ”Jos ette toimi nopeasti, kuula varmasti murtuu. Jonka jälkeen Xen on pelkkiä automatisoituja prosesseja ja robotiikkaa. Jos teidän tiedeosastostanne on vielä jotain jäljellä, suosittelen valjastamaan heidät nopeasti.”
Killjoy ei irrottanut katsettaan ovesta. Koko maailmassa oli koskaan ollut ehkä kolme kolme henkilöä, jotka tiesivät, kuinka kuulat todella toimivat. Ja ne kaikki kolme olivat osa sitä mustaa massaa, jonka päälle Killjoy oli vain päivää aikaisemmin tiputtanut ydinaseen.
”Helvetti…”
”Olen… pahoillani, ettei minulla ole parempia uutisia”, Nuparu sanoi. Sanat kuulostivat olevan matoranille aidosti vaikeita. Hienotunteisuus ei ollut insinöörin vahvimpia puolia, mutta jostakin tämä sitä nyt oli onnistunut puristamaan.
”Minulla on muutama idea paikkausnesteeksi”, Nuparu myönsi. ”Se ei estä kuulan kuorta haurastumasta, mutta jos jokin niistä toimii, voimme ainakin estää sitä vuotamasta enempää, ennen kuin kriittinen vaihe ylitetään.”
Killjoyn asennosta oli kadonnut viimeisetkin ryhdin rippeet. Hän ei vielä ollut täysin sisäistänyt kuulemaansa. Se oli kai jonkinlainen shokki, joka häntä sillä hetkellä esti ymmärtämästä. Hän ei kyennyt tai halunnut uskoa, että kaiken sen pyristelyn jälkeen Xen oli edelleen kuolemanvaarassa.
”Kiitos”, hän sitten lopulta sanoi. Matoran näytti kiitoksesta hieman nolostuneelta, mutta Killjoyn ääni kuulosti kyllä vilpittömältä. Nuparusta kuitenkin tuntui, että jättiläisen sanat olivat pääasiassa käsky poistua.
Matoran murahti hyväksyvästi, mutta ennen poistumistaan naulitsi vielä kerran katseensa Killjoyn kypärään. Yksi asia oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun Killjoyn pyyntö tulla auttamaan Xeniä oli saapunut.
”Siellä sisälläsi ei taida olla mitään jäljellä omasta kädenjäljestäni”, Nuparu mietti. Killjoy tuhahti ääneen. Killjoy ei ollut aivan varma, tarkoittiko kysymys sitä, että Cody oli kertonut tälle Killjoyn läsnäolon kummallisuuksista. Kysymyksessä tosin oli kaiketi järkeä kummin vain.
”Ei, eipä taida olla”, Killjoy myönsi.
Nuparu mutristi suutaan hieman pettyneenä ja käänsi katseensa lopulta pois Killjoyn visiiristä näkyvästä omien kasvojensa heijastuksesta. Hän nappasi laukkunsa kainaloon ja lähti marssimaan työtunteihinsa nähden yllättävän virkeän näköisenä kohti hangaaria.
”Sääli. Olit paras asia, minkä olen koskaan rakentanut.”
Insinöörin sanat jäivät kaikumaan tyhjän käytävän lisäksi Killjoyn mieleen. Oli kulunut vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi vaihtanut sanoja luojansa kanssa. He eivät koskaan olleet erityisen läheisiä, Nuparu oli irrottanut otteensa hänestä pian sen jälkeen, kun Herra oli pelastanut Killjoyn Metru Nuin kaduilta Mustan Käden palvelukseen. Mutta oli ollut aina selvää, että insinööri oli ollut ylpeä kädenjäljestään.
Hän työnsi leikkaussalin oven auki. Vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Vaikka hänen olisi oikeasti tehnyt mieli lyödä tukikohdan jokainen seinä hajalle, tiesi hän, että oli vielä asioita, jotka hän voisi tehdä tyttärensä hyväksi. Hänen olisi pakko unohtaa Nuparun sanat vielä hetkeksi.
Xen makasi silmät suljettuina, mutta yläselkä tyynyllä tuettuna sängyssä, jonka henkilökunta oli käynyt vaihtamassa pian sen jälkeen, kun tämä oli herännyt. Hiljaisesta tuhinasta Killjoy päätteli, että Xen nukkui tajuttomuuden sijasta. Hän ei tohtinut herättää tytärtään, vaan tarttui mutterinvääntimeen ja ryhtyi tarkistamaan tämän raajantynkien liitoskohtia.
Nuparu oli tehnyt loistavaa työtä. Jokainen sauma oli virheetön ja jokainen liitin mikroskooppisen suorassa. Xenin kasvoissa kiilteleviä naarmuja lukuun ottamatta tämän yläruumis kiilteli uutuuttaan. Viimeinen vaihe oli uusien raajojen liittäminen. Puuttuva käsi ja jalat olivat kuitenkin jääneet Killjoyn kontolle. Vanha insinööri ei ollut suostunut temppuilemaan ”tarpeettoman taikametallin” kanssa.
Killjoyta se ei erityisesti haitannut. Kal-metallisten hopeisena kiiltelevien raajojen liittäminen tuntui helpolta kaiken aikaisemman jäljiltä.
Tietokoneen näyttö röntgenkuvineen kertoi Killjoylle sen, minkä hän oli unohtanut Nuparulta varmistaa. Raajojen liittimet oli oikeaoppisesti laitettu suoraan Xenin tukirankaan. Se oli ollut tarpeellinen toimenpide. Muuten metallilla oli vaarana vääntää hajalle itseään paljon hauraampi protodermispolymeri.
Killjoy nosti ensimmäisen hopeisen jalan pöydältä Xenin vierestä, tutkaili hetken sen lantioon kiinnittyvää tyveä ja alkoi töihin. Hermoston virkaa ajavat johdot pitäisi kiinnittää ensin, ennen kuin vahkin uusittua verenkiertoa pystyi ohjaamaan niihin. Rakenne oli sama, millaista Mustan Käden insinöörit olivat harjoittaneet iät ja ajat, mutta Kal-metalli ei antanut myötä piiruakaan, mikä tarkoitti, että suurin osa kiinnityksistä tulisi vaatimaan paljon normaalia enemmän työtä. Xen ansaitsi kuitenkin vain parasta. Killjoy korvaisi menetetyn sellaisella, mitä ei helposti uudelleen rikottaisi. Siitäkin huolimatta, että ne jäisivät lyhyeksi iloksi…
Killjoy puri hammastaan Nascoston syvyyksissä. Niille ajatuksille ei vielä ollut sijaa, vaikka hän kävikin läpi päässään jo listaa kaikista niistä, jotka hän etsintäkuuluttaisi löytämään ratkaisua kuulaongelmaan. Brosni, Aderidonian mukana Nascostolle saapunut insinööri, se Slizer, joka vastasi lajinsa tiedeosastosta. Turaga Siuksen kautta hän saisi kiinni pohjoisen mantereen parhaat. Xialla ja Odinalla oli paljon kontakteja. Nynrah-aaveilla oli varmasti joku. Sitten oli Kepe, mutta hän ei ollut varma, olisiko hänellä edes mahdollisuuksia saada yhteyttä Bio-Klaaniin Metru Nuin meriporttien lävitse.
Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, millaisen ongelman kanssa he edes kamppailivat. Kenestäkään ei olisi hyötyä, ennen kuin hän selvittäisi, mistä kuulien pinta koostui.
Hän huokaisi ääneen. Se siitä ajatusten rauhoittamisesta. Hän oli kestänyt ehkä viisi sekuntia ja hänen ajatuksensa olivat taas livenneet pahimpaan mahdolliseen skenaarioon.
Hän oli päässyt noin puoleenväliin ensimmäisen jalan kiinnitämistä, kun tyynyn päällä tuhisevien huulien välistä mongerrettiin jotain sekavaa. Killjoy lopetti työskentelyn hetkeksi ja huomasi, että Xenin silmät olivat auki. Niiden kelmeää hehkua oli kuitenkin vaikeaa erottaa leikkaussalin kirkkaassa valaistuksessa. Killjoy jatkoi työskentelyä hetken tyttärensä tilaa tarkkailtuaan.
”Tulit… takaisin”, Xen pihahti. Killjoy murahti myöntävästi ja kiinnitti jälleen yhden hermopidikkeen paikalleen.
”Nuparu oli täällä”, Xen jatkoi.
”Niin oli”, Killjoy myönsi.
”Hän ei tainnut pitää siitä, että juttelin hänelle koko ajan.”
Killjoy hymähti. Hän ei epäillyt sitä laisinkaan.
”Minua ei haittaa, jos puhut”, hän lohdutti.
Xen huokaisi syvään ja antoi niskojensa rentoutua. Hänen katseensa nousi salin kattoon, joka tuntui hänen vinkkelistään olevan mahdottoman korkealla matoraneille mitoitetuksi.
”Minä en tiedä, mitä sanoisin”, Xen myönsi. Hän joutui odottamaan Killjoyn vastausta hetken. Tämän Xenin jalan sisältä kiskomat pihdit olivat melkein kiskoneet yhden vastavedetyn hermon mukanaan.
”Mistä sinä puhuit Nuparulle?”
”Kyselin tyhmiä”, Xen myönsi. ”Kuten sitä, onko hänellä nättiä puolisoa… tai sitä, mistä hän ostaa työkalunsa nyt, kun se Reisrakkin kauppa Vanhassa Onussa suljettiin.”
”Ne sulkivat sen?” Killjoy esitti hieman yllättyneempää kuin oikeasti oli.
”Lhikan pidätti hänet odinalaisena vakoojana”, Xen huokaisi. Killjoy murahti turhautuneena. Hän oli varma siitä, ettei Reisrakk ollut koskaan Varjotun leivissä. Hän kuitenkin myös tiesi, ettei Lhikan välittänyt faktoista.
”No, mistä muusta te keskustelitte?” Killjoy yritti pitää Xenin ajatukset liikkeellä. Hän ei halunnut jäädä jumiin Metru Nuin politiikkaan, vaikka tiesikin, että ennen makuta Abzumoa se oli ollut Xenille aktiivinen huolenaihe.
”Noh, niitä näitä”, Xen pinnisteli muistoja mieleensä. ”Kyselin, miten kaivauksilla menee. Ja yritin udella, mistä hän oli saanut sen nätin koristekallon, mikä sillä on hyllyssä.”
”Kaivauksilla?”
”Minä löysin… asioita. Luola Onu-Metrun alla… enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Olet pitänyt itsesi kiireisenä.”
”Niin varmaan olen”, Xen hieman epäröi sanoissaan. Hän ei halunnut miettiä edellisiä viikkoja enempää, joten hän väänsi katsettaan niin alas kuin suinkin pystyi vakoillakseen, mitä hänen isänsä oikein puuhasi.
”Ne ovat kauhean tönkön näköiset”, hän kommentoi uusia jalkojaan. Niskojen pitäminen sellaisessa asennossa kävi kuitenkin raskaaksi, joten hän antoi päänsä rojahtaa takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä.
”Sitä äidin metallia?” hän sai kuitenkin vielä kysyttyä. Killjoy hymähti myöntävästi, eikä kommentoinut Xenin hieman pettyneen kuuloista reaktiota. Hetken päästä salissa alkoi taas kuulua tuhinaa, kun Xen vajosi jälleen uneen. Se tarkoitti, että Killjoy sai työskennellä jälleen ainoastaan omien ajatuksiensa kanssa.
Sitä kesti melkein tunnin. Eikä hän voinut lakata koko aikana ajattelemasta, kuinka paljon Xenin uusien raajojen asennus muistutti sitä, kuinka hän kasasi aina itseään. Hänen elämäänsä Bio-Klaanin saarella oli kulunut lukemattomia tunteja raajojen ruuvailun parissa.
Oli pakko myöntää, että hän kaipasi mökkiään Kaya-Wahissa. Sen tuhoutumisen jälkeen hänellä ei ollut paljoakaan aikaa hengähtää. Mikä tarkoitti sitä, ettei hän ollut ehtinyt käsitellä sen menettämistäkään. Jostain syystä juuri nyt häntä harmitti sen hökkelin menetys enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen mukana oli palanut paljon muistoja. Vaikka hän tiesikin, että vääjäämättä se olisi kuitenkin jäänyt nazorakien jalkoihin. Ellei ollut jo jäänytkin.
Kun Xen seuraavan kerran heräsi, oli Killjoy ilmestynyt hänen vierelleen. Sen täytyi tarkoittaa, että jalat olivat jo paikallaan.
”Mistä sinä edes kaivoit nämä?” Xen herätteli kysymyksellä lähinnä itseään. Killjoy ei halunnut vastata liian tarkkaan. Cody oli ollut näkemässä, kun Killjoy oli ruuvannut kypäränsä irti – tällä kertaa omaehtoisesti – ja oksentanut Xenin uudet raajat kaulanreiässään ammottavasta tyhjyydestä. Codyn ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Killjoyn ilahtuneet kommentit Brosnin työskentelyn nopeudesta olivat menneet ohi korvien.
”Muuannen hyväntekijän varastoista”, Killjoy vastasi. ”Ostin aluksi omiin tarpeisiini, mutta näistä on ollut hyötyä pitkin matkaa.”
Xen pudisteli päätään kuin olisi yrittänyt häätää päänsä ympärillä pörräävää kärpästä. Todellisuudessa hän yritti saada paremmin selvää Killjoyn sanoista. Hän alkoi epäilemään, että hänen kuuloaistissaan oli jäänyt jotain kytkemättä, kunnes hän kuuli sen taas. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut merkillisen sivuäänen päälle ja Xen kuuli sen paremmin.
”Sotatyttö ihan hajalla. Kamalaa. Ihan hirveää.”
”Mitäh?”
Killjoy nosti katseensa Xeniin, joka näytti pöllämystyneeltä.
”Kuka se oli?”
”Kukaan ei sanonut mitään”, Killjoy murahti. Hän päätteli tytön olevan yhä tajunnaltaan hauraassa tilassa. Tämä kuuli varmasti vain omiaan. Tai ainakin toivottavasti.
Hetken aikaa vallitsi taas hiljaisuus. Killjoy työskenteli. Xen hengitti raskaasti. Sitten se kuului taas. Ja tällä kertaa Xen oli varma, että todella kuuli sen. Kuin joku kolmas olisi puhunut huoneessa aivan hänen korvansa juuressa.
”Sotatytön uudet sotajalat on kyllä aika hienot.”
”Hei, minä kuulin sen taas!”
”Kukaan ei ole pihahtanutkaan”, Killjoy tuhahti jo hieman kärsimättömänä.
”Ei, kun minä kuulin sen!” Xen kivahti. ”Puhui… sotatytöstä. Tarkoittiko se minua? Kuka hitto se oli?”
Killjoy laski työkalunsa kummastuneena. ”Sotatyttö” saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, mutta miten se oli muka edes mahdollista. Oliko hän keskittynyt niin intensiivisesti, että ei ollut kuullut, kun olento hänen haarniskansa ranteessa oli avannut suunsa.
Vastauksia kuumeisesti etsiessään hän kuitenkin tajusi jotain. Ajatus oli vieraillut hänen mielessään kerran aikaisemminkin, mutta se oli jäänyt suurempien murheiden alle. Hän näki Matoron kasvot sielunsa silmin.
”Sinun veresi”, Killjoy tajusi ja käänsi diagnostiikkanäytön itseään päin. Mittari dialyysikoneen näytöllä ilmaisi sataprosenttista kanohi-integraatiota.
”Matoron naamio”, Killjoy ähkäisi. Xen tuijotti isäänsä silmät pyöreänä. Hän ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä tapahtui, kunnes ääni kuului taas.
”Voi kun nyt ei vaan sattuisi–”
”Miksu, taitaa olla taas aika esittäytyä”, Killjoy keskeytti. Xen tuijotti ihmeissään, kun pienen epäröinnin jälkeen Killjoyn vasen rannepanssari aukesi, pieni lihatyyppi heilutteli siellä ulokettaan ja sulki luukun välittömästi takaisin säppiin.
”Moi oon Miksu.”
”Täh?” Xen yskäisi.
”Hän on autellut siellä täällä”, Killjoy selitti ottamatta kantaa epärelevantteihin yksityiskohtiin, kuten siihen, että Miksu mahdollisti hänen ruumiillisen läsnä olemattomuutensa.
”Ja hänen pitää näemmä opetella ajattelemaan pikkuisen hiljempaa”, Killjoy jatkoi. Miksu ulahti hieman huolestuneena. Xen ei näyttänyt viisastuneen selityksestä paljoa.
Hän oli laittanut kuudennen aistinsa puutteen hirvittävien vammojensa piikkiin. Hänen kykynsä tuntea aina, missä muut olivat, oli loistanut poissaolollaan. Valveilla vietetyt tunnit, vaikkakin sumuiset, olivat silti tuntuneet jotenkin väärältä. Kuin häneltä olisi viety puolet näöstä tai tunnosta pois. Kanohi Eldasta koostuva veri oli aina ollut osa häntä, ja sen puuttumisen oli huomannut.
Sen tilalle oli kuitenkin kasvanut uusi tunne. Hän ei ollut aikaisemmin osannut selittää sitä, mutta nyt hän ymmärsi sitä paremmin.
”Joko tässä tukikohdassa ei ole suvaa tai Naho ei tahtonut verottaa omaansa. Tarvitsimme jonkin aika voimakkaan naamion korvaamaan sen vanhan Eldasi, ja Vakama oli pilkkonut Cencordin jo sopivan pieniksi palasiksi…”
Xen kuvitteli Matoron hymyilemässä. Se oli se naamio, joka toalla oli ollut kasvoillaan, kun he olivat tuijottaneet toisiaan silmiin ensimmäisen kerran.
Se oli myös se naamio, joka Matorolla oli ollut kasvoillaan, kun tämä ojensi Nimdan sirun hänelle Ko-Metrun hangessa.
Lämmin ajatus yritti paeta Xenin ruokatorven kautta. Killjoy tarttui hätääntyneenä tytärtään tämän olkapäistä, kun oksennusreaktio ravisteli tämän koko ruumista. Mitään ei tietenkään tullut ulos, mutta vahkin koko keho, myös ne osat, joissa virtasi jo veri, valahtivat jääkylmäksi. Hiki oli kirvonnut Xenin otsalle ja Killjoy pyyhki sitä pois pahimpien kouristuksien mentyä ohitse.
Xen rojahti takaisin tyynylle. Sen lisäksi, että hän vapisi, hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti. Tuntui kuin se olisi halkeamassa keskeltä kahtia. Killjoylta ei jäänyt huomaamatta, kuinka vahki oli hetkellisesti puristanut rintaansa vanhalla kädellään.
”Xen?” Killjoy kysyi. Vahki oli sulkenut silmänsä ja valahtanut veltoksi.
”Minä… taidan taas levätä pienen hetken.”
Killjoy seisoi voimattomana tyttärensä vieressä. Hän jäi seuraamaan Xenin rintakehän kohoilua. Ei kestänyt kauaa tajuta, että Xen ei ollut nukahtanut, sillä tälle ominainen tuhina loisti poissaolollaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa liian huolestuneelta… tai tivata liikaa tyttärensä olotilasta. Vaikka todellisuudessä hänellä olisi ollut miljoona asiaa, jotka hän olisi tahtonut tälle kertoa.
Toistensa tietämättä he molemmat tekivät samoin. Kumpikaan ei halunnut sanoa toiselle sitä asiaa, mikä kalvoi heidän mieltään eniten. Killjoy jatkoi työskentelyä hiljaisuudessa. Xen makasi silmät kiinni, mutta ilmiselvästi valveilla samalla, kun Killjoy kiinnitti uuden hopeisen käden hermo ja suoni kerrallaan paikalleen. Intensiivinen keskittyminen antoi hänelle rauhaa aina muutaman minuutin pätkissä, mutta aina, kun hän herpaantui, palasivat ajatukset siihen yhteen asiaan, joka hänen olisi pitänyt sanoa ääneen.
Hän ei todellakaan tiennyt, kuinka Xenin kuula olisi pitänyt korjata, ja mitä pidempään hän oli sanomatta sitä, sitä enemmän hän pelkäsi, että Cencordin avulla Xen kaivaisi sen hänen päästään.
Pitkät illat admintornissa Visokin kanssa oli pakko palauttaa mieleen. Tasaa hengitys. Tyhjennä mielesi. Keskity, mutta älä keskity samaan aikaan. Älä kuvittele asiaa, vaan tila. Anna mielen levätä sellaisessa paikassa, mitä ajatukset eivät läpäisisi.
Visokin kuvittelu ei kuitenkaan parantanut Killjoyn oloa lainkaan. Hän kuuli hämähäkin syyllistävät sanat kuin ne olisi lausuttu hänen edessään.
”Lopeta turha salailu”, oli tämä sanonut jo vain muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli saapunut Bio-Klaaniin. ”Jos peittelet sen noin huonosti, valat ympärillesi pelkkää epäluottamusta.”
Xen inahti hiljaa, kun Killjoy kytki uuden käden tuntoaistin päälle. Hän säikähti ensin, oliko jokin hermoista puristuksissa, mutta Xenin hengitys tasaantui sen verran nopeasti, että hän päätteli kaiken olevan kunnossa.
Hän laski ruuvimeisselin käsistään kiristettyään viimeiset niveltuet vielä kertaalleen. Hänen tyttönsä näytti taas kokonaiselta. Hopeiset osat vaativat vielä maalipintaa, mutta se ei ollut kovin korkealla prioriteettilistalla.
Viimeisten osien ruuvaamisen aikana Xen oli viimein nukahtanut. Killjoyn olo alkoi olla tukala. Kiusallinen tunne huomioiden, ettei hän voinut edes ottaa kypärää päästään viilentyäkseen.
Ennen poistumistaan hän nosti kytkintä Xenin vanhassa ranteessa. Tämän rintakehä aukesi kahden luukun väistyttyä sivuun. Killjoy oli epätoivoisesti kuvitellut, että kenties ongelma kuulassa oli vain pahaa unta, mutta jälleen kerran sen pintaan oli kondensoitunut pisara. Hän pyyhki sen pois samalla rätillä, mihin oli pyyhkinyt edellisetkin. Sitten, kun hän oli jättämässä sen jälkeensä, hänen nyrkkinsä sulkeutui sen ympärille ja hetken päästä rätti löysi paikkansa Killjoyn reisipanssarien sisältä.
Niinkin vähän kuin hän halusi sitä ajatella, ne pisarat olivat Xenin sielua. Ja ajatus siitä, että se valui pisara kerrallaan pois oli viedä hänen jalkansa alta jo toista kertaa siinä huoneessa…
”Tervetuloa kello kahdentoista uutisiin. Minä olen Ronka ja tässä viimeisimmät uutiset Onu-Metrun tapahtumista. Toimittajamme Meshu on paikan päällä Mustan Käden kraaterin reunalla. Meshu, miltä siellä näyttää?”
Lähetys leikkasi mikrofonia pitelevään le-matoraniin, joka joutui huutamaan melko kovaäänisesti tuulenpuuskien huminan ylitse.
”Kiitos, Ronka! Kuten näette, aamun sateet ovat sammuttaneet loputkin kytevistä liekeistä. Raporttien mukaan Mustan Käden henkilöstöä on vieraillut jo aiemmin kraaterissa, mutta tuho on ollut sen verran perusteellista, että on epätodennäköistä, että kukaan tukikohdassa mahdollisesti ollut olisi selviytynyt. Arkistoista kraateriin valuneet kerrokset ovat myös suureksi osaksi tuhoutuneet, mutta arkistopäällikkö Kajin eilen illalla pitämän tiedotustilaisuuden perusteella arkistot evakuoitiin jo ensimmäisen, pienemmän räjähdyksen jälkeen, joten niiltä osin henkilövahingoilta vältyttiin.”
”Kiitos, Meshu”, Ronka vahvisti. Kuva Onu-Metrusta oli katkennut ja palannut takaisin studioon.
”Silminnäkijähavainnot tapahtumista tuntuvat vahvistavan epäillyn pimeyden metsästäjän ja Metru Nuin entisen kenraalin Killjoyn olleen paikalla tapahtumien aikaan. Emme ole vieläkään tavoittaneet Lhikania kommentoimaan asiaa, mutta toa Nahon eilinen ulostulo vahvistanee Killjoyn läsnäolon saarella.”
Kuva vaihtui jälleen pois studiosta jo edellisenä päivänä kertaalleen esitettyihin silminnäkijähaastatteluihin.
“… sillee, olin palaamas kaupoist, ja sit kuulin räjähdyksen ja tärinää ja kaaduin. Sen jälkeen näin vaan kaikki pakenemas siit toisest pääst”, ko-matoralainen kertoi haastattelijalle.
“Olin tosiaan merellä siihen aikaan ja olin purjehtimassa Onu-Metrua päin. Näin sitten ison valonvälähdyksen siellä kauempaa, kun olin laittamassa verkkoja veteen, ja hyökyaalto melkein kaatoi koko veneen nurin”, ga-matoralainen kalastaja hieroi ohimoaan muistellessaan päivän tapahtumia.
”Anteeksi, voisitteko tehdä tietä. Täältä on paareja tulossa!”
po-matoralainen järjestysmies työnsi kameraa ja sen pitelijää syrjään. Onumetrulaisen tehdashallin poikki kannettiin useita loukkaantuneita. Jonon ensimmäisenä kannettavan matoranin kämmenselät olivat täynnä lasinsirpaleita.
”Emme ole nähneet tällaista laukaustenvaihtoa sitten metsästäjien perääntymisen”, asiallisesti pukeutunut tametrulainen ”asiantuntija” selitti kolmoskanavan aamutelevisiossa.
”Jos kenraali Killjoy aikoo sotia sotaansa Metru Nuin maaperällä, tulisi meidän ensi töissä varmistaa, että vahkit saadaan mahdollisimman pian takaisin kadulle!”
Lähetyksen äänet katosivat, kun punaisen turagan käsi painoi kaukosäätimen painiketta. Asiantuntijan haastattelu jäi pyörimään ruudulle, mutta liikkuvien huulien sanat eivät enää kuuluneet.
“Mitä se karzahnin äpärä kuvittelee tekevänsä!?” Dume kirosi pöydän päässä. Soikean muotoisen pöydän äärellä istui ryhmä kaupungin matoralaisia vakavat ilmeet kasvoillaan. Titteleistään huolimatta heidän merkityksensä kaupungin hallintoelimessä oli aktiivisesti pienenemään päin, mutta Turagan käskyn alla he olivat jälleen kerran vastanneet velvollisuuden kutsuun.
Jokainen matoralainen pöydän äärellä istui vaiti. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen, joka keskeyttäisi Dumen, kunnes kuljetuskapteeni Tuuli päätti kokeilla onneaan.
“Arvon Turaga, tiedustelumme mukaan tämä oli yksilön toimintaa, eikä suinkaan Metsästäjien sponsoroimaa isku, mutta –”
“Tiedustelijat kehtaavat spekuloida motivaatiota, mutta eivät osanneet ennustaa iskun saapumista?” Dume ähkäisi. Tuuli oli loukussa.
“… no siis, kaikki on vielä spekulaatiota, mutta voin vannoa, arvon Turaga, että minulla on parhaat mieheni asi-”
“Ja miksi minä haluaisin tietää jostain saatanan arvauksista? Olitko ajatellut sanomaasi ollenkaan, ennen kuin avasit lärvisi?”
Tuuli luhistui tuoliinsa.
“Kuolleita on toistaiseksi viisi. Ensimmäisen räjähdyksen paineaalto pirstoi ikkunat aika isolla säteellä tapahtumapaikalta. Kuolonuhrit ovat peräisin toisesta räjähdyksestä, joka ylikuormitti reaktorit Vanhan Onun elektroniikkatehtaalta. Totaalinen tuho on kuitenkin keskittynyt suhteellisen pienelle alueelle”, Arkistopäällikkö Kaj hyppäsi keskusteluun. Tämän sanat olivat paljon tuulispäistä toveriaan harkitumpia. Dumen nykivä otsa ei muuttunut ainakaan paljoa tummemmaksi tämän selostuksen aikana.
“Yleinen mielipide on vielä hallinnassa, mutta verkkokeskustelussa on muutamia huomattavia Killjoylle sympatiaa kerääviä julkaisuja”, Pääkaivertaja Pekka käänsi kansionsa papereita.
Dume hieroi leukaansa.”Kuinka moni niistä julkisuushenkilöitä?”
“Vain kaksi, arvon Turaga. Molemmat sotaveteraaneja.”
“Kutsukaa heidät teelle. Muut jääkööt tarkkailtavaksi. Jos he yrittävät jatkaa linjallaan, varoittakaa massapaniikista ja huhujen leviämisestä. Metru Nuin täytyy tuomita nämä iskut yhdessä.”
Tohtori Jaa istui pöydän Turagaa kaukaisimmassa päässä tuijotellen Dumen virneen alkua.
“Valitettavasti Mexxin tapausta emme voi peitellä yhtä helposti. On vain ajan kysymys, että Turaga Pedro vaatii meiltä selvitystä hänen sijainnistaan.”
Turaga ei katsonut kuin hetken Jaata päin, kun muut taas pitivät katsettaan pöydän pinnassa tai papereissaan.
“Kannattaako meidän huolehtia Meksi-Koron reaktiosta? Meillä ei ollut mitään osallisuutta tapahtumien kanssa. Kantakoon Mustan Käden väki vastuun”, Marka kommentoi.
“Niin, mutta kansa tulee vaatimaan, että otamme vastuuta”, Tiribomba vastasi tiukasti. “Mexxi on suosittu sankari sotaa kokeneiden keskuudessa. Ja erityisesti Ga-Metrussa, jossa Nahon mielipiteitä kuunnellaan tarkkaan.”
“Siksi meidän on osoitettava, että olemme tilanteen tasalla”, Dume pamautti nyrkkinsä pöytään, ”Oli Naholta oikein vaatia Mexxille hoitoa Yliopistollisesta. Se ei vie meidän resurssejamme paljon, mutta näyttää, että teimme kaikkemme hänen pelastamisekseen.”
“Onko meillä varaa myöntää julkisesti, mitä hänelle on tapahtunut?” Jaa kysyi tyytymättömästi. ”Meksi-Koro on juurtunut tiukasti Metsästäjien vaikutuspiiriin. Jos aiomme sekä syyttää Killjoyta tapahtumista että pahoitella Mexxin tilaa…”
“Se on ristiriita, jonka kanssa meidän on elettävä”, Dume ärjähti. ”Teemme myönnytyksiä tapahtumista vain sen verran kuin on pakko. Minua ei kiinnosta, mitä Varjotun fanit ovat asiasta mieltä. Tärkeintä on, että lähin naapurimme ei pääse käyttämään tapahtumia aseena meitä vastaan.”
Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää mutinaa. Jopa Jaa, jonka tyyliin kuului Dumen pitäminen varpaillaan, myöntyi ajatukseen. Mexxin vammat olivat ulkopoliittisista uhkista kauaskantoisimmat. Valumestari Tiribombaa kuitenkin kalvoi edelleen ajatukset siitä, mitä Lhikan oli tälle radiossa kertonut. He kaikki tiesivät sen. Vieraiden valtojen agentit olivat todellisuudessa hyökkäyksen takana. Ja raportit siitä, että enkelin ja pimeyden metsästäjän riveissä oli taistellut vahkeja, oli tarpeeksi syödäkseen kenen tahansa neuvoston jäsenen yöunet.
Dume joko ei välittänyt, tai oli aidosti niin keskittynyt Metru Nuin julkisuuskuvaan, ettei tämä yksinkertaisesti ajatellut asiaa. Tiribomba kuitenkin tiesi, mitä muuta turagan agendaan kuului. Kadut olivat olleet ilman lainvalvojiaan jo liian monta viikkoa. Kokouksen alussa pidetty äänestystulos oli kuitenkin selvä. Dumen johdolla oli päätetty, että vahkit palaavat kaduille. Jaa oli Tiribomban lisäksi ainoa, joka olisi halunnut antaa Mustan Käden jatkaa tutkintansa loppuun.
”Entä mitä tiedämme Lhikanin tilasta?” Marka kysyi. ”Häntä ei ole tuotu ainakaan MNYOsiin.”
”Saimme järjestettyä hänelle ensiapua Ko-Metrussa”, Jaa vahvisti. ”Ta-Metrun ja kaartilaisten edustajat ovat siellä hänen rinnallaan.”
“Mitä helvettiä hänelle oikein tapahtui?”, Dume kirosi. Hän tiesi vallan hyvin, ettei kenelläkään läsnäolevalla ollut siihen sellaisia vastauksia, mitä hän ei jo tiennyt.
“No siis”, Tiribomba aloitti, “se on ainakin varmaa, että hän ei enää ole kriittisessä tilassa. Mitään tietoa ei myöskään ole vuotanut. Hänen mukanaan olleet kaartilaiset väittävät, etteivät olleet paikalla, kun Lhikan sai vammansa.”
Dume osasi kyllä tehdä mielessään useita valistuneita arvauksia totuudesta. Turagan naamalta näki, että tapahtumaketjusta tämä oli ainoa seikka, joka oikeasti huolestutti häntä. Ei ollut salaisuus kenellekään, että toa Mangain virallisen hajottamisen jälkeen Lhikan oli ollut hänen kultapoikansa.
“Varmistakaa, että asia pysyy pois julkisuudesta. Pitäkää hänet jatkuvan tarkkailun alaisena”, Dume teroitti. ”Jos joku kyselee, hän on tutkimassa ulkovaltojen osallisuutta Onu-Metrun tapahtumiin ja palaa lehdistön eteen sen jälkeen.”
Neuvoston jäsenet nyökyttelivät. Elektroninen summeri piippasi jossain kokoushuoneen ulkopuolella merkiksi siitä, että tunti oli täynnä.
”Voitte poistua”, Dume sanoi. Neuvostolaiset kaappasivat pöydälle tunnin aikana levinneet tavaransa ja poistuivat yksi kerrallaan. Dume jäi istumaan huoneeseen yksin. Kun ovi sulkeutui viimeisenä poistuneen Pekan perästä, tarttui turaga takanaan olevan valtavan näytön ohjaimiin. Mykistetty uutislähetys oli jo päättynyt ja kanavalla esitettiin jo uusintoja Skakdinavia’s got Talentista. Dume käänsi monitorin lähetystaajuudelle, valitsi pitkästä listasta oikean kohteen ja painoi vihreää painiketta.
Neuvoston selonteot eivät olleet valaisseet tilannetta paljoakaan, mutta se ei estänyt turagaa laskemasta kaikkea tapahtunutta suosikki-syntipukkiensa harteille.
Selontekoa oli kestänyt jo pienen hetken, kun Cody käveli kokoushuoneen ovesta sisään. Keskellä huonetta seisova Nurukan hieroi otsaansa silminnähden turhautuneena. Nahon kanssa he seisoivat suoraselkäisinä kokoushuoneen valtavan videonäytön edessä. Cody asteli Nurukanin rinnalle näytöltä syljettyjä sanoja kuunnellen. Siihen saakka se ”selonteko” oli muistuttanut enemmän ”yksipuoleista huutokilpailua”.
Kaupungin turaga oli puhunut – tai ehkä oikeaoppisemmin ärjynyt heille jo minuutteja yhteen hengenvetoon. Tämän kasvot täyttivät koko kometrulaisen kristallinäytön. Tämän naama punoitti silminnähden jopa tämän verenpunaisen naamion lävitse.
”– te saatanan tunarit olisitte voineet edes räjähtää sen paskakasanne mukana! Metru Nui on seissyt vailla hyökkäyksiä maaperällemme jo vuosisadan ajan, mutta teidän valuaivojen paluun jälkeen meillä on ollut niitä kaksi kuukauden sisään!”
Dumen kasvot olivat niin suuret ja lähellä omaa kameraansa, että tämän lentelevät sylkipisarat näki selvästi.
“Arvon turaga”, Naho viimein ahtautui Dumen sanojen väliin, vaikka tiesi ettei mikään, mitä hän voisi sanoa, pelastaisi tilannetta.
”Pyydän hartaasti, että ymmärrät tilanteen olevan vaikea. Me emme ole kohdanneet tällaista vihollista ennen.”
Nurukan ei ollut kuullut Dumea näin vihaisena sitten sota-aikojen. Turaga ei säästellyt sanojaan. Nurukanista näki, miten pahalta Dumen epäreilu höykytys tuntui. Naho oli arvaillut aikaisemmin ääneen, että Musta Käsi saisi syyt niskoilleen Abzumon ja Puhdistajan hyökkäyksestä. Se tuntui maakenraalista silti petokselta heitä kohtaan.
“Piipari ja Puhdistaja tämän attentaatin saivat aikaan. Menetimme koko tukikohtamme ja kenraali Xen –”
“Teidän säätiöllänne oli täsmälleen yksi tehtävä ja se oli tämän saaren suojeleminen, Nurukan! Pah! On meillä siinä kasa suojelijoita”, Dume ärjyi. Codyn olisi koko ajan tehnyt mieli sanoa jotain todella rumaa, mutta hillitsi itsensä poikkeuksellisen taitavasti.
“Edes Varjottua vastaan emme kutsuneet pyhää Kaitaa apuun”, Nurukan huomautti, vaikka olisi tahtonut huutaa. “Tilanne oli todella niin vakava. Jos kenraali Killjoy ei olisi tuonut mukanaan apuvoimia, olisimme riskeeranneet koko Metrun menettämisen. Moista voimain ponnistusta ei ole koettu Legendojen kaupungissa vuosikausiin.”
Nurukanin muhkeat termit ja kaupunkiin kohdistuvat ylistykset eivät näyttäneet paljoa Dumen verenpainetta laskevan. Naho oli ensin ollut aikeissa keskeyttää Nurukan ja tämän puolustuspuhe, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että turagan tunteisiin vetoaminen saattoi itse asiassa olla hyvä veto.
“Tulin Legendojen kaupunkiin Lhikanin pyynnöstä jo Kanohikäärmeen aikoihin”, Nurukan tilitti. ”Suojelin kaupunkia Mustan Käden kenraalina ja suojelen sitä vastaisuudessakin! En suostu antamaan Mustaa Kättä medialle syntipukiksi, kun todelliset roistot ovat edelleen –”
”Minua ei kiinnosta Mustan Käden perintö, Nurukan!” Dume sylkäisi. ”Minua kiinnostaa se, kuinka magneetin lailla te vedätte Pimeyden Metsästäjiä puoleenne. Huolimatta siitä, miten uskollinen väität olevan kaupungillemme, se ei muuta sitä faktaa, että tuhoutunut infrastruktuuri tuhoaa turvallisuudentunnetta ja luottamusta kykyyni pitää Suuren Hengen lapsia turvassa!”
Ei sanaakaan kuolonurheista. Naho ei ollut yllättynyt. Ei myöskään siitä, että turagaa kiinnosti enemmän oman uskottavuutensa ylläpitäminen kuin totuuden puolustaminen. Dumen katse näytöllä kääntyi hitusen. Aivan kuin tämä olisi jotenkin kuullut Nahon ajatukset.
”Entä kuinka kauan te meinasitte piilotella minulta sitä, mitä Lhikanille tapahtui? Kaikki tietävät, että hän palasi tehtävältä kunnossa. Jos te jatkatte valehtelua tällä tavalla, kaartilleni ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sulkea koko operaationne terroriuhan nojalla.”
Nahon nielaisu oli niin kuuluva, että Nurukankin kääntyi tämän puoleen. Veden toa oli osannut odottaa aihetta. Silti hän ei ollut täysin valmistautunut puolustautumaan.
Oli selvää, että Musta Käsi oli heikoilla jäillä. Ainoa asia, mitä hän pystyi asialle tekemään, oli myöntää osallisuutensa. Seurauksista välittämättä hän päätti yrittää olla rehellinen. Se oli kenties ainoa keino saada edes rahtunen huonosta karmasta jonnekin muualle kuin Nurukanin niskaan.
”Turaga Dume, minä –”
”Me emme tiedä sen vatipään liikkeistä mitään”, Cody ärjähti Nahon päälle. Veden toa katsoi vahkia kummastuneena, mutta joutui väistymään, kun Cody valtasi puheenvuoron itselleen.
”Ehkä sinun täytyisi pitää häntä hieman lyhyemmässä hihnassa, niin hän ei pääsisi kompastelemaan naamalleen omia aikojaan. Hyvällä tuurilla hän kolautti päänsä niin kovaa, että emme joudu kuuntelemaan tuota samaa mussutusta enää hänenkin suustaan.”
Toat katsoivat Codya kauhistuneena. Dumen silmäkulmassa väpätti. Turaga ei edes vetänyt henkeä. Sanat vain lipesivät tämän suusta kuin käärme kiven alta.
”Pois minun kaupungistani.”
”Sinun kaupungistasi?” Cody naurahti. ”Paksua puhetta mieheltä, joka ei olisi heittänyt tikkua ristiin sodan aikana, jos ei olisi itse hyötynyt siitä.”
”Ulos. Minun. Kaupungistani”, Dume ähkäisi. Tämän jokainen sana sai kuvan tärisemään entistä pahemmin. Oli mahdotonta sanoa, oliko se peräisin kamerasta vai vapisiko turaga todella niin paljon.
”Jos yksikään teistä Mustan Käden maanpettureista on yhä täällä huomenna, minä käsken laivastoa ampumaan teitä sellaisella määrällä tulivoimaa, että se roisto Killjoy saa tuntea kateutta viimeisinä hetkinään.”
”Wau. Pelottaa ihan”, Cody naurahti.
”POIS MINUN KAUPUNGISTANI SAATANAN ÄPÄRÄT!”
Turagan nyrkki iskeytyi johonkin tämän kameran lähistölle, sillä kuva keikahti kallelleen ja tästä näkyi nyt ainoastaan kaistale kaapua.
”Saamasi pitää”, Cody myöntyi. ”Mutta lähdemme sellaisella tahdilla kuin tilanne sallii. Jos se ei sinulle sovi, ymmärrät varmasti, että joudumme ottamaan uhkauksesi melko vakavasti. Kenraali Killjoylla on onneksi niitä ydinaseita vielä vaikka joka metrulle. Tai yhden itseään täynnä olevan turagan toimistolle…”
Raivosta karjuva Dume oli saanut tarpeekseen. Kuva katkesi, mutta ääni kuului yhä. Narskuvasta äänestä päätellen turagan nyrkit olivat uponneet syvälle oman päätynsä näyttöruutuun.
”Vahkit syököön teidät elävältä”, turaga sopersi.
Kun yhteys lopulta katkesi, laskeutui huoneeseen kiusaantunut hiljaisuus. Naholla erityisesti oli vaikeuksia löytää sanoja.
”Sinun… ei olisi pitänyt sanoa noin.”
”Ja sinun on ihan turha uhrata itseäsi meidän vuoksemme. Arvostan, mitä yritit tehdä, mutta fakta on, että meidän ovemme on sulkeutumassa joka tapauksessa. Parempi lähteä omilla ehdoilla kuin häntä koipien välissä.”
Naho huokaisi syvään. Hän oli melko varma, että väliintulollaan Cody oli lähinnä suojellut hänen ylpeyttään. Dume tuskin olisi voinut tehdä hänelle paljoakaan. Ilman Mustaa Kättä saarella olisi kaksi toaa. Hän ja Lhikan. Se olisi varmasti antanut Naholle edes jonkinlaisen immuniteetin.
Nurukankaan ei näyttänyt erityisen iloiselta Codyn tempusta. Hän yritti pitää naamansa kovana, vaikka hänen sielunsa itki vuolaasti. Koti, jonka hän oli Avra-Nuin jälkeen taas löytänyt, oli osoittanut kasvonsa hänelle. Ei ollut Codyn vika, että heidät karkotettiin. Fakta oli, että sadan vuoden poissaolonsa aikana Metru Nui oli muuttunut. Nurukan tuskin olisi saanut siitä enää uutta kotia, vaikka hän oli sitä niin hartaasti toivonut.
”Kiitos”, Naho sopersi. Sanat oli osoitettu Codylle, mutta se oli Nurukan, jonka olkapäälle hän lopulta laski kätensä. Amajikan kutsuessaan hän oli hetkellisesti tuntenut Nurukanin syvimmät toiveet. Dume oli juuri iskenyt meriportin verran metallia niiden päälle rusentaen ne.
He astuivat lopulta ulos kokoushuoneesta. Naho läimäisi oven voimalla kiinni perässään.
”Jos vahkit ovat palaamassa kaduille, meiltä loppuu pian aika toimia salassa viholliseltamme”, Nurukan mutisi. ”Valkoisen kuningattaren katse vainoaa meitä jokaisella kadulla.”
Cody ja Naho tiesivät sen molemmat. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt sanoa Nurukanin huomioon mitään, kun käytävää pitkin heitä laahusti harvinaisen väsyneen näköinen punamusta jättiläinen.
”Mikä ihmeen torikokous teillä täällä on?” Killjoy ihmetteli. ”Ja miksi Nurukan näyttää siltä kuin maailmanloppu olisi tullut etuajassa?”
”Meidät karkotettiin juuri Metru Nuilta”, Cody selitti. Killjoy tiesi, kenen kanssa näiden palaveri oli käyty. Hän oli jättäytynyt siitä pois aivan tarkoituksella.
”Dumella on varmaan kiire saada meidät pois, mutta toistaiseksi en usko, että hän uskaltaa hoputtaa meitä hirveästi”, Cody jatkoi.
”Cody myös uhkasi, että käyt tiputtamassa ydinaseen Dumen päälle, jos hän yrittää jotain”, Naho tarkensi. Killjoy ei osannut olla hykertelemättä sille.
”En voi väittää olevani hirveän yllättynyt”, Killjoy myönsi. Nurukanin oli valitettavasti yhdyttävä tämän huomioon.
”Meidän täytyy alkaa valmistelemaan. Tarvitsemme kyydin. Varusteita. Paikan, jonne jatkaa täältä.”
”Minulla on siihen liittyen idea”, Naho sanoi. Toien katseet kohtasivat. Naho yritti selvästi viestiä jotain muutakin kuin sen, minkä sanoi.
”Tule, Nurukan. Minulla on sinulle jotain näytettävää.”
Maakenraalin mielenkiinto oli selvästi herätetty. Nurukan lähti marssimaan Nahon perään jonnekin tukikohdan päähissin suuntaan jättäen Codyn ja Killjoyn tuijottamaan näiden perään.
”Ehtisitkö vaihtamaan muutaman sanasen?” Cody lopulta kysyi.
Killjoy nyökkäsi. Kummallakaan heistä ei ollut kulkulupaa lähimpänä maan pintaa olevaa hangaaria alemmaksi, joten he eivät olisi voineet seurata toia, vaikka olisivat tahtoneetkin. Cody viittoili kenraalia kävelemään kanssaan MNS Kikanalon hangaariin, joka näin iltaa vasten alkoi olla hiljainen kaikkien muiden paitsi päivystyshenkilöstön lähdettyä koteihinsa.
Hyvä ja hiljainen paikka löytyi lopulta Kikanalon yläpuolella kulkevalta kävelysillalta, jonka kaiteeseen Killjoy rojahti välittömästi nojaamaan. Cody asettui hieman suoraryhtisempänä kenraalinsa vierelle ja tuijotteli uudenkiiltävää alusta jakaen kenraalin selvän mielenkiinnon sitä kohtaan.
”Oletan, että et tiedä tästä paikasta enempää kuin minäkään”, Killjoy mietti. Cody pudisteli päätään.
”Tätä paikkaa kutsutaan Nivawk-asemaksi. Oli kai vain ajan kysymys, että Dume korvaisi Mustan Käden laivaston omallaan. Silti aika vaikuttavaa, että Naho ei lipsauttanut mitään, vaikka olemme olleet samoissa hommissa jo kuukausia.”
Xenin kommentti Nahosta ja animus-paristoista palasi Killjoyn mieleen.
”Luuletko, että se kapteeni Ronvoyan epäonnistunut tutkimusretki oli täältä peräisin?” Cody jatkoi ajatustaan. Killjoy kohautti olkiaan. Hänkin oli kuullut tapauksesta. Ko-Metrun viimeinen Mangai oli jäänyt aluksensa neitsytmatkalle ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huomioiden, kuinka paljon infraa heidän ympärillään oli, Killjoy uskoi kyllä, että se kaikki oli ollut valmisteilla vuosikymmeniä.
”En missään vaiheessa ehtinyt kysymään, kuinka voit”, Cody sitten paukautti Killjoyn hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään. Kenraali ei nostanut katsettaan Kikanalosta, vaikka hänen komentajansa vilkuilikin ehjällä silmällään jatkuvasti tätä päin.
”Xen on edelleen kuolemanvaarassa”, Killjoy sanoi. Häntä helpotti vähän sanoa se Codylle, joskin häntä kalvoi edelleen huono omatunto siitä, ettei ollut kertonut sitä välittömästi Xenille itselleen
”Päättelinkin jotain sellaista”, Cody myönsi. Merkit olivat olleet ilmassa. Edes väsynyt Killjoy ei ollut niin poissaoleva kuin se tyhjä kuori, joka nojaili kaiteeseen hänen vierellään.
”Täytyy löytää keino korjata kuula nopeasti”, Killjoy jatkoi. ”Kasailin jo alustavaa listaa sellaisista, joista voisi olla apua.”
”Hyvä. Cody nyökkäsi. ”Ja ymmärrän, missä ajatuksesi ovat, mutta minä kysyin sinun voinnistasi, enkä Xenin.”
Killjoy vilkaisi komentajaansa kuin olisi tullut loukatuksi.
”Sillä ei ole väliä. Vain Xenillä on.”
”Killjoy”, Cody aloitti. Hän tiesi, että aihe oli herkkä, mutta siitä oli pakko puhua. ”Meitä on tässä taistelussa aika vähän. Jokaisella on väliä. Tiedän, että sinä laitat nyt kaikki paukut Xenin terveyteen, mutta minun työtäni on ajatella, kuinka jatkamme sen jälkeen.”
”Me emme jatka, jos menetämme Xenin”, Killjoy sanoi. Cody huokaisi syvään. Hän oli alkanut arvelemaan, että oli ehkä liian aikaista avata keskustelua heidän tulevaisuudestaan.
”Sinä saavuit tänne ydinaseilla varustautuneena täydessä sotamoodissa. Kai sinulla oli joku ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu? Me emme ole ottaneet turpaan tällaisella tavalla… koskaan. Pitää kartoittaa resurssit. Miettiä, kuinka siirrämme selviytyneen kaluston pois Metru Nuilta. Täytyy laittaa pyyntöjä uuden tukikohdan perustamiseksi. Ota-Metrussa olisi ainakin –”
”Cody”, Killjoy keskeytti. ”Minun ainoa suunnitelmani on ensin etsiä Matoro, tappaa hänet hitaasti, ja sen jälkeen suunnata joka helvetin ase Nascostossa kohti Makuta Abzumon päätä.”
Codyn suu jäi auki Killjoyta kuunnellessaan.
”Tuossa… tuossako järjestyksessä?”
Killjoy ei vastannut, mutta siitä, kuinka kovaa tämä puristi kaidetta, saattoi päätellä jotain.
”En tiedä vitsailisinko itse sen poikarukan surmaamisella.”
”Minä en vitsaillut”, Killjoy sanoi. Hän käänsi katseensa Codyyn vahvistaakseen, että hän oli tosissaan.
”Se ei auta mitään…” Cody yritti argumentoida, mutta Killjoyta ei olisi vähempää kiinnostanut kuunnella komentajan järkipohjaisia mielipiteitä, kun hänen tyttärensä henki oli edelleen vaakalaudalla.
”Ei myöskään auttanut, että sinä et ollut täällä”, Killjoy sylkäisi. Codyn silmä ja silmäkuoppa laajenivat. Tästäkö tässä olikin kysymys.
”Mitä sinä yrität sanoa?”
”Sinä vannoit minulle katsovasi Xenin perään. Minä pyysin sinua suojelemaan häntä. Missä sinä olit, kun Abzumo hyökkäsi?”
Cody oli täysin pöllämystynyt Killjoyn syytöksistä. Ne olivat niin paksuja, että hän oli valmis tiputtamaan sotilasarvot laittaakseen samalla mitalla takaisin.
”Kai sinä nyt tiedät, miksi. Sinä tiedät, kuka vei klaanilaiset kotiin. Ja tiedät varmasti, miksi siellä kesti niin pitkään.”
”Sinä lupasit”, Killjoy äyskäisi.
”Entäpä sen sijaan, että sysäät syyt minun niskaan, olisit itse jäänyt Metru Nuille?”
”Xen ei halunnut minua luoks-”
”Mitä siitä?” Cody keskeytti. ”Olisit voinut silti jäädä. Kohdata vaikean tilanteen pakenemisen sijaan.”
”Olet typerys, jos ajattelet, että se olisi noin helppoa”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinä olet lyhytnäköinen ääliö, joka ei joko ymmärrä tai välitä tekojensa seurauksista!” Cody ärjäisi. Killjoyn hiljaisuus kertoi vahkille tarpeeksi. Kenraali oli todella niin puupäinen, että ei ymmärtänyt, mitä Codylle oli Bio-Klaanissa tapahtunut.
”Haloo?” Cody tivasi. ”Onko siellä tyhjiössä yhtään aivosolua jäljellä vai joko pääsi unohtumaan, millaiseen tilanteeseen sen saaren jätit?”
Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Codya tämän tyhjä tuijotus alkoi vain ärsyttää entistä enemmän. Vahki levitteli käsiään kummastuneena siitä, kuinka ulapalla Killjoy oli.
”Kaksi viikkoa”, Cody tilitti. ”Minä olin jumissa siellä kaksi viikkoa, koska HE halusivat kuulustella MINUA kaikesta siitä, mitä SINÄ olit tehnyt! Arvaa vaan raastoiko hermoja odottaa telakalla päivästä toiseen ja odottaa kuulustelua, jonka pointti ei edes ollut se Metru Nuille jäänyt siru, vaan se, miten helvetin tyhmiä valintoja sinä olit mennyt tekemään.”
Killjoy olisi tahtonut puolustautua, mutta Cody ei antanut tälle siihen sijaa.
”Ja kyllä, minä juttelin Bladiksen kanssa. Ei vaatinut kovin montaa tuopillista, kun sain kuulla koko tarinan siitä, mitä siellä linnakkeessa oli tapahtunut. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että se väistötiloissa suriseva peltipurkki näyttää kovasti niiltä asioilta, jotka modejen mukaan hyökkäsivät Bio-Klaaniin. Ja arvaa, kuka joutui selittelemään senkin parhain päin. Jokaisen mahdollisuuden tullen sanoin sinusta jokaisen positiivisen asian, minkä keksin, ja usko pois, se kävi tylsäksi aika äkkiä. Se ei ole kovin pitkä lista.”
Killjoy oli nostanut sormensa pystyyn, mutta Codya ei vieläkään kiinnostanut tämän palannut tahto sanoa jotain.
”Joten ensi kerralla, ennen kuin syytät minua siitä, mitä tapahtui, pidä ensin huolta, että en jää jumiin siivoamaan jälkiäsi, kun et suostu ikinä puhumaan kenellekään suoraan. Tiedätkö, millaista on selitellä kaupungilliselle sotaa pelkääviä tyyppejä, että kenraali Killjoy tulee kyllä takaisin suojelemaan kotianne, ja sitten lukea seuraavana aamuna lehdestä, että olet räjäyttänyt jonkun helvetin hammaslääkärin kiinteistön kuin pahainen terroristi. Millaiset helvetin prioriteetit sinulla oikein on?”
Killjoy oli luovuttanut puheenvuoron saamisen suhteen. Cody sen sijaan pysähtyi viimein haukkomaan henkeään. Itseään tyynnytelläkseen hän käänsi katseensa pois kenraalista ja otti tämän paikan metallikaiteen puristajana.
”Minä ansaitsen tietää”, Cody huokaisi, ”otitko sinä sen Avden diilin vastaan? Minulle on ihan yksi hailee, teitkö sen vaiko et, mutta ansaitsen tietää, valehtelinko minä sinun puolestasi, kun sanoin, että et koskaan pettäisi Bio-Klaania.”
”Keskustelitko sinä lainkaan Visokin kanssa?” Killjoy yritti pyristellä, mutta Cody ei suostunut lähtemään mukaan tämän iänikuiseen kiertelyyn ja kaarteluun.
”Killjoy, otitko sinä sen helvetin diilin vastaan vaiko et?”
”NO EN TIETENKÄÄN OTTANUT!” Killjoy karjaisi. Cody hiljeni viimein.
”Helvetti soikoon, Cody, se saari oli ainoa paikka, mikä koskaan tuntui…”
”Niin?” Cody tivasi. Killjoyn kesken jäänyt lause kuristi keskustelua jokaisen hiljaisen sekunnin ajan.
”… kodilta”, Killjoy mutisi lopulta luovuttaneena.
Cody nyökytteli hiljaa. Hän ei epäillyt Killjoyn sanoja, mutta sen myöntäminen hänelle ei ollut se, mitä hän halusi.
”Sinun pitäisi kertoa tuo heille.”
Killjoy ärjähti ja romahti kaidetta vasten kyynärpäillään molemmat kädet kypäräänsä puristaen.
”Visokki tietää…”
”Mutta he muut eivät”, Cody huomautti. ”Kuule, minä olen viettänyt edelliset neljä vuosikymmentä Xialla ja sen jälkeen kuukausia tämän sirkuksen keskellä. Vaikka se niiden selakhi leikki pahaa kyttää aika epähienovaraisesti, oli se paikka silti tuulahdus ihan erilaisesta maailmasta. Justiinsa sellaisesta, jonka puolesta me tähän sotaan ylipäätään ryhdyttiin.”
”Bio-Klaanin pelastaminen ei pelasta Xeniä.”
”Ei, mutta minä en yritä pelastaa Xeniä. Se on sinun heiniä. Minä yritän pelastaa sinut.”
Codyn katse ei värähtänytkään. Sivusilmälläänkin vilkaisten Killjoyn huomasi sen.
”Vaikka saisinkin Xenin kuntoon…” Killjoy väläytti toivoa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana, ”meillä on silti valtavasti tehtävää, ennen kuin Bio-Klaani muuttuu taas aiheelliseksi.”
”Vielä kaksi päivää sitten olisin ollut kanssasi samaa mieltä, mutta asiat ovat nyt toisin. Katso nyt meitä! Me hävittiin tämä. Me hävittiin tämä lujaa. Tässä ei ole kyse enää Ficuksesta. Ja ollaan nyt rehellisiä, hänenkin päihittäminen oli aina enemmän haave kuin realistinen todellisuus. Mutta tämä Makuta Abzumo kääntää vaakakupit niin törkeästi meitä vastaan, että olisi sama heiluttaa valkoista lippua.”
Killjoy ei ollut odottanut sellaista tappiomielialaa Codylta. Tämä oli tietenkin oikeassa. Ja oikeastaanhan he olivat asiasta samaa mieltä. Ei Killjoykaan ollut enää edellisiin tunteihin elätellyt toivoa heidän vastarintansa suhteen.
”Ole rehellinen itsellesi”, Cody jatkoi painostamista. ”Meillä olisi mahdollisuus kasata se, mitä jäljelle jäi. Lähteä ojentamaan käsi Tawalle, ennen kuin on liian myöhäistä. Pelastetaan maailma sitten sen jälkeen. Tai kokeillaan ainakin.”
”Sinä todella taisit rakastua siihen paikkaan”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinäkin niiden vuosien aikana, jotka vietit siellä. Ja tiedätkö, ymmärrän hyvin, miksi. Sinäkin varmaan huomasit, kuinka paljon se paikka muistuttaa Mustaa Kättä.”
Killjoy huokaisi. Heidän nykyinen tilanteensa ei toivottavasti vertautunut vielä Bio-Klaaniin.
”Enkä tarkoita tätä katastrofia, missä nyt olemme, vaan niitä hyviä vanhoja päiviä”, Cody tarkensi. ”Kun Herra istui vielä adminin paikalla ja välitti siitä, millaista tulevaisuutta me yritettiin täällä rakentaa. ’Tunteet johtavat’ ja sitä rataa.”
Killjoy ymmärsi kyllä, mitä Cody tarkoitti. Ei ollut vaikea kuvitella Metru Nuita, jossa Musta Käsi olisi edelleen vaikuttamassa. Olisipahan ollut joku äänekäs pistämässä Dumelle hanttiin. Olisi ollut väkeä pitämässä huolta, että Lhikanin kaltaiset sylikoirat eivät olisi päässeet pysyvästi lainvalvonnan kahvaan kiinni.
”Tämä koko homma taisi mennä päin helvettiä”, Killjoy myönsi. Cody kohautti olkapäitään. Niinhän se oli mennyt, mutta se ei tarkoittanut, että epätoivoon vaipumisesta oli mitään hyötyä.
”Ja menee vielä enemmän, jos luulet, että Mustalumen nirhaaminen saa olosi yhtään paremmaksi.”
Killjoy ei sanonut taas hetkeen mitään. Miljoonaa eri ajatusta varjosti koko ajan ajatus Xenistä. Vaikka hänellä oli huono omatunto siitä, että oli syyttänyt Codya tämän kohtalosta, hän ei kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja anteeksipyyntöä varten.
”Kaipaan raitista ilmaa”, Killjoy sanoi ja lähti kävelemään pois. Cody levitteli käsiään hämmentyneenä.
”Miten niin raitista ilmaa? Ethän sinä edes oikeasti ole täällä!”
Killjoy jätti komentajan turhautuneet huudot tylysti taakseen ja jatkoi kävelemistä. Hänen oli pakko päästä jonnekin muualle. Pakko edes hetkeksi nähdä jotain muuta kuin ko-metrulaisille ominaiset valkoiset seinät. Vahkin anelevat pyynnöt vaimenivat Killjoyn kallossa raksuttavien kellokoneistojen alle. Sumu hänen aivoissaan oli viedä tasapainonkin mennessään. Sydänkuula tykytti tavalla, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Seinistä tukea ottaen hän kuitenkin sai haparoitua itsensä hangaarin komentotornin portaikkoon. Niiden nouseminen oli kuitenkin työlästä. Kesti useita minuutteja kavuta ne, sillä Killjoyn vinkkelistä ne kaartoivat koko ajan kummallisesti hänestä poispäin. Aistiharhat peitottuaan häntä kuitenkin odotti Ko-Metrun ulkoilma ja sen raju syystuuli.
Sitä horisonttia hän oli suurimman osan elämästään tuijottanut. Pilvenpiirtäjät kajastivat sumun takana aurinkojen valoa vasten. Coliseumin ja Ta-Metrussa kohoavan vahkien komentotornin siluetit hallitsivat näkyä idässä. Pyöreän tornin huipulla saattoi kuitenkin valita, mihin katsoi, joten Killjoy valitsi tuijottaa Matoro Mustalumen perintöä. Tiedon torneja, joista yhden rippeet oli vasta hiljattain purettu maan tasalle.
Hän katsoi mieluummin sitäkin murheenkryyniä kuin kaupunkimaisemaa. Huolimatta siitä, että se oli pystyssä isoilta osin hänen ansiostaan, se ei ollut tuntunut kodilta enää vuosikymmeniin. Verrattuna siihen jopa Odinan kattohuoneisto tuntui nyt kutsuvammalta, vaikka hän muistikin kuinka raskaaksi jatkuva hiekan lapioiminen alas parvekkeelta oli käynyt.
Mutta kaiken sen jälkeen, mitä Cody oli sanonut, ikävöi hän kaikkein eniten välisaarilla sijaitsevaa linnoitusta, jota hän ei ollut edellisellä käynnillään osannut arvostaa tarpeeksi. Tietäen – tai ehkä enemmänkin uumoillen – mitä tulevaisuus toisi mukanaan, hänen ajatuksensa lipesivät väkisinkin miettimään, näkisikö hän niitä muureja enää koskaan… tai näkisikö Xen niitä koskaan.
Kului minuutteja. Kylmä tunne hiipi Killjoyn selkäpiitä pitkin koko tämän ruumiiseen. Häneltä kesti hetki tajuta, että musta piste lumihangessa, jota hän oli jo hetken kaukaisuudessa tuijotellut, katsoi häntä takaisin.
Hän suoristi selkänsä ja yritti siristellä silmiään. Siitä ei ollut tietenkään mitään hyötyä, sillä hänen silmänsä sijaitsivat fyysisesti Nascostossa ja todellisuudessa kaikki hänen kokemansa suodattui kypärän visiirin lävitse. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että mikä, tai kuka ikinä se piste olikaan, tuijotti häntä yhtä intensiivisesti kuin Killjoy oli tuijottanut sitä.
Hän oli valitsemassa kypärästään digitaalista zoomia, kun rautainen luukku hänen takanaan aukesi äänekkäästi narahdellen. Killjoy kääntyi odottaen näkevänsä Codyn, mutta järkyttyikin aivan toisen vahkin kammetessa itseään ulkoilmaan.
”Xen, helvetti soikoon”, hän parkaisi ja juoksi haparoivan tyttärensä tueksi. Tytön jokainen askel oli vino ja likellä astua harhaan. Xen naurahti heikosti isänsä loikalle, mutta otti avun silti vastaan. Lopulta Xen rojahti istumaan tornin metallista seinää vasten uupuneena huokaillen. Matka ylös oli ollut paljon pidempi kuin hän oli alun perin arvellut.
”Sinun ei missään tapauksessa kuuluisi olla vielä ylhäällä”, Killjoy sanoi tuimasti.
”Jos et halua, että kävelen, miksi asensit minulle jalat?”
Xenin hieman pihisevä, mutta hyväntahtoiseen sävyyn esittämä kysymys osui ja upposi. Aito hörähdys keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun ja saarnaamisen sijasta tämä päätti rojahtaa tyttärensä vierelle tornin katon lattialle. Sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi vielä Ko-Metrun hankiin huomatakseen vain, että häntä tuijotellut musta piste oli kadonnut.
”Miten Cody ei estänyt sinua?” Killjoy ihmetteli. ”Hän oli aivan siinä matkan varrella.”
”Hän ei huomannut minua. Livahdin huonon silmän puolelta”, Xen naurahti.
Tornin reunojen kaiteet olivat sen verran ohuet, että he näkivät Tiedon Tornit edessään istuma-asennossakin. Xen tuijotti niitä hetken hiljaa, sitten hänen rintaansa kouristi taas. Hän peitti sen hyvin, mutta se ei jäänyt Killjoylta huomaamatta. Sen jälkeen Xenin katse pysyi omissa jaloissaan. Tornien näkeminen oli nostanut jotain pintaan.
He istuivat hiljaa vierekkäin tovin. Xen tasaili yhä hengitystään eikä Killjoylla ollut mikään kiire hoputtaa tytärtään. Oikeastaan, elleivät kellokoneistot olisi pauhanneet hänen mielessään, olisi kaikki kiireen tuntu sulanut tiehensä. Vaikka Metru Nui ei ollut koti Killjoylle, se oli sitä Xenille. Ja niin kauan kuin se oli koti Xenille, Killjoy tiesi, että se oli, missä hänen kuului olla.
”Kun olin… kuollut, minä… ajattelin paljon sitä päivää, kun lähdit.”
Xenin katse ei ollut noussut jaloistaan, mutta ääni oli löytänyt jostain rahtusen voimaa.
Killjoyn sydänkuula tykytti. Hänenkin katseensa laskeutui pois torneista. Xen kuitenkin jatkoi, ennen kuin hän sai mahdollisuutta muodostaa anteeksipyyntöä.
”Silloin siis, kun olimme kaikki viimeistä kertaa yhdessä ”, Xen täsmensi.
Killjoy tiesi. Kuvat vahkeja täynnä olevasta lastausalueesta piirtyi elävänä hänen mieleensä. Hän näki koneiden rivistöt, joilla hän olisi ollut valmis marssimaan Nizin ylitse, jos Xen ei olisi viime hetkellä saapunut pelastamaan äitiään. Hän oli edelleen varma siitä, ettei hän olisi pysähtynyt ilman väliintuloa.
”Muistan myös, mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoit, ennen kuin katosit”, Xen jatkoi. Huolimatta siitä, että todellinen Killjoy oli meriporttien takana etelässä, hänen haarniskansa kädet tärisivät.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän”, Xen toisti sanat, ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään. Itsensäkin yllättäen Xen onnistui sanomaan ne sanat ääneen ilman happamuuden häivähdystäkään. Killjoylla hänen vieressään olisi tehnyt mieli heittäytyä alas tornista häpeästä.
”Kaikki ne vuodet siellä alhaalla jumissa minä aina kuvittelin, että jos saisin sanoa ne sanat joskus sinulle takaisin, tekisin ne hyppypotkun ja kuristusotteen kera. Näyttää vain pahasti siltä, että sata vuotta jumissa ei ole läheskään niin tehokas antamaan perspektiiviä kuin… kuoleminen.”
Killjoy ei enää ollut varma, millaista reittiä Xenin ajatukset kulkivat. Hän päätti, että tässä kohtaa ei enää kannattanut sanoa mitään, joten tytärtään imitoiden hän käänsi katseensa syvemmälle maahan ja antoi tämän jatkaa.
”Vaikka minä tiedän, että sanoit niin, koska olit vihainen, ymmärsin viimein, että… olit myös aivan oikeassa”, Xen huokaisi. ”Minä rakastin äitiä niin paljon…”
”Tiedän”, Killjoy sanoi. Heidän katseensa eivät olleet kohdanneet kertaakaan keskustelun aikana, mutta nyt Xen oli nostanut omansa.
”Rakastitteko te oikeasti toisianne joskus?”
Killjoy vastasi katseeseen, joskin lähinnä hämmennyksestä. Hän oli viettänyt edelliset vuosikymmenet yrittäen parhaansa mukaan olla miettimättä vastausta siihen kysymykseen. Päällimmäinen tunne oli ollut jo pienen iäisyyden katkeruus, joka maistui yhä niin tuoreelta, että se pilasi kaiken, mihin koski.
Siitäkin huolimatta sinä päivänä, kun tieto Nizin kuolemasta oli saapunut Odinalle, hänen oli tehnyt mieli heittäytyä alas asuntonsa ikkunasta. Vaikka hän oli aina valehdellut itselleen surreensa lähinnä Xeniä, oli todellisuus jotain aivan muuta.
Hänen riutunut rankansa Nascostossa oli siitä elävä todiste. Hän oli ollut valmis polttamaan kaiken koston vuoksi. Jälkikäteen mietittynä se oli tietenkin ollut typerää. Rakkautta ei olisi saanut takaisin, vaikka toa ei koskaan olisi kohdannut loppuaan. Killjoyn suru koski enemmän sitä, minkä hän oli menettänyt jo kauan ennen lähtöään Metru Nuilta.
Mutta Xen ansaitsi vastauksen kysymykseensä. Ja sen löytämiseksi oli pakko puskea läpi harmaasta ja katsoa sen taakse. Ja kun hän niin teki, löysi hän jotain muutakin kuin petetyksi tulemisen karvauden.
Siniset hymyilevät kasvot olivat olleet hänen ensimmäinen lämmin muistonsa. Killjoyn ensimmäinen elinvuosi Po-Metrun syrjäkujilla oli nyt lähinnä sumua, mutta kaikki oli muuttunut, kun Niz oli löytänyt hänet. Hän oli sitonut Killjoyn haavat ja sen jälkeen antanut hänelle kodin. Ne vuodet ennen sodan alkamista olivat täynnä hyviä muistoja. Sellaisia, joiden takaisinsaamiseksi Killjoy olisi ollut valmis tekemään mitä vain.
Xen odotti hiljaa Killjoyn vastausta. Kralhin haaveileva katse oli noussut takaisin horisonttiin. Onu-Metrun rakennukset eivät olleet kovin korkeita verrattuna sitä ympäröiviin metruihin, mutta muutama teollisuusalueen piippu näkyi komentotornin lattiallekin asti.
”Ainakin minä rakastin”, Killjoy myönsi. Hän ei halunnut sanoa ääneen, miksi oli muotoillut sanansa niin. Xen ei kuitenkaan tarvinnut niitä ymmärtääkseen.
”Sitten teimme sinut”, Killjoy jatkoi. ”Enkä usko, että olisimme pysyneet yhdessä niin pitkään ilman sinua. Olit paras asia, mitä kumpikaan meistä oli koskaan tehnyt.”
Sanat olivat kiltit, mutta sitä ei Xenin reaktiosta olisi huomannut. Hän huokaisi syvään Killjoyn odottaessa taas kärsivällisesti. Vahki harkitsi seuraavia sanojaan tavallistakin tarkemmin.
”Minä en syytä sinua siitä, että lähdit.”
Killjoy joutui tarttumaan omaan vasempaan käteensä estääkseen sitä vapisemasta. Hän käänsi katseensa tyttärensä surullisiin silmiin etsien niistä syitä sille, miksi tämä oli sanonut niin.
”Sinun pitäisi.”
”Eikä pitäisi”, Xen kivahti. ”Voisin ehkä olla vihainen siitä, että et tullut etsimään minua aiemmin, mutta… minä ymmärrän nyt, miltä tuntuu, kun tahtoo vain luovuttaa.”
Heidän katseensa kohtasivat viimein. Kaikki ne asiat, mitkä Killjoy olisi halunnut sanoa, takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Isä… minä tiedän, että olen yhä kuolemassa.”
Killjoyn kuula jätti useamman kohahduksen välistä. Hän oli iloinen, että hän oli jo istuaaltaan. Xenin paljastus oli muuttanut kaikki raajat velliksi.
”Xen… minä…”
”Osaat pitää ajatuksesi aika hiljaa, mutta… Miksu ei tosiaankaan osaa. Kuulin… koko jutun.”
Xen pakotti kasvoilleen hymyn, jonka hän suuntasi kohti Killjoyn rannepanssaria. Kuului ulahdus ja kiireisiä anteeksipyyntöjä. Normaalisti vain Killjoy olisi kuullut ne, mutta Cencordilla salakuunteleva Xen kuuli ne myös.
He tuijottivat toisiaan hetken. Killjoy etsi vieläkin oikeita sanoja, kun Xenin alaleuka alkoi väpättämään. Kaikkien tämän sanomien asioiden painolasti rysähti kerralla tämän harteille. Väkisillä ylläpidetty tyyneys pirstoutui lopulta, kun kyyneleet alkoivat valumaan Xenin silmistä.
”Sinun olisi pitänyt vain antaa minun kuolla.”
Sanojensa päätteeksi Xenin pää romahti käsiinsä. Killjoy lakkasi välittämästä siitä, että ei tuntunut löytävän oikeita sanoja, ja syöksyi tyttärensä tueksi. Vahki romahti punaista haarniskaa vasten ja vaistomaisesti Killjoy kiersi kätensä tyttärensä ympärille ja puristi niin kovaa kuin uskalsi.
”Se ei ollut vaihtoehto”, Killjoy sanoi. Xen valui hänen otteessaan ja hänen täytyi pitää kiinni koko ajan lujempaa estääkseen tätä valumasta pois.
”Sinun olisi pitänyt”, Xen parahti kyynelten välissä. ”Joka kerta, kun ajatukseni harhautuvat… minä tunnen sen, mitä tapahtui…”
Killjoy puristi kovempaa ja kovempaa. Xenin sanat katosivat puoliksi hänen haarniskaansa vasten.
”Hän teki minulle asioita”, Xen parkui. Jokaisesta lauseesta sai selvää hieman huonommin, kun suruun vajoava tyttö menetti kontrollin sanoistaan. ”Hän… koski minuun… ja satutti… ja joka kerta, kun suljen silmät… se tapahtuu uudestaan.”
Xenin kuulasta lähti jälleen uusi kouristus, mutta se ei päässyt vääntämään hänen lihaksiaan isänsä tiukan otteen ansiosta. Killjoy kuitenkin tunsi, kun kouristuksen voima yritti väkisin vääntää hänen tyttärensä kasaan.
Hänen ei tarvinnut tietää, ketä Xen tarkoitti ”hänellä”. Abzumon vahingoniloinen katse Mustan Käden tukikohdan suulla oli kummitellut hänen ajatuksissaan kaiken aikaa.
Killjoy olisi tavallisesti tehnyt sen, minkä osasi parhaiten; aseistanut puoli maailmaa polttaakseen makutan ja kaikki ne, jotka olivat satuttaneet hänen tytärtään. Mutta sellaiseen tarvittava voima oli edellisten päivien aikana piiskattu hänestä ulos. Ainoa asia, josta Killjoy välitti, oli tyttö, joka veti itkunpurkausten välissä niin hysteerisiä hengenvetoja, että Killjoy pelkäsi tämän tukehtuvan.
Mutta silti hän puristi. Kovempaa kuin koskaan ennen.
”Kaikki järjestyy”, hän hyssytteli. ”Me keksimme jotain… minä lupaan…”
Sen sanottuaan Killjoynkin oli pakko lopettaa puhuminen. Pala hänen kurkussaan oli muuttunut liian suureksi. Hänen päänsä romahti tyttärensä päätä vasten, kun he vähitellen hiljenivät toistensa otteeseen.
Kuului kumahdus. Ta-Metrusta kajahteli valtavien kellojen äänet. Hitaasti toisiaan seuraavat helähdykset kuuluivat yhteensä kaksitoista kertaa. Kumpikaan heistä ei sitä nähnyt, mutta valtavan rakennuksen siivekkeet horisontissa heidän takanaan aukesivat.
Vahkitorni ilmoitti Metru Nuille, että koneet olivat palaamassa kaduille. Killjoy tiesi, mitä se tarkoitti. Viimeisetkin rippeet turvallisuuden tunteesta olivat tiessään, kun vihollisen loputtomat silmät levittäytyivät jälleen pitkin metruja. Dume oli toteuttanut uhkauksensa, ja Killjoy tiesi, että saari, joka oli ollut hänen ensimmäinen kotinsa, oli viimein hylännyt hänet ja hänen perheensä.
Aikaa kului. Xenin itkettyä kaikki voimansa isäänsä vasten, tämä oli hiljentynyt rauhattomasti tajuttomuuden rajamaille. Mutta Killjoyn ote piti. Xenin kuoleman rauhaa anelevat sanat olivat raastaneet ikuiset jäljet.
Mutta vaikka hän katui niin paljoa ja niin montaa asiaa menneisyydestään – erityisesti sitä yötä, kun hän oli miltei marssinut Nizin ylitse ja jättänyt hätääntyneen tyttärensä murheen murtamana jälkeen – hän tiesi, että oli tehnyt yhden asian oikein.
Hän oli siinä ja nyt. Tyttärensä kanssa, kun tämä tarvitsi isäänsä kaikkein eniten. Ja vaikka Killjoylla ei ollut paljoa lohduttavia sanoja, oli heltymätön puristus tehnyt enemmän kuin hän osasi edes arvailla.
Sillä Xen ei ollut tullut torniin Killjoyta seuratakseen. Oli ollut kohtalon ivaa, että minuuttien tuskallisen kiipeämisen jälkeen se oli juuri hänen isänsä, johon Xen oli huipulla törmännyt. Kylmän pudotuksen sijasta hän oli löytänyt täsmälleen sen asian, mitä hän siihen hetkeen tarvitsi. Siinä, isäänsä vasten, Xen kuunteli kellojen sointia, ja antoi puristuksen pitää hänet kaiteiden sillä puolella.
Troopperi avasi silmänsä, mutta näki hädin tuskin mitään.
Hän säpsähti ja yritti nousta, mutta ei liikahtanutkaan, sätki vain surkeasti. Hän tunsi hiertävät köydet ranteissaan ja nilkoissaan, mutta vielä suurempi osa liikkumattomuutta oli hänen heikkoutensa. Hän tunsi olonsa kuumeiseksi ja loukkaantuneeksi, ja naamionsa menettämisen aiheuttama nakertava heikkous, kuin suuri nälkä, raasti hänen taistelumielialaansa. Hän ei ollut varma, oliko hän sairas vai huumattu, mutta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin välittömiin kokemuksiin.
Hän keskittyi sammalmättääseen, jolla makasi. Se oli kostea. Aamun kirpeys tuntui selvästi. Hän haistoi Lehun syksyisen, syvän tuoksun, kuivuneen veren ja… zyglakeja tietenkin. Niiden hajusta ei voinut erehtyä. Niitä oli kaikkialla ja hyvin lähellä. Oliko Omppu elossa? Tai Zanuha? Yöstä ei voinut olla kovin kauaa. Troopperi kirosi mielessään ja yritti pitää päänsä kylmänä minkä kuumeeltaan pystyi.
Hänet oli otettu vangiksi, eikä syöty. Se tarjosi pienen toivon kipinän. Ehkä hänet uhrattaisiin jollekin suurelle zyglakein meripedolle… mutta ainakin toivo eli. Ehkä pidempään kuin hän itse, hän mietti ennen kuin vajosi taas synkkään uneen.
Suuri lisko puhalsi raskaasti ilmaa sieraimistaan ja tarkkaili potilastaan. Haavoittunut ja vangiksi joutunut klaanilainen oli nuorehko ta-toa. Flygel piteli silmälappuaan. Haamukipu tyhjässä silmäkuopassa kihelmöi. Hän tunsi elävästi muiston täynnä kipua ja miltä sinä päivänä haisi. Toain ja matoran-kansan veri, kuten tänäänkin. Oli universumin julma vitsi, että yhtenäisyyksiä tuohon kammottavaan päivään löytyi nykyhetkestä. Flygel yritti näyttää rohkeaa, mutta ajatus sai hänetkin harhauteeksi.
Heimolääkäri lähestyi toaa. Hän hengitti syvään ja selvensi mielensä. Oli tarkastettava toan kunto, miten pahasti Guechex oli hänet mukiloinut. Toan kehossa oli ruhjeita siellä täällä, sekä iholla että paikoin jopa panssarissa. Paljon mutaa, kuivunutta verta ja muuta orgaanista likaa oli ympäriinsä. Pitäisi desinfoida nämä haavat ja puhdistaa koko soturi, ettei tämä saa kuolemantauteja. Flygel arveli liian monen hänen kansastaan uskovan ulpukanjuuren desinfoivan tarpeeksi. Heimotietäjä oli oppinut zakazin hammaskansan opeista, että vahva alkoholi toimi paremmin.
Toinen vangeista, suurikokoinen skakdi mahtavan panssarikerroksen alla, oli hieman sivummalla. Ilmeisesti tämä oli selvinnyt lähinnä ruhjeilla, vaikka skakdin taltuttaminen olikin kuulemma vaatinut raivoisaa taistelua. Tuntui nurinkuriselta, että toa oltiin taltutettu helpommin. Kenties skakdi-väellä oli jotakin samaa alkukantaista taistelutahtoa kuin liskokansallakin.
Enkelten siunaamat (tai kenties kiroamat) zakazilaiset olivat monessa mielessä kuin toat, vaikka moni heistä ei kantanutkaan naamioita. Flygeliä salaa kiehtoi skakdien kulttuuri, jossa säihkyvistä hampaista pidettiin huolta. Hampaat tuntuivat yhdistävältä tekijältä heidän kansojensa kesken. Jos tilanne ei olisi mikä se oli, ehkä Flygel voisi opiskella jonkin skakdin opissa hammaslääkäriksi. Vai vaadittiinko siihen yliopistokoulutus? Ei hänen tarvinnut saada lisensiaattia, jos hän olisi töissä T’haokilla… Hän oli kuullut, että ”Liekkimiesten” kenraali oli myös leipuri — oli kiehtovaa, että jopa skakdi-soturit näyttivät arvostavan myös hyödyllisiä ammatteja, eikä vain tuhon töitä. Tosin ehkä se oli vain Gaggulabio.
Flygel horjahti pois ajatuksistaan. Näitä vankeja piti auttaa. Heidät piti parsia siihen kuntoon, että Tawan klaani ottaisi heidät vastaan. Flygel oli kuullut legendoja siitä, miten pitkälle Tawa ja muut klaanin soturit menivät omiensa eteen. Jo pelkkä Myrskysoturin ajattelu sai hänet tuntemaan ilman sähköistyvän. Mielikuvitusta se varmaan oli.
Flygel kaivoi tavaroitaan — röykkiötä täynnä erilaisia hyödyllisiä pussukoita ja kasseja. Hän oli aivan varmasti ottanut mukaan tuntosarveisilta ”lainatun” laukun täynnä näiden omia lääkintävarusteita. Putelit ja välineet, jotka oli suunnitellut kansa, jolla on neljä kättä, olivat aina vähän epäkäytännöllisiä, varsinkin kun zyglakit olivat heihin verrattuna hyvin suuria. Kaikki säilytysrasiat muistuttivat kennoja, ja ne oli sentään helppo erottaa ja kiinnittää tosiinsa.
Nazorakit puhuivat ja kirjoittivat omaa kieltänsä, jota Flygel onneksi osasi alkeet. Imperiumin lahja, voimalaitos, oli tarjonnut Flygelille mahdollisuuden oppia heidän kieltään, vaikka se rajoittuikin lähinnä tekniseen ja lääketieteelliseen sanastoon. Hän löysi puolillaan olevan purkin voimakasta kipulääkettä, ja toista minkä tiesi laskevan kuumetta. Ne ja pullollinen itse tislattua alkoholia sai riittää.
Katsotaanpa nyt sinua, Flygel mietti ja kumartui toan ylle. Hän kuuli muiden zyglakien keskustelevan omiaan hänestä välittämättä, kuten tavallisesti. Vaikein vamma hoitaa oli pitkä, kasvojen yli kulkeva ruhje, joka oli tullut zyglakin kynsien sivalluksesta. Flygel taputteli haavaa puhtaaksi vedellä, rahkasammaleella ja alkoholilla. Oli kummallista katsella toan naamiottomia kasvoja — niitä hän oli nähnyt ennen vain kuolleilla tai kuolevilla. Kenties se enteili pahaa, sillä matoran-kansa ei hevillä naamioistaan luopunut. Mitä hän heidän anatomiastaan tiesti, niin toien ei pitäisi kuolla naamionsa menettämisestä, vaikka matoralaiset saattoivat heikompina vajota koomaan.
Kun Flygel pääsi toan silmän kohdalle, hän irvisti. Näytti hyvin pahalta. Sellainen haava olisi varmasti tulehtunut hyvin pian, mikä olisi eittämättä johtanut kuolemaan tai vähintäänkin sokeutumiseen. Vahinkoa silmiin oli joka tapauksessa tullut.
Siinä puhdistaessaan silmien yli kulkevaa haavaa hän ajautui muistelemaan oman silmänsä menettämistä. Se päivä oli muovannut häntä enemmän kuin mikään. Hän oli epäonnistunut nöyryyttävästi, vieläpä muuten voittoisalla ryöstöretkellä. Putoaminen sosiaalisessa hierarkiassa heimon sisällä alkoi tuona päivänä. Jos hän olisi ollut vahva, olisi hän jatkanut vammasta huolimatta.
Mutta Flygel etsi sen jälkeen toista suuntaa elämälleen. Hänestä ei koskaan tullut sitä soturia, jonka isä hänestä halusi. Hänestä tuli itseoppinut parantaja ja viisas. Epätavallinen omiensa joukossa. Zyglak, joka hamusi tietoa ja taitoja niin enkelien lapsilta kuin naamiokansoiltakin. Ehkä niillä viisauksilla hän voisi nyt pelastaa ainakin yhden hengen.
Hieman apeana hän pohti, miten tämän toan elämä muuttuisi. Vaikka Flygel saisi pelastettua sen mitä pelastettavissa oli, ei hänestä enää ensiluokkaista soturia tulisi. Toivottavasti hänkin löytäisi uuden tavan olla hyödyksi, uuden tavan elää.
Hän sitoi kasvojen haavan tiukasti, mikä näytti silmien sitomiselta. Oli ensiarvoisen tärkeää, ettei haavaan tarttunut mitään — monta sotaurhoa oli kaatunut, kun jo hoidettu haava oli tulehtunut kärsimättömyyden tähden. Toan sydänkivi paloi vain heikosti, mutta lääkkeet olivat selvästi auttaneet sen kipinän vakauteen. Muiden ruhjeiden hoitaminen oli yksinkertaisempaa, ja ne paranisivat melko varmasti.
Flygel jatkoi Troopperin parantamista. Se oli oikein toaa kohtaan, ja se oli oikein zyglakeja kohtaan. Polku, jolle Guechex ja Raxcel pyrkivät, oli kuljettavissa ainoastaan, jos heidän vankinsa olisivat vaihtamisen arvoisia.
Sekä tämä toa että se toinen. Se skakdi.
Hieman sivummalla toinen zyglakien klaanilaisista vangeista oli köytettynä puuhun. Skakdi oli rimpuillut koko yön ja aamun, mutta oli lopulta rauhoittunut. Vankia vartioiva Calibus arveli sen johtuvan siitä, että skakdin lihaksista oli yksinkertaisesti loppunut voima kesken — tilanteesta huolimatta tämän mieli vaikutti täysin periksiantamattomalta. Calibus nojaili mäntyyn ja tarkkaili. Hän ei ollut keksinyt vielä luontevaa tapaa puhua vangeille. Toisaalta myös hiljainen odottelu tuntui vaivaannuttavalta.
Kuin tilauksesta täydellinen jäänmurtaja asteli esiin läheisen kuusikon takaa. Varhaisaamun auringot pilkistivät kuusikon katveesta ja langettivat pari hentoista valonsädettä virtaviivaiseen, tummasävyiseen zyglakiin, jonka mustien uurteiden kehystämät silmät hohkasivat varjoista kahtena punaviolettina viiruna. Veitsenterävät selkäharjakset kiiltelivät aamukasteessa, kun soturi seisoi kumarassa arvioiden Calibusta äänettömästi.
”Onko hän tajuissaan?”
Kysyjän ääni oli matala eikä noussut kuiskauksen yläpuolelle. Silti Calibus hieman hätkähti — hän ei ollut kuullut tämän soturin puhuvan aiemmin.
”Krhm, hei”, Calibus vastasi. ”Klaanilainen skakdi? On ymmärtääkseni.”
”Onko hän aiheuttanut… ongelmia?”
”Ei, hän on ollut koko vahtivuoroni ajan rauhallinen. Kuulemma rimpuilu oli hirmuista ensimmäiset tunnit, ja hänen riisuminen aseista ja kukistaminen kahlaamolla oli… hetkinen, olitko se sinä? Joka lopulta löi skakdin?”
Calibus katsoi saapujaa hetken — tämä pysyttäytyi liian syvällä varjoissa, että tämän olemuksesta kykeni tekemään vielä liian tarkkoja arvioita. Suomupeitteeltään tämä oli hyvin tumman violetti, ja jotenkin kauttaaltaan terävä sellaisella tavalla, jota ei tehnyt mieli lähestyä — vaikka tämä heidän liittolaisiinsa kuuluikin. Punavioletit silmät katsoivat häneen pitkään. Kun soturi puhui, tämän ääni oli rauhallinen, mutta jotenkin uhkaavalla tavalla. Ikään kuin tämä ei olisi aivan välittänyt keskustelemisesta, tai juuri mistään muustakaan.
”Hah”, tämä naurahti, eikä siinä ollut tippaakaan iloa. ”Jos tehtävä ei olisi vaatinut vankeja, ei hänen rimpuilunsa olisi kestänyt… ainakaan pidempään kuin se huvitti minua.”
Calibus nielaisi. Varjoissa lymyävä zyglak vaikutti vaaralliselta. Hän oli kuullut, että klaanilais-skakdin taltuttanut sankari oli Raxcelin parhaimmistoa. ”Olen Calibus, järviheimosta”, hän muisti käytöstapansa. ”Toki esittäydyimme käräjillä, mutta…”
Calibus tunsi voimakasta tarvetta vaikuttaa uskottavalta violetin zyglakin edessä. Violetti zyglak taas… oli jo livahtanut hänen ohitseen vangin luokse? Missä välissä?
Violetti soturi pysyttäytyi yhä varjoissa, mutta oli noussut hieman kumarastaan tarkastelemaan mäntyyn sidottua skakdia. Pitkä, koko mitaltaan terävä häntä vispasi liskon takana eestaas kuin vaanien skakdia omana villipetonaan.
”Skakdi”, zyglak sylkäisi ulos. ”Mikä on nimesi?”
Klaanilainen avasi silmänsä. Hetki häneltä meni tilanteen omaksumiseen, mutta pian hänelle valkeni, kuka hänen edessään seisoi. ”Olen Zanuha Pysäyttämätön, Ruutimyrsky! Klaanin piippu, liipasin ja perä! Ja julistan tämän sinulle, koska olet se soturi, joka iski minut maahan.”
Tilannetta loitommas seuraamaan jäänyt Calibus yllättyi vangin vastauksesta. Aiemmin klaanilainen ei ollut vastannut mitään.
Zyglak kierteli Zanuhaa — auringonvalo oksiston välistä maalasi tämän violettia, virtaviivaista hahmoa ohuina viiruina. Muutamista selkäharjaksista välähti kultaista valoa pienistä koruista ja lävistyksistä. Calibus oletti näkevänsä vain osan soturin mittavasta arsenaalista, joka riippui hopeisilla ketjuilla tämän lantiolla.
”Pysäyttämätön”, soturi toisti ivalliseen sävyyn. ”Minkä nimen otat nyt, Zanuha Pysäyttämätön… kun olen riisunut myös sen sinulta?!”
”Myös..?” Zanuha hönkäisi, kunnes huomasi sen. Hänen aseensa. Konetuliaseet, veitsi, koko sarja… violetti zyglak roikotti Zanuhan aseita vyöllään. ”Hrmh”, skakdi murahti. ”Luulin tulleeni suuren soturin taltuttamaksi, en pahaisen varkaan.”
”Varkaan? Minä nauran, Zanuha Pysäyttämätön. Otamme saaremme takaisin niiltä, jotka ovat sen meiltä ryöstäneet. Kiitä onneasi, että en vienyt sinulta jotain… lopullisemmin.”
Ennen kuin Zanuha ehti sanoa vastaan, hän hätkähti. Violetti zyglak oli jotenkin livahtanut hänen taakseen. Pitkä häntä kietoutui vangin kaulan ympäri niin tiukasti, että hän hädin tuskin kykeni hengittämään… ja hännän kärki osoitti häntä. Mutta skakdia ei tervehtinytkään zyglakin veitsenterävä häntä, vaan se mitä siihen oli sidottu. Zanuha tuijotti oman cordak-kiväärinsä kuuteen piippuun lähietäisyydeltä. Calibus näki hädin tuskin hehkuvien viirusilmien kurkistavan skakdin olan yli.
”Ei mitään henkilökohtaista, Pysäyttämätön”, violetti zyglak kuiskasi.
Zanuha hengitti raskaasti. ”Kuka sinä olet?”
Aurinkojen valo heijastui terävästä hammasrivistä, joka hymyili ilotonta hymyä. Häntä hellitti, Zanuha veti syvään henkeä hädissään, zyglak livahti varjoihin. Ja aivan sekunneissa soturi nousi täyteen mittaansa Calibuksen ja skakdin välissä.
Zyglak oli nuori ja vetreä koiras, mutta silti Calibuksen ja tämän välillä tuntui olevan vuosikymmenten kuilu. Violetti suomupeite heijasti aurinkojen valoa vain vaivoin ja oli täynnä arpia taisteluista halki aikain. Kuono oli terävä ja pitkä ja hammasrivistö täydellisen tappava. Punahehkuisia silmiä ympäröivät mustat uurteet, keho oli täynnä lävistyksiä ja tatuointeja… ja nyt myös aseita. Zyglakin pitkään rankaan ja häntään oli sidottu ketjuilla sekä teräaseita että ennen klaanilaiselle kuuluneita tuliaseita. Kaksi kappaletta suuria panosvöitä roikkui zyglakin rintakehällä. Se nousi takajaloilleen ja suuntasi häntäzamorinsa kohti taivasta, sekä pyöräytti pitkien teräväkyntisten sormiensa ympärillä paria pienempää pistoolia.
”Nimeni on Zaaxus, Kylmäteräs”, matala ääni lausui. ”Laavaluolissa taottu. Bio-Klaani vei minulta kaiken… ja aion maksaa velkani korkojen kanssa.”
Ennen kuin Calibus tai Zanuha ehtivät reagoida mitenkään, soturi katosi jälleen varjoihin, joista se oli saapunutkin.
Calibus jäi tuijottamaan hölmistyneenä pimeyteen. Aikamoisen särmikäs kaveri.
Vasta nyt hän tajusi, että oli kuullut joskus aiemmin Zaaxus Kylmäteräksestä. Tyyppi oli kuulemma immuuni elementaalivoimille, mitä ikinä tarkoittikaan.
Meixez katseli kohtaamista sivummalta. Skakdi ja toa olivat tosiaan melkoisia sotavankeja. Mutta niitä oli vain kaksi. Voisi olla kolmaskin.
”Gue…” hän aloitti hiljaisella äänellä.
Päällikkö hänen vierellään avasi toisen silmänsä. Toipilaanakaan Guechex ei halunnut vaipua syvään uneen, Mei tiesi. Gue tahtoi olla aina valppaana. Valmiina singahtamaan muita suojaamaan, vaikka sitten päiväunilta.
”Mei”, jättilisko vastasi möreällä äänellä.
”Olisinko minä voinut… olisiko minun pitänyt iskeä siihen klaanilaiseen jollain toisella tavalla? Siellä aukiolla. Siihen jota ammuin kaulaan.”
Mei ei katsonut Guechexia puhuessaan tälle, vaan tuijotteli kohti puunlatvoja. ”Mutta jos en olisi tappanut sitä skakdia, meillä voisi olla nyt kolmas sotavanki. Se olisi varmasti arvokas.”
”Ei…” Guechex toisti itseään. ”Teit ihan oikean päätöksen. Se skakdi oli ampumassa Calibuksen siihen paikkaan. Emme me sitä halua. Nuoli kaulaan oli viisas päätös.”
Mei ei vastannut mitään, ynähti vain.
Guechex huokaisi. ”Ymmärrän epäröintisi, mutta se on turhaa. Tämä on sotaa. Se skakdi tähtäsi helvetinkiväärillään kuolettavaa laukausta Calibusta päin… luuletko hänen epäröineen? Nuoli kaulaan oli käsilläsi olleilla työkaluilla ainut varma tapa pelastaa Calibus.”
He molemmat katsoivat Calibusta, joka nojaili läheisellä aukiolla puuhun ja hyräili jotain.
”Ja Mei…”
”Hm?”
”Calibus tarvitsee pelastetuksi tulemista. Ja ansaitsee sen myös. Hän on hyvä zyglak.”
Mei ei taaskaan vastannut. Hän oli avannut keskustelun puhuakseen kasvattajansa kanssa sotimisesta, ei Calibuksesta.
”Kahlaamolla Raxcel olisi kyllä voinut toimia vähän rauhallisemmin…” Guechex vielä murahti. ”Siitä taposta olisi saanut vangin.”
Hetken he kaksi olivat hiljaa ja kuuntelivat lähipuissa laulavia lintuja. Meixezillä oli myös toinen asia, josta hän tahtoi puhua Guechexille, mutta se oli vaikea. Hänen vatsaansa väänsi. Hänestä tuntui, että hän pystyi puhumaan Guechexille tappamisesta, epävarmuudesta, oikeasta ja väärästä… se oli aina tuntunut luontevalta, viime viikkoina entistä enemmän. Mutta se, mitä hän nyt tahtoi kysyä, jänniti häntä.
”Gue…”
Guechex kääntyi Mein puoleen. ”Hmm?”
”Mitä sinä ajattelet henkimaailmasta?”
Henkien maailma, vaellus sinne. Myytit, tarut. Näistä he eivät koskaan puhuneet. Eivät kun Mei oli aivan nuori, eivät nytkään. Mutta Mein rintaa puristi, hänen oli pakko puhua Guechexille siitä, mitä käräjäyönä oli tapahtunut. Sotavankien nappaamisen suunnittelu ja väijytys oli vienyt niin paljon aikaa ja huomiota, että vasta nyt Meistä tuntui, että tälle ajatukselle oli tilaa. Ja nytkin vain ehkä.
Hetkeen Guechex ei vastannut mitään. Hengitteli vain, kunnes lausui lopulta varovasti: ”Olen tottunut pitämään etäisyyttä pappien asioihin.”
Niinpä niin, Mei ajatteli. Sen tiesinkin. Mutta…
”Oletko koskaan… kokenut sitä? Haistanut sitä, nähnyt sitä, henkimaailmaa ympärilläsi?”
”Kokenut… hmm….” Guechex rapsutti leukaansa. ”Mistä tämä tuli mieleesi? Olet hautonut tätä kysymystä jo pidempään, eikö?”
Mei nielaisi. Ne, jotka hänet tunsivat, tunsivat hänet hyvin. ”Käräjistä asti.”
Muutama sulka kohosi Guechexin niskassa. ”Puhuiko Fatizax teille jotain? Häiritsikö hän teitä?”
”Ei, ei mitään sellaista. Siis, puhui kyllä… puhui aika paljonkin, hänellä riitti sanottavaa. Mutta ei häirinnyt.”
Guechex murahti hyväksyvästi. ”Pidä silti varasi.”
”Pidän totta kai. Ja olet oikeassa, tämä liittyy siihen, mitä asiaa Fatizaxilla oli. Mutta vähemmän siihen, mitä hän sanoi, ja enemmän siihen, mitä hän näytti. Gue… minä luulen käyneeni henkimailla.”
Mei nielaisi ja odotti Guechexin vastausta. Se tuli onneksi pian.
”Minä… minä muistain jotain samanlaista. Nuoruudestani.”
Mei yllättyi. ”Niinkö?”
”Kyllä. Heimomme tietäjä näytti minulle jotain, joka vastaa hyvin sitä, miltä kuvaukset henkimaailmasta kuulostavat. Tai siltä se ainakin silloin tuntui. Suuri, tyhjä erämaa…”
Päällikön katse tuijotti hetken tyhjyyteen. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi:
”Mutta siitä on kauan, Mei… On unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin niin vanha muisto.”
”Minulle… minulle se oli totta.”
”Hrm…”
Metsän tuoksu oli turvallinen. Hieman loitommalla Raxcelille uskolliset soturit valmistivat ruokaa. Tunnelma oli sinänsä rauhallinen, mutta Mein vatsanväänne ei ollut helpottanut. Tämä seuraava asia oli se, minkä sanominen tuntui vaikeimmalta.
”Minä luulen… minä luulen, että Alinnel oli siellä. Minä luulen kohdanneeni äidin henkimailla.”
Meixez käänsi katseensa kasvattajansa kasvoihin. Sinisten silmien takan valmisteltiin selvästi ajatusta.
”Meixez”, Guechex lopulta sanoi hitaasti. ”Minä en epäile sinun kokemuksiasi. Luota aisteihisi, luota vaistohisi. Mutta pidä varasi sen suhteen, mitä muut kertovat niiden merkitsevän.”
Tuuli kävi mäntyihin heidän yllään, ja pieni rypäs vettä putoili heidän ympärilleen. Guechex jatkoi:
”Tämä syksy on osoittanut, että pappi on pahan paikan tullen kaikista vaarallisin zyglak. Zyxax… hän oli aina vaarallinen, mutta hän ei olisi johtanut meitä näin kuolettavalle polulle ilman ylipappi Kurielezin kuiskuttelua korvaansa. Älä anna kenellekään otetta sielustasi. Se on omasi.”
Mei nyökkäsi. ”Pidän varani.”
Hän ajatteli, että keskustelu olisi päättynyt siihen, mutta Guechex pääsi yllättämään. Hän irrotti yhden rannekoruistaan ja ojensi sen Meille. ”Katso tätä”, päällikkö sanoi.
Mei otti korun vastaan. Se oli tavallaan tuttu esine — roikkuihan se sentään aina Guechexin ranteessa — mutta ei Mei ollut sitä koskaan huolella tutkinut. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja pyöritteli sitä käsissään. Koru koostui pienistä luunpaloista, jotka olivat nahkaremmillä kiinni toisissaan. Luuosia oli kahdeksan ja ne muistuttivat jonkinlaisia kasvoja.
”On minullakin henkinen puoleni”, Guechex sanoi hiljaa. ”Tai ainakin pidin tietyistä tarinoista, jotka kuulin nuorena. Tämä koru muistuttaa minua siitä.”
Mei katseli luukasvoja tarkemmin. Jokainen oli erilainen.
”Minä en ole kovin hyvä kertomaan… näitä tarinoita…” Guehcex mutisi. ”Mutta sen mukaan — mitenkäs se aina sanottiin — meidän elämämme eivät ole vain omiamme. Vaan meille on jokaiselle tietty rooli… tietyt kasvot, joita kulloinkin kannamme. Milloin on aikamme taistella, milloin komentaa, millloin löytää…”
Guechex piti miettimistauon ennen kuin jatkoi murahtaen. ”Hrmh, en ehkä muista tarinaa niin hyvin kuin ajattelin… mutta… minusta se oli aina lohdullista. Ajatus siitä, että meillä on nämä… roolit tai kasvot. Että tietty elämän suuri näytelmä tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen.”
Suuri punamusta soturi laski käden samanvärisen tyttärensä olkapäälle. Heistä kumpikin ikävöi kolmatta.
”Minä en ole oikea zyglak kertomaan tätä tarinaa. Ehkä joku muu osaa paremmin”, Guechex jatkoi. ”Halusin vain… halusin vain kertoa, että on minullakin henkinen puoleni. Pidä itse kiinni omasta sielustasi… mutta muista, ettet ole ensimmäinen etkä viimeinen siinä risteyksessä, josta itsesi löydät.”
Mei katseli korua vielä hetken, ennen kuin ojensi sen Guechexille. Päällikkö asettui taas makaamaan ja korisi matalataajuudella. Mei tiesi sen tarkoittavan kutakuinkin sitä, että Gue oli tyytyväinen keskusteluun eikä oikeastaan tahtonut jatkaa. Meixez kulki loitommas omaan rauhaansa.
Hän uskoi kyllä Guechexia, mutta pelkät sanat eivät rauhoittaneet hänen sieluaan. Hänen oli koettava henkivaellus uudelleen Fatizaxin kanssa.
Myöhemmin
He olivat käyneet henkimailla jo neljästi käräjien jälkeen. Jokainen kerta oli ollut erilainen. Mei ei ollut varma, veikö Fatizax hänet ja Calibuksen tarkoituksella joka kerta eri paikkaan, vai oliko se vain henkimaiden luonne. Joka tapauksessa he olivat nähneet paljon.
Eräs kaikista uskomattomimmista asioista oli, että he olivat tavanneet siellä zyglakeja kokonaan muista heimoista. Ei ainoastaan saaren muista heimoista, vaan kokonaan muilta alueilta. Muilta meriltä, muista sakaroista. Meixezillä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan, että Fatizaxilla — tai oikeammin kellään heistä — oli tällaisia kykyjä.
Uskomattominta oli tietenkin se Alinnelin henkäys, jonka Mei muisti. Sitä hän ei ollut kuitenkaan kokenut uudestaan, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Mutta viimeisin henkivaellus oli tapahtunut jo monta päivää sitten. Sen jälkeenkin Fatizax oli jatkanut Mein ja Calibuksen opettamista, mutta ei henkivaelluksessa. Vaan…
”Eikö tämä laulaminen voisi jo riittää?” Mei tuskaili. Hänelle tuotti vaikeuksia pysyä äänessä mukana.
Kolmikko istui pienellä aukiolla muusta leiristä syrjässä. Ilta oli jo pimennyt.
Fatizax käänsi päänsä kohti Meitä. ”Ei! Kreeh, Mei… sinun on oltava kärsivällinen! Ryntäilimme levottoman sielusi tahdissa jo pitkin henkimaailman tasankoja ja laaksoja! Tasapuolisuutta! Nyt me teemme jotain kanssaoppilaasi sielun muotoista!”
Mei vilkaisi Calibusta, joka vastasi anteeksipyytävällä hymyllä.
”Tuota, kiitän osoittamastanne huomiosta, arvon tietäjä”, Calibus sanoi. ”Mutta, tuota, henkivaellusharjoituksiin palaaminen sopii minullekin. Koen, että—”
”Kreeh!” Fatizax parkaisi. ”Nuorisolaiset kokevat yhtä sun toista, mutta tietävätkö omaa parastaan?”
”Krhm, niin, emme tietenkään…” Calibus laski päänsä. Mei ei vastannut.
Calibus oli joka tapauksessa tyytyväinen saadessaan viettää aikaa Mein ja Fatizaxinkin kanssa. Ei tarvinnut kohdata Zaaxus Kylmäterästä uudelleen…
”No en minä tiedä! Että tietävätkö parastaan! Nuorisolaiset!” Fatizax ähkäisi vastauksen omaan kysymykseensä. ”Ehkä ne tietävät oman parhaansa! Ehkä eivät! Ei tietäjä tätä tiedä! Mutta… mutta…”
Hänen ryhtinsä valahti. ”Kreeh… ei näissä käy kiirehtimänkään. Uskokaa kun sanon, että näissä ei käy kiirehtimän.”
Mei katsoi tietäjää. Hän ei ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
Fatizax jatkoi: ”Laulu, jota harjoittelemme on vanha kuin taivas. Muistatteko kun puhuin käräjäyönä esiajoista? Syvistä ajoista? No tämä laulu on niin vanha! Se on kuulkaa hyvää vastapainoa nuorten sydänten kiireiselle jyskeelle. Hidastaa teitä, meitä, kaikkia… kreeh, ettemme suin päin säntää sielun ansoihin…”
”Sielun ansoihin?”
”Kreeh, niin… se…”
Fatizax näytti kutistuvan kallonsa sisällä ja jatkoi: ”Ette te ole ensimmäisiä nuorisolaisia, joita minä olen hengen kammioihin johdattanut… ensimmäisiä oppilaitani ole ette. Ja, kreeh, olen ottanut harha-asekeleita. Kulkenut päin seinää! Kerran oli eräs Noyzrek-niminen nuori zyglak, vuodenkiertoja ja vuodenkiertoja sitten… ja hän löysi henkimaailmasta jotain. Jonkun.”
Fatizaxin ikä näkyi hänen silmissään, kun hän katsoi Meixeziä silmiin. ”Kuulostaako tutulta?”
Mei ei mielellään katsonut ketään silmiin, mutta tietäjän katse oli kuin hypnotisoinut hänet. ”Minä… minä aistin siellä jonkun läsnäolon… kuin vainun tai kaiun… Alinnelista.”
”Mitä?” Calibus henkäisi.
”Niin, minä… minä en osaa selittää sitä. Mutta jotenkin olen siitä aivan varma”, Mei selitti. Hän ei ollut itsekään varma siitä, mitä hän tarkoitti. Mutta Fatizax… tiesikö hän?
”Kreeh, niin, niin juuri… näin kävi Noyzrekille. Hän löysi henkimaailman suurimman aarteen.”
Mei tunsi kahden muun katseet polttavina ihollaan. ”Mitä hänelle tapahtui?”
”Sinne jäi Noyzrek…” Fatizax sanoi hiljaa. ”Sinne jäi oppilaani. Heijastustaan etsimään, niin monen ikuisuuden päähän kuin on tähtiä taivaalla. Henkimaailmaan eksynyt.”
”Olen pahoillani…” Calibus kuiskasi.
Mei ei sen sijaan saanut sanotuksi sitäkään vähää. Hän vain katsoi tietäjää edessään.
”Kreeh… tämä on jo muinainen erhe”, Fatizax vastasi. ”Vanha kestää kyllä, vanha kestää kyllä… mutta samaa virhettä en aio toistaa. Liian nopeasti ei sovi henkimaailman jokaista syvännettä sukeltaa. Ei, ennen kuin on siihen valmis.”
”Luulen ymmärtäväni”, Calibus sanoi. ”Ehkä… ehkä on tosiaan parhaaksi pysyä laulamisessa toistaiseksi. Mitä sanot, Mei?”
Puhuteltu zyglak nyökkäsi vain. Kaipa he olivat oikeassa…
Mei muisteli Guechexin varoituksia papeista. Mutta se, että Fatizax oli itse ottanut Noyzrekin puheeksi, valoi Meihin luottamusta. Tuskin Fatizaxilla oli pahat mielessä.
He aloittivat taas hyräilemään sitä vanhaa laulua, jonka tietäjä oli heille opettanut. Calibus oli jo ottanut tietäjän paikan laulunjohtajana, niin luontevasti musiikki hänestä virtasi. Mei ei oikeastaan uskonut että olisi oppinut sitäkään vähää, ellei Calibus olisi ollut harjoituksissa mukana.
Mei liittyi hyräilyyn, valmiina pettymään jälleen kerran. Mutta tällä kertaa laulu tuntui erilaiselta. Värinä täytti Mein rintakehän kuten aina ennenkin, mutta nyt se tuntui leviävän koko hänen kehoonsa. Hänen kehoonsa, maahan hänen allaan ja ennen kaikkea Fatizaxiin ja Calibukseen. Ensimmäistä kertaa Mei tunsi olevansa samalla taajuudella kahden muun laulajan kanssa.
Laulu aikojen takaa. Se oli kaunista. Hän vilkaisi Calibusta sivusilmällä. Tämän silmät olivat kiinni, kuten yleensäkin laulaessa. Mei ei osannut olla tuntematta itseään kateelliseksi siitä, miten luontevasti laulaminen Calibukselle tuli. Mutta tällä kertaa se onnistui häneltäkin. Tällä kertaa he kaikki kolme olivat harmoniassa.
Mikä tämä vanha laulu oli? Mitä tietäjä opetti heidät laulamaan?
Meixezille oli aina ollut vaikeaa tuntea muihin yhteyttä. Kun muut katsoivat etelään, hän katsoi pohjoiseen. Kun muut hymyilivät, hän irvisti. Mutta tämän kerran, tämä laulu—
”Fatizax!”
Lauluharjoitukset katkaissut ääni oli Raxcelin. Harmonia, yhteys ja musiikki katkesivat siihen paikkaan.
Tietäjä pyöräytti silmiään kalankallonsa alla. ”Mitä, valtiatar?”
Sininen päällikkö ilmaantui pienen aukion laidalle. Hän näytti turhautuneelta. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Kreeh… miltä näyttää? Opetan kansamme lauluja nuorisolai—”
”Sinun piti ottaa yhteyttä Bio-Klaaniin!” Raxcel ähkäisi.
Mei ja Calibus vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Raxcel jatkoi:
”Olemme tuhlanneet jo kylliksi aikaa! Toa voimistuu päivä päivältä, hyvä ettei Flygel paranna sitä liikaa! Ettei se saa taas yhteyttä tuleensa… ja skakdikin on melkoinen riski. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata aikaa. Otat siihen jumalaasi jolla on Bio-Klaanin jäsenkortti nyt yhteyttä! Ja sanot Tawalle, että vaihdamme vankeja. Tarvitsen Vasellin.”
Fatizax luimisteli. ”Helpommin sanottu kuin tehty, päällikkö… saattaa olla että hän ei tahdo juuri nyt puhua minulle…”
Raxcel murahti vihaisesti. ”Tawako? Ei sillä ole väliä, et sinä edusta meitä kuitenkaan.”
”Ei, kun… Makuta Nui ei tahdo puhua minulle…”
Raxcel näytti tyrmistyneeltä. ”Jumalasi ei tahdo puhua sinulle?”
”Niin…”
Raxcel veti syvään henkeä. Hän naksautti niskojaan ja kuopi jaloillaan maata. ”Mistä sinä sait tämän päähäsi?”
Fatizax näytti lannistuneelta. ”Kreeh… no… odottakaas… ehkä on parempi että näytän…”
Hän alkoi levitellä rituaaliesineitään aukiolle. ”Pahoittelen, hyvä nuoriso, harjoituksemme siirtyvät myöhempään…”
Mei yritti sisäistää äkisti muuttunutta tilannetta. Vasta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, miksi Fatizax opetti heille laulua… ja päässyt ensimmäistä kertaa siihen mukaan. Ja nyt Raxcel oli rynninyt paikalle ja keskeyttänyt kaiken.
Toisaalta, Mei mietti. Ehkä minä olisin vielä viikko sitten ollut itsekin sitä mieltä, että Fatizaxin tekemiset ovat ajanhukkaa?
Pienen puuhastelun jälkeen tietäjä sai rakennettua pienen matka-alttarin Makuta Nuille. Tietäjä mutisi rukouksensa läpi. ”Oi Pohjoisen Noita… oi Verimyrsky Matemaattinen… oi Makuta Nui… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua!”
Hän piti pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Kreeh, jos tällä kertaa kaiuttimen kautta, että nuo muutkin kuulevat…”
Raxcel kallisti päätään. Mei ja Calibus näyttivät hämmentyneiltä.
Pian tuuli yltyi ja alttari alkoi hohtaa punaisena. Puut ravistelivat vettä ja lehtiä nelikon päälle.
Taivas tummui entisestään, ja ääni alkoi kaikua aukiolla: ”Kiitos, kun soitit Pohjoisen Noidan puhelinpalveluun. Emme voi juuri nyt ottaa puheluanne vastaan. Tiedoksenne annettakoon, että tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi ottamaan puheluanne vastaan, vaan siitä, että en halua tehdä niin. Tähän voi olla noin kolme syytä:
(1) Soittaja on todella törkeän tylsä henkilö eikä ansaitse sekuntiakaan Pohjoisen Noidan kallisarvoista aikaa. Tässä tapauksessa en kuuntele viestiäsi, joten turha jättää mitään äänimerkin jälkeen.
(2) Soittaja on Fatizax. Tiedoksesi, oi ’nöyrin palvelijani’, että kun et suostunut paljastamaan minulle tietojasi, kävin itse kaivelemassa ja törmäsin siihen sinun tinaukkoosi. Hänellä oli muutenkin paljon enemmän lorea kuin sinulla. Muistutan, että en ole vihainen, vain vähän pettynyt, mutta olen silti sitä mieltä, että ansaitset jonkinlaisen pienen rangaistuksen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Jätä ehdotuksesi äänimerkin jälkeen.
(3) Soittaja on Kapteeni Klint. Sanon tämän viimeisen kerran, perhanan piraatti: jos haluat uudistaa Merirosvokuningas Mildlyboringin solmiman suojelusopimuksen, sinun tulee toimittaa uhrilahja, joka lyö laudalta Mildlyboringin lahjan. Muistutuksena, että Mildlyboring uhrasi minulle neljännen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälön, jolla ei tosin osoittautunut olevan yhtäkään ratkaisua. Voit toimittaa lahjoituksesi Bio-Klaanin linnakkeen pääsisäänkäynnin aulan asiakaspalvelijalle tai postittaa sen Bio-Klaaniin minun nimelläni. Toimitukset prosessoidaan noin kahdenkymmenen arkipäivän kuluessa, paitsi, jos olen matkoilla, jolloin käsittelyaika voi venyä jopa kahteen kuukauteen. Mikäli uhrilahjaa ei kelpuuteta, mahdollisia postikuluja tai muita maksuja ei korvata. Jos jäi epäselvyyksiä, voit esittää kysymyksesi äänimerkin jälkeen.
Hyvää päivänjatkoa.”
Kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, jonka jälkeen tuuli laski taas ja aukio hiljeni.
Fatizax katsoi muita nolona.
”Mitä…” Raxcel aloitti. ”Mitä tuo oli?”
”Kreeh… saattaa olla, että Makuta Nui ei ole täysin hyväksynyt kaikkia toimiani, eikä suostu nyt puhumaan minulle… ei ennen kuin keksin itselleni sopivan rangaistuksen. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa! Kreeh, hänellä on korkeat standardit tällaisten asioiden suhteen!”
Raxcel tuijotti epäuskoisena kohti taivaita. ”Mene naimisiin, ja ukko käy kuolemassa. Ota tietäjä palvelijaksesi, ja ukko riitautuu jumalansa kanssa… Kuulehan nyt, Fatizax. Minä tiedän, että olet paras konstimme aloittaa neuvottelut Bio-Klaanin kanssa. Yritä edistää tätä asiaa kunnolla.”
Hän katsoi Meixeziä ja Calibusta, ja jatkoi sitten:
”Olet oikeassa siinä, että nuorempien ohjaaminen on tärkeää sodankin aikana… mutta meillä on kiire. Keksi itsellesi se rangaistus, tai joku toinen keino lepyttää Makuta Nui. Mutta toimi nopeasti. Haistan myrskyn ilmassa.”
Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
